Sally Salminen: Hiekalle rakennettu

Sally Salmisen Hiekalle rakennettu tarjoaa poikkeuksellisen näkökulman talvisotaan, kun päähenkilö pakenee Ruotsiin.

Sally Salminen julkaisi romaaninsa På lösen sand syksyllä 1941, puolitoista vuotta talvisodan jälkeen. Teos ilmestyi vielä samana vuonna suomeksi nimellä Hiekalle rakennettu.

Koska todellisiin tapahtumiin oli niin lyhyt ajallinen välimatka, romaani ymmärrettiin kirjailijan mielestä väärin. Tähän palaan artikkelin loppupuolella.

Talvisotaan romaanissa päästään vasta ihan lopussa. Enimmäkseen teos kertoo vapaakirkon saarnaajan Edgar Lindin henkisestä kehityksestä 30-luvulla.

Saarnaajan motiivina kunnianhimo

Sörbyn pikkukaupungissa on pieni vapaakirkkoseurakunta, jonka kokoukseen on tulossa kuuluisa saarnaaja Rolf Randers, joka on paikallisen kansakoulunopettajan poika. Siksi kuulemaan tulee silkasta uteliaisuudesta paljon ihmisiä, myös silmäntekijöitä.

Yksi kuulijoista on keskiluokkaisen Lindin perheen aikuinen poika Edgar. Vanhemmilla on ollut häntä kuten muitakin lapsiaan varten valmiit suunnitelmat: Edgarin olisi pitänyt ryhtyä maanviljelijäksi. Edgar on kieltäytynyt vanhempiensa suunnitelmasta työstä ja elämästä, mutta ei ole keksinyt mitään muutakaan työtä, millä elättää itseään – tai oikeammin keinoa joka vastaisi hänen kunnianhimoaan.

Mielessään Edgar on näet aina kilpaillut Rolfin kanssa: ”niin suuri oli Edgarin usko itseensä ja niin huomionarvoista se, mitä hän pyysi elämältä, että mies jonka kykyä hän piti suurimpana, oli hänelle kiihottavana ja kilpailevana esikuvana.”

Edgar on kastettu, käynyt lapsena pyhäkoulussa ja käynyt murrosiässä rippikoulun. Aikuisena hän käy ”muiden ’kelpo’ porvarien tapaan kirkossa jouluna ja pääsisäisenä. Hänen omansa samoin kuin hänen ympäristönsäkin kristillisyys oli yhtä puolinaista kuin heidän ajanmukainen vapautuneisuutensakin. Hän oli liian valistunut uskoakseen ja liian heikko ollakseen johdonmukainen epäuskossaan.”

Rolf kehottaa Edgaria lukemaan Raamattua, ja itselleenkin yllätykseksi Edgar vaikuttuu Jeesuksen henkilöstä. Vielä suurempi yllätys on, että Edgar kokouksessa nousee paikaltaan ja tempautuu mukaan tunnelmaan.

Monet kokouksessa ”herätykseen” tulleet ja vapaakirkkoon liittyneet eivät jaksa kovin pitkään. Edgar on poikkeus, mutta lukijalle tehdään selväksi, että syy ei ole usko vaan on itsepäisyys.

Edgar katsoo useimpia seurakuntalaisia alaspäin ja pitää näitä yksinkertaisina, mikä pitääkin paikkansa erityisesti luonnontieteellisissä asioissa. Hämmästyksekseen Edgar kuitenkin huomaa, että seurakuntalaisilla on ”kaukaisimmissakin maanosissa olevien maiden kansoista ja yhteiskuntaoloista sellaista paikallista ja yksityiskohtaista tuntemusta, että he olivat niistä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin kyse olisi naapuriseurakunnista. He olivat tietämättään, ainoastaan uskonnonharjoituksen sivutuotteena, hankkineet itselleen kansainvälisyyden” olemalla jatkuvasti yhteydessä lähetyssaarnaajiin ja muiden maiden vapaakirkkoseurakuntiin.

Samaten vaikka useimmat seurakuntalaiset ovat varattomia, he tekevät pieniä ”uhritöitä”, esimerkiksi jättävät hankkimatta itselleen jotakin esimerkiksi lähetystyön hyväksi. Tai tekevät pieniä ”rakkaudentöitä” kuten yksinäisen vanhuksen kodin siivoaminen.

Edgar alkaa antaa arvoa näille yksinkertaisille ihmisille: ”Jos he, huolimatta siitä, että pakenivat maailmaa, kaikessa hiljaisuudessa saivat aikaan käytännöllisiä tuloksia, joihin vanhemmat ja ’terveemmät’ järjestöt tuskin kykenivät suurella ja määrätietoisuudella ahkeruudella pääsemään, täytyi kaikesta huolimatta olla hedelmää tuottavia voimia kätkettyinä siihen näköjään hyödyttömään, joka oli heille pääasia, hartaudenharjoitukseen.”

Alusta asti lukijalle tehdään selväksi, että Edgarin motiivina on kunnianhimo. Saarnaajan ammatti on hänelle väline nousta yhteiskunnallisesti. Puheissaan hän jäljittelee tietoisesti Randersia ja muita menestyneitä saarnaajia.

Edgar on valmis toimimaan vuosikausia kiertävänä saarnaajana ja elämään niukasti. Hän joutuu kokemaan takaiskuja, mutta ei hellitä. Myös pastorin toimi Brobyssä osoittautuu tilapäiseksi, mutta hän tapaa siellä sairaanhoitaja Ainan, jonka kanssa kihlautuu.

Linda-sisar näyttää uskon merkityksen

Edgarin rinnalla kuvataan aitoja uskovaisia. He ovat usein jotenkin marginaalissa eläviä tai elämässä haaksirikkoutuneita, mutta saaneet uskosta elämänsisällön.

Heihin kuuluu myös Edgarin sisar Linda, joka on seurustellut kommunisti Albertin kanssa. Albert on arvostellut kapitalistisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia. ”Hän saarnasi vapaata rakkautta ja kuvaili tulevaa yhteiskuntaa ja sen uutta, vapaata onnellista ihmistyyppiä sillä tavoin, että hienotunteinen tyttö alkoi pitää itseään takapajulle jääneenä ja taitamattomana olentona, joka ei käsittänyt, mitä kahleettoman vapaa ja todella luottavainen korkeampi elämä oli.”

Linda ”huomasi olevansa typerä, arka ja arvoton. – – Minkä arvoinen oli hänen rakkautensa, jos hän ei osoittanut rajatonta luottamusta? Hän oli myöntänyt täysin hyväksyvänsä sulhasensa ideologian, katsovansa miehen sanan merkitsevän enemmän kuin sormukset, kuulutukset ja vihkimäkaavat.”

Albert esittää suunnitelmansa: kun hän saisi palkankorotuksen, he perustaisivat yhteisen kodin, jossa ”he asuisivat avoimesti yhdessä, ja heillä olisi niin hyvä omatunto kuin voi olla vain sillä, joka elää vakaumuksensa mukaisesti. Sillä välin he pitivät jo itseään miehenä ja vaimona ja tapasivat toisensa missä se saattoi käydä päänsä.”

Albertin todellinen luonne paljastuu, kun hänet haastetaan vastaamaan isyyskanteeseen. Hän myöntää pitkän suhteen lapsen äitiin, ja asia järjestyy kaikessa hiljaisuudessa, kun Albert lupaa mennä naimisiin. Albert kuitenkin katoaa, lapsen äiti hukuttautuu, ja lapsi joutuu vapaaseurakunnan lastenkotiin.

Edgar vakuuttaa Lindalle: ”Betesda [vapaakirkkoseurakunta] eroaa vain yhdessä suhteessa näistä niin sanotuista järkevistä kirkoista: se u s k o o siihen, mitä saarnaa, toisin sanoen elää sen mukaan.” Linda on näet huomannut sekä ”valtionkirkossa” että isänmaallisuudessa viljellään suuria sanoja, joita teot eivät vastaa. Esimerkiksi isä ja Nils-veli kuuluvat suojeluskuntaan ja pitävät isänmaallisia puheita, mutta Nils pettää veroissa.

Aiemmin monet asiat ovat vierottaneet Lindaa vapaakirkon kokouksissa. Mutta Albertin petoksen jälkeen hän on ”kuin hukkuva” joka ”tarttui vaistomaisesti pelastusköyteen”.

Toisin kuin Edgar, Linda on uskossaan aito ja pyyteetön. Uskonnon negatiivinen puoli vain häivähtää kohdassa: ”Linda muuttui yhä enemmän sisar Annan [seurakuntalaisen] kaltaiseksi maailmaa kaihtavaksi ja yliaistillisilla teillä leijuvaksi, vaikka hän kuitenkin yhä suoritti pieniä käytännöllisiä asioita.”

Syksy 1939

Vuonna 1939 Edgar on viimein saavuttanut päämääränsä: hänelle on marraskuun puolivälissä luvattu vakituinen paikan pastorina Johannstadissa ja valmistautuu siihen menemällä kesällä naimisiin Ainan kanssa ja perustamalla syksyllä kodin. Remontissa on apuna kommunismiin uskova Birger-veli.

Birgerin kommunismi on ollut lähinnä sanoja eikä tämän elämäkään ole ollut mallikelpoista. Aiemmassa keskustelussa Edgar on kysynyt, miten Birger luulee olevansa kelvollinen toimimaan tulevassa ”tuhatvuotisessa valtakunnassa”. Birger on sanonut kuuluvansa ”niihin, jotka uhrataan”, ja sen riittävän hänelle.

Edgarin ja Birgerin remonttipuuhia säestävät radion uutiset alakerran naapurin, rouva Petterssonin radiosta. Saksa hyökkää Puolaan ja valtaa sen, minkä jälkeen länsirintamalla on ”aselepo” (mikä ei pidä paikkansa, taisteluja ei vain juurikaan käydä).

Rouva Petterssonin mielestä ”sotaa ei voinut syntyä, koska hallitsevat piirit eivät saaneet sotamiehiä menemään toisiaan vastaan. Miehet antoivat viedä itseään juoksuhautoihin, mutta heitä ei voitu saada tuhoamaan toisiaan.” Sen sijaan ”minä hetkenä tahansa voi vallankumous puhjeta niin hyvin yhdessä kuin toisessakin maassa.”

Kommunistina Birger uskoo, että sota on ”näytelmää” ja ”petkutusta. Molemmilla tahoilla on kapitalisteilla muita suunnitelmia kuin sotia toisiaan vastaan. Ei, he varustautuvat eri tarkoituksia varten. Neuvostoliitosta on kysymys. He keräytyvät piirittämään Neuvostoliittoa. Saksalaiset ja englantilaiset eivät ikinä ammu toisiaan vastaan laukaustakaan.”

Edgarin mielestä kommunismin aatteet ovat mahdottomia toteuttaa, koska ne jättävät huomiotta ”kaksi tärkeintä tekijää”: Jumalan ja ihmiset. Birger sivuttaa Jumalan, mutta sanoo, että kommunismi nimenomaan ottaa huomion ihmiset. Kun Edgar huomauttaa ”Massan, mutta ei koskaan yksilöä”, Birger vastaa: ”Entä sitten? Massan avulla, sulautumalla kokonaisuuteen, tulee yksilö onnelliseksi. Mutta sellaista onnea et ymmärrä sinä, joka olet individualisti ja egoisti.”

Tässä on yksi romaanin avainkohtia, mutta se jäi aikalaislukijoilta havaitsematta – varsin ymmärrettävistä syistä, kuten jäljempänä käy ilmi.

Edgar ei usko Suomen puolustusmahdollisuuteen

Birgerin mielestä Baltian maat valinneet viisaasti, sillä Neuvostoliitto tahtoo vain rauhaa.

Edgarin käsitys taas on tällainen: ”Onnettomuus kohtaisi Suomea, sitä hän [Edgar] ei enää epäillyt. Hän luuli myös ymmärtävänsä, ettei maalla ollut minkäänlaista mahdollisuutta pelastua häviöltä. Oli kyllä sellaisia, jotka tahtoivat puolustautua; hänen isänsä ja [toinen veli] Nils kuuluivat niihin. Mutta taistelusta ei kuitenkaan voinut olla puhettakaan. Siihen nähden oli epävarmuus maassa liian suuri. Tosin oli ollut useita rauhallisia ja hyviä vuosia, ja olennaisimmissa kysymyksissä oli esiintynyt yhä vähemmän vastakohtaisuutta. Mutta sittenkin. Edellisen sodan jäljiltä oli varmaan vielä olemassa paljon sellaista, joka kyti tuhkan alla, paljon sellaista, joka ensimmäisen suotuisan ulkoapäin tulevan tuulenpuuskan johdosta leimahtaisi täyteen liekkiin. Ja sitten uudet levottomuuden pesät, monet kamarikommunistit, joita oli kaikkialla ympäri maan ja joita eivät tunteneet muut kuin heidän lähimpänsä.”

Historian kokemusten perusteella Edgar tekee johtopäätöksen, että kun maa on miehitetty, perheenjäsenetkään eivät olleet turvassa toisiltaan: Edgar on pappi, isä ja Nils tunnettuja ”isänmaanystäviä” ja puolustustahtoisia. Lisäksi isä on taistellut valkoisten puolella 1918. ”Heidät oli kaikki kolme määrätty ilmiannettaviksi ja Siperiaan karkotettaviksi.”

Aiemmin kotona käydessään Edgar saanut kokea, että samanlainen epäluulo kalvaa perhettä jo nyt. Isä ja Nils eivät luota häneenkään: vaikka häntä ei pidetä arkana eikä epäisänmaallisena, ”hänessä on kirottua, häneen itseensä kohdistuvaa kunnianhimoa.” Mutta ennen kaikkea isä ja Nils eivät luota Birgeriin, joka ensimmäisten joukossa kutsutaan armeijaan. Sen sijaan perheen naisten lujuuteen he uskovat.

Edgar olisi valmis aseelliseen taisteluun, mutta hän ei usko, että Suomessa olisi mahdollista ”kaatua ja uhrautua jalossa taistelussa. Heidät pyydystettäisiin kaikki loukkuun kuin eläimet. Eikä hän voinut ajatellakaan sellaista kohtaloa, että häneltä riistettäisiin liikkumismahdollisuudet ja että hänet karkotettaisiin maasta ja hänen persoonallinen vapaa kehittymisensä keskeytettäisiin. Hän tahtoi ensin maistaa elämää, tahtoi saada omat tilaisuutensa, tehdä työnsä, osoittaa, mihin hän kykeni.”

Pakolaisena Ruotsissa

Niinpä Edgar hyväksyy tarjouksen muutaman kuukauden viransijaisuudesta Ruotsissa.

Mutta Aina-vaimo sairastuu ja hoitoon tarvitaan rahaa, jota Edgar pyytää kirjeessä suomalaiselta laulajattarelta. Tämä vastaa sodan sytyttyä, että olisi tavallisissa oloissa mielellään auttanut, mutta ”uusien määräyksien mukaan jokainen Suomen kansalainen on velvollinen antamaan valtion lunastettavaksi ulkomaiset saatavansa. Maamme tarvitsee nyt meidän kaikkien voimia niin yhdessä kuin toisessakin asiassa, ja minä olen senvuoksi luopunut alkuperäisestä suunnitelmastani asettua talveksi ulkomaille ja olen tietenkin antanut valtion lunastaa sen pääoman, joka minulla oli Ruotsissa.” Laulajatar ihailee skandinaaveja, jotka rientävät Suomeen, ”k o s ka o l i v a t s i t ä m i e l t ä, e t t ä k r i s t i n u s k o n
s a n o m a a j a s e n a n t a m a a v o i m a a e i t a r v i t t u m i s s ä ä n p a r e m m i n k u i n
j u u r i t ä ä l l ä, j u u r i n y t.”

”Tämä kirje oli Edgarille kuin isku päähän.” Se tuottaa häpeän.

Myös Edgarin ruotsalaisesta seurakunnasta lähtee pari nuorta miestä vapaaehtoisiksi. Edgar huomaa jälleen eroon itseensä: ”He olivat kauan siten oppineen sen elämäntaidon, jonka nimenä on Kokonaisuus ja olivat sitä paitsi vapaat materialismista ja ihmisten pelosta. Ruumiillinen elämä ei ollut heille kalliimpaa kuin kaikki muu, henkinen elämä oli käynyt heille paljon todellisemmaksi kuin mikään, mitä he saattoivat koskettaa käsillään.”

Kotiväen kirjeissä Edgarille ”’pienet päiväntapahtumat’ olivat suuria, ihmeellisiä asioita. Kaatua kranaatinsirpaleesta oli urotyö. Mutta sukkaparin kutominen, perunainen keittäminen, sairaan lapsen hoitaminen olivat nekin suuria asioita. Kaikki oli tärkeää. Kaikki tehtiin isänmaan puolesta.

Tulivatpa kirjeet mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluvilta tuttavilta tahansa, kaikki ne olivat todistuksia samasta asiasta: voimakkaasta, levollisesta intomielestä, järkkymättömästä uskosta, vakaumuksesta ettei mikään hinta ollut liian kallis, kun oli kysymys isänmaasta. Eniten ihmetytti Edgaria se, että hän näki kansansa niin lujasti yhteenliittyneenä ja yksimielisenä.”

Muut maat tuntevat myötätuntoa ja ihailua ja antavat apua ja vapaaehtoisia. Yllätyksekseen Edgar havaitsee, ”kuinka kaikki tiet yht’äkkiä johtivat sinne, sen sijaan että olisivat johtaneet sieltä pois”. ”Hänen tiensä oli ainoa, joka oli käynyt päinvastaiseen suuntaan.” Tämä tuottaa Edgarille salaisen nöyryytyksen.

Isä, Birger ja Nils taistelevat rintamalla, jonka lähellä myös Linda lottana. Toinen sisar työskentelee sotasairaalassa.

Linda kertoo kirjeessään, että Birger kunnostautunut ja saanut lomaa, mutta palannut rintamalle ennen määräaikaa.

Lindan mukaan Helsingin pommitukset ”repivät – – rikki Birgerin unimaailman. Kun se, mitä hän oli väittänyt ehdottoman vääräksi ja kieltäytynyt uskomasta, kuitenkin tapahtui, niin hän heräsi. – – Luhistuihan silloin kaikki se, minkä hän oli asettanut korkeimmalle ja mihin hän oli eniten uskonut. Mutta, Jumalan kiitos, oli kuitenkin olemassa jotakin muuta, johon hän saattoi tarrautua kiinni ja jolle hän saattoi antaa uskonsa: kansa, jonka vapautta ja onnea hän aina oli omalla tavallaan, jollei pyrkinyt toteuttamaan – – -, niin ainakin puheissaan julistanut ja toivonut. Kansakunta tulikin yht’äkkiä merkitsemään hänelle enemmän kuin valtiollinen kansanyhteys; siitä tuli sekä synnyinmaa että kotimaa, ja varmasti myöskin se tulevaisuudenmaa, jolle hän tahtoi uhrata henkensä ja verensä.”

Edgar havaitsee olleensa raukkamainen – ja mikä hänen kunnianhimoiselle luonteelleen on pahempaa – lyhytnäköinen: ”Hän oli suin päin paeten jättänyt elämänsä suurimman mahdollisuuden.” ”Juuri tällaisina aikoina olivat kuolemattomat miehet osanneet näyttää voimansa ja saaneet kunniaa. – – Hänen olisi pitänyt uskaltaa kaikkensa, niin hän olisi voittanut kaiken.” Edgarin mieleen tulee Raamatun lause: ”Mitä hyötyä on ihmiselle, vaikka hän voittaisikin koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon?”

Edgar kiertää puhujana tilaisuuksissa, joita järjestetään rahan keräämiseksi Suomelle. Hän tuntee häpeää ja alemmuutta sellaisten suomalaisten puhujien rinnalla, jotka voivat kertoa sodasta omia kokemuksiaan. Niiden rinnalla oma ”kristillis-filosofinen esitelmä” tuntuu Edgarista ”korulauseilta”.

Puhuessaan vapaakirkon tilaisuuksissa Edgar huomaa taas eron itsensä ja seurakuntalaisten välillä: ”Monet sielläolijat olivat naurettavia, taitamattomia ja lapsellisia, ja kaikki he olivat ihmisiä, joille jok’ikinen sana ja jok’ikinen teko merkitsi arvaamattoman paljon. Elämä oli niin arvokas, että he panivat siihen koko sielunsa.”

”Eikö heidän välillään ollut ennenkin vallinnut se suuri ero, että he olivat täydellisesti antautuneet itseensä uskonnonharjoittamiseen, ottaneet koko sieluineen osaa tehtävänä olevaan työhön, sen sijaan että hänen mielenkiintonsa oli kohdistunut näkyviin tuloksiin?”

