Janne Kuusi: Silmästä silmään 1

Janne Kuusen Silmästä silmään (2018) on kolmas osa Kaskivuoren suvusta kertovaa Sukupuu-sarjaa. Se menee ajallisesti osittain päällekkäin toisen osan Sielusta sieluun kanssa.

Silmästä silmään kuvaa aatelisten Kaskivuorien lisäksi Peltosen torppariperhettä. Käsittelen romaania kahdessa osassa. Tämä käsittelee ensimmäistä osaa, jossa käsitellään vuosia 1918-1944.

Silja Peltonen menettää kaiken

Punaisten kärsittyä sisällissodassa tappion Silja Peltosen onnistuu vastasyntyneiden kaksospoikiensa kanssa paeta Laatokan metsien kautta rajan yli. Silja kaipaa lastensa isää Alia ja toivoo tämän pelastautuneen Pietariin, mutta miehestä ei kuulu mitään.

Kontupohjassa Siljaa ja hänen kanssaan paenneita naisia odottaa ankara työ, ja venäläisen Iljitšinin tapa johtaa kommuunia on jyrkempi kuin suomalaisen Mäkipään. Toivoa herättää Gyllingin tuleminen Neuvosto-Karjalan johtoon.

Toinen Siljan kaksospojista hukkuu järveen. Lapsensa kuoleman jälkeen Silja on niin huonossa kunnossa, että Iljitšin haluaa viedä toisen kaksosen Artturin lastenkotiin. Silja päättää paeta Suomeen, mutta juuri rajan yli päästyä Artturi katoaa metsässä.

Silja saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan valtiopetoksesta vankilaan. Siellä hän ystävystyy venäläisen Zinaidan kanssa.

Vapauduttuaan Silja palaa Räisälään isänsä luo. Tältä hän kuulee, että kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet kapinassa ja äiti sen jälkeen suruun. Rakastettu Alista isällä ei ole mitään tietoja.

Silja jää asumaan isänsä luo. Tämän kuoltua hän vajoaa epätoivoon ja miettii itsemurhaa, mutta ei toteuta sitä.

Silja kuvataan uhrina, jonka kohtalon on tarkoitus herättää myötätuntoa. Menetettyään kaiken Silja ei vuosiin pysty toimimaan, vain pysyttelemään elossa.

Matias Kaskivuori ei anna punaisille anteeksi

Jääkäriluutnantti Matias Kaskivuori eroaa armeijasta ja tekee menestyvän uran pankkimaailmassa. Poliittisesti hän on äärivalkoinen ja paheksuu: ”Punikit pasteeraavat kylänraitilla aivan vapaasti!” Pirkka-veli yrittää rauhoitella: ”Antaisit jo olla, siitä on kuusi vuotta”. Matias ei anna periksi: ”Kuusi vuotta sitten ne olisi pitänyt elimineerata kaikki!” Pirkka yrittää vielä: ”Ihmisiä hekin ovat”, mutta Matias kiistää: ”He ovat syöpäläisiä.”

Näistä lähtökohdista on selvää, että Matias hyväksyy Lapuan liikkeen: ”Toiminnan muodot saattavat ajoittain olla hiukan brutaaleja, mutta minä ymmärrän että jalo päämäärä pyhittää keinot.”

Kun Reino-veljen poika Oskari kysyy: ”Eikös lakia silti pitäisi noudattaa?”, Matias vastaa kysymällä: ”Noudatettiinko punakapinassa muka lakeja?” ja vastaa itse: ”Ei sitä ensimmäistäkään. Ja nyt ne samat piirit edellyttävät lain kirjaimellista seurantaa, kun Lapualla harjoitetaan…jonkinlaista kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Oskari ei anna periksi: ”Samat piirit ehkä, mutta väittäisin, että myös suurin osa muusta Suomen kansasta vaatii lakien noudattamista”. Matiakselle demokratialla ei ole väliä: ”Oli enemmistö tai vähemmistö, olennaista on se, mikä on oikein ja isänmaalle paras toimi!”

Myös agronomi Ake Kumela Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla on poliittinen haihattelija mutta ymmärtää tyttärensä kihlauksen köyhän luutnantin kanssa, toisin kuin vaimonsa, kartanon perijätär. Sen sijaan Matias Kaskivuori on kaikin tavoin epämiellyttävä hahmo, joka tyrannisoi vaimoaan eikä suostu vuosiin jakamaan tämän vuodetta.

Artturi hankkii hyväksynnän unohtamalla

Toisin kuin Silja uskoo, hänen pieni poikansa Artturi ei olekaan kuollut, vaan hänet on viety huutolaiseksi Ylisalon taloon Lapualle. Artturia kiusataan menneisyydestä, jota hän ei edes muista: ”hän sai vieläkin kuulla olevansa huutolaispoika, orpo piru, ryssänpentu, punikkikakara, kommunisti”.

Onneksi talon isäntä määrää lapsensa ja muut huutolaiset hyväksymään Artturin pikkuveljekseen, ja nämä puolustavat häntä kiusaajilta. Niinpä Artturi omaksuu valkoisen arvomaailman, sillä se on ehto muiden hyväksynnälle ja ryhmään kuulumiselle. Hän jopa osallistuu tihutöihin kommunisteja vastaan: ”Ylisalo valisti poikia kutsumalla kokousta Jumalan, isänmaan ja Mannerheimin riekkujaisiksi.”

