Kyllikki Mäntylä: Opri

Kyllikki Mäntylän Opri on ihanteellinen evakko, joka valoisuudellaan ja auttavaisuudellaan voittaa paikallisten sydämet.

Mäntylän näytelmä Opri (1953) tapahtuu sodan jälkeen kunnalliskodissa. Se sijaitsee Länsi-Suomessa, tarkempaa paikkaa ei ole kerrottu.

Länsisuomalainen kolmikko ja ulkopuolinen Opri

Kunnalliskodissa on tapana, että neljä vanhinta naista asuu ”kunniahuoneessa”. Neljäs paikka on vapautunut, kun asukas on kuollut.

Kolmen asukkaan keskustelussa käy ilmi, etteivät kaikki länsisuomalaisetkaan ole luonteeltaan samanlaisia. Elämänmyönteinen Miina haluaisi, että jotain tapahtuisi, kun sen sijaan Akviliinan mielestä kaikki on hullusti. Dementoitunut Tiina puhelee vain pojastaan tajuamatta, että tämä on kuollut.

Toisaalta kolmikon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa se, että heidän nimensä rimmaavat: Tiina, Miina, Akviliina. Oprin osoittaa ulkopuoliseksi jo erilainen nimi, joka on ortodoksinen.

Toinen kohta, jolla osoitetaan Oprin erilaisuutta, on se, että hänen repliikkinsä ovat murteellisia. Kaikki muut henkilöt puhuvat yleiskieltä ja edustavat näin ”normisuomalaisuutta”.

Sydämellinen Opri voittaa muut puolelleen

Opri on 70-vuotias evakkonainen, leski ja lapseton, siis aivan yksin maailmassa.

Positiivisen luonteensa ja auttavaisuutensa takia Opri kuitenkin on löytänyt kaikkialta ystäviä. Jopa evakkoon jouduttuaan hän on ystävystynyt talon emännän kanssa.

Näytelmän alussa Oprin mökki on määrätty purettavaksi tien tieltä ja hän joutuu surukseen kunnalliskotiin. Emäntä kuitenkin lupaa ottaa hänet asumaan talon kamariin, kunhan siellä asuva sukulainen ensin kuolee.

Oprin salainen ase ovat unet, joiden avulla hän ohjailee ihmisten elämää oikeaan suuntaan. Aiemmin hän on mm. estänyt itsemurhan aviottoman raskauden takia ennustamalla, että lapsen isä vielä muuttaa mieltään.

Opri kuitenkin kokee unilla ”manipuloinnin” synniksi, varsinkin kun edesmennyt aviomies Oleksi ei ole hyväksynyt unia.

Mutta sitten Opri näkee tosiunen tulipalosta ja osaa varoittaa siitä ajoissa, ja ”sen oikean” ennustaminen osuu ainakin joskus oikeaan.

Oprista alkaa näyttää siltä, että ”manipulointi” ei olekaan väärin, vaan kyse on päinvastoin ihmisten auttamisesta. Ja jos uni ei toteudu, on vain nähtävä uusi uni. Opri saa siis ikään kuin luvan olla oma itsensä.

Muutenkin Opri alkaa viihtyä kunnalliskodissa. Hän kieltäytyy, kun emännän luota viimein vapautuu asunto.

Heimot lähenevät, suvaitsevaisuus voittaa

Lopulta jopa Akviliina sulaa Oprin sydämellisyyden edessä. Käy ilmi, että molemmilla on ollut ankara aviomies, mutta kokemus on tehnyt Akviliinasta kaikesta purnaavan mörököllin, mutta Oprista päivänpaistetta ympärilleen levittävän.

Oprin ja Akviliinan suhteessa on monenlaista symboliikkaa. Kansallisella tasolla heimot lähenevät toisiaan, kun karjalaisten ystävällisyys ja empatia pehmentää länsisuomalaisten ulkoisesti kovaa luonnetta.

Inhimillisellä tasolla viesti on suvaitsevuuden voitto: maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Se, että luonne ja tavat ovat erilaisia, ei ole vika vaan rikkaus.

opri

Opri-elokuva sisältää dokumenttikuvia

Opri filmattiin 1954. Ohjaajana oli Edvin Laine. Pääosaa näytteli Rakel Laakso. Elokuva mahdollisti sen, että tapahtumia ei tarvinnut rajoittua ”kunniamummojen” huoneeseen tai ylipäänsä sisätiloihin. Ulkokohtauksilla saatiin enemmän toimintaa ja vastaavasti puhe väheni.

Elokuvan alussa nähdään dokumenttifilmeistä otettuja kuvia Karjalan maisemista rauhan aikana ja kuullaan Oprin äänen sanovan, että kotiseudulla on kauniimpaa kuin missään muualla ja että siellä voi olla ainakin unissa.

Sitten kuvan ilmestyvät lumipukuiset sotilaat, jotka sytyttävät talot tuleen.

Sen jälkeen nähdään kuvia evakkojen kulkueesta lumista taustaa vasten, ja sitten lähikuva Oprista heidän joukossaan.

Seuraavassa kohtauksessa nuoret tytöt seisovat Oprin mökin edustalla. Heidän keskustelustaan käy ilmi, että Oprin koti ei ole ”täältä” vaan hän on evakko.

Ortodoksisuus hyväksytään osaksi suomalaisuutta

Tuvassa Opri hän näyttää tytöille ”tulikiekon” – rukki pyörittää soihtua. Naurava Opri näyttää ihan noidalta.

Myöhemmin kunnalliskodissa ”huru-ukot” ripittävät häntä Vanhan Testamentin noidat tuomitsevilla kohdilla. Myöhemmin he peruvat puheensa: Oprin unet hyväksytään – ne eivät ole syntiä.

”Huru-ukot” esitetään ikuisina pikkupoikina, jotka leikkivät vauhdikkaasti ulkona, kun taas ”kunniahuoneen” vanhat naiset istuvat sisällä. Rakkaus ja parisuhde on mahdollinen vain kaksi-kolmekymppisille, ei vanhoille.

Kunnalliskodissa Opri joutuu aluksi piilottelemaan ikoniaan. Vasta kun Akviliina lopussa hyväksyy hänet, hän panee sen ”kunniahuoneen” seinälle. Näin ortodoksinen usko symbolisesti hyväksytään ”suomalaisuuteen” kuuluvaksi.

Kaipaus Karjalaan

Yleisesti ottaen elokuva seuraa näytelmän juonta, mutta lopussa Opri sanoo vain olevansa ”kotona – melkein”. Sen sijaan näytelmässä hän sanoo, että jos olisi mahdollisuus palata Karjalaan, hän lähtisi heti. Näytelmässä saattoi ilmeisesti puhua suoremmin kuin elokuvassa, jonka katsojamäärät olivat toista luokkaa kuin näytelmän.

Muutenkin Karjalan kaipaus on elokuvassa lähinnä nostalgista, vailla näytelmän traagisia sävyjä. Tosin näytelmässäkin Opri ikään kuin hymyilee kyynelten läpi.

Opri-elokuva samoin kuin Evakko-elokuva esitettiin 60-luvulla TV:ssä. Evakkous ei siten ollut tabu, joskin se elokuvassa esitettiin menneisyyden ilmiönä.

Kirjailijasta

Kyllikki Mäntylä, omaa sukua Wanninen, syntyi Sortavalassa 1907.

Mäntylä oli koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän työskenteli Yleisradion maaseutuohjelmapäällikkönä Kuopiossa 1941-1952.

Mäntylän tuotantoon kuuluu novelleja, pakinoita, näytelmiä ja kuunnelmia.

Oprin vaiheista Karjalassa ja avioliitosta kertoo Opri ja Oleksi (1955).

Tauno Pylkkänen sävelsi Oprin ja Oleksin oopperaksi 1984.

Mäntylä kuoli 1979.

Olen blogissa verrannut Mäntylän Opria Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivään Artikkelissa, jonka aiheena oli Unto Seppäsen Evakko, olen maininnut lyhyesti siitä, että huumorin toi evakkojen ominaispiirteeksi Evakko-elokuvan ei-karjalainen ohjaaja Ville Salminen.

Kirjallisuutta

Kirjailijasta Wikipediassa

Elokuvasta Wikipediassa.

Mainokset

Paavo Rintala: Pojat

Kiinnostus saksalaisten ja suomalaisten sodanaikaisiin suhteisiin ei ole vain 2000-luvun ilmiö. Paavo Rintala käsitteli aihetta omien kokemustensa pohjalta romaanissa Pojat jo 1958.