Edgar tekee tiliä itsessään kanssa: ”Mihin hän oli pyrkinyt? Saavuttamaan henkilökohtaista hyötyä. Kaikenkaltaista henkilökohtaista hyötyä, ennen kaikkea tunnetun nimen ja aineellista hyvinvointia. Hän tahtoi olla vapaa yhteisyyden suuresta vastuusta ja rajoituksesta ja kokea kaiken, mitä elämällä oli annettavanaan – sekä samalla käyttää hyväkseen kaikkea sitä hyvää, mikä johtui suureen yhteisöön kuulumisesta, ja saada tyydytyksekseen tärkeän ja vaativan aseman.” Samoin hän olisi pyrkinyt missä tahansa tehtävässä.

Johtopäätös oli selvä: ”Niinpä oli siis koko hänen elämänsä evankelistana ja pappina ollut valhetta. Koko hänen julistuksensa oli, samoin kuin hänen puheensa nyt, ollut korulauseita ja sisällyksettömiä sanoja.” Tämän on lukija tietysti havainnut jo alusta asti.

Sotaonnen käännyttyä kirjeiden sävy muuttuu: Edgar saa moitteita pelkuruudesta, myös omalta perheeltä. Alfhild kertoo, että Birger on haavoittunut: ”N y t o n r i n t a m a l l a y k s i p a i k k a v a p a a n a.”

Edgar tekee myöhäisen päätöksen: ”Kelpasi kai hänkin uhrattavaksi? Ei kuolemaan sankarina tai tekemään mitään ihmeellisyyksiä, vaan ainoastaan seisomaan sotamiehenä yhdellä vapaista paikoista ja ottamaan vastaan iskuja.”

Mutta silloin tuleekin rauha – päätös tulee liian myöhään. Edgar ”ei ollut kelvannut uhrattavaksi.”

Anna-vaimo on kärsinyt hiljaa siitä, että on sota-aikana Ruotsissa eikä Suomessa, mikä on ilmeisesti esitetään syyksi hänen sairastumiseensa. Sairaus pahenee, kun vanhemmat tuomitsevat hänet kirjeessä. Lopullisesti hänet murtaa uutinen rauhasta.

Edgar ei pysty edes lohduttamaan kuolevaa vaimoaan, mutta seurakunnan johtaja pystyy.

Edgar on kärsinyt ”täydellisen tappion”. Yksinkertaisten ruotsalaisten seurakuntalaisten ”elämässä oli yhtenäisyyttä, jota ulkonaiset olosuhteet eivät koskaan voineet järkyttää. – – Heillä olikin jalkainsa alla perusta, joka teki sen, että he olivat turvallisin mielin sekä tappiossa että kuolemassa.”

Suomessa taas rauhan solmimisen jälkeen ”sadattuhannet ihmiset suunnattoman kiireesti jättivät kotinsa ja pakenivat puna-armeijaa, joka nyt, sodan l o p u t t u a, vyöryi eteenpäin tulvavirran tavoin. – – Näiden ihmisten rakkaus Suomeen, joka ilmeni heidän pyrkimyksessään päästä Suomen uusien rajojen sisäpuolelle, liikutti Edgaria sydänjuuria myöten.” ”- – hänen kansansa tuli sen tavan johdosta, millä se kokoontui rauhan kysymysten ratkaisuun – uusien kotien hankkimiseen siirtoväelle ja sotavahinkojen korjaamiseen – vielä suuremmaksi kuin se oli ollut sodan aikana.”

Vain Edgar ”ei kuulunut maahan, jossa jok’ikinen oli uskaltanut kaikkensa ja tarjonnut kaikkensa ja jossa edelleen uhrattiin kaikki, ottamatta huomioon menestystä ja omaa varmuutta.” ”Hänen isänsä ja Nils eivät olleet ainoastaan, niinkuin oli itsestään selvää, pukeutuneet asetakkiin ja rientäneet puolustamaan maataan. He olivat, se kävi ilmi nyt rauhanteon jälkeen, voittaneet materialisminsa isänmaan hyväksi.”

Alfhildin kirjeestä käy ilmi, että Nils ja Agda ovat luovuttaneet juuri rakentamansa huvilan orpojen lastenkodiksi ja muuttaneet pieneen vanhanaikaiseen huoneistoon, jo aiemmin luovuttaneet kaikki säästönsä maan puolustukseen. Nils toimii aseveliyhdistyksessä. Edgarin vanhemmat olivat luovuttaneet omaisuutensa sodassa kaatuneiden omaisille.

Alfhild kuvaa suurimpana siunauksena rauhan jälkeistä jättiläistyötä: yhteinen tehtävä vaatii, että on pidettävä yhtä. Kirjeissä puhutaan me-muodossa ja muiden teoista, omista teoista pysytään vaiti.

Birger on menettänyt jalkansa, mutta ”suhtautuu kohtaloonsa kuin mies.”

Viimeinen isku Edgarille on tieto, että Linda saanut surmansa ilmavalvontatornissa. Hän muistaa Jeesuksen vertauksen Tuhlaajapojasta ja päättää: ”Minä nousen ja menen isäni tykö.” Viimeinkin hän ymmärtää seurakuntalaisten usein toistaman sanonnan: ”Heitä kaikki Jeesuksen kannettavaksi.” Hän tajuaa, että
”olihan hänen pakonsa kotoa vain seuraus siitä suuresta valheesta, jossa hän oli elänyt. Hän oli itse luullut ja antanut muiden luulla, että hän palveli suurta aatetta, kun hän palveli vain omaa kunnianhimoaan.”

Ulrika Gustafssonin tulkinta

Ulrika Gustafsson antaa teoksessaan Valoisa kaupunkini. Sally Salminen, elämä ja teokset romaanista Hiekalle rakennettu tulkinnan, jonka pohjalla on Salmisen elämän pohjalta tulkitut kirjailijan intentiot. Talvisodan puhkeaminen oli Salmiselle jopa eräässä mielessä ”helpotus: huomio siirtyi ainakin jossain määrin pois hänestä ihmisenä”, esikoisromaani Katrinahan oli tehnyt Salmisesta yhdellä iskulla kuuluisuuden.

Salminen osallistui Oxfordin ryhmäliikkeeseen, jossa hän tutustui tulevaan aviomieheensä, tanskalaiseen taitelijaan Johannes Dührkopiin.  Samalla Salmisesta ”tuli Suomen asian ja pohjoismaisen yhteenkuuluvuuden puolestapuhuja”. Vaikka hän otti molemmat roolit oma-aloitteisesti, hän ”toisaalta koki, että häntä ohjattiin ja melkein pakotettiin ryhtymään niihin”.

Niinpä talvisodan ja propagandatyön päättyminen oli Salmiselle huojennus. ”Hän oli kyllästynyt puhujapönttöihin ja Oxfordin ryhmäliikkeeseen, joka esti sekä häntä että hänen miestään tekemästä varsinaista työtään. Taiteellista työtä.” Salminen myös katui joitakin lehdissä lainattuja lausuntojaan, joista osa oli vielä käsitetty väärin. Gustafsson otaksuu, että Salminen käytti omia kokemuksiaan kuvatessaan Edgarin tunteita Suomen auttamisen tilaisuuksissa.

Salmisen alkuperäinen ehdotus romaanin nimeksi oli Ambition (Kunnianhimo), mutta kustantamo Schildt tyrmäsi sen. På lösen sand oli Salmisen oma ehdotus, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen. Muistelmien mukaan nimi ”leimasi kirjan ahtaan uskonnolliseksi”. Ruotsalainen kustantamo markkinoikin kirjaa uskonnollisena ja isänmaallisena.

Uskonnolliseen tulkintaan antoi aihetta myös motto: ”Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli suuri.” (Matt 7:27).

Salmisen oma selostus kirjasta muistelmissaan I Danmark kuuluu Gustafssonin elämäkerran suomentamana näin: ”Kunnianhimoisesta miehestä tuli sattuman oikusta vapaakirkollinen pastori, ja hän yrittää sillä uralla tyydyttää kaipuutaan valonheitinten loisteeseen.” Kirja kuvaa siis ”yksilön kunnianhimoa päästä eteenpäin ja ylöspäin, samantekevää millä tavalla”.

Gustafsson tulkitsee romaania aikalaiskuvauksena: ”Salminen tutkii siinä äärimmäisajattelun ilmenemismuotoja: hengellistä herätystä, ideologista varmuutta, kommunismia, isänmaallisuutta ja individualismia.” Gustafsson näkee, että myös kommunistit ja isänmaalliset on esitetty yhtä ehjinä kuin vapaakirkolliset.

Näin ei kuitenkaan rauhan aikana ole: Lindan kommunistinen sulhanen pettää sekä hänet että lapsensa äidin, ”kamarikommunisti” Birger pystyy vain soittamaan suutaan mutta ei tee mitään aatteensa eteen, ainoastaan ajattelee että hän vallankumouksen tullessa ”kelpaa uhrattavaksi”, ja suojeluskuntaan kuuluva Nils pettää veroissa.

Vasta sota muuttaa ihmiset ihailtaviksi. Birger luopuu kommunismista, mutta osoittaa olleensa tosissaan puhuessaan uhrautumisesta. Hänen mielialansa ei ole vain sodan aiheuttamaa hurmiotilaa, vaan kestää vakavan loukkaantumisen, jonka kanssa hän joutuu elämään koko ikänsä.

Gustafsson kirjoittaa: ”Salminen nostaa esiin vaikeita eksistentiaalisia kysymyksiä: Itsensä toteuttamisen, joka on sota-aikana pulmallista. Elämän tarkoituksen etsimisen. Hän pohtii sodan psykologiaa: Mitä on kohtuullista uhrata ja minkä puolesta? Mikä tekee uhrautumisen niin helpoksi sodassa? Tässä näkyy jälleen teema yksilön ja yhteiskunnan suhteesta ja toive itsensä toteuttamisesta ja maailmalle pääsemisestä.”
Salminen itse ”tiesi, kuinka voi käydä, kun jokin sanoma tempaisee ihmiset mukaansa” ja ”on alkanut epäillä, onko oikein että yksilö uhrautuu jonkin korkeamman arvon tai kansakunnan puolesta”.

On todennäköistä, että Gustafsson osuu oikeaan Salmisen intentioiden suhteen. Kirjailija näet kirjoitti talvella 1945 näytelmän, jota ei ole julkaistu eikä esitetty. Gustafsson lainaa Salmisen kuvausta näytelmänsä tärkeimmästä henkilöstä, maatyömies Bengt Borgista: ”Haluton sotilas, karkuri, joka ylhäisöperhe von Haffnerin tavoin ei suostunut mihinkään ilveilyyn […] vaan oli aina oma suoraviivainen itsensä.” Gustafssonin mukaan ”Haffnerit olivat valmiit uhraamaan kaiken henkilökohtaisen ’kunnian’ puolesta.”

Gustafsson kertoo myös, että näytelmässä haavoittunut kiroilee kenttäsairaalassa, omaisiaan menettänyt nainen pitää pakenemista ainoana ratkaisuna ja sairaanhoitaja on huolissaan raajarikoksi jääneestä miehestään, joka haluaa palata rintamalle, koska uskoo hänestä olevan siellä vielä hyötyä. Sairaanhoitaja sanoo: ”Maa, isien maa, kansa – Noista sanoista on tullut iskulauseita, joita en kohta enää pysty kuulemaan ilman hysteeristä kohtausta. Onko sitten vain isien maa ja kansa? Eikö ole maailmaa? Ja ihmisiä?”

Näytelmää lukematta ei voi tietää, uskovatko ”rauhanpuolueen” edustajat säilyttävänsä oman ja läheisten elämän myös Neuvostoliiton miehityksen oloissa vai ovatko heidän repliikkinsä vain abstraktia ajattelua. Vanhan naisen suositteleva vaihtoehto – pakeneminen toiseen maahan – olisi mahdollinen joillekin, mutta ei kaikille. Ja entä jos toiseenkin maahan hyökättäisiin?

Muistelmissaan I Danmark Salminen kertoo matkastaan puolisonsa kanssa Suomeen jatkosodan alussa. Verrattuna talvisotaan elämä Helsingissä oli rauhallista. Ei ollut pommituksia eikä pelkoa, ei myöskään uskonnollisesti hurmioitunutta mielialaa, jonka mukaan uhrihenki – jopa koko kansan valmius uhrata itsensä – johtaisi uskovat voittoon. Nyt helsinkiläisten mieliala oli kylmäverinen päättäväisyys ja ylimielinen itseluottamus. Enää Suomi ei näyttänyt viattomalta uhrilta.

Kirjailija tajusi olleensa naiivi myös talvisodan alussa, kun oli ottanut todesta iskulauseet, että ”ei koskaan pidä antautua, ei koskaan tehdä kompromissia vaan taistella viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Koko kansa oli valmis menemään vankkumatta kuolemaan oikeuden ja totuuden puolesta.”

Todellisuudessa Suomen armeijakaan ei ollut taistellut viimeiseen mieheen. Se oli Salmisen mielestä oikea ratkaisu, vain hullu olisi tehnyt toisin. Mutta suurin hulluus oli ollut saada valheilla ja ylpeilyllä puolustuskyvyttömät sielut kuvittelemaan niin.

Ongelma oli Salmisen mielestä, kuinka pitkälle yksilön tai kansan pitää puolustaa sitä, mihin uskoo. Siitä hän sitten kirjoitti edellä mainitun näytelmän.

Mutta mitään tällaista ei Hiekalle rakennetussa näy. Gustafssonin ounastelema kirjailijan tarkoitus näkyy oikeastaan vain Birgerin aiemmassa lauseessa, että sulautuminen kokonaisuuteen ja uhrautuminen sen puolesta tekee ”massan” onnelliseksi. Kyseessä on siis ilmiö, jota Erich Fromm kuvasi: massayhteiskunnassa ihmiset eivät pystyy olemaan yksilöitä, vaan ”pakenevat vapaudesta”.

On kuitenkin huomattava, että sota-aika on eri asia kuin normaaliolot. Vasili Grossmanin romaanissa Stalingrad todetaan, että kun tuho uhkaa koko kanssa, yksityisen ihmisen kohtaloa ei voi erottaa koko kansan kohtalosta.

Salmisen romaanin ongelma on se, että Gustafssonin uumoilevaa teemaa on vaikea ellei mahdotonta havaita, koska sota näyttää muuttavan muita ihmisiä vain hyvään suuntaan. Itse asiassa on suorastaan epäuskottavaa, että kaikki käyttäytyvät ihanteellisesti ja epäitsekkäästi. Rauhankin tultua he ovat valmiit vapaaehtoisesti luopumaan omastaan auttaakseen evakkoja.

Vain joissakin kohdissa näkyy selvä kritiikki sodan luomaa hurmiohenkeä kohtaan, mutta niitäkään aikalaiset tuskin arvosteluksi ymmärsivät, koska kyseessä oli sodan aikana käytetty kieli. Esimerkiksi Sörbyn seurakuntalaiset suorastaan ”tunsivat olevansa uskonsotureita, jotka oli kutsuttu puolustamaan Länttä tulella ja miekalla Antikristuksen valtaa vastaan.”

Kaikkein suurin ongelma romaanissa on Edgarin luonne. Hän ei ole pasifisti, joka on ehdottomasti sotaa vastaan, ei tavallinen pieni ihminen joka pelkää ja haluaa pelastaa itsensä, eikä poikkeuksellinen lahjakkuus, jonka luovan työn jatkaminen olisi tärkeää maailman kannalta. Hän on valinnut papin ammatin, joka merkitsee sitoutumista muiden palvelemiseen siinä missä lääkärinkin, mutta hän hylkää seurakuntalaisensa hädän hetkellä. ”Itsensä toteuttaminen” ei siten voi olla lukijaan vetoava teema, vaan päinvastoin Edgarin muutto Ruotsiin näyttää pelkästään raukkamaiselta, varsinkin kun se tapahtuu jo ennen sotaa.

Gustafssonin Vertauskohtana Jarl Hemmerin Mies ja hänen omatuntonsa

Gustafsson pitää Salmisen romaanin vastaparina Jarl Hemmerin romaanille Mies ja hänen omatuntonsa, jossa Johannes Salmisen mukaan ”odottamaton papinkutsumus leventää tahdon ja todellisuuden välistä kuilua”. Gustafsson sitä mieltä, että luonnehdinta pätee myös Edgariin.

Gustafsson kiinnittää huomiota siihen, että Hemmerin romaanissa on sama raamatunlause kuin Hiekalle rakennetussa: ”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?” (Matt. 16:26) Hemmer kuitenkin lisää: ”se, mitä sanomme sieluksi, sellaisena kuin olemme perineet sanan hellenistisiltä ajattelijoilta, todennäköisesti oli aivan vierasta Jeesukselle ja hänen juutalaiselle aikakaudelleen”.

Edgarin itsetutkistelua Lindan kuoleman jälkeen Gustafsson tulkitsee näin: ”Voiko olla mahdollista, että ’ei kelvannut uhriksi’ tarkoittaa kahta asiaa: että Edgar on ollut liian itsekeskeinen, mutta on kiirastulen läpikäytyään ja itseään tutkisteltuaan nyt yksi niistä yksilöistä, jotka pystyvät rakentamaan uutta ja ottamaan vastuuta jostain yhteisöstä sen jälkeen kun massat on uhrattu? Onko hän yksi niistä, joita ilman tulevaisuudessa ei tulla toimeen?”

Epäselväksi jää, mitä Gustafsson tarkoittaa ilmauksella ”kun massat on uhrattu”. Sinänsä on totta, että eräät pitäjät kärsivät sodasta suhteettoman suurista kaatuneiden määrästä, koska niistä kootut jalkaväen yksiköt olivat sattuneet juuri ratkaiseville paikoille mutta reservinvänrikit olivat yleensä ylioppilaita. Kyynisesti voisi päinvastoin sanoa, että ”kun parhaat” (merkityksessä rohkeimmat ja epäitsekkäimmät) ovat uhranneet itsensä, Edgarin kaltaisille egoistisille pyrkyreille tulee tilaa. Toki romaanin lopusta saa pikemmin käsityksen, että Edgar aikoo lopettaa pyrkyryyden ja palvella pyyteettömästi. Ehkä hän sillä menetelmällä pääsee jopa paremmin eteenpäin?

Hiekalle rakennetun loppu eroaa Gustafssonin mielestä Hemmerin romaanin lopusta: ”Salminen kertoo papista, joka pakenee, Hemmer papista rintamalla. Molemmat kärsivät tunnontuskista ja tulevat uskoon, mutta Edgar kulkee kohti uutta tulevaisuutta toisin kuin Bro, joka tuhoutuu. Bro joutuu valkoisten teloittamaksi – vankileirillä, jolla itse työskentelee; hän antaa tahallaan heidän luulla itseään punaiseksi.”

Ensin faktavirheen korjaus: Hemmerin pappi Bro ei palvellut 1918 rintamalla vaan piileskeli punaisessa Helsingissä. Saksalaisten tultua hän ja muut suojeluskuntalaiset ryntäsivät taistelemaan osoittautuen näihin verrattuna sotilaina kelvottomiksi.

Oleellisempi asia on, että olen eri mieltä kohdasta ”Edgar kulkee kohti uutta tulevaisuutta toisin kuin Bro, joka tuhoutuu.” Onko hengissä säilyminen aina itseisarvo? Edgar ei ole elämässään tehnyt mitään merkittävää, mutta Bro onnistuu kaikkien epäilyjensä ja hoipertelujensa jälkeen elämänsä lopussa edes jossakin. Papin asemassa hänen sanomansa ei voinut tavoittaa Suomenlinnan punaisia vankeja, mutta kun hänestä tulee samanlainen vanki muiden vankien joukossa, hän onnistuu edes muutamien kohdalla, koska hänen elämänsä vastaa hänen sanomaansa.

Gustafsson kysyy: ”Vai tekeekö Edgar sittenkin loppujen lopuksi juuri niin – uhrautuu uskonnollisen kansallisuusaatteen puolesta – mutta eri vaikuttimista kuin Bro? Vai onko näille kahdelle antisankarille yhteistä se, ettei kumpikaan oikein asetu minkään muun kuin uskonsa puolelle?” En tiedä Edgarista, mutta Brohon tulkinta ei sovi: hän ei suinkaan asetu ”uskonsa” puolelle vaan pienen tytön puolelle, jonka isän hän pelastaa astumalla tämän tilalle teloitettavaksi.

Arvio romaanista

Hiekalle rakennettu onnistuu hyvin päähenkilön Edgarin laskelmoivan pyrkyryyden kuvauksessa. Edgarin samoin kuin Linda-sisaren ja Birger-veljen psykologia ja heidän kehityksensä on hyvin perusteltu.

Jollei tiedä kirjailijan kriittisiä tarkoituksia, talvisodan kuvaus näyttää niin ihanteelliselta, että se on epäuskottavaa, varsinkin kun samanlainen epäitsekkyys jatkuu sodan jälkeen evakkoja kohtaan. Huomattakoon kuitenkin, että kyseessä ei ole suora kuvaus, vaan Edgar ja lukija saavat tiedot sodasta vain kirjeiden välityksellä.

Kirjailijasta

Tietoja Sally Salmisesta Wikipediassa.

