Venäläinen näkemys suomalaisista sotaelokuvista

Jelena Senjavskaja käsittelee Carelia-lehdessä 5/2005 julkaistussa artikkelissaan varhaisten neuvostoliittolaisten talvisotaelokuvien lisäksi kolmea tunnettua suomalaista elokuvaa: Edvin Laineen Tuntematonta sotilasta, Pekka Parikan Talvisotaa ja Olli Saarelan Rukajärven tietä.

Senjavskajan mielestä ”filmit ovat taiteellisesti varsin heikkoja, juoni puuttuu niistä lähes kokonaan, ne ovat pitkäveteisiä ja ikävystyttäviä”.

Koska filmit eivät ole tehneet Senjavskajaan vaikutusta, hän ihmettelee, miksi filmien vaikutus suomalaisiin katsojiin on ollut niin voimakas, ja päättelee: ”Ilmeisesti siksi että niiden aatteet ja mielialat sointuvat yhteen suomalaisten joukkotajunnan kanssa.” ”Elokuvat puolustelevat ideologisesti Suomen osallistumista sotaan”, mistä Senjavskajan esimerkkinä Talvisodasta ”upseerin puheenvuoro sotilaille”, siis ilmeisesti eversti Laurilan puheen rykmentilleen juuri ennen rintamavastuuseen lähtöä Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen.

Senjavskajan mielestä kaikkien kolmen filmin perussanoma on sama: ”Venäläiset ovat ikuisia vihollisiamme. He tahtovat anastaa maamme. Me puolustamme Suomea.” Tämä ei Senjavskajan mielestä vastaa historiallista todellisuutta: ”Elokuvan tekijät eivät ole huomaavinaan, että heidän oikeutettuna, isänmaallisena pitämänsä paatos joutuu ankaraan ristiriitaan sankareiden aggressiivisten valtauspyrkimysten kanssa.”

Talvisodan puolustustaistelun ja jatkosodan Itä-Karjalaan ulottuvan hyökkäysvaiheen välillä Senjavskaja ei siis näe mitään olennaista eroa.

Kiinnostavaa kyllä, Senjavskaja on vivahteikkaampi toisessa artikkelissaan, joka käsittelee neuvostoliittolaisen sotapropagandan kuvaa suomalaisista. Vaikka hän pääosin yhtyy Neuvostoliiton perusteluihin ennen talvisotaa (”Neuvostohallituksen keskuudessa aitoa levottomuutta herättivät Suomen aktiiviset sotavalmistelut, jotka olivat synnyttäneet ajatuksen Suomen alueelle rakennettavasta vahvasta Neuvostoliiton vastaisesta sillanpääasemasta”), hän myöntää, että ”Mannerheimin päiväkäskyn sanamuoto suomalaisten taistelusta kotinsa ja Isänmaansa puolesta oli sittenkin lähempänä totuutta ja suomalaisen sotilaan näkemystä kuin [Neuvostoliiton sotapropagandan] väkinäiset muotoilut, miten pieni naapuri uhkaa valtavaa Neuvostoliittoa.”

Senjavskaja myöntää myös, että ”propagandalla ei ollut läheskään absoluuttista vaikutusta neuvostokansalaisten kollektiiviseen tietoisuuteen rintamalla ja selustassa; kansalaiset säilyttivät kykynsä arvioida todellisuutta varsin selväjärkisesti ja kriittisesti.”

Kummallista kyllä, Senjavskaja pitää ”Leningradin turvallisuuden takaamista” liian epämääräisenä ja riittämättömänä väitteenä, minkä takia propagandassa siirryttiin ”korostamaan vain puna-armeijan vapautuspäämääriä Suomen suhteen”. Tosiasiassahan muutos oli nimenomaan päinvastainen. Senjavskaja jättää mainitsematta propagandan yhteyden Kuusisen hallitukseen ja siitä luopumiseen eikä ollenkaan käsittele propagandan muutosten yhteyttä Stalinin päämäärien muutoksiin.

Vihollisen kuvaamisen suomalaisissa elokuvissa Senjavskaja näkee näin: ”Venäläiset eivät ole pelkästään vastustajia, vaan halveksittavia ryssiä.” Tämä johtuu siitä, että ”Luokkakantainen, ideologinen aines puuttuu suomalaisista elokuvista” – vaikka artikkeli on kirjoitettu 2005, Senjavskaja käyttää samoja termejä kuin aikoinaan Neuvostoliitossa.

Sen sijaan Neuvostoliiton sotapropagandaa käsitelessään Senjaskaja kirjoittaa, että molemmat maat käyttivät samanlaista propagandistista sanastoa: Neuvostoliitossa käytettiin termejä ”valkosuomalaiset rosvot” ja suomalainen valkokaartilasijoukko” ja ”Valko-Suomi”, ja ”suomalaisia työläisiä kehotettiin käymään taisteluun ’bolshevistista fasismia’ vastaan.”

Elokuvia käsitellessään Senjavskaja arvostelee vain suomalaisia: ”kansalliskiihkoista motiivia lietsotaan kaikissa elokuvissa” ja se tapahtuu ”toista kansaa loukkaamalla ja nöyryyttämällä. Venäläiset on kuvattu pedoiksi (typerät ja pelottavat elukat), pelkureiksi (he rukoilevat armoa, juoksevat karkuun suomalaisia ja hyökkäävät yksittäisten sotamiesten kimppuun), idiooteiksi (heidän propagandansa on tarkoitettu tyhmille), roistoiksi (he jättävät haavoittuneita sotilaitaan oman onnensa nojaan), julmureiksi (he rikkovat kansainvälisiä oikeusnormeja: ampuvat kiellettyjä räjähtäviä luoteja – – jne.”

Suomalaiset sitä vastoin on Senjavskajan mielestä elokuvissa ”kuvattu sankareiksi, urhoiksi”. Siitä kertovat repliikit: ”’Hei venäläiset, täältä tullaan!’, ’Suomen karhu on vihdoin noussut pystyyn!’, ’Yksi suomalainen on kuin kymmenen venäläistä’, ’Herätkää, Suomen leijonat!’”

Ilmeisesti Senjavskaja ei ole käsittänyt lainkaan, että Tuntemattomassa sotilaat itse ironisoivat oman maansa propagandaa. Toki kyseessä ovat usein viittaukset, joiden ymmärtäminen edellyttäisi Suomen kirjallisuuden ja kulttuurin, ennen kaikkea Runebergin ja Topeliuksen tuntemusta. Senjavskaja ei Timo Vihavaisen mukaan osaa suomea, ja kun hän kirjoittaa samoista elokuvista teoksessaan Venäjän viholliset 1900-luvun sodissa (20102, ei suom.), kirjallisuusluettelossa ei ole suomalaisia tutkimuksia.

Varhaisissa neuvostoliittolaisissa talvisotaelokuvissa oli Senjavskajan mielestä ihan oikein kuvata puna-armeijan sotilaat oli sankareiksi ja suomalaiset roistoiksi. Ilmeisesti hän uskoo ihan vilpittömästi, että suomalaiset rikkoivat koko ajan kansainvälisiä sopimuksia ja yleistä humaanisuutta vastaan mutta neuvostoliittolaiset eivät koskaan tehneet niin. Senjavskan mielestä sodanaikaisen neuvostopropagandan kuva suomalaisista vastasi totuutta.

Neuvostopropagandaa käsittelevässä artikkelissa Senjavskaja kertoo, että Karjalan rintamalla taistelleet puna-armeijalaiset arvostivat suomalaisia sotilaina: ”he jättivät jopa saksalaiset varjoonsa. Ketkään muut Saksan liittolaiset eivät saaneet kehuskella vihollisen kunnioituksella”. Myös vangiksi jääneet suomalaiset osoittivat sisukkuutta eivätkä suostuneet kertomaan mitään, mistä viholliselle olisi ollut hyötyä.

Neuvostoliittolaiset sotaveteraanit jopa ovat sitä mieltä, että myös suomalaiset puolustivat itseään. Niinpä Senjavskajakin myöntää: ”Kaikista Saksan vasalleista varmaankin vain Suomella oli Neuvostoliiton vastaiseen sotaan osallistumisessa läsnä oikeudenmukaisuuden elementti, joka tosin limittyi sen valloitussuunnitelmien kanssa. On mielenkiintoista, että sotaan liittymisen ja siitä irtautumisen perustelut olivat käytännöllisesti katsoen päinvastaiset.”

Toisaalta Senjavskaja kirjoittaa, että puna-armeijalaiset pitivät suomalaisia julmina: suomalaiset tappoivat neuvostoliittolaiset haavoittuneet puukolla, tuhosivat sotasairaaloita, asettivat ”petollisia” miina-ansoja, lähettivät suksilla ”tuhotyöläisiä”, käyttivät ”selkään tähdänneitä veitsenheittäjiä” ja puusta ampuvia tarkka-ampujia, ”käkiä” (”kukushkat”).

Suomalaiset tutkijat ovat kiistäneet ”käkien” olemassaolon, sekä siksi että sellaisia ei mainita missään suomalaisissa lähteissä, että siksi että menetelmä olisi ollut täysin järjetön: puusta amouja olisi ollut täysin suojaron. Senjavskaja on kuitenkin täysin vakuuttunut, että kertomukset ”käeistä” pitävät paikkansa!

Senjavskaja ihmettelee ilmeisen aidosti, että kaikissa elokuvissa on suomalaisille epäedullisia kohtauksia. Tuntemattomassa sotilaassa ja Talvisodassa toistuu repliikki ”Tähdätkää vatsaan”, mistä Senjavskaja on aivan ihmeissään: ”Tekijät eivät ole edes huomaavinaan kuvattavan raakuutta.” Senjavskaja myöntää, että sodassa tapetaan vihollisia, mutta hänestä ”julmuudella maiskottelu” on liikaa. Kuitenkin Senjavskaja on Vihavaisen mukaan arvostettu tutkija.

Suomalainen katsoja tuskin pitää juuri tätä kohtaa erityisen raakana ja julmana. Yleisesti ottaen suomalaiselle katsojalle on itsestään selvää, että sotaa ei pidä kaunistella, ei myöskään omia sotilaiden tekoja.

Senjavskajan loppupäätelmä on, että venäläisvastaisia ja revanssistisia mielialoja on Suomessa puoli vuosisataa aktiivisesti lietsottu propagandan keinoin, mm. näiden elokuvan välityksellä.

Minun on mahdotonta nähdä revanssismia missään näistä elokuvista. Ne kaikki kuvaavat omalla tavallaan sodan kauheutta, joskin ne samalla kunnioittavat sotilaiden kestävyyttä.

Senjavskaja ei mainitse mitään siitä, mikä suomalaisen mielestä on keskeistä Tuntemattomassa sotilaassa: upseerien ja miehistön ristiriita.

Myös Olli Saarelan Rukajärven tien uskonnollinen symboliikka – päähenkilö istumassa kuin Jeesus Leonardo da Vincin tunnetussa ehtoollismaalauksessa ”pahiksen” ja ”hyviksen välillä – on mennyt Senjavskajalta täysin ohi.

Loppujen lopuksi kyse ei ole vain kahdesta kansallisesta näkökulmasta vaan myös kahdesta erilaisesta esteettisestä lähtökohdasta. Kun Talvisodassa eversti Laurila nostattaa puheellaan ennen rintamalle lähtöä miestensä mielialaa, suomalainen katsoja ottaa sen vain aikakauden realistisena kuvauksena. Sen sijaan Senjavskajan mielestä suomalaisten olisi pitänyt kuvata sotaa sodanjälkeisen ulkopolitiikan tai tarkemmin sanoen sen neuvostoliittolaisen version mukaan.