Romaanin alaotsikko kertoo teeman: Kuvia vv. 1941-44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin.

Alkukohtauksessa saksalainen kuorma-auto seisoo leipomon edessä ja seudun lapset parveilevat auton ympärillä. Neljä kymmen-kolmetoistavuotiasta poikaa on päässyt auttamaan limppujen lastaamisessa autoon. Huoltoupseeri antaa heille kiitokseksi limpun ja suklaata.

Poikien kilpailu heijastaa sitä, ”joka paraillaan ankarana riehui tuon kiljuvan lauman huoltajissa”. Koko sotaa käyvässä maailmassa hyödykkeitä on niukasti ja Saksa päättää niiden jaosta.

Vasta tämän jälkeen esitellään päähenkilöt, viisi poikaa Raksilan työläiskaupunginosasta: Immu, Jake, Urkki, Matte ja Pate. Pojilla oli esikuvat, mutta Rintala on tehnyt muutoksia, jotta näitä ei tunnustettaisi.

Rintalan alter ego, evakkopoika Pate, ei nouse erityisesti esille. Kirjailija keskittyy kollektiivin kuvaukseen.

Kertoja antaa vain muutaman selityksen ja tulkinnan, muuten lukija saa tehdä tapahtumista omat johtopäätöksensä.

Saksalaisten kuvaus

Saksalaisia kuvataan romaanissa melko vähän, ja kuvatut ovat enimmäkseen tyyppejä eivätkä yksilöitä. Yhtä lukuun ottamatta he ovat nimettömiä.

Saksalaisten ajatukset suomalaisista ovat enimmäkseen stereotyyppisiä.

Sotapoliisi, jonka tehtävä on estää trokaus rautatieasemalla, ajattelee: ”Hyvinpuettu lapsi. Ihan kuin meillä Suur-Saksassa. Ei täällä ole mitään ryysyläisiä, jumalankiitos. Noo, Suomihan on niitä edistyksellisiä valtioita. Ei mikään Norja eikä Tanska. Asevelimaa…”

Mutta kun pojat huijaavat sotapoliisia, tämän asenne muuttuu: ”Scheussliche Finnen…sakramento…bärkkele”.

Sitten sotapoliisi vertailee itävaltalaista kotikaupunkiaan Ouluun: ”Ei olutta, ei makkaroita, ei alppeja lähelläkään ja ihmiset ylpeätä väkeä, katsovat alta kulmain, mutisevat, mitä pirun kieltä mutisevatkin. Oho. Donnerwetter. Katunaiset kerrassaan ala-arvoisia, täysin ammattitaidottomia. Miksi minä en päässyt Pariisiin. Herr mein Gott.”

Pojat kokevat saksalaiset sotilaat aluksi näin: ”Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittaja, kengissäkin arvomerkit. Ja autoja, paljon autoja, ooppeleita eikä mitään romuja.”

Poikien saksalaisihailu laimenee talvella, kun pojat huomaavat, että nämä sankarit palelevat. Autotkaan eivät kulje, kun ei ole pakkasnestettä.

Seuravana kesänä ihailu taas elpyy. Syksyllä syntyy vastakohtaisuus, kun pojat solkkaavat naiivisti: ”Petersburkki…Leningrad, pum, pum…”, mutta sotilas vastaakin: ”Minun veli, er ist jetzt in Stalingrad”, Niks gut in Stalingrad, ei yvä”.

Toisaalta saapuu uusia saksalaisia sotilaita, jotka eivät enää ole ystävällisiä vaan lyövät poikia luutturievulla silmille ja kiroilevat.

Lähtiessään syksyllä 1944 saksalaiset kuitenkin antavat kasoittain ylimääräistä tavaraa suomalaisille siviileille. Niin kova on puute ruuasta, että naiset suorastaan tappelevat.

Eräs monen lapsen äiti menee sisään valmiina tekemään mitä tahansa, jotta saisi lapsilleen ruokaa. Saksalaiset eivät kuitenkaan käytä tilaisuutta hyväkseen, vaan hän saa tavarat ilman maksua luonnossa.

Sankaruus ja kuolema

Romaanissa kerrotaan, että muut kaupungin poikajengit ovat liittyneet sotilaspoikiin. Kuvattu joukko on ainoa, joka pysyy vapaana.

Teoksen toistuvana teemana on poikien pyrkimys toimia sankarillisesti ja saavuttaa näin aikuisten arvostusta, mutta se menee aina jotenkin pieleen.

Kun he haluavat auttaa naisia tunnelin alitse, nämä luulevat heidän ahdistelevan. Kun he perustavat teatterin ja esittävät siellä Mannerheimin syntymäpäivät ja Hitlerin vierailun, esitys on  heidän tarkoittamattaan koominen ja opettaja sättii heitä epäisänmaallisuudesta. Kun he pyytävät koulussa päästä plankkipojiksi Pietariin kaupungin valtaamisesta, opettaja syyttää heitä pilkkaamisesta, sillä on jo selvää, että Leningrad jää valloittamatta.

Myös kuoleman teema toistuu. Kun pojat menevät yöllä myymään lomalaisjunalle olutta, junassa on ruumisarkkuja. Kun he tekevät vaihtokauppaa rakennustöistä vastaavan Todt-järjestön jäsenten kanssa, nämä ovat varastaneet tavaran ja rangaistuksena on teloitus. Kun he kadehtivat kilpailevaa poikajoukkoa, joka varastaa räjähdystykkien ammuksia, näistä kuolee kaksi ja loukkaantuu kaksi.

Viattomat pojat ja aatteeseen hurahtaneet aikuiset

Pojat trokaavat, tappelevat muiden kanssa ja keskenään, harhauttavat sotapoliisia ja jopa varastavat pyykkinarulta villapaidan vaihtaakseen sen saksalaisilta kameraan. Lapsellisuudessaan he kuitenkin ovat viattomia.

Poikien viattomuuden vastakohtana ovat aikuiset suomalaiset. Osa heistäkin hyötyy saksalaisista aineellisesti esimerkiksi trokaamalla.

Suomalainen sotapoliisi on itse kotoisin laitakaupungilta ja tulkitsee, että siellä muuttuu saalistamisen himoksi ”mikä tahansa jalo ja suuri aate, pyhä sota ja epävirallinen aseveljeys paikallisten asukkaitten ja maailmanvalloittajien välillä”.

Kirjan mittaan tuo aatteen suuruus ja jalous asetetaan kyseenalaiseksi. Naurettavimpia ovat aatetta julistavat aikuiset. Pappi julistaa, että kaikki kaatuneet pääsevät taivaaseen, ja oppikoulun opettaja asettaa pojille esikuvaksi vuonna 1918 valkoisten puolella 14-vuotiaana kaatuneen Onni Kokon.

Toki myös selväpäisiä aikuisia on. Valokuvaaja näkee poikien teatteriesityksen koomisuuden, ja rehtori päästää pojat rangaistuksetta plankkipoikaideasta.

Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden seksisuhteet

Keskeisellä sijalla ovat suomalaisnaisten seksisuhteet saksalaisten kanssa. Pojat kiistelevät, perustuvatko ne kiimaan vai aineelliseen hyötyyn.

Kuva on ruma, mutta myöhemmän ajan perspektiivistä ymmärtää, että rumaksi kuvan tekee osittain se, että näkökulma on teini-ikää lähestyvien, seksuaalisuuteen heräävien poikien. He saavat seksuaalisuudesta yksipuolisen kuvan vakoilemalla seksiakteja pusikoissa.

Toisaalta kyse ei ole vain poikien käsityksistä vaan Rintala tulee uusintaneeksi sodanaikaisia tuomitsevia lehtikirjoituksia. Niissä ei Marianne Junilan mukaan edes otettu huomioon, että suomalaisnaisten suhteet saksalaisten sotilaiden voisivat perustua kiintymykseen siinä missä muukin nuorten seurustelu. 

Pojissa työläisperheen ylioppilastyttö, konttoristi, seurustelee paksun saksalaisen vääpelin kanssa saadakseen ”rahaa, saksalaisia savukkeita, makeisia ja kahvia”.

Tiina Kinnunen toteaa, että kyseessä on yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Niinpä seurustelu vihollisen ja liittolaisen sotilaan kanssa tarkoittaa symbolisesti ”vieraan” päästämistä kansankunnan ”sisään”.

Immun silmät avautuvat

Poikien joukosta nousee esille kaksi, jotka kehittyvät, mutta eri suuntiin.