Artturi suorittaa asevelvollisuutensa 1938-9 Sakkolassa. Hän on vahva ja hyvä ampuja, mutta saa jälleen kuulla punaisesta syntyperästään, eikä häntä sen takia hyväksytä aliupseerikouluun. Artturi seuraa armeijassa Pohjanmaalla oppimaansa menetelmää: ”elämästä selviäisi helpoiten olemalla mahdollisimman huomaamaton ja oli parasta olla miettimättä turhia. Hän oli harjoittanut kykyään karistaa menneisyyden murheet mielestään ja keskittyä vain nykyhetkeen.”

Sotilaspastorilla on Artturille yllättävä uutinen: hänen äitinsä onkin elossa. Vasta Artturin kirje paljastaa asian Siljalle, joka saa elämälleen tarkoituksen. Artturi jää asumaan äitinsä luo.

Poliittisesti äiti ja poika ovat eri mieltä. Silja sanoo: ”Kai sie tiijät mitä iikollä nykysellää puuhaa? Sottaa se puuhaa Stalinia vastaan yhessä sen saksalaisen höyrypeän kans. Hitlerin.” ”Jos hyä ärsyttäät venäläisii riittäväst, myö tääl Kannaksel jäähään jalkoihin nii ko kusiaiset metsäpolul.” Artturi jatkaa entistä linjaansa: ”Paree olla ajattelemati. Helepompi olla niin.”

Toisin kuin stereotyyppiset Silja ja Matias, Artturi on kiinnostava yksilönä.

Artturi ystävystyy Kaskivuoren nuorten kanssa

Kesällä 1939 Kaskivuoret nuoret, Matiaksen lapset 20-vuotias Armas ja 16-vuotias Adele sekä Auliksen lapset 18-vuotias Aleksi ja 16-vuotias Aune ovat Räisälässä maatöissä Artturi Peltosen kanssa.

Yhdessä he käyvät myös tanssimassa. Kun Artturin kimppuun käydään, Aleksi ja Armas puolustavat häntä. Sen sijaan seurustelukumppaniksi Artturista ei yläluokan tytöille ole.

Matiaksen ja Oskarin erilainen ulkopoliittinen linja kesällä 1939

Toisin kuin veljensä, Matias ei ehdi edes äitinsä kuolinvuoteelle. Hän on vaaleissa menettänyt paikkansa IKL:n kansanedustajana, mutta katsoo, että hänen on pysyttävä Helsingissä huolehtimassa isänmaan asioista, sillä muut puolueet ja hallitus eivät Stalinin pelosta ”uskalla tehdä ainoaa mahdollista ratkaisua”, kiinnittyä Saksaan.

Vanhin veli, kirkkoherra Pellervo epäilee, ”kannattaako Neuvostoliitolle ärhennellä?” Matias on varma: ”Ryssille pitää aina ärhennellä, muuten ne eivät pysy minkäänlaisessa ruodussa!”

Veljenpoika Oskari, josta on tullut sosiaalidemokraattien kansanedustaja, on sitä mieltä, ettei Neuvostoliittoa tarvitse pelätä, ”jos vain pidämme Hitlerin loitolla maastamme”.

Oskari ymmärtää Stalinin huolen Suomenlahden puolustuksesta ja katsoo, että olisi pitänyt antaa Suomenlahden saaret Neuvostoliitolle. ”Kieltäytyminen ärsyttää Stalinia aivan turhan tähden.”

Pirkka-veli ei luota ”Stalinin sanaan tippakaan”. ”Vaikka toisaalta en panisi muniani samaan koriin Hitlerinkään kanssa”.

Sen sijaan Matias uhoaa: ”Hitler on Suomen olemassaolon ja myös tulevan Suur-Suomen ainokainen tae! Siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto on poltettu tuhkaksi, meidän on viisainta seistä voittajan kanssa samassa rintamassa. Eikä siihen rintamaan yhdytä vasta silloin, siihen yhdytään nyt!”

Oskari muistuttaa, että Englanti, Ranska ja Yhdysvallat ”ovat Hitleriä vastaan. Suurin osa maailmasta on.” Matiaksen mielestä asialla ei merkitystä: ”Voima ratkaisee. Missään maailmassa ei ole sellaista tulivoimaa kuin Saksalla on.”

Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on vasta tulossa, Matiaksen puhe on joka suhteessa järjetöntä. Saksalaiset upseeritkin ovat selville siitä, että Saksan ”tulivoima” riittää vain siihen, että se voi voittaa vain lyhyen sotan.

Toinen asia, mitä tietenkään ei ole mahdollista saada selville on, olisiko Suomi Oskarin menetelmällä pysynyt irti sodasta.

Talvisota Kollaalla

Syksyllä 1939 Artturi kutsutaan palvelukseen. Silja joutuu evakkoon Helsinkiin, jossa hän asuu Zinaidan luona.

Artturi joutuu Kollaalle. Lääkintäkersantin mukaan ”Marokon kauhu” piiskaa miehiään järjettömiin saavutuksiin, mikä aiheuttaa tarpeettomia tappioita.