Senjavskajan artikkelista voi ottaa opiksi: ei pidä suoralta kädeltä tuomita vierailta tuntuvia ulkomaisia romaaneja ja elokuvia, vaan on ensin tunnettava niiden konteksti.

Kirjallisuutta

Senjavkaja, Jelena: Suomi Neuvostoliiton vihollisena toisessa maailmansodassa: viholliskuvan synty ja kehitys vuosina 1939-40 ja 1941-44. -Teoksessa Monikasvoinen Suomi. Venäläisten mielikuvia Suomesta ja suomalaisista. Toim. Olga Iljuhina, Aleksei Tsamutali, Timo Vihavainen. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Mnogolikaja Finljandija. Obraz Finladii i finnov v Rossii (2004) suom. Mirko Harjula et al. Edita 2009. Kleio.

Senjavskaja, Jelena: Venäläiset ja suomalaiset toistensa silmin sota-aiheisissa elokuvissa. Carelia 5/2005.

Tästä artikkelista olen referoinut Senjavskajan kuvaamia venäläisiä talvisotaelokuvia blogissa aiemmin.

Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava 2011.

Gund Numers-Snellman: Kartanon naiset

Gund von Numers-Snellmanin romaanissa Kartanon naiset yhdistyy kartanoromantiikka ja ihannoitu sodan kuvaus.

Gund von Numers-Snellmanin Kartanon naiset ilmestyi jatkosodan aikana 1943. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinnorna på Larsvik oli julkaistu edellisenä vuonna.

Ilmari Unhon 1944 ohjaaman elokuvan Kartanon naiset juliste lupaa katsojalle kartanoromantiikkaa mutta vaikenee sodasta. Kuva on Elonetistä.

Hangon lähellä sijaitseva Larsvikin kartano on köyhtynyt ja vailla miespuolista perijää. ”Patruuna” on Barbi Björner, jonka normaali asu on ratsastushousut, saappaat ja isoisän vanha paita. Kyseessä on siis naistenviihteen klassinen ”poikatyttö”, jonka kertomuksen kuluessa löytää naisellisuutensa kohdatessaan oikean miehen.

Varsinaisen ristimänimensä Pia Barbara tykistön suojeluspyhimyksen mukaan Barbi sai siitä, kun äiti synnytti hänet 1915 vuoteessa, jonka patjojen alle piilotettuja kivääreitä, ammuksia ja kiellettyä kirjallisuutta samaan aikaan, kun santarmit etsivät niitä turhaan talosta. Vanhemmat kuolivat varhain. Isän teloittivat punaiset tämän pyrkiessä valkoisten puolella 1918. Barbi oli jo aiemmin asunut kartanossa isoisän hoivissa, mutta tämäkin kuoli tytön ollessa kymmenvuotias.

Barbi on ylpeä sukunsa vaiheista 1600- ja 1700-luvulla: hänellä on ”Lützen veressään, Själlanti, Narva ja Pultava, Armfeltin marssi yli Norjan tunturien”. Suvun alaspäinmeno alkoi Barbin mielestä 1800-luvulla epäsäätyisestä avioliitosta, joka vierotti suvun naapurista, Lintulahden (ruotsiksi Lindulax) kreivillisestä perheestä. Paradoksaalista kyllä, kartano köyhtyi juuri puoliporvarillisten jälkeläisten aikana, tuhlaavaisuushan liitetään yleensä aateliin ja säästäväisyys porvaristoon.

Barbi tapailee metsässä Lintulahden nuorta kreiviä. Vaikka mitään ei tapahdu eikä edes sanota ääneen, Barbin ratsastusasun alla elää tytönsydän, joka haaveilee sekä naivansa rakastamansa samansäätyisen miehen että maatilojen yhdistämisestä. Nuori kreivi kihlaa kuitenkin porvarillisen perijättären. Barbi lohduttautuu alkoholilla, siis ajan kirjallisuuteen nähden varsin miehiseen tapaan.

Onneksi saapuu kesä ja sen mukana suvun muut naiset: Barbin serkku, Eurooppaa kiertelevä kolmikymppinen taiteilija Ebba ja täti, Helsingissä asuva nelikymppinen kaunotar Cilla, joka vaihtaa rakastajia kuin leninkejä.

Upseerinrouvan ihanne

Ebba vie Barbin automatkalla Kannakselle. Ebban entinen luokkatoveri, majurinrouva Irja Malm on täydellinen upseerinrouva: miehensä työtä ymmärtävä ja uraa tukeva, kiertolaiselämään sopeutunut ja kykenevä pukeutumaan vähillä varoilla edustavaksi. Irja on katkera vain siitä, että paitsi ettei armeijalle anneta rahaa, upseereita ei myöskään arvosteta.

Malmien ystävä, majuri Jukka Knapas soittaa luuttua ja lukee muille romanttisia runoja. Hänessä on siis ”naisellista” pehmeyttä sotilaan univormun alla – olisiko hän sopiva partneri Barbille? Romanssi ei vielä toteudu, sillä Barbi suree edelleen nuoren kreivin menettämistä.

Idyllin keskellä sotaa ennustaa vain Kaplaksen lukema säe Uuno Kailaan runosta Rajalla ”naisten rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten”, joka on alkuteoksessa suomeksi.

Runebergilainen talvisota

Kun kartanosta kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin pehtori ja muita miehiä, ”patruuna” Barbista ”tuli koko kartanon väen isä ja äiti”, joka ”kumartui sisään matalista ovista, istui muonamiesten tuvissa liedenpangolla, nyökkäsi vakavasti ja rohkaisevasti puolikasvuisille pojille – lohdutti hätääntyneitä vaimoja.”

Kuva kuin menneen ajan ihanteellisesta romaanista: yhteiskunnalliset erot ovat luonnollisia ja hyväksyttyjä, mitään epäkohtia ei ole, alustalaiset luottavat ”patruunaan”.

Sen sijaan Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa Summassa on myös Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos selviää sodasta.

Samassa romaanissa Kirkkonummelle evakkoon päätynyt helsinkiläinen keskiluokan rouva tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Kuten ajan henkeen kuului, Barbi pelkää Moskovan neuvottelujen aikana eniten sitä, ”ettei vain anneta periksi. Ei tuumaakaan.”

Runeberg ja Topelius liittivät runoissaan isänmaanrakkauden maisemaan. Myös Barbi kokee suomalaiseksi sellaisenkin mikä oikeastaan ei kuulu mihinkään maahan: ”Jalka koskee maata toisin kuin koskaan ennen, tuuli suhisee puissa uudella tavalla, mahtavin urkuäänin. Maa on suomalaista maata, suomalainen tuuli suhisee suomalaisissa puissa.”

Myös ruotsinkielisessä Gunnar Johanssonin talvisotaromaanissa Vi ville inte dö (1940, suom. Tahdomme elää, 1941) korostetaan rakkautta ”suomalaiseen maahan” ja ”suomalaiseen tuuleen”. Huomattakoon, että sekä Johansson että Numers-Snellman käyttävät Runebergin ja Topeliuksen tapaan sanaa ”finsk” eivät myöhempää termiä ”finländsk”.

Barbi kokee myös talvisodan ikoniseen teemaan: ”Me olemme yksi kansa, kokonaisuus.” Taustaa ei kuitenkaan mitenkään valoteta, toisin kuin Gunnar Johanssonin romaanissa Tahdomme elää, jossa vuonna 1918 valkoisten puolella taistellut päähenkilö ojentaa koulussa opettajan käskystä kätensä punaiselle luokkatoverille. Myöhemmin jälkimmäinen sanoo silloin ymmärtäneensä, ”että sittenkin oli muuta kuin vain kuilu lahtarien ja punaisten välillä [- – -] Samat surut, sama köyhyys, samat ilonaiheet ja sama parantumaton jonkin epämääräisen tulevaisuuden toivo.”

Larsvikiin tulee Helsingistä tulee evakkoja sekä ennakkoon että ensimmäisiä pommituksia pakoon. Myös Irja Malm tulee poikansa Johanin kanssa ja myöhemmin Irjan palvelija Claudia Shemeikka.

Sota vaikuttaa palveluskunnan ja alustalaisten vaimoihin positiivisesti: ”Oli ollut pikkumaisuutta ja kateutta ja riitaa lapsien vuoksi ja arkipäivän tuhansia pikku harmeja, mutta nyt niistä ei ollut mitään jäljellä.” Myös Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten ruotsinkielisen miniän.

Lintulahden kartanoa pommitetaan, Barbi hakee nuoren kreivittären ja tämän kälyn tyttärineen Larsvikiin.

Uutinen Suomussalmen voitosta otetaan väentuvassa vastaan laulamalla Barbin ehdotuksesta virsi Jumala ompi linnamme. Irja Malm kokee voiton henkilökohtaisena: ”Hän tunsi suomalaisen sotilaan ja upseerikunnan, tiesi mihin ne kelpasivat. Mutta hän tiesi myös, mitä puutteellisuuksia oli varustuksissa ja varsinkin tykistössä.”

”Runebergilaisempaa” talvisodan kuvausta tuskin voisi olla.

Naisen uhri

Ebba kokee syksyllä ilmestyksen: ”Hänestä [Ebbasta], eurooppalaisesta, oli tullut suomalainen. Oli yksi varma kiinteä kohta kokoonluhistuvassa Euroopassa, ystävien joukossa, jotka pettivät, uskossa, joka ei kestänyt. Olla suomalainen. Taistella selkä seinää vasten. Se oli niin äärettömän suurta, että se tekee kipeää.”

Sodan sytyttyä Ebba päättää: ”Minä nousen satulaan Larsvikin puolesta, Barbi, Barbi, minä lähden sotaan Larsvikin puolesta.”

Jukka Kaplas käyttäytyy rintamalla ihan eri tavalla kuin kesällä 1939. Ebban saapuessa parroittunut, mustunut majuri julmistuu ja kiroaa: hienostonainen ei kuulu rintamalle, tästä on vain haittaa.

Mutta Ebba lunastaa paikkansa: hän pitää Summassa lähellä etulinjaa kanttiinia ja asuu maan alla. Hän kokee, että sodassa unohtuu pikkumaisuus ja paras ihmisestä tulee esiin. Sotilaita hän luonnehtii sanoilla: ”Uhrimieli, itsensäunohtaminen. Näen sitä joka päivä yksinkertaisena, karkeasti hakattuna, höyläämättömänä. Ei suuria sanoja. Mutta kaunista, kaunista.”

Perinteisen viihteen teema on Gertrud Willenborgin mukaan, että hyvät, jalot, kauniit ja rikkaat ”aatelisihmiset” voivat hyväksyä joukkoonsa köyhän tytön tai miehen, jos tämä osoittaa olevansa ”sydämen aatelia”; molemmat ryhmät muodostavat yhdessä ”todelliset aatelisihmiset”. Näin avioliitto kreivin ja kotiopettajattaren välillä on mahdollinen.

Ebba tietenkin vain pilailee aikeella avioitua ”henkivartijansa” kanssa, mutta itse asiassa Kartanon naisissa mennään pitemmälle: synnynnäinen ylimys Ebba tunnustaa kaikki tavalliset sotilaat henkisesti ylimyksiksi: ”Täällä me kaikki olemme ylimyksiä.” Tasa-arvo siis vallitsee – tai pikemmin Ebbasta tuntuu siltä.

Ebba suunnittelee jopa alttaritaulua, jota tuskin olisi kirkkoon hyväksytty: ”Nuhruinen lumipuku, kasvot, konepistooli.”

Ebban kuoleman jälkeen Jukka Kaplas kirjoittaa Barbille: ”Hän oli meidän pyhimyksemme, lämmin valo suuressa pimeydessä. Hän oli nainen, lämmin, hieno, ja hän kuoli kuin kelpo sotilas.”

