Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäksen Mirjamin takakansiteksti lupaa nimihenkilölle ”poikkeusaikojen rakkautta”, joka ”vie hänet kuolemanvaaraan”. Rakkaustarina voisi kuitenkin tapahtua milloin vain, eikä romaanin talvi- ja jatkosodankaan kuvauksessa ole mitään erikoista.

Mirjami (2019) on jatkoa Sandraan (2017), jonka menestys lienee houkutellut Heidi Köngäksen kirjoittamaan jatko-osan.

Minäkertojia on neljä: Sandra, tytär Mirjami, isosisko Annikki ja pikkusisar Soili. Lyhyet kappaleet eivät oikein ole omiaan siihen, että henkilöihin syntyisi syvä side.

Sandrassa nimihenkilön aviomies Janne vietiin pakolla punakaartiin, minkä seurauksensa hän joutui leiriin, mutta selvisi kuitenkin elävänä vaikka terveys loppuiäksi vaurioituneena. Mirjamin alussa perheen koettelemukset jatkuvat: vuonna 1929 Lepistön tila, eläimet ja irtaimisto on myytävä pakkohuutokaupalla ja muutettava Kurkeen Loukkusuon reunaan.

Lapsia kertyy yksitoista, joista kaksi kuolee pieninä. Vanhimmat pojat eivät saa Mäntän tehtaalta työtä isän (näennäis)punaisen menneisyyden takia ja muuttavat Helsinkiin, jossa perustavat perheen. Keskikoulussa hyvin pärjännyt Annikki sentään saa työtä yhtiön pääkonttorista, vaikka sen luulisi olevan vaikeampaa, siellähän saattaa joutua saamaan selville luottamuksellisia tietoja. Mirjami työskentelee yksityisessä ompelimosta.

Sodan kuvaus ei tarjoa mitään uutta. Kotirintamalla pelätään rintamalla olevien poikien puolesta, paikkakuntaa pommitetaan, Sandra laittaa ruokaa ja antaa henkistä tukea. Vanhimpien poikien perheet tulevat Helsingin pommituksia pakoon, ja toinen miniöistä on laiska ja määräilevä ja lähettää lapsensa Ruotsin. Pari pojista haavoittuu mutta he selviävät, ja varsinainen kohtalon isku tapahtuu vasta sodan jälkeen.

Sekin, että nälkää kärsivät sotavangit järjestävät koskettavan taide-esityksen, on kuvattu koskettavammin Iiris Kähärin romaanissa Seppele Viipurille (1988).

Kaiken kaikkiaan Mirjami on

yllättävän tavanomainen ja viihteellinen, kun sitä vertaa Köngäksen Dora Doraan (2012), joka kuvasi Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speerin vierailua Lappiin joulukuussa 1943. Onko Köngäs menettänyt tyystin kirjailijan kunnianhimonsa ja päättänyt kirjoittaa vain myyviä, tunteisiin vetoavia ja kaikkia miellyttäviä teoksia?

Vaikkei Janne leirikokemuksistaan puhukaan, ihmetyttää, ettei moinen epäoikeudenmukaisuus ole mitenkään vaikuttaneet perheeseen.  Ei edes työsyrjintä ole herättänyt vanhimmissa pojissa katkeruutta. Kaikki perheenjäsenet suhtautuvat talvisotaan kuten kunnon kansalaisten pitääkin. Annikki ja Mirjami toimivat jopa lotissa – Mirjamin motiivi on, että häntä ainoana kehunut opettaja on pyytänyt.

Jatkosodan aikana Mirjami sentään pohtii, että tavalliset ihmiset eivät sotaa halunneet eikä heitä kiinnosta Karjalan valloitus ja heimoveljien vapautus. Mirjamia on valistanut yksi veljistä, jonka mielestä ”Suomen herroille ja firmoille hankitaan nyt Karjalan koskia ja metsiä”. Varsin kummallista on, että ”Karjalasta” puhutaan tekemättä mitään eroa talvisodassa menetetyn Karjalan – jonka ainakin evakot halusivat takaisin – ja valloitetun Neuvosto-Karjalan välillä.

Järjetön rakkaus

Nimihenkilö Mirjami rakastuu suinpäin ruotsinkieliseen Toriin. Äiti Sandra epäilevät suhdetta alusta alkaen, voiko komea nuorukainen olla vakavissaan. Sandra myös oivaltaa paljon Mirjamia ennen, ettei Torin yskä ole viatonta.

Järjettömästi hullaantunut Mirjami ei kuitenkaan suostu kuuntelemaan varoituksia. Annikki kertoo:

’Hellitä jo, ei siitä voi mitään tulla, jos mies on noin sairas’, äiti oli kuulemma neuvonut häntä [Mirjamia]. ’Säästäisit vähän itseäsi.’

Mirjami katsoo minua kysyen: ’Miltä minä itseäni säästäisin? Elämältänikö?’

En osaa sanoa mitään. Hän on aina ollut sinnikäs ja lojaali luonteeltaan.

’Minkäs minä sydämelleni mahdan, kun se kiintyi, niin se kiintyi, vaikka mikä olisi’, hän sanoo.”

On päivänselvää, ettei suhteella ole tulevaisuutta, vaikka Tor olisi terve, sillä hän ei esittele ”pikku midinettiä” perheelleen.

Samuel Johnsonin mukaan isänmaallisuus on roistojen viimeinen pakopaikka, mutta Könjäksen Mirjamin perusteella järjetön rakkaus on naisten ikuinen virhe.

Mäntän kieli- ja luokkaerot pysyvät

Köngäs on lähes hukannut mahdollisuudet, jotka Mäntän kaltainen yhden yhtiön hallitsema tehdaspaikkakunta kieli- ja luokkaeroinen olisi tarjonnut.

Jotain sentään kerrotaan Annikin kautta, joka on ylennyt konttorissa jo kirjeenvaihtajaksi. Taustansa takia Annikki yrittää pukeutua ja puhua huolellisesti, mutta jännittää koko ajan tuskallisesti, osaako olla oikein.

”Ihailen Hilveä, joka osaa olla rento ja iloinen kaikissa tilanteissa. Hänen ei tarvitse pingottaa kenenkään kanssa, sillä hän tietää, että hänet hyväksytään, vaikka silittämättömässä paidassa.”

Rauhan tultua Annnikki havaitsee olleensa ”naiivi, kun luulin sodan muuttavan pysyvästi kaikki rajat ihmisten välillä. Ei suinkaan, kyllä ne näkymättömät aidat ovat ihan yhtä vahvat kuin ennen sotiakin. Minä en pääse siihen piiriin, jonka konttorin ’parempi’ väki muodostaa.”

Pääkonttorin ”paremman väen” piiriin ”pääsee vain ja ainoastaan syntyperän tai kielen kautta. Ei riitä, että pärjää koulussa, pärjää työssään, saa vaativia tehtäviä, kun kerran tausta ei riitä, niin se ei riitä.”

Annikki uskoo löytäneensä hyvän aviomiehen mutta erehtyy: ”Kuinka minulle saattoi käydä näin? En ole koskaan halunnut tehdä mitään väärin, vaan olen aina pyrkinyt olemaan asiallinen ja moitteeton. En kestä ajatustakaan avioerosta. Se olisi niin suuri häpeä, että Mäntästä olisi lähdettävä kokonaan pois.”

Reipas pikkusisko

Pikkusisko Soili täyttää sota-aikana lapsiltakin vaadittavat työnteon ja isänmaallisuuden normit. Sen jälkeen hän ei kuitenkaan halua elää sellaista sovinnaista elämää kuten Annikki: ”Minä haluan vain juosta piirikunnallisissa. En halua hiippailla nurkissa nöyränä, vaan haluaisin olla kuin se karjalaistyttö, joka sanoi: ’Meillä on tytöt kasvatettu niin, että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että heitä tarvitsee erikseen nurkista etsiä.’

Mutta minua on aina varoitettu keskilattiasta ja ainakin henkisesti seisotettu nurkassa, pienestä pitäen.”

Muita mielipiteitä

Mirjamista on kirjoittanut positiivisemmin Tuijata.

Mainokset

Gund Numers-Snellman: Kartanon naiset

Gund von Numers-Snellmanin romaanissa Kartanon naiset yhdistyy kartanoromantiikka ja ihannoitu sodan kuvaus.

Gund von Numers-Snellmanin Kartanon naiset ilmestyi jatkosodan aikana 1943. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinnorna på Larsvik oli julkaistu edellisenä vuonna.

Ilmari Unhon 1944 ohjaaman elokuvan Kartanon naiset juliste lupaa katsojalle kartanoromantiikkaa mutta vaikenee sodasta. Kuva on Elonetistä.

Hangon lähellä sijaitseva Larsvikin kartano on köyhtynyt ja vailla miespuolista perijää. ”Patruuna” on Barbi Björner, jonka normaali asu on ratsastushousut, saappaat ja isoisän vanha paita. Kyseessä on siis naistenviihteen klassinen ”poikatyttö”, jonka kertomuksen kuluessa löytää naisellisuutensa kohdatessaan oikean miehen.

Varsinaisen ristimänimensä Pia Barbara tykistön suojeluspyhimyksen mukaan Barbi sai siitä, kun äiti synnytti hänet 1915 vuoteessa, jonka patjojen alle piilotettuja kivääreitä, ammuksia ja kiellettyä kirjallisuutta samaan aikaan, kun santarmit etsivät niitä turhaan talosta. Vanhemmat kuolivat varhain. Isän teloittivat punaiset tämän pyrkiessä valkoisten puolella 1918. Barbi oli jo aiemmin asunut kartanossa isoisän hoivissa, mutta tämäkin kuoli tytön ollessa kymmenvuotias.

Barbi on ylpeä sukunsa vaiheista 1600- ja 1700-luvulla: hänellä on ”Lützen veressään, Själlanti, Narva ja Pultava, Armfeltin marssi yli Norjan tunturien”. Suvun alaspäinmeno alkoi Barbin mielestä 1800-luvulla epäsäätyisestä avioliitosta, joka vierotti suvun naapurista, Lintulahden (ruotsiksi Lindulax) kreivillisestä perheestä. Paradoksaalista kyllä, kartano köyhtyi juuri puoliporvarillisten jälkeläisten aikana, tuhlaavaisuushan liitetään yleensä aateliin ja säästäväisyys porvaristoon.

Barbi tapailee metsässä Lintulahden nuorta kreiviä. Vaikka mitään ei tapahdu eikä edes sanota ääneen, Barbin ratsastusasun alla elää tytönsydän, joka haaveilee sekä naivansa rakastamansa samansäätyisen miehen että maatilojen yhdistämisestä. Nuori kreivi kihlaa kuitenkin porvarillisen perijättären. Barbi lohduttautuu alkoholilla, siis ajan kirjallisuuteen nähden varsin miehiseen tapaan.

Onneksi saapuu kesä ja sen mukana suvun muut naiset: Barbin serkku, Eurooppaa kiertelevä kolmikymppinen taiteilija Ebba ja täti, Helsingissä asuva nelikymppinen kaunotar Cilla, joka vaihtaa rakastajia kuin leninkejä.

Upseerinrouvan ihanne

Ebba vie Barbin automatkalla Kannakselle. Ebban entinen luokkatoveri, majurinrouva Irja Malm on täydellinen upseerinrouva: miehensä työtä ymmärtävä ja uraa tukeva, kiertolaiselämään sopeutunut ja kykenevä pukeutumaan vähillä varoilla edustavaksi. Irja on katkera vain siitä, että paitsi ettei armeijalle anneta rahaa, upseereita ei myöskään arvosteta.

Malmien ystävä, majuri Jukka Knapas soittaa luuttua ja lukee muille romanttisia runoja. Hänessä on siis ”naisellista” pehmeyttä sotilaan univormun alla – olisiko hän sopiva partneri Barbille? Romanssi ei vielä toteudu, sillä Barbi suree edelleen nuoren kreivin menettämistä.

Idyllin keskellä sotaa ennustaa vain Kaplaksen lukema säe Uuno Kailaan runosta Rajalla ”naisten rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten”, joka on alkuteoksessa suomeksi.

Runebergilainen talvisota

Kun kartanosta kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin pehtori ja muita miehiä, ”patruuna” Barbista ”tuli koko kartanon väen isä ja äiti”, joka ”kumartui sisään matalista ovista, istui muonamiesten tuvissa liedenpangolla, nyökkäsi vakavasti ja rohkaisevasti puolikasvuisille pojille – lohdutti hätääntyneitä vaimoja.”

Kuva kuin menneen ajan ihanteellisesta romaanista: yhteiskunnalliset erot ovat luonnollisia ja hyväksyttyjä, mitään epäkohtia ei ole, alustalaiset luottavat ”patruunaan”.

Sen sijaan Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa Summassa on myös Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos selviää sodasta.

Samassa romaanissa Kirkkonummelle evakkoon päätynyt helsinkiläinen keskiluokan rouva tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Kuten ajan henkeen kuului, Barbi pelkää Moskovan neuvottelujen aikana eniten sitä, ”ettei vain anneta periksi. Ei tuumaakaan.”

Runeberg ja Topelius liittivät runoissaan isänmaanrakkauden maisemaan. Myös Barbi kokee suomalaiseksi sellaisenkin mikä oikeastaan ei kuulu mihinkään maahan: ”Jalka koskee maata toisin kuin koskaan ennen, tuuli suhisee puissa uudella tavalla, mahtavin urkuäänin. Maa on suomalaista maata, suomalainen tuuli suhisee suomalaisissa puissa.”

Myös ruotsinkielisessä Gunnar Johanssonin talvisotaromaanissa Vi ville inte dö (1940, suom. Tahdomme elää, 1941) korostetaan rakkautta ”suomalaiseen maahan” ja ”suomalaiseen tuuleen”. Huomattakoon, että sekä Johansson että Numers-Snellman käyttävät Runebergin ja Topeliuksen tapaan sanaa ”finsk” eivät myöhempää termiä ”finländsk”.

Barbi kokee myös talvisodan ikoniseen teemaan: ”Me olemme yksi kansa, kokonaisuus.” Taustaa ei kuitenkaan mitenkään valoteta, toisin kuin Gunnar Johanssonin romaanissa Tahdomme elää, jossa vuonna 1918 valkoisten puolella taistellut päähenkilö ojentaa koulussa opettajan käskystä kätensä punaiselle luokkatoverille. Myöhemmin jälkimmäinen sanoo silloin ymmärtäneensä, ”että sittenkin oli muuta kuin vain kuilu lahtarien ja punaisten välillä [- – -] Samat surut, sama köyhyys, samat ilonaiheet ja sama parantumaton jonkin epämääräisen tulevaisuuden toivo.”

Larsvikiin tulee Helsingistä tulee evakkoja sekä ennakkoon että ensimmäisiä pommituksia pakoon. Myös Irja Malm tulee poikansa Johanin kanssa ja myöhemmin Irjan palvelija Claudia Shemeikka.

Sota vaikuttaa palveluskunnan ja alustalaisten vaimoihin positiivisesti: ”Oli ollut pikkumaisuutta ja kateutta ja riitaa lapsien vuoksi ja arkipäivän tuhansia pikku harmeja, mutta nyt niistä ei ollut mitään jäljellä.” Myös Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten ruotsinkielisen miniän.

Lintulahden kartanoa pommitetaan, Barbi hakee nuoren kreivittären ja tämän kälyn tyttärineen Larsvikiin.

Uutinen Suomussalmen voitosta otetaan väentuvassa vastaan laulamalla Barbin ehdotuksesta virsi Jumala ompi linnamme. Irja Malm kokee voiton henkilökohtaisena: ”Hän tunsi suomalaisen sotilaan ja upseerikunnan, tiesi mihin ne kelpasivat. Mutta hän tiesi myös, mitä puutteellisuuksia oli varustuksissa ja varsinkin tykistössä.”

”Runebergilaisempaa” talvisodan kuvausta tuskin voisi olla.

Naisen uhri

Ebba kokee syksyllä ilmestyksen: ”Hänestä [Ebbasta], eurooppalaisesta, oli tullut suomalainen. Oli yksi varma kiinteä kohta kokoonluhistuvassa Euroopassa, ystävien joukossa, jotka pettivät, uskossa, joka ei kestänyt. Olla suomalainen. Taistella selkä seinää vasten. Se oli niin äärettömän suurta, että se tekee kipeää.”

Sodan sytyttyä Ebba päättää: ”Minä nousen satulaan Larsvikin puolesta, Barbi, Barbi, minä lähden sotaan Larsvikin puolesta.”

Jukka Kaplas käyttäytyy rintamalla ihan eri tavalla kuin kesällä 1939. Ebban saapuessa parroittunut, mustunut majuri julmistuu ja kiroaa: hienostonainen ei kuulu rintamalle, tästä on vain haittaa.

Mutta Ebba lunastaa paikkansa: hän pitää Summassa lähellä etulinjaa kanttiinia ja asuu maan alla. Hän kokee, että sodassa unohtuu pikkumaisuus ja paras ihmisestä tulee esiin. Sotilaita hän luonnehtii sanoilla: ”Uhrimieli, itsensäunohtaminen. Näen sitä joka päivä yksinkertaisena, karkeasti hakattuna, höyläämättömänä. Ei suuria sanoja. Mutta kaunista, kaunista.”

Perinteisen viihteen teema on Gertrud Willenborgin mukaan, että hyvät, jalot, kauniit ja rikkaat ”aatelisihmiset” voivat hyväksyä joukkoonsa köyhän tytön tai miehen, jos tämä osoittaa olevansa ”sydämen aatelia”; molemmat ryhmät muodostavat yhdessä ”todelliset aatelisihmiset”. Näin avioliitto kreivin ja kotiopettajattaren välillä on mahdollinen.

Ebba tietenkin vain pilailee aikeella avioitua ”henkivartijansa” kanssa, mutta itse asiassa Kartanon naisissa mennään pitemmälle: synnynnäinen ylimys Ebba tunnustaa kaikki tavalliset sotilaat henkisesti ylimyksiksi: ”Täällä me kaikki olemme ylimyksiä.” Tasa-arvo siis vallitsee – tai pikemmin Ebbasta tuntuu siltä.

Ebba suunnittelee jopa alttaritaulua, jota tuskin olisi kirkkoon hyväksytty: ”Nuhruinen lumipuku, kasvot, konepistooli.”

Ebban kuoleman jälkeen Jukka Kaplas kirjoittaa Barbille: ”Hän oli meidän pyhimyksemme, lämmin valo suuressa pimeydessä. Hän oli nainen, lämmin, hieno, ja hän kuoli kuin kelpo sotilas.”

Naisen kaatuminen nostetaan suurimmaksi uhriksi myös kahdessa sodanaikaisessa talvisotakuvauksessa: Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon Valitussa kansassa ja luvatussa maassa, niin erilaisia kuin ne muuten luonteeltaan ovatkin.

Ebban kuolinilmoitukseen Barbi valitsee latinalaisen mietelauseen ”Navigare necesse est, vivere not necesse” (purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei). Barbi selittää Cillalle: ”Mitä elämä hänelle [Ebballe] merkitsi? Maalaamista. Mutta välttämätöntä se ei ollut. Välttämätöntä oli pelastaa sielunsa.”Hän lähti sotaan Larsvikin puolesta, Cilla. Jonkun meistä oli lähdettävä.” 

Rakkautta ”armovuonna”

Välirauhaa kuvaavan osan nimi on armovuosi. Majuri Kaplas tulee linnoittamaan Neuvostoliiton tukikohdaksi rauhansopimuksessa luovutetun Hangon ympäristöä ja pyytää Barbilta upseereilleen majoitusta. Cilla on kaunis, ei tosin enää nuori mutta majurille sopivan ikäinen ja sotilaan sydän saattaa kaivata lohtua, kun uusi sota on edessä. Mutta vaikka kyseessä olisi vain vaaraton ”kesäleikki”, Jukka Kaplas ei kiinnostu Cillasta vaan hänen hellyytensä ja suojelunhalunsa herättää Barbi: ”Hän ei näe edessään Larsvikin patruuna Björneriä, vain yksinäisen naisen vanhassa rajaseudun kartanossa.”

Pari rakastuu ja nauttii yhdessä olosta päivän kerrallaan. Ei edes juoru Barbin juomisesta sammuta Jukka Kaplaksen tunteita, päinvastoin se herättää suuttumuksen juorun kertojaa kohtaan, jos juoru on tosi, ja halun auttaa Barbia, jos juorussa on perää.

