Kainuu 39

Elokuva Kainuu 39 (1979) kertoo puna-armeijan talvisodan alussa valtaaman Suomussalmen Juntusrannan asukkaista, jotka suhtautuivat myönteisesti Neuvostoliittoon.

Käsikirjoitus tehtiin paikan päällä, ja rooleja näyttelivät paikalliset amatöörit. Ohjaus oli Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon. Elokuva palkittiin Jussi-patsaalla, mutta nykyisin se on lähes unohdettu, vaikka onkin esitetty muutaman kerran TV:ssä.

 

Elokuvan julisteessa korostuu pienen ihmisen voimattomuus sodassa: mieshahmo juoksee kumarassa mutkaisen joen rannalla kahden jättiläispuun välissä ja edessä uhkaa kivääriä pitävä käsivarsi. Elämää edustaa sentään toisessa puussa oleva lintu ja taivaalla oleva aurinko (tai kuu). Mitään puna-armeijan tunnettuja tunnuksia kuten punatähteä ei ole, päinvastoin kivääriä pitävässä kädessä on hakaristisormus. Valtavärinä on eri sävyineen ruskea, natsien lempiväri, eikä talveen sopiva valkoinen. Kun sinisenä joessa uiskentelee mustia esineitä, yhdistelmä viittaa (sinimustaan) fasismiiin. Rajaukset ovat valkoiset, mikä viitannee ”Valkoisen Suomen” henkilöille asettamiin rajoihin, varsinkin kun mieshahmo juoksee vähän leveämmän valkoisen värin kohdalla (jollei sillä sitten tarkoiteta lunta).

Elokuvassa näytetään alussa ja osin välissäkin dokumenttifilmejä ja kertoja selittää kansainvälistä taustaa, osin valikoivasti. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus mainitaan mutta ei salaista lisäpöytäkirjaa. Saksan hyökkäyksestä Puolaan kerrotaan, mutta ei sitä että Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan idästä.

Aluksi haastatellaan kahta keski-ikäistä miestä, jotka olivat talvisodan aikana nuoria miehiä. Sitten haastatellaan nuorisoa, jonka tiedot paikkakuntalaisten kohtalosta talvisodan aikana ovat hatarat. Esimerkiksi koulun polttajiksi luullaan venäläisiä, kun tosiasiassa suomalaiset polttivat taloja poltetun maan taktiikkana.

Fiktio-osuuden kerrotaan perustuvan nuoren Vihtorin kirjoittamaan vihkoon, josta kuullaan voice over -kerrontaa.

Kesällä 1939 Aarne palaa suomalaisesta vankilasta, jossa hän on istunut kuuden vuoden maanpetostuomion osallistuttuaan SKP:n toimintaan.

Takautumana kerrotaan, miten Aarne pitää lapsille julkisesti ”pyhäkoulua”, mutta aitassa laulattaa Kansainvälistä. Mukana on myös kyläkauppiaan poika Korhos-Mikko, joka pelkää isäänsä. Kolme poikaa, Vihtori, Janne ja Mikko ovat ystävyksiä.

Kesällä 1939 poikien tiet ovat eronneet, kun Mikosta on tullut suojeluskuntalainen.  Hän on kuitenkin mukana tansseissa. Niiden yhteydessä Janne ja Vihtorin sisar Annu löytävät toisensa.

Poliisit keskeyttävät tanssit. Mikko hakkaa Kansainvälistä huuliharpulla soittaneen Vihtorin, joka alkaa vihata Mikkoa.

Aarne loikkaa metsien läpi rajan yli jouduttuaan suojeluskuntalaisten ahdistelemaksi.

Kylä jää evakuoimatta, ja sodan alkaminen saadaan tietää, kun puna-armeijalainen ilmestyy taloon. Mikkoa pyydetään puna-armeijan oppaaksi ja hän suostuu ilman muuta.

Vihtori on saanut Punaisen Ristin sairastuvalla toipumassa keuhkotaudista.

Elämä jatkuu rauhallisena. Vain Korhos-Mikko pelkää, että puna-armeijalaisille on kerrottu hänen kuuluvan suojeluskuntaan.  Janne myöntää kertoneensa asian, mutta lisää, että senhän näkee päältä – Mikolla on suojeluskuntaunivormu. Janne muistuttaa, että ”Meikäläiset on kymmenen vuotta pelänneet, että teikäläiset vie ryssinä rajan taa”, mutta vakuutta ettei sitä kosteta.

