Pekka Jaatinen: SS-mies Valo

Pekka Jaatisen SS-mies Valo kuvaa nuorukaista, jonka ideologia on niin vahva, että hän säilyttää uskon Hitleriin ja sodan voittoon loppuun asti.

Suomalaisista Waffen-SS-sotilaista on kirjoitettu useita romaaneja, mutta Pekka Jaatinen on teoksessaan SS-mies Valo (Johnny Kniga 2015) valinnut omaperäisen näkökulman. Torniolainen 16-vuotias Valo Hanhiala värväytyy vasta syksyllä 1944, kun Suomi on tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa.

Valo salaa ikänsa ja saa Norjassa alokaskoulutuksen. Hitlerille vannotun sotilasvalan jälkeen hänet valitaan aliupseerikouluun, jossa hänet koulutetaan konekivääriryhmän johtajaksi. Sitten hänet lähetetään Saksaan laskuvarjojääkärikoulutukseen. Se jää kuitenkin kesken, kun paikkaa pommitetaan, harjoitustorni sortuu ja komentaja kaatuu. Epäonnisen junamatkan jälkeen Valo pääsee vihdoin rintamalle, jossa palvelee sodan loppuun asti.

Valon tausta

Valon vinttihuoneesta käyvät ilmi tämän harrastukset ja ihailun kohteet: seinillä on sotilasmerkkejä ja kokardeja, haulikko ja metsästys- ja pienoiskivääri, hyllyssä ampumakilpailussa voitetut palkinnot ja Hitlerin Taisteluni, jonka poika on myös lukenut. Suurin aarre on SS-miesten ulosmenopuvun tikari, jossa om SS:n tunnus ”Meine Ehre heisst Treue”, suomeksi ”uskollisuus kunniani”. Tikarin Valo oli vaihtanut joulukuussa 1941 kahdella parilla villasukkia ja kaulaliinalla. Lukija tajuaa, että säilyminen Lapin talvessa paleltumatta on ollut kaupat tehneelle SS-sotilaalle sittenkin kaikkein tärkeintä.

Valon kohtaloon on vaikuttanut ratkaisevasti isä, joka on aikoinaan ollut jääkärinä ja toimii nyt pappina ja opettajana. Isä on myös SS-värväri, ja hän hyväksyy poikansa ratkaisun ja antaa ohjeet värvärin tapaamiseen Haaparannassa. Sen sijaan parhaan kaverin isä saa tämän ajoissa kiinni.

Valon äiti ei ole kestänyt aviomiehen intoilua ja poissaoloa vaan joutunut mielisairaalaan. Valon mielestä ”Äiti on heikko”, joten hänet on unohdettava.

Torjuessaan äidin Valo torjuu myös omat positiiviset tunteensa kuten myötätunnon sekä muita että itseä kohtaan.

Poikkeuksellinen Valo

Valo esitetään koko ajan poikkeuksena jopa SS-sotilaiden joukossa. Norjassa muut sotilaskoulutukseen tulleet ovat norjalaisia kansallissosialistien nuorisojärjestelmän kasvatteja, mutta vain Valo haluaa saada lisää ideologista koulutusta ”bolševikkien ja juutalaisten maailmanlaajuisesta salaliitosta”. Propagandan hän uskoo olevan totta.

Iltalomalla Valo kuulee ensimmäisen kerran, että suomalaiset käyvät Lapissa sotaa saksalaisia vastaan. Suomalaistaustaiset norjalaiset kertovat: ”Tämä meidän nykyinen hallintomme täällä tuntuu meistä varmasti aivan samalta kuin aikanaan Kuusisen hallitus tuntui teistä.” Norjalaiset SS-miehet kutsuvat maanmiehiään kommunisteiksi ja syntyy tappelu.

Suomalaiset sotilaat, jotka ovat jääneet vangeiksi ja houkuteltu saksalaisten puolelle, pitävät Valoa outona eikä yhteyttä synny.

Saksassa Valon usko propagandaan ei horju, vaikka ristiriita todellisuuden kanssa käy yhä selvemmäksi. Siviilit pakenevat etenevää vihollista välittämättä Hitlerin käskystä, että jokainen kaupunki on linnoitus, ja Volksturmiin kootaan jo teinipoikia ja vanhoja miehiä.

Valo joutuu käsikähmään ilmasuojelumiehen kanssa, joka esittää realistisen kysymyksen: ”Milloin te pojat viimeksi olette nähneet omia koneita taivaalla”? Valon mielestä lentokoneita ei tarvita: ”Meillä on Führerin kostoaseet!”

Rakkaus ja unelma tulevaisuudesta

Filmitähtimäisen komeaa Valoa on vilkuillut moni tyttö niin Suomessa kuin Norjassa, mutta turhaan sillä he eivät vedä vertoja Signal-lehden arjalaisisille kaunottarille.

Laskuvarjokoulutuksen aikana Valo tapaa viimein ihanteensa, Floran, joka on yhtä innokas Hitlerin ihailija kuin hänkin. Heidän välilleen syntyy suhde, ja he haaveilevat yhteisestä elämästä: kun sota on voitettu, he menevät naimisiin ja saavat lapsia, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. SS-sotilaaksi värväytyessään Valolle on luvattu Saksan kansalaisuus, joten hän uskoo, että hän saa valtion viran tai sitten heillä on maatila.

”-    Me olemme onnellisia ja kaikkialla on rauha. Führer johtaa meitä ja koko kansakuntaa. / – Tai jopa maailmaa.

Kovuus ja kuolema

Laskuvarjojääkärikoulutuksessa opetetaan pitämään tunteet kurissa ja erossa siitä mitä tehdään. Mieli ja ruumis ovat yhteydessä toisiinsa: ”Mitä parempi kunto, sitä vahvempi mieli. Mitä vahvempi mieli, sitä paremmin pystytte pitämään tunteet erossa työstänne.”

Juuri tällaisya etäännytystä Valo tarvitse. Kotona hän on pelästynyt avattuaan ruumishuoneella rintamalta tulleen arkun, mutta kerrannut mielessään sotasairaalan lääketokkuraisilta potilaiden kuulemiaan juttuja: ”Kuolema yhdistää sotilaat. Kuolleilla ei ole pelättävää. Kuolleille ei mahda mitään. Kuolema voittaa aina. SS-miehet ovat tavallaan kuolleita, vaikka elävät. Siksi heille ei kukaan voi mitään. Se on sitä kovuutta, Härteä, jonka täyttämänä voi kävellä selkä suorana vaikka luotisateeseen.”

”Vain vahvat pärjäävät. Pääkallomiehet ovat voittamattomia. He antavat nimensä kirjurille, veriryhmä tatuoidaan vasempaan käteen ja heistä tulee vahingoittumattomia. Vaikka pää lähtisi irti, räjähtäisi tuusan nuuskaksi, he elävät. He ovat liittyneet ikiaikaiseen kosmiseen armeijaan, kaikkeuden ketjuun.”

Valon hinku SS-mieheksi esitetään pakona: ”Sitten minulle ei voi käydä enää kuinkaan, eikä minun tarvitse pelätä mitään. Ei äidin väsymistä, ei sitä palaako isä sodasta, ei ruumishuo-neen arkkuja, joissa lukee ’avaaminen kielletty’. Kun olen hiljaisuus ja kuolema itse, minun ei tarvitse pelätä edes omaa kuolemaani, hän ajatteli. Ryssille on koittava hiljaisuus ja kuo-lema. Kostan niille elukoille kaikkien kaatuneiden, silpoutuneiden ja päättömien puolesta. Minusta tulee maailman kovin sotilas ja hurjapää. Kävelevä Härte [kovuus], ryssien kauhu.”

Vertauskohteena on henkilöitä, joiden reaktiot olivat ”normaaleja”. Valon laskuvarjokoulutuksen aikana tapaama sotapoliisi myöntää pelkäävänsä kuolemaa, sillä ”On niin paljon läheisiä menetettävänä. Sukulaisia ja ystäviä.” Hän haluaa myös aivan erilaisen kuoleman kuin kaatumisen rintamalla: ”rauhassa, sovussa kaikkien ja kaiken kanssa. Kaiken täytyy olla anteeksi pyydetty ja annettu. Ihmisen täytyy saada kuolla rauhassa.”

Valon rintamatoveri taas uskoo fatalistisesti, että kuolema ”tulee kun on tullakseen. Ei kai kannattaisi murehtia. Hetki kerrallaan vain, aina valmiina pahimpaan.”

Sen sijaan Valo ei rintamallakaan pelkää kuolemaa, sillä hän uskoo että ”Me olemme jo kuolleita” ja ”Me olemme jo unohtumattomassa, kosmisessa ketjussa.” Siksi ”Meille ei voi käydä mitenkään.”  ”Me voitamme, vaikka häviäisimme. Me eläisimme, vaikka olemme kuolleita.”

Valo taitaakin pelätä elämää.

Liian innokas rintamalla

Aliupseerikoulun komentaja on Norjassa ajatellut Valosta näin: ”Kyllä on innokas poika. Täydellinen propagandan uhri. Luottaa sokeasti ja uskoo kaiken. Mutta tällaisia nuoria miehiä itärintama tarvitsee nyt. Ja näin innokkaista minä tahdon eroon.”

Rintamalla käy ilmi, miksi komentaja tahtoo eroon ”näin innokkaista”: sellaiset haluavat taistella tappioista välittämättä eivätkä koskaan hyväksyisi antautumista.

Päästyään rintamalle Valo ei usko korviaan kuullessaan uusien tovereidensa puheita: ”Jos iivanat pääsevät sillanpäästään jatkamaan, etenevät ne Seelowon kukkuloille ja me menetämme ne, se on loppu.”

Valo sen sijaan uskoo: ”Me vielä hyökkäämme ja lakaisemme ryssät maan rakoon”, sillä ”Führer sanoi ettei ole väliä kuinka huonolta tilanne näyttää. Ne selviämme ja voitamme.”

Valolta kysytään, onko hän aiemmin ollut rintamalla, ja hän joutuu vastaamaan kieltävästi. Hän päättää kuitenkin näyttää kaikille. Hänen ripeä toimintansa ensimmäisessä taistelussa saa mielipiteen lievenemään: ehkä tulokas ”sittenkin on hyvä sotilas”.

Valo on vakuuttunut siitä, että ”Jos kaikki taistelisivat niin kuin minä ja olisitte alusta asti taistelleet niin kuin minä, Saksa olisi voittanut jo ajat sitten”.

Hän saa vastaukseksi, että ”Sinunlaistesi takia tämä paska kyllä taisi alkaa”.

Valo hyväksyy holokaustin

Ryhmässä on kaksi liettualaista SS-sotilasta, jotka ovat osallistuneet juutalaisten joukkomurhiin Kaunasissa ja Vilnassa. Heidän tavoitteensa on olla jäämättä elävänä puna-armeijan käsiin. Viimeinen luoti pitää säästää itseä varten.

Toisen liettualaisen mielestä naisten, lasten, mummojen ja pappojen ampuminen ”ei ollut yhtään hienoa”, mutta ”Siihen tottui yllyttävän äkkiä.” Hän myöntää, että hän tovereineen toimi ”enemmän rahan kuin aatteen takia. Saatiin hyvät päivärahat ja kaikki mahdolliset lisät, kun ruvettiin siihen touhuun. Ja evakuoitiin niitten omaisuus. Mutta mitään siitä ei ole jäljellä. Kaikki on mennyt korttipöytiin, huoriin, viinaan ja tupakkaan. Meistä tuntuu, että se kostautuu.”

Valoa ei joukkomurhat eivät hätkähdytä yhtään vaan hän pitää niitä oikeutettuina: ”Ali-ihmiset on tuhottava. Vain meillä arjalaisilla on oikeus elää. Se on luonnonlaki. Vain vahvimmalla on oikeus jäädä eloon maailmanhistorian sovittamattomassa, lopullisessa taistelussa ja sillä siisti.”

Kaksinaismoralistisesti Valo paheksuu vihollisten toimia: ”Amerikkalaiset ja britit ovat samanlaisia kuin ryssät. On yhtä raukkamaista pudottaa pommeja siviilien niskaan kuin naulata sotilaita huonekaluihin, valella bensalla ja polttaa.”

Sodan loppu

Kirjan loppupuolella kertoja valottaa myös yleistilannetta, perääntymistä askel askeleelta.

”Taistelu taistelulta hän [Valo] oppi käyttämään enemmän järkeä. [- – -] Toiset sietivät häntä, koska hän oli verraton ampuja ja uhkarohkea. Lisäksi hän näytti tuovan onnea. Ryhmästä kukaan ei ollut edes haavoittunut, vaikka kokonaisia joukkueita ja komppanioita tuhoutui vierestä viimeiseen mieheen. Valo puolestaan sieti toisia, koska nämä hetkittäin taistelivat kuin SS-miehet ainakin.”

Mutta onni ei kestä ja sodan lopussa koko pataljoona on kaatunut lukuun ottamatta Valoa ja kahta liettualaisia. Jälkimmäiset suunnittelevat hipsivänsä länteen antautuakseen amerikkalaisille tai englantilaisille.

Kun Valo näkee rakastettunsa Floran raiskatun ja kidutetun ruumiin, hän menee järjiltään ja vaatii hyökkäämään suin päin. Liettualaiset kieltäytyvät ja toinen yrittää ampua Valon, mutta Valo ehtii ensin. Nyt hän on aivan yksin, mutta kuulee mielessään Hitlerin äänen.

Kun radiossa kerrotaan Hitlerin kuolemasta, Valo myöntää vihdoin pelkäävänsä ”halusi syöksyä ulos ja paiskata aseet maahan. / – Lopetetaan tämä leikki. Minä en jaksa enää. Isä ja äiti, pelottaa.”

Luonteensa mukaisesti Valo kuitenkin lähtee hyökkäämään vielä kerran.

Valon nimen merkitys

Valo kertoo saaneensa nimensä Jobin kirjasta, mutta ei sen tarkemmin.

Jobin kirjassa sana ”valo” esiintyy useissa jakeissa. Niistä seuraava voisi olla se, jonka mukaan Valon pappi-isä on valinnut pojalleen nimen: ”Mihin tahansa ryhdytkin, se onnistuu, valo loistaa sinun teilläsi.” (Job 22:28)

Loppujen lopuksi Valoon sopii toinen säe, jonka mukaan ”jumalattoman valo sammuu, hänen liekkinsä ei loista”. (Job 18:5)

Arvio romaanista

Jaatisen kirja on realistinen kuvaus sodasta, jossa ei ole mitään sankarillista, ja nuorukaisesta, jonka ideologiaa ei mikään järkytä. Henkilönä Valo on vähän tylsä, koska hän ei kehity vaan on alusta loppuun samanlainen. Toisaalta on tavallaan hyväkin, ettei seurata tavallista mallia, jossa sota muuttaa idealistisen nuorukaisen.

Suomalaiset romaanit SS-vapaaehtoisista ovat yleensä kertoneet Saksan hyökkäysvaiheesta itärintamalla, joten kuvaus Saksan viimeisistä taisteluista 1945 muutenkin kuin strategiselta ylätasolta nähtynä voi tarjota lukijoille uutta.

Puna-armeijan raakuutta ja kostonhimoa ei peitellä, mutta sen tausta, Saksan aiemmat teot, käy ilmi.

Romaanille antaa uuden ulottuvuuden, jos sitä lukee yleisenä radikalisoitumisen kuvauksena.

Kirjailijasta

Tietoja kirjailijasta on kustantaja Johnny Knigan sivulla ja Wikipediassa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin seuraavista suomalaisia SS-sotilaista kuvaavista romaaneista: Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, Jenni Linturin Isänmaan puolesta ja Ville Kaarnakarin Hakaristin leimaama sekä varhaisista Sakari Lappi-Seppälän muistelmista Haudat Dnjeprin varrella. Näissä artikkeleissa on myös tietoa aiheesta ja tutkimuksen nykyvaiheesta.

Jan Guillou: Tie Jerusalemiin, Temppeliherra, Pohjoinen valtakunta, Arnin perintö

Jan Guilloun trilogia ruotsalaisesta Arn Magnussonista, josta tulee 1100-luvulla temppeliherra Pyhälla Maalla, on klassinen kertomus myyttisestä sankarista.

