Jan Guilloun trilogia ruotsalaisesta Arn Magnussonista, josta tulee 1100-luvulla temppeliherra Pyhälla Maalla, on klassinen kertomus myyttisestä sankarista.
Trilogian osat ovat Vägen till Jerusalem (1998, suom. Tie Jerusalemiin, 2000), Tempelriddaren (1999, Temppeliherra, 2001) ja Riket vid vägens slut, (2000, suom. Pohjoinen valtakunta, 2002).
Jan Guillou ei ole mikään sanataituri, mutta hän osaa kuljettaa tarinaa niin, että saa lukijan koukkuun. Tässä auttaa se, että Arnin vaiheet noudattavat ja muuntelevat myyttisen sankarin kaavaa. Kun Joseph Campbellin määritelmästä jätetään pois yliluonnolliset piirteet, se voidaan tiivistää näin: sankari matkustaa kotoaan vieraalle seudulle, jossa kohtaa ylivoimaisen vihollisen ja saavuttaa ratkaisevan voiton, ja palaa seikkailuiltaan takaisin mukanaan jotakin arvokasta, jonka lahjoittaa kanssaihmisilleen.
Arnin nuoruus
Arn Magnusson syntyy 1150 Länsi-Göötanmaalla Folkungien ylimyssukuun (jota nykyisessa historiantutkimuksessa kutsutaan Bjälbon suvuksi). Hän elää vanhemman veljensä kanssa normaalin lapsuuden, kunnes viisivuotiaana loukkaantuu vakavasti. Vanhemmat rukoilevat ja lupaavat, että jos poika paranee, hänet annetaan cisteriläisluostariin, jolle he ovat aiemmin lahjoittaneet maa-alueen.
Sankarin tarinassa kasvaminen kaukana kotoa ja vanhemmista on tavallinen teema. Luostari on myös symbolisesti ”yliluonnollinen seutu”, sillä se on sivistyksen keidas keskellä barbarista maata.
Sankari tarvitsee auttajia, jotka lahjoittavat hänelle seikkailuissa tarvitsemiaan välineitä ja/tai opettavat taitoja. Arnin kohdalla tärkeimpiä auttajia ovat isä Henri ja veli Guilbert. Luostarissa Arn oppii taitoja, jotka ovat harvinaisia tuon ajan Ruotsissa edes rikkailla: luku-, kirjoitus- ja laskutaidon, latinan ja ranskan kielen, antiikin klassikkojen ja teologian tuntemuksen samoin paremmat käytönnöt rakennustaidossa, ruuanlaitossa ja hygieniassa. Entinen temppeliritari veli Guilbert opettaa Arnin taistelutaitoja, jotka ovat ylivoimaisia silloisessa Ruotsissa.
17-vuotiaalle Arnille luostari on ainoa koti, jonka hän tuntee, ja hän rakastaa kaikkia luostariveljiä. Isä Henrin mielestä ei ole kuitenkaan viisasta, että Arn antaisi munkkilupauksen köyhyydestä, siveellisyydestä ja kuuliaisuudesta, ennen kuin tietäisi mistä luopuu. Niinpä Arn lähetetään tutustumaan maailmaan, jossa hän tietämättömyyttään tekee monia erehdyksiä.
Arn on monessa suhteessa täydellinen: loistava ratsastaja, miekkailija ja jousiampuja, mutta samalla luonteeltaan lempeä. Hän kohtelee ainoana arvostavasti äitipuoltaan ja tekee ”alhaisia” töitä, joiden katsotaan kuuluvan naisille ja orjille. Hän saa Cecilia Algotsdotterin rakastumaan itseensä laulamalla tämän kanssa kaksiäänisesti messuharjoituksissa.
Guillou pelastaa sankarinsa ikävystyttävältä hyveellisyydeltä kaksoisperspektiivin avulla: samalla kun viaton Arn on ällistelee niin ajan suuria luokkarajoja kuin ylettömiä ruokailu- ja juomatapoja, jopa sukulaiset aliarvioivat hänet aluksi. Kun Arnin taistelukyvyt sitten käyvät ilmi, kokematon nuorukainen joutuu valtaa haluavien hyväksikäyttämäksi.
Cecilia Algotsdotterin naiivi hyvyys taas koituu rakastavaisten turmioksi. Hänen isällä ei ole varaa maksaa myötäjäisiä kahdelle tyttärelleen, vaan toinen heistä joutuu luostariin. Kun Cecilia kertoo iloisena sisarelleen odottavansa sulhasensa Arnin lasta, mustasukkainen ja katkera sisar paljastaa äiti Rikissalle, että on maannut Arnin kanssa. Sisarusten kanssa makaaminen on Raamatun mukaan raskas synti.
Ensimmäisen osan Tie Jerusalemiin lopussa Arn tuomitaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi parannuksentekoon, temppeliherraksi Palestiinaan ja lasta odottava Cecilia joutuu tekemään saman ajan parannusta luostarissa. Tehokkaampaa cliff hangeria tuskin voisi olla!
