Vasili Grossman: A writer at war

Neuvostoliittolainen Vasili Grossman sai myöhempiin romaaneihinsa aineistoa toimiessaan sotakirjeenvaihtajana 1941-45, mutta hänen sodanaikaiset muistiinpanonsa ovat kiinnostavia jo sinällään. Hän kirjasi niihin paljon sellaista, mitä Neuvostoliitossa ei silloin eikä myöhemminkään voinut julkisesti puhua eikä kirjoittaa.

Kirjailijaksi siirtynyt entinen brittiupseeri Antony Beevor käytti Vasili Grossmanin muistikirjaa lähteenä teoksissaan Stalingrad (1998) ja Berliini 1945 (2002). A writer at war on siis tavallaan Beevorin kiitollisuudenvelan maksua Grossmanille. Teoksen toinen toimittaja Luba Vinogradova oli jo aiemmissa teoksissa toiminut Beevorin tutkimusassistenttina.

Silmälasipäinen, ylipainoinen juutalainen intellektuelli Vasili Grossman (1905-1964) ei kesällä 1941 kelvannut sotilaaksi. Sitkeästi vetoamalla puna-armeijan lehden Kraznaja Zvezdan päätoimittajaan Grossman sai kuitenkin nimityksen rintamakirjeenvaihtajaksi ja valmistautui tehtävään ampumakoulutuksen avulla.

Rintamalla Grossman oli tuhat päivää, siis kolme neljäsosaa ajasta jonka Suuri isänmaallinen sota kesti. Hän seurasi mm. kuukausia sodan ratkaisutaistelua Stalingradissa, mutta kunnia kuvata saksalaisten antautuminen vietiin häneltä ja annettiin hallituksen suosikille Konstantin Simonoville.

Ainutlaatuista oli Grossmanin kärsivällinen kyky luoda luottamus jolla hän sai niin komentajat kuin rivimiehet puhumaan kokemuksistaan tuntikausia. Tässä auttoi se, ettei hän ei kirjoittanut mitään keskustelun aikana vaan vasta jälkikäteen.

A writer at war sisältää muutaman Grossmanin sodanaikaisen reportaasin ja joitakin kirjeitä omaisille, mutta pääosan kirjassa saavat otteet tämän muistikirjasta lisättynä toimittajien kehyskertomuksilla ja selityksillä. Vaikka ne kieltämättä ovat tarpeen useimmille länsimaisille lukijoille, silti olisi hyvä tietää, miten otteet on valikoitu ja mitä aiheita on kenties jätetty kokonaan pois.

”Sodan ankara laki”

Rintamasotilailla oli taipumus väheksyä esikuntaupseereita ja vielä enemmän rintamakirjeenvaihtajia. Mutta kuten Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa toteaa, TK-miehen tehtävä ei ollut taistella, saati sitten kaatua, vaan kertoa niistä jotka sodan työt tekivät. Tähän pitää lisätä: tavalla joka piti moraalia yllä sekä rintamalla että kotirintamalla. Muuten asiaan puuttui sotasensuuri.

Ulkopuolisella reportterilla kuten Martha Gellhornilla ei ollut sensuurin rajoituksia, sillä hän lähetti juttunsa talvisodasta Tukholmasta, mutta sitä enemmän häntä rajoitti kielitaidon ja paikallisten olojen tuntemuksen puute, minkä lisäksi hän oli täysin sen armoilla mitä viranomaiset hänelle näyttivät. Grossmaniin verrattuna Gellhorn tuntuu tehneen ”turistimatkan sotaan”, jollaisen Paavo Rintala ikuisti Nahkapeitturien linjan ensimmäisessä osassa. Sen sijaan Gellhornin muita sotia käsittelevät sensuroidutkin artikkelit teoksessa The Face of War (1959, revised edition 1986) ovat todentuntuisempia, ilmeisesti juuri paremman perehtyneisyyden ansiosta.

Grossman oli harvinaisen rehellinen ja tarkkasilmäinen millä tahansa mittapuulla. Julkaistuissa artikkeleissa monia asioita toki poistettiin, muutettiin tai lisättiin. Stalingradista alkaen Grossman ei näet korostanut tarpeeksi puolueen osuutta.

Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on nimensä mukaisesti yksinpuhelu, joka keskittyy ennen kaikkea päämajaan ja suurstrategiaan; rintamalle päästessään Paavolainen sotilaiden ja siviilien perinpohjaisen haastattelun sijasta innostuu enemmän ”Aunus harmaasilmän” maisemasta. Siinä missä Paavolainen alituisesti pohtii ja kritisoi, Grossman vaikuttaa lähes puolueettomalta ”silmältä”. Muistikirjasta puuttuvat omat tuntemukset, esimerkiksi uupumuksestaan kirjailija puhuu vain kirjeissä omaisille.

Ymmärtääkseen sotaa Grossman kerää kaiken mahdollisen tiedon, mutta samalla hän luottaa aisteihinsa ja kirjaa muistiin mitä näkee, kuulee, tuntee, haista. Tarinoita hän suorastaan ahnehtii.

Muistikirja sisältää myös asioita, jotka olisivat voineet aiheuttaa vaikeuksia kertojilleen, jos oikeita ja olemattomia vakoojia jahtaavan SMERSHin edustajat olisivat päässeet muistikirjaa lukemaan. Neuvostoliitossahan myös yksityiskeskusteluissa lausutut tappiomielisiksi katsotut toteamukset olivat todiste maanpetturuuden aikeista: mielipide oli sama kuin aie ja aie oli sama kuin teko. Grossman haastatteli myös saksalaisten kanssa yhteistoimintaan ryhtyneitä, joita oli etenkin vähemmistökansojen piiristä. Ilja Ehrenburg on todennut, että Grossman oli poliittisesti naiivi.

