Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 3

Väinö Linnaa pidetään Tuntemattoman sotilaan ansiosta jatkosodan sotilaiden kuvaajana, mutta trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa (1962) hän kuvasi talvi- ja jatkosotaa pääasiassa kotirintaman näkökulmasta.

Juuri läheisten suru tekee Koskelan poikien kaatumisen niin koskettavaksi, vaikka lukija tietää jo etukäteen näiden kohtalon Tuntemattoman sotilaan perusteella.

Akseli Koskela ja pojat

Isä Akseli Koskela on liittynyt työväenyhdistykseen ja lähtenyt 1918 kapinaan saadakseen torppansa vapaaksi. Hän palaa lyötynä miehenä, mutta saa torppaansa lunastettua, rakentaa siitä vankan talon ja sopeutuu muutenkin yhteiskuntaan. Juhannuksena 1939 kaikki näyttää vihdoinkin olevan hyvin, ja Koskelan lipputangossa liehuu Suomen lippu.

Akseli ylpeilee kolmesta aikuisesta, työteliäästä ja kunnollisesta pojistaan ja suunnittelee jakavansa Koskelan ja apeltaan perimänsä Kivivuoren näiden kesken. Tämä on Eila Pennasen mukaan  hybristä, josta hän joutuu maksamaan.

Juuri hankitusta radiosta tulee suuren maailman hälyttäviä uutisia, joita varsinkin äiti Elina pelkää. Koskelan kylästä syrjässä oleva talo vertautuu Jyrki Nummen mukaan Suomeen, joka haluaa pysyä sivusta suuren maailman konflikteista.

Kolmanneksi vanhimpaan poikaa Voittoon, joka on syntynyt kapinatalvena 1918, on tarttunut ajan nationalistisia aatteita, jopa Venäjän-vastaisuutta. Voitolla on isän jyrkkä luonne mutta eri aatteet. Vanhimmassa pojassa Vilhossa on äidin ja mummo Alman tasaisuutta: ei pidä uhitella suurelle naapurille. Keskimmäinen poika Eero jää varjoon kuten aikoinaan Akselin ja Akustin veli Aleksi.

Akseli korostaa omasta kokemuksestaan, että venäläiset ovat ihmisiä kuten muutkin.

Kummallista kyllä, kenelläkään Koskelan pojista ei ole tyttöystävää. Kyseessä lienee Linnan tietoinen valinta: kun mukaan ei tule uusia henkilöitä, voidaan keskittyä täysin Akseliin ja Elinaan huoleen ja suruun.

Suhtautuminen Neuvostoliiton vaatimuksiin

Lokakuussa 1939 Voitto on suorittamassa asevelvollisuuttaan, Vilholle ja keskimmäiselle pojalle Eerolle poliisi tuo keskellä yöllä kutsun YH:hon. Samalla tavoin kuin Tolstoi Sodassa ja rauhassa Linna kuvaa, miten Koskelassa maailman johtajien ”suuret suunnitelmat aiheuttavat vähäisiä ja tavanomaisia tekoja: Leipää ja lihaa täytyi koota reppuihin. Vahvat sukat ja jalkineet oli otettava mukaan.”

Elinan veli, sosialidemokraattinen kansanedustaja Janne Kivivuori puhuu Pentinkulman työväenyhdistyksen kokouksessa tilanteessa, jossa rauhaa ja fasismin vastaisuutta korostanut Neuvostoliitto on tehnyt hyökkäämättömyyssopimuksen aatteellisen verivihollisensa Natsi-Saksan kanssa.

Useimmiten pragmaatikkona esitetty Janne vetoaa nyt periaatteisiin: ”Me emme luovu kansanvallasta, emme kansojen itsemääräämisoikeudesta emmekä sosialismin periaatteista.”

Samoja periaatteita ovat Jannen mukaan edustaneet vuonna 1918 kaatuneet ja teloitetut punaiset. Itse hän ei kapinaan osallistunut, mutta vastusti valkoista terroria ja nousi myöhemmin Lapuanliikettä vastaan.

