Matti Rönkä: Eino

Sodasta palaava mies viivyttelee pihalla, vaikka tuvassa odottaa nuori vaimo. Matti Röngän romaani Eino koukuttaa heti.

ronka-eino

Kahdeksan dekkarin jälkeen Matti Rönkä kirjoitti ns. tavallisen romaanin. Eino (2015) kertoo sodasta paluun vaikeuksista.

Einon koti on Leppäkoskella Savossa, aika on marraskuu 1944. Eino on maalaistalosta, jonka pitoa hänen pitäisi kerran jatkaa. Vielä vanhemmat eivät ole luovuttaneet hänelle ohjia, ja isän kanssa huonot välit. Eino on nuorempaa ikäluokkaa, hän on mennyt rintamalle täydennysmiehenä.

Sodan aikana Eino on mennyt naimisiin Kertun kanssa, jota ei rakasta. Kyseessä on ns. pakkoavioliitto: ensimmäinen yhdyntä johti raskauteen. Vaikka Kertulle tuli keskenmeno ennen häitä, ne kuitenkin pidettiin.

Toinen syy, miksi ei Eino viihdy kotona, on sama, jolla Kalle Päätalo selitti jatkuvaa uskottomuuttaan Iijoki-sarjassa: nuoruus meni sodassa ja avioliittoon tuli mentyä ilman kunnon tutustumista. Einon entisen liikekumppanin leski selittää myöhemmin: ”Just saat ensimmäisen puvun ja pitäis alkaa riiata ja tyttölöissä kulkea ja katella kuka miellyttää. Mut kun tuli se pannahisen sota.”

Kolmas syy on sama kuin Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan Teddyllä: sodassa elettiin ilman tulevaisuutta.

Näin Eino sanoo: ”Kesä tulisi, väkisin. / Sota-aikanakin talvi taittui, mutta siitä ei puhuttu, tulevasta. Viikon päähän ei uskaltanut toivoa, juhannuksia suunnitella. Se olisi tuntunut onnen kutsumiselta. Helpottavaakin se oli, olla ilman huomista ja huolta vailla. Oli vain tämä hetki, tänään ja nyt. / Nyt kesä on tulossa, ja minä näkisin sen, ilman taikauskoa ja temppuja. Oraan nousun, nurmen kasvun, pääsyn laitumiselle. Niistä olisi pitänyt iloita etukäteen, odottaa, toivoa. / Enkä minä osannut.”

Sukupolvien ristiriita

Romaanissa kuvataan myös Einon vanhuutta nykyaikana. Poika Jannella on ollut nuorena erimielisyyksiä isänsä. Senkin jälkeen välit ovat jääneet etäisiksi. Janne kuvaa isäänsä julmaksi: ”Heikkoutta se ei sietänyt. Vaikka onkin muita aina auttanut.”

Miniä ymmärtää appeaan paremmin: ”Aluksi luulin, että se on jotenkin vihainen tai tyly. Tyytymätön. Mutta se on vain Ukin perusilme. Tasapuolisesti tyytymätön. Myös itseensä.”

Jannen lopullinen arvio isästään kuuluu: ”Liikaa sanoa, että Ukki pakenee…mutta se vaan aina puuhaa ja tekee. Peittää itsensä. Äitisi sanoi joskus minusta hyvin. Että Ukki koettaa välttää pahantekoa. Muitten mielen pahoittamista. Ja sitten tekee kaksin verroin pahaa.”

Einolla oli tapana käyttää vähättelevästi nimitystä ”mökkiläinen”.  Sellainen saattoi olla sellainen, vaikka oli iso talo, jos oli yrittämätön ja saamaton. Toisaalta joku saattoi olla ”sananmukaisesti mökin mies ja kansandemokraatti mutta ei mökkiläinen”.  

Eino joutuu terveyskeskukseen aivoverenkiertohäiriön takia, joka aiheuttaa muistihäiriöitä. Lääkäri löytää hänen ruumistaan luodinjälkiä, vaikka haavoittumista ei kirjattu sodanaikaisiin papereihin.

Einolla ei ole ollut tapana puhua sodasta, vaikka hän oli kaukopartiomiehenä ja sai kunniamerkkejä.