Pidetään kokous, jossa perustetaan kyläkomitea. Sen valmis jäsenlista muuttuu vähän, kun huomautetaan, että mukana pitäisi olla nainenkin. Niinpä Johanna valitaan sihteeriksi.

Osoitetaan, etteivät kyläläiset voi tietää mitään siitä, mitä sodassa tapahtuu ja miten muualla Suomessa asiat käsitetään. Radiosta kuunnellaan Moskovan asemaa. Kyläläiset pääsevät ensimmäisen kerran elämässään näkemään elokuvia. Yhdessä niistä tankki kaataa puita. On siis luonnollista, että kyläläiset uskovat Neuvostoliiton voittavan sodan.

Kun sotaonni kääntyy, kyläläiset evakuoidaan Neuvostoliiton puolelle. Kerrotaan nuoret käyvät työssä ja saavat palkkaa. Se myönnetään, että lapsilla ja vanhuksilla ruoka on yksipuolista.

Rauhan jälkeen palataan Suomeen, jossa kyläläiset pannaan piikkilangan taa karanteeniin. He joutuvat alastomina jonottamaan täisaunaan. Korhos-Mikko pasteerailee suojeluskuntaunivormussaan kivääri kädessä ja tyrkkii ihmisiä täisaunaan. Lotat desinfioivat vaatteet.

Piikkilangan takana pappi saarnaa tekopyhin ilmein, että Jumala ja isänmaa antavat hairahtuneille anteeksi.

Annu tulee kertomaan Vihtorille, että heidän isoisänsä on saanut elinkautisen ja kuollut vankilassa.

Sitten seuraa oikeudenkäynti, jossa annetaan pitkiä kuritushuonetuomiota maanpetoksesta puna-armeijan oppaalle Jannelle ja kylätoimikunnan sihteeri Johannalle. Maanpetostuomion saa myös Vihtori toimittuaan myyjänä kyläkaupassa, jonka rahat sanotaan vihollisen käyttäneen.

Suojeluskuntalainen Korhos-Mikko lähentelee Annua ja kertoo, ettei hän ollut tarkoittanut, että entiset ystävät joutuisivat vankilaan. Ilmeisesti Mikko on siis todistanut heitä vastaan. Annu torjuu Mikon tylysti. Mikko ei kestä tunnontuskiaan ja ampuu itsensä.

Tuomitut nähdään raidallisissa vanginvaatteissa kuokkimassa suota.

Kerrotaan, että Saksa hyökkää länteen. Neuvostoliiton suorittamaa Baltian maiden liittämistä ei mainita.

Arvio elokuvasta

Henkilökuvaus on mustavalkoista, mutta siten että perinteinen talvisota-asetelma on kääntynyt ympäri. Kommunistit sankareita ja suojeluskuntalaiset roistoja. Puna-armeijalaiset ovat ystävällisiä eivätkä tee mitään pahaa.

Elokuvalla on paikkansa vastakohtana yksipuoliselle talvisotakuvalle, joka toki ei ole vaivannut parhaita suomalaisia kuvauksia vaikka jatkoikin elämäänsä standardituotteissa. Valitettavasti ajankohta ja elokuvan tekijöiden poliittiset sympatiat saivat aikaan yhtä yksipuolisen ja ennen kaikkea naiivin kuvauksen.

Elokuvassa nähdään Kainuun upeita maisemia, erityisesti järviä. Filmille on myös ikuistunut vanhojen, ikänsä paljon ruumiillista työtä tehneiden ihmisten kasvoja, jollaisia ei enää näe.

Päähenkilöillä ei ole paljon repliikkejä. Voice over on hyvä ratkaisu, sillä amatöörit ovat parempia ilmaisemaan tunteita kasvoillaan kuin puheella. Viattomien nuorten ilmeet tuntuvat useimmiten aidoilta.

Mitä tapahtumista tiedetään?