Trilogian osat ovat Vägen till Jerusalem (1998, suom. Tie Jerusalemiin, 2000), Tempelriddaren (1999, Temppeliherra, 2001) ja Riket vid vägens slut, (2000, suom. Pohjoinen valtakunta, 2002).

Jan Guillou ei ole mikään sanataituri, mutta hän osaa kuljettaa tarinaa niin, että saa lukijan koukkuun. Tässä auttaa se, että Arnin vaiheet noudattavat ja muuntelevat myyttisen sankarin kaavaa. Kun Joseph Campbellin määritelmästä jätetään pois yliluonnolliset piirteet, se voidaan tiivistää näin: sankari matkustaa kotoaan vieraalle seudulle, jossa kohtaa ylivoimaisen vihollisen ja saavuttaa ratkaisevan voiton, ja palaa seikkailuiltaan takaisin mukanaan jotakin arvokasta, jonka lahjoittaa kanssaihmisilleen.

Arnin nuoruus

Arn Magnusson syntyy 1150 Länsi-Göötanmaalla Folkungien ylimyssukuun (jota nykyisessa historiantutkimuksessa kutsutaan Bjälbon suvuksi). Hän elää vanhemman veljensä kanssa normaalin lapsuuden, kunnes viisivuotiaana loukkaantuu vakavasti. Vanhemmat rukoilevat ja lupaavat, että jos poika paranee, hänet annetaan cisteriläisluostariin, jolle he ovat aiemmin lahjoittaneet maa-alueen.

Sankarin tarinassa kasvaminen kaukana kotoa ja vanhemmista on tavallinen teema. Luostari on myös symbolisesti ”yliluonnollinen seutu”, sillä se on sivistyksen keidas keskellä barbarista maata.

Sankari tarvitsee auttajia, jotka lahjoittavat hänelle seikkailuissa tarvitsemiaan välineitä ja/tai opettavat taitoja. Arnin kohdalla tärkeimpiä auttajia ovat isä Henri ja veli Guilbert. Luostarissa Arn oppii taitoja, jotka ovat harvinaisia tuon ajan Ruotsissa edes rikkailla: luku-, kirjoitus- ja laskutaidon, latinan ja ranskan kielen, antiikin klassikkojen ja teologian tuntemuksen samoin paremmat käytönnöt rakennustaidossa, ruuanlaitossa ja hygieniassa. Entinen temppeliritari veli Guilbert opettaa Arnin taistelutaitoja, jotka ovat ylivoimaisia silloisessa Ruotsissa.

17-vuotiaalle Arnille luostari on ainoa koti, jonka hän tuntee, ja hän rakastaa kaikkia luostariveljiä. Isä Henrin mielestä ei ole kuitenkaan viisasta, että Arn antaisi munkkilupauksen köyhyydestä, siveellisyydestä ja kuuliaisuudesta, ennen kuin tietäisi mistä luopuu. Niinpä Arn lähetetään tutustumaan maailmaan, jossa hän tietämättömyyttään tekee monia erehdyksiä.

Arn on monessa suhteessa täydellinen: loistava ratsastaja, miekkailija ja jousiampuja, mutta samalla luonteeltaan lempeä. Hän kohtelee ainoana arvostavasti äitipuoltaan ja tekee ”alhaisia” töitä, joiden katsotaan kuuluvan naisille ja orjille. Hän saa Cecilia Algotsdotterin rakastumaan itseensä laulamalla tämän kanssa kaksiäänisesti messuharjoituksissa.

Guillou pelastaa sankarinsa ikävystyttävältä hyveellisyydeltä kaksoisperspektiivin avulla: samalla kun viaton Arn on ällistelee niin ajan suuria luokkarajoja kuin ylettömiä ruokailu- ja juomatapoja, jopa sukulaiset aliarvioivat hänet aluksi. Kun Arnin taistelukyvyt sitten käyvät ilmi, kokematon nuorukainen joutuu valtaa haluavien hyväksikäyttämäksi.

Cecilia Algotsdotterin naiivi hyvyys taas koituu rakastavaisten turmioksi. Hänen isällä ei ole varaa maksaa myötäjäisiä kahdelle tyttärelleen, vaan toinen heistä joutuu luostariin. Kun Cecilia kertoo iloisena sisarelleen odottavansa sulhasensa Arnin lasta, mustasukkainen ja katkera sisar paljastaa äiti Rikissalle, että on maannut Arnin kanssa. Sisarusten kanssa makaaminen on Raamatun mukaan raskas synti. 

Ensimmäisen osan Tie Jerusalemiin lopussa Arn tuomitaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi parannuksentekoon, temppeliherraksi Palestiinaan ja lasta odottava Cecilia joutuu tekemään saman ajan parannusta luostarissa. Tehokkaampaa cliff hangeria tuskin voisi olla!

Arn ei ymmärrä, miksi rangaistus on näin ankara, kun hän on saanut helposti anteeksi tapettuaan vastustajan kaksintaistelussa. Taustalla on toisaalta äiti Rikissan ja muun Sverkerin suvun halu saada kuninkaankruunua tavoittelevan Knut Erikssonin ystävä, ylivoimainen taistelija Arn karkotettua maasta. Toisaalta Arnin kasvattajat luostarissa uskovat Jumalan tahdon olevan, että Pyhä maa saa tästä uuden etevän temppeliherran.

Luostarista Arn on saanut kaksi lahjaa, jotka suovat hänelle taistelussa ratkaisen edun: tuulennopean arabialaisen hevosen Chamsiinin ja uudenlaisen miekan. Hänelle on neuvottu myös moraalia: miekkaa ei pidä käyttää vihassa eikä oman edun takia. Kun miekan vetää esiin, ei pidä ajatella, minkä surmaa vaan minkä säästää – miekkaa on siis käytettävä hyvän edistämiseen ja ihmisten suojelemiseen.

Arn, Saladin ja Rikhard Leijonamieli

Toisen osan Temppeliherra alkaessa Arn on ollut Pyhässä maassa jo kymmenen vuotta. Hän on oppinut arabiaa ja tuntee paikalliset tavat, mutta ennen kaikkea hän on kypsynyt ihmisenä ja sotilaana. Kokemattoman nuorukaisen osa lankeaakin nyt hänen kersanteilleen, joista myöhäisempi on norjalainen Harald Øysteinsson. 

Arn, jota syntymäpaikkansa mukaan Göötanmaan mukaan kutsutaan Arn de Gothiaksi, on edennyt Temppeliherrojen hierarkiassa Gazan linnanherraksi. Hänen maineensa taistelijana tuntevat saraseenitkin, jotka kutsuvat häntä Al Ghutiksi.

Guillou aloittaa kirjansa samoin kuin Walter Scott romanttisen ristiretkeläisromaaninsa Talismanin kohtauksella, jossa sankari tapaa valeasuisen Saladinin. Mutta siinä missä Scottin skottilainen ritari Kenneth ja Saladin taistelevat keskenään ja päätyvät ratkaisemattomaan, Arn pelastaa Saladinin seuralaisineen rosvoilta. Siinä missä sir Kenneth ei tunne Saladinia, Arn tunnistaa Saladinin tämän kysymyksistä, joita ei tavallinen kauppiaalla olisi. Ja kun sir Kenneth ja Saladin väittelevät uskontonsa ja naistensa paremmudesta, Arn tuntee Koraanin niin hyvin, että pystyy jopa lainaamaan siitä tilanteeseen sopivia kohtia.

Ennen kaikkea Arnilla on on strategian tajua: hän tajuaa Saladinin matkan suunnasta ja kiireellisyydestä tämän suunnitelman ja rientää kertomaan sen Jerusalemin suurmestarille. Näin vastatoimet pystytään käynnistämään ajoissa.

Historiallinen romaani käsittelee tuskin koskaan vain historiaa: jotta teos menestyisi, aiheen on oltava jotenkin ajankohtainen. Temppeliherran vertauskohdat nykyaikaan käyvät ilmi jo siitä, että tapahtumapaikka on Palestiina, jonka paikannimet – kuten Gaza – ovat vuosikymmeniä olleet uutisten polttopisteessä.

1000-1100-luvulla ristiretkeläiset ovat maassa vieras elementti, joka pitää hallussaan suurta maa-aluetta. Tavatessaan Saladinin Arn ennustaa, että vaikka tämä on yhdistänyt muslimit, tilanne säilyy ratkaisemattomana, jolleivat ristiretkeläiset lankea keskinäisiin riitoihin ja synteihin. Jälkimmäisiin kuuluu uskonkiihkon, ylimielisyyden ja tietämättömyyden yhdistelmä, joka johtaa järjen väheksymiseen: lääkärissä pidetään tärkeimpänä oikeaa uskoa eikä taitoa.

Ne, jotka Arnin tavoin kannattavat suvaitsevaisuutta muslimeja, juutalaisia ja perinteisiä animisteja kohtaan, eivät sinänsä ole vähemmän varmoja uskostaan. Päinvastoin he luottavat siihen, että ennen pitkää heidän oikeana uskona pitämänsä kristinusko voittaa puolelleen muut. Mutta siihen asti on parasta taktiikkaa antaa paikallisten asukkaiden harjoittaa omaa uskoaan ja pitää omat tapansa sen sijaan, että loukkaamalla jompaakumpaa antaisi näille syyn ryhtyä auttamaan vihollista.  

Temppeliherrojen suurmestari arvostaa Arnia, joka saa armeijan johdettavakseen. Arn voittaakin Mont Gisardin taistelun Saladinia vastaan.

Saatuaan vangiksi Saladinin veljen ja emiirin Arn voisi vaatia näistä lunnaiksi valtavan summan, mutta tyytyy samaan summaan kaikista vangeista näiden asemaan katsomatta.

Gazan linnanherrana Arn puolustaa beduiinikylää, jonka kimppuun kolme kristittyä ritaria on hyökännyt. Kaksi heistä Arn tappaa taistelussa, mutta kolmas jonka hengen Arn on armahtanut, vastaa haavoittamalla kuolettavasti Arnin lempihevosta Chamsiinia. Arn tappaa hänet ja antaa sitten hevoselleen armoniskun.

Näin Arn on rikkonut kaksinkertaisesti temppeliherrojen sääntöjä: hän on tarkoituksella tappanut kristityn ja hän on tappanut raivon vallassa.

Kiitokseksi kyläläisten pelastamisesta päällikkö lahjoittaa Arnille miekan, jota he ovat vuosisatoja säilyttäneet ”pelastajaa” varten. Arn kieltäytyy miekasta, jossa on arabialaista kirjoitusta, ja pyytää viemään sen Saladinille. Myöhemmin käy ilmi, että kyseessä on ”islamin miekka”, joka on Saladinille merkki tämän tehtävän oikeutuksesta.

Beduiiniheimo kasvattaa ylivoimaisia hevosia, joita ei koskaan myydä, mutta joskus lahjoitetaan. Arn saa päälliköltä uuden taisteluratsun. 

Temppeliherrojen suurmestarin kuoltua Arn ei pysty estämään sitä, että uusi kyvytön johtaja Gérard de Richefort aiheuttaa ristiretkeläisten armeijalle tappion Hattinissa. Muut temppeliherrat surmataan, mutta Saladinin käskystä Arn säästetään ja otetaan vangiksi.

Arn antaa Saladinille neuvon, että suurikaan voitto ei ole sodassa ydinkysymys, vaan se pystyykö pitämään valloituksensa. Jos Saladin ei järjestä Jerusalemissa verilöylyä, Länsi-Euroopan maissa ei herää valtaisaa kostonhimoa eikä sieltä lähettävä seuraava ristiretkeläisarmeija ole niin suuri, että se pystyisi valloittamaan Jerusalemin takaisin.

Uusi ristiretkeläisarmeija saapuu Englannin legendaarisen maineen saaneen kuninkaan Rikhard Leijonamielen johdolla.  Guillou tekee parhaansa viedäkseen kunnian Rikhardilta, joka riitelemällä muiden hallitsijoiden kanssa hajottaa ristiretkiläisarmeijan ja pikaistuksissaan teloittaa saraseenivangit. Tässä Guillou taistelee tuulimyllyjä vastaan, sillä tosiasiat eivät voi viedä Rikhardilta tarinoiden sankarin viittaa.

Guilloun viimeinen silmänisku Walter Scottille on se, että Arn voittaa turnajaisissa Rikhard Leijonamielen ritareihin kuuluvan innokkaan mutta kokemattoman sir Wilfredin, Scottin romaanin Ivanhoe sankarin. Tässä tunnetuimmassa teoksessaan Scott kuvaa temppeliherrat ahneiksi, irstaiksi, petollisiksi ja sotureina ylimainostetuiksi, minkä Guillou ironisoi johtuneen tämän tappion traumasta.

Kun kirjailija stereotyyppejä luomalla leimaa jonkin ryhmän negatiiviseksi, vaikutusta ei voi horjuttaa tutkimuksen argumenteilla. Sen sijaan toinen kirjailija voi tässä onnistua: Guillou esittää temppeliherrat valiojoukkona, jonka voittaminen vaatii moninkertaista ylivoimaa, ja – pääasiassa Arnin ansiosta – aluksi myös kaikin puolin moraalisina.

Toisin kuin sankarin kaavaan kuuluisi, ristiretkeläiset ovat hävinneet. Mutta asian korvaa se, että Arn voittaa: hän on saanut kosolti uusia tietoja sekä Saladinilta palkkioksi lunnasrahat, joita ei maksettu Rikhard Leijonamielelle.

Aktiiviset naiset

Gulloun naishahmot eivät ole passiivisia. Temppeliherrassa Cecialia Algotsdotter saa tosin kärsiä paljon: hän menettää poikaansa Magnuksen heti syntymän jälkeen ja äiti Rikissa yrittää murtaa hänet sekä fyysisesti että psyykkisesti. Mutta sitten hän saa ystäväkseen ja liittolaisekseen kaimansa. Ceciliaa aletaan kutsua Cecilia Rosaksi, kaimaa Cecilia Blankaksi tai vain Blankaksi. Ystävykset käyttävät rippiä viestittääkseen Rikissalle, mitä tämän teoista voi seurata, jos he yllyttävät vaikutusvaltaiset sukulaisensa kostamaan.

Luostari opettaa sellaisia käytännöllisiä taitoja kuten myyntiin tarkoitettujen sukuviittojen valmistusta ja kirjanpitoa: ei vain sitä kuinka laskea tulot ja menot vaan kuinka määrätä tuotteiden hinta sellaiseksi että myynnistä jää voittoa.

Avioliitossakin vaimoilla on vaikutusvaltaa – tyhmä on mies, joka ei kuuntele lastensa äitiä ja talonsa emäntää, opettaa Cecilioita luostarissa kokenut rouva Helena. Kaikkein taitavimmin vaikutusvaltaa mieheensä osaa käyttää kuningatar Cecialia Blanka. Hän myös selittää kaimalleen, että tämän ja Arnin rangaistus synnistä, jonka monet muutkin olivat tehneet, johtui poliittisista syistä.

Helenan toinen opetus kuuluu, että naisten ei kannata riemuita isiensä, miestensä ja sukunsa voitoista, sillä niitä voivat seurata tappiot. Sen sijaan kannattaa ystävystyä yli sukurajojen toisten naisten kanssa, jotta se jonka suku on kulloinkin voitolla, voi vuorollaan auttaa sitä, jonka suku on tappiolla.

Sukuyhteiskunnan säännöt

Pohjoisessa valtakunnassa Guillou luo mieleenjääviä kohtauksia yhteiskunnasta, jossa suku on ihmisen ainoa turva. Tai oikeastaan turvan tuo vain mahtava suku. Kun isä pahoinpitelee äidin kuoliaaksi, alaikäinen poika pakenee äitinsä suvun Folkungien luo. Suvun miehet ratsastavat harjoittamaan omankädenoikeutta: isä surmataan. Poika luopuu isän suvusta ja otetaan äidin sukuun nimeä myöten: hänestä tulee Bengt Elinsson (Elininpoika).

Suvun antaman turvan vastapainona on, että yksilön omalla halulla ei ole merkitystä, vaan hänen on edistettävä suvun etua. Ei vain naista naiteta, vaan myös miehen on solmittava avioliitto, joka tuo lisää omaisuutta tai lopettaa vihollisuudet.

