Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Itään ja Autius lehtipuissa

Itään ja Autius lehtipuissa kertovat, miten Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion nuoruuden unelma Suur-Suomesta näytti 1941 täyttyvän ja miten sota vaikutti aviopuolisoiden suhteeseen.

Itään (2002) ja Autius lehtipuissa (2003) ovat neljäs ja viides osa viisiosaisesta kirjasarjasta Valistuksen sukutarina, jonka Katarina Eskola on toimittanut vanhempien kirjeistä ja päiväkirjoista. Edelliset osat ovat Kahden (1999), Yhdessä (2000) ja Sodassa (2001).

Talvisotaa ja välirauhaa käsittelevästä Sodassa-teoksesta olen kirjoittanut blogiini aiemmassa artikkelissa, jossa olen kertonut lyhyesti myös Elsan ja Martin taustasta ja romanssista.

Itään alkaa jatkosodan alusta ja päättyy vuoden 1942 toukokuuhun, jolloin Martti kotiutettiin armeijasta. Autius lehtipuissa käsittää jatkosodan loppuosan ja ensimmäiset rauhan vuodet Elsan kuolemaan tammikuussa 1951 asti.

Kuten ennenkin, puhun päähenkiköistä vain etunimillä.

Ei aiempaa innostusta Natsi-Saksaa kohtaan

Elsa ja Martti kuuluivat nuorina Tulenkantajiin, Elsa kirjallisuuskriitikkona ja Martti runoilija P. Mustapäänä.  Kun muut ryhmäläiset matkustivat Ranskaan, Elsan määränpäänä oli Englanti, josta hän 1928 julkaisi kirjan Vanha iloinen Englanti. Martti kävi pari kertaa 20-luvulla Saksassa. Molemmat matkailivat Virossa ja Pohjoismaissa.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet olivat nuorina Akateemisesta Karjala-Seuran (AKS) jäseniä, mutta erosivat Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Lehti suhtautui Natsi-Saksaan paljon kielteisemmin kuin perinteinen Valvoja-Aika: myönteisiä artikkeleita Saksan sisäpolitiikasta oli vain yksi. Kiertäen samasta asiasta kertoo sekin, että vuodesta 1937 alkaen Saksan sisäpolitiikasta ei kirjoitettu mitään mutta samaan aikaan julkaistiin useampi artikkeli Englannista.

Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori) olivat mukana kolmi-nelikymppisen kulttuurieliitin keskusteluissa, jotka julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Osanottajista vain Olavi Paavolainen oli innostunut Natsi-Saksasta, koska se edusti uutta. Muiden mielestä Suomen oli otettava kulttuurivaikutteita Englannista.

Kesäsotaan lähtö riemumielin

Jatkosodan aikana Martti toimi ensin 7. tiedotuskomppanian päällikkönä, joka Saaristomerellä, Ahvenanmerellä ja Hankoniemellä. Sitten hän pääsi omasta hakemuksestaan rintamakirjeenvaihtajaksi VI armeijakuntaan ja ylennettiin pian 1. tiedotuskomppanian päälliköksi Laatokan Karjalaan ja Aunukseen. Tammi-helmikuussa 1942 Martti toimitti Olavi Paavolaisen kanssa teosta Taistelu Aunuksesta, jonka julkaisemisen sensuuri lopulta esti sotaonnen käännyttyä. Helmikuussa Martti palasi komppaniaansa Aunukseen, mutta maaliskuussa hänet määrättiin Päämajaan Mikkeliin tarkistamaan toisten rintamakirjeenvaihtajien tekstejä. Huhtikuun alussa hänestä tehtiin Päämajan rintamatiedotustoimiston päällikkö, mutta hänet kotiutettiin jo toukokuun alussa.

Olavi Paavolainen esittää Synkän yksinpuhelun alussa, että tavallisten sotilaiden mieliala on jo kesäkuussa 1941 sotaa vastaan. Sen sijaan Martti kuvaa TK-artikkelissaan etenevää armeijaa niin elävästi ja havainnollisesti, että rivistöt ja tien suorastaan näkee silmissään ja korostaa innostusta, jota hän muistiinpanojensa ja kirjeittensä mukaan myös itse tuntee.

Toki Paavolaisen kuvaamaa skeptisyyttäkin epäilemättä on, mutta vielä useammat muistavat jälkikäteen sodan alun mielialansa lopputuloksen valossa.

Wolf H. Halsti kertoo muistelmissaan, ettei ole koskaan saanut yhtä paljon palautetta kuin Suomen kuvalehdessä julkaistusta artikkelistaan Isät katsovat poikiaan, jossa uutta sotaa kuvataan ”ylösnousemuksena”.  Postia ”tuli lukeneilta ja työmiehiltä, vanhoilta ja nuorilta, naisilta ja miehiltä, ja reaktio oli yksimielinen: nyt palautetaan Suomen turvallisuus!”

 

Martti itsesensuroi Suur-Suomi innostusta

Entiselle AKS-läiselle Martille Suur-Suomessa on kyse nuoruuden unelman toteuttamisesta. Se on tosin ollut syrjässä monet vuodet, mutta nyt se näyttää viimein toteutuvan. Oula Silvennoinen on osoittanut, miten Suur-Suomi innostukseen tempautuvat kesällä 1941 mukaan monet sellaisetkin, joille asia ei ole ollut läheinen tai jotka ovat pitäneet sitä epärealistisensa haaveena.

Sodan jälkeisessä Suomessa Itä-Karjalan valloitus tuntui ulkopoliittisesti arkaluontoiselta. Niinpä Martti 1969 julkaisemassaan teoksessa Me marssimme Aunuksen teitä jätti pois ja muunteli tekstiä, kuten Eskola esipuheessaan monin esimerkein osoittaa.

Jäljelle jäi kuitenkin mm. kohta: ”On huvittavaa nähdä ja kuulla, miten nämä entiset tulenkantajat pursuavat Suur-Suomi-aatetta. – Yleensä on sanottava, että juuri Paavolainen, Jylhä ja Pälsi ovat ainoat aatteen miehet tällä hetkellä.” Kuten Eskola sanoo, teoksen lukija saattoi saada käsityksen, että Martti naureskelee muiden innostukselle, johon hän ei itse ota osaa. Kohdan voi tulkita myös niin – ja se liene ollut Martin alkuperäinen tarkoitus – että tämä on mielissään, kun läheiset keskustelukumppanit ovat vihdoinkin omaksuneet ”oikeat” mielipiteet.

Tällaiset keskusteluhetket muistaen Martti ei tietenkään voinut hyväksyä Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa sodan jälkeen antamaa kuvaa. Toisaalta Martti teki itsesensuroimalla teoksensa Me marssimme Aunuksen teitä juuri sen, mistä hän oli 1946 Olavi Paavolaista syyttänyt: hän pienensi sekä omaa että muiden, esimerkiksi ihailemansa kenraali Paavo Talvelan, innostusta Suur-Suomeen. Paavolaista koskeva kohdan Martti sen sijaan jätti jäljelle – ilmeisesti näpäyttääkseen tämän kritiikittömiä ihailijoita. Pääasiasta, jatkosodan väistämättömyydestä talvisodan ja välirauhan jälkeen, Martti ei teoksessaan tinkinyt.