Vasta kun majuri kysyy: ”Lapsi, mitä me odotamme? Eikö jossakin ole pappia?”, ammatit ja elämänarvot asettuvat tielle. Barbi ei voi mennä naimisiin Larsvikin takia, eikä Jukka Kaplas halua erota armeijasta, puhumattakaan että eläisi vaimonsa omaisuudella: ”Vaimo seuraa miestään”. Toisin kuin perinteisissä naistenromaaneissa, nainen ehdottaa suhdetta, mutta mies torjuu.

Barbi voittaa halunsa langeta taas lohduttautumalla alkoholilla. Hän alkaa pehmetä, kun käsipuoli pehtori kertoo menevänsä naimisiin, koska juuri vaikeana aikana ”Tarvitsee kaiken lämmön, mitä voi saada –”

Vähän myöhemmin majuri saa Barbin mielen muuttumaan vetoamalla uuden sodan uhkaan: ”Voimmeko tuhlata aikaa tällä tavalla? Elämä on niin säälittävän lyhyt, ainakin meille. Etkö voi suoda meille vähän onnea kahden helvetin välillä?” Barbin kysymykseen ”Tuleeko – sota?” Kaplas vastaa, ettei tiedä sitä sen enempää kuin tämäkään, mutta Yhden tiedän” [- – – ]”Tahdon sinut. Rehellisesti. Salatiet eivät sovi meidän kummankaan arvolle -.”

Mies osaa luonnostaan kaikki työt paremmin kuin nainen

Kun Barbi loukkaa jalkansa ja joutuu vuodelepoon, hän joutuu turvautumaan miehensä apuun kartanon töiden järjestelyssä, jotka tämä järjestääkin vaimoaan paremmin – ilmeisesti vain koska on mies, eihän Jukalla papinpoikana ole kokemusta maatöistä, ainakaan muuta kuin kenties nuorena mukana olosta perunannostossa ja heinäpellolla. Lisäksi Barbi ”oppi kunnioittamaan omaa tahtoaan voimakkaampaa tahtoa” ja on kiitollinen, kun mies ei hienotunteisesti ”osoittanut etevämmyyttään missään muussa kuin toiminnassa”.

Aviomies on myös moraalisesti vaimoaan parempi, koska näkee asiat laajemmin kuin yhden tilan näkökulmasta. Vaikka Barbi on aiemmin tiukasti torjunut pehtorinsa ehdotuksen, että elintarvikkeiden säännöstelymääräyksiä kierrettäisiin, hän on ”toisinaan kärkäs valittamaan säännöstelyä ja määräyksiä tuottajan annoksista huolimatta, mutta sitten hän kohtasi Jukan katseen ja häpesi.”

Muutenkin Barbi joutuu kasvamaan henkisesti ”Jukan spartalaisen yksinkertaisuuden ja sen lämpimän myötätunnon edessä, jota tämä tunsi toisia kohtaan”.

Toisaalta Barbista tulee naisellisempi, kun hän pakollisen leponsa aikana saa tuntea ”palveltuna ja hemmoteltuna olemisen harvinaista tenhoa”.

Kesäsota alkaa

Kun uusi sota on kesäkuussa 1941 edessä, se on kummankin mielestä oikeudenmukainen. Aluksi joukko-osasto on Hangon rintamalla, jolloin majuri voi tulla iltaisin kotiin.

Vaikka Jukka Kaplaksen hellittelynimi vaimolleen on ”lapsi”, aviomies ei vaadi Barbia lähtemää kartanosta, koska sen asukkaille ei ole annettu virallista evakuointimääräystä kuten lähempänä oleville asukkaille, vaan luottaa tämän rohkeuteen: ”Tiesinhän, ettet säikähtyisi – pikku sodasta.”

Ja ehkä Barbi on aliarvioinut itseään, sillä majuri sanoo arvostavansa vaimonsa työtä ja näkevänsä tämän kumppaninaan: ”Tästä tulee meidän sotamme, minä sodassa, sinä kartanossa. Sinä olet tärkeä tekijä, sinä maanviljelijä.”

Sitten Jukka Kaplaksen osasto siirretään tärkeämpään paikkaan, itään, ja sota erottaa avioparin kuten muille sotilaille ja heidän vaimoilleen on jo aiemmin käynyt.

”Barbi kirjoittaa hitaasti kirjeitään, jokainen sana on hyväily, jokainen piste kaipauksen huuto. Mutta näkyä se ei saa.”

Sen sijaan tällaista ei kirjoiteta tai ainakaan lähetetä: ”Olen ollut kauhean peloissani, Jukka – ei talvisodan suurta, pyhää, uhmaavaa tuskaa, se ei koskenut minua, se koski kaikkia – nyt olen peloissani itseni ja omani vuoksi.”

Mikä todella merkitsee

Lopullisesti Barbin muuttumisen naiselliseksi takaa raskaus. Sen hän on tajunnut kesäkuussa, mutta salannut asian mieheltään, koska ei ole tahtonut tehdä tätä levottomaksi, kun uusi sota on edessä. Kuullessaan Irjan aviomiehen kaatuneen Barbi tajuaa olleensa väärässä: ”jos hän ei koskaan saa sitä tietää – hänen oikeutensa on saada se tietää. Hänen. Meidän.”

Uutinen saa majurin tuntemaan ”kuin olisin tullut paljon lähemmäksi miehiäni kuin ennen. Me paksunahkaiset ammattisotilaat olemme harjaantuneet sotaan, mutta loppujen lopuksi sotilas, rivimies, on tärkein, pieni, sitkeä, suomalainen sotilas. Ja kotona hänellä on vaimo ja lapsia ja ehkä lapsi, joka ei ole vielä syntynyt.”  

Barbi odottaa miestään lomalle. Hänellä ei ole enää ”kapealanteista pojanvartaloa” ja hänen on täytynyt luopua ratsastushousuista, mutta ”oli vielä kaunis katsella” ja tahtookin olla ”kaunis Jukan silmissä, rakastettava Jukan mielestä”.

Mutta nyt vuorostaan Larsvikia pommitetaan ja Barbi pelastetaan Lintulahteen. Kuullessaan huhuja Jukan kaatumisesta hän on tuskassaan kuin kuka tahansa nainen. Vielä Irjan aviomiehen kaaduttua Barbi oli ajatellut: ”Kaatui maansa puolesta. Se oli kaunista. [- – -] Kaatui Lützenissä, Pultavan luona, itärintamalla. Vuosisata vuosisadan jälkeen. Sotilaan tie. Yksinkertaista, kaunista ja arvokasta.”  

Huhut osoittautuvat vääriksi, mutta ne ovat auttaneet Barbia asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Aviomiehen saatua lomaa pari tapaa Helsingissä. Mutta vaikka aiemmin on muistutettu, että Helsinkikin on kokenut sodan pommitusten muodossa, kaupunki on rintamalta tulleelle Jukka Kaplakselle ja rajalla asuneelle Barbille vieras ympäristö, jossa he eivät voi löytää toisiaan.

Toisin kuin aiemmin, majuri haluaisi ”ottaa Barbin mukaansa sotaan, vaimonsa, toverinsa”, mikä jälleen osoittaa arvostusta. Raskaus kuitenkin tekee aikeen mahdottomaksi, eikä aviomies voi edes sanoa vaimolleen todellisia ajatuksiaan: ”Mielettömään aikaan tämä lapsukainen pyrki maailmaan”.

Niin pari palaa yhdessä Larsvikin raunioille: ”Hänellä [Barbilla] oli Jukka. Ja Larsvikiä ei oltu otettu häneltä pois: Kaikesta huolimatta. Hävitetty ja ammuttu rikki ja poltettu, runsittu ja myllerretty, mutta sitä ei ollut otettu häneltä pois.”

Vaikka majuri tuntee Larsvikin tuhoutumisen takia myötätuntoa vaimoaan kohtaan, se on tuonut hänen oman unelmansa Syväristä lähemmäs: ”Maa, joka oli omistamisen arvoinen. Mahdollisuuksien maa. Tulevaisuuden maa. Talo virran törmällä, josta on laaja näköala yli jokilaakson, valtavat metsät, hedelmällinen maaperä. Maa, jota saisi viljellä, raja, jota puolustaa. Riistamaita ja kalavesiä, sotilaiden ja miesten maa, sellaisten naisten kuin hänen vaimonsa.”

Lopussa Barbi miettii mutta ei sano miehelleen: ”Taloja on rakennettu ennenkin, kodit ovat nousseet raunioista. Elämä jatkuu edelleen. Maa on jäljellä ja se on minun. Ja Jukka on minun ja hän matkustaa takaisin rintamalle kahden päivän kuluttua. Rakentaa uudelleen – alkaa alusta. Täällä tai siellä, yhdessä – tai yksin. Tärkeintä on, ettei anna perään. Että maata viljellään. Täällä tai siellä… Antaa Jukan leikkiä. Hän on mies ja lapsi, minä nainen ja vanha kuin maa. Ja he kaksi ovat yhtä -.”

Jo antiikista alkaen mies ja nainen on pelkistetty yksinkertaiseksi vastakohtapareiksi kuten taivas – maa ja aktiivinen – passiivinen, jossa miestä pidetään luonnostaan parempana kuin naista.

Mutta tällä kertaa nainen, jota aviomies on kutsunut ”lapseksi”, pitää siis miestään lapsena ja on selvästi tätä realistisempi.

Elokuvan Kartanon naiset pääpari: Jukka Kaplas (Jalmari Rinne) ja Barbi Björner (Hilkka Helinä). Kuva Elonetistä.

Elokuva

Romaanista tehtiin 1944 Ilmari Unhon ohjaama elokuva. Barbi Björneriä näytteli Hilkka Helinä, majuri Jukka Kaplasta Joel Rinne, Ebbaa Salla Karuna, Cillaa Ruth Snellman, Lintulahden nuorta kreiviä Reino Häkälä, nuorta kreivitärtä Maininki Sippola, pehtoria Kaarlo Aavajoki, majurirouva Irja Malmia Emma Väänänen ja majuri Freddi Malmia Eino Kaipainen.

Pääparin Joel Rinteen (s. 1897) ja Hilkka Helinän (s. 1916) parinkymmenen vuoden ikäero pistää elokuvassa silmään, mutta myös romaanin sankarin täytyy olla jo sotilasarvonsa takia huomattavasti sankaritarta vanhempi. Elokuvassa Jukka Kaplas on kesällä 1939 kapteeni ja talvisodan jälkeen hän on majuri, romaanissa hän on koko ajan majuri.

Elokuvan juoni seurailee melko tarkasti romaania. Muutamia eroja kuitenkin on.

Elokuvassa vanha kreivi sanoo pojalleen, että tämän on luovuttava Barbista ja naitava rahaa, että konkurssilta vältytään. Romaanissa Lintulahti ei ole niin huonoissa kantimissa ja vanha kreivi sanoo jälkeenpäin Barbille: ”Poikani olisi pitänyt naida hänet, sen minä sanoin pojalleni. [- – -] Viettele tyttö, minä sanoin, tai nai hänet, joko tahi, mutta älä riipu hänessä kiinni tuolla tavalla.”

Romaanissa politiikka supistuu jopa Perkjärvellä elokuussa 1939 laimeaan keskusteluun Englannin ja Neuvostoliiton neuvotteluista, joita kommentoidaan: ”Myyvätkö he meidät vai ei? – Kun nyt olisi Saksa – viime vuosien kirottu politiikkamme…” Sen sijaan elokuvassa Jukka Kaplas ja ”juureton maailmankansalainen” Ebba lyövät vetoa: syttyykö sota. Ebba lupaa liittyä armeijaan, jos niin käy. Onkin selvää, että elokuvassa Ebban päätös piti motivoida ajoissa.

Romaanissa nuoren kreivi naimisiin menonsa jälkeen kumartaa Barbille viipurilaisessa ravintolassa, elokuvassa he tapaavat, kun Ebban ajama auto ohittaa kreivillisen parin pulaan joutuneen auton. Romaanissa ei ole kohtausta, jossa haavoittumislomalla olevan nuori kreivi kehottaa Barbia muuttamaan Larsvikistä Lintulahteen, joka on tykinkantaman ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Larsvikin ja Lintulahden epäsopu osoittautuu elokuvassa vähäpätöiseksi ja suhteet solmitaan uudestaan sodan paineessa. Romaanissa autetaan pommitusten uhreja puolin ja toisin, mutta suhde säilyy etäisenä.

Elokuvan loppukohtauksessa kartanon raunioilla Jukka Kaplas lohduttaa vaimoaan, että ”Maa on vielä jäljellä, pyhä kallis maa” ja talo voidaan rakentaa uudelleen. Majuri ei lainkaan mainitse unelmaa teemaansa Itä-Karjalassa – Suur-Suomi ei elokuvan tekoaikana ollut enää realistinen tavoite ja esityspäivänä sitä ei enää voinut edes julkisesti mainita paitsi paheksuen.

Ensi-ilta oli näet joulupäivänä 1944, siis vasta jatkosodan jälkeen. Kritiikki oli hämmentynyt: patetiaa vierastettiin ja huumoria kaivattiin. Yleismenestys oli kuitenkin vuoden neljänneksi paras.

Huomion arvoista on, että elokuva saatettiin esittää, vaikka poliittinen tilanne oli muuttunut. Ehkä se koettiin vain inhimillisenä draamana: sota aiheutti aineellista tuhoa, mutta jälleenrakennus oli mahdollista, koska maa – laajemmassa merkityksessä Suomi – oli jäljellä. Näinhän oli loppunut myös Mika Waltarin talvisodan jälkeen käsikirjoittama Oi kallis Suomenmaa.

Pois oli jätetty käsikirjoitukseen sisältyvää yleistä taustaa: autenttista filmimateriaalia Karjalan evakuoinnista talvisodan jälkeen ja jatkosodan hyökkäysvaiheesta. Samoin oli poistettu kolme r-sanaa.

Juha Seitjärven mukaan elokuvan kartano oli Kirkkonummella sijaitseva Oitbackan kartano, jossa oli upea puutarha.

Kirjailijasta ja romaanin taustasta

Gund von Numers syntyi 1901. Isä oli rautatievirkamies ja runoilija Gunnar von Numers. Tuleva kirjailija ei siis kasvanut mitenkään ylellisissä oloissa.

Sen sijaan upseerinvaimon elämän kirjailija tunsi omakohtaisesti. Hänen aviomiehensä oli jääkärikenraalimajuri Aarne Snellman, joka haavoittui huhtikuussa 1942 ilmapommituksessa Syvärillä ja kuoli sotasairaalassa.

Kirjailija oli Våra Kvinnor -lehden päätoimittajana 1928–1930. Vuosina 1943–1948 hän työskenteli Mannerheimin lastensuojeluliitossa. Jatkosodan aikana toimi kummikuntasihteerinä ja edisti näin Suomen suhteita Ruotsiin.

Esikoisromaani julkaistiin 1926. 40-luvulla ilmestyi kolme romaania, jotka kaikki suomennettiin, ja tämän jälkeen vielä kaksi romaania.
Kirjailija meni uudelleen naimisiin vuonna 1948 ja muutti samalla Ruotsiin, jossa hän kuoli 1984.

Romaanin taustasta

Kirjailija kertoo romaanin alussa teoksensa taustasta: Larsvikin Björnerit olivat eläneet osaksi paperilla, osaksi mielikuvituksessani lähes kymmenen vuotta. Kun jalkavamma pakotti kirjailijan kevättalvella 1942 pysyttelemään vuoteessa muutamia viikkoja, tällä oli aikaa miettiä nuorinta sukupolvea.

Kirjailija päätti siirtää toiminnan sotien aikaan, minkä takia nuorimman sukupolven iästä oli pudotettava kymmentä vuotta. Larsvikin kartano siirrettiin kirjailijan tuntemalle sotatoimialueelle, Hangon rajalle, minkä takia eivät ”henkilöt ja ympäristö ole erityisen uusmaalaisia”.
Taloilla ja henkilöillä ei kirjailijan mukaan ole todellisia esikuvia, vaikka hän kirjoittaessaan oleskeli Karis-Dragsvikin kartanossa.

Mainitsematta miehensä nimeä kirjailija sanoo lopuksi, että hän kirjoitti teoksensa loppuun vaikeana aikana ja ettei sitä, jolle hän sen kirjoitti, ole enää olemassa. Romaani oli siten rakkaudenosoitus ja surutyö.

Lisää tietoja

Gund Numers-Snellman Wikipediassa

Aarne Snellman Wikipediassa

Elokuva Kartanon naiset Wikipediassa ja Elonetissä

Elokuva Oi kallis Suomenmaa Elonetissä

Uuno Kailas: Rajalla

Seitjärvi, Juha: Helsinkiläiset kartanomiljööt SF-elokuvissa. – Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla. Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Toim. Kimmo Laine et al. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2019.

Suomen kansallisfilmografia 3. Vuosien 1942-1947 suomalaiset elokuvat. Toimituskunta Kari Uusitalo et al. Painatuskeskus & Suomen elokuva-arkisto 1993.

Willenborg, Gertrud: Adel und Autorität. –  Teoksessa Trivialliteratur. Aufsätze. Hrs. von Gerhard Schmidt-Henkel et al. Literarisches Colloquium 1964.

Olen kirjoittanut Gunnar Johanssonin romaanista Tahdomme elää Hiidenkivessä 6/2009.

Blogissa olen kirjoittanut Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa.

Matti Tapio: Sodan ja rauhan miehet

TV-sarjaa Sodan ja rauhan miehet pidetään usein käännekohtana ”suomettumisessa”. Todellisuudessa sen tulkinta oli varsin paasikiviläinen.

Kymmenosainen dokumenttinäytelmä Sodan ja rauhan miehet näytettiin TV2:ssa vuodenvaihteessa 1978-9. Sen käsikirjoitti ja ohjasi Matti Tapio.

Sarjasta tuli Matti Tapion suurmenestys: se sai suuren katsojakunnan ja mediassa käytiin siitä laaja polemiikki.

Sarjan tekoon, esittämiseen ja vastaanottoon liittyy monia myyttejä, joihin keskityn tässä artikkelissa enemmän kuin sarjaan sinänsä.

Osa Sodan ja rauhan miesten näyttelijöistä yhteiskuvassa neuvottelupöydän takana: eturivissä (toinen vasemmalla) Paasikivi (Keijo Komppa), Ryti (Leif Wager) ja Molotov (Risto Mäkelä) (lähde: Yle Areena).

Sarjaa ei hyllytetty

Päälähteeni on Seppo Heikki Salosen pieni kirja. Siinä Salonen käy läpi ohjelman tekoprosessin senaikaisen Yleisradion sisältäpäin tuntijana. Salonen oli Ajankohtaisen kakkosen poliittinen toimittaja ja myöhemmin TV-uutisten poliittisen toimituksen esimies. Radio- ja televisiotoimittajien liiton aiempana esimiehenä ja pääluottamusmiehenä hän tunsi ohjelman kuvausaikana Yleisradion ylimmän johdon ja työn puolesta myös joukon maan johtomiehiä. 90-luvulla hän oli Yleisradion historiatoimikunnan sihteeri.

Salosella oli myös Sodan ja rauhan miehissä pieni rooli kansanedustaja ja Cajanderin hallituksen sisäministeri Urho Kekkosena. Ilmeisesti Salonen valittiin rooliin ulkoisen yhdennäköisyyden (kaljuuden) takia, vaikka hän ei ollut näyttelijä.

Entisen pääministerin Edvin Linkomiehen vankilassa kirjoittama muistelmateos Vaikea aika ilmestyi postuumisti 1970. Kirjan liitteenä olivat alkuperäiset pikakirjoitusmuistiinpanot kevään 1944 rauhanneuvotteluista. Niiden pohjalta Matti Tapio ohjasi TV-näytelmän Rauhanneuvottelut – Erittäin salainen maaliskuussa 1944, joka esitettiin TV-2:lla joulukuussa 1971. Suomen pääneuvottelijaa, valtioneuvos Paasikiveä esitti Keijo Komppa ja Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovia Risto Mäkelä. Vuotta myöhemmin Matti Tapio ohjasi samalla konseptilla TV-näytelmän Välirauha – Moskova 1944.

Sen jälkeen Tapio aloitti materiaalin keruun seuraavaa dokumenttinäytelmää varten, joskin hän teki samalla myös muita töitä. TV-2:n johtajana oli Hannu Leminen (kok), jonka ”patrioottista suopeutta tarjoamalleen aiheelle Tapio ei voinut epäillä”.

Elokuussa 1973 Yleisradion ohjelmatoimiston koordinaattori Helge Miettunen sai TV-2:n teatteritoimituksen esimieheltä Eero Silvastilta kirjeen, joka sisälsi tiedon suunnitelmasta tehdä dokumenttipohjainen näytelmäsarja talvisotaa edeltäneistä neuvotteluista. Yleisradion organisaation mukaisesti Miettunen esitteli asian esimiehelleen ohjelmajohtaja Pekka Silvolalle (kesk).