Pojanpoika Joonas tulee paremmin toimeen isoisän kanssa kuin isänsä. Joonas löytää Einon kotoa Mauserin ja valokuvan nuoresta naisesta, joka omistuksen mukana on nimeltään Nasti.

Salaisuus jota Eino kantoi koko loppuelämän

Siviilielämään sopeutumaton Eino saa tilaisuuden päästä pois kotoa, kun hänen sodan aikainen komentajansa lähettää hänet Neuvostoliittoon erään länsimaan maksamalle tiedusteluretkelle. Eino joutui partion yllättämäksi, tappoi yhden puukolla, mutta joutui ammutuksi.

Syrjässä asuva Nasti pelastaa Einon ja hoitaa terveeksi. Heille syntyy suhde, vaikka Eino ei oikeastaan tee päätöstä, lähteä vai jäädä.

Rönkä ei ole kokonaan luopunut jännitysromaanin piirteistä. Tässäkin romaanissa tapahtuu rikos, jonka takia Eino joutuu lähtemään kohti Suomea.

Eino muistelee Nastia koko elämänsä. Kun vaimo Kerttu kieltäytyy seksistä pojan syntymän jälkeen, Einolla on muita naisia.

Miniän mielestä syy avioliiton epäonnistumiseen oli molemmissa. Eino oli Kertulle ”hankala”, mutta ”Tuntui että Kerttu ei antanutkaan Ukin olla sille kiltti.” 

Ei Eino kuitenkaan ole samanlainen kuin Lauri Törni, joka Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen teoksen Tuntematon Lauri Törni mukaan ei osannut muuta kuin sotia. Eino pärjää siviilissä ammatillisesti ja perustaa menestyvän kuljetusliikkeen.

Einon mietteitä sodasta

Eino on nuorempaa ikäluokkaa ja tuli rintanalle täydennysmiehenä. Esimies neuvoi, ”ettei pidä ajatella liikaa, eikä ainakaan miettiä ovatko ne ihmisiä. Sillä jos alkaa pitkään pohtia, niin vastaus napsahtaa omaan otsaan.”

Einon mielestä sodassa oli erilaisia miehiä: ”Kaikista ei siihen ollut. Tappohommaan.”

Yhdysvaltain armeijassa prikaatinkenraalina palvellut S.L.A. Marshall, jota Pohjonen ja Silvennoinen lainaavat Törni-kirjassaan, on todennut, että vain 15-20 prosenttia rintamasotilaista ”käytti henkilökohtaisia aseitaan tappaakseen, ampuakseen kohti vastustajaa. Muut ammuskelivat tähtäämättä, ilmaan tai eivät ampuneet lainkaan. Marshallin mukaan jokaista ampujaa kohti ympärillä oli aina useita miehiä, jotka puuhailivat muissa tehtävissä, huolehtivat haavoittuneista, toimittivat ammuksia tai viestejä, puhdistivat tai vaihtoivat osia käytössä kuumentuneisiin ja jumittuneisiin aseisiin. Näitä passiivisia sotilaita ei yleensä pidetty pelkureina. Vaikka he eivät osallistuneet tappamiseen, he saattoivat osoittaa suurta rohkeutta ja ylläpitää varsinaisten tappajien kykyä hoitaa omansa. Vallitsi luonteva työnjako. Voimien tasapaino vihollisen jalkaväkeen säilyi, koska vihollisen jalkaväki käyttäytyi aivan samalla tavoin.” 

Eino vertaa miehiä terästankoihin: ”Kovimmat eivät kestä. Ne napsahtavat poikki. Sitkeät ja ontot, ne ovat lujimpia. Sisus pitäisi valuttaa tyhjäksi. Tai voihan olla, että jos oikein kovasti uskoisi…Että jos olisi uskoa täynnä, niin kestäisi.”

Pohjonen ja Silvennoinen ottavat esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan Rokan esikuvan Viljami Pylkäksen, joka pystyi toimimaan tehokkaasti taistelussa, mutta joka myös tunnusti hinnan: ”Minua se aina kammotti enkä voinut olla ajattelematta, että sota on todella kauheata.”

