Janne Kuusi: Silmästä silmään 1

Janne Kuusen Silmästä silmään (2018) on kolmas osa Kaskivuoren suvusta kertovaa Sukupuu-sarjaa. Se menee ajallisesti osittain päällekkäin toisen osan Sielusta sieluun kanssa.

Silmästä silmään kuvaa aatelisten Kaskivuorien lisäksi Peltosen torppariperhettä. Käsittelen romaania kahdessa osassa. Tämä käsittelee ensimmäistä osaa, jossa käsitellään vuosia 1918-1944.

Silja Peltonen menettää kaiken

Punaisten kärsittyä sisällissodassa tappion Silja Peltosen onnistuu vastasyntyneiden kaksospoikiensa kanssa paeta Laatokan metsien kautta rajan yli. Silja kaipaa lastensa isää Alia ja toivoo tämän pelastautuneen Pietariin, mutta miehestä ei kuulu mitään.

Kontupohjassa Siljaa ja hänen kanssaan paenneita naisia odottaa ankara työ, ja venäläisen Iljitšinin tapa johtaa kommuunia on jyrkempi kuin suomalaisen Mäkipään. Toivoa herättää Gyllingin tuleminen Neuvosto-Karjalan johtoon.

Toinen Siljan kaksospojista hukkuu järveen. Lapsensa kuoleman jälkeen Silja on niin huonossa kunnossa, että Iljitšin haluaa viedä toisen kaksosen Artturin lastenkotiin. Silja päättää paeta Suomeen, mutta juuri rajan yli päästyä Artturi katoaa metsässä.

Silja saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan valtiopetoksesta vankilaan. Siellä hän ystävystyy venäläisen Zinaidan kanssa.

Vapauduttuaan Silja palaa Räisälään isänsä luo. Tältä hän kuulee, että kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet kapinassa ja äiti sen jälkeen suruun. Rakastettu Alista isällä ei ole mitään tietoja.

Silja jää asumaan isänsä luo. Tämän kuoltua hän vajoaa epätoivoon ja miettii itsemurhaa, mutta ei toteuta sitä.

Silja kuvataan uhrina, jonka kohtalon on tarkoitus herättää myötätuntoa. Menetettyään kaiken Silja ei vuosiin pysty toimimaan, vain pysyttelemään elossa.

Matias Kaskivuori ei anna punaisille anteeksi

Jääkäriluutnantti Matias Kaskivuori eroaa armeijasta ja tekee menestyvän uran pankkimaailmassa. Poliittisesti hän on äärivalkoinen ja paheksuu: ”Punikit pasteeraavat kylänraitilla aivan vapaasti!” Pirkka-veli yrittää rauhoitella: ”Antaisit jo olla, siitä on kuusi vuotta”. Matias ei anna periksi: ”Kuusi vuotta sitten ne olisi pitänyt elimineerata kaikki!” Pirkka yrittää vielä: ”Ihmisiä hekin ovat”, mutta Matias kiistää: ”He ovat syöpäläisiä.”

Näistä lähtökohdista on selvää, että Matias hyväksyy Lapuan liikkeen: ”Toiminnan muodot saattavat ajoittain olla hiukan brutaaleja, mutta minä ymmärrän että jalo päämäärä pyhittää keinot.”

Kun Reino-veljen poika Oskari kysyy: ”Eikös lakia silti pitäisi noudattaa?”, Matias vastaa kysymällä: ”Noudatettiinko punakapinassa muka lakeja?” ja vastaa itse: ”Ei sitä ensimmäistäkään. Ja nyt ne samat piirit edellyttävät lain kirjaimellista seurantaa, kun Lapualla harjoitetaan…jonkinlaista kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Oskari ei anna periksi: ”Samat piirit ehkä, mutta väittäisin, että myös suurin osa muusta Suomen kansasta vaatii lakien noudattamista”. Matiakselle demokratialla ei ole väliä: ”Oli enemmistö tai vähemmistö, olennaista on se, mikä on oikein ja isänmaalle paras toimi!”

Myös agronomi Ake Kumela Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla on poliittinen haihattelija mutta ymmärtää tyttärensä kihlauksen köyhän luutnantin kanssa, toisin kuin vaimonsa, kartanon perijätär. Sen sijaan Matias Kaskivuori on kaikin tavoin epämiellyttävä hahmo, joka tyrannisoi vaimoaan eikä suostu vuosiin jakamaan tämän vuodetta.

Artturi hankkii hyväksynnän unohtamalla

Toisin kuin Silja uskoo, hänen pieni poikansa Artturi ei olekaan kuollut, vaan hänet on viety huutolaiseksi Ylisalon taloon Lapualle. Artturia kiusataan menneisyydestä, jota hän ei edes muista: ”hän sai vieläkin kuulla olevansa huutolaispoika, orpo piru, ryssänpentu, punikkikakara, kommunisti”.

Onneksi talon isäntä määrää lapsensa ja muut huutolaiset hyväksymään Artturin pikkuveljekseen, ja nämä puolustavat häntä kiusaajilta. Niinpä Artturi omaksuu valkoisen arvomaailman, sillä se on ehto muiden hyväksynnälle ja ryhmään kuulumiselle. Hän jopa osallistuu tihutöihin kommunisteja vastaan: ”Ylisalo valisti poikia kutsumalla kokousta Jumalan, isänmaan ja Mannerheimin riekkujaisiksi.”

Artturi suorittaa asevelvollisuutensa 1938-9 Sakkolassa. Hän on vahva ja hyvä ampuja, mutta saa jälleen kuulla punaisesta syntyperästään, eikä häntä sen takia hyväksytä aliupseerikouluun. Artturi seuraa armeijassa Pohjanmaalla oppimaansa menetelmää: ”elämästä selviäisi helpoiten olemalla mahdollisimman huomaamaton ja oli parasta olla miettimättä turhia. Hän oli harjoittanut kykyään karistaa menneisyyden murheet mielestään ja keskittyä vain nykyhetkeen.”

Sotilaspastorilla on Artturille yllättävä uutinen: hänen äitinsä onkin elossa. Vasta Artturin kirje paljastaa asian Siljalle, joka saa elämälleen tarkoituksen. Artturi jää asumaan äitinsä luo.

Poliittisesti äiti ja poika ovat eri mieltä. Silja sanoo: ”Kai sie tiijät mitä iikollä nykysellää puuhaa? Sottaa se puuhaa Stalinia vastaan yhessä sen saksalaisen höyrypeän kans. Hitlerin.” ”Jos hyä ärsyttäät venäläisii riittäväst, myö tääl Kannaksel jäähään jalkoihin nii ko kusiaiset metsäpolul.” Artturi jatkaa entistä linjaansa: ”Paree olla ajattelemati. Helepompi olla niin.”

Toisin kuin stereotyyppiset Silja ja Matias, Artturi on kiinnostava yksilönä.

Artturi ystävystyy Kaskivuoren nuorten kanssa

Kesällä 1939 Kaskivuoret nuoret, Matiaksen lapset 20-vuotias Armas ja 16-vuotias Adele sekä Auliksen lapset 18-vuotias Aleksi ja 16-vuotias Aune ovat Räisälässä maatöissä Artturi Peltosen kanssa.

Yhdessä he käyvät myös tanssimassa. Kun Artturin kimppuun käydään, Aleksi ja Armas puolustavat häntä. Sen sijaan seurustelukumppaniksi Artturista ei yläluokan tytöille ole.

Matiaksen ja Oskarin erilainen ulkopoliittinen linja kesällä 1939

Toisin kuin veljensä, Matias ei ehdi edes äitinsä kuolinvuoteelle. Hän on vaaleissa menettänyt paikkansa IKL:n kansanedustajana, mutta katsoo, että hänen on pysyttävä Helsingissä huolehtimassa isänmaan asioista, sillä muut puolueet ja hallitus eivät Stalinin pelosta ”uskalla tehdä ainoaa mahdollista ratkaisua”, kiinnittyä Saksaan.

Vanhin veli, kirkkoherra Pellervo epäilee, ”kannattaako Neuvostoliitolle ärhennellä?” Matias on varma: ”Ryssille pitää aina ärhennellä, muuten ne eivät pysy minkäänlaisessa ruodussa!”

Veljenpoika Oskari, josta on tullut sosiaalidemokraattien kansanedustaja, on sitä mieltä, ettei Neuvostoliittoa tarvitse pelätä, ”jos vain pidämme Hitlerin loitolla maastamme”.

Oskari ymmärtää Stalinin huolen Suomenlahden puolustuksesta ja katsoo, että olisi pitänyt antaa Suomenlahden saaret Neuvostoliitolle. ”Kieltäytyminen ärsyttää Stalinia aivan turhan tähden.”

Pirkka-veli ei luota ”Stalinin sanaan tippakaan”. ”Vaikka toisaalta en panisi muniani samaan koriin Hitlerinkään kanssa”.

Sen sijaan Matias uhoaa: ”Hitler on Suomen olemassaolon ja myös tulevan Suur-Suomen ainokainen tae! Siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto on poltettu tuhkaksi, meidän on viisainta seistä voittajan kanssa samassa rintamassa. Eikä siihen rintamaan yhdytä vasta silloin, siihen yhdytään nyt!”

Oskari muistuttaa, että Englanti, Ranska ja Yhdysvallat ”ovat Hitleriä vastaan. Suurin osa maailmasta on.” Matiaksen mielestä asialla ei merkitystä: ”Voima ratkaisee. Missään maailmassa ei ole sellaista tulivoimaa kuin Saksalla on.”

Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on vasta tulossa, Matiaksen puhe on joka suhteessa järjetöntä. Saksalaiset upseeritkin ovat selville siitä, että Saksan ”tulivoima” riittää vain siihen, että se voi voittaa vain lyhyen sotan.

Toinen asia, mitä tietenkään ei ole mahdollista saada selville on, olisiko Suomi Oskarin menetelmällä pysynyt irti sodasta.

Talvisota Kollaalla

Syksyllä 1939 Artturi kutsutaan palvelukseen. Silja joutuu evakkoon Helsinkiin, jossa hän asuu Zinaidan luona.

Artturi joutuu Kollaalle. Lääkintäkersantin mukaan ”Marokon kauhu” piiskaa miehiään järjettömiin saavutuksiin, mikä aiheuttaa tarpeettomia tappioita.

Samassa joukko-osastossa on Aleksi, joka on isänsä Auliksen vaatimuksesta ilmoittautunut vapaaehtoisesti. Komentajana Pellervon vanhin poika, kapteeni Aunus Kaskivuori. Artturi esittää Aunukselle, että Aleksi on liian nuori eturintamaan, mutta tämä ei taivu.

Aleksi haavoittuu läpimurrosta, ja kun häntä pystytä kuljettamaan, hän pyytää Artturia ampumaan hänet, jottei hän jää venäläisten käsiin. Aunus syyttää Artturia oman sotilaan ampumisesta ja määrää teloittamaan, mutta sotilaat ampuvatkin Aunuksen.

Talvisota on romaanissa yhtä järjetöntä ja raakaa kuin kaikki muutkin sodat.

Sotilaspastori pyytää Artturia kirjoittamaan Aleksin perheelle. Kirje herättää Matiaksessa epäilyksiä kirjoittajan takia.

Aunuksen hautajaiset

Aunuksen hautajaiset pidetään vasta rauhan tultua. Niissä puhutaan politiikkaa. Matias on entistä vakuuttuneempi demokratian kelvottomuudesta: ”Näin siinä käy, kun annetaan kansan päättää!” ”Ei demokratiasta ole mihinkään, varsinkaan kriisitilanteissa!”

Kun Oskari sanoo: ”Ryssät kuitenkin päihittivät suomalaiset”, Matias vastaa: ”Eivät päihittäneet!” ”Tätä häpeärauhaa tullaan katumaan katkerasti, ja revanssi on tulossa välittömästi kun hallitus ja kansanedustajat, siis ne kyvykkäämmät kansanedustajat, älyävät liittoutua Saksan kanssa. Silloin ryssät lakaistaan maan pinnalta iäksi!” Oskarin mielestä ”silloin Stalin saisi pätevän syyn hyökätä uudelleen Suomeen”.

Matias uskoo, että Hitler mitätöi Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen ”heti kun näkee tarpeelliseksi”, mihin ei mene kauan. Matias ihmettelee vain, ”miksi Hitler edelleen vitkuttelee hyökkäyksen kanssa”. ”Olisivat hyökänneet ajoissa niin emme olisi menettäneet Karjalaa edes väli-aikaisesti.”

Matiaksen ajattelu osoittautuu entistä järjettömämmäksi, sillä Saksa ei ole vielä kukistanut Ranskaa eikä tietenkään voinut ryhtyä kahden maarintaman sotaan. Saksan puolueettomuus talvisodan aikana ei ole vaikuttanut Matiakseen millään tavoin.

Jatkosota

Artturi on kutsuttu taas armeijaan ja hyväksyy alun päämäärän: ”Pitää meijän silti omat ottaa takas”. Siljakin haluaa päästä kotiin Räisälään, mutta olisi pitänyt pysähtyä vanhalle rajalle eikä lähteä Hitlerin kelkkaan.

Kontupohjassa Artturi tapaa ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet lapsena. Hän ei pysty estämään, kun päihtyneen vänrikin tekemää raiskausta, jota tämä perustelee: ”Miehittäjä tekee mitä miehittäjän pitää”. Artturi turvautuu vanhaan tapaansa unohtaa ikävät asiat: ”Mitään ei tapahtunut, Artturi tolkutti itselleen, ei yhtään mitään.”

Zinaidan mielestä olisi pitänyt jo aiemmin ryhtyä vastarintaan: ”Myö on pelätty herroja ja esivaltaa ihan liiaks, ettei ole uskallettu tehä yhtikäs mittään, mutta tää kyllä mennee liian pitkälle. Jo kolmatta sottaa käyään enempi tai vähempi sakemannin komennossa. Ei vetele, että kansa kääntää kolmannenkin pos-kensa niitten haukattavaks. Mie ainaki oon päättänt uskaltaa.”

Siljaan tarttuu ”toverien raivo herrojen järjettömiä aikeita vastaan”: ”hänen poikansa taisteli rintamalla ja joutui nyt toteuttamaan Suur-Suomi -vouhkaajien mielihaluja.”

Niinpä Silja ryhtyy välittämään viestejä, joiden sisältöä ja muita välittäjiä hän ei tiedä, vaikka ”tietenkin hän ymmärsi harjoittavansa vaarallisia vastarintaliikkeen tehtäviä: suomalaisia sotasalaisuuksia toimitettiin viholliselle.”

Kun Zinaida paheksuu, miten Artturi on suostunut ”Neuvostomaata valloittammaan”, Silja puolustelee: ”Tuskin heil on olt vaihtoehtoja, etkö sie muista kun Helminen kertoi että hyö lahtaat ne toverit jotka kieltäytyy hykkäämäst”.

Zinaidan mielestä ”Ei Suomel ole ko kaks vaihtoehtoo: liittyä Neuvostomaahan tai sitten joutua natsi-Saksan alamaiseks. Työkansalle ei oo vaikea valinta.”

Silja saadaan kiinni ja hänet tuomitaan vankilaan.

Kun sota päättyy tappioon, Matias jää puna-armeijan lähestyessä Räisälän huvilalle. Hän tuntee eläneensä turhaan, hän on antanut isänmaalle kaikkensa mutta hylännyt lähimmäisensä.

Henkilöiden aatemaailma

Aatteellisesti Silmästä silmään perustuu vastakohdalle äärioikeistolaisten Saksan-mielisten ja kommunististen Neuvostoliitto-mielisten välillä. Myötätunto on jälkimmäisten puolella, koska he joutuvat kärsimään vankilaa, kidutusta ja raiskauksia.

Kaskivuoren suvussa on ilmeisesti jokin psykologinen piirre, joka saa viehättymään äärisuunnista, jollei sitten kyse ole silkasta isäkapinasta. Matiaksen pojasta Armaksesta tulee jatkosodan aikana kommunisti.

Kaskivuoren suku osoitetaan vastenmieliseksi myös yksityiselämän suhteen: pönkittääkseen sukunsa mainetta he ovat tehneet rikoksia ja onnistuneet salaamaan ne.

Nekin suvun jäsenet kuten kirkkoherra Pellervo, jotka eivät ole yhtyneet Matiaksen aatteisiin, ovat olleet liian heikkoja vastustaakseen häntä.

Jatkoa

Romaanin toinen osa käsittelee vuosia 1917-8. Siinä paljastuvat myös koko Sukupuu-trilogian keskeinen salaisuus. Sitä en kuitenkaan paljasta blogin artikkelissa.

Kirjailijasta

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelin Sielusta sieluun lopussa.

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Harvinainen Neuvostoliitossa ilmestynyt talvisotakuvaus on Taisto Huuskosen kynästä. Sitä on tapana nimittää Tauno-sarjaksi ensimmäisen osan mukaan, vaikka jokainen osa ilmestyi omalla nimellään.

Ensimmäinen osa Tauno ilmestyi Neuvosto-Karjalan suomenkielisen kirjallisuuslehden Punalipun numerossa 3/1955, toinen osa Koetus numeroissa 4/1956 ja 1/1957, kolmas osa Tehtävä numeroissa 3/1959 ja 4/1959 ja neljäs osa Henkipattona vasta numeroissa 3/1973 ja 4/1973.

Ensimmäinen osa tapahtuu isossa kaupungissa, jonka nimeä ei mainita mutta joka on pääteltävissä Tampereeksi. Lainan aviomies kuolee työtapaturmassa, ja Laina synnyttää pojan, jota hän ei pysty tätä elättämään. Kaikeksi onneksi aviomiehen toveri vaimoineen adoptoi Taunon.

Toinen osa tapahtuu pienellä teollisuuspaikkakunnalla. On syksy 1939, edellisestä osasta on kulunut kolmetoista vuotta, ja Tauno on lopettanut kansakoulun. Kasvatusvanhempien Lauri ja Milja Mäkelän koti on köyhä, mutta he ovat hyviä Taunolle ja poika rakastaa heitä. Tauno kalastaa naapurissa asuvan Ketolan vaarin kanssa, mutta vaarilla ei ole kalastuslupaa ja he joutuvat kiinni. Ketolan vaarin poika Mikko on ilmiantaja.

Tarinassa on useita asiavirheitä: Neuvostoliiton vaatimukset kerrotaan heti Moskovan neuvottelujen alkaessa, Suomen liikekannallepano toimeenpannaan vasta marraskuussa vaikka se käytännössä oli tehty jo yleisten kertausharjoitusten (YH) nimellä, junat kulkevat itään sotaa edeltävänä yönä, vaikka joukot olivat olleet YH-ajan rajalla jo puolitoista kuukautta.

Missään näistä asioista Suomessa tuolloin elänyt Huuskonen on tuskin voinut erehtyä, vaan kyseessä täytyy olla hänen neuvostoliittolaisten ohjaajiensa vaatimus. Viimeinen kohta saa Suomen näyttämään hyökkääjältä ilman, että asiaa sanottaisiin suoraan.

Kolmas osa tapahtuu talvisodan alussa. Taunon kasvattiisä Lauri Mäkelä on levittänyt yhdessä Ritalan kansa lentolehtisiä. Ritala joutuu kiinni, ja muut samanmieliset lähetetään työvelvollisiksi. Maanalaisesta organisaatiosta tulee mies isää tapaamaan. Tauno jakaa salaa lisää lehtisiä. Isä on joutua kiinni mutta ehtii pelastaa poikansa ja pakenee.

Tavataan lisää henkilöitä: tehtailija Malberg, poliisi Koivula, jehovantodistaja Taave ja sosiaalidemokraatti Kallio. Taave on sotaa vastaan, mutta ”väärin perustein”, sillä hän kannattaa ”luokkarauhaa”. Kallio taas pysyy sosialidemokraattina mutta ei kuitenkaan ilmianna Taunoa.

Taunon kasvatti-isä katsoo sodan Suomen johdon syyksi, erityisesti Tannerin. Milja-vaimo tukee kaikessa miestään, vaikka pelkääkin tämän puolesta. Mäkelä uskoo, että venäläiset voittavat ja sitten työläisten olot paranevat eikä heidän tarvitse pelätä puheitaan.

Neljäs osa jatkuu heti kolmannen osan lopusta. Tauno joutuu kiinni ja joutuu kuulusteluihin. Poliisi Koivula valehtelee Taunolle, että isä on joutunut kiinni ja tunnustanut ja pyytää Taunoakin tunnustamaan. Tauno epäilee jälkimmäistä, koska ei usko isästään mitään pahaa. Vankina oleva Ritala huutaa sellistä, että poliisi valehtelee. Koivula pieksee Ritalan kuoliaaksi.

Taunon isä Lauri Mäkelä ja Mäkelän jo aikuisen tyttären Aunen sulhanen piileskelevät mutta pelastuvat. Eräs suojeluskuntalainen osoittautuu kommunistiksi ja antaa Taunolle levitettäväksi lisää lentolehtisiä. Niissä on allekirjoitus Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitea.

Kimmo Rentolan tutkimuksesta Kenen joukoissa seisot? käy ilmi, että kommunistien toiminta oli talvisodan aikana hyvin vähäistä. Tauno-sarja on kuitenkin sosialistista realismia pahimmillaan: henkilöitä ja tapahtumia ei kuvata sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kuin niiden ideologian mukaan pitäisi olla.

Taunon biologinen äiti Laina on perinyt isänsä ja haluaa poikansa luokseen. Tauno kieltäytyy, sillä Laina on hänelle vieras ja hän kokee kasvattivanhemmat oikeiksi vanhemmikseen.

Tauno on ainoa kiinnostava henkilö – niin nuori että tekee myös erehdyksiä. Muut henkilöt ovat ennalta arvattavia: työläiset ovat reiluja, rikkaat kovasydämisiä. Henkilön luonne näkyy kasvoista aivan samoin kuin Eino Railon fasistisessa Valitussa kansassa ja luvatussa maassa: paha henkilö ei katso silmiin. Ainoa ero on siinä, että ne jotka Railon romaanissa ovat pahoja, ovat Huuskosella hyviä ja päinvastoin.

Romaanissa vaietaan Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta, Neuvostoliiton hyökkäyksestä Puolaan ja Terijoen hallituksesta. Sen sijaan Tampereen pommituksista kerrotaan.

Tauno ja muut ovat ”sotaa vastaan”, mutta ei kerrota, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Lopulta Jehovan todistaja Taavekin kääntyy ”sodanvastustajien” kannalle, joten kertomus loppuu toiveikkaasti, vaikka sota on vielä kesken. Tauno uskoo tapaavansa kasvatti-isänsä ennen kevättä.

Talvisota oli Neuvostoliitossa tabu, josta yleensä vaiettiin. Ilmeisesti 50-luvun lopun suojasää aiheutti sen, että asiasta saattoi esittää edes neuvostoversion.