Samassa joukko-osastossa on Aleksi, joka on isänsä Auliksen vaatimuksesta ilmoittautunut vapaaehtoisesti. Komentajana Pellervon vanhin poika, kapteeni Aunus Kaskivuori. Artturi esittää Aunukselle, että Aleksi on liian nuori eturintamaan, mutta tämä ei taivu.

Aleksi haavoittuu läpimurrosta, ja kun häntä pystytä kuljettamaan, hän pyytää Artturia ampumaan hänet, jottei hän jää venäläisten käsiin. Aunus syyttää Artturia oman sotilaan ampumisesta ja määrää teloittamaan, mutta sotilaat ampuvatkin Aunuksen.

Talvisota on romaanissa yhtä järjetöntä ja raakaa kuin kaikki muutkin sodat.

Sotilaspastori pyytää Artturia kirjoittamaan Aleksin perheelle. Kirje herättää Matiaksessa epäilyksiä kirjoittajan takia.

Aunuksen hautajaiset

Aunuksen hautajaiset pidetään vasta rauhan tultua. Niissä puhutaan politiikkaa. Matias on entistä vakuuttuneempi demokratian kelvottomuudesta: ”Näin siinä käy, kun annetaan kansan päättää!” ”Ei demokratiasta ole mihinkään, varsinkaan kriisitilanteissa!”

Kun Oskari sanoo: ”Ryssät kuitenkin päihittivät suomalaiset”, Matias vastaa: ”Eivät päihittäneet!” ”Tätä häpeärauhaa tullaan katumaan katkerasti, ja revanssi on tulossa välittömästi kun hallitus ja kansanedustajat, siis ne kyvykkäämmät kansanedustajat, älyävät liittoutua Saksan kanssa. Silloin ryssät lakaistaan maan pinnalta iäksi!” Oskarin mielestä ”silloin Stalin saisi pätevän syyn hyökätä uudelleen Suomeen”.

Matias uskoo, että Hitler mitätöi Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen ”heti kun näkee tarpeelliseksi”, mihin ei mene kauan. Matias ihmettelee vain, ”miksi Hitler edelleen vitkuttelee hyökkäyksen kanssa”. ”Olisivat hyökänneet ajoissa niin emme olisi menettäneet Karjalaa edes väli-aikaisesti.”

Matiaksen ajattelu osoittautuu entistä järjettömämmäksi, sillä Saksa ei ole vielä kukistanut Ranskaa eikä tietenkään voinut ryhtyä kahden maarintaman sotaan. Saksan puolueettomuus talvisodan aikana ei ole vaikuttanut Matiakseen millään tavoin.

Jatkosota

Artturi on kutsuttu taas armeijaan ja hyväksyy alun päämäärän: ”Pitää meijän silti omat ottaa takas”. Siljakin haluaa päästä kotiin Räisälään, mutta olisi pitänyt pysähtyä vanhalle rajalle eikä lähteä Hitlerin kelkkaan.

Kontupohjassa Artturi tapaa ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet lapsena. Hän ei pysty estämään, kun päihtyneen vänrikin tekemää raiskausta, jota tämä perustelee: ”Miehittäjä tekee mitä miehittäjän pitää”. Artturi turvautuu vanhaan tapaansa unohtaa ikävät asiat: ”Mitään ei tapahtunut, Artturi tolkutti itselleen, ei yhtään mitään.”

Zinaidan mielestä olisi pitänyt jo aiemmin ryhtyä vastarintaan: ”Myö on pelätty herroja ja esivaltaa ihan liiaks, ettei ole uskallettu tehä yhtikäs mittään, mutta tää kyllä mennee liian pitkälle. Jo kolmatta sottaa käyään enempi tai vähempi sakemannin komennossa. Ei vetele, että kansa kääntää kolmannenkin pos-kensa niitten haukattavaks. Mie ainaki oon päättänt uskaltaa.”

Siljaan tarttuu ”toverien raivo herrojen järjettömiä aikeita vastaan”: ”hänen poikansa taisteli rintamalla ja joutui nyt toteuttamaan Suur-Suomi -vouhkaajien mielihaluja.”

Niinpä Silja ryhtyy välittämään viestejä, joiden sisältöä ja muita välittäjiä hän ei tiedä, vaikka ”tietenkin hän ymmärsi harjoittavansa vaarallisia vastarintaliikkeen tehtäviä: suomalaisia sotasalaisuuksia toimitettiin viholliselle.”

Kun Zinaida paheksuu, miten Artturi on suostunut ”Neuvostomaata valloittammaan”, Silja puolustelee: ”Tuskin heil on olt vaihtoehtoja, etkö sie muista kun Helminen kertoi että hyö lahtaat ne toverit jotka kieltäytyy hykkäämäst”.

Zinaidan mielestä ”Ei Suomel ole ko kaks vaihtoehtoo: liittyä Neuvostomaahan tai sitten joutua natsi-Saksan alamaiseks. Työkansalle ei oo vaikea valinta.”

Silja saadaan kiinni ja hänet tuomitaan vankilaan.

Kun sota päättyy tappioon, Matias jää puna-armeijan lähestyessä Räisälän huvilalle. Hän tuntee eläneensä turhaan, hän on antanut isänmaalle kaikkensa mutta hylännyt lähimmäisensä.

