Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Mika Waltarin romaanissa Rakkaus vainoaikaan rakkaustarinaan yhdistyy kuvaus sodan aiheuttamista psyykkisistä vammoista ja niistä toipumisesta sekä välirauhan aateilmastosta.

Rakkaus vainoaikaan (1943) alkaa sotilaiden kotiutuessa talvisodasta ja päättyy lähtöön uuteen sotaan.

Sotatrauman kuvaus

Romaani on suorastaan moderni siinä, että päähenkilöt Aatos ja Marjut kärsivät sotatraumasta.

Vaatimattomista oloista lähtenyt taidemaalari Aatos on jäänyt luhistuvan korsun alle, saanut kranaattikauhun ja sen takia viivytellyt lähtöä vastahyökkäykseen. Aikaudelle ominaista on, että hän katsoo olleensa pelkuri ja tuntee häpeää, vaikka kukaan rintamatovereista ei ole häntä asiasta soimannut.

Sodan aikana Suomen psykiatrien kanta oli Ville Kivimäen mukaan, että normaali mies kestää kyllä sodan, ja jos ei kestä, niin kyseessä on oma henkinen heikkous.
Waltari oli aikaansa edellä valitessaan päähenkilöksi tällaisen miehen perinteisen sankarityypin sijaan

Kartanontytär ja opiskelija Marjut on joutunut pommisuojassa näkemään synnytyksen, joka on pelästyttänyt hänet verisyydellään, varsinkin kun se on liittynyt pommituksen aiheuttamaan maan keinuntaan. Hän ei halua ikinä rakastua, antautua miehelle – kuten tuolloin sanottiin – eikä saada lasta, joka kenties joutuisi kokemaan sodan kauhut.

Marjut ei noudata aikakauden soveliaisuussääntöjä

Aikakauden arvoista ja ajattelutavasta kertoo WSOY:n pääjohtaja Jalmari Jäntin kirjeluonnos, jonka kopion Yrjö A. Jäntti on julkaissut artikkelissaan Mika Waltari WSOY:n kirjailija 1927-1981.

Jalmari Jäntti kiinnittää ensin huomiota siihen, ettei Marjutin käytös vastaa aikakauden soveliaisuussääntöjä: ”Tytön jääminen invaliidin huoneeseen oli kyllä aluksi motivoitu, mutta hänen viipymisensä siellä tulee yhä heikommin perustelluksi”.

Jäntti jatkaa: ”Marjut on yleensä kovin aktiivinen aivan elokuvatyyliin. Hän edustaa selvästi sitä osaa nykyisestä naispolvesta, jolle itseihailu on tullut toiseksi luonnoksi, nuoressa invaliidissakin hän ihailee vain kaunista ruumista, jota olisi sääli jättää. Hänen oma rakastumisensa ilmenee melkein yksinomaan hermostuneena oikkuilemisena, henkisemmät tunneilmaukset puuttuvat. Tuntuu kuin teos olisi kirjoitettukin elokuvaa varten, jossa tunne on ilmaistava ruumiin liikkeillä.”

Nykyisin juuri ne asiat, joista Jäntti moittii, tuntuvat onnistuneilta, esimerkiksi se, että Marjutin tunteet näytetään epäsuorasti.

Sen sijaan tämä Jäntin huomautus taitaa olla pätevä: ”Aatoksen muistinmenetys merkitsee jotakin vain teoksen alussa, mutta myöhemmin hän keskustelee melkein kaikista asioista terveen ihmisen tapaan.”

Välirauhan aikana molemmat hiljalleen toipuvat. Marjut hankkii Aatokselle työ- ja asuinpaikan kotikartanostaan. Aatos alkaa maalata uudella tavalla, koska pystyy näkemään pintaa syvemmälle.

Viittaukset Lauri Viljasen ja Matti Kuusen runoihin

Romaani sai nimensä Lauri Viljasen runosta Rakkaus vainoaikaan:

”Näen: elämme suurta aikaa.
Minä en sen suuruutta laulaa voi.
Jään vaiti kun huudot kaikaa –
sävel toinen korvaani soi.
Se on elämä pieni, mainen,
jota rautakoroin poljetaan,
joka ruokkii, ainokainen,
myös suuruutta hurmeellaan.”

