Timo Sandberg: Kostonkierre

Timo Sandbergin Kostonkierre on viides osa Lahteen sijoittuvaa Otso Kekki -sarjaa ja kuvaa laitavasemmistolaisten sodanvastustajien toimintaa välirauhan aikana.

Evakkojen myötä Lahden kaupungin väliluku on kasvanut ja myös rikokset ovat lisääntyneet, mutta kuten sarjassa ennenkin, Kostonkierteessä (2020) Kekin tutkimat rikokset liittyvät politiikkaan. Sisällissodan aiheuttama kahtiajako on edelleen voimassa ja vaikuttaa myös poliisin asenteisiin. Kekki on poikkeus: hän yrittää toimia puolueettomasti.

En spoilaa rikosjuonta vaan keskityn siihen, mitä henkilöiden poliittisista asenteista kerrotaan.

Kekki – keskitien kulkija

Kekki on entiseen tapaan laillisuutta noudattava poliisi, joka haluaa tutkia rikokset huolellisesti ja puolueettomasti, ovatpa uhrit ja tekijät keitä tahansa. Mutta kuten ennenkin tämä johtaa ristiriitoihin Valpon etsivien Teräväisen ja Mannelinin kanssa, jotka ovat haluttomia auttamaan Kekkiä juttujen tutkinnassa.

Naapureihinsa Reunanpalstalla Kekillä on hyvät suhteet. Hän arvioi ihmisiä näiden luonteen, ei poliittisen kannan perusteella.

Kekin yksityiselämä sujuu entiseen tapaan. Pitkäaikaisen avovaimo Veran kanssa on ristiriitoja. Talvisotaa kuvaavassa Tilinteossa Vera joutui venäläisenä Valpon epäilemäksi ja lupasi solmia avioliiton Kekin kanssa. Yhteinen poika, Urho, on jo toisella kymmenellä. Lupauksen täyttäminen kuitenkin ottaa aikansa, sillä Vera uskoo yhä, että avioliitossa rakkaus kuolee.

Kekin poliittisista mielipiteistä kerrotaan myöhemmin Ismon yhteydessä.

Ismo vs. Anton

Suurin osa sivuhenkilöistä on Kekin naapureita Reunanpalstalta ja lukijalle tuttuja edellisistä osista.

Ismo Torni menetti vuonna 1918 valkoisen terrorin uhrina isosiskonsa ja Anton Rimminen isänsä. He ovat kuitenkin päätyneet poliittisesti erilaisille linjoille. Syinä lienee luonne, ikä, työtilanne, perhe ja ystävät.

Ismon elämä on vakiintunut. Hänellä on työpaikka Rautateollisuudessa, ja hän on ollut vuodesta 1932 naimisissa. Edellisessä osassa Tilinteko Ismo lähti kutsun saatuaan YH:hon eli yleisiin kertausharjoituksiin, haavoittui talvisodassa ja sai kunniamerkin. Nyt hän palaa entiseen työpaikkaansa, jossa hänelle aluksi järjestetään vamman takia helpompaa työtä. Toisaalta työtoverit vinoilevat kunniamerkistä eikä häntä enää valita luottamusmieheksi. Ismo opettelee uuden ammatin sorvarina ja alkaa valmistaa kranaatin kuoria.

Sen sijaan Anton Rimminen pakoili talvisodan aikana rintamalle joutumista. Kotiin palattuaan hän ei saa työtä, ilmeisesti koska Valpo on varoittanut hänestä työnantajaa. Hän on kuitenkin sinnikäs ja perustaa edesmenneen appensa opeilla suutarinverstaan, jolla pula-aikana onkin kysyntää.

Ismon vaimo Silja on peräisin ylemmästä keskiluokasta. Rakkaus voitti aikoinaan luokkaeron, mutta parin mielipide-erot ovat säilyneet: Silja kuului jo ennen talvisotaa lottiin, vaikka hän Tilinteossa suostuikin keittämään kahvia, kun Ismon toverit kokoontuivat heidän kotonaan. On kuitenkin selvää, ettei Ismo saisi vaimoltaan tukea radikaalimpaan toimintaan.

Välit Siljan oikeistolaiseen isään olivat vuosia poikki. Kutsu joulunviettoon tulee vasta 1940, kun oma poika on kaatunut, vävy kunnostautunut sodassa ja Sinikan lisäksi syntynyt pojanpoika Seppo Juhani. Appi ei kuitenkaan malta pitää mielipiteitään sisällissodasta, Natsi-Saksasta ja Mannerheimista salassa, eikä Ismo taas suostu edes kuuntelemaan niitä vaiti.

Antonin vaimo on lapsuudenystävä, Ismon sisar Eliisa, joten heidän mielipiteensä ovat yhteisiä, samoin tausta valkoisen terrorin uhrien omaisina.

Myös Eliisa on joutunut vaikeuksiin talvisodan aikana, kun Valpon etsivät eivät olleet saaneet kauemmas piiloutunutta Antonia kiinni. Varsinkin ”Teräväinen tuntui ottaneen asian henkilökohtaisena loukkauksena.” Kotitarkastuksen, kuulustelun ja töykeän kohtalon lisäksi ”Teräväinen oli tunnustellut Eliisan vartaloa, kourinut muka epäillen, että jotain olisi piilotettu puseron sisään tai hameen alle.” Kun Elisaa on myös varjostettu, tästä on tullut säikky. Mielialaa lisää, kun Teräväinen kuiskuttaa torilla korvaa: ”Naura nyt pikkurouva. Milloin tahansa voi noutaja tulla.”