Tiedemiehenä Martti tiesi hyvin lähteiden ja kontekstin merkityksen. Siitä huolimatta hän ilmoitti teoksen Me marssimme Aunuksen teitä olevan päiväkirja. Tosiasiassa se perustui Eskolan mukaan pääasiassa vaimolle lähetettyihin kirjeisiin ja TK-artikkeleihin.

Tyttären suruksi Martti häivytti Elsan osuuden samalla tavoin kuin teoksen Nuoruusvuodet kohdalla; syyksi Eskola arvelee isän toista avioliittoa.

Ehkä syitä oli sodan kohdalla muitakin: aihetta kuvattiin aikoinaan vain julkisesta ja miesten näkökulmasta, johon eivät sopineet Martin joulun alla 1941 lähettämän kirjeen yksityiset tunnot, että hänen mielensä täyttää ”vain yksi ajatus: milloin pääsen kotiin”.

Elsa kotirintaman propagandistina

Myös Elsa on sodan alkaessa intoa täynnä. Kirjeissään miehelleen hän arvostelee kärjekkäästi Väinö Tanneria, joka radiopuheessaan ”varoitti yltiöisänmaallisuudesta, johon liittyi laajoja tavoitteita ja epäkansanvaltaisuutta”. Elsa ottaa tuekseen Suomen kuvalehden numeroissa 30 ja 31 julkaistuihin Wolf H. Halstin kirjoituksiin Aamun sarastaessa ja Me piirrämme miekalla rajan.

Jos on uskominen Halstin muistelmia, Elsa ei täysin tajunnut tämän kirjoituksen tarkoitusta. Edellisessä kirjoituksessa Halsti oli kannattanut rajan siirtoa idemmäs, mutta puolustuksellisista syistä. Kun Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky oli aiheuttanut negatiivisia reaktioita tavallisten sotilaiden keskuudessa, Halsti laati jälkimmäisen kirjoituksen, jossa näennäisesti tuettiin päiväkäskyä, mutta esitettiin perusteluksi aatteellisen ristiretken sijasta puolustukselliset näkökohdat.

Sen sijaan Elsa vetoaa siihen, että itäkarjalaiset ovat samaa kansaa kuin suomalaiset. Hän kiittää Jalmari Jaakkolan Suomen idänkysymystä ymmärtämättä tai välittämättä, että tiedettä (historiaa, kielitiedettä ja kansanrunoutta) on taivutettu politiikan vaatimusten mukaan. Vielä vähemmän hän oivaltaa tai välittää, että teoksella – joka oli ilmestynyt ilman sensuurin hyväksyntää – on länsivalloissa Suomelle epäedullinen vaikutus. Näin toteaa Eskolan lainaama Kustaa Vilkuna toteaa teoksessaan Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Vilkuna toimi sotasensuuri- ja tiedotustoiminnan tarkastusviraston päällikkönä 1939–1943 ja Valtion tiedoituslaitoksen (VTL) päällikkönä 1943–1944.

Elsa katsoo myös Suur-Suomen toteuttamiseen Suomen omassa vallassa. Halsti taas on sitä mieltä, että rajoista päätettäisiin lopullisesti rauhansopimuksessa, johon vaikuttaisi ratkaisevasti suurvaltojen välisen sodan lopputulos. Siihen asti sosialidemokraattisen lehdistön pidättyvä linja turvaa parhaiten tärkeimmän: kansan yhtenäisyyden.

Elsa haluaa aktiivisesti vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Suur-Suomen hyväksi. Hän valikoi Yleisradioon mietelauseita ja varaa jo etukäteen sopivia lauseita voitokkaita sotatapahtumia varten. Tässä hän joutuu ristiriitaan sensuurimääräysten kanssa, joiden mukaan julkisuudessa sotaa ei pitänyt nimittää hyökkäyssodaksi eikä puhua suoraan Itä-Karjalan pysyvästä liittämisestä Suomeen. Elsa ei tällaista pidättyvyyttä hyväksy.

Hylätyksi tulee myös Elsan ehdotus: ”Jokaisen kansan tulee itsesäilytysvaistonsa nimissä ajaa omia etujaan ja yhtä kovin keinoin kuin muut ovat ajaneet sen vastaisia etuja.” Se on Yleisradion ohjelmapäällikön Ilmari Heikinheimon mielestä ”suden moraalia”, joka juuri ”on vienyt kansat vihaan ja sotaan toisiaan vastaan ja ihmiskunnan siihen umpikujaan, missä se nyt on”.

Elsa on Suomessa yleiseen tapaan valtioon samastuva intellektuelli – ei tosin kritiikittömästi, sillä hän pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan myös  päättäjiin, jotta nämä omaksuisivat hänen omat aatteensa. Näitä hän pitää itsestään selvästi kaikille kansalaisina parhaina. Hänen mieleensä ei tule, että sosiaalidemokraateilla ja suomenruotsalaisilla on hyvä syy vastustaa heimoaatetta: sen pohjalle rakennetussa Suomessa heille tärkeät arvot olisi syrjäytetty.

Suhtautuminen ”ei-kansallisten” ja sotavankien kohteluun

Katarina Eskola haastaa lukijat pohtimaan, puolustivatko Elsa ja Martti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ”tuhoamis-” vai ”vapauttamis- ja auttamismielessä”. Kysymyksenasettelu on anakronistinen: se, minkä Elsa ja Martti näkivät vapauttamisena, nähdään nykyisin toisin.

Elsan nationalismi perustuu uskoon, että kuuluminen kansakuntaan syntyy ikään kuin luonnollisesti kielen ja etnisyyden perusteella. Näin ollen Suomen kansaan kuuluvat vienalaiset, aunuslaiset, vepsäläiset jne ja Suomen rajojen pitää noudattaa kielirajoja.

Samoin Elsa on varma, että Itä-Karjalan liittäminen Suomeen sujuu nopeasti ja kivutta. Varsin huolettomasti Elsa lähtee siitä, että itäkarjalaiset omaksuvat suomen kielen ja kaikki suomalaiset instituutiot; oman uskonnon he sentään olisivat saaneet pitää.

Nykyisen käsityksen mukaan kansakunta on ”kuviteltu yhteisö”, jota rakennetaan tietoisesti. Tältä pohjalta on selvää, että koska itäkarjalaiset eivät olleet koskaan kuuluneet Suomeen (tai Ruotsiin), he jäivät autonomian ajan ”kansakunnan rakentamisen” ulkopuolelle.

Päinvastoin, siteet Venäjään ja venäläisiin olivat jo muodostuneet kiinteiksi siitä asti, kun kristinusko saapui alueelle idästä. Ortodoksisille karjalaisisille katoliset (myöhemmin luterilaiset) suomalaiset olivat vääräuskoisia ”ruotseja”.