Romaanin lopussa Waltari sen sijaan laulaa riemurinnoin ajan suuruutta.

Rintamalta palanneet sotilaat tuntevat saaneensa vain ”lomaa kuolemalta”, tilapäistä jatkoaikaa. Aatos sanoo: ”Meidät, minun sukupolveni, meidät luotiin vain sotaa varten.” Turhaan Marjut inttää: ”Nyt on rauha.” Mutta Aatos vastaa: ”Meidät luotiin poljettaviksi porraspuiksi tulevaisuuden tähden – Miksi kapinoida sitä vastaan, kun tietää, että se on totta?”

Kohta muistuttaa Waltarin romaanin Palavan nuoruus loppua, jossa Waltari antoi Juhanin samastua niihin jotka suuri aika ”tallasi poluksi jalkoihinsa”. Esseessään Miten elin 30-luvun kirjailija sanoi halunneensa antaa vastalauseen Matti Kuusen runolle Vuorten huuto, jossa sanotaan: ”Ken itse polkua polje ei, / se poluksi poljetaan” ja samastutaan siis niihin, jotka tallaavat toiset poluksi. Vaikka Palavassa nuoruudessa näkökulma on poluksi tallattujen, Waltarikaan ei usko, että ilmiötä voisi vastustaa.

Omenapuut ja saippuakuplat

Markku Envall on kiinnittänyt huomiota romaanin symboleihin. Yksi tärkeimmistä ovat omenapuut.

Rauhan tultua Marjut iloitsee, että vielä saa nähdä kotikartanonsa omenapuiden kukkivan. Mutta omenapuut ovat paleltuneet sodan pakkasissa. Syksyllä 1940 Aatos kuitenkin poimii Marjutille kuvitellun omenan. Kuvitelma toteutuu, kun seuraavana keväänä kuolleiden omenapuiden sijalle on istutettu nuoret taimet, minkä Envallin tulkitsee merkitsevän, että ”Suomelle on koittanut suomalaisen työn tuloksensa uusi kevät.”

Vertauksella on pitkät perinteet. Raamatun syntiinlankeemuskertomuksessa Eeva syöttää Aatamille hedelmän hyvän- ja pahantiedon puusta, josta Jumala oli kieltänyt syömästä. Seurauksena on karkotus paratiisista, perisynti ja kuolema, mutta myös tieto hyvästä ja pahasta. Englanninkielinen termi onkin ”happy fall”.  Taiteessa puu muuttui omenapuuksi.

Waltarin romaanissa tapahtuu päinvastoin: kuvitellun omenan tarjoaa mies naiselle, ja se palauttaa viattomuuden ja elämänhalun, jonka sota on vienyt.

Saippuakuplat symboloivat Envallin mukaan sitä, miten hauraita ovat yksityiset suunnitelmat. Niitä on Aatoksen mielestä siis typerää ja turhaa tehdä.

Tosin tästä ei piittaa karjalainen, kansaa edustavaa pari, joka toisin kuin sivistyneet Marjut ja Aatos, menee biologian kutsua noudattaen heti yhteen ja ehtii rakentaa talon ja saada lapsen.

Propagandateokset varoittivat väärästä tiestä

Luodessaan romaanin aatteellista maisemaa Waltari käyttää hyödyksi sota-aikana saamiaan salaisia tietoja Valtiollisen poliisin arkistosta. Hänet oli valittu kirjoittamaan niiden perusteella pari propagandateosta.

Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta julkaistiin nimimerkillä Nauticus kesän alussa 1941, esipuhe oli päivätty huhtikuussa. Kyse oli selvästi siitä, että propagandarintamallakin valmistauduttiin uuteen sotaan.

Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta samoin kuin vuonna 1942 ilmestynyt Neuvostovakoilun varjossa on suunnattu myös ja ennen kaikkea suomalaista äärivasemmistoa vastaan, varoittamaan etenkin työväestöä sen toiminnasta.

Baltian maiden esimerkillä Waltari halusi ensinnäkin näyttää, ettei sinne mitään ihanneyhteiskuntaa ollut luotu, päinvastoin jopa työläisten olot olivat huonontuneet. Toiseksi Waltari halusi esittää, miten valtion vähittäinen haltuunotto tehdään, ja siten varoittaa, miten Suomenkin olisi voinut käydä, jos olisi valittu myöntymisen tie.