Kirjallisuutta

Fromm, Erich: Pako vapaudesta. Alkuteos Escape from freedom. Suom. Markku Lahtela. 2. p. Kirjayhtymä 1976. (Teoksen 1. p. ilm. suomeksi nimellä Vaarallinen vapaus.)

Grossman, Vasily: Stalingrad. Translated from the Russian by Robert and Elizabeth Chandler. Ed. by Robert Chandler and Yury Bit-Yuan. Vintage 2020.

Gustafsson, Ulrika: Valoisa kaupunkini. Sally Salminen, elämä ja teokset. Alkuteos Min ljusa stad – Sally Salminen, livet och litteraturen. Suom. Laura Jänisniemi. Teos 2021.

Salminen, Johannes: Jarl Hemmer. En studie i liv och diktning 1893-1931. Schildt 1955.

Salminen, Sally: I Danmark. Schildts 1972.

Seppo Suihko: Sodasta ja rakkaudesta

Seppo Suihko kertoo teoksessaan Sodasta ja rakkaudesta vanhempiensa tarinan jatkosodan aikana, mutta myös siitä miten kirjeet voivat auttaa aikuista lasta ymmärtämään vanhempia.

Seppo Suihkon teos vanhempiensa Olli Suihkon ja Leena Kuusen nuoruudesta Sodasta ja rakkaudesta (Books on Demand) on esimerkki siitä, miten yksityistä ja yleistä aineistoa yhdistelemällä luodaan kiinnostava henkilö- ja ajankuva, jossa ei vältetä kertomasta nykyajalle outojakaan ilmiöitä.

Sodasta ja rakkaudesta

Teoksen päälähteenä on vanhempien kirjeenvaihto jatkosodan aikana. Muita lähteitä ovat isä Olli Suihkon päiväkirja ja tämän satunnaiset kertomukset pojilleen näiden ollessa pieniä sekä Antti Henttosen ja Matti Lappalaisen kirjoittama Rajajääkäripataljoona 4:n historiikki Tuolla puolen Syvärin (1991). Henttonen toimi Olli Suihkon taistelulähettinä. Olli Suihko kuului kirjan toimituskunnan puheenjohtaja ja antoi käytettäväksi päiväkirjansa.

Vänrikki Olli Suihkon ja lotta Leena Kuusen katseet kohtasivat, kun molemmat olivat jatkosodan alussa matkalla kuorma-auton lavalla kohti rintamaa. Myöhemmin molemmat sattuivat Nurmoilan kylään, jonne VI armeijakunnan esikunta sijoittui.

Missään muissa olosuhteissa pari olisi tuskin alkanut seurustella, niin erilaiset taustat heillä oli ja asialla oli tuohon aikaan suuri merkitys.

Karjalaistaustainen työläispoika

Olli Suihko syntyi 1918 Laatokan pohjoispuolella Ruskealan Harlussa. Hänen lapsuutensa tuntuu ulospäin kovalta: hän menetti äitinsä synnytyksessä ja jäi isovanhempiensa huostaan, poika asui isänsä luona vain pari vuotta yhdeksän-yksitoistavuotiaana ja suhde jäi etäiseksi, ja sen jälkeen Ollista huolehtinut Ville-setä oli ”koirakoulumainen” kasvattaja.

Ville Suihkon luona Ollilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua, mikä siihen aikaan oli etuoikeus. Mutta toisin kuin varakkaammissa perheissä, luokalle jäämistä ei suvaittu eikä sellaiseen ehkä ollut varaakaan. Olli siirtyi ammattikouluun, oppi sorvaajaksi ja harjoitteli eri osastoilla. Toisaalta hän saattoi luottaa siihen, että työuraa auttaisivat jatkossa suhteet: Ville Suihko oli Valkeakosken ammattikoulun rehtori, tehtaanomistaja Juuso Waldenin lähipiiriä ja Valkeakosken Hakan ensimmäinen puheenjohtaja.

Muutto Valkeakoskelle oli merkittävä myös ideologisesti: isä oli sosialidemokraatti, Ville-setä taas suojeluskuntamies, eikä ennen sotaa voinut olla molempia. Olli liittyi suojeluskuntaan 14-vuotiaana (ehkä tarkoitetaan suojeluskuntapoikia?) ja menestyi siellä hyvin, samoin urheilussa Valkeakosken Hakan riveissä. Kunnostautuminen molemmissa epäilemättä nostatti itsetuntoa ja korvasi näin koulumenestyksen puutetta. Osittain sotilaan ja urheilijan taidot menivät päällekkäin, mikä huomattiin nopeasti sodan aikana.

Olli aloitti asevelvollisuuden suorittamisen syyskuun alussa 1939. Marraskuun viimeisenä päivänä alkoi talvisota, mutta Olli joutui kuukaudeksi Hennalan sotasairaalaan. Raatteen ja Kuhmon taisteluissa hän palveli JR 65:ssä taistelulähettinä ja partioiden vetäjänä. Ennen sodan päättymistä Olli oli ylennetty alikersantiksi ja sodan päätyttyä hänet määrättiin reserviupseerikouluun, mikä oli poikkeuksellista muille kuin ylioppilaille. RUK:n päätyttyä hän jatkoi asevelvollisuuden suorittamista ja toimi aseupseerina ja koulutustehtävissä.

Vaikka Ollin lapsuus tuntuu kovalta, hän oli luonteeltaan valoisa ja optimistinen.

Sivistyneistöperheen ylioppilastyttö

Leena Kuusi syntyi helsinkiläiseen yläluokan perheeseen 1920. Granfeltit olivat aatelissukua, mutta 1800-luvun lopulla isoisä oli fennomaani-innossaan muuttanut perheen kielen suomeksi. Isä Aarne Kuusi oli jopa suomentanut sukunimensä Kuuseksi. Tämä saattoi auttaa työuraa suomenkielisissä vakuutuslaitoksissa. Lopulta isä toimi vakuutusyhtiö Salaman toimitusjohtajana.

Isä kasvatti lapset itsenäisiksi, mutta tämän periaatteet vaikuttivat alitajuisesti heidän ratkaisuihinsa. Koska isä luotti heihin, he eivät halunneet rikkoa luottamusta.

Perheen varakkuutta ei tuotu esiin, sillä arvoja olivat vaatimattomuus ja raittius. Ruokapöydässä noudatettiin asketismia: ei väkeviä juomia, ei kahvia, ei tupakkaa, ei mausteita.

Toisaalta arvona oli sivistys. Äiti Alli ohjasi lapset kulttuurin pariin.  Lapset kirjoittivat, soittivat ja lauloivat. Oman lehden nimi oli Kotikuusen kuiskehia.

Mutta äidin kautta siirtyi myös toisenlainen perintö, ”degeneraatio Wegeliana”. Oman äidin Anna Zidbäckin, omaa sukua Wegelius, ahdistus siirtyi Allille. Hän oli ankaran uskonnollinen, jätti lapset palvelijoiden huostaan ja pakotti molemmat Helsingissä ja Mäntyharjun Jylhässä päivittäisiin hartaudenharjoituksiin.

Ennen sotaa äiti Allilla diagnosoitiin maanis-depressiivinen sairaus, jota nykyään kutsutaan kaksisuuntainen mielenhäiriöksi. Hän vietti jaksoja sairaalassa ja myös omaehtoisessa retriitissä.

Äiti arvosti poikiaan, etenkin vanhinta Mattia, mutta väheksyi tyttäriään. ”Maijasta ja Leenasta ei hänen mielestään voinut tulla mitään.” Maijalla diagnosoitiin 30-luvulla sama sairaus kuin äidillään, mutta hän toipui.

Niinpä vaikka Leena näytti saaneen syntymälahjaksi kaiken maallisen hyvän, häntä vaivasi häntä sisäinen epävarmuus.

Leena pääsi ylioppilaaksi keväällä 1939. Hän oli opiskellut musiikkia ja laulanut Heikki Teittisen perustamassa Suomen ensimmäisessä kamarikuorossa.

Vanhimmat veljet olivat äärioikeistolaisia: Matti kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS) ja Pekka IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta Leenaan, jonka ihanteet ja asenteet olivat ehdottomia.

Leena esiintyi Merjan Kaiussa, Pekan johtamassa Sinimustien lausuntakuorossa. Ohjelmistoon kuului runoja Matin runokokoelmasta Runon ja raudan kirja.

Ennen talvisotaa Leena osallistui Maan Turvan viihdytysjoukkoihin, joka esiintyi YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin) kutsutuille sotilaille pitkin itärajaa.

Talvisodan jälkeen Leena aloitti opiskelun Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Jatkosodan alkaessa hän ilmoittautui muonituslotaksi VI Armeijan esikuntaan, olihan hänen itsensä toimittava niin kuin hän oli toisia kehottanut.

Esimerkillinen sotilas ja upseeri

Olli Suihko osallistui jatkosotaan Rajajääkäripataljoona 4:n (RjP4) riveissä.

Rajamiehistä koostuva Rajajääkäripataljoona 4 perustettiin Syvärinkaupungissa joulukuun alussa 1941. Pataljoona koostui eri joukko-osastojen rajajääkäreistä. Nämä yksiköt oli koottu rajavartijoista ja rajaseutujen asukkaista. Koska niiden paikallistuntemus talvisodan rauhassa luovutetuista alueista oli ollut tärkeä jatkosodan hyökkäysvaiheessa, ne olivat joutuneet koviin taisteluihin.

Kun Suomi oli vallannut 1941 Itä-Karjalan, RjP4:n asemat olivat Syvärinkaupungin ja Pertjärven välisessä maastossa. RjP4 oli osa Rajajääkäriprikaatia, joka kuului 7. divisioonaan joka taas oli Aunuksen ryhmää.

Olli johti jääkärijoukkuetta. Se oli eliittipataljoonan eliittijoukkue, joka heitettiin usein pahimpaan paikkaan. Lisäksi hän toimi tarkka-ampujana, urheilu-upseerina, tiedustelupartioiden vetäjänä ja komppanianpäällikkönä.

Aunuksen rintamalla asemasota ei alkanut vielä joulukuun alussa 1941, kun Mannerheim pysäytti suomalaisten etenemisen. Puna-armeija yritti iskeä takaisin ensin Gorassa joulu-tammikuussa 1941 ja huhtikuussa 1942 Pertjärvellä. Molemmat hyökkäykset suomalaiset onnistuivat torjumaan.

Jälkimmäisessä tapauksessa Ollin 50-miehisen partion tehtävänä oli ottaa selvää venäläisten asemista ja haitata näitä. Ollin metodina oli harjoitella perusteellisesti ja ottaa kaikki mahdollinen huomioon sekä tuumia yhdessä miesten kanssa onnistumismahdollisuuksia. Sitten mentiin pervitinin voimalla. Tällä kertaa palattiin ilman tappioita.

Tämän jälkeen mittavampi taistelutoiminta laantui kesäkuuhun 1944 asti. Partiomatkoja Olli kuitenkin teki lähes viisikymmentä.

”Uhmamielellä, kiihko rinnassa tehtävän takoessa pääkuoressa riennetään, ryömitään, ammutaan. Jokainen tekee vaistomaisesti sen tarkemmin ajattelematta jonkin ’urotyön’, joka muulloin nostaisi hiukset pystyyn.”

Omien miestensä keskuudessa luutnantti Suihko ”yrittää vitsailla, ottaa löysin rantein ja syventyä jokaisen huoliin ja asioihin”, mutta Leenalle hän saattoi kirjoittaa epävarmuudestaan.  Kaikesta Olli ei kuitenkaan kertonut kirjeissään, vaan noudatti ajan yleistä periaatetta, että sotilaan ei pidä valittaa läheisilleen asioista, jotka ovat kaikille yhteisiä ja joita ei voi muuttaa, ja siten raskauttaa näitä.

Toki sotasensuurikin oli otettava huomioon, mutta se ei näytä kirjeisiin suuremmin puuttuneen.

Lisäksi ”Ollille oli tärkeää osoittaa kunnostautumistaan Leenan silmissä.  Tapahtumien selostus toimi varmaan Ollille myös terapiana.”

Myöskään Rajajääkäripataljoona 4:n historiikissa Tuolla puolen Syvärin ei juuri kerrota sodan nurjista puolista. Seppo Suihkon kirjassakin on aukkoja, koska Olli ei kirjoittanut kaikesta. Niinpä saadaan tietää, että eräs sotilas ampui kostoksi sotavangin, mutta ei sitä rangaistiinko häntä vai ei ja miten.

Olli eli sodan lähellä miehiään. Hirsistä rakennetussa korsussa lattia lainehtii vettä sateen jälkeen tai lumen sulettua, ruokahuolto pelasi tai ei. Esikunnissa sekä ruoka että vaatteet olivat paremmat eikä siellä välttämättä ymmärretty tavallista sotilasta.

Asemasodan aikana oli tärkeää sekä pitää huolta fyysisestä kunnosta että mielialasta. Molempia päämääriä palveli urheilu, jossa Ollilla oli tärkeä osa. Hän oli huipputekijä niin ampumisessa, hiihdossa kuin suunnistuksessa sekä yleisurheilussa moniottelijana. Helmikuussa 1942 hänestä tuli pataljoonan jääkärijoukkueen johtaja ja urheilu-upseeri.

Seurustelun vaikeudet

Leena ja Olli alkoivat tapailla Nurmoilassa ystävinä, mutta jouluyönä ”Viattomat suukot muuttuvat kuumiksi suudelmiksi.” Tapaninpäivänä ”he ajelivat mustan hevosen vetämässä reessä pitkin Aunuksen kyläteitä tähtien tuikkiessa ja pakkasen paukkuessa.”

Tammikuussa 1942 pari joutui eroamaan, ja kirjeenvaihto alkoi. Tapaamisia oli 1942-4 vain muutamia vuodessa, ehkä yhteensä kymmenisen kertaa.

”Leena epäröi, Olli on varma tunteistaan.” ”Olli ei erittele tunteitaan ja tarkastele niitä eri valaistuksissa. Se säästää monilta henkisiltä kamppailuilta, mutta pelottaa Leenaa. Olli ei pysähdy punnitsemaan heidän ’tapaustaan’.”

Sen sijaan Leena noudattaa perheen periaatetta: ”Asiat pitää pohtia puolelta ja toiselta.” Leena selittää heti alkuun, ettei ole Ollin ihannetyttö, ja luettelee huonot puolensa.

Seppo Suihko kommentoi: ”Vähemmän sisukas sulhaskandidaatti kenties vetäisi omat johtopäätöksensä ja luovuttaisi.”

Vaikka tausta ja koulutus erottavat, yhdistävääkin on: ”perheitten arvot ovat lähellä toisiaan; raittius, ahkeruus, rehellisyys ja isänmaallisuus. Kummankin suvut – Ollin kohdalla Villen – ovat kansalaissodan aikana valkoisten puolella. Leenan vanhimpia veljiä ja Villeä voi pitää aikansa oikeistoradikaaleina.”

Leenan lottakausi kesti huhtikuun loppupuolelle 1942. Sen jälkeen hän jatkoi agronomin opintojaan. Vuonna 1943 hän oli maatilaharjoittelijana Lopella sijaitsevalle Leppälahden tilalla.

Lokakuussa 1942 pari tapasi Helsingissä. Kun ”Leena jatkaa pohdiskeluaan suhteen mahdottomuudesta”, Olli otti sen todesta eikä seuraavana päivänä tullutkaan tapaamiseen. Leena yllättyi, sillä hän ”ei ole hetkeäkään kuvitellut, että he voisivat erota. Hän on puhunut Ollille omasta epävarmuudestaan, koska on toivonut Ollin valavan varmuuttaan häneenkin.” Seuraavana päivänä järkyttynyt Leena meni asemalle, ja sovinto syntyi.

Samoissa merkeissä seurustelu sitten jatkui vuosikausia. Kyse ei ole siitä, että Leena olisi epävarma siitä, rakastaako Ollia vai ei, vaan siitä että ”hänen uskonsa omiin kykyihinsä vain vaihtelee.” Taustalla on äidin vähättelyn alas painama itsetunto sekä äidin ja sisaren mielenterveyden horjuminen.

Tyttöystävän ailahtelut saivat Ollin uskomaan, että Leena kaipasi omansäätyistään kumppania. Leena torjui tämän ja vakuutti arvostavansa Ollia, joka oli yhtä älykäs kuin veljet, mutta toisella tapaa: ”Hän on säilyttänyt sodassa henkisen tasapainonsa. Jotakin valoisinta ja huolettominta poikamaisuutta on hävinnyt, mutta tilalle on tullut vastuuntuntoa. Hän ottaa johtamisen vakavasti. Hän voi olla häikäilemätön ja muista piittaamaton, äärimmäisten vastakohtien yhdistelmä, jollaisia tämä aika pojista pyrkii muokkaamaan.”

Seppo Suihko kommentoi Leenan erästä kirjettä: ”Joko taas! Voisiko joskus panna kirjeen lähettämättä paperikoriin? Tai kirjoittaa pöytälaatikkoon tyyliin ’Rakas päiväkirja’? Tai pitää sisäisen puheensa sisällään? Omaelämäkerrallisen fiktionkin kirjoittaminen olisi tehnyt hyvää.” Leena oli kuitenkin omaksunut äidiltään ehdottoman totuuden ja rehellisyyden ihanteet.

Perheitten erilainen tunneilmapiiri ja kommunikaatiotapakin tuotti vaikeuksia. Ollin lähetti Leenalle sisariensa kirjeitä, joissa nämä ”ilmaisevat itseään Ollin tavoin avomielisesti ja hellän sydämellisesti”, kun sen sijaan ”Leenan perhe välttää hellempiä tunteita. Lyödään leikiksi puheen mennessä hempeäksi. Sydämellisyyttä ja sisäisten asioiden käsittelyä pidetään lapsellisena ja helliä sanoja tunteiluna.” Tällä panssarilla perheenjäsenet suojelivat ”herkästi haavoittuvan sisimpänsä”. Juuri tämän vastakohdan takia Olli ilmeisesti viehätti Leenaa: ”Olli on välittömämpi ja lämpimämpi kuin kukaan toinen.”

Olli olisi halunnut edetä seurustelussa nopeammin ja tavata kahden kesken. Hän kysyi, miksi heidän pitäisi pidättyä seksistä, kun heillä kerran oli vakavat aikeet tulevaisuuden suhteen. Mutta Leena ei hyväksynyt ”vapaata rakkautta”. Moraalin lisäksi hänellä oli myös käytännöllisiä syitä: maineen menestys ja raskaus, kun varmaa ehkäisyä ei ollut. Muutenkaan avioliitto tai edes kihlaus ei tässä vaiheessa ollut Leenalle vaihtoehto. Myös sotalesken kohtalo saattoi pelottaa.

Kesällä 1943 Jylhässä pidettiin ”nuorisopäivät”, joihin Leenan ja Ollin lisäksi osallistuivat Leenan pikkuveljet ja toisen tyttöystävä. Sekin oli Leenan äidin mielestä arveluttavaa, mutta isä oli antanut luvan.

Maaliskuussa 1944 Olli tapasi Leenan Helsingissä ja he sopivat kihloihin menosta heinäkuun alussa. Mutta toisin kävi.

Suurhyökkäys 1944

Olli odotti, että länsiliittoutuneiden maihinnousun yhteydessä Suomikin saa ”rautaa kotona ja korvessa”. Sen sijaan hän uskoi, että ”Saksan vastaisku tulee olemaan musertava”.

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi Kannaksella 9.6. ja johti suomalaisten perääntymiseen. Mannerheim antoi 16.6. käskyn vetäytyä Itä-Karjalasta. Seuraavana päivänä Syvärin takana oleva puna-armeijan 7. armeijakunta sai Stalinilta käskyn tuhota Aunuksen ryhmä. Puna-armeijalla on kaksitoista divisioonaa ja suuri määrä erityisaselajien joukkoja, Aunuksen ryhmällä kolme divisioonaa ja yksi prikaati.

Suomalaiset vetäytyivät Syvärin yli joen pohjoispuolelle. RjP4 varautui suojaamaan 7. divisioonan vetäytymistä. Venäläiset tekivät yllättäen maihinnousun Laatokan koillisrannalle ja uhkasivat suomalaisten sivustaa.

RjP4 joutui kovimpiin taisteluihin Tokkarin viivytysasemassa, jonka hallussapito oli tärkeää, koska se suojasi VI armeijakunnan vetäytymistä Aunuksen kannaksen länsiosassa. ”Ollille tilanne on helpompi kuin monille muille. Hermot ja lihakset ovat kunnossa, pää kylmänä.”

Leena ei saanut Ollilta kirjettä kolmeen viikkoon. ”Hän vakuuttaa itselleen, että vääryys ja väkivalta voi tässä maailmassa savuttaa näin kirkuvaa riemuvoittoa. Mutta ehkä on nöyrryttävä ajattelemaan, ettei oikeus voita heidän sukupolvensa kohdalla, vaan vasta seuraavan tai sitä seuraavan sukupolven aikana. Silloin he kaksi ja monet muut saavat omat unelmansa uhraten elää, kärsiä ja ehkä menehtyä kerran koittavan valoisan tulevaisuuden lunnaiksi.”