Naisen kaatuminen nostetaan suurimmaksi uhriksi myös kahdessa sodanaikaisessa talvisotakuvauksessa: Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon Valitussa kansassa ja luvatussa maassa, niin erilaisia kuin ne muuten luonteeltaan ovatkin.

Ebban kuolinilmoitukseen Barbi valitsee latinalaisen mietelauseen ”Navigare necesse est, vivere not necesse” (purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei). Barbi selittää Cillalle: ”Mitä elämä hänelle [Ebballe] merkitsi? Maalaamista. Mutta välttämätöntä se ei ollut. Välttämätöntä oli pelastaa sielunsa.” ”Hän lähti sotaan Larsvikin puolesta, Cilla. Jonkun meistä oli lähdettävä.” 

Rakkautta ”armovuonna”

Välirauhaa kuvaavan osan nimi on armovuosi. Majuri Kaplas tulee linnoittamaan Neuvostoliiton tukikohdaksi rauhansopimuksessa luovutetun Hangon ympäristöä ja pyytää Barbilta upseereilleen majoitusta. Cilla on kaunis, ei tosin enää nuori mutta majurille sopivan ikäinen ja sotilaan sydän saattaa kaivata lohtua, kun uusi sota on edessä. Mutta vaikka kyseessä olisi vain vaaraton ”kesäleikki”, Jukka Kaplas ei kiinnostu Cillasta vaan hänen hellyytensä ja suojelunhalunsa herättää Barbi: ”Hän ei näe edessään Larsvikin patruuna Björneriä, vain yksinäisen naisen vanhassa rajaseudun kartanossa.”

Pari rakastuu ja nauttii yhdessä olosta päivän kerrallaan. Ei edes juoru Barbin juomisesta sammuta Jukka Kaplaksen tunteita, päinvastoin se herättää suuttumuksen juorun kertojaa kohtaan, jos juoru on tosi, ja halun auttaa Barbia, jos juorussa on perää.

Vasta kun majuri kysyy: ”Lapsi, mitä me odotamme? Eikö jossakin ole pappia?”, ammatit ja elämänarvot asettuvat tielle. Barbi ei voi mennä naimisiin Larsvikin takia, eikä Jukka Kaplas halua erota armeijasta, puhumattakaan että eläisi vaimonsa omaisuudella: ”Vaimo seuraa miestään”. Toisin kuin perinteisissä naistenromaaneissa, nainen ehdottaa suhdetta, mutta mies torjuu.

Barbi voittaa halunsa langeta taas lohduttautumalla alkoholilla. Hän alkaa pehmetä, kun käsipuoli pehtori kertoo menevänsä naimisiin, koska juuri vaikeana aikana ”Tarvitsee kaiken lämmön, mitä voi saada –”

Vähän myöhemmin majuri saa Barbin mielen muuttumaan vetoamalla uuden sodan uhkaan: ”Voimmeko tuhlata aikaa tällä tavalla? Elämä on niin säälittävän lyhyt, ainakin meille. Etkö voi suoda meille vähän onnea kahden helvetin välillä?” Barbin kysymykseen ”Tuleeko – sota?” Kaplas vastaa, ettei tiedä sitä sen enempää kuin tämäkään, mutta Yhden tiedän” [- – – ]”Tahdon sinut. Rehellisesti. Salatiet eivät sovi meidän kummankaan arvolle -.”

Mies osaa luonnostaan kaikki työt paremmin kuin nainen

Kun Barbi loukkaa jalkansa ja joutuu vuodelepoon, hän joutuu turvautumaan miehensä apuun kartanon töiden järjestelyssä, jotka tämä järjestääkin vaimoaan paremmin – ilmeisesti vain koska on mies, eihän Jukalla papinpoikana ole kokemusta maatöistä, ainakaan muuta kuin kenties nuorena mukana olosta perunannostossa ja heinäpellolla. Lisäksi Barbi ”oppi kunnioittamaan omaa tahtoaan voimakkaampaa tahtoa” ja on kiitollinen, kun mies ei hienotunteisesti ”osoittanut etevämmyyttään missään muussa kuin toiminnassa”.

Aviomies on myös moraalisesti vaimoaan parempi, koska näkee asiat laajemmin kuin yhden tilan näkökulmasta. Vaikka Barbi on aiemmin tiukasti torjunut pehtorinsa ehdotuksen, että elintarvikkeiden säännöstelymääräyksiä kierrettäisiin, hän on ”toisinaan kärkäs valittamaan säännöstelyä ja määräyksiä tuottajan annoksista huolimatta, mutta sitten hän kohtasi Jukan katseen ja häpesi.”

Muutenkin Barbi joutuu kasvamaan henkisesti ”Jukan spartalaisen yksinkertaisuuden ja sen lämpimän myötätunnon edessä, jota tämä tunsi toisia kohtaan”.

Toisaalta Barbista tulee naisellisempi, kun hän pakollisen leponsa aikana saa tuntea ”palveltuna ja hemmoteltuna olemisen harvinaista tenhoa”.

Kesäsota alkaa

Kun uusi sota on kesäkuussa 1941 edessä, se on kummankin mielestä oikeudenmukainen. Aluksi joukko-osasto on Hangon rintamalla, jolloin majuri voi tulla iltaisin kotiin.

Vaikka Jukka Kaplaksen hellittelynimi vaimolleen on ”lapsi”, aviomies ei vaadi Barbia lähtemää kartanosta, koska sen asukkaille ei ole annettu virallista evakuointimääräystä kuten lähempänä oleville asukkaille, vaan luottaa tämän rohkeuteen: ”Tiesinhän, ettet säikähtyisi – pikku sodasta.”

Ja ehkä Barbi on aliarvioinut itseään, sillä majuri sanoo arvostavansa vaimonsa työtä ja näkevänsä tämän kumppaninaan: ”Tästä tulee meidän sotamme, minä sodassa, sinä kartanossa. Sinä olet tärkeä tekijä, sinä maanviljelijä.”

Sitten Jukka Kaplaksen osasto siirretään tärkeämpään paikkaan, itään, ja sota erottaa avioparin kuten muille sotilaille ja heidän vaimoilleen on jo aiemmin käynyt.

”Barbi kirjoittaa hitaasti kirjeitään, jokainen sana on hyväily, jokainen piste kaipauksen huuto. Mutta näkyä se ei saa.”

Sen sijaan tällaista ei kirjoiteta tai ainakaan lähetetä: ”Olen ollut kauhean peloissani, Jukka – ei talvisodan suurta, pyhää, uhmaavaa tuskaa, se ei koskenut minua, se koski kaikkia – nyt olen peloissani itseni ja omani vuoksi.”

Mikä todella merkitsee

Lopullisesti Barbin muuttumisen naiselliseksi takaa raskaus. Sen hän on tajunnut kesäkuussa, mutta salannut asian mieheltään, koska ei ole tahtonut tehdä tätä levottomaksi, kun uusi sota on edessä. Kuullessaan Irjan aviomiehen kaatuneen Barbi tajuaa olleensa väärässä: ”jos hän ei koskaan saa sitä tietää – hänen oikeutensa on saada se tietää. Hänen. Meidän.”

Uutinen saa majurin tuntemaan ”kuin olisin tullut paljon lähemmäksi miehiäni kuin ennen. Me paksunahkaiset ammattisotilaat olemme harjaantuneet sotaan, mutta loppujen lopuksi sotilas, rivimies, on tärkein, pieni, sitkeä, suomalainen sotilas. Ja kotona hänellä on vaimo ja lapsia ja ehkä lapsi, joka ei ole vielä syntynyt.”  

Barbi odottaa miestään lomalle. Hänellä ei ole enää ”kapealanteista pojanvartaloa” ja hänen on täytynyt luopua ratsastushousuista, mutta ”oli vielä kaunis katsella” ja tahtookin olla ”kaunis Jukan silmissä, rakastettava Jukan mielestä”.

Mutta nyt vuorostaan Larsvikia pommitetaan ja Barbi pelastetaan Lintulahteen. Kuullessaan huhuja Jukan kaatumisesta hän on tuskassaan kuin kuka tahansa nainen. Vielä Irjan aviomiehen kaaduttua Barbi oli ajatellut: ”Kaatui maansa puolesta. Se oli kaunista. [- – -] Kaatui Lützenissä, Pultavan luona, itärintamalla. Vuosisata vuosisadan jälkeen. Sotilaan tie. Yksinkertaista, kaunista ja arvokasta.”  

Huhut osoittautuvat vääriksi, mutta ne ovat auttaneet Barbia asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Aviomiehen saatua lomaa pari tapaa Helsingissä. Mutta vaikka aiemmin on muistutettu, että Helsinkikin on kokenut sodan pommitusten muodossa, kaupunki on rintamalta tulleelle Jukka Kaplakselle ja rajalla asuneelle Barbille vieras ympäristö, jossa he eivät voi löytää toisiaan.

Toisin kuin aiemmin, majuri haluaisi ”ottaa Barbin mukaansa sotaan, vaimonsa, toverinsa”, mikä jälleen osoittaa arvostusta. Raskaus kuitenkin tekee aikeen mahdottomaksi, eikä aviomies voi edes sanoa vaimolleen todellisia ajatuksiaan: ”Mielettömään aikaan tämä lapsukainen pyrki maailmaan”.

Niin pari palaa yhdessä Larsvikin raunioille: ”Hänellä [Barbilla] oli Jukka. Ja Larsvikiä ei oltu otettu häneltä pois: Kaikesta huolimatta. Hävitetty ja ammuttu rikki ja poltettu, runsittu ja myllerretty, mutta sitä ei ollut otettu häneltä pois.”

Vaikka majuri tuntee Larsvikin tuhoutumisen takia myötätuntoa vaimoaan kohtaan, se on tuonut hänen oman unelmansa Syväristä lähemmäs: ”Maa, joka oli omistamisen arvoinen. Mahdollisuuksien maa. Tulevaisuuden maa. Talo virran törmällä, josta on laaja näköala yli jokilaakson, valtavat metsät, hedelmällinen maaperä. Maa, jota saisi viljellä, raja, jota puolustaa. Riistamaita ja kalavesiä, sotilaiden ja miesten maa, sellaisten naisten kuin hänen vaimonsa.”

Lopussa Barbi miettii mutta ei sano miehelleen: ”Taloja on rakennettu ennenkin, kodit ovat nousseet raunioista. Elämä jatkuu edelleen. Maa on jäljellä ja se on minun. Ja Jukka on minun ja hän matkustaa takaisin rintamalle kahden päivän kuluttua. Rakentaa uudelleen – alkaa alusta. Täällä tai siellä, yhdessä – tai yksin. Tärkeintä on, ettei anna perään. Että maata viljellään. Täällä tai siellä… Antaa Jukan leikkiä. Hän on mies ja lapsi, minä nainen ja vanha kuin maa. Ja he kaksi ovat yhtä -.”

Jo antiikista alkaen mies ja nainen on pelkistetty yksinkertaiseksi vastakohtapareiksi kuten taivas – maa ja aktiivinen – passiivinen, jossa miestä pidetään luonnostaan parempana kuin naista.

Mutta tällä kertaa nainen, jota aviomies on kutsunut ”lapseksi”, pitää siis miestään lapsena ja on selvästi tätä realistisempi.

Elokuvan Kartanon naiset pääpari: Jukka Kaplas (Jalmari Rinne) ja Barbi Björner (Hilkka Helinä). Kuva Elonetistä.