Kirjailijasta

Taisto Huuskonen syntyi 4.11.1925 Tampereella. Hän osallistui jatkosotaan.

Vuonna 1949 Huuskonen loikkasi morsiamensa Ennin kanssa Neuvostoliittoon. Stalin oli vielä vallassa, joten seurauksena oli ensin vankileiri ja sitten karkotus. 50-luvulla pari pääsi muuttamaan Neuvosto-Karjalaan. Siellä Huuskonen työskenteli peltiseppänä ja Petroskoin radiossa.

Tauno-sarja on Huuskosen esikoisteos, jonka vaiheista hän on kertonut Suomessa julkaisemissa muistelmissa Laps Suomen (1979). Asiasta kertoo myös Lauri Haataja esitellessään Huuskosen kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita.

Ensimmäisen osan julkaisemista varten Huuskonen ohjattiin aloittelevia kirjailijoita neuvovan Nikolai Jaakkolan luo. Mutta kun Huuskonen oli kirjoittanut teoksensa uudelleen Jaakkolan neuvojen mukaan, aloittelijoiden neuvojaksi oli vaihtunut Antti Timonen, joka antoi uudet, erilaiset ohjeet. Kun Huuskonen oli noudattanut niitä, neuvojaksi oli vaihtunut uudelleen Jaakkola. Taas oli edessä uusi kirjoittaminen. Kun se oli tehty, Jaakkola viimein suositteli Punalipulle teoksen julkaisemista. Mutta asia ei ollut vieläkään selvä, vaan lehden kirjallisuustoimittaja antoi omat ohjeensa. Huuskonen kirjoitti teoksen neljänteen kertaan. Tätäkin versiota käsittelivät vielä kirjailijat ja toimittajat – ja lopulta korjaamatta jäi vain teoksen nimi.

Vaikka neljäs osa oli valmiina, sen julkaiseminen Punalipussa lykkääntyi neljätoista vuotta vuoteen 1971. Haatajan mukaan syynä olivat riidat lehden kanssa. Ehkä asiaan vaikutti myös Hrushtshovin kukistumisen jälkeinen perääntyminen destalinisoinnissa.

Uusi aihepiiri Neuvosto-Karjalan kirjallisuudessa oli myös maatalous. Huuskosen romaanit Huomenen oraat (1963) ja sen jatko-osa Maa kaipaa isäntää (1968) olivat menestys.

Vielä suuremman suosion sai Teräsmyrsky Kannaksella (1970), joka kuvasi vuoden 1944 taisteluja suomen puolelta. Huuskonen noudatti osin perinteisiä julkaisemisen ehtoja, jotka Haatajan tiivistää: ”Suomen kansa soti Neuvostoliittoa vastaan Mannerheimin-Tannerin koplan pakottamana, vailla patrioottisuutta, isänmaanrakkautta ja vapaudenkaipuuta”. Samalla Huuskosen romaanissa oli neuvostolukijalle uuttakin: romaanissa kaatui myös venäläisiä, eikä suomalaisten joukossa ollut ”marxismi-leninismiä latelevia tulisieluisia kommunisteja”. Suomalaisten sotilaiden epäsotilaallinen puheet ja käytös hämmästyttivät neuvostolukijoita. Teos käännettiin myös venäjäksi.

Teräsmyrsky Kannaksella saavutti suosiota myös Suomessa. Haatajan sanoin Huuskonen ainoana suomalaisena ”voitti eturivin sotakirjailijan aseman sekä Suomessa että Neuvostoliitossa”. 

Taisto ja Enni Huuskonen palasivat Suomeen 1976. Huuskosen omista kokemuksistaan Neuvostoliitossa kertovasta teoksesta Laps Suomen (1979) tuli bestseller. Vaimon vaiheista kertova Ennin tarina ilmestyi vuonna 1984.

Suomessa Huuskonen kirjoitti teoksen Teräsmyrsky Kannaksella uusiksi nimellä Teräsmyrsky (1981). Siitä hän Juhani Niemen mukaan poisti esimerkiksi erään kaatuneen sotilaan taskusta löytyneessä kirjeessä olleen kehotuksen lähteä metsäkaartiin. Yleisesti ottaen Huuskonen puhdisti sotilaansa sekä vasemmistolaisista että isänmaallisista ideologiasta ja fraaseista.

Lisäksi hän julkaisi talvisotaan sijoittuvan humoristisen sotaromaanin Jermut (1983) ja sen jatkon jatkosodassa (1986). Moukarin kaiku (1988) kuvaa hämäläistä kuvaa punaisten puolelta vuonna 1918.

Huuskonen kuoli Mouhijärvellä 28.11.1990.

Kirjallisuutta

Haataja, Lauri: Taisto Huuskonen. – Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma. BTJ Kirjastopalvelu 2001.

Niemi, Juhani: Viime sotien kirjat. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1988.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Ilmar Talve: Kolme kotimaata

Ilmar Talve kertoo omaelämäkerrassaan Kolme kotimaata nuoruudestaan sotienvälisessä Virossa, kokemuksistaan jatkosodan aikana Suomen armeijassa ja elämästään pakolaisena Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.


Talven vironkielinen omaelämäkerta oli kolmiosainen: Kevad Eestis, Kutsumata külaline, Kolmas kodumaa (1992-9). Suomalaisen kustantajan pyynnöstä Talve teki yksiosaisen suomenkielisen version Kolme kotimaata (suomentanut Eva Gottberg, Kirja-Aurora 2004). Kirjasta on jätetty pois mm. Tukholman pakolaisyhteisöä ja Suomen politiikkaa koskeva osuus ja muissakin kohdin tehty lyhennyksiä.

Isän ja äidin perintö

Kansatieteilijän otteella Talve kuvaa ensimmäisessä osassa Kevät Virossa lapsuutensa ja nuoruutensa Tapan kauppalaa. Väestön valtaosa kuului pikkuporvaristoon, mutta ei suinkaan ollut ”sivistymätöntä, ahdasmielistä, rahanahnetta ja ties mitä”, kuten neuvostoaikana esitettiin.

Talven vanhempien tapaiset ”pienet ihmiset” olivat pääosin talonpoikien nuorempia jälkeläisiä tai käsityöläisten, torppareiden ja muonamiesten lapsia. Koulunkäynti oli supistunut venäjänkieliseen, usein kesken jääneeseen kylä- ja pitäjänkouluun, kun oli lähdettävä maailmalle työn perään.

Tavoitteena oli ensin oppia ammatti ja sitten rakentaa itselle ja ennen kaikkea lapsille parempi elämä. Se vaati ahkeruutta, säästäväisyyttä, pitkäjännitteisyyttä ja sitkeyttä. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ollut, piti tulla toimeen omillaan. Tarpeen tullen naapureita autettiin kristillisessä hengessä.

Rauhallinen ja mietiskelevä isä uskoi ihmisiin ja joutui usein pettymään. Koettelemuksissa hän turvautui Jumalaan uskoen, että ”Jumala ei sinua hylkää, kun vain varmasti luotat ja uskot häneen”.

Temperamenttinen äiti suhtautui ihmisiin isää skeptisemmin, huomioi ja reagoi nopeasti ja ilmaisi mielipiteensä suorasukaisesti ja sarkastisesti. Vaikeudet herättivät hänessä uhman: ”Vaikka nuija halki, mutta periksi ei anneta!”

Äidin esimerkin vaikutuksesta vuonna 1919 syntynyt Ilmar ja tämän nuorempi veli suhtautuivat kielteisesti totalitarismiin ja diktaattoreihin, olipa väri mikä tahansa. Molempien vanhempien perintöä oli käsitys, että työ oli kristillinen velvollisuus, joka piti tehdä hyvin.

Talvelle periytyi kodista vahva sivistystahto, joskin hän joutui pikkupaikkakunnalla tyytymään pääasiassa klassikoiden lukemiseen. Vasta ahmiessaan kesällä 1937 Viipurin kaupunginkirjastossa tieteellisten seurojen julkaisuja hän tajusi, mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi.

Tukikohtakausi, punainen vuosi ja kyyditykset

Tietämättään Talve teki tulevaisuuteensa ratkaisevasti vaikuttavan päätöksen, kun hän ylioppilaaksi tultuaan 1938 aloitti opinnot armeijaan menon sijasta. Viron armeijan upseereista olivat näet myöhemmin kiinnostuneita niin puna-armeija kuin Wehrmacht. Talve ehti maistaa demokraattisia virtauksia Tarton ylioppilaselämässä. Filosofian maisterin tutkinnon hän suoritti 1942.

Talve muistuttaa, etteivät aikalaiset tienneet Viron johdon 1939-40 tekemien ratkaisujen seurauksia. Hänkin harrastaa jälkikäteisspekulaatioita ja arvioi, että kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 esitti vaatimuksen tukikohdista, Virolla ei ollut mahdollisuuksia sotilaalliseen vastarintaan: armeija oli heikosti varustettu, yhteistyötä muiden Baltian maiden kanssa ei ollut ja maasto vastasi pikemmin Hollantia kuin Suomea. Sitä paitsi talvisotaa ei ollut vielä käyty, esikuvaa ei ollut. Talve epäilee myös virolaisten yksimielisyyttä, koska toimivaa demokratiaa eikä vapaata lehdistöä ei ollut.

Talven vanhemmat ikätovereineen olivat eläneet jo tsaarin aikana ja kokeneet Viron itsenäistymisen, ja heidän maailmankatsomukseensa kuului aimo annos skeptisyyttä. Siksi heidän oli helpompi hyväksyä Viron liittäminen Neuvostoliittoon 1940 kuin Talven oman sukupolven, joka oli kasvanut itsenäisessä Virossa ja piti sitä siksi itsestäänselvyytenä.

Nuoret kokoontuivat Tapassa nuoret kokoontuivat rautatieasemalle epävirallisiin demonstraatioihin. Niistä Talve luopui pian, sillä hänellä oli jo nuorena kykyä punnita, mikä oli mahdollista ja hyödyllistä ja mikä turhaa leikkiä tulella.

Kesäkuun 1941 kyyditysten aikana Talve osoitti oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä. Hän ehdotti, ettei perheen pitänyt jäädä odottamaan kotiin vaan hajaantua ja aiheuttaa hakijoille edes etsimisen vaiva.

Talven kirjoittaessa Viro oli itsenäistynyt uudelleen ja kyydityksistä saattoi puhua julkisesti. Tieto yksin ei kuitenkaan saa ymmärtämään, miten aikalaiset asiat kokivat. ”Sellaista raakuutta kukaan Viron asukas ei ollut eläessään kokenut”, Talve kirjoittaa. Vaikutusta lisäsi, että kyydittäminen ”tapahtui kaikkien silmien edessä. Se koettiin kansanmurhan alkusoitoksi ja sodaksi Viron kansaa vastaan.”

Kyydityksiä on puolusteltu sillä, että Stalin valmistautui sotaan Saksaa vastaan ja halusi etukäteen poistaa potentiaaliset petturit. Talven arvion mukaan vaikutus oli kuitenkin juuri päinvastainen, sillä suhtautuminen uusiin vallanpitäjiin muuttui radikaalisti: ”syntyi kostonhimo, jota tuskin olisi siinä määrin ilmennyt myöhempien tapahtumien ja Saksan miehityksen aikana, tai ainakin se olisi ollut vähäisempää. Sotaan vastattiin sodalla.”

Pako Suomeen, paluu Viroon, uusi pako

Kun pakko-otto Saksan armeijaan uhkasi, Talve pakeni tovereineen huhtikuussa 1943 Suomeen, vaikka heillä ei ollut tietoa, luovuttaisivatko suomalaiset hänet saksalaisille. Kun vaihtoehdoiksi Suomessa asetettiin armeija tai metsätyöt Pohjois-Suomessa, Talve valitsi empimättä edellisen, sillä hän ei halunnut olla sotaa käyvässä maassa vapaamatkustaja.

Talven kuvaus ei imartele Suomen armeijaa. Sotilaskoulutukseen ei lainkaan panostettu, ja heikko ruokahuolto laski mielialaa entisestään. Kuvaus puna-armeijan suurhyökkäyksen torjunnasta Kannaksella 1944 on virolaisen kokemana vailla sankariglooria.

Suomen armeijassa taistelevat virolaiset pitivät Normandian maihinnousua hyvänä uutisena, koska se tiesi Saksan tappiota. Silti rykmentistä lähes kaikki palasivat syksyllä juuri ennen Suomen aselepoa Viroon. Jääminen Suomeen olisikin tiennyt luovutusta Neuvostoliittoon; todellinen vaihtoehto oli pako Ruotsiin. Perillä kävi ilmi, että Saksa ei edes epätoivon hetkellä luvannut Virolle itsenäisyyttä ja Suomen-pojat liitettiin Saksan armeijaan.

Päätöstä palata on arvioitu ja ihmetelty lopputuloksen, tappion, valossa. Talve muistuttaa, että silloin ei tiedetty varmasti muuta kuin, että Virossa taisteltiin ja siellä tarvittiin apua. Niinpä palaamatta jättäminen olisi ”osoittanut välinpitämättömyyttä ja ollut myös merkki kotimaan hylkäämisestä: valitettavaa, mutta yrittäkää selvitä ilman minua! Lähtijöille se merkitsi myös arvokkuuden ja puhtaan omantunnon säilyttämistä”. Etukäteen ei koskaan voi varmasti tietää, onko tilanne täysin toivoton, Talve muistuttaa: ”Meidän toki piti yrittää, silloin näemme, miten siinä käy. Silloin ei tarvitse jälkikäteen katua, että jäi tekemättä sellaista, mikä vielä olisi ollut mahdollista.”

Talve oli ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, että tappion jälkeen saattoi paeta ulkomaille, olihan hän sen jo kerran tehnyt. Niinpä hän jättäytyi joukko-osastostaan, luopui asepuvustaan ja pyrki toverinsa kanssa meren yli Ruotsiin. Kahden haaksirikon jälkeen laivan suunnaksi tuli tappiota kohti kulkeva Saksa.

Ensimmäisen osan lopussa edessä onkin tuntematon tulevaisuus. Sen kohtaaminen on Talven omaelämäkerran kertautuva teema.

Leiri opetti eteenpäin katsomista ja oma-aloitteisuutta

Saksassa Talve joutui viettämään kymmenen kuukautta yhtenä miljoonista vierastyöläisistä. Tappion häämöttäessä saksalaisten aiemman ”ylimielisyyden, ylpeyden ja raakuudenkin” tilalle tuli ”sentimentaalinen ahdistus ja itsesääli”.

Koska Saksaan ei ollut jouduttu omasta tahdosta, se ”oikeutti joka tilanteessa tekemään kaiken mahdollisen itsellemme hyödyllisen”. Ainoana tavoitteena oli ”säilyä hengissä, hinnalla millä hyvänsä ja kaikki keinot hyväksi käyttäen”. Englantilaisten tultua ruokatilanne parani.

Jotain olennaista Talven luonteesta kertoo, että ”pelkästä inhimillisestä uteliaisuudesta halusimme nähdä, kuinka kaikki päättyisi”. Ja sodan loputtua elämällä piti ”tehdä jotakin”. Olihan isä opettanut että ”Vielä tulee parempi päivä”.

Jälkikäteen Talve näki Saksan ajan opettaneen jotain ”jota ennen pakolaisuutta olisi ollut vaikea hyväksyä”: ”Olipa tilanne millainen hyvänsä ja kokonaan siitä riippumatta, oletko joutunut siihen omasta tahdostasi vai vastentahtoisesti, ei ole pienintäkään syytä jäädä muistelemaan tai kaipaamaan sitä, mikä ennen oli ja mitä nyt enää ei ole, kun et kuitenkaan pysty tilannetta muuttamaan.”

Paasikiviläinen tunnuslause ”Kaikki viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta” oli siten Talvenkin ajattelun perusta, mutta johtopäätökset olivat erilaiset kuin suomalaisilla.

Talve lähti siitä, ”ettei ole mitään järkeä jäädä passiivisesti odottamaan, että toiset, olkootpa he sitten ’viranomaisia’ tai keitä hyvänsä, ajattelisivat sinua tai sinun asioidesi järjestämistä.” Oma-aloitteisuus oli toki Natsi-Saksassa riskialtista, monesti pelasti vain hyvä onni. Mutta onni selittyi isän usein käyttämällä sananparrella ”Auta itse itseäsi, niin Jumalakin auttaa sinua”, vaikkei Talve itse uskonnollinen ollutkaan.

Elokuussa 1945 Talve lähti tovereineen salaa Saksasta Tanskaan. Myytyään kellonsa hän osti leivän mutta myös leivoksia. Jo aiemmin hän oli suomalaistanut nimensä Fremdenpassiin uskoen tämän suojaavan luovutukselta Neuvostoliittoon. Kööpenhaminan Suomen lähetystössä hänet uskottiinkin suomalaiseksi, osasihan hän suomea ja tunsi Viipurin, joten pystyi kysyttäessä kertomaan työpaikkansa ja sen osoitteen.

Näin Talve pääsi sittenkin Ruotsiin. Laivalla oli syytä juhlia nauttimalla tanskalaisesta oluesta ja ruotsalaisista savukkeista.

Vastoinkäymisissä auttoi huumori ja sisu

Kun Talve kuuli Tukholmassa Suomen tilanteesta ja luovutuksista Neuvostoliittoon, hänestä tuntui viisaimmalta jäädä Ruotsiin. Aktiivisuus ja virolaisten verkosto auttoi saamaan oman alan pätkätyötä, palkka tosin oli minimaalinen mutta mahdollisti opintojen jatkamisen. Vastoinkäymisissä Talve turvautui ensin huumoriin ja voitti ne sitten sisulla.

Talvea auttoi monin tavoin professori Erixon. Tätä kuitenkin ilmeisesti loukkasi, kun Talve yritti kansatieteen lisensiaattitenttiä läpi kerralla. Erixon ei tehnyt yhtään kysymystä itse tenttikirjallisuudesta, vaan alkoi kysellä Ruotsin historiasta, jota Talve ei tietenkään tuntenut. Kun Talve lopulta rohkeni kysyä, mitä ruotsalaisessa lisensiaattitentissä oikein pitää osata, Erixonin vastaus oli vain, että ”siinä pitää pystyä keskustelemaan kaikesta!”

Talve ei ruvennut syyttämään Erixonia syrjinnästä. Vaikka tentin pieleen meno masensi, hän näki asiassa komiikkaakin, mitään kunnon tenttiähän ei edes ollut. ”Saatoin syyttää ainoastaan itseäni naiiviudestani ja siitä, etten ollut kysynyt ruotsalaisilta, mitä se tentti ja erityisesti Erixonille suoritettuna todella tarkoitti”. Talve ei antanut periksi vaan opiskeli Ruotsin historiaa ja jakoi kirjallisuuden useisiin tentteihin, kuten oli tapana.

Vain kerran Talve sai Ruotsissa samaa palkkaa kuin ruotsalaiset. Museoalan virkoihin valittiin jopa ruotsalaisia ylioppilaita mieluummin kuin ”ulkomaalaisia” lisensiaatteja, vaikka nämä olivat jo Ruotsin kansalaisuuden saaneet. Toisen osan nimi onkin Kutsumaton vieras.

Mutta elämää oli vain elettävä eteenpäin. Suuri osa ikätovereista oli kuollut, ja heistä monien kohtalo oli omaisille tuntematon. Talvella oli onnea, sillä hän sai vuonna 1946 kortin äidiltään, joka oli kiertoteitse saanut tietää poikansa olevan elossa ja Ruotsissa. Pyyteetöntä rakkautta osoitti äidin neuvo: ”Älä koti-ikävän takia tee vääriä ratkaisuja, ei kannata. Pysy siellä missä olet. Miten meidän käy, ei kukaan tiedä.”

Sen jälkeen seurasi lähes vuosikymmenen hiljaisuus. Kirjeiden ja valokuvien vaihtoon sekä pakettien lähettämiseen avautui mahdollisuus vasta suojasään myötä 1955.

Sulkeutunut Ruotsi ei ymmärtänyt pakolaisia

Ruotsissa oli sodan jälkeen suhteellisen vähän ulkomaalaisia, ja heistä oli pakolaisia vähän yli 20 000 virolaista, joitakin tuhansia latvialaisia ja muutama sata liettualaista. Ruotsalaisten suhdetta heihin kuvaa nimitys ”jävla utlänning”. Talven reaktio oli hänelle luonteenomainen: nimittelyyn ”piti yrittää tottua kuten kaikkeen muuhunkin käsittämättömältä ja vieraalta tuntuvaan”.

Tiedemiehenä Talve alkoi kuitenkin pohtia mistä oli kyse. Ruotsi oli ollut 1800-luvulta asti kansallisvaltio, jossa kansallisuus ja kansalaisuus olivat sama asia. Norbottenissa ei asunut suomalaisia vaan ruotsalaisia, jotka puhuivat suomea. Niinpä balttien halua pitää kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan ei lainkaan ymmärretty, ja aluksi heidän oli itse kustannettava omankieliset koulunsa.

Ruotsalaiset eivät juuri tunteneet kiinnostusta muuta maailmaa kohtaan. Tiedot Baltiasta ja jopa Suomesta olivat vähäiset tai olemattomat. Baltian maiden tiedettiin olleen 30-luvulla ”diktatuurivaltioita”, joten kun baltit olivat taistelleet Saksan armeijassa, heidän joukossaan oli ”fasistisia kollaborantteja”. ”Kun Puna-armeija nyt oli ajanut saksalaiset tiehensä ja vapauttanut Baltian maat, miksi sieltä piti paeta” ja tulla ”vieraaseen maahan toisten riesaksi ja ristiksi”?

Ruotsalaiset olivat tottuneet turvallisuuteen, ja heillä oli luottavainen suhde virkavaltaan. Baltian maiden ”punainen vuosi” 1940-1 rinnastui heidän mielessään normaaliin hallituksen vaihdokseen. Kyydityksistä kuultuaan he toki kauhistelivat mutta kysyivät heti perään: ”miksi ette soittaneet poliisille, kun tuolla tavoin tultiin hakemaan?”

Pakolaisille kansainvälisen politiikan seuraaminen ei ollut vain totunnainen tapa tai jännittävä harrastus, vaan he punnitsivat kokemustensa pohjalta, miten tapahtumat saattaisivat vaikuttaa heidän omaan asemaansa. Pelkoa herätti, kun Ruotsi luovutti latvialaiset legioonalaiset Neuvostoliittoon 1946. Monet baltit jatkoivatkin matkaa Kanadaan tai USA:han. Talve oli kuitenkin päättänyt jäädä Eurooppaan.

