Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Itään ja Autius lehtipuissa

Itään ja Autius lehtipuissa kertovat, miten Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion nuoruuden unelma Suur-Suomesta näytti 1941 täyttyvän ja miten sota vaikutti aviopuolisoiden suhteeseen.

Itään (2002) ja Autius lehtipuissa (2003) ovat neljäs ja viides osa viisiosaisesta kirjasarjasta Valistuksen sukutarina, jonka Katarina Eskola on toimittanut vanhempien kirjeistä ja päiväkirjoista. Edelliset osat ovat Kahden (1999), Yhdessä (2000) ja Sodassa (2001).

Talvisotaa ja välirauhaa käsittelevästä Sodassa-teoksesta olen kirjoittanut blogiini aiemmassa artikkelissa, jossa olen kertonut lyhyesti myös Elsan ja Martin taustasta ja romanssista.

Itään alkaa jatkosodan alusta ja päättyy vuoden 1942 toukokuuhun, jolloin Martti kotiutettiin armeijasta. Autius lehtipuissa käsittää jatkosodan loppuosan ja ensimmäiset rauhan vuodet Elsan kuolemaan tammikuussa 1951 asti.

Kuten ennenkin, puhun päähenkiköistä vain etunimillä.

Ei aiempaa innostusta Natsi-Saksaa kohtaan

Elsa ja Martti kuuluivat nuorina Tulenkantajiin, Elsa kirjallisuuskriitikkona ja Martti runoilija P. Mustapäänä.  Kun muut ryhmäläiset matkustivat Ranskaan, Elsan määränpäänä oli Englanti, josta hän 1928 julkaisi kirjan Vanha iloinen Englanti. Martti kävi pari kertaa 20-luvulla Saksassa. Molemmat matkailivat Virossa ja Pohjoismaissa.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet olivat nuorina Akateemisesta Karjala-Seuran (AKS) jäseniä, mutta erosivat Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Lehti suhtautui Natsi-Saksaan paljon kielteisemmin kuin perinteinen Valvoja-Aika: myönteisiä artikkeleita Saksan sisäpolitiikasta oli vain yksi. Kiertäen samasta asiasta kertoo sekin, että vuodesta 1937 alkaen Saksan sisäpolitiikasta ei kirjoitettu mitään mutta samaan aikaan julkaistiin useampi artikkeli Englannista.

Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori) olivat mukana kolmi-nelikymppisen kulttuurieliitin keskusteluissa, jotka julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Osanottajista vain Olavi Paavolainen oli innostunut Natsi-Saksasta, koska se edusti uutta. Muiden mielestä Suomen oli otettava kulttuurivaikutteita Englannista.

Kesäsotaan lähtö riemumielin

Jatkosodan aikana Martti toimi ensin 7. tiedotuskomppanian päällikkönä, joka Saaristomerellä, Ahvenanmerellä ja Hankoniemellä. Sitten hän pääsi omasta hakemuksestaan rintamakirjeenvaihtajaksi VI armeijakuntaan ja ylennettiin pian 1. tiedotuskomppanian päälliköksi Laatokan Karjalaan ja Aunukseen. Tammi-helmikuussa 1942 Martti toimitti Olavi Paavolaisen kanssa teosta Taistelu Aunuksesta, jonka julkaisemisen sensuuri lopulta esti sotaonnen käännyttyä. Helmikuussa Martti palasi komppaniaansa Aunukseen, mutta maaliskuussa hänet määrättiin Päämajaan Mikkeliin tarkistamaan toisten rintamakirjeenvaihtajien tekstejä. Huhtikuun alussa hänestä tehtiin Päämajan rintamatiedotustoimiston päällikkö, mutta hänet kotiutettiin jo toukokuun alussa.

Olavi Paavolainen esittää Synkän yksinpuhelun alussa, että tavallisten sotilaiden mieliala on jo kesäkuussa 1941 sotaa vastaan. Sen sijaan Martti kuvaa TK-artikkelissaan etenevää armeijaa niin elävästi ja havainnollisesti, että rivistöt ja tien suorastaan näkee silmissään ja korostaa innostusta, jota hän muistiinpanojensa ja kirjeittensä mukaan myös itse tuntee.