Eliisa työskentelee myös suutarinverstaassa samoin kuin Kekin avovaimo Vera ja änkytyksestä ja epilepsiasta kärsivä Vieno Holopainen. Sarjan ensimmäisessä osassa Mustamäki Vieno työskenteli lämmittäjänä yleisessä saunassa, jossa Ismon ja Eliisan äiti Hilda Torni oli saunottajana.

Ismo vs. SAT

Ismo sanoo olevansa valmis puolustamaan Suomen itsenäisyyttä ”Kaikkia vastaan, jotka sitä uhkaavat.” Hän ei kuitenkaan suostu SAT:in [Suomen aseveljien työjärjestöön] työpaikkasolun päälliköksi, vaikka hänelle luvataan ”lisää arvostusta ja parempaa taloudellista tilannetta”.

Ismon työpaikalle alkaa alkusyksystä 1940 ilmestyä SAT:n lehtisiä, joissa ”solvattiin sodanvastustajia, erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran jäseniä. Vihattuja olivat myös sosialidemokraattisesta puolueesta erotetut rauhanasiaa ajavat kansanedustajat, kuutoset.”

Ismo tekee päätelmän, ”että mielialojen pohjustaminen uutta sotaa varten oli täydessä käynnissä.”

Ismo mieliala on ristiriitainen: ”Kranaattien tehotuotantoa kehitellessään hän oli osa sotakoneistoa”, mutta vastapainoksi hän muistaa ”ajan rintamalla, jolloin vihollinen oli ennen hyökkäystä aloittanut tykkitulen keskityksen. Kranaatit olivat moukaroineet ennen alkavaa hyökkäystä asemissa kyyhöttäviä suomalaisia sotilaita. Miten helpottavalta oli silloin tuntunut, kun oma tykistö oli pystynyt vastaamaan tulitukseen.

Entä jos vastarintaan ei olisi pystytty, jos Rautateollisuus ja muut asetuotantoon osallistuneet laitokset eivät olisi hoitaneet osuuttaan? Vihollinen olisi marssinut Suomeen ja maa-alueiden lisäksi olisi menetetty koko maa.”

Niinpä ”Ismokin oli valmis tekemään oman osansa, jotta uusi sota voitaisiin estää”, mutta ”häntä arvelutti erityisesti jatkuvasti voimistuva yhteistyö Saksan kanssa”, sillä häntä pelottaa natsihallinnon väkivaltaisuus Saksan työväenliikettä kohtaan.

Ismo vs. Kekki ja Karho

Ismoa kohdellaan Mannerheimiltä saadun kunniamerkin takia ammattiyhdistyksessä karsaasti, eikä hän hakeudu keskustelemaan lankonsa Antonin kanssa. Sen sijana hän purkaa mieltään Kekille ja kaupunginkamreeri Karholle siitä, että ”mielipiteitään ei enää uskalla sanoa”: ”Valpo on kehittänyt tehokkaan urkintakoneiston ja kulkee uhkailemassa ihmisiä.”

Kekki varoittaa Ismoa liittymästä Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan (SNS-1), sillä se johtaa vain vaikeuksiin. Kekin mielestä on ”turha iskeä päätään seinään, jos tietää, ettei siitä pääse läpi – – Minä ainakin yritän toimia niiden edellytysten mukaan, jotka ovat mahdollisia. Parempi kiertää esteet rauhallisesti ja katsoa löytyisikö toista reittiä.” 

Kolmikko on kuitenkin ”yhtä mieltä siitä, että Suomen oli viisainta puolustusta tehostamalla vahvistaa nykyistä rauhantilaa. Suur-Suomi -haaveet pitäisi unohtaa ja tyytyä kehittämään tätä itsenäistä maata, mikä vielä on jäljellä.”

Kun Ismo kysyy, onko se mahdollista, Karho vastaa ettei oikeastaan: ”Neuvostoliitto pitää Suomea omana etupiirinään. Saksalla on omia valtaussuunnitelmia. Lisäksi tässä maassa on vahvat voimat vaatimassa, että menetetyt alueet otetaan takaisin ja koettu tappio kostetaan periviholliselle.”

Kiihkoilu ahdistaa Ismoa, joka ”oli saanut sodasta tarpeekseen, oli äskettäin toipunut vammoistaan ja toivoi, että edes tämä nykyinen Suomi säilyisi ja sitä voisi rauhassa rakentaa.”

Ismoon tehoavat asialliset argumentit. Niitä esittää hänelle sorvausta opettavan Verneri Kuulas, jonka mielestä  ”maanpuolustusta oli tärkeä vahvistaa. Se ei ollut sotakiihkoilua vaan varautumista pahimpaan. Kuulaksen mielestä uhkana oli, että Neuvostoliitto miehittää Suomen, kuten oli käynyt Virolle.”

SAK:n johtoa arvostellaan

Ns. tammikuun kihlausta, jossa työnantaja- ja työntekijäjärjestöt tunnustivat toisensa sopimuskumppaneina, pidetään yleensä merkittävänä virstanpylväänä, vaikka kyseessä oli vain julistus, josta ei seurannut konkreettisia toimenpiteitä.