Ruotsin kulttuurielämän skitsofreenisuus

Vastenmieliseltä Talvesta tuntui, että ”osa Ruotsin nuoremmasta kirjailijakunnasta suhtautui myötämielisesti kommunisteihin ja Neuvostoliittoon” eikä tuominnut edes Tšekkoslovakian kaappausta 1948.

Eksistentialismi ja Kafka olivat tuoneet Ruotsinkin kulttuurikeskusteluun käsitteet pelko (Frucht) ja kauhu (Angst). Sotaa kokemattomien ruotsalaisten suussa ne tuntuivat naiiveilta ja koomisilta. Talven mielestä ruotsalaiset potivat skitsofreniaa: he uskoivat säästyneensä sodalta suuremman viisautensa ansiosta, sotimaan joutuneet olivat olleet heitä tyhmempiä. Toisaalta ruotsalaiset olivat lähes kateellisia, kun muilla oli jotain, jota heiltä puuttui, ja he jäivät keskusteluissa vain kuuntelijoiksi.

Talven mieleen oli Arthur Koestlerin stalinismin kritiikki romaanissa Pimeää keskellä päivää sekä George Orwellin dystopiat Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Virolaisten sota oli poikennut muista maista, joten heidän oli itse löydettävä sanat kuvata sitä. Novellikokoelmassaan Ainult inimene (1949), Talve käsitteli jatkosotaa vuosia ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, kuten hän ylpeänä totesi.

Eksistentialismi auttoi ymmärtämään maailman absurdiutta

Romaaninsa Maja lumes (1952, ruotsiksi Huset i snön, 1964) Talve sijoitti tuntemattomaan maahan kahden suurvallan välissä, mutta tosiasiassa se on kuvitelma, miten Viron olisi käynyt, jos se olisi valinnut toisin – ei hyvin silloinkaan.

Albert Camus’n Rutto oli tehnyt Talveen suuren vaikutuksen: ”Olimme pieni kansa, maamme oli miehitetty, kansaamme oli kidutettu, kyyditetty ja tapettu. Mahdollisuuden avautuessa olimme yrittäneet taistella yhtä diktatuuria vastaan vieraassa asepuvussa, sillä omaa meillä ei ollut. Olimme hävinneet, ja nyt maanpaossa meitä kutsuttiin fasisteiksi ja niitä, jotka olivat surmanneet kansaamme, demokraateiksi. Eksistentialistit sanoivat tätä maailmaa absurdiksi, ja oman kokemukseni pohjalta he näyttivät olevan oikeassa.”

Eksistentialismi antoi uskoa, että ”Ihminen ei kuitenkaan ollut oman tilanteensa vanki” vaan oli vapaa. Joka tilanteessa oli mahdollisuus valita. ”Taistelu, myös hävitty taistelu, oli absurdissakin maailmassa positiivinen asia, se oli ihmisen ainoa mahdollisuus ja hänen elämänsä perusta. Valinta, vastuu ja vapaus.”

Totalitarismia ei Talven mielestä koskaan saanut hyväksyä. Mutta taistelu jatkui toisin keinoin, jotka voisi pelkistää: olemalla vapaa ihminen ja kehittämällä virolaista kulttuuria. Oman työn ja opiskelun ohella Talve kirjoitti satoja artikkeleita ja ajoittain toimitti myös pakolaisten kulttuurilehtiä.

Esseessään Halli horisondi ees (”Harmaata horisonttia katsellessa”, Sõna 5/1949 ja Looming 11/1990) Talve mietiskeli pakolaiskirjallisuuden tehtävää. Viron kaltaisen pienen kielen kohdalla edessä näytti olevan vain alaspäinmeno. Silti ei saanut alistua ja käpertyä vain säilyttämään sotaan edeltävän ajan muistoja vaan piti seurata, mitä maailmalla tapahtui, ja yrittää uudistua, sillä ”vain eteenpäinmeno tukisi myös hengissä säilymistä, paikalleen jääminen ja nostalginen taaksepäin katsominen sitä vastoin ei”.

Pakolaisyhteisön pienuuteen verrattuna kirjallisuuden levikki oli hämmästyttävän suuri: esimerkiksi Maja lumes -romaania painettiin 3600 kappaletta. Ilmeisesti lähes jokainen virolainen katsoi olevansa velvoitettu tukemaan omankielisistä kulttuuria.

Virka löytyi Suomessa

Syrjintä Ruotsissa koitui Suomen eduksi. Toisen osan lopussa Talve polttelee kesän 1959 lopussa laivan kannella matkalla Turkuun, jonka yliopistosta hänelle on tarjottu koulutusta vas-taava työpaikka kansatieteen assistenttina. Laiva ”tuli lännestä ja meni itään. Olin melkein kuin matkalla takaisin.”

Talve väitteli Tukholman yliopistossa aiheenaan sauna 1960, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin ensimmäiseksi kansatieteen professoriksi Turun yliopistoon. Oliko taustalla heimoystävyys vai oltiinko silloin ennakkoluulottomampia kuin nykyisin?

Sivuutan tässä vain maininnalla Talven uran kansatieteilijänä Suomessa, vaikka on sinänsä kiinnostavaa lukea, miten silloinen akateeminen vapaus antoi resurssien niukkuudesta huolimatta professorille mahdollisuuden innovointiin, kun rasitteena eivät olleet liialliset hallinnolliset velvollisuudet kuten myöhemmin. Talve laajensi kansatieteen tutkimuksen Ruotsissa opituin menetelmin teollisuustyöväestön ja kaupunkeihin, mutta myös maaseudun muuttumiseen. Kansankulttuurikaan ei ole pysyvää, sillekin on ominaista muutos.

Pitkät työpäivät eivät ole sinänsä poikkeuksellisia tiedemiehelle, mutta ulkomaalaisena Talvella oli erityisiä paineita: hänen oli pakko onnistua ja lunastaa häneen asetettu luottamus. Toisaalta kaunokirjalliset harrastukset jäivät myös siksi, että elämän vakiintuminen ei ollut taiteellisesti inspiroivaa. Näin ollen svejkmäinen sotaromaani Juhansonin matkat (1959, suomeksi 1961) näytti jäävän Talven viimeiseksi romaaniksi.

Sodasta toipuva ja suomettunut Suomi

Vielä 50-luvun alussa suomalaiset olivat Ruotsin näkökulmasta vaikuttaneet sodan jäljiltä väsyneiltä. Vuosikymmenen lopussa maa oli toipunut. Kun Talve näki Turun keskustassa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta seitsemäntoista nostokurkea, hän ei haikaillut katoavaa puutaloidylliä vaan havaitsi suomalaisissa ”mukaansa tempaavaa optimismia”. Myöhemmin hän sijoitti modernin ajan murroksen juuri 50-60-luvun vaihteeseen.

Yliopistolla Talven ikäiset suomalaiset miehet oli sodan käyneitä. Sodasta ei kuitenkaan puhuttu: se oli ollut miesten velvollisuus, joka oli vain pitänyt hoitaa. Kollegojensa sotakokemuksista ja -saavutuksista Talve kuuli kiertoteitse. Hän luonnehtii ikätovereitaan ”kansallismielisiksi” mutta samalla liberaaleiksi demokraateiksi. Monet kollegoista olivat Viipurista, jossa oli ollut muuta Suomea liberaalimpi ilmapiiri. Toisaalta he kokivat kotiseudun menetyksen kipeänä vääryytenä.

Myöhemmästä Suomesta Talve kirjoittaa paljon kriittisemmin. Suomalaisesta laitoksesta puuttuvassa osassa hän hyväksyy Paasikiven politiikan, koska tällä oli moraali, jonka yli tämä ei suostunut menemään, kun taas Kekkonen oli opportunisti, joka kysyi vain, mikä oli hyödyksi ja mikä ei.

Noottikriisi sai virolaisen ystävän pakenemaan Ruotsiin, mutta Talve pysyi Suomessa. Ruotsin passin pitämistä voisi luulla varotoimenpiteeksi, mutta Talven oman selityksen mukaan (Looming 2/1989) kansalaisuuden vaihtaminen tuntui tarpeettomalta, koska Pohjoismaiden välillä ei tarvittu passia eikä työlupaa.

Itsesensuurista Talve luettelee tunnetut, julkiset tapaukset, mutta tiedemiehen olisi toki pitänyt pohtia niiden edustavuutta. Erityisen kummallista on sivuuttaa se, että yliopistoissa suomen kielen vaatimuksiin kuului viron kurssi ja historian vaatimuksiin naapurimaiden (myös Baltian) historia. Myöskään matkailun takia Viron olot eivät voineet pysyä suomalaisilta piilossa.

Sen sijaan on myönnettävä, että Kekkosen määräys katkaista yhteydet ulkovirolaisiin järjestöihin 1964 vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuva niistä perustui ennakkoluuloihin. Mutta eikö yhteyksien pitäminen Viroon sittenkin ollut tärkeintä?

Yksinhuoltajaisän elämää

Vuonna 1947 Talve oli solminut avioliiton viipurilaisen evakkotytön Liisa Karvisen kanssa. Yhteiselämän teki sopusointuiseksi samanlainen arvomaailma ja huumorintaju sekä Liisan sopeutumiskyky, vaikka asunto oli alkuun pieni ja puutteellinen.

Lapsia syntyi kolme, nuorin poika Suomessa. Mutta kun ulkoiset asiat näyttivät viimein olevan kunnossa, Liisa sairastui syöpään. Hänet leikattiin, ja muutama vuosi kului puolivuotistarkastusten pelossa, kunnes syöpä uusiutui. Vuonna 1966 Talve jäi leskeksi kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Seurasi masennus, jonka takia hän kutsuu aikaa ”mustiksi vuosiksi”.

Lasten tähden oli kuitenkin jatkettava elämää. Sukupuolen mukainen työnjako oli vielä 60-luvulla niin itsestään selvä, että 15-vuotias tytär teki kotitöistä isomman osan kuin isä, jo täysi-ikäinen isoveli ja pikkuveli yhteensä.

Ehkä suru avasi uudestaan yhteyden siihen pinnanalaiseen virtaan, ”mustaan ja kylmään, pimeään ja ajattomaan”, joka oli synnyttänyt Talven kaunokirjalliset teokset. Suunnitelmat saattoivat toteutua vasta eläkkeellä, joka alkoi lyhyen virkauran takia vasta 67-vuotiaana 1986. Kaksiosainen romaani Maapagu (1988) kertoo virolaisten edellisestä maanpakolaiskaudesta 1906-1917.

Missä kotimaa on?

Talven omaelämäkerran kolme osaa päättyvät kaikki matkaan Itämeren yli. Mielialansa symbolina Talve käyttää säätä.

Talve oli kieltäytynyt vierailemassa Virossa ennen kuin se oli vapaa ja demokraattinen. Vanhemmat taas eivät saaneet matkustuslupaa. Näin suuri periaatteellisuus kummastuttaa ulkopuolista, mutta Talve ei matkustanut myöskään Kreikkaan, Espanjaan eikä Portugaliin, kun niissä vallitsi diktatuuri.

Syksyllä 1991 Talve viimein matkustaa uudelleenitsenäistyneeseen Viroon – mutta havaitsee tulleensa liian myöhään: jäljellä on vain vanhempien hauta, kotitalon on veli myynyt jo aiemmin. Paluu Suomeen ei tällä kertaa tapahdu meritse vaan lentäen, ja koneen lähtöä odottaessa ”tulee mieleen Ain Kalmusin romaanin nimi Kotiin ennen iltaa, ja se tieto lämmittää sydäntä”.

Pitkän elämänsä ansiosta Talvella on se onni, että hän sai palata ”kotiin ennen iltaa”, ennen kuolemaa. Toisaalta hän on teoksen lopussa konkreettisesti matkalla kotiin Turkuun ennen iltaa. Presidentin uudenvuodenpuhetta 1996 hän kuuntelee ”tuhansien suomalaisten tavoin. Onhan Suomi ollut kotimaani jo vuodesta 1959 alkaen. Kaikki mitä täällä tapahtuu, on minulle tärkeää. Virossa tapahtuvakin on, mutta eri tavoin.”

Isänmaata Talve ei vaihtanut, mutta vuosien mittaan rinnalle oli tullut kotimaa, ensin Ruotsi ja sitten Suomi, jotka tarjosivat turvallisuuden. Kun ihminen voi ”liikkua vapaasti, nukkua yönsä rauhassa ja tehdä päivisin töitä”, hän alkaa ”ajatella tulevaisuutta ja uskoa siihen, sillä ilman tulevaisuudenuskoa ihmisen on vaikea elää. Kun oli mahdollisuus kotiutua, perustaa koti ja perhe, maata saattoi ruveta pitämään kotimaanaan.”

Suomessa kasvanut poika valitsi virolaisuuden

Tähän matkaan Talve päättää omaelämäkertansa. Ihmiselämän hauraudesta ja kohtalon arvaamattomuudesta kertoo, että Talve joutui ennen kuolemaansa 2007 kokemaan vielä yhden raskaan menetyksen: vanhimman poikansa Juhan Kristjan Talven (1951-2003) varhaisen kuoleman.

Iskun rankkuutta isälle osoittaa, kun suomalaisen laitos ilmestyi vuosi pojan kuoleman jälkeen, Talve ei asiaa esipuheessaan mainitse ja on myös jättänyt käännöksestä pois kohdan, joka valottaa emigranttien lasten valintoja identiteetin suhteen.

Ruotsissa ilman isää kasvanut Maarja Talgre koki Ruotsin historian hupaisana, helppona, voitokkaana, kun taas Viron historia oli ”synkkä, vaikeaselkoinen, toivoton. Voitoton” (Isäni Leo – virolainen vapaustaistelija, 1990, suomeksi 1991). Sen sijaan Suomessa kasvanut Juhan Kristjan Talve teki teini-iässä valintansa Viron hyväksi sillä perusteella, että Viro pieni ja tarvitsi siis häntä Suomea enemmän.

Juhan Kristjan Talve teki Ruotsissa ja Suomessa tunnetuksi Viron venäläistämistä (esim. Kanava 7/1981). Salanimellä Sirje Sinilind Ruotsissa ilmestynyt teos suomennettiin 1984 nimellä Viro ja Venäjä.

Identiteettiristiriitaa Viron, Suomen ja Ruotsin välillä Juhan Kristjan Talve ei tuntenut, vaan koki kolme maata ja kieltä rikkautena (Looming 4/1989). Silti ulkovirolaiset olivat se yhteisö, jonka parissa hän tunsi olevansa eniten kotona – siellä hänen ei tarvinnut selittää mitään.

Tietoja

Wikipedian artikkelit: Suomen pojat ja Ilmar Talve

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Mikko Porvalin dekkarin Veri ei vaikene heikkous fiktiona on liiallinen pitäytyminen faktoissa.  Dokumentaarinen ote on kuitenkin ansio sille, joka haluaa tietää vaikkapa talvisodan evakuoinnista.

Veri ei vaikene (2016) on toinen osa Mikko Porvalin Karelia noir -sarjaa, joka kuvaa etsiväkomisario Salomon ”Ekku” Eckert ja komisario Jussi Kähönen tutkimuksia Viipurissa ja Karjalan Kannaksella. Könönen on myös kertoja.

Pääosa teoksesta Veri ei vaikene käsittelee todella tapahtunutta suutari Erik Mätön murha Heinjoella 1930. Jäljet johtavat lapuanliikkeeseen. Niinpä vaikka Eckert ja Kähönen ratkaisevat jutun, oikeus antaa periksi uhkailuille.

Veri ei vaikene

Viipurin tuhon ennustaja

Talvisotateema alkaa Viipurin tuhon ennustajasta. Entinen kalakauppias Mikko Reponen on menettänyt onnettomuudessa vaimonsa ja syntymättömän lapsensa, tullut muiden mielestä hulluksi ja alkanut saarnata ja ennustaa.

Syksyllä 1935 Reponen ennustaa kirkossa: ”Syntiset saatanat! Viipurin tuho on lähellä! Kolme vuotta enää! Kolme vuotta ja tämäkin temppeli on raunioina! Vieraat sotajoukot kulkevat luidenne yli ja tallovat tämän kaupungin katuja!”

Evakuointisuunnitelma

Lokakuussa 1939 Eckert ja Kähönen osallistuvat kokoukseen, jossa keskustellaan evakuointisuunnitelmasta. Se perustuu epärealistiseen ajatukseen, että kunkin kunnan väestö siirretään viereiseen kuntaan tai korkeintaan Viipurin länsipuolelle.

Kysymykseen ”Kuinka Viipurin kaupunki aiotaan evakuoida? Ohjeissa ei sanota siitä mitään” tulee vastaus: ”Nyt täytyy hallita hermonsa ja keskittyä olennaiseen. Ensinnäkään sotaa ei tule. Ja jos sota tulee, se ei mitenkään voi yltää Viipuriin asti.”

Kaikki eivät olleet näin optimistisia. Lempi Jääskeläisen romaanin Idästä nousee myrsky (1942) päähenkilö pelkää lähes hysteerisesti sotaa. Hän uskoo, koska Viipurin maantieteellinen asema on huono, vihollisen ”motorisoidut ajoneuvot” ehtivät sinne parissa kolmessa tunnissa – tai kaupunki pommitetaan maan tasalle muutamassa päivässä.

Eckert on maltillisempi ja realistisempi. Hän selittää, että vihollinen etenee ”sodan ensimmäisinä päivinä vääjäämättä kymmenen tai kahdenkymmenen kilometrin syvyydelle Suomeen”, joten kymmeniätuhansia ihmisiä pitää siirtää kiireesti tykinkantaman päähän. Jatko riippuu sitten sodan kulusta.

Unto Seppäsen Evakossa ja siitä tehdyssä elokuvassa on kohtaus, jossa kyläläiset odottavat ensin junaa tuntikausia turhaan. Porvalin kirjasta selviää, miksi tarkkoja aikatauluja oli mahdoton suunnitella.

Eckert selittää, että sodan aikana armeija tarvitsee koko Kannaksen rataverkon kapasiteetin joukkojen ja materiaalin siirtoihin eivätkä junat kulje normaalissa aikataulussa. Evakuoitava siviiliväestö tulee määrätä rautatieasemalle odottamaan, että sotilas- ja ammusjunat lähtevät tyhjinä takaisin. Tilaa riittää kuitenkin vain ”kulkukelvottomille”: vanhuksille, sairaille ja lapsille äiteineen. ”Kaikki muut joutuvat lähtemään miten parhaiten taitavat, useimmat todennäköisesti jalan.” Kannakselta on näet pelastettava myös karja ja vilja, jotta evakuoitavista voidaan pitää huolta.

Eckertin suunnitelmaa pidetään ”isonvihan aikaisena”, mutta se pannaan kuitenkin kassakaappiin nimellä Hätäsuunnitelma.

Sodan syttyessä alkuperäinen suunnitelma hylätään ja siirrytään heti käyttämään Hätäsuunnitelmaa.

Kallion kirjaston dekkari-illassa Porvali kertoi, että kohtaus perustuu dokumentteihin.

Talvisodan evakuoinnin kaoottinen alku

Sisäministeri Kekkonen oli lokakuussa Moskovan neuvottelujen alussa kehottanut kansalaisia, joilla ei ollut välttämättömiä tehtäviä, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista kuten Helsingistä, Turusta, Tampereelta ja Viipurista. Mutta kun neuvottelut päättyivät tuloksettomina, ihmisiä palasi kotiseudulle ja myös koulut avasivat ovensa marraskuun lopussa.

Tämän Porvali jättää kertomatta ja siirtyy suoraan talvisodan alkuun.

Könönen kuvaa talvisodan alkua kaoottiseksi: ”Sen jälkeen kukaan ei enää tiennyt, mitä kaikkea idästä tuli ja millä kulkupelillä, mutta kaikki saapuvat ihmiset ja tavarat piti lähettää Viipurista edelleen sisämaahan päin. Rautatieläiset tekivät vaihteistoineen pieniä ihmeitä, kun idästä tulevia junia sumplittiin pommitetun ratapihan läpi ja palavien tavaravaunujen lomitse halki länttä.

Junissa tuli lapsiperheitä, joiden järkytys paistoi kasvoilta. Pidin heitä onnettomina, kunnes ensimmäiset jalkaisin lähteneet saavuttivat kaupungin. Vanhukset ja keskenkasvuiset nuoret ohjasivat karjaa. Muutamilla oli hevospelejä, jotkut työnsivät omaisuuttaan kottikärryissä, monilla oli pelkkä nyytti olallaan.”

Viipurilaiset saavat ristiriitaisia ohjeita, koska evakuointimääräyksiä jaettaessa ”ei ollut osattu ennustaa ratapihan joutumista pommitusten kohteeksi eikä edes sitä, että idästä tulvi kaupunkiin koko ajan uusia ihmisvirtoja. Siksi ihmisiä oli käsketty tiettyihin pisteisiin odottamaan autoja tai junia, joita ei sekasorron takia kyettykään järjestämään.”

Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän päähenkilö on joutunut miehestään eroon Tienhaarassa. Viipurin maalaiskunnassa sijaitsevassa Tienhaaran taajamassa oli rautatieasema ja Viipurista länteen johtava maantie haarautui etelään Turkuun ja Helsinkiin ja pohjoiseen Lappeenrantaan.

Loppu selviää Porvalin kirjasta: ”viipurilaiset jouduttiin ohjaamaan omin toimin kohti Tienhaaran asemaa. Tienhaaraan puolestaan tuli idästä junia, mutta ne olivat täynnä itäisen Kannaksen evakkoja. Kun muuta ei osattu tehdä, ihmisiä lähetettiin kulkemaan jalkapatikassa kohti Lappeenrantaa luvaten, että aikanaan tulisi autoja, jotka noukkisivat heidät kyytiinsä. Saatettiin sinne joitakin autoja pystyä osoittamaankin, mutta monet noista perheistä saivat taivaltaa jalan Lappeenrantaan asti, yli kuusikymmentä kilometriä.”

Ongelmia tuottaa kaksi muutakin asiaa. Katrina-myrskyn aikana monet suomalaiset ihmettelivät amerikkalaisia, jotka eivät noudattaneet viranomaisten määräyksiä toisin kuin suomalaiset sodan aikana.

Porvalin kirjan mukaan tämä on liian kaunis kuva. Todellisuudessa ”poliisi joutui raastamaan ihmisiä kodeistaan tien päälle väkisin.” Kun pommituksissa oli tauko, ”kaupunkiin alkoi myös virrata takaisin väkeä, joka ei vielä ollut saanut kuljetusta Tienhaarasta eteenpäin.”

Toisaalta kaikkia ei ”talvisodan henki” saanut käyttäytymään mallikelpoisesti, vaan pelko valtasi joitakin ihmisiä niin, että he unohtivat velvollisuutensa. Kaupungista pakeni ihmisiä, joille oli määrätty tehtävä väestönsuojelussa.