Toki Paavolaisen kuvaamaa skeptisyyttäkin epäilemättä on, mutta vielä useammat muistavat jälkikäteen sodan alun mielialansa lopputuloksen valossa.

Wolf H. Halsti kertoo muistelmissaan, ettei ole koskaan saanut yhtä paljon palautetta kuin Suomen kuvalehdessä julkaistusta artikkelistaan Isät katsovat poikiaan, jossa uutta sotaa kuvataan ”ylösnousemuksena”.  Postia ”tuli lukeneilta ja työmiehiltä, vanhoilta ja nuorilta, naisilta ja miehiltä, ja reaktio oli yksimielinen: nyt palautetaan Suomen turvallisuus!”

 

Martti itsesensuroi Suur-Suomi innostusta

Entiselle AKS-läiselle Martille Suur-Suomessa on kyse nuoruuden unelman toteuttamisesta. Se on tosin ollut syrjässä monet vuodet, mutta nyt se näyttää viimein toteutuvan. Oula Silvennoinen on osoittanut, miten Suur-Suomi innostukseen tempautuvat kesällä 1941 mukaan monet sellaisetkin, joille asia ei ole ollut läheinen tai jotka ovat pitäneet sitä epärealistisensa haaveena.

Sodan jälkeisessä Suomessa Itä-Karjalan valloitus tuntui ulkopoliittisesti arkaluontoiselta. Niinpä Martti 1969 julkaisemassaan teoksessa Me marssimme Aunuksen teitä jätti pois ja muunteli tekstiä, kuten Eskola esipuheessaan monin esimerkein osoittaa.

Jäljelle jäi kuitenkin mm. kohta: ”On huvittavaa nähdä ja kuulla, miten nämä entiset tulenkantajat pursuavat Suur-Suomi-aatetta. – Yleensä on sanottava, että juuri Paavolainen, Jylhä ja Pälsi ovat ainoat aatteen miehet tällä hetkellä.” Kuten Eskola sanoo, teoksen lukija saattoi saada käsityksen, että Martti naureskelee muiden innostukselle, johon hän ei itse ota osaa. Kohdan voi tulkita myös niin – ja se liene ollut Martin alkuperäinen tarkoitus – että tämä on mielissään, kun läheiset keskustelukumppanit ovat vihdoinkin omaksuneet ”oikeat” mielipiteet.

Tällaiset keskusteluhetket muistaen Martti ei tietenkään voinut hyväksyä Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa sodan jälkeen antamaa kuvaa. Toisaalta Martti teki itsesensuroimalla teoksensa Me marssimme Aunuksen teitä juuri sen, mistä hän oli 1946 Olavi Paavolaista syyttänyt: hän pienensi sekä omaa että muiden, esimerkiksi ihailemansa kenraali Paavo Talvelan, innostusta Suur-Suomeen. Paavolaista koskeva kohdan Martti sen sijaan jätti jäljelle – ilmeisesti näpäyttääkseen tämän kritiikittömiä ihailijoita. Pääasiasta, jatkosodan väistämättömyydestä talvisodan ja välirauhan jälkeen, Martti ei teoksessaan tinkinyt.

Tiedemiehenä Martti tiesi hyvin lähteiden ja kontekstin merkityksen. Siitä huolimatta hän ilmoitti teoksen Me marssimme Aunuksen teitä olevan päiväkirja. Tosiasiassa se perustui Eskolan mukaan pääasiassa vaimolle lähetettyihin kirjeisiin ja TK-artikkeleihin.

Tyttären suruksi Martti häivytti Elsan osuuden samalla tavoin kuin teoksen Nuoruusvuodet kohdalla; syyksi Eskola arvelee isän toista avioliittoa.

Ehkä syitä oli sodan kohdalla muitakin: aihetta kuvattiin aikoinaan vain julkisesta ja miesten näkökulmasta, johon eivät sopineet Martin joulun alla 1941 lähettämän kirjeen yksityiset tunnot, että hänen mielensä täyttää ”vain yksi ajatus: milloin pääsen kotiin”.