Aluksi Arnkaan ei saa mahtavalta sedältään, jaarli Birger Brosalta (suomennoksessa Birger Hymy) lupaa avioitua Cecilia Rosan kanssa, mutta Cecilian kaima, kuningatar Cecilia Rosa asettaa piispan avulla niin Arnin sukulaiset kuin miehensä kuningas Knut Erikssonin tapahtuneen tosiasian esiin. Miehet saavat aiheen ihmetellä, voivatko naiset todella olla pyyteettömiä ystäviä, ominaisuus kun on luultu olevan vain miehillä.

Arnin ja Cecilian parikymppinen poika Magus Månesköld on kasvanut kiinni ajan käsitysiin eikä muutenkaan pidä ollenkaan pahana lopettaa vihollisuus nousemalla morsiusvuoteen tumman kauniin Ingrid Ylvan kanssa. Häissä Arn pelkää verilöylyä, kunnes peitto on vedetty morsiusparin ylle – silloin kummankin isä on toisen lapsen appi, joten veri ei enää edota vaan udistää.

 Omana aikanaan Arn ja Cecilia ovat edistyksellisiä poikkeuksia. Kristinuskon pohjalta he katsovat synniksi pitää orjia. He uskovat myös, että vapaat ja palkkaa saavat työntekijät ovat ahkerampia, mikä on heille taloudellisesti edullisempaa. Lisäksi valitsevat vapauttamisen ajankohdaksi talven, jolloin entiset orjat eivät tunne houkutusta lähteä kartanosta.

Arn tukee ystäväänsä kuningas Knut Erikssonia ja lupaa tehdä samoin myös tämän pojan suhteen, mutta pitkällä tähtäimellä hän haluaa tehdä oman sukunsa Folkungien mahdista ylivoimaisen. Päämäärää varten hän rakennuttaa linnoituksia, valmistuttaa parempia aseita ja kouluttaa uuden taktiikan ja taidot omaavia ratsusotilasjoukko. Hän uskoo siis maksiimiin ”jos tahdot rauhaa, valmistaudu sotaan”. Mutta kun vallasta taistelee kaksi kuningassukua, joista toisen tukena on Tanska, seurauksena on kaksi sotaa. Toisessa hän kaatuu itse.

Maahanmuuttajat nykyaikaisen Ruotsin synnyssä

Ajankohtainen aihe Pohjoisessa valtakunnassa ovat maahanmuuttajat. Arn tuo Palestiinasta mukanaan sekä saraseeneja että muita kansallisuuksia. Uskonnosta ja erilaisista tavoista syntyy jonkin verran erimielisyyksiä, mutta niistä selvitään Arnin taitavalla johdolla.

Maahanmuuttajien taidot eivät ole vain hyödyllisiä vaan välttämättömiä, jotta Ruotsi alkaisi kehittyä niin ruokataloudessa, hygieniassa, lääketieteessä, rakennustaidossa, hevosjalostuksessa, raudanvalmistuksessa kuin sotataidossa.

Tällainen suora vaikutus on tietenkin fiktiota, mutta sinänsä kosketus arabeihin sekä Espanjassa että Palestiinassa toi Länsi-Eurooppaan monia hyödyllisiä taitoja samoin kuin tietoa antiikin klassikoista.

Tavallaan maahanmuuttajia ovat myös orjat, sillä heitä on tuotu sotavankeina muista maista.

Isoisäänsä epämoraalisempi mutta realistisempi Birger

Trilogia loppuu siihen, että Arnin kasvattama pojanpoika Birger lupaa kuolevalle isoisälleen perustaa kaupungin Mälarenin rannalle, yhdistää Sveanmaan ja Länsi- ja Itä-Göötanmaan ja hallita isoisän periaatteiden mukaan. Birgerin tarinan Guillou kertoo itsenäisessä jatko-osassa Arnin perintö (Arvet efter Arn, 2001, suom. 2003).

John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen lopussa todetaan, että kun on valittava totuuden ja legendan välillä, on parasta painaa legenda. Guillou panee paremmaksi: antamalla Birger jaarlille kuvitteellisen isoisän hän loi monikullttuuriselle Ruotsin tarpeisiin sopivan myytin kansakunnan synnystä.

Tärkeänä välineenä valtakunnan yhtenäistämisessä ovat avioliitot. Birgerkin joutuu alistumaan äitinsä tahtoon: avioliitto on solmittava kuninkaan sisaren kanssa. Kun kuninkaan suku sammuu, kuninkaaksi valitaan Birgerin alaikäinen poika Valdemar.

Birger ei yllä moraalisessa mielessä lähellekään isoisäänsä, jota aletaan pitää jo pyhimyksenä. Päinvastoin hän tekee nuorena kohtalokkaan erehdyksen solvatessaan mustasukkaisuudesta vapautetun orjan pojasta ritariksi noussutta Sigurdia, joka avioituu Birgerin tädin Alden kanssa. Alde on syntynyt vasta Arnin palattua kotiin ja on sukulaisuudesta huolimatta Birgerin ensirakkaus. 

Tämä kauan kestänyt vihollisuus on vähällä johtaa häviöön ratkaisevassa taistelussa. Guillou tekee kerrontateknisen erehdyksen antamalla konfliktin laueta jo prologissa.

Birger on henkilönä melko tylsä, mutta historiallisesti katsoen realistisempi kuin idealistinen Arn. Guilloun tarkoitus lieneekin näyttää, että valtio syntyy viime kädessä voimakkaimman murskatessa muut. Vasta sitten on mahdollista säätää yhteinen laki, joka lakkauttaa mahtisukujen ”mafiavallan”.

Suomalaiselle on jossain määrin häiritsevää lukea, miten retket Hämeeseen ja Saarenmalle oikeutetaan ”puolustuksellisina” ja ruotsalaisvankien vapauttamisella.

Kirkon kuvaus on aiempaa negatiivisempi: arkkipiispaa kuvataan jopa kuninkaan myrkyttäjäksi. Mutta hän kohtaa paremmaksi Arnin miniässä ja Birgerin äidissä Ylvassa, joka saa suomalaiselta ”noidalta” tietää myrkyistä, jotka alkavat vaikuttaa vasta myöhemmin, kun myrkyttäjä ei enää ole paikalla. 

Paavin lähettiläs Vilhelm Sabinalainen kuitenkin mieltyy Birgeriin, joka osaa kunnon latinaa eikä ole tekopyhä. Syntyy kompromissi: kirkko saa nimittää piispat, mutta he eivät enää saa osallistua valtakunnan hallintoon (todellisuudessa jälkimmäinen toteutui vasta uskonpuhdistuksen myötä).

Arn-elokuvat

Arn-trilogiasta tehtiin kaksi elokuvaa ja samalla laajennettu TV-sarja.

Luonnollisesti tapahtumia on karsittu ja juonta yksikertaistettu. Tässä vain muutamia asioita: Arn ei makaa Cecilian sisaren kanssa. Palestiinan kuvauksessa roisto, jonka kontolle sotilaallinen tappio pannaan, surmaa Arnin hevosen. Arn kuolee varhemmin kuin romaneissa, kun hänen tyttärensä Alde on vasta lapsi.

Hämeen-Anttila ristiretkivaltioista

Jaakko Hämeen-Anttilan mielestä ristiretkissä ei ollut kummallaan puolella kyse uskonnosta.

”Islamin alueella Palestiinassa asui kristittyjä, mutta nämä kuuluivat toisiin kirkkokuntiin, puhuivat eri kieliä ja noudattivat eri tapoja kuin länsimaiset ritarit. He eivät ottaneet ristiretkeläisiä kovin innokkaasti vastaan, eivätkä ristiretkeläiset heistä piitanneet. Alueelle muodostetut latinalaiset valiot olivat nimenomaan läntisten valloittajien valtioita, joissa paikallisilla kristityillä ei ollut kovin vahvaa asemaa. Hallinto ja sen kieli, ranska, olivat paikallisille kristityille vieraampia kuin aikaisempi islamilainen hallinto ja sen kieli, arabia, joka 1000-luvun lopussa oli jo useimpien Syyrian kristittyjen äidinkieli.”

”Lähi-idän kristityt eivät löytäneet sijaa ristiretkeläisvaltioissa, jotka olivat leimallisesti latinalaisia eli läntisiä. Vielä silloinkin kun paikalliset ristiritarit alkoivat arabialaistua ja omaksua Lähi-idän tapoja, paikalliset kristityt jäivät valtioissa syrjään ja ristiretkeläisillä oli kiinteämmät yhteydet naapurivaltioiden islamilaiseen ylimystöön kuin paikallisiin kristittyihin, jotka heidän näkökulmastaan olivat harhaoppisia.”

”Muodostetut ristiretkeläisvaltiot alkoivat osallistua Lähi-idän politiikkaan paikallisten islamilaisten pikkuvaltioiden tavoin liittoutuen milloin keskenään, milloin islamilaisten valtioiden kanssa. Samalla tavalla muslimitkaan eivät aluksi juuri reagoineet ristiretkeläisten tuloon ja pitivät näitä vain yhtenä uutena tekijänä voimatasapainossa. Muslimivaltiot eivät pitäneet ristiretkeläisvaltioita erityisenä uhkana vaan hyväksyivät niiden olemassaolon. Luonnollisesti jokainen pikkuvaltio pyrki laajenemaan naapurinsa kustannuksella, mutta naapurivaltion uskonto ei ollut kovin merkityksellinen tekijä. Vasta kun yksittäinen pikkuvaltio alkoi kasvaa ja havitella alueellisen suurvallan asemaa, se haki legitimiteettiä julistautumalla islamin puolustajaksi tai edustajaksi, aivan kuin ristiretkeläiset levittivät tarvittaessa Euroopassa käsitystä valtioistaan yhteisen asian edustajina. Myös valloittaessaan toisia islamilaisia valtioita leviämishaluiset muslimihallitsijat sitoivat tilanteen pyhän sodan käymiseen ja perustelivat valloituksiaan yhteisen rintaman luomisella ja mahdollisesti jopa naapurien suojelemisella. Toisinaan vastoin näiden tahtoa. Sota muuttui aina tarvittaessa pyhäksi, mutta uskonto ei sanellut liittosuhteita tai määritellyt, kenen kimppuun ekspansiivisen valtion hallitsija hyökkäisi.”  

Saladdinillekaan ristiretkeläisvaltioiden kukistaminen ei ollut mitenkään erityinen tavoite: ”Tärkeämpää hänelle oli saattaa Syyrian islamilaiset ruhtinaskunnat valtansa alle.

Silti niin zangidit kuin Saladdin osasivat käyttää tarvittaessa myös uskontokorttia ja perustella valloituksiaan pyhällä sodalla, kohdistuivatpa tämä samaa uskontoa tunnustaviin tai toisuskoisiin hallitsijoihin. On kuitenkin vaikea nähdä, miten zangidien ja Saladdinin valloitussodat poikkeaisivat muiden islamilaisten – tai sen ennemmin kristillistenkään – valtioitten laajenemisesta. Pyhä sota oli vain hyödyllinen käsite silloin, kun lähistöllä oli toisuskoisia. Valloitusten legitimointi ideologialla on aina ollut kasvavien valloittajien mieleen – – uskonto tai ideologia ei aiheuta sotia, vaan niitä käytetään leviämishalun legitimaationa.”

”Saladdin aloitti nousunsa valloittamalla heikompia islamilaisia valtioita ennen kuin hän kääntyi ristiretkeläisiä vastaan. Aikakauden pienille muslimivaltioille Syyriassa hän oli yhtä vieras valloittaja kuin ristiretkeläisetkin.”

”Aina kun toiselle osapuolelle oli edullista liittoutua toisuskoisen kanssa tai hyökätä samanuskoisten kimppuun, uskonrajat menettivät merkityksensä. Lähi-idän politiikka ristiretkiajalla ei mitenkään poikkea sitä edeltäneistä tai seuranneista ajoista, jolloin islamilaiset valtiot kamppailivat keskenään. Uskonto tuli mukaan kuvioihin vasta silloin, kun hallitsijat saattoivat perustella valloitus- tai puolustussotiaan ja kerätä tukea hankkeilleen.”

Tyermanin kuvaus sotatapahtumista

Christoph Tyerman kuvaa ristiretkien historiassaan God’s war sotatapahtumia varsin eri tavalla kuin Guillou.

Syksyllä 1184 kauppaa käytiin sodasta huolimatta kauppaa muslimien ja kristittyjen välisen rajan yli. Vaikka kumpikin puoli otti vankeja ja orjia, muslimeja ei ahdisteltu kristittyjen mailla eikä päinvastoin. Tämä tilanne saattoi saada Raymond de Tripolin, joka oli ollut kauan vankina Aleppossa, uskomaan että hän löytäisi Saladinissa suojelijan kristittyä kuningastaan vastaan. Hänen väärä arvionsa ja kunnianhimonsa osoittautui kohtalokkaaksi. Guilloun Temppleliherrassa Raymond kuvataan vain positiivisesti, ja hän ystävystyy Arnin kanssa.

Kun oli käynyt ilmeiseksi, että Saldinin hyökkäisi, kun aselepo päättyisi, kuningas Guy ymmärsi, että hänen oli sovittava Raymondin kanssa, jonka kontrolli Galileassa oli strategisesti elintärkeä. Jos, kuten kävi ilmi, kreivi oli valmis sallimaan Saladinin joukkojen kulkea alueensa läpi, ei vain Galileaan vaan Jordanin länsiranta ja Akkoa ympäröivä rannikkotasanko olivat uhattuna.

Kristittyjen armeijan täydelliseen tappioon Cressonissa vapunpäivänä 1187 oli osasyyllinen Raymond, joka oli sallinut al-Afdalin joukkojen kulkea maansa läpi.  

Kun päälliköt ennen ratkaisevaa Hattinin taistelua esittivät argumentteja ja väittelivät riskeistä, Guy ei voinut olla muistamatta, miten hän oli 1183 välttänyt kohtaamasta Saladinin armeijaa taistelusta ja pitänyt frankkien armeijan koskemattomana ja suureksi osaksi tappioitta. Seuraus oli ollut, että häntä oli syytetty ja hän oli menettänyt asemansa. Siksi neuvojen, jotka hän nyt sai poliittisilta vihollisiltaan, ennen kaikkea Raymondilta, täytyi tuntua epäilyttävältä.

Hyökkäys oli palvellut frankkeja hyvin menneisyydessä, mistä Raymond de Châtillion oli elävä esimerkki. Sepforis oli vain 20 mailia Tiberiaasta eli mahdollinen saavuttaa päivän marssilla kumpuilevan alueen halki. Jos se ei onnistuisi, vain 12 mailin päässä sijaitsevat Hattinin lähteet tarjosivat sopivan leiripaikan. Frankkien armeija oli suuri, sillä oli kokeneet komentajat ja joukot. Huolimatta jälkikäteistuomioista, Guyn päätös yöllä purkaa 2.-3. heinäkuuta leiri ja marssia Tiberiakseen ei välttämättä näyttänyt tyhmältä tai etukäteen tuomitulta. Kaksi vuotta myöhemmin kun Guy johti pienen kristittyjen armeijan aloittamaan Akkon piirityksen, vielä rohkeammalta vaikuttanut päätös johti menestykseen. Tosin erona oli, ettei Guylla Galilean kukkuloilla heinäkuussa 1187 ollut mahdollisuutta saada vahvistuksia eikä perääntymismahdollisuuksia. Päättäessään taistella hän valitsi tietoisesti yhteenoton, joka olisi ratkaiseva, oli lopputulos mikä tahansa.

Päätös leiriytyä yöksi kuivalle tasangolle, jossa oli vähän tai ei lainkaan vettä, saattoi johtua sekasorrosta tai epäröimisestä. Mutta Guylla ei ehkä ollut vaihtoehtoa.

Monet ylhäisimmistä jäivät taistelussa henkiin ja hyväksyttiin vangeiksi. Sen sijaan suufit teurastivat amatöörimäisesti ha melkein seremoniallisesti teppeliritarien ja johanniittojen 200 ratsusotilasta, kun taas jalkaväen henkiinjääneet vietiin orjamarkkinoille eri puolille Lähi-itää.

Ainoana ylhäisimmistä sotilaista Raymond de Châtillion mestattiin ja mahdollisesti sen teki Saladin itse sen jälkeen, kun oli mielenosoituksellisesti kieltäytynyt antamasta Raymondille toisin kuin muille vangeille juotavaa, mikä oli seremoniallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta. Kyseessä oli kosto uskottomalle, joka oli uskaltanut hyökätä islamin pyhiin paikkoihin Arabiassa. Saladin oli poliitikoista laskelmoivin. Hän tarvitsi pään ja Raymond oli ilmeisin uhri.