Kun Olli viimein sai lomaa, pari vaihtoi Leena aiemmin ostamat kihlasormukset 3.9. Seuraavana päivänä tuli aselepo.

Olli joutui vielä Lapin sotaan. Siellä eräät asukkaat pitivät enemmän saksalaisista kuin suomalaisista. Marraskuussa 1944 Olli joutui sairaalaan juotuaan eräässä mökissä maitoa, joka oli myrkytetty petrolilla. Joku saksalaismielinen emäntä oli tehnyt saman muillekin.

Marraskuussa Olli kotiutettiin armeijasta yli viiden vuoden jälkeen.

Suurin haaste sodan jälkeen

Vasta rauhan tultua pari saattoi tutustua toistensa ”arkiminään”.

Vuoden 1945 Leena opiskeli Lepaan puutarhaopistossa. Ehkä he tulevaisuudessa hoitaisivat Jylhän tilaa? Olli taas opiskeli Helsingin teknillisessä koulussa. Ville-setä suunnitteli Ollille uraa Valkeakoskella, mutta kasvattipoika oli itsenäistynyt.

Sota oli vaikuttanut ratkaisevasti Ollin elämään. Menestys johtajana sodassa oli kohottanut itsetuntoa ja upseerin arvo oli auttanut kihlaamaan tytön, joka muuten olisi ollut saavuttamaton.

Olli kirjoitti päiväkirjaa, jota Leena luki ja kirjoitti omia kommenttejaan. Olli ei edelleenkään ymmärtänyt Leenan käytöksen ja mielialojen vaihtelua, mutta häntä vaivasi myös alemmuudentunne ”voimakasta ja esiintymisvarmaa” morsianta kohtaan.

Olli näki painajaisia sodasta, mutta sodan loppuminen merkitsi myös sotasankarin arvon menetystä. Toisin kuin Leenan yliopistossa opiskelevat veljet, Olli ei ollut saanut opintolomaa sodan aikana, eikä opiskelun aloittaminen 26-vuotiaana ollut helppoa. Paineet onnistua olivat vielä muita kovemmat, sillä 0lli halusi saavuttaa Leenan akateemisen suvun hyväksymisen.

Molemmat idealisoivat toista ja vähättelivät itseään: ”Kummallakin on toiselta puuttuvia ominaisuuksia.”

Uskontoonkin pari suhtautui eri tavalla. Olli on säilyttänyt lapsenuskon, kun taas Leena on saanut hänen tarpeekseen kodin pakollisista hartaushetkistä.

”Heillä ei ole paluutietä, on vain pyrittävä yhdessä eteenpäin.”

Kesällä 1945 ristiriidat lieventyivät eikä pahoja yhteenottoja enää ollut. Pari sopi naimisiin menosta loppukesällä 1946.

Mutta tulikin uusi, odottamaton koettelemus: loka-marraskuussa 1945 Leena sairastui lapsihalvaukseen eli polioon. Hän joutui olemaan kolme viikkoa kulkutautisairaalassa, jossa hoitona oli liikkumattomuus. Säryt olivat kovat.

Leenan mielestä avioliitto ei voinut toteutua, sillä hän ei halunnut Ollin vaivoiksi. Tai niin hän ainakin sanoi, vaikka sisimmässään ilmeisesti halusi, että Olli vakuuttaisi hänelle päinvastaista. Eikä Olli luovuttanut: kaveria ei jätetty rauhankaan aikana. Leenan kunto parani kuntoutuksen avulla, mutta invaliditeetti jäi.

Vihdoin heinäkuun lopulla 1947 olivat häät. Leenan perheen avulla saatiin asunto Johanneksenrinteeltä.

Tuoreena aviovaimona Leena vertasi elämäänsä vuoteen 1945, jolloin kaikki oli päältä katsoen ollut kunnossa: ”vastasaatu rauha, hyvä toveripiiri, hyvä sulhanen, mainio terveys”. Silti hän oli ollut ”kummallisen tasapainoton, rauhaton, kaikenlaisten epäilysten vallassa”. Vaikka hänellä oli edelleen ”ailahteluja, synkkyyden ja epätoivon puuskia”, hän oli enimmäkseen ”sanomattoman onnellinen”, sillä toisin kuin terveenä, hän osasi nyt arvostaa sitä, mitä hänellä oli.

Ehkä ristiriitojen käsittely etukäteen oli sittenkin ollut hyödyksi, niin tuskallista kuin se oli Ollille ollutkin.

Olli oli valmistunut teknikoksi joulukuussa 1946, ja Leenan laudaturtyö valmistui joulukuussa 1947. Ollin suunnitelmat jatko-opiskelusta romuttuivat, kun esikoinen Seppo syntyi syyskuussa 1948. Vaikka Leenakin meni töihin, tulot eivät tahtoneet riittää, sillä Leenan invaliditeetin takia oli palkattava kotiapulainen. Toinen poika Sampo syntyi 1951.

Matalasta koulutuksestaan huolimatta Olli teki nousujohteisen uran, ja hänestä tuli lopulta Yhtyneiden kuvalehtien henkilöstöpäällikkö ja johtoryhmän jäsen. Leena puursi eläkeikään asti vakuutusvirkailijana.

Olli kuoli 1994 ja Leena 2007.

Aikuinen lapsi löysi vanhempansa syvemmällä tavalla

Sodasta ja rakkaudesta on kertomus myös siitä, miten aikuinen lapsi saa kirjeiden ja päiväkirjan avulla vanhemmistaan syvemmän käsityksen ja siten ymmärtämään ja arvostamaan heitä näiden kuoleman jälkeen, vaikka näiden eläessä avoimet keskustelut ovat jääneet käymättä.

Aikoinaan sodan kokeneiden vanhempien ja 60-lukulaisten nuorten yhteentörmäys oli väistämätön, olivathan heidän kokemuksensa niin erilaisia. Mutta vuosien vieriessä perspektiivi laajeta, kun näkee sekä vanhempansa että itsensä sukupolvien ketjua: mitä vahvuuksia ja heikkouksia, asenteita ja arvoja kukin on vanhemmiltaan saanut ja mitä edelleen lapsilleen välittänyt.

Nykyään kuulee usein väitettävän, ettei kukaan selvinnyt sodasta traumatisoitumatta. Olli Suihko osoittaa, että se oli mahdollista. Sotaa korostamalla sivuutetaan se, että traumoja voi saada muutenkin, kuten Leena Kuuselle kävi äidin väheksynnän takia.

Seppo Suihko uskoo, että sota vaikutti isän persoonallisuuteen ja toimintaan kasvattajana hyvin vähän. Olli käytti vähän alkoholia eikä ollut arvaamaton, saati väkivaltainen. Kasvatusmenetelmät olivat perinteisiä, remmi oli silloin tällöin käytössä. Esikoisen erilainen luonne olisi kaivannut ”monivivahteisempaa ulottuvuutta”, mutta ainakin ”Isän ja poikien yhteisistä urheiluista jäi pojille elämän mittainen liikuntaharrastus.”

Isä ”jäi esikoiselleen yksiulotteisemmaksi; tarmokkaaksi urheilijaksi, sotasankariksi ja päälliköksi, miksei myös ihmisten yhdistäjäksi ja sosiaalisesti lahjakkaaksi hauskanpitäjäksi.” Niinpä Ollin sodanjälkeisen päiväkirjan paljastamat syvät mietteet olivat pojalle elämys. Olisiko niin, että isän ollut helpompi näyttää herkempi puolensa tyttärelle kuin pojalle, jolle hän haluaa olla esikuva?

Äiti taas ei invaliditeettinsa takia saanut haaveilemaansa työtä, ja hänen oli luovuttava myös rakkaasta harrastuksesta kuorolaulusta, kun invalidi ei sopinut kuoron imagoon. Kotona oli kuitenkin piano, ja äiti ”välitti pojilleen sukujensa kulttuuriperintöä, humanismia ja musiikkia” kuten oma äitinsä aiemmin. Kirjeiden ansiosta Seppo Suihko alkoi suhtautua äitinsä tiukkoihin moraalikäsityksiin ymmärtäväisemmin kuin nuorena.

”Perheemme arjessa ja juhlassa kohtasi kaksi erilaista kulttuuria. Ehkä sen vuoksi en itse ole ollut täysin kotonani kummassakaan.” Vaikka tällainen on rankkaa yksilölle, se auttaa kirjallisessa työssä.

Mannerheim-risti jäi saamatta, mutta elämä onnistui

Olli oli ollut pataljoonan komentajan Olli Korhosen luottoupseeri. Korhonen oli kysynyt Ollilta, haluaisiko tämä Mannerheim-ristin vai ylennyksen kapteeniksi. Olli oli asettanut etusijalle ristin, mutta jos hän ei saisi sitä, komentaja on luvannut ylennyksen. Mutta Korhonen jäi sotavangiksi 6.7. Seuraajan ja Ollin välillä vallitsi luottamuspula. Sekä risti että ylennys jäivät saamatta.

Olli kuulee myöhemmin, että syynä olisi ollut myös kaksintaistelu Lauri Törnin kanssa, jota saman aikaan oli samasta prikaatista ehdotettu ritariksi.

Kun Seppo Suihko kirjoittaa, että ”Mannerheim-ristin kenties Ollin nenän edestä saaneesta Lauri Törnistä tuli legendaarinen sotasankari”, joka ”nousi maineeseen”, kun taas ilman ristiä jäänyt isä ”sotilaana unohdettiin”, ei käy selville, onko poika pahoillaan asiasta. Toisesta perspektiivistä nimenomaan Olli Suihko onnistui elämässään: hän ei jäänyt kiinni sota-ajan identiteettiin, puhumattakaan että olisi paennut maasta kuten Törni, vaan onnistui luomaan rauhan aikana työuran ja perustamaan perheen.

Kirjallisuutta

Henttonen, Antti & Lappalainen, Matti: Tuolla puolen Syvärin. Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa. Otava 1991.

Heikki Turunen: Kuokka ja kannel

Heikki Turusen Kuokka ja Kannel kuvaa Suojärven Hyrsylänmutkan ihmisiä 20-luvulta talvisotaan. Teos on samannimisen trilogian ensimmäinen osa.

Karjalan ja evakkojen kuvauksessa on painottunut Karjalan kannas. Jonkin verran kerrottu myös Laatokan Karjalasta. Lähes kokonaan huomiotta on jäänyt ortodoksiset karjalaiset, joista pääosa asui Raja-Karjalassa.

Raja-Karjalassa puhuttiin samaa karjalan kieltä kuin rajan takana. Sen, miten suuri ero suomen kirjakieleen oli, näkee romaanissa konkreettisesti, sillä repliikit ovat karjalaksi. Useimmiten ne luettuna suurin piirtein ymmärtää, mutta puheen kanssa olisi todennäköisesti toisin.

Hyrsylänmutkaksi kutsuttiin aluetta, jota Neuvostoliitto ympäröi kolmelta taholta ja jota Suomeen yhdisti vain kapea kannas. Hyrsylänmutkan ihmiset olivat suomussalmelaisten lisäksi toinen ryhmä, jotka joutuivat kokemaan miehityksen ja sitten sotavankeuden.

Runollinen rajavartija ja eksoottinen karjalaiskaunotar

Kuokan ja kanteleen (2016) alussa Hyrsylän kylään saapuu pitkän pyörämatkan jälkeen uusi rajavartija Seppo Tuononen. Hän rakastuu ensi silmäyksellä eksoottisen tummaan Malanjaan ja tämä häneen. Eroottisen viehätyksen lisäksi yhteen vetää kulttuuriharrastus: Seppo lausuu runoja, Malanja laulaa operettisäveliä.

Malanja on naimisissa seppä Johor Breloin kanssa, joka on vaimolleen jatkuvasti uskoton. Kun parin poika Johannes pelastuu ihmeenomaisesti hukkumasta, Malanja yrittää tukahduttaa tunteensa Seppo kohtaan, kuolettaa viettinsä ja ”pyhittäytyä”: ”Sielunsa hän omisti päivittäisin polvirukouksiin ja ristinmerkein Jeesukselle, naisen lihansa aviomiehelle. Hän alkoi pukeutua akkamaisesti ja sitoi huivin kaulaansa ollakseen herättämättä suotta muiden miesten haluja. Jopa uniin tulleen rajamiehen hän pyrki pyyhkimään mielestään ristimällä itsensä joka ilta obrasan edessä: ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.’”

Malanja ripittäytyy kansakoulunopettaja Pajurannalle, joka ”sai juuri herätykseen saaneen synnintekijän hurmioituneessa tilassa olevan uskonsisaren vakuuttumaan heidän olemisestaan Herran valittuja, sanoi Jumalan ottaneen heidät varjelukseensa toteuttaakseen jonkin Karjalan tulevaisuuteen liittyvän suunnitelmansa.”

Malanjalle syntyy tytär Manja. Seppo menee naimisiin kansakoulunopettaja Outin kanssa.

Kun Seppo pelastaa salakuljettajan kidnappaaman Manjan, äiti ja tytär alkavat palvoa tätä sankarina. Myös kyläläiset kutsuvat Seppoa Hyrsylän sankarivävyksi.

Outi näkee, miten sydänystävä ja serkku Malanja ja aviomies ”tuijottivat toisiaan rakastuneemmin kuin koskaan”, mutta itse intohimoisena ihmisenä ymmärtää heitä ja luottaa Malanjan uskoon.

Omituinen ratkaisu kirjailijalta on kuvata Malanjan ja Sepon vuosia kestänyttä palavaa kaipuuta ja kiimaa tosiaan kohtaan, mutta pettää lukijan odotukset jättämällä sen huipennus kuvaamatta ja vain vihjata, että rakkaus toteutuu yhden kerran fyysisesti.

Malanja kuolee synnytettyään tyttären, Siljan. Lapsen isästä ei ole varmuutta, sillä Malanja on maannut samoihin aikoihin myös aviomiehensä kanssa, mutta Siljan ulkonäkö viittaa Seppoon. Synnytyksessä auttanut Outi pitää epäilyksensä omana tietonaan eikä kanna asiasta miehelleen kaunaa.

Kerran Siljan isäehdokkaat Seppo ja Johor ryhtyvät painimaan, ja katsojat veikkaavat, voittaako symbolisesti Ruotsi vai Karjala, Suomi vai Neuvostoliitto. Johor antaa Sepon voittaa, ja sitten ”napalangot” ryyppäävät yhdessä. Aika kummallista tämäkin, jollei tarkoituksena ole painottaa karjalaisten perimmältään sopuisaa luonnetta verrattuna vaikka pohjalaisiin.

Opettaja Pajuranta ylistää ortodoksista uskoa, rakennustaitoa ja karjalan kieltä

Kansakoulunopettaja Pajuranta on suojeluskuntalainen ja Karjala-intoilija, joka pitää historiasta pitkiä esitelmiä. Ne eivät oikein sovi romaanimuotoon, mutta kirjailija on katsonut lukijoiden tarvitsevan valistusta.

Trilogian ensimmäisessä osassa Pajuranta jo ulkonäöltään koominen hahmo. Lisäksi hänen vihjaillaan pitävän miehistä. Naureskelu on kuitenkin hyväntahtoista eikä hänestä ole tehty negatiivista stereotyyppiä toisin kuin opettaja Rautajärvestä Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa.

Pajuranta on toisaalta valkoisen Suomen aatteiden kannattaja, mutta toisaalta ortodoksi ja karjalaa äidinkielenään äidinkielenään. Niinpä Suur-Suomeen on hänelle omakohtainen, koska rajan toisella puolella on samanlaisia karjalaisia.

Sotien välillä rajaseuduilla Lapista Kannakselle oli Maria Lähteenmäen mukaan käynnissä yhdenmukaistaminen. Sitä Pajuranta ei kannata. Toki hänen tavoitteensa on lisätä paikallisten lojaalisuutta Suomea kohtaan, mutta metodina on nostaa näiden itsetuntoa asettamalla karjalaiset ja ortodoksit karjalan kieltä puhuvat muiden suomalaisten ja luterilaisten edelle asiassa kuin asiassa.

Luterilainen kirkko on ankara ja tuomitseva, mikä näkyy virsissäkin, kun taas ortodoksinen kirkko on ”armorikas ja kilvoittelemaan houkutteleva seitsemine sakramentteineen, joista tärkein on katumuksen mysteerio. Meille evankeliumi tarkoittaa kirjaimellisesti ilosanomaa. Kirkkoamme leimaa ajatus Kristuksesta ihmiseksi tulleen Jumalan, Neitsyt Marian ja taivaan kauneuden maanpäällisenä ilmentäjänä.”

Samalla tavalla Pajuranta vertailee erään suurperheen hirsitaloa koristeellisine räystäineen ja värikkäine parvekkeineen moderniin suomalaiseen ”vaaleaksi maalattuun laatikkomaiseen asuintaloon” edellisen eduksi.

Karjalan kielikin on Pajurannan mielestä liudennuksineen ja suhuäänteineen suomen kieltä kauniimpi.

Vanhaa arvostetaan mutta elintasoa korotetaan

Eristyneen Hyrsylänmutkan vanhakantaisuus 20-luvulla tehdään romaanissa selväksi, mutta suureksi osaksi noita piirteitä kuvataan arvostaen: asukkaat asuvat yhdessä saman katon alla kotieläinten kanssa, pukeutuvat pellavaan ja sarkaan, noudattavat pakanallisen luonnonuskon ja ortodoksisen kristillisyyden yhdistäviä seurustelu- ja häätapoja ja kokoontuvat iltaisin tekemään puhdetöitä ja kertomaan satuja ja tarinoita. Kuvaus keskittyy siis eksotiikkaan.

Ortodoksisia tapoja noudatetaan: ”he tekivät ristinmerkin ikoniin päin joka kerta syömään ruvetessaan. He välttivät syömästä lihaa pääsiäispaaston aikana, käyttivät katumuksen sakramenttia edellyttävissä ehtoollisjumalanpalveluksissa toisinaan Annantehtaan ortodoksikirkossa, vaikka matka sinne kesti hevospelissä päiväkausia.”

Muuten Hyrsylänmutkan ulkopuolella sijaitsevaa Annantehdasta tai muita yrityksiä ei lainkaan kuvata. Työläisten näkökulma olisi voinut antaa paikkakunnasta erilaisen käsityksen. Yläluokkaa seudulla ei ole olekaan. Nyt kuvauksen kohteena ovat vain maatilat, koulu ja rajavartiosto. Huomattakoon, että rajavartijat ovat muualta Suomesta eli paikkakuntalaisten lojaalisuuteen ei täysin luoteta vaan heidän uskotaan katsovan rajan ylittäjiä, esimerkiksi salakuljettajia, läpi sormien.

Pajuranta ei ole vain aatteellinen intomieli, joka kerää ympäri Suomea rahaa suojeluskuntatalon rakentamista varten ja samalla levittää tietoa paikkakunnasta. Hän saa aikaan käytännöllisiä parannuksia innostuttamalla miehet pulan keskellä raivaamaan suon pelloksi. Taloudellinen syy yhdistyy poliittiseen: näin näytetään, että ”vapaa demokratia on sosialismia parempi vaihtoehto. Lisäksi paraneva toimeentulo ja täydellä mahalla nukkuvat lapset ovat pitkän päälle tuhoisampi ase puna-aatetta vastaan kuin viha ja paitojen repiminen ihmisten päältä. Toisin sanoen teemme maanpuolustustyötä tarttumalla aseen sijasta kuokkaan.”

Rajaseututyön toiminta-ajatus oli Maria Lähteenmäen mukaan, että rajaseutu oli ”kohotettava” muun maan tasolle, mutta ennen muuta alueen ihmisten poliittisen luotettavuutta oli vahvistettava vieraita vaikutteita, erityisesti venäläisyyttä vastaan.

Hyrsylänmutkan elintaso alkaakin lähestyä muun Suomen tasoa ja siitä suunnitellaan jopa vilja-aittaa. Vuosi ennen sotaa saadaan jopa sähkövalot.

Saadaan myös oma tsasouna. Spoassan päivän praasniekan aikana kosinta vanhaan tapaan puhemiehen (”partamiehen”) välityksellä. Kirkolliseen juhlaan yhdistyy myös maallinen juhlinta. Poliisi vetää vesiperän viinan etsimisessä, varoitus on ehtinyt perille, ja juomat ja juopuneet piilotettu kotietsinnän ajaksi.

Ortodoksien suurin juhla on pääsiäinen. Vuonna 1939 Suojärvellä iloitaan kirkossa perinteiseen tapaan, eivätkä maailmalta kuuluvat uutiset saa uskomaan sotaan.

Juuri ennen sotaa saapuu myös matkailijoita, joka kuvauttavat itsensä tyhjäksi jääneen kolhoosikylän edessä kuin myöhemmät matkailijat Berliinin muurin. Matkailu oli Lähteenmäen mukaan yksi tapa tehdä rajaseutu tutuksi kaikille suomalaisille.