Ilmari Kaarela eli Immu on joukon vanhin, aloitteentekijä ja johtaja vaikka joukko onkin yleensä tasa-arvoinen. Sakari Toiviainen luonnehdinta Pojat-elokuvasta pätee myös romaaniin: Immu kehittyy kepposista ja ontosta sankari-ihailusta ”tietoisuuteen peruuttamattomista menetyksistä ja ajan epäinhimillistävistä seurauksista”.

Hiukan hämmästyttää esimurrosikäisten poikien vapaus: he saavat liikkua jatkuvasti ulkona keskellä yötä. Mutta loppujen lopuksi Immun äiti pitää pojalleen ja muillekin pojille jöötä: mitä tahansa ei saa tehdä. Äiti antaa pojille kolttosesta selkäsaunan mutta myös kehuu poikia, kun he alistuvat rangaistukseen.

Kohtausta ei pidä arvostella nykylain ja -moraalin mukaan. Ajan kontekstissa se kertoo, että Immusta huolehditaan.

Immun esikuva on isoveli, työläisperheen ylioppilas ja reservinupseeri Iikka Kaarela, joka on kihlannut morsiamen ”paremmasta” perheestä.

Kun Iikka kaatuu kesällä 1944, tämän morsiamen isä ”lohduttaa” Immua: ”Älähän sure. Veljesi kaatui niin kuin piti kaatua.” Sitten seuraa poliittinen saarna: ”Lopulliseen voittoon asti Saksan rinnalla, se o n nyt Suomen ainoa tie ja minä olen ylpeä siitä, että Suomen nuoriso sen ymmärtää, taistelee ja uhraa itsensä, jos niin tarvitaan, lopullisen voiton saavuttamiseksi…”

Immu ottaa sanat todesta ja haaveilee, että hän ilmoittautuu seuravana keväänä vapaaehtoisena armeijaan taistelulähetiksi. Ja sitten ”hän kaatuisi ja koulun seinällä olisi hänen hänenkin nimensä, Iikka Kaarelan nimen alla, se olisi komeata, veljekset, lahjakkaita poikia, sanottaisiin. Olihan ennenkin tässä maassa ollut kuusitoistavuotiaita sankareita.”

Immu tulee järkiinsä, kun hän tapaa kadulla veljensä morsiamen saksalaisen sotilaan käsivarressa. ”Eikä nuorukainen Ilmari Kaarela voinut enää Siltakatua takaisin Raksilaan kävellessään millään tietää, minkä puolesta hänen veljensä oli kuollut. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut sitä enää käsittää. Eikä luutnantti Iikka Kaarelakaan ollut tullut siitä koskaan mitään tietämään.”

Varsin osoittelevasti asetetaan vastakkain korkeasti moraalinen mies ja moraaliltaan kyseenalainen nainen. Iikka on toiminut ajan ihanteiden mukaan ja kaatunut suojatessaan kotiliettä, jotta Sillanpään Marssilaulun sanoin ”te lapset ja vanhuksia, te äidit ja morsiamet” olisivat turvassa.

Iikan uhrauksesta tulee kuitenkin turha, koska morsian osoittautuu arvottomaksi. Hän ei sure kaatunutta sulhastaan edes säädyllistä aikaa vaan aloittaa heti uuden seurustelun ja vieläpä ”vieraan”, saksalaisen, kanssa.

Kyseessä on jokaisessa sotaakäyvässä maassa yleinen uskomus, että kun mies vaarantaa henkensä rintamalla, naisen tulee olla uskollinen.

Laajemmin ottaen todellinen moraalinen rappio ei Pojissa ole laitakaupungilla. ”Parempien ihmisten” isänmaallisuus ilmenee vain sanoissa, ja näiden saksalaisihailu on niin vahvaa, että omia maanmiehiä syrjitään.

Kun saksalainen sotilas tappelee suomalaisen trokarin kanssa ja lyö tätä tikarilla, ”siviilipukuinen vaalea herra” vakuuttaa että saksalainen on syytön. Vain vanha ukko vain mutisee, että ”suomalaista kohdellaan kuin koiraa näitten vävypoikien rinnalla”.

Jaken tragedia

Jaken kehitys menee toiseen suuntaan.

Jaken vanhempien avioliitto on hajonnut, kun äiti on alkanut seurustella saksalaisen kanssa. Rakkauden, läsnäolon ja rajojen sijasta äiti antaa Jakelle vain saksalaiseltaan saatua rahaa ja tavaraa.

Ei siis ihme, että Jake leuhkii ja valehtelee, mielistelee opettajia, näyttelee koviksen roolia – hän on kerta kaikkiaan hukassa. Jake esittää sankaria, mutta kuten Sakari Toiviainen sanoo elokuvasta, ”tosiasiassa hän käyttäytyy kaikkein pelkurimaisimmin ja lipeää aina ensimmäisenä ryhmäsolidaarisuudesta”.  Kun muut pojat lähtevät auttamaan Immua, Jake painelee karkuun.

Muut pojat ovat hienotunteisia Jakea kohtaan, kuten Pekka Tarkka on huomannut: vaikka he muuten tappelevat ja kiusoittelevat toisiaan, he eivät lausu sanaakaan Jaken äidin suhteesta, joka on Oulun juoruakkojen hampaissa.

Kun saksalaiset lähtevät, Jaken äiti seuraa Fritziään. Isällä taas on uusi nainen, jolla on lapsi, eikä hän huoli Jakea uuteen perheeseen.

Epämääräisesti on sovittu, että Jake muuttaisi mummonsa luo, mutta kukaan ei pidä huolta, että näin tapahtuu.

Romaanin ja elokuvan erilainen loppu

Romaanissa Jake leikkii pistoolilla, jonka on saanut äidin saksalaiselta miesystävältä, ja kuvittelee: ”Se olis vasta hurja juttu. Jumalauta. Pojat uskoisivat … joka sanan, mitä minä oon niille leuhkinu … luulisivat, että Jake on ammuttu.” 

Jake ei vielä tajua kuoleman lopullisuutta vaan uskoo tekevänsä urotyön, jolla saavuttaa muiden poikien ihailun: ”ei ikinä tarttis pojille valehdella … vois olla niinku toiset … aina uskoisivat.” 

Jake koskettaa liipasinta, ja ase laukeaa. Kyseessä ei siis ole suunniteltu itsemurha vaan lähinnä onnettomuus.

Mikko Niskanen käsikirjoitti ja ohjasi Rintalan romaanin pohjalta elokuvan Pojat 1962. Jaken roolin sai 17-vuotias Vesa-Matti Loiri. Elokuvan näytettiin 60-luvulla televisiossa.

Kaikki elokuvan nähneet muistavat loppukohtauksen, joka oli tehokkaampi kuin romaanin itsemurha: Jake raahautuu äitiään kuljettavan junan perässä ja jää lopulta kiskoille.

Lapsensa hylkäävä äiti ja poissaolevat isät

Kaija Heikkinen on todennut, että Pojat on ollut vaikea teos myös feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, joka ei ole halunnut käsitellä teosta.

Jaken äiti hylkää perinteisen moraalin, joka painottaa velvollisuuksia muita kohtaan, ja valitsee modernin maailmankatsomuksen, jossa tärkeintä on oma onni. Jaken tuska liikuttaa lukijaa ja katsojaa niin, että tämän on vaikea olla tuomitsematta lapsensa hylkäävää äitiä.

Silloin huomiotta saattaa jäädä, että kokonaisuutena ottaen romaani ja elokuva kuvaavat ”isätöntä sukupolvea”. Pekka Tarkka tulkitsee, että ”Oulun pojat joutuvat etsimään rintamalla oleville isilleen korvikkeita kaupungeissa majailevista saksalaisista sotilaista tai taistelukuvauksista”, joissa kuvataan sotasankaruutta.

Mannerheimin ensimmäisessä päiväkäskyssä talvisodan alussa todettiin, että ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sisäisen ristiriidan aiheuttaa se, että sodan takia kodista puuttuu isä, jota lapsi tarvitsisi.

Tarkka toteaa, että tuolloin auktoriteeteiksi tulevat valtio, armeija tai kirkko, mutta ”isänmaa äidinkasvoineen ei vastaa todellista kontaktia isään ja äitiin, vaikka sodan aikana kehittyikin tunnevarainen käsitys Mannerheimista ja sarkamanttelisesta lotista kansallisen perheen vanhimpina.”

Sodan jälkeen nämäkin auktoriteetit kaatuivat, mutta ”Paluuta oikeaan perheeseen ei enää ollut, koska isä oli niin perusteellisesti samastunut sotilaaseen ja sankarivainajaan.”