Henkilöiden aatemaailma

Aatteellisesti Silmästä silmään perustuu vastakohdalle äärioikeistolaisten Saksan-mielisten ja kommunististen Neuvostoliitto-mielisten välillä. Myötätunto on jälkimmäisten puolella, koska he joutuvat kärsimään vankilaa, kidutusta ja raiskauksia.

Kaskivuoren suvussa on ilmeisesti jokin psykologinen piirre, joka saa viehättymään äärisuunnista, jollei sitten kyse ole silkasta isäkapinasta. Matiaksen pojasta Armaksesta tulee jatkosodan aikana kommunisti.

Kaskivuoren suku osoitetaan vastenmieliseksi myös yksityiselämän suhteen: pönkittääkseen sukunsa mainetta he ovat tehneet rikoksia ja onnistuneet salaamaan ne.

Nekin suvun jäsenet kuten kirkkoherra Pellervo, jotka eivät ole yhtyneet Matiaksen aatteisiin, ovat olleet liian heikkoja vastustaakseen häntä.

Jatkoa

Romaanin toinen osa käsittelee vuosia 1917-8. Siinä paljastuvat myös koko Sukupuu-trilogian keskeinen salaisuus. Sitä en kuitenkaan paljasta blogin artikkelissa.

Kirjailijasta

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelin Sielusta sieluun lopussa.

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Harvinainen Neuvostoliitossa ilmestynyt talvisotakuvaus on Taisto Huuskosen kynästä. Sitä on tapana nimittää Tauno-sarjaksi ensimmäisen osan mukaan, vaikka jokainen osa ilmestyi omalla nimellään.

Ensimmäinen osa Tauno ilmestyi Neuvosto-Karjalan suomenkielisen kirjallisuuslehden Punalipun numerossa 3/1955, toinen osa Koetus numeroissa 4/1956 ja 1/1957, kolmas osa Tehtävä numeroissa 3/1959 ja 4/1959 ja neljäs osa Henkipattona vasta numeroissa 3/1973 ja 4/1973.

Ensimmäinen osa tapahtuu isossa kaupungissa, jonka nimeä ei mainita mutta joka on pääteltävissä Tampereeksi. Lainan aviomies kuolee työtapaturmassa, ja Laina synnyttää pojan, jota hän ei pysty tätä elättämään. Kaikeksi onneksi aviomiehen toveri vaimoineen adoptoi Taunon.

Toinen osa tapahtuu pienellä teollisuuspaikkakunnalla. On syksy 1939, edellisestä osasta on kulunut kolmetoista vuotta, ja Tauno on lopettanut kansakoulun. Kasvatusvanhempien Lauri ja Milja Mäkelän koti on köyhä, mutta he ovat hyviä Taunolle ja poika rakastaa heitä. Tauno kalastaa naapurissa asuvan Ketolan vaarin kanssa, mutta vaarilla ei ole kalastuslupaa ja he joutuvat kiinni. Ketolan vaarin poika Mikko on ilmiantaja.

Tarinassa on useita asiavirheitä: Neuvostoliiton vaatimukset kerrotaan heti Moskovan neuvottelujen alkaessa, Suomen liikekannallepano toimeenpannaan vasta marraskuussa vaikka se käytännössä oli tehty jo yleisten kertausharjoitusten (YH) nimellä, junat kulkevat itään sotaa edeltävänä yönä, vaikka joukot olivat olleet YH-ajan rajalla jo puolitoista kuukautta.

Missään näistä asioista Suomessa tuolloin elänyt Huuskonen on tuskin voinut erehtyä, vaan kyseessä täytyy olla hänen neuvostoliittolaisten ohjaajiensa vaatimus. Viimeinen kohta saa Suomen näyttämään hyökkääjältä ilman, että asiaa sanottaisiin suoraan.

Kolmas osa tapahtuu talvisodan alussa. Taunon kasvattiisä Lauri Mäkelä on levittänyt yhdessä Ritalan kansa lentolehtisiä. Ritala joutuu kiinni, ja muut samanmieliset lähetetään työvelvollisiksi. Maanalaisesta organisaatiosta tulee mies isää tapaamaan. Tauno jakaa salaa lisää lehtisiä. Isä on joutua kiinni mutta ehtii pelastaa poikansa ja pakenee.

Tavataan lisää henkilöitä: tehtailija Malberg, poliisi Koivula, jehovantodistaja Taave ja sosiaalidemokraatti Kallio. Taave on sotaa vastaan, mutta ”väärin perustein”, sillä hän kannattaa ”luokkarauhaa”. Kallio taas pysyy sosialidemokraattina mutta ei kuitenkaan ilmianna Taunoa.

Taunon kasvatti-isä katsoo sodan Suomen johdon syyksi, erityisesti Tannerin. Milja-vaimo tukee kaikessa miestään, vaikka pelkääkin tämän puolesta. Mäkelä uskoo, että venäläiset voittavat ja sitten työläisten olot paranevat eikä heidän tarvitse pelätä puheitaan.