Puheessaan Janne muistuttaa, että Suomen työväenluokkaa on sanottu epäisänmaalliseksi. Hän myöntää ettei sillä olekaan samanlaista isänmaallisuutta kuin Suur-Suomi-intoilijoilla.

Mutta työväestöllä on toisenlaista isänmaallisuutta, joka perustuu yleiseen periaatteeseen ihmisten ja kansojen vapaudesta: ”Tämän maan vapaus on meille pyhä siksi, että jokaisen maan vapaus on meille pyhä. Me emme piirtele rajoja Vienanlahdesta Laatokkaan, mutta emme myöskään Käkisalmesta Uuraaseen.”

Janne ei suoraan torju myöntymistä Neuvostoliiton vaatimuksiin, vaan puheen lopussa varaudutaan kahteen erilaiseen ratkaisuun: ”meidän on joka hetki toivottava ratkaisua, joka takaisi rauhan rajoillamme, mutta meidän on myös joka hetki oltava valmiit pahimpaan.” 

Akselille Janne puhuu selvemmin. Jos Neuvostoliiton vaatimuksiin ei myönnytä, todennäköisin seuraus on sota, joka voimasuhteiden takia johtaa varmasti tuhoon. Johtajat eivät voi mennä piiloon kansan mielipiteen taakse: ”Kansa on kyllä valmis taistelemaan, mutta kyllä se saataisiin myöntymään, jos toden teolla haluttaisiin.”

Väitteeseen, että myöntyminen johtaa uusiin vaatimuksiin, Janne vastaa: ”miksi ei sillä tiellä sitten tulisi ihmettä vastaan, jos se kerran voi tulla vastaan sotatielläkin?”

Jannen ajattelu on samanlaista kuin presidentti Kekkosen 70-luvulla.

Siinä missä Janne edustaa teoksessa järkeä, Akseli reagoi tapahtumiin tunteella ja ottaa asiat henkilökohtaisesti: ”Eikö silläkän perkeleellä sitä maata ole tarpeeksi… – –  Minä juur sain elämäni järjestykseen…” Puna-armeijan hyökkäyksestä Akseli suuttuu niin, että olisi kertojan mukaan valmis lähtemään rintamalle, jos hänelle olisi tarjottu reppua ja kivääriä.

Sen sijaan kommunisti Siukola, vaikka on antanut pojalleen evästä armeijaan, odottaa puna-armeijaa. Sitä hän ei voi sanoa ääneen, kun yleinen ilmapiiri on toisenlainen.

Talvisodan henki – ironiaa mutta ei sittenkään aivan

Pitäjän miehet sijoitetaan aluejärjestelmän mukaisesti samaan yksikköön. Opettaja Rautajärvi toimii upseerina. Ensiksi kaatuu Leppäsen Aunen poika Valtu. Ketään tovereista ei naurata, vaikka tämän tavaroista löytyy valokuvasarja jossa on ”kuus hyvää asentoo”.

Kertoja lopettaa kohtauksen tiivistykseen: ”Näin oli alkanut sadan ja viiden kunnianpäivän raskas, katkera arki.” Sodan arki on toisenlaista kuin juhlapuheissa. Talvisodan rintamalla on niin kovat paikat, että Linnalle tyypillinen huumori ja ironia puuttuu.

Kotirintaman kuvauksessa ironiaa edelleen on. Talvisodan henkeä perinteisessä muodossa kokee nimenomaan pitäjän herrasväki, joka kokee jo YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikana ”voimakkaasti yhteisyyden ja veljeyden tuntoa, kun kohtalon musta siipi laskeutui kansakunnan ylle ja riisui sielun pienestä ja arkisesta. Pukeuduttiin ratsastuspukuun ja -saappaisiin ja mentiin sahaamaan puita jonkun eläkevaarin kanssa”.

