Talvisotaromaanien klisee on kommunisti, joka kokee ideologisen kääntymyksen. Myös Kaarlo Isotalon romanissa Maattoman miehen talvisodassa Neuvostoliiton hyökkäys järkyttää naapurimaan rauhantahtoon uskovat. Ideologiaansa he eivät kuitenkaan muuta, sillä se perustuu suomalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen.
Maattoman miehen talvisodan (1972) minäkertoja on Kalle Närhi. Hän kertoo isänsä olevan entinen maanviljelijä. Ilmeisesti tämä on menettänyt maatilansa velkojen takia pakkohuutokaupassa 30-luvun alun laman aikana.
Romaanin ideologinen lähtökohta käy ilmi jo alussa, kun kuvataan kahta taloa. Toisen talo, jonka tornissa liehuu siniristilippu, tekee Närheen ”pelottavan, jotenkin pois työntävän vaikutuksen”. Talon pihalla harjoittelevat suojeluskuntalaiset. Toisen talon ikkunat ja ovi on suljettu: ”Sanottiin että Kruununmakasiinissa oli vuonna kahdeksantoista teloitettu satoja.”
Työväen olot ankarat vielä 30-luvun lopussa
Kaupunki on Raahe, jossa on kaksi suurta työnantajaa. Sahalla ei kysytä työtekijän menneisyyttä, mutta se palkkaa lähinnä naisia, joille voi maksaa pienempää palkkaa kuin miehille. Konepajalla ei sallita mitään punaisuutta. Pienessä kaupungissa tiedetään sukulaisetkin: kummalla puolella isä on ollut 1918, ja onko joku sukulainen kadonnut itärajan taakse. Poikkeus tehdään, jos liittyy suojeluskuntaan.
Vanhempi mies Ville Orava opettaa nuotiolla kapitalismin käytäntöjä: ”Nämäkin puut, kyllä nämä ovat ryöstötavaraa. Nehän maksavat talollisille mitä tykkäävät. Viisitoista prosenttia kaiken lisäksi pitää antaa ilmaiseksi.” Myös työntekijöille maksetaan puukuutiosta, jossa metri on itse asiassa metri viisitoista senttiä. Tästä ”rosvonmitasta” kerrotaan myös Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.
Vaistonvarainen ja katkera Berta manaa kostoa: ”Parempi olisi jos ryssät tulisivat ja hirttäisivät tuollaiset kyrvät …”, mutta ideologisesti tietoinen Orava oikoo: ”Ei hyvä tyttö, ei neuvostoihminen ketään hirtä.” Ryssittelyä ei ole syytä käyttää.
Yritetään pitää kokous, mutta poliisi keskeyttää sen. Muut pidätetyt palavat, mutta Orava katoaa ja uskotaan, että hänet on murhattu.
Uudeksi laitavasemmiston edustajaksi tulee Lauri Siuvatti. Tämän isä on poliittisena vankina Tammisaaressa, minkä takia pojan koulunkäynti on päättynyt keskikouluun. Siuvatti on Närheä vähän vanhempi, mutta paljon tätä edellä tiedoissa ja tietoisuudessa. Hän tekee ”teräviä huomautuksia Hitlerin Euroopan herruussuunnitelmista” ja arvostelee Tanneria porvariston syötiksi.
Tapahtuma-aika on talvi 1938-9, jolloin pula-aika on takana ja maassa on punamultahallitus. Silti työtä on vaikea saada, Pihkalan rikkurikaarti toimii, ja mielipiteitä valvotaan tarkasti.
Siuvatti ei usko suomalaisten kommunistien kuolleen Stalinin vainoissa
Keväällä Närhi ja Siuvatti pääsevät Oulussa töihin helsinkiläiseen rakennusliikkeeseen, jonka mestarit ovat ”hurriporvareita” etelästä ja ottavat työhön poliittisista mielipiteistä riippumatta. Sosiaalidemokraattiset raudoittajat ”pelkäsivät kahta vihollista: kommunisteja ja fasisteja”. Siuvatti taas uskoo: ”Sotaa ei tule. Stalin on siksi viisas, että teki mieluimmin sopimuksen Hitlerin kanssa, kuin rupesi teurastuttamaan viatonta kansaa.”