Etnis-kielellisen nationalisminsa pohjalta Elsa ei epäröi ehdottaa, että ”ei-kansalliset” ainekset, siis muut kuin suomensukuiset, pitäisi karkottaa Suur-Suomeen liitettävästä Itä-Karjalasta. Martti kertoo vaimolleen luottamuksellisesti, että tällaisia suunnitelmia onkin. Tällaista kutsutaan nykyisin ”etniseksi puhdistukseksi”.

Elsan ja Martin lähtökohta, että venäläiset ovat Itä-Karjalassa ”vieraita”, vaikka heitä on siellä asunut aina ja varsinkin Aunuksessa oli läheiset suhteet Pietariin. Toki on totta, että venäläisten ja muiden neuvostokansallisuuksien osuus on neuvostoaikana suuresti lisääntynyt, kun Karjalan autonomiseen tasavaltaan on tuotu muualta maasta työvoimaa. Väestönsiirtoja ei myöskään tuolloin pidetty sillä tavoin pahana asiana kuin myöhemmin: esimerkiksi Turkki oli lähettänyt kreikkalaiset Kreikkaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päinvastoin.

Martti mainitsee kirjeessään tammikuussa 1942, että sotavankileirillä olisi kuollut nälkään kirjeessään 10 000 henkeä. Luku on tuossa vaiheessa liioiteltu, mutta ylittyy talvikuukausien kuluessa. Syynä ei suinkaan ole vain vaikea elintarviketilanne, vaan sellainen kylmä asenne kuin Martilla: asialla ei ole väliä, koska kyse on ”ryssistä”.

Sodan alkaessa Suomessa ei ollut varauduttu suuriin sotavankimääriin eikä siihen, että sotavankeja jouduttaisiin huoltamaan pitemmän aikaa, koska sodasta piti tulla lyhyt. Kun kävi selväksi, että sota jatkuisi talven yli ja sotavankien kuolleisuus oli alkoi marraskuussa nousta, olisi viimeistään ollut korkea aika puuttua asioihin, jolloin katastrofi olisi vältetty. Humaanista suhtautumisesta olisi ollut myös käytännön hyötyä, kun työvoimaa tarvittiin satojentuhansien miesten ollessa armeijassa, samoin etua Suomen maineelle länsimaissa.

Suhde Natsi-Saksaan ja saksalaisiin

Wolf H. Halsti, joka koki esikuntaupseerina Kiestingin suunnalla ensimmäiset vastoinkäymiset ja ristiriidat yhteistyössä saksalaisten kanssa, lainaa mottiin jääneen JR53:n komentajan Jussi Turtolan lausetta: ”Kyllä me voimme tänne kuollakin, jos siitä on herroille jotakin iloa!” Kohtaus esiintyy myös Paavo Rintalan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979).

Jotakin näistä kokemuksista välittyy Martille, sillä Urho Kekkonen kertoo kirjeessä vaimolleen kuulleensa ”Elsan mieheltä”, ”että suomalaiset eivät arvostele saksalaisia korkealle” (Kekkos-tutkija Juhani Suomen kertomaa Katarina Eskolalle).

Martin ja Halstin kiinnostuksen kohteet seurustelussa saksalaisten kanssa ovat osittain erilaiset. Siinä missä Martti kirjaa mielihyvällä muistiin, mitä alueita Suomi saa Venäjältä sodan jälkeen, Halsti hätkähtää kuullessaan saksalaisten ajatuksia olojen uudelleen järjestämisestä vallatuilla alueilla ja päättelee, etteivät ne ole omiaan saamaan miehitettyjen alueiden väestöä saksalaisten puolelle.

Elsa vierailee Saksassa, jossa hän kymmenenkunnan suomalaisen kanssa osallistuu Saksan tieteellisen ulkomaalaisinstituutin kursseille. Vieraille tarjotaan kaikkea parasta, mutta Elsa joutuu myös kokemaan Berliinin pommitukset. Mitä Elsa kaikesta ajattelee, ei ole jäänyt merkkejä, kotiin lähetettyjä kortteja kirjoitettaessa kun täytyy huomioida sensuuri. Sodan jälkeen Elsa ymmärrettävästi poistaa matkan ansioluettelostaan.

Vanha rakkaus Englantiin säilyy, vaikka Elsa julkisuudessa esiintyy sodan Suomelle 6.12.1941 julistanutta maata vastaan. Verratessaan Churchillin, Hitlerin ja Mussolinin puheita Elsa tulee johtopäätökseen, että ”englantilaisten tapa puhua on rehellisempi, inhimillisempi.” Muutenkin englantilaiset olivat ”humoristisempia ja vähemmän karkeita kuin saksalaiset”.

Jenni Kirves päätteleekin: ”Elsan Suur-Suomi-aate ei siis ollut erityisen saksalaisia ihailevaa vaan perustui ennen kaikkea heimotunteeseen eikä niinkään nojannut innostuneeseen yhteistyöhön asevelimaan kanssa.”

Erilainen suhtautuminen neuvostoliittolaisten ja saksalaisten toimintaan Virossa

Suomalaisessa Suomessa kielisukulainen Viro on 30-luvulla ollut keskeinen kiinnostuksen kohde.

Saksalaisten vallattua Viron Elsa saa kirjeitse tietää, että moni ystävistä on joutunut Neuvostoliiton kesäkuun 14. päivänä 1941 toimeenpanevan joukkokyydityksen uhreiksi. Myöhemmin hän arvostelee Jaan Siirasin (August Annistin) kirjan Viro neuvostokurimuksessa.

Huomionarvoista on, että Elsa pitää suomalaisten arvostelua Viron valinnasta syksyllä 1939 omahyväisenä ja epäritarillisena: ”Ajatteleva suomalainen tosin tajusi heti syyskuun lopulla 1939, että Viron valitsema tie on turmion tie. Mutta sittenkin voimme kysyä: oliko Virolla realistisesti ajatellen muutakaan mahdollisuutta kuin tämä, oliko sen ohella vain kertakaikkisen sankarilisen tuhoutumisen tie toisena vaihtoehtona?”

Myös Martti tuntee myötätuntoa kyydityksen uhreja kohtaan. Sen sijaan hän pitää virolaisten ensi kuvauksia saksalaisista turhina valituksina eikä ilmeisesti oikein ymmärrä, että Virossa saksalaiset ovat miehittäjiä.

Elsa pääsee vähän myöhemmin selville Viron todellisuudesta Natsi-Saksan alaisuudessa. Hän ehdottaa naiivisti ratkaisuksi virolaisten siirtämistä Suomeen. Hän siis hyväksyy Viron alueen liittämisen Suur-Saksaan.

Kotirintaman arkea

Samoin kuin talvisodan aikana Elsa pitää jatkosodan aikana yllä Martin yhteyttä kotiin ja lapsiin kuvaamalla tarkasti pieniä kotoisia tapauksia. Vanhimmat tyttäret Elina ja Marjatta osaavat jo itse kirjoittaa isälle.