Kaikista ongelmista huolimatta on syytä todeta, että verrattuna muihin maihin Suomen evakuointi sujui kohtuullisen hyvin. Se näkyy mm. siinä, ettei siviilien kuolleisuus noussut rauhan ajasta (Eino Jutikkalan mukaan).

Esimerkiksi Neuvosto-Karjalan venäläisten asukkaiden evakuoinnissa Arkangelin seudulla huolto epäonnistui niin pahasti, että jokaisesta perheestä kuoli joku, yleensä lapsi tai vanhus (Antti Laineen mukaan). Saksassa taas Hitler oli kieltänyt evakuoinnin. Jos omin päin lähtenyt saatiin kiinni, rangaistus saattoi olla jopa kuolema.

Aavetykki ampuu

Monissa muistelmissa mainitaan aavetykki, joka ampui Viipuriin. Asia oli kai sodan aikana niin itsestään selvä, ettei katsota tarpeelliseksi selittää, mistä oli kyse.

Eckert selostaa aavetykin toimintaa näin: ”Tykki ampunee kaukaa linjojen takaa, eikä ampumapaikasta voi mitenkään nähdä kaupunkiin. Niiniä täällä on oltava joku, joka johtaa tulta ja ilmoittaa osumista määränpäähän.”

Tulenjohtajaa etsitään vanhempien suojeluskuntalaisten ja suojeluskuntapoikien voimin. Miehen paljastaa se, että hän ei tunne suomalaisen univormupukeutumisen sääntöjä.

Eckert hoitaa vangin kuulustelut, mutta totuus tämän kohtalosta selviää vasta kirjan lopussa.

Koulupojat pysäyttävät hyökkäyksen

Könösen esikoinen Lauri kuuluu monien lyseolaistovereidensa kanssa suojeluskuntakomppaniaan. Lauri määrätään ryhmänjohtajaksi, koska hän on kerskaillut tovereilleen ampuneensa konepistoolilla. Pikaopetuksen järjestää isän työtoveri.

Koska pojilla ei ole varsinaista sotilaskoulutusta, heitä on tarkoitus käyttää vain vartioimistehtäviin ja rauhallisella rintamaosalla. Summan murtuminen muuttaa tilanteen.

Jälkeenpäin Eckert kertoo ystävälleen, että läpimurron paikkaamiseksi koottiin ”vajaat satakunta miestä eri yksiköistä: keittäjiä, lähettejä, autonkuljettajia ja näitä koulupoikia. He pitivät vihollisen kärkeä paikallaan puolisentoista tuntia. Se riitti. Sinä aikana joukkoja saatiin irrotettua muualta ja tuotua tulpaksi eteen.”

Könönen laskee, ”että se teki jotakuinkin minuutin per henki. Ne olivat varmasti Suomen historian kalleimmat minuutit.”

Porvali on dramatisoinut tiedot, jotka Olavi Suhonen antaa kirjassaan Viipurin koulupojat talvisodassa.

Lopussa Könönen kertoo: ”Laurin ruumista ei löydetty. Talvisota maksoi meille paljon, enkä koskaan lakkaa kaipaamasta häntä. Sitä mukaa kuin kortistoomme karttui tietoja kymmenistätuhansista Stalinin vainoissa surmatuista suomalaisista, olin yhä varmempi Laurin ratkaisusta, yhä kiitollisempi hänen hankkimastaan minuutista. Se saattoi olla arvokkaampi kuin nelikymmenvuotinen työurani poliisina.”

Loppujen lopuksi Porvalin kirja kertoo sittenkin talvisodan hengestä ja jopa sankaruudesta. Näistä aiheista on siis yhä mahdollista kirjoittaa ironisoimatta.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta Wikipediassa

Kirjailijan kotisivu

Ruumiin kulttuurin artikkeli Mikko Porvalista Johtolanka-voiton jälkeen

Mikko Porvalin haastattelu Suomen dekkariseuran järjestämässä dekkari-illassa Kallion kirjastossa 4.5.2017

Veri ei vaikene -kirjaa on käsitelty myös Kirsin kirjanurkassa

Suutari Erik Mätön murhasta Wikipediassa

Tienhaarasta Wikipediasssa

Suomen rataverkon historiasta Wikipediassa

Olen kirjoittanut blogissa Unto Seppäsen Evakosta ja Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivästä

Kirjallisuutta

Ahti, Sampo: Talvisodan henki. Mielialoja Suomessa 1939-1940. WSOY 1989.

Jutikkala, Eino: Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. 3. p. WSOY 1994.

Laine, Antti: Lapsia piikkilangan takana eli historian kaksi totuutta. Historiallinen aikakauskirja 1/2007.

Suhonen, Olavi: Viipurin koulupojat talvisodassa. Viipurin suojeluskunta ja sen poikaosasto talvisodassa 1939-1940. Karisto 1992.

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan päähenkilö on pommituslentäjä, jonka sota on leimannut loppuiäksi ja joka sodan jälkeen pohtii toimintansa oikeutusta.

Samalla romaani osoittaa vääräksi monet luulot suomalaisten sotakokemusten poikkeuksellisuudesta.

havityksen-jumala

Hävityksen jumalan alkuteos A God in Ruins ilmestyi 2014 ja suomennettiin 2016. Romaanissa on osittain samoja henkilöitä ja tapahtumia kuin Atkinsonin edellisessä teoksessa Elämä elämältä, 2014 (alkuteos Life After Life, 2013, suomennos 2014).

Päähenkilöt ovat sisaruksia: Hävityksen jumalassa Edward (Teddy) Beresford Todd, Elämä elämältä -teoksessa Teddyn vanhempi sisar Ursula.

Kyseessä ei kuitenkaan ole jatko-osa vaan rinnakkaisteos. Kumpikin kuvaa toista maailmansotaa: teoksessa Elämä elämältä Ursula kokee Lontoon pommitukset ja Hävityksen jumalassa Teddy on lentäjä, joka on miehistöinen pommittamassa Saksan kaupunkeja rauniokasoiksi.

Muuten Elämä elämältä keskittyy sotienväliseen aikaan, Hävityksen jumala sodanjälkeiseen aikaan. Tuolloin tapahtumia katsotaan myös Teddyn vaimon Nancyn, tytär Violan ja tämän lasten Sunnyn ja Bertien näkökulmasta.

Teddylle lapsuudenkoti Fox Corner paratiisimaisen luonnon keskellä on aina se ainoa oikea koti. Sen sijaan hänen tunteensa äitiään Sylvietä kohtaan haalenevat aikuisuudessa, vaikka tai koska hän on äidin suosikki.

Kerrontatyyli ja aikakäsite

Toisin kuin Elämä elämältä, Hävityksen jumala kertoo Teddyn elämästä vain yhden version, jolta kuitenkin lopussa viedään pohja.

Kirjan luvut ovat ei-krologisessa järjestyksessä. Kerronta on kerroksellista kahdellakin tavalla. Jokainen luku sijoittuu tiettyyn ajankohtaan, mutta näkökulmahenkilö muistelee välillä aiempia tapahtumia. Toisaalta kertoja saattaa kesken kaiken kertoa tulevista tapahtumista, joita Teddy ei vielä tiedä.

Kerrontatyyli kuvaa aikakäsityksen muutosta. Kristinusko toi länsimaiseen sivilisaatioon lineaarisen aikakäsityksen, joka sitten muuttui valistuksen ja marxilaisuuden myötä maalliseksi edistysajatteluksi. Einsteinin suhteellisuusteoria kumosi tieteessä lineaarisen aikakäsityksen, ja yleisessä tietoisuudessa edistysajattelun romahduttivat maailmansodat ja holokausti.

Koirat ja linnut

Hävityksen jumalan ensimmäinen luku Viimeinen lento tapahtuu 30.3.1944. Teddy valmistautuu lennolle ja viheltää koiraansa.

Teddyllä on aina koira. Koiraahan pidetään uskollisuuden symbolina, joten tämä kertoo Teddyn luonteesta. Koiran uskollisuudella on kuitenkin toinenkin puoli: tottelevaisuus. Sodan jälkeen Teddy luonnehtii itseään sisäoppilaitoksen uskolliseksi koulimaksi koiraksi. Teddy ei arvostele auktoriteetteja eikä etsi omaa onneaan, vaan asettaa tottelevaisesti etusijalle velvollisuuden niin maataan kuin perhettään kohtaan.

Tärkein Teddyn koirista on pelastunut Lontoon pommituksesta ja saa siksi nimen Tuuri. Se symboloi sitä, että Teddynkin elämä riippuu sota-aikana sattumasta ja onnesta.

Romaanin ajallisesti varhaisin luku Alouette tapahtuu Fox Cornerin lähellä vuonna 1925, jolloin 11-vuotias Teddy näkee leivosen. ”Kiuru liiteli ylimaallisen laulunsa langalla. Linnun väräjävä lento ja sen musiikin kauneus herättivät hänessä yllättävän syviä tunteita.” Linnun lento ennustaa Teddyn uraa lentäjänä.

Runoudessa lentävä lintu yleensä edustaa (vastoin tosiasioita) vapautta, mutta ranskalainen laulu Alouette, jossa linnulta nypitään höyhenet, viittaa pikemmin kuolemaan.

Pyhä Yrjänä ja ritari-ihanne

Luvussa Alouette käy ilmi Teddyyn kasvatuksessa iskostettu gentlemanni- ja ritari-ihanne. Jälkimmäiseen viittaa jo alussa sitaatti Partiopojan käsikirjasta. Kohdassa asetetaan ihanteeksi Pyhä Yrjänä, joka pelasti prinsessan lohikäärmeen kynsistä.

”Kun häntä kohtasi vaikeus tai vaara, hän ei koettanut paeta sitä peläten, vaan hyökkäsi sen kimppuun omien ja hevosensa voimin. Vaikka hän oli huonosti aseistettu tämän kaltaista ottelua varten, hänellähän oli vain keihäs, hän kuitenkin kävi siihen, teki parhaansa ja lopulta onnistui voittamaan taistelun, mihin kukaan ei ollut uskaltanut ryhtyä.

Juuri tällä tavalla partiolaisen olisi suhtauduttava vaikeuksiin tai vaaraan, olkoot ne miten suuria tai pelottavia tahansa tai olkoon hän miten huonosti varustettu tahansa.”

Viittaus ei voisi olla selvempi: Pyhä Yrjänä (George) on Englannin suojeluspyhimys, ja pommituslentäjänä Teddystä tulee yksi niistä, jotka taistelevat lohikäärmeen eli Hitlerin ja fasismin kukistamiseksi.

Sodan syttyminen on helpotus

Usein sanotaan, ettei kukaan halunnut sotaa. Ei Teddykään sitä varsinaisesti toivo, mutta sen syttyminen on helpotus.

Teddy on pitänyt yliopiston jälkeen välivuoden työskentelemällä maatiloilla ja kirjoittamalla runoja, mutta huomannut, ettei unelma ole toteuttamiskelpoinen. 25-vuotiaana hän on alistunut työskentelemään pankissa kuten isänsä.

Perhe pitää itsestään selvänä, että Teddy avioituu naapurintytön ja lapsuudenystävän Nancyn kanssa. He ovat rakastavaisia ja Teddy rakastaa Nancya, mutta ei ole rakastunut tähän.

Tulevaisuus on siis niin ennalta määrätty, että se tuntuu Teddystä häkiltä. Siitä hän pääsee sodan ansiosta ja saa levittää siipensä.

Teddy säästyy osallistumasta sodan alkuvaiheisiin, sillä Ranskan kukistumisen ja Blitzin aikana hän on lentäjäkoulutuksessa Kanadassa. Englantiin hän palaa syksyllä 1942.

Tyttöystävä Nancy on huippulahjakas matemaatikko. Hänet määrätään salaiseen paikkaan, josta hän ei saa kertoa mitään. Teddyn ei ole vaikea arvata, että kyse on koodien murtamisesta.

Pommikoneen miehistö

Pommituslentäjä saa itse valita miehistönsä, tai oikeammin yksi heistä valitsee Teddyn ja ehdottaa kaveriaan ja niin edelleen.

Joukko on kansainvälistä: Iso-Britannian dominioista on tullut sotilaita, samoin Saksan miehittämistä maista.

Myös luokkarajat kaatuvat: ”Jos sivilisaatio säilyisi – ja sen kohtalo oli nyt vaakalaudalla – muodostuisiko siitä tasa-arvoinen yhteiskunta? – – Eiväthän ilmavoimat voineet olla ainoa paikka, jossa luokkarajat olivat kaatuneet, kun kaikki joutuivat työskentelemään yhdessä? Teddy eli nyt rinta rinnan sellaisten miesten – ja naisten – kanssa, joita hän ei ollut koskaan tavannut omassa sisäoppilaitoksessaan, Oxbridgen ja pankin maailmassa. Hän oli heidän kapteeninsa, mutta hän ei ollut heidän yläpuolellaan.” (Oxbridge = Oxfordin + Cambridgen yliopistot)

Ainutlaatuinen toveruus syntyy – on pakko syntyä, sillä jokaisen henki on riippuvainen toisista.

Sodanjälkeisessä tapaamisessa Teddy kuitenkin huomaa, että tuo toveruus johtui vain tilanteesta eikä hän tunne miehistönsä jäsenten siviiliminää.

Teddyn miehistö on nuoria miehiä, jotka eivät ole ehtineet juurikaan elää ennen sotaa: ”Yksikään ei ollut naimisissa, ja Teddyn arvelujen mukaan puolet oli ollut kokemattomia silloin, kun he tapasivat. Oliko enää kukaan?”

Myöhemmin miehistön jäsenet näyttävät uupuneilta ja vanhoilta mutta samalla viattomilta: juhliessaan he ovat ”kuin tuhmia poikia meluisilla lastenkutsuilla”.

Vapaa-ajan harrastuksia ovat ryyppääminen ja seksi. Teddylläkin on useita lyhyitä suhteita. ”Hän sai jatkuvasti hämmästellä, miten aloitteelliseksi sota oli tehnyt naiset, ja oli itse sellaisessa mielentilassa, että oli heille helppo saalis.” Romanssikin hänellä on, tosin enemmän kuvitelmissa, mutta seksi on villiä, toisin kuin Nancyn kanssa.

Todennäköisyys ja onni

Kun Teddy toisella lennollaan kääntyy takaisin teknisen vian takia, sitä ei hyväksytä vaan pidetään rohkeuden puutteena.

”Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita, vaan uhreja jotka heitettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria vastaan siinä toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, se murtuisi.Toisin sanoen päätökset eivät perustu järkeen, jotain vain on yritettävä.

”Silloin Teddy päätti, ettei hänen miehistönsä rohkeutta enää koskaan epäiltäisi, etteivät he olisi Arthur Harrisin ’heikompaa ainesta’ vaan ’painaisivat eteenpäin’ kohteeseen joka kerta, ellei se olisi täysin mahdotonta, mutta samalla hän päätti tehdä kaikkensa pitääkseen miehistönsä elossa.”

Ilmailuvirastossa työskentelevä Anne on kertonut Ursulalle viranomaisten laskelmista, mikä on pommituskoneiden miehistön todennäköisyys jäädä eloon. Mutta epätodennäköisyys ei pelasta: Anneen osuu pommi.

Niinpä Teddy miehistöineen turvautuu erilaisiin amuletteihin ja rituaaleihin.

Vic, jolla on amulettina tyttöystävänsä punaiset nimettömät (kuten silloin sanottiin), kuolee juuri ennen häitä ja lapsi syntyy aviottomana. Vaikka au-äidin kohtalo oli tuohon aikaan kova, ehkä se sentään oli parempi kuin tytön, jolta kuolee kaksi poikaystävää ja jonka uskotaan tuottavan huonoa onnea niin, ettei kukaan enää uskalla seurustella tämän kanssa.

Vaikka Teddy saisi olla välillä kouluttajana, hän ilmoittautuu uudelleen taistelutehtäviin jo ennen määräystä, ja sitten vielä kolmannen kerran, vaikka ei enää tarvitsisikaan. Syy on se, ettei hänellä ole muuta identiteettiä kuin pommituslentäjä:

”Totuus oli, ettei hän halunnut eikä osannut tehdä mitään muuta. Pommikoneen lentäminen oli sama kuin hän. Se oli se, mikä hän oli. Ainoa paikka maailmassa, mikä mitään merkitsi, oli Halifaxin sisätila, lian ja öljyn, happamen ja hien, kumin ja metallin lemu, hapen häivähdys. Hän kaipasi moottorien korviahuumaavaa jylyä, sitä että kylmyys, melu, ikävystyminen ja adrenaalin sekoitus pyyhkivät pois kaikki muut ajatukset päästä. Hän oli aikoinaan luullut, että sodan arkkitehtuuri muovaisi häntä, mutta nyt hän tajusi, että se oli pyyhkinyt hänet olemattomiin.”

Elämä ilman tulevaisuutta

En osaa sanoa, miten hyvin Kate Atkinson onnistuu kuvaamaan pommituslentäjän kokemuksia. Olipa virheitä tai ei, ne eivät ole tärkeitä, sillä Hävityksen jumala onnistuu kuvaamaan paljon tärkeämmän asian: millaista on elää, kun tulevaisuutta ei ole.

Sisar Ursula on kokenut saman Lontoon pahimpien pommitusten aikana. Normaalielämän rutiini – kotoa konttoriin ja taas kotiin – turruttaa aistit. Sodassa taas ”’tuntuu kuin eläisi oman elämänsä etulinjassa, kuin ei koskaan tietäisi, putoaako vai lentääkö.’ Kumpaankaan ääripäähän ei kuulunut hallittu laskeutuminen, Teddy totesi.”

Teddy elää jatkuvasti ”kuoleman kasvojen edessä”. Hän ei pelkää kuolemaa, vain tapaa jolla se voi tulla: ”Jos meille tulee lähtö, Teddy rukoili, anna sen tulla nopeasti, tulipalossa, ei putoamalla.”

Pakkolaskuja

Teddy saa maineen onnekkaana lentäjänä. Hän tekee useita pakkolaskuja, joista kerran Pohjanmereen, menettää kaksi konetta ja näkee miehistönsä jäsenten kuolevan.

Viimeistä lentoa Teddy epäilee huonosti suunnitelluksi ja toivoo, että se peruutettaisiin. Mutta kun näin ei tehdä, Teddy katsoo velvollisuudekseen esittää miehistölleen huoletonta ja tasapainoista. Tärkein solidaarisuus koskee tovereita.

Aseveljeys ulottuu jopa rintamalinjan taakse, Lontoon pommittajiin. Veren- ja kostonhimoa esiintyy sen sijaan siviileillä, Teddyn lapsuudenkodin Fox Cornerin vierailla.

Teddyn aavistus toteutuu: kone saa osuman.  Hän hyppää viime hetkellä palavasta koneesta laskuvarjolla ja viettää sodan loppuajan sotavankileirillä.

a-god-in-ruins-1

 

Sotaveteraanin avioliitto

Kun rauha sitten tulee, sotilaiden kohtalo oli myös Englannin kaltaisessa voittajamaassa tyly. Lentäjät ”olivat antaneet kaikkensa, ja yhtäkkiä heidät lähetettiin tuuliajolle. Kiitollisuus ei ollut päivän sana.”

Teddy palaa sotavankeudesta 31-vuotiaana everstiluutnanttina ilman mitään tulevaisuudensuunnitelmia, paitsi ettei halua palata pankkiin. Naimisiinmeno Nancyn kanssa tuntuu kuitenkin itsestään selvältä.

Nancyn ehdotuksesta he muuttavat opettajiksi Pohjois-Englannin maaseudulle, jossa rauniot eivät muistuta sodasta kuten Lontoossa.

Alkeellinen vuokramökki tuntuu hyvältä ajatukselta, kunnes talvesta tulee hyytävän kylmää. Sodanjälkeiset vuodet olivat Englannissa yhtä ankeita ellei ankeampiakin kuin sotavuodet. Hiiltä ei saanut tarpeeksi lämmitykseen.

”He olivat uusi Aadam ja Eeva, jotka oli karkotettu paratiisista ikuiseen talveen.” 

Nancy liittyy työväenpuolueeseen eli uskoo hyvinvointivaltion luomiseen.

Teddy tajuaa pian ”tehneensä virheen. Hän näki tulevaisuuden edessään pitkänä ankeiden päivien ketjuna. – – Koulu oli hänelle uusi pankki.”

Mutta onko Teddyllä vaihtoehtoja? Nuorena kirjoitetut runot tuntuvat heikoilta. Nancy ehdottaa romaanin kirjoittamista, mutta Teddy tajuaa nopeasti, ettei hänellä ole tarpeeksi lahjoja siihen.

Onneksi sattuma tulee avuksi: Teddy tapaa paikallislehden toimittajan ja alkaa ensin kirjoittaa luontopakinoita, joissa kirjallisuudella on suuri osa. Tätä kautta Teddy pääsee lehden reportteriksi.

Sodasta on ajallisesti lyhyt aika mutta henkisesti kauan

Usein sanotaan, ettei sodasta saanut Suomessa puhua. Mutta syynä ei ollut vain poliittinen tilanne, vaan ihmisten luonnollinen tarve katsoa eteenpäin. Hävityksen jumalassa Englannissakin on rauhan tultua vaihe, jolloin sota halutaan unohtaa.

Atkinson on tavoittanut jotain oleellista kuvatessaan, miten ajallinen välimatka ei ole sama kuin henkinen välimatka. Vuonna 1952 on kulunut vain kaksitoista vuotta sankarillisesta vuodesta 1940, jolloin Englanti taisteli yksin. Mutta ajan henki on muuttunut, ja sota tuntuu Nancystä kaukaiselta: ”Millaisia hupsuja patriootteja me olimmekaan”.

Vuosi 1952 ei ole sattuma, sillä valtaistuimelle nousee nuori nainen, Elisabet II. Kuten TV-sarjan The Crown nähneet tietävät, Churchillin tapaiset ihmiset kuvittelevat, että syntyy samanlaisen kultakausi kuin Elisabet I:n hallituskausi 1500-luvulla.

Hävityksen jumalassa tehdään selväksi, ettei kelloa voi tuupata taaksepäin. Imperiumi on hajoamassa, eivätkä englantilaiset ole vielä löytyneet uutta roolia.

Teddyn ja Nancyn erilainen vanhemmuus

Nancy synnyttää ainoan lapsensa Violan vasta 1952. Synnytys sujuu huonosti, ja Teddyä pyydetään valitsemaan vaimonsa ja lapsensa hengen välillä. Hän valitsee vaimonsa, mutta lapsikin selviää.

Teddy uskoo, että tuossa yhteisessä kamppailussa kuolemaa vastaan Nancyn rakkaudesta Violaa kohtaan tuli ”kiihkeämpää ja kaikennielevämpää kuin romanttinen rakkaus ikinä. Äiti ja tytär olivat toisilleen koko maailma, täydellisiä, voittamattomia.”