Koska elokuvaa nimitetään tosikertomukseksi, niin on paikallaan tutkia, mitä se kertoo ja mitä jättää kertomatta. Lähteenäni on 1990-2010-luvulla ilmestyneitä teoksia sekä lisäksi yleistä taustaa Kainuun korpikommunismista antamaan Raimo Heikkisen ja Matti Lackmannin Korpikansan kintereillä. Näitä teoksia Honkasalo ja Laine eivät ole tietenkään voineet käyttää, mutta ainakin osa aineistosta olisi jo ollut saatavana arkistoissa. Vain Aarnen vaiheista 30-luvulla elokuvassa sanotaan käytetyn Etsivä keskuspoliisin arkistoa SKP:n maanalaisesta toiminnasta.

Huomattakoon, että Heikkinen ja Lackman pitävät siviilisotavankien Suomeen paluun jälkeen tehtyjä kuulustelupöytäkirjoja luotettavampina lähteinä kuin haastatteluja ja muistelmia vuosikymmeniä myöhemmin. Suomussalmen kylien miehitysajalta on jäänyt jäljelle myös kokousten pöytäkirjoja, lehtiä ja propagandamateriaalia.

Kirjansa Raaka tie Raatteeseen alussa Teemu Keskisarja kuvaa Suomussalmen Juntusrannassa ennen sotaa vaikuttanutta Antti Juntusta. Antti-Kristukseksi kutsuttu saarnamies yhdisti omaperäisesti uskonnon ja politiikan: S-kirjain suojeluskuntalaisen hihassa oli ”Peton Merkki”, vain kommunistit pääsivät taivaaseen. Vähemmän huomiota saa toinen paikkakuntalainen, punaupseerikoulun käynyt Aarne Hulkkonen.

Suomussalmella jäi evakuoimatta 1685 ihmistä. Aluksi heitä kohdeltiin suhteellisen hyvin.

Siviilit olivat täysin niiden uutisten varassa, mitä neuvostoliittolaisilta saatiin. Puna-armeijan menestystä ei ollut syytä epäillä, kun vertailukohteena oli alkuperäinen 40 miehen suomalaisjoukko. Myötämieltä Suomen armeijaa kohtaan ei edistänyt poltetun maan taktiikka, joka uhkasi koteja ja karjaa.

Puna-armeija sai ”eläviä kompasseja”, oppaita. Ideologisen sympatian lisäksi yhteistyöhön ryhdyttiin myös aineellisista syistä ja pelosta. Suuri osa yhteistyöstä oli käytännön asioiden hoitoa.

Talvisodan aikana suomalaiset teloittivat paikkakunnalla viisi siviiliä pikaoikeuden tuomion jälkeen. Keskisarja pitää teloituksia kostona: kyseessä olivat reppanat, jotka toimivat osin pakotuksesta eivätkä olleet saaneet käytännössä mitään aikaan, eikä muiden pelotukseenkaan ollut enää aihetta. Lisäksi omin päin ammuttiin ainakin yksi ”luihun” näköinen, mahdollisesti useampia. Sodan jälkeen palautetut siviilivangit saivat vakavammistakin rikoksista vain pitkiä vankeustuomioita.

Toisaalta Keskisarja huomauttaa, että vuoden 1918 kaltaista joukkoterroria ei syntynyt. Muuten talvisodan aikana teloitettiin alle 40 henkilöä, miltei kaikki desantteja ja Neuvostoliiton kansalaisia, mutta ei rintamakarkureita eikä maanalaisia kommunisteja.

Yleisellä tasolla Keskisarjan toteaa, että alistuminen ja jopa yhteistyö oli yleistä ja normaalia miehitetyissä maissa. Vastarintaliikkeeseen liittyi vain pieni osa väestöstä.

Seppo Kämäräinen summaa teoksessaan Talvisodan katkera jälkinäytös: ”Suomussalmen tapahtumissa salailuun on ollut syytä sekä Suomen viranomaisilla että neuvostojoukkojen myötäjuoksijoilla. Viranomaisia voidaan todella syyttää evakuoinnin epäonnistumisesta, jos kohta luonnonolot olivat heitä vastaan. Miehitetylle alueelle jääneillä taas ei ole ollut kovinkaan suurta halukkuutta kertoa, että yhteistoimintaa tapahtui laajassa mitassa. Tässäkin tapauksessa löytyy kovasti lieventävä asianhaaroja.”