Elokuva

Romaanista tehtiin 1944 Ilmari Unhon ohjaama elokuva. Barbi Björneriä näytteli Hilkka Helinä, majuri Jukka Kaplasta Joel Rinne, Ebbaa Salla Karuna, Cillaa Ruth Snellman, Lintulahden nuorta kreiviä Reino Häkälä, nuorta kreivitärtä Maininki Sippola, pehtoria Kaarlo Aavajoki, majurirouva Irja Malmia Emma Väänänen ja majuri Freddi Malmia Eino Kaipainen.

Pääparin Joel Rinteen (s. 1897) ja Hilkka Helinän (s. 1916) parinkymmenen vuoden ikäero pistää elokuvassa silmään, mutta myös romaanin sankarin täytyy olla jo sotilasarvonsa takia huomattavasti sankaritarta vanhempi. Elokuvassa Jukka Kaplas on kesällä 1939 kapteeni ja talvisodan jälkeen hän on majuri, romaanissa hän on koko ajan majuri.

Elokuvan juoni seurailee melko tarkasti romaania. Muutamia eroja kuitenkin on.

Elokuvassa vanha kreivi sanoo pojalleen, että tämän on luovuttava Barbista ja naitava rahaa, että konkurssilta vältytään. Romaanissa Lintulahti ei ole niin huonoissa kantimissa ja vanha kreivi sanoo jälkeenpäin Barbille: ”Poikani olisi pitänyt naida hänet, sen minä sanoin pojalleni. [- – -] Viettele tyttö, minä sanoin, tai nai hänet, joko tahi, mutta älä riipu hänessä kiinni tuolla tavalla.”

Romaanissa politiikka supistuu jopa Perkjärvellä elokuussa 1939 laimeaan keskusteluun Englannin ja Neuvostoliiton neuvotteluista, joita kommentoidaan: ”Myyvätkö he meidät vai ei? – Kun nyt olisi Saksa – viime vuosien kirottu politiikkamme…” Sen sijaan elokuvassa Jukka Kaplas ja ”juureton maailmankansalainen” Ebba lyövät vetoa: syttyykö sota. Ebba lupaa liittyä armeijaan, jos niin käy. Onkin selvää, että elokuvassa Ebban päätös piti motivoida ajoissa.

Romaanissa nuoren kreivi naimisiin menonsa jälkeen kumartaa Barbille viipurilaisessa ravintolassa, elokuvassa he tapaavat, kun Ebban ajama auto ohittaa kreivillisen parin pulaan joutuneen auton. Romaanissa ei ole kohtausta, jossa haavoittumislomalla olevan nuori kreivi kehottaa Barbia muuttamaan Larsvikistä Lintulahteen, joka on tykinkantaman ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Larsvikin ja Lintulahden epäsopu osoittautuu elokuvassa vähäpätöiseksi ja suhteet solmitaan uudestaan sodan paineessa. Romaanissa autetaan pommitusten uhreja puolin ja toisin, mutta suhde säilyy etäisenä.

Elokuvan loppukohtauksessa kartanon raunioilla Jukka Kaplas lohduttaa vaimoaan, että ”Maa on vielä jäljellä, pyhä kallis maa” ja talo voidaan rakentaa uudelleen. Majuri ei lainkaan mainitse unelmaa teemaansa Itä-Karjalassa – Suur-Suomi ei elokuvan tekoaikana ollut enää realistinen tavoite ja esityspäivänä sitä ei enää voinut edes julkisesti mainita paitsi paheksuen.

Ensi-ilta oli näet joulupäivänä 1944, siis vasta jatkosodan jälkeen. Kritiikki oli hämmentynyt: patetiaa vierastettiin ja huumoria kaivattiin. Yleismenestys oli kuitenkin vuoden neljänneksi paras.

Huomion arvoista on, että elokuva saatettiin esittää, vaikka poliittinen tilanne oli muuttunut. Ehkä se koettiin vain inhimillisenä draamana: sota aiheutti aineellista tuhoa, mutta jälleenrakennus oli mahdollista, koska maa – laajemmassa merkityksessä Suomi – oli jäljellä. Näinhän oli loppunut myös Mika Waltarin talvisodan jälkeen käsikirjoittama Oi kallis Suomenmaa.

Pois oli jätetty käsikirjoitukseen sisältyvää yleistä taustaa: autenttista filmimateriaalia Karjalan evakuoinnista talvisodan jälkeen ja jatkosodan hyökkäysvaiheesta. Samoin oli poistettu kolme r-sanaa.

Juha Seitjärven mukaan elokuvan kartano oli Kirkkonummella sijaitseva Oitbackan kartano, jossa oli upea puutarha.

Kirjailijasta ja romaanin taustasta

Gund von Numers syntyi 1901. Isä oli rautatievirkamies ja runoilija Gunnar von Numers. Tuleva kirjailija ei siis kasvanut mitenkään ylellisissä oloissa.

Sen sijaan upseerinvaimon elämän kirjailija tunsi omakohtaisesti. Hänen aviomiehensä oli jääkärikenraalimajuri Aarne Snellman, joka haavoittui huhtikuussa 1942 ilmapommituksessa Syvärillä ja kuoli sotasairaalassa.

Kirjailija oli Våra Kvinnor -lehden päätoimittajana 1928–1930. Vuosina 1943–1948 hän työskenteli Mannerheimin lastensuojeluliitossa. Jatkosodan aikana toimi kummikuntasihteerinä ja edisti näin Suomen suhteita Ruotsiin.

Esikoisromaani julkaistiin 1926. 40-luvulla ilmestyi kolme romaania, jotka kaikki suomennettiin, ja tämän jälkeen vielä kaksi romaania.
Kirjailija meni uudelleen naimisiin vuonna 1948 ja muutti samalla Ruotsiin, jossa hän kuoli 1984.

Romaanin taustasta

Kirjailija kertoo romaanin alussa teoksensa taustasta: Larsvikin Björnerit olivat eläneet osaksi paperilla, osaksi mielikuvituksessani lähes kymmenen vuotta. Kun jalkavamma pakotti kirjailijan kevättalvella 1942 pysyttelemään vuoteessa muutamia viikkoja, tällä oli aikaa miettiä nuorinta sukupolvea.

Kirjailija päätti siirtää toiminnan sotien aikaan, minkä takia nuorimman sukupolven iästä oli pudotettava kymmentä vuotta. Larsvikin kartano siirrettiin kirjailijan tuntemalle sotatoimialueelle, Hangon rajalle, minkä takia eivät ”henkilöt ja ympäristö ole erityisen uusmaalaisia”.
Taloilla ja henkilöillä ei kirjailijan mukaan ole todellisia esikuvia, vaikka hän kirjoittaessaan oleskeli Karis-Dragsvikin kartanossa.

Mainitsematta miehensä nimeä kirjailija sanoo lopuksi, että hän kirjoitti teoksensa loppuun vaikeana aikana ja ettei sitä, jolle hän sen kirjoitti, ole enää olemassa. Romaani oli siten rakkaudenosoitus ja surutyö.

Lisää tietoja

Gund Numers-Snellman Wikipediassa

Aarne Snellman Wikipediassa

Elokuva Kartanon naiset Wikipediassa ja Elonetissä

Elokuva Oi kallis Suomenmaa Elonetissä

Uuno Kailas: Rajalla

Seitjärvi, Juha: Helsinkiläiset kartanomiljööt SF-elokuvissa. – Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla. Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Toim. Kimmo Laine et al. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2019.

Suomen kansallisfilmografia 3. Vuosien 1942-1947 suomalaiset elokuvat. Toimituskunta Kari Uusitalo et al. Painatuskeskus & Suomen elokuva-arkisto 1993.

Willenborg, Gertrud: Adel und Autorität. –  Teoksessa Trivialliteratur. Aufsätze. Hrs. von Gerhard Schmidt-Henkel et al. Literarisches Colloquium 1964.

Olen kirjoittanut Gunnar Johanssonin romaanista Tahdomme elää Hiidenkivessä 6/2009.

Blogissa olen kirjoittanut Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa.

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on vaikuttava evakkoromaani ja epäsankarillinen sotaromaani.

Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) viisiosaisen Kannas-sarjan alkupuoli sijoittuu kuvitteelliseen Suontaan kylään todellisessa Valkjärven pitäjässä.

Kannas-sarjan alkuosat

Ensimmäinen osa Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu kesällä 1925 ja toinen osa Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin syksystä kevääseen.

Keskeisiä henkilöitä ovat eri-ikäiset naiset, ja tapahtumat liittyvät yksityiselämään: avioton lapsi, avioero, vanhusten avioliitto, apen ja miniän lapsi. Yhteisenä sanomana on, että on tullut uusi aika eivätkä vanhat moraalisäännöt enää päde, vaan naisilla on oikeus asettaa etusijalle omat tunteensa ja tarpeensa välittämättä siitä, mitä muut ihmiset heidän ratkaisuistaan ajattelevat.

Tämä saattaa heijastaa enemmän kirjoitus- kuin tapahtuma-aikaa, ainakin siinä mielessä että kyläläiset hyväksyvät melko helposti sovinnaisesta moraalista lipeämisen. Ainoa poikkeus on kaikkia ja kaikkea arvosteleva Akviliina, mutta häntäkään ei lopulta jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Suontaan kylässä eletään idyllissä. Edes sisällissota jälkivaikutuksineen ei ole koskettanut kyläläisiä.

Keskeisiksi henkilöiksi nousevat ystävykset Helmi Elisa ja Martta. He ovat ensimmäisessä osassa 11-vuotiaita tyttöjä ja toisessa osassa 21-vuotiaita nuoria naisia.

Tuolloin Martta on kotikylässään kansakoulunopettajana. Hän rakastaa Aarnea, joka opiskelee Helsingissä. Siellä Aarne ihastuu opiskelutoveriinsa, joka sopii vaimoksi, mutta samaan aikaan hänellä on suhde Marttaan.

Helmi Elisa joutuu äitinsä kuoleman jälkeen vuosia hoitamaan nuorempia veljiään. Kun hän lopulta uskaltaa sanoa vastaan isälleen, tämä häätää hänet kotoa. Hän muuttaa ensin nuorimman veljensä Artun kanssa keittäjäksi Martan koululle ja sitten Viipuriin, jossa asuu ihastus Andreas Karhu.

Naisten ja lasten kylä Kannaksella kesäkuussa 1944

Sarjassa hypätään talvisodan, välirauhan, jatkosodan alun ja asemasodan yli. Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1982) tapahtuu kesäkuussa 1944. Naiset ja lapset ovat palanneet Suontaan kylään ja tekevät siellä miestenkin työt. Nuoremmat miehet ovat armeijassa, vanhemmat työvelvollisina. Vanhukset ovat edelleen evakossa.

Martta ja Helmi Elisa ovat nyt 30-vuotiaita. Ennen romaanin alkua sota on muuttanut heidän kohtalonsa päinvastaiseksi. Andreas Karhun kanssa avioitunut Helmi Elisa on jäänyt sotaleskeksi ja seitsemänvuotiaan Lauran yksinhuoltajaksi. Sen sijaan Martta on viimein menossa naimisiin Aarnen kanssa, jonka vaimo on kuollut pommituksessa.

Sota on läsnä kirjan alusta alkaen: pommilaivueet lentävät kylän yli. Raskaana oleva Martta joutuu rintamalta karanneen sotilaan ahdistelun kohteeksi. Näin osoitetaan, että pahuutta on myös suomalaisissa.

Kun karkuri hiiviskelee talon lähellä, Helmi Elisa ampuu haulikolla varoituslaukauksen ja myöhemmin hän ampuu sairastuneen lehmän. Teot näyttävät, että ihminen tekee mitä vain, kun on pakko, vaikka ensin uskoo, ettei pysty.

Lapsi ei ymmärrä sotasankaruutta

Romaanien vaikuttavin ja koskettavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura. Laura joutuu miettimään itsekseen isänsä kaatumista ja sotaa itsekseen, koska aikuisilla ei ole aikaa.