Eino selviää sodasta olemalla ajattelematta. Ajatukset ja tunteet tulevat vasta jälkikäteen:

”Sota oli kauhea, mutta en minä sitä rintamalla miettinyt. En pelännyt, en arkaillut omia enkä kauhistellut vihollista. Ajattelin, että en minä kuole, vielä, sodassa. / Kuparinenkin selvisi hengissä, mutta pysyikö elossa? Se on eri juttu. / Sodassa hyvä mies on se, joka parhaiten pysty pahaa tekemään. Parhaiten tai pahiten? Sekin oli epäselvää vasta jälkikäteen. Ei siellä voinut eikä osannut miettiä. Ei tarvinnut. / Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen, reppuun kertynyt. Vaikka en minä reppua kantanut, siviilissä.”

Lopussa sovitus

Eino pystyy tekemään tiliä elämästään ja myöntää, miten hän oli vältellyt vastuun ottamista suhteessaan vaimoonsa. Hän neuvoo Joonasta tyttöystävän suhteen: ”Pidä siitä huolta. Kunnioita. Ja sano myös selvästi, jos et siitä tykkää. Ei pidä johtaa harhaan”.

Kaikkea Eino ei kuitenkaan halua kertoa pojalleen ja pojanpojalleen. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen: ”Minä tiedän teistä paljon mutta en kaikkea. Eikä minun kuulukaan tietää. Minä taas en voi itsestäni kaikkea kertoa. Enkä halua. Eivät kaikki minun asiani teille kuulu. Eivät ollenkaan.”

Lopussa Eino houreissaan uskoo, että tapaa haudan takana jo aiemmin menehtyneen Kertun, joka antaa hänelle anteeksi. Se ei kuitenkaan riitä: ”Vaan miten sitä pyytää anteeksi itseltään.”

Kaiken kaikkiaan Eino on kelpo lukuromaani siitä, miten sodan vaikutukset voivat ulottua vuosikymmenien taa.

Kirjailijasta

Matti Rönkä on syntynyt 1959 Kuusjärvellä.

Hän opiskeli toimittajaksi Sanoman toimittajakoulusta ja valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta.

Rönkä tunnetaan Ylen suosittuna uutistenlukijana.

Vuonna 2002 Rönkä julkaisi ensimmäisen dekkarinsa Tappajan näköinen mies. Päähenkilö inkerinsuomalainen paluumuuttaja Vihtori Kärppä, jonka kotimaisemat sijaitsivat Neuvosto-Karjalassa. Suomessa hän tekee kaikenlaista bisnestä harmaalla alueella. Entisiä sotilastiedustelun työtovereista osa on Venäjän turvallisuuspalvelussa, osa mafiassa.

Kolmas dekkari Ystävät kaukana (2005) sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Vuonna 2007 kirja sai myös Lasiavain-palkinnon, joka myönnetään parhaalle pohjoismaiselle dekkarille. Tähän mennessä Rönkä on ainoa suomalainen, joka on voittanut palkinnon.

Kirjallisuutta

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Einosta ovat kirjoittaneet mm. Annelin kirjoissa, Lukutuokan kulttuuriblogi, Amman lukuhetki, Kirja hyllyssä ja Kirsi-Maria.

Mainokset

Unto Seppänen: Evakko

TV näyttää itsenäisyyspäivänä Tuntemattoman sotilaan. Syytä olisi näyttää myös Evakko. Sotahan ei koskenut vain sotilaita vaan sen jalkoihin ja uhreiksi joutui myös siviilejä.

evakko-elokuva

Kumpikin romaani ilmestyi 1954 ja molemmat elokuvat tehtiin heti perään 1956. Sodasta oli kulunut tarpeeksi aikaa, jotta kirjailijat pystyivät esittämään siitä mietityn kokonaiskuvan, ja toisaalta Neuvostoliiton suojasää antoi mahdollisuuden sotaelokuvien tekoon.

Elokuvaa on analysoinut perusteellisesti ja oivaltavasti Jari Sedergren. Hän muistuttaa, miten suurta mullistusta television tulo merkitsi: siihen asti elokuvateatterien tarjonta merkitsi uusia elokuvia, mutta televisio näytti vanhoja elokuvia. Näin keski-ikäisillä ja vanhoilla oli mahdollisuus palata muistoihin ja nuorilla saada käsitys sodasta ja evakkotiestä.