Toisaalta Seppo Kämäräinen kritisoi kuitenkin edellisessä teoksessaan Talvisodan toiset kasvot Tyyne Martikaista, joka ”on tarttunut halukkaasti ajatukseen, että yhteistoiminta Puna-armeijan kanssa oli ainoastaan siviilien keino selvitä sodan jaloissa. Tämä on varmasti totta, mutta kaikkea se ei selitä.” ”Esimerkiksi useiden vakoilumatkojen teko suomalaisten selustaan tai suojeluskuntalaisten ja lottien ilmiantaminen täysin vapaaehtoisesti ja jopa hanakasti eivät selity pelkästään selviytymisopportunismilla, jota Martikainen tarjoaa selitykseksi.”

Heikkinen ja Lackman kirjoittavat: ”Mistä on etsittävä selitystä tähän Suomussalmen kommuunikokeiluun? Vaikka monet saattoivat jäädä puolivahingossa sodan jalkoihin ja joutuivat siten neuvostojoukkojen valtaamalle alueelle, on myös muistettava, että näiden rajaseutujen kyläläisissä oli runsaasti vakaumuksellisia kommunisteja, jotka olivat vuosikausia, jotkut vuosikymmeniä työskennelleet sosialistisen Suomen puolesta. Ilmeisen monilla oli myös tietoja siitä salaisesta puoluetyöstä, jota rajanpinnassa oli vuoden 1918 jälkeen tehty. Mahdollisesti jotkut olivat jopa selvillä sodan alkamisesta tietyllä hetkellä ja osasivat siihen myös valmistautua.”

Heikkinen ja Lackman kiinnittävät huomiota myös ”Neuvostoliiton tapaan viedä vallankumousta eteenpäin puna-armeijan avulla” ja viittaavat Osmo Jussilan tutkimukseen, jonka mukaan Terijoen hallitus ei ollut poikkeus. Suomussalmen kylissä pidetyissä valmistelevissa kokouksissa oli paikalla ”puna-armeijalaisia, joku venäläisten mukana liikkunut suomalainen komissaari ja paikallisia kommunisteja.” Tosin mukana oli myös ei-kommunisteja, jotka olivat tahtomattaan jääneet alueelle, mutta he olivat ymmärrettävästi hiljaa. Kokouksissa ”asetettiin jonkinlainen paikallinen komitea huolehtimaan erinäisistä asioista kyseisillä kylillä ja niissä otettiin myönteisesti kantaa Suomen Kansanhallituksen julistuksiin ja puna-armeijan tuloon. Oikeastaan tapahtumien kaava oli aivan samanlainen kuin ’vapautettujen’ alueiden liittäminen neuvostojärjestelmään 20 vuotta aikaisemmin.”

Heikkisen ja Lackmanin mukaan ”Venäläiset ja heidän palvelukseensa siirtyvät pyrkivät selvästikin normalisoimaan olot mahdollisimman nopeasti. Alueen väestölle yritettiin vakuuttaa järjestelmän lopullista muuttumista. Ilmeisesti venäläiset luulivat itsekin, että Suomussalmi oli siirtynyt pysyvästi Suomen Kansanhallituksen edustamaan järjestelmään.”

Neuvostoliittolaisten suhtautuminen siviileihin muuttui sotilaallisten epäonnistumisten jälkeen. Heidän joukostaan saatiin syntipukkeja armeijankomentajien lisäksi. Kuolemantuomioitakin annettiin.

Tilanteen edelleen huonontuessa siviilit evakuoitiin rajan yli, ensin Uhtuan piiriin Konnussuon metsätyömaaalle ja sitten Kalevalan piiriin Kintismän erikoisasutuskeskukseen. Osa lähti vapaaehtoisesti, osa vietiin pakolla. Siviilivankien kohtaloita ovat neuvostoarkistojen pohjalta kuvanneet Seppo Kämäräisen lisäksi Sergei Verigin, Einar Laidinen ja Jussi Kämäräinen Talvisodan panttivangeissa.  Työkykyiset kävivät työssä ja saivat palkkaa, jolla saattoivat ostaa elintarvikkeita. Työkyvyttömille annettiin avustusta, joka ei kuitenkaan riittänyt hintoihin. Olosuhteet olivat vaikeat: ”Raskaat työolot ja ankea asuminen kylmissä ja täysissä parakeissa, alkeellinen hygienia, huono ruoka, aliravitsemus ja terveydenhuollon puuttuminen johtivat epidemioihin ja kuolemantapauksiin.” Kuten aina tällaisissa tapauksissa, kuolema niitti heikoimpia: vanhuksia ja lapsia. Se ei kuitenkaan ollut tarkoituksellista, vaan syynä oli pikemmin huono organisointi.