Kun käsitteet eivät ole selvillä, Laura kuvittelee lopun: ”Laura vihasi Syväriä… [- – -] Sen täytyi olla hirvittävä paikka, kun sinne kaikki joutuvat ja melkein kaikki kuolivat.”

Isän kuolinilmoituksessa on ollut sana ”sankarityö”, jota Laura ei hyväksy: ”Onko se sankarityö, että Syväri tappaa kaikki? Että lapsetkin tapetaan? Onkos se sankaria? Eikö se olisi sankarityö, että Syväri ei tappaisi, vaan jättäisi eloon, että lapsetkin pelastuisivat!”

Harvoin on vaistomaista sodanvastaisuutta ilmaistu näin tehokkaasti.

Laura osoittaa hurjaa luontoa ja itsepäisyyttä: hän kiroilee yli lentäville vihollisen pommikoneille ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon. Tällaista käytöstä eivät aikuiset hyväksy eivätkä edes ymmärrä sen syitä.

Toisen kerran suin päin evakkomatkalle

Martta kysyy vihkilomalle tulevalta Aarnelta, miksi evakuointia ei ole jo tehty. Aarne vastaa, että se oli ”Sama kuin sanoisi että sota on hävitty jo. [- – -] Miten estää ihmisiä jotka tahtoo palata kotiin, ei mitenkään.” Kun Martta sanoo: ”pakkohan ihmisten on tietää”, Aarne vastaa: ”Entä jos ihmiset eivät tahdo tietää?”

Kun Martan kysyy suoraan, menetetäänkö Karjala uudelleen, Aarne myöntää viimein: ”Sinun on pakko alkaa suunnitella lähtöä.”

Keskustelu ei auta varautumaan tulevaan. Puna-armeijan suurhyökkäyksen jälkeen joudutaan suinpäin lähtemään uudelle evakkomatkalle.

Hietamies kuvaa ensin yleistä tilannetta ja sitä, miten evakkomatkalla kesäisen luonnon kauneus jää huomiotta.

Sitten kuvaus siirtyy kuorma-auton lavalle, jossa Suontaan naiset ja lapset pääsevät Viipuriin asti, koska joukossa on juuri synnyttänyt Hilkka, tämän vauva ja vanhempi tytär Raija, jonka jalka on jäänyt pyörän väliin. Ainoa järkähtämättömän optimisti on nuori lotta Kerttu.

Viipurissa vallitsee kaaos

Keskeisellä sijalla romaanissa on Viipurin puolustuksen nopea romahdus.

Sodassa ei ole mitään sankarillista, se on vain turhaa kuolemaa, sekasortoa ja jopa anarkiaa. Viipurissa vallitsee kaaos. Kun sotilaat määrätään kaatamaan viinapullojen sisältö maahan, toiset sotilaat heittäytyvät rähmälleen maahan juomaan viinan.

Siviilit on määrätty poistumaan Viipurista ja muut ovat totelleet, mutta Martta ja Helmi Elisa jäävät yksityisen syyn takia kaupunkiin. Tämä on tuossa tilanteessa järjetöntä käytöstä, mutta sellaista esiintyy oudossa tilanteessa.

Helmi Elisan 19-vuotias veli Arttu saa kokemattomana sotilaana hermoromahduksen. Häntä kuitenkin kohdellaan ymmärtäväisesti ja empaattisesti, ja pian hän pystyy jo paarinkantajaksi.

Artun ystävä Kyösti ja tämän toveri Vainio sekä Martan mies kapteeni Aarne Heikkilä ovat Viipurissa vielä vihollisen vallattua sen, mutta pääsevät viime hetkellä veneellä pakoon.

Rauhaa kaivataan mutta epäpoliittisesti

Ennen suurhyökkäystä Aarne vastaa Martan kysymykseen pelkääkö hän: ”Pelkää…jokainen pelkää, itsensä puolesta, läheisten puolesta, miesten puolesta, koko maan puolesta. Mitä tässä tapahtuu, ei kukaan tiedä. Tiedän vain että hyvin ei käy. Ei tässä sodassa ole mitään järkeä, nyt pelataan vain aikaa. Ei tullut Suur-Suomea, ei sen näköistäkään… Minä en muuta toivo kuin että rauha tulisi.”

Eniten sotaa vastaan on Aarnen ystävä, lääkintämajuri Pekka Karjalainen, joka työssään on ”yrittänyt tuolla leikkaussalissa saada kokoon nuoria poikia, lapsia…jotkut alle kahdeksantoista. Ei heillä ole mitään illuusioita, he pelkäävät avoimesti. Lapsia me lähetämme nyt etulinjoille! Olen todella väsynyt katsomana turhaa kuolemaa. Uskallan sanoa sen, vaikka minua syytettäisiin pelkuriksi. Nyt pitäisi tehdä rauha.”

Molempien rauhankaipuu on ei-poliittista, tekoja siitä ei seuraa eikä rauhanehtoja pohdita.

Sodassa kuolee ja haavoittuu myös siviilejä

Lääkintämajuri Karjalaisen pessimismiin vaikuttaa se, että hän on juuri menettänyt vaimonsa ja pienen tyttärensä. Tämän takia hän on niin välinpitämätön omasta kohtalostaan, että menee ihan tahallaan pommituksen keskelle, mutta säästyy.

Vielä enemmän sodan synkkään kuvaan vaikuttavat siviiliuhrit: Helmi Elisa myöhästyy viimeisestä junasta Tienhaarassa, lähtee järjettömästi kävelemään asemalta pitkin rataa ja joutuu maataistelukoneen pommituksen uhriksi.

Kirjailija on kuitenkin järjestänyt niin, ettei kukaan keskeisistä henkilöistä kuole. Kyösti haavoittuu Viipurissa käteen. Aarnen vakava haavoittuminen Talissa selviää Martalle seuraavassa osassa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983).

Muuten sodan aiheuttamat kuolemat ovat tapahtuneet jo aiemmin: Karjalainen tulee juuri vaimonsa ja tyttärensä hautajaisista, ja Helmi Elisan mies Andreas Karhu on kaatunut jo jatkosodan alussa.

Sattumanvaraisuus ja kaoottisuus

Juonelle on tyypillistä, että henkilöt tapaavat toisensa sattumalta ensin Viipurissa, sitten kenttäsairaalassa ja lopulta Simolan asemalla. Tämä tuntuu vähän saippuasarjamaiselta, mutta tällaista sattui sodassa. Romaanin suuri ansio on näyttää tapahtumien kaoottisuus ja sattumanvaraisuus.

Heikkoutena on, että asioita sanotaan suoraan sen sijaan, että lukija saisi ne itse oivaltaa. Esimerkiksi Martta sanoo: ”Tapahtumat kulkivat ohi sellaisella vauhdilla, että vasta jälkikäteen niitä alkaa pohtia.”  Toisaalla todetaan, että tunteet on suljettava pois, jotta pystyy toimimaan.

Fyysiset haavat paranevat, mutta entä henkiset?

Jouduttuaan Tienhaarassa eroon Martta ja Helmi Elisa tapaavat kirjan lopussa juhannuksena evakkojunassa Simolan asemalla. Martta on huolissaan tulevaisuudesta: ”Tuleeko rauha ja milloin se tulee? Päästäänkö Mynämäkeen ja miten meidät otetaan siellä vastaan? Minkälainen talo, minkälaiset ihmiset? Missä syntyy lapsi?”

Helmi Elisa tyynnyttelee: ”Älä sie kysy itseltäsi niin paljon, [- – -] Et kuitenkaan saa niihin vastauksia suoraan. Kaikki selviää elämällä eteenpäin, rauhallisesti, määrätietoisesti.”

Helmi Elisa taas miettii: ”Haavat paranisivat aikanaan. [- – -] Mutta paranisiko hänen pelkonsa? Kuva jättiläismäisestä maataistelukoneesta, joka peitti näkyvistä auringon ja yritti tappaa hänet? Se mielikuva seurasi häntä yhä öisin ja joskus hän heräsi omaan huutoonsa?”

Tämä on jälleen hyvin oivallettu, mutta olisi parempi, että se kävisi ilmi vain kerronnasta.

Elämä jatkuu evakossakin

Koska tapahtumiin on kirjoitusaikana välimatkaa jo lähes 40 vuotta, pääsanoma on jo tässä vaiheessa toivo ja usko: vaikka koti ja kotiseutu on menetetty, elämä jatkuu, vaikkakin ”vierailla poluilla, oudoilla ovilla”, kuten seuraavan kirjan nimi kuuluu.

Samalla kun puhutaan siitä, mitä tuttuja kukkia uudella asuinseudulla on ja mitä ei, puhutaan siitä miten menetykset voisi korvata: ”Mut ruiskukkia ja päivänkakkaroita on. Niistä se on nyt tunnelma tehtävä siellä, vieraalla maalla. Tätä mikä oli, ei koskaan saada, mutta pakko on tyytyä johonkin joka edes muistuttaa entistä elämää.” Tosin arvellaan, ”että on mahdoton sopeutua sinne. Ja onko meillä kohta koko maatakaan…Mutta jos on, niin ehkä vuosien myötä sekin tapahtuu.”

…ja myös menetetyllä alueella

Kirjoittamisajankohdan ja tapahtuma-ajan välimatkasta johtuu ilmeisesti myös, että kirjasta puuttuu täysin Viljo Kojon Kymmenen savun kylän (1943) ja Unto Seppäsen Evakon (1954) paatos, että maa on karjalaisten eikä se voi koskaan kuulua kenellekään muulle.

Päinvastoin parissa kohtaa todetaan, että elämä jatkuu myös menetetyllä alueella. Jo Viipurissa Martta sanoo Helmille: ”ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki…ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.”

Yleishumaaniin sanomaan kuuluu, että kun Helmi Elisa ja tämän tytär Laura näkevät Viipurissa sotavankeja, yksi näistä katsoo Lauraa: ”Hänen silmiinsä syttyi ikävä, ja tuntui kuin hänen katseensa olisi hyväillyt pientä valkotukkaista tyttöä, mutta silmät olivat ja pysyivät surullisina. Helmi Elisa ymmärsi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä, ja äkkiä hän hymyili miehelle. Ja kuitenkaan hän ei tiennyt, miksi sen teki. Ehkä siksi, että ihminen siinä kulki. Kaikesta huolimatta.”

Elokuva on melkein vailla uuspatriotismia

Romaanista tehtiin 1995 elokuva, joka sai saman nimen Hylätyt talot, autiot pihat. Neuvostoliiton kukistuttua oli mahdollista filmata aidoilla tapahtumapaikoilla Viipurissa, jopa panna linnan Suomen lippu. Myös lipun laskeminen ja punalipun nostaminen näytettiin elokuvassa.

Marttaa näyttelee Jonna Järnefelt, jonka langanlaiha olemus tuntuu liian kaupunkilaiselta ja nykyaikaiselta eikä siten uskottavalta 40-luvun maalaiskoulun opettajaksi. Sen sijaan vaalea ja pyöreä Sari Puumalainen on uskottava Helmi Elisa.

Epäaidolta tuntuu myös Martan ja Aarnen (Mats Långbacka) kirjakielinen dialogi. Sen sijaan Helmi Elisan murrerepliikit sujuvat hyvin.

Myös jotkut evakuointia käsittelevät kohtaukset tuntuvat epäaidoilta verrattuna Evakko-elokuvaan (1956). Ilmeisesti aiheen ajallinen läheisyys auttoi Evakon tekijöitä aitouden tunnun luomisessa.