Neuvostovakoilun varjossa on harhaanjohtava nimi, sillä teos käsittelee suureksi osaksi SKP:n ja Neuvostoliiton yhteistyötä aikana, jolloin SKP toimi Moskovasta käsin. Teos alkaa kuvauksella SKP:n toiminnasta 20-30-luvulla ja jatkuu kuvauksella Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS-1) toiminnasta välirauhan aikana. Keskeistä on leimata sekä SKP että SNS-1 maanpetturuudeksi.

Siinä missä Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta on suhteellisen hillitty teos ja luottaa tosiasioiden puhuvan puolestaan, Neuvostovakoilun varjossa käyttää räikeämpiä keinoja ja kieltä.

Pienoisnäytelmät näyttivät ihanteen

Vastapainon ja oikean ihanteen suomalaisille Waltari näyttivät pienoisnäytelmissään, jotka tarkoitettu seuranäyttämöille. Näitä näytelmiä en ole itse lukenut, vaan pohjaan Panu Rajalan teokseen Noita palaa näyttämölle.

Tulevaisuuden tiellä käsittelee kansan eheytymistä: työväestön ja porvariston välistä kuilua, joka on kurottava umpeen. Näytelmässä Maa on ikuinen karjalaisten evakkojen ja länsisuomalaisen, maan luovutukseen velvoitetun maalaistalon väen sopeutumista toisiinsa.

Molemmissa näytelmissä avioliitto yhdistää nuoret eri yhteiskuntaluokista ja heimoista.

Ongelmia ei siis kielletä, mutta ratkaisut syntyvät helposti. Tarvitaan vain ennakkoluuloista luopumista ja uhrautumista. Niitä vaaditaan ennen kaikkea niiltä vanhemman sukupolven edustajilta, joiden olot on edelleen aineellisesti ja henkisesti paremmat: porvaristolta ja isommilta maanomistajilta.

Välirauhan kuvaus

Rakkaudessa vainoaikaan Waltari yhdistää Valpolta saamiaan tietoja ja pienoisnäytelmiensä eetoksen eheytyneestä kansasta.

Maalla ihmiset elävät keskinäisessä sopusoinnussa. Pienoisnäytelmien tavoin ristiriidat voitetaan helposti. Marjutin isä, kartanonisäntä, on ensin vastahakoinen antamaan parhaita maitaan karjalaisille. Poikansa, rintamaupseerin, kehotuksesta hän kuitenkin tekee niin ja lupaa myös maanlunastuslautakunnassa pitää huolta, että muut tekevät samoin.

Rintamalla syntynyt solidaarisuus näkyy myös siinä, että aseveliyhdistys rakentaa rintamamiehille talkoilla taloja.

Sen sijaan Paavo Rintala kuvaa Nahkapeitturien linjan toisessa osassa, miten talvisodan jälkeen jatkuvat entiset käytännöt: esimerkiksi metsätöissä metri tarkoittaa 1,20 metriä, mitä kutsutaan ”rosvon mitaksi”.

Ei ihme, että työläisrintamamiehet tunsivat tyytymättömyyttä. Kun lisäksi Mannerheim halusi talvisodan rintamamiesten liittyvän Vapaussoturien liittoon, sitä ei varsinkaan Tampereella hyväksytty. Siellä pidettiin elokuun alussa työläisrintamiesten kokous. Aie ei ollut myöskään SKP:n mieleen, sotahan oli sentään käyty Neuvostoliittoa vastaan. Näin kertoo Kimmo Rentola kertoo tutkimuksessaan Kenen joukosisa seisot?

Rentolan mukaan rauhan tultua talvisota esitettiin ensin valkoisena tulkintana, vapaussodan jatkeena. Vasta ns. mätäkuun kriisin aikana -40 kurssi muuttui: Baltian maiden liittäminen loi yhteisen uhkakuvan, SDP ja porvarilliset puolueet lähenivät ja syntyi ideologinen kompromissi, jota ilmensi aseveliliiton syntyminen. Sen puheenjohtajana oli kenraali Paavo Talvela ja varapuheenjohtajana SAK:n sihteeri Jorma Tuominen.