Sen sijaan Teddyn rakkaus vaimoa ja tytärtä kohtaan on ”vain lujaa ja kestävää hellyyttä eikä mahtavaa lumoutumista”, vaikka ”hän oli varma, että olisi valmis hetkeäkään epäröimättä uhraamaan henkensä heidän vuokseen.”

Miksi vain-sana? Teddyhän ”tiesi, ettei koskaan enää kaihoaisi mitään muuta, mitään tavoittamatonta, kuumia väriviiluja, sodan tai romanssin kiihkoa. Se kaikki oli takanapäin, nyt hänellä oli uusia velvollisuuksia, ei itseään vaan pientä perhettään kohtaan.”

Sota on tuottanut ääritunnetiloja, samoin romanssi ja sota-ajan pikaseksi, mutta lapsen synnyttyä Teddy ei enää jää niihin kiinni vaan hyväksyy arkisen, tavallisen elämän.

Silti hän tuntee sukulaisuutta tyttärensä häkkilintuun: hänen siipensä on leikattu.

Aivosyöpä, eutanasia ja pommitukset

Kun Nancy sairastuu aivosyöpään, hän katuu tekemiään ratkaisuja ja syyttää niistä muita: ”Tuntui, että kaikki hänen aikansa menee muiden (Teddyn, Violan, oppilaiden) rohkaisuun. Hän on luopunut loistavasta urasta ensin sodan vuoksi, sitten Teddyn ja Violan vuoksi.”

On totta, että Teddy näkee sodasta painajaisia, joiden takia Nancy joutuu heräämään öisin. Ja Nancy on tosiaan niin kiinni muiden ongelmissa, että hän sivuuttaa oireet eikä etsiydy ajoissa pätevän lääkärin luo.

Toisaalta  juuri Nancy tekee perheessä päätökset, esimerkiksi muutosta Yorkiin ja tavalliseen paritaloon, jossa Teddy ei viihdy. Teddy olisi tuskin estänyt, jos Nancy olisi halunnut jatkaa opiskelua. Ajan naisihanne, ei Teddyn vaatimus, on saanut Nancyn omistautumaan miehelleen ja lapselleen.

Nancy pelkää sairauden loppuvaihetta ja pyytää Teddyltä eutanasiaa. Kohta vertautuu siihen, miten Teddy on sodan aikana ulkoistanut tappamisen: ”Teddy ei ajatellut niitä ihmisinä. Ne olivat kaupunkeja. Ne olivat tehtaita ja ratapihoja, hävittäjätukikohtia, satamia.”

Myös etäisyys on helpottanut tappamista: ”Hän oli hirveä pelkuri. Hän oli kylvänyt tuhoa tuhansille, myös naisille ja lapsille – aivan samanlaisille kuin hänen oma vaimonsa ja lapsensa, hänen äitinsä ja sisarensa. Hän oli tappanut ihmisiä miljoonien kilometrien korkeudesta taivaalta, mutta entä kun hänen piti tappaa yksi ihminen, yksi kuolemaa tekevä ihminen?”

Tuskin on sattuma, että Atkinson on valinnut lahjakkaalle Nancylle juuri aivosyövän. Sitä voi eräänlaisena symbolisena kostona siitä, että myös Nancyn työ koodinmurtajana on todennäköisesti aiheuttanut uhreja.

Kirjoituspöydän ääressä työskennellyt Nancy ei ole joutunut kohtaamaan sodan veristä todellisuutta eikä siksi pohdi sodan moraalia. Vai onko syy se, että hän on matemaatikko, kun taas Teddy on kauneuden rakastaja?

Lopulta kun Nancy ei enää ole Nancy, koska vaimon mieli sumentunut, Teddy vaistomaisesti toteuttaa tämän toivomuksen.

Teddy ei pysty korvaamaan Violalle äitiä

Nancyn kuoleman jälkeen Teddy ottaa myös äidin roolin. Hän selviää kaikista kotitöistä, osaa kokata ja leipoa. Hän käyttää oman puutarhan tuotteita, kasvattaa kanoja ja mehiläisiä sekä kierrättää kaiken mahdollisen. Tämä tuntuu Violasta lapsena vanhanaikaiselta, vaikka myöhemmin hän kehuu haastatteluissa lapsuudenkotiaan ekologian edelläkävijänä. Ja kun Teddy vie tyttärensä luontoretkille, Viola kieltäytyy oppimasta isältään mitään.

Teddy on päättänyt panna edes jotakin vaakakuppiin sodanaikaisille teoilleen yrittämällä ”aina olla ystävällinen.  Parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.” Ulkopuolisten mielestä kaikki onkin kunnossa: ”Kaikki pitivät hänen isästään. Isä oli hyvä. Isä oli lempeä.” 

Violan huonossa suhteessa isään ja ennen kaikkea siinä, ettei se vuosienkaan jälkeen korjaannu, ei ole kyse vain normaalista teini-iän kapinasta ja sukupolvien ristiriidoista. Violan suhde äitiinsä on ollut niin symbioottinen, ettei isä ole siihen mahtunut.

Teddy epäilee myös, onko Viola vaistonnut, mitä synnytyksessä tapahtui: ”teoriassa – vaikkakaan ei käytännössä – hänen isänsä oli ollut hetkenkään epäröimättä valmis tuomitsemaan hänet kuolemaan.”

Nancyn päätöksen mukaisesti Violalle ei kerrota äidin sairaudesta ja tytär kantaa äitinsä kuolemasta kaunaa koko maailmankaikkeudelle.

Lisäksi Viola uskoo isän murhanneen äidin, koska ei tiedä, että Nancy oli toivonut eutanasiaa.

Viola tekee kaiken päinvastoin kuin Teddy

Viola haluaa elää juuri päinvastoin kuin isänsä, mikä kertoo myös aikakauden eroista.

Teddylle elämä on velvollisuus: ”tämä oli elämä, joka hänen oli elettävä.”  Hän asettaa aina muiden tarpeet omiensa edelle. Eläkevuosinaan Teddy olisi puuhannut ”mieluiten yksin, ja ryhmään kuuluminen tuntui velvollisuudelta, mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ihminen, jonkunhan piti olla ettei maailma hajoaisi käsiin.” Viola torjuu kaikki velvollisuudet ja haluaa ”toteuttaa itseään” ja saada mielihyvää, jota ei kuitenkaan koskaan saavuta.

Teddy on lujaluonteinen, Violasta tulee haihattelija. Teddy haluaa tulla toimeen omillaan, Viola elää muiden kustannuksella.

Teddy on ystävällinen ja hilpeä, Violasta tulee marisija. Teddy on aulis ja antelias, Viola haluaa vain kaiken itselleen.

Teddy on saanut sodassa seikkailla kyllikseen ja omistautuu nyt puutarhanhoidolle kuin Voltairen Candide. Violasta tulee todellinen draamakuningatar.

Ja kun Teddy hillitsee aina itsensä, Violasta tulee hillitön. Vanhana Teddyä ihmetyttää, ”että miehet olivat menettäneet tunteidensa hallinnan ja ehkä järkensä hallinnan myös.”

Viola laiminlyö aatteiden varjolla lapsensa

70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Viola elää vallatussa talossa ja maalla kommuunissa. Varsinkin jälkimmäinen on yritys luoda uusi Eeden, mutta Viola ei ole tosissaan ja kyse on pikemmin kyvyttömyydestä aikuistua.

Avomiehensä, wannabe-taiteilija Dominicin kanssa Viola saa kaksi lasta, joille annetaan new age -henkiset nimet auringon ja kuun mukaan: poika on Sun ja tytär Moon (myöhemmin Sunny ja Bertie).

Kumpikaan vanhemmista ei osaa eikä halua huolehtia lapsista. Kun lapset pääsevät vaarinsa luo, he kukoistavat ja rakastavat kaikkea sitä, mitä Viola lapsena inhosi. Teddylle rakkaus on tekoja: ruuasta, vaatteista, lasten harrastuksista huolehtimista.

Onnettomuudeksi Viola antaa Sunnyn tämän isän Dominicin konservatiivisille vanhemmille. He edustavat vanhemman sukupolven huonoja puolia siinä missä Teddy edustaa hyviä. Isoäidin sadistiset ”kasvatusmenetelmät” saavat Sunnyn uskomaan, ettei hän kelpaa ja kaikki on hänen syynsä.

Vasta kun huumehöyryinen ja maanis-depressiivinen Dominic on kuollut ja vaarantanut myös Sunnyn hengen, Teddy saa tämän takaisin.

Teddyn käsitys tyttärensä äidin roolista on tällainen: ”Viola oli liidellyt etelään osoittamaan mieltään risteilyohjuksia vastaan, ja kun Teddy oli vienosti maininnut, että huoltajan velvollisuudet – varsinkin yksinhuoltajan – olivat ehkä tärkeämpiä kuin maailmanrauhan vaatiminen, Viola oli sanonut, ettei ollut kos-kaan kuullut yhtä älytöntä ja että hän halusi taata tulevaisuuden kaikille maailman lapsille, mikä kyllä oli aika iso tehtävä yhdelle ihmiselle.”

Vaikka kirjailija itse on Violetin ikäluokkaa, tai juuri siksi, Violaa ja hänen aatteitaan kuvataan murskaavan ironisesti, koska hän niiden varjolla lyö laimin lapsensa.

Kaikkein vastenmielisintä on se, että Viola rypee itsesäälissä: ”mikseivät hänen lapsensa rakastaneet häntä? Miksei kukaan rakastanut häntä? Ja miksi hän oli niin yksinäinen ja ikävystynyt ja jos suoraan sanotaan onneton ja –” Tosiasiassahan Viola itse ei rakasta edes lapsiaan.

Niin karmeaksi kuin Viola onkin kuvattu, ehkä kyse on niin sanotusta yli-sukupolvisesta traumasta. Kaikki se tuska, josta Teddy ei puhu ja joka koteloituu hänen sisälleen, siirtyy Violaan eikä tämä osaa käsitellä sitä. Tai ehkä juuri päinvastoin: Teddy on liian ystävällinen ja lauhkea eikä tarjoa Violan kapinoinnille riittävää vastusta?

Joskus Viola sentään tajuaa itsestään jotakin: ”Viola aavisti, että hänen sisällään oli toinen, parempi ihminen kuin tämä, joka halusi rangaista koko maailmaa huonosta käytöksestä (kun hänen omansa oli niin moitittavaa). Ehkä kirjoittaminen toisi tuon ihmisen ulos päivänvaloon.”

Viola menestyykin kirjailijana. Hänen toinen kirjansa Adamin lapset kertoo kommuunista mutta lapsen näkökulmasta. Myös Hävityksen jumalassa on luku, jolla on sama nimi Adamin lapset.  Raamatun mukaan Aatami oli ensimmäinen ihminen, mutta Aatamin ja Eevan lapset syntyvät vasta syntiinlankeemuksen ja paratiisista karkotuksen jälkeen ja kantoivat siten perisyntiä.

Violan ja Sunnyn sovinto

Teddy kuolee 98-vuotiaana vuonna 2012, kuningatar Elisabetin timanttiriemujuhlavuonna. Vähän ennen isän kuolemaa kuusikymppinen Viola viimein aikuistuu ja hänen lapsensa löytävät paikkansa elämässä.

Sovinto äidin ja pojan välillä syntyy, kun Viola lähtee mielijohteesta tapaamaan Sunnya Balille, jossa tämä toimii joogaopettajana.

Bali on länsimaisen ihmisen näkemys lämpimästä trooppisesta paratiisista. Sunnylla sen voi tulkita joko pakopaikaksi tai uudelleensyntymisen paikaksi. Sunny on kuitenkin muuttamassa Australiaan lasta odottavan tyttöystävänsä luo. Toisin kuin äitinsä, hän hankkii lapsen vasta, kun on päässyt yli lapsuuden traumoista ja kykenee antamaan rakkautta, ei vaatimaan sitä.

Violan tytär Bertie on kokenut kaiken TV:n välityksellä toisin kuin Ted-vaarinsa. Työ mainostoimistossa ja miessuhteet ovat yhdentekeviä. Kuningattaren timanttiriemujuhlan Thamesin-purjehduksen aikana 37-vuotias Bertie tapaa sattumalta sillalla lääkärin, tulevan aviomiehensä.

Esineiden ja muistojen merkitys

Sunny antaa äidilleen hopeajäniksen, jonka hän sai Teddyltä suojelemaan itseään, kun joutui lapsena Dominicin vanhempien luo. Saman hopeajäniksen Ursula antoi Teddylle amuletiksi sotaan. Aikoinaan hopeajänis keinui aikoinaan ensin Ursulan ja sitten Teddyn lastenvaunuissa.

Häissään Bertie kantaa smaragdikorvakoruja, jotka hän sai Teddyltä ja tämä taas Nancyn sisarelta Bealta. Bealle ne antoi juutalainen Hannie, ennen kuin hyppäsi SOE:n agenttina laskuvarjolla Ranskaan ja menehtyi.

Amuletti ja korvakorut ovat esimerkkejä siitä, että jotkut esineet kestävät kauemmin kuin ihmiset.

Toisaalta Hävityksen jumalassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten talot ja maisemat muuttuvat tuntemattomiksi. Tämä koskee myös alkuperäistä paratiisia, Teddyn lapsuudenkotia Fox Corneria.

Ja ennen kaikkea muistot kuolevat ihmisen mukana, eivätkä jälkeläisetkään tiedä esineiden merkitystä. Violalla on lapsena akvaariossa kultakala, mutta Teddyn ”Goldfish Club”-merkki tarkoittaa pakkolaskun Pohjanmereen tehneitä ja pelastuneita lentäjiä.

Sota vaikuttaa ratkaisevasti myös eloonjääneiden elämään

Teddy on suomalaiseen tapaan vaitelias mies: ”Sodassa tapahtuu paljon kamalaa. Niitä asioita ei kannata muistella. Kannattaa välttää synkkiä ajatuksia.”

Mutta unettomina öinä Teddy laskee lampaiden sijasta ”kaupunkeja, jotka oli yrittänyt tuhota, jotka olivat yrittäneet tuhota hänet. Ehkä he olivat onnistuneet.”

Atkinson kuvaa sotaa railona, joka katkaisee myös eloon jääneiden elämän. Teddyllä ja Nancyllä ”ei enää ollut pääsyä sen toiselle puolelle, entiseen elämään, niiksi ihmisiksi joita he olivat olleet. Tämä oli todellisuus heille kahdelle siinä missä poloiselle raunioituneelle Euroopallekin.”

Ainoa, jonka kanssa Teddy voi rehellisesti puhua, on sisar Ursula. Sodan jälkeen Ursula on päässyt lentämään yli Saksan ja nähnyt kaupunkien rauniot. Mutta kun Teddy sanoo ”Minun takiani”, Ursula sanoo: ”Ei vaan Adolfin takia.”

Ursulalle syypää sotaan oli Hitler eivätkä saksalaiset yleensä, sillä hän oli käynyt Saksassa ennen sotaa ja hänellä oli siellä ystäviä. ”Saksalaisetkin olivat natsien uhreja, mutta sitä ei tietenkään saa sanoa ääneen.”

Tappamisesta, syyllisyydestä, sodan oikeutuksesta

Myös Englannissa syntyy ristiriita eri sukupolvien välillä suhteessa sotaan.

Kirjailija suhtautuu varsin ironisesti Violan pasifismiin. Se on ”oikeamielistä närkästystä”, joka perustuu kokemattomuuteen. Atkinson jättää kokonaan huomiotta sen, että atomisota oli muuttanut sodan käsitteen ja että Violan sukupolvea pelotti täydellinen tuho.

Teddy myöntää itselleen, että hän ”oli tappanut naisia, lapsia ja vanhuksia, juuri niitä, joita yhteiskunnan moraalikäsitykset vaativat suojaamaan.” Silti Teddy ei pysty puhumaan Violan kanssa, koska tytär ei ymmärrä, ”millaisia kauheita moraalisia myönnytyksiä sota edellyttää. Taistelussa, jonka lopputulosta ei voi tietää, ei ole sijaa tunnontuskille. He olivat olleet oikealla puolella, oikeuden puolella – siitä Teddy oli yhä varma. Mikä olisi ollut vaihtoehto? Auschwitzin ja Treblinkan kauheudet?”

Hannien takia holokausti on Teddylle henkilökohtainen asia.

Teddy ottaa jälkikäteen asioista selvää. Hän ottaa aluepommitusten epätarkkuuden puheeksi miehistönsä jäsenelle Macille: ”Silloin haaskattiin valtavasti miehiä ja koneita, ja hyöty oli pieni. Meidän piti tuhota niiden talous, mutta itse asiassa tapoimme naisia ja lapsia.”

Macin reaktio on täydellinen torjunta: ”Uskomatonta, että olet liittynyt voivottelijoiden joukkoon.” 

Väittely on hyödytön ja päättyy Macin kysymykseen: ”’tekisitkö sen uudestaan, jos pyydettäisiin – kaikesta jälkiviisaudesta huolimatta?’ / Tekisi hän. Tietysti tekisi. (Auschwitz, Treblinka), mutta hän ei suonut Macille sitä tyydytystä, että olisi vastannut.”

Teddyn kanta pommituksiin on siis ristiriitainen – tällaisiahan ihmiset myös todellisuudessa ovat. Hän ei kuitenkaan koskaan puolustaudu kuten monet saksalaiset, että ”totteli vain käskyjä”.

Tavallaan Teddy on sijaiskärsijä, sillä hän ottaa kantaakseen syyllisyyden, jonka poliittiset ja sotilaalliset päättäjät ja suunnittelijat torjuvat.

Churchilliä, joka ei edes maininnut pommitusilmavoimia voitonpäinpuheessaan, Teddy nimittää ketuksi tarkoittaen, että tämä ovelasti väisti oman vastuunsa.

Uhrautuminen perustuu antamiselle

Englannissakin suhde sotasukupolveen muuttuu, kun lapsenlapset varttuvat. Tyttärenpoika Sunny tuntee sotilashautausmaalla jopa ihailua: ”Kaikki nuo kuolleet tyypit, kamalan surullista. He olivat hänen ikäisiään, he olivat tehneet jotakin jaloa, sankarillista. He olivat onnekkaita. He olivat saaneet historian. Hänelle ei kävisi niin. Hän ei saisi tilaisuutta olla jalo ja sankarillinen.”

Sunny haluaisi olla vampyyri, mutta ”Teddy ei oikein ymmärtänyt, miksi nykynuoria kiehtoi pimeys. Ehkä siksi, etteivät he olleet koskaan kokeneet sitä. He olivat kasvaneet vapaina varjoista ja halusivat nyt luoda omansa.”

Teddy taas ajattelee: ”He olivat kuolleet, jotta Sunny saisi elää – ymmärsikö poika sen? Ei varmaan pitäisi odottaa kiitollisuutta, Teddy tuumi. Uhrautuminen perustuu antamiselle, ei vastaanottamiselle.”

Teddy ja Ursula ovat puhuneet samasta aiheesta silloin, kun Teddy opetti koulussa: ”’Sinä taistelit sodassa niiden poikien puolesta’, Ursula sanoi ollessaan heillä kylässä, ’ovatko he sen arvoisia?’

’Eivät olleenkaan’, Teddy sanoi, ja he nauroivat, koska samaa hokemaa he olivat kuulleet jo väsyksiin asti ja koska molemmat tiesivät, että vapaus niin kuin rakkauskin on ehdoton ja rajoittamaton oikeus, jota ei voi jaella oikkujen ja mieltymysten mukaan.”  

Tämä piirre on Teddyssä erityisen kunnioitettava.

Kirjailijan oma tulkinta

Kate Atkinson on jälkipuheessa kertonut romaanin kuvakielestä, symboleista ja teemasta. Kirjailijan mukaan Hävityksen jumala kertoo lankeemuksesta. Romaanissa toistuu konkreettisesti kohoaminen lentoon, olipa kyseessä linnut tai lentokone, tai putoaminen alas.

Lankeaminen on myös symbolista: englannissahan sama sana ”fall” tarkoittaa myös syntiinlankeemusta. ”Sota on ihmisen pahin syntiinlankeemus, ehkä varsinkin silloin, kun taisteleminen tuntuu moraaliselta velvollisuudelta ja sotkeudumme eettisiin solmuihin.” Siis epäilyttävää on nimenomaan oikeutettu sota!

Samalla kirjailija muistuttaa, että kyseessä on romaani eikä historiantutkimus eikä poleeminen teksti, joten hän on ”jättänyt epäilykset ja empimiset henkilöiden ja tekstin välitettäviksi”.

Hävityksen jumalaa ei voikaan luonnehtia sellaisilla yksinkertaistavilla sanoilla kuin sodanvastainen, sen kuvaamat asiat ovat sellaiseen liian monimutkaisia.

Fiktion merkitys

Toiseksi tärkeäksi teemaksi Atkinson nimeää fiktion ja sen mitä emme tiedä.

Jo luvussa Alouette Teddy on miettinyt, että syömällä yhden leivosen Izzie-täti on ”vaientanut kokonaiset lintusukupolvet, jotka olisivat polveutuneet siitä eivät päässeet koskaan syntymään. Kaikki nuo laulut, jotka jäivät nyt syntymättä.”

Loppuluvussa näytetään, että jos Teddy olisi kuollut sodassa, mitä henkilöille muille olisi tapahtunut: joillekin paremmin, toisille huonommin ja Teddyn jälkeläiset eivät olisi tietenkään edes syntyneet:

”Ja mahtavasti hyristen kaatuu fiktion viides seinä, fiktion talo sortuu ja vie mukanaan Violan, Sunnyn ja Bertien. He haihtuvat ilmaan ja katoavat. Puf!

Violan kirjoittamat kirjat häviävät hyllyistä kuin taikaiskuista. Dominic Villiers ottaa vaimokseen tytön, joka käyttää helmiä ja villatakkeja ja juo itsensä hengiltä. Nancy menee 1950 naimisiin asianajajan kanssa ja saa kaksi poikaa. Hänen aivosyöpänsä havaitaan rutiinitarkastuksessa ja se onnistutaan poistamaan. Hänen mielensä on vähän vähemmän terävä, hänen älynsä vähän vähemmän kirkas, mutta hän on yhä Nancy.

Westminsterin sillalla seisova mies, lääkäri, kääntyy pois, kun timanttiriemujuhlan Gloriana-pursi on lipunut sillan ali. Hetken hänellä on aavistus, että joku seisoo hänen vieressään, mutta ketään ei ole, vain ilman lupaus. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri menettänyt jotakin, mutta hän ei käsitä mitä se voisi olla. Balilla australialainen joogaopettaja pelkää, ettei koskaan löydä ihmistä, jota rakastaa, ettei koskaan saa lasta. – – Sylvie ottaa yliannoksen unilääkkeitä voitonpäivänä, koska ei kykene kohtamaan tulevaisuutta, jossa ei ole Teddyä. Hänen lempipoikaansa.