Grossmanille tärkeintä on päästä sisälle sodan todellisuuteen, tajuta ”sodan ankara laki”. Hän on jopa luomassa sankarikulttia tarkka-ampujista jotka suorastaan kilpailivat tappamisessa. Wolf H. Halsti kertoo muistelmiensa toisessa osassa Aika vaatii veronsa (1975), että hän aikoi poistaa vastaavan kohtauksen Talvisodan päiväkirjasta (1971), koska arvasi sitä paheksuttavan, mutta jätti sen osoittamaan miten sota muuttaa ihmisen.

Uusien sanojen joukossa jotka Grossman kirjaa muistiin on lyhenne PPZh, ”kenttävaimo”. Ylemmät upseerit pakottivat usein sievän sairaanhoitajan tai puhelinvälittäjän elämään kanssaan. Grossman kuvaa asian nimenomaan näinpäin, syyllistämättä naisia kevytkenkäisyydestä, kuten eräillä suomalaisilla kirjailijoilla on ollut ikävä tapa. Liikuttavan herrasmiesmäisesti Grossman lisää, että kymmenettuhannet tytöt työskentelivät ahkerasti ja arvokkaasti.

Sen Grossman tosin jättää mainitsematta, että suhteeseen suostuminen oli käytännössä pakollista, koska suuttunut komentaja saattoi tehdä alaisestaan naisesta perättömän ilmiannon, mikä noissa oloissa johti ankaraan rangaistukseen.

Sodan raakuuden keskellä Grossman löytää myös pyyteetöntä hyvyyttä, esimerkiksi vanha köyhä nainen majoittaa ja ruokkii tuntemattomia miehiä maksua haluamatta. Grossmanilla on idealistisen kategorinen jako toisaalta ”puhtaisiin” ja epäitsekkäisiin, toisaalta vain aineellisista asioista kiinnostuneisiin ja muista hyötymään pyrkiviin ihmisiin. Sillä miten edellisten sodan oloissa käy?

Stalingradin taistelun aikana Grossman jopa glorifioi puna-armeijaa, mutta hän merkitsee rehellisesti muistiin myös sen, miten sen henki voittojen jälkeen muuttui: kenraalit riitelivät kunniasta ja Saksan siviiliväestölle kostettiin. Raiskaukselta eivät säästyneet edes neuvostonaiset, jotka oli tuotu pakolla Saksaan työvoimaksi.

Kaikkien uhrien puolesta

Kun Babi Jarin joukkohauta löytyi Kiovassa, neuvostolehtimiehille asetettiin tiukat rajoitukset: uhrien juutalaisuutta ei saanut mainita vaan piti puhua vain neuvostoliittolaisista, ja kiellettyä oli myös kertoa että ukrainalaiset olivat innolla osallistuneet massamurhaan.

Puolassa tulivat vastaan varsinaiset keskitys- ja tuhoamisleirit. Grossmanin kuvaus Treblinkasta oli niin arvokas, että sitä käytettiin todisteena Nürnbergin oikeudenkäynnissä.

Grossman tunsi syyllisyyttä siitä että hänen äitinsä oli jäänyt saksalaisten miehittämälle alueelle, hänen vaimonsa ei näet ollut halunnut ottaa anoppiaan asumaan Moskovan-kotiin. Grossman muutti kuitenkin syyllisyytensä luovuudeksi: Elämän ja kohtalon Anna Strum on hänen pysyvä muistomerkkinsä äidilleen.

Grossman ja Ehrenburg olivat mukana laatimassa Neuvostoliiton juutalaisten tuhosta Mustaa kirjaa, mutta sitä ei julkaistu. Antisemitismi oli Neuvostoliitossa kasvussa ja huipentui ns. lääkärisalaliittoon; vain Stalinin kuolema ehkäisi uuden puhdistusaallon.

Jo sodan aikana Grossman anoi pariksi kuukaudeksi lomaa ja hyödynsi kokemuksiaan kirjoittamalla romaanin Kansa on kuolematon (1942, suomennettu 1945 Neuvosto-Karjalassa nimellä Kansa on kuolematon ja Suomessa nimellä Voittamaton kansa). Teos pääsi Stalinin palkintoehdokkaiden listalle, mutta Stalin veti viivan sen yli: perääntymistä 1941 ei ollut syytä muistella, vaikka lopussa sotilaiden mielialat muuttunut, kun tehdään vastahyökkäys. Romaanin on tyypillistä sosialistista realismia: komentajat voivat epäonnistua mutta komissaarit kuvataan ihannoivasti, huoleton kansanmies kohoaa sankariksi, saksalaisia odottavat vain ahneet roistot ja kuolemanrangaistus hyväksytään.

Stalingradin taistelun alkua kuvaava romaani Oikeutetun asian puolesta (ei suomennettu) julkaistiin 1952, tosin sensuroituna ja muutettuna. Myös Hruštšovin aikana julkaistua versiota sensuroitiin mutta eri syistä. Vuonna 2019 ilmestynyt englanninnos Stalingrad on toimitettu julkaistuista versioista ja käsikirjoituksista.

Vielä huonommin kävi jatko-osan Elämä ja kohtalo. Kun se valmistui 1960, kirja vietiin aikakauslehti Novi mirin kassakaapista ja kaikki löydetyt kappaleet tuhottiin. Grossman oli luottanut Hruštšovin antistalinismiin tajuamatta, että tällekin olisi liikaa näkemys, että on yhtä väärin vainota ihmisiä luokan kuin rodun perusteella. Yksi kopio oli kuitenkin säilynyt, ja kirja julkaistiin lännessä 1980 (suomeksi 1983).

Grossman ei sitä nähnyt, hän kuoli jo 1964. Sitä ennen hän oli koonnut vielä voimansa esseeromaaniin Kaikki virtaa (1963,  suomeksi 1991). Kun Aleksandr Solženitsyn tuomitsi vallankumouksen sinänsä, Grossmanin leiristä vapautunut vanki pohdiskelee, että vapauden halu synnytti vallankumouksen, mutta vapaus tallautui Leninin luoman valtion jalkoihin, ja näin jatkui Venäjän vuosisatainen perinne jossa kehitys ja orjuus yhtyivät. Myös lännessä joskus esitetyn käsityksen, ettei tavallinen ihminen kaipaisi vapautta, Grossman torjuu: vapaudessa ei ole kyse mistään ylellisyydestä, joka olisi vähemmän tärkeää kuin elämän aineelliset parannukset, vaan yksinkertaisesti mahdollisuudesta itse vaikuttaa elämäänsä.