Elsa kotirintaman propagandistina

Myös Elsa on sodan alkaessa intoa täynnä. Kirjeissään miehelleen hän arvostelee kärjekkäästi Väinö Tanneria, joka radiopuheessaan ”varoitti yltiöisänmaallisuudesta, johon liittyi laajoja tavoitteita ja epäkansanvaltaisuutta”. Elsa ottaa tuekseen Suomen kuvalehden numeroissa 30 ja 31 julkaistuihin Wolf H. Halstin kirjoituksiin Aamun sarastaessa ja Me piirrämme miekalla rajan.

Jos on uskominen Halstin muistelmia, Elsa ei täysin tajunnut tämän kirjoituksen tarkoitusta. Edellisessä kirjoituksessa Halsti oli kannattanut rajan siirtoa idemmäs, mutta puolustuksellisista syistä. Kun Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky oli aiheuttanut negatiivisia reaktioita tavallisten sotilaiden keskuudessa, Halsti laati jälkimmäisen kirjoituksen, jossa näennäisesti tuettiin päiväkäskyä, mutta esitettiin perusteluksi aatteellisen ristiretken sijasta puolustukselliset näkökohdat.

Sen sijaan Elsa vetoaa siihen, että itäkarjalaiset ovat samaa kansaa kuin suomalaiset. Hän kiittää Jalmari Jaakkolan Suomen idänkysymystä ymmärtämättä tai välittämättä, että tiedettä (historiaa, kielitiedettä ja kansanrunoutta) on taivutettu politiikan vaatimusten mukaan. Vielä vähemmän hän oivaltaa tai välittää, että teoksella – joka oli ilmestynyt ilman sensuurin hyväksyntää – on länsivalloissa Suomelle epäedullinen vaikutus. Näin toteaa Eskolan lainaama Kustaa Vilkuna toteaa teoksessaan Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Vilkuna toimi sotasensuuri- ja tiedotustoiminnan tarkastusviraston päällikkönä 1939–1943 ja Valtion tiedoituslaitoksen (VTL) päällikkönä 1943–1944.

Elsa katsoo myös Suur-Suomen toteuttamiseen Suomen omassa vallassa. Halsti taas on sitä mieltä, että rajoista päätettäisiin lopullisesti rauhansopimuksessa, johon vaikuttaisi ratkaisevasti suurvaltojen välisen sodan lopputulos. Siihen asti sosialidemokraattisen lehdistön pidättyvä linja turvaa parhaiten tärkeimmän: kansan yhtenäisyyden.

Elsa haluaa aktiivisesti vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Suur-Suomen hyväksi. Hän valikoi Yleisradioon mietelauseita ja varaa jo etukäteen sopivia lauseita voitokkaita sotatapahtumia varten. Tässä hän joutuu ristiriitaan sensuurimääräysten kanssa, joiden mukaan julkisuudessa sotaa ei pitänyt nimittää hyökkäyssodaksi eikä puhua suoraan Itä-Karjalan pysyvästä liittämisestä Suomeen. Elsa ei tällaista pidättyvyyttä hyväksy.

Hylätyksi tulee myös Elsan ehdotus: ”Jokaisen kansan tulee itsesäilytysvaistonsa nimissä ajaa omia etujaan ja yhtä kovin keinoin kuin muut ovat ajaneet sen vastaisia etuja.” Se on Yleisradion ohjelmapäällikön Ilmari Heikinheimon mielestä ”suden moraalia”, joka juuri ”on vienyt kansat vihaan ja sotaan toisiaan vastaan ja ihmiskunnan siihen umpikujaan, missä se nyt on”.

Elsa on Suomessa yleiseen tapaan valtioon samastuva intellektuelli – ei tosin kritiikittömästi, sillä hän pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan myös  päättäjiin, jotta nämä omaksuisivat hänen omat aatteensa. Näitä hän pitää itsestään selvästi kaikille kansalaisina parhaina. Hänen mieleensä ei tule, että sosiaalidemokraateilla ja suomenruotsalaisilla on hyvä syy vastustaa heimoaatetta: sen pohjalle rakennetussa Suomessa heille tärkeät arvot olisi syrjäytetty.