Kuolleiden poissaolo muuttaa miljoonien ihmisten elämää kaikkialla maailmassa, – -”

Kokoavasti: ”Kaikki nuo linnut, jotka eivät koskaan syntyneet, kaikki nuo laulut, joita ei koskaan laulettu ja jotka siksi voivat olla olemassa vain mielikuvituksessa.” 

Kun muu häviää, taide jää

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala sijoittuvat aikaan, jolloin uskonto on menettänyt asemansa. Mikä siis antaa Ursulan ja Teddyn elämälle merkityksen?

Hävityksen jumalassa lainataan Keatsin runoa ”Mi kaunist on, on iloks ikuiseksi”. Säkeen alku on jopa yhden sotaa kuvaavan luvun nimi.

Sota-aikana Ursula ja Teddy kuuntelevat konsertissa Beethovenin 9. sinfonian Oodia ilolle, joka ylittää vihollisuuden. Ursula kuvaa kokemusta ”ylimaalliseksi”: ”Maailmassa on kipinä jumalallisuutta – ei Jumalaa, Jumalaa ei enää tarvita, mutta jotakin. Onko se rakkautta? Ei typerää romanttista rakkautta vaan jotakin suurempaa…”  

Teddy ei suostu ostamaan saksalaisia tuotteita, jos yhtiö on osallistunut holokaustiin, mutta kirjoittaa luontopakinoissaan klassisista saksalaisista säveltäjistä.

Matemaatikko Nancy katsoo taiteen tehtäväksi opettaa ja pitää rakkautta abstraktina, kun taas matematiikka on ”ainoa totuus”, koska ”numerot ovat puhtaita. Numeroita ei voi manipuloida.” Sen sijaan Teddyn mielestä juuri rakkaus on puhdasta ja hän yhtyy äitinsä Sylvien näkemykseen, että taiteen ”tehtävä ei ollut opettaa vaan olla ilon ja lohdun, ylevöitymisen ja ja ymmärryksen lähde. (Siis olla ’itsessään’).” 

Ehkä juuri siksi, että Nancy kokee Teddyn sotakokemukset koodiksi, jonka hän haluaa purkaa, häneltä puuttuu empatiaa auttaa miestään.

Izziellä-täti on kirjoittanut veljenpojastaan pikkupoikana bestseller-sarjan Augustuksen seikkailut, jonka Teddy kokee vääristelevän elämäänsä. Mutta ”kun kaikki muu on poissa, jäljelle jää Taide. Jopa Augustus.”

a-god-in-ruins-3

 

Saksan pommittamisen historiaa

Lopuksi hiukan historiaa Saksan pommituksista. Lähteenä on lähinnä Jonathan Gloverin Ihmisyys. 

Ennen sotaa pommituksia oli tietenkin pohdittu. Vedottiin siihen, että totaalisessa sodassa sotateollisuus ja moni muu asia oli yhtä tärkeä sodankäynnille kuin sotilaat. Uskottiin, että pommituksilla vältettäisiin sotilaiden joukkokuolema, mitä ensimmäisessä maailmansodassa oli tapahtunut ja sen sijaan sota voitettaisiin nopeasti.

Moraalinen este oli tavallaan jo poistunut. Englanti oli ensimmäisen maailmansodan aikana saartanut Saksaa, mikä oli välillisesti aiheuttanut ¾ miljoonan siviilin kuoleman.

Silti sodan varhaisvaiheessa siviilikohteita ei tahallisesti pommitettu, vaikka tiedettiin ja hyväksyttiin, että sotilaskohteita pommitettaessa kuolee myös siviilejä. Mutta kun Luftwaffe pommitti 24. elokuuta 1940 vahingossa Lontoon Cityä ja East Endiä, Churchill määräsi kostoksi seuraavana päivänä iskun Berliiniin. Hitler vastasi määräämällä kuuluisan Blitzin, joka aiheutti 44 ooo siviiliuhria.

Englanti kosti hyökkäyksen Southamptoniin ja Coventryyn iskemällä 16. joulukuuta 1940 Mannheimiin.

Vuoden 1941 englantilainen tutkimus pommitusten tuloksista osoitti, että vain kolmannes pommikoneista oli päässyt alle kahdeksan kilometrin etäisyydelle kohteesta. Koska täsmäpommittaminen ei ollut mahdollista, siviileitä johtui siis välttämättä uhreiksi. Oli siis joko luovuttava pommittamisesta kokonaan tai jatkettava siviilien tarkoituksellista pommittamista. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto.

Ranskan kukistumisen jälkeen pommitukset olivat ainoa keino, jolla Englanti saattoi osoittaa käyvänsä edelleen sotaa. Saksan ilmatorjunnan vuoksi päiväpommitukset aiheuttivat liian suuret tappiot, joten pommitukset tehtiin öisin.

Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, Stalin painosti Englantia luomaan toisen rintaman, mutta Churchill ei suostunut tähän, koska hän pelkäsi suuria uhrilukuja kuten ensimmäisessä maailmansodassa ja ennen kaikkea koska yritys olisi tässä vaiheessa tuskin onnistunut. Keinoksi auttaa Neuvostoliittoa tulivat – materiaalitoimitusten lisäksi – pommitukset.

Pommitusten vuoksi Saksa joutui käyttämään paljon resursseja ilmatorjuntatykkeihin ja hävittäviin. Nämä resurssit olivat poissa itärintamalta. Sotilaalliselta kannalta pommituksiin oli siis perusteita.

Viimeisessä vaiheessa, elokuusta 1944 lähtien sodan loppuun, toinen rintama oli olemassa ja liittoutuneilla oli ilmaherruus. Amerikkalaiset pommittivat päivisin ja britit öisin. Tällöin myös oli jo välineitä täsmäpommittamiseen.

Jälkikäteen onkin todettu, että aluepommittaminen ei vähentänyt Saksan sotapotentiaalia, jota sen sijaan polttoainekohteisiin ja kuulalaakerikuljetuksiin iskemiin verottanut. Myös oletus, että pommitus murtaisi väestön moraalin, osoittautui poliisivaltiossa vääräksi.

On kuitenkin muistettava, ettei kaikkea tiedetty sodan aikana ja päättäjiin vaikutti niin sanottu ”sodan imu”.

Saksan pommituksia ei voi verrata holokaustiin

Saksan pommittamista on joskus verrattu holokaustiin, mutta tämä on tyypillinen yritys suhteellistaa sitä.

Holokausti ei liittynyt mitenkään sodankäyntiin, paitsi että Itä-Euroopan valloitus antoi miljoonat juutalaiset siviilit natsien käsiin.

Aseettomien juutalaisten tappajat eivät olleet missään vaarassa, mutta pommituskoneiden miehistöt kärsivät suuria tappioita. Britannian riveissä taistelleista kaatui 55 573 eli puolet. Lisäksi haavoittui 8 403 ja sotavangeiksi joutui 9 838.

Ennen kaikkea: Hitler olisi tappanut juutalaiset viimeiseen yksilöön, mutta pommittaminen loppui, kun Saksa antautui.

Kirjallisuutta

Hävityksen jumalasta on kirjoitettu mm. blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi,  Kirsin kirjanurkka, Ullan luetut kirjat, Annelin lukuvinkit, PS.Rakastan kirjoja

Olen kirjoittanut blogiin Kate Atkinsonin romaanista Elämä elämältä.

Burleigh, Michael: Moral combat. A history of the World War II. HarperPress 2010.

Canault, Niina: Vaietut virheet jälkipolvien taakkana. Ylisukupolvinen tiedostamaton. Alkuteos Comment paye-t-on les fautes de ses ancêtres. Suom. Sari Hongell. Eveli-kustannus 2oo7.

Friedrich, Jörg: Suuri palo. Liittoutuneiden pommitukset Saksassa. Alkuteos Der Brand. Deutschland im Bombenkrieg 1940-1945. Suom. Markus Lång. Ajatus 2005.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoriaa. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2.p. Like 2003. 

Kun taivaalta satoi tulta. Toim. Stephen Burgdorff & Christian Hobbe. Alkteos: Als Feuer vom Himmel fiel. Suom. Hannu Väisänen. Karisto 2004.

 

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinsonin romaanissa Elämä elämältä pohditaan, onko ihmisen elämässä ja historiassa vaihtoehtoja. Toimisiko ihminen toisin, jos hänellä olisi mahdollisuus elää monta elämää ja ottaa oppia edellisistä kokemuksistaan?

Alkuteos Life After Life ilmestyi 2013 ja Kirsti Katteluksen suomennos Elämä elämältä 2014.

Sisältää muutamia juonipaljastuksia, mutta ei läheskään kaikkia.

Ursulan keskiluokkainen perhe

Romaanin päähenkilö on Ursula Beresford Todd.

Ursulan vanhemmat ovat hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa. Isä Hugh Todd käy junalla Lontoossa töissä pankissa. Äiti Sylvie Beresford on kotona, mutta varsinaiset työt hoitaa palveluskunta: keittäjä ja palvelustyttö, puutarhuri ja puutarhurin apulainen. Ei siis ”lady’s maidia” ja hovimestaria kuten Downton Abbeyssä!

Hugh ja Sylvie ovat hankkineet maaseudulta talon, jolla ovat antaneet nimen Fox Corner. Se on todellinen paratiisi, sillä seutu on pääosin vielä luonnontilassa mutta samalla palvelut ovat lähellä.

Näin Ursula muistelee Fox Corneria: ”Hän kertoi keväisistä sinililjoista metsiköstä Fox Cornerin lähellä, kukista joita kasvoi niityllä lehdon takana – pellavasta ja kukonkannuksesta, leinikeistä ja silkkiunikoista, puna-alakista, päivänkakkarasta. Hän kertoi vastaleikatun ruohon lemusta, joka uhosi englantilaisilta nurmikentiltä, Sylvien ruusujen tuoksusta, hedelmätarhan omenien happamanmakeasta mausta. Hän puhui kujan tammista, hautausmaan marjakuusista ja Fox Cornerin puutarhan pyökeistä. Hän puhui ketuista, kaniineista, fasaaneista, jäniksistä, lehmistä ja isoista kyntöhevosista. Auringosta, joka levitti ystävällisiä säteitään pelloille ja niityille. Mustarastaan heleästä laulusta, pöllön huhuilusta pimeässä.” 

Ursula syntyy 11. helmikuuta 1910. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta: viisi vuotta vanhempi veli Maurice ja kolme vuotta vanhempi sisar Pamela.  Kesällä 1914 syntyy Teddy ja isä Hughin palattua ensimmäisestä maailmansodasta vielä Jimmy.

Maurice on tyyppiä, joka menestyy yhteiskunnassa, mutta jopa omat sisarukset inhoavat häntä.

Teddy on äidin lempilapsi, Ursula taas on isänsä suosikki. Nämä kaksi ovat erityisen läheisiä toisilleen.

Teddy on Hävityksen jumalan päähenkilö. Teokset eivät ole jatkoa toisilleen vaan rinnakkaisteoksia, jotka menevät osittain päällekkäin.

Vaihtoehtoiset elämät

Luvussa Lumi on monia versioista siitä, miten Ursulan elämä on jo ensihetkillä vaakalaudalla: lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn takia ja lapsi syntyy kuolleena – tai lääkäri ehtii perille ennen lumimyrskyä tai jotakin muuta tapahtuu ja Ursula syntyy elävänä.

Ursulan varhaisvuosina on muitakin uhkaavia tilanteita, jotka uhkaavat hänen tai muiden henkilöiden henkeä. Joskus Ursula tai joku muu kuolee ja luku päättyy sanoihin ”Pimeys lankesi”, joskus taas vaara vältetään.

Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aselevon päivänä 11.11.1918 perheen irlantilainen palvelustyttö Bridget lähtee poikaystävänsä kanssa juhlimaan Lontooseen ja saa espanjantaudin, johon kuoli miljoonia ihmisiä.

Elämä elämältä sisältää useita versioita Ursulan elämänkulusta, ja kirjassa mennään edestakaisin ajassa. Näkökulmana on pääosin Ursula, joskus myös muut etenkin Ursulan lapsuudessa.

Kaikissa versioissa Atkinson pitää kuitenkin tietyt asiat samoina.  Ursula on saanut tietyt geenit, joiden yhdistelmä on tulos sukupolvien ketjusta.  Hän on nainen ja englantilainen, joka syntyy tiettyyn perheeseen, kotiin ja yhteiskuntaluokkaan ja elää tiettynä aikakautena.

Kun Ursula joissakin elämänsä versioissa alkaa aavistaa, että pian tapahtuu onnettomuus, hän yrittää estää Bridgetin sairastumisen ja kuoleman, aluksi taitamattomasti tönäisemällä tätä, jolloin tämä putoaa portaista ja murtaa käsivartensa. Näyttää siltä, että Ursula on yrittänyt tappaa Bridgetin, vaikka hän omasta mielestään pelasti tämän.

Koska kyseessä on varakas ja valistunut perhe, Ursula ei joudu tekemisiin poliisin kanssa, vaan hänet lähetetään psykiatrin, tohtori Kelletin puheille. Kellet osoittautuu ymmärtäväksi, sillä hän tuntee käsitteen buddhalaisen käsitteen reinkarnaatio eli jälleensyntyminen.

Perinteinen vai itsenäinen nainen

Ursula elää nuoruuttaan aikana, jolloin hän saa kaksi naisen mallia.

Perinteistä naista edustaa äiti Sylvie. Kun isä, seurapiirimaalari, on menettänyt omaisuutensa, Sylvie on pelastunut köyhyydeltä menemällä 18-vuotiaana naimisiin Hugh Toddin kanssa.

Perinteisessä avioliitossa miehen velvollisuus on elättää perhe ja vaimon tarjota seksiä ja synnyttää lapsia. Kolmanteen perustehtävään, taloudenhoitoon, Sylvietä ei tarvita, ennen kuin palvelijat eläköityvät eikä uusia enää saa.

Toisenlaisen naisen mallin antaa isä Hughin pikkusisar Izzie.

Izzie karkaa teini-ikäisenä naimisissa olevan miehen kanssa Ranskaan, josta Hugh hänet noutaa. Izzy synnyttää lapsen, josta hän joutuu ajan tavan mukaan luopumaan.

Izzie ei kuitenkaan muserru koettelemuksesta. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän ajaa Ranskan rintamalla ambulanssia. Hän on kaksi kertaa kihloissa, mutta kun molemmat sulhaset kaatuvat, hän torjuu kolmannen kosinnan.

Sodan jälkeen Izzie työskentelee sanomalehdessä. Hänestä tulee ”itsellinen nainen”, jolla on polkkatukka ja joka meikkaa, käyttää Chanel no 5:ta ja kuuntelee ”neekerijazzia”.

Izziestä tulee jopa bestseller-kirjailija nimellä Delphine Fox (kettu). Veljenpoika Teddy muuttuu Izzien kirjoissa kepposia tekeväksi Augustukseksi.

Vaikka käly Sylvie paheksuu Izzieä huikentelevana, tädistä on apua Ursulalle tilanteissa, joissa äiti tuomitsee hänet.

Avioliitot päättyvät katastrofiin

Perinteisessä rakkausromaanissa naisen elämän täyttymys on avioliitto. Ursulan elämän kaksi versiota, joissa hän solmii avioliiton, päättyvät katastrofiin.

Eräässä luvun Kuin kettu kolossaan versiossa Maurice-veljen amerikkalainen ystävä Howard raiskaa 16-vuotiaan Ursulan, joka syyttää tapauksesta itseään: ”Hovie oli varmasti vaistonnut hänessä jotakin, jotakin epäsiveellistä”. 

Raiskaus on vienyt Ursulan itsetunnon niin, että hän etsii turvaa avioliitosta mutta valitsee miehen, joka ei ole vain mitättömyys vaan täysin valheellinen. Tuloksena on tragedia.

Versiossa Uuden alun maa Ursula viettää ennen opiskelua välivuotta matkustamalla mannermaalla. Münchenissä hän asuu perheessä, jonka tytöt kuuluvat natsien tyttöjärjestöön BDM:ään. Hän lähtee näiden mukana juhlaan: ”Kun pimeys lankesi, kylän halki kulki vaelsi soihtukulkue, ja sitten pienen linnan rintavarustuksilta ammuttiin ilotulituksia. Kaikki oli lumoavaa.” Kun lause ”Pimeys lankesi” tarkoittaa romaanissa yleensä kuolemaa, kyseessä on varoitus.

Ursulan kohtaloksi koituu salamarakastuminen Jürgen Fuchsiin. Kertoja kuitenkin ennakoi: ”Mutta tietenkään sellaiset tunteet eivät olleet ’tosirakkautta’ (sellaista rakkautta hän tuntisi jonakin päivänä lasta kohtaan), ainoastaan hulluuden valheellista mahtipontisuutta.” Sanoilla ”hulluuden valheellinen mahtipontisuus” rakastuminen rinnastetaan fasismin viehätykseen.

Jürgen Fuchs on lakimies ja pyrkyri, joka on unohtanut vasemmistolaiset aatteensa ja ottanut kansallissosialistisen puolueen jäsenkirjan. Kun aviomies etenee puolueen eliittiin, Ursula pääsee tyttärensä kanssa Hitlerin Kotkanpesään, jossa hän tutustuu tämän rakastajattareen Eva Brauniin ja natsipomojen vaimoihin.

Onnettomuudekseen Ursula on ottanut Saksan kansalaisuuden, joten hän on loukussa, kun sota alkaa.

Virkanainen

Monissa versioissa Ursulasta tulee itsensä elättävä virkanainen, joka työskentelee ministeriössä. Hänestä tulee jopa alemman tason esimies.

Sodan aikana Ursulan työnä ovat vahinkoraportit. Naispuoliset virkailijat keräävät tiedot, joista Ursula tekee ”yhteenvetoja päivittäin, viikoittain, toisinaan myös tunneittain. Sitten ne piti kirjoittaa puhtaaksi, panna pahvikansioihin, allekirjoittaa ja lähettää seuraavalle, jollekulle sellaiselle kuin Maurice.”

Naisena Ursula ei voi edetä yhtä pitkälle kuin veljensä.

Maurice on tyypillinen byrokraatti, joka ei sodan aikanakaan joudu kohtaamaan Churchillin kansalleen lupaamia ”verta, hikeä ja kyyneleitä”.  Mauricella on alaistensa työstä vastuu, mikä itse asiassa tarkoittaa, että hän saa siitä kunnian.

Yksi Ursulan alaisista, neiti Fawcett, sanoo että ”Me olemme pelkkiä hammasrattaita koneistossa”, mutta Ursula muistuttaa, ”että ilman hammasratasta ei olisi koneistoakaan.”

Koneisto tarkoittaa hallintoa, jonka pyörii sota-aikanakin. Ursula kyllä epäilee, että tilastoja käyttävät vain tulevaisuuden historiantutkijat.

Miessuhteet

Muutama esimerkki Ursulan miessuhteista eri versioissa.

Sodan aikana Ursula tapaa arkkitehti Ralphin, joka on loukkaantunut Dunkerquessa. ”Ei taaskaan rakkautta, pikemmin samanlaisia tunteita kuin ihmisellä on lempikoiraansa kohtaan (eikä hän ikinä olisi sanonut tätä Ralphille. Jotkut ihmiset eivät ymmärtäneet, miten paljon koirasta voi pitää).”

Sodan aikana Ursula törmää lapsuudenkotinsa lähellä asuneen lihakauppiaan poikaan Fred Smithiin, ja he päätyvät sänkyyn. Seksi on hyvää, mutta Fred ei tunne runoutta ja lisäksi hänen puheensa ”nussimisesta” vihloo Ursulan korvia. ”Hän oli tottunut kuulemaan kaikenlaisia sanoja pommitetuilla paikoilla, ne olivat olennainen osa raskaspelastusmiesten puheenpartta, mutta hän ei ollut koskaan kuullut niitä sovellettuina itseensä.”

Ristiriita Ursulan ja Fred Smithin välillä johtuu yhteiskuntaluokkien välisistä tieto- ja käytöseroista, jotka Englannissa merkitsivät erityisen paljon. Vertauksen vuoksi: Ursula ja Ralph ”tekivät kaikenlaista mitä heidän kaltaisensa ihmiset tekivät. He kävivät elokuvissa, tanssimassa, lounaskonserteissa National Galleryssä. He söivät ja joivat ja rakastelivat. Eivät ’nussineet’. Sellainen ei ollut lainkaan Ralphin tyyliä.” Yhteiset harrastukset eivät kuitenkaan riitä, vaan Ralph alkaa kyllästyttää Ursulaa.

Kaikkein onnistunein Ursulan miessuhteista on jo ennen sotaa alkanut suhde naimisissa olevan Crightonin kanssa, joka työskentelee amiraliteetissa. Ursula ei mitenkään kärsi roolistaan ”toisena naisena” eikä se ilmeisesti häiritse Crightonin maalla olevaa perhettäkään. Suhteella on eri versioissa erilaisia kiemuroita.

Ilmasuojelun tuntemattomat sankarit

Eräässä luvun Pitkä ankara sota versiossa Ursula työskentelee ilmasuojeluvalvojana.

Usein muistetaan vain hävittäjälentäjät, ”ne harvat” joita Churchill ylisti ”monien” pelastamisesta 1940, mutta ei kymmeniätuhansia siviiliuhreja eikä myöskään niitä miljoonia ihmisiä, jotka toimivat kotirintaman organisaatioissa. Poikkeuksiin kuuluu Sarah Watersin Yövartio, joka kuvaa ambulanssinkuljettajaa.

Roger Morehouse toteaa, että ero demokraattisen Englannin ja Natsi-Saksan välillä ei ollut niin suuri kuin kuvitellaan: Englannin yhteiskuntakin oli sota-aikana pitkälle militarisoitu.

Etukäteen oli epäilty, että pommitukset murtaisivat siviiliväestön moraalin. Syy, miksi se kesti, oli Morehousen mukaan se, että ihmiset suuntautuivat yksityisen piiriin, minkä tähden ei syntynyt poliittista levottomuutta.

Romaanissa ilmavalvontayksikön päällikkönä toimii neiti Woolf, eläkkeellä olevan sairaalan ylihoitaja.  Neiti Woolfin on sulhanen kaatunut ensimmäisessä maailmansodassa. Silti ja siksi hän ymmärtää saksalasia: natsismin taustalla on tappio sodassa, sotakorvaukset ja pulakausi.