Rintala ja Niskanen haastoivat sekä aiemman virallisen isänmaallisen version että myöhemmän feministisen diskurssin. Varsinkin elokuvan menestys osoitti, että aihe oli tärkeä ja oleellinen.

Tietoja kirjasta ja kirjailijasta

Juhani Salokannel kertoo teoksessaan Linnasta Saarikoskeen, että kesällä 1944 13-vuotias Paavo kuului sotilaspoikiin ja toimi lähettinä. Elo-syyskuun vaihteessa ratapihan laitaan ilmestyi saksalaisen divisioonan pesula. Vaunussa oli nuoria naisia, jotka puhuivat oppikoululaisille tuntematonta kieltä. Eleistä Paavo päätteli, että saksalaiset pitivät rintamabordellia. Syntyi oivallus: ”Todellisuus oli aina ristiriitaisempi, monisyisempi kuin ihmisten vakiintuneet käsitykset siitä”.

Todt-organisaatiosta Wikipediassa.

Irma Kyrki on kirjoittanut Rintalasta ja hänen Ouluun sijoittuvista teoksistaan Ouki-tietokannassa.

Olen kirjoittanut blogiini Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogiasta artikkelin, jonka lopusta löytyy tietoja kirjailjasta.

Kirjallisuutta:

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisen monta sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. SKS 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Salokannel, Juhani: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. WSOY 1993.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin muutoksessa. Otava 1966.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio. Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. SKS 1999.

Niilo Lauttamus: Vieraan kypärän alla

Niilo Lauttamuksen kirjallinen esikuva oli Väinö Linna, mutta hänen esikoisromaaninsa Vieraan kypärän alla poikkeaa monessa kohdin Tuntematon sotilaasta.

vieraan-kyparan-alla-2

Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) osoitti, että tavallisen sotilaan perspektiivistä kirjoitetuilla sotakirjoilla on kysyntää samoin kuin että sodasta oli mahdollista kirjoittaa entistä karheammin.

Lauttamuksella oli valttina omiin kokemuksiin perustuva aihe: suomalaiset Waffen-SS-vapaehtoiset. Heistä kirjoittamisen mahdollisti Stalinin kuoleman (1953) jälkeinen suojasää. Lauttamuksen esikoisromaani Vieraan kypärän alla ilmestyi 1957.

Romaani kuvaa suomalaisen Waffen-SS-pataljoonan vaiheet lähdöstä paluuseen. Ensimmäinen osa käsittelee koulutusta, toinen osa rintamalla oloa.

Ensimmäinen osa ei ole kronologinen, vaan alkukohtauksessa ollaan lokakuussa 1941 viidenkymmenen kilometrin marssilla, jossa miehet ovat ihan lopussa. Sitten kuvataan aiempia vaiheita niin, että koko ajan liikutaan ajassa edestakaisin. Rakenne on siis moderni, mutta muuten kerronta on perinteistä.

Kokematon Aihela ei ole vastuussa

Kerronta on hän-muodossa useista näkökulmista, joukossa myös saksalaisia. Päähenkilö on Johannes Aihela, jota on pidetty kirjailijan omakuvana. Aihela on 17-vuotias evakkopoika, jonka värvää Waffe-SS-vapaaehtoiseksi suojelukunnan paikallispäällikkö.

Aihela on aluksi kaikissa suhteissa kokematon ja tietämätön: tupakkaa hän ei ole polttanut, viinaa hän ei ole juonut, Helsinkiin hän tulee ensimmäisen kerran, saksaa hän ei osaa.

Näin lukijalle näytetään, ettei Aihelalla ole mitään edellytyksiä arvioida, mistä on kyse, vaan hän lähtee matkaan lähinnä seikkailunhalusta. Vastuu on värvärin ja vielä enemmän tätä korkeampien toimijoiden.

Muutenkin Lauttamus painottaa, etteivät SS-vapaaehtoiset voi vaikuttaa asioihin vaan heitä käytetään pelinappuloina. Kun Suomi joutuu sotaan, sotilaat uskovat että heidät palautetaan Suomeen – näin on heidän mielestään luvattu, mutta lupausta ei pidetä. Sen sijaan heillä vannotetaan sotilasvala.

Muulla tavoinhan ei asiasta ollut mahdollista julkisuudessa muistella, kun Saksa oli hävinnyt sodan.

Häpeän välttäminen ja halu näyttää

Helsingin lääkärintutkimuksessa alastomuus vieraiden nähden hävettää Aihelaa ja vielä enemmän se, että hylättäisiin. ”Millaisen kuvan saisikaan hänestä Matilainen? Hän olisi kelvoton…Hän ei tajunnut, että tarkastus, joka oli äärettömän pikkutarkka ja tiukka, jätti kotimaahan tuhansia ja jälleen tuhansia pyrkijöitä. Hän tajusi vain, että se olisi häpeä ja samalla epäluottamuslause hänelle henkilökohtaisesti.” Myöhemminkin motiivina on häpeän välttäminen.

Koulutus on kovaa ja jotkut saksalaiset kouluttajat suorastaan sadisteja. Syntyy konflikti, kun keittiömestari haukkuu suomalaisia sioiksi, koska nämä eivät osaa pöytätapoja.

Kyseessä on tuttu teema koulun lukukirjasta: Kyösti Wilkunan kertomuksessa Karoliinin korvapuusti suomalaista sotilasta pidetään Versailles’n hovissa koomisena barbaarina, kunnes hän osoittaa voimansa.

Luutnantti Lautio selittää saksalaiselle kapteenille suomalaisen ja saksalaisen luonteen eroa: ”Suomalainen vaatii itseltään enemmän vapautta kuin saksalainen, – –  Suomalainen alistuu kuriin vaikeasti ja jos alistuu lainkaan preussilaiseen kuriin, se tapahtuu hitaasti ja aiheuttaa tapahtuessaan monia vastareaktioita, kuin kokeiluja ja tunnusteluita, että onko todellakin pakko alistua.”

Simputukseen Aihela reagoi halulla näyttää: ”Luuletko sinä saatana, etten minä jaksa…hyppään vaikka sata kertaa.”

Tämä on yleinen reaktio. Miehet ”vihasivat, koska heidän ympärillään ei ollut muuta kuin rasitusta, ainaista rasitusta, väsymystä ja katkeruutta. Mutta heissä oli tapahtunut ihmeellinen muutos. He eivät ilmaisseet vihaansa ääneen, he vain vähän niskoittelivat, mutta vain niin vähän, ettei se antanut aihetta ylettömiin lisäkärsimyksiin. Sanattomina he tekivät mitä käskettiin ja heidän tekoihinsa oli alkanut liittyä joka kerran isänmaallista ylpeyttä, halua näyttää, että me kestämme, vaikka sitten vetäisitte solmuun. Se oli puolittain alitajuista tunnetta, jollainen vain harvoin esiintyi sanoina. Silloinkin vain, jos joku tarvitsi rohkaisua kestääkseen. Mutta tuskin he itse tajusivat sitäkään, kuinka nopeasti he olivat kasvaneet. Heissä ei ollut enää jäljellä kuin ulkokuori ja rakkaus isänmaahan siitä, mitä he olivat olleet silloin, kun laiva purjehti yli Itämeren. He elivät juuri kasvukauttaan. ja he kasvoivat nopeasti.”

Tässä on sisun ja kansallisylpeyden lisäksi yleinen teema: initiaatio sotilaaksi. Kuten Ville Kivimäki Murtuneissa mielissä sanoo, edellytys sodassa kestämiselle on, että minuuden päälle rakentuu sotilaan identiteetti.

Kun saadaan rintamakokemusta, kovalle koulutukselle annetaan tunnustusta. Sen ansiosta Aihela osaa toimia vaaratilanteessa automaattisesti oikein.

Ainoa, joka koulutusvaiheessa epäilee Saksan voittoa, on Sihvonen, metsätyömies Lapista, jonka mielestä huoltolinjat ovat liian pitkiä. Muut uskovat, että vastaavan koulutuksen ansiosta saksalaiset pystyvät mihin tahansa.

Suomalaiset sotilaat eivät ole sokeita vaan huomaavat, että venäläiset sotavangit ovat niin nälkäisiä että penkovat jätesammiota. Suomalaiset säälivät heitä ja antavat heille ruokaa ja savukkeita, vaikka se on kiellettyä.

Näin romaanissa tehdään ero saksalaisten sadismin ja suomalaisten inhimillisyyden välillä. Yksi vangeista kuolee ja toiset syövät hänet – näin osoitetaan venäläisten eläimellisyys.