Suhtautuminen ”ei-kansallisten” ja sotavankien kohteluun

Katarina Eskola haastaa lukijat pohtimaan, puolustivatko Elsa ja Martti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ”tuhoamis-” vai ”vapauttamis- ja auttamismielessä”. Kysymyksenasettelu on anakronistinen: se, minkä Elsa ja Martti näkivät vapauttamisena, nähdään nykyisin toisin.

Elsan nationalismi perustuu uskoon, että kuuluminen kansakuntaan syntyy ikään kuin luonnollisesti kielen ja etnisyyden perusteella. Näin ollen Suomen kansaan kuuluvat vienalaiset, aunuslaiset, vepsäläiset jne ja Suomen rajojen pitää noudattaa kielirajoja.

Samoin Elsa on varma, että Itä-Karjalan liittäminen Suomeen sujuu nopeasti ja kivutta. Varsin huolettomasti Elsa lähtee siitä, että itäkarjalaiset omaksuvat suomen kielen ja kaikki suomalaiset instituutiot; oman uskonnon he sentään olisivat saaneet pitää.

Nykyisen käsityksen mukaan kansakunta on ”kuviteltu yhteisö”, jota rakennetaan tietoisesti. Tältä pohjalta on selvää, että koska itäkarjalaiset eivät olleet koskaan kuuluneet Suomeen (tai Ruotsiin), he jäivät autonomian ajan ”kansakunnan rakentamisen” ulkopuolelle.

Päinvastoin, siteet Venäjään ja venäläisiin olivat jo muodostuneet kiinteiksi siitä asti, kun kristinusko saapui alueelle idästä. Ortodoksisille karjalaisisille katoliset (myöhemmin luterilaiset) suomalaiset olivat vääräuskoisia ”ruotseja”.

Etnis-kielellisen nationalisminsa pohjalta Elsa ei epäröi ehdottaa, että ”ei-kansalliset” ainekset, siis muut kuin suomensukuiset, pitäisi karkottaa Suur-Suomeen liitettävästä Itä-Karjalasta. Martti kertoo vaimolleen luottamuksellisesti, että tällaisia suunnitelmia onkin. Tällaista kutsutaan nykyisin ”etniseksi puhdistukseksi”.

Elsan ja Martin lähtökohta, että venäläiset ovat Itä-Karjalassa ”vieraita”, vaikka heitä on siellä asunut aina ja varsinkin Aunuksessa oli läheiset suhteet Pietariin. Toki on totta, että venäläisten ja muiden neuvostokansallisuuksien osuus on neuvostoaikana suuresti lisääntynyt, kun Karjalan autonomiseen tasavaltaan on tuotu muualta maasta työvoimaa. Väestönsiirtoja ei myöskään tuolloin pidetty sillä tavoin pahana asiana kuin myöhemmin: esimerkiksi Turkki oli lähettänyt kreikkalaiset Kreikkaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päinvastoin.

Martti mainitsee kirjeessään tammikuussa 1942, että sotavankileirillä olisi kuollut nälkään kirjeessään 10 000 henkeä. Luku on tuossa vaiheessa liioiteltu, mutta ylittyy talvikuukausien kuluessa. Syynä ei suinkaan ole vain vaikea elintarviketilanne, vaan sellainen kylmä asenne kuin Martilla: asialla ei ole väliä, koska kyse on ”ryssistä”.

Sodan alkaessa Suomessa ei ollut varauduttu suuriin sotavankimääriin eikä siihen, että sotavankeja jouduttaisiin huoltamaan pitemmän aikaa, koska sodasta piti tulla lyhyt. Kun kävi selväksi, että sota jatkuisi talven yli ja sotavankien kuolleisuus oli alkoi marraskuussa nousta, olisi viimeistään ollut korkea aika puuttua asioihin, jolloin katastrofi olisi vältetty. Humaanista suhtautumisesta olisi ollut myös käytännön hyötyä, kun työvoimaa tarvittiin satojentuhansien miesten ollessa armeijassa, samoin etua Suomen maineelle länsimaissa.