Sodan jälkeen syntyneiden käsitys evakkotiestä onkin syntynyt pääosin juuri Evakko-elokuvan perusteella.

Yksi karjalaisiin evakoihin yleisesti liitetty piirre, huumori keskellä suurintakin ahdinkoa, oli juuri ohjaajan Ville Salmisen lisäys, kertoo Sedergren. Karjalaisen Unto Seppäsen romaanissa sitä ei ollut, aihe oli kirjailijalle liian kipeä.  

Elokuva on romaania paremmin säilyttänyt arvonsa, koska se käyttää elokuvallisia keinoja. Mutta myös romaani on pienistä puutteista huolimatta edelleen vaikuttava.

evakko-kirja

Ihannoitu Kannas         

Evakko alkaa juhannuksen alla 1939 Kuultavaisen kylässä. Se esitetään oikeana idyllinä: luonto on kaunis ja asukkaat elävät sovussa.  

Maria Lähteenmäki sanoo Terijokea koskevassa tutkimuksessaan Maailmojen rajalla, että Karjalan menetyksen jälkeen kirjoitetuissa teksteissä ylikorostuvat ”aluetietoisuutta tukevat piirteet, kuten ryhmähenkisyys, paikkaan ja ihmisiin liittyvät myönteiset stereotypiat sekä suomalaisuuden ja venäläisyyden etninen erillisyys. Paikkakunta nähdään menetettynä onnelana” ja se kuvataan yhtenäisenä, eheänä ja rauhanomaisena ”paratiisina”. Menneisyyteen paikannetaan myös ”oikeudenmukaisuus ja ihmisen ja yhteiskunnan sopusointuisuus”.

Kaikki tämä pätee Evakkoon. Tosin siinä näytetään Kannaksen monikulttuurisuus: venäläiset emigrantit mainitaan, mutta kohteena: koska heihinkään ei suhtauduta kylässä ennakkoluuloisesti, tämä korostaa kyläläisten suvaitsevaisuutta ja siten yleistä humaanisuutta.

Ihannoitu karjalaismies

Kylän ja romaanin keskushenkilö Aato Nikkanen on lähtenyt köyhistä oloista ja hankkinut omalla työllään ja tarmollaan itselleen pienen maatilan, minkä lisäksi monenlaisia töitä. Hän on älykäs mutta vailla kunnianhimoa, hänelle vain kasaantuvat sellaiset toimet maamiesseuran esimies, koska hän tulee kaikkien kanssa toimeen ja häneen luotetaan. Kaiken päälle hän on vielä synnynnäinen seuramies – ”iloinen, suorastaan veikeä, ystävällinen ja sovinnollinen”.

Viinaa Aato juo usein, mutta se saa aikaan hänessä ”vain elämäniloa, toisten ymmärtämistä ja naureskelevaa vapautuneisuutta”. Kyseessä on siis kerta kaikkiaan ihannemies, mutta nimenomaan karjalainen ihannemies, aika erilainen hämäläinen tai pohjalainen ihannemies.

Aaton perheeseen kuuluu emäntä Ulla, aikuinen poika Arvo, aikuinen tytär Elvi ja kuopus, pikkuvanha Sirkka.

Linnoitustyöt kesällä 1939

Kylän idylli saa ensimmäisen varjon, kun tulee tieto vapaaehtoisten linnoittajien tulosta. AKS:n aloite paisui kansanliikkeeksi.

 Linnoittajat on suunniteltu majoittaa seuratalolle, mutta Aato ehdottaa, että heidät kutsutaan taloihin vieraiksi. Näin varsinaissuomalainen maanviljelijä, poikamies Tauno tutustuu ja ihastuu Aaton tyttäreen Elviin.

Linnoittajien myötä voidaan esittää toisaalta sitä, miten koko Suomi haluaa puolustautua yhdessä, toisaalta heimoeroja. Murretta Seppänen ei repliikeissä käytä – tämä oli kirjallisuudessa vanha tapa, jonka Linna samana vuotena mursi.