Arn ei ymmärrä, miksi rangaistus on näin ankara, kun hän on saanut helposti anteeksi tapettuaan vastustajan kaksintaistelussa. Taustalla on toisaalta äiti Rikissan ja muun Sverkerin suvun halu saada kuninkaankruunua tavoittelevan Knut Erikssonin ystävä, ylivoimainen taistelija Arn karkotettua maasta. Toisaalta Arnin kasvattajat luostarissa uskovat Jumalan tahdon olevan, että Pyhä maa saa tästä uuden etevän temppeliherran.
Luostarista Arn on saanut kaksi lahjaa, jotka suovat hänelle taistelussa ratkaisen edun: tuulennopean arabialaisen hevosen Chamsiinin ja uudenlaisen miekan. Hänelle on neuvottu myös moraalia: miekkaa ei pidä käyttää vihassa eikä oman edun takia. Kun miekan vetää esiin, ei pidä ajatella, minkä surmaa vaan minkä säästää – miekkaa on siis käytettävä hyvän edistämiseen ja ihmisten suojelemiseen.
Arn, Saladin ja Rikhard Leijonamieli
Toisen osan Temppeliherra alkaessa Arn on ollut Pyhässä maassa jo kymmenen vuotta. Hän on oppinut arabiaa ja tuntee paikalliset tavat, mutta ennen kaikkea hän on kypsynyt ihmisenä ja sotilaana. Kokemattoman nuorukaisen osa lankeaakin nyt hänen kersanteilleen, joista myöhäisempi on norjalainen Harald Øysteinsson.
Arn, jota syntymäpaikkansa mukaan Göötanmaan mukaan kutsutaan Arn de Gothiaksi, on edennyt Temppeliherrojen hierarkiassa Gazan linnanherraksi. Hänen maineensa taistelijana tuntevat saraseenitkin, jotka kutsuvat häntä Al Ghutiksi.
Guillou aloittaa kirjansa samoin kuin Walter Scott romanttisen ristiretkeläisromaaninsa Talismanin kohtauksella, jossa sankari tapaa valeasuisen Saladinin. Mutta siinä missä Scottin skottilainen ritari Kenneth ja Saladin taistelevat keskenään ja päätyvät ratkaisemattomaan, Arn pelastaa Saladinin seuralaisineen rosvoilta. Siinä missä sir Kenneth ei tunne Saladinia, Arn tunnistaa Saladinin tämän kysymyksistä, joita ei tavallinen kauppiaalla olisi. Ja kun sir Kenneth ja Saladin väittelevät uskontonsa ja naistensa paremmudesta, Arn tuntee Koraanin niin hyvin, että pystyy jopa lainaamaan siitä tilanteeseen sopivia kohtia.
Ennen kaikkea Arnilla on on strategian tajua: hän tajuaa Saladinin matkan suunnasta ja kiireellisyydestä tämän suunnitelman ja rientää kertomaan sen Jerusalemin suurmestarille. Näin vastatoimet pystytään käynnistämään ajoissa.
Historiallinen romaani käsittelee tuskin koskaan vain historiaa: jotta teos menestyisi, aiheen on oltava jotenkin ajankohtainen. Temppeliherran vertauskohdat nykyaikaan käyvät ilmi jo siitä, että tapahtumapaikka on Palestiina, jonka paikannimet – kuten Gaza – ovat vuosikymmeniä olleet uutisten polttopisteessä.
1000-1100-luvulla ristiretkeläiset ovat maassa vieras elementti, joka pitää hallussaan suurta maa-aluetta. Tavatessaan Saladinin Arn ennustaa, että vaikka tämä on yhdistänyt muslimit, tilanne säilyy ratkaisemattomana, jolleivat ristiretkeläiset lankea keskinäisiin riitoihin ja synteihin. Jälkimmäisiin kuuluu uskonkiihkon, ylimielisyyden ja tietämättömyyden yhdistelmä, joka johtaa järjen väheksymiseen: lääkärissä pidetään tärkeimpänä oikeaa uskoa eikä taitoa.
Ne, jotka Arnin tavoin kannattavat suvaitsevaisuutta muslimeja, juutalaisia ja perinteisiä animisteja kohtaan, eivät sinänsä ole vähemmän varmoja uskostaan. Päinvastoin he luottavat siihen, että ennen pitkää heidän oikeana uskona pitämänsä kristinusko voittaa puolelleen muut. Mutta siihen asti on parasta taktiikkaa antaa paikallisten asukkaiden harjoittaa omaa uskoaan ja pitää omat tapansa sen sijaan, että loukkaamalla jompaakumpaa antaisi näille syyn ryhtyä auttamaan vihollista.
Temppeliherrojen suurmestari arvostaa Arnia, joka saa armeijan johdettavakseen. Arn voittaakin Mont Gisardin taistelun Saladinia vastaan.
Saatuaan vangiksi Saladinin veljen ja emiirin Arn voisi vaatia näistä lunnaiksi valtavan summan, mutta tyytyy samaan summaan kaikista vangeista näiden asemaan katsomatta.
Gazan linnanherrana Arn puolustaa beduiinikylää, jonka kimppuun kolme kristittyä ritaria on hyökännyt. Kaksi heistä Arn tappaa taistelussa, mutta kolmas jonka hengen Arn on armahtanut, vastaa haavoittamalla kuolettavasti Arnin lempihevosta Chamsiinia. Arn tappaa hänet ja antaa sitten hevoselleen armoniskun.