Suhde Natsi-Saksaan ja saksalaisiin

Wolf H. Halsti, joka koki esikuntaupseerina Kiestingin suunnalla ensimmäiset vastoinkäymiset ja ristiriidat yhteistyössä saksalaisten kanssa, lainaa mottiin jääneen JR53:n komentajan Jussi Turtolan lausetta: ”Kyllä me voimme tänne kuollakin, jos siitä on herroille jotakin iloa!” Kohtaus esiintyy myös Paavo Rintalan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979).

Jotakin näistä kokemuksista välittyy Martille, sillä Urho Kekkonen kertoo kirjeessä vaimolleen kuulleensa ”Elsan mieheltä”, ”että suomalaiset eivät arvostele saksalaisia korkealle” (Kekkos-tutkija Juhani Suomen kertomaa Katarina Eskolalle).

Martin ja Halstin kiinnostuksen kohteet seurustelussa saksalaisten kanssa ovat osittain erilaiset. Siinä missä Martti kirjaa mielihyvällä muistiin, mitä alueita Suomi saa Venäjältä sodan jälkeen, Halsti hätkähtää kuullessaan saksalaisten ajatuksia olojen uudelleen järjestämisestä vallatuilla alueilla ja päättelee, etteivät ne ole omiaan saamaan miehitettyjen alueiden väestöä saksalaisten puolelle.

Elsa vierailee Saksassa, jossa hän kymmenenkunnan suomalaisen kanssa osallistuu Saksan tieteellisen ulkomaalaisinstituutin kursseille. Vieraille tarjotaan kaikkea parasta, mutta Elsa joutuu myös kokemaan Berliinin pommitukset. Mitä Elsa kaikesta ajattelee, ei ole jäänyt merkkejä, kotiin lähetettyjä kortteja kirjoitettaessa kun täytyy huomioida sensuuri. Sodan jälkeen Elsa ymmärrettävästi poistaa matkan ansioluettelostaan.

Vanha rakkaus Englantiin säilyy, vaikka Elsa julkisuudessa esiintyy sodan Suomelle 6.12.1941 julistanutta maata vastaan. Verratessaan Churchillin, Hitlerin ja Mussolinin puheita Elsa tulee johtopäätökseen, että ”englantilaisten tapa puhua on rehellisempi, inhimillisempi.” Muutenkin englantilaiset olivat ”humoristisempia ja vähemmän karkeita kuin saksalaiset”.

Jenni Kirves päätteleekin: ”Elsan Suur-Suomi-aate ei siis ollut erityisen saksalaisia ihailevaa vaan perustui ennen kaikkea heimotunteeseen eikä niinkään nojannut innostuneeseen yhteistyöhön asevelimaan kanssa.”

Erilainen suhtautuminen neuvostoliittolaisten ja saksalaisten toimintaan Virossa

Suomalaisessa Suomessa kielisukulainen Viro on 30-luvulla ollut keskeinen kiinnostuksen kohde.

Saksalaisten vallattua Viron Elsa saa kirjeitse tietää, että moni ystävistä on joutunut Neuvostoliiton kesäkuun 14. päivänä 1941 toimeenpanevan joukkokyydityksen uhreiksi. Myöhemmin hän arvostelee Jaan Siirasin (August Annistin) kirjan Viro neuvostokurimuksessa.

Huomionarvoista on, että Elsa pitää suomalaisten arvostelua Viron valinnasta syksyllä 1939 omahyväisenä ja epäritarillisena: ”Ajatteleva suomalainen tosin tajusi heti syyskuun lopulla 1939, että Viron valitsema tie on turmion tie. Mutta sittenkin voimme kysyä: oliko Virolla realistisesti ajatellen muutakaan mahdollisuutta kuin tämä, oliko sen ohella vain kertakaikkisen sankarilisen tuhoutumisen tie toisena vaihtoehtona?”

Myös Martti tuntee myötätuntoa kyydityksen uhreja kohtaan. Sen sijaan hän pitää virolaisten ensi kuvauksia saksalaisista turhina valituksina eikä ilmeisesti oikein ymmärrä, että Virossa saksalaiset ovat miehittäjiä.