Keskustelun tulos oli kaksoispäätös: TV-2:n johtaja Leminen oli hyväksynyt suunnitelman ja ohjelmajohtaja Silvola oli sen vahvistanut, joten tuotanto voitiin käynnistää. Mikäli ohjelmajohtaja olisi ollut eri mieltä yksikön johtajan kanssa, pääjohtaja Erkki Raatikainen olisi ratkaissut kiistan. Kiistat olivat harvinaisia, vaikka johtopaikat oli tuolloin jaettu poliittisesti.

Kun talvisota-aiheen hyväksynyt Hannu Leminen jäi vuoden 1974 lopussa eläkkeelle, hänen seuraajakseen tuli Pertti Paloheimo (kesk). Sarjan silloin neliosainen synopsis esiteltiin Paloheimolle. Muistelmiensa mukaan Paloheimo luki alkuosien 80-sivuisen käsikirjoituksen ”haltioituneena”.

Paloheimo informoi pääjohtaja Raatikaista ja ohjelmajohtaja Silvolaa, jotka molemmat Paloheimon muistelmien mukaan ”vierastivat hanketta”. ”Pääjohtaja oli huolissaan ohjelmasta, piti sitä arkaluontoisena eikä ollut innostunut koko hankkeesta”.

Ensimmäiset kuvaukset tehtiin tammikuussa 1976. Viimeinen kohtaus filmattiin heinäkuussa 1977.

Näyteltyjen jaksojen lisäksi sarjaan kuului asiantuntijalausuntoja ja haastatteluja. Vielä vuoden lopussa 1977 Tapio kirjoitti haastattelukysymyksiä Paavo Susitaipaleelle (IKL) ja tammikuussa 1978 Atos Wirtaselle (SDP/SKDL).

Sarjan leikkaus aloitettiin lokakuussa 1977 ja kesti tammikuuhun 1978.

Yleisradion johto esitteli kesäkuun 1978 alussa hallintoneuvoston alaiselle television ohjelmaneuvostolle syksyn 1978 ohjelmiston. Ohjelmaneuvosto, joka koostui poliittisten puolueiden edustajista, hyväksyi yksimielisesti 10-osaisen sarjan juuri sellaisena kuin Tapio oli sen tehnyt.

Salonen summaa: myytti sarjan hyllyttämisestä ei pidä paikkaansa. Sodan ja rauhan miehet esitettiin Yleisradion normaalin käytännön mukaan. Olisi ollut poikkeuksellista aloittaa sarjan esitys, ennen kuin kaikki kymmenen osaa olivat valmiita.

Myös ohjelman valmistuminen eteni Salosen mukaan Yleisradiossa vaivatta. Hannu Lemisellä olisi ollut mahdollisuus sammuttaa ohjelmaidea alkuunsa, mutta ”Umpi-isänmaallismaalliselle Lemiselle sellainen olisi ollut jo ajatuksena mahdottomuus eikä ohjelmaideoiden tappaminen yleensäkään sopinut vanhalle elokuvamiehelle.”

”Lemisen seuraajat TV-2:ssa saivat käsiinsä hyvin etenevän ja yksikön työntekijöiden arvostaman ohjelmahankkeen. Edeltäjän hyväksymän ja merkittävän ohjaajan tekemän työn hylkääminen oli käytännössä mahdottomuus. Eikä siihen Paloheimolla saati Härkösellä ollut haluakaan.”

Ainoa, joka olisi voinut estää hankkeen, oli pääjohtaja Raatikainen. Hän oli Salosen mukaan huolissaan ohjelmasta, mutta ei tehnyt mitään sen torppaamiseksi.

Sarjan historiantutkijat olivat Paasikiven-Kekkosen linjalla

Salosen mukaan Tapio kävi tammikuussa 1974 ”vakavan neuvottelun” Hannu Soikkasen kanssa, joka oli ollut asiantuntijana Tapion kahdessa edellisessä dokumenttinäytelmässä ja suostui nytkin samaan tehtävään. Soikkanen tunsi aiheen hyvin tutkittuaan Valtioneuvoston historiaa varten neuvottelujen alkuperäiset pöytäkirjat.

Seuraavana vuonna Tapio pyysi asiantuntijaksi ulkoministeriön toimistopäällikön Juhani Suomen, joka oli edellisenä vuonna väitellyt Neuvostoliiton Suomen-politiikasta 1937-9 tutkimuksellaan Talvisodan tausta.

Asiantuntijoissa oli Juhani Suomen lisäksi myös muita nuoremman polven historiantutkijoita: Keijo Korhonen, Osmo Jussila, Ohto Manninen ja Martti Häikiö, joka kirjoitti Tapiolle muistion Molotovin ja Hitlerin neuvotteluista Berliinissä marraskuussa 1940.

Vanhempaan sukupolveen kuuluva historioitsija L. A. Puntila oli itse asiassa asianosainen, koska hän oli ollut Rytin sihteeri. Sotilasasiantuntijana oli everstiluutnantti Helge Seppälä.

Salonen toteaa, että Keijo Korhonen (kesk), Juhani Suomi (kesk) ja Hannu Soikkanen (lähellä SDP:tä) olivat ”taatusti” Paasikiven-Kekkosen linjalla. Asiantuntijoiden valinta kertookin selvästi, missä hengessä Tapio halusi sarjansa esittää.

Tekikö Keijo Korhonen myyttiä itsestään?

Keijo Korhonen antaa muistelmissaan Sattumakorpraali Tapiosta ja omasta roolistaan jossain määrin erilaisen kuvan.

Keijo Korhonen oli tutkinut Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa Suomea kohtaan Tarton rauhasta talvisotaan teoksissa Naapurit vastoin tahtoaan (1966) ja Turvallisuuden pettäessä (1971). Vuonna 1974 hänestä oli tullut Helsingin yliopiston poliittisen historian professori, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän siirtyi valtiosihteeriksi ulkoministeriöön. Vuosina 1977-8 hän toimi ulkoministerinä Martti Miettusen kolmannessa hallituksessa.

Korhosen mukaan Matti Tapio tuli tapaamaan häntä 1975 ja pyysi perustietoja Suomen ulkopolitiikasta 1939-44. Tapio myös halusi haastatella Korhosta talvisodan taustan selvittämiseksi suunnittelemaansa ohjelma varten.

Korhonen sai Tapiosta sinänsä myönteisen vaikutelman: mies näytti olevan tosissaan. Toisaalta Tapio näytti olevan ”lähellä ajan muotiradikaaleja, joilla oli jo valmis kuva talvisodasta ja varsinkin jatkosodasta Suomen johtajien ylenmääräisen tyhmyyden seurauksena”.

Korhonen kuitenkin antoi Tapiolle listan poliittisen historian approbaturin teoksista. Korhosella ei ollut Tapion suhteen suuria odotuksia, mutta jälkikäteen hän huomasi erehtyneensä: Tapio palasi muutaman kuukauden kuluttua muuttuneena miehenä. Hän oli hankkinut lukemalla perustiedot, joita hänellä ei siis aluksi ollut. Tapion yleiskuva ei enää suuremmin poikennut Korhosen näkemyksestä, ja oli kaukana ”muotiradikaalien” mielipiteistä, joten Korhonen suostui haastateltavaksi.

Salonen ei kommentoi mitenkään tätä kohtaa Korhosen muistelmissa eikä myöskään itse esitä, että Tapio olisi kokenut ohjelman teon aikana minkäänlaista historiantutkintaa koskevaa mielenmuutosta.

Mahdollisesti Korhonen yritti muistelmissaan suurennella omaa rooliaan muiden historiantutkijoiden kustannuksella. Tuskin Tapio oli myöskään alkuaan niin täysin tietämätön historiasta kuin Korhonen esittää, olihan Tapio tehnyt aiheesta jo kaksi dokumenttinäytelmää.

Suurlähettiläs Stepanov yritti painostaa

Sinänsä pitää paikkansa, että Neuvostoliiton suurlähettilääksi vuoden 1974 alussa Vladimir Stepanov yritti painostaa Yleisradion johtoa, politiikkoja ja virkamiehiä.

Stepanov kutsui toukokuussa 1976 huvilalleen SDP:n johtoa. Läsnä olivat SDP:n puheenjohtaja ja Miettusen hallituksen ulkoministeri Kalevi Sorsa, puoluesihteeri Ulf Sundqvist, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ahde ja puolueen poliittisen osaston päällikkö Paavo Lipponen. Suurempien asioiden kuten Kostamuksen lisäksi Stepanov otti esiin Sodan ja rauhan miehet ja vaati SDP:tä estämään ohjelman tekemisen.

Ulkoministeri Sorsa kielsikin virkahuoneensa käytön sarjassa sekä toimistopäällikkö Juhani Suomea esiintymistä ohjelmassa. Virkamiehet kuitenkin sallivat kuvauksen pääministerin virkahuoneessa ja muissa pyydetyissä paikoissa, myös Tamminiemessä.

Ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen (kesk) kirjoitti päiväkirjaansa, että käsikirjoituksen lukeneista Keijo Korhonen ja Juhani Suomi pitivät sitä laatuunkäyvänä mutta Jukka Nevakivi (SDP) arveluttavana. Jaakko Iloniemi (SDP) oli kahden vaiheilla, samoin Tuovinen itse.

Suurlähettiläs Stepanov lähetti NKP:n keskuskomitealle ohjelmasta 40-sivuisen muistion, ja Neuvostoliiton ulkoministeriö otti asian puheeksi Suomen Moskovan suurlähetystön kanssa.

Stepanovin alaiset puhuivat pääjohtaja Raatikaiselle ja tämän lähimmille, ja Stepanov kertoi mielipiteensä ohjelmajohtaja Silvolalle.

19.5.1978 ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa palaverista Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen ja ohjelmajohtaja Silvolan kanssa. Tuovisen mukaan Yleisradion johto ”puntaroi” Sodan ja rauhan miesten esittämistä. Tuovinen sanoi, että ”sarja voidaan näyttää yhtenä muiden Suomen historiaa esittävien sarjojen joukossa. Sitä voitaisiin kuitenkin typistää esimerkiksi viisiosaiseksi.”

Miksi Stepanovin painostus ei onnistunut?

Taustaksi sille, miksi Stepanovin painostus ei onnistunut, Salonen lainaa pääjohtaja Raatikaista, jonka mukaan ”Yleisradion Kesäkadun toimitilojen seinistä 75 % oli betonia ja 25 % mikrofoneja. Tieto ohjelmaidean kieltämisestä olisi hetkessä kiirinyt kaikille toimituksille ja lehdistölle” ja johtanut Radio- ja televisiotoimittajien liiton vastatoimiin.

Salonen tulkitsee: ”Kielto olisi politisoitu, aluksi Silvolan vuoksi se olisi singottu Keskustapuolueeseen, mutta kieltäjäksi olisi lopulta nimetty presidentti Kekkonen. Tietäen hänen jyrkän toimintansa Talvisodan rauhan yhteydessä keskustelu olisi kääntynyt kansalliseksi myrskyksi.”

Kekkonen tiesi ohjelmasta jo alkuvaiheessa. Tapio olisi jopa halunnut haastatella presidenttiä tämän silloisesta toiminnasta, mutta se ei onnistunut. Kekkonen sai kuitenkin luettavakseen omaa osuuttaan kuvaavan kohdan käsikirjoituksesta.

Ennen kaikkea Kekkonen oli vakuuttunut siitä, että asiantuntijoiksi valitut asiantuntijat pitäisivät ohjelman oikealla tiellä.

Sarjan metodi

Sarjassa oli dramatisoituja jaksoja, aikalaisten haastatteluja ja selostavaa osuutta.

Muistelijoita oli laidasta laitaan, IKL:n Paavo Susitaipaleesta tuolloin maanalaisiin kommunisteihin, joiden joukossa oli Neuvostoliitossa tuolloin elänyt Terijoen hallituksen ministeri Tuure Lehén. Sodan ajan vielä elossa olevista päättäjistä merkittävin oli oikeusministeri J. O. Söderhjelm (RKP).

Dokumenttitoimituksen päällikkö Eero Härkönen oli hankkinut Georg Enckellin Ruotsista Suomeen avustamaan ohjelman teossa. Enckell teki neuvotteluissa pikamuistiinpanot. Toinen neuvottelujen avustaja Johann Nykopp kuvaili neuvottelujen kulkua ja ilmapiiriä. Vain he kaksi olivat ainoina elossa neuvotteluihin osallistuneista. Molemmat osasivat paremmin venäjää kuin Paasikivi ja Tanner.

Muistiinpanot antoivat perustan, mutta valtaosa repliikeistä oli Tapion kirjoittamia historioitsijoiden avustamana. Rytin, Mannerheimin ja Hitlerin sanoja ei ollut kirjoitettu muistiin.

Näyttelijöistä erityisesti mieleen jääviä Risto Mäkelän Molotovin lisäksi Mikko Niskasen Stalin, Keijo Kompan Paasikivi, Martti Pennasen Väinö Tanner ja Leif Wagerin Risto Ryti. Sen sijaan Mannerheim, jota esitti Rolf Labbart, jäi sarjassa syrjään aina kauttakulkusopimukseen asti.

Keijo Korhosta vähän häiritsi, kun ulkoministeri Molotovia näyttelevä Risto Mäkelä samaan aikaan mainosti appelsiineja.

Sarjan nimi piti paikkansa lähes kirjaimellisesti, sillä ainoat huomattavat naiset olivat kirjailija Hella Wuolijoki, jota näytteli Tapion sisar Raili Tiensuu, ja Rauni Ikäheimon esittämä Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Aleksandra Kollantai.

Kaksi ensimmäistä jaksoa Tuntematon diplomaatti ja Hylätty tapaus kuvaavat Jartsevin (Timo Kankainen) ja lähettiläs Boris Steinin (Sakari Halonen) yrityksiä neuvotella Suomen johdon kanssa 1938-9. Kolmas ja neljäs jakso Kutsu Moskovaan ja Uhkapeli kuvaavat Moskovan neuvotteluja syksyllä 1939, viides ja kuudes osa Sama kaiku on askelten ja Rauhantunnusteluja talvisotaa ja rauhantunnusteluja Tukholmassa Kollontain ja Jartsevin kautta ja päätöstä hylätä länsiapu ja tehdä rauha, seitsemäs ja kahdeksas osa Lopun alku ja Suuret ja pienet rauhanneuvotteluja Moskovassa maaliskuussa 1940 ja välirauhan alkua kauttakulkusopimukseen asti, yhdeksäs ja kymmenes osa Ahdistava syksy ja Suomen valinta jatkuvaa lähentymistä Saksaan ja jatkosodan alkua.

Oma tulkinani sarjasta

Oma muistikuvani sarjasta, jonka uudelleenkatsominen Helsingin työväenopistossa 2009 pitämääni talvisotaluentosarjaani varten vahvisti, oli että kun asioita katsellaan vain ylätasolla, perinteinen suomalainen näkemys sodista heittää kuperkeikkaa. Talvisotaahan yleensä pidetään koko kansan yhteisenä sankarillisena puolustussotana, kun taas jatkosota on tapana nähdä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lävitse ”herrojen” sotana.

Sen sijaan sarjassa Suomen johtomiehet näyttäytyvät talvisotaa edeltävissä Moskovan neuvotteluissa naiiveina, suorastaan tyhminä ja jääräpäisinä, Paasikiveä lukuun ottamatta. Tämä johtuu tietenkin suureksi osaksi siitä, että tiedämme loppuratkaisun, he eivät.

Neuvostoliittolaiset taas tuntuvat puhuvan asiaa ja olevan suomalaisten suhteen ällistyttävän kärsivällisiä. Osittain tämä johtuu näyttelijäsuorituksista. Mikko Niskasen esittämä Stalin on joviaali, piippua polttava ukkeli, joka näyttää vilpittömästi pyrkivän sovintoon.

Vaikutelma johtuu osittain siitä, että katsoja on täysin sen varassa, mitä neuvostoliittolainen osapuoli sanoo. Toisin kuin suomalaisten kohdalla, katsoja ei pääse seuraamaan heidän keskinäisiä neuvottelujaan (jos niitä ylipäänsä oli) eikä ennen kaikkea pääse perille siitä, mitä Stalin ”todella” ajatteli ja aikoi sekä milloin ja millä perusteella hän päätöksensä teki.

Talvisodan aikana nousee esiin Väinö Tanner, joka kylmäpäisenä on ratkaisevassa asemassa päätettäessä länsiavun hylkäämisestä ja rauhan tekemisestä.

Puolustusministeri Niukkasen (Keijo Lindroos) ja eräiden muiden toiveajattelu ja suoranainen kyvyttömyys ajatella korostuu. Kun heille sanotaan että on kaksi mahdollisuutta, he vain inttävät että täytyy olla kolmas.

Tilanne muuttuu Moskovan rauhanneuvotteluissa maaliskuussa 1940, joissa Molotov esiintyy niin tylysti eikä suostu pieniinkään myönnytyksiin. Tällöin myötätunto alkaa siirtyy suomalaisten puolelle.

Talvisodan jälkeen Suomen johto on oppinut läksynsä ja alkaa pelata valtapeliä siinä missä muutkin. Se näyttäytyy jopa ihailtavana, koska toisin kuin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjan toisessa osassa omantunnon seuraamisen edustaja puuttuu. Myöskään jatkosodan hyökkäysvaiheen vaatimia suuria uhreja ei nähdä.

Sarjasta saa myös vaikutelman, että päätökset Saksan puoleen kääntymisestä jatkosotaan ryhtymisestä tehdään kylmästi harkiten, ikään kuin toisaalta pelko, toisaalta Suur-Suomi-euforia eivät olisi niihin vaikuttanut. Tunteista vain puhutaan, mutta niitä ei näytetä, toisin kuin Presidentit-sarjassa, jossa nähdään esim. Kallion ahdistus talvisodan ensimmäisenä päivänä ja myöhemmin Rytin ahdistus ennen Ribbentrop-sopimusta 1944.

Sarjan vastaanotto jakaantui poliittisesti

Sarja esitettiin TV-2:lla sunnuntai-iltaisin 3.12.1978-11.2.1979.

Salonen kertoo, että Yleisradion ohjelmaneuvosto, jonka jäsenet oli valittu poliittisiin perustein, käsitteli sarjaa 8.12. Tuolloin toimittaja Hilkka Vuori (SKDL) kiitti ohjelmaa. Seikko Eskola (kok) yhtyi kiitoksiin mutta moitti koordinaatiota.

Toimittaja Hilkka Vuori kirjoitti ensimmäisen osan jälkeen myönteisen arvostelun Kansan Uutisiin 3.12.1978. Tiedonantajassa oli kohtalaisen sopuisa arvostelu kahdesta ensimmäisestä osasta 12.12.

9.2. ohjelmaneuvostossa kysyttiin katsojamääriä. Niitä ei Yleisradio tutkinut, mutta MTV teki niin mainostajiensa takia. MTV:ltä saatiin tieto, jonka mukaan sarjan osilla oli ollut 450 000-650 000 katsojaa, kerran yli 800 000.

Yleisradion leikearkistoon kertyi 350 kirjoitusta, jotka oli julkaistu 66 sanoma- ja aikakauslehdessä. Helsingin Sanomat julkaisi 29.4.1979 Jukka Tarkan sisältöanalyysin sarjan lehdistöpolemiikista.

Tarkan mukaan myönteiset ja kielteiset kommentit jakautuivat melko tasan (Salosen mukaan 47-42). Aluksi vasemmiston lehdet suhtautuivat sarjaan suopeasti, kun taas sitoutumattomat ja kokoomuslehdet olivat epäluuloisia. Sarjan edetessä tilanne muuttui. Tämän selittää nähdäkseni edellä mainitsemani asia: talvisodan taustaa kuvattiin Suomen kannalta kriittisesti, jatkosodan syntyä taas Suomen ratkaisua ”pakkoraossa” ymmärtäen.

Kaiken kaikkiaan aktiivisimmin polemiikkiin osallistui Tarkan mukaan ns. valtalehdistö, passiivisimmin SDP:n puoluelehdet. Sitoutumaton ja kokoomuslainen lehdistö korosti arvioissaan eniten sitä, että sarja oli hyvin tehty. Keskustalehdet arvostivat historiantutkimuksen kansanomaistamista. SKP:n vähemmistö löysi sarjasta vähiten hyvää sanottavaa, SKP:n enemmistö totesi myös sen ansiot.

Tarkka itse arvosteli sarjaa siitä, että Paasikiven osuus oli vastoin historiaa nostettu keskeiseksi, vaikkei tällä vielä tuolloin ollut poliittista vaikutusvaltaa.