Neljäs osa jatkuu heti kolmannen osan lopusta. Tauno joutuu kiinni ja joutuu kuulusteluihin. Poliisi Koivula valehtelee Taunolle, että isä on joutunut kiinni ja tunnustanut ja pyytää Taunoakin tunnustamaan. Tauno epäilee jälkimmäistä, koska ei usko isästään mitään pahaa. Vankina oleva Ritala huutaa sellistä, että poliisi valehtelee. Koivula pieksee Ritalan kuoliaaksi.

Taunon isä Lauri Mäkelä ja Mäkelän jo aikuisen tyttären Aunen sulhanen piileskelevät mutta pelastuvat. Eräs suojeluskuntalainen osoittautuu kommunistiksi ja antaa Taunolle levitettäväksi lisää lentolehtisiä. Niissä on allekirjoitus Suomen Kommunistisen Puolueen keskuskomitea.

Kimmo Rentolan tutkimuksesta Kenen joukoissa seisot? käy ilmi, että kommunistien toiminta oli talvisodan aikana hyvin vähäistä. Tauno-sarja on kuitenkin sosialistista realismia pahimmillaan: henkilöitä ja tapahtumia ei kuvata sellaisina kuin ne ovat vaan sellaisina kuin niiden ideologian mukaan pitäisi olla.

Taunon biologinen äiti Laina on perinyt isänsä ja haluaa poikansa luokseen. Tauno kieltäytyy, sillä Laina on hänelle vieras ja hän kokee kasvattivanhemmat oikeiksi vanhemmikseen.

Tauno on ainoa kiinnostava henkilö – niin nuori että tekee myös erehdyksiä. Muut henkilöt ovat ennalta arvattavia: työläiset ovat reiluja, rikkaat kovasydämisiä. Henkilön luonne näkyy kasvoista aivan samoin kuin Eino Railon fasistisessa Valitussa kansassa ja luvatussa maassa: paha henkilö ei katso silmiin. Ainoa ero on siinä, että ne jotka Railon romaanissa ovat pahoja, ovat Huuskosella hyviä ja päinvastoin.

Romaanissa vaietaan Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta, Neuvostoliiton hyökkäyksestä Puolaan ja Terijoen hallituksesta. Sen sijaan Tampereen pommituksista kerrotaan.

Tauno ja muut ovat ”sotaa vastaan”, mutta ei kerrota, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Lopulta Jehovan todistaja Taavekin kääntyy ”sodanvastustajien” kannalle, joten kertomus loppuu toiveikkaasti, vaikka sota on vielä kesken. Tauno uskoo tapaavansa kasvatti-isänsä ennen kevättä.

Talvisota oli Neuvostoliitossa tabu, josta yleensä vaiettiin. Ilmeisesti 50-luvun lopun suojasää aiheutti sen, että asiasta saattoi esittää edes neuvostoversion.

Kirjailijasta

Taisto Huuskonen syntyi 4.11.1925 Tampereella. Hän osallistui jatkosotaan.

Vuonna 1949 Huuskonen loikkasi morsiamensa Ennin kanssa Neuvostoliittoon. Stalin oli vielä vallassa, joten seurauksena oli ensin vankileiri ja sitten karkotus. 50-luvulla pari pääsi muuttamaan Neuvosto-Karjalaan. Siellä Huuskonen työskenteli peltiseppänä ja Petroskoin radiossa.

Tauno-sarja on Huuskosen esikoisteos, jonka vaiheista hän on kertonut Suomessa julkaisemissa muistelmissa Laps Suomen (1979). Asiasta kertoo myös Lauri Haataja esitellessään Huuskosen kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita.

Ensimmäisen osan julkaisemista varten Huuskonen ohjattiin aloittelevia kirjailijoita neuvovan Nikolai Jaakkolan luo. Mutta kun Huuskonen oli kirjoittanut teoksensa uudelleen Jaakkolan neuvojen mukaan, aloittelijoiden neuvojaksi oli vaihtunut Antti Timonen, joka antoi uudet, erilaiset ohjeet. Kun Huuskonen oli noudattanut niitä, neuvojaksi oli vaihtunut uudelleen Jaakkola. Taas oli edessä uusi kirjoittaminen. Kun se oli tehty, Jaakkola viimein suositteli Punalipulle teoksen julkaisemista. Mutta asia ei ollut vieläkään selvä, vaan lehden kirjallisuustoimittaja antoi omat ohjeensa. Huuskonen kirjoitti teoksen neljänteen kertaan. Tätäkin versiota käsittelivät vielä kirjailijat ja toimittajat – ja lopulta korjaamatta jäi vain teoksen nimi.

Vaikka neljäs osa oli valmiina, sen julkaiseminen Punalipussa lykkääntyi neljätoista vuotta vuoteen 1971. Haatajan mukaan syynä olivat riidat lehden kanssa. Ehkä asiaan vaikutti myös Hrushtshovin kukistumisen jälkeinen perääntyminen destalinisoinnissa.

Uusi aihepiiri Neuvosto-Karjalan kirjallisuudessa oli myös maatalous. Huuskosen romaanit Huomenen oraat (1963) ja sen jatko-osa Maa kaipaa isäntää (1968) olivat menestys.