Valtun kaaduttua tämän äiti Aune  ei osaa käyttäytyä kuin ”sankariäidin” pitäisi vaan ulvoo kuin eläin, jolta on viety pentu. Hän osaa myös käyttää hyväkseen suruaan, jonka ansiosta häntä kohdellaan ensimmäisen kerran tasa-arvoisesti.

Kun pitäjän ensimmäiset suurelliset sankarihautajaiset saa hulttiopoika Valtu, puheiden ja laulujen paatoksessa on ironiaa, samoin kuin siinä että kirkkoherra siunaa tietämättään pojanpoikansa. isoisä Preeti lausuu: ”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa…”

Tampereen työväenteatterin Pohjantähti-näytelmän esityksessä minua ensin nauratti, mutta sitten alkoikin itkettää. Olihan Aunen ja Preetin menetys aivan yhtä suuri kuin muidenkin.

Kuten Ilona Kemppainen toteaa, ironia johtuu jälkikäteisperspektiivistä. Jos aikalaiset olisivat ruvenneet arvioimaan, kuka on ”sankarivainajan” arvonimen arvoinen, ei mittaa olisi täyttänyt monikaan.

Lisäksi aikalaiset pelkäsivät rintamalla taistelleiden isien, aviomiesten, sulhasten, poikien ja veljien puolesta. Ei sellaisissa oloissa ole varaa ironiaan.

Jyrki Nummi toteaa, että kun romaani Salpakari puhuu Aunelle ja Preetiille: ”Tämä vainaja ei ole vain teidän. Se on meidän kaikkien yhteinen”, lukijalle muistutetaan, että tavallaan Valtu on ”Pentinkulman yhteinen lapsi”, ”kaikkien Aunella käyneiden nuorten miesten aikaansaannos”. Biologian kautta Valtu yhdistää Pentinkulman ylhäiset ja alhaiset, kunnialliset ja kunniattomat ihmiset.

Syyttä rovasti Salpakari ei puhu ”veljeyden ja kohtalonyhteyden tunteesta”. Ensimmäisen kerran tämä tekopyhä pappi puhuu aidosti. Vaikka on valitettavaa, että vasta suuri yhteinen hätä tuo veljeyden tunteen esiin, se on inhimillistä.

Valtun hautajaiset ennakoivat ja antavat vastakohdan Koskelan suurelle ja ylevälle surulle. Sekä Eero että Voitto kaatuvat mutta tieto tulee vain Voitosta. Yllättäen Akseli ja Elina saavat asemalla kuulla, että arkkuja onkin kaksi.

Tässä tilanteessa kaikki opetellut yleiset fraasit poissa, jäljellä on vain aito tunne. Tämä koskee myös rovasti. Juuri hän osaa lohduttaa Elinaa, jota vaivaa näky poikien verisistä ruumiista: ”Muistakaa hänet sellaisena kuin hän oli pienenä ja te olitte nukuttanut hänet…”

Sen sijaan Akselissa rovastin lähentyminen ei ”herättänyt aivan ehjästi vastaavaa tunnetta, vaan aiheutti kiusaantumista ja hämmennystä. Herrain kädenojennus tuntui aina tulevan ylhäältäpäin.”  

Tie yhteiskunnallinen sovintoon on mutkainen

Välirauhan aikana teloitettujen punaisten haudat kunnostetaan, ja mukana puuhassa on vuoden 1918 valkoisia teloittajia ja lapuanliikkeen muiluttajia. Rovasti siunaa haudat, joissa lepäävät myös Akselin nuoremmat veljet.  Patsaan paljastuspuheen pitää muilutuksen kohteeksi joutunut Janne Kivivuori.

Talvisodassa kunnostautunut Vilho määrätään RUK:hon. Opettaja Rautajärvi tekee sinunkaupat ja rovasti kutsuu kahville pappilaan: ”’Kansa’ ei saanut nousta luokkana, mutta oman ryhtinsä ja kuntonsa avulla ponnistelleet yksilöt kyllä.”