Paasikiven keskeisyys johtui ensinnäkin draaman vaatimuksista: juuri tämä kohtasi syksyn 1939 neuvotteluissa Stalinin. Toiseksi jälkipolviin ovat huomattavasti vaikuttaneet Paasikiven muistelmat, joissa tämä puolusti omaa toimintaansa ja moitti erityisesti ulkoministeri Eljas Erkkoa ja ylipäänsä esitti sotaan johtaneet tapahtumat esitettiin sodanjälkeisen tilanteen valossa.

Stepanov arvosteli sarjaa mutta tuloksetta

Itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1978 suurlähettiläs Vladimir Stepanov käyttäytyi kaikkea muuta kuin diplomaatille soveliaiden tapojen mukaan ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhosta kohtaan. Melkoisessa humalassa oleva Stepanov käytti hyväkseen tilaisuutta, jolloin hän oli kahden kesken presidentinlinnan valtiosalissa. Hän tunki sormensa Korhosen frakinrintamukseen ja tivasi: ”oletteko sitä mieltä, että TV-ohjelma SJRM on omiaan edistämään Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä?”

Korhonen vastasi myöntävästi ja perusteli: Oli elettävä tosiasioiden kanssa, historiaa ei voinut muuksi muuttaa, ja ”kun nuori polvi näkee miten vaikeiden vaiheitten läpi olemme eläneet, se sitäkin enemmän osaa arvostaa suhteidemme nykytilaa.”

Stepanov kiisti ja väitti, että ”TV-ohjelma on ”törkeää Neuvostoliiton häpäisemistä” ja siten ”omiaan vaarantamaan suhteitamme”. Stepanovin mielestä Korhonen kantoi asiasta vastuun.

Korhonen teki välikohtauksesta muistion, jonka valokopio löytyy Salosen kirjasta. Korhonen pelkäsi, että Ylen pääjohtajan Erkki Raatikaisen ja ohjelmajohtaja Pekka Silvolan hermot pettäisivät, mutta niin ei käynyt.

Valtiosihteeri Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa olleensa 12.1. saunassa Väyrysen, Stepanovin ja ministerineuvos Krasavinin kanssa. Stepanovin mielestä ohjelma ei edistänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, mutta hän kiisti huhut, että olisi vaatinut ohjelman keskeyttämistä.

Stepanov sanoi presidentin kansliapäällikkö Perttuselle 20.1., ettei ohjelmaa olisi pitänyt lähettää. Kekkonen kuuli asian Perttuselta 25.1. ja oli päiväkirjassaan samaa mieltä: ”Se oli vahinko, esittäminen, mutta ei sille enää mitään voi.”

8.2. Tuovinen osallistui Helsingin kaupungin juhlalounaalle Helsingin ja Moskovan ystävyyskaupunkisuhteen 25-vuotispäivän kunniaksi. Stepanov sanoi, että kahta viimeistä osaa ei olisi pitänyt lähettää [9-10: Molotov pyytää Berliinissä vapaita käsiä Suomen suhteen]. Stepanov sanoi, että ”jollei Suomen hallitus niihin puutu, on Neuvostoliiton ryhdyttävä toimiin”. Tuovinen tuli jonkin verran Stepanovia vastaan: ”Totesin, että jatkosodan jälkeisessä ohjelmissa olisin toivonut tulevan kriittisessä mielessä esille Suomen yhteistoiminnan saksalaisten kanssa, mutta näin ei tapahtunut.” 

Tämä oli kuitenkin pelkkää puhetta. Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa 1.3 kuulleensa toimistopäällikkö Arto Mansalalta, että Neuvostoliiton ulkoministeriön Skandinaavisen osaston apulaisosastopäällikkö Juri Derjabin oli sanonut suurlähettiläs Heikki Talvitielle, ettei Neuvostoliitto puutu ohjelmaan.

Kun Stepanov siirrettiin pois Suomesta, Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa 10.7., että lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin mielestä Stepanov oli liian kova, sekaantui Suomen sisäisiin asioihin eikä ymmärtänyt kansainvälisistä asioista mitään.

Muutenkin eräät neuvostolähetystön virkailijat sanoivat yksityisesti suomalaisille, että sarja oli hyvä. Heille siis kelpasi paasikiviläinen tulkinta tai ainakin se, että se oli suomalaisten näkemys, vaikka se eräissä kohdin poikkesi Neuvostoliiton virallisesta tulkinnasta. Tai sitten he ymmärsivät kuten Yleisradion johto, että nimenomaan sarjan hyllyttäminen sen keskeyttämisestä puhumattakaan olisi vahingoittanut presidentti Kekkosta ja siten myös Neuvostoliittoa.

Taistolaiset arvostelivat sarjaa

Neuvostoliittolaisten mielipide siis jakautui, mutta taistolaisten arviointi seurasi suurlähettiläs Stepanovia mielipidettä. Paasikiviläinen tulkinta ei heille riittänyt.

Kun kolmas osa Hylätty tarjous oli esitetty 17.12., Tiedonantajan toimittaja Erkki Susi moitti ohjelmaa ”yhä vääristyneempänä”.

Tiedonantaja tuomitsi sarjan useissa artikkeleissa (20.12.1978 sekä 24.1., 1.2., 7.2., 9.2., 14.2. ja 15.2.1939)

Tiedonantaja julisti, ettei ole olemassa Molotovin-Ribbentropin salaista lisäpöytäkirjaa. Keijo Korhonen vastasi julkaisemalla artikkelin, jonka liitteenä oli salainen lisäpöytäkirja.

Neuvostoliiton oli mahdollista kiistää lisäpöytäkirjan olemassaolo, koska alkuperäistä kappaletta ei ollut Saksassa säilynyt. Kuten Osmo Jussila totesi, länsimainen historiantutkimus piti lisäpöytäkirjan olemassaoloa tosiasiana, koska siihen viitattiin niin monessa muussa asiakirjassa, ettei kaikkien niiden väärentäminen olisi ollut mahdollista.

Taistolaisopiskelijoiden lehdessä Soihdussa (1/1979) oli Erkki Suden ja SKP:n entisen puheenjohtajan Ville Pessin haastattelu sarjasta.

Pessin mukaan pääsyy talvisotaan oli Suomen hallituksen politiikka ennen sotaa: vuodesta 1918 alkaen se oli sodan valmistelua (heimosodat, Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky 1918). Suomi ei ollut puolueeton, yritys liittoutua Skandinavian kanssa oli pyrkimys sotilasliittoon. Susi säesti: puolueettomuus oli kuori, Suomi oli jyrkästi neuvostovastainen ja lähentynyt Natsi-Saksaan, ja Ruotsinkin puolueettomuudella oli eri luonne.

Susi lähti Suomen hallitsevan porvariston ”epäkansallisesta, epäitsenäisestä ja epäkansanvaltaisesta olemuksesta” ja sosialismikammosta, mistä johtui ulkopolitiikan aggressiivinen neuvostovastaisuus: ”Maata, jossa työväenluokka oli ottanut vallan käsiinsä, vihattiin silmittömällä luokkavihalla, ja pelättiin sen maamme työtätekeville osoittamaa esimerkkiä. Siksi ulkopolitiikan linjaan kuului olennaisesti erilaisten imperialististen voimien etsiminen, joiden kanssa voitaisiin hyökätä Neuvostoliittoa vastaan, hyökätä sen kimppuun, anastaa sen alueita ja parhaimmassa tapauksessa kukistaa se.”

Neuvostoliiton tavoitteet sen sijaan olivat puolustukselliset: pelko, ”että Suomi antaa imperialistisille valloille mahdollisuuden käyttää aluettaan Neuvostoliittoa vastaan ja mahdollisti itsekin osallistuu tällaiseen hyökkäykseen.”

Ohjelman alkupuolella vuosien 1938-9 neuvotteluissa tuotiin ”verrattain hyvin” Neuvostoliiton näkökannat eli ”huoli hyökkäyksestä Suomen kautta ja pyrkimys turvata luoteisosan ja Leningradin turvallisuus”, mutta ”Itse ohjelman kokonaisuudessa se jäi kuitenkin Neuvostoliiton suulla esitetyn varaan. Kokonaisuus ja asiantuntijat eivät tukeneet eivätkä antaneet lisävalaistusta siitä, miten tilanne kehittyi ja minkälaisen tilanteen edessä Neuvostoliitto itse asiassa syksyllä 1939 oli.”

Kansainvälisinä taustatekijöinä Susi mainitsee Hitlerin varustautumisen rahoittamisen, johon osallistuivat saksalaisten kapitalistien lisäksi myös amerikkalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset, sekä länsivaltojen myöntyvyyspolitiikan Natsi-Saksaa kohtaan samaan aikaan, kun Neuvostoliitto ponnisteli kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän luomiseksi.

Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on Suden mielestä ohjelmassa ja koulukirjoissa ”yksi vääristellyimpiä asioita. Koko sopimusta on lähes mahdotonta ymmärtää, jos ei ymmärrä, että oli kysymys fasisminvastaisesta taistelusta. Valloittaako fasismi maailman? Miten käy ensimmäisen sosialistisen valtion? Muodostuuko imperialististen valtioiden yhteisrintama Neuvostoliittoa vastaan?”

Suden mielestä on väärin päätellä Neuvostoliiton aikeita siitä, mitä tapahtui hyökkäämättömyyssopimuksen solmisen jälkeen. ”Neuvostoliitto pyrki viimeiseen saakka ilmiselvästi puolustuksellisissa tarkoituksissa sopimukseen Suomen kanssa. Kun sotaan tästä huolimatta jouduttiin, se rajoittui vain sen oman turvallisuuden kannalta välttämättömiin aluemuutoksiin, vaikka se olisi halutessaan voinut valloittaa koko Suomen.”

Pessi toteaa, että Neuvostoliitto on kiistänyt lisäpöytäkirjan, ”joten se on ainoastaan toisen puolen; saksalaisten ja suomalaisten selvitys asiasta”. Terijoen hallituksesta annetaan väärä kuva: ”Kuusisen hallitus pyrki siihen, että sota saataisiin mahdollisimman pian päätökseen. Ei se pyrkinyt vakiinnuttamaan asemaansa. Se oli pystytetty siinä mielessä, että se voisi auttaa sodan lopettamisessa.” 

Lehdet kertoivat painostuksesta ja hyllytyksestä

Joulun alla Helsingin Sanomat kertoi Neuvostoliiton lähetystön pitäneen ohjelman esittämistä epäsuotavana. Silvola vastasi, että jos aiheesta oli keskusteltu, niin epävirallisesti, ja sarja esitetään alkuperäisen suunnitelman mukaan.

5.1.1979 Ilta-Sanomat kertoi Neuvostoliiton painostaneen Yleisradion johtoa, Raatikainen kiisti. Seuraavana päivänä alivaltiosihteeri Keijo Korhonen vakuutti Helsingin Sanomissa, että ohjelma ei ole vaikuttanut haitallisesti maiden välisisiin suhteisiin.

Tammikuun lopussa Silvola myönsi Hufvudstadsbladetille, että Neuvostoliiton lähetystö ollut yhteydessä mutta kyse ei ole ollut painostuksesta.

Sodan ja rauhan miehien hyllytys oli Suomen kuvalehden 8/1979 kansikuvajuttu, mutta juttu oli perätön.

23.2. ilmestyi  Suomen kuvalehden artikkeli, jossa kysyttiin, miksi sarja hyllyllä oli ollut kaksi vuotta. Pääjohtaja Raatikaisen mukaan viimeiset osat eivät vielä olleet valmiita, aiempi ajankohta olisi saatettu käsittää provokatoriseksi, koska 1977 oli lokakuun vallankumouksen ja Suomen itsenäisyyden 60-vuotisvuosi.

Paloheimo kertoo muistelmissaan, että Raatikainen oli sarjan suunnittelemisvaiheessa todella kiinnittänyt ”huomiota siihen, että ajankohta ei saa olla provokatorinen. On huomioitava erilaiset juhlakaudet sekä vallankumouksen ja YYA-sopimuksen vuosijuhlat.”

Raatikainen siis turvautui Suomen kuvalehdessä alkuperäiseen huolenaiheeseensa. Salonen, joka torjui myytin sarjan hyllytyksestä, huomautti ilmeisen huvittuneena, ettei sarjan uusi esitysajankohta ollut mitenkään vähemmän arkaluontoinen: vuonna 1978 oli kulunut 30 vuotta YYA-sopimuksen solmimisesta ja vuonna 1979 40 vuotta talvisodan alkamisesta.

Vaikka Raatikaisen alaiset Salosen mukaan hyvin tiesivät, ettei väite hyllytyksestä pitänyt paikkansa, Suomen kuvalehdelle ei kuitenkaan esitetty oikaisua, sillä pääjohtajan puheiden oikominen ei käynyt laatuun.

Salonen tulkitsee, että Raatikainen väitti – vastoin todellisuutta – hyllytyksen tapahtuneen, koska halusi turvata SDP:n idänsuhteet tulevia presidentinvaaleja varten. Myös Raatikaisen oma kausi pääjohtajana oli katkolla.

Tapion tavoite oli juuri päinvastainen kuin sarjan saama palaute

Matti Tapio kuoli 12.12. mutta hän oli ehtinyt lukea ensimmäisen osan myönteiset arvostelut ja esittänyt toivomuksen, ettei häntä ymmärrettäisi väärin.

Mitä Tapio ”väärin ymmärtämisellä” tarkoitti, selviää teatteripäällikkö Eero Silvastin artikkelista Kansallinen näytelmä Yleisradion vuosikirjassa:

”Jos Matti Tapio eläisi, häntä tuskin olisi yllättänyt keskustelun syntyminen – hän tiesi mitä oli tekemässä ja aavisti aineistonsa painon ja vetovoiman – vaan keskustelun rintamajako. [- – -]varauksettomin kiitos kumpusi suoraan talvisodan vanhoista juoksuhaudoista; varauksettomin moite – suorastaan hylkäystuomio – ryöppysi äärivasemmalta. Tämä oli täsmälleen päinvastoin kuin Tapio ja hänen työtään läheltä seuranneet etukäteen odottivat.”

”Tapion kunnianhimoisena haaveena oli nostaa kansakunta talvisodan henkisistä juoksuhaudoista ja avartaa kansallista ahdaskatseisuutta näkemään ja ymmärtämään selkkauksen taustaa myös toisen, isomman osapuolen kannalta.”

”Etukäteen Tapio pelkäsi lähinnä vanhoillis-isänmaallisten piirien reaktiota. Pienen alkuhämmästelyn jälkeen tältä taholta valuikin kuitenkin lähes sulaa kiitosta”. Silvasti tulkitsee syyksi, että 70-luvulla, kun Tapio työsti työtään, oli tapahtunut ideologinen muutos: ”Ehkä juuri tänä aikana vanha asenteitten jää oli alkanut sulaa? Ehkä Paasikiven-Kekkosen linja on sittenkin vetänyt mukaansa kansakunnan, myös sen porvarillisen enemmistön?”

Max Jakobson katsoo teoksessaan Vallanvaihto sarjan olleen merkkipaalu mielipideilmaston muuttumisessa. ”Se noudatti tosin oikeaoppista paasikiviläistä linjaa, mutta ihmiset olivat niin kyllästyneitä virallisten historiantutkijoiden itseruoskintaan, että pienikin liikahdus toiseen suuntaan otettiin kiitollisuudella vastaan.”

Itse asiassa ”viralliset historiantutkijat” eivät olleet juurikaan harrastaneet ”itseruoskintaa” ja juuri hehän olivat sarjan asiantuntijoina.

Toki ”itseruoskintaa” oli tapahtunut, mutta sitä olivat tehneet eräät poliitikot ja toimittajat. Jakobson kertoo esimerkin: eräässä TV-ohjelmassa toimittaja Antero Kekkonen oli kysynyt häneltä, ketkä olivat syyllisiä talvisotaa. Kun Jakobson vastasi ”Miten olisi Stalin”, toimittaja napautti: ”Tarkoitin suomalaisia.”

Jukka Tarkka sentään täsmentää luonnehdintaansa, miten Sodan ja rauhan miehetei pyydellyt anteeksi, ei haikaillut puuttuvan luottamuksen perään eikä harrastanut jälkiviisautta”, että sarja oli ”raju poikkeus” nimenomaan ”1970-luvun vallalla olleesta, vasemmistoa suosivasta, ystävyydellä tunnelmoivasta televisioteatterituotannosta” (Karhun kainalossa) – ei siis historiantutkimuksesta!

Silvasti uskoo, että Tapio olisi pettynyt siihen, ”että voimakkain varauksellisuus, moite ja torjunta tuleekin niistä piireistä, jotka innokkaimmin meillä haluavat ymmärtää Neuvostoliiton motiiveja. Tapiolla itsellään oli sama pyrkimys.” Silvasti kysyy: ”Epäonnistuiko Tapio perinjuurin? Vai onko kenties sama ulkopoliittinen syvämuokkaus, joka on pehmittänyt isänmaallisten tahojen ryssänvihaiset asenteet, toisella taholla kovettanut asenteita – eritoten asenteita kansallisiin ongelmiin?”

Asenteiden kovettumisesta tuskin oli kyse paitsi taistolaisten opiskelijoitten kohdalla vaan pikemmin niiden jatkumisesta, kuten Silvastikin ymmärsi: ”Pitkän linja kommunismi ei tietenkään hyväksy Suomen politiikkaa talvisodan ja sitä seuranneen jatkosodan päiviltä.”

Tapiolta jäi ymmärtämättä se, mitä Pessi oli aiemmin muotoillut Erkki Kauppilalle (Salosen mukaan): ”meidän on viisasta ymmärtää, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue on aina oikeassa. Jos poiketaan linjalta, mennään metsään ja kärsitään tappioita.” 

Draaman luonteen vaikutus sarjan kerrontaan

Silvasti huomauttaa artikkelissaan, että ”Tapion työ oli perusluonteeltaan draama” ja siten jo perusluonteeltaan erilainen kuin dokumentti tai tutkimus. ”Draamalta on vaadittava elämysvoimaisuutta, jännitteisyyttä, oikeasuuntaista totuuselämystä”.

Sen sijaan Tapiota ei kannata syyttää ”historiantutkimuksemme aukoista tai asenteellisista vajauksista”. Olemassa olevista dokumenteista ja historiantutkimuksesta oli lähdettävä, sillä ”Tapio seisoi saman suljetun oven takana kuin monet journalistit ja tutkijat: Neuvostoliiton omat lähteet pysyivät suljettuina; selvin sikäläinen kanta oli vaikeneminen. Tällöin on vain nojattava toisen osapuolen dokumentteihin sikäli kuin niitten kiistattomuus näyttää kiistattomalta – vaikkakin jotakin Molotovin-Ribbentropin lisäpöytäkirjaa ei olekaan Neuvostoliitossa jälkikäteen enää tunnustettu.”

Silvastin tekstistä saa käsityksen, että Neuvostoliitto olisi joskus aiemmin tunnustanut salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon. Näin ei tietenkään ollut: Neuvostoliitto tunnusti salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon ensimmäisen kerran vasta glasnostin aikana vuonna 1989. Silloin kävi ilmi, että lisäpöytäkirja oli koko ajan ollut NKP:n pääsihteerin (salaisessa) arkistossa.

Salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon kiistämisessä oli kyse neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen perusmetodissa. Tulkinta oli jo alussa valmiina periaatteen tasolla: maan ulkopolitiikka oli sekä nykyisyydessä että menneisyydessä aina sen marxilais-leniniläisen ideologian mukaista, olipa maa tehnyt millaisia jyrkkiä käänteitä hyvänsä. Sitä, mikä ei ideologiaan sopinut, ei voinut olla olemassa. Esimerkiksi salaisen lisäpöytäkirjan sisältämä etupiirijako oli imperialistista politiikkaa, jollaista Neuvostoliitto ei periaatteessa koskaan voinut harjoittaa.

Silvasti jatkaa: ”Vaikka Tapio teki draamaa, hän teki sitä tutkijan ja journalistin otteella; tosiasioiden kunnioitus on silloin tärkeämpää kuin joidenkin tahojen tai asenteiden kumartelu. Miellyttämällä ei lähestytä totuutta. Kun Tapio onnistuu valottamaan talvisodan johtomiesten ahdaskatseisuutta ja sidonnaisuutta, hän onnistuu työssään. Tämän jälkeen ’Tiedonantaja’ voi omilla perusteillaan mollata silloisen menettelyn siinä missä joku toinen voi omilla perusteillaan kiittää. Kohtuutonta on tuomita sitä, joka antaa näytön.”