Lahden ammattijärjestön kokouksessa Toivo Lång tuomitsee sen, että SAK:n ”johto ja liittoneuvosto olivat viime syksynä ryhtyneet kannattamaan hallitusta ja sotaan ryhtymistä kuulematta jäsenistön kantaa.”

Toivo Lång ei hyväksy myöskään sitä, että SDP oli kehottanut työläisiä liittymään suojeluskuntaan, ”joka luokkasodasta lähtien oli toiminut työläisiä vastaan.”

Kokouksessa SAK:n puheenjohtaja Eero A. Vuori puolustaa SAK:n johdon kantaa sotaan isänmaallisena, toivoo sodan aikana syntyneen yhteishengen jatkuvan, varoittaa työläisiä lähtemästä äärimmäisen vasemmiston tielle ja tuomitsee Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran levittämän Neuvostoliiton ihannoinnin.

Kun Vuori huomauttaa, että ”itsenäisessä Suomessa työväestöllä on sentään vapaat toimintaedellytykset toisin kuin naapurimaassa”, Toivo Lång vastaa, ”että tämäkin tilaisuus todistaa tuota vapautta vastaan, koska viranomaiset ovat lähettäneet niin lukuisasti edustajiaan vahtimaan puhtaasti ammatillista kokousta, joka on tarkoitettu vain jäsenille.”

Antonin tovereiden erilaiset mielipiteet

Lahteenkin perustetaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran osasto. Anton uskoo, että sen avulla ”turvattaisiin parhaalla mahdollisella tavalla Suomen säilyminen itsenäisenä valtiona. Väkivallalla ei rauhaa turvattaisi”.

Sotaa vastustetaan myös siksi, että sen uskotaan lisäävän vasemmistolaisten vainoa.

Kun SNS-1 kielletään, toimintaa jatketaan yksityiskutsujen varjolla. Aiemmin on kuvattu retkeä luontoon, jolloin on voitu puhua ja laulaa vapaasti, joskin myös yhdessäolo ja rentoutuminen on tärkeää.

Vähitellen mielipiteet alkavat eriytyä.

Matti Lång käyttäytyy rempseästi, mikä vetoaa erityisesti nuoriin naisiin, joita hän saa mukaan. 70-luvun termein hän harjoittaa ”pöksylähetystä”. Yksi naisjutuista koituu kohtalokkaaksi ei vain hänelle vaan muillekin.

Kokeneessa Eino Kockissa on ”hiljaista arvovaltaa”. Hän ja Toivo Lång ovat ottaneet etäisyyttä puoluepolitiikkaan, mikä tarkoittanee SKP:ta. Molemmat osaavat perustella mielipiteensä paremmin kuin Matti Lång.

Eino Kock osaa ajatella itsenäisesti.  Hän uskoo hengissä selvinneiden suomalaisten kertomuksia Neuvostoliiton puhdistuksista, koska tietää heidät ”hyviksi miehiksi”. Sen sijaan Matti Lång uskoo ideologiaan ja siksi propagandaan ”pettureista”.

Eino Kock myös vertailee asioita ja arvioi keinoja: ”Vaikuttaa siltä kuin otteet olisivat samanlaisia kuin oikeistolla täällä”. Sen sijaan Matti Lång hyväksyy ”väkivallan, jolla pyritään luomaan oikeudenmukainen, kansanvaltainen yhteiskunta – – Se on isänmaallisuutta, jota kansa tässä maassa, riiston oloissa ei voi tuntea.”

Ammattiyhdistyksen kokouksessa pitämässään puheessa Eino Kock ”oli puhunut juuri niistä syistä, miksi työväestö ei täysin sydämin voinut tuntea Suomea isänmaakseen. Hän kuitenkin näki merkkejä paremmasta ja oli kiitellyt puheensa lopussa työväestön asemaan tehtyjä parannuksia.” Eino Kock uskoo siis rauhanomaiseen kehitykseen.

Toivo Lång kehuu puhetta ”uraauurtavaksi”, mutta Matti Lång paheksuu, että tämä ”oli antanut hallitukselle tunnustusta puolustuslaitoksen vahvistamisesta”. Kun Eino Kock sanoo, että Suomi ”on kuitenkin meidän isänmaamme” ja ”Maata täytyy puolustaa kaikissa oloissa”, Matti Lång kutsuu tätä ”luokkapetturiksi”, mutta ymmärtää sitten menneensä liian pitkälle.

Keväällä 1941 Anton haluaa keskittyä sodan vastustamiseen. Sen sijana Matti Lång haluaisi jakaa myös kommunistista materiaalia, mutta taipuu odottamaan.

Anton on mukana suunnittelemassa elokuuksi 1941 ”punaista päivää”, jossa kaupunki koristeltaisiin pienillä punaisilla lipuilla ja lentolehtisten sijasta jaettaisiin punaisia ilmapalloja. Rauhan turvaamiseen keskittyvän Antonin mielestä Matti Långin ilmaus nyrkkiä heristäen ”Me rakennamme taistelevan rauhan rintaman” on ristiriitainen.

Kaiken kaikkiaan kaikki ovat vain aatteellisia idealisteja, joihin ei näytä lainkaan vaikuttavan geopoliittisen tilanteen kehitys.