Sota oli Grossmanille valtava elämys, ja lopun elämäänsä hän rakasti sodanaikaisten laulujen laulamista lastensa kanssa. ’Nouse mahtava maa’ laulettiin aina seisaaltaan. Kaunistelematon totuus ei hänen mielestään kuitenkaan vähentänyt puna-armeijan valtavan suorituksen arvoa. Elämässä ja kohtalossa hän näytti kansan kärsimykset, jotka Suuren isänmaallisen sodan kultti oli ylenpalttisella sankarillisuuden korostuksellaan peittänyt, samoin kuin toiveet paremmasta tulevaisuudesta jotka Stalin sodan jälkeen petti.

Tämän artikkeli perustuu arvosteluuni, joka julkaistiin Kanavassa 4-5/2007 otsikolla Ei mikään turisti sodassa. Beevoria koskeva kohta on siirretty leipätekstin alkuun, ingressi on uusi, sodanaikaista romaania Kansa on kuolematon/Voittamton kansa kuvataan lyhyesti, romaanin Oikeutetun asian puolesta englanninnos Stalingrad on lisätty, ja tekstiin on tehty joitakin asia- ja tyylikorjauksia.

Lisäys: Antony Beevorin huomautuksia teoksessa Stalingrad

Antony Beevor tekee teoksessaan Stalingrad myös joitakin huomautuksia Grossmania tässä vaiheessa vaivaavasta idealisoinnista.

”Huonot annokset [sairaalassa] eivät liioin helpottaneet paranemista tai mielialaa. Tunnekuohun valtaama Grossman ilmiselvästi oletti siihen aikaan, että tämä oli Venäjän kohtalo. Hän merkitsi lyhyesti muistikirjaansa: ’Sairaalassa haavoittuneet saavat hyvin pienen palan suolattua silliä hoitajilta, jotka leikkaavat ne suurella huolella. Tämä on köyhyyttä.’ Niinä päivinä, ennen kuin Grossmanin silmät avautuivat, hän ei näyttänyt kykenevän näkemään totuutta. Neuvostologiikka määritteli armottomasti, että parhaat annokset menivät sotiville joukoille. Haavoittuneet, jos heillä oli onnea, saivat kašaa eli tattaripuuroa kolmasti päivässä, ei mitään muuta. Grossmanin näkemä suolasilli oli harvinainen herkku.”

”Stalingradissa maanmiehiään läheltä tarkkaillut Grossman ei hyväksynyt ajatusta, että he olivat täysin raaistuneet välinpitämättömiksi. Hän kirjoitti: ’Elämä ei ole helppoa venäläiselle, mutta sydämessään hän ei tunne, että tämä on välttämätöntä. Sota-ajan rintamalla näin vain kahdenlaista asennetta tapahtumiin: joko uskomatonta optimismia tai täydellistä masennusta. Kukaan ei kestä ajatusta, että sota jatkuu pitkän aikaa, eikä usko ketään, joka sanoo, että vain kuukausien ja kuukausien ankara työ johtaa voittaa.” Todellisuudessa niin hirveässä taistelussa saattoi ajatella vain sitä, miten selviää hengissä iltaan tai edes vielä tunnin. Ajattelu yhtään kauemmas tulevaisuuteen oli vaarallista unelmointia.”

”Grossman näyttää käyneen läpi henkisen idealisoinnin vaiheen, sillä hän näki puna-armeijan sotilaan puolitolstoilaisin käsittein. Toisessa muistikirjassaan hän kirjoitti: ’Sodassa venäläinen pukee sielulleen valkoisen paidan. Hän elää synnissä, mutta hän kuolee kuin pyhimys. Rintamalla monen miehen ajatukset ja sielu ovat puhtaat ja siellä on jopa munkkimaista vaatimattomuutta.”

Lisää tietoa englanniksi

Vasili Grossman Wikipediassa.

Antony Beevor Wikipediassa.

SMERSH tulee sanoista ”kuolema vakoojille. Tehtävistä ks. Wikipedian artikkeli.

Babi Jarin joukkomurhasta Wikipediassa.

Treblinkan tuhoamisleiristä Wikipediassa

Vasili Grossmanin teokset

Elämä ja kohtalo. Ven. alkuteos: Zizn i sudba. Suom. Esa Adrian. WSOY 1984.

Kaikki virtaa. Ven. alkuteos Vse tecet … Suom. Esa Adrian. WSOY 1991. 

Kansa on kuolematon. Kertoelma. Suom. L. Helo. Karjalais-suomalainen SNT:n valtion kustannusliike 1945. [Huom! sama kuin Voittamaton kansa.]

Voittamaton kansa. Suom. R. R. Ryynänen. Kansankulttuuri 1945. [Huom! sama kuin Kansa on kuolematon.)

A writer at war. Vasily Grossman with the Red Army 1941-1945. Edited and translated by Antony Beevor and Luba Vinogradova. Pimlico 2006. [First published in Great Britain in 2005 by The Harvill Press.]

Muuta kirjallisuuutta

Beevor, Antony: Berliini 1945. Engl. alkuteos: Berlin: the downfall 1945. Suom. Matti Kinnunen. WSOY 2002.

Beevor, Antony: Stalingrad. Engl. alkuteos: Stalingrad. Suom. Matti Kinnunen. WSOY 2000.

Gellhorn, Martha: The face of war. Atlantic Monthly Press 1988.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2: 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1976.

Halsti, Wolf H.: Talvisodan päiväkirja. Otava 1971.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. I-II. WSOY 1946.

Rintala, Paavo: Nahkapeitturien linjalla. Otava 1976.