Sen sijaan ”Noorsdröm piti Stalinia täysverisenä itämaisena despoottina ja julmana tunnottomana murhaajana”. Hänen Pohjanmaalta Kanadaan muuttaneet sukulaisensa on houkuteltu Venäjälle ja tapettu siellä. Siuvatti leimaa tiedot ”porvarin valeeksi”, mutta Noorsdröm luettelee nimeltä muitakin Neuvostoliitossa teloitettuja suomalaisia. Siuvatti kutsuu heitä ”kätyreiksi”, mutta Noorsdröm pitää päänsä: ”Ei kuin parhaimmistoa. Rehellisiä kommunisteja.”
Yleensä Närhi vain selostaa keskusteluja omaa kantaansa kertomatta. Siitä, että hän ystävystyy Siuvatin kanssa, voi toki päätellä, että hän ainakin osittain yhtyy tämän mielipiteisiin.
Siuvatti ja Lommi uskovat Neuvostoliiton rauhantahtoon
Syksyllä 1939 Siuvatti ja Närhi aloittavat asevelvollisuuden suorittamisen Kuopiossa. Siuvatin lukeneisuudesta kertoo, että hänen mielestään koulutus on samalaista kuin Pentti Haanpään Kentässä ja kasarmissa.
Lommi, jonka veli on Venäjällä, luottaa Neuvostoliiton rauhantahtoon. Poikkeuksellisesti Närhi liittyy keskusteluun kysymällä: ”Entäs Puola. Ja Viro ja Latvia”, jolloin Siuvatti valistaa, että ”se on eri asia”.
”Helsingin poika” uskoo, että sodan sattuessa Suomea ei jätetä yksin: ”Ranska varmasti sanoo sanansa. Ja Ruotsissa on tavaraa, siellä on maailman parhaat asetehtaat.” Sen sijaan Lommi ei usko Suomen saavan apua kummaltakaan, mutta ei hän usko sotaankaan: ”Venäläiset … Ei, miten ne vois. Punaiselta Neuvostoliitolta me olemme saaneet itsenäisyyden. Se on Leninin antama.” Siuvatti oikoo: ”Ei Lenin tarkoittanut valtaa annettavaksi lahtareille”.
Kun kasarmilla annetaan lukea myös vasemmistolehtiä, Siuvatti epäilee: ”Jotakin on tekeillä, mutta ei sotaa. En minä usko sotaan, nehän tappaisivat meidät kuin russakat.” Ilmeisesti Siuvatti tarkoittaa, etteivät Suomen hallitus ole niin hullu, että antaa tilanteen mennä sotaan, koska taistelu olisi maiden kokoeron takia toivoton.
Uutinen sodan alkamisesta hiljentää porukan. Kommentit ovat pelkästään toteavia: ”Se on sitten kohta menoa.”
Talonpoikien ja työläisten poikien erilainen menneisyys
Sodan sytyttyä asevelvolliset viedään junalla Kuopiosta Kontiomäen kautta Oulun ja sieltä Kemiin. Siellä majoitutaan ja kootaan uudet yksiköt, joissa on sekaisin vanhaa ja nuorempaa ikäluokkaa, jaetaan varusteet, saadaan uudet upseerit ja jaetaan henkilökohtaiset aseet ja niihin ammukset. Närhi, Siuvatti ja Lommi kuuluvat konekiväärimiehiin. Oulusta lähdetään Kontiomäen kautta Hyrynsalmelle.
Sodan kuvauksessa ei sinänsä ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Siksi keskityn tässä niihin asioihin, joita on harvemmin käsitelty tai joita Isotalo käsittelee poikkeavalla tavalla.