Valpon etsivät

Valpon etsivät Teräväinen ja Mannelin ovat iloisia, kun Saksa on taas Suomen ystävä. He seuraavat laitavasemmiston toimintaa eri keinoin. Julkisissa kokouksissa he tekevät muistiinpanoja.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran Lahden osaston kokous ei saa lupaa. Asiasta ilmoitetaan niin myöhään, että kokousta ei enää ehditä perua. Paikalle on järjestetty poliiseja muualta. Anton ja muita viedään putkaan ja heidät pahoinpidellään, mutta heitä ei saada murtumaan.

Valpon yhtenä keinona ovat ilmiantajat, joita käsitellään myöhemmin enemmän.

Loppujen lopuksi Valpo on onnistunut soluttamaan laitavasemmiston toiminnan niin hyvin, että kun pidätykset ennen jatkosotaa tehdään, kotietsinnässä tiedetään ennalta, mistä paikasta raskauttava aineistoa pitää etsiä.

Toisaalta Teräväinen ja Mannelin eivät kykene näkemään vivahteita laitavasemmistolaisten erilaisten mielipiteiden välillä. Lisäksi Teräväinen tuntee Murhamäessä kuvattujen tapahtumien takia Ismoa kohtaan henkilökohtaista kaunaa ja haluaisi panna tämän turvasäilöön, mutta Mannelinin mielestä vähempi riittää: ”Annamme suosituksen, ettei hän voi jatkaa aseteollisuuden vastuunalaisissa töissä.”

Ilmiantajat

Kahta ilmiantajaa kuvataan sisältäpäin, oikeastaan melkoisella myötätunnolla. Valpo on käyttänyt inhimillisiä heikkouksia tai suoranaista hätätilannetta.

Sahalla työskentelevä Lennart Hovi on aatteen mies, joka on aluksi ehdottomasti kieltäytynyt toimimasta vastoin periaatteitaan. Silloin häntä on uhattu sillä, että Valpo kertoo tietonsa hänestä työnantajalle, joka antaa lopputilin ”isänmaan petturille”.

Hovin pään kääntää se, että hänen vaimonsa on vähän aiemmin sairastunut. Kun hänet korotetaan työnjohtajaksi, vaimon hoitoihin on varaa.

Kun sota loppui ja vaimo kuoli, Hovi ei pysty enää perustelemaan toimintaansa itselleen vaan tuntee päinvastoin itsensä ”alhaiseksi petturiksi, ystäviensä kavaltajaksi”. Tilannetta pahentaa, että ”miellyttävän pukumiehen” sijasta hänen luonaan kävi toinen, joka ”suhtautui häneen kuin käskyläiseen, selvästi halveksuen.” Myöhemmin paljastetaan, ett ä Valpon helsinkiläinen etsivä Freedy Kekäläinen on siirtänyt värväämänsä ilmiantajan hoidon paikallisille kollegoilleen Teräväiselle ja Mannelinille.

Hovi olisi halunnut irtautua sopimuksesta, mutta mies oli ”uhkaillut suurilla vaikeuksilla. Hän selitti, että heillä oli Hovista aivan riittävästi tietoja. Sen jälkeen asia ei enää johtaisi pelkkään lopputiliin, vaan hän joutuisi oikeuden eteen ja saisi tuomion.”

Saaga Ahola ei ole juurikaan ollut kiinnostunut politiikasta, vaan on paikkakunnalle muutettuaan etsinyt nuorten seuraa. Saagalla on Matti Långin kanssa suhde, jonka hän ottaa vakavammin kuin mies, ja pettyy sen loppuessa.

Niinpä Teräväisen on helppo houkutella Saagaa teeskennellyn myötätunnon ja avulla, mutta myöhemmin hän ei voi peittää halveksuntaansa ”punahuoraa” kohtaan.

Molempien ilmiantajien kohtaloksi tulee murha, jota on naamioitu itsemurhaksi. Rikosten ratkaisu on yllättävä, jos ei muista sarjan ensimmäistä osaa Mustamäki.

Ratkaisu

Ismo saa palvelukseenastumismääräyksen. Keskusteltuaan vaimonsa kansa hän tottelee sitä, sillä vaihtoehto – turvasäilö – ei houkuttele.

Anton pidätetään ensimmäisenä. Sellissä hänellä on kova huoli vaimostaan, joka odottaa heidän esikoistaan. Anton tuntee myös syyllisyyttä – ei siitä mistä häntä kuulusteluissa syytetään, vaan seurauksista perheelleen:

”Miksi hän ei osannut elää ja olla kuin muut ihmiset, alistua tilanteeseen, tehdä työtä, antaa tämän maan ja maailman mennä omaa tahtiaan. Hän voisi yrittää olla samanlainen kuin Osto Kekki. Mies toimi yhteiskunnan pelisääntöjen mukaan. Koetti kyllä parantaa asioita, mutta ei astunut rajojen yli.”

Anton ”oli tiennyt, että seinä tulisi lopulta vastaan, mutta ei ollut pystynyt toimimaan muulla tavalla. Hän oli uskonut, etteivät asiat korjaannu koskaan, jos ihmiset eivät uskalla toimia oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta.”

Antonia ei viedä oikeuteen, vaan hän joutuu tasavallan suojelulain perusteella turvasäilöön. Hänet kuljetetaan Hämeenlinnaan ja sieltä Vaasaan, jossa hän näkee ikkunasta saksalaisia joukkoja ja lopulta Köyliön leirille, jossa hän kohtaa tuttuja kuten Matti ja Toivo Långin.