Neiti Woolf opettaa Ursulaa: ”Me emme voi kääntää selkäämme”, ”meidän täytyy jatkaa työtämme, ja meidän täytyy olla todistajia”,  ”meidän on muistettava nämä ihmiset, kun olemme turvallisesti tulevaisuudessa.” Ursula kysyy: ”Entä jos olemme kuolleet?” ja neiti Woolf vastaa: ”Sitten muut muistavat meidät.”

Vuonna 1967 Ursula huomaa kuitenkaan, ettei sodassa kuolleita muisteta – ainakaan niitä, joilla ei ole omaisia. Ursulankin muistot kuolevat hänen mukanaan.

Aluksi pommitusten jäljet ovat oksettavia, ”kun piti lapioida tunnistamattomia lihamöykkyjä ja poimia rakennusmurskasta lapsen sydäntäsärkevän pieniä jäseniä”, mutta kaikkeen tottuu.

Eikä sittenkään totu: kun yksikön lähettipoika kuolee, jopa neiti Woolf murtuu: ”Tätä minä en kestä.” Ursula vastaa ”Mutta meidän täytyy” ajatellen, ”että aikoinaan tämä keskustelu olisi käyty toisin päin.”

Harva yksikön jäsenistä on elossa rauhan tullessa.

Kaikki eivät sodan kauhuja koe. Maaseudulla riittää ruokaa ja mustapörssi kukoistaa. Sylvie kasvattaa kanoja ja hänellä on sikakin. ”Vaivoina” ovat kaupungista tulleet ”nuhruiset” evakot, jotka majoitetaan Fox Corneriin.

Vaikka Ursulan työnä on ollut tilastoida pommitusten uhrit, joiden määrä on tuntunut ”pyörryttävältä”,  ja hän on ilmavalvojana nähnyt ruumiita ja niiden kappaleita, sodan jälkeen kuusi miljoona holokaustin uhria ja viisikymmentä miljoonaa sodassa kuollutta ovat ”ymmärryksen ulottumattomissa”.

Kuolema isänmaan puolesta

Isä Hugh kehottaa Ursulaa olemaan ”mieluummin pelkuri kuin kuollut”, mutta Ursula kieltäytyy uskomasta, että isä tarkoittaa totta. Eihän tämä itsekään väistänyt velvollisuuttaa ensimmäisessä maailmansodassa.

Tärkeä keskustelu Ursulalla on lempiveljensä Teddyn kanssa, joka on pommikoneen lentäjä. Ursula tietää, että tilastojen mukaan Teddyllä on vain pieni todennäköisyys selviytyä hengissä.

Teddy toteaa: ”Minä luultavasti kuolen Englannin puolesta” lisäten, että Ursulallekin voi käydä samoin.

Ursula ajatteli, että kuolisi mieluummin Fox Cornerin kuin ’Englannin’ takia. Niityn ja lehdon ja puron joka virtasi sinililjametsikön halki.”

Loppujen lopuksi osa edustaa kokonaisuutta sen parhaimmassa muodossa. Ursulalle Fox Corner ”oli Englanti. Pyhä paikka.”

Fox Cornerkaan ei ole rauhan satama: sitä uhkasi Ursulan teini-iässä raiskaava murhaaja. Mutta kotiseudun paratiisimainen luonto tekee Englanti-kuvasta idyllin, josta on poissa maailmanvallan todellisuus. Myös Lontoo, joka arkisuudessaan on muuten Fox Cornerin vastakohta, pelkistyy pommitusten aikana Wrenin kirkkojen tuhoon.

Isänmaallisuutta pidetään usein epäilyttävänä kiihkoiluna. Ursulalla ja Teddyllä se on eleetöntä ja kunnioitettavaa: on tehtävä parhaansa ja täytettävä velvollisuutensa.

George Orwellin mielestä englantilaisten patriotismi olikin itsetiedotonta mutta itsestään selvää ja syvää.

Poikkeuksena oli vain intelligentsia, jota Owell arvosteli oman maan halveksunnasta ja vieraan maan, Neuvostoliiton, ihailusta, mikä Orwellin mielestä oli käänteistä nationalismia.

Historian vaihtoehdot

Elämä elämältä alkaa luvulla Olkaa uljaita, jossa Ursula marraskuussa 1930 suuntaa pistoolinsa kohti Hitleriä. Näin on luotu teoksen tärkein jännite: miten tavallinen englantilaistyttö päätyy tekemään salamurhaan?

Tohtori Kellet opettaa teini-ikäiselle Ursulalle latinankielisen käsitteen ”Amor fati”. Kirjaimellisesti se tarkoittaa kohtalon rakastamista, Kelletin mukaan sitä, ”että hyväksyy sen mikä eteen tulee, eikä mietitä onko se hyvää vai pahaa.”

Samoin Kellet opettaa Nietzschen mietelmän: ”Werde, der du bist”, mikä tarkoittaa ”tule siksi, mikä olet”. Se perustuu Pindaroksen mietelmään: ”tule sellaiseksi kuin olet opittuasi mitä se on”.

Vielä tärkeämmät ovat Teddyn sanat: ”Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen” – – ”kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa?”

Lopullinen sysäys on kuuden päivän sodan johdosta 1967 käyty pohdinta, että jos Hitler olisi kuollut, ennen kuin hänestä tuli valtakunnankansleri, ei olisi holokaustia. Tällöin Israelin valtio ei olisi syntynyt eikä siten olisi yhä jatkuvaa konfliktia arabien ja Israelin välillä. Kun toista maailmansotaakaan ei olisi käyty, myöskään ”Rautaesirippua ei luultavasti olisi, eikä Venäjä olisi päässyt ahmaisemaan Itä-Eurooppaa.” Ja paljon muuta olisi toisin.

Mutta olisivatko kaikki asiat tosiaan paremmin? Ursulakin myöntää, että Englannin imperiumi olisi hajonnut hitaammin.

Stephen Kingin
romaanissa 22.11.1963, jossa aikamatkustaja estää presidentti Kennedy murhan, seuraukset eivät ole hyvät.

Tähän liittyy vielä tärkeämpi kysymys: oikeuttaako hyvä päämäärä huonon keinon, jopa murhan? Monet ovat valmiit hyväksymään eversti, kreivi Claus von Stauffenbergin pommiattentaatin heinäkuussa 1944, samoin yritykset murhata Hitlerin aiemmin, kun jo tiedettiin, mitä hän aikaansaisi. Mutta entä 1930? Todelliset ihmisethän eivät tienneet tulevaisuutta, toisin kuin fiktiivinen Ursula.

Ennen kaikkea kysymys on: voiko ihminen todella valita?

Ursulan ratkaisu

Ursula saa jälleen yhden elämän, jossa hänellä on aavistuksia onnettomuuksista, ja hän näkee unta lentämisestä ja putoamisesta: ”Tuntui kuin menneisyys olisi tihkunut nykyhetkeen. ikään kuin jossakin olisi ollut särö. Vai tihkuiko tulevaisuus menneisyyteen? – – Aika oli sijoiltaan, se ainakin oli varma.”

Sijoiltaan oleva aika viittaa Hamletin nimihenkilön sanoihin: ”Sijoiltaan on aika, voi että minä synnyin / nostaakseni sen paikoilleen.”

Tällä kertaa tohtori Kellet lainaa Paavalin kirjettä korinttolaisille: ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon…” Ursula jatkaa: ”ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään”. Paavali ei käyttänyt kreikan sanaa eros vaan caritas, joka tarkoittaa lähimmäisenrakkautta.

Kun Ursula sanoo raamatullisen lauseen: ”Ei minulta mitään puutu”, Kellet kysyy: ”Kysymys kuuluu” – – ”onko sinulla tarpeeksi?” ja Ursula kysyy: ”Tarpeeksi mitä?”

Ursula tekee suunnitelman: hän opiskelee saksaa, liittyy ampumaseuraan, tekee toimistotyötä, säästää rahaa, tekee suunnitelman: ”hän soluttautuisi syvälle pedon sydämeen, sillä hän aikoi irrottaa mustan kasvaimen, joka siellä paisui ja suureni päivä päivältä.”

”Hänen sydämensä paisui, kun hän ajatteli tuon kaiken ylvästä pyhyyttä. Aavistus ympäröi hänet. Hän oli yhtä aikaa soturi ja kiiltävä keihäs. Hän oli yön syvyydessä kiiluva miekka, pimeyden lävistävä valopeitsi. Tällä kertaa hän ei erehtyisi.”

Tehtävän selvittyä Ursula tuntee haltioitunutta iloa: Tule sellaiseksi kuin olet, opittuasi sen mitä se on. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Hän oli Ursula Beresford Todd ja hän oli todistaja. / Hän avasi silmänsä mustalle lepakolle, ja he lensivät toisiaan kohti, syleilivät ilmassa kuin toisensa kadottaneet sielut. Tämä on rakkautta, Ursula ajatteli. Ja harjoitus tekee siinäkin mestarin.”

Ilmaukset ”musta lepakko” ja ”kadottaneet sielut” tekevät Ursulan ratkaisusta ambivalentin. Lukijan ratkaistavaksi jää, vaatiiko lähimmäisenrakkaus joskus pahojakin tekoja.

Joka tapauksessa romaanissa korostetaan valmiina olon tärkeyttä. Se ei ole vain partiolaisten tunnus vaan sitä korostaa jo Hamletin nimihenkilö, vaikka muuten uskoo determinismin: “Jos se tapahtuu nyt, ei se tapahdu myöhemmin; jos se ei tapahdu myöhemmin, se tapahtuu nyt; jos ei nyt, joskus kumminkin. On oltava valmiina, siinä kaikki.”

Asiaa havainnollistaa kohtaus, jossa Sylvie on varannut kirurginsakset, joilla hän lääkärin poissa ollessa leikkaa vauvansa kaulan ympärille kietoutuneen napannuoran ja näin pelastaa tämän elämälle. Kertoja toistaa: ”Harjoitus tekee mestarin.”

Ursulan nimi on enteellinen

Atkinson ei ole antanut päähenkilölleen sattumalta nimeä Ursula.

Ursula merkitsee pientä naaraskarhua, mutta se viittaa myös pyhään Ursulaan. Legendan mukaan Ursula oli kristityn englantilaisen kuninkaan tytär, joka eli Rooman valtakunnan hajoamisen aikoihin. Pakanakuningas halusi Ursulan vaimokseen, mutta tämä ei suostunut vaan lähti pakoon yhdessä 11 000 neitsyen kanssa. Hunnit surmasivat hänet seurueineen Kölnissä, jonne heidät myös haudattiin.

Pyhästä Ursulasta ei ole mitään historiallisesti luotettavaa tietoa. Useiden tutkijoiden mukaan kyseessä voi olla karhujumalatar, jonka kristillinen kirkko omi.

Pyhän Ursulan tunnus on nuoli, ja häneltä anottiin apua ruttoa vastaan.

Ursula Toddin nuoli on pistooli, rutto johon hän tähtää on fasismi.

Romanissa jää kuitenkin auki, ehtiikö Ursula osua yhdellä laukauksella kuolettavasti Hitleriin, ennen kuin tämän seuralaiset ampuvat hänet.

Ketun monet kasvot

Ketulla on romaanissa  monet kasvot. Nuorena avioparina Hugh ja Sylvie viehättyvät ketunpoikasten leikistä ja antavat kodilleen nimeksi Fox Corner, kettukulma.

Luvun Kuin kettu kolossaan nimi symbolisoi sitä, että Ursula yrittää paeta maailmaa.

Luvussa Uuden alun maa Jürgen Fuchsin sukunimi tarkoittaa kettua, joten tässä versiossa kettu samastetaan kansallissosialismiin.

Kansanrunoudessa kettu on veijari, joka älyllä ja viekkaudella voittaa itseään vahvemman mutta tyhmän karhun. Vaikka Ursulan nimi tarkoittaa naaraskarhua ja isä Hugh hellittelee häntä ”pikkukarhuksi”, lopulta hän omaksuu ketun oveluuden.

Entäpä Suomen historia

Elämä elämältä saa pohtimaan Suomen historian vaihtoehtoja.

Ilman toista maailmansotaa ei olisi käyty siihen liittyviä talvi- ja jatkosotaa. Silloin kaatuneet olisivat jääneet eloon, invalidit terveiksi, sotalapset perheidensä luo ja evakot Karjalaan, Petsamoon ja Sallaan.

Toisaalta suuri osa meistä ei olisi syntynyt, koska vanhempamme tai isovanhempamme eivät olisi edes tavanneet puolisoaan vaan menneet naimisiin jonkun muun kanssa.

Hitlerin valtaannousu ei ollut väistämätön

Toisin kuin romaanissa oletetaan, Hitlerin murha ei ollut ainoa mahdollisuus estää natsien valtaannousu ja toinen maailmansota.

Usein kuulee väitteen, että kansa äänesti Hitlerin valtaan. Näin ei suinkaan tapahtunut. Natsien kannatus oli korkeimmillaan heinäkuun 1932 vaaleissa, jolloin se oli 37,4 prosenttia ja he saivat Reichstagissa 230 paikkaa 640:stä. Marraskuun 1932 vaaleissa natsien parin vuoden nouseva trendi kuitenkin katkesi. Ääniä tuli yli neljä prosenttia vähemmän eli 33,1 prosenttia ja paikkoja 196.

Hitleristä tuli valtakunnankansleri 30. tammikuuta 1933, koska von Papen ja konservatiivit uskoivat, että voisivat käyttää häntä hyväkseen eikä päinvastoin. Hitler oli kuitenkin etukäteen julistanut, että kun hän pääsisi laillisesti valtaan, hän ei enää piittaisi laillisuudesta eikä koskaan luopuisi vallasta – eli hän ei ollut sitoutunut perustuslakiin eikä demokratian perussääntöön.

Itse asiassa natsien valtaannousu eli Machtübernahme oli useiden kuukausien prosessi. Natseilla oli Hitlerin lisäksi vain kolme paikkaa hallituksessa, mutta yksi niistä oli ratkaiseva: Saksan ja Preussin poliisinministerin paikka. Valtiopäivätalon polton jälkeen kansalaisoikeudet lakkautettiin, natsijärjestöjen jäseniä värvättiin poliisin apulaisiksi ja vastustajia pidätettiin.

Mutta vaikka maaliskuun 1933 vaalit käytiin pelon ilmapiirissä, natsit saivat äänistä vain 43,9 prosenttia eli 288 paikkaa. Konservatiivisten liittolaistensa kanssa he saivat  kyllä 52 prosenttia.

Yksinkertainen enemmistö ei kuitenkaan riittänyt valtiopäivillä perustuslain muuttamiseen, jossa vaadittiin kolme neljäsosan määräenemmistö. Tämä saatiin aikaan lakkauttamalla kommunistinen puolue ja pelottelemalla muita puolueita. Näin Hitleristä tuli diktaattori. Muut puolueet ja järjestöt lakkautettiin ja niiden jäseniä vietiin keskitysleiriin.

Ratkaisevaa natsien menestykselle oli, että demokratian vastustajilla oli Saksassa enemmistö. Marraskuun 1932 vaaleissa natsien ja kommunistien yhteiskannatus oli 50 prosenttia, ja lisäksi konservatiivit eivät olleet koskaan hyväksyneet Weimarin tasavaltaa.

Muut puolueet eivät myöskään pystyneet yhteistyöhön natseja vastaan. Konservatiivit eivät hyväksyneet edes sosialidemokraatteja, ja kommunisteille sosialidemokraatit olivat noskeja ja sosiaalifasisteja.

kate-atkinson

Kirjailijasta

Wikipedian suomenkielinen sivu

Kirjailijan englanninkielinen kotisivu

Elämä elämältä -romaanista on kirjoitettu mm. blogeissa PS. Rakastan kirjoja, Ullan luetut kirjat, Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän.

Kirjallisuuutta

Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta. Uusi historia. Engl. alkuteos The third reich: a new history. Suom. Seppo Hyrkäs. WSOY 2004.

Morehouse, Roger: The many and the few. History today, September 2010.

Orwell, George: The lion and the unicorn. Teoksessa Collected essays, journalism and letters. Vol. II. My country, Right or Left. 1940-1943. Ed. By Sonia Orwell and Ian Angus. Repr. Penguin 1971. 

Orwell, George: The English people. Teoksessa Collected essays, journalism and letters. Vol. III. As I please. 1943-1945. Ed. By Sonia Orwell and Ian Angus. Repr. Penguin 1971.

Shakespeare, William: Hamlet, Tanskan prinssi. Suom. Veijo Meri. Otava 1982.

Pyhästä Ursulasta Wikipediassa.

Olen kirjoittanut blogiini myös Atkinsonin Hävityksen jumalasta ja Sarah Watersin Yövartiosta.

Paavo Rintala: Mummoni ja Mannerheim -trilogia

Mannerheim-kultti saavutti huippuna vuonna 1960, kun Helsingissä paljastettiin marsalkan ratsastajapatsas. Samana vuonna närkästystä herätti Paavo Rintalan romaani Mummoni ja Mannerheim. Trilogiansa loppuosassa Rintala teki kuitenkin molemmista päähenkilöistään viisaita vanhuksia.

mummoni-ja-mannerheim-trilogia

Samana vuonna 1960 ilmestyi myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toinen, sisällissotaa kuvaava osa.

Rintalan trilogian toinen osa Mummoni ja Marsalkka ilmestyi 1961 ja kolmas osa Mummon ja Marskin tarinat 1962.

Nimien symboliikka

Mummon, Eeva Maria Kustaava Kynsilehdon, omaa sukua Mämmö, ensimmäinen etunimi Eeva tulee Raamatusta ihmiskunnan kantaäidiltä, joka lankesi syntiin, toinen etunimi Maria taas Jeesuksen äidiltä Neitsyt Marialta, jonka katoliset katsovat olleen synnitön. Kolmas etunimi Kustaava on sama nimi kuin Mannerheimin etunimi Gustaf, Kustaa.

Mannerheimista käytetään romaanin kerronnassa sukunimeä, Mummosta taas nuorena tavallisesti kahta etunimeä Eeva Maria. Ero ilmentää sitä, että Mannerheim elää julkisuudessa, kun taas Mummo on täysin yksityinen henkilö.

Aivan jyrkkä ero ei ole: venäläiseen tapaan Mannerheimia kutsutaan joskus Gustaf Karlovitšiksi, ja perheen vaurastuessa Eeva Mariaa puhutellaan lyhyen aikaa rouva Kynsilehdoksi.

Mannerheimia ja yläluokkaa ironisoidaan

Varsinkin trilogian ensimmäisessä osassa Mannerheim nähdään ironisessa valossa. Toisaalta heti ensimmäisessä kohtauksessa näytetään, että kyse ei ole niinkään henkilökohtaisesti Mannerheimista vaan yläluokan käytöksestä ja siihen liittyvistä arvoista.

Haminan kadettikoulussa 14-vuotias Mannerheim joutuu muiden tulokkaiden tavoin raa’an simputuksen – voisi sanoa suoraan kidutuksen – kohteeksi. Tarkoitus on opettaa sotilaan ja laajemmin yläluokan käytöstavat, joiden mukaan mitään aitoja tunteita ei pidä näyttää, vaan teeskennellä juuri päinvastaista: kipua kärsiessään pitää hymyillä. Kuuluakseen joukkoon tulokkaat yhtyvät ylempiluokkalaisten pilkkaan tovereitaan kohtaan.

Opittuaan olemaan näyttämättä todellisia tunteitaan Mannerheim menestyy upseerin uralla Venäjällä. Hän uskoo itse ohjaavansa elämäänsä. Yksityiselämässään hän ei siihen pysty: hän joutuu naittamishaluisen tädin uhriksi.

Myös nuorella Eeva Marialla on haaveita. Hän on pystyvä piika mutta suunnittelee menoa kaupunkiin ompelijaksi. Suunnitelma alkaa kuitenkin tuntua tyhjänpäiväiseltä, kun Eeva Maria tapaa tulevan miehensä, Vihtori Kynsilehdon.

Vihtori on karvari ja edustaa siis perinteistä käsityöläisammattia.

 

mummoni-ja-mannerheim

Erilainen suhde perheeseen ja valtioon

Eeva Marialla ja Gustaf Karlovitšilla on jotain yhteistäkin: rakkaus eläimiin. Eeva Maria hoitaa sikoja, Mannerheim on kiintynyt hevosiinsa, vaikka varsinaisen hoitamisen tekevät tietysti palvelijat.

Eron heidän välillään osoittaa samanaikainen kohtaus, jossa Eeva Maria menettää pienen enkelimäisen poikansa Uunon samoihin aikoihin, kun Mannerheim menettää lempihevosensa Japanin sodassa. Mannerheimin tuska on tällä kertaa aito ja hän myös näyttää sen. Yläluokkaisena hän voi syventyä siihen, kun taas Eeva Maria pyytää Vihtorilta asiallisesti nestyykiä, kuivaa silmänsä ja jatkaa sitten töitä.

Mannerheimin yksinäisyyttä ilmentävät hänen sanansa kuolevalle hevoselleen: ”rakkaani, ainoa rakastettuni”. Häneltä puuttuu perhe, kun vaimo on jättänyt hänet ja vienyt mennessään tyttäret.

Sen sijaan Eeva Marialle perhe on kaikki kaikessa. Hänen tehtävänsä maailmassa on huolehtia siitä, että perheenjäsenet saavat ruokaa ja vaatetta.

Ulla-Maija Peltonen on kirjoittanut Rintalan trilogiasta monessa yhteydessä, mutta Mannerheim-näyttelyluettelossa hänelle sattuu lipsahdus.  Yksi avainkäsite – punakaartilaismummo – on täysin väärä. Mummolla ei ole mitään tekemistä punakaartin kanssa.

Tosin Mummon lempivävy Peni Hirvelä on työväenliikkeen kannattaja, mutta kapinan aikana hän on punaisen hallinnon siviilivirassa, ei punakaartissa sillä hän on ehdoton pasifisti. Toinen vävy taas on suojeluskunnassa.

Muutenkaan Eeva Maria ei osoita solidaarisuutta punakaartille, vaan kieltäytyy antamasta sille osaakaan siasta. Se jaetaan oman ja tyttärien perheiden kesken. Menettely on välttämätöntä, jotta jäätäisiin eloon.

Ennen kaikkea Mummo leimataan käsitteillä, joita tuohon aikaan käytettiin väärin. Rintala kertoo, miten lapset haukkuvat tovereitaan punikeiksi näiden sukulaisten perusteella. Yksi opettajista sentään sanoo, että lapset eivät ole punikkeja eivätkä lahtareita vaan lapsia.

Mummo on vielä jyrkempi: hän ei ollut koko elämänsä aikana kohdannut ainoataan punikkia tai lahtaria, Jumala ei hänestä sellaisia oliota luonut vaan ihmisiä.