Ulkopoliittinen käänteen, Saksan kanssa solmitun kauttakulkusopimuksen, rohkaisema hallitus aloitti toimenpiteet Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa vastaan. Lopullisesti seura kiellettiin joulukuussa – jälleen samaan aikaan, kun Suomi läheni Saksaa.

Rakkaudessa vainoaikaan pelko ja epävarmuus kantautuu paikkakunnalle pääasiassa jostain kaukaa, mutta aivan täydellinen yksimielisyys ei ole. Pitäjässä on yksi – Waltarin silmin – kiihottaja. Pitäjän miehet ovat antaneet tälle selkäsaunan, mutta kuulevat nimismieheltä, ettei lapualaistyyli enää sovi. Niinpä kehottavat miestä häipymään paikkakunnalta, ettei heidän ole ”pakko” käyttää enempää väkivaltaa.

Humoristisessa hengessä he toteavat: ”Nähkää nyt! Täällä ei toisinajattelevia vainota eikä kiusata, vaan jokainen saa puhua niinkuin itse lystää. Sovussa vain neuvotaan ja varoitellaan vastakin, jos joku taas tulee kehumaan Stalinin perustuslakeja.”

Romaani muistutti miksi sotaan oli lähdöstä

Vaikka Rakkaus vainoaikaan ilmestyi 1943, Waltari oli kirjoittanut puolet siitä jo välirauhan aikana. Romaani jäi silloin kesken, ja vasta 1943 Waltari sai lyhyen loman teoksen loppuun saattamiseen.

Romaanin sävy tuskin enää vastaa Waltarin omia mielialoja 1943 ja vielä vähemmän kansan mielialoja. Suurin osa niistäkin, jotka olivat kesällä 1941 olleet innostuneimpia, olivat jo kyllästyneet sotaan, joka vain pitkittyi.

Romaanin julkaisemisen tarkoitus 1943 oli uskoakseni hoitaa lähinnä kotirintaman mielialoja muistuttamalla mieliin, miksi sotaan oli lähdetty: kuvataan talvisodan rauhan jälkeiset katkerat tunnelmat ja kesän 1940 epätoivoinen mieliala.

Uskonnon sijasta suomalaisten ikuinen kohtalo

Mannerheimin ensimmäisessä päiväkäskyssä talvisodan alussa todettiin taisteltavan ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Myös Waltarin talvisotaromaanissa Antero ei enää palaa, uskontoa edustaa voimakkaasti Antero äiti.

Sen sijaan Rakkaudessa vainoaikaan uskonto loistaa poissaoloaan. Vaikka tapahtumapaikkana on maaseutu, romaani on suunnattu erityisesti maallistuneelle kaupunkilaisnuorisolle. Sunnuntaiaamuna Marjut ja Aatos eivät mene kirkkoon, vaan ajavat polkupyörillä uhrivuorelle, jossa vainovalkeat ovat muinoin leimunneet – tässä on viittaus kirjan nimeen ”vainoaika”.

Uhrivuorella Aatos muistelee historiaa – sama on tapahtunut ennenkin. Tällainen retoriikka, että tämä oli suomalaisen ikuinen kohtalo, oli tuolloin tavallista.

Rakkaus ja kuolemattomuus

Juuri ennen uuden sodan alkua Marjut ja Aatos lopulta myöntävät rakastavansa toisiaan ja viettävät yhteisen yön. Aatoskin on kokematon: hän on ajan hengessä halunnut pitää ruumiinsa puhtaana eikä ryhtyä suhteisiin, joita hän on pitänyt alentavina.

Toisin kuin trilogiassa Isästä poikaan mutta samoin kuin pienoisromaanissa Vieras mies tuli taloon, nainenkin nauttii seksistä. En ole oikein selvillä, tarkoittaako seuraava Marjutin ajatus raskautta vai onko se kuvaannollinen: ”Ei, koskaan enää en voi menettää häntä, [- – -] hänen kauniilla vahvalla ruumiillaan on oikeus kuolemattomuuteen. Minussa on hänen kuolemattomuutensa.”