Näin Arn on rikkonut kaksinkertaisesti temppeliherrojen sääntöjä: hän on tarkoituksella tappanut kristityn ja hän on tappanut raivon vallassa.
Kiitokseksi kyläläisten pelastamisesta päällikkö lahjoittaa Arnille miekan, jota he ovat vuosisatoja säilyttäneet ”pelastajaa” varten. Arn kieltäytyy miekasta, jossa on arabialaista kirjoitusta, ja pyytää viemään sen Saladinille. Myöhemmin käy ilmi, että kyseessä on ”islamin miekka”, joka on Saladinille merkki tämän tehtävän oikeutuksesta.
Beduiiniheimo kasvattaa ylivoimaisia hevosia, joita ei koskaan myydä, mutta joskus lahjoitetaan. Arn saa päälliköltä uuden taisteluratsun.
Temppeliherrojen suurmestarin kuoltua Arn ei pysty estämään sitä, että uusi kyvytön johtaja Gérard de Richefort aiheuttaa ristiretkeläisten armeijalle tappion Hattinissa. Muut temppeliherrat surmataan, mutta Saladinin käskystä Arn säästetään ja otetaan vangiksi.
Arn antaa Saladinille neuvon, että suurikaan voitto ei ole sodassa ydinkysymys, vaan se pystyykö pitämään valloituksensa. Jos Saladin ei järjestä Jerusalemissa verilöylyä, Länsi-Euroopan maissa ei herää valtaisaa kostonhimoa eikä sieltä lähettävä seuraava ristiretkeläisarmeija ole niin suuri, että se pystyisi valloittamaan Jerusalemin takaisin.
Uusi ristiretkeläisarmeija saapuu Englannin legendaarisen maineen saaneen kuninkaan Rikhard Leijonamielen johdolla. Guillou tekee parhaansa viedäkseen kunnian Rikhardilta, joka riitelemällä muiden hallitsijoiden kanssa hajottaa ristiretkiläisarmeijan ja pikaistuksissaan teloittaa saraseenivangit. Tässä Guillou taistelee tuulimyllyjä vastaan, sillä tosiasiat eivät voi viedä Rikhardilta tarinoiden sankarin viittaa.
Guilloun viimeinen silmänisku Walter Scottille on se, että Arn voittaa turnajaisissa Rikhard Leijonamielen ritareihin kuuluvan innokkaan mutta kokemattoman sir Wilfredin, Scottin romaanin Ivanhoe sankarin. Tässä tunnetuimmassa teoksessaan Scott kuvaa temppeliherrat ahneiksi, irstaiksi, petollisiksi ja sotureina ylimainostetuiksi, minkä Guillou ironisoi johtuneen tämän tappion traumasta.
Kun kirjailija stereotyyppejä luomalla leimaa jonkin ryhmän negatiiviseksi, vaikutusta ei voi horjuttaa tutkimuksen argumenteilla. Sen sijaan toinen kirjailija voi tässä onnistua: Guillou esittää temppeliherrat valiojoukkona, jonka voittaminen vaatii moninkertaista ylivoimaa, ja – pääasiassa Arnin ansiosta – aluksi myös kaikin puolin moraalisina.
Toisin kuin sankarin kaavaan kuuluisi, ristiretkeläiset ovat hävinneet. Mutta asian korvaa se, että Arn voittaa: hän on saanut kosolti uusia tietoja sekä Saladinilta palkkioksi lunnasrahat, joita ei maksettu Rikhard Leijonamielelle.
Aktiiviset naiset
Gulloun naishahmot eivät ole passiivisia. Temppeliherrassa Cecialia Algotsdotter saa tosin kärsiä paljon: hän menettää poikaansa Magnuksen heti syntymän jälkeen ja äiti Rikissa yrittää murtaa hänet sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mutta sitten hän saa ystäväkseen ja liittolaisekseen kaimansa. Ceciliaa aletaan kutsua Cecilia Rosaksi, kaimaa Cecilia Blankaksi tai vain Blankaksi. Ystävykset käyttävät rippiä viestittääkseen Rikissalle, mitä tämän teoista voi seurata, jos he yllyttävät vaikutusvaltaiset sukulaisensa kostamaan.
Luostari opettaa sellaisia käytännöllisiä taitoja kuten myyntiin tarkoitettujen sukuviittojen valmistusta ja kirjanpitoa: ei vain sitä kuinka laskea tulot ja menot vaan kuinka määrätä tuotteiden hinta sellaiseksi että myynnistä jää voittoa.
Avioliitossakin vaimoilla on vaikutusvaltaa – tyhmä on mies, joka ei kuuntele lastensa äitiä ja talonsa emäntää, opettaa Cecilioita luostarissa kokenut rouva Helena. Kaikkein taitavimmin vaikutusvaltaa mieheensä osaa käyttää kuningatar Cecialia Blanka. Hän myös selittää kaimalleen, että tämän ja Arnin rangaistus synnistä, jonka monet muutkin olivat tehneet, johtui poliittisista syistä.