Toisin kuin Evakko-elokuvan tekijät vuonna 1956, Hylättyjen talojen, autioiden pihojen tekijät eivät voineet luottaa siihen, että katsojat tuntisivat aiheen. Niinpä mukaan on tullut teennäistä opettavaisuutta. Lotalle, joka sanoo evakkojen määränpäänä olevan ensin Viipuri ja sitten Suomi, ettei hän tunne maantietoa. Huomautus, että Karjalakin kuuluu Suomeen, lienee tarkoitettu lotan sijasta elokuvan nuorille katsojille, joille nykyinen itäraja on luonnollinen.

Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjasi Lauri Törhönen, jonka tavaramerkkinä on alastomuus. Elokuvassa on peräti kolme kohtausta, jossa alastomat naiset uivat ja yhdessä niistä lääkintämajuri Karjalainen (Carl-Kristian Rundman) tiirailee salaa Helmi Elisaa.

Elokuvan lopussa juoni poikkeaa kirjasta. Martta lähtee vastoin määräyksiä kävelemään kohti rintamaa ja etsimään omin päin Helmi Elisaa. Vaikka romaanissakin ihmiset käyttäytyvät järjettömästi, tapahtumat säilyvät edes osittain uskottavuuden rajoissa. Sen sijaan elokuvassa Martan etsintäretki on paitsi järjetön myös vastuuton. Kyse oli kuin neulan etsimistä heinäsuovasta: jollei Helmi Elisa olisi jo päässyt kenttäsairaalaan, miten Martta olisi voinut hänet löytää? Lisäksi Martta vaarantaa odottamansa lapsen ja jättää yksin Lauran, jonka Helmi Elisa on uskonut hänen huostaansa.

Elokuvassa Viipurissa vallitseva kaaos on kuvattu hyvin, ja myöhemmin näytetään arkuissa makaavia kaatuneita. Suhde sotaan on kriittinen, kaukana ns. uuspatriotismin hengestä.

Poikkeus on lopu, jossa nähdään tienvarteen leiriintyneiden evakkojen takana osoittelevasti suuri Suomen lippu. Samoin Martta kehottaa ruumisarkkuja ja haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton kuskia kohottamaan puolitangossa olevan pienen Suomen lipun mastoon: ”onhan täällä eläviäkin”. 

Molemmilla kohtauksilla halutaan varsin kömpelösti ilmaista Suomen selviytymistä sodasta.

Kimmo Ahonen kaipasi arvostelussaan elokuvasta ”sellaista napakkaa tyypittelyä, jolla Edvin Laine kiinnitti yksilöt yhteiskuntaluokkien edustajiksi aliarvostetuissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970) -suurteoksissaan.” 

Myös Hietamiehen romaanin heikkous on, ettei henkilöiden yhteiskunnallinen asema ei vaikuta millään tavoin heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Tietoja

Kimmo Ahosen arvostelu elokuvasta

Olen kirjoittanut blogissani myös Kannas-sarjan neljännestä ja viidennestä osasta Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat.

Aiemmin olen kirjoittanut blogissa Laila Hietamiehen varhaisen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavista romaaneista Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Blogissani on artikkeli myös Unto Seppäsen Evakosta

Jörn Donner: Kuulustelu

Kuulustelu on elokuva petoksesta, mutta ei ole itsestään selvää, kuka petti ja kenet.

Kuulustelun (2009) käsikirjoitus on Olli Soinion ja ohjaus Jörn Donnerin. Pääosaa näyttelee Minna Haapkylä.

Kuulustelu pohjautuu desantti Kerttu Nuortevan tarinaaan.  Vaikka katsoja tuntisi sen, jännitys säilyy syvemmällä, psykologisella tasolla: miten ihminen murretaan ja missä pisteessä hän murtuu.

Kuulustelu ei kerro Nuortevan aiempia vaiheita desanttina. Elokuva alkaa siitä, että nuori nainen tulee keskellä yötä vanhemman pariskunnan luo pyytämään apua.  Katsojalle tehdään alusta lähtien selväksi, ettei hän ole syytön. Uhkaa korostaa, että osa kasvoista jää varjoon.

Nainen on jättänyt pesulalaukkuunsa radion. Kun hän menee pesulaan hakemaan laukkua, hänet pidätetään.

Päämajan valvontaosastolla nainen ilmoittaa nimekseen Elina Hämäläinen. Hän kertoo olevansa sotaleski, joka on töissä helsinkiläisessä kauneussalongissa. Hänellä on henkilöllisyystodistus, syntymätodistus ja ostokupongit.

”Paha poliisi” ja ”hyvä poliisi”

Ensimmäinen kuulustelija Otto Kumenius (Lauri Nurkse) ottaa ”pahan poliisin” roolin. Hän vaatii naista tunnustamaan ja pelottelee tätä kuolemantuomiolla. Se on sotalain mukaan rangaistus vakoilusta.

Toinen kuulustelija Toivo Suominen (Hannu-Pekka Björkman, kuva alla) esiintyy ”hyvän poliisin” roolissa. Hän tarjoaa savuketta ja aloittaa leppoisasti: ”Aikamoiseen liemeen olette itsenne saattanut. Sitä varten täällä ollaan että selvitetään. Edellyttäen, että puhutte avoimesti ja puhutte totta.” 

Naisen henkilöllisyys saadaan selville

Kuulustelu noudattaa paljolti mutta ei täysin Aristoteleen tragediakäsitystä. Aristoteleen käsite anagnorisis, tunnistaminen, tapahtuu elokuvassa useamman kerran.

Kuulustelijat tunnistavat Nuortevan ensin vakoojaksi: naisen paperit todistetaan väärennykseksi ja pesulalaukusta löytynyt radiolähetin ja -vastaanoton venäläisvalmisteiseksi, vaikkakin osat ovat ”made in USA” eli apua liittolaiselta.

Toinen tunnistaminen tapahtuu, kun naisen henkilöllisyys ja elämänvaiheet saadaan selville. Suominen iskee kortit pöytään: ”Me tiedämme, kuka te olette. Olette neuvostokansalainen.” Naisen valokuva on tunnistettu Äänislinnassa, joksi suomalaiset nimesivät Petroskoin.

Suominen kertoo naisen tiedot: syntynyt USA:ssa, muuttanut sieltä Neuvosto-Karjalaan, nimeltään Kerttu Nuorteva.

Kerttu Nuorteva ottaa viimein savukkeen, josta on aiemmin kieltäytynyt, hymyilee ja sanoo: ”Tiedätte nimen. Muuta en tule sanomaan vaikka kiduttaisitte. En tule kertomaan mitään mikä vaarantaisi toverini.”

Kuolla marttyyrina vai kuolla petturina

Kolmen kuulustelun jälkeen Suominen kertoo esimiehelleen Paavo Kastarille (Marcus Roth, kuva alla), että Nuorteva on päättänyt olla puhumatta. Suomisen mielestä tapaus voidaan viedä oikeuteen, tuomio on varma.

Vaihtoehdot ovat Suomisen mielestä, että Nuorteva kuolee aatteen puolesta tai että hän kuolee petturina. Suominen haluaisi antaa Nuortevalle mahdollisuuden kuolla kunnia säilyttäen.

Kastari on toista mieltä: kuulusteluja on jatkettava, koska tarvitaan tietoja neuvostotiedustelun menetelmistä. Koska Suominen vaikuttaa pehmentyneen, Kastari siirtyy itse kuulustelijaksi.

Vetoaminen suomalaisiin juuriin

Kolmannen kuulustelijan Paavo Kastarin taktiikka on vedota Kerttu Nuortevassa suomalaisiin juuriin. Hän tuo Nuortevalle keskustelujen pohjaksi luettavaa: Suomen demokratian puolustuksen ja presidentti Risto Rytin puheita.

Keskusteluyhteys syntyy, mutta Nuorteva pitää kiinni aatteestaan. Hän kuitenkin pyytää luettavakseen runoja mm. Eino Leinolta.

Ilmapiirin muuttuminen näkyy siinäkin, että kun Kumenius vaati Nuortevaa istumaan pöydän ääressä ja pitämään kädet näkyvissä pöydällä, Nuorteva nyt kävelee vapaasti ympäri Kastarin huonetta. Kun tähän asti on oltu suljetuissa sisätiloissa, ensimmäisen kerran nähdään kaksi ikkunaa ja näkymät ulos. Tämä on symbolinen vihje, että Nuortevalla on mahdollisuus selviytyä.

Kastari yrittää saada Nuortevaan läheisen, inhimillisen suhteen kynttiläillallisella. He juovat maljan rauhalle ja alkavat sinutella toisiaan. Kastari selittää, ettei ole sotilas vaan humanisti, rauhantahtoinen ihminen. Hänellä on alin upseerin arvo, mutta hän on hyvä juristi.

Kastari tarjoaa Nuortevalle mahdollisuutta lähteä Suomesta Ruotsiin tai Australiaan. Hän muistuttaa, että Neuvostoliiton voitto sodassa ei pelasta Nuortevaa, sillä jo pelkkä sotavangiksi antautuminen katsotaan Neuvostoliitossa maanpetokseksi.

Nuorteva sanoo kestäneensä NKVD:n kuulustelun ja kidutuksen. Hän ei vieläkään taivu.

Sellissä Nuorteva nähdään painamassa ohutta puikkoa kaulaansa vasten. Ilmeisesti tämä miettii itsemurhaa.

Poliisin tutkintamenetelmät ja kidutus

Kerttu Nuortevan jutussa Kumenius ja Suominen käyttävät poliisin perinteisiä tutkintamenetelmiä. Esittämällä todisteet kuulusteltava yritetään saada tunnustamaan.

Suominen vakuuttaa Nuortevalle, ettei kidutusta käytetä: ”Me olemme vihollisia, mutta myös inhimillisiä olentoja.” Näin syntyy vastakohtaisuus Neuvostoliittoon, jossa Nuortevaa on kidutettu.

Toisaalta katsojaa muistutetaan, että suomalaisetkin käyttävät kidutusta. Valpon päällikkö Arno Anthoni (Mikko Reitala) kovistelee Kastaria: jos tämä ei saa pian tuloksia, Nuorteva annetaan Valpolle, joka voi lähettää tämän Tallinnaan, siis saksalaisten kidutettavaksi.

Kastari haluaa toimia ”lain puitteissa” eikä hän myöskään usko kidutuksella saataviin tietoihin.

Jokeri – ex-kommunisti

Aristoteleen mukaan tragedian synnyttää hamartia, erehdys joka johtuu tietämättömyydestä.

Sodan aiheuttamasta vihollisuudesta huolimatta kuulustelijat näkevät Nuortevan ihailtavana vakaumuksessaan mutta samalla uhrina, ”tyttöparkana”, joka on joutunut toimeksiantajansa hyväksikäyttämäksi.

Kastari turvautuu viimeiseen keinoon: hän vie Nuortevan tapaamaan SKP:n entistä pääsihteeriä Arvo ”Poika” Tuomista (Pertti Sveholm, kuva yllä).

Tuomisen taktiikka on viisas. Hän ottaa heti itse puheeksi vaikeat asiat. Hän kertoo, että hänelle tarjottiin Terijoen hallituksen pääministerin paikkaa mutta hän ei ottanut sitä vastaan.

Tuominen paljastaa Nuortevalle, mitä tuhansille suomalaisille kommunisteille on Neuvostoliitossa tapahtunut: he ovat joko leirissä tai heidät on teloitettu. Hän puhuu sinänsä totta, mutta hänellä on sama tavoite kuin Suomisella ja Kastarilla: saada Nuortevaa tunnustamaan.

Aluksi Nuorteva vetoaa siihen, että hän on neuvostosotilas ja hänellä on velvollisuus puoluetta ja kotimaata kohtaan ja että hän on antanut sanansa. Tuominen iskee takaisin kysymällä, miten ”kotimaa” on kohdellut Nuortevaa: tämä on tuomittu leiriin ja lähetetty desanttina varmaan kuolemaan.