”Taideteos enempää kuin journalistinen juttu ei kerro tyhjentävästi aiheestaan; ne eivät milloinkaan pysty samaan kuin tutkimus. Useat kyselivät Sodan ja rauhan miehistä, miksi 30-lukua ei valotettu enempää. Tapio rajasi aiheensa niin kuin rajasi. Hänen draamansa alkaa siitä kun Jartsev, ’suuren myytin pieni mies’ astuu näyttämölle. Näinkin rajaten ohjelmajohto (TV-2:n johtajat, kirjoittajan huomautus) epäili aineistoa etukäteen liian laajaksi ja raskaaksi.”

Salonen kertoo Eino S. Revon jälkikeskustelussa huomauttaneen, ”että sarjan pohjustus on puutteellinen: se ei kylliksi nojannut aikansa maailmantapahtumien taustaan – se oli liian ’suomalainen’.” Tässä on todellakin perää.

Myös Salonen pitää Revon kritiikkiä aiheellisena, mutta tekee vastakysymyksen: ”eikö juuri näin synny draamaa? Draaman perustilanne – näin opasti minua aikanaan Matti Tapio itse – on tässä: kaksi miestä istuu vastatusten, juo kahvia seurustelee. Tämä on kuitenkin vasta dialogia. Draamaksi se muuttuu, kun katsoja tietää tahi oivaltaa, että toisen kupissa on myrkkyä. Mutta katsoja ei voi huudella neuvoja näyttämölle.”

Yhteenveto

Sodan ja rauhan miesten jälkimaine on tyypillinen esimerkki siitä, miten aikalaisten käsitykset ja muistelmat periytyvät ilman kritiikkiä historiankirjoitukseen. Legenda sarjan hyllytyksestä löytyy esimerkiksi Jukka Tarkan teoksista sekä jopa Yleisradion historian toisesta osasta. Tosin Tarkka myöntää, että ”Yleisradion johto oli kulissien takana itään päin tiukempi kuin ulospäin näkyi ja sitä arvostelleet oikeistokriitikot tiesivät” (Uhan alta unioniin), ja huomauttaa, että neuvostoliittolaiset arvostelivat Sodan ja rauhan miehiä ”lievemmin kuin huomattavasti vähäisempiä yliaisan potkimia” (Karhun kainalossa).

Alkuperäislähteitä tarkasteli vasta Seppo Heikki Salonen, joka tunsi myös Yleisradion ohjelmatekoprosessin sisältäpäin. Mahdollisesti hän talon omana työntekijänä antaa asiasta vähän liian myönteisen kuvan. Toisaalta Tarkan luonnehdinnassa, että ”Yleisradion johto suhtautui sen perusideaan epäröiden, mutta ei oikein kehdannut sitä pysäyttääkään, vaikka mieli olisi tehnyt” (Uhan alta unioniin), alku pitää paikkansa, mutta lopussa ei ymmärretä Salosen kuvaamia Yleisradion sisäisiä tekijöitä.

Toisaalta, vaikka Salonen selostaa jokseenkin kattavasti Neuvostoliiton edustajien Yleisradioon ja poliitikkoihin kohdistavaa painostusta, hän ei ehkä osaa tarpeeksi yhdistää neuvostoliittolaisten reaktiota sarjaan yleiseen ulkopoliittiseen tilanteeseen kuten Juhani Suomi viimeisessä Kekkos-elämäkerrassaan: ”Jatkuva painostus alkoi vähitellen vaikuttaa, osin ilmeisesti sen vuoksi, että Kekkonen alkoi 1980-lukua lähestyttäessä tulla yhä varovaisemmaksi suhteessaan Neuvostoliittoon.” 

Lisäys

On sangen mahdollista, että yleistä käsitystä Sodan ja rauhan miesten ”rohkeudesta” ei synnyttänyt sarjan sisältö sinänsä vaan pikemmin tieto Neuvostoliiton ja nimenomaan suurlähettiläs Stepanovin painostuksesta ja paheksunnasta. Täytyihän sarjassa olla jotain ”uskallettua”, siis nimenomaan Neuvostoliittoa arvostelevaa, koska (kuten virheellisesti uskottiin) se oli hyllytetty. Näin sarja tulkittiin eri tavalla kuin Matti Tappio olisi halunnut.

Neuvostoliiton ja taistolaisten hirttäytyminen kestämättömään väitteeseen, ettei salaista lisäpöytäkirjaa ollut olemassa, samoin kuin ideologiaan perustava näkemys, että Neuvostoliiton ulkopolitiikka oli aina ollut ”oikeaa” ja rauhanomaista ja Suomi oli yksi syyllinen, taas esti asiallisen keskustelun kummankin maan virheistä.

Tekijästä

Matti Tapio on Matti Tapio Johanssonin taitelijanimi. Hän syntyi 1926 Helsingissä työläisperheeseen. Isä oli rappari ja äiti ompelija. Hän pääsi kuitenkin oppikouluun, Helsingin toiseen yhteislyseoon, mutta koulunkäynti jäi repaleiseksi sodan takia. Talvisodan aikana hän oli evakossa Pertunmaalla.

Vuonna 1943 hän vaihtoi oppikoulun näyttelijäkoulun, jota johti Wilho Ilmari.

Vuonna 1944 hänet kutsuttiin armeijaan, jossa hänet koulutettiin pioneeriksi ja miinanraivaukseen. Välillä hänet kotiutettiin vuodeksi, jona aikana hän kävi näyttelijäkurssin loppuun, näytteli pieniä osia Kansallisteatterissa ja harjoitteli pianonsoittoa.

Tapio työskenteli teattereissa eri puolilla Suomea, ensin näyttelijänä ja ohjaaja ja sitten teatterinjohtajana sekä näytteli pikkurooleja elokuvissa (esim. Mikko Niskasen Pojat).

Vuonna 1965 Tapio valittiin TV2:n pääohjaajaksi. Hän ohjasi sarjoja kuten Hilma (1969) ja Oi kallis kaupunki (1969) sekä TV-elokuvia kuten Kihlaus (1966) ja Kauppa-Lopo (1968).

Lisäksi hän näytteli elokuvissa ja toimi Tampereen yliopiston 4-vuotisten näyttelijäkurssien johtajana 1966-78.

Matti Tapio kuoli 12.12.1978 sairastettuaan vuoden munuaissyöpää.

Lähteenä Seppo Heikki Salosen teos.

Muuta

Sodan ja rauhan miehet Yle Areenassa

Sarjan täydellinen roolilista löytyy Wikipedian artikkelista

Wikipedian tiedot Seppo Heikki Salosesta

Olen kirjoittanut blogiin aiemmin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla toisesta osasta.

Kirjallisuutta:

Aromäki, Juhani: Kansa kohisee, kiittää ja keskustelee. Ohjaaja Matti Tapio ensimmäisten arvostelujen jälkeen: Toivottavasti minua ei ymmärretä väärin. Suomen kuvalehti 8/1979.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. Otava 1992.

Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali. Korhonen Kekkosen komennossa. Otava 1999.

Korhonen, Keijo: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. I. 1920-1932. Naapurit vastoin tahtoaan. Tammi 1966.

Korhonen, Keijo: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. II. 1933-1939. Turvallisuuden pettäessä. Tammi 1971.

Paloheimo, Pertti: P. Paloheimo, Pispalan Tarmo. WSOY 1997.

Salokangas, Raimo: Yleisradion historia. 2. osa. 1949-1996. Yle 1996.

Salonen, Seppo Heikki: Sodan ja rauhan miehet. Kuvaus televisio-ohjelmasta ja siihen kohdistuneesta ulkopoliittisesta painostuksesta 1970-luvun Suomessa. Yle 1978.

Silvasti, Eero: Kansallinen näytelmä. Kun ’Sodan ja rauhan miehet’ pani kansakunnan keskustelemaan. Yleisradion vuosikirja 1.6.1978-31.5.1979. Yleisradio 1979.

”Sodan ja rauhan miehet” – keskustelu Suomen tiestä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. [Ville Pessin ja Erkki Suden haastattelu.] Soihtu 1/1974.

Suomi, Juhani: Talvisodan tausta. Neuvostoliitto Suomen ulkopolitiikassa 1937–1939. Otava, 1973.

Suomi, Juhani: Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976-1981. Otava 2000.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990. Otava 2012.

Tarkka, Jukka: Uhan alta unioniin. Asennemuutos ja sen unilukkari Eva. Otava 2002.

Tarkka, Jukka: Mitä lehdet kirjoittivat Sodan ja rauhan miehistä? Paasikivellä pääosa, Ryti syrjässä. Helsingin Sanomat 29.4.1979.

Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija. Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972-1985. Toim. Juhani Suomi. Turun yliopisto 2012. Poliittisen historian julkaisuja 2.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Paula Havasteen romaanissa Kaksi rakkautta aviomies ja vaimo löytävät sota-ajan poikkeusoloissa uuden, erilaisen rakkauden.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia.

Kahden rakkauden (2010) päähenkilö ja ainoa näkökulma on suntion tytär Anna, joka opiskelee Helsingin yliopistossa.

Eräänä 30-luvun alun kesänä kaksikymppinen Anna katselee salaa, kun veljen ystävä Voitto lähtee alasti uimaan: ”Voitto seisoi levollisena ja rentona rantavedessä ja luuli olevansa yksin rannassa, yksin järvellä, yksin koko maailmassa. Mies näytti ihmeelliseltä vedestä nousseelta eläimeltä. Tämä oli niin kaunis, pelkkää liian pitkää selkää, kapeita lanteita ja vahvoja sulavia harteita, joiden lihaksia kädet aivan paloivat päästä koskettamaan. Tuosta hän [Anna] silittäisi olkapäätä, tunnustelisi niskaa, antaisi sormiensa lipua selkärangan vierestä alemmas, jättäisi kämmenen hetkeksi lantion sivulle.”   

Kohtauksessa Havaste kääntää päinvastaiseksi väitöskirjassaan Tarzan ja valkoisen naisen arvoitus kuvaamansa tavanomaisen asetelman, jossa mies katsoo ja himoitsee naista. Naisen himo oli aikoinaan tabu.

Anna ei vain katsele vaan viettelee Voiton. Kyseessä on eros-rakkaus, intohimoinen kaipuu toisen luo.

Rakkaus arkistuu avioliitossa

Häiden jälkeen kaikki kuitenkin muuttuu: Voitto päättää ja Anna palvelee, sillä Voitto tuo leivän taloon. Seksi saa Annan sopeutumaan perinteiseen vaimon rooliin.

Nuoren parin suhde arkistuu, kun syntyy kaksi tytärtä. Rakennetaan omakotitalo, mutta Anna ei viihdy pienessä Leppämäen kylässä. Voitto sen sijaan on luonut hyvät suhteet kylän miesten kanssa ammattinsa, metsänhoidon, välityksellä.

Onneksi Voiton äiti saa poikansa sen verran ottamaan osaa taloustöihin ja lastenhoitoon, että Anna voi jatkaa sielutieteen, nykykielellä psykologian, opintojaan yliopistossa. Käydessään seminaarissa ja tenteissä Helsingissä Anna saa jättää tytöt anoppinsa tai oikeastaan tämän kotiapulaisen hoitoon.

Sitten syttyy talvisota, ja sieltä palaa kotiin vieras, puhumaton mies. Avioparin tunne- ja seksisuhde palaa Annaa tyydyttäväksi vasta keväällä 1941.

Anna ei kestä sodan harmautta ja ankeutta

Onni ei kestä kauan, sillä alkaa uusi sota, joka kestää vuosia. Annan elämä on pelkkää arkista aherrusta ja velvollisuuksia. Omien töiden lisäksi ovat talkoot, keräykset ja avustukset. Tytöt tosin ovat jo avuksi eläinten hoidossa ja jopa mottien teossa. Heistä on kasvanut esikuvallisia pikkulottia.

Koko ajan Annan mielessä on pelko ja huoli, ”tulisiko mies koskaan enää takaisin, hävittäisiinkö koko sota, kuinka he voisivat ikinä selvitä”. Äärimmillään Anna kuvittelee Helsingin pommitettuna raunioiksi, maan miehitettynä, murhat ja kyyditykset, lasten opettelevan venäjää.

Kun Voitto tulee lomalle, hän ensin saunoo, syö ja nukkuu, sitten hakkaa halkoja ja tekee talon korjauksia, mutta on koko ajan puhumaton. Tytöt pitää hätistää hiljaisiksi, ettei isä hermostu. ”Jossakin välissä Voitto käväisi nopeasti Annan päällä ja puristi liian kovaa.”

Romaanissa kuvataan hyvin sota-ajan ankeutta ja harmautta, pulaa tavaroista ja vaihtokauppoja, kyläläisten pakotettua yhteisöllisyyttä sekä henkistä ahtautta. Jälkimmäisen symbolina ovat pimennysverhot. Ne eivät vain estä vihollisen lentokoneita huomaamasta rakennuksista tulevaa valoa ja siten sopivaa pommituskohdetta, ne myös supistavat ihmisten elämänpiiriä estämällä näkemästä, mitä ulkona tapahtuu.

Kaikki tämä herättää Annassa vastustusta: ”Jos jotakin ei pian tapahtuisi, kaikki olisi pelkkää harmaata odottamista ja ohi menemistä. Oli oltava muutakin, oli oltava elämää!”

Huumaava intohimo tempaa Annan mukaansa

Kun Voiton Kansallisteatterissa näyttelevä Tuji-serkku on käynyt kylässä vähän ennen jatkosodan käymään, tämän kosketus on saanut Annan kuumenemaan: ”Mielen läpi vyöryi toiveita, haaveita, unelmia enemmästä kuin vain kädestä vyötäröllä, ja hän [Anna] antautui niiden vietäväksi, heittäytyi kyselemättä unelmiinsa kuin olisi hypännyt tuntemattomaan avantoon niin jääkylmään veteen, että se poltti ihoa.” Anna on näet lapsena isän kehotuksesta hypännyt avantoon, mistä on seurannut isän lupaama hyvä olo.

Tässä on jo annettu lukijalle vihje, joka kuitenkin saattaa jäädä huomiotta, jos ei tunne aikakauden tapoja: mies, edes sukulainen, ei voi koskettaa toisen vaimoa, mutta nainen voi.

Ehkä mitään ei olisi tapahtunut, jollei Voiton viimeinen loma vuoden 1944 alussa olisi mennyt penkin alle. Anna ei osaa noudattaa Hopeapeilin neuvoja: ”Kunnollinen vaimo järjestää miehelleen lyhyen loma-ajan niin miellyttäväksi kuin mahdollista”.

Kaiken huipuksi mies puhuu unissaan hellällä ja pehmeällä äänellä, jolla hän on muutaman kerran lausunut Annan nimen. Mutta tällä kertaa nimi on väärä – eikä se edes ole naisen nimi vaan Toivo, rintamatoveri.

Anna käy edelleen tenttimässä Helsingissä, jossa hän tapaa pari kertaa Tujin. He suutelevat porttikongissa ja kadulla. ”- Hyi helvetti mitä väkeä, ohikulkeva työmies tokaisi ja sylkäisi maahan heitä kohti.”

Viimeistään tässä vaiheessa lukija tajuaa, mistä on kyse, jos ei ole aiemmin käsittänyt sitä termeistä synti ja sairaus. Aviorikos on syntiä, mutta lesboutta pidetään sairautena. Tujin oikea nimi, Tuulikki, mainitaan kerran myöhemmin.

Annan hullaantuminen Tujiin on samanlaista kuin rakastuminen aina, kohteen sukupuolesta riippumatta. Annan eros-rakkaus yltyy suoranaiseksi maniaksi. Hän ei pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Tujia.

Anna ihannoi Tujia, mutta lukijalle tehdään alusta asti selväksi, että Tuji itsekäs ja ihailun kipeä. Hän korostaa omaa merkitystään näyttelijänä, vaikka hänen uransa laskuvaiheessa.

Voitto on luonnehtinut Tujia tämän oikean nimen, Tuulikin, mukaiseksi: ”tuulihattu, tuulen mukaan menijä, pelkkää ilmaa”. Anna ei suostu uskomaan: ”Jos Tuji oli ilmaa, hän oli rehevä viidakon tuulahdus, ja Voitto itse pelkkää haaleaa vettä.”

Lukijan on helppo arvata, että Anna voi olla Tujille vain yksi tilapäissuhde.

Vastalause sota-ajan naisihanteelle

Annasta on tehty vastakohta sota-ajan viralliselle naisihanteelle. Sitä edustaa romaanissa sotaleski Signe, joka raataa suuren lapsilaumansa hyväksi eikä valita koskaan vaan saa uskonnosta tarvitsemansa lohdun ja voiman. Signe olisi suorastaan epäuskottavan täydellinen, jollei hän tilaisuuden tullen lankeaisi radion kuunteluun ja naistenlehtien lukuun, vaikka pitää molempia paheina.

Anna on myös vastalause sellaisten mieskirjailijoiden kuin Väinö Linnan ja Paavo Rintalan vanhoilliselle naiskuvalle, jonka mukaan naiselle sopi vain vaimon ja äidin rooli ja avioliiton ulkopuolinen seksi oli naiselle pahempi synti kuin tappaminen miehelle.

Jokaisen sotaa käyvän maan propagandassa painotettiin naisen siveyden merkitystä. Jotta mies olisi jaksanut taistella rintamalla, naisen tuli odottaa tätä uskollisesti kotona.

Onni kestää vain hetken

Toisaalta sota-ajan elokuvat tarjosivat naisyleisön lohduksi tarinoita lyhyestä mahdottomasta rakkaudesta, joskus jopa sellaista joka elettiin lähinnä haaveissa kuten Hannu Lemisen elokuvassa Valkoisia ruusuja (1943). Tavallaan Kaksi rakkautta on tällaisten ”lyhyt onni”-tarinoiden modernisoitu versio.

Anna saa Tujin luokseen maalle yhdeksi yöksi, joka on ihana. Mutta sen jälkeen huuma on suurelta osin haihtunut, ja Anna alkaa epäillä, että hän onkin rakastunut rakkauteen. Hän ei kuitenkaan kadu, vaan kokee että on saanut elää. Rakkauden hurma on myös saanut unohtamaan sodan.

Seuraava tapaaminen Helsingissä on vielä suurempi pettymys. Tuji puhuu vain omia asioitaan eikä kuultuaan Anna läpäisseen viimeisen tenttinsä onnittele toisin kuin kotikylän myyjätär. Tuji suorastaan ilkeilee Annan tavanomaisuudesta ja ennustettavuudesta, suutelee haluttomasti ja kiirehtii toiseen tapaamiseen.

Tulee tieto Voitto haavoittumisesta. Ennen kuin aviomies saapuu toipumislomalle kotiin, Anna odottaa Tujia käymään uskoen, että kaikki on taas hyvin. Tuji saapuu, mutta sulhasensa Väinön kanssa.

Tujilla on jo aiemmin ollut suhteita sekä naisten että miesten kanssa, vaikka hän sanoo pitävänsä enemmän naisista. Avioliiton hän solmii ilmeisesti lähinnä aineellisista syistä: hänen uransa näyttelijänä on hiipunut, ja selluloosateollisuuden palveluksessa oleva Väinö voi tarjota hänelle korkean elintason.

Väinö tietää ja hyväksyy, millaisen vaimon on saamassa. Hän on arvannut Tujin ja Annan suhteen, vaikkei Tuji ole sitä kertonut. Toisin kuin Tuji, Väinö tuntee myötätuntoa hylättyä Annaa kohtaan ja sanoo tälle: ”Anna, muista että sinulla Voitto ja tytöt.”

Poikkeustilanne – poikkeussuhde?

Tuji mukaan Anna ei ole ainoa: ”Jos tietäisit, kuinka moni kunniallinen pikkurouva avaa ahnaasti suunsa suudeltavaksi, yllättyisit.”

Sota oli poikkeustilanne, jossa sekä miehet että naiset elivät pääasiassa oman sukupuolensa parissa. Sukupuolten kokemukset rintamalla ja kotirintamalla olivat myös niin erilaiset, joten niitä ei useinkaan saattanut ymmärtää puoliso, vaan pikemmin samaa sukupuolta oleva lähiryhmä, jolta vaaran aikana myös etsittiin turvaa, lohtua ja unohdusta.

Tuula Juvonen kirjoittaa kuitenkin teoksessaan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia: ”On tavallista, että poikkeusoloissa esiintyvät homoseksuaaliset teot selitetään olosuhteista johtuvista. Silloin vältytään pohtimasta kysymystä halusta ja valinnan mahdollisuuksista. Yhtä hyvin olisi voinut kuitenkin voinut puhua olosuhteista ympäristönä, joka teki tilaa ja loi mahdollisuuksia homoseksuaalisille teoille, joihin ryhtyminen oli kuitenkin valinnaista.”

