Miksi sotaromaanit?

Me elämme elämäämme eteenpäin, mutta me ymmärrämme sitä taaksepäin.”

Tämä Kierkegaard-lainaus Eeva-Kaarina Arosen romaanista Hän joka näkee on paras selitys siitä, miksi tulin kiinnostuneeksi Suomen sota-ajasta ja sitä kertovista romaaneista.

Nuorena Suomen sota-aika tuntui olevan kaukana menneisyydessä. Vietnam oli ”meidän sotamme”.

Yksikään suvustani ei ollut kuollut missään 1900-luvussa eikä meillä ollut evakkotaustaa. Sota ei ollut meillä tabu, mutta isäni ei pilannut lapsuuttani sotatraumoillaan, jos niitä ylipäänsä olikaan.

Harrastinkin pitkään muiden maiden historiaa. 60-luvulla olinkin kiinnostunut holokaustista ja 70-luvulta alkaen gulagista. 2000-luvun alussa virisi kiinnostus Saksan vastarintaliikkeeseen, kun minulla oli tilaisuus sen jäsenten omaisia.

porvoo-nayttely-nuortenosasto

Suomi hiipi mukaan huomaamatta. Itsenäisyyden ajan historian kurssilla professori Eino Jutikkala soitti meille nauhalta presidentti Risto Rytin radiopuheen jatkosodan alussa. Huomasin että Jutikkala oli sitä kuunnellessaan selvästi liikuttunut. Mutta heti sen jälkeen hän pamautti, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Ryti valehteli, ettei tiennyt kauttakulkusopimuksesta. Opin, että voi omia tunteita ja kokemuksia ei pidä kieltää, mutta tapahtuma-ajan tulkintoihin ei tule jäädä.

Jutikkala vei meidät katsomaan elokuvaa Näin taisteli sinun isäsi. Siitä arvasin, että sota-ajan taisteluja kysytään tentissä ja opettelin ne ulkoa. Vasta Wolf H. Halstin muistelmista opin, mistä puna-armeijan hankaluudet Kannaksen ja itärajan taisteluissa johtuivat. Samalla tutustuin sotaa edeltävään arvomaailmaan.

Vietnamin sota päättyi vapunaattona 1975. ”Saigon on meidän”-huuma sai minut ymmärtämään, miltä Viipurin valtaus 1941 oli suomalaisista tuntunut. Osaltaan se johdatti pikemmin havainnoimaan kuin tuomitsemaan.

Vastaavia rinnastuksia löytyi muitakin, eikä ideologia näyttänyt olevan mitenkään ratkaiseva. Aivan samalla tavalla kuin suomalaiset olivat ilmoittautuneet vapaehtoisiksi, olivat toimineet neuvostoliittolaiset komsolnuorukaiset. Ja vaikka suurlähettiläs Joseph P. Kennedy oli kannattanut Neville Chamberlainin myöntyvyyspolitiikka, hänen poikansa Joe nuorempi ja Jack olivat ilmoittautuneet USA:n asevoimiin jo ennen Pearl Harboria.

Kohta, joka kosketti minua eniten, oli Aleksandr Solženitsynin Syöpäosaston kuvaus lääkäri Vera Gangartista, jonka nuoruudenrakastettu oli kaatunut sodassa. ”Ja siitä alkaen tuo sota saattoi olla mitä tahansa: oikeudenmukainen, sankarillinen, isänmaallinen tai pyhä – Vera Gangartille se merkitsi viimeistä sotaa. Sotaa jossa hänen sulhasensa mukana oli surmattu hänetkin.”

80-luvulla tein Porvoon kaupunginkirjastossa kirjanäyttelyitä mm. Venäjän historiaa kuvaavista romaaneista, vakoilusta, talvisodasta ja Karjalasta. Nuorten osastolle tekemäni näyttelyn otsikko Miksi ammuimme toisiamme? on peräisin saksalaisen Heinrich Böllin ja neuvostoliittolaisen Lev Kopelevin kirjasta. Kopelev on kommunisti Rubinin esikuva Solženitsynin romaanissa Ensimmäinen piiri.

porvoo-nayttely-talvisota-1989

Työn ohella jatkoin Suomen ja yleisen historian opiskelua Helsingin yliopistossa. Tehdessäni seminaariesitelmän siitä, mitä diplomaatti- ja Punaisen Ristin asiakirjat kertoivat neuvostosotavankien kohtelusta Natsi-Saksassa, tulin kumonneeksi (muuten minuun suuresti vaikuttaneen) Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristossa esittämän väitteen, että syy oli perimmältään Neuvostoliiton.

Minua kosketti erityisesti Lasse Raustelan turkulaisten veljesten sota-ajasta kertova Vahdinvaihto-sarja. Aloin suorastaan pelätä, miten 16-vuotiaana suojeluskuntapoikana Turun ilmatorjunnassa toimineen Eskon kävisi 21-vuotiaana puna-armeijan suurhyökkäyksen aikana 1944.