Rajan yli viedyistä juntusrantalaisista neuvostoviranomaiset kuulustelivat 25 ihmistä. Kuolemantuomion sai ja teloitetuksi joutui 14. Lisäksi annettiin vuosien leirituomiota. Kun Seppo Kämäräinen vain selostaa neuvostoarkistojen asiakirjoja mutta ei ota kantaa tuomioiden aiheellisuuteen, Verigin, Laidinen ja Jussi Kämäräinen sanovat suoraan, että syytteet olivat keksittyjä. Kymmenien kilometrien säteellä ei ollut mitään vakoiltavaa, ei sen enempää neuvostojoukkoja kuin aseteollisuutta, liikkumista oli rajoitettu, eikä tietoja ei olisi voinut välittää Suomeen, koska yhteyksiä ei ollut.

NKVD:n ajattelutapa oli toinen: ”Aiempi oleskelu Neuvostoliitossa ja paluu Suomeen, Neuvostoliitossa asuneet sukulaiset, Suomen armeijassa palvelleet sukulaiset ja kosketukset suojeluskuntaan tulkittiin ’yhteyksiksi Suomen tiedusteluelimiin’.” Samoin ”NKVD arvioi suomalaisia luokkaperiaatteen mukaan ja yhteiskunnallisen aseman perusteella.” Niinpä epäiltiin suurtilallisia, ” joilla oli ’suuret maatilat, 5-15 lehmää, monta hevosta ja paljon maata (127 hehtaaria) ja viiden huoneen talot’.” Mutta myös pikkutilallisia epäiltiin ”ulkomaisen tiedustelun asiamiehiksi”. NKVD:n perusteet olivat siten käytännössä samat kuin kotimaisissa puhdistuksissa ennen sotaa. Sama näkyy esimerkiksi asiakirjassa, jossa epäillään suomalaisten tahallaan jättäneet ihmisiä rintaman selustaan suorittamaan ”vakoilua, tihutöitä ja neuvostovastaista toimintaa, millä luodaan perustaa erilaisille vastavallankumouksellisille joukkioille ja tuholaistoiminnalle.”

Kyse oli myös erilaisesta kulttuurista. Neuvostoliittolaisessa ”kasvatuksessa esimerkillistä oli kollektiivisuus, rajaton luottamus Staliniin sekä uskollisuus bolsevistisille aatteille ja tunnuslauseille.” Lisäksi elettiin ”ilmapiirissä, jolle oli ominaista jatkuva epäluottamus ympäröiviä ihmisiä kohtaan ja pelko omasta turvallisuudesta.” Niinpä kun suomalaiset valittivat huonoista työoloista tai ruuasta tai ylipäätään lausuivat kielteisen mielipiteen Neuvostoliitosta, se tulkittiin ”neuvostovastaiseksi agitaatioksi”. ”Syytös oli järjetön, koska agitaatiolle ei ollut maaperää”: ei ollut ketä agitoida, koska ei ollut kontakteja paikalliseen väestöön.

Kolmikko kirjoittaa myös: ”Suojeluskuntalaisten ja vakoojien ’paljastaminen’ perustui ikivanhaan keinoon. Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuneet suomalaiset ilmiantoivat heitä.” ”Monesti ihmiset tällä tavoin pelastivat oman nahkansa ja toisinaan kostivat vanhoja kaunoja.”

Sodan jälkeen muutama halusi jäädä Neuvostoliittoon. Leirituomion saaneiden oli pakko jäädä.

