Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinsonin Hävityksen jumalan päähenkilö on pommituslentäjä, jonka sota on leimannut loppuiäksi ja joka sodan jälkeen pohtii toimintansa oikeutusta.

Samalla romaani osoittaa vääräksi monet luulot suomalaisten sotakokemusten poikkeuksellisuudesta.

Hävityksen jumalan alkuteos A God in Ruins ilmestyi 2014 ja suomennettiin 2016. Romaanissa on osittain samoja henkilöitä ja tapahtumia kuin Atkinsonin edellisessä teoksessa Elämä elämältä, 2014 (alkuteos Life After Life, 2013, suomennos 2014).

Päähenkilöt ovat sisaruksia: Hävityksen jumalassa Edward (Teddy) Beresford Todd, Elämä elämältä -teoksessa Teddyn vanhempi sisar Ursula.

Kyseessä ei kuitenkaan ole jatko-osa vaan rinnakkaisteos. Kumpikin kuvaa toista maailmansotaa: teoksessa Elämä elämältä Ursula kokee Lontoon pommitukset ja Hävityksen jumalassa Teddy on lentäjä, joka on miehistöinen pommittamassa Saksan kaupunkeja rauniokasoiksi.

Muuten Elämä elämältä keskittyy sotienväliseen aikaan, Hävityksen jumala sodanjälkeiseen aikaan. Tuolloin tapahtumia katsotaan myös Teddyn vaimon Nancyn, tytär Violan ja tämän lasten Sunnyn ja Bertien näkökulmasta.

Teddylle lapsuudenkoti Fox Corner paratiisimaisen luonnon keskellä on aina se ainoa oikea koti. Sen sijaan hänen tunteensa äitiään Sylvietä kohtaan haalenevat aikuisuudessa, vaikka tai koska hän on äidin suosikki.

Kerrontatyyli ja aikakäsite

Toisin kuin Elämä elämältä, Hävityksen jumala kertoo Teddyn elämästä vain yhden version, jolta kuitenkin lopussa viedään pohja.

Kirjan luvut ovat ei-krologisessa järjestyksessä. Kerronta on kerroksellista kahdellakin tavalla. Jokainen luku sijoittuu tiettyyn ajankohtaan, mutta näkökulmahenkilö muistelee välillä aiempia tapahtumia. Toisaalta kertoja saattaa kesken kaiken kertoa tulevista tapahtumista, joita Teddy ei vielä tiedä.

Kerrontatyyli kuvaa aikakäsityksen muutosta. Kristinusko toi länsimaiseen sivilisaatioon lineaarisen aikakäsityksen, joka sitten muuttui valistuksen ja marxilaisuuden myötä maalliseksi edistysajatteluksi. Einsteinin suhteellisuusteoria kumosi tieteessä lineaarisen aikakäsityksen, ja yleisessä tietoisuudessa edistysajattelun romahduttivat maailmansodat ja holokausti.

Koirat ja linnut

Hävityksen jumalan ensimmäinen luku Viimeinen lento tapahtuu 30.3.1944. Teddy valmistautuu lennolle ja viheltää koiraansa.

Teddyllä on aina koira. Koiraahan pidetään uskollisuuden symbolina, joten tämä kertoo Teddyn luonteesta. Koiran uskollisuudella on kuitenkin toinenkin puoli: tottelevaisuus. Sodan jälkeen Teddy luonnehtii itseään sisäoppilaitoksen uskolliseksi koulimaksi koiraksi. Teddy ei arvostele auktoriteetteja eikä etsi omaa onneaan, vaan asettaa tottelevaisesti etusijalle velvollisuuden niin maataan kuin perhettään kohtaan.

Tärkein Teddyn koirista on pelastunut Lontoon pommituksesta ja saa siksi nimen Tuuri. Se symboloi sitä, että Teddynkin elämä riippuu sota-aikana sattumasta ja onnesta.

Romaanin ajallisesti varhaisin luku Alouette tapahtuu Fox Cornerin lähellä vuonna 1925, jolloin 11-vuotias Teddy näkee leivosen. ”Kiuru liiteli ylimaallisen laulunsa langalla. Linnun väräjävä lento ja sen musiikin kauneus herättivät hänessä yllättävän syviä tunteita.” Linnun lento ennustaa Teddyn uraa lentäjänä.

Runoudessa lentävä lintu yleensä edustaa (vastoin tosiasioita) vapautta, mutta ranskalainen laulu Alouette, jossa linnulta nypitään höyhenet, viittaa pikemmin kuolemaan.

Pyhä Yrjänä ja ritari-ihanne

Luvussa Alouette käy ilmi Teddyyn kasvatuksessa iskostettu gentlemanni- ja ritari-ihanne. Jälkimmäiseen viittaa jo alussa sitaatti Partiopojan käsikirjasta. Kohdassa asetetaan ihanteeksi Pyhä Yrjänä, joka pelasti prinsessan lohikäärmeen kynsistä.

”Kun häntä kohtasi vaikeus tai vaara, hän ei koettanut paeta sitä peläten, vaan hyökkäsi sen kimppuun omien ja hevosensa voimin. Vaikka hän oli huonosti aseistettu tämän kaltaista ottelua varten, hänellähän oli vain keihäs, hän kuitenkin kävi siihen, teki parhaansa ja lopulta onnistui voittamaan taistelun, mihin kukaan ei ollut uskaltanut ryhtyä.

Juuri tällä tavalla partiolaisen olisi suhtauduttava vaikeuksiin tai vaaraan, olkoot ne miten suuria tai pelottavia tahansa tai olkoon hän miten huonosti varustettu tahansa.”

Viittaus ei voisi olla selvempi: Pyhä Yrjänä (George) on Englannin suojeluspyhimys, ja pommituslentäjänä Teddystä tulee yksi niistä, jotka taistelevat lohikäärmeen eli Hitlerin ja fasismin kukistamiseksi.

Sodan syttyminen on helpotus

Usein sanotaan, ettei kukaan halunnut sotaa. Ei Teddykään sitä varsinaisesti toivo, mutta sen syttyminen on helpotus.

Teddy on pitänyt yliopiston jälkeen välivuoden työskentelemällä maatiloilla ja kirjoittamalla runoja, mutta huomannut, ettei unelma ole toteuttamiskelpoinen. 25-vuotiaana hän on alistunut työskentelemään pankissa kuten isänsä.

Perhe pitää itsestään selvänä, että Teddy avioituu naapurintytön ja lapsuudenystävän Nancyn kanssa. He ovat rakastavaisia ja Teddy rakastaa Nancya, mutta ei ole rakastunut tähän.

Tulevaisuus on siis niin ennalta määrätty, että se tuntuu Teddystä häkiltä. Siitä hän pääsee sodan ansiosta ja saa levittää siipensä.

Teddy säästyy osallistumasta sodan alkuvaiheisiin, sillä Ranskan kukistumisen ja Blitzin aikana hän on lentäjäkoulutuksessa Kanadassa. Englantiin hän palaa syksyllä 1942.

Tyttöystävä Nancy on huippulahjakas matemaatikko. Hänet määrätään salaiseen paikkaan, josta hän ei saa kertoa mitään. Teddyn ei ole vaikea arvata, että kyse on koodien murtamisesta.

Pommikoneen miehistö

Pommituslentäjä saa itse valita miehistönsä, tai oikeammin yksi heistä valitsee Teddyn ja ehdottaa kaveriaan ja niin edelleen.

Joukko on kansainvälistä: Iso-Britannian dominioista on tullut sotilaita, samoin Saksan miehittämistä maista.

Myös luokkarajat kaatuvat: ”Jos sivilisaatio säilyisi – ja sen kohtalo oli nyt vaakalaudalla – muodostuisiko siitä tasa-arvoinen yhteiskunta? – – Eiväthän ilmavoimat voineet olla ainoa paikka, jossa luokkarajat olivat kaatuneet, kun kaikki joutuivat työskentelemään yhdessä? Teddy eli nyt rinta rinnan sellaisten miesten – ja naisten – kanssa, joita hän ei ollut koskaan tavannut omassa sisäoppilaitoksessaan, Oxbridgen ja pankin maailmassa. Hän oli heidän kapteeninsa, mutta hän ei ollut heidän yläpuolellaan.” (Oxbridge = Oxfordin + Cambridgen yliopistot)

Ainutlaatuinen toveruus syntyy – on pakko syntyä, sillä jokaisen henki on riippuvainen toisista.

Sodanjälkeisessä tapaamisessa Teddy kuitenkin huomaa, että tuo toveruus johtui vain tilanteesta eikä hän tunne miehistönsä jäsenten siviiliminää.

Teddyn miehistö on nuoria miehiä, jotka eivät ole ehtineet juurikaan elää ennen sotaa: ”Yksikään ei ollut naimisissa, ja Teddyn arvelujen mukaan puolet oli ollut kokemattomia silloin, kun he tapasivat. Oliko enää kukaan?”

Myöhemmin miehistön jäsenet näyttävät uupuneilta ja vanhoilta mutta samalla viattomilta: juhliessaan he ovat ”kuin tuhmia poikia meluisilla lastenkutsuilla”.

Vapaa-ajan harrastuksia ovat ryyppääminen ja seksi. Teddylläkin on useita lyhyitä suhteita. ”Hän sai jatkuvasti hämmästellä, miten aloitteelliseksi sota oli tehnyt naiset, ja oli itse sellaisessa mielentilassa, että oli heille helppo saalis.” Romanssikin hänellä on, tosin enemmän kuvitelmissa, mutta seksi on villiä, toisin kuin Nancyn kanssa.

Todennäköisyys ja onni

Kun Teddy toisella lennollaan kääntyy takaisin teknisen vian takia, sitä ei hyväksytä vaan pidetään rohkeuden puutteena.

”Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita, vaan uhreja jotka heitettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria vastaan siinä toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, se murtuisi.” Toisin sanoen päätökset eivät perustu järkeen, jotain vain on yritettävä.

”Silloin Teddy päätti, ettei hänen miehistönsä rohkeutta enää koskaan epäiltäisi, etteivät he olisi Arthur Harrisin ’heikompaa ainesta’ vaan ’painaisivat eteenpäin’ kohteeseen joka kerta, ellei se olisi täysin mahdotonta, mutta samalla hän päätti tehdä kaikkensa pitääkseen miehistönsä elossa.”

Ilmailuvirastossa työskentelevä Anne on kertonut Ursulalle viranomaisten laskelmista, mikä on pommituskoneiden miehistön todennäköisyys jäädä eloon. Mutta epätodennäköisyys ei pelasta: Anneen osuu pommi.

Niinpä Teddy miehistöineen turvautuu erilaisiin amuletteihin ja rituaaleihin.

Vic, jolla on amulettina tyttöystävänsä punaiset nimettömät (kuten silloin sanottiin), kuolee juuri ennen häitä ja lapsi syntyy aviottomana. Vaikka au-äidin kohtalo oli tuohon aikaan kova, ehkä se sentään oli parempi kuin tytön, jolta kuolee kaksi poikaystävää ja jonka uskotaan tuottavan huonoa onnea niin, ettei kukaan enää uskalla seurustella tämän kanssa.

Vaikka Teddy saisi olla välillä kouluttajana, hän ilmoittautuu uudelleen taistelutehtäviin jo ennen määräystä, ja sitten vielä kolmannen kerran, vaikka ei enää tarvitsisikaan. Syy on se, ettei hänellä ole muuta identiteettiä kuin pommituslentäjä:

”Totuus oli, ettei hän halunnut eikä osannut tehdä mitään muuta. Pommikoneen lentäminen oli sama kuin hän. Se oli se, mikä hän oli. Ainoa paikka maailmassa, mikä mitään merkitsi, oli Halifaxin sisätila, lian ja öljyn, happamen ja hien, kumin ja metallin lemu, hapen häivähdys. Hän kaipasi moottorien korviahuumaavaa jylyä, sitä että kylmyys, melu, ikävystyminen ja adrenaalin sekoitus pyyhkivät pois kaikki muut ajatukset päästä. Hän oli aikoinaan luullut, että sodan arkkitehtuuri muovaisi häntä, mutta nyt hän tajusi, että se oli pyyhkinyt hänet olemattomiin.”