Elsa pääsee vähän myöhemmin selville Viron todellisuudesta Natsi-Saksan alaisuudessa. Hän ehdottaa naiivisti ratkaisuksi virolaisten siirtämistä Suomeen. Hän siis hyväksyy Viron alueen liittämisen Suur-Saksaan.

Kotirintaman arkea

Samoin kuin talvisodan aikana Elsa pitää jatkosodan aikana yllä Martin yhteyttä kotiin ja lapsiin kuvaamalla tarkasti pieniä kotoisia tapauksia. Vanhimmat tyttäret Elina ja Marjatta osaavat jo itse kirjoittaa isälle.

Talvisodan tapaan perhe asuu kahden kotiapulaisen kanssa kesähuvilassaan Sammatissa hoitaen viljelyksiä ja kotieläimiä. Omavaraisuudella on ratkaiseva merkitys ravitsemuksen kannalta. Hyötykasvien lisäksi Elsalla riittää tarmoa kukkien hoitoon.

Toisin kuin talvisodan aikana Elsalla ei – ainakaan kirjeiden mukaan – ole alkuun edes pieniä harmeja: hän on terve, sukulaistätiä ei ole vaivoina, kotiapulaiset ovat kunnollisempia ja sotakin sujuu paremmin.

Lapsista Elsa kertoo tasapuolisesti positiivisia asioita, tarkkailee heitä yksilöinä ja korostaa heidän kehittymistään ja itsenäisyyttään: Elinasta ja Marjatasta on jo hyötyä töissä, pienemmistä Matista ja Katarinasta taas on iloa, ja lapset esittävät omasta aloitteestaan isänmaallisia lauluja ja runoja.

Kevään edetessä Elsan mielenkiinto kohdistuu sodan ja kuoleman sijasta elämään ja hedelmällisyyteen: hän toivoo uutta lasta samalla, kun suunnittelee tutkimustaan Ritvalan helkajuhlaa. Teos kuitenkin lykkäytyy, ja Martti viimeistelee sen julkaistavaksi vaimonsa kuoleman jälkeen 1953.

Vasta sodan jälkeen Elsa tunnustaa, miten moninkertainen työtaakka on häntä painanut ja kuinka loppuunväsynyt hän on.

Sodan jatkuessa realismi lisääntyy

Aluksi Elsalla on varsin idealistinen käsitys sodasta. Sellaisen hengen hän haluaisi kuuluvan myös Pekka Tiilikaisen radiolähetyksissä rintamalta. Martti, joka tietää Tiilikaisen kansanomaisen tyylin miellyttävän rintamiehiä, Elsan pehmeästi arvostelun.

Talvella 1942 tuttu Sammatin mies kertoo Elsalle negatiivisia kokemuksia sodasta. Enää Elsa ei arvostele kertojaa huonosta hengestä vaan pitää tärkeänä raportoida Martille, mitkä asiat ovat rintamamiehistä hullusti.

Kesällä 1944 Martti käsittelee varsin asiallisesti venäläisten suurhyökkäystä Kannaksella, torjuu huhut mutta ei lankea illuusioihin.

Suur-Suomen romahdus ei merkitse Martille vain oman nuoruudenunelman romahdusta, vaan hän tuntee syyllisyyttä aunuslaisia kohtaa, joille kolmen vuoden ajan annetut lupaukset on petetty.

Rauhan ja syksyn 1944 herättämistä tunnelmista on aineistoon jäänyt vain joitakin merkkejä. Martille esimerkiksi Lista 1:n vangitsemiset olivat järkytys. Eskola olettaa, että Martti pelkäsi myös omasta puolestaan.

Sota vaikuttaa avioliittoon

Ulkonaisesti – lasten ja ystävien silmissä – Haavioiden avioliitto on tasapainoinen ja onnellinen, ja saman vaikutelman saa Valistuksen sukutarina -sarjan aiemmista osista.

Parilla on harvinaisen paljon yhteistä. Matti Kuusen muistelmista Ohituksia löytyy tuokiokuva Elsan ja Martin yhteistyöstä: tavattuaan Haaviot, joita oli pyytänyt väitöskirjatyönsä ohjaajiksi, Kuusi oli riemuissaan: ”Olin tavannut ihmisen, kaksi ihmistä, jotka tajusivat, mitä ajoin takaa samporunotutkimuksessani, keskustelivat siitä ikään kuin järkevästä yrityksestä, näkivät metodisten vaihtoehtojeni heikkoudet ja vahvat puolet selkeämmin kuin minä itse.”