Anton pystyy lähettämään pari kirjettä Eliisalle, joka synnyttää pojan.

Arvio romaanista

Mielestäni parhaita ovat Kekki-sarjan kolme ensimmäistä osaa, Mustamäki, Häränsilmä ja Murhamäki. Niissä dekkarijuonen ja politiikan yhdistäminen toimii, ja kaikilla henkilöillä on yhteys romaaniin teemaan.

Kostonkierteessä on sama ongelma kuin talvisotaa kuvaavassa Tilinteossa. Paljon tilaa saavat ennestään tutut henkilöt ja heidän poliittiset mielipiteensä, vaikka useilla ei ole enää yhteyttä rikosjuoneen, joka jää liikaa taka-alalle ja ratkeaa liian helposti ja sattumalta.

Epäilemättä romaani tarjoaa monille lukijoille uutta tietoa, mutta kokonaisuus jää vajavaiseksi, sillä Suomen ja Euroopan poliittisen ja sotilaallisen tilanteen muutokset eivät näytä usein vaikuttavan henkilöihin ollenkaan, olivatpa nämä oikeistolaisia tai vasemmistolaisia.

Koska näkökulmia vaihdetaan ja henkilöt muistelevat menneisyyttä, usein on epäselvää, milloin mitäkin tapahtui, vaikka olisi aivan olennaista saada selville, mikä tapahtuma sattui aiemmin ja siten vaikuttaa myöhempiin tapahtumiin.

Kaiken kaikkiaan monet henkilöt lähinnä ajattelevat ja puhuvat politiikkaa mutta toimivat vain vähän. Ajatukset ja puheet kertovat, miten henkilöt näkevät itsensä, toiset ja maailman, mutta vasta toiminta kertoisi siitä, miten tämä vastaa todellisuutta.

Historiaa: SNS vs. hallitus

Selostan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa (jatkossa SNS) ja yleistilannetta Kimmo Rentolan tutkimuksen Kenen joukossa seisot? perusteella.

Mikä aiheutti vasemmistoliikkeen rajun nousun talvisodan jälkeen? Ensinnäkin sodan lopputulos, joka esitettiin moraalisena voittona mutta oli tosiasiallisesti tappio. Vaikka entistä useammat ihmiset kokivat oman hallituksen toiminnan olleen oikeutettu, Suomessa oli edelleen ”suuri väestöryhmä ja vahva aatteellinen perinne, joka ei täysin tunnustanut vallanpitäjien legimiteettiä”. Vuoden 1918 punaisten piirissä ”nähtiin, että vuoden 1918 valkoisten voittajien mahtiin oli viimein tullut repeämä.” Kun kerran tilaisuus oli tullut, sitä ei saanut jättää hyödyntämättä.

Toiseksi kyse oli talvisodan kokemuksesta ja tulkinnasta. Tavalliset vasemmistolaiset olivat taistelleet rintamalla ja muutenkin tehneet parhaansa isänmaan puolesta. Suomen johdossa ”ymmärrettiin, että kansallisen yhtenäisyyden vuoksi oli välttämätöntä tunnustaa punaisen kokemuksen merkitys ja arvo”, kuitenkin ”loukkaamatta entisten valkoisten herkkiä tunteita.”

Oikeistopiirit halusivat tulkita talvisodan vuoden 1918 vapaussodan jatkoksi, mutta tätä eivät sodan käyneet vasemmistolaiset halunneet eivätkä voineet hyväksyä, sillä he eivät olleet sotaan lähtiessään suinkaan luopuneet maailmankatsomuksestaan: ”Päin vastoin, he katsoivat lunastaneensa täydet kansalaisoikeudet verellään, eikä uusia rajoituksia suostuttu ottamaan vastaan.”

Kolmanneksi keväällä 1940 alkoi vaikuttaa ”maailmansodan radikalisoiva vaikutus. – – Kun vakaat valtakunnat sortuivat, suuret ja nopeat muutokset alkoivat näyttää mahdollisilta.”

Lisäksi olivat tavanomaiset syyt: taloudelliset vaikeudet: elintarvikkeiden hintojen nousu ja puute, rahanarvon aleneminen, viennin estymisen aiheuttamaa työttömyyden uhka, kotiuttamisen hitaus, byrokratian paisuminen, siirtoväen aseman järjestäminen.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (SNS) perustettiin 22. toukokuuta 1940. Perustajat edustivat kahta poliittista ryhmää. Toinen oli SKP:n vasta muodostettu työkomitea, joka toisin kuin oli tapana oli perustettu omin päin, ilman ohjeita Moskovasta. Toinen ryhmä oli Mauri Ryömän johtamat soihtulaiset. Soihtu oli Akateemisen Sosialistiseuran lehti, jonka ympärille kerääntyneet harvalukuisat vasemmisto-opiskelijat oli erotettu SDP:stä pari vuotta aiemmin.

Soihtulaiset olivat innokkaampia toimimaan, SKP:läiset olisivat halunneet vielä odottaa ja katsoa.

SNS:n puheenjohtajaksi valittiin Ryömä, joka oli talvisodan jälkeen vapautunut turvasäilöstä. Sihteeriksi tuli hänen lähin miehensä Aimo Rikka. Johtokuntaan valittiin soihtulaisista Ryömän vaimo, kirjailija Elvi Sinervo sekä SKP:n työkomiteasta Lauri Vilenius. Jälkimmäinen valittiin varapuheenjohtajaksi.