Talvisodan tapaan perhe asuu kahden kotiapulaisen kanssa kesähuvilassaan Sammatissa hoitaen viljelyksiä ja kotieläimiä. Omavaraisuudella on ratkaiseva merkitys ravitsemuksen kannalta. Hyötykasvien lisäksi Elsalla riittää tarmoa kukkien hoitoon.

Toisin kuin talvisodan aikana Elsalla ei – ainakaan kirjeiden mukaan – ole alkuun edes pieniä harmeja: hän on terve, sukulaistätiä ei ole vaivoina, kotiapulaiset ovat kunnollisempia ja sotakin sujuu paremmin.

Lapsista Elsa kertoo tasapuolisesti positiivisia asioita, tarkkailee heitä yksilöinä ja korostaa heidän kehittymistään ja itsenäisyyttään: Elinasta ja Marjatasta on jo hyötyä töissä, pienemmistä Matista ja Katarinasta taas on iloa, ja lapset esittävät omasta aloitteestaan isänmaallisia lauluja ja runoja.

Kevään edetessä Elsan mielenkiinto kohdistuu sodan ja kuoleman sijasta elämään ja hedelmällisyyteen: hän toivoo uutta lasta samalla, kun suunnittelee tutkimustaan Ritvalan helkajuhlaa. Teos kuitenkin lykkäytyy, ja Martti viimeistelee sen julkaistavaksi vaimonsa kuoleman jälkeen 1953.

Vasta sodan jälkeen Elsa tunnustaa, miten moninkertainen työtaakka on häntä painanut ja kuinka loppuunväsynyt hän on.

Sodan jatkuessa realismi lisääntyy

Aluksi Elsalla on varsin idealistinen käsitys sodasta. Sellaisen hengen hän haluaisi kuuluvan myös Pekka Tiilikaisen radiolähetyksissä rintamalta. Martti, joka tietää Tiilikaisen kansanomaisen tyylin miellyttävän rintamiehiä, Elsan pehmeästi arvostelun.

Talvella 1942 tuttu Sammatin mies kertoo Elsalle negatiivisia kokemuksia sodasta. Enää Elsa ei arvostele kertojaa huonosta hengestä vaan pitää tärkeänä raportoida Martille, mitkä asiat ovat rintamamiehistä hullusti.

Kesällä 1944 Martti käsittelee varsin asiallisesti venäläisten suurhyökkäystä Kannaksella, torjuu huhut mutta ei lankea illuusioihin.

Suur-Suomen romahdus ei merkitse Martille vain oman nuoruudenunelman romahdusta, vaan hän tuntee syyllisyyttä aunuslaisia kohtaa, joille kolmen vuoden ajan annetut lupaukset on petetty.

Rauhan ja syksyn 1944 herättämistä tunnelmista on aineistoon jäänyt vain joitakin merkkejä. Martille esimerkiksi Lista 1:n vangitsemiset olivat järkytys. Eskola olettaa, että Martti pelkäsi myös omasta puolestaan.

Sota vaikuttaa avioliittoon

Ulkonaisesti – lasten ja ystävien silmissä – Haavioiden avioliitto on tasapainoinen ja onnellinen, ja saman vaikutelman saa Valistuksen sukutarina -sarjan aiemmista osista.

Parilla on harvinaisen paljon yhteistä. Matti Kuusen muistelmista Ohituksia löytyy tuokiokuva Elsan ja Martin yhteistyöstä: tavattuaan Haaviot, joita oli pyytänyt väitöskirjatyönsä ohjaajiksi, Kuusi oli riemuissaan: ”Olin tavannut ihmisen, kaksi ihmistä, jotka tajusivat, mitä ajoin takaa samporunotutkimuksessani, keskustelivat siitä ikään kuin järkevästä yrityksestä, näkivät metodisten vaihtoehtojeni heikkoudet ja vahvat puolet selkeämmin kuin minä itse.”

Sodanaikaisesta kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Elsa ihailee Marttia vilpittömästi: tämän artikkelit ja radioesitelmät olivat hänestä aina parhaita. Martti ei osaa vastata aivan samalla mitalla: Elsa joutuu usein kyselemään, onko Martti lukenut hänen artikkeleitaan tai kuullut hänen radioesitelmiään, ennen kuin Martti kommentoi niitä myönteisesti mutta pidättyvämmin. Joka tapauksessa avioparin välillä vallitsee voimakas keskinäinen kunnioitus ja arvostus (time).

Sota kuitenkin erottaa puolisot vuosiksi. Vaikka Martti kotiutetaan jo toukokuussa 1942, hän ei oikeastaan palaa kotiin siinä mielessä, että perhe yhdistyisi lopullisesti. Elsa joutuu helmikuussa 1944 lähtemään lasten kanssa pakoon pommituksia Sammatin huvilaan, kun taas Martti työskentelee kesänkin Helsingissä.

Katarina Eskolan mielestä hänen vanhempiensa näyttämöt eriytyvät 40-luvun lopulla: Elsa viihtyy kotona lastensa parissa ja naisten yhteisöissä, Martilla on Kesäyliopiston miehisen veljespiirin lisäksi runoilijoiden illanviettoja, joihin osallistuu niin miehiä kuin naisia.

Martti rakastuu ja runoilee

Martin keino selviytyä sodan päättymisestä tappioon on runous. Runoissaan P. Mustapää voittaa takaisin menetetyn luomalla taiteessaan sen ikuiseksi

Tuskin on sattumaa, että Martin rakastuminen Aale Tynniin syttyy samaan aikaan kuin hänen toinen luomiskautensa runoilija P. Mustapäänä alkaa. Kyseessä on haluava ja toisen luo pyrkivä eros-rakkaus mutta myös luduksesta (leikistä) syntynyt filia (ystävyys), kaikinpuolinen vaikutussuhde, sielunkumppanuus. Martin ja Tynnin keskustellessa runomuodon uudistamisesta Elsa jää kirjallisuuskriitikon kokemuksestaan huolimatta syrjään.

Ehkä nuoruuden runottarena säteillyt Elsa on muuttunut Martin silmissä liikaa huolehtivaksi perheenäidiksi; tähän viittaavat joululahjarunot ”mammalle”. Elsan tapa ilmaista rakkautensa auttamisen (pragma) kautta ei riitä Martille, joka menetettyään lapsena äitinsä kaipaa symbioottista suhdetta.

Tosin Aale Tynnikin on äiti ja jopa innoittaa Mustapään Madonna-runoihin, mutta hän on Danten ja Petrarcan runoilijaperinteen mukaisesti naimisissa toisen kanssa.

Puhumattomuus vaivaa, luovuus auttaa

Elsa ja Martti eivät pysty puhumaan menetyksistään ja ongelmistaan keskenään tai lapsilleen.

Onneksi Elsallakin on mahdollisuus purkaa energiansa luovuuteen. Hän suunnittelee elämäkertaa Aino Kallaksesta ja ystävystyy kirjailijan kanssa. Naisena Kallas pystyy antamaan sellaista tukea, jota Martilta on turha odottaa.