Kun puhutaan Suomussalmen poltetusta kirkonkylästä, käy ensi kertaa ilmi, että komppaniassa on ”kahdenlaista ilmaa”. Toisaalta on ”perinteellisen, vakaan uskonnollisen kasvatuksen” saaneita talonpoikien poikia, toisaalta tehdastyöläisten jälkeläisiä, ”jotka olivat jo omin silmin nähneet ja kokeneet isänmaan nurjat puolet, sen maan, jota olimme puolustamassa.”
Jälkimmäisten sodanaikaista ajatusmaailmaa Närhi kuvaa suoraan arvostellen me-muodossa: ”moni meistä katseli ja muisteli menneitä vuosiaan valheellisten silmälasien läpi. Emme halunneet muistella kokemiamme kovia päiviä. Puheemme tuntui aika ajoin sellaiselta, että me todella omistimme tämän maan. Olimme puolustamassa ’kotia, uskontoa ja isänmaata’.”
Kun komppania talvisodan loppuvaiheessa siirretään Laatokan Karjalaan, yhteiset kokemukset ovat tavalliseen tapaan hitsanneet yhteen: ”Huomasimme sen jokainen, että olimme tulleet toisillemme läheisemmiksi. Kaikki tölväisyt, leikillisetkin ja hermostuksissa tapahtuneet ärähtelyt olivat jääneet pois.”
Rohkeus riittää nyt myös siihen, että pelko voidaan tunnustaa toiselle.
Vänrikki alkaa luottaa oma-aloitteeseen sotilaaseen
Hyrynsalmella joukkoon liittyy vanhempaan ikäluokkaan kuuluva Romppainen. Tällä ei ole sotakokemusta, mutta ”kylmä ja selkeää havaintokyky”. Kun joukkueenjohtaja, vänrikki Uusiluoma määrää aseman, Romppainen kysyy, miksi juuri siihen, eikä vänrikki osaa selittää.
Muutenkaan he eivät tulee toimeen: Uusiluoma kieltää seudut tuntevaa Romppaista antamasta muille tietoja maastosta, ilmeisesti epäillen että nämä välittäisivät tiedot viholliselle. Sen jälkeen vänrikin ja Romppaisen välillä on ”muuri. Ei aivan puhumaton mutta kuitenkin kuilu.”
Kun vangiksi saadaan puna-armeijan partio, jossa on pari suomea puhuvaa, Uusiluoma aikoo lyödä toista sotilasta, mutta tämä ehtii väistää. Romppainen kiroaa: ”Ja perkele, tässä pirtissä et hakkaa ketään. Et vankeja etkä muita”.
Ennen pitkää yhteys ”herran” ja ”jätkän” välillä kuitenkin syntyy. Uusiluoma alkaa sinutella Romppaista ja kertoa suoraan, mitä tulee tapahtumaan. Romppainen taas hyväksyy vaikeatkin tehtävät: tärkeintä on, ”kun sen tietää”.
Myöhemmin Laatokan Karjalassa asiantuntemusta arvostetaan arvoasemasta välittämättä. Kun komppanianpäällikkö näyttää Uusiluomalle karttaa eikä asia ei selviä, Romppainen kutsutaan paikalle. Tämä ymmärtää heti tilanteen ja laatii suunnitelman, joka perustuu siihen, että ”jos [puna-armeijalaisilla] vähänkin järkisyyt pelaavat”.
Aivan sodan lopussa tilanne on niin vaikea, että Uusiluoman mielestä on vaihdettava paikkaa, mutta kun Romppaisen mielestä nykyisessä kannattaa pysyä, Uusiluoma suostuu muitta mutkitta: ”Sunhan se on asias”.
Uusiluoman ja Romppaisen suhde on kuin malliesimerkki Jussi Jalosen tutkimuksesta Summan tarina. Auktoriteetti ei sodassa perustukaan asemaan vaan asiantuntemukseen. Upseeri luopuu komentamisesta ja alkaa luottaa miehiinsä, kun havaitsee, että näiden oma-aloitteisuus tuottaa paremman tuloksen kuin pelkkä käskyjen seuraaminen.