SNS:n perustavan kokouksen julkilausumassa tavoitteeksi asetettiin ystävälliset suhteet Suomen ja Neuvostoliiton välillä. SNS yritti vedota mahdollisimman laajasti työläisiin, ja ”pohjimmiltaan kysymys oli uudesta vasemmistolaisesta työväenpuolueesta”.

SDP tulkitsi SNS:n heti Neuvostoliiton ”viidenneksi kolonnaksi” ja ryhtyi vastatoimiin. SAK varoitti 12. kesäkuuta kiertokirjeellä ammattiyhdistyksiä seurasta.

Neuvostoliitto oli tässä vaiheessa passiivinen. Terijoen hallituksen jäsenet ja henkilökunta siirrettiin uuden Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavallan johtoelimiin. Suomeen ei otettu yhteyttä, ja SKP:n elvytyshanke raukesi toukokuussa.

Euroopan sotilaallinen tilanne muuttui ratkaisevasti, kun Saksa valloitettuaan ensin Tanskan ja Norjan kukisti Ranskan ja Englanti vetäytyi saarelleen. Neuvostoliitto reagoi rikkomalla syksyllä 1939 antamansa vakuutukset, ettei se puuttuisi Baltian maiden sisäisiin asioihin.

Tämän jälkeen talvisota tuntui useimmista suomalaisista entistä oikeutetummalta. Baltian tapahtumat herättivät pahoja aavistuksia myös Suomen kohtalosta, ”jopa suoranaista pelkoa ja paniikkia”.

Maan johto ja Mannerheim näkivät tilanteen niin, että Saksan sotamenestys olivat vieneet viimeisimmätkin mahdollisuudet nojautua länsivaltoihin. Neuvostoliitto esitti Suomelle uusia vaatimuksia Petsamon nikkelistä, Ahvenanmaan linnoittamisesta, eikä Suomi katsonut voivansa muuta kuin myöntyä, samoin kauttakulkuun rautateitse Hangon tukikohtaan.

Kommunistien ja muun laitavasemmiston parissa tilanne tulkittiin juuri päinvastoin. Sekä K. H. Wiikin (ns. ”kuutosten”) että Ryömän piirissä Baltian tapahtumia pidettiin myönteisinä, olihan autoritaariset hallinto kukistettu ja valta siirtynyt omille aateveljille, vasemmistolaisille sosialidemokraateille. Kuutoset pysyttelivät kuitenkin erossa SNS-1:stä.

SNS:n pidetty 26. kesäkuuta vuosikokous arvosteli Risto Rytin hallitusta, joka seuran mielestä ei kehittänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita vaan päinvastoin koetti niitä jarruttaa. Niinpä SNS odotti toisenlaisen hallituksen muodostamista. Kokous myös lähetti tervehdyksen Viron uudelle hallitukselle.

”Tämä sinetöi SNS:n välirikon toisaalta hallituksen, toisaalta SDP:n johdon kanssa.” Julkilausuman olivat allekirjoittaneet Ryömä ja Vilenius, jotka saivat syytteen hallituksen herjaamisesta. SDP:n puoluetoimikunta tulkitsi 28. kesäkuuta SNS:n julkilausuman ”Baltian kaltaisen operaation valmisteluksi yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa” ja vaati puolueen jäseniä pysymään poissa seurassa.

Kaksi virolaista kävi Helsingissä tapaamassa ”kuutosiin” kuuluvaa Cay Sundströmiä. Tieto keskusteluista raportoitiin heti Valpolle, josta kaksi kopiota raportista toimitettiin sisäministeri von Bornille ja tuli tämän kautta suppean eliitin tietoon.

Kun ”SNS ja Ryömä ryhtyivät käytännössä etenemään täsmälleen virolaisten kanssa sovitun käsikirjoituksen mukaan”, oli mahdotonta tietää, että ”SKP:llä ja Kominternillä ei ollut Suomen tunnelmien kuumenemisessa osaa eikä arpaa.”

Kun Ryömä haki ulkomaanpassia, sitä ei myönnytty, koska arveltiin hänen suunnittelevan matkaa Viroon.

Tähän asti etäiset suhteet Neuvostoliiton suurlähetystöön alkoivat kohentua. Lähetystösihteeri George Shumilov saapui 11.7. tapaamaan Lauri Vileniusta ja muuta SNS:n kommunistista ydinryhmää. Tapaamisesta raportoivat sekä Valpo että Päämajan valvontaosasto, joka seurasi armeijasta lomalla olevaa Aimo Rikkaa. Seuraavana päivänä lähetystösihteeri oli vieraana SNS:n kokouksessa Kirjan talolla.

”SNS ryhtyi heinäkuun alussa entistä tarmokkaammin etsimään joukkokannatusta, ja samalla hallituksen ja sosialidemokraattisen puolueen arvostelua jyrkennettiin.” Jäsenille lähetettiin Ryömän talvisodan aikainen avoin kirje Väinö Tannerille, jossa Ryömä syytti sodasta Suomea ja erityisesti Tanneria. Tämä poltti lopullisesti sillat SDP:hen.

”Jäsenmäärä moninkertaistui heinäkuun aikana ja uusien jäsenjoukkojen keskuudessa alkoi kiertää villejä huhuja Neuvosto-Suomesta ja vallankumouksesta. Siihen mennessä käynnistetty skp-läinen toiminta laantui ja sulautui kokonaan SNS:n piiriin.”  