Elämä ilman tulevaisuutta

En osaa sanoa, miten hyvin Kate Atkinson onnistuu kuvaamaan pommituslentäjän kokemuksia. Olipa virheitä tai ei, ne eivät ole tärkeitä, sillä Hävityksen jumala onnistuu kuvaamaan paljon tärkeämmän asian: millaista on elää, kun tulevaisuutta ei ole.

Sisar Ursula on kokenut saman Lontoon pahimpien pommitusten aikana. Normaalielämän rutiini – kotoa konttoriin ja taas kotiin – turruttaa aistit. Sodassa taas ”’tuntuu kuin eläisi oman elämänsä etulinjassa, kuin ei koskaan tietäisi, putoaako vai lentääkö.’ Kumpaankaan ääripäähän ei kuulunut hallittu laskeutuminen, Teddy totesi.”

Teddy elää jatkuvasti ”kuoleman kasvojen edessä”. Hän ei pelkää kuolemaa, vain tapaa jolla se voi tulla: ”Jos meille tulee lähtö, Teddy rukoili, anna sen tulla nopeasti, tulipalossa, ei putoamalla.”

Pakkolaskuja

Teddy saa maineen onnekkaana lentäjänä. Hän tekee useita pakkolaskuja, joista kerran Pohjanmereen, menettää kaksi konetta ja näkee miehistönsä jäsenten kuolevan.

Viimeistä lentoa Teddy epäilee huonosti suunnitelluksi ja toivoo, että se peruutettaisiin. Mutta kun näin ei tehdä, Teddy katsoo velvollisuudekseen esittää miehistölleen huoletonta ja tasapainoista. Tärkein solidaarisuus koskee tovereita.

Aseveljeys ulottuu jopa rintamalinjan taakse, Lontoon pommittajiin. Veren- ja kostonhimoa esiintyy sen sijaan siviileillä, Teddyn lapsuudenkodin Fox Cornerin vierailla.

Teddyn aavistus toteutuu: kone saa osuman.  Hän hyppää viime hetkellä palavasta koneesta laskuvarjolla ja viettää sodan loppuajan sotavankileirillä.

Sotaveteraanin avioliitto

Kun rauha sitten tulee, sotilaiden kohtalo oli myös Englannin kaltaisessa voittajamaassa tyly. Lentäjät ”olivat antaneet kaikkensa, ja yhtäkkiä heidät lähetettiin tuuliajolle. Kiitollisuus ei ollut päivän sana.”

Teddy palaa sotavankeudesta 31-vuotiaana everstiluutnanttina ilman mitään tulevaisuudensuunnitelmia, paitsi ettei halua palata pankkiin. Naimisiinmeno Nancyn kanssa tuntuu kuitenkin itsestään selvältä.

Nancyn ehdotuksesta he muuttavat opettajiksi Pohjois-Englannin maaseudulle, jossa rauniot eivät muistuta sodasta kuten Lontoossa.

Alkeellinen vuokramökki tuntuu hyvältä ajatukselta, kunnes talvesta tulee hyytävän kylmää. Sodanjälkeiset vuodet olivat Englannissa yhtä ankeita ellei ankeampiakin kuin sotavuodet. Hiiltä ei saanut tarpeeksi lämmitykseen.

”He olivat uusi Aadam ja Eeva, jotka oli karkotettu paratiisista ikuiseen talveen.” 

Nancy liittyy työväenpuolueeseen eli uskoo hyvinvointivaltion luomiseen.

Teddy tajuaa pian ”tehneensä virheen. Hän näki tulevaisuuden edessään pitkänä ankeiden päivien ketjuna. – – Koulu oli hänelle uusi pankki.”

Mutta onko Teddyllä vaihtoehtoja? Nuorena kirjoitetut runot tuntuvat heikoilta. Nancy ehdottaa romaanin kirjoittamista, mutta Teddy tajuaa nopeasti, ettei hänellä ole tarpeeksi lahjoja siihen.

Onneksi sattuma tulee avuksi: Teddy tapaa paikallislehden toimittajan ja alkaa ensin kirjoittaa luontopakinoita, joissa kirjallisuudella on suuri osa. Tätä kautta Teddy pääsee lehden reportteriksi.

Sodasta on ajallisesti lyhyt aika mutta henkisesti kauan

Usein sanotaan, ettei sodasta saanut Suomessa puhua. Mutta syynä ei ollut vain poliittinen tilanne, vaan ihmisten luonnollinen tarve katsoa eteenpäin. Hävityksen jumalassa Englannissakin on rauhan tultua vaihe, jolloin sota halutaan unohtaa.

Atkinson on tavoittanut jotain oleellista kuvatessaan, miten ajallinen välimatka ei ole sama kuin henkinen välimatka. Vuonna 1952 on kulunut vain kaksitoista vuotta sankarillisesta vuodesta 1940, jolloin Englanti taisteli yksin. Mutta ajan henki on muuttunut, ja sota tuntuu Nancystä kaukaiselta: ”Millaisia hupsuja patriootteja me olimmekaan”.

Vuosi 1952 ei ole sattuma, sillä valtaistuimelle nousee nuori nainen, Elisabet II. Kuten TV-sarjan The Crown nähneet tietävät, Churchillin tapaiset ihmiset kuvittelevat, että syntyy samanlaisen kultakausi kuin Elisabet I:n hallituskausi 1500-luvulla.

Hävityksen jumalassa tehdään selväksi, ettei kelloa voi tuupata taaksepäin. Imperiumi on hajoamassa, eivätkä englantilaiset ole vielä löytyneet uutta roolia.

Teddyn ja Nancyn erilainen vanhemmuus

Nancy synnyttää ainoan lapsensa Violan vasta 1952. Synnytys sujuu huonosti, ja Teddyä pyydetään valitsemaan vaimonsa ja lapsensa hengen välillä. Hän valitsee vaimonsa, mutta lapsikin selviää.

Teddy uskoo, että tuossa yhteisessä kamppailussa kuolemaa vastaan Nancyn rakkaudesta Violaa kohtaan tuli ”kiihkeämpää ja kaikennielevämpää kuin romanttinen rakkaus ikinä. Äiti ja tytär olivat toisilleen koko maailma, täydellisiä, voittamattomia.”

Sen sijaan Teddyn rakkaus vaimoa ja tytärtä kohtaan on ”vain lujaa ja kestävää hellyyttä eikä mahtavaa lumoutumista”, vaikka ”hän oli varma, että olisi valmis hetkeäkään epäröimättä uhraamaan henkensä heidän vuokseen.”

Miksi vain-sana? Teddyhän ”tiesi, ettei koskaan enää kaihoaisi mitään muuta, mitään tavoittamatonta, kuumia väriviiluja, sodan tai romanssin kiihkoa. Se kaikki oli takanapäin, nyt hänellä oli uusia velvollisuuksia, ei itseään vaan pientä perhettään kohtaan.”

Sota on tuottanut ääritunnetiloja, samoin romanssi ja sota-ajan pikaseksi, mutta lapsen synnyttyä Teddy ei enää jää niihin kiinni vaan hyväksyy arkisen, tavallisen elämän.

Silti hän tuntee sukulaisuutta tyttärensä häkkilintuun: hänen siipensä on leikattu.

Aivosyöpä, eutanasia ja pommitukset

Kun Nancy sairastuu aivosyöpään, hän katuu tekemiään ratkaisuja ja syyttää niistä muita: ”Tuntui, että kaikki hänen aikansa menee muiden (Teddyn, Violan, oppilaiden) rohkaisuun. Hän on luopunut loistavasta urasta ensin sodan vuoksi, sitten Teddyn ja Violan vuoksi.”

On totta, että Teddy näkee sodasta painajaisia, joiden takia Nancy joutuu heräämään öisin. Ja Nancy on tosiaan niin kiinni muiden ongelmissa, että hän sivuuttaa oireet eikä etsiydy ajoissa pätevän lääkärin luo.

Toisaalta juuri Nancy tekee perheessä päätökset, esimerkiksi muutosta Yorkiin ja tavalliseen paritaloon, jossa Teddy ei viihdy. Teddy olisi tuskin estänyt, jos Nancy olisi halunnut jatkaa opiskelua. Ajan naisihanne, ei Teddyn vaatimus, on saanut Nancyn omistautumaan miehelleen ja lapselleen.

Nancy pelkää sairauden loppuvaihetta ja pyytää Teddyltä eutanasiaa. Kohta vertautuu siihen, miten Teddy on sodan aikana ulkoistanut tappamisen: ”Teddy ei ajatellut niitä ihmisinä. Ne olivat kaupunkeja. Ne olivat tehtaita ja ratapihoja, hävittäjätukikohtia, satamia.”

Myös etäisyys on helpottanut tappamista: ”Hän oli hirveä pelkuri. Hän oli kylvänyt tuhoa tuhansille, myös naisille ja lapsille – aivan samanlaisille kuin hänen oma vaimonsa ja lapsensa, hänen äitinsä ja sisarensa. Hän oli tappanut ihmisiä miljoonien kilometrien korkeudesta taivaalta, mutta entä kun hänen piti tappaa yksi ihminen, yksi kuolemaa tekevä ihminen?”

Tuskin on sattuma, että Atkinson on valinnut lahjakkaalle Nancylle juuri aivosyövän. Sitä voi eräänlaisena symbolisena kostona siitä, että myös Nancyn työ koodinmurtajana on todennäköisesti aiheuttanut uhreja.

Kirjoituspöydän ääressä työskennellyt Nancy ei ole joutunut kohtaamaan sodan veristä todellisuutta eikä siksi pohdi sodan moraalia. Vai onko syy se, että hän on matemaatikko, kun taas Teddy on kauneuden rakastaja?

Lopulta kun Nancy ei enää ole Nancy, koska vaimon mieli sumentunut, Teddy vaistomaisesti toteuttaa tämän toivomuksen.

Teddy ei pysty korvaamaan Violalle äitiä

Nancyn kuoleman jälkeen Teddy ottaa myös äidin roolin. Hän selviää kaikista kotitöistä, osaa kokata ja leipoa. Hän käyttää oman puutarhan tuotteita, kasvattaa kanoja ja mehiläisiä sekä kierrättää kaiken mahdollisen. Tämä tuntuu Violasta lapsena vanhanaikaiselta, vaikka myöhemmin hän kehuu haastatteluissa lapsuudenkotiaan ekologian edelläkävijänä. Ja kun Teddy vie tyttärensä luontoretkille, Viola kieltäytyy oppimasta isältään mitään.

Teddy on päättänyt panna edes jotakin vaakakuppiin sodanaikaisille teoilleen yrittämällä ”aina olla ystävällinen.  Parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.” Ulkopuolisten mielestä kaikki onkin kunnossa: ”Kaikki pitivät hänen isästään. Isä oli hyvä. Isä oli lempeä.” 

Violan huonossa suhteessa isään ja ennen kaikkea siinä, ettei se vuosienkaan jälkeen korjaannu, ei ole kyse vain normaalista teini-iän kapinasta ja sukupolvien ristiriidoista. Violan suhde äitiinsä on ollut niin symbioottinen, ettei isä ole siihen mahtunut.

Teddy epäilee myös, onko Viola vaistonnut, mitä synnytyksessä tapahtui: ”teoriassa – vaikkakaan ei käytännössä – hänen isänsä oli ollut hetkenkään epäröimättä valmis tuomitsemaan hänet kuolemaan.”