Kun Richard Leijonamieli määräsi muslimivangit tapettaviksi, se ei suinkaan ollut sodassa harvinainen hirmutyö. Kyseessä ei ollut satunnainen sadistinen teko, oikeastaan vähemmän kuin Saladinin oma käsky tappaa temppeliherrat ja johanniitat Hattinin jälkeen.  Se on ehkä rinnastettavissa Henrik V:n käskyyn tappaa ranskalaiset vangit Agincourtissa 1415, paitsi että silloin taistelu oli vielä käynnissä. Jopa Ibn Shaddad tunnisti Rikhardin teon logiikan: se oli kosto antautuneiden kristittyjen surmaamisesta Akkon piirityksessä, tai sitten kuningas halusi marssia Askeloniin eikä ollut viisasta jättää sotavankeja jälkeen. Rikhard Akkon kukistumisen jälkeen osoittama kontrolli ja kylmäverine joukkoteloitus viikkoja myöhemmin osoitti Saladinille, millainen vastustaja hänellä oli. Sulttaani luultavasti tunnisti verilöylyn luonteen tarkoitukselliseksi poliittiseksi teokseksi, josta hänen omat tekonsa olivat osaltaan vastuussa. Seuraavina viikkoina hän teloitutti kristittyjä vankeja, joiden ruumiiden silpomisen hän joskus salli. Oleellista sotastrategian kannalta oli, että hän tunnisti Rikhardin korottaneen panoksia seuraaville piiritetyille muslimivaruskunnille.

Kirjailijasta

Jan Guillou (s. 1944) tuli aikoinaan tunnetuksi tutkivana journalistina, joka yhdessä Peter Brattin kanssa Folket i Bild/Kulturfront -lehdessä paljasti 1973 salaisen ja laittoman tiedusteluorganisaation, Informationsbyrån (IB), joka kortistoi kommunisteja ja vasemmistoaktivisteja. Kaksikko tuomittiin vakoilusta, vaikkei heillä ollut mitään yhteyttä ulkovaltoihin.

Suomalaisen Wikipedian kertomat ruotsalaisten iltapäivälehtien syytteet vakoilusta KGB:n hyväksi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Jan_Guillou) ovat kirjailijan oman kertoman mukaan vääristelyä: Guillou halusi tehdä artikkelia KGB:stä ja hänen luovuttamansa ”tiedot” olivat julkisia.

Guillou saavutti jättimenestyksen myös suomeksi käännetyillä agenttiromaaneillaan, joiden sankari oli Carl Hamilton, vaikka – toisin kuin Ilkka Remes – esitti niissä vähemmän populaareja aatteita kuten Palestiina-myönteisyyttä.

2000-luvulla Guillou on julkaissut 1900-luvulla tapahtuvan romaanisarjan Suuri vuosisata. Sen osissa 1968 ja Tapetut unelmat kuvataan IB-skandaalia, ruotsalaisten radikaaliryhmien turvallisuussääntöjä ja keinoja saada selville ”vasikat”, Länsi-Saksan radikaaleja joista osasta tuli myöhempiä terroristeja, sekä saksalaisten ja ruotsalaisten iltapäivälehtien radikaaleja koskevia vääristelyjä, joita oikeudessakaan eis saada tuomittua.

Guillou on kertonut IB-jutusta ja vakoilusyytteestä sekä teostensa taustoista teoksessa Ordets makt och vanmakt. Asiasta on kertonut muistelmiensa Spionjägaren toisessa osassa myös turvallisuupoliisi Säpon päällikkö Olof Frånstedt.

Jan Frygyesin sanoo kirjasaan Jan Guillou – utifrån, että Guillou on liberaali totuuden suhteen. Hän halukkaasti esittänyt itsensä IB-jutun sankarina ja saanut sen, koska toimittajakollega Peter Bratt ei tuntenut rooliin halua, ei myöskään heidän lähteensä, joka Brattin mielestä oli todellinen sankari.

Frygyes huomauttaa myös eroista Watergate-juttuun. Washington Post toimi yhteiskuntajärjestyksen sisällä ja puolella ja Bob Woodward oli vakaumuksellinen republikaani, kun taas Guillou ja Brattin IB-reportaasi suuntautui koko yhteiskunnan perustaa vastaan.

Teoksessa Ordets makt och vanmakt Guillou kertoo myös romaaniensa synnystä. Arn-romaanien taustalla on toisaalta se, että Guilloun näkemyksen mukaan muslimeja aletttiin 1990-luvulla yhä enemmän demonisoida mediassa, koska USA ja Englanti tarvitsivat kylmän sodan jälkeen uuden vihollisen. Guilloun mielestä kyse oli ”pyhän sodan” toistumisesta. Niinpä hän päätti kirjoittaa kertomuksen ristiretkiajasta. Silloin kohdattiin kulttuuri, joka oli ylivoimainen eurooppalaiseen nähden, hävittiin sotilaallisesti mutta voitettiin suuri määrä tietoa kontaktissa voittajiin. Kotiin tuotuna se kantoi hedelmää renessanssissa.

Guillou otti oppia erehdyksestä, jonka Artur Lundkvist teki hänen mielestään romaanissa Tvivla, korsfarare ja jättää pois pitkän matkan Palestiinaan ja takaisin. Samaten oli turha kuvata päähenkilön ensimmäisiä vaiheita Palestiinassa, se olisi ollut turhaa toistoa.

Ystävien kautta Guillou tutustui Länsi-Göötanmaahan. Suuri elämys oli Varnheimin luostarikirkko johon ensimmäiset kuninkaat on haudattu. Siitä syntyi idea kolmannen osan teemasta: Ruotsin valtakunnan synnystä. 

Guillou kävi myös Forshemin kirkossa ja Arnäsin linnanraunioilla. Skaran kirjakaupasta löytyi paljon aineistoa ”Ruotsin kehdosta”.

Aineiston kerääminen ei periaatteessa eronnut journalistin työstä. Sen sijaan ongelma oli kieli, sillä nykyajan ilmaisut eivät olisi luoneet illuusiota erilaisesta aikakaudesta.

Olen aiemmin kirjoittanut Arn-trilogiasta artikkelin Kansakunnan synty Jan Guilloun kuvaamana (Kanava 7/2001), josta tämä blogiteksti on vähän laajennettu.

Kirjallisuutta

Campbell, Joseph: Sankarin tuhannet kasvot. Alkuteos The hero with a thousand faces. Suom. Harri Virrankoski. Otava 1990.

Frigyes, Paul: Jan Guillou – utifrån. Lindelöf 2014.

Frånstedt, Olof: Spionjägaren. Del 2 : Säpo, IB och Palme. Ica 2014.

Guillou, Jan: Ordets makt och vanmakt. Mitt skrivande liv. Pocketförlaget 2010.

Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia. Otava 2012.

Tyderman, Christopher: God’s war. A new history of the crusaders. Penguin books 2007.

Suomalaisen Wikipedian kertomat ruotsalaisten iltapäivälehtien syytteet vakoilusta KGB:n hyväksi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Jan_Guillou) ovat kirjaileman oman kertoman mukaan vääristelyä: Guillou halusi tehdä artikkelin KGB:stä ja hänen luovuttamansa ”tiedot” olivat julkisia.

Hagar Olsson: Lumisota

Hagar Olssonin pasifistinen näytelmä Lumisota ennusti talvisotaan johtanutta kehitystä, mutta päättyi toisenlaiseen ratkaisuun kuin todellisuudessa myöhemmin tapahtui.

Näytelmällä oli dramaattiset vaiheet. Raoul Palmgren kertoo työläiskirjallisuuden historiassaan Kapinalliset kynät II, että ruotsinkielinen Hagar Olsson kirjoitti Lumisodan keväällä ja kesällä 1939 suomeksi Eino Salmelaisen Kansanteatteria varten. Kirjailija halusi vedota nimenomaan suomenkieliseen ylioppilasnuorisoon.

Kesällä 1939 kirjailijaa painostettiin luopumaan näytelmästä, ja syksyllä ulkoministeri Eljas Erkko kielsi näytelmän esittämisen. Näytelmä sai ensiesityksensä vasta 1958 Jyväskylän kamariteatterissa.

60-luvussa Lumisota esitettiin radiossa kuunnelmana, jolloin minäkin siihen tutustuin. 1981 se esitettiin Lilla teaternissa suomeksi.

Teatterikoulun kirjastosta löytyi kaksi käsikirjoitustaversiota, joita seuraavassa vertailen.

Alkuperäinen näytelmä

Alkuperäinen näytelmä on pitempi ja henkilöitä on enemmän. Heistä muodostuu erilaisia ryhmiä: viralliset toimijat kuten kolme ministeriä ja poliisivirkailija, ulkoministerin perheen jäsenet ja uskottu palvelija, ylioppilasjärjestön jäsenet (osa nimellisiä, osa nimettömiä) ja ulkoministerin vaimon kolme naisystävää.

Ryhmät menevät päällekkäin, koska konflikti on sekä poliittinen että ulkoministerin perheen sisäinen. Ulkoministeriä kutsutaankin henkilöluettelossa isäksi mutta hänen vaimoaan ja lasten äitiä jostain syystä etunimellä Leenaksi.

Ulkoministeri on porvarillinen liberaali, joka on halukas neuvottelemaan myös Neuvostoliiton kanssa. Esikuva on edellinen ulkoministeri Rudolf Holsti.

Ulkoministerin vanhempi poika Esko on maisteri ja ylioppilasjärjestön johtajia. Ylioppilasjärjestöllä tarkoitetaan selvästi Akateemista Karjala-Seuraa (AKS), vaikka sen nimeä ei suoraan sanota. Esko puhuu nimittäin linnoitustöistä, ”Inkerimaata ja Karjalaa” koskevasta unelmasta ja ylipäänsä nuorisosta, joka valmis kaikkiin uhrauksiin isänmaan puolesta.

Esko pitää isää heikkona, varovaisena ja vanhanaikaisena. Mutta kun hänen aatetoverit kertovat kuulleensa ”Jaskalta” – joka ei esiinny näytelmässä henkilönä – että isä aikoo matkustaa Moskovaan myymään Suomenlahden saaret, Eskon mielestä ei kannata uskoa huhuja, vaan kyseessä täytyy olla erehdys. Toveri varoittaa Eskoa: ”Pidät isäsi, menetät isänmaasi.”

Väittelyssä isänsä kanssa Esko vetoaa siihen, että nuorison usko oli oikeassa myös edellisen maailmaansodan aikana ja sen ansiosta itsenäisyys toteutui, mutta unelma jäi kesken, kun Suur-Suomi ei toteutunut. Isä vastaa, että Suomella oli aiemmin kaikki voitettavana, sitä vastoin nyt on kaikki hävittävänä.

Isä ilmaisee periaatteensa näin: ”Pienet ja suojattomat ovat nyt susien hampaissa. Suojattomat yksilöt, suojattomat maat. Niitten kohtalo tässä painaa.” ”Katsos, minä tiedän, että minun takanani ovat kaikki suojattomat, koko ihmiskunnan suuri, tuntematon, työtä tekevä, kärsivä armeija. Heidän vuokseen minä taistelen. Ja siksi minä en saa peräytyä. Rintamalla tavataan!”

Esko vastaa: ”Meillä on nuoriso ja isänmaa. Sinulla on poliisi ja Musta Maija. On sekin taistelua.”

Isä varoittaa: ”Nuoriso, joka äärimmäisen vaaran hetkellä osoittaa itsekurin puutetta ja heikentää isänmaan vastustuskykyä, se nuoriso on kovakouraistesti oikaistava.”

Ulkoministerin nuorempi poika, lyseolainen Outi on idealisti ja humanisti, joka ei halua asettua kummallekaan puolelle. Nimeä ”lumisota” selitetään näytelmässä vertauksella pojasta, joka ei tahdo olla kummallakaan puolella, vaan jää keskelle molempien puolten käymään lumisotaa. Vertaus voi kertoa, miten puolueettoman maan käy sodassa, mutta näytelmässä sillä tarkoitetaan erityisesti Outia.

Ulkoministerin vaimon Leenan mielestä äidin tehtävä on sovittaa, auttaa, parantaa haavoja. Sen sijaan yksi hänen ystävättärensä Vieno pitää ”sentimentaalia äidillisyyttä” vanhanaikaisena: ”Nyt kysytään uhrimieltä. Uusi äidillisyys on on raudankova.”

Outi menee ylioppilasjärjestön kokoukseen. Isä kertoo muulle perheelle tapahtumista: ”Hän työnsi puhujan syrjään, asettui itse hänen paikalleen, paljasti päänsä ja huusi: ’Ihmisen pojan te taas ristiinnaulitsette!'” Outi siis vertaa itseään Jeesukseen. Ja seuraukset onkin samantyyliset, kuten isän kertomuksesta käy ilmi: ”Siitä kiihtymys sai alkunsa. Kaikki kääntyivät yksinäistä vastaan. Hänet raastettiin alas, lyötiin ja en tiedä mitä lie sattunut, ennen kuin poliisit tulivat paikalle.”

Loukkaantunut Outi sanoo isälle: ”Isä – minä tiedän – että kaikki ovat – syyttömät.”

Kolmas näytös tapahtuu päivää myöhemmin. ”Venäjän marsalkka” on matkalla Lontoosta kotimaahan pysähtynyt Suomeen. Ulkoministeri ottaa tämän vastaan, joten hänen oma matkansa Moskovaan on tarpeeton.

Kun vaimo kertoo ulkoministerille Eskon mielipiteen, ”ettei meidän tarvitse ryssää pokkuroida”, tämä vastaa: ”Kohteliaisuus ei ole pokkuroimista, eikä röyhkeys ole voiman merkki – päin vastoin.” Jollei marsalkalle osoitettaisi kunnioitusta, ”niin osoittaisimme koko maailmalle, että pelkäämme.”

Isä kertoo äidille, että lääkärit antavat Outille toivoa paranemisesta. Outin pahoinpitely yleiseen mielipiteen: paitsi että on tullut myötätunnon osoituksia ja kukkia, lehdet ovat tuominneet teon: ”viattoman ihmisen ääni kumminkin pääsee tunkeutumaan kaikkien sumujen lävitse”.

Äiti kertoo, että ”Eskokin on sydänjuuriaan myöten liikuttunut. Hän sanoi, että heikäläiset kunnioittavat Outia.” 

Isä selittää: ”kaikki ovat jollain tavoin ymmärtäneet, että tuo nuorukainen ei puolustanut eikä tuominnut ketään, vaan hän puhui ankaran ja puhtaan tulevaisuuden nimissä. Jokainen tunsi piston sydämessään, kun hän sanoi, että se joka isänmaan nimissä loukkaa oikeudentuntoa ja veljellistä inhimillisyyttä, hän on henkisen isänmaan kavaltaja.”

Sisäministeri on kuullut, että ylioppilailla on kokoontumisia ja ainakin mielenosoitus suunnitteilla marsalkan vastaanotolla, mitä varten hän on ryhtynyt toimenpiteisiin. Ulkoministeri on eri mieltä: ”Sinä olet väärässä. – – Suomen kansa on nyt toinen kuin ensimmäisen koettelemuksen hetkellä. Työmies tuntee isänmaan arvon, ja yltiöisänmaalliset saavat sen kurituksen, joka oli heille tarpeen. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on niin syvälle juurtunut meihin kaikkiin, ettei sitä mitkään ulkonaiset tapahtumat enää horjuta.”

Esko tulee kysymään isältään, onko Jaska todella tunnustanut ja isä vahvistaa asian. Esko toteaa, että huhu ”salaisesta sopimuksesta Venäjän kanssa, Seiskarin, Suursaaren ja Tytärsaaren kaupasta” on siis Jaskan omaa keksintöä. Isä selittää että kyse oli taktiikasta: ”Kun ei teitä tomppeleita muuten saanut liikkeelle”. 