Viimein tapahtuu tärkein anagnorisis, tunnistaminen. Nuorteva yhtyy Tuomiseen ja kuulustelijoihinsa siinä, että hänen hamartiansa, erehdyksensä, on ollut luottaa kommunismiin ja Neuvostoliittoon ja lähteä desantiksi Suomeen. Hän suostuu tekemään tunnustuksen.

Tuon keskustelun aikana Kastari on kertonut Tuomiselle, että Nuorteva on kärsinyt unettomuudesta. Elokuvassa ei ole kuitenkaan viitteitä, että Nuortevaa olisi tahallisesti valvotettu kuulustelemalla öisin. Tuominen haluaa keskeyttää, mutta Kastari antaa Tuomiselle pervitiiniä, piristyslääkettä. Tämä saattaa vaikuttaa Nuortevan murtumiseen. Toisaalta kun Tuominen ehdottaa jatkamista seuraavana päivänä, Nuorteva vaatii jatkamaan: ”minun täytyy saada tietää totuus”.   

Nuortevan monet kasvot

Kerttu Nuortevalla on elokuvassa monet kasvot.

Ensimmäinen on peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen. Hän on kauniisti pukeutunut ja meikattu naisellinen nainen.

Kuulusteluissa Nuorteva esittää peiteroolinsa lähes täydellisesti. Hän väittää, että joku muu on täyttänyt hänen pesulalaukkunsa. Hän jopa ratkeaa itkuun ja tunnustaa katuvansa, että osti väärennetyt paperit, mutta väittää edelleen, että kadotti oikeat Viipurin pommituksissa.

Totuuden paljastuttua Nuorteva sanoo kyllästyneensä Elina Hämäläiseen, joka on ”itkupilli”.

Elina Hämäläisen roolissa Nuorteva tekee muutamia lipsahduksia. Hän kutsuu Valpoa Ohrananaksi. Se tarkoittaa, että hän on kommunisti tai ainakin kokee Valpon viholliseksi. Hän sanoo myös vetoavansa prokuraattoriin. Sellaista virkaa ei Suomessa ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen, uusi termi on oikeusasiamies.

Kun Nuortevan oikea nimi paljastuu, hänestä tulee aatteeseen uskova ja sen puolesta kidutukseen ja kuolemaan valmis kommunisti. Nuorteva väittää, että Stalinin perustuslaki sisältää kaiken, mitä ihmiset tarvitsevat, ja Neuvostoliiton kansalaisilla on täydellinen oikeudenturva.

Nuortevaa ei ole horjuttanut edes se, että hän on ollut kolme vuotta leirissä Kazahstanissa: ”Erehdyksiä tapahtuu.”

Nuortevan usko puolueeseen ja Staliniin ei kuitenkaan ole ehdoton. Talvisota vaivaa häntä. Kastari on siis oikeassa uumoillessaan, että suomalaiset juuret ovat Nuortevan heikkous.

Kolmannessa vaiheessa, keskustelussa Poika Tuomisen kanssa, Nuorteva alkuvastustelun jälkeen pudottaa aatteellisen panssarinsa. Hänestä tulee epätoivoisen kiihkeä totuuden etsijä. Vaikka Tuominen ehdottaa, että hän lepäisi välillä, hän haluaa jatkaa ja saada selville, mitä suomalaisille kommunisteille on tapahtunut Neuvostoliitossa: ”Te kerrotte. Minun on saatava tietää.”

Murtuminen ja tuomion jälkeen

Elokuva ei lopu katharsikseen, puhdistautumiseen. Seuraa neljäs vaihe: Nuorteva murtuu sellissä ja joutuu mielisairaalaan. Siellä hän puhuu sekavia mm. Mannerheimin salamurhasta. Häntä hoidetaan ajan menetelmillä, mm. sähköshokeilla.

Leena Virtanen piti arvostelussaan mielisairaalajaksoa turhana. Minusta se on täysin perusteltu: Tuomisen paljastusten ja oman tunnustuksen jälkeen Nuortevan psyyke hajoaa.

Lääkärin (Rea Mauranen) mielestä on ollut julmaa luvata Nuortevalle pääsy maasta. Kastari teeskentelee Suomisellekin, että kyseessä on Nuortevan harha.

Tunnustuksestaan huolimatta Nuorteva saa kuolemantuomion.

Viidennessä vaiheessa Kastari tulee vankilaan tapaamaan Nuortevaa vankilaan sanoakseen, että on vielä mahdollista, että tämä saa armahdukseen. Nuorteva kokee nyt päinvastaisen tunnistamisen: erehdys oli nimenomaan luottaa Kastariin.

Nuorteva samastuu jälleen Neuvostoliittoon ja esiintyy uhmaavana: ”Te häviätte sodan.” Kastari vastaa tarkkanäköisesti: ”Sinä voitit sodan. Ehkä häviät rauhan.” Jälkiviisaasti ajatellen tämä koskee myös Neuvostoliittoa.

Jatkosodan päätyttyä Nuorteva kulkee ulos vankilan portista. Katsojalle kerrotaan, että palattuaan Neuvostoliittoon Nuorteva saa kymmenen vuoden tuomion.

Mikä on petos?

Maanpetos on siitä erikoinen rikos, että siitä rangaistaan vain hävinnyttä osapuolta.

Samalla tavoin vakoilun ”oikeus” tai ”vääryys” riippuu siitä, kuka sitä harjoittaa ja keneen se kohdistuu. Varsinkin sota-aikana vakoilusta rangaistaan ankarasti, mutta samalla sen harjoittaminen on välttämätöntä.

Toisen petturi on siten toisen sankari.

Petoksia on kahdenlaisia. Ulkoinen petturi esiintyy muille toisena kuin on. Kun hän pettää jonkun tahon, jolle häntä vaaditaan ulkoapäin olemaan uskollinen, hän tekee sen, koska on sisimmässään valinnut uskollisuuden toiselle taholle.

Sisäinen petturi taas pettää asian tai ihmisen, johon hän on vapaaehtoisesti sitoutunut ja jolle hän haluaa olla uskollinen, mutta ei siihen jostain syystä pysty.

Usein uskollisuus ja petos ovat toistensa kääntöpuoli.

Kerttu Nuorteva ja petos

Suomen kannalta Kerttu Nuortevaa ei voi pitää maanpetturina, sillä hän on syntynyt Yhdysvalloissa, ei ole eikä ole koskaan ollut Suomen kansalainen eikä ole aiemmin elänyt Suomessa. Sen sijaan neuvostokansalaisena Nuorteva eittämättä syyllistyy maanpetokseen ryhtyessään yhteistyöhän vihollisen kanssa paljastamalla yhteyshenkilönsä ja neuvostotiedustelun menetelmät.

Petos on kuitenkin elokuvassa monisärmäisempi. Olennaista on, että Nuortevalla on kolmoisidentiteetti: hän on Neuvostoliiton kansalainen, kansallisuudeltaan suomalainen ja ideologialtaan kommunisti.

Kuulustelua voidaan tulkita myös Hegelin tragediakäsityksen mukaan. Hegelin mukaan tragiikka perustuu kahden eettisen arvon konfliktiin, jotka ovat yhtä voimakkaat mutta toisensa poissulkevat (Vladimir Liapunovin mukaan).

Kommunistisen ideologian mukaan aatteen ja aatetoveriensa pettäjä on ”luokkapetturi”. Poika Tuomisen paljastukset osoittavat kuitenkin, että Neuvostoliitto on pettänyt tuhannet suomalaiset kommunistit teloittamalla tai panemalla heidät leiriin, puhumattakaan talvisodasta ja Terijoen hallituksesta. Onko Nuortevalla siis velvollisuutta olla uskollinen Neuvostoliitolle, joka on pettänyt marxilaisuuden ihanteet?

Mutta sodassa ei ole kyse vain kommunismista. Jos Natsi-Saksa voittaa, Venäjä ja koko Itä-Eurooppa alistetaan siirtomaaksi ja sen kansalaiset orjatyöläisiksi.

Nuortevalle isän kotimaa Suomi on kielen ja kirjallisuuden kautta läheinen. Mutta Suomi on Saksan liittolainen. Onko uhrattava Suomi, jotta Hitler voitaisiin kukistaa? Vai voiko olla Suomen puolella olematta Natsi-Saksan puolella?

Olennaista on, että sotatilanne muuttuu elokuvan kuluessa vuosien 1942-4 kuluessa. Enää uhattuna ei ole Neuvostoliitto vaan Suomi.

Kyse ei kuitenkaan ole vain maasta eikä ideologiasta vaan ihmisistä. Kun Nuorteva päättää valita Suomen ja valtaosan suomalaisista, hänen pettää ne yksityiset ihmiset, jotka ovat auttaneet häntä, ja saattaa heidän henkensä vaaraan. Tästä puolesta elokuvassa kerrotaan vain siinä yhteydessä, kun Nuorteva lähettää häntä auttaneen pariskunnan vaimolle vankilassa kirjeen, jossa perustelee tunnustustaan suomalaisuudella.

Suomen puolelle asettuminen merkitsee myös, että Nuorteva pettää lapsensa, sillä ”isänmaanpetturin” omaiset joutuivat Neuvostoliitossa monin tavoin syrjityksi. Tosin, kuten on mainittu, Nuorteva oli jo vangiksi antautuessaan Neuvostoliiton kannalta maanpetturi.

Kastari ja petos

Nuorteva syyttää Kastaria: ”Valehtelit alusta asti.” Kastari on luvannut Nuortevalle muuton ulkomaille, mutta oikeus antaakin kuolemantuomion.

Elokuvassa jää auki, onko Kastarin lupaus ollut vain syötti saada Nuorteva tunnustamaan. Se, että Kastari tulee tapaamaan Nuortevaa vankilaan sotaylioikeuden jälkeen, viittaa kuitenkin vahvasti siihen, että hän on toiminut vilpittömästi, yrittänyt vaikuttaa oikeuteen mutta epäonnistunut.

Tällöin myös Kastarin kohdallaan voi puhua hamartiasta. Hänen erehdyksensä on ollut uskoa, että oikeus ei tuomitsi Nuortevaa vain tämän rikoksen (vakoilun) mukaan vaan ottaisi huomioon tämän katumuksen ja positiiviset teot eli tältä saadut tiedot sekä yleisellä tasolla sen, että Nuortevan kuolemantuomio vaikeuttaa tunnustuksen saamista seuraavilta kuulusteltavilta.

Olivatpa Kastarin aikeet vilpittömät tai ei, hän täyttää velvollisuutensa Suomea kohtaan siinä, missä Suominen sen säälistä Nuortevaa kohtaan pettää. ”Suomi” ei tarkoita vain valtiota vaan ihmisiä, esimerkiksi siviilejä jotka voisivat saada surmansa pommituksissa, jotka desantin tiedot auttaisivat osumaan oikeaan.

Loppujen lopuksi kyse siitä, mitä arvostetaan eniten. Suomisen sääli olisi johtanut Nuortevan pikaiseen tuomioon ja teloitukseen. Kastarin pitkän kuulustelun ansiosta Nuorteva on hengissä jatkosodan lopussa. Palataan siis kysymykseen, onko parempi olla kuollut marttyyri vai elävä petturi ja petetty.

Vai sittenkin…

Heikki Ylikankaan näytelmä Ne kahdeksan valittua (2005) aiheena on kahdeksan juutalaispakolaisen luovutus Natsi-Saksaan, mutta sivujuonteena on Kerttu Nuortevan tarina. Näytelmän lopussa Kastari on tosissaan ja tarjoaa sodan jälkeen Nuortevalle mahdollisuutta lähteä ulkomaille, mutta tämä valitsee paluun Neuvostoliittoon. Kun Nuortevalle muistutetaan, että häntä siellä uhkaa rangaistus, hän vastaa: ”Selvisinhän minä teistäkin!”