Nancyn päätöksen mukaisesti Violalle ei kerrota äidin sairaudesta ja tytär kantaa äitinsä kuolemasta kaunaa koko maailmankaikkeudelle.

Lisäksi Viola uskoo isän murhanneen äidin, koska ei tiedä, että Nancy oli toivonut eutanasiaa.

Viola tekee kaiken päinvastoin kuin Teddy

Viola haluaa elää juuri päinvastoin kuin isänsä, mikä kertoo myös aikakauden eroista.

Teddylle elämä on velvollisuus: ”tämä oli elämä, joka hänen oli elettävä.”  Hän asettaa aina muiden tarpeet omiensa edelle. Eläkevuosinaan Teddy olisi puuhannut ”mieluiten yksin, ja ryhmään kuuluminen tuntui velvollisuudelta, mutta hän oli velvollisuudentuntoinen ihminen, jonkunhan piti olla ettei maailma hajoaisi käsiin.” Viola torjuu kaikki velvollisuudet ja haluaa ”toteuttaa itseään” ja saada mielihyvää, jota ei kuitenkaan koskaan saavuta.

Teddy on lujaluonteinen, Violasta tulee haihattelija. Teddy haluaa tulla toimeen omillaan, Viola elää muiden kustannuksella.

Teddy on ystävällinen ja hilpeä, Violasta tulee marisija. Teddy on aulis ja antelias, Viola haluaa vain kaiken itselleen.

Teddy on saanut sodassa seikkailla kyllikseen ja omistautuu nyt puutarhanhoidolle kuin Voltairen Candide. Violasta tulee todellinen draamakuningatar.

Ja kun Teddy hillitsee aina itsensä, Violasta tulee hillitön. Vanhana Teddyä ihmetyttää, ”että miehet olivat menettäneet tunteidensa hallinnan ja ehkä järkensä hallinnan myös.”

Viola laiminlyö aatteiden varjolla lapsensa

70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Viola elää vallatussa talossa ja maalla kommuunissa. Varsinkin jälkimmäinen on yritys luoda uusi Eeden, mutta Viola ei ole tosissaan ja kyse on pikemmin kyvyttömyydestä aikuistua.

Avomiehensä, wannabe-taiteilija Dominicin kanssa Viola saa kaksi lasta, joille annetaan new age -henkiset nimet auringon ja kuun mukaan: poika on Sun ja tytär Moon (myöhemmin Sunny ja Bertie).

Kumpikaan vanhemmista ei osaa eikä halua huolehtia lapsista. Kun lapset pääsevät vaarinsa luo, he kukoistavat ja rakastavat kaikkea sitä, mitä Viola lapsena inhosi. Teddylle rakkaus on tekoja: ruuasta, vaatteista, lasten harrastuksista huolehtimista.

Onnettomuudeksi Viola antaa Sunnyn tämän isän Dominicin konservatiivisille vanhemmille. He edustavat vanhemman sukupolven huonoja puolia siinä missä Teddy edustaa hyviä. Isoäidin sadistiset ”kasvatusmenetelmät” saavat Sunnyn uskomaan, ettei hän kelpaa ja kaikki on hänen syynsä.

Vasta kun huumehöyryinen ja maanis-depressiivinen Dominic on kuollut ja vaarantanut myös Sunnyn hengen, Teddy saa tämän takaisin.

Teddyn käsitys tyttärensä äidin roolista on tällainen: ”Viola oli liidellyt etelään osoittamaan mieltään risteilyohjuksia vastaan, ja kun Teddy oli vienosti maininnut, että huoltajan velvollisuudet – varsinkin yksinhuoltajan – olivat ehkä tärkeämpiä kuin maailmanrauhan vaatiminen, Viola oli sanonut, ettei ollut koskaan kuullut yhtä älytöntä ja että hän halusi taata tulevaisuuden kaikille maailman lapsille, mikä kyllä oli aika iso tehtävä yhdelle ihmiselle.”

Vaikka kirjailija itse on Violetin ikäluokkaa, tai juuri siksi, Violaa ja hänen aatteitaan kuvataan murskaavan ironisesti, koska hän niiden varjolla lyö laimin lapsensa.

Kaikkein vastenmielisintä on se, että Viola rypee itsesäälissä: ”mikseivät hänen lapsensa rakastaneet häntä? Miksei kukaan rakastanut häntä? Ja miksi hän oli niin yksinäinen ja ikävystynyt ja jos suoraan sanotaan onneton ja –” Tosiasiassahan Viola itse ei rakasta edes lapsiaan.

Niin karmeaksi kuin Viola onkin kuvattu, ehkä kyse on niin sanotusta yli-sukupolvisesta traumasta. Kaikki se tuska, josta Teddy ei puhu ja joka koteloituu hänen sisälleen, siirtyy Violaan eikä tämä osaa käsitellä sitä. Tai ehkä juuri päinvastoin: Teddy on liian ystävällinen ja lauhkea eikä tarjoa Violan kapinoinnille riittävää vastusta?

Joskus Viola sentään tajuaa itsestään jotakin: ”Viola aavisti, että hänen sisällään oli toinen, parempi ihminen kuin tämä, joka halusi rangaista koko maailmaa huonosta käytöksestä (kun hänen omansa oli niin moitittavaa). Ehkä kirjoittaminen toisi tuon ihmisen ulos päivänvaloon.”

Viola menestyykin kirjailijana. Hänen toinen kirjansa Adamin lapset kertoo kommuunista mutta lapsen näkökulmasta. Myös Hävityksen jumalassa on luku, jolla on sama nimi Adamin lapset.  Raamatun mukaan Aatami oli ensimmäinen ihminen, mutta Aatamin ja Eevan lapset syntyvät vasta syntiinlankeemuksen ja paratiisista karkotuksen jälkeen ja kantoivat siten perisyntiä.

Violan ja Sunnyn sovinto

Teddy kuolee 98-vuotiaana vuonna 2012, kuningatar Elisabetin timanttiriemujuhlavuonna. Vähän ennen isän kuolemaa kuusikymppinen Viola viimein aikuistuu ja hänen lapsensa löytävät paikkansa elämässä.

Sovinto äidin ja pojan välillä syntyy, kun Viola lähtee mielijohteesta tapaamaan Sunnya Balille, jossa tämä toimii joogaopettajana.

Bali on länsimaisen ihmisen näkemys lämpimästä trooppisesta paratiisista. Sunnylla sen voi tulkita joko pakopaikaksi tai uudelleensyntymisen paikaksi. Sunny on kuitenkin muuttamassa Australiaan lasta odottavan tyttöystävänsä luo. Toisin kuin äitinsä, hän hankkii lapsen vasta, kun on päässyt yli lapsuuden traumoista ja kykenee antamaan rakkautta, ei vaatimaan sitä.

Violan tytär Bertie on kokenut kaiken TV:n välityksellä toisin kuin Ted-vaarinsa. Työ mainostoimistossa ja miessuhteet ovat yhdentekeviä. Kuningattaren timanttiriemujuhlan Thamesin-purjehduksen aikana 37-vuotias Bertie tapaa sattumalta sillalla lääkärin, tulevan aviomiehensä.

Esineiden ja muistojen merkitys

Sunny antaa äidilleen hopeajäniksen, jonka hän sai Teddyltä suojelemaan itseään, kun joutui lapsena Dominicin vanhempien luo. Saman hopeajäniksen Ursula antoi Teddylle amuletiksi sotaan. Aikoinaan hopeajänis keinui aikoinaan ensin Ursulan ja sitten Teddyn lastenvaunuissa.

Häissään Bertie kantaa smaragdikorvakoruja, jotka hän sai Teddyltä ja tämä taas Nancyn sisarelta Bealta. Bealle ne antoi juutalainen Hannie, ennen kuin hyppäsi SOE:n agenttina laskuvarjolla Ranskaan ja menehtyi.

Amuletti ja korvakorut ovat esimerkkejä siitä, että jotkut esineet kestävät kauemmin kuin ihmiset.

Toisaalta Hävityksen jumalassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten talot ja maisemat muuttuvat tuntemattomiksi. Tämä koskee myös alkuperäistä paratiisia, Teddyn lapsuudenkotia Fox Corneria.

Ja ennen kaikkea muistot kuolevat ihmisen mukana, eivätkä jälkeläisetkään tiedä esineiden merkitystä. Violalla on lapsena akvaariossa kultakala, mutta Teddyn ”Goldfish Club”-merkki tarkoittaa pakkolaskun Pohjanmereen tehneitä ja pelastuneita lentäjiä.

Sota vaikuttaa ratkaisevasti myös eloonjääneiden elämään

Teddy on suomalaiseen tapaan vaitelias mies: ”Sodassa tapahtuu paljon kamalaa. Niitä asioita ei kannata muistella. Kannattaa välttää synkkiä ajatuksia.”

Mutta unettomina öinä Teddy laskee lampaiden sijasta ”kaupunkeja, jotka oli yrittänyt tuhota, jotka olivat yrittäneet tuhota hänet. Ehkä he olivat onnistuneet.”

Atkinson kuvaa sotaa railona, joka katkaisee myös eloon jääneiden elämän. Teddyllä ja Nancyllä ”ei enää ollut pääsyä sen toiselle puolelle, entiseen elämään, niiksi ihmisiksi joita he olivat olleet. Tämä oli todellisuus heille kahdelle siinä missä poloiselle raunioituneelle Euroopallekin.”

Ainoa, jonka kanssa Teddy voi rehellisesti puhua, on sisar Ursula. Sodan jälkeen Ursula on päässyt lentämään yli Saksan ja nähnyt kaupunkien rauniot. Mutta kun Teddy sanoo ”Minun takiani”, Ursula sanoo: ”Ei vaan Adolfin takia.”

Ursulalle syypää sotaan oli Hitler eivätkä saksalaiset yleensä, sillä hän oli käynyt Saksassa ennen sotaa ja hänellä oli siellä ystäviä. ”Saksalaisetkin olivat natsien uhreja, mutta sitä ei tietenkään saa sanoa ääneen.”

Tappamisesta, syyllisyydestä, sodan oikeutuksesta

Myös Englannissa syntyy ristiriita eri sukupolvien välillä suhteessa sotaan.

Kirjailija suhtautuu varsin ironisesti Violan pasifismiin. Se on ”oikeamielistä närkästystä”, joka perustuu kokemattomuuteen. Atkinson jättää kokonaan huomiotta sen, että atomisota oli muuttanut sodan käsitteen ja että Violan sukupolvea pelotti täydellinen tuho.

Teddy myöntää itselleen, että hän ”oli tappanut naisia, lapsia ja vanhuksia, juuri niitä, joita yhteiskunnan moraalikäsitykset vaativat suojaamaan.” Silti Teddy ei pysty puhumaan Violan kanssa, koska tytär ei ymmärrä, ”millaisia kauheita moraalisia myönnytyksiä sota edellyttää. Taistelussa, jonka lopputulosta ei voi tietää, ei ole sijaa tunnontuskille. He olivat olleet oikealla puolella, oikeuden puolella – siitä Teddy oli yhä varma. Mikä olisi ollut vaihtoehto? Auschwitzin ja Treblinkan kauheudet?”

Hannien takia holokausti on Teddylle henkilökohtainen asia.

Teddy ottaa jälkikäteen asioista selvää. Hän ottaa aluepommitusten epätarkkuuden puheeksi miehistönsä jäsenelle Macille: ”Silloin haaskattiin valtavasti miehiä ja koneita, ja hyöty oli pieni. Meidän piti tuhota niiden talous, mutta itse asiassa tapoimme naisia ja lapsia.”

Macin reaktio on täydellinen torjunta: ”Uskomatonta, että olet liittynyt voivottelijoiden joukkoon.” 