Päivitetty 11.4.2022.

Aleksandr Solženitsyn: Tapahtui Kretšetovkan asemalla

Aleksandr Solženitsynin novelli Tapahtui Kretšetovkan asemalla on lukijan testi. Aikoinaan sen tulkinta erotti erilaiset kommunistit.

Tapahtui Kretšetovkan asemalla oli yksi niistä harvoista teoksista, jotka Solženitsyn sai 60-luvulla julkaistua Neuvostoliitossa. Se ilmestyi suomeksi samassa niteessä kuin kuuluisa Ivan Denisovitšin päivä.

Novelli tapahtuu selustan rautatieasemalla lokakuussa 1941. Syyssateitakin enemmän masentavat uutiset rintamalta: puna-armeija on peräytynyt satoja kilometrejä Natsi-Saksan hyökkäyksen vyöryessä eteenpäin.

Päähenkilö on nuori luutnantti Zotov. Hän olisi halunnut etulinjaan, mutta on likinäköisyytensä takia joutunut rautatieaseman komendantin apulaiseksi.

Aatteellisesti ja moraalisesti esimerkillinen Zotov

Zotov on esimerkillinen kommunisti aivan Nikolai Ostrovskin klassisen romaanin Kuinka teräs karastui askeettisen Pavel Kortšakovin mallin mukaan. ”Hänen pieni elämänsä merkitsi vain sikäli, paljonko hän kykenee auttamaan Vallankumousta.”

Myös yksityiselämässään Zotov on moraalisesti moitteeton. Sodanaikainen rakkausjuttu on hänelle mahdoton eikä vain siksi, että se olisi uskottomuutta miehitetylle alueelle jäänyttä lasta odottavaa vaimoa kohtaan. Ennen kaikkea se olisi aatteen häpäisy, sopimatonta lohdutusta ”pyhään suruun”, jota ei saa yrittää lievittää.

Vaikka ideologia on erilainen, luonteeltaan tällainen nuori mies olisi hyvin sopinut AKS:äään.

Solženitsyn osoittaa taitavuutensa kirjailijana siinä, että hän ei tee kommunistista karikatyyria, toisin kuin Väinö Linna opettaja Rautajärvestä Pohjantähti-trilogian kolmannessa osassa.

Päinvastoin, Zotovilla samoin kuin Ensimmäisen piirin Rubinilla on kommunistin parhaat ominaisuudet.

Zotov torjuu epäilykset

Puna-armeijan peräytyessä Zotov tuntee voimatonta hämmennystä: ”miksi sota menee näin? Ei vain jäänyt vallankumous tulematta koko Euroopassa, ei vaan jäänyt meiltä menemättä sinne vähin veritappioin ja mitä tahansa hyökkääjien liittoa vastaan, vaan nyt peräännyttiin – mihin asti?”

Zotov muistuttaa itseään, että ”Moskova oli luovutettu Napoleonillekin”. Mutta entä jos Natsi-Saksa pääsee Uralille? Baikalille?

Solženitsyn oli nuorena marxilainen. Hänkin uskoi, että Euroopassa puhkeaisi sodan jälkeen vallankumous. Hän kuitenkin kykeni ajattelemaan itse ja katsoi Stalinin vääristelleen Leninin aatteen.

Sen sijaan Zotov on niellyt koko virallisen ideologian aina Stalin-kulttia myöten. Niinpä hän torjuu epäilykset ”rikoksena”: ”Ne olivat moite, ne loukkasivat kaikkivoipaa, kaikkitietävää Isää ja Opettajaa, joka on aina paikalla, näkee ennakkoon kaikki kaiken, ryhtyy kaikkiin vaadittaviin toimenpiteisiin, eikä päästä.”

Zotov purkaa voimattomuuden tunteensa toteuttamalla vapaa-aikanaan haaveen, johon opiskeluaikana ei ollut aikaa. Oppimalla perusteellisesti Marxin Pääoman ensimmäisen osan hän uskoo tulevansa aatteellisesti ”voittamattomaksi, haavoittumattomaksi, lyömättömäksi”.

Jos pahin tapahtuisi, Zotov ”menisi jalan Kjahtan kautta Kiinaan, tai Intiaan, tai valtameren taakse – mutta menisi vain siksi jotta liittyisi joihinkin vahvennettuihin osastoihin ja palaisi aseiden kanssa Venäjälle ja Eurooppaan.”

Kääntöpuolena suvaitsemattomuus

Zotov tuntee itsensä yksinäiseksi, kun muut ihmiset eivät ole niin esimerkillisiä ja epäitsekkäitä kuin hän:

”Kaikki nämä työntekijät hänen ympärillään aivan kuin yhtä synkkinä kuuntelivat tiedotuksia ja lähtivät kovaäänisten luota samalla äänettömällä kivulla. Mutta Zotov näki eron: ympäröivillä oli elämässään aivan kuin jotain muutakin paitsi uutisia rintamalta – he nostivat perunoita, lypsivät lehmiä, sahasivat halkoja, kittasivat laseja. Ja he puhuivat tästä ja harrastivat tätä paljon enemmän kuin rintaman asioita.

Hölmö muija. Toi hiiltä – ja nyt ’ei pelkää mitään’. Edes Guderianin tankkeja?”

Eikö varautuminen talvea varten ole itse asiassa ihan järkevää toimintaa? Eihän Neuvostoliitto pystynyt evakuoimaan suurinta osaa väestöstään, vaan he joutuivat elämään miehityksen alaisuudessa.

Vaikka Zotovin epäitsekkyys näyttää hyvältä, onko se sitä todella? Eihän hän voi huolehtimalla yleistilanteesta vaikuttaa siihen hiukkaakaan.

Lev Šestovin mukaan Tolstoin Sodassa ja rauhassa parhaimmatkaan ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita kuin läheisistään, puhe ”Venäjän kohtalosta” on teennäistä. Tolstoi ei heitä siitä tuominnut: sellaisia ihmisiä luonnostaan olivat. Eikä se estänyt heitä sotimasta.