Joissakin tapauksessa se, että Eskola pyrkii tulkitsemaan runoja elämäkerrallisesti, häiritsee minua lukijana: yksityistäminen pienentää runoja.

Runossa Verho runoilijan rakkaus säilyy Eskolan mukaan siksi, ettei hänen tarvitse jakaa muusansa kanssa arkea. Paljon enemmän antaa tulkinta, että kyse on miehestä, joka ei pysty kertomaan sotakokemuksistaan edes vaimolleen – tai ihmisestä, joka ei ylipäätään pysty emotionaaliseen läheisyyteen.

Mustapään runousopin mukaan runoilija ei ole sama kuin ”lyyrillinen minä”. Runot tehoavat yhä juuri siksi, etteivät ne ole liian yksityisiä eivätkä aikaansa sidottuja. Kultainen oksa -runon Aeneaan tunnot eivät ole vain sotasukupolven: ”sait sen, josta luovuit: / raukenevan / näit Ilionin, näit / syntyvän Rooman”.

Miten suhtautua Elsan ja Martin sodanaikaisiin näkemyksiin?

Elsan ja Martin mielipiteet ja arvot ovat kovin erilaisia kuin nykyaikana. Niiden taustalla on osittain talvisodan järkytys: oikeuden on voittanut voima.  Sitä me sodan jälkeen syntyneet emme koskaan pysty täysin ymmärtämään, koska olemme lapsesta asti tottuneet reaalipolitiikkaan.

1900-lopun historiallisten mullistusten jälkeen on kuitenkin vähän helpompi ymmärtää, miten jokaisen sukupolven näkemykset ovat sidoksissa omaan aikansa. Ja varmaan monella on takanaan omia erehdyksiä, mikä tekee armollisemmaksi muita kohtaan.

Aikaa on kulunut niin paljon, että sota-ajan kaikkia puolia on mahdollista käsitellä rehellisesti. Se on välttämätöntä nykyisyyttä ja tulevaisuutta varten.

Valitettavasti oppia ei ole otettu: etninen käsitys kansakunnasta on edelleen voimissaan eikä myötätuntoa riitä ”toisia” kohtaan.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista Itään ja Autius lehtipuissa julkaisemiini arvosteluihin (Kanava 7/2003 ja 4-5/2004) sekä Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmään Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Kirjallisuutta

Anderson, Bendict: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Alkuteos Imagined communities. Reflections on the origin and spread of nationalism. Suom. Joel Kuortti. Johdanto: Jouko Nurmiainen. Vatsapino 2007. Sivilisaatiohistoria-sarja.

Danielsbacka, Mirkka: Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-1944. Tammi 2016

Enäjärvi, Elsa: Vanha iloinen Englanti. WSOY 1928.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941-1942. WSOY 1991.

[Halsti, Wolf H.:] Aamun sarastaessa. Suomen kuvalehti 30/1941.

Halsti, Wolf H.: Isät katsovat poikiaan! Suomen kuvalehti 27/1941.

[Halsti, Wolf H.:] ”Me piirrämme miekalla rajan”. Suomen kuvalehti 31/1941.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Hyvämäki, Lauri: Lista 1:n vangit. Vaaran vuosina 1944-48 sotarikoksista vangittujen suomalaisten sotilaiden tarina. Toim. Hannu Rautkallio. Weilin + Göös 1983.

Jaakkola, Jalmari: Suomen idänkysymys. WSOY 1941.

Kangaspuro, Markku: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä vuosina 1920-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000. Bibliotheca historica 60.

Kirves, Jenni: Naiset suurta Suomea synnyttämässä. Hurmahenkeä ja hurjaa kieltä. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014.

Kuusi, Matti: Ohituksia. Otava 1985.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinossa 1941-1944. Otava 1982.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. 1-2. WSOY 1946.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Rintala, Paavo: Nahkapeitturien linjalla. 2. Romaani. Otava 1979.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Siiras, Jaan: Viro neuvostokurimuksessa. Piirteitä Viron tapahtumista ja kehityksestä bolsevikkivallan aikana vv. 1939-41. Suom. E. A. Saarimaa.  WSOY 1942.

Silvennoinen, Oula: Kumpujen yöhön – eli kuinka historiallinen muisti vääristyi. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014

Talvela, Paavo: Sotilaan elämä. Muistelmat I. Kirjayhtymä 1976.

Toivola, Lea: Valvoja-Ajan ja Suomalaisen Suomen suhtautuminen Saksan sisäpolitiikkaan 1933-1939. Suomen historian proseminaariesitelmä 28.4.1981.

Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939-44. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009. Historiallisia tutkimuksia 244.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Vilkuna, Kustaa: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962.

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Sodassa

Sodassa kertoo, miten kansallisten tieteiden parissa työskentelevä intellektuellipariskunta Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio koki talvisodan ja välirauhan.

Sodassa (2001) on kolmas osa Valistuksen sukutarina -kirjasarjasta, jonka Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion tytär Katarina Eskola on toimittanut vanhempiensa kirjeistä ja päiväkirjoista.

Ensimmäinen osa Kahden (1999) käsittää ystävyyden ja seurustelun vuodet 1920-7. Toinen osa Yhdessä (2000) kuvaa kihlausaikaa ja avioliiton kymmentä ensimmäistä vuotta 1928-1939.

Kaksi erilaista rakkautta

Kerron ensin vähän henkilöistä.

Martti Haavio (1899-1973) ja Elsa Enäjärvi (vuoteen 1922 Eklund, 1902-1951) kuuluivat itsenäisyyden ajan ensimmäiseen ylioppilaspolveen.

Puhun pariskunnasta jatkosta etunimillä, koska sukunimen toistaminen olisi liian hankalaa.

Martti rakastui Elsaan ensisilmäyksellä. Rakkaus oli eros-rakkautta: intohimoista pyrkimistä toisen luo. Kun Elsa ei vastannut Martin tunteisiin vaan ihastui tavan takaa muihin miehiin, Martti oli epätoivoinen ja mustasukkainen ja hänen rakkautensa yltyi suoranaiseksi maniaksi.

Onneksi Martilla oli purkautumistie: hän ilmaisi tunteensa P. Mustapään runoissa ironisesti etäännetyssä muodossa. Päiväkirjassaan hän ilmaisi suoraan kiihkeän haltioituneet ja epätoivoiset tunteensa, mutta poisti ne julkaistessaan Nuoruusvuodet (1972). Ilmeisesti muistot olivat edelleen liian kipeitä tai Martti ei vain enää pystynyt eläytymään niihin. Joka tapauksessa Martti leikkasi omastakuvastaan puolet pois, jolloin teoksesta tuli asiallinen ja ulkoiseen keskittyvä.

Lisäsyynä oli toinen avioliitto, jonka takia Martti poisti myös Elsaan liittyvät asialliset kohdat. Martin toinen vaimo Aale Tynni-Haavio teki samoin toimittaessaan jatkon Olen vielä kaukana (1978).