Helenan toinen opetus kuuluu, että naisten ei kannata riemuita isiensä, miestensä ja sukunsa voitoista, sillä niitä voivat seurata tappiot. Sen sijaan kannattaa ystävystyä yli sukurajojen toisten naisten kanssa, jotta se jonka suku on kulloinkin voitolla, voi vuorollaan auttaa sitä, jonka suku on tappiolla.
Sukuyhteiskunnan säännöt
Pohjoisessa valtakunnassa Guillou luo mieleenjääviä kohtauksia yhteiskunnasta, jossa suku on ihmisen ainoa turva. Tai oikeastaan turvan tuo vain mahtava suku. Kun isä pahoinpitelee äidin kuoliaaksi, alaikäinen poika pakenee äitinsä suvun Folkungien luo. Suvun miehet ratsastavat harjoittamaan omankädenoikeutta: isä surmataan. Poika luopuu isän suvusta ja otetaan äidin sukuun nimeä myöten: hänestä tulee Bengt Elinsson (Elininpoika).
Suvun antaman turvan vastapainona on, että yksilön omalla halulla ei ole merkitystä, vaan hänen on edistettävä suvun etua. Ei vain naista naiteta, vaan myös miehen on solmittava avioliitto, joka tuo lisää omaisuutta tai lopettaa vihollisuudet.
Aluksi Arnkaan ei saa mahtavalta sedältään, jaarli Birger Brosalta (suomennoksessa Birger Hymy) lupaa avioitua Cecilia Rosan kanssa, mutta Cecilian kaima, kuningatar Cecilia Rosa asettaa piispan avulla niin Arnin sukulaiset kuin miehensä kuningas Knut Erikssonin tapahtuneen tosiasian esiin. Miehet saavat aiheen ihmetellä, voivatko naiset todella olla pyyteettömiä ystäviä, ominaisuus kun on luultu olevan vain miehillä.
Arnin ja Cecilian parikymppinen poika Magus Månesköld on kasvanut kiinni ajan käsitysiin eikä muutenkaan pidä ollenkaan pahana lopettaa vihollisuus nousemalla morsiusvuoteen tumman kauniin Ingrid Ylvan kanssa. Häissä Arn pelkää verilöylyä, kunnes peitto on vedetty morsiusparin ylle – silloin kummankin isä on toisen lapsen appi, joten veri ei enää edota vaan udistää.
Omana aikanaan Arn ja Cecilia ovat edistyksellisiä poikkeuksia. Kristinuskon pohjalta he katsovat synniksi pitää orjia. He uskovat myös, että vapaat ja palkkaa saavat työntekijät ovat ahkerampia, mikä on heille taloudellisesti edullisempaa. Lisäksi valitsevat vapauttamisen ajankohdaksi talven, jolloin entiset orjat eivät tunne houkutusta lähteä kartanosta.
Arn tukee ystäväänsä kuningas Knut Erikssonia ja lupaa tehdä samoin myös tämän pojan suhteen, mutta pitkällä tähtäimellä hän haluaa tehdä oman sukunsa Folkungien mahdista ylivoimaisen. Päämäärää varten hän rakennuttaa linnoituksia, valmistuttaa parempia aseita ja kouluttaa uuden taktiikan ja taidot omaavia ratsusotilasjoukko. Hän uskoo siis maksiimiin ”jos tahdot rauhaa, valmistaudu sotaan”. Mutta kun vallasta taistelee kaksi kuningassukua, joista toisen tukena on Tanska, seurauksena on kaksi sotaa. Toisessa hän kaatuu itse.
Maahanmuuttajat nykyaikaisen Ruotsin synnyssä
Ajankohtainen aihe Pohjoisessa valtakunnassa ovat maahanmuuttajat. Arn tuo Palestiinasta mukanaan sekä saraseeneja että muita kansallisuuksia. Uskonnosta ja erilaisista tavoista syntyy jonkin verran erimielisyyksiä, mutta niistä selvitään Arnin taitavalla johdolla.
Maahanmuuttajien taidot eivät ole vain hyödyllisiä vaan välttämättömiä, jotta Ruotsi alkaisi kehittyä niin ruokataloudessa, hygieniassa, lääketieteessä, rakennustaidossa, hevosjalostuksessa, raudanvalmistuksessa kuin sotataidossa.
Tällainen suora vaikutus on tietenkin fiktiota, mutta sinänsä kosketus arabeihin sekä Espanjassa että Palestiinassa toi Länsi-Eurooppaan monia hyödyllisiä taitoja samoin kuin tietoa antiikin klassikoista.
Tavallaan maahanmuuttajia ovat myös orjat, sillä heitä on tuotu sotavankeina muista maista.
Isoisäänsä epämoraalisempi mutta realistisempi Birger
Trilogia loppuu siihen, että Arnin kasvattama pojanpoika Birger lupaa kuolevalle isoisälleen perustaa kaupungin Mälarenin rannalle, yhdistää Sveanmaan ja Länsi- ja Itä-Göötanmaan ja hallita isoisän periaatteiden mukaan. Birgerin tarinan Guillou kertoo itsenäisessä jatko-osassa Arnin perintö (Arvet efter Arn, 2001, suom. 2003).