Zotovin aatteellinen ja siveellinen puhtaus on osittain nuoruuden kokemattomuutta. Tämän esimerkillisyyden kääntöpuoli on suvaitsemattomuus epätäydellisiä ja ”neuvostoihmisen” kaavasta poikkeavia kanssaihmisiä kohtaan, kuten Hélène Zamoyska on huomauttanut.

Mitä on ”kansa”?

Yksi tällainen ei-esimerkillinen henkilö on Frosja-täti, joka kehuu Zotovin apulaiselle Valjalle vaihtaneensa evakkojen kanssa ”silkkisukkia viidestä perunakakusta. Ei tiedä vaikka sukkia ei saisi ollenkaan ennen sodan loppua. [- – -] Ja saippuaa niiltä saa, ja halvalla.”

Valja hävettää ryhtyä vaihtokauppaan evakkojen kanssa, mutta Frosja-tädin mielestä evakot ovat rikkaita: ”Ne kuljettavat kankaita, kuljettavat pukuja, kuljettavat saippuaa – ovat laittautuneet juuri kuin markkinoille. Siellä ajaa se-e-emmoisia paksunaamoja, anna niille keitetty kana kuule, muuta eivät tahdo!”

Frosja-tädin kertomuksesta käy ilmi, että evakot joutuvat hankkimaan ruokansa itse.

Sen sijaan vuokaralaisilleen, jotka ovat myös evakkoja, Frosja-täti on majoittanut ja ruokkinut ilmaiseksi: ”Alastomia kurjalaisia, pinkaisivat Kievistä niissä missä tulivat tänne – ihme oikein. [- – -] Minä avasin mummolle kellarin – siinä, minä sanoin, ota perunaa ja ota hapankaalia ja huoneestakaan teidän ei tarvitse maksaa mitään. Köyhiä minä säälin aina, Valjuša, vaan rikas – armoa älä pyydä.”

Onko Frosja-täti ahne hyväksikäyttäjä vai epäitsekäs auttaja? Hän on tilanteen mukaan molempia. Tuskin hänellä olisi mahdollisuuttakaan kaikkia auttaa.

Ensimmäisen piirin kommunisti Rubinilla on käsitys kollektiivisesta kansasta, jonka hän ideologian perusteella tuntee: ”Kansa valtasi Berliinin, kohtasi Elbellä amerikkalaiset, kansa virtasi kotiutettuna junissa itään, palasi jälleenrakentamaan Dneprin sähkövoimalaitosta, herättämään Donin laakion eloon, rakentamaan Stalingradia uudelleen.”

Sen sijaan Solženitsyn novellissa ei ole yhtenäistä sankarillista ”kansaa” vaan erilaisia yksilöitä hyveineen ja heikkouksineen.

Solženitsynin polyfoninen tekniikka

Solženitsyn on kutsunut tekniikkaansa polyfoniseksi.

Vladimir Krasnov määrittelee tämän termin, jota Mihail Bahtin käytti mm. Dostojevskin romaaneista: teoksessa ei ole yhtä sankaria, vaan kirjailija kohtelee henkilöitään tasapuolisesti ja antaa näiden esittämien näkemysten kilpailla sekä keskenään että omiensa kanssa. Lukijalla on täysi vapaus yhtyä kenen tahansa henkilön mielipiteisiin, esimerkiksi Karamazovin veljeksissä Ivanin.

Tapahtui Kretšetovkan asemalla kuvataan melkein kokonaan Zotovin näkökulmasta. Siitä huolimatta novelli samoin kuin Ivan Denisovitšin päivä ja Matrjonan talo ovat muodoltaan polyfonisia.

Tapahtumat ja keskustelut muiden ihmisten kanssa paljastavat Zotovista ja hänen ympäristöstään asioita, jotka lukija joko huomaa tai ei huomaa.

Kohtaaminen kersanttien kanssa

Zotov ei ole tyhmä – hän pystyy lukemaan lehtien selostuksia rivien välistä. Ja kun hän työnsä perusteella tietää, mihin asti junia menee, hän osaa päätellä, missä rintama kulloinkin on.

Oma-aloitteellisuuttakin Zotovista löytyy. Hän on huomannut puutteet liikekannallemääräyksissä, sotatarvikekuljetuksissa ja sotilaskomendatuurin työssä ja suunnittelee kirjoittavansa aiheesta esittelymuistioita puolustusasiain kansankomissariaatille uskoen, että niistä on hyötyä – ainakin seuraavassa sodassa. Innossaan hän ei tajua, miten vaaralliseksi tällainen arvostelu voisi hänelle itselleen koitua.

Ei Zotov ole kovasydäminenkään – hän ottaa todella huolehtiakseen puolueensa kääntyvien ihmisten asioista.

Kohtaus kersanttien Dygin ja Gajdukov paljastaa Zotovissa kuitenkin puutteen, joka nuoruuden kokemattomuuden lisäksi johtuu liiallisesta luottamuksesta auktoriteetteihin. Hän tyytyy toimimaan vain viranomaisten asettamissa rajoissa.

Zotov tekee parhaansa auttaakseen kersantti Dyginin nälkiintyneitä sotilaita, mutta hän ei voi mitään byrokraatille, joka turvautuu sääntöön, että varasto on suljettu, vaikka tämä merkitsee, että Dyginin juna on ehtinyt lähteä ennen kuin se avataan.

Sen sijaan rintamalla ollut Gajdukov ”tiesi sekä ohjesäännöt että miten niitä voi ja piti rikkoa”. Vaikka hän on Frosja-tädin tavoin käynyt kauppaa niiden kanssa, joilla on jotain vaihdettavaa, hän on valmis auttamaan Dyginin miehiä ilmaiseksi.

Aiemmin Zotov on tuominnut jauhovaraston kimppuun hyökänneet mottilaiset – ”Jos jokainen rupeaa ottamaan mikä häntä miellyttää, minä otan, sinä otat – niin voitetaanko sota?” Vaikka periaate kurin ja tasa-arvoisen jakamisen tärkeydestä sinänsä on sota-oloissa sinänsä oikea, se edellyttää viranomaisten huolehtivan siitä, että jokainen saa osansa.