Ylikankaan tulkinta siis on, että Nuorteva toimi tietoisesti: kertoi mitä suomalaiset halusivat kuulla ja vältti näin kuolemanrangaistuksen. Neuvostoliitossa hän taas kertoisi, mitä sikäläiset kuulustelijat haluaisivat Suomen oloista kuulla. Nuorteva olisi siis pettänyt kenet ja mitä vain, jotta jäisi eloon.

Kerttu Nuorteva ja tutkimus

Kerttu Nuorteva on kirjoitti vankilassa paljastuskirjan Neuvostokasvatti nimellä Irja Niemi. Kirjaa kuitenkin editoitiin: luku, jossa Nuorteva vakuutti edelleen uskovansa sosialismiin ja viisivuotissuunnitelmiin, jätettiin pois.

Nuortevasta on kirjoitettu kaksi kirjaa. Kahden naisen sodan on kirjoittanut Pekka Lounela Matti Kassilan materiaalin perusteella. Kassila mm. haastatteli aikalaisia suunnittelemaansa elokuvaa varten, joka ei koskaan toteutunut. Teos sisältää mm. vertailun siitä Nuortevan ja Hella Wuolijoen ristikuulustelussa esittämien versioiden välillä.

Ohto Mannisella oli teostaan Kerttu Nuorteva varten mahdollisuus saada käyttöönsä enemmän arkistomateriaalia, mutta siitä huolimatta hän ei saanut aiheesta juurikaan uutta irti. Lounelan ja Kassilan teos on erityisesti psykologisesti tarkkanäköisempi.

Lisäksi Nuortevasta on kerrottu aina Hella Wuolijoen NKVD-yhteyksien, vankeuden ja tuomion yhteydessä, viimeksi Erkki Tuomioja teoksessaan Häivähdys punaista.

Sen lisäksi että kuulusteltavat antoivat erilaisia versioita tapahtumista, Kastarin kuulustelut olivat epävirallisia ja hän teki niistä vain joitakin muistiinpanoja.  Nuortevan ja Poika Tuominen keskustelivat kahden kesken, joten ei tiedetä, mikä lopulta mursi Nuortevan ja sai tämän tekemään tunnustuksen.

Kuulustelussa poiketaan todellisista tapahtumista useissa kohdin tai jätetään asioita kertomatta. Alla vain muutamia:

Nuortevaa ei pidätetty pesulassa vaan tämän lähdettyä sieltä kadulla. Hän tunnusti heti aluksi, että oli neuvostovakooja, mutta ei kertonut nimeään. Nuorteva ehti myös tehdä ”täydellisen tunnustuksen” ennen romahtamistaan.

Nuortevan peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen oli lähes alusta asti Valpon tiedossa. Hypättyään laskuvarjolla Vihtiin Nuorteva oli käynyt Jokelan kartanossa tapaamassa Hella Wuolijokea. Hänelle oli kerrottu, että Wuolijoki ottaisi hänet kartanoon esimerkiksi sihteerinään.

Wuolijoki taas kertoi, että hänelle oli kerrottu desantista, joka ottaisi häneen yhteyttä rauhantunnustelujen merkeissä. Nyt ilmenikin, että kyse oli vakoilusta. Wuolijoki ei suostunut ottamaan Nuortevaa töihin kartanoon, mutta ei toisaalta ilmiantanut desanttia, jottei menettäisi Neuvostoliiton luottamusta.

Nuorteva matkusti Helsinkiin ja hankki siellä omin päin työpaikan ja asunnon. Monet niistä henkilöistä, joiden tiedot hänelle oli annettu Neuvostoliitossa, eivät suostuneet auttamaan häntä.

Wuolijoen tyttärentyttären lastenhoitaja oli ilmoittanut Jokelassa vierailleesta epäilyttävästä henkilöstä Valpolle. Wuolijokea oli kuulusteltu sen jälkeen, kun hän oli käynyt Tukholmassa tapaamassa NKVD-kontaktiaan Boris Jartsevia ja tämän myös NKVD:n palveluksessa olevaa vaimoa.

Vaikka Valpo tiesi, että Vihtiin laskeutunut desantti käytti nimeä Elina Hämäläinen, tiedustelujärjestöjen keskinäisen kilpailun takia tieto ei mennyt Päämajan valvontaosastolle. Jälkimmäinen selvitti Nuortevan pidätyksen jälkeen tämän asunnon osoitetoimistosta!

Nuortevan kuulustelijoita oli vain kaksi, rikoskomisario Toivo Tuominen (elokuvassa Suominen, ilmeisesti jottei hänellä olisi ollut sama sukunimi kuin Poika Tuomisella) ja lakimies Paavo Kastari.  Toivo Tuominen toimi kuulusteluissa ”pahan poliisin” roolissa.

Otto Kumenius oli vain nähnyt Nuortevan pidätyksen jälkeen, ja antoi muistelmissaan tämän pidätyksestä vääriä tietoja.

Ainakin yksi Nuortevan verkoston jäsenistä (Valtteri Teerikangas), joka todella  oli harjoittanut vakoilua Neuvostoliiton hyväksi, sai kuolemantuomion, joskin sitä ei ehditty panna toimeen ennen jatkosodan loppua. Hella Wuolijoki säästyi kuolemantuomiolta kirjailijan maineensa ja korkean tason suhteittensa (mm. Väinö Tannerin) avulla.

Hella Wuolijoki on jätetty elokuvasta kokonaan pois. Jörn Donner sanoo DVD:n haastattelussa, että Wuolijoen mukaanotto olisi hajottanut elokuvaa liikaa, koska olisi pitänyt kertoa tämän taustasta.

Vaikka Nuortevaa ja Wuolijokea ei kidutettu, ”tavallisia” pidätettyjä, varsinkin kommunisteja, kohdeltiin toisin. Ainakin yhtä Nuortevan verkoston jäsentä (”Jaskaa”) lyötiin jalkapohjiin.

Toisin kuin Suominen elokuvassa kertoo, Nuortevan isä Santeri Nuorteva ei kuollut Stalinin vainoissa vaan jo aiemmin sairauteen.

Kimmo Rentola ei SKP:n historiassa usko Arvo ”Poika” Tuomisen versiota kääntymyksensä ajankohdasta, sillä siitä ei ole todisteita.

Tuominen sanoo elokuvassa Nuortevalle, ettei halua kertoa, mitä tämän veljille on tapahtunut. Todellisuudessa he olivat joutuneet Itä-Karjalassa kiinni vakoilusta ja suomalaiset olivat teloittaneet heidät.

Lounela ja Kastari pitävät yhtenä mahdollisuutena, että juuri tieto veljien kohtalosta mursi Nuortevan. Minusta tämä on epätodennäköistä, päinvastoin tieto olisi voinut saada Nuortevan vihaamaan Suomea ja siten syyn pitää pintansa.

Elokuvassa mainitaan, että Nuorteva tuli NKVD:n palvelukseen 1934, mutta tähän ei syvennytä. Näin saattaa syntyä vaikutelma, että tämä on vain uhri, varsinkin kun häntä nimitetään ”tyttöparaksi”, jonka neuvostotiedustelu on lähettänyt lähes varmaan kuolemaan. Suomi kuitenkin teki aivan samaa lähettäessään vakoilijoita Neuvostoliiittoon, kuten Mikko Porvalin kirjasta ilmenee.

Todellisuudessa Nuorteva oli luonut ”legendoja” eli peitehenkilöllisyyksiä ulkomaille lähetetyille agenteille ja vapauduttuaan leiristä tarjoutunut uudelleen NKVD:n palvelukseen ja valvonut mielialoja evakoitujen keskuudessa. Hän myös itse halusi lähteä ulkomaanpalvelukseen puhdistaakseen nimensä.

Nuortevan tuomio 1938 johtui ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömisestä.

Kastarin kirje, jossa hän vetosi Nuortevan armahduksen puolesta, osoittaa hänen tehneen kaikkensa tämän puolesta. Erkki Tuomiojan mukaan Kastari todella tarjoutui järjestämään Nuortevalle moottorivenekuljetuksen Ruotsiin, kun tämä oli välirauhansopimuksen jälkeen vapautunut vankilasta.

Neuvostoliittoon palattuaan Nuorteva kertoi, että häntä oli Suomessa kidutettu ja Kastari oli maannut hänet. Kastari on kiistänyt tämän, eikä asiaa ole yleensä Suomessa uskottu. Hella Wuolijoki selitti, että Nuortevan täytyi kertoa, mitä neuvostoviranomaiset halusivat kuulla.

Kassilan mukaan eräs vanki ja eräs vanginvartija kertoivat Nuortevan sanoneen, että hän sodan jälkeen lähtisi länteen rakastettunsa kanssa, joka oli ”se poliisi”. Toivo Tuominen oli poliisi, Kastari lakimies. Myöhemmin Nuorteva kirjoitti Neuvostoliitosta Tuomisesta kaihoavia kirjeitä sukulaisilleen Suomeen.

Historia ja fiktio

Aristoteleen mukaan historia kertoo mitä on tapahtunut, runous (nykytermein) mitä olisi voinut tapahtua.

Kaiken kaikkiaan käsikirjoittaja Olli Soinio ja ohjaaja Jörn Donner ovat tehneet oikean ratkaisun. Kaikkea ei pidä kertoa vaan tärkeintä on tehdä kiinnostava kertomus. Siihen vaikuttavat myös fiktion muodon yleiset lainalaisuudet.

Tämän takia joitakin tosiasioita on muutettu tai lisätty (kolme kuulustelijaa), mutta kyse ei ole vääristelystä. Pohjimmiltaan Kuulustelu tekee oikeutta sekä Kerttu Nuortevalle että Paavo Kastarille.

Elokuva ei myöskään lankea populaarissa fiktiossa tavalliseen romanssin kehittelyyn, vaan näyttää, että ihmisten välillä voi olla syvä suhde muullakin tasolla.

Kirjallisuutta

Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1977.

Hiltunen, Ari: Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia. Hanki ja jää & Gaudeamus 1999.

Liapunov, Boris: Limbo and sharashka. – Teoksessa Alexander Solzhenitsyn: critical essays and documentary records. Ed. John B. Dunlop & Alexis Klimoff. 2nd ed. 1975.

Lounela, Pekka & Kassila, Matti: Kahden naisen sota. Vuosisadan vakoilutarina. Pekka Lounelan kertomana Matti Kassilan aineiston pohjalta. WSOY 1987. [Kannessa: Hella Wuolijoen ja Kerttu Nuortevan desanttitarina.]

Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Edita 2006.

Niemi, Irja [= Nuorteva, Kerttu]: Neuvostokasvatti. Neuvostoelämän ääripiirteitä minä-muotoon kuvattuna. Suomen kirja 1944.

Porvali, Mikko: Vakoojakoulu. Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa. Atena 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tuomioja, Erkki: Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. 5. p. Tammi 2006.

Virtanen, Leena: Kommunistin mieli. Nyt-liite 39/2009, nro 39.

Wikipedian artikkelit: Kuulustelu, Kerttu Nuorteva, Santeri Nuorteva, Hella Wuolijoki, Otto Kumenius, Paavo Kastari, Arvo ”Poika” Tuominen

Mikko Pielan arvostelu elokuvasta, elokuvauutisten arvostelu DVD:stä.

Sivulla olevat kuvat elokuvan henkilöistä ja julisteesta ovat peräisin Elonetin (Kansallisfilmografian) sivulta.