John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen lopussa todetaan, että kun on valittava totuuden ja legendan välillä, on parasta painaa legenda. Guillou panee paremmaksi: antamalla Birger jaarlille kuvitteellisen isoisän hän loi monikullttuuriselle Ruotsin tarpeisiin sopivan myytin kansakunnan synnystä.
Tärkeänä välineenä valtakunnan yhtenäistämisessä ovat avioliitot. Birgerkin joutuu alistumaan äitinsä tahtoon: avioliitto on solmittava kuninkaan sisaren kanssa. Kun kuninkaan suku sammuu, kuninkaaksi valitaan Birgerin alaikäinen poika Valdemar.
Birger ei yllä moraalisessa mielessä lähellekään isoisäänsä, jota aletaan pitää jo pyhimyksenä. Päinvastoin hän tekee nuorena kohtalokkaan erehdyksen solvatessaan mustasukkaisuudesta vapautetun orjan pojasta ritariksi noussutta Sigurdia, joka avioituu Birgerin tädin Alden kanssa. Alde on syntynyt vasta Arnin palattua kotiin ja on sukulaisuudesta huolimatta Birgerin ensirakkaus.
Tämä kauan kestänyt vihollisuus on vähällä johtaa häviöön ratkaisevassa taistelussa. Guillou tekee kerrontateknisen erehdyksen antamalla konfliktin laueta jo prologissa.
Birger on henkilönä melko tylsä, mutta historiallisesti katsoen realistisempi kuin idealistinen Arn. Guilloun tarkoitus lieneekin näyttää, että valtio syntyy viime kädessä voimakkaimman murskatessa muut. Vasta sitten on mahdollista säätää yhteinen laki, joka lakkauttaa mahtisukujen ”mafiavallan”.
Suomalaiselle on jossain määrin häiritsevää lukea, miten retket Hämeeseen ja Saarenmalle oikeutetaan ”puolustuksellisina” ja ruotsalaisvankien vapauttamisella.
Kirkon kuvaus on aiempaa negatiivisempi: arkkipiispaa kuvataan jopa kuninkaan myrkyttäjäksi. Mutta hän kohtaa paremmaksi Arnin miniässä ja Birgerin äidissä Ylvassa, joka saa suomalaiselta ”noidalta” tietää myrkyistä, jotka alkavat vaikuttaa vasta myöhemmin, kun myrkyttäjä ei enää ole paikalla.
Paavin lähettiläs Vilhelm Sabinalainen kuitenkin mieltyy Birgeriin, joka osaa kunnon latinaa eikä ole tekopyhä. Syntyy kompromissi: kirkko saa nimittää piispat, mutta he eivät enää saa osallistua valtakunnan hallintoon (todellisuudessa jälkimmäinen toteutui vasta uskonpuhdistuksen myötä).
Arn-elokuvat
Arn-trilogiasta tehtiin kaksi elokuvaa ja samalla laajennettu TV-sarja.
Luonnollisesti tapahtumia on karsittu ja juonta yksikertaistettu. Tässä vain muutamia asioita: Arn ei makaa Cecilian sisaren kanssa. Palestiinan kuvauksessa roisto, jonka kontolle sotilaallinen tappio pannaan, surmaa Arnin hevosen. Arn kuolee varhemmin kuin romaneissa, kun hänen tyttärensä Alde on vasta lapsi.
Hämeen-Anttila ristiretkivaltioista
Jaakko Hämeen-Anttilan mielestä ristiretkissä ei ollut kummallaan puolella kyse uskonnosta.
”Islamin alueella Palestiinassa asui kristittyjä, mutta nämä kuuluivat toisiin kirkkokuntiin, puhuivat eri kieliä ja noudattivat eri tapoja kuin länsimaiset ritarit. He eivät ottaneet ristiretkeläisiä kovin innokkaasti vastaan, eivätkä ristiretkeläiset heistä piitanneet. Alueelle muodostetut latinalaiset valiot olivat nimenomaan läntisten valloittajien valtioita, joissa paikallisilla kristityillä ei ollut kovin vahvaa asemaa. Hallinto ja sen kieli, ranska, olivat paikallisille kristityille vieraampia kuin aikaisempi islamilainen hallinto ja sen kieli, arabia, joka 1000-luvun lopussa oli jo useimpien Syyrian kristittyjen äidinkieli.”
”Lähi-idän kristityt eivät löytäneet sijaa ristiretkeläisvaltioissa, jotka olivat leimallisesti latinalaisia eli läntisiä. Vielä silloinkin kun paikalliset ristiritarit alkoivat arabialaistua ja omaksua Lähi-idän tapoja, paikalliset kristityt jäivät valtioissa syrjään ja ristiretkeläisillä oli kiinteämmät yhteydet naapurivaltioiden islamilaiseen ylimystöön kuin paikallisiin kristittyihin, jotka heidän näkökulmastaan olivat harhaoppisia.”