Kun Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon, SNS:n jäsenten ja johtajien yhä ärhäkämmät puheet johtivat vastaiskuun.

Tulevaisuutta varten Valpo sai heinäkuun puolivälissä käskyn uusia pidätyslistan sodan varalta. Valpon johto otti myös yhteyden Saksaan.

Nykytilannetta varten Valpon laati heinäkuun puoliväliin mennessä kaksi muistiota SNS:stä ja arvion poliittisen päätöksen pohjaksi. Niiden mukaan Baltian tapahtumat osoittivat, että SNS:n tarkoitus muuttaa nykyinen yhteiskuntajärjestys ja Suomen liittäminen Neuvostoliittoon.

Ulkoministeri Molotov valitti 27. heinäkuuta Suomen lähettiläs Paasikivelle hallituksen ja erityisesti Tannerin kielteistä suhdetta SNS:an. Myös Pravda tuomitsi SDP:n toiminnan seuraa vastaan. Seuraus Neuvostoliiton tuesta oli kuitenkin päinvastainen kuin oli ollut tarkoitus: Suomen johto (pääministeri Ryti, sisäministeri von Born, SDP:n johtaja Tanner ja ylipäällikkö Mannerheim, jota edusti hallituksessa puolustusministeri Walden) tekivät päätöksen vasemmistoliikehdinnän ja varsinkin SNS:n tukahduttamisesta.

29. heinäkuuta 1940 SNS:n kokous hajotettiin väkivalloin Kirjalla. Seuraavana päivänä SNS:n johto pidätettiin, lukuun ottamatta armeijaan kutsuttuja ja naisia.

”SNS reagoi uhittelevan jyrkästi.” 31. heinäkuuta poliisi hajotti kokoontuneet Kirjalla ja Mustikkamaalla.

Molotovin Korkeimmassa neuvostossa 1. elokuuta pitämä puhe tulkittiin Suomessa uhkaukseksi, varsinkin kun samassa kokouksessa puhui suomeksi Terijoen hallituksen ex-pääministeri O. V. Kuusinen ja hyväksyttiin Baltian maiden hallitusten ”pyyntö” tulla liitetyksi neuvostokansojen perheeseen.

Yli 30 hengen kokoukset määrättiin luvanvaraisiksi, mikä tukahdutti tehokkaasti SNS:n julkiset esiintymiset.

6. elokuuta syntyi Hakaniemen torilla mellakka, jonka yhteydessä siellä olevat suuret halkipinot syttyivät palamaan. ”Paikalla komentaneen poliisiupseerin mukaan sytyttäjiä eivät olleet sns-läiset vaan ’mielivaltaiset ainekset, mutta julkisessa sanassa ryömäläiset leimattiin siitä pitäen sytyttäjiksi.” Jatkosodan aikana Villehard Saksa kirjoitti Mauri Ryömälle lapun, jossa hän tunnusti sytyttäneensä halkopinot ja saaneensa teosta maksun poliisilta. Kun Ryömä sai lapun sodan jälkeen, hän ei kuitenkaan voinut varmistaa Saksalta, sillä tämä oli kuollut 1943.

Seuraavana päivänä poliisi ampui Turussa kiviä heitelleitä mielenosoittajia.

31. heinäkuuta Saksa aloitti NL:n hyökkäyksen suunnittelun, ja 17. elokuuta asekauppias Veltjens saapui Suomeen.

SDP teki tärkeän linjaratkaisun: ”Puolueneuvosto myönsi 29. heinäkuuta 1940 sen pyytämät valtuudet Vapaan Sanan ryhmän erottamiseen. Vasemmistososialidemokraatit piti kiireesti työntää ulos puolueesta, jotta he eivät voisi esiintyä sosialidemokraatteina mahdollisessa Baltian kaltaisessa tilanteessa.” 

Kriisi laukesi 20. elokuuta mennessä. Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon oli luonut yhteisen uhkakuvan, jonka paineessa oikeisto ja sosiaalidemokraatit löysivät toisensa ja perustivat Suomen Aseveljien liiton.

Marraskuussa ”Molotovin Suomea koskevat vaatimukset ja monia muitakin seikkoja Berliinin neuvotteluista vuodettiin saksalaistaholta Suomen johdon tietoon hyvin nopeasti, viimeistään marraskuun 22./23. päivinä – – Sana levisi kohtalaisen laajalle poliittisen johdon tietoon.”

”Suomessa oltiin valmiit tekemään johtopäätöksiin. Esko Riekki esitti 20. marraskuuta maaherroille yhteenvedon loppukesästä saakka johtamastaan vastatoiminnasta ja hahmotteli seuraavaa askelta, vaarallisen vasemmiston täydellistä tukahduttamista ja laajamittaisia pidätyksiä. Vaikka tilanne oli Riekin mielestä paljon entisaikoja vaarallisempi, myös vastatoiminnan edellytykset olivat paljon paremmat, koska aseveljien puitteisiin mahtuivat niin ruotsalaiset kuin sosialidemokraatit, kaksi ryhmää, jotka aikaisemmin oli suljettu Suomen hallitsemisen ’kovan ytimen’ ulkopuolelle. Kommunismin vastainen työ oli paljon entistä laajemmalla ja lujemmalla perustalla.”