Ensimmäinen julkaistu artikkeli käsitteli Raustelan sarjaa ja julkaistiin otsikolla Suonalainen sankari Tyyris tyllerössä 1/1992. Vielä kun palasin Leijonien mukana Milanon MM-kisoista keväällä 1994 ja kaksi hävittäjää ilmestyi kunniavartioksi koneen vierelle, en voinut olla muistamatta, että Esko oli (fiktiivisesti) osallistunut ilmatorjuntaan, joka oli suojellut Helsinkiä 50 vuotta aiemmin suurpommitusten aikana 1944.

Heikki Ylikankaan väitti tutkimuksensa Tie Tampereelle pohjalta Pentinkulman päivillä (Hiidenkivi 5/1994), että Väinö Linna oli ollut Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa uskaltanut kertoa ”koko totuutta” valkoisesta terrorista eli Ylikankaan esiin nostamia teloituksia Tampereen valtauksen jälkeen. Mielestäni historiantutkija Ylikangas ei ollut ymmärtänyt asian ydintä: se, mikä on historian kannalta lukumääräisesti pahinta, ei ole sama kuin se, mikä fiktiossa liikuttaa ihmisiä eniten. Ensimmäinen artikkelini Kanavassa 1995 käsitteli Pohjantähden kuvausta valkoisesta terrorista Aristoteleen tragediakäsityksen pohjalta.

Olen tullut myös matkailleeksi monissa paikoissa, jotka liittyvät sotaan tai terroriin: Arlingtonin hautausmaalla Washingtonissa, Solovetskin luostarisaarella, jossa oli ensimmäinen gulag-leiri, Kannaksen taistelupaikoilla, Bannockburnin taistelukentällä Skotlannissa, Normandian maihinnousupaikoilla, Vietnamissa jossa ryömin Vietkongin tunneleissa (kuva alla), keskitysleireissä Saksassa ja Puolassa, Nelson Mandelan vankilasaarella Robben Islandilla Etelä-Afrikassa, Japanin Hirošimassa, miehitysmuseossa Riiassa ja Tallinnassa, Sinimäen taistelupaikoilla Virosssa… 

vietnam-tunneli-1

Mika Waltarin 100-vuotisjuhlavuonna 2008 Helsingin suomenkielinen työväenopisto tilasi minulta luentosarjan Waltarista. Yhden luennon aiheena oli Waltari sota-ajan propagandistina.      

Sen jälkeen luennoin työväenopistossa kaunokirjallisuudesta, joka käsitteli talvisotaa, välirauhaa, suomalaisten ja saksalaisten välisiä suhteita, evakkojaa, Mannerheimia sekä aatetta ja petosta.

Kanavaan kirjoitin artikkelin mm. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjasta. Ilmeisesti minua kiinnostavat asiat, joita en ole kokenut, ja aina uusien näkökulmien löytäminen.

Laajemmin katsoen kiinnostuksen kohteeni voi pelkistää viiteen ikuiseen teemaan: rakkaus, kuolema ja valta, uskollisuus ja petos. 

Tässä blogissa julkaisen osia työväenopiston luennoista. Keskityn kirjojen esittelyssä siihen, miten erilaisia kokemuksia ihmisillä sota-aikoina oli, miten eri tavalla sota vaikutti eri ihmisiin ja miten sotaa on kuvattu eri aikoina.

Isä ja minä

Isälläni oli perinteiset ”koti, uskonto, isänmaa”-arvot ja väittelimme murrosiästäni lähtien politiikasta ja historiasta. Aikuisena isästä tuli minulle läheinen ystävä ja matkailimme yhdessä Yhdysvaltoja myöten.

Ennen isäni kuolemaa haastattelin häntä ja kirjoitin hänen kokemuksensa muistiin. Isä kuului JR 30:een, joka siirrettiin Itä-Karjalasta Taliin juhannuksen aikaan 1944.

”Vastaan tuli itkeviä sotilaita, joilla silmät seisoivat päässä. ’Ei siellä voi ihminen olla’, joku väitti. Vastasin, että aina on voitu.”

Luultavasti olen perinyt isältä tuon ”yes we can”-hengen.

Eräällä internetin kansainvälisellä historiafoorumilla tutustuin tanskalaiseen kirjailijaan Claes Johanseniin. Hän oli kirjoittamassa teosta Suomen sodista ja jotenkin kävi niin, että rupesin auttamaan häntä tekemällä käännöksiä ja referaatteja.

Kerroin hänelle myös isäni kokemuksista, vaikka kai ujoudesta jätin kertomatta viimeisen lauseen. Niin anekdootti päätyi motoksi Claes Johansenin kirjan suurhyökkäystä koskevaan osaan.

Omistan tämän blogin isäni Alpo Toivolan (29.1.1917-25.10.2010) muistolle.

Ehkä minäkin olen näiden sotakuvausten suhteen tehnyt samaa kuin Paavo Rintala Sotilaiden äänissä: ”Näistä äänistä olen etsinyt isäni ääntä.”

Mainokset