Kuten Envall toteaa, romaanissa yksityinen uhrataan yleiselle. Romaanissa näet rauha on merkinnyt pelkoa, valhetta ja vääryyttä, uuteen sotaan lähtö taas merkitsee elämää, vapautta ja oikeutta.

Kesäsotaan lähdetään riemumielin

Romaanin lopussa kesäkuussa Waltari panee vähän mutkat suoriksi: yleistä liikekannallepanoahan ei toimeenpantu vasta Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6. vaan se oli tehty jo viikkoa aiemmin. Toisaalta Waltarin kuvaamat miehet ovat jo ennen jatkosodan virallista alkua varmoja siitä, että sota syttyy, ja lähtevät suoraan hakemaan hyvitystä ja ottamaan Karjalaa takaisin. Karjalainen kansanmies ei anna invaliditeettinsa mukaan lähtöä.

Sotaanlähdön mieliala on suorastaan euforinen. On tulkintakysymys, missä määrin Waltari kuvastaa mielialoja ja missä määrin hän propagandamiehenä esittää niistä sellaisen kuvan kuin oli tarpeen.

Joka tapauksessa Waltarin lopetus on vangitseva. Sotilaita kuljettava hevoslauma villiintyy niin, ettei sitä saada pysähtymään vaan Aatos hyppää lennossa rattaille. Marjut jää tien viereen katsomaan:

”Sydän paisuvana, kiivaasti hengittäen ja riemastuksen puna poskissaan seisoi tyttö tienvarressa käsivarsi koholla suojellakseen itseään pölyltä. Juuri näin, vastustamattomana, kaiken tieltään pyyhkivänä kiiti tulevaisuus hänen ohitseen. Hevoset harja hulmuavina, silmissä villi riemu syöksyivät ohitse jyskyvin rattain. Hänen maansa oli noussut, hänen maansa riensi eteenpäin silmittömän ihastuksen ja toivon vallassa toteuttamaan vuosisataisen unelmansa eikä mikään, mikään mahti maailmassa voinut nostaa enää sulkua sen tielle. Hänen onnensa, hänen toivonsa saattoi murskaantua kavioiden alle, mutta sillä ei ollut vähintäkään merkitystä hänen maansa noustessa kesyttömänä ja uljaana epätoivosta ja kuolemasta takaisin elämään.”

Romaani ajankuvana

Rakkaus vainoaikaan joutui sodan jälkeen kuului kirjoihin, joita sodan jälkeen poistettiin yleisistä kirjastoista.

Romaani myös vanheni nopeasti, sillä sotien jälkeen sen aate- ja arvomaailma tuntui vieraalta. Waltari itsekin kuvasi sotaa suorastaan päinvastaisella tavalla Sinuhe egyptiläisessä.

Nykyisin romaani on juuri tämän aikaan sidonnaisuutensa takia kiintoisa, sillä turha on kiistää, ettei innostustakin olisi ollut, vaikka se jälkikäteen haluttiin unohtaa,

Esimerkiksi Wolf H. Halsti kertoo muistelmissaan sotilaita kuljettavien kuorma-autojen kylkeen kirjoitetuista teksteistä: ”’Karjalaa takaisin ottamaan’, ’Turvallisuutta meillekin’, ’Nyt se takaisin tyssää’, ’Helsinki-Viipuri’ ja yhdessä poikkeuksena puolustuksellisesta mielialasta ’Helsinki-Moskova'”.

Halsti kirjoitti Suomen kuvalehteen sotilaallisia katsauksia, joissa hän yritti olla kylmän objektiivinen. Poikkeus oli jatkosodan alussa kirjoitettu artikkeli Isät katsovat poikiaan. On kuin pullosta olisi poksahtanut korkki ja kauan pullon henki olisi päässyt valloilleen. Halsti kuvaa sotaa ”ylösnousemuksena”, koska sillä luodaan kestävä ja oikeudenmukainen rauha, jonka turvissa maata voidaan rakentaa ”yhdessä”, ”suurena perheenä”.

Muistelmissaan Halsti kertoo, ettei koskaan saanut kirjoituksistaan yhtä paljon palautetta kuin juuri tästä artikkelista. Postia ”tuli lukeneilta ja työmiehiltä, vanhoilta ja nuorilta, naisilta ja miehiltä, ja reaktio oli yksimielinen: nyt palautetaan Suomen turvallisuus!” 