Havasteen romaanin näkemys näyttää olevan, että ihminen voi viehättyä kumpaankin sukupuoleen, kun vain sopiva ihminen tulee vastaan.

Kaksi rakkautta

Romaanin nimen Kaksi rakkautta voi ymmärtää monella tavalla. Ensiksi konkreettisesti: Voitto on ajallisesti Annan ensimmäinen rakkaus, Tuji toinen.

Anna ja Voitto ovat aikoinaan valinneet toisensa biologisella perusteella. He ovat vaistomaisesti tajunneet, että heidän yhdistelmänsä tuottaa hyvät geenit heidän lapsilleen. Myöhemmät kumppanit kertovat, mitä Annalta ja Voitolta puuttuu ja mitä he elämäänsä kaipaavat.

Toivon ja Voiton suhdetta ei kuvata, mutta voi päätellä, että kumpikin näkee toisessa miesihanteensa ja että yritys olla ihanteen veroinen auttaa jaksamaan rintamalla. Heidän rakkautensa on filiaa (ystävyyttä) ja timetä (kunnoitusta). Rakastumista ei estä edes Voiton uskonnollisuus.

Tuji taas on Annan arkisen elämän vastakohta ja ilmentää vapautta, iloa ja nautintoa – mutta myös itsekeskeisyyttä ja vastuuttomuutta, joka ei Annalle kahden lapsen äitinä ole mahdollista kuin tilapäisesti. Vastakohtana perheenäidin toistuville töille ja puuduttavalle arjelle, johon Anna kokee hukkuvansa, on elämä, joka Annalle tarkoittaa suuria tunteita ja nautintoa, jonka hän kokee Tujin kanssa. Heidän välillään on ollut ludusta (leikkiä), mutta Tujin puolella ei edes aluksi filiaa (ystävyyttä).

Anna ei pysty hyväksymään kirkossa saarnattua uskonnollista maailmankuvaa, jonka mukaan ”rakkautta olisi vain kahdenlaista: toinen suurempi Jumalaa kohtaan. ja toinen mitättömämpi  ihmisten rakastamista varten”.

Hiihtäessään metsässä Anna nauttii liikunnan lisäksi luonnon kauneudesta. Hän kysyy itseltään, onko rakkaus luontoon puhtainta rakkautta, koska se on pyyteetöntä. Luonnonrakkaus herättää Annassa isänmaallisia tunteita aivan kuten Suomessa on Runebergin Maamme-laulusta asti ollut tapana. 

Rakastuessaan Tujiin Anna kokee näin: ”Kaksi rakkautta nosti hänet riemusta hohtavaksi: minä rakastan, minua rakastetaan, eikä sellainen saa olla väärin.” Rakkauden kohde myös laajenee kaiken kattavaksi: ”Yksi oli rakkaus ihmisiin, toinen kaikkeen elämään, jota maailmassa sykki.” 

Mahdoton rakkaus

Marita Hietasaari kertoo teoksessaan Sodan muisti, että Kahden rakkaus kuvaama lesborakkaus ei aiheuttanut kielteistä lukijapalautetta ja kysyy: ”Olisiko reaktio ollut erilaista, jos Annalla ja Tujilla olisi ollut yhteinen tulevaisuus?”

Kysymys lienee retorinen, sillä kuvattuna aikana yhteinen tulevaisuus oli mahdoton. Annan mietteet, miksi miehen ja naisen rakkaus on hyväksyttävää, mutta naisen ja naisen ei, kertovat nykyisistä arvoista: ”Voi miten mahdotonta kaikki oli. Oli Voitto ja tytöt, oli oma perhe ja suku, oli Tujin perhe ja suku. Jos he aloittaisivatkin kaiken alusta kaksin, vain Tuji ja hän, kaikki muut hylkäisivät heidät. Jokainen paheksuisi heidän liittoaan, ystävät, tuttavat ja sukulaiset halveksisivat heidän laitonta, sairasta suhdettaan, ja jos se paljastuisi, he seisoisivat tuomarin edessä tuomiolla. Miksi muka oli sairasta, jos rakasti toista? Mikä siinä oli hirvittävää?”

Romaanissa yhteistä tulevaisuutta ei tee mahdottomaksi vain laki ja ennakkoluulot. Anna on selvillä siitä, että vaikka suhde olisi sallittu, yhteiselämästä Tujin kanssa ei tulisi mitään. Tuji ei näet pidä Annan tyttäristä, jotka ovat Annalle tärkeimmät.

Vai ovatko? Anna ei pohdi saati ole huolissaan, miten tyttöjen kävisi, jos suhde paljastuisi. Tämä on sinänsä ymmärrettävää: eros-rakkaus on siitä merkillinen asia, että sen vallassa oleva ihminen tuntee olevansa oikeutettu sivuuttamaan kaikki muut, läheisetkin ihmiset.

Sodan ja biologian sattuma ratkaisee

Toisin kuin Hietaniemi tulkitsee, Anna ei oikeastaan ”päätä” jäädä Voiton luo enempää kuin Voitto Annan.

Voitto saa kokea sodan julman sattumavaraisuuden: Toivo on kaatunut samassa taistelussa, jossa hän itse haavoittunut. Voitto saapuu masentuneena toipumislomalle kotiin.

Toisaalta avioparin kohtaloon vaikuttaa biologia. Yhdessä suhteessa Annan syrjähyppy on ollut vaaraton: hän ei voi tulla raskaaksi. Nyt Anna huomaa odottavansa lasta, joka on pantu alulle Voiton edellisellä lomalla.

Ennen kuin Anna saa tilaisuuden kertoa uutisen Voitolle, taloon saapuu vieras nainen. Tämä jättää lähtiessään vauvan, jota väittää Voiton pojaksi. Voitto myöntää olleensa naisen kanssa mutta vain kerran. Hän vetoaa siihen, että tuskin hän oli ainoa. Voitto ei edes tiedä kuin naisen etunimen, Helena.

Anna aikoo seuraavana päivänä ilmoittaa vauvasta sosiaaliviranomaisille. Lukija kuitenkin aavistaa, että vauva jää perheeseen. Se käykin toteen toisessa osassa Yhden toivon tie (2012). Siinä onnen hetkiä tuottaa Annalle pro gradu -työn kirjoittaminen ja oma lehmä.

Itsen ja toisen hyväksyvä rakkaus

Kahden rakkauden lopussa intohimorakkauden tilalle löytyy toisenlainen rakkaus: ”Ehkä Annan pitäisi oppia antamaan itselleen armoa, unohtaa omat virheensä, kun ei niitä kukaan muukaan muistellut. Ehkä pitäisi rakastaa myös itseään, ei itserakkaana vaan nöyränä ja alttiina kehittymään. Se voisi olla toisenlaista rakkautta: ensin olisi rakkaus muihin ihmisiin, sitten armollinen rakkaus itseään kohtaan.”

Tässä uudessa rakkaudessa on siis kyse hyväksymisestä, armosta ja anteeksiannosta – sekä itseä että muita kohtaan.

Romaanin loppu on yllättäen sovinnollinen: ”Hyvinhän mies tuohon sopi, saman pöydän ääreen. Ei tämä niin hurskas ollutkaan, mutta olipahan sitäkin kokonaisempi, oikea ihminen pettymyksineen ja toiveineen eikä pelkkää Annan kuvitelmaa.”

Koska Annakin on rikkonut aviolupauksensa, hän juuri siksi pystyy näkemään ja hyväksymään miehensä ilman rakastumisen luomaa illuusioita, sellaisena kuin tämä on. ”Veden viileyttä osasi arvostaa vasta silloin, kun iho oli palovammoilla.”

Sanalla sanoen Annasta on tullut aikuinen.

Nainen psyykkisesti kärsivän miehen omaishoitajana

Annan aavistaa sodan aiheuttamia kauheuksia, mutta hän kieltäytyy ajattelemasta niitä: ”Piti kääntää mielensä pois tuollaisista, muuten elämän sirpaleita ikinä saisi koottua lähellekään sitä, millainen elämä oli ollut ennen sotia. Sellaiseksi hän halusi sen vielä tulevan.” Samasta syystä sota haluttiin sen jälkeen unohtaa.

Mutta se on mahdotonta, se käy selväksi, kun kirjailija antaa Annan ennakoida, että hän tulisi vuosikymmenet heräämään siihen, että ”Voitto huutaisi kuolevan ystävänsä nimeä epätoivoissaan”. Annasta tulee loppuiäkseen miehensä psyyken hoitaja. Tällainen rakkaus on pragmaa (auttavaa rakkautta).

Tämä miehen heikkous sodan jälkeen oli Sandra M. Gilbertin ja Susan Gubarin mukaan yleinen teema länsimaiden kirjallisuudessa. Havasteen sarjassa se pysyy kodin salaisuutena. Yhden toivon tiessä Voitto ottaa itselleen vahvan aseman sekä kylässä että kotona. Hän jopa sanelee, millaisen työpaikan Anna valmistuttuaan ottaa. Eikä korkeakoulututkinnon suorittanut Anna ole edes selvillä, että hänen oma palkkansa kuuluu hänelle!

Vielä 50-luvun puolivälissä tapahtuvassa Kolmessa käskyssä (2013) perhe on tottunut heräämään joka yö isän painajaisiin: ”isä käpertyi äidin syliin kuin lapsi ja itki hartiat nytkähdellen kunnes nukahti. Mutta aamulla oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isä lähti töihin kasvot yhtä ankarina kuin ennenkin, ja äiti puuhaili keittiössä suu tiukkana viivana.”

Kompensaationa yöllisestä heikkoudesta Voitto tekee perheessä päätökset: kun toiseksi vanhimmalla tyttärellä on murrosiän ongelmia, Annan on jäätävä pois työstä. Voitto on myös tehnyt kovasti työtä ja on hankkinut perheelleen hyvän elintason.

Niinpä Annalle suo sen, minkä Kahden rakkauden kertoja tietää ennalta: vuosien kuluttua salasuhde on Annan aarre, jota tämä muistelee: ”elinpä [- – -] elin sellaisenakin aikana vahvana ja uskaltaen”. Suhteesta, joka olisi voinut tuhota perheen, tulee Annalle voimavara, joka auttaa jaksamaan eteenpäin.

Lopullinen sovinto vie aikaa

Lopullinen sovinto avioparin kesken syntyy vasta Kolmessa käskyssä, jonka päähenkilö Annan ja Voiton tytär Raija.

Raija nuhtelee äitiään siitä, että tämä on kohdellut tylysti Voiton aviotonta poikaa. Anna myöntää, että poika on syytön syntymäänsä, ja muistaa taas sen, ettei hän ole itsekään synnitön, joka voisi heittää kiven miestään kohti.

Annaa ja Voittoa sitovat yhteen myös muistot – heidän alkuajan intohimostaan ei tiedä kukaan muu kuin he kaksi.

Raijakin oppii saman minkä Anna: ”Ehkä rakkauden ei tarvinnut aina olla sellaista, mikä vei jalat alta ja satutti. Ehkä yhdessä voi rakentaa jotakin pysyvämpää, luotettavampaa.”

Valokuva Marek Sabogal

Kirjailijasta

Paula Havaste, omaa sukua Aho, on syntynyt 1962 Rovaniemellä. Hän on koulutukseltaan filosofian tohtori. Nykyisin hän työskentelee tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkönä.

Havaste aloitti kaunokirjailijanuransa 2003 historiallisella romaanilla Kymmenen onnen Anna. Lapinmaa-sarjan muut osat ovat Kotasavun Marja (2004), Lapinmaan Nilla (2005) ja Maaren, samaanien sukua (2008).

Viimeksi on ilmestynyt Vihat-sarja: Tuulen vihat (2014), Maan vihat (2015), Veden vihat (2016) ja Lumen armo (2017).

Tietoja Gummeruksen sivulla ja Wikipediassa.

Romaanista Kaksi rakkautta ovat kirjoitettu myös blogeissa P.S. Rakastan kirjoja, Lukijatar ja Luettua

Olen kirjoittanut blogissa myös Yhden toivon tiestä keskittyen sen toiseen päähenkilöön, Annan sisareen Oiliin.

Kirjallisuutta

Gilbert, Sandra M. & Gubar, Susan: No man’s land. The place of woman writer in the twentiet century. Volume 3. Letters from the front. Yale University Press cop. 1994.

Havaste, Paula: Tarzan ja valkoisen miehen arvoitus. Tutkimus maskuliinisesta identiteetistä Edgar Rice Burroughsin Tarzan-sarjassa. Like 1998.

Hietasaari, Marita: Sodan muisti. Talvi- jatkosota ja Lapin sota 2000-luvun histori allisissa romaanissa. Avain 2016.

Juvonen, Tuula: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Vastapaino 2002.

Mustola, Kati: Lyhyt homoseksuaalisuuden historia. – Kokoomateoksessa Ulos kaapista. Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta. Toim. Marja-Leena Parkkinen. 2. p. Like 2006.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015

Uusin silmin. Lesbinen katse kulttuuriin. Toim. Pia Livia Heikinaho ym. Yliopistopaino 1996.

Kalle Päätalo: Loimujen aika ja Ahdistettu maa

Kalle Päätalo kertoo omaelämäkerrallisessa Iijoki-sarjassa osittain samoista tapahtumista, jotka Myrskyssä Koillismaassa tapahtuvat hänen alter egolleen Kauko Sammalsuolle. Juuri sota-aikana tiet kuitenkin eroavat.

Vaikka Iijoki-sarja perustuu kirjailijan vaiheisiin, kutsun selvyyden sarjan minäkertojaa ja päähenkilöä Kalleksi ja kirjailijaa Päätaloksi.

Kauko joutuu rintamalle jo talvisodan aikana ja osallistuu jatkosotaan ja Lapin sotaan. Sen sijaan Kalle on talvisodan ajan sotilaskoulutuksessa, ja jatkosodassa hänen rintamakokemuksensa on lyhyt ja päättyy loukkaantumiseen.

Talvisotaa ja välirauhan 1940 kevättä kuvaava Ahdistettu maa (1977) etenee niin hitaasti, että se käsittää saman sivumäärän kuin Myrsky Koillismaassa (1963), joka kuvaa kaikki sotavuodet.

Myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä

Samoin kuin Koillismaa-sarjan toisen osan Selkosten kansan (1962) lopussa, Loimujen ajan (1976) lopussa kuvataan vuoden 1939 syksyä, ensin sotauutisia maailmalta ja sitten YH-kutsua ja ensimmäistä sotakuukautta.

Molemmissa romaaneissa käy ilmi, ettei syrjäseudullakaan eletä pussissa vaan seurataan maailman tapahtumia. Loimujen ajassa Kallelle kerrotaan kahden kesken myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä: linnoitustyöt ovat saattaneet ärsyttää venäläisiä, kun Leningrad on Rajajoelta vain kolmenkymmenen kilometriä päässä, ehkä joku kolmas valtio yrittää hyökätä kaupunkiin Suomen kautta.

Kai Hirvasnoro on huomannut, että vaikka sodan syttyminen sanoissa kielletään, monet sotilaat tekevät parannuksen. Tämä osoittaa, että he sisimmässään pelkäävät sotaa ja varautuvat siksi mahdollisuuteen, että kuolevat rintamalla.

Talvisodan alku

Puna-armeijan oppaina on rajan yli loikanneita suomalaisia. Tästä Kallen sukulainen Hiltu-Jakki saa aiheen huomauttaa, ettei työmiehiä olisi pitänyt pula-aikana pitää niin tiukilla, että he lähtivät rajan yli. Hyökkäys on kuitenkin tehnyt Hiltu-Jakistakin ”Talliinin” (Stalinin) vihollisen.

Kalle ja hänen Riitu-äitinsä eivät vihaa vihollista vaan säälivät, kun lehdet kertovat näiden paleltuvan joukoittain pakkasessa.

Kun vihollinen on kolmenkymmenen kilometrin päässä Alassalmella, siviilit evakuoidaan. Isä Hermanni osoittaa hänelle harvinaista hellämielisyyttä pyytäessään Kallea kertomaan evakuoinnista Riitulle varovasti, mutta äiti kertoo jo asian aavistaneensa.

Siinä missä Myrskyssä Kaukon nuoremmat sisarukset kyselevät päästäänkö ihan Ruotsiin, Loimujen ajassa Kallen nuoremmat sisarukset iloitsevat päästessään näkemään ”merimaita”. Molemmissa kohtauksissa äidin mieliala on toinen kuin lasten. Riitun mukaan edessä on lähtö ”mieron tielle”. Sanonnan traagisuuden tajuaa pohjia myöten, kun muistaa, että Riitu joutui lapsena huutolaiseksi ja että hänen piti miehensä sairastuttua henkisesti kerjätä perheelleen elantoa.

Kaukon tavoin Kalle ei ole vielä suorittanut asevelvollisuutta. Kauko työskentelee nuoremman veljensä Aukun kanssa lossilla, perheen isähän on kuollut. Loimujen ajassa Kalle määrätään isänsä kanssa lossille, jota pitää kaiken varalta pitää auki. Lisäksi rakennetaan jäätie.

Joulukuun lopussa Kalle ilmoittautuu Kaukon tavoin vapaaehtoisena armeijaan. Kalle saa määräyksen pioneeriksi Korialle.

Loimujen ajan loppu on vaikuttava: Kalle on kuvitellut esikoisromaaninsa lopussa kuvaavansa lähtöä kotiselkosista ja kehitellyt aiheesta monta erilaista versiota, mutta ei koskaan sellaista kuin todellisuudessa tapahtuu.

Oulussa ja junassa

Seuraavan osan Ahdistettu maa alussa Kalle on aluksi matkalla Oulun kautta Korialle. Matkatoverina on tuttu Toivo Räisänen.

Juodessaan oululaisessa kuppilassa korviketta Kalle panee merkille saman ilmiön, joka on tapahtunut jo syystalvella kotiselkosissa: ”Juuri naurun ja huumorin katoaminen oli synnyttänyt sisälleni painostavan, pahoja aavistuksia pukkivan mielialan. Olin kokenut ankeita aikoja kuten pulavuosina metsätyömailla, mutta milloinkaan eivät huumori ja nauru olleet kuolleet. Puolinälkäiset, mahastaan yhtiöön juuttuneet jätkät olivat silti iltapuhteita istuessaan kertoneet kaskuja ja remautelleet nauruja – jälkiruuaksi. Olin lapsesta asti kuullut sanottavan, että jos kämpässä ritsin reunalla istuva jätkä alkoi tuijottaa lapikkaittensa kärkiä, hänet löydettäisiin ennen pitkää vankasta oksasta narunjatkona. Ja näin tiesin myös usein käyneen.”  

Kaikki on Kallelle uutta, ja niinpä hän mokaa jo Oulun juna-asemalla, kun ei ymmärrä jonottaa lipunmyyntiin. Vaikka huumori onkin sodan takia loppunut selkosten miesten puheissa, Päätalon romaanista löytyy silloin tällöin päähenkilön tekojen aiheuttamaa komiikkaa.

Junamatka kuvataan yksityiskohtaisesti, koska sekin on Kallelle uutta. Kalle ja Toivo saavat aluksi istumapaikat, joiden vieressä seisova lihava mies valittelee olevansa sairas. Se ei saa toveruksia heltymään. Mutta kun he käyvät käymälässä, lihava mies valtaa röyhkeän omavaltaisesti heidän paikkansa. Hän vieläpä asettaa tavaransa viereensä ja vie näin täydessä vaunussa yhtään häpeämättä kaksi paikkaa. Mieheen eivät tehoa rykimisten kaltaiset hienovaraiset vihjaukset vaan hän syö runsaita eväitään. Kalle päättelee, ettei mies väitteistään huolimatta voi olla sairas, jos ruokahalu on tallella.

Sitten paikalle saapuu pohjalaismies, joka käy suoraan asiaan: ”Se on kaharen hengen penkki. Jos ei maharu kylykehen niin ota sylihisi…Nostat vaan reppusi hyllyylle!” Lihavan miehen ei auta kuin taipua, mutta pohjalaismies ei istukaan itse vaan tarjoaa paikan kumaralle vanhalle emännälle. Näin hän osoittaa olevansa luonteeltaan juuri päinvastainen kuin lihava mies, samalla kun hän on sekä puolensa pitämisessä että epäitsekkyydessä Kallea ja Toivoa edellä.

Samoin kuin Kauko, Kalle kuulee junassa erään Neuvostoliitolle myötämielisen miehen kertovan, että puna-armeija on edennyt jo Pudasjärvelle. Molemmat pystyvät oikaisemaan huhun, koska ovat juuri tulleet kyseisen rintaman läheltä.