”Muodostetut ristiretkeläisvaltiot alkoivat osallistua Lähi-idän politiikkaan paikallisten islamilaisten pikkuvaltioiden tavoin liittoutuen milloin keskenään, milloin islamilaisten valtioiden kanssa. Samalla tavalla muslimitkaan eivät aluksi juuri reagoineet ristiretkeläisten tuloon ja pitivät näitä vain yhtenä uutena tekijänä voimatasapainossa. Muslimivaltiot eivät pitäneet ristiretkeläisvaltioita erityisenä uhkana vaan hyväksyivät niiden olemassaolon. Luonnollisesti jokainen pikkuvaltio pyrki laajenemaan naapurinsa kustannuksella, mutta naapurivaltion uskonto ei ollut kovin merkityksellinen tekijä. Vasta kun yksittäinen pikkuvaltio alkoi kasvaa ja havitella alueellisen suurvallan asemaa, se haki legitimiteettiä julistautumalla islamin puolustajaksi tai edustajaksi, aivan kuin ristiretkeläiset levittivät tarvittaessa Euroopassa käsitystä valtioistaan yhteisen asian edustajina. Myös valloittaessaan toisia islamilaisia valtioita leviämishaluiset muslimihallitsijat sitoivat tilanteen pyhän sodan käymiseen ja perustelivat valloituksiaan yhteisen rintaman luomisella ja mahdollisesti jopa naapurien suojelemisella. Toisinaan vastoin näiden tahtoa. Sota muuttui aina tarvittaessa pyhäksi, mutta uskonto ei sanellut liittosuhteita tai määritellyt, kenen kimppuun ekspansiivisen valtion hallitsija hyökkäisi.”
Saladdinillekaan ristiretkeläisvaltioiden kukistaminen ei ollut mitenkään erityinen tavoite: ”Tärkeämpää hänelle oli saattaa Syyrian islamilaiset ruhtinaskunnat valtansa alle.
Silti niin zangidit kuin Saladdin osasivat käyttää tarvittaessa myös uskontokorttia ja perustella valloituksiaan pyhällä sodalla, kohdistuivatpa tämä samaa uskontoa tunnustaviin tai toisuskoisiin hallitsijoihin. On kuitenkin vaikea nähdä, miten zangidien ja Saladdinin valloitussodat poikkeaisivat muiden islamilaisten – tai sen ennemmin kristillistenkään – valtioitten laajenemisesta. Pyhä sota oli vain hyödyllinen käsite silloin, kun lähistöllä oli toisuskoisia. Valloitusten legitimointi ideologialla on aina ollut kasvavien valloittajien mieleen – – uskonto tai ideologia ei aiheuta sotia, vaan niitä käytetään leviämishalun legitimaationa.”
”Saladdin aloitti nousunsa valloittamalla heikompia islamilaisia valtioita ennen kuin hän kääntyi ristiretkeläisiä vastaan. Aikakauden pienille muslimivaltioille Syyriassa hän oli yhtä vieras valloittaja kuin ristiretkeläisetkin.”
”Aina kun toiselle osapuolelle oli edullista liittoutua toisuskoisen kanssa tai hyökätä samanuskoisten kimppuun, uskonrajat menettivät merkityksensä. Lähi-idän politiikka ristiretkiajalla ei mitenkään poikkea sitä edeltäneistä tai seuranneista ajoista, jolloin islamilaiset valtiot kamppailivat keskenään. Uskonto tuli mukaan kuvioihin vasta silloin, kun hallitsijat saattoivat perustella valloitus- tai puolustussotiaan ja kerätä tukea hankkeilleen.”
Tyermanin kuvaus sotatapahtumista
Christoph Tyerman kuvaa ristiretkien historiassaan God’s war sotatapahtumia varsin eri tavalla kuin Guillou.
Syksyllä 1184 kauppaa käytiin sodasta huolimatta kauppaa muslimien ja kristittyjen välisen rajan yli. Vaikka kumpikin puoli otti vankeja ja orjia, muslimeja ei ahdisteltu kristittyjen mailla eikä päinvastoin. Tämä tilanne saattoi saada Raymond de Tripolin, joka oli ollut kauan vankina Aleppossa, uskomaan että hän löytäisi Saladinissa suojelijan kristittyä kuningastaan vastaan. Hänen väärä arvionsa ja kunnianhimonsa osoittautui kohtalokkaaksi. Guilloun Temppleliherrassa Raymond kuvataan vain positiivisesti, ja hän ystävystyy Arnin kanssa.
Kun oli käynyt ilmeiseksi, että Saldinin hyökkäisi, kun aselepo päättyisi, kuningas Guy ymmärsi, että hänen oli sovittava Raymondin kanssa, jonka kontrolli Galileassa oli strategisesti elintärkeä. Jos, kuten kävi ilmi, kreivi oli valmis sallimaan Saladinin joukkojen kulkea alueensa läpi, ei vain Galileaan vaan Jordanin länsiranta ja Akkoa ympäröivä rannikkotasanko olivat uhattuna.
Kristittyjen armeijan täydelliseen tappioon Cressonissa vapunpäivänä 1187 oli osasyyllinen Raymond, joka oli sallinut al-Afdalin joukkojen kulkea maansa läpi.