Teemaa on sinänsä kuvattu fiktiossa muutenkin, mutta Isotalon romaanissa korostuu toisaalta se, että vänrikki epäilee alkuun miestensä poliittista luotettavuutta, toisaalta Uusiluoman ja Romppaisen erilainen suhde viholliseen.
Puna-armeijalaiset ja loikkarit
Puna-armeijalaisia kuvataan romaanissa harvinaisen paljon. Osa antautuu helposti: ”Kiväärimiehet kokosivat vankiporukoita, useimmat olivat ilman asetta. Ja joilla oli ase, he nakkasivat sen hankeen, kun näkivät, että suomalaiset lähestyivät.”
Vangeilla on huonot varusteet, joista on aiheutunut paleltumisvammoja.
Toisaalta kun joku epäilee puna-armeijalaisten moraalin pettäneen sillä perusteella, että motissa ollaan hiljaa, toinen osaa tulkita asian paremmin: ”Siinäpä se. Niillä on viimeiset hetket, eivätkä ne ole niin saatanan tyhmiä ole, etteikö ne sitä tietäisi. Ja kun ei muuta mahdollisuutta ole kuin kuolla taikka päästä pakoon … ne yrittää!”
Partioissa on suomalaisia loikkareita. Suurin osa sotilaista ei tiedä loikkareista mitään tai ei ainakaan sitä mitä kertoja ystävineen: loikkaukseen oli pakottanut taloudellinen tilanne. Suojeluskorpraali Mantereen mielestä ”nämä saatanat” ovat ”pahempia kuin ryssät”. Sen sijaan Romppaisen mielestä ”Kaikkein vittumaisimpia ovat nuo rajantakaa tulleet. Ne ovat niitä pakolaisia. Jokaisen päälle ovat kantelemassa. Kuuluvat järestään suojeluskuntaan…”
Romppainen ei kerro poliittisia mielipiteitään julkisesti, mikä on sodan aikana ymmärrettävää. Selväksi tulee kuitenkin, ettei hän ole ”valkoisen Suomen” kannattaja.
Kommunisti masentuu mutta ei luovu aatteestaan
Sotasaaliiksi saatuja kirjoja ja karttoja katsellessaan Siuvatti sanoo, että ”vituiksi on mennyt koko vapaussota”. Ilmaisu on monimielinen: vapaussotahan on valkoisten termi vuoden 1918 sodasta, mutta Neuvostoliittokin julisti talvisodassa, että puna-armeijan aikomuksena oli vapauttaa Suomi.
Sekä Siuvatti että Lommi eivät usko mitä tahansa. Neuvostoliiton propagandaa kumpikin pitää huonona. Kun radiosta kuullaan ”Juntusrannan hallituksen” ministerit, Lommi kommentoi: ”En minä olisi uskonut, että ne [venäläiset] noin helvetin älyttömiä ovat.”
Siuvatti arvostelee myös vihollisen radiolähetysten häirintää: ”Antaisivat saatanoitten paasata, hallaahan se heille tekisi, kun suomalaiset kuulisivat, kuinka pimeitä heidän tietonsa ovat.”
Närhi vaistoaa, että sodan alussa Siuvatti ja Lommi ”olivat jotenkin henkisesti hajallaan”. Vähän aikaa nämä jopa puhuvat toisilleen vain Närhen välityksellä. ”Sanoin joskus oman mielipiteeni, se avasi Siuvattia, hän sai luonnollisuutensa takaisin, rupesi meidän kolmisin ollessamme arvailemaan Hitlerin ja Stalinin liittoa. Arvuutti itselleen, mihin helvettiin tämä päättyy.”
Toisin kuin fiktion monet stereotyyppiset kommunistit, jotka kääntävät totaalisesti kelkkansa, Siuvatti ja Lommi eivät luovu aatteestaan. Toisaalta Lommi suuttuu, kun häntä kutsutaan ”ryssäksi”: ”- …ja perkele, sinä et minua ryssittele!”