Rovasti on valmis unohtamaan menneet: ”Kaksi poikaa sankarihaudassa ja kolmas rajalla vartiossa…Kyllä meidän on katsottava että isän työt on hyvitetty.” Rovasti ei vieläkään myönnä omaa osuuttaan: ottamalla pappilalle osan Jussin raivaamasta pellosta hän loukkasi Akselin oikeudentuntoa ja siten osaltaan aiheutti tämän ryhtymisen kapinaan.

Vilho voisi nyt ylittää luokkarajan ja kosiskella kantatalo Kylä-Pentin tytärtä. Tyttö tuntuu kuitenkin yhdentekevältä sen jälkeen, kun ”Lemetin ja Koirinojan metsissä oli revitty rikki hänen kyläläissielunsa. Hänen silmillään ei yksinkertaisesti enää voinut katsella ylöspäin. Mitä merkitystä oli näiden ihmisten arvoilla? Hän oli rintamalla nähnyt herrojen ja työmiesten kuolevan samalla tavalla, silmissään samanlainen kauhu ja hätä.”

Kesällä 1941 miehet kutsutaan uuteen sotaan: ”Ei ollut sitä hiljaista ja juhlallista kuolemaan menevien vakavuutta kuin talvisotaan lähdettäessä, vain hienoista väsymystä ja epävarmuutta. Vain herrasväki oli löytänyt vanhan ryhtinsä” vapauduttuaan talvisodan luomasta pakosta ”mielistellä tavallisten ihmisten kanssa. Nyt oli tilanne toinen. Heidän asenteidensa tukena oli mahtavan Saksan voimavarat.” 

Jatkosodan alkumenestys innostuttaa lapualaispiirit haaveilemaan eduskunnan lakkauttamisesta. ”Aseveljeys” tarkoittaa heille, ettei puolueita ja demokratiaa tarvita. Janne uhmaa ajan henkeä korostamalla aseveli-illassa, ”että uusi Eurooppa saattaa kyllä syntyä, mutta Suomi pysyy vanhana kansanvaltaisena Suomena.”

Tuskin sattumalta ilmaisu muistuttaa presidentti Kekkosen puhetta 4.9.1960 Hrushtshovin läsnä ollessa: ”vaikka koko muu Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomi jää perinteellisen pohjoismaisen kansanvallan pohjalle, jos Suomen kansan enemmistö näin tahtoo, niin kuin uskon.”

Kommunisti Siukolan poika on jatkosodan aikana ammuttu karkurina. Sodan jälkeen Siukola yrittää kiusata opettaja Rautajärveä mustuttamalla tämän puheista Uraliin menosta ja muilutuksen aikaisesta pahoinpitelystä: ”Vieläkös sitä nytkin heilutetaan katajakeppiä Kuullos pyhä valan tahdissa?” Linna on jatkuvasti ironisoinut Rautajärveä, mutta nyt hän antaa tämän vastata arvokkaasti: ”Kuullos pyhä vala on pidetty. Ja pidetään vastakin.” Vaikka Siukola antaa kaiken mieleensä patoutuneen tulla, Rautajärvi saa viimeisen sanan: ”Se joka on viisi vuotta katsonut kuolemaa, ei pelkää yhtä Siukolaa.”

Sitten Linnan ironia taas palaa, kun entinen fasisti puhuu nyt ”kansanvallasta ja pohjoismaisesta oikeusjärjestyksestä  sekä armeija, joka ’tosin tappioita kärsineenä mutta yhä lyömättömänä seisoi asemassaan rauhan tullessa’.” 

Mahtoivatko juuri rautajärvet synnyttää myytin ”torjuntavoitosta”? Termi itse syntyi vasta 50-luvun lopulla.