Esko epäilee vieläkin: ”Jos nyt valehtelet, niin surmaat jotain”. Isä selittää, että nyt on sota, ei asein vaan ”Hermosota, aivosota, myrkkysota”, joka ”hävittää kaikki inhimilliset arvot, rehellisyyden, oikeudentunteen, vieläpä isänmaanrakkaudenkin.” Isä kykenee näkemään myös Jaskan yhtenä sodan uhrina.

Esko kysyy: ”Mistä minä tiedän, mikä on totuus! – – Sinä voit valehdella! Mikset sinä, yhtä hyvin kuin Jaskakin? Kaikki voivat valehdella!” Isä vastaa: ”Niin. Ja sinä voit valehdella. Voit kavaltaa oman isäsi!”

Lopussa ulkoministeri avaa sähkösanoman, jossa Saksa pyytää pommikoneilleen lupaa ”harjoituslinjalle” Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Silloin Eskon toverit tyyntyvät ja vannovat, ettei mikään valtio saa loukata Suomen aluetta.

Lopputulos on siis kansan yhdistyminen, minkä ulkoministeri ilmaisee näin: ”Me vedämme viivan menneen yli, eikö niin? Me tarvitsemme henkiset voimamme rakentavaan työhön.”

Myöhempi versio

Koska tapahtumat menivät todellisuudessa toisin kuin alkuperäisessä näytelmässä, myöhemmässä versiossa kolmas, toiveikas näytös on jätetty pois.

Myös henkilöt on supistettu lähes kokonaan ulkoministerin perheeseen, johon on lisätty taiteellinen tytär Vega. Hän on kiinnostunut baletista ja haluaisi Moskovaan nähdäkseen Bolshoi-baletin. Lisäksi Eskolle on lisätty tyttöystävä Marja. Ulkoministerin vaimon ystävättäret ja Eskon toverit on poistettu. Näin perheen sisäinen ja sukupolvien välinen konflikti korostuu.

Ulkopoliittinen asetelma on se, että Neuvostoliitto vaatii Suomelta neuvotteluja lähestyvän suursodan varalta. Samaan aikaan Suomeen saapuu myös toisen suurvallan lähettiläs – mutta ei Saksan vaan Englannin. Ulkoministeri ottaa vastaan molemmat lähettiläät samana päivänä: ”toisen salkussa oli häikäilemätön uhkaus, toisen salkussa kylmä, asiallinen ehdotus”.

Ulkoministeri on valmis lähtemään neuvottelumatkalle ”vaikka helvettiin, jos sillä voin turvata kansani olemassaolon”.

Isä kehottaa levollisesti Eskoa toimimaan omantuntonsa mukaan. Hän luottaa nuorisoon ja torjuu sisäministerin ehdotuksen, että nuorison ulkopoliittista aktiivisuutta pitäisi poliisitoimin hillitä, sananvapaus on tärkein. Hän ei usko uhkauksiin vaan sanoo uskaltavansa mennä tapaamaan opiskelijoita.

Eskon morsian Marja torjuu Leenan tapaisen naisellisuuden ja äidillisyyden vanhanaikaisena: nyt naistenkin kuuluu osallistua sotaan. Marja asettaa Eskon valinnan eteen: ”Pidä isäsi, menetät isänmaasi.”

Esko uskoo vielä, että kyseessä on erehdys: isä ei matkusta Moskovaan. Isä taas luottaa siihen, että opiskeleva nuoriso tulevaisuudessa ymmärtää, ”että nämä ikävät toimenpiteet olivat välttämättömiä”. Nuorison puuhat ovat villitystä, vaikka se ”kulkee isänmaallisuuden nimissä”. Hän uskoo näkevänsä nuorisoa kauemmas: ”Me olemme pieni kansa, asemamme on uhattu.” Vaarallisinta on sisäinen juopa, nuorten nouseminen vanhempia vastaan.

Esko muistuttaa jääkäreistä: nuoret olivat silloin oikeassa. Isä vastaa, että silloin Suomella oli kaikki voitettavana, menetettävää ei ollut. ”Nyt meillä on vapaus ja itsenäisyys. Nyt meillä on kaikki menetettävänä.”

Esko kuitenkin vaatii isäänsä eromaan ulkoministerin paikalta. Ilman tätä muu hallitus ei uskalla toimia. Esko pyytää pikkuveljeään Outia auttamaan. Tämä kuitenkin tuntee toisin: ”Isää on häpäisty. Minua on häpäisty.” Isä ajaa Eskon ulos kotoa.

Loppuratkaisu on heikko, varsinkin kun se vain kerrotaan. Nyt sen kertoo sisäministeri. Outi on noussut ylioppilaiden kokouksessa puhujalavalle, sysännyt puhujan syrjään, puolustanut isäänsä ja syyttänyt ”ihmisen pojan” uudesta ”ristiinnaulitsemisesta”. Seuraus on, että Outi on pahoinpidelty hengiltä. Näytelmä on osoittelevasti sijoitettu pääsiäiseen.

Esko palaa kotiin ja perhe yhdistyy. Muuten Outin marttyyrikuolemalla ei ole ollut vaikutusta ulkopuolisiin. Jää vain toivo, että tulevaisuuden nuorisosta, jota Outi on kuvannut: ”Me puhdistamme elämän, pesemme veren pois. Ja minä sanon sinulle, että jokainen meistä vastaa itse, aivan yksin, omista teoistaan.”

Kirjailijasta

Hagar Olsson (1893-1978) oli ruotsinkielinen kirjailija ja yksi modernismin klassikoista.

Raoul Palmgrenin mukaan Lumisota muistuttaa henkilöasetelmaltaan Olssonin aiempaa näytelmää Det blåa undet (1932, suomeksi Sininen ihme). Siinäkin kyseessä on vauras helsinkiläinen sivistyneistökoti, jossa isä on liberaali ja lapset etsivät ”sinistä ihmettä”: vanhempi Louise haluaa auttaa työttömiä naisia sivistykseen, 16-vuotias Martin innostuu mustapaidoista eli siis IKL:stä.

Työttömät naiset järjestävät mielenosoituksen, ja poliisien avuksi tulevat mustapaidat. Louise pidätetään, ja järkyttynyt Martin käy häntä vankilassa tapaamassa. Louise kuitenkin korostaa sitä, että molempien nuorten edustamat aatteet edustavat tulevaisuutta, sen sijaan isä porvarina menneisyyttä.

Lumisodassa Olsson ei enää näe fasismissa toista tulevaisuuden tekijää vaan uhan.

Kirjallisuutta

Palmgren, Raoul: Kapinalliset kynät. 2 : Pulan, fasismin ja sodan varjossa (1930-44): itsenäisyysajan työväenliikkeen kaunokirjallisuus. WSOY 1984.

Timo Sandberg: Kostonkierre

Timo Sandbergin Kostonkierre on viides osa Lahteen sijoittuvaa Otso Kekki -sarjaa ja kuvaa laitavasemmistolaisten sodanvastustajien toimintaa välirauhan aikana.

Evakkojen myötä Lahden kaupungin väliluku on kasvanut ja myös rikokset ovat lisääntyneet, mutta kuten sarjassa ennenkin, Kostonkierteessä (2020) Kekin tutkimat rikokset liittyvät politiikkaan. Sisällissodan aiheuttama kahtiajako on edelleen voimassa ja vaikuttaa myös poliisin asenteisiin. Kekki on poikkeus: hän yrittää toimia puolueettomasti.

En spoilaa rikosjuonta vaan keskityn siihen, mitä henkilöiden poliittisista asenteista kerrotaan.

Kekki – keskitien kulkija

Kekki on entiseen tapaan laillisuutta noudattava poliisi, joka haluaa tutkia rikokset huolellisesti ja puolueettomasti, ovatpa uhrit ja tekijät keitä tahansa. Mutta kuten ennenkin tämä johtaa ristiriitoihin Valpon etsivien Teräväisen ja Mannelinin kanssa, jotka ovat haluttomia auttamaan Kekkiä juttujen tutkinnassa.

Naapureihinsa Reunanpalstalla Kekillä on hyvät suhteet. Hän arvioi ihmisiä näiden luonteen, ei poliittisen kannan perusteella.

Kekin yksityiselämä sujuu entiseen tapaan. Pitkäaikaisen avovaimo Veran kanssa on ristiriitoja. Talvisodan aikana Vera joutui venäläisenä Valpon epäilemäksi ja lupasi solmia avioliiton Kekin kanssa. Yhteinen poika, Urho, on jo toisella kymmenellä. Lupauksen täyttäminen kuitenkin ottaa aikansa, sillä Vera uskoo yhä, että avioliitossa rakkaus kuolee.

Kekin poliittisista mielipiteistä kerrotaan myöhemmin Ismon yhteydessä.

Ismo vs. Anton

Suurin osa sivuhenkilöistä on Kekin naapureita Reunanpalstalta ja lukijalle tuttuja edellisistä osista.

Ismo Torni menetti vuonna 1918 valkoisen terrorin uhrina isosiskonsa ja Anton Rimminen isänsä. He ovat kuitenkin päätyneet poliittisesti erilaisille linjoille. Syinä lienee luonne, ikä, työtilanne, perhe ja ystävät.

Ismon elämä on vakiintunut. Hänellä on työpaikka Rautateollisuudessa, ja hän on ollut vuodesta 1932 naimisissa. Edellisessä osassa Tilinteko Ismo lähti kutsun saatuaan YH:hon eli yleisiin kertausharjoituksiin, haavoittui talvisodassa ja sai kunniamerkin. Nyt hän palaa entiseen työpaikkaansa, jossa hänelle aluksi järjestetään vamman takia helpompaa työtä. Toisaalta työtoverit vinoilevat kunniamerkistä eikä häntä enää valita luottamusmieheksi. Ismo opettelee uuden ammatin sorvarina ja alkaa valmistaa kranaatin kuoria.

Sen sijaan Anton Rimminen pakoili talvisodan aikana rintamalle joutumista. Kotiin palattuaan hän ei saa työtä, ilmeisesti koska Valpo on varoittanut hänestä työnantajaa. Hän on kuitenkin sinnikäs ja perustaa edesmenneen appensa opeilla suutarinverstaan, jolla pula-aikana onkin kysyntää.

Ismon vaimo Silja on peräisin ylemmästä keskiluokasta. Rakkaus voitti aikoinaan luokkaeron, mutta parin mielipide-erot ovat säilyneet: Silja kuului jo ennen talvisotaa lottiin, vaikka hän Tilinteossa suostui keittämään kahvia, kun Ismon toverit kokoontuivat heidän kotonaan. On kuitenkin selvää, ettei Ismo saisi vaimoltaan tukea radikaalimpaan toimintaan.

Välit Siljan oikeistolaiseen isään olivat vuosia poikki. Kutsu joulunviettoon tulee vasta 1940, kun oma poika on kaatunut, vävy kunnostautunut sodassa ja Sinikan lisäksi syntynyt pojanpoika Seppo Juhani. Appi ei kuitenkaan malta pitää mielipiteitään sisällissodasta, Natsi-Saksasta ja Mannerheimista salassa, eikä Ismo taas suostu mukautumaan niihin.

Antonin vaimo on lapsuudenystävä, Ismon sisar Eliisa, joten heidän mielipiteensä ovat yhteisiä, samoin tausta valkoisen terrorin uhrien omaisina.

Myös Eliisa on joutunut vaikeuksiin talvisodan aikana, kun Valpon etsivät eivät olleet saaneet kauemmas piiloutunutta Antonia kiinni. Varsinkin ”Teräväinen tuntui ottaneen asian henkilökohtaisena loukkauksena.” Kotitarkastuksen, kuulustelun ja töykeän kohtalon lisäksi ”Teräväinen oli tunnustellut Eliisan vartaloa, kourinut muka epäillen, että jotain olisi piilotettu puseron sisään tai hameen alle.” Kun myös on palkattu varjostamaan Elisaa, tästä on tullut säikky. Mielialaa lisää, kun Teräväinen kuiskuttaa torilla korvaa: ”Naura nyt pikkurouva. Milloin tahansa voi noutaja tulla.”

Eliisa työskentelee myös suutarinverstaassa samoin kuin Kekin avovaimo Vera ja änkytyksestä ja epilepsiasta kärsivä Vieno Holopainen. Sarjan ensimmäisessä osassa Mustamäki Vieno työskenteli lämmittäjänä yleisessä saunassa, jossa Ismon ja Eliisan äiti Hilda Torni oli saunottajana.

Ismo vs. SAT

Ismo sanoo olevansa valmis puolustamaan Suomen itsenäisyyttä ”Kaikkia vastaan, jotka sitä uhkaavat.” Hän ei kuitenkaan suostu SATin [Suomen aseveljien työjärjestöön] työpaikkasolun päälliköksi, vaikka hänelle luvataan ”lisää arvostusta ja parempaa taloudellista tilannetta”.

Ismon työpaikalle alkaa alkusyksystä 1940 ilmestyä SAT:n lehtisiä, joissa ”solvattiin sodanvastustajia, erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran jäseniä. Vihattuja olivat myös sosialidemokraattisesta puolueesta erotetut rauhanasiaa ajavat kansanedustajat, kuutoset.”

Ismo tekee päätelmän, ”että mielialojen pohjustaminen uutta sotaa varten oli täydessä käynnissä.”

Ismo mieliala on ristiriitainen: ”Kranaattien tehotuotantoa kehitellessään hän oli osa sotakoneistoa”, mutta vastapainoksi hän muistaa ”ajan rintamalla, jolloin vihollinen oli ennen hyökkäystä aloittanut tykkitulen keskityksen. Kranaatit olivat moukaroineet ennen alkavaa hyökkäystä asemissa kyyhöttäviä suomalaisia sotilaita. Miten helpottavalta oli silloin tuntunut, kun oma tykistö oli pystynyt vastaamaan tulitukseen.

Entä jos vastarintaan ei olisi pystytty, jos Rautateollisuus ja muut asetuotantoon osallistuneet laitokset eivät olisi hoitaneet osuuttaan? Vihollinen olisi marssinut Suomeen ja maa-alueiden lisäksi olisi menetetty koko maa.”

Niinpä ”Ismokin oli valmis tekemään oman osansa, jotta uusi sota voitaisiin estää”, mutta ”häntä arvelutti erityisesti jatkuvasti voimistuva yhteistyö Saksan kanssa”, sillä häntä pelottaa natsihallinnon väkivaltaisuus Saksan työväenliikettä kohtaan.

Ismo vs. Kekki ja Karho

Ismoa kohdellaan kunniamerkin takia ammattiyhdistyksessä karsaasti, eikä hän hakeudu keskustelemaan lankonsa Antonin kanssa. Sen sijana hän purkaa mieltään Kekille ja kaupunginkamreeri Karholle siitä, että ”mielipiteitään ei enää uskalla sanoa”: ”Valpo on kehittänyt tehokkaan urkintakoneiston ja kulkee uhkailemassa ihmisiä.”

Kekki varoittaa Ismoa liittymästä Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan, sillä se johtaa vain vaikeuksiin. Kekin mielestä on ”turha iskeä päätään seinään, jos tietää, ettei siitä pääse läpi – – Minä ainakin yritän toimia niiden edellytysten mukaan, jotka ovat mahdollisia. Parempi kiertää esteet rauhallisesti ja katsoa löytyisikö toista reittiä.” 

Kolmikko on kuitenkin ”yhtä mieltä siitä, että Suomen oli viisainta puolustusta tehostamalla vahvistaa nykyistä rauhantilaa. Suur-Suomi -haaveet pitäisi unohtaa ja tyytyä kehittämään tätä itsenäistä maata, mikä vielä on jäljellä.”

Kun Ismo kysyy, onko se mahdollista, Karho vastaa ettei oikeastaan: ”Neuvostoliitto pitää Suomea omana etupiirinään. Saksalla on omia valtaussuunnitelmia. Lisäksi tässä maassa on vahvat voimat vaatimassa, että menetetyt alueet otetaan takaisin ja koettu tappio kostetaan periviholliselle.”

Kiihkoilu ahdistaa Ismoa, joka ”oli saanut sodasta tarpeekseen, oli äskettäin toipunut vammoistaan ja toivoi, että edes tämä nykyinen Suomi säilyisi ja sitä voisi rauhassa rakentaa.”

Ismoon tehoavat asialliset argumentit. Niitä esittää hänelle sorvausta opettavan Verneri Kuulas, jonka mielestä  ”maanpuolustusta oli tärkeä vahvistaa. Se ei ollut sotakiihkoilua vaan varautumista pahimpaan. Kuulaksen mielestä uhkana oli, että Neuvostoliitto miehittää Suomen, kuten oli käynyt Virolle.”