Kun Siuvatti lopussa kaatuu, Lommi kommentoi ironisesti: ”Joo, isänmaa otti kasvattinsa, saatana … uskonnon ja isänmaan …” Kumpikin on sotinut siinä missä muutkin, mutta se ei merkitse, että he hyväksyisivät virallisen ideologian.
Renki Viitala, aseeton Paunu ja hevosia säälivä Kurtti
Junamatkalla Laatokan Karjalaan tututustaan uusiin miehiin, joista osa on ollut mukana jo Raatteella.
Viitala lupaa tehdä ”mitä vaan ja missä vaan, jos saan jonkinlaisen korvauksen”. Muiden ihmetellessä puhetta korvauksesta Viitala kertoo olleensa ”trenki”: ”ei renkillä ole edes koiran arvoa”. Osoittelevasti Viitala on kotoisin Pohjanmaalta. Viitalaa huonosti kohteleva isäntä pitää luultavasti itseään isänmaallisena miehenä.
Närhen mieleen tulee ”sota, jota käymme lehtikirjoitusten mukaan ’yksityisen omistuksen’ suojelemiseksi’.” Viitalalla on kuitenkin niin kehnot vaatteet, että hän paleltuu heti alkuun ja patistetaan sairaalaan.
Toinen uusi mies on Paunu, joka palvelee aseettomana uskonnollisen vakaumuksensa takia. Siitä hän kertoo: ”Ei saa ajatella taikka täytyy ajatella perusteellisesti” ja selittää: ”Ajatella voi aina. Eläminen on niin ja niin. Tämä maallinen elämä”, ”Ihminen on ikuinen olento. Jumalan luoma olento. Elävä sielu.”
Paunu myöntää pelkäävänsä, mutta ei kuolemaa. Hän vakuuttaa, ettei tapa ketään, vaikka hänet tapettaisiin. Kun toiset pitävät häntä hulluna, hän vastaa rauhallisesti: ”Voin olla. Ihmisten silmissä.”
Paunusta tulee lääkintämies, joka haluaa hakea haavoittuneet vaarallisestakin paikasta: ”Eihän niitä tuonnekaan voi jättää kuolemaan”. Vaikka Romppainen ei anna lupaa omalta lohkolta, Paunu vain lähtee.
Paunu myös tuo majapaikkaan miehiä, joissa on sikotauti tai jotka ovat paleltuneet. Paunun myötätuntoon liittyy lyhytnäköisyys: hän ei joko tiedä tai ei välitä, että tartuntatautiin sairastuneiden tuominen samaan tilaan terveiden kanssa aiheuttaa tartuntavaaran.
Lääkintähuoltoa on tuskin koskaan kuvattu armottomammin kuin Paunun kertomuksessa: ”Haavoittuneet ja sairaat saavat virua ja paleltua JSP:llä. Lääkäri on menettänyt hermonsa …” Romppainen kommentoi: ”Ettei ne saatanat saa sanaa suustaan. Voi helvetti! Ei sitä jätkäpojalla näy olevan koirankaan arvoa. Meinaako ne meidät tapattaa tänne kuin metsäluteet.” Sellaisesta tuskin on kyse vaan pikemmin resurssien puutteesta, mutta ilmeisesti rauhanajan kokemusten takia Romppainen tuntee ylempiä kohtaan syvää epäluottamusta.
Jo Hyrynsalmella taistellutta Kurttia säälittävät eniten hevoset: ”Kyllä ihminen itsensä suojaa mutta hevoset …” Kurtti lähtee lopettamaan haavoittuneita hevosia, vaikka Romppainen yrittää estää häntä.
Samoin kuin Paunun tapauksessa, Romppainen ajattelee asiaa järjen kannalta: henkeä ei kannata vaarantaa turhaan.
Paunun, Lommin ja Romppaisen poliittinen ero näkyy seuraavasta keskustelussa. Kun Paunu kysyy: ”Milloin tämä loppuu?”, Lommi vastaa: ”Kysy niiltä, jotka ovat tämän aloittaneetkin”. Paunu jatkaa kysymällä: ”Kuka tämän aloitti?” Romppainen kommentoi: ”Kyllä kai se teidän on turha pohtia, kuka tämän aloitti”, mutta Lommi vastaa: ”Ei minusta”.