Lauttamuksen kuvaamien suomalaisten SS-vapaaehtoisten joukossa ei ole kansallissosialismin kannattajia, eikä politiikkaa ylipäänsä kiinnosta heitä.  Toki on selvää, että jotta aihetta olisi ylipäätään voitu käsitellä romaanin ilmestymisaikana, epäpoliittisuus oli ainoa vaihtoehto.

Toisaalta monet asiat olivat 50-luvun lukijoilla vielä hyvässä muistissa. Neuvostoliittoa vastaan sotimista ei tarvinnut erityisesti perustella.

Aihelan epäuskottava romanssi

Vapaa-aikana ajanviettotapoina on juominen, seksi ja joukkotappelut muiden kansallisuuksien kanssa. Kouluttajat hyväksyvät tämän, pitää vain korvata ravintolan särkyneet kalusteet.

Myös puntikselle, omalle lomalle, lähdetään. Erään sellaisen aikana Laitavaara ja Aihela tapaavat kaksi wieniläistä tyttöä, joiden kanssa päätyvät sänkyyn. Aihelalle tämä on ensimmäinen kerta, samoin tytölle, Elisabetille. Yllättäen kuvaus muuttuu romanttiseksi: pari rakastuu ja menee kihloihin.

Epäuskottavalta tuntuu, että Elisabetin hieno ja varakas perhe – jopa lanko joka on majuri – hyväksyy ilman muuta aviosuunnitelmat köyhän vierasmaalaisen sotilaan kanssa. Puhumattakaan että Saksan kansalainen (Itävaltahan kuului Saksaan vuodesta 1938) olisi noin vain saanut luvan avioitua ei-arjalaisen kanssa!

Sisu ja aseveljeys

Matka rintamalle vuoden 1941 lopussa tapahtuu Puolan kautta. Siellä kerjäävät puolalaiset lapset herättävät sääliä ja heille annetaan leipää ja suklaata. Mieliala kuitenkin muuttuu, kun juna joutuu partisaanien hyökkäyksen kohteeksi.

Rintamalla saksalaiset esimiehet väittävät, että puna-armeija rikkoo sääntöjä joten hekin voivat tehdä samoin. ”Me kostamme! Ryssät tuhosivat meikäläisen upseeripartion, kiduttivat hengiltä, panivat kahden hirren väliin, valelivat petroolilla, tuikkasivat tuleen ja kiristivät hirsien välissä suolet pois!”

Epäilemättä myös puna-armeijan sodankäynti oli julmaa, mutta Hitler oli päättänyt jo ennen hyökkäystä, ettei itärintamalla noudatettaisi kansainvälisiä sopimuksia sodankäynnistä vaan käytäisiin tuhoamissotaa. Romaanissa ei tietysti voi kertoa sellaista, mitä henkilöt eivät voineet tietää.

Sota muuttaa nopeasti Lauttamuksen suomalaisetkin. He eivät sääli siviilejä, vaan vievät surutta näiden kotieläimiä sillä tekosyyllä, että ne omistaa kolhoosi tai Stalin.

Sen sijaan suomalaisten sisu on ennallaan ja aseveljeys on rikkomaton. Kun Aihela jätetään ilman leipää, muutkaan suomalaiset eivät syö: ”Hän tajusi, ettei hän ollutkaan yksin – hänellä oli tovereita, veljiä, niin kuin he viime aikoina olivat alkaneet toisiaan kutsua.” Aihela tuntee kiusausta syödä rautaisannoksen mutta voittaa sen ja Laitavaara tuo hänelle leipää.

Suomalaiset kuvataan urheiksi sotilaiksi. Sen sijaan saksalaisen komentajan kuvataan uhraavan turhaan miehiä: tämä ei odota panssareita vaan lähettää pataljoonan suoraan hyökkäykseen joka epäonnistuu. Totalitaarisen suurvallan edustajana hän uskoo, että sotilaita riittää tuhlattavaksi.

Stalingradin jälkeen kertoja antaa ensimmäisen kerran tunnusta vastustajalle: ”Venäläinen sotilas oli yhtäkkiä kuin uudestisyntynyt ja tiesi taistella isänmaansa viimeistä elämää antavista neliökilometreistä.”

vieraan-kyparan-alla

Pojasta mieheksi = sotilaaksi

Yksityisellä tasolla romaani on kuvaus Aihelan kasvamisesta pojasta mieheksi. Mies on sama kuin sotilas. Aihela omaksuu aikansa maskuliiniset ihanteet ja toteuttaa ne tavalla, joka kirjan arvomaailmassa on positiivista. Aihelan sotilaskunto palkitaan rautaristin lisäksi ylennyksellä: hän joutuu vastaamaan muista.

Aihelan vasta- ja vertauskohtana on Laitavaara. Laitavaara on ollut valmis uhraamaan henkensä toisten pelastamiseksi. Sen sijaan Aihela katsoo, ettei hän heidän kaikkien toisten hengen takia voi antaa lupaa ”tuohon selvään itsemurhaan”.

Ero koskee myös kuria. Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Laitavaaran omapäisyyttä ei ihailla. Tosin sen kontekstikin on erilainen: Rokka vastustaa Lammion sotatoimiin liittymättömiä käskyjä, mutta Laitavaara haluaa taistelutilanteessa menetellä oman pään mukaan. Sen sijana Aihelan mielestä ”käsky on täytettävä. Ei tästä mitään tule, jos jokainen tahtoo vain tapella eikä kukaan varmista toimintaa. Koko ryhmä saattaa mennä huolimattomuuden takia!”

Linna pitäytyi ”sammakkoperspektiiviin”, kun taas Lauttamus suosii Aihelaa, joka esimiehenä näkee asiat laajemmin.

Laitavaaran uhkarohkeuden syynä on se, ettei hän ole saanut rautaristiä kuten monet muut. Lopulta Laitavaarakin onnistuu ja on tyytyväinen. Hänen motiivinsa on ollut osoittaa jääkäri-isälleen olevansa tämän veroinen.

Kaiken kaikkiaan Lauttamuksen suhde sotaan on erilainen kuin Linnalla.  Kaiken näennäisen karheuden Vieraan kypärän alla on miesten seikkailukirja. Suomalaiset sotilaat kestävät sisulla niin preussilaisen kurin kuin itärintaman taistelut.

Tuntemattoman sotilaan traaginen pohjavire puuttuu kokonaan, samoin ”herrojen ja ”kansan” vastakohta. Siinä missä Linnan sotilaat ovat Juha Mälkin termin mukaisesti kansalaissotilaita, jotka eivät ole kokonaan luopuneet siviiliminästään vaan soveltavat sen taitoja sodassakin, Lauttamuksen sotilaat ovat vieraalla maalla taistelevia värvättyjä sotilaita, jotka ovat paljon syvemmin sisäistäneet sotilaan identiteetin.

Rautasaappaat

Aihelan tarina jatkuu Rautasaappaissa (1965), joka kuvaa tämän vaiheita jatkosodassa ja Lapin sodassa. Saksan-kokemus herättää kunnioitusta muissa sotilaissa. Aihela saa tilaisuuden kostaa suomalaiselle simputtajalleen mutta ei käytä sitä. Sota ja valta turmelee jotkut, mutta Aihela säilyttää perustavan inhimillisyyden.

Aihelan romanssille Lauttamus ei järjestä happy endiä, vaan Elisabet menee sodan aikana luostariin.

Haavoittuneet leijonat

Kaikesta huolimatta Laitavaara on Aihelan paras ystävä. Näin kerrotaan Haavoittuneissa leijonissa (1968).

Romaanin aiheena on Laitavaaran, Roteva-Laihasen ja Tillan haavoittuminen, sairaala-aika, kuljetus junassa ja toipumisaika Itävallan Grazissa. Siellä suomalaiset panevat jälleen ranttaliksi, juovat, tappelevat muunmaalaisten sotilaiden kanssa ja käyvät naisissa.

Kerrotaan, että suomalaisilla on hyvä onni naisten suhteen. Heidät tunnistaa hihassa olevasta leijonasta, jonka eräs muunmaalainen Waffen-SS-sotilas varastaa.

Vakavampiakin aiheita teoksessa on. Venäläinen sairaanhoitaja Nadja hoitaa suomalaisia mutta vakuuttaa ”teidän” häviävän sodan. Saksalainen eversti, joka on menettänyt sodassa kaksi poikaa, yhtyy sanontaan ”kirottu sota”. Eräs muunmaalainen Waffen-SS-sotilas teloitetaan pienestä varkaudesta. Suomalaiset ovat myös selvillä sotavankien ja orjatyöläisten kurjista oloista.