Kun Elsa ”mykistettiin”, kuten Katarina Eskola ilmaisee, molemmista kirjoista poistettiin sukupuolten vuoropuhelu. 20-luvun ylioppilaselämä oli epäilemättä miesvaltaista, sillä Akateeminen Karjala-seura oli vain miehille. Mutta nyt siitä annettiin vielä miesvaltaisempi kuva kuin se todellisuudessa oli ollut.

Elsa toimi tasa-arvoisesti miesten kanssa julkisella näyttämöllä. Martti veti hänet Ylioppilaslehteen, jossa hän peri tämän paikan toimitussihteerinä.

Pari kuului myös Tulenkantajiin, sen ns. kansalliseen siipeen, Martti runoilijana ja Elsa kirjallisuuskriitikkona.

Elsa ei antanut ihastumisen viedä vaan käytti järkeään miettimällä, millaisen avioliiton ja elämänkumppanin hän haluaa. Hän halusi saada kaiken: avioliiton, lapset, uran ja mahdollisuuden osallistua kansalaistoimintaan ja vaikuttaa yhteiskuntaan.

Ratkaisu oli ystävyyteen (lat. filia) ja kunnioitukseen (kr. time) perustuva rakkaus Marttiin.

Pari kihlautui uudenvuodenaattona 1927. Avioliitto solmittiin joulun alla 1929.

Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten sivistyneistöperhe

Avioliitolla oli edellytykset muodostua tasa-arvoiseksi kumppanuudeksi. Elsa ja Martti olivat suurin piirtein samanikäisiä ja heillä oli samantasoinen koulutus: molemmat olivat väitelleet kansanrunoustieteestä. Koska he työskentelivät samalla alalla, he saattoivat auttaa toisiaan lähteiden keruussa ja kirjoitusten tyylin hiomisessa. Heitä yhdisti myös suomalaiskansallinen ideologia ja kiinnostus kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

Itsestään selvästi Elsa kuitenkin oletti, että nimenomaan Martti tulee julkaisemaan tärkeitä kirjoja, ja kehotti tätä ottamaan päämääräksi pyrkiä kansanrunouden professoriksi.

Tuolloin perheen perustaminen merkitsi itsestään selvästi, että vaimo vastasi kodin ja lasten hoidosta. Toki palvelijat tekivät keskiluokan perheissä enimmät suorittavat työt ja perheenäiti oli ikään kuin työnjohtaja. Apulaisia sai tuolloin helposti ja halvalla, mutta he vaihtuivat usein ja uusia joutui taas opettamaan.

Lapsia syntyi viisi: Elina (myöhemmin Haavio-Mannila) 1933, Marjatta (myöhemmin Koskijoki) 1935, Matti 1938, Katarina (myöhemmin Eskola) 1940 ja Magdalena (myöhemmin Jaakkola) 1943.

Eskola nimittää Elsan rakkautta arkirakkaudeksi. Risto Saarisen termein se oli pragmaa, auttavaa rakkautta. Martti sai täysin omistautua työlleen, kun taas Elsa, joka jatkoi tutkimustyötä ja muuta kirjoittamista kotona, keskeytettiin usein.

Haaviot olivat ajan johtavia sivistyneistöperheitä, suoranainen julkkisperhe, jonka haastatteluja ja perhepotretteja julkaistiin lehdissä.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet erosivat AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Ajan kolmi-nelikyppisen kulttuurieliitin keskustelut julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Ainoa aviopari oli Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori), joka oli toinen kahdesta naisesta. Kukaan osanottajista ei osannut odottanut sotaa.

Aikuiset lapset eivät tienneet isän sotavaiheista

Talvisodan aikana Martti palveli Kannaksella kenraali Öhquistin esikunnassa, joka enimmäkseen sijaitsi Saarelan kartanossa lähellä Viipuria.

Esipuheessaan Katarina Eskola kertoo, että perheen lapset eivät aikuisinakaan tienneet edes, miten kauan isä oli ollut poissa ja mitä hän oli sota-aikana tehnyt. Ei, vaikka asia oli kerrottu Martti Haavion postuumissa muistelmateoksessa Olen vielä kaukana. Perheessä oli ristiriitoja, sillä isä oli vaimonsa ja lasten äidin kuoltua kuoleman jälkeen mennyt uuteen avioliittoon Aale Tynnin kanssa ja aikuiset lapset kannattivat 60-luvun radikalismia.

Sen sijana edesmenneen äidin sota-ajan selviytymistarinat elivät perheen lasten keskuudessa. Niistä vanhimmat lapset muistivat itsekin osan, jokainen vähän eri muodossa.

Sodan syttyminen oli yllätys

Yhdessä-teoksen lopussa kuvataan YH-aikaa aina Martin kirjeeseen 30.11. ja Viipurin ensimmäisten pommituksiin: ”Viipuri on tyhjä.”

Elsa ja Martti ovat niin hyvin informoitu kuin kukaan suomalaisista siviilipuolella ylipäänsä saattaa olla. Läheisiin ystäviin kuuluu esimerkiksi sisäministeri Urho Kekkonen. Silti he – kuten useimmat muutkaan siviilit – eivät usko sotaan.

Elsa, joka on syksystä 1939 ollut lastensa ja apulaistensa kanssa evakossa perheen kesähuvilalla Sammatissa, lähtee Helsinkiin marraskuun lopussa tapaaman Marttia.

Aarni Krohnin teoksessa 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit kerrotaan, että tuomiosunnuntaina 26. marraskuuta Elsa ja Martti ovat visiitillä sisäministeri Urho Kekkosen luona. Vieraiden joukossa on myös muita samasta opiskeluajan ystävien piiristä: Lauri Hakulinen vaimoineen ja Kustaa Vilkuna.

Tuolloin Elsa kiittää opetusministeriö Hannulaa siitä, että koulut on jälleen avattu ja perheet päässeet taas yhteen. ”Koko elämähän on mennyt sekaisin kun perheet ovat hajallaan”, Elsa valittaa. Kekkonen kuitenkin arvostelee Hannulaa koulujen avaamisesta, tällä ei ollut hallituksen lupaa siihen. Vilkuna tiedustelee Kekkoselta, onko tilanne ennallaan ja Kekkonen vastasi että on.

Elsa jää kaupunkiin ja joutuu kokemaan Helsingin ensimmäiset pommitukset 30. marraskuuta.

Martin nuoremmalle veljelle, kirkkoherra Jaakko Haaviolle Elsa kirjoittaa 2. joulukuuta (lainannut Jaakko Haavio: Ajalla vaaran vaivan): ”Kaksi ilmapommituspäivää olin Helsingissä. Ne olivat kauheita päiviä, kun olin miltei liikuntakyvytön. Pahimman hälytyksen aikana menin metsään. Näin, miten ryssän kone paloi Munkkiniemessä.”

Pidättyviä rakkauden ilmauksia

Pommien lisäksi Elsaa uhkaa keskenmeno. Elsa ja Martti ovat ihan tarkoituksella tehneet lasta lokakuun alussa ennen Martin lähtöä YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin).