Kun päälliköt ennen ratkaisevaa Hattinin taistelua esittivät argumentteja ja väittelivät riskeistä, Guy ei voinut olla muistamatta, miten hän oli 1183 välttänyt kohtaamasta Saladinin armeijaa taistelusta ja pitänyt frankkien armeijan koskemattomana ja suureksi osaksi tappioitta. Seuraus oli ollut, että häntä oli syytetty ja hän oli menettänyt asemansa. Siksi neuvojen, jotka hän nyt sai poliittisilta vihollisiltaan, ennen kaikkea Raymondilta, täytyi tuntua epäilyttävältä.
Hyökkäys oli palvellut frankkeja hyvin menneisyydessä, mistä Raymond de Châtillion oli elävä esimerkki. Sepforis oli vain 20 mailia Tiberiaasta eli mahdollinen saavuttaa päivän marssilla kumpuilevan alueen halki. Jos se ei onnistuisi, vain 12 mailin päässä sijaitsevat Hattinin lähteet tarjosivat sopivan leiripaikan. Frankkien armeija oli suuri, sillä oli kokeneet komentajat ja joukot. Huolimatta jälkikäteistuomioista, Guyn päätös yöllä purkaa 2.-3. heinäkuuta leiri ja marssia Tiberiakseen ei välttämättä näyttänyt tyhmältä tai etukäteen tuomitulta. Kaksi vuotta myöhemmin kun Guy johti pienen kristittyjen armeijan aloittamaan Akkon piirityksen, vielä rohkeammalta vaikuttanut päätös johti menestykseen. Tosin erona oli, ettei Guylla Galilean kukkuloilla heinäkuussa 1187 ollut mahdollisuutta saada vahvistuksia eikä perääntymismahdollisuuksia. Päättäessään taistella hän valitsi tietoisesti yhteenoton, joka olisi ratkaiseva, oli lopputulos mikä tahansa.
Päätös leiriytyä yöksi kuivalle tasangolle, jossa oli vähän tai ei lainkaan vettä, saattoi johtua sekasorrosta tai epäröimisestä. Mutta Guylla ei ehkä ollut vaihtoehtoa.
Monet ylhäisimmistä jäivät taistelussa henkiin ja hyväksyttiin vangeiksi. Sen sijaan suufit teurastivat amatöörimäisesti ha melkein seremoniallisesti teppeliritarien ja johanniittojen 200 ratsusotilasta, kun taas jalkaväen henkiinjääneet vietiin orjamarkkinoille eri puolille Lähi-itää.
Ainoana ylhäisimmistä sotilaista Raymond de Châtillion mestattiin ja mahdollisesti sen teki Saladin itse sen jälkeen, kun oli mielenosoituksellisesti kieltäytynyt antamasta Raymondille toisin kuin muille vangeille juotavaa, mikä oli seremoniallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta. Kyseessä oli kosto uskottomalle, joka oli uskaltanut hyökätä islamin pyhiin paikkoihin Arabiassa. Saladin oli poliitikoista laskelmoivin. Hän tarvitsi pään ja Raymond oli ilmeisin uhri.
Kun Richard Leijonamieli määräsi muslimivangit tapettaviksi, se ei suinkaan ollut sodassa harvinainen hirmutyö. Kyseessä ei ollut satunnainen sadistinen teko, oikeastaan vähemmän kuin Saladinin oma käsky tappaa temppeliherrat ja johanniitat Hattinin jälkeen. Se on ehkä rinnastettavissa Henrik V:n käskyyn tappaa ranskalaiset vangit Agincourtissa 1415, paitsi että silloin taistelu oli vielä käynnissä. Jopa Ibn Shaddad tunnisti Rikhardin teon logiikan: se oli kosto antautuneiden kristittyjen surmaamisesta Akkon piirityksessä, tai sitten kuningas halusi marssia Askeloniin eikä ollut viisasta jättää sotavankeja jälkeen. Rikhard Akkon kukistumisen jälkeen osoittama kontrolli ja kylmäverine joukkoteloitus viikkoja myöhemmin osoitti Saladinille, millainen vastustaja hänellä oli. Sulttaani luultavasti tunnisti verilöylyn luonteen tarkoitukselliseksi poliittiseksi teokseksi, josta hänen omat tekonsa olivat osaltaan vastuussa. Seuraavina viikkoina hän teloitutti kristittyjä vankeja, joiden ruumiiden silpomisen hän joskus salli. Oleellista sotastrategian kannalta oli, että hän tunnisti Rikhardin korottaneen panoksia seuraaville piiritetyille muslimivaruskunnille.
Kirjailijasta
Jan Guillou (s. 1944) tuli aikoinaan tunnetuksi tutkivana journalistina, joka yhdessä Peter Brattin kanssa Folket i Bild/Kulturfront -lehdessä paljasti 1973 salaisen ja laittoman tiedusteluorganisaation, Informationsbyrån (IB), joka kortistoi kommunisteja ja vasemmistoaktivisteja. Kaksikko tuomittiin vakoilusta, vaikkei heillä ollut mitään yhteyttä ulkovaltoihin.