Väittely on hyödytön ja päättyy Macin kysymykseen: ”’tekisitkö sen uudestaan, jos pyydettäisiin – kaikesta jälkiviisaudesta huolimatta?’ / Tekisi hän. Tietysti tekisi. (Auschwitz, Treblinka), mutta hän ei suonut Macille sitä tyydytystä, että olisi vastannut.”

Teddyn kanta pommituksiin on siis ristiriitainen – tällaisiahan ihmiset myös todellisuudessa ovat. Hän ei kuitenkaan koskaan puolustaudu kuten monet saksalaiset, että ”totteli vain käskyjä”.

Tavallaan Teddy on sijaiskärsijä, sillä hän ottaa kantaakseen syyllisyyden, jonka poliittiset ja sotilaalliset päättäjät ja suunnittelijat torjuvat.

Churchilliä, joka ei edes maininnut pommitusilmavoimia voitonpäinpuheessaan, Teddy nimittää ketuksi tarkoittaen, että tämä ovelasti väisti oman vastuunsa.

Uhrautuminen perustuu antamiselle

Englannissakin suhde sotasukupolveen muuttuu, kun lapsenlapset varttuvat. Tyttärenpoika Sunny tuntee sotilashautausmaalla jopa ihailua: ”Kaikki nuo kuolleet tyypit, kamalan surullista. He olivat hänen ikäisiään, he olivat tehneet jotakin jaloa, sankarillista. He olivat onnekkaita. He olivat saaneet historian. Hänelle ei kävisi niin. Hän ei saisi tilaisuutta olla jalo ja sankarillinen.”

Sunny haluaisi olla vampyyri, mutta ”Teddy ei oikein ymmärtänyt, miksi nykynuoria kiehtoi pimeys. Ehkä siksi, etteivät he olleet koskaan kokeneet sitä. He olivat kasvaneet vapaina varjoista ja halusivat nyt luoda omansa.”

Teddy taas ajattelee: ”He olivat kuolleet, jotta Sunny saisi elää – ymmärsikö poika sen? Ei varmaan pitäisi odottaa kiitollisuutta, Teddy tuumi. Uhrautuminen perustuu antamiselle, ei vastaanottamiselle.”

Teddy ja Ursula ovat puhuneet samasta aiheesta silloin, kun Teddy opetti koulussa: ”’Sinä taistelit sodassa niiden poikien puolesta’, Ursula sanoi ollessaan heillä kylässä, ’ovatko he sen arvoisia?’

’Eivät ollenkaan’, Teddy sanoi, ja he nauroivat, koska samaa hokemaa he olivat kuulleet jo väsyksiin asti ja koska molemmat tiesivät, että vapaus niin kuin rakkauskin on ehdoton ja rajoittamaton oikeus, jota ei voi jaella oikkujen ja mieltymysten mukaan.”  

Tämä piirre on Teddyssä erityisen kunnioitettava.

Kirjailijan oma tulkinta

Kate Atkinson on jälkipuheessa kertonut romaanin kuvakielestä, symboleista ja teemasta. Kirjailijan mukaan Hävityksen jumala kertoo lankeemuksesta. Romaanissa toistuu konkreettisesti kohoaminen lentoon, olipa kyseessä linnut tai lentokone, tai putoaminen alas.

Lankeaminen on myös symbolista: englannissahan sama sana ”fall” tarkoittaa myös syntiinlankeemusta. ”Sota on ihmisen pahin syntiinlankeemus, ehkä varsinkin silloin, kun taisteleminen tuntuu moraaliselta velvollisuudelta ja sotkeudumme eettisiin solmuihin.” Siis epäilyttävää on nimenomaan oikeutettu sota!

Samalla kirjailija muistuttaa, että kyseessä on romaani eikä historiantutkimus eikä poleeminen teksti, joten hän on ”jättänyt epäilykset ja empimiset henkilöiden ja tekstin välitettäviksi”.

Hävityksen jumalaa ei voikaan luonnehtia sellaisilla yksinkertaistavilla sanoilla kuin sodanvastainen, sen kuvaamat asiat ovat sellaiseen liian monimutkaisia.

Fiktion merkitys

Toiseksi tärkeäksi teemaksi Atkinson nimeää fiktion ja sen mitä emme tiedä.

Jo luvussa Alouette Teddy on miettinyt, että syömällä yhden leivosen Izzie-täti on ”vaientanut kokonaiset lintusukupolvet, jotka olisivat polveutuneet siitä eivät päässeet koskaan syntymään. Kaikki nuo laulut, jotka jäivät nyt syntymättä.”

Loppuluvussa näytetään, että jos Teddy olisi kuollut sodassa, mitä henkilöille muille olisi tapahtunut: joillekin paremmin, toisille huonommin ja Teddyn jälkeläiset eivät olisi tietenkään edes syntyneet:

”Ja mahtavasti hyristen kaatuu fiktion viides seinä, fiktion talo sortuu ja vie mukanaan Violan, Sunnyn ja Bertien. He haihtuvat ilmaan ja katoavat. Puf!

Violan kirjoittamat kirjat häviävät hyllyistä kuin taikaiskuista. Dominic Villiers ottaa vaimokseen tytön, joka käyttää helmiä ja villatakkeja ja juo itsensä hengiltä. Nancy menee 1950 naimisiin asianajajan kanssa ja saa kaksi poikaa. Hänen aivosyöpänsä havaitaan rutiinitarkastuksessa ja se onnistutaan poistamaan. Hänen mielensä on vähän vähemmän terävä, hänen älynsä vähän vähemmän kirkas, mutta hän on yhä Nancy.

Westminsterin sillalla seisova mies, lääkäri, kääntyy pois, kun timanttiriemujuhlan Gloriana-pursi on lipunut sillan ali. Hetken hänellä on aavistus, että joku seisoo hänen vieressään, mutta ketään ei ole, vain ilman lupaus. Hänestä tuntuu kuin hän olisi juuri menettänyt jotakin, mutta hän ei käsitä mitä se voisi olla. Balilla australialainen joogaopettaja pelkää, ettei koskaan löydä ihmistä, jota rakastaa, ettei koskaan saa lasta. – – Sylvie ottaa yliannoksen unilääkkeitä voitonpäivänä, koska ei kykene kohtamaan tulevaisuutta, jossa ei ole Teddyä. Hänen lempipoikaansa.

Kuolleiden poissaolo muuttaa miljoonien ihmisten elämää kaikkialla maailmassa, – -”

Kokoavasti: ”Kaikki nuo linnut, jotka eivät koskaan syntyneet, kaikki nuo laulut, joita ei koskaan laulettu ja jotka siksi voivat olla olemassa vain mielikuvituksessa.” 

Kun muu häviää, taide jää

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala sijoittuvat aikaan, jolloin uskonto on menettänyt asemansa. Mikä siis antaa Ursulan ja Teddyn elämälle merkityksen?

Hävityksen jumalassa lainataan Keatsin runoa ”Mi kaunist on, on iloks ikuiseksi”. Säkeen alku on jopa yhden sotaa kuvaavan luvun nimi.

Sota-aikana Ursula ja Teddy kuuntelevat konsertissa Beethovenin 9. sinfonian Oodia ilolle, joka ylittää vihollisuuden. Ursula kuvaa kokemusta ”ylimaalliseksi”: ”Maailmassa on kipinä jumalallisuutta – ei Jumalaa, Jumalaa ei enää tarvita, mutta jotakin. Onko se rakkautta? Ei typerää romanttista rakkautta vaan jotakin suurempaa…”  

Teddy ei suostu ostamaan saksalaisia tuotteita, jos yhtiö on osallistunut holokaustiin, mutta kirjoittaa luontopakinoissaan klassisista saksalaisista säveltäjistä.

Matemaatikko Nancy katsoo taiteen tehtäväksi opettaa ja pitää rakkautta abstraktina, kun taas matematiikka on ”ainoa totuus”, koska ”numerot ovat puhtaita. Numeroita ei voi manipuloida.” Sen sijaan Teddyn mielestä juuri rakkaus on puhdasta ja hän yhtyy äitinsä Sylvien näkemykseen, että taiteen ”tehtävä ei ollut opettaa vaan olla ilon ja lohdun, ylevöitymisen ja ja ymmärryksen lähde. (Siis olla ’itsessään’).” 

Ehkä juuri siksi, että Nancy kokee Teddyn sotakokemukset koodiksi, jonka hän haluaa purkaa, häneltä puuttuu empatiaa auttaa miestään.

Izziellä-täti on kirjoittanut veljenpojastaan pikkupoikana bestseller-sarjan Augustuksen seikkailut, jonka Teddy kokee vääristelevän elämäänsä. Mutta ”kun kaikki muu on poissa, jäljelle jää Taide. Jopa Augustus.”

Saksan pommittamisen historiaa

Lopuksi hiukan historiaa Saksan pommituksista. Lähteenä on lähinnä Jonathan Gloverin Ihmisyys. 

Ennen sotaa pommituksia oli tietenkin pohdittu. Vedottiin siihen, että totaalisessa sodassa sotateollisuus ja moni muu asia oli yhtä tärkeä sodankäynnille kuin sotilaat. Uskottiin, että pommituksilla vältettäisiin sotilaiden joukkokuolema, mitä ensimmäisessä maailmansodassa oli tapahtunut ja sen sijaan sota voitettaisiin nopeasti.

Moraalinen este oli tavallaan jo poistunut. Englanti oli ensimmäisen maailmansodan aikana saartanut Saksaa, mikä oli välillisesti aiheuttanut ¾ miljoonan siviilin kuoleman.

Silti sodan varhaisvaiheessa siviilikohteita ei tahallisesti pommitettu, vaikka tiedettiin ja hyväksyttiin, että sotilaskohteita pommitettaessa kuolee myös siviilejä. Mutta kun Luftwaffe pommitti 24. elokuuta 1940 vahingossa Lontoon Cityä ja East Endiä, Churchill määräsi kostoksi seuraavana päivänä iskun Berliiniin. Hitler vastasi määräämällä kuuluisan Blitzin, joka aiheutti 44 ooo siviiliuhria.

Englanti kosti hyökkäyksen Southamptoniin ja Coventryyn iskemällä 16. joulukuuta 1940 Mannheimiin.

Vuoden 1941 englantilainen tutkimus pommitusten tuloksista osoitti, että vain kolmannes pommikoneista oli päässyt alle kahdeksan kilometrin etäisyydelle kohteesta. Koska täsmäpommittaminen ei ollut mahdollista, siviileitä johtui siis välttämättä uhreiksi. Oli siis joko luovuttava pommittamisesta kokonaan tai jatkettava siviilien tarkoituksellista pommittamista. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto.

Ranskan kukistumisen jälkeen pommitukset olivat ainoa keino, jolla Englanti saattoi osoittaa käyvänsä edelleen sotaa. Saksan ilmatorjunnan vuoksi päiväpommitukset aiheuttivat liian suuret tappiot, joten pommitukset tehtiin öisin.

Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, Stalin painosti Englantia luomaan toisen rintaman, mutta Churchill ei suostunut tähän, koska hän pelkäsi suuria uhrilukuja kuten ensimmäisessä maailmansodassa ja ennen kaikkea koska yritys olisi tässä vaiheessa tuskin onnistunut. Keinoksi auttaa Neuvostoliittoa tulivat – materiaalitoimitusten lisäksi – pommitukset.

Pommitusten vuoksi Saksa joutui käyttämään paljon resursseja ilmatorjuntatykkeihin ja hävittäviin. Nämä resurssit olivat poissa itärintamalta. Sotilaalliselta kannalta pommituksiin oli siis perusteita.

Viimeisessä vaiheessa, elokuusta 1944 lähtien sodan loppuun, toinen rintama oli olemassa ja liittoutuneilla oli ilmaherruus. Amerikkalaiset pommittivat päivisin ja britit öisin. Tällöin myös oli jo välineitä täsmäpommittamiseen.