Huolimatta kaikesta kriittisyydestään ”valkoista Suomea” kohtaan Romppainen ei siis ole sillä tavoin ideologinen kuin Lommi. Tämän kysymys ”Kuka tämän aloitti?” tuskin tarkoittaan vain sitä, kumpi on hyökkääjä, vaan sodan syitä laajemminkin.
Samaa kansaa – silti menneisyys ei häviä
Romaanin lopussa Närhi haavoittuu ja on JSP:llä, kun radiosta kuullaan, että suomalainen valtuuskunta on matkustanut Moskovaan. Kun minäkertoja odottaa linja-autoa, hän kuulee, että Uusiluomakin on samassa tilanteessa.
Aiemmassa kohtauksessa mennyt siviilielämä ”muistui nyt lämpimän turvalliselta. [- – -] Epämiellyttävät kokemukset tuntuivat kovin heppoisilta. Ajattelin kuunnellessani pakkasen narskunnasta lähteviä ääniä, miten ymmärrettävää oli lausuma ’me kaikki samaa kansaa’.
Kuinka muuten voisi ollakaan?”
Toisaalta 30-luvun kovat kokemukset eivät ole talvisodan vaikutuksesta suinkaan nollautuneet Närhen mielessä: ”Silmieni edessä oli kuin vaaka, sen toisessa päässä olivat suojeluskuntalaiset kivääreineen ja toisessa kupissa köyhäinhoidon, nälkäiset jonot ja työläisiä jahtaavat ohranat vihaisine koirineen. Minun oli väkisinkin ajateltava kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat luottaneet Neuvostoliiton sosialismiin. Ajattelin parkkuutyömaan vanhaa miestä, Ville Oravaa … Ajattelin miestä, joka kuori jäisiä pöllejä lapsineen … Miksei heillä olisi oikeus odottaa elämältä muutakin kuin nälkää. Alituista turvattomuutta. Miksi he eivät uskoisi niitä puheita, joita heille oli vuosikausia puhuttu?”
Huomionarvoista on, että Närhi puhuu nyt ”heistä” eikä ”meistä”, ja näin erottaa itsensä pikemmin tarkkailijaksi kuin samastuu Oravan ideologiaan.
Kirjailijasta
Kaarlo Isotalo syntyi 1918 Pyhäjoella. Isä oli maanviljelijä. Isotalo kävi kansakoulun ja opiskeli myöhemmin työväenopistossa. Sodan jälkeen hän työskenteli muun muassa hitsaajana, veturinlämmittäjänä ja telakkatyöläisenä, kunnes 1960 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Hän kuului jäsenenä kirjailijaryhmä Kiilaan ja esiintyi myös lausujana ja näyttelijänä.
Isotalo asui Oulussa ja Raahessa ja vuodesta 1945 lähtien Turussa. Hän kuoli 1989.
Pekka Tarkka luonnehtii Suomalaisissa nykykirjailijoissa Isotaloa ”kollektiivisten paineiden ja yksilön hädän kertojaksi”: ”Epätasaisessa tuotannossaan hän on yltänyt tuloksiin nimenomaan yhteisön häiriötilojen ja ahdistuneen, estyneen ihmistyypin kuvaajana.”
Isotalo julkaisi esikoisrunokokoelmansa Yli karikon 1950 ja esikoisromaaninsa Telakka 1960. Romaani Maa repeää (1962) sijoittuu 30-luvun talouspulan ja lapuanliikkeen vuosiin. Loikkarit (1969) kertoi Neuvostoliiton loikanneista nuorukaisista. (1969). Sotaa kuvaavat dokumenttiteos He vetivät Hitlerin vankkureita (1966) ja romaani Maattoman miehen talvisota (1972).
Kirjallisuuutta:
Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.
Tarkka, Pekka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Tammi 1968.
sotaromaanit 