Koulutus on samanlaista kuin rauhan aikana

Sen jälkeen kuvataan romaanin puoliväliin asti talvisodan aikaista pioneerien koulutusta Korialla. Toukokuussa ja syyskuussa palvelukseen astuneista ovat jääneet vain aliupseereiksi korotetut, joissa on erilaisia persoonallisuuksia.

Sodankin aikana koulutustavat ovat entisellään: suurin huomio on sellaisissa muodollisissa seikoossa kuin petaamisen viimeistelyssä ja sulkeisharjoituksissa.

Jonkin verran opetellaan pioneerien taitoja. Sitä haittaa se, etteivät aliupseeritkaan ole ehtineet saada riittävää koulutusta eikä heidän luontainen kätevyytensäkään ole kummoinen. Ammunnan harjoittelu jää olemattomaksi, koska aseita ei juurikaan ole.

Armeijan perinteiset tavat saavat romaanissa rankkaa arvostelua. Ylempien herroittelu ja alempien simputus jatkuu kasarmilla, vaikka Kalle on jo nähnyt, että rintamalle matkalle olevissa yksiköissä esimiehet eivät huuda eivätkä alaiset herroittele näitä. Hän alkaa ymmärtää, miksi hänen herkkä kaimansa ja paras ystävänsä oli tehnyt asevelvollisena ollessaan itsemurhan.

Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa junassa rintamalle matkaavat sotilaat santsaavat ruokaa, jota upseerit hylkivät. Sen sijaan Kalle pitää armeijan ruokaa ala-arvoisen huonona, vaikka on nuorena kokenut äärimmäisen köyhyyden. Tosin kerrotaan, että paremmat ruokatarpeet on viety rintamajoukoille, mutta ruoka on myös huonosti valmistettua.

Muita asevelvollisia

Asevelvollisten joukko on eri puolilta Suomea, ja Kallen on aluksi vaikea ymmärtää toisten murteita.

Sanojen merkityskin on erilainen eri puolilla Suomea. Kun Kalle kertoo olevansa siviiliammatiltaan jätkä, joukkueenjohtaja ällistyy, koska etelässä jätkällä tarkoitetaan epäkelpoa hampparia: ”Eikä alokas Päätalokaan vaikuta jätkältä…Päinvastoin ahkera ja tunnollinen tehtävässään.” Kalle joutuu selittämään, että Pohjois-Suomessa metsätyömiehiä kutsutaan jätkiksi, ja niin he tekevät itsekin.

Tovereiden joukossa on yksi aseettomaan palvelukseen uskonnollisista syistä haluava, jonka ratkaisu hämmästyttää sekä päällystöä että muita asevelvollisia.

Vain Tuonola suhtautuu kriittisesti uutisiin: ”Uskotko sinä kaiken mitä lehdet kirjoittaa? Etkä sinä…eikö yleensä Suomen kansa tunne semmosta sanaa kuin propaganda?” Tuonolan poliittisesta kannasta kertoo, ettei hän pidä Suomen Sosialidemokraattiakaan ”työväen lehtenä”.

Värikkäin hahmo on Vimpari, jonka tekee Kalleen vastenmielisen vaikutuksen sekä kylmän röyhkeällä luonteellaan ja kehuskelemalla sukupuolisella varustuksellaan ja kokemuksillaan.

Talvisodan kalpea kuvaus

Talvisodan ajasta Päätalo kertoo asiallisesti ja yksityiskohtiin keskittyen kuin kaikista muistakin aiheista. Välillä hän kuvaa alokkaiden kollektiivisia kokemuksia ja mielialoja, välillä Kallen omia tunteita ja ajatuksia.

Muuten Päätaloa ihaileva Kai Hirvasnoro pitää Ahdistettua maata huonona romaanina, jossa ajan ahdistus näy juuri millään tavalla.

Tämä ei aivan pidä paikkansa. Koriallakin on ilmahälytyksiä, haavoittumisen jälkeen kasarmille palannut pioneeri kertoo sodasta, ja uskovainen Toivo Räisänen luottaa etiäisensä sanomaan, ettei palaa sodasta. Mutta kun Kallea kehotetaan tekemään parannus siltä varalta, että hän kaatuu, hän katsoo, ettei asialla kiirettä.

Kalle noudattaa rauhanajan perinteisiä asevelvollisuusajan tapoja: täyttää sotilaan muistikirjaa lauluilla ja lähettää valokuvansa tutuille tytöille. Vaikka armeija on monin tavoin raskas ja epämiellyttävä kokemus, sen läpikäyminen on kunnon miehen mitta ja lisää pisteitä tyttöjen silmissä.

Ehkä kaikki eivät koko aikaa pohtineet sotatilannetta ja pelänneet Suomen vaaranalaista tilannetta vaan elivät edelleen arkisissa ympyröissään.

Kallella ei ole realistista käsitystä sodasta. Tosin kuultuaan vastustajia olevan viisikymmentä yhtä suomalaista kohtaan hän pohtii huolestuneena, miten selviää urakasta. Vähitellen hänen intonsa taistella Suomen puolesta hiipuu, ja hän unelmoi pääsystä keittiöpossuksi.

Maaliskuussakaan joukkoa ei viedä rintamalle vaan metsään yöpymään teltassa. Sinne heidät unohdetaan, kunnes tulee tieto rauhasta.

Samoin kuin Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaassa, asevelvollisista tulee vakivieraita maalaistaloissa, joissa heille tarjotaan ruokaa.

Omakuvan luominen: komiikka – nöyryys – myötätunto

Heti asevelvollisuuden alussa Kalle tekee tietämättömyyttään mokan: hän istuutuu käymälässä epäkunnossa olevalle pytylle, jota toiset ovat välttäneet, koska haluaa näyttää olevansa vaatimaton ja uhrautuvainen. Kun hän vetää vesisäiliön nuorasta, seuraa valtava vesisuihku, pytyn sisältö kohoaa yli laitojen ja leviää lattialle. Kalle ei uskalla tunnustaa olevansa syyllinen vaan selviää näyttelemällä viatonta.

Samoin kuin juna-aseman mokan kohdalla, sattumus huvittaa lukijaa mutta herättää myös myötätuntoa Kallea kohtaan.

Kyseessä on humilitas, nöyryys, yksi niistä keinoista, joilla antiikin puhuja Juhana Torkin mukaan hankki kuulijat puolelleen.

Kuten Kauko, Kalle saa kiitosta vääpeliltä, koska on ymmärtänyt pukeutua metsätyönmiehen vaatteisiin, jotka sopivat myös armeijassa talvioloihin. Monet muut joutuvat palelemaan omissa vaatteissa. Täydelliset varusteet saadaan vasta talvisodan jälkeen.

Perfektionistisen, työhullun ja kehunkipeän luonteensa mukaisesti Kalle reagoi höykytykseen yli-innokkaasti: hän pyrkii eturivin pioneeriksi ja himojynssääjäksi.

Motiivi on myös taktinen: simputuksen kohteeksi joutumisen välttäminen: ”Olin huomannut, että tupaamme ’juhlimaan’ poikennut vieraan tuvan esimies ei juuri sanonut pahaa sanaa jynssäystouhussa olevalle alokkaalle. Ei ollut tätä huomaavinaankaan. Sen hintana, että tunsin olevani ’turvassa’, pystyin nielemään sen sisälläni tuikkivan vastenmielisen ajatuksen, että kaverini ehkä luulevat minua akkamaiseksi mieheksi.”

Kallen jynssäysinnolle naureskellaan, mutta samoin kuin Myrskyssä oikeus tapahtuu: naureskelijat määrätään Kallen tilalle jynssäystöihin ja Kalle lähetetään ”komennukselle” sotilaskotiin.

Kalle on tottunut kotiselkosten tapaan ”tekeytyä ovelalla tavalla vaatimattomiksi”. Kun hän on puhdistanut kiväärinsä viimeisen päälle, hän vie sen tarkastettavaksi sanoen: ”Herra alikersantti, ei kait tämä alikersantti Päätalon kivääri vielä kelpaa. Meikäläinen kun on ensikertalainen…”

Tapa ei kuitenkaan toimi armeijassa. Esimies ottaa puheen kirjaimellisesti ja vastaa ärtyneenä: ”Jaa että ei kelpaa! Mitä, jumaliste, alokas Päätalo tulee semmosta jankuttamaan, jos kerta tietää jo itse, että kivääri ei ole vielä puhdas? No minä uskon että se ei ole…! Jatkakaa jynssäämistänne niin pitkään, että edes uskotte kiväärinne olevan puhtaan!”

Kohtauksessa Päätalo kertoo taas, miten Kalle mokaa, koska ei hallitse itselleen vieraita sosiaalisia tapoja. Samalla tulee esitellyksi myös Kallen esimerkillinen ahkeruus ja huolellisuus.

Itsevähättelyyn lankeamalla Kalle myös kieltäytyy aliupseerikoulusta: ”Ei meikäläisestä ole, herra alikersantti. Meikäläinen kun…” 

”Minua jo harmitti estelyni. Erityisesti se, että minulta oli taas karannut tuo tuttu ei meikäläisestä vale-estely, joka oli tyypillinen kotiseutuni vaatimatonta teeskenteleville ihmisille. Olin jopa sanonut sen samalla imelänmairealla äänellä, jolla se sanottiin kotipuolessani.”

Kallella on taipumus tuntea häpeää asioista, jotka hän tietämättään tekee väärin, samoin kuin yleensä luonteenlaadustaan: ”Miksi olin yhä niin herkkä ja lapsellinen, että täälläkin koti-ikävä oli pahin vaivani! Maa oli sodassa, kävi epätoivoista taistelua vapaudestaan, mutta minun mielikuvani siirtyilivät vain kotikyläni ja perheeni evakkopaikan välillä.”

Ehättämällä ensin moittimaan itseään Kalle vie aseet lukijalta, joka kenties haluaisi arvostella häntä tuolloin ”epämiehekkäänä” pidetystä tunteellisuudesta.

Päätalon elämäkerran kirjoittanut Ritva Ylönen nimittää tätä Iijoki-sarjan alkupuolen perusteella ”antinaissankariksi”. Ahdistetun maan perusteella Kalle voisi kutsua myös ”antisotasankariksi”.  Syvemmin katsoen molemmissa on kyse kerrontastrategiasta.

Välirauhan alku

Rauhan tultua asevelvolliset eivät enää laulaneet marssilla Sillanpään Marssilaulua, vaan laulujen aiheet muuttuivat kevyiksi. Tässä Päätalo onnistuu kuvaamaan yksityiskohdan kautta yleistä mielialan muutosta.

Myös romaanin loppuosassa on Myrskystä tuttuja tapahtumia: Kalle varastaa limppuja ja lihaa, mutta hävikin tultua ilmi tunnustaa tekonsa samoin kuin hänen jälkeensä kaksi toveriaan. Uskovainen talousaliupseeri ymmärtää sotilaita vaivaavan nälän ja antaa anteeksi.

Toinen Myrskystä tuttu tapahtuma on Kallen Rovaniemellä tapaama nainen, jolta Kalle saa Petsamossa tyrmäävän kirjeen.

Kaukon tavoin Kallen joutuu Petsamoon, kun pioneerit viedään korjaavat Jäämeren tietä ja siltoja. Lisäksi puretaan lastia Liinahamarin satamassa sekä miinoitetaan itärajaa.

Myös muut Lapin jätkien kuulut paikkakunnat kuten Savukoski tulevat tutuiksi. Kalle suunnittelee puhuvansa niistä myöhemmin ikään kuin olisi ollut töissä noilla seuduilla eikä armeijassa.

Keittiöpossuksi

Muut asevelvolliset tekevät parhaansa yrittääkseen vältellä ”naisten töitä”. Kalle sen sijaan ilmoittautuu jo heti alkuun vapaaehtoiseksi perunateatteriin, sillä keittiössä saa ”olla tuntikausia vapaana alokkaan jatkuvasta pelkotilasta ja jännityksestä. Lisäksi olin voinut uppoutua tekemään työtä siviiliaikojeni tapaan.”

Innokkuus ja ahkeruus palkitaan: Kalle saa palkaksi ylimääräistä ruokaa.

Kun kysytään vapaaehtoisia keittiöpossuksi, Kalle ilmoittautuu, koska on kuullut, että näin voi välttää varsinaisen sotimisen.

Kun Kallen on ensimmäisen kerran tehtävä hernekeittoa, hän herää tunnollisena luonteena aamuyöstä, jotta ehtisi panna keiton ajoissa tulelle.

Romaanin lopussa Kalle ylenee jopa keittiömieheksi. Lottien keittotaito osoittautuu kuitenkin Kallea paremmaksi. Lopulta löytyy syy soppakanuunan heikkoon kuntoon.

Välirauhan aikana Kalle Ilmari Vouvilan, joka toimii suutarina. Ystävyys Vouvilan kanssa jatkuu sodan jälkeen Tampereella.

Yksi Iijoki-sarjan teemoista, sota nähtynä töpinän miesten kautta, alkaa siis hahmottua.

Iijoki-sarja vs. Koillismaa-sarja

Sarjojen tekniikka on erilainen. Iijoki-sarja on minäkerrontaa, joten näkökulma on ainoastaan Kallen. Henkilöitä on paljon ja he ovat elävästi kuvattuja, mutta heitä voidaan kuvata vain, kun he tapaavat Kallen ja vain ulkoapäin heidän käytöstään, eleitään ja puheitaan sekä lisäksi sitä mitä he itsestään ja vaiheistaan kertovat.

Sen sijaan Koillismaa-sarjassa on useita näkökulmia ja saamme tietää useiden henkilöiden ajatukset ja samalla myös salaisuudet.

Yleensä Iijoki-sarja yltää Koillismaa-sarjaa syvemmälle, mutta nimenomaan talvisodan kuvaus on poikkeus. Ahdistetussa maassa pelkkä päähenkilön näkökulma on rajoitus, varsinkin kun Kalle on koko sodan ajan vain koulutuksessa.

Sen sijaan Myrskyssä Koillismaassa on tapahtumia ja paikkoja, joita kirjailija ei ole itse kokenut mutta jotka hän onnistuu elävästi kuvaamaan. Romaanin on harvinaisen monipuolinen sodan kuvaus: näkökulmina on kotiseudulle jääneitä siviilien, eri rintamilla taistelevien, evakkojen Pohjanmaalla ja Kaukon armeijan koulutuksessa.

Myrskyn ylittää monipuolisuudessa vain Paavo Rintalan Nahkapeitturien linjalla, jonka henkilöt ovat eri puolilta maata ja jossa on mukana myös yhteiskunnan päättävää eliittiä.

Toki Iijoki-sarja kokonaisuutena toi sotilaiden kuvaukseen merkittävästi uutta, sillä siinä kuvataan pääosassa muuta kuin rintamatapahtumia. Usein unohtuu, että armeijassa oli paljon muita kuin varsinaisia taistelijoita.

Saattaa myös olla, että poikkeavan jännittäviin ja koskettaviin tapahtuviin keskittyvät kuvaukset antavat sodasta yksipuolisen kuvan. Sodan aikanakin suurin osa päivistä oli aivan tavallisia, usein suorastaan tylsiä – aivan kuten Iijoki-sarjassa.

Ei isänmaallisuutta sanoissa mutta kyllä teoissa

Jenni Janatuinen toteaa, että Iijoki-sarjasta puuttuu isänmallinen paatos. No, sitä tuskin oli sodan jälkeen muissakaan teoksissa. Itse asiassa se puuttui jo sodan aikana teoksista, jotka jäivät kestäviksi, kuten Pentti Haanpään klassikko Korpisotaa.

Isä Hermanni ei salli Kallen liittyä suojeluskuntaan. ”Mulla ja sulla ei ole isoja menetettäviä. Huono selekäreppu ja voirassia ja pihkaset ryysyt. Niissä ei ole vahinkoa viepikö venäläinen vain kiinalainen eli vaikka hottentotti…” Kun Kalle puhuu isänmaasta, Hermanni vastaa: ”Käytä helevitissä, ehki, pienempää sannaa! Syntymämaasi tämä on eli tekomaasi.”

Janatuinen kuitenkin myöntää sen, minkä yllä on nähty: ”Asenteet muuttuivat kun todellinen vaara uhkasi vieläpä konkreettisesti omaa kotia”. Osansa toki lienee Neuvostoliiton oikeudettomana pidetyllä hyökkäyksellä, sillä eihän Kalle vapaaehtoiseksi lähtiessään tiedä, mitä kohtaa Suomesta hän joutuu puolustamaan.

Vaikka paatos puuttuu, Kalle osoittaa isänmaallisuutensa täyttämällä velvollisuutensa yli esimiesten vaatimusten. Sen enempää koulutusaikana kuin myöhemmin hän ei voi hyväksyä vänrikkinsä ohjetta, että ”armeijassa on tehtävä vain se mitä käsketään”. Kirjailija lisää Iijoki-sarjassa harvinaisen kannanoton vuosikymmenien perspektiivistä: ”Jos sitä olisin noudattanut ja jos kaikki suomalaiset sotilaat olisivat sitä noudattaneet, ei maamme tänä päivänä olisi itsenäinen valtakunta, eikä sillä olisi siihen oikeuttakaan.”

Sen sijaan teoksen Myrskyssä Koillismaassa isänmaasta puhutaan myös suoraan.

Jätän jokaisen tulkittavaksi, onko kyse siitä, että vuonna 1960 puhe isänmaasta ja vapaudesta oli julkisuudessa hyväksyttyä mutta 1972 ei vai toimiko kirjailija 1960 yleisön odotusten mukaan mutta 1972 saattoi olla rehellinen.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa Päätalon romaanista Myrsky Koillismassa kaksi artikkelia, joista ensimmäinen käsittelee talvisodan kuvausta ja toinen välirauhaa, jatkosodan ja Lapin sodan kuvausta.

Blogista löytyy artikkelini Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, jossa kuvataan talvisotaa, ja toisesta osasta, joka kuvaa välirauhaa ja jatkosotaa.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Kallen kalpea talvisota.
http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kallen-kalpea-talvisota/

Hirvesnoro, Kai: Päätalon matkassa. Johdatusta Iijoki-sarjaan. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2013.

Janatuinen, Jenni (nykyisin Kirves, Jenni): Miehenkuva. Kalle Päätalon perintö. Johnny Kniga 2005.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Torkki, Juhana: Puhevalta. Kuinka kuulijat vakuutetaan. Otava 2006.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Sodassa

Sodassa kertoo, miten kansallisten tieteiden parissa työskentelevä intellektuellipariskunta Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio koki talvisodan ja välirauhan.

Sodassa (2001) on kolmas osa Valistuksen sukutarina -kirjasarjasta, jonka Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion tytär Katarina Eskola on toimittanut vanhempiensa kirjeistä ja päiväkirjoista.

Ensimmäinen osa Kahden (1999) käsittää ystävyyden ja seurustelun vuodet 1920-7. Toinen osa Yhdessä (2000) kuvaa kihlausaikaa ja avioliiton kymmentä ensimmäistä vuotta 1928-1939.

Kaksi erilaista rakkautta

Kerron ensin vähän henkilöistä.

Martti Haavio (1899-1973) ja Elsa Enäjärvi (vuoteen 1922 Eklund, 1902-1951) kuuluivat itsenäisyyden ajan ensimmäiseen ylioppilaspolveen.

Puhun pariskunnasta jatkosta etunimillä, koska sukunimen toistaminen olisi liian hankalaa.

Martti rakastui Elsaan ensisilmäyksellä. Rakkaus oli eros-rakkautta: intohimoista pyrkimistä toisen luo. Kun Elsa ei vastannut Martin tunteisiin vaan ihastui tavan takaa muihin miehiin, Martti oli epätoivoinen ja mustasukkainen ja hänen rakkautensa yltyi suoranaiseksi maniaksi.

Onneksi Martilla oli purkautumistie: hän ilmaisi tunteensa P. Mustapään runoissa ironisesti etäännetyssä muodossa. Päiväkirjassaan hän ilmaisi suoraan kiihkeän haltioituneet ja epätoivoiset tunteensa, mutta poisti ne julkaistessaan Nuoruusvuodet (1972). Ilmeisesti muistot olivat edelleen liian kipeitä tai Martti ei vain enää pystynyt eläytymään niihin. Joka tapauksessa Martti leikkasi omastakuvastaan puolet pois, jolloin teoksesta tuli asiallinen ja ulkoiseen keskittyvä.

Lisäsyynä oli toinen avioliitto, jonka takia Martti poisti myös Elsaan liittyvät asialliset kohdat. Martin toinen vaimo Aale Tynni-Haavio teki samoin toimittaessaan jatkon Olen vielä kaukana (1978).