Yhteys rajan yli sukulaisiin katkeaa

Autonomian aikana rajaa ei ole käytännössä ollut, vaan Suomen ja Venäjän puolella asuvat karjalaiset olivat kyläilleet keskenään, solmineet avioliittoja ja käyneet samoja venäjänkielisiä kouluja.

Nyt Neuvostoliiton viranomaiset ovat kieltäneet yhteydenpidon, mutta keinoja siihen löytyy. Koska Hyrsylän ja Posuadan kylät erottaa vain kapea järvi, pyykkärit kertovat laulaen uutisia karjalaksi, mitä venäläissotilaat eivät ymmärrä.

Niinpä naapurikylän muutoksia päästään seuraamaan aitiopaikalta. Kollektivisointi herättää Hyrsylän asukkaissa ”sääliä ja suuttumusta”, ovathan kyseessä sukulaiset ja ystävät, mutta jostain syystä rakentaminen jää kesken.

Kalkin liikemiessuvun vesa kertoo (liian modernein termein) ”etnisistä puhdistuksista”, ”joiden oli kuullut Stalinin ulottaneen Karjalan kansantasavaltaankin. Perhekunnittain Neuvostoliiton paratiisina nähneinä ja hyvässä uskossa Venäjän Karjalaan metsätöihin ja kaivoksiin tulleita kanadansuomalaisia alaisia kommunisteja oli laman aikana teloitettu tai viety Siperiaan.”

Myöhemmin myös Posuadan kylän asukkaita kohtaa joukkokarkotus. Tilalle tulee neuvostosotilaita ja venäläisiä siviilejä, jotka kääntävät pyykkirannassa suomalaisille selkänsä.

”Piinallisinta oli epätietoisuus siitä, minne heidät oli viety ja miksi. Ensin luultiin, että heidät oli laitettu Siperian kaivoksille tai teloitettaviksi hyväuskoisten Kanadan-siirtolaisten tavoin. Mutta syyspuolesta alkoi liikkua rajavartioston tiedustelutietoihin perustuvia huhuja, että heidät oli viety Kolatselän keräilykeskuksen kautta Aunuksen ja Äänisen taakse, osa myös Siperian hiilikaivoksille, syynä todella Autonomisen Karjalan kansantasavallan kollektivisoinnin keskeytys. Kaikkien rajaa vasten olevien kylien arveltiin kokeneen Posuadan kohtalon.” Mutta ”miksi takapajuinen syrjäkylä oikeastaan oli evakuoitu, riittikö salakauppa syyksi? Ehkä Kreml pelkäsi, että neuvostokansa näkisi demokraattisen naapurimaan huiman kehityksen ja samalla totuuden sosialismin paratiisista Hyrsylän mutkan kautta silmiensä edessä kuin tarjottimella, ja sehän ei sopinut suljetun yhteiskunnan etuoikeutetulle johdolle. Tai sitten…?”

”Tai sitten”-ilmauksella tarkoitettaneen romaanissa Neuvostoliiton valmistautumista sotaan Suomea vastaan (tosin Neuvostoliiton kannalta se tarkoitti pelkoa Suomen hyökkäyksestä). Joka tapauksessa ryhmänä epäluotettaviksi leimatut karjalaiset karkotetaan rajan pinnasta.

Kansakoulun merkitys kansallisen identiteetin luomisessa

Yhtenäistäminen näkyy selvimmin kansakoulussa, jossa lasten on puhuttava ”kirjasuomea”, joka karjalan kielen puhujille merkitsi lähes vieraan kielen opettelua.

Kansakoulun merkitys kansallista identiteetin luojana on keskeinen. Tulos nähdään, kun koulun kookkain ja huonotapaisin poika kirjoittaa aineessaan ”Kotiläänimme Viipuri” ”kömpelöin lausein olevansa ylpeä Suomen suurimmasta läänistä ja Pohjolan Pariisiksi sanotusta Viipurista ja vihaavansa Venäjää, joka on tuhonnut ja polttanut sitä vuosisatoja.”

Poika on omaksunut täysin ajan suomalaiskansallisen historiankäsityksen, jossa tärkein identiteettitekijä on kieli. Todellisuudessahan se oli aikaisemmin uskonto. Pojankin ortodoksiseen uskoon kastetut esivanhemmat olivat samastuneet Venäjään ja pitäneet vihollisinaan katolisia ja luterilaisia suomalaisia ja karjalaisia, joita he kutsuivat ”ruotseiksi”.

Käkisalmen lääni kuului Ruotsiin vain sata vuotta, Stolbovan rauhasta 1617 Uudenkaupungin rauhaan 1721. Tuolloin Ruotsi vainosi ortodokseja niin, että näitä pakeni Venäjän puolelle. Kun Venäjä oli valloittanut Suomen 18909, Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812.

Sepon mielestä aine on ”Yllättävän isänmaallinen ja hyvä aine siltä junkkarilta”, mutta Outi on toista mieltä: ”Liiankin isänmaallinen. – – Oikeuttaako verisinkään historia koululaitosta vihamaan Venäjeä, muga kui olemmo näköjään tehny. Ollah kuitenkin tuhatyheksänsataaluvul, ja Neuvostoliiton sisällä edelleen vanha hieno kulttuuri, Tolstoin ja Tsehovin da Tšaikovskin kansa ja maa. Kalevalakin saatu Venäjältä, itseasiassa. Mutta koululapset pitää niitä barbaareina ja ryssittelee, haluisi voittaa ja tappaa. Rauhaan ja yhteistyöhön naapurin kanssa meijän kai kuuluisi nuoriso opettaa, mutta myö kasvatammo ryssänvihaan…”

Outi jopa sanoo: ”Jos tässä soda tulou, on vöörin syytteä siidä yksin venjalaisia. Olemme isse provosoineet Neuvostoliiton siihen. Hullu mieletöintä yllyttänyt.”

Kaunis ja työteliäs Manja

Malanjan tytär Manja saa kasvaessaan vaikutteita toisaalta lukemistaan romanttisista rakkausromaaneista, toisaalta ortodoksisesta kristillisyydestä. Hän kokee ”lihan himon” syntinä ja matkustaa Valamoon tekemään synnintunnutuksen.

Äiti Malanjan kuoltua synnytyksessä Manja lupaa kasvattaa pikkusisarensa Siljan samanlaiseksi ortodoksiksi kuin itse on. Vielä koulua käyvän Manjan tehtäväksi lankeaa myös karjan ja kodin hoito. Topakasti hän komentaa isän ja aikuistuvat veljet, jotka ”pitivät navettatöitä ja talousaskareita naisten tehtävinä”, auttamaan ”lannanluonnissa, veden- ja polttopuiden kannossa ja muissa raskaissa maaemännän töissä.” Silti työtä riittää aamusta iltaan.

Manja taistelee piiaksi tullutta Hirvi-Juulia vastaan, joka pyrkii isä Johorin vaimoksi. Hän tekee Hirvi-Juulin luvattomasta alkoholin valmistuksesta ilmiannon ja tämä saa vankilatuomion – ja pelastuu talvisodan vankeudelta.

Lähes 14-vuotiaana Manja on ”likimain täysi nainen – hoikkauumaista päärynävartaloa, omituisen arvokasta käyntiään ja surumielistä hymyään myöten äitinsä kuva. Itämaisine piirteineen ja kiiltävänmustine kankipaljakkoineen – – hän oli ilmestys, jonka vain juuri tuo ylpeydeltä vaikuttava arvokkuus ja uskovaisen orpotytön maine oli suojellut samallaiselta yläkoulun poikien piiritykseltä kuin kuvankaunis Vuolammen Veera.” Veerasta tulee Manjan elämänikäinen kiusanhenki.

Luostariin meno houkuttaa Manjaa, mutta sitten hän alkaa Outin esimerkin mukaan haaveilla kansakoulunopettajaseminaariin menosta. Hän ihastuu ponomariin eli alttaripalvelusta hoitavaan, ”jeesussilmäiseen” Markovin Raunoon, joka suunnittelee pappisseminaariin menoa mutta lausuu myös Runebergin runon Sotilaspoika.

Aikuistuessaan Manja muuttuu ja ”usko, jonka avulla hän oli päässyt äidin menetyksestä, kävi aika ajoin riittämättömäksi: äidin ihmelapsi muuttui melkein silmissä tavalliseksi tytöksi, jolle laulu, soitto, tanssi ja kirjallisuus olivat pakoa työntäyteisestä enemmän tai vähemmän kuviteltuun suurten tunteiden maailmaan. Mieleen ei juolahtanut, että se maailma oli koitunut lopulta äidin tuhoksi.” 

Hyrsylässä käy myös Sepon juukalainen velipuoli Antti Tuononen. Manja ”mielistyi pojassa kaikkeen, mikä muistutti Seppoa”, mutta ”isonveljen aito tunteikkuus ja lukevan ihmisen mielenkauneus ja elämänymmärrys puuttuivat”. Antti myös katselee ”liian pitkään ja julkeasti naisten povea ja takapuolta”.

Molemmat esittävät roolia toisen viehättämiseksi: ”Manja painotti seminaariaikeitaan ja lauluharrastustaan ja vähätteli uskonnollisuuttaan”. Antti taas kerskailee sukutalollaan ja sen komealla navetalla ja väittää itseään veljensä kaltainen ”Karjala–hullu”. Heinänteko antaa tilaisuuden koskettaa luonnollisesti toista.

Antti kutsuu Manjan ja vaikka suvun evakkoon Hovilaan, jos sota syttyy.

Sotaan ei uskota, mutta se syttyy

Rauhaan luotetaan eikä väestönsuojelupropagandaa ilmapommituksista uskota. Kannaksen linnoittamisesta tuumitaan, että mitä se meille kuuluu. Pajuranta valistaa, että mahdollinen hyökkäys ei koske vain Kannasta, vaan tapahtuu koko itäraja  pituudelta. Tämä vastoin ajan sotilaallista käsitystä, joten Pajurannalle on annettu ennustamisen kyky.

Syksyllä miehet kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin (YH), mutta evakuointia ei tehdä, vaikka paikka on äärimmäisen vaarallinen. Tätä ihmettelevät Erkki Palolampi, tulevan Kollaa kestää -teoksen kirjoittaja, ja Kollaalla taisteleva ”Marokon kauhu” Aarne Juutilainen. Vapaaehtoisesti lähtevät jopa käännytetään takaisin.

Kun Seppo Tuononen kumppaneineen näkee, miten piippolakkkisia miehiä alkaa lappaa ”nelijonossa jään yli vinosti kohti Hyrsylän pohjoisinta kylänosaa”, asukkaiden hyväksi ei voi enää tehdä.

Hyrsylän mutka vallataan lähes ilman laukaisten vaihtoa. Vain Myllyjärven ja Lossin vartioiden kohdalla kaatuu kaksi miestä ja haavoittuu yksi.

Muualla Suojärvellä talot poltetaan perääntymisen yhteydessä: ”Sukupolvien uurastuksen tulos, niin pitäjään muuttaneiden viidentuhannen luterilaisen modernit länsimaiset kodit kuin ortodoksisen kantaväestön huikeat novgorodilaislinnat, koko heidän oma Suojärvensä, kallis Karjalansa, haihtui hetkessä savuna ilmaan. Salaperäisten aarniometsien, käkilehtojen ja koskenpärskeiden, Bysantin ja vanhan Novgorodin loistoa heijasteleva Korela. Köyhän itkut ja raatajan huohotukset ja ponnistelut ykinän nauruun ja lauluun kätkeä isojen lasten maa, hymykuoppa Suomi-äidin protestanttisen karuilla kasvoilla lakkasi olemasta.”

Tässä näkyy selvimmin Maria Lähteenmäen termein ”historiallinen inversio”, jonka ilmauksia ovat ”myytit paratiisista, kulta-ajasta ja luonnollisista synnynnäisistä oikeuksista. Varsinkin menetettyyn alueeseen, kuten juuri Kannakseen ja muuhun Karjalaan, liittyvät muistot kultaantuvat. Näin myös siksi, että muistellessaan Karjalaa tämän päivän vanhimmat muistelijat muistelevat omaa lapsuuttaan.” 

Kappaleessa korostuu luonnon kauneus, idän vuosisataiset perinteet ja ihmisten ”lapsellisuus” eli ”luonnollisuus”. Näin epäkohdatkin kuten Johorin jatkuva uskottomuus saavat silauksen.

Miehitysaika on enimmäkseen rauhallinen

Onneksi ”miehitys oli pelättyä rauhanomaisempi, lähes leppoisa tapahtuma.” Tosin yhdeksän siviiliä saa surmansa.

Pääosin miehittäjä käyttäytyy kohteliaasti ja asiallisesti. Niinpä myös siviilit pysyvät rauhallisina: ”Ehkä he olivat kauhistelleet sodan syttymistä etukäteen niin usein, että he olivat tosipaikassa ensisäikähdyksen jälkeen omituisen tyyniä. – – Päällimmäisenä oli pelko lasten ja rakkaimpien ystävien puolesta.”

Luonnollisesti puna-armeijalaiset kyselevät suojeluskuntalaisia ja asekuntoisia miehiä ja etsivät heidän piilopaikkojaan. Nuoret pojat ja vanhat miehet miehet, joita ei ole kutsuttu YH:hon, ovat paenneet kellareihin, latoihin tai metsään, mutta kun pahempaa ei tapahdu, he palaavat kotiin.

Havaitaan, että venäläisillä on paljon tietoa yksityisistä ihmisistä, ”kaiketi Toroi-vainaan kaltaisten kansan joukkoon soluttautuneiden urkkijoiden ansiosta.” Valitettavasti romaanissa ei kuvata lainkaan urkkijoita ja näiden motiiveja. Ilmaus, että nämä ovat soluttautuneet kansan joukkoon, rajaa heidät pois kansasta, joka halutaan esittää yhtenäisenä.

Pajuranta uskoo tuntevansa rajaseudun historian, venäläisen kansanluonteen ja neuvostojohdon aivoitukset ja neuvoo: ”Kääpiö ei selviä jättiläisen vankeudesta raa’alla voimalla, vaan samoilla konsteilla kuin Isonvihan ajan sissipäällikkö Tapani Löfving ja Suomen sodan karjalainen kansallissankari Olli Tiainen: viekkaudella, juonittelulla, hämäämisellä, mielistelyllä, tarvittaessa tekeytymällä samanmieliseksi ja olla suostuvinaan yhteystyöhön ven’alaisten kanssa muun muassa miehitysajan hallinnon järjestämiseksi. Esimerkiksi Mannerheimin haukkuminen valkoiseksi roistoksi ja Otto-Ville Kuusisen kehuminen ei ole pahitteeksi…”   

”Missään tapauksessa pelko ei saa meitä nyt lamaannuttaa eikä estää vetämästä joka asiassa kotioppäin ja miettimästä pakokeinoja. Avoin uhittelu, aseellisesta vastustamisesta puhumattakaan, on itsemurha. Turvallisinta on suhtautua maahantunkeutujana kuin pitäisimme sitä sortovallasta vapauttajana, ja käyttäytyä näennäisesti kuten se haluaa, antaa mitä se pyytää, jopa ruokaa ja juomaa. Eli toimia Jeesuksen opetusten mukaan, vastata pahuuteen hyvyydellä. Se hellyttää heidät, sillä ryssäkin on ihminen, ruskeaa ja pyöreää se kakkii ja nauttii jalkapohjan kutittamisesta. Siis malttia, voimia ja viisautta, rakkaat siskot ja veljet Kristuksessa. Edessä olevan taistelun, jos minkä, me voitamme. Kaikkivaltias on puolellamme, onhan vastassa raakalainen, Goljat jolta puuttuu Jumala ja samalla rakkaus ja moraali. Herra Sebaot isänmaata varjelkoon.”

Joka kylään perustetaan kansalaiskomitea. Sen tehtävistä suuri osa liittyy paikkakuntalaisten hyvinvointiin: komiteat vastaavat elintarvehuollosta ja koulutoimesta, järjestävät ruoka- ja vaateapua köyhemmille perheille ja ylläylläpitävät kauppaa, jonka maksuvälineenä on vain markka. Toiset tehtävät liittyvät miehittäjiä hyödyttäviin toimiin: neuvostoarmeijan majoitukseen ja aseiden keräämiseen ja suojärveläisiä miesten värväämiseen hevosineen Veskelys-Suvilahti-radan rakennustyöhön, mistä heille maksetaan pientä palkkaa.

Vaikka miehittäjä pyrki saamaan ja saikin komiteaan venäjäntaitoisia tunnettuja ja luotettavia kommunisteja kätyreikseen”, heitä on niin vähän, että muitakin täytyy ottaa. Jälleen näitä henkilöitä ei kuvata lainkaan. Sen sijana kerrotaan, että Hyrsylän kyläkomitean jäseniksi ryhtyvät ”vanha Tammivuori, Vuolammen Matti ja Haukan Matrona, ”enemmän velvollisuudentunnosta ja pakon edessä kuin myötämielisyydestä vihollista kohtaan: oli parempi olla järjestelemässä omia käytännön elämän asioitaan kuin antaa ne yksin miehitysvallan yksin miehitysvallan hoidettaviksi.” Ja vain vaikea sairas ja muu hyvä syy oikeuttaa kieltäytymiseen.

Kertoja summaa: ”Missään tapauksessa Kuusien hallitusta ja kyläkomiteoita ei tervehditty ’suurella riemulla’, kuten kauppoihin jaetut venäläisten lentolehtiset ja suomenkielisen propagandalehden ’Kansan Vallan’ kirjoitukset antoivat ymmärtää.

Toki elämä ilman ihmisarvoa ja liikkumisen vapautta loukkaavaa, heidän kalliin kirkkonsa häpäisseiden raa’annäköisten arvaamattomien venäläisten jatkuvan tarkkailun alla, oli sinänsä nöyryyttävää, täynnä pelkoa ja huolta ennen kaikkea pikkulasten puolesta, mutta ainakin he saivat olla vankina, kuin kotiarestissa omassa kodissaan, tehdä töitään ja jatkaa ompelu- ja kudontaharrastuksiaan. Nälästäkään heidän ei tarvinnut kärsiä – -”

Suomen radiosta saadaan uutisia voitosta Tolvajärvellä, jossa taistelee suojärveläisiä, ja puna-armeijan pysähtymisestä Kollaalla, mikä keventää mielialoja.

Outi synnyttää pojan, jonka nimeksi jo ennalta päätetty symbolinen nimi Toivo.

Pajurannan joulusaarna ei nyt naurata ketään. Yhdistäen nationalismi ja uskonnon hän uskoo Suomen voittojen sodan alkuvaiheessa todistavan, että ”Kaikkivaltias Herra Sebaot on tässä sodassa kristityn kansan puolella.” Ja koska kerran puna-armeijan heikkoudet ovat paljastuneet, Pajurannan ajatus liitää kauemmas ja hän uskoo, että myös Suur-Suomi toteutuu jo talvisodassa – aivan kuten Onttoni Miihkali teoksessaan Suomussalmen sotatanterilla.

Tämä on kuitenkin vain mahdollisuus: ”Riittää kun saamme vuosisataisen vainoojamme nykyisen rajan taa ja pääsemme vapauteen jatkamaan työtämme rakkaan Karjalan hyväksi. Toivo siitä, että vapaasta Karjalasta elää niin kauan Toivo Tuononen ja Kristus ja hänen armonsa elää”. Pajuranta vertaa koettelemuksia Israelin kansan neljänkymmen vuoden vaellukseen.

Alttaripalvelija Markovin Rauno sujauttaa Manjalle kirjelapun., jossa kertoo, että he ovat hänen äitinsä mielestä liian nuoria seurustelemana. Rauno aikoo pyrkiä Sortavalan ortodoksiseen pappisseminaariin, mutta kertoo unestaan, että hän on naimisissa Manjan kanssa ja heillä on kolme lasta.

Kylmä matka itään

Sitten tulee pikainen käsky lähteä. Kuorma-autojen lavalla istutaan yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Vanhuksia ja pieniä lapsia kuolee matkalla, joukossa Outin Toivo-vauva. Pajuranta siteeraa Uudesta testamentista Johanneksen kirjettä toistensa rakastamisesta ja Ilmestyskirjan kuvauksia ahdistuksia.

Manja kokee kyseessä olevan rangaistus synneistä, myös äidin. ”Mutta kilvoittelumme vilpittömyys oikeuttaa meille paikan Paratiisissa.”

Miksi suojärveläisiä ei evakuoitu ennen sotaa?

Päälähteenäni on Ari Haasion ja Erkki Hujasen teos Tasavallan panttivangit.

Suomessa oli varauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen, mutta uskottiin, että se tapahtuisi lähinnä Karjalan kannaksen kautta. Niinpä sinne keskitettiin suurin osa armeijasta. Neuvostoliiton yllättävän voimakas miehitys Laatokan Karjalan rintama-alueella ja pohjoisempana tuli yllätyksenä.