Suomeen palasi kesäkuun alussa 257 suomussalmelaista, jotka koottiin karanteenileirille Paltamon Mieslahden kansanopistolle. Seppo Kämäräisen kertojat ymmärtävät, että karanteenileiri täisaunoineen oli välttämätön tartuntatautien estämiseksi. Samasta syystä miespuolisilta ajettiin tukka ja parta. Saunan ja puhtaiden vaatteiden jälkeen eräs kertoja alkoi ”tuntea ihmiseksi jälleen”. Toinen toteaa, että ”Meitä kohdeltiin ihmisinä”. (Seppo Kämäräisen molemmat teokset koostuvat useista minämuotoisista kertomuksista, jotka perustuvat arkistolähteisiin ja haastatteluihin. Aina ei selviä, kuka on kyseessä ja mikä on kirjan tekijän osuus.)

Sitten alkoivat kuulemiset ja kuulustelut, joita seurasivat pidätykset. Heikkisen ja Lackmannin teoksesta käy ilmi, että raskauttavia tietoja ei saatu vain niiltä, jotka kertoivat muiden toiminnasta puhuen ”ryssän agenteista, joilla he tarkoittivat ylipäänsä venäläisten esikunnassa käyneitä, venäläisiltä määräyksiä ottaneita tai venäläisten kanssa veljeilleitä henkilöitä.” Vaikka monet puolustautuivat vetoamalla olosuhteisiin, oli niitäkin, jotka rangaistusuhan huomioon ottaen hämmästyttävän avomielisesti ”myönsivätkin olleensa mielihyvin puna-armeijan kanssa yhteistyössä ja olevansa vakaumuksellisia kommunisteja.”

Hyrynsalmella pidetyssä oikeudenkäynnissä kuritushuone- tai vankeustuomion sai 27, joista yksi oli nainen. 23 sai syytteen liittymisestä Suomen kansanarmeijaan, siis vihollisen armeijaan, ja heistä kymmentä syytettiin myös muusta maanpetoksellisesta toiminnasta, mikä tarkoitti joko vihollisen oppaana oloa toimimista tai aseiden keräämistä ja niiden luovuttamista viholliselle. Vain yksi oli ase kädessä osallistunut toimintaan siitä, että hän oli ase kädessä taistellut suomalaisia vastaan. Samoin yksi tuomittiin vakoilusta vihollisen hyväksi. Muu maanpetoksellinen toiminta tarkoitti myyjänä toimimista puna-armeijan perustamassa kaupassa ja propagandalehdyköiden allekirjoittamista.

Toimimisesta Ruhtinaansalmen toimeenpanevan jäsenenä saivat syytteen kolme miestä ja ainoa nainen.

Seppo Kämäräisen mielestä suomalainen yhteiskunta osoitti toimivuutensa poikkeusoloissa: ”Vaikka sotatilanne oli joko meneillään tai juuri päättynyt, yhteistoiminnasta syytetyt saivat puolueettoman oikeudenkäynnin. – – Merkille pantavaa on, miten nopeasti tuomiot tulivat. Kaikesta näkyy, että laillisuuteen ainakin pyrittiin.” Tosin Hyrynsalmen oikeudenkäynnissä vaikutti ”tietynlainen läheisyys” eli henkilön tunnettu vasemmistolainen menneisyys kovensi tuomiota, mutta hovioikeus otti asiat asioina ja lievensi joitakin tuomioita parilla vuodella.

Heikkinen ja Lackman huomauttavat kuitenkin, ettei oikeudessa otettu huomioon lieventävänä tekijänä, että suomussalmelaiset olisi saatu uskomaan, että järjestelmä ja hallitus oli pysyvästi muuttunut ja sama koskisi pian koko Suomea. Tämä motivoi suomussalmelaisia suostumaan avustajiksi puna-armeijan tiedustelutoiminnassa ja liittymään Kuusisen kansanarmeijaan. Vaikka kyseessä olivat Suomen lain mukaan rangaistavat teot, ei rangaistusta osatt noissa oloissa pelätä. Ja koska tietoja ulkomaailmasta ei saatu, oli niidenkin, jotka eivät olleet ideologisesti neuvostojärjestelmän kannattajia, ”oman etunsa vuoksi annettava uudelle järjestelmälle velkasitoumus, joka takaisi koskemattomuuden tulevaisuudessa.”

Lopulliset tuomiot olivat yleensä 7-8 vuotta, yhdellä 11 tai yhdellä 12 vuotta. Lisäksi kansalaisoikeus otettiin tuomion jälkeen pois 10-15  vuodeksi. Ainoa nainen sai vähän lievemmän tuomiot kuin miehet vastaavista rikoksista, joita olivat toimiminen  toimenpanevan komitean sihteerinä, suojeluskuntalaisten paljastaminen viholliselle, lentolehtisten allekirjoittaminen ja suomalaisten houkutteleminen vihollisen sotilasyksikköön.