Pari ilmaisee tällaiset asiat hyvin pidättyvästi. Martin kainosta ilmauksesta ”Kiitos sinun suurenmoisuudestasi” voi päätellä, että tapaaminen on ollut lemmekäs.

Edellisessä osassa Yhdessä Elsa on tehnyt matkan Helsinkiin ja onnittelee Marttia nimipäivän johdosta: ”Kävin tohtori T:llä, joka varmisti asian [= raskauden]. Heinäkuun 2:n päivän tienoilla [on laskettu aika].” Odotettu lapsi oli kirjan toimittaja Katarina Eskola, joka syntyi muutama päivä ennen laskettua aikaa kesäkuun lopussa 1940.

Avioliittonsa aikana Haavioilla ei ole tapana kirjoittaa tunteistaan toisiaan kohtaan, mutta sodan aikana he tekevät niin, joskin hillitysti. ”Ajattelen sinua aina”, Elsa päättää kirjeensä 1. joulukuuta ja vähän myöhemmin: ”Rukoilen puolestasi ja ajattelen sinua.”

Martti on luonnollisesti hyvin huolissaan raskaana olevasta vaimostaan, ja huolta lisää se, että kenttäposti on alkuun hidas ja epäluotettava. Siksi tieto, että Elsa on päässyt takaisin Sammattiin ja kaikki on hyvin, välitetään Martille myös ystävien kautta.

Erossa olo saa varsinkin Elsan kirjoittamaan säännöllisesti, lähes joka päivä. Myös Martti kirjoittaa aina tilaisuuden tullen, joskin harvemmin ja lyhyemmin. Jo kortin tulo on kuitenkin Elsalle tärkeää: se on merkki siitä, että mies on elossa.

Elsa vakuuttaa, että häntä kiinnostavat kaikki Marttia koskevat asiat, mutta erityisesti hän kyselee miehen terveydestä. Siitä vaimo huolehtii parhaansa mukaan antamalla ohjeita ja lähettämällä ruokatarvikkeita ja vaatteita. ”Kirjoita, tarvitsetko jotain, niin lähetän heti”, Elsa vakuuttaa.

Helsingin Sanomien arvostelija piti aikoinaan koomisena sitä, että Martin vilustuminen on Elsalle suuri huolenaihe. Sitä se ei ollut: Elsalta oli aikoinaan kuollut pikkuveli ja -sisar. Ja sota-aikanakin kuoltiin myös vähemmän myös dramaattisista syistä kuin vihollisen luodeista tai pommeista.

Kymmenvuotishääpäivän edellä molemmat puolisot kertovat, mitä toinen hänelle merkitsee. Martti kiittää siitä, ”miten sanomattoman onnen olen saanut elämässä osakseni, kun olen saavuttanut sinut.” Elsa tunnustaa: ”mitä kauemmin olen ollut naimisissa kanssasi, sitä enemmän olen sinua rakastanut.”

Käytännön asioiden hoitoa

Paljon tilaa vie käytännön asioista kuten palkasta ja vuokrasta huolehtiminen. Samalla Elsa pitää Martin kiinni kodissa kertomalla arkipäivän asioista ja lasten kuulumisista. Toisaalta hän kertoo Martille pitävänsä yllä lasten muistoa isästä puhumalla tästä lasten kanssa.

Yleiset ja yksityiset asiat ovat kirjeissä rinnan yhtä tärkeinä. Rauhanneuvottelujen alkamisen jälkeen Elsa kertoo ”toisenkin suuren ilosanoman”: puutarhamaalle on saatu mutaa.

Puutarhan uutiset, varsinkin pussiperunat, saavat Martin innostumaan. Sen sijaan kun Elsa rauhanteon jälkeen hätäilee vuokra-asioista, Martti tuntee, että puhe tulee kuin toisesta maailmasta, jossa valitetaan turhaan pikkuasioista. Martti osaa kuitenkin esittää moitteensa niin hienovaraisesti, että Elsa pyytää anteeksi ja kiittää siitä, että mies viimeinkin kertoo, miten raskasta hänellä on sodan aikana ollut.

Martti opastaa amerikkalaista sotakirjeenvaihtajaa

Vaikka Martti on kenraalin esikunnassa, hän kirjoittaa yleisistä asioista lyhyesti ja asiallisesti, mikä ehkä johtuu vaitiolovelvollisuudesta ja tiedosta, että sotasensuuri  lukee kirjeet. Elsalla on enemmän aikaa esittää spekulaatioita suurvaltapolitiikasta.

Kun joku tuttava vähättelee Martin osuutta ja sanoo tämän olevan ”siviilitöissä mutta sotilaspuvussa”, miehelleen aina lojaali Elsa suuttuu. Martti sen sijaan myöntää, että totta se oli.

Silti Martti tuomitsee Helsingissä olevat ystävänsä. Erityisesti häntä suututtaa se, että toisten armeijassa oloa käytetään itsekkäästi hyväksi, kun virkoja jaetaan uudelleen Suomalaisen kirjallisuuden seurassa. Jo talvisodan aikana Martti Haavion entisen ystäväpiirin tilalle tulevat ainakin osittain upseeritoverit. Yhteys näiden kanssa jatkuu välirauhan aikana, kun aseveljet järjestäytyvät.

Joulukuussa 1939 Martti kertoo opastaneensa Kannaksella rintamamiesten pariin naistoimittajaa, jolla oli ”käskykirje kaikkein korkeimmalta taholta”, siis Mannerheimilta. Katarina Eskola on selvittänyt, että kyseessä oli Martha Gellhorn, Ernest Hemingwayn kolmas vaimo ja presidentti ja rouva Rooseveltin ystävä. Gellhornia opastaessaan Martti Haavio antautuu kirjeissään kerrankin avoimesti tunteellisen isänmaalliseksi sanomalla, että sotilaat ansaitsevat uudet Vänrikki Stoolin tarinat.

Gellhornin kaksi reportaasia talvisodasta sisältyy hänen kirjaansa The face of war. Elokuvassa Gellhorn and Hemingway (2012) on pari kohtausta talvisodasta.

Sukulaistädin tavat ärsyttävät evakossa

Elsalla on moneen muuhun verrattuna asiat hyvin: hänen ei ole tarvinnut mennä vieraiden nurkkiin. Toki hänellä on Sammatin huvilassa sopeutumista maalaisoloihin, mm. sähkön puutteeseen ja pitkiin välimatkoihin.

Aktiivista Elsaa vaivaa myös uutisnälkä: posti ja siis lehdet saapuvat vain kolme kertaa viikossa. Kun Elsa saa hankituksi radion, hän kuuntelee myös ulkomaiden lähetyksiä.

Elsa hoitaa myös yksityisesti sotapropagandaa: hän lähettää ulkomaisille ystävilleen kirjeitä, joissa hän kertoo asioista Suomen kannalta.