Varsinaissuomalaisten asenteissa on kansallista uhoa ja he ovat valmiit härnäämään suurvaltanaapuria. Kannakselaiset varoittavat tästä, sillä he tajuavat Pietarin/Leningradin läheisyyden merkityksen. Selväksi kuitenkin tulee, että uhan alla eletään: ”raja oli kasvattanut kansansa kestämään musertumatta heräävän pedon ensi liikahduksen, jossa saattoi olla jo kuolettavaa voimaa”.  Sanaa ”ryssä” ei kuitenkaan käytetä, ja kielestä on siivottu 30-luvun ja sota-ajan militaristiset ja rasistiset ilmaukset.

Lehtimies Pekka Mannonen on pessimisti

Kesäisin huvilassaan asuu lehtimies Pekka Mannonen, joka tuo romaaniin laajemman perspektiivin. Mannonen ei vedätä huvilaansa sähköä, ennen kuin Aato huomauttaa, että se luo muissa pelkoa siitä ettei tulevaisuutta ole. Mannonen miettii kuitenkin, eikö todellista rohkeutta ole se, ettei halua pettää itseään. Kyläläiset eivät kuitenkaan halua uskoa sotaan.

Mannonen maalaa kaapin mustaksi punaisella viirulla, siis Karjalan värein. Sirkka pelästyy synkkää kaappia. Kaapilla on jatkossa tärkeä osa, samoin muutenkin Karjalan väreillä ja enteillä.

YH-syksy

Syksyllä tunnelmat ovat jo erilaisia kuin kesällä: YH:n (yleiset kertausharjoituksiin) kutsutut reserviläiset ovat kylässä, lottakanttiini venäläisellä koululla. Pahinta on, ettei julkisuudessa kerrota, mistä Moskovassa neuvotellaan. Lyhyet lainaukset ajan sanomalehdistä valottavat, mitä tuon ajan eläneet asioista saattoivat tietää, mutta samalla ne uusintavat sodanaikaista käsitystä tapahtumien syistä.

Rajan pinnassa eläviä evakkoja nähdään tiellä. Heitä on käsketty lähtemään vapaaehtoisesti ”Etteivät jäisi jalkoihin” ”Minkä jalkoihin?” ”Sodan!” ”Eihän se ala!” ”Sinustako se riippuu?”

Kyläläiset saavat käskyn lähteä evakkoon, mutta käsky perutaan, vain venäläiskoulu pakenee. Lopulta lähtö tulee vasta sodan syttyessä. Tämä viranomaisten möhläys katkeroittaa mielet ja myös evakkomatkalla koetaan kovia. Tässä näkyy romaanin etu: tapahtumia ei katsota yleisellä tasolla vaan kerrotaan miltä ne ihmisistä tuntuivat.

Kotikylän polttaminen

Romaanin ensimmäinen huippukohta on Aatolle annettu raskas tehtävä: polttaa kotikylä. Käskyn tarkoitus oli, ettei vihollinen voisi majoittua taloihin.

Aato aloittaa Pekka Mannosen kaapista, säästää kuitenkin mielijohteesta tämän saunan, ja polttaa lopuksi oman kotinsa.

Ilmaus ”Mustat revontulet punaisin liekein” viittaa jälleen Karjalan väreihin. Sotilaallisten syiden sijaan talojen polttamiselle annetaan syvempi tarkoitus: ”Kylä paloi, koska se ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin oikeille omistajilleen, siellä syntyneille ja sen maita kukoistuttaneille!”

Evakkokokemuksia

 Evakkomatkaa kuvataan seuraamalla vuorotellen naisten vaiheita junassa sekä Aaton ja Sirkan vaiheita maantiellä.

Jo Karjalan puolella evakkoja kohdellaan tylysti. Näin korostetaan, että ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla.

Suurissa taloissa evakkoja ei haluta päästää parempiin huoneisiin. Toisaalta on myös ystävällisiä ihmisiä ja sellaisten luo joutuu Aaton emäntä Ulla.