Toisesta suuresta vihollisen valtaan joutuneesta siviilijoukosta, Laatokan Karjalan Suojärveltä ja Salmista, tuomittiin Ari Haasion ja Erkki Hujasen Tasavallan panttivankien mukaan vain neljä. Yksi heistä tunnusti ennen palautusta saaneensa ja hyväksyneensä vakoilutehtävän suorittamisen Suomessa. Kun palautettuja aikuisia oli Suojärvellä ja Salmissa 839, tuomittuja oli häviävän vähän. Sen sijaan 27 tuomittua on Suomussalmen 167 palautetusta aikuisesta peräti 16 prosenttia.

Luvuissa ei ole otettu huomioon Neuvostoliittoon jääneitä, joita Suojärvellä oli enemmän. Tämä ei kuitenkaan olennaisesti muuta sitä, että Suomussalmi näyttää olleen Suojärveä ja Salmia huomattavasti neuvostomyönteisempi ja siksi myös yhteistyöhaluisempi paikkakunta.

Syynä Verigin, Laidinen ja Jussi Kämäräinen pitävät Suomussalmen taloudellista ja poliittista tilannetta. Pääelinkeino oli maa- ja metsätalous. Tilojen pienuuden takia metsätyöt olivat tarpeellinen lisäansio, mutta palkat olivat huonot, mitä pidettiin epäoikeudenmukaisena. ”Tämä lisäsi vihamielisyyttä rikkaita kohtaan ja voimisti sosialistisia aatteita.” Lisäksi Ruhtinaansalmi oli ollut tärkeä tukikohta Neuvostoliittoon loikanneille, joita paikkakuntalaiset olivat auttaneet.

Tietoja

Tietoja elokuvasta Elonetissä, Ylen sivulla ja Wikipediassa

Elonetin juoniselostus perustuu Suomen kansallisfilmografian 8. osaan. Se sisältää virheellisen tiedon, että kahdeksan suomussalmelaisista olisi teloitettu talvisodan jälkeen.

Muuta

Olen aiemmin käsitellyt blogissa Anu Kaipaisen Suomussalmen taisteluja käsittelevää romaania Vierus verta täynnä, jossa esiintyy Antti Huuskonen.

Olen kirjottanut blogissa Heikki Turusen romaaneista Kuokka ja kannel ja Vinoristin kansa, joka käsittelevät Suojärven Hyrsylänmutkan asukkaiden kokemuksia talvisodan aikana ensin puna-armeijan miehityksessä ja sitten vankileirillä Neuvostoliitossa. Jälkimmäisen artikkelin lopussa käsittelen sitä, miten suojärveläisten siviilivankien kokemukset tutkimuksen perusteella eroavat suomussalmelaisten vastaavista.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Heikkinen, Reijo & Lackman, Matti: Korpikansan kintereillä. Kainuun työväenliikkeen historia. Kainuun työväenliikkeen historiatoimikunta 1986.

Jussila, Osmo: Terijoen hallitus 1939-40. WSOY 1985.

Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2012.

Kämäräinen, Seppo: Talvisodan katkera jälkinäytös. Suomussalmen siviilisotavankien karanteeni ja tuomiot. Myllylahti 2012.

Kämäräinen, Seppo: Talvisodan toiset kasvot. Rajan kansa pystykorvakiväärin ja rotanhäntäpistimen välissä. Myllylahti 2011.

Martikainen, Tyyne: Talvisodan evakot ja siviilisotavangit – äidit ja lapset sodan kurimuksessa. Fenix-kustantamo 2000.

Verigin, Sergei & Laidinen, Einar & Kämäräinen, Jussi: Talvisodan panttivangit. Internoidut suomalaiset Neuvosto-Karjalan piirin alueella vuosien 1939-1940 talvisodan aikana. Täydennetty suomennos Petroskoin valtion yliopiston vuonna 2004 julkaisemasta teoksesta. Suom Rudolf Säykiäinen & Johan Beckman. Johan Beckman Institute 2006.

2 thoughts on “Kainuu 39

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.