Kun Elsa ”mykistettiin”, kuten Katarina Eskola ilmaisee, molemmista kirjoista poistettiin sukupuolten vuoropuhelu. 20-luvun ylioppilaselämä oli epäilemättä miesvaltaista, sillä Akateeminen Karjala-seura oli vain miehille. Mutta nyt siitä annettiin vielä miesvaltaisempi kuva kuin se todellisuudessa oli ollut.

Elsa toimi tasa-arvoisesti miesten kanssa julkisella näyttämöllä. Martti veti hänet Ylioppilaslehteen, jossa hän peri tämän paikan toimitussihteerinä.

Pari kuului myös Tulenkantajiin, sen ns. kansalliseen siipeen, Martti runoilijana ja Elsa kirjallisuuskriitikkona.

Elsa ei antanut ihastumisen viedä vaan käytti järkeään miettimällä, millaisen avioliiton ja elämänkumppanin hän haluaa. Hän halusi saada kaiken: avioliiton, lapset, uran ja mahdollisuuden osallistua kansalaistoimintaan ja vaikuttaa yhteiskuntaan.

Ratkaisu oli ystävyyteen (lat. filia) ja kunnioitukseen (kr. time) perustuva rakkaus Marttiin.

Pari kihlautui uudenvuodenaattona 1927. Avioliitto solmittiin joulun alla 1929.

Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten sivistyneistöperhe

Avioliitolla oli edellytykset muodostua tasa-arvoiseksi kumppanuudeksi. Elsa ja Martti olivat suurin piirtein samanikäisiä ja heillä oli samantasoinen koulutus: molemmat olivat väitelleet kansanrunoustieteestä. Koska he työskentelivät samalla alalla, he saattoivat auttaa toisiaan lähteiden keruussa ja kirjoitusten tyylin hiomisessa. Heitä yhdisti myös suomalaiskansallinen ideologia ja kiinnostus kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

Itsestään selvästi Elsa kuitenkin oletti, että nimenomaan Martti tulee julkaisemaan tärkeitä kirjoja, ja kehotti tätä ottamaan päämääräksi pyrkiä kansanrunouden professoriksi.

Tuolloin perheen perustaminen merkitsi itsestään selvästi, että vaimo vastasi kodin ja lasten hoidosta. Toki palvelijat tekivät keskiluokan perheissä enimmät suorittavat työt ja perheenäiti oli ikään kuin työnjohtaja. Apulaisia sai tuolloin helposti ja halvalla, mutta he vaihtuivat usein ja uusia joutui taas opettamaan.

Lapsia syntyi viisi: Elina (myöhemmin Haavio-Mannila) 1933, Marjatta (myöhemmin Koskijoki) 1935, Matti 1938, Katarina (myöhemmin Eskola) 1940 ja Magdalena (myöhemmin Jaakkola) 1943.

Eskola nimittää Elsan rakkautta arkirakkaudeksi. Risto Saarisen termein se oli pragmaa, auttavaa rakkautta. Martti sai täysin omistautua työlleen, kun taas Elsa, joka jatkoi tutkimustyötä ja muuta kirjoittamista kotona, keskeytettiin usein.

Haaviot olivat ajan johtavia sivistyneistöperheitä, suoranainen julkkisperhe, jonka haastatteluja ja perhepotretteja julkaistiin lehdissä.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet erosivat AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Ajan kolmi-nelikyppisen kulttuurieliitin keskustelut julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Ainoa aviopari oli Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori), joka oli toinen kahdesta naisesta. Kukaan osanottajista ei osannut odottanut sotaa.

Aikuiset lapset eivät tienneet isän sotavaiheista

Talvisodan aikana Martti palveli Kannaksella kenraali Öhquistin esikunnassa, joka enimmäkseen sijaitsi Saarelan kartanossa lähellä Viipuria.

Esipuheessaan Katarina Eskola kertoo, että perheen lapset eivät aikuisinakaan tienneet edes, miten kauan isä oli ollut poissa ja mitä hän oli sota-aikana tehnyt. Ei, vaikka asia oli kerrottu Martti Haavion postuumissa muistelmateoksessa Olen vielä kaukana. Perheessä oli ristiriitoja, sillä isä oli vaimonsa ja lasten äidin kuoltua kuoleman jälkeen mennyt uuteen avioliittoon Aale Tynnin kanssa ja aikuiset lapset kannattivat 60-luvun radikalismia.

Sen sijana edesmenneen äidin sota-ajan selviytymistarinat elivät perheen lasten keskuudessa. Niistä vanhimmat lapset muistivat itsekin osan, jokainen vähän eri muodossa.

Sodan syttyminen oli yllätys

Yhdessä-teoksen lopussa kuvataan YH-aikaa aina Martin kirjeeseen 30.11. ja Viipurin ensimmäisten pommituksiin: ”Viipuri on tyhjä.”

Elsa ja Martti ovat niin hyvin informoitu kuin kukaan suomalaisista siviilipuolella ylipäänsä saattaa olla. Läheisiin ystäviin kuuluu esimerkiksi sisäministeri Urho Kekkonen. Silti he – kuten useimmat muutkaan siviilit – eivät usko sotaan.

Elsa, joka on syksystä 1939 ollut lastensa ja apulaistensa kanssa evakossa perheen kesähuvilalla Sammatissa, lähtee Helsinkiin marraskuun lopussa tapaaman Marttia.

Aarni Krohnin teoksessa 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit kerrotaan, että tuomiosunnuntaina 26. marraskuuta Elsa ja Martti ovat visiitillä sisäministeri Urho Kekkosen luona. Vieraiden joukossa on myös muita samasta opiskeluajan ystävien piiristä: Lauri Hakulinen vaimoineen ja Kustaa Vilkuna.

Tuolloin Elsa kiittää opetusministeriö Hannulaa siitä, että koulut on jälleen avattu ja perheet päässeet taas yhteen. ”Koko elämähän on mennyt sekaisin kun perheet ovat hajallaan”, Elsa valittaa. Kekkonen kuitenkin arvostelee Hannulaa koulujen avaamisesta, tällä ei ollut hallituksen lupaa siihen. Vilkuna tiedustelee Kekkoselta, onko tilanne ennallaan ja Kekkonen vastasi että on.

Elsa jää kaupunkiin ja joutuu kokemaan Helsingin ensimmäiset pommitukset 30. marraskuuta.

Martin nuoremmalle veljelle, kirkkoherra Jaakko Haaviolle Elsa kirjoittaa 2. joulukuuta (lainannut Jaakko Haavio: Ajalla vaaran vaivan): ”Kaksi ilmapommituspäivää olin Helsingissä. Ne olivat kauheita päiviä, kun olin miltei liikuntakyvytön. Pahimman hälytyksen aikana menin metsään. Näin, miten ryssän kone paloi Munkkiniemessä.”

Pidättyviä rakkauden ilmauksia

Pommien lisäksi Elsaa uhkaa keskenmeno. Elsa ja Martti ovat ihan tarkoituksella tehneet lasta lokakuun alussa ennen Martin lähtöä YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin).

Pari ilmaisee tällaiset asiat hyvin pidättyvästi. Martin kainosta ilmauksesta ”Kiitos sinun suurenmoisuudestasi” voi päätellä, että tapaaminen on ollut lemmekäs.

Edellisessä osassa Yhdessä Elsa on tehnyt matkan Helsinkiin ja onnittelee Marttia nimipäivän johdosta: ”Kävin tohtori T:llä, joka varmisti asian [= raskauden]. Heinäkuun 2:n päivän tienoilla [on laskettu aika].” Odotettu lapsi oli kirjan toimittaja Katarina Eskola, joka syntyi muutama päivä ennen laskettua aikaa kesäkuun lopussa 1940.

Avioliittonsa aikana Haavioilla ei ole tapana kirjoittaa tunteistaan toisiaan kohtaan, mutta sodan aikana he tekevät niin, joskin hillitysti. ”Ajattelen sinua aina”, Elsa päättää kirjeensä 1. joulukuuta ja vähän myöhemmin: ”Rukoilen puolestasi ja ajattelen sinua.”

Martti on luonnollisesti hyvin huolissaan raskaana olevasta vaimostaan, ja huolta lisää se, että kenttäposti on alkuun hidas ja epäluotettava. Siksi tieto, että Elsa on päässyt takaisin Sammattiin ja kaikki on hyvin, välitetään Martille myös ystävien kautta.

Erossa olo saa varsinkin Elsan kirjoittamaan säännöllisesti, lähes joka päivä. Myös Martti kirjoittaa aina tilaisuuden tullen, joskin harvemmin ja lyhyemmin. Jo kortin tulo on kuitenkin Elsalle tärkeää: se on merkki siitä, että mies on elossa.

Elsa vakuuttaa, että häntä kiinnostavat kaikki Marttia koskevat asiat, mutta erityisesti hän kyselee miehen terveydestä. Siitä vaimo huolehtii parhaansa mukaan antamalla ohjeita ja lähettämällä ruokatarvikkeita ja vaatteita. ”Kirjoita, tarvitsetko jotain, niin lähetän heti”, Elsa vakuuttaa.

Helsingin Sanomien arvostelija piti aikoinaan koomisena sitä, että Martin vilustuminen on Elsalle suuri huolenaihe. Sitä se ei ollut: Elsalta oli aikoinaan kuollut pikkuveli ja -sisar. Ja sota-aikanakin kuoltiin myös vähemmän myös dramaattisista syistä kuin vihollisen luodeista tai pommeista.

Kymmenvuotishääpäivän edellä molemmat puolisot kertovat, mitä toinen hänelle merkitsee. Martti kiittää siitä, ”miten sanomattoman onnen olen saanut elämässä osakseni, kun olen saavuttanut sinut.” Elsa tunnustaa: ”mitä kauemmin olen ollut naimisissa kanssasi, sitä enemmän olen sinua rakastanut.”

Käytännön asioiden hoitoa

Paljon tilaa vie käytännön asioista kuten palkasta ja vuokrasta huolehtiminen. Samalla Elsa pitää Martin kiinni kodissa kertomalla arkipäivän asioista ja lasten kuulumisista. Toisaalta hän kertoo Martille pitävänsä yllä lasten muistoa isästä puhumalla tästä lasten kanssa.

Yleiset ja yksityiset asiat ovat kirjeissä rinnan yhtä tärkeinä. Rauhanneuvottelujen alkamisen jälkeen Elsa kertoo ”toisenkin suuren ilosanoman”: puutarhamaalle on saatu mutaa.

Puutarhan uutiset, varsinkin pussiperunat, saavat Martin innostumaan. Sen sijaan kun Elsa rauhanteon jälkeen hätäilee vuokra-asioista, Martti tuntee, että puhe tulee kuin toisesta maailmasta, jossa valitetaan turhaan pikkuasioista. Martti osaa kuitenkin esittää moitteensa niin hienovaraisesti, että Elsa pyytää anteeksi ja kiittää siitä, että mies viimeinkin kertoo, miten raskasta hänellä on sodan aikana ollut.

Martti opastaa amerikkalaista sotakirjeenvaihtajaa

Vaikka Martti on kenraalin esikunnassa, hän kirjoittaa yleisistä asioista lyhyesti ja asiallisesti, mikä ehkä johtuu vaitiolovelvollisuudesta ja tiedosta, että sotasensuuri  lukee kirjeet. Elsalla on enemmän aikaa esittää spekulaatioita suurvaltapolitiikasta.

Kun joku tuttava vähättelee Martin osuutta ja sanoo tämän olevan ”siviilitöissä mutta sotilaspuvussa”, miehelleen aina lojaali Elsa suuttuu. Martti sen sijaan myöntää, että totta se oli.

Silti Martti tuomitsee Helsingissä olevat ystävänsä. Erityisesti häntä suututtaa se, että toisten armeijassa oloa käytetään itsekkäästi hyväksi, kun virkoja jaetaan uudelleen Suomalaisen kirjallisuuden seurassa. Jo talvisodan aikana Martti Haavion entisen ystäväpiirin tilalle tulevat ainakin osittain upseeritoverit. Yhteys näiden kanssa jatkuu välirauhan aikana, kun aseveljet järjestäytyvät.

Joulukuussa 1939 Martti kertoo opastaneensa Kannaksella rintamamiesten pariin naistoimittajaa, jolla oli ”käskykirje kaikkein korkeimmalta taholta”, siis Mannerheimilta. Katarina Eskola on selvittänyt, että kyseessä oli Martha Gellhorn, Ernest Hemingwayn kolmas vaimo ja presidentti ja rouva Rooseveltin ystävä. Gellhornia opastaessaan Martti Haavio antautuu kirjeissään kerrankin avoimesti tunteellisen isänmaalliseksi sanomalla, että sotilaat ansaitsevat uudet Vänrikki Stoolin tarinat.

Gellhornin kaksi reportaasia talvisodasta sisältyy hänen kirjaansa The face of war. Elokuvassa Gellhorn and Hemingway (2012) on pari kohtausta talvisodasta.

Sukulaistädin tavat ärsyttävät evakossa

Elsalla on moneen muuhun verrattuna asiat hyvin: hänen ei ole tarvinnut mennä vieraiden nurkkiin. Toki hänellä on Sammatin huvilassa sopeutumista maalaisoloihin, mm. sähkön puutteeseen ja pitkiin välimatkoihin.

Aktiivista Elsaa vaivaa myös uutisnälkä: posti ja siis lehdet saapuvat vain kolme kertaa viikossa. Kun Elsa saa hankituksi radion, hän kuuntelee myös ulkomaiden lähetyksiä.

Elsa hoitaa myös yksityisesti sotapropagandaa: hän lähettää ulkomaisille ystävilleen kirjeitä, joissa hän kertoo asioista Suomen kannalta.

Kun Elsan luo evakkoon saapuu vanha sukulaistäti, syntyy ristiriitoja, sillä tädin vanhanaikaiset käsitykset siisteydestä ärsyttävät Elsaa. Koska sodan aikana pikkuasioista ei sovi marista ja näin raskauttaa armeijassa olevaa miestä, Elsa paljastaa asian Martille vasta sodan jälkeen. Omille sukulaisilleen Elsa voi onneksi kirjoittaa avoimesti, ja tunteiden tuuletus helpottaakin hänen oloaan.

Koska Elsa tekee kotona tutkimus- ja muuta kirjoitustyötä eikä nykyisiä kotitaloustöitä helpottavia koneita ole, hän tarvitsee parikin kotiapulaista hoitamaan taloutta ja lapsia. Siksi hän tuomitsee jyrkästi sen, että kotiapulaiset haluavat osallistua sotaponnistuksiin ja epäilee syyksi lähteä lottatehtäviin ”eroottista motiivia”.  Nainen siis tuomitsee kärkkäästi toiset naiset, vaikka miesten lähtöä vapaaehtoisesti ei ole tapana leimata silkaksi seikkailunhaluksi. Toki Elsa on oikeassa siinä, että lapset tarvitsevat hoitajaa, mutta huomaamattaan hän samastaa oman etunsa isänmaan etuun.

Ruotsiin vai ei?

Elsa ei moraalisista syistä halua lähteä Ruotsiin kuin viimeisessä hädässä, sillä hän ei halua antaa huonoa esimerkkiä. Martti luottaa vaimonsa kykyyn arvioida, milloin on syytä lähteä.

Muulloin päättäväinen ja järjestelykykyinen Elsa viivyttelee kuitenkin toimeen ryhtymistä, mihin ehkä vaikuttaa raskauskin. Maaliskuussa junat ovat täyteen varattuja, joten Elsa ei ehkä olisi onnistunut lähtemään, jos se tuolloin olisi näyttänyt tarpeelliselta.

Nykyisin tiedetään, että lapsille kaikkein traumaattisinta on ero äidistä, ja he kestävät pommitukset ja muut sodan hirveydet paremmin kuin saavat olla äidin kanssa. Elsa raportoikin, että ”tytöt eivät ole erityisen jännittyneitä sodasta”. Normaaliuden vaikutelmaa Elsa pitää yllä muun muassa jatkamalla perheen juhlatapoja.

Kotirintamalla ei ymmärretä rintamatilanteen vakavuutta

Elsa kaipaa avoimesti rauhaa, joka hänelle merkitsee voittoa. Mutta kun rauha 13. maaliskuuta solmitaan, se merkitsee alueluovutuksia, jotka tulevat sokkina.

Elsakin on elänyt muun kotirintaman tavoin sotapropandan lumoissa ymmärtämättä todellista rintamatilannetta. Elsa kysyykin ihmeissään mieheltään, miksi rauha tehtiin. Martti vastaa suoraan, ettei armeija olisi kestänyt enempää.

Rauhan tultua Martti raportoi kuulleensa monen sanoneen, että ”raja ei jää tähän”. Sen sijaan Elsa toteaa, että ”en kammoa tällä hetkellä mitään niin kuin sotaa”. Ensimmäisestä maailmansodasta Martti on oppinut, että suursodan aikana asiat kääntyvät ylösalaisin monta kertaa ja mitä tahansa voi tapahtua. Niinpä hän panee toivonsa lopulliseen rauhansopimukseen, jolloin ”ympärysvallat” (tätä ensimmäisen maailmansodan termiä Martti käyttää Englannista ja Ranskasta) muistavat Suomen kärsimän vääryyden.

Välirauhan aikana Elsa alkaa propagoi suurperheitä

Heti sodan jälkeen Elsa lähettää Uudelle Suomelle heti rauhan jälkeen kirjoituksen, jossa hän tekee asiallisesti selkoa, että sodasta on tehtävä kolme johtopäätöstä. Kaikkein tärkeintä on armeijan vahvistaminen, ja toiseksi diplomatian tehtävä on turvata, ettei Suomi jää toiste yksin. Kolmas johtopäätös on, että suomalasia on liian vähän ja väkiluku on saatava kaksinkertaiseksi.

Ihanteeksi Elsa asettaa kuusilapsisen perheen, koska vain se takaa väkiluvun riittävän kasvun. Elsa elää niin kuin opettaa: hän synnyttää jatkosodan aikana 1943 viidennen lapsen Magdalenan, kuudes raskaus päättyy keskenmenoon.

Lasten synnyttäminen ei tietenkään riitä, vaan heidän elinolonsa on turvattava ja perheitä avustettava. Elsa alkaakin propagoida aktiivisesti myös jälkimmäistä asiaa. Näin syntyy naisten yhteistyö yli puoluerajojen ja perustetaan Väestöliitto 1941.

Kun pariskuntaa on aiemmin yhdistänyt kiinnostus samoihin kansallisiin ja kirjallisiin asioihin, nyt miehen ja vaimon mielenkiinto alkaa suuntautua eri asioihin. Samalla sotaolot saavat heidät seurustelemaan pääasiassa oman sukupuolensa edustajien kanssa.

Mustapään runoja talvisodasta

P. Mustapään runoista tunnetuin talvisotaan liittyvä on Satakieli Monrepo’ssa, jonka alussa kuunnellaan satakieltä Monrepos’ssa, siis Viipurissa, ja lopussa ollaan ”Lappeenrannan tiellä – kolkon katkeralla miellä”. Runo ilmestyi kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle (1945).

Muita talvisotaan liittyviä runoja kokoelmassa ovat Kuoleva kantaäiti, Juomalaulu ja runon Kyynikot loppuosa. Katarina Eskolan mielestä myös Sinivuokkoja leppiä kasvavalla rinteellä, jossa ”me sotilaat karheat” ensin torjuvat niin hempeän asian kuin sinivuokkojen poimimisen mutta sitten kuitenkin poimivat niitä, liittyy talvisotaan, sillä Martti kotoutettiin talvisodasta toukokuun alussa.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista kirjoittamiini arvosteluihin (Kanava 6/2000, 9/2001 ja 7/2002, kaksi ensimmäistä paljon lyhentäen) ja Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmiin: Talvisota eri aikojen peilissä 2. osa Talvisota aikalaisten kirjeissä ja päiväkirjoissa sekä Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Olen kirjoittanut blogiini artikkelin myös seuraavista osista Itään ja Autius lehtipuissa, jotka käsittävät jatkosodan alusta ja päättyvät Elsan kuolemaan 1951.

Wikipedian artikkkelit: Elsa Enäjärvi-Haavio, Martti Haavio ja Katarina Eskola.

Kirjallisuutta

Gellhorn, Martha: The face of war. Hart-Dawis 1959.

Haavio, Jaakko: Ajalla vaaran, vaivan. Kirjapaja 1976.

Haavio, Martti: Olen vielä kaukana. Martti Haavio – P. Mustapää 20-luvun maisemassa. Toim. Aale Tynni-Haavio. WSOY 1978.

Haavio, Martti: Nuoruusvuodet.  Kronikka vuosilta 1906-1924. WSOY 1972.

Krohn, Aarni: 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit. Tammi 1989.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.