Suojärven puolustusta oli hankala järjestää Tarton rauhansopimuksen ja Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1922 solmitun rajarauhan turvaamissopimuksen takia. Siinä määriteltiin rajan molemmin puolin kulkeva 10-20 kilometrin rajavyöhyke Laatokasta Jäämerelle. Koko Suojärvi oli sopimuksessa määritelty rajavyöhykealueeksi, joten siellä ei saanut olla muita kuin rajavartiotehtäviin tarkoitettuja joukkoja. Kokonaisvahvuus oli 2500 miestä ja raskain sallittu aseistus konekiväärit. Suojeluskuntalaisten oli sallittua pitää alueella harjoituksia, kunhan pysyivät vähintään kolme kilometriä rajasta.

Sisäasianministeriö oli syyskuun loppupuolella 1939 antanut evakuointiohjeet, jotka perustuivat aikaisempiin suunnitelmiin. Nimismiesten tuli soveltaa ohjeita paikallisiin oloihin. Salmin rajavartioston esikunta sai tehtäväkseen tarkistaa Suojärven nimismiespiirin evakuointisuunnitelman ja ohjata alueensa nimismiehiä. Nimismiesten tuli suojeluskuntien aluepäälliköitten kanssa määrätä kuntiin henkilöt johtamaan evakuointia.

Puolustusvoimien yleisesikunta antoi sisäasiainministeriölle tiedon evakuoitavista alueista. Näiden ohjeiden mukaan Suojärvi kuului mahdollisesti evakuoitaviin alueisiin. Lokakuun alkuun mennessä Viipurin lääninhallitus jakoi Suojärven ”vapaaehtoiseen ja pakolliseen alueeseen”.

Yleisten kertausharjoitusten (YH) aikana Kannaksen rajakunnissa tehtiin ensin vapaaehtoinen ja sitten pakollinen evakuointi.

Sen sijaan Suojärvellä evakuoitavaksi määrättiin 25.10. vain Vegaruksen kylä, jota sijaitsi kauimpana rajasta mutta syrjässä rautatiestä. Muita kyliä ei määrätty evakuoitaviksi, ei edes Hyrsylänmutkaa, ja todellisuudessa Vegaruskin jäi evakuoimatta.

Suojärveltä lähti kuitenkin lokakuussa paljon ihmisiä evakkoon, mutta suurin osa palasi takaisin ennen sodan syttymistä.

Samaa tapahtui muuallakin, koska uskottiin, ettei sotaa tule. Koti-ikävä vaivasi, varsinkin jos suhteet isäntäväkeen eivät olleet hyvät. Evakossa olo tuntui myös turhalta, kun Moskovan neuvottelut olivat keskeytyneet.

IV armeijakunnan komentaja pyysi sitä YH:n aikana kahdesti päämajan ja lääninhallituksen kautta, että Suojärven kylät evakuoitaisiin. Lääninhallitus antoi asiasta käskyn, mutta sisäasiainministeriö kielsi sen.

29.11. päämaja esitti toisen kerran evakuoitavan alueen laajentamista. Laatokan Karjalassa evakuoitavan alueen rajana olisi ollut Salmin kirkonkylä-Uomaa-Oravaniemi-Varpakylä. Tuolloin Mannerheim kirjoitti sisäministeri Kekkoselle, että evakuointi oli mahdotonta sodan aikana. Sen syttymisestä päämaja oli tuolloin varma.

Talvisodan alettua 30.11. valtioneuvosto päätti mm. Suojärven pakkoevakuoinnista. Siviiliviranomaiset eivät kuitenkaan enää hallinneet tilannetta, vaan luovuttivat väestönsiirtojen johdon ja toimeenpanon armeijalle.

IV armeijakunnan esikunta antoi ensimmäisen evakuoimiskäskyn 30.11., mutta rajakylien osalta se tuli liian myöhään, sillä vihollinen oli hyökännyt rajan yli aamulla.

Juhani Suomi puolustaa tavalliseen tapaansa Kekkosta. Hän vetoaa ensinnäkin siihen, ”ettei Kekkonen – kuten ei moni muukaan vielä tässä vaiheessa – uskonut Neuvostoliiton kärjistävän tilannetta sotaan asti.” Ilmauksella ”tässä vaiheessa” Suomi tarkoittaa YH:n aiempaa vaihetta. Hän nimittäin korostaa: ”Marraskuun puolivälissä Kekkosen rooli ’evakuointiministerinä’ päättyi, ja vastuu siirtyi ministeri Koivistolle.” Juuri apulaismaatalousministeri Juho Koivisto allekirjoitti kirjelmän rajoitun paluumuuton sallimisesta. Kolmanneksi Suomi vetoaa puolustusministeri Niukkasen tunnustukseen, ”ettei yleisesikunta jostakin syystä antanut sisäasianministeriölle ajoissa ohjeita siitä, mitkä alueet olisi kulloinkin evakuoitava”.

Näin Niukkanen kirjoittaakin muistelmissaan, mutta Suomi jättää lainaamatta jatkon: ”ettei [sisäasiain]ministeriö kallistanut korvaansa Viipurin maaherran tekemille esityksille.” Niukkanen kertoo, että sisäasiainministeriön lokakuussa pakkoevakuoitaviksi määrätyt alueet (joihon sisältyi Suojärveltä Vegaruksen kylä) oli Viipurin läänin maaherran Mannerin sekä Kannaksen armeijan komentajan, kenraali Östermanin ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Tapolan mielestä liian suppeita. Tämän Manner selitti 6.11. Kekkoselle ja ehdotti alueen laajentamista. Sisäasianministeriö ei kuitenkaan antanut uusia määräksiä pakkoevakuoinneista Kekkosen ollessa asiasta vastuussa. Marraskuun puolivälissä vastuu vastuu siis vaihtui.

Haasio ja Hujanen kysyvät: ”Jättivätkö suomalaiset viranomaiset tarkoituksella rajakyliin siviilejä? Olivatko suojärveläiset suomalaisten johtajien panttivankeja, joiden pitämisellä rajaseudulla haluttiin kertoa, että Suomi ei valmistaudu sotaan eikä halua millään tavalla osoittaa Neuvostoliitolle halukkuuttaan sotaan.”

Väitteen tueksi he vetoavat Johannes Virolaiseen, jonka mukaan Kekkonen ja hallitus olivat varovaisia, koska pelkäsivät, että Neuvostoliitto olisi tulkinnut Hyrsylänmutkan evakuoinnin sodan valmisteluksi.

Virolainen kirjoittaa teoksessaan Karjalaiset Suomen kohtaloista : ”Sain sisäministeri Kekkoselta kuulla, että hallitus noudatti itään päin suurta varovaisuutta Hyrsylän kohdalla. Kun alueelle Suomen puolelta johti kapea tie ja joen yli kulkeva silta, itäinen naapuri olisi helposti voinut katkaista yhteyden Hyrsylän mutkan kyliin.”

Mitä Virolainen tällä oikein tarkoittaa? Eihän tien katkaisu olisi haitannut yhtään, jos asukkaat olisi saatu evakuoitua. Jollei sitten pelätty, että Neuvostoliitto olisi evakuoinnin havaitessaan sulkenut tien kesken kaiken?

Vai tarkoittaako Virolainen Haasion Hujasen tavoin, että Neuvostoliitto olisi pitänyt nimenomaan Hyrsylänmurtkan tyhjentämistä osoituksena Suomen ”vihamielisistä aikeista”? Mutta sehän oli pikkuasia verrattuna siihen, mitä Suomi oli jo tehnyt: toteuttanut liikekannallepanon YH:n nimellä ja evakuoinut sen aikana Kannaksen rajapitäjistä kymmeniätuhansia ihmisiä. Kekkonen oli myös radiossa kehottanut väestöä, jolla ei ollut välttämätöntä tekemistä, siirtymään pois Helsingistä, Viipurista ja muista suurista kaupungeista.

Haasio ja Hujanen jopa sanovat kirjansa lopussa, että sodan aattopäivinä ”Suomen poliittinen johto tiesi sodan alkamisen olevan vain ajan kysymys”, mikä on totaalinen väärinkäsitys. Hallituksen ja viranomaisten toimet ennen sotaa vastoin armeijan kantaa, että sodan syttyminen oli täydellinen yllätys: valtioneuvosto antoi 21.11. evakuoiduille luvan palata tekemään maataloustöitä ja hakemaan tavaroita, ja kouluhallitus ilmoitti 25.11. koulutyön jatkuvan. Osa hallituksesta (mm. valtiovarainministeri Tanner) vaati juuri marraskuun lopussa, että osa YH:n joukkoista kotiutettaisiin ja jäljelle jäisi vain 100 000 sotilasta. Samaa totaalista yllätystä osoittavat hallituksen jäsenten ensimmäiset reaktiot sodan syttymiseen.

Haasion ja Hujasen oma selostus tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen: evakuoinnin suunnittelu oli sekavaa. Mukana oli useita viranomaisia. Sotilas- ja siviiliviranomaisten tehtäväjako oli epäselvä ja puuttui keskitetty johto. Lisäksi siviiliviranomaiset olivat haluttomia tekemään suuria väestönsiirtoja, joista oli suuria kustannuksia ja käytännön hankaluutta. Toimeen haluttiin ryhtyä vasta, kun kriisi oli päällä. Siirtoväen huoltoa ja toimeentuloa ei ollut järjestetty.

Loppujen lopuksi ratkaisevaa oli myös se, oliko paikallisilla viranomaisilla rohkeutta toimia oma-aloitteellisesti, jos tilanne niin vaati, vaikka ylempää ei ollut tullut määräyksiä tai vaikka vastoin niitä, ja siten oman asemansa vaarantaen. Haasion ja Hujasen mukaan väite, että Suojärven nimismies esti rajakylien evakuoinnin, pitänee paikkansa. Sen sijaan he eivät kommentoi esittämäänsä väitettä, että nimismies olisi käännyttänyt ihmisiä koteihinsa, eli eivät ilmeisesti ole saaneet sille vahvistusta.

Suojärvelle oli sijoitettu IV armeijakunnan 12. divisioona ja osasto Räsänen. Suomi noudatti kuitenkin rajasopimusta, että joukkoja ei saanut sijoittaa kahtakymmentäviittä kilometriä lähemmäs rajaa, mikä haittasi sodan sytyttyä Suojärven puolustusta.

Suomalaiset joukot siirtyivät 29.-30.11. välisenä yönä taisteluvalmiuteen ja odottamaan hyökkäystä, mutta suojärveläiset siviilit olivat edelleen suomalaisten ja venäläisten sotilaiden välissä.

Suuri osa Suojärven väestöstä jäi sodan syttyessä kotiinsa, koska monella oli se käsitys, että kotoa ei saanut lähteä ennen viranomaisten käskyä.

He toimivat viranomaisten käskyn mukaan: ”Varpakylässä ja Vegaruksessa kuultiin sodan alkamispäivänä radiosta, että ihmisten täytyy pysyä kotona kaikessa rauhassa ja odottaa viranomaisten käskyä. Samalla ihmisille levitettiin tietoa, että heillä ei ole mitään hätää.”

Myös suomalaiset sotilaat neuvoivat sodan ensimmäisenä päivänä ihmisiä pysymään kotonaan.

Tämä kuulostaa tylyltä, kun tietää lopputuloksen. Mutta sodan puhjettua ensi sijalle täytyi asettaa armeijan tarpeet: maanteitä tarvittiin sotilaiden kuljetuksiin, joita häiritsemään ei haluttu siviilejä.

Venäläiset hyökkäsivät 30.11. kuudelta eri pääsuunnalta. 56. Divisioona ja 139. divisioona ylittivät rajan klo 7 ja valtasivat rajakylät välittömästi. Aseellista vastarintaa ei tehty.

56. divisioona katkaisi Hautavaaran lossiyhteyden Hyrsylänmutkaan, jolloin alue joutui mottiin.

Virolainen kirjoittaa Suojärven tilanteesta: koska Suojärven rata joutui jo sodan alussa pois käytöstä, suurin osa tämän väestöstä täytyi ohjata Värtsilän suuntaan. Sinne johti vain yksi ainoa maantie reittiä Ägläjärvi-Tolvajärvi-Korpiselkä. Kaikkiaan matkaa tuli sata kilometriä. Samaa tietä etenivät sotilaat, jotka myöhemmin pysäyttivät vihollisen Tolvajärvellä. Samaan aikaan evakuoitiin myös Korpiselkä. Väestö ohjattiin ensin Kiteelle ja Tohmajärvelle ja siirrettiin sieltä myöhemmin eteenpäin.

Tietoja

Tietoja Heikki Turusesta Wikipediassa.

Wikipediassa on tietoja myös Hyrsylän mutkasta, Suojärvestä, Raja-Karjasta ja Suomen karjalankielisistä.

Olen kirjoittanut blogissa myös Heikki Turusen trilogian toisesta osasta Vinoriston kansa ja kolmannesta osasta Nenkoset.

Olen kirjoittanut blogissa myös elokuvasta Kainuu 39, joka kuvaa suomussalmenlaisten miehitysaikaa ja siviilisotavankeja Neuvostoliitossa. Artikkelin lopussa on tietoja suomussalmelaisten ja suojärveläisten talvisodan jälkeen saamista maanpetostuomioista.

Ortodoksia evakkoja on kuvannut myös Oiva Autio romaanissaan Katkerat vuodet, josta olen kirjoittanut blogissa artikkelin.

Veli-Pekka Leppäsen arvostelu Kuokasta ja kanteleesta Helsingin Sanomissa.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia.

Niukkanen, Juho: Talvisodan puolustusministeri kertoo. WSOY 1951.

Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936-1944. Myrrysmies. 3. p. Otava 1986.

Virolainen, Johannes: Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava 1988.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja tarjoaa uuden, kiintoisan näkökulman Suomen historiaan 30-luvulta alkaen.

Tässä artikkelissa käsittelen Kuopio-sarjan kolmea ensimmäistä osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004).

Sarjan alkuosien taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana.

Kuopio-sarjassa näkökulma ei ole varsinaisten toimijoiden vaan heidän omaistensa, erityisesti naisten. Heidätkin on perheenjäsenten radikaali toiminta syrjäyttänyt virallisesta yhteiskunnasta, mutta onneksi ei naapuriapuverkostosta.

Savon murretta käyttävät esimerkiksi Suomi-filmeissä koomiset henkilöt, mikä on antanut sille huvittavuuden leiman. Kähköselle savo on lapsesta asti ollut ”sydämen kieli”, ja niin hän Kuopio-sarjan henkilöiden ilmaista sillä syvimmät tunteensa.

Nuoren naisen kehitys itsenäisyyteen ja äitiyteen

Sarjan osat ovat tyyliltään erilaisia.  Ensimmäinen, Mustat morsiamet, on kehitysromaani, jonka päähenkilönä on alkuun varsin naiivi ja oppimaton Anna. Parikymppisenä hän muuttaa maalta kaupunkiin herrasväen esimerkillisen nöyräksi piiaksi. Hän rakastuu suinpäin Lassi Tuomeen. Anna alkaa odottaa lasta, ja Lassi kunnian miehenä korjaa jälkensä, vaikka olisi halunnut merelle.

Vasta hiljalleen Annalle selviää, millaiseen sukuun hänet on naitu: Lassi Tuomen kaksi vanhempaa veljeä ovat muuttaneet ”sinne” eli Neuvostoliittoon. Toinen veljistä, Aarne, on jättänyt äidittömän poikansa Jalmarin vanhempiensa huostaan.

Synnytettyään kuolleen lapsen Annasta tulee ”elävän leski”, kun Lassi 1932 tuomitaan lentolehtisen teosta seitsemäksi vuodeksi Tammisaareen. Se mikä ensin näyttää menetykseltä kääntyy Annalle mahdollisuudeksi ja hän löytää hiljalleen omat voimavaransa.

Sarjassa korostuvat naisten väliset sukulais- ja ystävyssuhteet. Orpo Anna suorastaan adoptoidaan miehensä perheeseen. Perinteiseen tapaan äiti Serafiina on uskonnollinen ja isä Lassi harrastaa politiikkaa.

Isän periaatteet oikeudenmukaisuudesta ovat radikaalistuneet pojilla. Myös keski-ikäinen vanhapiikatytär Hilda on käynyt Neuvostoliitossa mutta palannut auttamaan perhettään.

Anoppi houkuttelee Annan seuroihin ja Anna kokee uskonnon lohdutuksen, mutta vastustaa haluaan jäädä sen valtaan, naiiviudestaan huolimatta hän ei ole noin vain vietävissä. Sen sijaan Annan henkistä kehitystä ohjaavat Lassin vankitoverin vaimon Liljan kirjeet. Lilja on itsekin radikaali ja painottaa työn merkitystä naisenkin elämässä, sitä kautta syntyy tasa-arvo. Lilja rohkaisee Annaa: ”Ihminen on vapaa siihen ainakin pitää pyrkiä se on kaikki luonnossamme. Ei ole väärin kahleitaan vastaan kapinaan nousta.” Annaa houkuttaa sellainen totaali riuhtaisu entisestä elämästä kuin Liljan lähtö Espanjan sisällissotaan.

Ennen kuin Lassi vapautuu vankilasta, sieltä palaa tämän kasvatusveli Hannes, jonka kanssa Anna viettää yhden yön. Miehensä palattua kotiin Anna joutuu Tuomen perheen hiljaisen painostuksen kohteeksi ja hyväksyy kohtalonsa, ottaa Lassin takaisin ja on kohta raskaana.

Anna synnyttää kaksoset. Pojalle Lassi antaa Kuusisen mukaan nimen Otto. Tytölle Anna toivoo vapaampaa ja itsenäisempää elämää ristimällä tämän ystävänsä mukaan Liljaksi. Lilja on Neitsyt Marian kukkana puhtaan rakkauden symboli, mutta se on myös kuoleman kukka.

Raja omien ja vieraiden välillä

Kuopio-sarjan yhtenä teemana on raja, joka jakaa ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Bolsevikkivallankumous ja Suomen itsenäistyminen ovat tehneet rajan ulospäin railoksi, vuoden 1918 sisällissota jakanut kansan sisäisesti kahtia. Leena Kirstinä kirjoittaa tutkimuksessaan Kansallisia kertomuksia, että valtio ”vaatii kansalaisiaan sitoutumaan Valkoisen Suomen arvoihin, jopa vakoilemaan ja vasikoimaan. Jos niin ei tee, on petturi.” Muut kuin ”isänmaalle uskolliset” rajataan Suomen kansasta pois.

Toisella puolen maanalainen SKP vaatii yhtä ehdotonta uskollisuutta. Annaa kaihertaa, että Lassille puolue on tärkeämpi kuin vaimo. Kuulusteluissa Ohrana esittää Annalle Lassin toverin tunnustuksen, jonka mukaan Lassi on yllyttänyt murhaamaan ”petturin”. Mutta ei Anna voi miestään pettää, päinvastoin kuulustelun nöyryytykset saavat hänet ymmärtämään tätä.

Lassi on teini-iässä imenyt vankileiriltä palanneiden veljiensä katkeruuden ja halunnut olla näiden vetoinen. Myös yhteiskunta on edistänyt radikalisoitumista eristämisellä: ammattitaidosta huolimatta Lassin on vaikea saada työtä. Hildalle Neuvostoliiton-matka on maksanut mieluisan työpaikan sairaalassa, hän on joutunut tyytymään pyykkärin töihin.

Aivan perhetaustan ja yhteiskuntaluokan ennalta määräämä ei ihmisen kohtalo kuitenkaan ole. Jalmari kieltäytyy lähtemästä isänsä luo Neuvostoliittoon, koska on käsittänyt asiat näin: ”Minä vihhaan kommunistia ne ne minulta isän vei.”

Uskollisuus ja kärsimys asian takia ovat niin kristinuskon kuin työväenliikkeen arvoja. Edes äiti Serafiina ei hyväksy, että Neuvostoliitosta palannut Aarnen toinen vaimo, myös nimeltään Anna Tuomi, on jättänyt miehensä: ”Jos on mies elämäsä kaikesa uhrannut niin pittää myös vaimon olla valmis oma pikkunen onnesa uhroomaa. Eikä suo periksi antoo.” Appivanhemmat eivät pysty näkemään, että miniä on palaamalla Suomeen pelastanut itsensä ja lapsensa. Ratkaisevasti Annan muuttuminen näkyy, kun tämä uhmaa appivanhempiaan ja ”Ristuksen oppiin” vedoten antaa kälylleen ja tämän lapselle yösijan.

Poikkeusoloissa viranomaisten valvonta tiivistyy: Jään ja tulen keväässä viranomaiset suorittavat ennen jatkosodan syttymistä suojapidätyksiä. Kohteeksi joutuu myös talvisodan vapaaehtoinen, englantilainen Mulligan. Valtio asettaa rajat, kehen saa solmia suhteita: kuulusteluihin viedään Mulliganin rakastetun Selma Lehtivaaran lisäksi myös Anna. Sattumalta paikalle osunut Mulligan on näet auttanut Annaa saamaan sian lahdatuksi.