Aato painottaa myöhemmin evakkojen omaa asennetta: hän ”tuli kaikkien kanssa toimeen paitsi sen rullapään kanssa mutta hän oli tahallaan paha.”

Ruoka on kannakselaisille outoa ja joskus ala-arvoista. Tilanne paranee, kun vaaditaan oikeat määrät raaka-aineita ja emännät rupeavat itse keittämään.

Erilaisesta elämännäkemyksestä seuraa viihtymis- ja ymmärtämisvaikeuksia: ”Eniten minua on täällä järkyttänyt puhumisen köyhyys. Ihmisillä ei tunnu olevan mitään sanomista toisilleen…”

Emigrantit, pakolaiset ja evakot

Kun maailmansota syttyy, lehdessä kuvia evakuoiduista saksalaisista Puolan rajaseudulla, syntyy keskustelua käsitteistä. Aaton mielestä emigrantti on ”pakolainen, joka on lähtenyt maastaan liikkeelle omin päin ja neuvoin ja joutunut isänmaattomaksi. Evakko taas on jonkin sodan uhkaaman alueen järjestelmällisen tyhjentämisen vuoksi joutunut lähtemään kodistaan, muttei aina isänmaastaan”.

On huomattava, että Suomessa vakiintui tapa nimittää vaikkapa sodan aikana puna-armeijaa pakenevia saksalaisia pakolaisiksi, vaikka hekin pakenivat omaan maahansa. Se, ettei Natsi-Saksa järjestänyt evakointia vaan päinvastoin kielsi sen rangaistuksen uhalla, ei ollut ihmisten syy.

Seppäsen romaanissa tehdään eroa venäläisiin emigrantteihin. He lähtevät suin päin pakoon ja jättävät jälkeensä niin maksamattomat velkansa kuin kotieläimensäkin. Heidät leimataan karkulaisiksi.

Sen sijaan karjalaiset tottelevat viranomaisten evakuointimääräyksiä.

Evakko-nimitys jäi vain suomalaisten käyttöön, mikä kenties heijastuu nykyisiin pakolaisiin.

Uhri

Yksi romaanin keskeinen teema on uhri. Teema saavuttaa huippunsa, kun tulee tieto perheen pojan Arvon kaatumisesta. Isä Aato kommentoi: ”ettei menetyksemme olisi ollut yhtä ehdottoman puhdas ja täydellinen, ellei meistä jonkun veri olisi valunut Kannakseen ja imeytynyt sen kamaraan. Arpa lankesi niinkuin kohtalossamme oli säädetty, jotta tämä olisi myös omissa silmissämme ollut kylliksi arvokas ojentaa isänmaan vaatimien toisten uhrien oheen. Veriuhri on sentään enintä.”

Uhriajatus oli ajalle tyypillinen. Ilona Kemppainen on tehnyt väitöskirjan sankarikuolemalle Suomessa annetuista merkityistä viime sotien aikana Isänmaan uhrit.

Pohjana on kristinuskoon olennaisesti liittyvä uhrin ajatus, muut uhrit rinnastuvat Kristuksen ristinkuolemaan, vaikka tämä onkin teologisesti ristiriitaista. Myös nationalismi kannusti uhraamaan itsensä toisten edessä: ”yksilö on olemassa vain osana suurempaa kokonaisuutta, ja hänellä on velvollisuus antaa jopa henkensä maansa ja kansansa puolesta.”

Seppälän romaanissa uhri on uskonnollis-nationalistinen.  Se, että uhrin on oltava puhdas, jotta se olisi arvokas, liittyy uskontoon, mutta samalla keskeistä on maa, johon veri vuotaa.

Toisaalta romaanissa ei puhuta, kuten sotien aikana usein, että Suomen itsenäisyys oli lunastettava uhreilla, vaan Aatolle maa on nimenomaan kotiseudun maa.

Aato ei ole aiemmin ollut erityisen uskonnollinen, mutta nyt etsii lohtua Raamatusta ja nimenomaan kohdista, jossa puhutaan juutalaisille luvatusta maasta: ”…johdattaa sinut siihen maahan, jonka isäsi ovat omistaneet, ja sinä sen omistat”.