Jälkikäteen onkin todettu, että aluepommittaminen ei vähentänyt Saksan sotapotentiaalia, jota sen sijaan polttoainekohteisiin ja kuulalaakerikuljetuksiin iskemiin verottanut. Myös oletus, että pommitus murtaisi väestön moraalin, osoittautui poliisivaltiossa vääräksi.

On kuitenkin muistettava, ettei kaikkea tiedetty sodan aikana ja että päättäjiin vaikutti niin sanottu ”sodan imu”.

Saksan pommituksia ei voi verrata holokaustiin

Saksan pommittamista on joskus verrattu holokaustiin, mutta tämä on tyypillinen yritys suhteellistaa sitä.

Holokausti ei liittynyt mitenkään sodankäyntiin, paitsi että Itä-Euroopan valloitus antoi miljoonat juutalaiset siviilit natsien käsiin.

Aseettomien juutalaisten tappajat eivät olleet missään vaarassa, mutta pommituskoneiden miehistöt kärsivät suuria tappioita. Britannian riveissä taistelleista kaatui 55 573 eli puolet. Lisäksi haavoittui 8 403 ja sotavangeiksi joutui 9 838.

Ennen kaikkea: Hitler olisi tappanut juutalaiset viimeiseen yksilöön, mutta pommittaminen loppui, kun Saksa antautui.

Kirjallisuutta

Hävityksen jumalasta on kirjoitettu mm. blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi,  Kirsin kirjanurkka, Ullan luetut kirjat, Annelin lukuvinkit, PS.Rakastan kirjoja

Olen kirjoittanut blogiin Kate Atkinsonin romaanista Elämä elämältä.

Burleigh, Michael: Moral combat. A history of the World War II. HarperPress 2010.

Canault, Niina: Vaietut virheet jälkipolvien taakkana. Ylisukupolvinen tiedostamaton. Alkuteos Comment paye-t-on les fautes de ses ancêtres. Suom. Sari Hongell. Eveli-kustannus 2oo7.

Friedrich, Jörg: Suuri palo. Liittoutuneiden pommitukset Saksassa. Alkuteos Der Brand. Deutschland im Bombenkrieg 1940-1945. Suom. Markus Lång. Ajatus 2005.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoriaa. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2.p. Like 2003. 

Kun taivaalta satoi tulta. Toim. Stephen Burgdorff & Christian Hobbe. Alkteos: Als Feuer vom Himmel fiel. Suom. Hannu Väisänen. Karisto 2004.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinsonin romaanissa Elämä elämältä pohditaan, onko ihmisen elämässä ja historiassa vaihtoehtoja. Toimisiko ihminen toisin, jos hänellä olisi mahdollisuus elää monta elämää ja ottaa oppia edellisistä kokemuksistaan?

Alkuteos Life After Life ilmestyi 2013 ja Kirsti Katteluksen suomennos Elämä elämältä 2014.

Sisältää muutamia juonipaljastuksia, mutta ei läheskään kaikkia.

Ursulan keskiluokkainen perhe

Romaanin päähenkilö on Ursula Beresford Todd.

Ursulan vanhemmat ovat hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa. Isä Hugh Todd käy junalla Lontoossa töissä pankissa. Äiti Sylvie Beresford on kotona, mutta varsinaiset työt hoitaa palveluskunta: keittäjä ja palvelustyttö, puutarhuri ja puutarhurin apulainen. Ei siis ”lady’s maidia” ja hovimestaria kuten Downton Abbeyssä!

Hugh ja Sylvie ovat hankkineet maaseudulta talon, jolla ovat antaneet nimen Fox Corner. Se on todellinen paratiisi, sillä seutu on pääosin vielä luonnontilassa mutta samalla palvelut ovat lähellä.

Näin Ursula muistelee Fox Corneria: ”Hän kertoi keväisistä sinililjoista metsiköstä Fox Cornerin lähellä, kukista joita kasvoi niityllä lehdon takana – pellavasta ja kukonkannuksesta, leinikeistä ja silkkiunikoista, puna-alakista, päivänkakkarasta. Hän kertoi vastaleikatun ruohon lemusta, joka uhosi englantilaisilta nurmikentiltä, Sylvien ruusujen tuoksusta, hedelmätarhan omenien happamanmakeasta mausta. Hän puhui kujan tammista, hautausmaan marjakuusista ja Fox Cornerin puutarhan pyökeistä. Hän puhui ketuista, kaniineista, fasaaneista, jäniksistä, lehmistä ja isoista kyntöhevosista. Auringosta, joka levitti ystävällisiä säteitään pelloille ja niityille. Mustarastaan heleästä laulusta, pöllön huhuilusta pimeässä.” 

Ursula syntyy 11. helmikuuta 1910. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta: viisi vuotta vanhempi veli Maurice ja kolme vuotta vanhempi sisar Pamela.  Kesällä 1914 syntyy Teddy ja isä Hughin palattua ensimmäisestä maailmansodasta vielä Jimmy.

Maurice on tyyppiä, joka menestyy yhteiskunnassa, mutta jopa omat sisarukset inhoavat häntä.

Teddy on äidin lempilapsi, Ursula taas on isänsä suosikki. Nämä kaksi ovat erityisen läheisiä toisilleen.

Teddy on Hävityksen jumalan päähenkilö. Teokset eivät ole jatkoa toisilleen vaan rinnakkaisteoksia, jotka menevät osittain päällekkäin.

Vaihtoehtoiset elämät

Luvussa Lumi on monia versioista siitä, miten Ursulan elämä on jo ensihetkillä vaakalaudalla: lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn takia ja lapsi syntyy kuolleena – tai lääkäri ehtii perille ennen lumimyrskyä tai jotakin muuta tapahtuu ja Ursula syntyy elävänä.

Ursulan varhaisvuosina on muitakin uhkaavia tilanteita, jotka uhkaavat hänen tai muiden henkilöiden henkeä. Joskus Ursula tai joku muu kuolee ja luku päättyy sanoihin ”Pimeys lankesi”, joskus taas vaara vältetään.

Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aselevon päivänä 11.11.1918 perheen irlantilainen palvelustyttö Bridget lähtee poikaystävänsä kanssa juhlimaan Lontooseen ja saa espanjantaudin, johon kuoli miljoonia ihmisiä.

Elämä elämältä sisältää useita versioita Ursulan elämänkulusta, ja kirjassa mennään edestakaisin ajassa. Näkökulmana on pääosin Ursula, joskus myös muut etenkin Ursulan lapsuudessa.

Kaikissa versioissa Atkinson pitää kuitenkin tietyt asiat samoina.  Ursula on saanut tietyt geenit, joiden yhdistelmä on tulos sukupolvien ketjusta.  Hän on nainen ja englantilainen, joka syntyy tiettyyn perheeseen, kotiin ja yhteiskuntaluokkaan ja elää tiettynä aikakautena.

Kun Ursula joissakin elämänsä versioissa alkaa aavistaa, että pian tapahtuu onnettomuus, hän yrittää estää Bridgetin sairastumisen ja kuoleman, aluksi taitamattomasti tönäisemällä tätä, jolloin tämä putoaa portaista ja murtaa käsivartensa. Näyttää siltä, että Ursula on yrittänyt tappaa Bridgetin, vaikka hän omasta mielestään pelasti tämän.

Koska kyseessä on varakas ja valistunut perhe, Ursula ei joudu tekemisiin poliisin kanssa, vaan hänet lähetetään psykiatrin, tohtori Kelletin puheille. Kellet osoittautuu ymmärtäväksi, sillä hän tuntee käsitteen buddhalaisen käsitteen reinkarnaatio eli jälleensyntyminen.

Perinteinen vai itsenäinen nainen

Ursula elää nuoruuttaan aikana, jolloin hän saa kaksi naisen mallia.

Perinteistä naista edustaa äiti Sylvie. Kun isä, seurapiirimaalari, on menettänyt omaisuutensa, Sylvie on pelastunut köyhyydeltä menemällä 18-vuotiaana naimisiin Hugh Toddin kanssa.

Perinteisessä avioliitossa miehen velvollisuus on elättää perhe ja vaimon tarjota seksiä ja synnyttää lapsia. Kolmanteen perustehtävään, taloudenhoitoon, Sylvietä ei tarvita, ennen kuin palvelijat eläköityvät eikä uusia enää saa.

Toisenlaisen naisen mallin antaa isä Hughin pikkusisar Izzie.

Izzie karkaa teini-ikäisenä naimisissa olevan miehen kanssa Ranskaan, josta Hugh hänet noutaa. Izzy synnyttää lapsen, josta hän joutuu ajan tavan mukaan luopumaan.

Izzie ei kuitenkaan muserru koettelemuksesta. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän ajaa Ranskan rintamalla ambulanssia. Hän on kaksi kertaa kihloissa, mutta kun molemmat sulhaset kaatuvat, hän torjuu kolmannen kosinnan.

Sodan jälkeen Izzie työskentelee sanomalehdessä. Hänestä tulee ”itsellinen nainen”, jolla on polkkatukka ja joka meikkaa, käyttää Chanel no 5:ta ja kuuntelee ”neekerijazzia”.

Izziestä tulee jopa bestseller-kirjailija nimellä Delphine Fox (kettu). Veljenpoika Teddy muuttuu Izzien kirjoissa kepposia tekeväksi Augustukseksi.

Vaikka käly Sylvie paheksuu Izzieä huikentelevana, tädistä on apua Ursulalle tilanteissa, joissa äiti tuomitsee hänet.

Avioliitot päättyvät katastrofiin

Perinteisessä rakkausromaanissa naisen elämän täyttymys on avioliitto. Ursulan elämän kaksi versiota, joissa hän solmii avioliiton, päättyvät katastrofiin.

Eräässä luvun Kuin kettu kolossaan versiossa Maurice-veljen amerikkalainen ystävä Howard raiskaa 16-vuotiaan Ursulan, joka syyttää tapauksesta itseään: ”Hovie oli varmasti vaistonnut hänessä jotakin, jotakin epäsiveellistä”. 

Raiskaus on vienyt Ursulan itsetunnon niin, että hän etsii turvaa avioliitosta mutta valitsee miehen, joka ei ole vain mitättömyys vaan täysin valheellinen. Tuloksena on tragedia.

Versiossa Uuden alun maa Ursula viettää ennen opiskelua välivuotta matkustamalla mannermaalla. Münchenissä hän asuu perheessä, jonka tytöt kuuluvat natsien tyttöjärjestöön BDM:ään. Hän lähtee näiden mukana juhlaan: ”Kun pimeys lankesi, kylän halki kulki vaelsi soihtukulkue, ja sitten pienen linnan rintavarustuksilta ammuttiin ilotulituksia. Kaikki oli lumoavaa.” Kun lause ”Pimeys lankesi” tarkoittaa romaanissa yleensä kuolemaa, kyseessä on varoitus.

Ursulan kohtaloksi koituu salamarakastuminen Jürgen Fuchsiin. Kertoja kuitenkin ennakoi: ”Mutta tietenkään sellaiset tunteet eivät olleet ’tosirakkautta’ (sellaista rakkautta hän tuntisi jonakin päivänä lasta kohtaan), ainoastaan hulluuden valheellista mahtipontisuutta.” Sanoilla ”hulluuden valheellinen mahtipontisuus” rakastuminen rinnastetaan fasismin viehätykseen.

Jürgen Fuchs on lakimies ja pyrkyri, joka on unohtanut vasemmistolaiset aatteensa ja ottanut kansallissosialistisen puolueen jäsenkirjan. Kun aviomies etenee puolueen eliittiin, Ursula pääsee tyttärensä kanssa Hitlerin Kotkanpesään, jossa hän tutustuu tämän rakastajattareen Eva Brauniin ja natsipomojen vaimoihin.