Ennen kuin Laitavaara haavoittuu, hän lupaa, että kotiin palatessaan vetää turpaan värvääjäänsä. Muissakin yhteyksissä todetaan, että kyseessä oli niin sanottu hukkareissu, johon oli houkuteltu väärin perustein.

Loppujen lopuksi nämä asiat jäävät sivuhuomautuksiksi ja ylimmäksi arvoksi nousee suomalaisen sotilaan kunnian ylläpitäminen. Laitavaara pitää tovereilleen puheen, jossa hän sanoo:

”Me olemme kotoisin muualtakin kuin kotimaastamme. Me olemme myös tulleet kuoleman kentältä – – Me emme ole enää niitä suomalaisia, joita olimme koulutusvaiheen aikana. Kuoleman kentällä me muutuimme. Me koimme sodan sellaisena kuin se on.”

Me olemme haudanneet veljemme vieraan maan multiin. Me jätimme veljemme sinne. Koskaan emme pysty heitä hakemaan sieltä pois. Mutta koskaan me emme voi heitä unohtaa mielestämme.”

”Meidän vastuullamme on nyt niittenkin veljiemme kunnia, jotka makaavat vieraan maan mullassa. Me olemme täällä yksinäisiä suomalaisia monen kansallisuuden keskellä. Täällä vain me voimme suomalaista sotilaskunniaa puolustaa.” 

Viikinkidivisioona

Viikinkidivisoona (1970) kertoo Jaakko Rautakorvesta, joka kuului ns. divisioonan miehiin. Nämä olivat suorittaneet asepalveluksen Suomessa ja osallistuneet talvisotaan ja Saksaan tultuaan he osallistuivat alusta alkaen sotatoimiin kansainvälisessä Wiking-divisioonassa Puolassa ja Ukrainassa.

Ihan alussa kuvataan, miten paikalliset miehet saksalaisten tultua kostavat ja tappavat poliittiset vastustajansa. Sitten saksalaiset ampuvat – tosin erehdyksessä – nuo tappajat. Tuossa yhteydessä Rautakorpi pelastaa alaikäisen pojan, joka ollaan tappamassa isän rikosten takia. Teoksen lopussa sama partisaaneihin liittynyt poika pelastaa Rautakorven hengen.

Rautakorven vastakohta on häntä simputtava ja epäreilu ryhmänjohtaja Vogel, joka lopussa haavoittuu ja pyytää apua. Toisin kuin Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, jossa Rokka jättää haavoittuneen Karjulan, koska ei katso tämän enää kuuluvan ihmisten joukkoon,  Rautakorpi kantaa Vogelin turvaan. Kyse on jälleen suomalaisesta kunniantunnosta.

Rautakorpi menettää kuulonsa ja joutuu sairaalaan. Sairaanhoitaja Annikalle hän kertoo nähneensä paljon venäläisiä naisia, myös kuolleina. Annika toteaa: ”Sinä kärsit silloin ja sinä kärsit vieläkin. Omaatuntoaan ei voi paeta.”

Kuolemanleirin kautta ja Rangaistuskomppania

Teoksen Kuolemanleirin kautta (1971) nimi on harhaanjohtava. Päähenkilö, Wiking-divisioonan sotamies Tauno Tervo ei näet joudu tuhoamisleirille, vaan tutustuu kirjan lopussa lyhyesti Dachauhun, kun hänen esimiehensä toimii keskitysleirien tarkastajana.

Muuten kyseessä on fantastinen tarina siitä, miten Tervo joutuu sotavangiksi, mutta ei silloinkaan vankileirille vaan sairaalaan. Siellä hänet pelastaa sudeettisaksalainen sairaanhoitaja Katariina, jonka kanssa hänellä on suhde. Saksalaiset valtaavat paikkakunnan ja Tervosta tulee everstin lähetti. Hän kieltäytyy ensin ampumasta yhtä vankia, mutta ampuu sitten toisen. Hän todistaa juutalaisten joukkomurhaa ja pelastaa joukosta vaalean tytön.

Esimiehensä avulla Tervo ja lasta odottava Katariina pääsevät naimisiin ja Suomeen – tavattuaan ensin Prahassa Katariinan äidin ja sisarpuolen. Kaiken kaikkiaan juoni on täynnä onnenkantamoisia – ja se ei oikein Lauttamukselta onnistu sovi. Lauttamus on vahvimmillaan silloin, kun hän voi perustaa omiin kokemuksiin.

Tämä koskee vielä enemmän Rangaistuskomppaniaa (1972). Siinä sotamies Paavo Rajas joutuu esimiehensä uhrina tuomituksi varkaudesta rangaistuskomppaniaan. Se sijaitsee Dachaun keskitysleirin vieressä. Seuraa kosolti simputusta, johon Rajas vastaa suomalaista sisulla. Kaiken kaikkiaan tunnelma on epäaito.

Lauttamuksen parhaaksi kirjaksi jäi Vieraan kypärän alla. Esikoisromaniin toi aitouden tunnetta omakohtaisuus.

Vaikka Lauttamus myöhemmissä romaaneissaan käsitteli Saksan sotarikoksia, se jäi kovin ulkokohtaiseksi.

niilo-lauttamus

Niilo Lauttamus

Niilo Lauttamus syntyi 1924 Sakkolassa. Neljä vuotta myöhemmin perhe kuitenkin muutti Sysmään, jossa Lauttamus kävi kansakoulun.

Lauttamus oli liian nuori talvisotaan, mutta keväällä 1941 hän lähti 17-vuotiaana Saksaan Waffen-SS-pataljoonaan. Kun pataljoona kaksi vuotta myöhemmin palasi Suomeen, Lauttamus osallistui jatkosodan loppuvaiheeseen ja Lapin sotaan. Rauhan tultua Lauttamus palveli puolustusvoimissa kanta-aliupseerina.

Lauttamuksen esikoisromaani Vieraan kypärän alla perustuu hänen omiin kokemuksiinsa SS-pataljoonassa.

Viikkosanomien haastattelussa (26.9.1974) Lauttamus vastasi kysymykseen, miksi kirjoittaa sodasta: ”Ainakin se tulee kerrotuksi sukupolvelle, joka ei tiedä sodasta mitään. Ja nähdäkseni se pitää kertoa niin, että lukija tajuaa sodan mielettömyyden. Että kaikki harhakuvat sodan ihannoimisesta katoavat. Ja toisaalta olen myös yrittänyt kuvata suomalaista johtajaa, hänen vastuutaan tovereistaan, inhimillistä kypsymistään tilanteissa, joissa kypsymiselle ei juuri anneta aikaa.”

Edellä olen tullut siihen tulokseen, etteivät romaanit oikein vasta Lauttamuksen niistä antamaa kuvaa.

Kaikkiaan Lauttamus julkaisi 21 sotaromaania. Hän teki itsemurhan 1977.

Martti Sinerma lainaa kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita Erno Paasilinnan kritiikkiä vuodelta 1962. Paasilinna kuvaa Niilo Lauttamuksen kertomatyyliä rennoksi, ripeäksi, sumeilemattomaksi. ”Lauttamus ei haikaile, hän kuvaa huolettomasti kuin kulkumies kävelee: sanotaan kaikki, mitä nähdään, mutta ei katsota kaikkea, mitä nähdään”.

Tulkitsen Paasilinnan tarkoittavan, että Lauttamus kuvaa rehellisesti sitä, mitä on nähnyt, mutta hän ei ole katsonut kaikkea, mikä on ollut nähtävissä – tai ehkä on katsonut mutta ei ole tajunnut näkemänsä merkitystä.

Kirjallisuutta

Kivimäki, Ville: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY 2013.

Linna, Väinö: Tuntematon sotilas.  10. p. WSOY 1955

Liukkonen, Petri: Niilo (Johannes) Lauttamus (1924-1977) . Authors’ Calendar.

Mälkki, Juha: Herrat, jätkä ja sotataito. Kansalaissotilas- ja ammattisotilasarmeijan rakentuminen 1920- ja 1930-luvulla ”talvisodan ihmeeksi”. SKS 2008.

Sinerma, Matti: Niilo Lauttamus. – Teoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita. Toim. Kari-Otso Nevaluoma.  BTJ Kirjastopalvelu 2001.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangenen 1941-1945. Studien zur Zeitgeschichte Band 13. 1978.

Vilkuna, Kyösti: Karoliinin korvapuusti. Teoksessa Suomalaisia kohtaloita. 1913.