Paavo Rintala kuvaa romaaninparinsa Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa tätä innostusta nimenomaan sivistyneistön ilmiönä. Hurmokseen menee mukaan koko Kumelan suku lukuun ottamatta pasifistista teologia Hessua, josta ”ei ole rehellistä eikä oikein että kansallinen omatunto hyväksyi sodan ajatuksen, oli se kuinka voitokas sota tahansa, se oli sittenkin sota. Ja hyväksyikö edes kansakunta sitä? Anni oli kertonut että pohjoisten rajaseutujen ihmiset olivat masennuksissa uuden sodan ajatuksesta.”

Kirjailijan sotavuosista

Mika Waltari syntyi 19.9.1908. Sotavuosina hän oli siis 31-36-vuotias. Hän oli vakiinnuttanut asemansa sosiaalisesti: hän oli suorittanut filosofian kandidaatin tutkinnon ja toiminut yli kymmenen vuotta kirjailijana, hän hän oli naimisissa ja tyttären isä.

Asevelvollisuutta suorittaessaan kirjailija loukkaantui liikenneonnettomuudessa, jossa hän sai kallovamman, joka aiheutti epilepsiakohtauksia. Hänen palveluksensa keskeytettiin ja hänet määrättiin 2. nostoväkiluokkaan. Niinpä hän säästyi joutumasta vänrikkinä rintamalle.

Jo ennen sotaa Waltari oli kuulunut mainosmiesten ja toimittajien 1937 perustamaan Propagandaliittoon ja jopa sen johtoon. Talvisodan aikana hän työskenteli talvisodan aikana näennäisesti yksityisessä Finlandia-uutistoimistossa ja sen jälkeen Valtion tiedoituslaitoksessa marraskuuhun 1944 asti.

Työ oli sodan aikana niin rankkaa, että 1942 Waltari sairastui uupumukseen ja joutui ensin Mehiläiseen ja sitten Kammioon, siis mielisairaalana. Myöhemmin tämä toistui aina rankkojen työrupeamien jälkeen, lopulta hän itse osasi hakeutua hoitoon.

Kahden propagandateosten lisäksi Waltari julkaisi sota-aikana useita romaaneja ja näytelmiä (yhteensä 20 kirjaa) sekä teki kuusi filmikäsikirjoitusta. Taiteellinen taso ei ollut huippua, mutta hyvää käsityötä ne olivat.

Välirauhan aikana Waltari käsikirjoitti pateettisen elokuvan Oi kallis Suomenmaa, jonka aiheena on evakkojen ja sotainvalidin sopeutuminen.
Muut Waltarin käsikirjoittamat elokuvat kuten Kulkurin valssi tarjosivat lähinnä todellisuuspakoa, jota sota-aikana tarvittiin.

Kirjallisuus

Ekholm, Kai: Kielletyt kirjat 1944-1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944-1946. Jyväskylän yliopiston kirjasto 2000.

Envall, Markku: Suuri illusionisti. Mika Waltarin romaanit. WSOY 1994.

Halsti, Wolf H.: Isät katsovat poikiaan! Suomen kuvalehti 27/1941.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Yrjö A. Jäntti: Mika Waltari WSOY:n kirjailija 1927-1981.- Kokoomateoksessa Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1982.

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY 2013.

Kuusi, Matti: Vuorten huuto. Kokoelmassa Runon ja raudan kirja. WSOY 1935

Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. WSOY 1998.

Rajala, Panu: Unio mystica. Mika Waltarin elämä ja teokset. WSOY 2008.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Toivola, Lea: Mika Waltarin sotakuvan muutos. Illusioni 2016.

Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.

Waltari, Mika: Miten elin 30-luvun. – Teoksessa Ilon ja aatteen vuodet. Toim. Toini Havu. 2. p. Karisto 1965. (Julkaistu myös teoksessa Mika Waltari: Ihmisen ääni. Nöyryys – intohimo. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1978.

Viljanen, Lauri: Rakkaus vainoaikaan. Kokoelmassa Näköala vuorelta. WSOY 1938.

Olen kirjoittanut blogiin artikkelin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla toisesta osasta.