Jollei järjestelmä toimi, ei ole muuta mahdollisuutta kuin pitää itse puolensa – ja johtajan täytyy tehdä se huostaansa uskottujen sotilaiden takia.

Mitä Zotov ei kuule?

Novellin ratkaiseva tapahtuma sattuu, kun Zotov tapaa 49-vuotiaan näyttelijän Tveritinovin, joka on joutunut mottiin mutta päässyt pakenemaan. Motissa hän on muiden tavoin hävittänyt henkilöpaperinsa. Asiasta on tullut ongelma vasta nyt, kun hän on joutunut eroon tovereistaan. Hän pyytää Zotovia kirjoittamaan takaa-ajomääräyksen (kääntäjän mukaan termi on Suomessa junasta jälleen jääneen todistus).

Zotov tuntee vaistomaista sympatiaa Tveritinovin kohtaan. Valokuvista käy ilmi, että tämä perheineen kuuluu vallankumousta edeltävään sivistyneistöön.

Innoissaan Zotov alkaa lörpötellä tajuamatta Tveritinovin lyhyitä vastauksia. Lukijan tulkintaan vaikuttaa ratkaisevasti, ymmärtääkö hän keskustelusta enemmän kuin Zotov.

Kun Tveritinov mainitsee klassisten näytelmien rooleja, Zotov ei niitä tunne. Hänelle Gorki on ylittämätön mestari.

Kohdassa lienee itseironiaa, sillä Solženitsynkin ihaili nuorena Gorkia. Vankileirien saaristossa hän kuitenkin arvostelee tätä kovin sanoin Vienanmeren kanavan rakentamista kuvaavasta kirjasta, jossa ylistettiin orjatyötä.

Kun Tveritinov mainitsee, että kysyminen on ollut vaarallista vuoden kolmenkymmenseitsemän jälkeen, Zotov ihmettelee: ”Mitä silloin oli, kolmenkymmentäseitsemän? Espanjan sota?”

Suuret oikeudenkäynnit ovat siis menneet Zotovilta täysin ohi – tai ainakin hän on pitänyt vähäpätöisinä tapahtumina ja uskonut syytettyjen syyllisyyteen. Solženitsyn itse ei uskonut, ei edes vuonna 1934 tapahtuneen Leningradin puoluejohtaja Kirovin murhan viralliseen versioon. Kollektivisoinnin todellisuutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, vaikka seisoi lapsena leipäjonossa, eikä sitä että oikeudenkäynnit olivat vain jäävuoren huippu.

Sodan todellisuus

Tveritinovin kautta Solženitsyn kertoo vaivihkaa sodan todellisuudesta.

Tveritinov kertoo, että työpaikalla olivat vapaaehtoisiksi armeijaan ilmoittautuneet kaikki ”pääjohtajasta alkaen. Mutta sitten joku veti jonkun numeron alle viivan ja viivan yläpuolelta jäätiin kotiin, viivan alapuolelta lähdettiin.” Tasa-arvo on siis näennäistä.

Sotilaskoulutusta Tveritinoville annettiin ”Muutama päivä. Pistintaistelussa. Kepeillä. Ja mitenkä heitetään kranaatteja. Puisia.” Marssilla ”viskattiin kiväärit. Vuoden yhdeksänkymmentäyksi malliset.”

Zotov ei lainkaan huomaa, että näin kumotaan hänen käsityksensä Stalinin viisaudesta ja kaukokatseisuudesta.

Kaikkein tyrmäävin arvostelu Stalinin sodanjohtoa kohtaan koskee motteja, vaikka ei kerrotakaan, että ne johtuivat Stalinin käskystä olla peräytymättä.

Joulukuun loppupuoleen 1941 mennessä saksalaisten haltuun oli joutunut 3,35 miljoonaa puna-armeijalaista, joista helmikuun alkuun 1942 mennessä oli kuollut kaksi miljoonaa eli 60 prosenttia (Christian Streitin mukaan).

Vakoojaepäily syntyy

Sitten Tveritinov kohtalokkaan erehdyksen kysymällä: ”Hetkinen…Stalingrad…Mikä sen nimi oli ennen?”

Tämä lipsahdus herättää Zotovin epäilykset: ”Oliko se mahdollista! Neuvostoihminen ei tunne Stalingradia? Eihän se mitenkään voi olla mahdollista! Ei mitenkään! Se ei mahdu päähän!”

Zotov päättelee, että Tveritinov on ”Agentti! Luultavasti valkoemigrantti!” tai jopa ”valepukuinen upseeri”.

Niinpä Zotov ilmoittaa NKVD:lle epäilevänsä Tveritinovia vakoilijaksi ja tämä pidätetään.

Tveritinov tietää, mitä se merkitsee: ”Tämähän on korjaamattomissa!!”

Mutta epäilyksen siemen on alkanut itää Zotovissa, kun hän on nähnyt ”himmeässä lyhdyn valossa nämä kasvot, Learin epätoivoiset kasvot kuolinhuoneessa.”

Myöhemmin Zotov yrittää tiedustella Tveritinovin kohtaloa. Hän saa vastauksen: ”Selvä otetaan teidän Tverikinistännekin. Meillä toimitaan.”

Novelli loppuu sanoihin: ”Mutta koskaan sitten koko elämänsä aikana Zotov ei voinut unohtaa tätä ihmistä.”

Miten ideologia vaikuttaa tulkintaan?

Sota-aikana vastaavaa tapahtui muissakin maissa: pienikin ”poikkeavuus” saattoi herättää epäilykset vakoilusta. Mutta Neuvostoliitossa epäily merkitsi lähes varmasti myös tuomiota.

Suurin osa länsimaisista lukijoista piti luultavasti itsestään selvänä Tveritinovin syyttömyyttä, koska tiesi Stalinin ajan menetelmistä.