Sodanaikaisesta kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Elsa ihailee Marttia vilpittömästi: tämän artikkelit ja radioesitelmät olivat hänestä aina parhaita. Martti ei osaa vastata aivan samalla mitalla: Elsa joutuu usein kyselemään, onko Martti lukenut hänen artikkeleitaan tai kuullut hänen radioesitelmiään, ennen kuin Martti kommentoi niitä myönteisesti mutta pidättyvämmin. Joka tapauksessa avioparin välillä vallitsee voimakas keskinäinen kunnioitus ja arvostus (time).

Sota kuitenkin erottaa puolisot vuosiksi. Vaikka Martti kotiutetaan jo toukokuussa 1942, hän ei oikeastaan palaa kotiin siinä mielessä, että perhe yhdistyisi lopullisesti. Elsa joutuu helmikuussa 1944 lähtemään lasten kanssa pakoon pommituksia Sammatin huvilaan, kun taas Martti työskentelee kesänkin Helsingissä.

Katarina Eskolan mielestä hänen vanhempiensa näyttämöt eriytyvät 40-luvun lopulla: Elsa viihtyy kotona lastensa parissa ja naisten yhteisöissä, Martilla on Kesäyliopiston miehisen veljespiirin lisäksi runoilijoiden illanviettoja, joihin osallistuu niin miehiä kuin naisia.

Martti rakastuu ja runoilee

Martin keino selviytyä sodan päättymisestä tappioon on runous. Runoissaan P. Mustapää voittaa takaisin menetetyn luomalla taiteessaan sen ikuiseksi

Tuskin on sattumaa, että Martin rakastuminen Aale Tynniin syttyy samaan aikaan kuin hänen toinen luomiskautensa runoilija P. Mustapäänä alkaa. Kyseessä on haluava ja toisen luo pyrkivä eros-rakkaus mutta myös luduksesta (leikistä) syntynyt filia (ystävyys), kaikinpuolinen vaikutussuhde, sielunkumppanuus. Martin ja Tynnin keskustellessa runomuodon uudistamisesta Elsa jää kirjallisuuskriitikon kokemuksestaan huolimatta syrjään.

Ehkä nuoruuden runottarena säteillyt Elsa on muuttunut Martin silmissä liikaa huolehtivaksi perheenäidiksi; tähän viittaavat joululahjarunot ”mammalle”. Elsan tapa ilmaista rakkautensa auttamisen (pragma) kautta ei riitä Martille, joka menetettyään lapsena äitinsä kaipaa symbioottista suhdetta.

Tosin Aale Tynnikin on äiti ja jopa innoittaa Mustapään Madonna-runoihin, mutta hän on Danten ja Petrarcan runoilijaperinteen mukaisesti naimisissa toisen kanssa.

Puhumattomuus vaivaa, luovuus auttaa

Elsa ja Martti eivät pysty puhumaan menetyksistään ja ongelmistaan keskenään tai lapsilleen.

Onneksi Elsallakin on mahdollisuus purkaa energiansa luovuuteen. Hän suunnittelee elämäkertaa Aino Kallaksesta ja ystävystyy kirjailijan kanssa. Naisena Kallas pystyy antamaan sellaista tukea, jota Martilta on turha odottaa.

Joissakin tapauksessa se, että Eskola pyrkii tulkitsemaan runoja elämäkerrallisesti, häiritsee minua lukijana: yksityistäminen pienentää runoja.

Runossa Verho runoilijan rakkaus säilyy Eskolan mukaan siksi, ettei hänen tarvitse jakaa muusansa kanssa arkea. Paljon enemmän antaa tulkinta, että kyse on miehestä, joka ei pysty kertomaan sotakokemuksistaan edes vaimolleen – tai ihmisestä, joka ei ylipäätään pysty emotionaaliseen läheisyyteen.