SAK:n johtoa arvostellaan

Ns. tammikuun kihlausta, jossa työnantaja- ja työntekijäjärjestöt tunnustivat toisensa sopimuskumppaneina, pidetään yleensä merkittävänä virstanpylväänä, vaikka kyseessä oli vain julistus, josta ei seurannut konkreettisia toimenpiteitä.

Lahden ammattijärjestön kokouksessa Toivo Lång tuomitsee sen, että SAK:n ”johto ja liittoneuvosto olivat viime syksynä ryhtyneet kannattamaan hallitusta ja sotaan ryhtymistä kuulematta jäsenistön kantaa.”

Toivo Lång ei hyväksy myöskään sitä, että SDP oli kehottanut työläisiä liittymään suojeluskuntaan, ”joka luokkasodasta lähtien oli toiminut työläisiä vastaan.”

Kokouksessa SAK:n puheenjohtaja Eero A. Vuori puolustaa SAK:n johdon kantaa sotaan isänmaallisena, toivoo sodan aikana syntyneen yhteishengen jatkuvan, varoittaa työläisiä lähtemästä äärimmäisen vasemmiston tielle ja tuomitsee Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran levittämän Neuvostoliiton ihannoinnin.

Kun Vuori huomauttaa, että ”itsenäisessä Suomessa työväestöllä on sentään vapaat toimintaedellytykset toisin kuin naapurimaassa”, Toivo Lång vastaa, ”että tämäkin tilaisuus todistaa tuota vapautta vastaan, koska viranomaiset ovat lähettäneet niin lukuisasti edustajiaan vahtimaan puhtaasti ammatillista kokousta, joka on tarkoitettu vain jäsenille.”

Antonin tovereiden erilaiset mielipiteet

Lahteenkin perustetaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran osasto. Anton uskoo, että sen avulla ”turvattaisiin parhaalla mahdollisella tavalla Suomen säilyminen itsenäisenä valtiona. Väkivallalla ei rauhaa turvattaisi”.

Sotaa vastustetaan myös siksi, että sen uskotaan lisäävän vasemmistolaisten vainoa.

Kun SNS kielletään, toimintaa jatketaan yksityiskutsujen varjolla. Aiemmin on kuvattu retkeä luontoon, jolloin on voitu puhua ja laulaa vapaasti, joskin myös yhdessäolo ja rentoutuminen on tärkeää.

Vähitellen mielipiteet alkavat eriytyä.

Matti Lång käyttäytyy rempseästi, mikä vetoaa erityisesti nuoriin naisiin, joita hän saa mukaan. 70-luvun termein hän harjoittaa ”pöksylähetystä”. Yksi naisjutuista koituu kohtalokkaaksi ei vain hänelle vaan muillekin.

Kokeneessa Eino Kockissa on ”hiljaista arvovaltaa”. Hän ja Toivo Lång ovat ottaneet etäisyyttä puoluepolitiikkaan, mikä tarkoittanee SKP:ta. Molemmat osaavat perustella mielipiteensä paremmin kuin Matti Lång.

Eino Kock osaa ajatella itsenäisesti.  Hän uskoo hengissä selvinneiden suomalaisten kertomuksia Neuvostoliiton puhdistuksista, koska tietää heidät ”hyviksi miehiksi”. Sen sijaan Matti Lång uskoo ideologiaan ja siksi propagandaan ”pettureista”.

Eino Kock myös vertailee asioita ja arvioi keinoja: ”Vaikuttaa siltä kuin otteet olisivat samanlaisia kuin oikeistolla täällä”. Sen sijaan Matti Lång hyväksyy ”väkivallan, jolla pyritään luomaan oikeudenmukainen, kansanvaltainen yhteiskunta – – Se on isänmaallisuutta, jota kansa tässä maassa, riiston oloissa ei voi tuntea.”

Ammattiyhdistyksen kokouksessa pitämässään puheessa Eino Kock ”oli puhunut juuri niistä syistä, miksi työväestö ei täysin sydämin voinut tuntea Suomea isänmaakseen. Hän kuitenkin näki merkkejä paremmasta ja oli kiitellyt puheensa lopussa työväestön asemaan tehtyjä parannuksia.” Eino Kock uskoo siis rauhanomaiseen kehitykseen.

Toivo Lång kehuu puhetta ”uraauurtavaksi”, mutta Matti Lång paheksuu, että tämä ”oli antanut hallitukselle tunnustusta puolustuslaitoksen vahvistamisesta”. Kun Eino Kock sanoo, että Suomi ”on kuitenkin meidän isänmaamme” ja ”Maata täytyy puolustaa kaikissa oloissa”, Matti Lång kutsuu tätä ”luokkapetturiksi”, mutta ymmärtää sitten menneensä liian pitkälle.

Keväällä 1941 Anton haluaa keskittyä sodan vastustamiseen. Sen sijana Matti Lång haluaisi jakaa myös kommunistista materiaalia, mutta taipuu odottamaan.

Anton on mukana suunnittelemassa elokuuksi 1941 ”punaista päivää”, jossa kaupunki koristeltaisiin pienillä punaisilla lipuilla ja lentolehtisten sijasta jaettaisiin punaisia ilmapalloja. Rauhan turvaamiseen keskittyvän Antonin mielestä Matti Långin ilmaus nyrkkiä heristäen ”Me rakennamme taistelevan rauhan rintaman” on ristiriitainen.

Kaiken kaikkiaan kaikki ovat vain aatteellisia idealisteja, joihin ei näytä lainkaan vaikuttavan geopoliittisen tilanteen kehitys.

Valpon etsivät

Valpon etsivät Teräväinen ja Mannelin ovat iloisia, kun Saksa on taas Suomen ystävä. He seuraavat laitavasemmiston toimintaa eri keinoin. Julkisissa kokouksissa he tekevät muistiinpanoja.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran Lahden osaston kokous ei saa lupaa. Asiasta ilmoitetaan niin myöhään, että kokousta ei enää ehditä perua. Paikalle on järjestetty poliiseja muualta. Anton ja muita viedään putkaan ja heidät pahoinpidellään, mutta heitä ei saada murtumaan.

Valpon yhtenä keinona ovat ilmiantajat, joita käsitellään myöhemmin enemmän.

Loppujen lopuksi Valpo on onnistunut soluttamaan laitavasemmiston toiminnan niin hyvin, että kun pidätykset ennen jatkosotaa tehdään, kotietsinnässä tiedetään ennalta, mistä paikasta raskauttava aineistoa pitää etsiä.

Toisaalta Teräväinen ja Mannelin eivät kykene näkemään vivahteita laitavasemmistolaisten erilaisten mielipiteiden välillä. Lisäksi Teräväinen tuntee Murhamäessä kuvattujen tapahtumien takia Ismoa kohtaan henkilökohtaista kaunaa ja haluaisi panna tämän turvasäilöön, mutta Mannelinin mielestä vähempi riittää: ”Annamme suosituksen, ettei hän voi jatkaa aseteollisuuden vastuunalaisissa töissä.”

Ilmiantajat

Kahta ilmiantajaa kuvataan sisältäpäin, oikeastaan melkoisella myötätunnolla. Valpo on käyttänyt inhimillisiä heikkouksia tai suoranaista hätätilannetta.

Sahalla työskentelevä Lennart Hovi on aatteen mies, joka on aluksi ehdottomasti kieltäytynyt toimimasta vastoin periaatteitaan. Silloin häntä on uhattu sillä, että Valpo kertoo tietonsa hänestä työnantajalle, joka antaa lopputilin ”isänmaan petturille”.

Hovin pään kääntää se, että hänen vaimonsa on vähän aiemmin sairastunut. Kun hänet korotetaan työnjohtajaksi, vaimon hoitoihin on varaa.

Kun sota loppui ja vaimo kuoli, Hovi ei pysty enää perustelemaan toimintaansa itselleen vaan tuntee päinvastoin itsensä ”alhaiseksi petturiksi, ystäviensä kavaltajaksi”. Tilannetta pahentaa, että ”miellyttävän pukumiehen” sijasta hänen luonaan kävi toinen, joka ”suhtautui häneen kuin käskyläiseen, selvästi halveksuen.” Myöhemmin paljastetaan, ett ä Valpon helsinkiläinen etsivä Freedy Kekäläinen on siirtänyt värväämänsä ilmiantajan hoidon paikallisille kollegoilleen Teräväiselle ja Mannelinille.

Hovi olisi halunnut irtautua sopimuksesta, mutta mies oli ”uhkaillut suurilla vaikeuksilla. Hän selitti, että heillä oli Hovista aivan riittävästi tietoja. Sen jälkeen asia ei enää johtaisi pelkkään lopputiliin, vaan hän joutuisi oikeuden eteen ja saisi tuomion.”

Saaga Ahola ei ole juurikaan ollut kiinnostunut politiikasta, vaan on paikkakunnalle muutettuaan etsinyt nuorten seuraa. Saagalla on Matti Långin kanssa suhde, jonka hän ottaa vakavammin kuin mies, ja pettyy sen loppuessa.

Niinpä Teräväisen on helppo houkutella Saagaa teeskennellyn myötätunnon ja avulla, mutta myöhemmin hän ei voi peittää halveksuntaansa ”punahuoraa” kohtaan.

Molempien ilmiantajien kohtaloksi tulee murha, joka naamioidaan itsemurhaksi. Rikosten ratkaisu on yllättävä, jos ei muista sarjan ensimmäistä osaa.

Ratkaisu

Ismo saa palvelukseenastumismääräyksen. Keskusteltuaan vaimonsa kansa hän tottelee sitä, sillä vaihtoehto – turvasäilö – ei houkuttele.

Anton pidätetään ensimmäisenä. Sellissä hänellä on kova huoli vaimostaan, joka odottaa heidän esikoistaan. Anton tuntee myös syyllisyyttä – ei siitä mistä häntä kuulusteluissa syytetään, vaan seurauksista perheelleen:

”Miksi hän ei osannut elää ja olla kuin muut ihmiset, alistua tilanteeseen, tehdä työtä, antaa tämän maan ja maailman mennä omaa tahtiaan. Hän voisi yrittää olla samanlainen kuin Osto Kekki. Mies toimi yhteiskunnan pelisääntöjen mukaan. Koetti kyllä parantaa asioita, mutta ei astunut rajojen yli.”

Anton ”oli tiennyt, että seinä tulisi lopulta vastaan, mutta ei ollut pystynyt toimimaan muulla tavalla. Hän oli uskonut, etteivät asiat korjaannu koskaan, jos ihmiset eivät uskalla toimia oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta.”

Antonia ei viedä oikeuteen, vaan hän joutuu tasavallan suojelulain perusteella turvasäilöön. Hänet kuljetetaan Hämeenlinnaan ja sieltä Vaasaan, jossa hän näkee ikkunasta saksalaisia joukkoja ja lopulta Köyliön leirille, jossa hän kohtaa tuttuja kuten Matti ja Toivo Långin.

Anton pystyy lähettämään pari kirjettä Eliisalle, joka synnyttää pojan.

Arvio romaanista

Mielestäni parhaita ovat Kekki-sarjan kolme ensimmäistä osaa, Mustamäki, Häränsilmä ja Murhamäki. Niissä dekkarijuonen ja politiikan yhdistäminen toimii, ja kaikilla henkilöillä on yhteys romaaniin teemaan.

Kostonkierteessä on sama ongelma kuin talvisotaa kuvaavassa Tilinteossa. Paljon tilaa saavat ennestään tutut henkilöt ja heidän poliittiset mielipiteensä, vaikka useilla ei ole enää yhteyttä rikosjuoneen, joka jää liikaa taka-alalle ja ratkeaa liian helposti ja sattumalta.

Epäilemättä romaani tarjoaa monille lukijoille uutta tietoa, mutta kokonaisuus jää vajavaiseksi, sillä Suomen ja Euroopan poliittisen ja sotilaallisen tilanteen muutokset eivät näytä usein vaikuttavan henkilöihin ollenkaan, olivatpa nämä oikeistolaisia tai vasemmistolaisia.

Koska näkökulmia vaihdetaan ja henkilöt muistelevat menneisyyttä, usein on epäselvää, milloin mitäkin tapahtui, vaikka olisi aivan olennaista saada selville, mikä tapahtuma sattui aiemmin ja siten vaikuttaa myöhempiin tapahtumiin.

Kaiken kaikkiaan monet henkilöt lähinnä ajattelevat ja puhuvat politiikkaa mutta toimivat vain vähän. Ajatukset ja puheet kertovat, miten henkilöt näkevät itsensä, toiset ja maailman, mutta vasta toiminta kertoisi siitä, miten tämä vastaa todellisuutta.

Historiaa: SNS vs. hallitus

Selostan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa (jatkossa SNS) ja yleistilannetta Kimmo Rentolan tutkimuksen Kenen joukossa seisot? perusteella.

Mikä aiheutti vasemmistoliikkeen rajun nousun talvisodan jälkeen? Ensinnäkin sodan lopputulos, joka esitettiin moraalisena voittona mutta oli tosiasiallisesti tappio. Vaikka entistä useammat ihmiset kokivat oman hallituksen toiminnan olleen oikeutettu, Suomessa oli edelleen ”suuri väestöryhmä ja vahva aatteellinen perinne, joka ei täysin tunnustanut vallanpitäjien legimiteettiä”. Vuoden 1918 punaisten piirissä ”nähtiin, että vuoden 1918 valkoisten voittajien mahtiin oli viimein tullut repeämä.” Kun kerran tilaisuus oli tullut, sitä ei saanut jättää hyödyntämättä.

Toiseksi kyse oli talvisodan kokemuksesta ja tulkinnasta. Tavalliset vasemmistolaiset olivat taistelleet rintamalla ja muutenkin tehneet parhaansa isänmaan puolesta. Suomen johdossa ”ymmärrettiin, että kansallisen yhtenäisyyden vuoksi oli välttämätöntä tunnustaa punaisen kokemuksen merkitys ja arvo”, kuitenkin ”loukkaamatta entisten valkoisten herkkiä tunteita.”

Oikeistopiirit halusivat tulkita talvisodan vuoden 1918 vapaussodan jatkoksi, mutta tätä eivät sodan käyneet vasemmistolaiset halunneet eivätkä voineet hyväksyä, sillä he eivät olleet sotaan lähtiessään suinkaan luopuneet maailmankatsomuksestaan: ”Päin vastoin, he katsoivat lunastaneensa täydet kansalaisoikeudet verellään, eikä uusia rajoituksia suostuttu ottamaan vastaan.”

Kolmanneksi keväällä 1940 alkoi vaikuttaa ”maailmansodan radikalisoiva vaikutus. – – Kun vakaat valtakunnat sortuivat, suuret ja nopeat muutokset alkoivat näyttää mahdollisilta.”

Lisäksi olivat tavanomaiset syyt: taloudelliset vaikeudet: elintarvikkeiden hintojen nousu ja puute, rahanarvon aleneminen, viennin estymisen aiheuttamaa työttömyyden uhka, kotiuttamisen hitaus, byrokratian paisuminen, siirtoväen aseman järjestäminen.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (SNS) perustettiin 22. toukokuuta 1940. Perustajat edustivat kahta poliittista ryhmää. Toinen oli SKP:n vasta muodostettu työkomitea, joka toisin kuin oli tapana oli perustettu omin päin, ilman ohjeita Moskovasta. Toinen ryhmä oli Mauri Ryömän johtamat soihtulaiset. Soihtu oli Akateemisen Sosialistiseuran lehti, jonka ympärille kerääntyneet harvalukuisat vasemmisto-opiskelijat oli erotettu SDP:stä pari vuotta aiemmin.

Soihtulaiset olivat innokkaampia toimimaan, SKP:läiset olisivat halunneet vielä odottaa ja katsoa.

SNS:n puheenjohtajaksi valittiin Ryömä, joka oli talvisodan jälkeen vapautunut turvasäilöstä. Sihteeriksi tuli hänen lähin miehensä Aimo Rikka. Johtokuntaan valittiin soihtulaisista Ryömän vaimo, kirjailija Elvi Sinervo sekä SKP:n työkomiteasta Lauri Vilenius. Jälkimmäinen valittiin varapuheenjohtajaksi.