Mutta kuten kirjailija ja lukijat tiesivät, näin kävisi vain väliaikaisesti. Teoksen lopussa kerrotaan lyhyesti jatkosodan alusta, jolloin Aatolle on annettu tehtävä käydä Kuultavaisessa ja tutkia elämisen mahdollisuuksia siellä. Hän vilustuu matkalla ja on lopussa kuolinvuoteella. Hän ei ole antanut itselleen anteeksi, että poltti kylän – kaikki polttaminen ei ollut sotilaallisesti välttämätöntä, hän ei vain halunnut antaa viholliselle mitään. Näin myös Aato tavallaan antaa henkensä Karjalan takia: muualla hän ei voi elää.

Sopeutuminen avioliiton avulla

Romaanissa on kuitenkin vastakkainen teema, joka kertoo sopeutumisesta. Sitä edustaa Elvin ja Taunon romanssi.

Alkuun tulee kuitenkin tyrmäys: kun Elvi menee viemään Taunon kirjettä tämän kotiin, Taunon äiti kohtelee Elviä ynseästi.

Muutenkin Elviä kohdellaan suuressa talossa alempiarvoisena, mikä näyttää Varsinais-Suomen luokkaerot. Samalla tuo kopea ynseys ilmaisee heimojen väliset erot: Taunoa kohdeltiin linnoitustöiden aikana sydämellisesti Elvin kotona.

Tauno etsii Elvin käsiinsä ja kosii, mutta Elvi suostuu vasta, kun sovinto on syntynyt Taunon äidin kanssa. Tämä selittää käytöksensä johtuneen erehdyksestä, kun hän ei oivaltanut, että Taunon suhde Elviin oli vakavalla pohjalla.

Taunon ja Elvin tuleva avioliitto yhdistää Suomen heimot. Samalla sitä romaanissa pidetään tappiona, koska Elvi – tai ainakin hänen lapsensa – luopuu karjalaisuudesta.

Pelko että nuorison luopuu karjalaisuudesta

Siinä missä Aato edustaa idealismia, sanomalehtimies Pekka Mannonen edustaa realismia ja pessimismiä jopa jälkiviisauden muodossa. Molemmat ovat kuitenkin yhtä mieltä pelätessään nuorison luopuvan karjalaisuudesta ja karsastaessaan tehdastyötä.

Aato ei halua yhtyä ”lakkosakkiin” eli ammattiyhdistystoiminta on hänelle vierasta. Mannonen pelkää, että tehdastyö vierottaa nuoremman sukupolven vanhempien ja heimon arvomaailmasta.

Sodasta palanneet nuoret miehet haluavat onneksi oman maatilan. Tässä heimoajattelu yhdistyy kirjailijan maalaisliittolaiseen arvomaailmaan, toteaa Jari Sedergren.

Maanviljelyksen korostaminen oli ymmärrettävää välirauhan aikana ja jatkosodan jälkeen, kun Karjalan pellot oli menetetty ja elintarvikkeista oli pulaa. Myös kirjoittamisajankohtana, 50-luvun puolivälissä, maanviljelys oli voimissaan mutta pian tuli peltojen paketoinnin ja kaupunkiin ja Ruotsiin muuton aika.

unto-seppanen

Kirjailijasta

Unto Seppänen syntyi 1904. Kotipitäjä oli Kanneljärvi, joka sijaitsee Kannaksen keskivaiheilla, merenrantaan Terijoelle on 40 kilometriä.

Sota-aikana Seppänen oli 35-40-vuotias. Jatkosodan aikana hän toimi Aunuksen tiedotuskomppaniassa.

Ennen sotaa Seppäsen romaanit sijoittuivat Kannakselle ja samalla tavalla hän jatkoi sodan jälkeen. Vasta vuonna 1954 Seppänen kuvasi Karjalan menetyksen talvisodassa Evakossa. Ilmeisesti aihe vei hänen voimansa, sillä hän kuoli 1955 ehtimättä täyttää 51 vuotta.

Kirjallisuutta

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009.

Sedergen, Jari: Evakko – elokuva ja romaani karjalaispakolaisista. Ennen ja nyt 3/02.

Olen kirjoittanut blogiin myös Kyllikki Mäntylän Oprista.