Vielä suuremman suosion sai Teräsmyrsky Kannaksella (1970), joka kuvasi vuoden 1944 taisteluja suomen puolelta. Huuskonen noudatti osin perinteisiä julkaisemisen ehtoja, jotka Haatajan tiivistää: ”Suomen kansa soti Neuvostoliittoa vastaan Mannerheimin-Tannerin koplan pakottamana, vailla patrioottisuutta, isänmaanrakkautta ja vapaudenkaipuuta”. Samalla Huuskosen romaanissa oli neuvostolukijalle uuttakin: romaanissa kaatui myös venäläisiä, eikä suomalaisten joukossa ollut ”marxismi-leninismiä latelevia tulisieluisia kommunisteja”. Suomalaisten sotilaiden epäsotilaallinen puheet ja käytös hämmästyttivät neuvostolukijoita. Teos käännettiin myös venäjäksi.

Teräsmyrsky Kannaksella saavutti suosiota myös Suomessa. Haatajan sanoin Huuskonen ainoana suomalaisena ”voitti eturivin sotakirjailijan aseman sekä Suomessa että Neuvostoliitossa”. 

Taisto ja Enni Huuskonen palasivat Suomeen 1976. Huuskosen omista kokemuksistaan Neuvostoliitossa kertovasta teoksesta Laps Suomen (1979) tuli bestseller. Vaimon vaiheista kertova Ennin tarina ilmestyi vuonna 1984.

Suomessa Huuskonen kirjoitti teoksen Teräsmyrsky Kannaksella uusiksi nimellä Teräsmyrsky (1981). Siitä hän Juhani Niemen mukaan poisti esimerkiksi erään kaatuneen sotilaan taskusta löytyneessä kirjeessä olleen kehotuksen lähteä metsäkaartiin. Yleisesti ottaen Huuskonen puhdisti sotilaansa sekä vasemmistolaisista että isänmaallisista ideologiasta ja fraaseista.

Lisäksi hän julkaisi talvisotaan sijoittuvan humoristisen sotaromaanin Jermut (1983) ja sen jatkon jatkosodassa (1986). Moukarin kaiku (1988) kuvaa hämäläistä kuvaa punaisten puolelta vuonna 1918.

Huuskonen kuoli Mouhijärvellä 28.11.1990.

Kirjallisuutta

Haataja, Lauri: Taisto Huuskonen. – Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma. BTJ Kirjastopalvelu 2001.

Niemi, Juhani: Viime sotien kirjat. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1988.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Mikko Porvalin dekkarin Veri ei vaikene heikkous fiktiona on liiallinen pitäytyminen faktoissa.  Dokumentaarinen ote on kuitenkin ansio sille, joka haluaa tietää vaikkapa talvisodan evakuoinnista.

Veri ei vaikene (2016) on toinen osa Mikko Porvalin Karelia noir -sarjaa, joka kuvaa etsiväkomisario Salomon ”Ekku” Eckert ja komisario Jussi Kähönen tutkimuksia Viipurissa ja Karjalan Kannaksella. Könönen on myös kertoja.

Pääosa teoksesta Veri ei vaikene käsittelee todella tapahtunutta suutari Erik Mätön murha Heinjoella 1930. Jäljet johtavat lapuanliikkeeseen. Niinpä vaikka Eckert ja Kähönen ratkaisevat jutun, oikeus antaa periksi uhkailuille.

Veri ei vaikene

Viipurin tuhon ennustaja

Talvisotateema alkaa Viipurin tuhon ennustajasta. Entinen kalakauppias Mikko Reponen on menettänyt onnettomuudessa vaimonsa ja syntymättömän lapsensa, tullut muiden mielestä hulluksi ja alkanut saarnata ja ennustaa.

Syksyllä 1935 Reponen ennustaa kirkossa: ”Syntiset saatanat! Viipurin tuho on lähellä! Kolme vuotta enää! Kolme vuotta ja tämäkin temppeli on raunioina! Vieraat sotajoukot kulkevat luidenne yli ja tallovat tämän kaupungin katuja!”

Evakuointisuunnitelma

Lokakuussa 1939 Eckert ja Kähönen osallistuvat kokoukseen, jossa keskustellaan evakuointisuunnitelmasta. Se perustuu epärealistiseen ajatukseen, että kunkin kunnan väestö siirretään viereiseen kuntaan tai korkeintaan Viipurin länsipuolelle.

Kysymykseen ”Kuinka Viipurin kaupunki aiotaan evakuoida? Ohjeissa ei sanota siitä mitään” tulee vastaus: ”Nyt täytyy hallita hermonsa ja keskittyä olennaiseen. Ensinnäkään sotaa ei tule. Ja jos sota tulee, se ei mitenkään voi yltää Viipuriin asti.”

Kaikki eivät olleet näin optimistisia. Lempi Jääskeläisen romaanin Idästä nousee myrsky (1942) päähenkilö pelkää lähes hysteerisesti sotaa. Hän uskoo, koska Viipurin maantieteellinen asema on huono, vihollisen ”motorisoidut ajoneuvot” ehtivät sinne parissa kolmessa tunnissa – tai kaupunki pommitetaan maan tasalle muutamassa päivässä.

Eckert on maltillisempi ja realistisempi. Hän selittää, että vihollinen etenee ”sodan ensimmäisinä päivinä vääjäämättä kymmenen tai kahdenkymmenen kilometrin syvyydelle Suomeen”, joten kymmeniätuhansia ihmisiä pitää siirtää kiireesti tykinkantaman päähän. Jatko riippuu sitten sodan kulusta.