Ulko- ja sisäpolitiikka kulkivat käsi kädessä. Helsingin raastuvanoikeus julisti SNS:n laittomaksi 23. joulukuuta 1940.

Sodan syttyminen oli SKP:n johtoryhmälle yllätys – nimenomaan sen ajankohta.

Historiaa: SAT

Suomen aseveljien työjärjestöä (SAT) on tutkittu vähän. Löytyy sentään Karoliina Vuopalan gradu, jonka pohjalta hän on kirjoittanut artikkelin.

Suomen aseveljien työjärjestö perustettiin luultavasti elokuussa 1940. Se oli vastareaktio Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden Seuran jäsenten pidätyksistä aiheutuneiden mielenosoitukselle.

SAT/VIA ”oli poliittisessa mielessä eräs vahvimmista, vaikkakaan ei näkyvimmistä maltillisen vasemmiston ja porvariston yhteistyön muodoista.” Johto ”koostui henkilöistä, jotka olivat kukin johtavissa asemissa muissa yhteiskunnan kannalta tärkeissä organisaatioissa”. Joukossa oli mm. SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori sekä Kalle Lehmus.

Järjestön toiminta oli kaksinaista. Toinen oli ”arkaluontoisten tietojen levittäminen kotirintaman tietoisuuteen. Nämä tiedot käsittelivät yleensä sellaisia kotimaata tai ulkopoliittisia suhteita koskevia asioita, joita valtion poliittinen johto ei voinut antaa sanomalehtien julkaistavaksi, mutta jotka sopivasti muotoiltuna katsottiin tärkeäksi kotirintaman tietää, jotta luottamus valtion johtoon säilyisi ja sodanaikaiset mielialat pysyisivät korkealla.” Toiseksi järjestön kenttäorganisaatio antoi johdolle tietoja kotirintaman todellisista mielialoista, jotka sitten toimitettiin poliittisen ja sotilaallisen johdon tietoon.

SAT teki myös ”likaisia” tai ”illegaalisia” keinoja: kokoushuoneistojen vuokrasopimuksia painostettiin irtisanomaan ja Vapaan Sanan painatus estämään tai lehden kuljetusta hidastamaan, huoneistoihin murtauduttiin ja jäsenluettelo kopioitiin, vastustajien maine mustamaalattiin.

SAT/VIA:n kohteena oli työväestö, mutta kenttäorganisaatiossa työläisiä oli vain neljä prosenttia. Tosin luku oli luultavasti suurempi, koska ”keskustoimistolle ei kantautunut tarkkoja henkilölukuja organisaation häntäpäästä.” Työväestö oli kuitenkin ”selkeästi järjestörenkaan uloin lenkki. VIA:n organisaatio toimi näet hierarkkiselta pohjalta. Esimerkiksi tehdastyöntekijöiden keskuudessa värvääminen tapahtui ylempien portaiden kautta: johtajataso piti yhteyttä ’työmiesten edustajille’ vieraiksi jääneisiin alueasiamiehiin ja johtajat houkuttelivat alemman työnjohdon valvomaan työläisiä. Työläisten keskuudessa alemman esimiestason edustajat valitsivat luottamushenkilöitä raportoimaan työläisten mielialoista.” 

Jatkosodan alussa SATin nimi muuttui VIAksi (Vapaus Isänmaa Aseveljeys, Via = latinassa ”tie”).

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Timo Sandbergin Kekki-sarjan edellisestä osasta Tilinteko ja seuraavasta osasta Desantti.

Monet henkilöistä pohjautuvat todellisiin esikuviin, ja eräitä heistä kutsutaan oikeilla nimillä. Wikipediassa on tietoja Toivo Långista ja Valpon etsivästä Freedy Kekäläisestä. Molemmat esiintyvät Kimmo Rentolan tutkimuksessa Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Toivo Lång mainitaan myös Marjaana Valkosen teoksessa Yhdessä elämä turvalliseksi. Suomen Ammattiyhdistyen keskusliitto 1930-1947 ja Jukka Nevakiven teoksessa Linnasta linnaan. Eero A. Vuoren poliittinen elämäkerta.

Lisäys

Lahden kaupunginteatterissa esitettiin 2022-3 näytelmä Kostonkierre, jonka Aila Lavaste oli dramatisoinut Timo Sandbergin Kekki-sarjan ensimmäisen ja viidennen osan Mustamäki ja Kostonkierre pohjalta. Helsingin Sanomien arvostelu näytelmästä oli positiivinen.

Kirjallisuutta

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.
Vuopala, Karoliina: Antikommunismia, ulkopolitiikkaa, juonitteluja: SAT/VIA. Suomen Aseveljien Työjärjestö / Vapaus Isänmaa Aseveljeys -järjestön toiminta Suomessa 1940-1944. Ajankohta. Poliittisen historian vuosikirja 2002.
Vuopala, Karoliina: Suomen Aseveljien Työjärjestö/Vapaus Isänmaa Aseveljeys-järjestön toiminta Suomessa 1940-1944. Pro gradu. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, Yhteiskuntahistorian laitos 2000.

Päivitetty 27.9.2021 (poistettu alusta Lahden rikosluvut). Päivitetty 15.3.2023 (lisätty tieto Lahden kaupunginteatterin näytelmästä Kostonkierre ja linkki Hesarin arvosteluun).