SNS:n perustavan kokouksen julkilausumassa tavoitteeksi asetettiin ystävälliset suhteet Suomen ja Neuvostoliiton välillä. SNS yritti vedota mahdollisimman laajasti työläisiin, ja ”pohjimmiltaan kysymys oli uudesta vasemmistolaisesta työväenpuolueesta”.

SDP tulkitsi SNS:n heti Neuvostoliiton ”viidenneksi kolonnaksi” ja ryhtyi vastatoimiin. SAK varoitti 12. kesäkuuta kiertokirjeellä ammattiyhdistyksiä seurasta.

Neuvostoliitto oli tässä vaiheessa passiivinen. Terijoen hallituksen jäsenet ja henkilökunta siirrettiin uuden Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavallan johtoelimiin. Suomeen ei otettu yhteyttä, ja SKP:n elvytyshanke raukesi toukokuussa.

Euroopan sotilaallinen tilanne muuttui ratkaisevasti, kun Saksa valloitettuaan ensin Tanskan ja Norjan kukisti Ranskan ja Englanti vetäytyi saarelleen. Neuvostoliitto reagoi rikkomalla syksyllä 1939 antamansa vakuutukset, ettei se puuttuisi Baltian maiden sisäisiin asioihin.

Tämän jälkeen talvisota tuntui useimmista suomalaisista entistä oikeutetummalta. Baltian tapahtumat herättivät pahoja aavistuksia myös Suomen kohtalosta, ”jopa suoranaista pelkoa ja paniikkia”.

Maan johto ja Mannerheim näkivät tilanteen niin, että Saksan sotamenestys olivat vieneet viimeisimmätkin mahdollisuudet nojautua länsivaltoihin. Neuvostoliitto esitti Suomelle uusia vaatimuksia Petsamon nikkelistä, Ahvenanmaan linnoittamisesta, eikä Suomi katsonut voivansa muuta kuin myöntyä, samoin kauttakulkuun rautateitse Hangon tukikohtaan.

Kommunistien ja muun laitavasemmiston parissa tilanne tulkittiin juuri päinvastoin. Sekä K. H. Wiikin (ns. ”kuutosten”) että Ryömän piirissä Baltian tapahtumia pidettiin myönteisinä, olihan autoritaariset hallinto kukistettu ja valta siirtynyt omille aateveljille, vasemmistolaisille sosialidemokraateille. Kuutoset pysyttelivät kuitenkin erossa SNS-1:stä.

SNS:n pidetty 26. kesäkuuta vuosikokous arvosteli Risto Rytin hallitusta, joka seuran mielestä ei kehittänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita vaan päinvastoin koetti niitä jarruttaa. Niinpä SNS odotti toisenlaisen hallituksen muodostamista. Kokous myös lähetti tervehdyksen Viron uudelle hallitukselle.

”Tämä sinetöi SNS:n välirikon toisaalta hallituksen, toisaalta SDP:n johdon kanssa.” Julkilausuman olivat allekirjoittaneet Ryömä ja Vilenius, jotka saivat syytteen hallituksen herjaamisesta. SDP:n puoluetoimikunta tulkitsi 28. kesäkuuta SNS:n julkilausuman ”Baltian kaltaisen operaation valmisteluksi yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa” ja vaati puolueen jäseniä pysymään poissa seurassa.

Kaksi virolaista kävi Helsingissä tapaamassa ”kuutosiin” kuuluvaa Cay Sundströmiä. Tieto keskusteluista raportoitiin heti Valpolle, josta kaksi kopiota raportista toimitettiin sisäministeri von Bornille ja tuli tämän kautta suppean eliitin tietoon.

Kun ”SNS ja Ryömä ryhtyivät käytännössä etenemään täsmälleen virolaisten kanssa sovitun käsikirjoituksen mukaan”, oli mahdotonta tietää, että ”SKP:llä ja Kominternillä ei ollut Suomen tunnelmien kuumenemisessa osaa eikä arpaa.”

Kun Ryömä haki ulkomaanpassia, sitä ei myönnytty, koska arveltiin hänen suunnittelevan matkaa Viroon.

Tähän asti etäiset suhteet Neuvostoliiton suurlähetystöön alkoivat kohentua. Lähetystösihteeri George Shumilov saapui 11.7. tapaamaan Lauri Vileniusta ja muuta SNS:n kommunistista ydinryhmää. Tapaamisesta raportoivat sekä Valpo että Päämajan valvontaosasto, joka seurasi armeijasta lomalla olevaa Aimo Rikkaa. Seuraavana päivänä lähetystösihteeri oli vieraana SNS:n kokouksessa Kirjan talolla.

”SNS ryhtyi heinäkuun alussa entistä tarmokkaammin etsimään joukkokannatusta, ja samalla hallituksen ja sosialidemokraattisen puolueen arvostelua jyrkennettiin.” Jäsenille lähetettiin Ryömän talvisodan aikainen avoin kirje Väinö Tannerille, jossa Ryömä syytti sodasta Suomea ja erityisesti Tanneria. Tämä poltti lopullisesti sillat SDP:hen.

”Jäsenmäärä moninkertaistui heinäkuun aikana ja uusien jäsenjoukkojen keskuudessa alkoi kiertää villejä huhuja Neuvosto-Suomesta ja vallankumouksesta. Siihen mennessä käynnistetty skp-läinen toiminta laantui ja sulautui kokonaan SNS:n piiriin.”  

Kun Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon, SNS:n jäsenten ja johtajien yhä ärhäkämmät puheet johtivat vastaiskuun.

Tulevaisuutta varten Valpo sai heinäkuun puolivälissä käskyn uusia pidätyslistan sodan varalta. Valpon johto otti myös yhteyden Saksaan.

Nykytilannetta varten Valpon laati heinäkuun puoliväliin mennessä kaksi muistiota SNS:stä ja arvion poliittisen päätöksen pohjaksi. Niiden mukaan Baltian tapahtumat osoittivat, että SNS:n tarkoitus muuttaa nykyinen yhteiskuntajärjestys ja Suomen liittäminen Neuvostoliittoon.

Ulkoministeri Molotov valitti 27. heinäkuuta Suomen lähettiläs Paasikivelle hallituksen ja erityisesti Tannerin kielteistä suhdetta SNS:an. Myös Pravda tuomitsi SDP:n toiminnan seuraa vastaan. Seuraus Neuvostoliiton tuesta oli kuitenkin päinvastainen kuin oli ollut tarkoitus: Suomen johto (pääministeri Ryti, sisäministeri von Born, SDP:n johtaja Tanner ja ylipäällikkö Mannerheim, jota edusti hallituksessa puolustusministeri Walden) tekivät päätöksen vasemmistoliikehdinnän ja varsinkin SNS:n tukahduttamisesta.

29. heinäkuuta 1940 SNS:n kokous hajotettiin väkivalloin Kirjalla. Seuraavana päivänä SNS:n johto pidätettiin, lukuun ottamatta armeijaan kutsuttuja ja naisia.

”SNS reagoi uhittelevan jyrkästi.” 31. heinäkuuta poliisi hajotti kokoontuneet Kirjalla ja Mustikkamaalla.

Molotovin Korkeimmassa neuvostossa 1. elokuuta pitämä puhe tulkittiin Suomessa uhkaukseksi, varsinkin kun samassa kokouksessa puhui suomeksi Terijoen hallituksen ex-pääministeri O. V. Kuusinen ja hyväksyttiin Baltian maiden hallitusten ”pyyntö” tulla liitetyksi neuvostokansojen perheeseen.

Yli 30 hengen kokoukset määrättiin luvanvaraisiksi, mikä tukahdutti tehokkaasti SNS:n julkiset esiintymiset.

6. elokuuta syntyi Hakaniemen torilla mellakka, jonka yhteydessä siellä olevat suuret halkipinot syttyivät palamaan. ”Paikalla komentaneen poliisiupseerin mukaan sytyttäjiä eivät olleet sns-läiset vaan ’mielivaltaiset ainekset, mutta julkisessa sanassa ryömäläiset leimattiin siitä pitäen sytyttäjiksi.” Jatkosodan aikana Villehard Saksa kirjoitti Mauri Ryömälle lapun, jossa hän tunnusti sytyttäneensä halkopinot ja saaneensa teosta maksun poliisilta. Kun Ryömä sai lapun sodan jälkeen, hän ei kuitenkaan voinut varmistaa Saksalta, sillä tämä oli kuollut 1943.

Seuraavana päivänä poliisi ampui Turussa kiviä heitelleitä mielenosoittajia.

31. heinäkuuta Saksa aloitti NL:n hyökkäyksen suunnittelun, ja 17. elokuuta asekauppias Veltjens saapui Suomeen.

SDP teki tärkeän linjaratkaisun: ”Puolueneuvosto myönsi 29. heinäkuuta 1940 sen pyytämät valtuudet Vapaan Sanan ryhmän erottamiseen. Vasemmistososialidemokraatit piti kiireesti työntää ulos puolueesta, jotta he eivät voisi esiintyä sosialidemokraatteina mahdollisessa Baltian kaltaisessa tilanteessa.” 

Kriisi laukesi 20. elokuuta mennessä. Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon oli luonut yhteisen uhkakuvan, jonka paineessa oikeisto ja sosiaalidemokraatit löysivät toisensa ja perustivat Suomen Aseveljien liiton.

Marraskuussa ”Molotovin Suomea koskevat vaatimukset ja monia muitakin seikkoja Berliinin neuvotteluista vuodettiin saksalaistaholta Suomen johdon tietoon hyvin nopeasti, viimeistään marraskuun 22./23. päivinä – – Sana levisi kohtalaisen laajalle poliittisen johdon tietoon.”

”Suomessa oltiin valmiit tekemään johtopäätöksiin. Esko Riekki esitti 20. marraskuuta maaherroille yhteenvedon loppukesästä saakka johtamastaan vastatoiminnasta ja hahmotteli seuraavaa askelta, vaarallisen vasemmiston täydellistä tukahduttamista ja laajamittaisia pidätyksiä. Vaikka tilanne oli Riekin mielestä paljon entisaikoja vaarallisempi, myös vastatoiminnan edellytykset olivat paljon paremmat, koska aseveljien puitteisiin mahtuivat niin ruotsalaiset kuin sosialidemokraatit, kaksi ryhmää, jotka aikaisemmin oli suljettu Suomen hallitsemisen ’kovan ytimen’ ulkopuolelle. Kommunismin vastainen työ oli paljon entistä laajemmalla ja lujemmalla perustalla.”

Ulko- ja sisäpolitiikka kulkivat käsi kädessä. Helsingin raastuvanoikeus julisti SNS:n laittomaksi 23. joulukuuta 1940.

Sodan syttyminen oli SKP:n johtoryhmälle yllätys – nimenomaan sen ajankohta.

Historiaa: SAT

Suomen aseveljien työjärjestöä (SAT) on tutkittu vähän. Löytyy sentään Karoliina Vuopalan gradu, jonka pohjalta hän on kirjoittanut artikkelin.

Suomen aseveljien työjärjestö perustettiin luultavasti elokuussa 1940. Se oli vastareaktio Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden Seuran jäsenten pidätyksistä aiheutuneiden mielenosoitukselle.

SAT/VIA ”oli poliittisessa mielessä eräs vahvimmista, vaikkakaan ei näkyvimmistä maltillisen vasemmiston ja porvariston yhteistyön muodoista.” Johto ”koostui henkilöistä, jotka olivat kukin johtavissa asemissa muissa yhteiskunnan kannalta tärkeissä organisaatioissa”. Joukossa oli mm. SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori sekä Kalle Lehmus.

Järjestön toiminta oli kaksinaista. Toinen oli ”arkaluontoisten tietojen levittäminen kotirintaman tietoisuuteen. Nämä tiedot käsittelivät yleensä sellaisia kotimaata tai ulkopoliittisia suhteita koskevia asioita, joita valtion poliittinen johto ei voinut antaa sanomalehtien julkaistavaksi, mutta jotka sopivasti muotoiltuna katsottiin tärkeäksi kotirintaman tietää, jotta luottamus valtion johtoon säilyisi ja sodanaikaiset mielialat pysyisivät korkealla.” Toiseksi järjestön kenttäorganisaatio antoi johdolle tietoja kotirintaman todellisista mielialoista, jotka sitten toimitettiin poliittisen ja sotilaallisen johdon tietoon.

SAT teki myös ”likaisia” tai ”illegaalisia” keinoja: kokoushuoneistojen vuokrasopimuksia painostettiin irtisanomaan ja Vapaan Sanan painatus estämään tai lehden kuljetusta hidastamaan, huoneistoihin murtauduttiin ja jäsenluettelo kopioitiin, vastustajien maine mustamaalattiin.

SAT/VIA:n kohteena oli työväestö, mutta kenttäorganisaatiossa työläisiä oli vain neljä prosenttia. Tosin luku oli luultavasti suurempi, koska ”keskustoimistolle ei kantautunut tarkkoja henkilölukuja organisaation häntäpäästä.” Työväestö oli kuitenkin ”selkeästi järjestörenkaan uloin lenkki. VIA:n organisaatio toimi näet hierarkkiselta pohjalta. Esimerkiksi tehdastyöntekijöiden keskuudessa värvääminen tapahtui ylempien portaiden kautta: johtajataso piti yhteyttä ’työmiesten edustajille’ vieraiksi jääneisiin alueasiamiehiin ja johtajat houkuttelivat alemman työnjohdon valvomaan työläisiä. Työläisten keskuudessa alemman esimiestason edustajat valitsivat luottamushenkilöitä raportoimaan työläisten mielialoista.” 

Jatkosodan alussa SATin nimi muuttui VIAksi (Vapaus Isänmaa Aseveljeys, Via = latinassa ”tie”).

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Timo Sandbergin Kekki-sarjan edellisestä osasta Tilinteko.

Monet henkilöistä pohjautuvat todellisiin esikuviin, ja eräitä heistä kutsutaan oikeilla nimillä. Wikipediassa on tietoja Toivo Långista ja Valpon etsivästä Freedy Kekäläisestä. Molemmat esiintyvät Kimmo Rentolan tutkimuksessa Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Toivo Lång mainitaan myös Marjaana Valkosen teoksessa Yhdessä elämä turvalliseksi. Suomen Ammattiyhdistyen keskusliitto 1930-1947 ja Jukka Nevakiven teoksessa Linnasta linnaan. Eero A. Vuoren poliittinen elämäkerta.

Kirjallisuutta

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.
Vuopala, Karoliina: Antikommunismia, ulkopolitiikkaa, juonitteluja: SAT/VIA. Suomen Aseveljien Työjärjestö / Vapaus Isänmaa Aseveljeys -järjestön toiminta Suomessa 1940-1944. Ajankohta. Poliittisen historian vuosikirja 2002.
Vuopala, Karoliina: Suomen Aseveljien Työjärjestö/Vapaus Isänmaa Aseveljeys-järjestön toiminta Suomessa 1940-1944. Pro gradu. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, Yhteiskuntahistorian laitos 2000.

Päivitetty 27.9.2021 (poistettu alusta Lahden rikosluvut).

A.M. Frost: Näkymätön kuolema, Likaista peliä, Kohtalokas ystävä

A.M. Frostin Jang-sarjassa Suomen sotavuodet on paketoitu toimintajännärin muotoon historiallisista tosiseikoista juurikaan välittämättä.

Näkymätön kuolema (2018) ja Likaista peliä (2019) sijoittuvat talvisotaan ja Kohtalokas ystävä (2020) välirauhan syksyyn 1940.

Kaksi ensimmäistä osaa on kustantanut Bazar. Ensimmäisen osan Näkymätön kuolema kansikuvat on kokoelma kuvia, joiden yleisvaikutelma on sotakirja. Mukana on sekä rintama että kotirintama (Helsingin Suurtorille johtavaa katua kapeuttavat talojen seinastulle kasatut hiekkasäkit). Tosin vasemmian yläkulman klassinen blondi ja oikean yläkulman mieshahmo, jonka kasvot eivät ole näkyvissä, viittaavat jännityskirjaan. Punatähti sirpin ja vasaran kera on Neuvostoliiton tunnus.