Onnettomuudekseen Ursula on ottanut Saksan kansalaisuuden, joten hän on loukussa, kun sota alkaa.

Virkanainen

Monissa versioissa Ursulasta tulee itsensä elättävä virkanainen, joka työskentelee ministeriössä. Hänestä tulee jopa alemman tason esimies.

Sodan aikana Ursulan työnä ovat vahinkoraportit. Naispuoliset virkailijat keräävät tiedot, joista Ursula tekee ”yhteenvetoja päivittäin, viikoittain, toisinaan myös tunneittain. Sitten ne piti kirjoittaa puhtaaksi, panna pahvikansioihin, allekirjoittaa ja lähettää seuraavalle, jollekulle sellaiselle kuin Maurice.”

Naisena Ursula ei voi edetä yhtä pitkälle kuin veljensä.

Maurice on tyypillinen byrokraatti, joka ei sodan aikanakaan joudu kohtaamaan Churchillin kansalleen lupaamia ”verta, hikeä ja kyyneleitä”.  Mauricella on alaistensa työstä vastuu, mikä itse asiassa tarkoittaa, että hän saa siitä kunnian.

Yksi Ursulan alaisista, neiti Fawcett, sanoo että ”Me olemme pelkkiä hammasrattaita koneistossa”, mutta Ursula muistuttaa, ”että ilman hammasratasta ei olisi koneistoakaan.”

Koneisto tarkoittaa hallintoa, jonka pyörii sota-aikanakin. Ursula kyllä epäilee, että tilastoja käyttävät vain tulevaisuuden historiantutkijat.

Sinkkutytön miessuhteet

Muutama esimerkki naimattoman Ursulan miessuhteista eri versioissa.

Sodan aikana Ursula tapaa arkkitehti Ralphin, joka on loukkaantunut Dunkerquessa. ”Ei taaskaan rakkautta, pikemmin samanlaisia tunteita kuin ihmisellä on lempikoiraansa kohtaan (eikä hän ikinä olisi sanonut tätä Ralphille.  Jotkut ihmiset eivät ymmärtäneet, miten paljon koirasta voi pitää).”

Sodan aikana Ursula törmää lapsuudenkotinsa lähellä asuneen lihakauppiaan poikaan Fred Smithiin, ja he päätyvät sänkyyn. Seksi on hyvää, mutta Fred ei tunne runoutta ja lisäksi hänen puheensa ”nussimisesta” vihloo Ursulan korvia. ”Hän oli tottunut kuulemaan kaikenlaisia sanoja pommitetuilla paikoilla, ne olivat olennainen osa raskaspelastusmiesten puheenpartta, mutta hän ei ollut koskaan kuullut niitä sovellettuina itseensä.”

Ristiriita Ursulan ja Fred Smithin välillä johtuu yhteiskuntaluokkien välisistä tieto- ja käytöseroista, jotka Englannissa merkitsivät erityisen paljon. Vertauksen vuoksi: Ursula ja Ralph ”tekivät kaikenlaista mitä heidän kaltaisensa ihmiset tekivät. He kävivät elokuvissa, tanssimassa, lounaskonserteissa National Galleryssä. He söivät ja joivat ja rakastelivat. Eivät ’nussineet’. Sellainen ei ollut lainkaan Ralphin tyyliä.” Yhteiset harrastukset eivät kuitenkaan riitä, vaan Ralph alkaa kyllästyttää Ursulaa.

Kaikkein onnistunein Ursulan miessuhteista on jo ennen sotaa alkanut suhde naimisissa olevan Crightonin kanssa, joka työskentelee amiraliteetissa. Ursula ei mitenkään kärsi roolistaan ”toisena naisena” eikä se ilmeisesti häiritse Crightonin maalla olevaa perhettäkään. Suhteella on eri versioissa erilaisia kiemuroita.

Ilmasuojelun tuntemattomat sankarit

Eräässä luvun Pitkä ankara sota versiossa Ursula työskentelee ilmasuojeluvalvojana.

Usein muistetaan vain hävittäjälentäjät, ”ne harvat” joita Churchill ylisti ”monien” pelastamisesta 1940, mutta ei kymmeniätuhansia siviiliuhreja eikä myöskään niitä miljoonia ihmisiä, jotka toimivat kotirintaman organisaatioissa. Poikkeuksiin kuuluu Sarah Watersin Yövartio, joka kuvaa ambulanssinkuljettajaa.

Roger Morehouse toteaa, että ero demokraattisen Englannin ja Natsi-Saksan välillä ei ollut niin suuri kuin kuvitellaan: Englannin yhteiskuntakin oli sota-aikana pitkälle militarisoitu.

Etukäteen oli epäilty, että pommitukset murtaisivat siviiliväestön moraalin. Syy, miksi se kesti, oli Morehousen mukaan se, että ihmiset suuntautuivat yksityisen piiriin, minkä tähden ei syntynyt poliittista levottomuutta.

Romaanissa ilmavalvontayksikön päällikkönä toimii neiti Woolf, eläkkeellä olevan sairaalan ylihoitaja.  Neiti Woolfin on sulhanen kaatunut ensimmäisessä maailmansodassa. Silti ja siksi hän ymmärtää saksalasia: natsismin taustalla on tappio sodassa, sotakorvaukset ja pulakausi.

Neiti Woolf opettaa Ursulaa: ”Me emme voi kääntää selkäämme”, ”meidän täytyy jatkaa työtämme, ja meidän täytyy olla todistajia”,  ”meidän on muistettava nämä ihmiset, kun olemme turvallisesti tulevaisuudessa.” Ursula kysyy: ”Entä jos olemme kuolleet?” ja neiti Woolf vastaa: ”Sitten muut muistavat meidät.”

Vuonna 1967 Ursula huomaa kuitenkaan, ettei sodassa kuolleita muisteta – ainakaan niitä, joilla ei ole omaisia. Ursulankin muistot kuolevat hänen mukanaan.

Aluksi pommitusten jäljet ovat oksettavia, ”kun piti lapioida tunnistamattomia lihamöykkyjä ja poimia rakennusmurskasta lapsen sydäntäsärkevän pieniä jäseniä”, mutta kaikkeen tottuu.

Eikä sittenkään totu: kun yksikön lähettipoika kuolee, jopa neiti Woolf murtuu: ”Tätä minä en kestä.” Ursula vastaa ”Mutta meidän täytyy” ajatellen, ”että aikoinaan tämä keskustelu olisi käyty toisin päin.”

Harva yksikön jäsenistä on elossa rauhan tullessa.

Kaikki eivät sodan kauhuja koe. Maaseudulla riittää ruokaa ja mustapörssi kukoistaa. Sylvie kasvattaa kanoja ja hänellä on sikakin. ”Vaivoina” ovat kaupungista tulleet ”nuhruiset” evakot, jotka majoitetaan Fox Corneriin.

Vaikka Ursulan työnä on ollut tilastoida pommitusten uhrit, joiden määrä on tuntunut ”pyörryttävältä”,  ja hän on ilmavalvojana nähnyt ruumiita ja niiden kappaleita, sodan jälkeen kuusi miljoona holokaustin uhria ja viisikymmentä miljoonaa sodassa kuollutta ovat ”ymmärryksen ulottumattomissa”.

Kuolema isänmaan puolesta

Isä Hugh kehottaa Ursulaa olemaan ”mieluummin pelkuri kuin kuollut”, mutta Ursula kieltäytyy uskomasta, että isä tarkoittaa totta. Eihän tämä itsekään väistänyt velvollisuuttaan ensimmäisessä maailmansodassa.

Tärkeä keskustelu Ursulalla on lempiveljensä Teddyn kanssa, joka on pommikoneen lentäjä. Ursula tietää, että tilastojen mukaan Teddyllä on vain pieni todennäköisyys selviytyä hengissä.

Teddy toteaa: ”Minä luultavasti kuolen Englannin puolesta” lisäten, että Ursulallekin voi käydä samoin.

”Ursula ajatteli, että kuolisi mieluummin Fox Cornerin kuin ’Englannin’ takia. Niityn ja lehdon ja puron joka virtasi sinililjametsikön halki.”

Loppujen lopuksi osa edustaa kokonaisuutta sen parhaimmassa muodossa. Ursulalle Fox Corner ”oli Englanti. Pyhä paikka.”

Fox Cornerkaan ei ole rauhan satama: sitä uhkasi Ursulan teini-iässä raiskaava murhaaja. Mutta kotiseudun paratiisimainen luonto tekee Englanti-kuvasta idyllin, josta on poissa maailmanvallan todellisuus. Myös Lontoo, joka arkisuudessaan on muuten Fox Cornerin vastakohta, pelkistyy pommitusten aikana Wrenin kirkkojen tuhoon.

Isänmaallisuutta pidetään usein epäilyttävänä kiihkoiluna. Ursulalla ja Teddyllä se on eleetöntä ja kunnioitettavaa: on tehtävä parhaansa ja täytettävä velvollisuutensa.

George Orwellin mielestä englantilaisten patriotismi olikin itsetiedotonta mutta itsestään selvää ja syvää.

Poikkeuksena oli vain intelligentsia, jota Owell arvosteli oman maan halveksunnasta ja vieraan maan, Neuvostoliiton, ihailusta, mikä Orwellin mielestä oli käänteistä nationalismia.

Historian vaihtoehdot

Elämä elämältä alkaa luvulla Olkaa uljaita, jossa Ursula marraskuussa 1930 suuntaa pistoolinsa kohti Hitleriä. Näin on luotu teoksen tärkein jännite: miten tavallinen englantilaistyttö päätyy tekemään salamurhaan?

Tohtori Kellet opettaa teini-ikäiselle Ursulalle latinankielisen käsitteen ”Amor fati”. Kirjaimellisesti se tarkoittaa kohtalon rakastamista, Kelletin mukaan sitä, ”että hyväksyy sen mikä eteen tulee, eikä mietitä onko se hyvää vai pahaa.”

Samoin Kellet opettaa Nietzschen mietelmän: ”Werde, der du bist”, mikä tarkoittaa ”tule siksi, mikä olet”. Se perustuu Pindaroksen mietelmään: ”tule sellaiseksi kuin olet opittuasi mitä se on”.

Vielä tärkeämmät ovat Teddyn sanat: ”Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen” – – ”kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa?”

Lopullinen sysäys on kuuden päivän sodan johdosta 1967 käyty pohdinta, että jos Hitler olisi kuollut, ennen kuin hänestä tuli valtakunnankansleri, ei olisi holokaustia. Tällöin Israelin valtio ei olisi syntynyt eikä siten olisi yhä jatkuvaa konfliktia arabien ja Israelin välillä. Kun toista maailmansotaakaan ei olisi käyty, myöskään ”Rautaesirippua ei luultavasti olisi, eikä Venäjä olisi päässyt ahmaisemaan Itä-Eurooppaa.” Ja paljon muuta olisi toisin.

Mutta olisivatko kaikki asiat tosiaan paremmin? Ursulakin myöntää, että Englannin imperiumi olisi hajonnut hitaammin.

Stephen Kingin romaanissa 22.11.1963, jossa aikamatkustaja estää presidentti Kennedy murhan, seuraukset eivät ole hyvät.

Tähän liittyy vielä tärkeämpi kysymys: oikeuttaako hyvä päämäärä huonon keinon, jopa murhan? Monet ovat valmiit hyväksymään eversti, kreivi Claus von Stauffenbergin pommiattentaatin heinäkuussa 1944, samoin yritykset murhata Hitlerin aiemmin, kun jo tiedettiin, mitä hän aikaansaisi. Mutta entä 1930? Todelliset ihmisethän eivät tienneet tulevaisuutta, toisin kuin fiktiivinen Ursula.

Ennen kaikkea kysymys on: voiko ihminen todella valita?