Suomalaisen Wikipedian kertomat ruotsalaisten iltapäivälehtien syytteet vakoilusta KGB:n hyväksi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Jan_Guillou) ovat kirjailijan oman kertoman mukaan vääristelyä: Guillou halusi tehdä artikkelia KGB:stä ja hänen luovuttamansa ”tiedot” olivat julkisia.
Guillou saavutti jättimenestyksen myös suomeksi käännetyillä agenttiromaaneillaan, joiden sankari oli Carl Hamilton, vaikka – toisin kuin Ilkka Remes – esitti niissä vähemmän populaareja aatteita kuten Palestiina-myönteisyyttä.
2000-luvulla Guillou on julkaissut 1900-luvulla tapahtuvan romaanisarjan Suuri vuosisata. Sen osissa 1968 ja Tapetut unelmat kuvataan IB-skandaalia, ruotsalaisten radikaaliryhmien turvallisuussääntöjä ja keinoja saada selville ”vasikat”, Länsi-Saksan radikaaleja joista osasta tuli myöhempiä terroristeja, sekä saksalaisten ja ruotsalaisten iltapäivälehtien radikaaleja koskevia vääristelyjä, joita oikeudessakaan eis saada tuomittua.
Guillou on kertonut IB-jutusta ja vakoilusyytteestä sekä teostensa taustoista teoksessa Ordets makt och vanmakt. Asiasta on kertonut muistelmiensa Spionjägaren toisessa osassa myös turvallisuupoliisi Säpon päällikkö Olof Frånstedt.
Jan Frygyesin sanoo kirjasaan Jan Guillou – utifrån, että Guillou on liberaali totuuden suhteen. Hän halukkaasti esittänyt itsensä IB-jutun sankarina ja saanut sen, koska toimittajakollega Peter Bratt ei tuntenut rooliin halua, ei myöskään heidän lähteensä, joka Brattin mielestä oli todellinen sankari.
Frygyes huomauttaa myös eroista Watergate-juttuun. Washington Post toimi yhteiskuntajärjestyksen sisällä ja puolella ja Bob Woodward oli vakaumuksellinen republikaani, kun taas Guillou ja Brattin IB-reportaasi suuntautui koko yhteiskunnan perustaa vastaan.
Teoksessa Ordets makt och vanmakt Guillou kertoo myös romaaniensa synnystä. Arn-romaanien taustalla on toisaalta se, että Guilloun näkemyksen mukaan muslimeja aletttiin 1990-luvulla yhä enemmän demonisoida mediassa, koska USA ja Englanti tarvitsivat kylmän sodan jälkeen uuden vihollisen. Guilloun mielestä kyse oli ”pyhän sodan” toistumisesta. Niinpä hän päätti kirjoittaa kertomuksen ristiretkiajasta. Silloin kohdattiin kulttuuri, joka oli ylivoimainen eurooppalaiseen nähden, hävittiin sotilaallisesti mutta voitettiin suuri määrä tietoa kontaktissa voittajiin. Kotiin tuotuna se kantoi hedelmää renessanssissa.
Guillou otti oppia erehdyksestä, jonka Artur Lundkvist teki hänen mielestään romaanissa Tvivla, korsfarare ja jättää pois pitkän matkan Palestiinaan ja takaisin. Samaten oli turha kuvata päähenkilön ensimmäisiä vaiheita Palestiinassa, se olisi ollut turhaa toistoa.
Ystävien kautta Guillou tutustui Länsi-Göötanmaahan. Suuri elämys oli Varnheimin luostarikirkko johon ensimmäiset kuninkaat on haudattu. Siitä syntyi idea kolmannen osan teemasta: Ruotsin valtakunnan synnystä.
Guillou kävi myös Forshemin kirkossa ja Arnäsin linnanraunioilla. Skaran kirjakaupasta löytyi paljon aineistoa ”Ruotsin kehdosta”.
Aineiston kerääminen ei periaatteessa eronnut journalistin työstä. Sen sijaan ongelma oli kieli, sillä nykyajan ilmaisut eivät olisi luoneet illuusiota erilaisesta aikakaudesta.
Olen aiemmin kirjoittanut Arn-trilogiasta artikkelin Kansakunnan synty Jan Guilloun kuvaamana (Kanava 7/2001), josta tämä blogiteksti on vähän laajennettu.
Kirjallisuutta
Campbell, Joseph: Sankarin tuhannet kasvot. Alkuteos The hero with a thousand faces. Suom. Harri Virrankoski. Otava 1990.
Frigyes, Paul: Jan Guillou – utifrån. Lindelöf 2014.
Guillou, Jan: Ordets makt och vanmakt. Mitt skrivande liv. Pocketförlaget 2010.
Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia. Otava 2012.
Tyderman, Christopher: God’s war. A new history of the crusaders. Penguin books 2007.
Suomalaisen Wikipedian kertomat ruotsalaisten iltapäivälehtien syytteet vakoilusta KGB:n hyväksi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Jan_Guillou) ovat kirjaileman oman kertoman mukaan vääristelyä: Guillou halusi tehdä artikkelin KGB:stä ja hänen luovuttamansa ”tiedot” olivat julkisia.
sotaromaanit 