Myöskään kuvauksessa ei ole mitään, joka viittaisi muuhun kuin siihen, että kyseessä oli hajamielinen lipsahdus, joita sattuu jokaiselle, vanhemmiten yhä enemmän. Ei Tveritinovin kaltaisesta miehestä olisi agentiksi ollut!

Siksi onkin kiintoisaa, että 60-luvulla neuvostoliittolaiset konservatiiviset kommunistit uskoivat, että kyseessä oli todellisen vakoojan paljastaminen ja katsoivat kirjailijan osoittavan myötätuntoa ”petturia” kohtaan (Sergovantzevin arvostelu Vladimir Lakšinin mukaan).

Yhtä kiinnostavaa on, että jopa sellainen uudistusmielinen kommunisti kuin Novyi mirin päätoimittaja Alexander Tvardovski epäili ensin novellia lukiessaan, että kyseessä oli aidon vakoilijan kiinniottotarina, kunnes lopussa oivalsi toisin (Solženitsynin kuvaus muistelmissa Puskipa vasikka tammeen).

Tällaiset uudistusmieliset kommunistit kuten Georg Lukács tulkitsivat Solženitsynin novellin niin, että myös parhaimmat kommunistit voivat erehtyä.

Tuo erehdys ei kuitenkaan syntynyt itsestään. Tapahtui Kretšetovkan asemalla kertoo, millainen ideologia sen aiheutti ja millainen järjestelmä teki sen peruuttamattomaksi.

Konservatiiviset kommunistit olivat siten oikeassa arvostellessaan alusta asti Solženitsynin teoksia. He tajusivat aivan oikein, että jo kirjailijan Neuvostoliitossa julkaistut teokset eivät olleet vain stalinismin arvostelua. Niiden sisällä oli räjähdyspanos, joka jäi uudistusmielisiltä kommunisteilta tajuamatta.

Solženitsynin omat sotakokemukset

Aleksandr Solženitsyn (11.12.1918-3.8.2008) oli Natsi-Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon 22-vuotias.

Hän oli valmistunut Rostovin yliopistosta pääaineena matematiikka. Samalla hän oli suorittanut kirjekursseja Moskovan filosofian, kirjallisuuden ja historian instituutissa, koska suunnitteli kirjailijan uraa.

Kun Natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, Solženitsyn hylättiin armeijasta terveyssyistä. Näin hän pelastui vuoden 1941 katastrofaalisista tappioista.

Solženitsyn kuitenkin halusi ehdottomasti rintamalle. Isänmaallisuuden lisäksi siihen kannusti edesmenneen isän esimerkki. Tämä oli lähtenyt vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja osallistunut Tannenbergin taisteluun. Solženitsynin aihetta koskeva romaanisuunnitelma toteutui Elokuu neljässätoista.

Myös kirjailijaura vaati rintamakokemusta. Ilman sitä ei voisi kirjoittaa suurta romaania vallankumouksen voitosta Euroopassa.

Sodan alussa Solženitsyn ja hänen vaimonsa työskentelivät kyläkoulun opettajina.

Lokakuussa Solženitsyn hyväksyttiin armeijaan, mutta hänet pantiin aluksi selustaan töihin, joista hänellä ei ollut kaupunkilaisena ollut kokemusta. Tovereita tuotti huvia, kun hän ei osannut ratsastaa.

Viimein maaliskuussa 1942 Solženitsyn hyväksyttiin tykistön upseerikouluun. Hän palveli patterin komentajana, yleni kapteeniksi ja sai kaksi kunniamerkkiä.

Itä-Preussissa Solženitsyn todisti puna-armeijan ryöstöjä ja raiskauksia. Leiriaikanaan hän teki aiheesta kertovan runon Preussin yöt, jota säilytti vapautumiseen asti muistissaan. Preussin yöt julkaistiin ulkomailla 1974 ja suomeksi 2014.

Tammikuussa 1945 Solženitsyn vangittiin Itä-Preussissa kirjeiden takia, jotka hän oli vaihtanut ystävänsä kanssa. Hän sai kahdeksan vuoden tuomion rikoslain 58. pykälän perusteella neuvostovastaisesta agitaatiosta ja neuvostovastaisen ryhmän perustamisesta.

Solženitsyn vapautui leiristä 1953, mutta sen jälkeen oli määrä seurata ”ikuinen karkotus”. Vuonna 1956 hän vapautui karkotuksesta ja seuraava vuonna hänet rehabilitoitiin.

Rehabilitaatiopäätöksessä (lainannut mm. Zhores Medvedev) Solženitsynin mielipiteitä ei enää pidetty neuvostovastaisina. Vaikka hän olikin arvostellut Stalinin henkilökulttia ja monien neuvostokirjailijoiden taiteellisia ja ideologisia puutteita, hänen todettiin olleen myös vakuuttunut marxismi-leninismin oikeellisuudesta, sosialistisen vallankumouksen edistyksellisyydestä Neuvostoliitossa ja sen väistämättömästä voitosta koko maailmassa.

Vankileirien saaristossa Solženitsyn on antanut itsestään upseerina varsin negatiivisen kuvan: ”Nakkelin alaisilleni kiistattomia käskyjä ja olin vakuuttunut, ettei parempia voisi ollakaan. Jopa rintamallakin, jossa kuoleman olisi luullut tekevän meidät samanarvoisiksi, valtani sai minut nopeasti vakuuttuneeksi siitä, että minä kuuluin korkeampaan ihmislajiin. Istualta minä kuuntelin heitä, asennossa seisovia. Keskeyttelin ja käskin. Sinuttelin isiä ja isoisiä (he tietenkin teitittelivät minua). Lähettelin heitä tuleen palauttamaan katkenneita yhteyksiä, jotta ylempi päällystö ei olisi päässyt moittimaan minua (Andrejashin kaatui sillä tavalla). Söin upseerin voikeksejäni pohtimatta, miksi minä sain niitä mutta sotamiehet eivät saaneet. Tietenkin minulla oli sotilaspalvelija (ylevämmin: ”lähetti”), jota minä rasitin kaikin tavoin ja komentelin huolehtimaan persoonastani ja valmistamaan kaiken ruokani erillään sotamiesten muonasta. [- – -] Pakotin miehet selkä kyyryssä kaivamaan jokaisessa uudessa paikassa minua varten erillisen korsun ja rakentamaan sen katon paksuista hirsistä, jotta oloni olisi ollut mukavampi. [- – -]

Tämän olkalaatat ihmiselle tekevät. Mitä opetuksista, joita isoäiti ikonin edessä antoi! Mitä pioneerin haaveista tulevaisuuden pyhästä Tasa-arvoisuudesta!”