Ursulan ratkaisu

Ursula saa jälleen yhden elämän, jossa hänellä on aavistuksia onnettomuuksista, ja hän näkee unta lentämisestä ja putoamisesta: ”Tuntui kuin menneisyys olisi tihkunut nykyhetkeen. ikään kuin jossakin olisi ollut särö. Vai tihkuiko tulevaisuus menneisyyteen? – – Aika oli sijoiltaan, se ainakin oli varma.”

Sijoiltaan oleva aika viittaa Hamletin nimihenkilön sanoihin: ”Sijoiltaan on aika, voi että minä synnyin / nostaakseni sen paikoilleen.”

Tällä kertaa tohtori Kellet lainaa Paavalin kirjettä korinttolaisille: ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon…” Ursula jatkaa: ”ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään”.  Paavali ei käyttänyt kreikan sanaa eros vaan caritas, joka tarkoittaa lähimmäisenrakkautta.

Kun Ursula sanoo raamatullisen lauseen: ”Ei minulta mitään puutu”, Kellet kysyy: ”Kysymys kuuluu” – – ”onko sinulla tarpeeksi?” ja Ursula kysyy: ”Tarpeeksi mitä?”

Ursula tekee suunnitelman: hän opiskelee saksaa, liittyy ampumaseuraan, tekee toimistotyötä, säästää rahaa, tekee suunnitelman: ”hän soluttautuisi syvälle pedon sydämeen, sillä hän aikoi irrottaa mustan kasvaimen, joka siellä paisui ja suureni päivä päivältä.”

”Hänen sydämensä paisui, kun hän ajatteli tuon kaiken ylvästä pyhyyttä. Aavistus ympäröi hänet. Hän oli yhtä aikaa soturi ja kiiltävä keihäs. Hän oli yön syvyydessä kiiluva miekka, pimeyden lävistävä valopeitsi. Tällä kertaa hän ei erehtyisi.”

Tehtävän selvittyä Ursula tuntee haltioitunutta iloa: ”Tule sellaiseksi kuin olet, opittuasi sen mitä se on. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Hän oli Ursula Beresford Todd ja hän oli todistaja. / Hän avasi silmänsä mustalle lepakolle,  ja he lensivät toisiaan kohti, syleilivät ilmassa kuin toisensa kadottaneet sielut. Tämä on rakkautta, Ursula ajatteli.  Ja harjoitus tekee siinäkin mestarin.”

Ilmaukset ”musta lepakko” ja ”kadottaneet sielut” tekevät Ursulan ratkaisusta ambivalentin. Lukijan ratkaistavaksi jää, vaatiiko lähimmäisenrakkaus joskus pahojakin tekoja.

Joka tapauksessa romaanissa korostetaan valmiina olon tärkeyttä. Se ei ole vain partiolaisten tunnus vaan sitä korostaa jo Hamletin nimihenkilö, vaikka muuten uskoo determinismin: “Jos se tapahtuu nyt, ei se tapahdu myöhemmin; jos se ei tapahdu myöhemmin, se tapahtuu nyt; jos ei nyt, joskus kumminkin. On oltava valmiina, siinä kaikki.”

Asiaa havainnollistaa kohtaus, jossa Sylvie on varannut kirurginsakset, joilla hän lääkärin poissa ollessa leikkaa vauvansa kaulan ympärille kietoutuneen napannuoran ja näin pelastaa tämän elämälle. Kertoja toistaa: ”Harjoitus tekee mestarin.”

Ursulan nimi on enteellinen

Atkinson ei ole antanut päähenkilölleen sattumalta nimeä Ursula.

Ursula merkitsee pientä naaraskarhua, mutta se viittaa myös pyhään Ursulaan. Legendan mukaan Ursula oli kristityn englantilaisen kuninkaan tytär, joka eli Rooman valtakunnan hajoamisen aikoihin. Pakanakuningas halusi Ursulan vaimokseen, mutta tämä ei suostunut vaan lähti pakoon yhdessä 11 000 neitsyen kanssa. Hunnit surmasivat hänet seurueineen Kölnissä, jonne heidät myös haudattiin.

Pyhästä Ursulasta ei ole mitään historiallisesti luotettavaa tietoa. Useiden tutkijoiden mukaan kyseessä voi olla karhujumalatar, jonka kristillinen kirkko omi.

Pyhän Ursulan tunnus on nuoli, ja häneltä anottiin apua ruttoa vastaan.

Ursula Toddin nuoli on pistooli, rutto johon hän tähtää on fasismi.

Romanissa jää kuitenkin auki, ehtiikö Ursula osua yhdellä laukauksella kuolettavasti Hitleriin, ennen kuin tämän seuralaiset ampuvat hänet.

Ketun monet kasvot

Ketulla on romaanissa  monet kasvot. Nuorena avioparina Hugh ja Sylvie viehättyvät ketunpoikasten leikistä ja antavat kodilleen nimeksi Fox Corner, kettukulma.

Luvun Kuin kettu kolossaan nimi symbolisoi sitä, että Ursula yrittää paeta maailmaa.

Luvussa Uuden alun maa Jürgen Fuchsin sukunimi tarkoittaa kettua, joten tässä versiossa kettu samastetaan kansallissosialismiin.

Kansanrunoudessa kettu on veijari, joka älyllä ja viekkaudella voittaa itseään vahvemman mutta tyhmän karhun. Vaikka Ursulan nimi tarkoittaa naaraskarhua ja isä Hugh hellittelee häntä ”pikkukarhuksi”, lopulta hän omaksuu ketun oveluuden.

Entäpä Suomen historia

Elämä elämältä saa pohtimaan Suomen historian vaihtoehtoja.

Ilman toista maailmansotaa ei olisi käyty siihen liittyviä talvi- ja jatkosotaa. Silloin kaatuneet olisivat jääneet eloon, invalidit terveiksi, sotalapset perheidensä luo ja evakot Karjalaan, Petsamoon ja Sallaan.

Toisaalta suuri osa meistä ei olisi syntynyt, koska vanhempamme tai isovanhempamme eivät olisi edes tavanneet puolisoaan vaan menneet naimisiin jonkun muun kanssa.

Hitlerin valtaannousu ei ollut väistämätön

Toisin kuin romaanissa oletetaan, Hitlerin murha ei ollut ainoa mahdollisuus estää natsien valtaannousu ja toinen maailmansota.

Usein kuulee väitteen, että kansa äänesti Hitlerin valtaan. Näin ei suinkaan tapahtunut. Natsien kannatus oli korkeimmillaan heinäkuun 1932 vaaleissa, jolloin se oli 37,4 prosenttia ja he saivat Reichstagissa 230 paikkaa 640:stä. Marraskuun 1932 vaaleissa natsien parin vuoden nouseva trendi kuitenkin katkesi. Ääniä tuli yli neljä prosenttia vähemmän eli 33,1 prosenttia ja paikkoja 196.

Hitleristä tuli valtakunnankansleri 30. tammikuuta 1933, koska von Papen ja konservatiivit uskoivat, että voisivat käyttää häntä hyväkseen eikä päinvastoin. Hitler oli kuitenkin etukäteen julistanut, että kun hän pääsisi laillisesti valtaan, hän ei enää piittaisi laillisuudesta eikä koskaan luopuisi vallasta – eli hän ei ollut sitoutunut perustuslakiin eikä demokratian perussääntöön.

Itse asiassa natsien valtaannousu eli Machtübernahme oli useiden kuukausien prosessi. Natseilla oli Hitlerin lisäksi vain kolme paikkaa hallituksessa, mutta yksi niistä oli ratkaiseva: Saksan ja Preussin poliisiministerin paikka. Valtiopäivätalon polton jälkeen kansalaisoikeudet lakkautettiin, natsijärjestöjen jäseniä värvättiin poliisin apulaisiksi ja vastustajia pidätettiin.

Mutta vaikka maaliskuun 1933 vaalit käytiin pelon ilmapiirissä, natsit saivat äänistä vain 43,9 prosenttia eli 288 paikkaa. Konservatiivisten liittolaistensa kanssa he saivat  kyllä 52 prosenttia.

Yksinkertainen enemmistö ei kuitenkaan riittänyt valtiopäivillä perustuslain muuttamiseen, jossa vaadittiin kolme neljäsosan määräenemmistö. Tämä saatiin aikaan lakkauttamalla kommunistinen puolue ja pelottelemalla muita puolueita. Näin Hitleristä tuli diktaattori. Muut puolueet ja järjestöt lakkautettiin ja niiden jäseniä vietiin keskitysleiriin.

Ratkaisevaa natsien menestykselle oli, että demokratian vastustajilla oli Saksassa enemmistö. Marraskuun 1932 vaaleissa natsien ja kommunistien kannatus oli yhteensä 50 prosenttia, ja lisäksi konservatiivit eivät olleet koskaan hyväksyneet Weimarin tasavaltaa.

Muut puolueet eivät myöskään pystyneet yhteistyöhön natseja vastaan. Konservatiivit eivät hyväksyneet edes sosialidemokraatteja, ja kommunisteille sosialidemokraatit olivat noskeja ja sosiaalifasisteja.

Kirjailijasta

Wikipedian suomenkielinen sivu

Kirjailijan englanninkielinen kotisivu

Elämä elämältä -romaanista on kirjoitettu mm. blogeissa PS. Rakastan kirjoja, Ullan luetut kirjat, Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän.

Kirjallisuuutta

Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta. Uusi historia. Engl. alkuteos The third reich: a new history. Suom. Seppo Hyrkäs. WSOY 2004.

Morehouse, Roger: The many and the few. History today, September 2010.

Orwell, George: The lion and the unicorn. Teoksessa Collected essays, journalism and letters. Vol. II. My country, Right or Left. 1940-1943. Ed. By Sonia Orwell and Ian Angus. Repr. Penguin 1971. 

Orwell, George: The English people. Teoksessa Collected essays, journalism and letters. Vol. III. As I please. 1943-1945. Ed. By Sonia Orwell and Ian Angus. Repr. Penguin 1971.

Shakespeare, William: Hamlet, Tanskan prinssi. Suom. Veijo Meri. Otava 1982.

Pyhästä Ursulasta Wikipediassa.

Olen kirjoittanut blogiini myös Atkinsonin Hävityksen jumalasta ja Sarah Watersin Yövartiosta.

Sarah Waters: Yövartio

Sarah Watersin Yövartio kertoo sodasta siviilien näkökulmasta: pommitusten uhreista, urheista ambulanssinkuljettajista, vankilassa istuvista pasifisteista, salaisista rakastavaisista.

Lontoo sodan aikana ja sen jälkeen

Yövartion (2006, suomennos 2010) näyttämönä on Lontoo. Pommitusten eli kuoleman ja sen uhan vastakohdaksi asettuvat ihmisen perustarpeet, joiksi Sigmund Freud nimesi työn ja rakkauden. Rakkauteen sisältyy myös seksi.

Nimi Yövartio (Night watch) tarkoittaa kirjaimellisesti yöllisiä pelastuspartioita, mutta myös kävelyretkeä jonka yksi pariskunta tekee yöllä pimennetyssä Lontoossa ja yöllistä unettomuutta rankkojen kokemusten jälkeen sekä kuvaannollisesti tietenkin ihmisten yöpuolta – salaisuuksia joita kaikilla henkilöillä on.

Nimi viittaa myös Rubensin tunnettuun maalaukseen.

Kuvaus keskittyy kolmeen aikaan, mutta niin että kronologiassa mennään taaksepäin: aloitetaan lopusta, vuodesta 1947, sitten mennään sotavuoteen 1944 ja lopuksi vuoteen 1942, jolloin nähdään, miksi ihmisistä on tullut sellaisia kuin he vuonna 1947 ovat.