Sankariparina majuri ja Valpon naisagentti

Sankari Peder Jang pitkä, tumma ja komea. Puoliksi itämainen syntyperä käy ilmi vain yläluomen poimusta. Lähettäessään Jangin Kohtalokkaassa ystävässä vuonna 1940 Saksaan tekijät eivät piittaa siitä, mitä mieltä natsien rotuoppi on niin ”sekarotuisista” kuin aasialaisista.

Mannerheim toi Aasian halki ratsastukseltaan yksivuotiaan pojan Suomeen ja toimi tämän kummisetänä, vaikka tämä kasvoi kasvatusvanhempien hoivissa.

Käytyään armeijan ja kadettikoulun Jang lähti etsimään itään juuriaan, mutta ei saanut selville alkuperäänsä vaan sen sijaan sortui oopiumiin. Hän pelastautui buddhalaisten soturimunkien hoiviin, ja nämä opettivat hänelle itämaisia taistelulajeja ja mm. Sunzin strategista ajattelua. Tätä ja muita itämaisia viisauksia hän lainailee taajaan. Samalla matkalla hän oppi pitämään kasvonsa ilmeettöminä ja naiselle täydellisen nautinnon tuottavaksi rakastajaksi. Jälkimäinen ei todennu seksikuvauksissa, jotka ovat viihteessä tavanomaista kamaa.

Suomeen palattuaan Jang kävi Sotakorkeakoulun ja on kirjojen aikana arvoltaan majuri. Hän käy jo ennen sotaa hämmästyttävän usein itärajan toisella puolella. Tämä herättää Valpon epäluulon, ja asiaa tutkimaan määrätään Helle Haaga.

Sarjan sankaritar Helle Haaga on sairaanhoitajatar, jonka aviomies, lentäjä ja Etsivän keskuspoliisin agentti, menehtyi lento-onnettomuudessa. Saadakseen selville miehensä kuoleman todellisen syyn on Helle pestautunut EK:n seuraajan Valpon palvelukseen. Näkymättömässä vihollisessa hän toimii ensin Kämpissä tarjoilijattarena ja sitten lääkintälottana rintamalla.

Helle on täydellinen pienikokoinen kaunotar, jonka pitkät hiukset ovat platinanvaaleat ja jonka liikkumista verrataan keijuun.

Jangille on näennäisesti luotu trauma, koska hän ei tunne vanhempiaan, mutta todellisuudessa hänet esitetään supermiehenä. Hänen ainoa vikansa sankarittaren ja nykylukijan näkökulmasta on, että rakastuttuaan Helleen hän yrittää suojella tätä pitämällä tämän poissa seikkailuista ja vaaroista.

Tähän Helle ei tietenkään suostu, ja tarpeetonta sekin onkin, koska Helle ei tarvitse apua tappelussa vaan osaa iskeä miehiä herkkiin paikkoihin. Niinpä Helle kieltäytyy noudattamasta Jangin määräyksiä ja joko voittaa tämän väittelyssä, jolloin tämän on otettava hänet mukaan, tai sitten toimii omin neuvoin.

Hellen trauma eli aviomiehen kuolema ratkeaa Kohtalokkaassa ystävässä tavalla, joka voisi tuottaa hänelle vielä suuremman trauman. Mutta Jang lääkitsee sen pikaisesti paljastamalla Hellelle oman traumansa. Jonkin verran aikaa kuluu, ennen kuin Jang saa Hellen  vakuuttuneeksi siitä, että naistenmies voi muuttua uskolliseksi tavattuaan ”sen oikean”.

Sankariparia kiinnostavammat sivuhenkilöt

Stereotyyppistä sankariparia kiinnostavampi tai ainakin inhimillisempi henkilö on Jangin lähetti, sotamies Aulis Rasila. Hän on matemaattisesti lahjakas, mutta punastuu helposti, pelkää naapurissa asuvaa uteliasta vanhempaa naista eikä alussa luota itseensä ja kykyihinsä.

Talvisota muuttaa Rasilan elämän perusteellisesti. Ensinnäkin hänelle avautuu muitakin mahdollisuuksia kuin ura VR:ssä ja perheen perustaminen äidin läheisyydessä Puu-Pasilassa. Toiseksi hän rakastuu rintamalla lotta Maria Jaalaan ja tämä häneen. Valitettavasti Maria joutuu kokemaan sotavankeudessa kovia ja torjuu sen jälkeen Auliksen.

Aulis saa itselleen evakoilta jäljelle jääneen koiran, jolle antaa nimen Adolf.

Tapahtumia kuvataan myös Jangin lapsuudenystävän Arno Hautalan näkökulmasta. Hän työskentelee Helsingin Sanomien toimittajana, eikä häntä silmäpuolena hyväksytä rintamalle. Nykylukija pitää joko koomisena tai raivostuttavana sitä, että Hautala kohtelee nuorta naistoimittajaa sovinistisesti ollenkaan huomaamatta, että mitään on vialla.

Toisen osan Likaista peliä kansikuva on myös kokoelma kuvia, joiden yleisvaikutelma on sotakirja. Sekä rintama että kotirintama (pommitettu Viipruri) gon jälleen edustettuina. Lumi viittaa kuvat talvisotaan, mutta vasemman ylänurkan kuvassa kiikarilla tähystyvä lotta on kesävaatteissa (kysessä on tunnettu poseerauskuva). Kompassi viittaa matkaan, joka tehdään luonnossa tuntemattomassa maastossa. 

Vääriä tietoja ja epäuskottavuuksia riittää

Historian kannalta teokset ovat täynnä vääriä tietoja ja epäuskottavuuksia, mutta rajoitun vain ensimmäiseen osaan Näkymätön kuolema.

Vaikka YH [Yleiset kertausharjoitukset] alkoivat heti Neuvostoliiton neuvottelukutsun saavuttua lokakuussa 1939, Jangin komppania lähtee Helsingistä Kannakselle vasta neuvottelijoiden palattua marraskuussa juuri ennen talvisotaa.

Ulkoministeriön yksityinen virkamies, joka ei usko sodan syttymiseen, pystyy estämään armeijan hankinnat. Todellisuudessa toisen hallinnonalan asioihin ei saanut puuttua edes ministeri.

Jangin tukikohta on pitkään Kannaksella lähellä rajaa, vaikka rajan ja Mannerheim-linjan välissä ei ollut kuin suojajoukkoja, jotka suunnitelman mukaisesti vetäytyivät viivyttäen parissa viikossa Mannerheim-linjalle.

Jang onnistuu sotajuonen avulla motittamaan ja tuhoamaan vihollisen kahdentuhannen sotilaan osaston. Mottitaktiikkaa ei käytetty eikä voitukaan käyttää Kannaksella, jossa käytiin materiaalisotaa, vaan Laatokan Karjalassa ja pohjoisempana, jossa maasto oli erilainen ja teitä vain harvassa.

Jang joutuu erikseen tarkastamaan vihollisen vakoojaksi epäilemänsä aliupseerin taustan. Todellisuudessa sen olisi tehnyt jo ennen tämän asevelvollisuuden suorittamista paikallinen suojeluskunta, joka antoi jokaisesta asevelvollisesta luotettavuuslausunnon. Leningradissa punaiselle emigranttiavioparille syntynyttä ja Suomeen palannutta nuorukaista ei olisi ikinä hyväksytty aliupseerikouluun eikä erikoisaselajiin koulutettavaksi.

Jang ja Hautala tunnistavat Kämpissä ”Inturistin johtajarouvan, siis Boris Jartsevin alias Boris Rybkinin vaimon Zoja Voskresenskaja joka oli myös NKVD:n agentti, vaikka tämä on naamioitunut peruukilla ja vahvalla ehostuksella. He kommentoivat, että”eikö Stalin olekaan kotiuttanut kaikkia virkamiehiään” ja ”Joillakin on erivapauksia”.

Myöhemmin Hautala sanoo pääministeri Rytille, että vihollisen vakoilua kai johdetaan Intouristin toimistosta ja Neuvostoliiton lähetystöstä. Todellisuudessa molempien maiden diplomaatit saivat sodan syttyessä lähteä vapaasti maasta. Vakoojaksi epäilty neuvostokansalainen, jolla ei ollut diplomaattisuojaa, olisi tietenkin pidätetty ja tuomittu.

Syksyllä 1939 Jangin agentti joutuu Leningradissa ”auto-onnettomuuteen”. Miksi ihmeessä NKVD menetteli kuin kyseessä olisi ollut ulkomaa sen sijaan, että olisi yrittänyt puristaa hänestä kuulusteluissa kaikkia tietoja?

Sankaritar Helle käy parikin kertaa perheensä huvilalla (toisella kerralla Jangin ja Hautalan kanssa) Terijoella, joka sijaitsi aivan rajalla ja joutui vihollisen valloittamaksi heti sodan alussa.

Huvilan lähellä olevassa maalaistalossa on vihollisen salainen laboratorio, mutta Helle ei epäile mitään, vaikka hänen tapaamansa nainen puhuu ukrainaa. Vaikka Terijoella asuikin monia kansallisuuksia, sodan aikana vieras ihminen, joka ei puhunut suomea eikä ruotsia ja/tai ei ollut totellut evakuointimääräystä, olisi automaattisesti ollut jokaisen siviilinkin mielestä – saati Valpon agentin – mielestä epäilyksenalainen, josta oli heti tehty ilmoitus.

Rauhan aikana samassa maalaistalossa on käynyt rajan takaa politrukkeja ilman, että kukaan on puuttunut asiaan.

Kun Jangin tukikohdassa havaitaan etäällä tulipalo, siitä ei huolestuta, koska se on ”Suomen puolella”. Siis kuvitellaan, että vihollinen olisi sodan aikana pysynyt kiltisti rajan takana!

Viipurissa eletään sodan aikana aivan normaalisti, esimerkiksi mummot myyvät torilla. Todellisudessa sisäministeri Kekkonen kehotti radiossa jo YH:n alkaessa ihmisiä, joilla ei ollut välttämättömiä velvollisuuksia, siis etenkin naisia, lapsia ja vanhuksia, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista ja näin tapahtuikin. Monet palasivat kotiin, kun mitään ei tapahtunut, mutta lähtivät paniikissa uudelleen evakkoon sodan alkaessa, kuten Lempi Jääskeläisen aikalaisromaanissa Idästä nousee myrsky kerrotaan. Helsingin kohdalla asiasta mainitaan Näkymättömässä kuolemassa, joten miksi Viipuria kuvataan toisin? Siellähän ei ollut vain pelkoa ainoastaan pommituksista, vaan kaupunkiin ampui ns. aavetykki, jota kuvataan Mikko Porvalin teoksessa Veri ei vaikene.

Toisessa osassa Likaista peliä Jang ja Helle käyvät rauhan tultua Hellen vanhempien asunnossa Viipurissa, vaikka kaupungissa on jo puna-armeijalaisia.

Lopuksi pikkujuttu: puna-armeijalaiset puhuttelevat upseereitaan herroiksi, vaikka oikea muoto on toveri.

Kolmannessa osassa Kohtalokas ystävä kustantajaksi on vaihtunut Aula. Myös kansikuvan tyyli on vaihtunut täysin: sotakuvien kokoelman sijasta kannessa on turkiskaulukselliseen takkiin pukeutunut nainen, jonka  huulet on voimakkaasti punattu ja jolla on helmikaulanauha ja helmikorut. Ylellisen asun vastakohtana on naisen kantama nahkasalkku, mikä viittaa työhön liittyviin papereihin – ellei suorastaan salaisiin papereihin. Naisen silmiä ei näe leirihatun alta, mikä viittaa vaaraan. Tällaisen kansikuvan uskotaan ilmeisesti vetoavan pikemmin jännitys- kuin sotakirjojen lukijoihin ja siten myös enemmän naisiin.

Stereotyyppiset viholliset

Viholliset ovat perinteiseen tapaan stereotyyppisiä, ja usein heidän pahuutensa ilmenee jo ulkomuodosta.

Ensimmäinen ryhmä ovat tietenkin puna-armeijalaiset. Heidät kuvataan ideologisiksi fanaatikoiksi, luonteeltaan raaoiksi tai muuten vain epämiellyttäviksi. Johtajat suunnittelevat ja toteuttavat kaikenlaisia katalia sodankäyntikeinoja välittämättä sodankäynnin sopimuksista.

Likaisessa pelissä kuvatut partisaanit kuvataan ”valiojoukoksi”, ja alussa he onnistuvatkin kaappaamaan haavoittuneita kuljettavan linja-auton ja viemään kaksi panttivankia rintaman toiselle puolelle, mutta joukon johtaja osoittautuu raiskaajaksi.

Toinen vihollisryhmä ovat suomalaiset kommunistit.

Kohtalokkaassa ystävässä Jang kertoo rajan taakse vuonna 1918 paenneista punaisista, jotka haluavat laajentaa Neuvosto-Karjalaa: ”vähintään siivu Itä-Suomesta tai mieluummin koko maa”. Neuvostoliitossa usein tiedustelutehtävissä käyneenä Jang ei voisi olla tietämättä, että useimmat punaisista olivat tuhoutuneet Stalinin vainoissa 1937-8. Jäljelle jääneilläkään ei ollut mitään vaikutusta Stalinin ulkopoliittisiin päätöksiin, vaan he olivat vain tämän käsikassaroita.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa (SNS-1) kuvataan perinteisellä tavalla ”viidentenä kolonnana”. Kimmo Rentolan mukaan seura syntyi ilman Neuvostoliiton vaikutusta.

Toki on ymmärrettävää, että Jang ja Helle ovat omaksuneet aikalaisten käsitykset, mutta heidän tiedustelutaidoistaan ei todistaa hyvää, että he uskovat viralliseen versioon Hakaniemen ”pinonpolttajista”, jolla seuran maine mustattiin. Tapani Bagge on Sinisessä aaveessa käyttänyt hyväkseen versiota, että kyseessä oli poliisin maksama provokaatio. Asia on tutkimuksessa jäänyt auki.

Koska kommunistit ovat pahoja maanpettureita, Jang, Rasila, Helle ja Hautala voivat ampua heidät ja heittää kranaatteja heidän taloonsa ilman, että joutuvat asiasta edesvastuuseen. Jang myös kiduttaa tietojen saamiseksi.

Neuvostoliitto on paha, mutta sen sijaan Hitlerin pyrkimys hankkia Saksalle ”elintilaa” (Lebensraum) esitetään luonnollisena, ikään kuin Itä-Euroopassa ei olisi lainkaan ihmisiä.

Sarjassa puhutaan Hitlerin aikeista hyökätä Neuvostoliittoon varmoina jo alkusyksyllä 1941, vaikka esikuntien tehtävä on laatia suunnitelmia lähes kaikkien tilanteiden varalta, eivätkä ne vielä merkitse toteutusta. Suomen johdonkin piti lähes loppuun asti ottaa huomioon mahdollisuus, että Saksa ja Neuvostoliitto sittenkin solmivat uuden sopimuksen.

Kaiken kaikkiaan Jang-sarjasta ei ole poistettu sotavuosien ideologian ja historiantulkintojen vanhentuneita piirteitä toisin kuin Tapani Baggen värisarjasta. Toisaalta ideologiaa ei ole mukana niin paljon ja niin vahvasti kuin Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjassa.

Arvio Frostin Jang-sarjasta

Jos ei tunne historiaa tai ei välitä siitä, että monet asiat ovat historiallisesti mahdottomia, A.M. Frostin Jang-sarjan romaanien partioretket ja kavalat viholliset tarjoavat kohtuullisen jännittäviä ja romanttisia juonenkäänteitä. Teokset on myös sujuvasti kirjoitettu. Joskus tosin selostus aseen ominaisuuksista ja kehittäjästä katkaisee toiminnan kuvauksen.

Kaiken kaikkiaan sarja osoittaa, että talvisodasta on kulunut niin kauan, että siitä voi tehdä kevyttä viihdettä.

Kirjailijasta

A.M. Frost on Anne ja Matti Hakkaraisen kirjailijanimi.

A. M. Frostista ja Jang-sarjasta Wikipediassa.

Muuta

Sunzista alias Sun Tsusta Wikipediassa.

Boris Jatrsevista alias Boris Rybkinistä Wikipediassa.

Olen kirjoittanut blogissa Lempi Jääskeläisen romaanista Idästä nousee myrsky, Mikko Porvalin teoksesta Veri ei vaikene, Tapani Baggen värisarjasta ja Ville Kaarnakarin kahdesta teoksesta.

Kirjallisuutta

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.