Vapauden haave ja rajat

Talvisotaa käsitellään sarjassa vain vähän. Sen sijaan välirauhaa käsittelee kaksi osaa. Rautayöt alkaa kaatuneiden muistopäivästä eli toukokuun kolmannesta sunnuntaista 1940 ja päättyy elokuuhun. Se käsittää siis poliittisesti levottoman kesän 1940. Jään ja tulen kevät taas alkaa marraskuusta 1940 ja päättyy liikekannallepanoon kesäkuussa 1941.

Vielä näissä osissa painopiste on Annassa, mutta muita henkilöitä on tullut lisää, eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntaluokista.

Rautaöissä Annan elämän täyttää äitiys, jonka vegetatiivisesta rauhasta hän alkaa hiljalleen herätä tiedostamaan. Liljan muisto, ihanne vapaudesta ja ”itsensä toteuttamisesta” tuottaa hänelle aluksi alemmuudentunteita; Kirstinän sanoin hän kokee ”myyneensä itsensä ruumiin hinnasta”. Lapset ovat taakka, joka vie vapauden valita ja aluksi tyystin oman ajan. Anna ei kuitenkaan voi tuntea heitä kohtaan katkeruutta.

Anna ei tiedä, että Lilja liikkuu seudulla salaa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS-1) asioilla. Liljaa auttaa Hannes, joka saa Lassin ja Hildan kaivamaan piilotetun painokoneen esiin. Näin he lunastavat takaisin isä Lassin perintökellon. Kellon he ovat pantanneet Hannekselle, jotta voisivat ostaa Annan havitteleman porsaan. Ihmisten motiivit ovat pieniä silloinkin, kun päämäärä on – tai näyttää olevan – suuri.

Tuomen poikien kasvinveljenä koko ikänsä sivurooliin jäänyt Hannes on aina halunnut pitää kelloa kädessään. Samoin hän haaveilee ”hyvästä naisesta”, Lassin vaimosta Annasta. Hannes palauttaa kellon ehdolla, että saa tavata Annan kahden kesken. Eron hetkellä Anna lupaa kuunnella Hanneksen puolen tarinasta ”sitten kun sota ohi”, mutta sitä ennen hän on luvannut miehelleen ”tulla takaisin”.

Lassi on ”Lasse liten” jolle maailma on liian suuri. Hän on luullut olevansa vapaa ja uhmannut esivaltaa, mutta se on murtanut hänet. Hanneksella on yhä taistelutahto jäljellä, ja hän tekee SNS-1:n lennäkin, ”ilman uskoo, tein koska kerran lupasin, toivottomana tein mutta tein”.

Perheettömänä Hannes on vapaa toimimaan ja lähtemään ja hän häipyy paikkakunnalta, sillä ”en minä vielä sen tähen hakattavaksi ruppee. Vielä minä tappelen, ennen kuin tämä on loppuun katottu. Vaikka turhan takia vuan, mutta tappelen silti.”

Ainakin tässä vaiheessa Hanneksen kapina pohjaa eksistentiaaliseen epätoivoon pikemmin kuin poliittiseen harkintaan niin kuin Taisto Tammelundilla Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä, jota Pekka Tarkka on analysoinut kirjassaan Salama.

Lähiyhteisöön sidotun Annan on jäätävä paikoilleen, vaikka hän tajuaa: ”Apua ei tulisi mistään – – Tähän jäätäisiin, ja se tulisi mikä tulisi, ja vyöryisi suoraan yli”. Annalle eivät ole mahdollisia kuin pienet teot lähimpien hyväksi, mutta niitä tehdessään hän raivaa itselleen askel askeleelta enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Jään ja tulen keväässä Anna on Hildan kanssa perheen pääasiallinen elättäjä. Työn ja lukemisen myötä hänen itsetuntonsa kasvaa.

Lassista ei ole miehen perinteiseen rooliin, ei edes sikaa lahtaamaan, mutta lapsia hän kaitsee auliisti. Avioparin välillä on hyviäkin hetkiä. Ranskalainen elokuva, joka kuvaa tavalliset ihmiset arvokkaina, toisin kuin 30-luvun suomalainen elokuva usein, saa heidät lempimistuulelle.

Viekö halla perunat, lähteekö Suomi Baltian tielle?

Rautaöissä Annaa huolestuttaa perunoita uhkaava hallanvaara. Lassi ironisoi vaimoaan: ”Aito noskelainen, ootetaan ja katellaan – -”, samaan aikaan kun ”Maalimalla on tilanteet käynnissä”. Tähän vastaa naapuri: ”Tartu sinä tilanteisiin, Lassi Tuomi – – Minä tartun noihin potaatinvarsiin – – ”.  Naapuri, joka on tässä kohtauksessa nimetön mutta jonka myöhempien tapahtumien valossa voi päätellä sosiaalidemokraatti Hyvöseksi, vakuuttaa Lassille ”isäs vanhana toverina”: ”Ei Suomi ikinä Palttian tietä lähe kulukemaan”.

Lause päätyy Valpon kirjoihin ”vanhan punikin” sanomana. Halla, ”rautayöt”, rinnastuu Leena Kirstinän mielestä uuteen sotaan valmistautumiseen, mutta kohtauksessa halla viittaa pikemmin vallankumoukseen. Kummasta tai molemmista onkin kyse, pienet ihmiset taistelevat sitkeästi elämän puolesta kuolemaa vastaan, pienen arjen puolesta suurta politiikkaa vastaan.

Torilla poliisi varoittaa Annaa: ”Teidän on kuultu puhuvan rauhasta”, ja sellainen on poliisin mielestä ”kiihotusta, kumousta”. Kun Anna ironisoi että varmaan ”sota on rauhoo”, yksivakainen poliisi myöntää. Poliisi ymmärtää vastapuolen sanontojen orwellilaiset vääristymät, mutta on sokea oman puolensa vastaaville.

Sama koskee Annaa. Rauhan säilymisen takia Anna voisi hyväksyä, että Lassi palaisi politiikan pariin. Lassi joutuu opettamamaan yhä naiivia vaimoaan, että tämän kaipaama ”tavallisen ihmisen rauha, tavallisen äitin rauha” ei ole mahdollinen ”tässä maailmassa”. Kumpikin puoli haluaa rauhaa vasta seuraavan sodan jälkeen, jolloin oma puoli on saavuttanut vastustajasta totaalin voiton.

SKP:n historian tutkija Kimmo Rentola pitää klassisessa tutkimuksessaan Kenen joukoissa seisot? sisäpolitiikan ratkaisevana käänteenä mätäkuun kriisiä 1940. Talvisodan jälkeen vallalla oli valkoinen tulkinta vapaussodan jatkosta ja Mannerheim halusi sotilaiden liittyvän Vapaussoturien liittoon. Sellaisesta työläisrintamamiehet eivät tietenkään halunneet edes kuulla.

Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon loi kuitenkin yhteisen uhkakuvan, jonka paineessa oikeisto ja sosialidemokraatit löysivät toisensa ja perustivat Aseveljien liiton. Kuopio-sarjassa ”vanhan punikin” kaltaiset ratkaisevat, ettei Suomi lähde Baltian tielle.

Mustissa morsiamissa talvisodan yhtenäisyys ei koske kommunisteja, vaan Hilda Tuomi odottaa puna-armeijaa vapauttajana. Käänne tapahtuu välirauhan aikana. Kun SNS-1:n lehtiset johtavat torilla puukotukseen, Hilda päättää, ettei halua veljiään takaisin, jos se merkitsee väkivaltaista vallankumousta. Hilda hautaa aarteensa, punatähden, ja luopuu samalla menneisyydestä nykyisyyden, Annan avuttomien kaksosten, takia.

Työväen isänmaallisuus ja sillat yhteiskuntaluokkien yli

Rautaöissä sosiaalidemokraatti Hyvönen sanoo naapurilleen Hujaselle, että ”Työmiehen isänmaallisuudesta on viime sotaamme saakka keskusteltu. Mutta aina on työmies tuntenut tämän maan omakseen, vaikka hän on tässä maassa nähnyt nälkääkin.”

Kyse on siis pikemmin ollut porvariston ongelmasta. Jään ja tulen keväässä piispa puhuu, miten punaorvotkin tarttuivat talvisodassa aseeseen, joten ”meidän on vastattava näiden nuorten kädenojennukseen”. Keittiössä työskentelevä Hilda miettii: ”Pianoa soitetaan, nyökitään ja kättä ojennetaan. Että tulla saliin, tänne muitten joukkoon. Mitenkäs sellaista vastustetaan – – Kun sille käden ojentajien puolelle on omittu” myös kaatuneet, joiden joukossa on Hildan kasvattama Jalmarikin.

Jalmarin muisto saa Hilda puolisalaa osallistumaan maaottelumarssiin. Kävellessään hän pohtii, että ”työmiehen isänmaanrakkaus” merkitsee ”Tämmöisiä hetkiä. Iloa ja vapauden tunnetta sunnuntaiaamuna, metsän rinnassa tyhjällä maantiellä. Tahi veneessä kesälauantaina, työpäivän päätyttyä. Tahi Saimaalla, kun aurinko laskee ja pieni höyrylaiva hitaasti jyryää kohti tähtihämärää, joka nousee järven ja maan ylle.” Runeberg, Topelius ja kansakoulu ovat sittenkin onnistuneet: maisemaan ankkuroitu isänmaanrakkaus voi olla omistamattomallakin. Suotta ei Tuomen perheen sukunimi viittaa lauluun Kotimaani ompi Suomi, jossa kotimaan muodostaa koti ja sen lähimaisema.

Hilda vieroksuu puheita uhrimielestä: ne eivät sovellu naiselle ”joka on niin köyhä että vaatteensa vain omisti”. Toki uhraukseksi voisi kutsua sitä, että Hilda raataa koko elämänsä sukulaistensa hyväksi, mutta hänelle se on elämän tarkoitus.

Tuomen perheen naisilla on jo ennestään hyvät suhteet joihinkin porvarisrouviin, joille he tekevät työtä. Jään ja tulen keväässä luodaan lisää henkisiä siltoja yli yhteiskuntaluokkien välisten kuilujen, kun poikansa sodassa menettänyt Selma Lehtivaara ottaa Juhon sotakasvatiksi. Toisin kuin Paavo Rintala Nahkapeitturien linjan ensimmäisen osan lopussa, Kähkönen ei ironisoi ainakaan Selma Lehtivaaran ”sosiaalista mieltä”. Selma on jo aiemmin pyrkinyt kristilliseltä pohjalta tasa-arvoon ja vaatimattomaan elämään.

Äidinisänsä Korhosen luona asustanut Juho on Jään ja tulen keväässä kiintynyt Selmaan eikä jaksaisi yhä uudelleen kuunnella ukkinsa juttuja Hurusniemen arpajaisista, joissa joka kymmenes punakaartilainen ammuttiin, joukossa hänenkin isänisänsä. Juhoa houkuttaa myös mahdollisuus päästä lyseoon, mutta mielessään hän lupaa, ettei sukuaan unohda.

Ilmeisesti Juhoa odottaa ”luokkaretki”, sosiaalinen nousu koulutuksen avulla ja sen jälkeen osallistuminen hyvinvointivaltion luomiseen. Ville Kivimäki tulkitsee kokoomateoksessa Haavoitettu lapsuus, että ”sodassa ja lapsuudessa koettu turvattomuus kanavoitui toiminnaksi tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseksi: hyvinvointiyhteiskunta luotiin lohduttajaksi, kun keskeinen lapsuuden ja nuoruuden kokemus oli arvaamattomuus ja turvattomuus”.

Jään ja tulen keväässä Sortavalan evakko Helvi Martiskainen hommaa Anna töihin kaupungin hienoimpaan ravintolaan Tatraan. Siellä kokoontuu Suomalais-saksalainen yhdistys, jonka jäseniin tekevät vaikutuksen Saksan työväestön sosiaaliset edut. Tätä usein unohdettua piirrettä korostanut Götz Aly teoksessaan Hitlers Volkstaat.

Henkilöistä Suur-Suomi-euforian valtaan joutuu vain Selman entinen aviomies, toimittaja Ilmari Lehtivaara. Taustalla ovat henkilökohtaiset pettymykset: ainoa pojan kaatuminen talvisodassa ja uuden rakkauden haaksirikko. Vanhenevalle miehelle poliittinen innostus tarjoaa mahdollisuuden unohtaa oma elämän pienuus, sen peittää kansakunnan tuleva suuruus.

Toisaalta Kähkönen näyttää myös, että saksalaisvaikutuksella Suomessa on rajansa. Hyvönen vakuuttaa Hujaselle, että ”temokraattista yhteiskuntamuotoa meidän on puolustaminen.” Hujanen epäilee: ”No se kyllä tyssee, jos sen Hitlerin sakkia vielä enemmän tänne hilataan. Se temokratia.”  Tähän Hyvönen arvelee: ”Sillä hyö kait – – Sitä esille toivat.” Kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen vaatii demokratiaa.

Uskollisuus ja petos

Vasta Jään ja tulen keväässä selviää Lassin talvisodan jälkeisen masennuksen todellinen tausta. Lassi tunnustaa Hildalle, että kun hänet oli lokakuussa 1939 viety turvasäilöön, hän oli uutta tuomiota pelätessään murtunut ja suostunut ilmiantajaksi, joskin kertonut vain kuolleista tovereistaan. – Traagista on, että vaaraa ei ollut: Rentolan mukaan kaikki turvasäilöön otetut vapautettiin. Valpokin havaitsi, ettei heistä ollut vaaraa. Oli yksi poikkeus, joka oli raivopäinen.

Toinen paljastus on, että Annan ystävä Helvi on ”Ameriikan sukkaparista” urkkinut, jatkaako Anna miehensä poliittista toimintaa. Paljastuksen jälkeen Anna toimii toisin kuin valtio ja puolue, ihmismäisesti: ”Ystävyys on sitä, että minä jään tähän – – En anna hänelle vapahdusta – – Minä pidän hänestä kiinni, minä raahaudun hänen perässään, kunnes olemme tosistamme selvillä.”

Se, että petos ei ole yksiselitteinen asia, käy ilmi, kun Anna jatkosodan edellä joutuu kuuluisteluihin täysin viattomasta tuttavuudestaan Mulliganin kanssa. Annaa auttaa etenkin Helvin todistus: Valpo luottaa Helvin arvioon, koska tämä on sen tiedottajia.

Tavallaan myös Hannes on pettänyt Rautaöissä Annan varastamalla tämän polkupyörän, jota Lilja tarvitsee SNS-1:n hankkeisiin. Toki Hannes on samalla suojellut Annaa, joka Valpon kuulustelussa voi rehellisesti vakuuttaa tietämättömyyttään.

Hildan suhde aatteeseen on kiintoisin. Jatkosodan alussa hän pelkää, että kiintyminen omaan mankeliyritykseen on tehnyt hänet porvariksi, mutta lupaa itselleen, että jos veljet sittenkin tulevat takaisin, hän on ”sama vanaha Hilta”. Sireenien soidessa Hilda kuitenkin huomaa muuttuneensa: ”vain sen tähden, että olen jo elämäni ja tulevani tähän [mankeliyritykseen] kiinnittänyt, minä olen kiinnostanut siitä, mitä tälle maalle vastaisuudessa tapahtuu; minä katson toisella tavalla tuonne taivaalle”. Mankeliyritys ei kuitenkaan ole pelkkää omaisuutta, vaan Hilda yrittää sen avulla turvata Annan kaksosten tulevaisuuden.

Pettääkö Hilda aatteensa – vai onko aate pikemmin pettänyt hänet? Kuten lukija arvaa, veljet on surmattu Stalinin vainoissa. Onko ihailtavaa kuten Allu Kajander Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran pitää kiinni nuoruuden ihanteistaan ja aiheuttaa poliittisella toiminnallaan perheelleen lisää kärsimyksiä? Onko väärin Hildan tavoin tarkistaa mielipiteitään, kun olosuhteet muuttuvat?

Läheiset ja kaukaiset

Tähän liittyy kysymys, kumpi on asetettava etusijalle, läheiset vai kaukaiset. Naiset ja miehet ovat tästä eri mieltä.

Hilda sanoo Rautaöiden alussa: ”Ukkoin varaan meillä ei lasketa mitään”. Lassi hellii masennustaan vintissä samaan aikaan, kun vaimo ja sisar huolehtivat lapsista ja sängyssä makaavasta vanhasta äidistä. Vasta liian myöhään, juuri jatkosodan edellä Jään ja tulen keväässä Lassi herää huolehtimaan läheisistään: ”Miten Anna lasten ja vanhuksen kanssa selviäisi jos -.”

Pohtiessaan välirauhan vaihtoehtoista historiaa kokoomateoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa Kähkönen kirjoittaa romaania suoremmin: ”Lassi oli pelannut korttinsa niin, että mikään valta ei olisi hänen lapsilleen ja vaimolleen ja vanhalle äidilleen suopea. Kääntyivätpä asiat miten hyvänsä, hän ei saisi armoa. Eivätkä saisi hänen omaisensakaan.” Jos Saksa voittaisi sodan, heidät puhdistettaisiin Uudesta Euroopasta ”epäterveinä elementteinä”, eikä voittoisa Neuvostoliittokaan soisi armoa ”petturille”, vaan Tuomen perhe pantaisiin Siperian-junaan.

Junassa matkalla rintamalle kesäkuussa 1941 Lassi kokee, että tavalliselle ihmiselle vaihtoehtoja ei ole: ”Isänmaallinen mies painaa päänsä tätä samaa lautaista seinää vasten, johon maanpetturin pää nojaa, ja meitä viedään tuntemattomaan samaa vauhtia.” Mutta kaikki ei sittenkään ole isojen päättäjien vallassa. Lassi muistaa kymmenvuotiaan Juhon puheen ”kenraali Siästä” joka vaikuttaa ratkaisevasti armeijoiden kohtaloihin. Lukija tietää, että talvi odottaa Wehrmachtia Moskovan edustalla.

Toisin kuin aatteen ihmiset uskovat, Suomesta ei tule Suur-Suomea eikä Neuvosto-Suomea, vaan Suomelle avautuu kolmas mahdollisuus.

Tätä eivät naisetkaan voi ennalta tietää, mutta he eivät anna periksi. Kuvaava on kohtaus, jossa Helvin murrosikää lähestyvä tytär Mari nousee vastustamaan äitiään, joka on opettanut, ettei muista ihmisistä tarvitse välittää. Mari liittyy naisiin, jotka tukemalla toisiaan selviytyvät ja vievät sodan läpi pienet ja muut avuttomat.

Lohtu ja toivo

Sota vie Annalta lapsenuskon, mutta jäljelle jää äidiltä opittuihin virsiin sisältyvä syvä lohtu. Rautaöissä Anna yhtyy anopin veisaamaan virteen Koska valaissee kointähtönen. Usko on Heprealaiskirjeen vanhan käännöksen mukaisesti ”lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan”. Tosin kointähti on monimerkityksinen symboli: se viittaa rakkauden jumalattareen Venukseen ja Raamatussa sekä Jeesukseen että Luciferiin.

Maallisemmallakin toivolla Anna lohduttautuu. Mustien morsiamien lopussa hän talvisodan evakossa puristaa kuluneita silkkikenkiä ja lupaa itselleen sodan jälkeen pukeutua valkoisiin – tietämättä miten kauan koettelemuksen vuosia kestää. Oleellista on, että Anna kieltäytyy noudattamasta appivanhempiensa eetosta, jossa ”oma pieni onni” on uskon tai aatteen rinnalla toissijainen.

Rautaöiden lopussa uimataidoton Anna oppii uimaan, luottamaan että vesi kantaa. Samalla hän kokee, että hän ei ole sittenkään yksin – maa ja taivas pysyvät, elämä jatkuu.

On Kuopio-sarjassa myös miehiä, joilla on samanlainen asenne. Kun Juho epäilee ”Mitenkäs se koulunkäynti sitten jos pommi puttoo piähän? Niin mitä se kaikki hyövyttää?”, kansasta noussut opettaja vastaa kuin aikuiselle: ”Ei auta miettiä – – Se on elettävä niin kuin sotia ei olis olemassakaan. Muutoin käy pienten ihmisten hullusti.” Tämä ei merkitse välinpitämättömyyttä vaan sitä, ettei anna sota-ajan ideologian itseensä vaikuttaa vaan säilyttää ihmismäiset ihanteet ja toimii niiden mukaan.

Vertailua muihin välirauhan kuvauksiin

Sodan aikana Mika Waltari ja Toivo Pekkanen romaaneissaan Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti korostivat kansan kokonaisetua ja kehottivat, suorastaan vaativat, että se täytyy asettaa yksilöiden edun ja onnen edelle, koska jos kansan käy huonosti, sama koskee myös yksilöitä.