Unto Seppänen: Evakko

TV näyttää itsenäisyyspäivänä Tuntemattoman sotilaan. Syytä olisi näyttää myös Evakko. Sotahan ei koskenut vain sotilaita vaan sen jalkoihin ja uhreiksi joutui myös siviilejä.

evakko-elokuva

Kumpikin romaani ilmestyi 1954 ja molemmat elokuvat tehtiin heti perään 1956. Sodasta oli kulunut tarpeeksi aikaa, jotta kirjailijat pystyivät esittämään siitä mietityn kokonaiskuvan, ja toisaalta Neuvostoliiton suojasää antoi mahdollisuuden sotaelokuvien tekoon.

Elokuvaa on analysoinut perusteellisesti ja oivaltavasti Jari Sedergren. Hän muistuttaa, miten suurta mullistusta television tulo merkitsi: siihen asti elokuvateatterien tarjonta merkitsi uusia elokuvia, mutta televisio näytti vanhoja elokuvia. Näin keski-ikäisillä ja vanhoilla oli mahdollisuus palata muistoihin ja nuorilla saada käsitys sodasta ja evakkotiestä.

Sodan jälkeen syntyneiden käsitys evakkotiestä onkin syntynyt pääosin juuri Evakko-elokuvan perusteella.

Yksi karjalaisiin evakoihin yleisesti liitetty piirre, huumori keskellä suurintakin ahdinkoa, oli juuri ohjaajan Ville Salmisen lisäys, kertoo Sedergren. Karjalaisen Unto Seppäsen romaanissa sitä ei ollut, aihe oli kirjailijalle liian kipeä.  

Elokuva on romaania paremmin säilyttänyt arvonsa, koska se käyttää elokuvallisia keinoja. Mutta myös romaani on pienistä puutteista huolimatta edelleen vaikuttava.

evakko-kirja

Ihannoitu Kannas         

Evakko alkaa juhannuksen alla 1939 Kuultavaisen kylässä. Se esitetään oikeana idyllinä: luonto on kaunis ja asukkaat elävät sovussa.  

Maria Lähteenmäki sanoo Terijokea koskevassa tutkimuksessaan Maailmojen rajalla, että Karjalan menetyksen jälkeen kirjoitetuissa teksteissä ylikorostuvat ”aluetietoisuutta tukevat piirteet, kuten ryhmähenkisyys, paikkaan ja ihmisiin liittyvät myönteiset stereotypiat sekä suomalaisuuden ja venäläisyyden etninen erillisyys. Paikkakunta nähdään menetettynä onnelana” ja se kuvataan yhtenäisenä, eheänä ja rauhanomaisena ”paratiisina”. Menneisyyteen paikannetaan myös ”oikeudenmukaisuus ja ihmisen ja yhteiskunnan sopusointuisuus”.

Kaikki tämä pätee Evakkoon. Tosin siinä näytetään Kannaksen monikulttuurisuus: venäläiset emigrantit mainitaan, mutta kohteena: koska heihinkään ei suhtauduta kylässä ennakkoluuloisesti, tämä korostaa kyläläisten suvaitsevaisuutta ja siten yleistä humaanisuutta.

Ihannoitu karjalaismies

Kylän ja romaanin keskushenkilö Aato Nikkanen on lähtenyt köyhistä oloista ja hankkinut omalla työllään ja tarmollaan itselleen pienen maatilan, minkä lisäksi monenlaisia töitä. Hän on älykäs mutta vailla kunnianhimoa, hänelle vain kasaantuvat sellaiset toimet maamiesseuran esimies, koska hän tulee kaikkien kanssa toimeen ja häneen luotetaan. Kaiken päälle hän on vielä synnynnäinen seuramies – ”iloinen, suorastaan veikeä, ystävällinen ja sovinnollinen”.

Viinaa Aato juo usein, mutta se saa aikaan hänessä ”vain elämäniloa, toisten ymmärtämistä ja naureskelevaa vapautuneisuutta”. Kyseessä on siis kerta kaikkiaan ihannemies, mutta nimenomaan karjalainen ihannemies, aika erilainen hämäläinen tai pohjalainen ihannemies.

Aaton perheeseen kuuluu emäntä Ulla, aikuinen poika Arvo, aikuinen tytär Elvi ja kuopus, pikkuvanha Sirkka.

Linnoitustyöt kesällä 1939

Kylän idylli saa ensimmäisen varjon, kun tulee tieto vapaaehtoisten linnoittajien tulosta. AKS:n aloite paisui kansanliikkeeksi.

 Linnoittajat on suunniteltu majoittaa seuratalolle, mutta Aato ehdottaa, että heidät kutsutaan taloihin vieraiksi. Näin varsinaissuomalainen maanviljelijä, poikamies Tauno tutustuu ja ihastuu Aaton tyttäreen Elviin.

Linnoittajien myötä voidaan esittää toisaalta sitä, miten koko Suomi haluaa puolustautua yhdessä, toisaalta heimoeroja. Murretta Seppänen ei repliikeissä käytä – tämä oli kirjallisuudessa vanha tapa, jonka Linna samana vuotena mursi.

Varsinaissuomalaisten asenteissa on kansallista uhoa ja he ovat valmiit härnäämään suurvaltanaapuria. Kannakselaiset varoittavat tästä, sillä he tajuavat Pietarin/Leningradin läheisyyden merkityksen. Selväksi kuitenkin tulee, että uhan alla eletään: ”raja oli kasvattanut kansansa kestämään musertumatta heräävän pedon ensi liikahduksen, jossa saattoi olla jo kuolettavaa voimaa”.  Sanaa ”ryssä” ei kuitenkaan käytetä, ja kielestä on siivottu 30-luvun ja sota-ajan militaristiset ja rasistiset ilmaukset.

Lehtimies Pekka Mannonen on pessimisti

Kesäisin huvilassaan asuu lehtimies Pekka Mannonen, joka tuo romaaniin laajemman perspektiivin. Mannonen ei vedätä huvilaansa sähköä, ennen kuin Aato huomauttaa, että se luo muissa pelkoa siitä ettei tulevaisuutta ole. Mannonen miettii kuitenkin, eikö todellista rohkeutta ole se, ettei halua pettää itseään. Kyläläiset eivät kuitenkaan halua uskoa sotaan.

Mannonen maalaa kaapin mustaksi punaisella viirulla, siis Karjalan värein. Sirkka pelästyy synkkää kaappia. Kaapilla on jatkossa tärkeä osa, samoin muutenkin Karjalan väreillä ja enteillä.

YH-syksy

Syksyllä tunnelmat ovat jo erilaisia kuin kesällä: YH:n (yleiset kertausharjoituksiin) kutsutut reserviläiset ovat kylässä, lottakanttiini venäläisellä koululla. Pahinta on, ettei julkisuudessa kerrota, mistä Moskovassa neuvotellaan. Lyhyet lainaukset ajan sanomalehdistä valottavat, mitä tuon ajan eläneet asioista saattoivat tietää, mutta samalla ne uusintavat sodanaikaista käsitystä tapahtumien syistä.

Rajan pinnassa eläviä evakkoja nähdään tiellä. Heitä on käsketty lähtemään vapaaehtoisesti ”Etteivät jäisi jalkoihin” ”Minkä jalkoihin?” ”Sodan!” ”Eihän se ala!” ”Sinustako se riippuu?”

Kyläläiset saavat käskyn lähteä evakkoon, mutta käsky perutaan, vain venäläiskoulu pakenee. Lopulta lähtö tulee vasta sodan syttyessä. Tämä viranomaisten möhläys katkeroittaa mielet ja myös evakkomatkalla koetaan kovia. Tässä näkyy romaanin etu: tapahtumia ei katsota yleisellä tasolla vaan kerrotaan miltä ne ihmisistä tuntuivat.

Kotikylän polttaminen

Romaanin ensimmäinen huippukohta on Aatolle annettu raskas tehtävä: polttaa kotikylä. Käskyn tarkoitus oli, ettei vihollinen voisi majoittua taloihin.

Aato aloittaa Pekka Mannosen kaapista, säästää kuitenkin mielijohteesta tämän saunan, ja polttaa lopuksi oman kotinsa.

Ilmaus ”Mustat revontulet punaisin liekein” viittaa jälleen Karjalan väreihin. Sotilaallisten syiden sijaan talojen polttamiselle annetaan syvempi tarkoitus: ”Kylä paloi, koska se ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin oikeille omistajilleen, siellä syntyneille ja sen maita kukoistuttaneille!”

Evakkokokemuksia

 Evakkomatkaa kuvataan seuraamalla vuorotellen naisten vaiheita junassa sekä Aaton ja Sirkan vaiheita maantiellä.