Demokratian vahvin puolustaja on jälleen Janne, joka estää Siukolaa valtaamasta työväenyhdistystä. Janne siis taistelee aina diktatuurin kannattajia vastaan väristä riippumatta: 30-luvulla Lapuanliikettä, 40-luvulla kommunisteja vastaan.

Tappion ja romahduksen jälkeen isännät olivat olleet hämmentyneitä ja epävarmoja” ja rohkaistuvat vasta Jannen esimerkistä. Nyt Jannesta tulee valtuuston puheenjohtaja ja hänelle järjestetään kunnallisneuvoksen arvonimi.

Kun Vilho on kaatunut jatkosodassa,  Koskelan isännäksi jää nuorin poika Juhani, joka syntyi suunnittelematta. Näin käy trilogiassa käy jälleen toteen se, ettei ihminen pysty hallitsemaan elämään.

Juhani menee naimisiin Kylä-Pentin nuoremman tyttären kanssa. Tasa-arvo on viimein saapunut Pentinkulmalle. Vanhoista taloista Kylä-Pentti on aina suhtautunut myönteisemmin Koskelaan.

Naiset kestävät, miehet murtuvat

Elina esitetään lapsellisena: talvisodan aikana hän uskoo enkeliin, joka rintamalla kerrotaan nähdyn. Oman kokemuksensa perusteella Akseli tajuaa sodan voimasuhteet: kuinka kauan sotilaat jaksavat, jollei tule apua?

Jatkosodan lopussa kuitenkin nähdään, että Elina kestää Vilhon kaatumisen mutta Akseli murtuu, koska on rakentanut elämänsä vain maallisten tavoitteiden pohjalle. ”Mitä varten kaikki jos ei mitään jää jäljelle? Mitä varten koko Koskela…isän ensimmäisestä lapionpistosta alkaen? Kannattiko koko rehkiminen? Vähemmälläkin tulisi toimeen…Ja sitten vain tyhjää…”

Kun Akseli saa vihdoin isänsä pappilalle menettämän pellon takaisin, se on maksanut kaksi teloitettua veljeä ja kolme kaatunutta poikaa. Hinta on niin raskas, että kun hän loikkaa aidan yli, hän tuupertuu sydämen pettäessä.

Elina pystyy hyväksymään elämän ja maailman sellaisena kuin se on. Lisäksi hänellä on uskonnon lohdutus: ”On olemassa semmoistakin joka ei häviä.”

Tätä naisten kestävyyttä edustaa myös huumorintajuinen, lämmin Alma, jolta on 1918 tapettu kaksi poikaa: ”Sillä Summa, Maginot-linja, kaupungit ja valtakunnat voivat sortua, mutta Alma ei.” Alma muistelee menneisyydestä hyviä aikoja ja on myös kiinnostunut tulevaisuudesta kuten Kaarinan naimisiinmenosta: ”Hukka tän maailman muutoin peris noitten merkkimiesten touhujen takia. Täytyy meitin pienten ihmisten koittaa vaan pitää pystyssä sitä. Ja näillä omilla hyvillä konsteillamme…” 

Romaanin viimeisessä, 50-luvulla tapahtuvassa luvussa Elina kuuntelee radiosta laulua ja piirongin päällä on poikien kuvat, kunniamerkit ja sururistit. Olli Sinivaara toteaa, että äiti ei muistele poikiaan sotasankareina vaan hänen muistonsa ovat yksityisiä muistoja poikien lapsuudesta.

Kirjallisuutta

Pennanen, Eila: Lukijan kokemuksia Pohjantähdestä. – Kokoomateoksessa Väinö Linna – toisen tasavallan kirjailija. Toim. Yrjö Varpio. 2. p. WSOY 1980.

Kemppainen, Ilona: Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. SKS 2006.

Nummi, Jyrki: Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. WSOY 1993.

Olli Sinivaara: Pohjantähti ja tragedia. – Teoksessa Kirjoituksia Väinö Linnasta. Toim. Antti Arnkil ja Olli Sinivaara (toim.). Teos 2006.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.