Mustapään runousopin mukaan runoilija ei ole sama kuin ”lyyrillinen minä”. Runot tehoavat yhä juuri siksi, etteivät ne ole liian yksityisiä eivätkä aikaansa sidottuja. Kultainen oksa -runon Aeneaan tunnot eivät ole vain sotasukupolven: ”sait sen, josta luovuit: / raukenevan / näit Ilionin, näit / syntyvän Rooman”.

Miten suhtautua Elsan ja Martin sodanaikaisiin näkemyksiin?

Elsan ja Martin mielipiteet ja arvot ovat kovin erilaisia kuin nykyaikana. Niiden taustalla on osittain talvisodan järkytys: oikeuden on voittanut voima.  Sitä me sodan jälkeen syntyneet emme koskaan pysty täysin ymmärtämään, koska olemme lapsesta asti tottuneet reaalipolitiikkaan.

1900-lopun historiallisten mullistusten jälkeen on kuitenkin vähän helpompi ymmärtää, miten jokaisen sukupolven näkemykset ovat sidoksissa omaan aikansa. Ja varmaan monella on takanaan omia erehdyksiä, mikä tekee armollisemmaksi muita kohtaan.

Aikaa on kulunut niin paljon, että sota-ajan kaikkia puolia on mahdollista käsitellä rehellisesti. Se on välttämätöntä nykyisyyttä ja tulevaisuutta varten.

Valitettavasti oppia ei ole otettu: etninen käsitys kansakunnasta on edelleen voimissaan eikä myötätuntoa riitä ”toisia” kohtaan.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista Itään ja Autius lehtipuissa julkaisemiini arvosteluihin (Kanava 7/2003 ja 4-5/2004) sekä Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmään Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Kirjallisuutta

Anderson, Bendict: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Alkuteos Imagined communities. Reflections on the origin and spread of nationalism. Suom. Joel Kuortti. Johdanto: Jouko Nurmiainen. Vatsapino 2007. Sivilisaatiohistoria-sarja.

Danielsbacka, Mirkka: Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-1944. Tammi 2016

Enäjärvi, Elsa: Vanha iloinen Englanti. WSOY 1928.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941-1942. WSOY 1991.

[Halsti, Wolf H.:] Aamun sarastaessa. Suomen kuvalehti 30/1941.

Halsti, Wolf H.: Isät katsovat poikiaan! Suomen kuvalehti 27/1941.

[Halsti, Wolf H.:] ”Me piirrämme miekalla rajan”. Suomen kuvalehti 31/1941.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Hyvämäki, Lauri: Lista 1:n vangit. Vaaran vuosina 1944-48 sotarikoksista vangittujen suomalaisten sotilaiden tarina. Toim. Hannu Rautkallio. Weilin + Göös 1983.

Jaakkola, Jalmari: Suomen idänkysymys. WSOY 1941.

Kangaspuro, Markku: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä vuosina 1920-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000. Bibliotheca historica 60.

Kirves, Jenni: Naiset suurta Suomea synnyttämässä. Hurmahenkeä ja hurjaa kieltä. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014.

Kuusi, Matti: Ohituksia. Otava 1985.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinossa 1941-1944. Otava 1982.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. 1-2. WSOY 1946.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Rintala, Paavo: Nahkapeitturien linjalla. 2. Romaani. Otava 1979.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Siiras, Jaan: Viro neuvostokurimuksessa. Piirteitä Viron tapahtumista ja kehityksestä bolsevikkivallan aikana vv. 1939-41. Suom. E. A. Saarimaa.  WSOY 1942.

Silvennoinen, Oula: Kumpujen yöhön – eli kuinka historiallinen muisti vääristyi. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014

Talvela, Paavo: Sotilaan elämä. Muistelmat I. Kirjayhtymä 1976.

Toivola, Lea: Valvoja-Ajan ja Suomalaisen Suomen suhtautuminen Saksan sisäpolitiikkaan 1933-1939. Suomen historian proseminaariesitelmä 28.4.1981.

Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939-44. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009. Historiallisia tutkimuksia 244.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Vilkuna, Kustaa: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962.

Mainokset

One thought on “Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Itään ja Autius lehtipuissa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.