Waters käyttää näkökulmatekniikka, jossa henkilöiden ainutkertaiset hetket korostuvat. Myös pienet asiat ja esineet kuten tupakka ja huulipuna merkitsevät paljon: ”Oliko typerää tai itsekästä nauttia joutavuuksista, Regent’s Parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäitä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eikö juuri niitä pitänyt vaalia? Ja eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipalloiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa?”

Kolme rakkaustarinaa (huom! sisältää juonipaljastuksia)

Rakkaus ja seksi on teoksessa monimuotoista.

Ensinnäkin on lesborakastavaisten kaksi triangelia: Kay – Helen – Julia ja Helen – Julia – Ursula.

Varsinkin Kayn ja Helenin suhteessa on ollut selvät roolijako: Kay on ”butch” ja Helen ”femme”. Kayta kutsutaan myös ritarilliseksi, mikä on yleensä esitetty miehisenä hyveenä.

Monet asiat näyttävät, että suhteen ongelmat ovat samoja seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Kay rakastaa Heleniä liikaa, hemmottelee ja palvoo tätä. Helen tuntee, ettei ole sen arvoinen ja rakastuu Juliaan. Helen taas on niin omistava ja mustasukkainen, että Julia löytää uuden.

Toiseksi on ”aviorikollinen” heteropari: naimisissa oleva ja kahden lapsen isä, sotilas Reggie ja Vivien.

Kolmantena on vanha homo ja nuori mies, Duncan ja herra Mundy.

Henkilöitä yhdistävät myös ristikkäiset suhteet. Ambulanssinkuljettaja Kay auttaa laittoman abortin tehnyttä Vivieniä ja valehtelee sairaalassa, että tällä oli keskenmeno ja tämä kaatui, jottei tämä joutuisi syytteeseen.

Sodan aikana Vivien käy katsomassa veljeään Duncania vankilassa. Sodan jälkeen Vivien ja Helen ovat työtovereita ja Duncanin entinen sellitoveri Robert Fraser yrittää auttaa Duncania ja tapaa Vivienin.

Käy myös ilmi, että Julia on aiemmin ollut rakastunut Kayhin, mutta ei ole saanut tältä vastarakkautta.

Lontoon pommitukset poikkeavasta näkökulmasta

Yleensä Lontoon pommituksista muistetaan vain RAF:n hävittäjälentäjät, jotka pelastivat Englannin 1940. Usein ei edes mainita siviiliuhreja, joita oli paljon enemmän kuin surmansa saaneita pilotteja, ei myöskään niitä, joka kaivoivat kuolleet ja haavoittuneet talojen raunioista ja kuljettivat haavoittuneet sairaalaan vaaroista välittämättä. Yövartio kuvaa tätä työtä asiallisesti mutta elävästi, mitenkään paisuttelematta, mutta selväksi tulee, ettei sitä ole arvostettu tarpeeksi. Puhumattakaan että he olisivat saaneet mitään kriisiterapiaa.

Myös yksityistä tasoa kuvataan koskettavasti. Tieto pommituksen kohteesta herättää pelkoa läheisten puolesta. Kay uskoo Helenin kuolleen 1944 mutta ”saa tämän takaisin”, ironisesti juuri siinä vaiheessa, kun tämä on jo solminut suhteen Julian kanssa. Kumpi on pahempaa – menettää kuoleman kautta vai menettää toiselle?

Yövartiossa saavat puheenvuoron myös pasifistit. Robert Fraser on kieltäytynyt aseista. Britanniassa oli tähän laillinen mahdollisuus, mutta ilmeisesti Fraserin perustelut eivät vakuuttaneet, koska hän joutui vankilaan. Fraser on ”hyvästä perheestä”, mutta haluaa opettaa työläisille, ettei heitä käytettäisi hyväksi sotimiseen.

Vähän alle parikymppiset ystävykset Duncan ja Alec eivät halua armeijaan, koska uskovat sodan olevan vanhojen miesten salaliitto nuoria vastaan. Duncan ja Alec päättävät protestiksi tappaa itsensä uskoen, että se herättää muut vastustamaan sotaa.

Waters kuvaa kunnioittavasti Fraseria, ja vaikka poikien protesti on lapsellinen, se muistuttaa Tuomas Teporan väitöskirjaa Sinun puolestas elää ja kuolla. Tepora hyödyntää amerikkalaista teoriaa, jonka mukaan yhteiskunnan sisäisten ristiriitojen kärjistymistä yritetään välttää suuntaamalla aggressiot ulospäin.

Alec kuolee mutta Duncan jää henkiin ja joutuu vankilaan. Ei selviä, onko tuomion syynä ollut aseistakieltäytyminen vai itsemurhayritys, joka oli Britanniassa rikos, vai suhde Duncaniin. Vankilassa Duncania kutsutaan ”sodomiitiksi”, joten hänen ja Alecin välillä uskotaan olleen suhde. Sitä ei kuitenkaan ole kuvattu.

Sota muutti elämää, samoin rauha

Yövartio kuvaa hyvin sodan ja rauhan aiheuttamia muutoksia.

Sota-aikana naiset saivat hoitaa tai joutuivat hoitamaan perinteisesti miehille kuuluneita töitä kuten ambulanssinkuljettajan työtä. Työt saattoivat vaatia voimaa kuten paarien kantaminen. Rauhan tultua Kay on työtön. Tosin tarpeeksi hän on varakas tullakseen toimeen mutta kärsii tarpeettomuuden tunteesta (ja myös Helenin menettämisestä).

Sosiaalinen liikkuvuus ylöspäin lisääntyy sodan aikana. Vivien on päässyt sodan aikana konttoristiksi elintarvikeministeriöön, tosin hän on korjannut ääntämystään, jotta tausta ei paljastu.

Rauha tuo uusia tarpeita, mikä synnyttää elinkeinoja. Helen ja Vivian työskentelevät sodan jälkeen yksityisessä toimistossa, joka järjestää avioliittoja. Usein asiakkaina ovat miehet ja naiset, jotka ovat sodan aikana vieraantuneet puolisostaan ja eronneet tästä.

Pukeutuminen on sota-aikana vapaampaa. Housuja käyttävälle, lyhyttukkaiselle Kaylle huomautetaan, että sota on loppunut – nainen ei saa enää näyttää samalta kuin mies.

Rakkaus- ja seksisuhteissa sota-aika tuo ihmisiä sattumalta yhteen ja luo suhteeseen jännitystä. Sodan aikana Reggien ja Vivianin suhde oli intohimoinen, sodan jälkeen se on väljähtynyt. Tosin syynä on myös abortti: kun Vivianin tilanne tuli vaaralliseksi, Reggie häipyi paikalta ja Vivian olisi voinut kuolla ilman Kayn apua.

Yleisesti ottaen sota-aikana on tiukat säännöt, jotka on määrätty ulkoa- ja ylhäältäpäin. Rauhan tultua ihmisten pitäisi tehdä itse päätöksiä, eikä se aina onnistu.

Kaikilla on salaisuuksia

Homosuhteet olivat pitkään rikos. Heteropari voi flirttailla julkisesti, lesbopari ei. Vivian voi kertoa suhteestaan naimisissa olevaan Reggieen ystävälleen, joka toki paheksuu, koska uskoo, ettei suhde voi päättyä hyvin. Sen sijaan Helen ei voi kertoa suhteistaan Kayhin ja Juliaan Vivianille, vaan hän puhuu näistä vain ystävinään ja kämppiksinään.

Toisaalta alivuokralaisena oleminen ja asunnon jakaminen on yleistä, eivätkä ihmiset suoraa päätä otaksu siihen sisältyvän seksisuhdetta. Duncan asuu herra Mundyn luona, ja Helen jakaa huoneiston ensin Kayn ja sitten Julian kanssa.

Toki on myös salaisuuksia, jotka eivät liity homouteen. Vivian vaikenee syystä, miksi Duncan on vankilassa. Helen ei kerro Kaylle tapailevansa Juliaa – näin olisi usein myös heterokolmiossa.

Ihmiset auttavat toisiaan

Sodan aikana oli pelkoa ja kauhua, mutta myös auttavaisuutta. Tosin pommitettujen asuntojen korvausvirastossa työskentelevä Helen huomaa, ettei se byrokratiavirassa onnistu, koska tapauksia on liikaa. Mutta yksilötasolla tuntematontakin saatetaan auttaa: Kay valehtelee pelastaakseen Vivianin laittoman abortin seurauksista.

Sodan jälkeen Fraser työskentelee pakolaisten parissa ja kuulee tarinoita kauheudesta mutta myös urheudesta. Häntä ei kaduta pasifismi vaan se ettei hän ole tehnyt enemmän saadakseen muita mukaan. Ja tämä innoittaa Fraserin nyt auttamaan ja hän etsii käsiinsä Duncanin. Tämä taas on joutunut herra Mundyn väärän ”auttavaisuuden” uhriksi, kun oma perhe on hylännyt hänet.

Sota muutti elämän, mutta jälkeenpäin siitä ei puhuta

Yövartiossa henkilöiden tulevaisuus jää auki. Emme saa tietää, ratkaisevatko he ongelmansa ja voittavatko traumansa vai eivät.

Henkilöiden kautta näytetään, mikä ihmiselle on yhteistä ja mikä heitä erottaa – eikä se riipu seksuaalisesta suuntautumisesta tai kansallisuudesta.

Kay sanoo: ”Minulle ei tapahtunut sen enempää kuin tuhansille muillekaan. Tiedätkö ketään, joka ei olisi menettänyt mitään eikä ketään? Voisin kävellä mitä tahansa Lontoon katua, ja jos ojentaisin käteni, koskettaisin heti miestä tai naista, joka menetti rakastetun, lapsen tai ystävän. Mutta minä – minä en pääse yli, Mickey. Minä en pääse sen yli.” – – ”Päästä yli. On siinäkin ilmaus! Niin kuin ihmisen suru olisi sortunut talo, ja hänen pitäisi keinotella itsensä raunion yli toiselle puolelle…Minä olen eksynyt omaan rauniooni, Mickey. En löydä tietä sen yli. Luultavasti vitsi on siinä, etten haluakaan löytää. Koko elämäni on vielä siinä rauniossa….”

Helen sanoo: ”Eikö ole kumma, miten kaikki puhuvat sodasta, niin kuin se olisi – vuosien takainen asia. Se tuntuu melkein idylliseltä. Ihan kuin olisimme päättäneet, ettei siitä puhuta koskaan mitään! Milloin se tapahtui?”  Vivien vastaa: ”Kaipa me kaikki saimme siitä tarpeeksemme. Halusimme unohtaa.” Helen sanoo: ”Niin kai. En olisi silti osannut odottaa, että se unohtuu niin nopeasti. Kun sotaa kesti – se oli silloin ainoa asia, vai mitä?”

Se, ettei sodasta juuri puhuttu Suomessakaan sodan jälkeen, ei siis johtunut siitä, että aihe oli kielletty. Samoin tapahtui myös sodan voittaneessa Britanniassa.

Taustatietoja Sarah Watersista

Sarah Waters on syntynyt 1966. Hän väitteli Lontoon yliopistossa aiheena homoseksuaalinen romaani ja on hyödyntänyt väitöskirjaa romaaneissaan, joissa liikutaan historiallisissa romaaneissa.

Silmänkääntäjä sijoittuu viktoriaaniseen aikaan, Vieras kartanossa sodan jälkeiseen aikaan ja Parempaa väkeä 20-luvulle.

Päivi Kosonen on kirjoittanut Sarah Watersista hienon esseen kokoomateoksesta Imperiumin perilliset.

Yövartiosta ovat kirjoittaneet verkossa mm. Heidi Lakkala Kiiltomadossa, Lumiomena, Marilee, Kirjakaapin kummitus, Lukuisa, Leena Lumi, Todella vaiheessa.

HUOM! Tekstiä muutettu juonipaljastuksia vähentämällä 22.10.2016.