Unto Seppäsen Evakossa ja siitä tehdyssä elokuvassa on kohtaus, jossa kyläläiset odottavat ensin junaa tuntikausia turhaan. Porvalin kirjasta selviää, miksi tarkkoja aikatauluja oli mahdoton suunnitella.

Eckert selittää, että sodan aikana armeija tarvitsee koko Kannaksen rataverkon kapasiteetin joukkojen ja materiaalin siirtoihin eivätkä junat kulje normaalissa aikataulussa. Evakuoitava siviiliväestö tulee määrätä rautatieasemalle odottamaan, että sotilas- ja ammusjunat lähtevät tyhjinä takaisin. Tilaa riittää kuitenkin vain ”kulkukelvottomille”: vanhuksille, sairaille ja lapsille äiteineen. ”Kaikki muut joutuvat lähtemään miten parhaiten taitavat, useimmat todennäköisesti jalan.” Kannakselta on näet pelastettava myös karja ja vilja, jotta evakuoitavista voidaan pitää huolta.

Eckertin suunnitelmaa pidetään ”isonvihan aikaisena”, mutta se pannaan kuitenkin kassakaappiin nimellä Hätäsuunnitelma.

Sodan syttyessä alkuperäinen suunnitelma hylätään ja siirrytään heti käyttämään Hätäsuunnitelmaa.

Kallion kirjaston dekkari-illassa Porvali kertoi, että kohtaus perustuu dokumentteihin.

Talvisodan evakuoinnin kaoottinen alku

Sisäministeri Kekkonen oli lokakuussa Moskovan neuvottelujen alussa kehottanut kansalaisia, joilla ei ollut välttämättömiä tehtäviä, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista kuten Helsingistä, Turusta, Tampereelta ja Viipurista. Mutta kun neuvottelut päättyivät tuloksettomina, ihmisiä palasi kotiseudulle ja myös koulut avasivat ovensa marraskuun lopussa.

Tämän Porvali jättää kertomatta ja siirtyy suoraan talvisodan alkuun.

Könönen kuvaa talvisodan alkua kaoottiseksi: ”Sen jälkeen kukaan ei enää tiennyt, mitä kaikkea idästä tuli ja millä kulkupelillä, mutta kaikki saapuvat ihmiset ja tavarat piti lähettää Viipurista edelleen sisämaahan päin. Rautatieläiset tekivät vaihteistoineen pieniä ihmeitä, kun idästä tulevia junia sumplittiin pommitetun ratapihan läpi ja palavien tavaravaunujen lomitse halki länttä.

Junissa tuli lapsiperheitä, joiden järkytys paistoi kasvoilta. Pidin heitä onnettomina, kunnes ensimmäiset jalkaisin lähteneet saavuttivat kaupungin. Vanhukset ja keskenkasvuiset nuoret ohjasivat karjaa. Muutamilla oli hevospelejä, jotkut työnsivät omaisuuttaan kottikärryissä, monilla oli pelkkä nyytti olallaan.”

Viipurilaiset saavat ristiriitaisia ohjeita, koska evakuointimääräyksiä jaettaessa ”ei ollut osattu ennustaa ratapihan joutumista pommitusten kohteeksi eikä edes sitä, että idästä tulvi kaupunkiin koko ajan uusia ihmisvirtoja. Siksi ihmisiä oli käsketty tiettyihin pisteisiin odottamaan autoja tai junia, joita ei sekasorron takia kyettykään järjestämään.”

Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän päähenkilö on joutunut miehestään eroon Tienhaarassa. Viipurin maalaiskunnassa sijaitsevassa Tienhaaran taajamassa oli rautatieasema ja Viipurista länteen johtava maantie haarautui etelään Turkuun ja Helsinkiin ja pohjoiseen Lappeenrantaan.

Loppu selviää Porvalin kirjasta: ”viipurilaiset jouduttiin ohjaamaan omin toimin kohti Tienhaaran asemaa. Tienhaaraan puolestaan tuli idästä junia, mutta ne olivat täynnä itäisen Kannaksen evakkoja. Kun muuta ei osattu tehdä, ihmisiä lähetettiin kulkemaan jalkapatikassa kohti Lappeenrantaa luvaten, että aikanaan tulisi autoja, jotka noukkisivat heidät kyytiinsä. Saatettiin sinne joitakin autoja pystyä osoittamaankin, mutta monet noista perheistä saivat taivaltaa jalan Lappeenrantaan asti, yli kuusikymmentä kilometriä.”

Ongelmia tuottaa kaksi muutakin asiaa. Katrina-myrskyn aikana monet suomalaiset ihmettelivät amerikkalaisia, jotka eivät noudattaneet viranomaisten määräyksiä toisin kuin suomalaiset sodan aikana.

Porvalin kirjan mukaan tämä on liian kaunis kuva. Todellisuudessa ”poliisi joutui raastamaan ihmisiä kodeistaan tien päälle väkisin.” Kun pommituksissa oli tauko, ”kaupunkiin alkoi myös virrata takaisin väkeä, joka ei vielä ollut saanut kuljetusta Tienhaarasta eteenpäin.”