Mummo ei ole vain puolueeton tai epäpoliittinen vaan esipoliittinen. Hänelle ei ole edes sellaisia sanoja ja käsitteitä kuin ”valtio” ja ”luokka”. Tässä hän muistuttaa venäläisiä talonpoikia.

Koska Mannerheimilla ei ole perhettä, hänen uskollisuutensa suuntautuu sellaisia abstrakteja asioita kuin armeijaa ja valtiota kohtaan.

Nuorena ja keski-iässä Mannerheimilla on liian suuret luulot itsestään: hän uskoo tuntevansa maailman. Hän ei tajua, että se mitä hän pitää maailmana on aristokraattien kapea sektori, jonka päivät ovat luetut. Kun Mannerheim kuulee muunlaisia mielipiteitä, hän sulkee korvansa: ainahan on tyytymättömyyttä, miksi se nyt olisi sen vaarallisempaa.

Tosin nämä kohdat ovat sikäli monitulkintaisia, että myös vallankumouksen sympatisoijien uskomukset ja toiveet olivat Rintalan kirjoittaessa romaania osoittautuneet illuusioiksi.

Siinä missä Mannerheim edustaa johtamista, Mummo edustaa konkreettista työtä kuten miehensä Vihtori. Vihtori on oikeastaan tappanut itsensä työnteolla, kun ei ole voinut vaihtaa karvarin ammattia, johon kuuluu myrkkyjen käsittely. Silti Kynsilehtojen perhepappi Castrén ylistää hautajaisissa Vihtoria, koska tämä on halunnut aikaansaada työnteolla rauhaa ja parempaa maailmaa.

Erilainen suhde sotaan

Mannerheim on ammatiltaan sotilas, ja Puolassa hän valmistautuu ja valmistaa rykmenttiään sotaan. Vaikka Mannerheim ei suoraan sanokaan, hän toivoo sotaa, koska vain silloin hän saa tilaisuuden yletä armeijassa.

Mannerheim vakuuttaa puolalaiselle kreiville: ”Me emme hävitä maata, tuhoa kulttuuria, polje sodan jalkoihin jääviä ihmisiä. Päinvastoin. Me yritämme tehdä kaikkemme auttaaksemme heitä, mikäli suinkin mahdollista. Me olemme inhimillisiä ihmisiä niin kuin muutkin. Me vain sodimme, kun on sodittava.”

Lausuman tekee ironiseksi se, että Puola joutui molemmissa maailmansodissa sotatantereeksi.

Vuonna 1918 Mannerheim on aktiivisesti sytyttämässä sotaa – sinänsä ymmärrettävästi, koska toinen puoli tekee niin myös, ja toimimatta jättäminen tietäisi häviötä.

Eeva Maria suhtautuu sotaan juuri päinvastoin. Jatkosodan aikana Mummo ei pysty ymmärtämään, miten isänmaan puolesta kaatuminen olisi hänen tyttärenpojalleen Pertille ollut paras osa, Perttihän halusi eläinlääkäriksi. ”Ihmisolennon synnyttämiseen tarvitaan paljon vaivaa, hellyyttä ja hyväilyjä, mutta sen tappamiseen riittää yksi räiskäisy pyssyn piipusta. Sillä laillako maailma tulee joskus loppumaan.”

Olennaista on huomata, että Mummon kanta on ollut sama jo sisällissodan aikana, se ei siis riipu politiikasta. Ensimmäinen osa päättyy tammikuun iltaan 1918, jolloin Eeva Maria havainnoi: ”Ei näy juuri ketään. Joku yksinäinen kulkija pyssy olalla. On mennyt oudoksi tämä elämä. Terveitä miehiä. Eikä muuta virkaa kuin pyssy olalla kävellä.” Ajankohdan perusteella kyse on ilmeisesti punakaartilaisista.

Mummon aviomies Vihtori Kynsilehto on pasifisti. Hän ei hyväksy minkäänlaista armeijaa, ainoastaan poliisin.

Trilogiassa ei olla ehdottomasti tappamista vastaan. Eeva Maria tappaa kasvattamansa siat, kun aviomiehestä ei siihen ole, ja opettaa lapsetkin pitämään luonnollisena, että syödään lemmikkien lihaa. ”Tappaminenkin kuuluu luonnon järjestykseen, mutta sitä ei saa tehdä turhan päiten eikä – esimerkiksi kalastaessa – saaliin himosta vaan välttämättömyydestä”, summaa Pekka Tarkka.

Mannerheim pystyy lähettämään sotilaita kuolemaan, mutta ei pysty itse ampumaan hevostaan.

Sotilaskin voi säilyä viattomana tappamalla niin kuin sotamies Kuukkeli, jonka kanssa Marsalkka keskustelee mielikuvituksessaan öisin. Kuukkelilla ei ole sodassa mitään omia tavoitteita, jollei viinan löytymistä voi sanoa sellaiseksi. Siksi paha ei Kuukkelia kosketa.

mummoni-ja-marsalkka

Mannerheimin negatiiviset piirteet

Trilogiasta nousi Ulla-Maija Peltosen mukaan kohu, koska Rintala ”esitti kirjassaan heroisoidun Mannerheimin totutusta poikkeavalla tavalla käyttämällä vaihtelevien näkökulmien tekniikkaa. Arvostelijat paheksuivat sitä, että Rintala asetti romaanissaan rinnakkain kansannaisen ja maailmanmiehen. Näkemys, että Mummo asetetaan Mannerheimin edelle, oli monille liikaa.”

Liikaa oli ehkä jo rinnastus ja se, että Mannerheim kuvataan ihmisenä, ei suurmiehenä. Ensimmäisessä osassa vielä korostetaan niitä piirteitä, jotka suomalaisessa Mannerheim-kuvassa oli sivuutettu: Mannerheim on vieraantunut Suomesta ja pitää sitä provinsiaalisena. Tätä korostaa se, että Mannerheimin suhteista sukuunsa ei kerrota mitään.

Romaanissa Mannerheim jopa kokee itsensä venäläiseksi. Toisaalta Mannerheimille huomautetaan, että hän ei voi vajavaisen kielitaitonsa takia tuntea venäläisiä. Tosin toisin kuin suomen kielessä, venäjän kielessä on eri sanat etniselle venäläiselle ja Venäjän kansalaiselle.

Mannerheim edustaa niitä piirteitä, jotka venäläisessä sodankäyntitavassa ovat suomalaiselle vastenmielisiä. Ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim uhraa surutta sotilaitaan – suuressa valtakunnassa näitä riittää, joten säästämiseen ei ole syytä. Vallankumouksen uhatessa hän määrää tykistön ampumaan rintamalta pakenijat.

Toisessa osassa Mannerheim haluaa sisällissodan aikana säästää venäläiset upseerit, jollainen itsekin on, sotilaiden kohtalosta hän ei välitä. Punavangit Mannerheim olisi valmis tuomitsemaan kaikki kuolemaan, vain kaasun käyttöä ja sanaa ”joukkotuho” hän kavahtaa.

Koko ajan Mannerheim puhuu ”sivistyksen suojelemisesta”, niin että koko sana ”sivistys” saa ironisen kaiun, kun sen varjolla tapetaan massoittaan ihmisiä.

Jälleen vastakohtana on Mummo, joka edustaa luontoa ja jopa samastuu siihen.

Mannerheim ja naiset

Mannerheimin naisseikkailuihin Rintala ei erityisesti syvenny, niihin vain vihjataan. Oikeista (oletetuista) suhteista ei kerrota, Puolassa rakastettu on Maria Lubomirskan sijasta fiktiivinen Eugenie. Mannerheim ei kuitenkaan kersku suhteillaan, toisin kuin eräät muut upseerit.

Suurimman osan saa fiktiivinen Klavdia, jonka Mannerheim tapaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen uudelleen Pariisissa. Makaaberissa kohtauksessa Mannerheim ajattelee Klavdian kanssa maatessaan Pietarin valloitusta. Hän ei siis osaa olla läsnä toisen ihmisen kanssa, vaan suunnitelmat täyttävät koko ajan hänen mielensä.

Vanhoina Mummo ja Mannerheim lähenevät toisiaan

Vanhetessaan Mummo ja Mannerheim kuitenkin lähenevät toisiaan. Toisen osan lopussa Mannerheimkin alkaa elää hetkessä. Tämä tapahtuu tosi suomalaisesti, saunan jälkeisellä uintiretkellä.

Mannerheim ei myöskään enää halua sotaa vaan joutuu vastahakoisesti talvisotaan. Jatkosodassa Mannerheim ottaa ylipäällikkyyden vain voidakseen hillitä liikaa intoilevia ja Saksaan luottavia upseereita. Päämajassa on realistisia upseereita, rintamakomentajissa ei. Kaikkein eniten illuusioiden vallassa elää kotirintama, ennen kaikkea keskiluokka ja sen naiset.

Pekka Tarkan mukaan Mannerheimille ”kaikki aktiiviset tavoitteet ovat käyneet merkityksettömiksi; sodan paineessa hän on lakannut käyttämästä sanoja ’minä toivon’. Hän näkee asiat juuri niin kuin ne tapahtuvat eikä niin kuin niiden toivoisi tapahtuvan”. Ei kuitenkaan täysin, sillä puna-armeijan suurhyökkäys 1944 yllättää hänet.

Kolmannessa osassa kerrontatapa muuttuu suureksi osaksi hän-muodosta minä-muotoon ja siten huomio kiinnitetään yhtä enemmän ulkoisten tapahtumien sijasta sisäisiin.

Kolmantena minä-kertojana on Mannerheimin ja Mummon lisäksi Mummon tyttärenpoika Otto.

Jo aiemmissa osissa on ennakoitu tulevia tapahtumia, ennen kaikkea Mummon sukulaisten kaatumisia sodassa.

mummon-ja-marskin-tarinat

Mannerheimin maalliset hyveet, Mummon kristilliset hyveet

Viimeisessä osassa Mannerheim edustaa maallista viisautta ja muita maallisia hyveitä, joita ovat antiikista asti olleet käytännöllinen järki, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus. Mannerheimin päätös olla hyökkäämättä Leningradiin vaatii kaikkia neljää.

Mummo taas edustaa perinteisiä kristillisiä hyveitä, vaikkakin kolmikko usko, toivo, rakkaus, jonka edustajaksi hänet syntymäpäivillä leimataan, on ehkä liian teoreettinen.

Maailman mielettömyys

Trilogian pohjavire on Pekka Tarkan mukaan uskonnollinen, tosin niin että ”eri juttu on Jeesus ja eri juttu taas kirkko ja papit”. Papeissa on paljon niitä, jotka samastavat uskonnon ja nationalismin ja jopa ihannoivat sotaa.

On kuitenkin toisenlaisiakin pappeja. Pastori Castrén puhuu vanhimman tyttären ja Peni Hirvelän häissä: ”Te olette työväen aatetta. Se on hyvä aate. Ja selvästi siellä on paljon vähemmän innostusta tappohommiin ja julmuuteen kuin kapitalistien puolella. Mutta vain ohjelmissa. Ihminen on samanlainen ihminen oli se kapitalisti tai työväenaatteen ihminen. Ei se siitä kummene. Samanlainen tappaja se on.”

Castrénin ydinsanoma on: ”Ja kun te joskus joudutte ymmälle ja mietitte, mitä järkeä tässä elämisessä oikein on, muistakaa aivan kirkkaasti, ettei tässä paljon järkeä olekaan. Vain yksi on ja se riittää.” Tuosta tärkeimmästä asiasta ovat puhuneet Jeesus ja monet viisaat miehet.

Myös Peni Hirvelä pitää puhetta hyvänä ja hän haluaa lapsensa ristittävän vanhalla kaavalla, jonka mukaan ihminen on perisynnin vallassa. Sen sijaan suvun porvarillinen vävy pitää sellaista vanhanaikaisena.

Jumalan rauha

Pekka Tarkan mukaan Mummo ”pystyy elämään läpi maailman mielessään ’Jumalan rauha’, ihannetila, jossa kaikki selittäminen ja pyrkiminen on laannut, jossa ihminen elää puhdasta vegetatiivista elämää yhteydessä eräänlaiseen luonnonmukaiseen jumaluuteen”.

Jumalan rauhan voi saavuttaa jopa äiti pienen poikansa hautajaisissa, jolloin Eeva Maria tajuaa, että Uuno ei ole missään kaukana taivaassa vaan hänessä. Tai vankilassa kuten vävy Peni Hirvelä, joka löytää Tammisaaren leirillä ilon.

Mutta kun Peni vapauduttuaan puhuu asiasta toverinsa hautajaisissa, puhetta pidetään niin käsittämättömänä, että hänet leimataan kommunistiksi, muilutetaan ja tapetaan. Samaten vuorisaarnan vakavasti ottava pastori Castrén viedään mielisairaalaan, kun hän on siunannut punaisten haudat.

Vanhenevaa Mummoa vaivaa yksinäisyys. Vain lapset ymmärtävät hänen opetuksiaan, mutta lapset kasvavat ja joutuvat maailman väärien käsitysten pauloihin, kuten upseeriksi ylennyt tyttärenpoika Pertti.

Mannerheimin kuvitelma ideaalisotilaasta

Yksinäinen on myös Mannerheim. Sodan aikana hänellä on öisenä puhekumppanina viisas eversti, joka rukoilee soittamalla viulua.

Toinen keskustelukumppani on sotamies Kuukkeli. Kun Marsalkka kuvaa suhdettaan sotamies Kuukkeliin ”Hänelle minun ei tarvitse selittää mitään, hän käsittää katseestani ja luottaa minuun”, Pekka Tarkka vertaa suhdetta Jumalan ja ihmisen suhteeseen, jossa ainoa tapa on ”kontemplatiivista, rakkauden sävyttämää katselua”.

Tarkka on muuten analysoinut taitavasti Rintalan arvomaailmaa teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta (1966). Tämän kohtauksen suhteen hän mielestäni haksahtaa, kun ei lainkaan epäile, että kohtauksissa olisi ironiaa. Ennen kaikkea Tarkalta unohtuu, että kyse on Mannerheimin kuvitelmista.

Kuukkeli on Mannerheimin ideaalikuva suomalaisesta sotilaasta. Kuukkeli ei koskaan purnaa vaan vastaa aina: ”miten vaan asiat vaativat, herra marsalkka”.  Kuukkeli uskoo, että kukkulan verinen takaisin valtaaminen johtui kenraaleista, vaikka se tosiasiassa oli marsalkan määräys.

Kun Mannerheim joutuu todellisuudessa puhumaan esimerkiksi kaatuneiden äitien kanssa, puheet eivät kohtaa tosiaan: Mannerheim puhuu ylevästi, äidit taas konkreettisesti siitä minkälainen maapohja on hautausmaalla paras. Sattuman oikusta punaiset vainajat haudattiin parhaaseen maahan.

Sotilaan ja Mannerheimin kunnia

Muistelmiaan kirjoittaessaan Mannerheim käyttää jälleen sellaisia abstrakteja käsitteitä kuin kunnia. Tosin hän sanoo puolustavansa suomalaisen sotilaan kunniaa, jonka jälkiviisaat kirjoittajat ovat viemässä eikä omaansa.

Loppujen lopuksi Mannerheim kuitenkin myöntää oman osuutensa kuvitellulle sotilaalle: ”Minä kohotin sinut ja sitten sinä kohotit minut kärsimyksilläsi ja uhreillasi ja nälälläsi. Ei mikään tulevaisuus voi erottaa meitä toisistamme. Kun kerran historia tulee puhumaan Suomen kunniakkaimmista päivistä, se ei voi puhua yksin sinusta tai yksin minusta, vaan yhdessä meistä molemmista.”

Kohta on täynnä ironiaa, sillä sotilaan käsitys sodankäynnistä on aivan erilainen. Samalla Rintalan tuli ennustaneeksi niin sanotun uuspatriotismin ajan, jolloin sotaveteraaneista tuli kunniakansalaisia ja Mannerheim valittiin suurimmaksi suomalaiseksi.

Mannerheimin vieraus uudessa maailmassa

Sodanjälkeisessä Länsi-Euroopassa Mannerheim on vieras: nuoret käyttäytyvät hänestä yhtä pöyristyttävän huonosti kuin ihmiset Venäjällä vallankumouksen jälkeen. Kaiken ensimmäisen osan ironian vastapainoksi Mannerheim saa nyt sanoa, että aiemmin sotaa käytiin vihaamatta mutta demokratian aikakauden sodat ovat olleet paljon tuhoisampia.

Jo toisen osan lopussa, Mannerheim on uidessaan saunan jälkeen mietiskellyt, että entinen halveksittu maailma pystyi pitämään rauhan kauemmin, koska sen johtajat eivät olleet ”massojen valtaan nostamia nukkeja niin kuin nykyiset diktaattorit ja pääministerit”. He eivät myöskään sanelleet kostorauhoja.

Nahkapeittureiden linjalla

Rintala palasi Mannerheimiin teoksen Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979), jossa hän kuvasi marsalkan reaktiota kesän 1944 suurhyökkäykseen.

Tavallaan kaksiosaisen romaanin nimi Nahkapeitturien linjalla on vastalause käsitteelle Mannerheim-linja: talvisodassa linja kestää parhaiten juuri siellä, missä ei ole muita linnoituksia kuin sotilaat itse.

paavo-rintala

Kirjailijasta

Paavo Rintala syntyi Viipurissa 1930. Perhe asui Antreassa Vuoksen rannalla. Isä kaatui aivan talvisodan lopussa Vuosalmella. Äiti ja poika asettuivat asumaan Ouluun.

Matti Virtanen toteaa Fennomanian perillisissä, että sotaorpojen sukupolven kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai sen miten sodan takia joutuu eroon vanhemmistaan vieraaseen maahan.

Jostain syystä Virtanen ei mainitse evakkoutta. Sen kokivat paljon useammat lapset kuin yleensä ajatellaan, sillä kaupunkilaiset lähtivät evakkoon maalle ja joskus lapset lähetettiin yksin uuteen ympäristöön. Näitä matkoja saattoi olla useita, ja aina oli edessä sopeutuminen.

Rintala kuului niihin, joiden evakkomatkasta tuli pysyvä, mutta hän sai olla yhdessä äitinsä kanssa.

Kaiken kaikkiaan, sotaorpojen sukupolven yhdistävä kokemus oli Virtasen mukaan, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Usein juuri lapset ja nuoret omaksuivat sota-aikana herkimmin propagandan, koska heillä ei ollut elämänkokemusta sitä vastustaa. Rintala käsitteli aihetta romaanissaan Pojat (1958), josta Mikko Niskanen teki samannimisen tunnetun elokuvansa. Niinpä juuri nuorten kohdalla henkinen murros sodan jälkeen oli jyrkin.

Perinteiset ja uudet arvot iskivät yhteen 60-luvun kirjasodissa. Yksi niistä koski Paavo Rintalan Sissiluutnanttia (1963). Arvostelijat väittivät, että Rintala ei tiennyt sodasta mitään, koska ei ollut sitä kokenut – sodaksi katsottiin siis vain rintamakokemukset.

Teoksessa Paavo Rintalan saarna ja seurakunta Pekka Tarkka selvitti Sissiluutnantin vastaanottoa. Hän tuli siihen tulokseen, että sekä Rintalan vastustajat että puolustajat käsittivät hänen sanomansa väärin. Ensinnäkin kuvaus otettiin realistisena kuvauksena jatkosodassa, vaikka kyseessä on yleisinhimillinen teema siitä, mitä sota tekee ihmiselle. Toiseksi Rintala ei ollut radikaali vaan päinvastoin uskonnollispohjainen konservatiivi. Rintalan mielestä Suomi oli rikastuessaan suureksi osaksi kadottanut ne arvot, joita tavalliset ihmiset olivat sodassa puolustaneet.

Sissiluutnantin aiheuttama kohu leimasi Rintalan. Nykyisin on unohdettu, että hän kuvasi kunnioittavasti tavallisten sotilaiden kokemuksia. Hän oli niihin hyvin perehtynyt, sillä dokumenttiromaaneissaan Sotilaiden äänet (1966) ja Sodan ja rauhan äänet (1967) hän käytti Yleisradion keräämiä veteraanien haastatteluja kesän 1944 taisteluista Kannaksella. Rintala ei käyttänyt sanaa torjuntavoitto, mutta itse asiassa kyse oli hänen mielestään vielä enemmästä – suomalaisen identiteetin säilymisestä.

Rintalan näkemys ei kuitenkaan ollut nationalistinen vaan humanistinen: yhtä myötätuntoisesti kuin suomalaisista hän kirjoitti venäläisistä siviileistä Leningradin kohtalosinfoniassa (1968) ja saksalaisista sotilaista Lapissa teoksissa Napapiirin äänet (1969) ja Se toinen Lili Marlen (1975).

Olen blogissa kirjoittanut myös muista Rintalan romaaneista: Pojat.

Trilogian taustasta

Paavo Rintala kertoi trilogian taustasta Suomen sosialidemokraatin haastattelussa 5.11.1960. Alkuidea oli näytelmä Pojat ja pomomiehet, jossa oli tarkoitus tuoda näyttämölle romaanin Pojat henkilöt sekä Mannerheim adjutantteineen vuoden 1944 suurhyökkäyksen aikoihin. Kokemus on sama, mutta ”Pojat reagoivat terveesti, Mannerheim epäterveesti. Ajatus on peräisin Tolstoilta, joka arvosteli hierarkian yläpäätä elämänvieraudesta. Ylhäällä päätetään asioista, jotka ovat jo päätäntävaiheessa virheellisiä, elämänvastaisia.”

Mikään teatteri ei kuitenkaan ollut aiheesta kiinnostunut, joten Rintala kirjoitti romaanin jossa Mannerheimin vastakohtapariksi tuli poikien sijasta Mummo.

Rintala kertoo lukeneensa hyllymetreittäin sotatieteellisen kirjaston tutkimuksia Venäjän-Japanin sodasta, maailmansodista ja kansalaissodasta. Lopulta hän kuitenkin päätti hylätä faktat niin paljon kuin sen rakenteen kannalta mahdollista ja keskittyä kahteen ihmiseen, ”joiden elämänrata on vastakohtainen yhteiskunnallisesti, mutta inhimillisesti katsoen yhtäläinen.”

mummoni-ja-mannerheim-tv-sarja

Kirjallisuus:

Peltonen, Ulla-Maija: artikkelit teoksissa Kirjoituksia sankaruudesta (2010), Mannerheim – keisarillisen Venäjän armeijan upseeri, itsenäisen Suomen marsalkka (2005) ja Menneisyys on toista maata. Kalevalaseuran vuosikirja 96 (2007), Mannerheim – tuttu ja tuntematon (1997).

(Paavo Rintalan haastattelu) Suomen sosialidemokraatti 5.11.1960.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. 2. p. SKS 2002.