Kuvaus on kiinnostava myös yleisesti, koska se tulee paljastaneeksi, että tasa-arvoa mainostavan Neuvostoliiton armeijassa upseerin ja miehistön välillä vallitsi monissa suhteissa suurempi juopa kuin Suomen armeijassa.

Tavanomaisesti arvioiden Solženitsyn oli varmasti hyvä upseeri. Tämän osoittaa rehabilitaatiopäätös, jonka mukaan Solženitsynin patteri oli yksikön paras kurin ja taistelutehokkuuden suhteen. Solženitsyn ei ollut vain ”osoittanut henkilökohtaista sankaruutta” vaan hän oli  myös  ”innoittanut komentamansa yksikön kiintymyksen”.

Rehabilitaatiopäätöstä varten oli haastateltu Solženitsynin patterin sotilaita, joille ei ilmeisesti ollut jäänyt mitään hampaankolossa kapteeniaan vastaan. Ilmeisesti Solženitsynin käytös ei poikennut muiden puna-armeijan upseerien käytöksestä, joten he eivät edes odottaneet häneltä parempaa.

Ivan Denisovitšin päivä pääsi julkisuuteen Novyi mir -lehdessä 1962, kun päätoimittaja Tvardovski hankkii siihen Hruštševin henkilökohtaisen luvan.

Lenin-palkintoa teos ei saanut, koska arvostelijat väittivät valheellisesti Solženitsynin saaneen rikos- eikä poliittisen tuomion.

Operaatio Barbarossa

Novellin kuvaaman ajan rintamatapahtumat löytyvät Wikipedian kuvauksesta Operaatio Barbarossan 4. vaiheesta 2. lokakuuta – 5. joulukuuta 1941. Novellissa mainittu Tula, jonne ei enää lähetetty junia eli se oli saksalaisten hallussa, sijaitsee 165 kilometriä Moskovasta etelään.

Kirjallisuutta

Alexander Solzhenitsyn: Critical essays and documentary materials. Ed. by John B. Dunlop, Richard Hough, & Alexis Klimoff. 2nd ed. New York & London 1975.

Dostojevski, Fedor: Karamzovin veljekset. I-II. Alkuteos Bratja Karamazovy. Suom. ja esipuheen kirj. Lea Pyykkö. Hämeenlinna 1976.

Krasnov, Vladislav: Solzhenitsyn and Dostoevsky. A study in the polyphonic novel. London cop. 1984.

Lakshin, Vladimir: Literary criticism. Ivan Denisovitch, his friends and foes. – Ks. Dunlop.

Lakshin, Vladimir: Solzhenitsyn, Tvardovsky and Novyi mir. Orig. Solzhenitsyn, Tvardovsky y Novyi mir. Transl. and ed. by Michael Glenny with additional contributors by Mary Chaffin and Linda Aldwinckle. Cambridge, Mass. 1980.

Lukacs, Georg: Solsjenitsyn. Orig. Solschenitsyn. Övers. av Ragnar Ahlstedt. Halmstad 1970.

Medvedev, Zhores: Ten years after Ivan Denisovitch. Transl. from the Russian by Hilary Sterberg. Aulesbury, Bucks. 1975.

Ostrovksi, Nikolai: Kuinka teräs karastui. Alkuteos Kak zakaljalas stal. Suom. Erik Eriksson. Hki 1946.

Šestov, Lev: Dostojevski ja Nietzsche (tragedian filosofia). Suomentanut ja selityksin varustanut Mari Miettinen. Ilias 2009.

Solženitsyn, Aleksandr: Ensimmäinen piiri. Suom. Esa Adrian. Hki 1970.

Solženitsyn, Aleksandr: Ivan Denisovitšin päivä. [Sisältää myös teokset Tapahtui Kretšetovkan asemalla ja Matrjonan talo.] Suom. Markku Lahtela. 5. p. Hki 1963.

Solženitsyn, Aleksandr: Preussin yöt.Prusskie noči. {Runoelma}. Suom. Olli Hyvärinen. S.l. 2014.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Puskipa vasikka tammeen. Tutkielma kirjallisesta elämästä. Suom. Esa Adrian. Tampere 1976.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Alkuteos Arhipelag GULAG. Suom. Esa Adrian. Oslo 1974.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. Taitellisen tutkimuksen kokeilu. III Tappotyöleirit. IV Sielu ja piikkilanka. Alkuteos Archipelag GULAG. III Istrebitelno-trudovye. IV Dusha i koljutshaja provoloka. Suom. Esa Adrian. Tampere 1976.

Solzhenitsyn, Alekandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. V Pakkotyö. VI Karkotus. VII Stalinia ei enää ole. Alkuteos Achipelag GULAG. V Katorga. VI Ssylga. VII Stalina net. Suom. Esa Adrian. Saarijärvi 1978.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Die Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangener 1941-1945. Studien zur Zeitgeschichte, Band 13. Hrsg. von Institut für Zeitsgeschichte. Eichstätt 1978.

Thomas, D. M.: Alexander Solzhenitsyn. A century in his life. S.l. 1998.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha I-IV. Suom. J. A. Hollo 8. p. Porvoo 1068.

Zamoyska, Hélene: Solzhenitsyn and the grand tradition. – Ks. Dunlop.