Kun Elsan luo evakkoon saapuu vanha sukulaistäti, syntyy ristiriitoja, sillä tädin vanhanaikaiset käsitykset siisteydestä ärsyttävät Elsaa. Koska sodan aikana pikkuasioista ei sovi marista ja näin raskauttaa armeijassa olevaa miestä, Elsa paljastaa asian Martille vasta sodan jälkeen. Omille sukulaisilleen Elsa voi onneksi kirjoittaa avoimesti, ja tunteiden tuuletus helpottaakin hänen oloaan.

Koska Elsa tekee kotona tutkimus- ja muuta kirjoitustyötä eikä nykyisiä kotitaloustöitä helpottavia koneita ole, hän tarvitsee parikin kotiapulaista hoitamaan taloutta ja lapsia. Siksi hän tuomitsee jyrkästi sen, että kotiapulaiset haluavat osallistua sotaponnistuksiin ja epäilee syyksi lähteä lottatehtäviin ”eroottista motiivia”.  Nainen siis tuomitsee kärkkäästi toiset naiset, vaikka miesten lähtöä vapaaehtoisesti ei ole tapana leimata silkaksi seikkailunhaluksi. Toki Elsa on oikeassa siinä, että lapset tarvitsevat hoitajaa, mutta huomaamattaan hän samastaa oman etunsa isänmaan etuun.

Ruotsiin vai ei?

Elsa ei moraalisista syistä halua lähteä Ruotsiin kuin viimeisessä hädässä, sillä hän ei halua antaa huonoa esimerkkiä. Martti luottaa vaimonsa kykyyn arvioida, milloin on syytä lähteä.

Muulloin päättäväinen ja järjestelykykyinen Elsa viivyttelee kuitenkin toimeen ryhtymistä, mihin ehkä vaikuttaa raskauskin. Maaliskuussa junat ovat täyteen varattuja, joten Elsa ei ehkä olisi onnistunut lähtemään, jos se tuolloin olisi näyttänyt tarpeelliselta.

Nykyisin tiedetään, että lapsille kaikkein traumaattisinta on ero äidistä, ja he kestävät pommitukset ja muut sodan hirveydet paremmin kuin saavat olla äidin kanssa. Elsa raportoikin, että ”tytöt eivät ole erityisen jännittyneitä sodasta”. Normaaliuden vaikutelmaa Elsa pitää yllä muun muassa jatkamalla perheen juhlatapoja.

Kotirintamalla ei ymmärretä rintamatilanteen vakavuutta

Elsa kaipaa avoimesti rauhaa, joka hänelle merkitsee voittoa. Mutta kun rauha 13. maaliskuuta solmitaan, se merkitsee alueluovutuksia, jotka tulevat sokkina.

Elsakin on elänyt muun kotirintaman tavoin sotapropandan lumoissa ymmärtämättä todellista rintamatilannetta. Elsa kysyykin ihmeissään mieheltään, miksi rauha tehtiin. Martti vastaa suoraan, ettei armeija olisi kestänyt enempää.

Rauhan tultua Martti raportoi kuulleensa monen sanoneen, että ”raja ei jää tähän”. Sen sijaan Elsa toteaa, että ”en kammoa tällä hetkellä mitään niin kuin sotaa”. Ensimmäisestä maailmansodasta Martti on oppinut, että suursodan aikana asiat kääntyvät ylösalaisin monta kertaa ja mitä tahansa voi tapahtua. Niinpä hän panee toivonsa lopulliseen rauhansopimukseen, jolloin ”ympärysvallat” (tätä ensimmäisen maailmansodan termiä Martti käyttää Englannista ja Ranskasta) muistavat Suomen kärsimän vääryyden.

Välirauhan aikana Elsa alkaa propagoi suurperheitä

Heti sodan jälkeen Elsa lähettää Uudelle Suomelle heti rauhan jälkeen kirjoituksen, jossa hän tekee asiallisesti selkoa, että sodasta on tehtävä kolme johtopäätöstä. Kaikkein tärkeintä on armeijan vahvistaminen, ja toiseksi diplomatian tehtävä on turvata, ettei Suomi jää toiste yksin. Kolmas johtopäätös on, että suomalasia on liian vähän ja väkiluku on saatava kaksinkertaiseksi.

Ihanteeksi Elsa asettaa kuusilapsisen perheen, koska vain se takaa väkiluvun riittävän kasvun. Elsa elää niin kuin opettaa: hän synnyttää jatkosodan aikana 1943 viidennen lapsen Magdalenan, kuudes raskaus päättyy keskenmenoon.

Lasten synnyttäminen ei tietenkään riitä, vaan heidän elinolonsa on turvattava ja perheitä avustettava. Elsa alkaakin propagoida aktiivisesti myös jälkimmäistä asiaa. Näin syntyy naisten yhteistyö yli puoluerajojen ja perustetaan Väestöliitto 1941.

Kun pariskuntaa on aiemmin yhdistänyt kiinnostus samoihin kansallisiin ja kirjallisiin asioihin, nyt miehen ja vaimon mielenkiinto alkaa suuntautua eri asioihin. Samalla sotaolot saavat heidät seurustelemaan pääasiassa oman sukupuolensa edustajien kanssa.

Mustapään runoja talvisodasta

P. Mustapään runoista tunnetuin talvisotaan liittyvä on Satakieli Monrepo’ssa, jonka alussa kuunnellaan satakieltä Monrepos’ssa, siis Viipurissa, ja lopussa ollaan ”Lappeenrannan tiellä – kolkon katkeralla miellä”. Runo ilmestyi kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle (1945).

Muita talvisotaan liittyviä runoja kokoelmassa ovat Kuoleva kantaäiti, Juomalaulu ja runon Kyynikot loppuosa. Katarina Eskolan mielestä myös Sinivuokkoja leppiä kasvavalla rinteellä, jossa ”me sotilaat karheat” ensin torjuvat niin hempeän asian kuin sinivuokkojen poimimisen mutta sitten kuitenkin poimivat niitä, liittyy talvisotaan, sillä Martti kotoutettiin talvisodasta toukokuun alussa.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista kirjoittamiini arvosteluihin (Kanava 6/2000, 9/2001 ja 7/2002, kaksi ensimmäistä paljon lyhentäen) ja Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmiin: Talvisota eri aikojen peilissä 2. osa Talvisota aikalaisten kirjeissä ja päiväkirjoissa sekä Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Olen kirjoittanut blogiini artikkelin myös seuraavista osista Itään ja Autius lehtipuissa, jotka käsittävät jatkosodan alusta ja päättyvät Elsan kuolemaan 1951.

Wikipedian artikkkelit: Elsa Enäjärvi-Haavio, Martti Haavio ja Katarina Eskola.

Kirjallisuutta

Gellhorn, Martha: The face of war. Hart-Dawis 1959.

Haavio, Jaakko: Ajalla vaaran, vaivan. Kirjapaja 1976.

Haavio, Martti: Olen vielä kaukana. Martti Haavio – P. Mustapää 20-luvun maisemassa. Toim. Aale Tynni-Haavio. WSOY 1978.

Haavio, Martti: Nuoruusvuodet.  Kronikka vuosilta 1906-1924. WSOY 1972.

Krohn, Aarni: 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit. Tammi 1989.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.