Toisaalta kaikkia ei ”talvisodan henki” saanut käyttäytymään mallikelpoisesti, vaan pelko valtasi joitakin ihmisiä niin, että he unohtivat velvollisuutensa. Kaupungista pakeni ihmisiä, joille oli määrätty tehtävä väestönsuojelussa.

Kaikista ongelmista huolimatta on syytä todeta, että verrattuna muihin maihin Suomen evakuointi sujui kohtuullisen hyvin. Se näkyy mm. siinä, ettei siviilien kuolleisuus noussut rauhan ajasta (Eino Jutikkalan mukaan).

Esimerkiksi Neuvosto-Karjalan venäläisten asukkaiden evakuoinnissa Arkangelin seudulla huolto epäonnistui niin pahasti, että jokaisesta perheestä kuoli joku, yleensä lapsi tai vanhus (Antti Laineen mukaan). Saksassa taas Hitler oli kieltänyt evakuoinnin. Jos omin päin lähtenyt saatiin kiinni, rangaistus saattoi olla jopa kuolema.

Aavetykki ampuu

Monissa muistelmissa mainitaan aavetykki, joka ampui Viipuriin. Asia oli kai sodan aikana niin itsestään selvä, ettei katsota tarpeelliseksi selittää, mistä oli kyse.

Eckert selostaa aavetykin toimintaa näin: ”Tykki ampunee kaukaa linjojen takaa, eikä ampumapaikasta voi mitenkään nähdä kaupunkiin. Niiniä täällä on oltava joku, joka johtaa tulta ja ilmoittaa osumista määränpäähän.”

Tulenjohtajaa etsitään vanhempien suojeluskuntalaisten ja suojeluskuntapoikien voimin. Miehen paljastaa se, että hän ei tunne suomalaisen univormupukeutumisen sääntöjä.

Eckert hoitaa vangin kuulustelut, mutta totuus tämän kohtalosta selviää vasta kirjan lopussa.

Koulupojat pysäyttävät hyökkäyksen

Könösen esikoinen Lauri kuuluu monien lyseolaistovereidensa kanssa suojeluskuntakomppaniaan. Lauri määrätään ryhmänjohtajaksi, koska hän on kerskaillut tovereilleen ampuneensa konepistoolilla. Pikaopetuksen järjestää isän työtoveri.

Koska pojilla ei ole varsinaista sotilaskoulutusta, heitä on tarkoitus käyttää vain vartioimistehtäviin ja rauhallisella rintamaosalla. Summan murtuminen muuttaa tilanteen.

Jälkeenpäin Eckert kertoo ystävälleen, että läpimurron paikkaamiseksi koottiin ”vajaat satakunta miestä eri yksiköistä: keittäjiä, lähettejä, autonkuljettajia ja näitä koulupoikia. He pitivät vihollisen kärkeä paikallaan puolisentoista tuntia. Se riitti. Sinä aikana joukkoja saatiin irrotettua muualta ja tuotua tulpaksi eteen.”

Könönen laskee, ”että se teki jotakuinkin minuutin per henki. Ne olivat varmasti Suomen historian kalleimmat minuutit.”

Porvali on dramatisoinut tiedot, jotka Olavi Suhonen antaa kirjassaan Viipurin koulupojat talvisodassa.

Lopussa Könönen kertoo: ”Laurin ruumista ei löydetty. Talvisota maksoi meille paljon, enkä koskaan lakkaa kaipaamasta häntä. Sitä mukaa kuin kortistoomme karttui tietoja kymmenistätuhansista Stalinin vainoissa surmatuista suomalaisista, olin yhä varmempi Laurin ratkaisusta, yhä kiitollisempi hänen hankkimastaan minuutista. Se saattoi olla arvokkaampi kuin nelikymmenvuotinen työurani poliisina.”

Loppujen lopuksi Porvalin kirja kertoo sittenkin talvisodan hengestä ja jopa sankaruudesta. Näistä aiheista on siis yhä mahdollista kirjoittaa ironisoimatta.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta Wikipediassa

Kirjailijan kotisivu

Ruumiin kulttuurin artikkeli Mikko Porvalista Johtolanka-voiton jälkeen

Mikko Porvalin haastattelu Suomen dekkariseuran järjestämässä dekkari-illassa Kallion kirjastossa 4.5.2017

Veri ei vaikene -kirjaa on käsitelty myös Kirsin kirjanurkassa

Suutari Erik Mätön murhasta Wikipediassa

Tienhaarasta Wikipediasssa

Suomen rataverkon historiasta Wikipediassa

Olen kirjoittanut blogissa Unto Seppäsen Evakosta ja Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivästä

Kirjallisuutta

Ahti, Sampo: Talvisodan henki. Mielialoja Suomessa 1939-1940. WSOY 1989.

Jutikkala, Eino: Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. 3. p. WSOY 1994.

Laine, Antti: Lapsia piikkilangan takana eli historian kaksi totuutta. Historiallinen aikakauskirja 1/2007.

Suhonen, Olavi: Viipurin koulupojat talvisodassa. Viipurin suojeluskunta ja sen poikaosasto talvisodassa 1939-1940. Karisto 1992.