Jo Karjalan puolella evakkoja kohdellaan tylysti. Näin korostetaan, että ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla.

Suurissa taloissa evakkoja ei haluta päästää parempiin huoneisiin. Toisaalta on myös ystävällisiä ihmisiä ja sellaisten luo joutuu Aaton emäntä Ulla.

Aato painottaa myöhemmin evakkojen omaa asennetta: hän ”tuli kaikkien kanssa toimeen paitsi sen rullapään kanssa mutta hän oli tahallaan paha.”

Ruoka on kannakselaisille outoa ja joskus ala-arvoista. Tilanne paranee, kun vaaditaan oikeat määrät raaka-aineita ja emännät rupeavat itse keittämään.

Erilaisesta elämännäkemyksestä seuraa viihtymis- ja ymmärtämisvaikeuksia: ”Eniten minua on täällä järkyttänyt puhumisen köyhyys. Ihmisillä ei tunnu olevan mitään sanomista toisilleen…”

Emigrantit, pakolaiset ja evakot

Kun maailmansota syttyy, lehdessä kuvia evakuoiduista saksalaisista Puolan rajaseudulla, syntyy keskustelua käsitteistä. Aaton mielestä emigrantti on ”pakolainen, joka on lähtenyt maastaan liikkeelle omin päin ja neuvoin ja joutunut isänmaattomaksi. Evakko taas on jonkin sodan uhkaaman alueen järjestelmällisen tyhjentämisen vuoksi joutunut lähtemään kodistaan, muttei aina isänmaastaan”.

On huomattava, että Suomessa vakiintui tapa nimittää vaikkapa sodan aikana puna-armeijaa pakenevia saksalaisia pakolaisiksi, vaikka hekin pakenivat omaan maahansa. Se, ettei Natsi-Saksa järjestänyt evakointia vaan päinvastoin kielsi sen rangaistuksen uhalla, ei ollut ihmisten syy.

Seppäsen romaanissa tehdään eroa venäläisiin emigrantteihin. He lähtevät suin päin pakoon ja jättävät jälkeensä niin maksamattomat velkansa kuin kotieläimensäkin. Heidät leimataan karkulaisiksi.

Sen sijaan karjalaiset tottelevat viranomaisten evakuointimääräyksiä.

Evakko-nimitys jäi vain suomalaisten käyttöön, mikä kenties heijastuu nykyisiin pakolaisiin.

Uhri

Yksi romaanin keskeinen teema on uhri. Teema saavuttaa huippunsa, kun tulee tieto perheen pojan Arvon kaatumisesta. Isä Aato kommentoi: ”ettei menetyksemme olisi ollut yhtä ehdottoman puhdas ja täydellinen, ellei meistä jonkun veri olisi valunut Kannakseen ja imeytynyt sen kamaraan. Arpa lankesi niinkuin kohtalossamme oli säädetty, jotta tämä olisi myös omissa silmissämme ollut kylliksi arvokas ojentaa isänmaan vaatimien toisten uhrien oheen. Veriuhri on sentään enintä.”

Uhriajatus oli ajalle tyypillinen. Ilona Kemppainen on tehnyt väitöskirjan sankarikuolemalle Suomessa annetuista merkityistä viime sotien aikana Isänmaan uhrit.

Pohjana on kristinuskoon olennaisesti liittyvä uhrin ajatus, muut uhrit rinnastuvat Kristuksen ristinkuolemaan, vaikka tämä onkin teologisesti ristiriitaista. Myös nationalismi kannusti uhraamaan itsensä toisten edessä: ”yksilö on olemassa vain osana suurempaa kokonaisuutta, ja hänellä on velvollisuus antaa jopa henkensä maansa ja kansansa puolesta.”

Seppälän romaanissa uhri on uskonnollis-nationalistinen.  Se, että uhrin on oltava puhdas, jotta se olisi arvokas, liittyy uskontoon, mutta samalla keskeistä on maa, johon veri vuotaa.

Toisaalta romaanissa ei puhuta, kuten sotien aikana usein, että Suomen itsenäisyys oli lunastettava uhreilla, vaan Aatolle maa on nimenomaan kotiseudun maa.

Aato ei ole aiemmin ollut erityisen uskonnollinen, mutta nyt etsii lohtua Raamatusta ja nimenomaan kohdista, jossa puhutaan juutalaisille luvatusta maasta: ”…johdattaa sinut siihen maahan, jonka isäsi ovat omistaneet, ja sinä sen omistat”.

Mutta kuten kirjailija ja lukijat tiesivät, näin kävisi vain väliaikaisesti. Teoksen lopussa kerrotaan lyhyesti jatkosodan alusta, jolloin Aatolle on annettu tehtävä käydä Kuultavaisessa ja tutkia elämisen mahdollisuuksia siellä. Hän vilustuu matkalla ja on lopussa kuolinvuoteella. Hän ei ole antanut itselleen anteeksi, että poltti kylän – kaikki polttaminen ei ollut sotilaallisesti välttämätöntä, hän ei vain halunnut antaa viholliselle mitään. Näin myös Aato tavallaan antaa henkensä Karjalan takia: muualla hän ei voi elää.

Sopeutuminen avioliiton avulla

Romaanissa on kuitenkin vastakkainen teema, joka kertoo sopeutumisesta. Sitä edustaa Elvin ja Taunon romanssi.

Alkuun tulee kuitenkin tyrmäys: kun Elvi menee viemään Taunon kirjettä tämän kotiin, Taunon äiti kohtelee Elviä ynseästi.

Muutenkin Elviä kohdellaan suuressa talossa alempiarvoisena, mikä näyttää Varsinais-Suomen luokkaerot. Samalla tuo kopea ynseys ilmaisee heimojen väliset erot: Taunoa kohdeltiin linnoitustöiden aikana sydämellisesti Elvin kotona.

Tauno etsii Elvin käsiinsä ja kosii, mutta Elvi suostuu vasta, kun sovinto on syntynyt Taunon äidin kanssa. Tämä selittää käytöksensä johtuneen erehdyksestä, kun hän ei oivaltanut, että Taunon suhde Elviin oli vakavalla pohjalla.

Taunon ja Elvin tuleva avioliitto yhdistää Suomen heimot. Samalla sitä romaanissa pidetään tappiona, koska Elvi – tai ainakin hänen lapsensa – luopuu karjalaisuudesta.

Pelko että nuorison luopuu karjalaisuudesta

Siinä missä Aato edustaa idealismia, sanomalehtimies Pekka Mannonen edustaa realismia ja pessimismiä jopa jälkiviisauden muodossa. Molemmat ovat kuitenkin yhtä mieltä pelätessään nuorison luopuvan karjalaisuudesta ja karsastaessaan tehdastyötä.

Aato ei halua yhtyä ”lakkosakkiin” eli ammattiyhdistystoiminta on hänelle vierasta. Mannonen pelkää, että tehdastyö vierottaa nuoremman sukupolven vanhempien ja heimon arvomaailmasta.

Sodasta palanneet nuoret miehet haluavat onneksi oman maatilan. Tässä heimoajattelu yhdistyy kirjailijan maalaisliittolaiseen arvomaailmaan, toteaa Jari Sedergren.

Maanviljelyksen korostaminen oli ymmärrettävää välirauhan aikana ja jatkosodan jälkeen, kun Karjalan pellot oli menetetty ja elintarvikkeista oli pulaa. Myös kirjoittamisajankohtana, 50-luvun puolivälissä, maanviljelys oli voimissaan mutta pian tuli peltojen paketoinnin ja kaupunkiin ja Ruotsiin muuton aika.

unto-seppanen

Kirjailijasta

Unto Seppänen syntyi 1904. Kotipitäjä oli Kanneljärvi, joka sijaitsee Kannaksen keskivaiheilla, merenrantaan Terijoelle on 40 kilometriä.

Sota-aikana Seppänen oli 35-40-vuotias. Jatkosodan aikana hän toimi Aunuksen tiedotuskomppaniassa.

Ennen sotaa Seppäsen romaanit sijoittuivat Kannakselle ja samalla tavalla hän jatkoi sodan jälkeen. Vasta vuonna 1954 Seppänen kuvasi Karjalan menetyksen talvisodassa Evakossa. Ilmeisesti aihe vei hänen voimansa, sillä hän kuoli 1955 ehtimättä täyttää 51 vuotta.

Kirjallisuutta

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009.

Sedergen, Jari: Evakko – elokuva ja romaani karjalaispakolaisista. Ennen ja nyt 3/02.

Olen kirjoittanut blogiin myös Kyllikki Mäntylän Oprista.