Sodan jälkeen Paavo Rintala ja Sirpa Kähkönen asettuivat niiden pienten ihmisten puolelle, jotka eivät tahdo uhrata omaa pientä onneaan suuren asian puolesta.

Ei tietenkään voi sanoa, että kumpikaan näkökulma olisi väärä. Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut teoksiin, mutta myös kirjailijoiden omat arvot.

Miksi Kähkösen poliittiset teemat on julkisuudessa sivuutettu?

Kähkönen on valittanut teostensa poliittisten teemojen sivuttamista ja epäillyt sen johtuvan siitä, että hän on nainen ja kuvaa pääasiassa naisia ja lapsia. Vakavana historiana pidetään yhä poliittista ja sotahistoriaa, jossa toimijoina ovat miehet. Ehkä, mutta on toinenkin syy: Kähkönen osaa niin lämpimästi kuvata ”pieniä ihmisiä”, jotka sodan kurimuksessa pitävät yhtä ja auttavat toisiaan, että se herättää osassa lukijoista suorastaan nostalgiaa. Annalta ja muilta naisilta ei voi vaatia vastuuta suurista asioista, mutta heihin samastuvalta lukijaltakin unohtuu kysyä se, mistä Kähkönen muistuttaa kokoomateoksessa Ihminen sodassa: ”mistä tulevat ne vilja-, peruna- ja hiilitonnit, jotka Saksa lupasi vastineeksi yhteiseen rintamaan liittymisestä”.

Ei Kähkönenkään kannata alkeellista hyvä-paha-dikotomiaa, jolla lohkotaan paha pois ja nähdään vain jako ”pahat natsisiat vastaan hyvä, vapaa maailma”, jolloin Suomen sotapolitiikka on lähtökohtaisesti väärää. Tai päinvastoin nähdään vain torjuntavoitto ja nälkäkuoleman uhkaama siviiliväestö ja kielletään kytkökset Saksaan ja puolustaudutaan hokemilla ”sota on sotaa” ja ”muut tekivät paljon pahempaa”. Vain harva ihminen pystyy edes jälkikäteen näkemään asiat samanaikaisesti usealta puolen.

Tietoja

Artikkelini Kähkösen Kuopio-sarjasta artikkelin (jossa on mukana myös jatkosodan aikana tapahtuvat Lakanasiivet ja Neidonkenkä) Pienet ihmiset ja suuri aika on julkaistu Kanavassa 8/2009.

Olen kirjoittanut blogiin Mika Waltarin romaanista Rakkaus vainoaikaan ja Toivo Pekkasen romaanista Hämärtyvä horisontti.

Kirjailijasta

Sirpa Kähkönen on syntynyt 1964. Hän muistaa siis Kekkosen ajan ja pääsi peruskouluun, jonka ansiosta kaikille avautui mahdollisuus opiskella. Kähkönen opiskeli yliopistossa mm. historiaa ja aikoi tutkijaksi.

Sarjan taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana. Kähkönen pääsi tutustumaan mm. isoisänsä mappiin. Tämän vaiheista hän on kirjoittanut tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit.

Vanhempien ollessa työssä Kähkönen oli lapsena päivähoidossa isovanhempiensa luona. Nämä asuivat puutalokorttelissa. Niitä ei tuhonnut sota, vaan hyvinvointivaltioksi kehittyvä Suomi tehokkuuden himossaan ja perinteiden halveksunnassaan. Kuopio-sarjassa Kähkönen luo nuo luonnollista yhteisöllisyyttä edistävät korttelit mielikuvituksessaan uudelleen.

Sirpa Kähkönen Wikipediassa.

Kirjallisuutta:

Aly, Götz: Hitlers Volkstaat. Raub, Rassenkrieg, Nationalsosialismus. Fischer 2006.

Kirstinä, Leena: Kansallisia kertomuksia. SKS 2007

Kivimäki, Ville: Sodan rampauttama vanhemmuus. – Teoksessa Sodassa koettua 1. Haavoitettu lapsuus. W+G 2007. (Sodassa koettua -teoksen osat 1 ja 2 on julkaistu päivitettynä teoksena Sodan kasvattamat. WSOY 2010.)

Kähkönen, Sirpa: Isänmaallisuuden mustat säikeet. Suomen kohtalonhetket syyskesällä 1940. – Teoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Toim. Markku Jokisipilä ja Mari K. Niemi. Ajatus kirjat 2006.

Suomen tie jatkosotaan. Sosiaalipoliittista harmonisointia kansallissosialismin hengessä. – Teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Salama. Otava 1973.

Janne Kuusi: Silmästä silmään 1

Janne Kuusen Silmästä silmään (2018) on kolmas osa Kaskivuoren suvusta kertovaa Sukupuu-sarjaa. Se menee ajallisesti osittain päällekkäin toisen osan Sielusta sieluun kanssa.

Silmästä silmään kuvaa aatelisten Kaskivuorien lisäksi Peltosen torppariperhettä. Käsittelen romaania kahdessa osassa. Tämä käsittelee ensimmäistä osaa, jossa käsitellään vuosia 1918-1944.

Silja Peltonen menettää kaiken

Punaisten kärsittyä sisällissodassa tappion Silja Peltosen onnistuu vastasyntyneiden kaksospoikiensa kanssa paeta Laatokan metsien kautta rajan yli. Silja kaipaa lastensa isää Alia ja toivoo tämän pelastautuneen Pietariin, mutta miehestä ei kuulu mitään.

Kontupohjassa Siljaa ja hänen kanssaan paenneita naisia odottaa ankara työ, ja venäläisen Iljitšinin tapa johtaa kommuunia on jyrkempi kuin suomalaisen Mäkipään. Toivoa herättää Gyllingin tuleminen Neuvosto-Karjalan johtoon.

Toinen Siljan kaksospojista hukkuu järveen. Lapsensa kuoleman jälkeen Silja on niin huonossa kunnossa, että Iljitšin haluaa viedä toisen kaksosen Artturin lastenkotiin. Silja päättää paeta Suomeen, mutta juuri rajan yli päästyä Artturi katoaa metsässä.

Silja saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan valtiopetoksesta vankilaan. Siellä hän ystävystyy venäläisen Zinaidan kanssa.

Vapauduttuaan Silja palaa Räisälään isänsä luo. Tältä hän kuulee, että kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet kapinassa ja äiti sen jälkeen suruun. Rakastettu Alista isällä ei ole mitään tietoja.

Silja jää asumaan isänsä luo. Tämän kuoltua hän vajoaa epätoivoon ja miettii itsemurhaa, mutta ei toteuta sitä.

Silja kuvataan uhrina, jonka kohtalon on tarkoitus herättää myötätuntoa. Menetettyään kaiken Silja ei vuosiin pysty toimimaan, vain pysyttelemään elossa.

Matias Kaskivuori ei anna punaisille anteeksi

Jääkäriluutnantti Matias Kaskivuori eroaa armeijasta ja tekee menestyvän uran pankkimaailmassa. Poliittisesti hän on äärivalkoinen ja paheksuu: ”Punikit pasteeraavat kylänraitilla aivan vapaasti!” Pirkka-veli yrittää rauhoitella: ”Antaisit jo olla, siitä on kuusi vuotta”. Matias ei anna periksi: ”Kuusi vuotta sitten ne olisi pitänyt elimineerata kaikki!” Pirkka yrittää vielä: ”Ihmisiä hekin ovat”, mutta Matias kiistää: ”He ovat syöpäläisiä.”

Näistä lähtökohdista on selvää, että Matias hyväksyy Lapuan liikkeen: ”Toiminnan muodot saattavat ajoittain olla hiukan brutaaleja, mutta minä ymmärrän että jalo päämäärä pyhittää keinot.”

Kun Reino-veljen poika Oskari kysyy: ”Eikös lakia silti pitäisi noudattaa?”, Matias vastaa kysymällä: ”Noudatettiinko punakapinassa muka lakeja?” ja vastaa itse: ”Ei sitä ensimmäistäkään. Ja nyt ne samat piirit edellyttävät lain kirjaimellista seurantaa, kun Lapualla harjoitetaan…jonkinlaista kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Oskari ei anna periksi: ”Samat piirit ehkä, mutta väittäisin, että myös suurin osa muusta Suomen kansasta vaatii lakien noudattamista”. Matiakselle demokratialla ei ole väliä: ”Oli enemmistö tai vähemmistö, olennaista on se, mikä on oikein ja isänmaalle paras toimi!”

Myös agronomi Ake Kumela Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla on poliittinen haihattelija mutta ymmärtää tyttärensä kihlauksen köyhän luutnantin kanssa, toisin kuin vaimonsa, kartanon perijätär. Sen sijaan Matias Kaskivuori on kaikin tavoin epämiellyttävä hahmo, joka tyrannisoi vaimoaan eikä suostu vuosiin jakamaan tämän vuodetta.

Artturi hankkii hyväksynnän unohtamalla

Toisin kuin Silja uskoo, hänen pieni poikansa Artturi ei olekaan kuollut, vaan hänet on viety huutolaiseksi Ylisalon taloon Lapualle. Artturia kiusataan menneisyydestä, jota hän ei edes muista: ”hän sai vieläkin kuulla olevansa huutolaispoika, orpo piru, ryssänpentu, punikkikakara, kommunisti”.

Onneksi talon isäntä määrää lapsensa ja muut huutolaiset hyväksymään Artturin pikkuveljekseen, ja nämä puolustavat häntä kiusaajilta. Niinpä Artturi omaksuu valkoisen arvomaailman, sillä se on ehto muiden hyväksynnälle ja ryhmään kuulumiselle. Hän jopa osallistuu tihutöihin kommunisteja vastaan: ”Ylisalo valisti poikia kutsumalla kokousta Jumalan, isänmaan ja Mannerheimin riekkujaisiksi.”

Artturi suorittaa asevelvollisuutensa 1938-9 Sakkolassa. Hän on vahva ja hyvä ampuja, mutta saa jälleen kuulla punaisesta syntyperästään, eikä häntä sen takia hyväksytä aliupseerikouluun. Artturi seuraa armeijassa Pohjanmaalla oppimaansa menetelmää: ”elämästä selviäisi helpoiten olemalla mahdollisimman huomaamaton ja oli parasta olla miettimättä turhia. Hän oli harjoittanut kykyään karistaa menneisyyden murheet mielestään ja keskittyä vain nykyhetkeen.”

Sotilaspastorilla on Artturille yllättävä uutinen: hänen äitinsä onkin elossa. Vasta Artturin kirje paljastaa asian Siljalle, joka saa elämälleen tarkoituksen. Artturi jää asumaan äitinsä luo.

Poliittisesti äiti ja poika ovat eri mieltä. Silja sanoo: ”Kai sie tiijät mitä iikollä nykysellää puuhaa? Sottaa se puuhaa Stalinia vastaan yhessä sen saksalaisen höyrypeän kans. Hitlerin.” ”Jos hyä ärsyttäät venäläisii riittäväst, myö tääl Kannaksel jäähään jalkoihin nii ko kusiaiset metsäpolul.” Artturi jatkaa entistä linjaansa: ”Paree olla ajattelemati. Helepompi olla niin.”

Toisin kuin stereotyyppiset Silja ja Matias, Artturi on kiinnostava yksilönä.

Artturi ystävystyy Kaskivuoren nuorten kanssa

Kesällä 1939 Kaskivuoret nuoret, Matiaksen lapset 20-vuotias Armas ja 16-vuotias Adele sekä Auliksen lapset 18-vuotias Aleksi ja 16-vuotias Aune ovat Räisälässä maatöissä Artturi Peltosen kanssa.

Yhdessä he käyvät myös tanssimassa. Kun Artturin kimppuun käydään, Aleksi ja Armas puolustavat häntä. Sen sijaan seurustelukumppaniksi Artturista ei yläluokan tytöille ole.

Matiaksen ja Oskarin erilainen ulkopoliittinen linja kesällä 1939

Toisin kuin veljensä, Matias ei ehdi edes äitinsä kuolinvuoteelle. Hän on vaaleissa menettänyt paikkansa IKL:n kansanedustajana, mutta katsoo, että hänen on pysyttävä Helsingissä huolehtimassa isänmaan asioista, sillä muut puolueet ja hallitus eivät Stalinin pelosta ”uskalla tehdä ainoaa mahdollista ratkaisua”, kiinnittyä Saksaan.

Vanhin veli, kirkkoherra Pellervo epäilee, ”kannattaako Neuvostoliitolle ärhennellä?” Matias on varma: ”Ryssille pitää aina ärhennellä, muuten ne eivät pysy minkäänlaisessa ruodussa!”

Veljenpoika Oskari, josta on tullut sosiaalidemokraattien kansanedustaja, on sitä mieltä, ettei Neuvostoliittoa tarvitse pelätä, ”jos vain pidämme Hitlerin loitolla maastamme”.

Oskari ymmärtää Stalinin huolen Suomenlahden puolustuksesta ja katsoo, että olisi pitänyt antaa Suomenlahden saaret Neuvostoliitolle. ”Kieltäytyminen ärsyttää Stalinia aivan turhan tähden.”

Pirkka-veli ei luota ”Stalinin sanaan tippakaan”. ”Vaikka toisaalta en panisi muniani samaan koriin Hitlerinkään kanssa”.

Sen sijaan Matias uhoaa: ”Hitler on Suomen olemassaolon ja myös tulevan Suur-Suomen ainokainen tae! Siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto on poltettu tuhkaksi, meidän on viisainta seistä voittajan kanssa samassa rintamassa. Eikä siihen rintamaan yhdytä vasta silloin, siihen yhdytään nyt!”

Oskari muistuttaa, että Englanti, Ranska ja Yhdysvallat ”ovat Hitleriä vastaan. Suurin osa maailmasta on.” Matiaksen mielestä asialla ei merkitystä: ”Voima ratkaisee. Missään maailmassa ei ole sellaista tulivoimaa kuin Saksalla on.”

Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on vasta tulossa, Matiaksen puhe on joka suhteessa järjetöntä. Saksalaiset upseeritkin ovat selville siitä, että Saksan ”tulivoima” riittää vain siihen, että se voi voittaa vain lyhyen sotan.

Toinen asia, mitä tietenkään ei ole mahdollista saada selville on, olisiko Suomi Oskarin menetelmällä pysynyt irti sodasta.

Talvisota Kollaalla

Syksyllä 1939 Artturi kutsutaan palvelukseen. Silja joutuu evakkoon Helsinkiin, jossa hän asuu Zinaidan luona.

Artturi joutuu Kollaalle. Lääkintäkersantin mukaan ”Marokon kauhu” piiskaa miehiään järjettömiin saavutuksiin, mikä aiheuttaa tarpeettomia tappioita.

Samassa joukko-osastossa on Aleksi, joka on isänsä Auliksen vaatimuksesta ilmoittautunut vapaaehtoisesti. Komentajana Pellervon vanhin poika, kapteeni Aunus Kaskivuori. Artturi esittää Aunukselle, että Aleksi on liian nuori eturintamaan, mutta tämä ei taivu.

Aleksi haavoittuu läpimurrosta, ja kun häntä pystytä kuljettamaan, hän pyytää Artturia ampumaan hänet, jottei hän jää venäläisten käsiin. Aunus syyttää Artturia oman sotilaan ampumisesta ja määrää teloittamaan, mutta sotilaat ampuvatkin Aunuksen.

Talvisota on romaanissa yhtä järjetöntä ja raakaa kuin kaikki muutkin sodat.

Sotilaspastori pyytää Artturia kirjoittamaan Aleksin perheelle. Kirje herättää Matiaksessa epäilyksiä kirjoittajan takia.

Aunuksen hautajaiset

Aunuksen hautajaiset pidetään vasta rauhan tultua. Niissä puhutaan politiikkaa. Matias on entistä vakuuttuneempi demokratian kelvottomuudesta: ”Näin siinä käy, kun annetaan kansan päättää!” ”Ei demokratiasta ole mihinkään, varsinkaan kriisitilanteissa!”

Kun Oskari sanoo: ”Ryssät kuitenkin päihittivät suomalaiset”, Matias vastaa: ”Eivät päihittäneet!” ”Tätä häpeärauhaa tullaan katumaan katkerasti, ja revanssi on tulossa välittömästi kun hallitus ja kansanedustajat, siis ne kyvykkäämmät kansanedustajat, älyävät liittoutua Saksan kanssa. Silloin ryssät lakaistaan maan pinnalta iäksi!” Oskarin mielestä ”silloin Stalin saisi pätevän syyn hyökätä uudelleen Suomeen”.

Matias uskoo, että Hitler mitätöi Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen ”heti kun näkee tarpeelliseksi”, mihin ei mene kauan. Matias ihmettelee vain, ”miksi Hitler edelleen vitkuttelee hyökkäyksen kanssa”. ”Olisivat hyökänneet ajoissa niin emme olisi menettäneet Karjalaa edes väli-aikaisesti.”

Matiaksen ajattelu osoittautuu entistä järjettömämmäksi, sillä Saksa ei ole vielä kukistanut Ranskaa eikä tietenkään voinut ryhtyä kahden maarintaman sotaan. Saksan puolueettomuus talvisodan aikana ei ole vaikuttanut Matiakseen millään tavoin.

Jatkosota

Artturi on kutsuttu taas armeijaan ja hyväksyy alun päämäärän: ”Pitää meijän silti omat ottaa takas”. Siljakin haluaa päästä kotiin Räisälään, mutta olisi pitänyt pysähtyä vanhalle rajalle eikä lähteä Hitlerin kelkkaan.

Kontupohjassa Artturi tapaa ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet lapsena. Hän ei pysty estämään, kun päihtyneen vänrikin tekemää raiskausta, jota tämä perustelee: ”Miehittäjä tekee mitä miehittäjän pitää”. Artturi turvautuu vanhaan tapaansa unohtaa ikävät asiat: ”Mitään ei tapahtunut, Artturi tolkutti itselleen, ei yhtään mitään.”

Zinaidan mielestä olisi pitänyt jo aiemmin ryhtyä vastarintaan: ”Myö on pelätty herroja ja esivaltaa ihan liiaks, ettei ole uskallettu tehä yhtikäs mittään, mutta tää kyllä mennee liian pitkälle. Jo kolmatta sottaa käyään enempi tai vähempi sakemannin komennossa. Ei vetele, että kansa kääntää kolmannenkin pos-kensa niitten haukattavaks. Mie ainaki oon päättänt uskaltaa.”

Siljaan tarttuu ”toverien raivo herrojen järjettömiä aikeita vastaan”: ”hänen poikansa taisteli rintamalla ja joutui nyt toteuttamaan Suur-Suomi -vouhkaajien mielihaluja.”

Niinpä Silja ryhtyy välittämään viestejä, joiden sisältöä ja muita välittäjiä hän ei tiedä, vaikka ”tietenkin hän ymmärsi harjoittavansa vaarallisia vastarintaliikkeen tehtäviä: suomalaisia sotasalaisuuksia toimitettiin viholliselle.”

Kun Zinaida paheksuu, miten Artturi on suostunut ”Neuvostomaata valloittammaan”, Silja puolustelee: ”Tuskin heil on olt vaihtoehtoja, etkö sie muista kun Helminen kertoi että hyö lahtaat ne toverit jotka kieltäytyy hykkäämäst”.

Zinaidan mielestä ”Ei Suomel ole ko kaks vaihtoehtoo: liittyä Neuvostomaahan tai sitten joutua natsi-Saksan alamaiseks. Työkansalle ei oo vaikea valinta.”

Silja saadaan kiinni ja hänet tuomitaan vankilaan.

Kun sota päättyy tappioon, Matias jää puna-armeijan lähestyessä Räisälän huvilalle. Hän tuntee eläneensä turhaan, hän on antanut isänmaalle kaikkensa mutta hylännyt lähimmäisensä.

Henkilöiden aatemaailma

Aatteellisesti Silmästä silmään perustuu vastakohdalle äärioikeistolaisten Saksan-mielisten ja kommunististen Neuvostoliitto-mielisten välillä. Myötätunto on jälkimmäisten puolella, koska he joutuvat kärsimään vankilaa, kidutusta ja raiskauksia.

Kaskivuoren suvussa on ilmeisesti jokin psykologinen piirre, joka saa viehättymään äärisuunnista, jollei sitten kyse ole silkasta isäkapinasta. Matiaksen pojasta Armaksesta tulee jatkosodan aikana kommunisti.

Kaskivuoren suku osoitetaan vastenmieliseksi myös yksityiselämän suhteen: pönkittääkseen sukunsa mainetta he ovat tehneet rikoksia ja onnistuneet salaamaan ne.

Nekin suvun jäsenet kuten kirkkoherra Pellervo, jotka eivät ole yhtyneet Matiaksen aatteisiin, ovat olleet liian heikkoja vastustaakseen häntä.

Jatkoa

Romaanin toinen osa käsittelee vuosia 1917-8. Siinä paljastuvat myös koko Sukupuu-trilogian keskeinen salaisuus. Sitä en kuitenkaan paljasta blogin artikkelissa.

Kirjailijasta

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelin Sielusta sieluun lopussa.