Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 1

Kalle Päätalon Myrsky Koillismaassa on harvinaisen monipuolinen sotaromaani, jossa kuvataan niin rintamalla taistelevia ja vasta asekoulutusta saavia kuin rajan lähelle eri tehtäviin jääneitä ja evakkoja.

On vahinko, että Myrsky Koillismaassa (1963) on joutunut unohduksiin muilta paitsi Päätalo-faneilta, niin monta herkullisesti kuvattua henkilöhahmoa siinä on. Ja vaikka Kalle Päätalo oli itse talvisodan aikana koulutuksessa ja hänen rintamakokemuksensa jäi jatkosodassakin lyhyeksi, tätä ei sotakuvauksesta mitenkään huomaa.

Koska kirja on 656-sivuinen järkäle, olen jakanut artikkelin kahteen osaan. Tässä osassa käsittelen talvisota.

Koillismaa-sarja

Myrsky Koillismaassa on Päätalon Koillismaa-sarjan kolmas osa. Sitä edeltävät romaanit Koillismaa (1960) ja Selkosen kansaa (1962). Neljäs osa Myrskyn jälkeen (1965) käsittelee sodanjälkeistä aikaa. Viides osa Mustan lumen talvi (1969) on aikalaisromaani – 60-luvulla selkonen on kokonaan muuttunut kuten koko Suomi.

Koillismaa-käsitteen keksi Reino Rinne, aiemmin puhuttiin Ylämaista. Koillismaahan kuuluu Päätalon kotipitäjä Taivalkoski sekä Pudasjärvi ja Kuusamo. Teoksessa Koillismaa kuvina (1964) on Rinteen valokuvat ja Päätalon teksti.

Ennen sotakuvausta Myrsky Koillismaassa on hyvä lukea sarjan edelliset osat, sillä henkilöiden taustan tunteminen auttaa ymmärtämään näiden sotakokemuksia.

Seuraavassa lyhyesti joitakin ydinkohtia:

Koillismaan alussa seutuun ja sen ihmisiin tutustutaan ulkopuolisin silmin, kun pula-aikana taivalta taittaa nälkäinen kulkumies, jota paikalliset kutsuvat Tampereen pojaksi. Hän saa varsin tylyn vastaanoton paikkakunnan isolta isännältä Iivari Sääskilammilta.

Tampereen poika työskentelee metsä- ja tietöissä, kunnes paljastuu rakennusmestari Kosti Mäkiseksi. Hän on lähtenyt Tampereelta työpaikallaan sattuneen erimielisyyden takia. Hän jää pohjoiseen ja saa ammattiaan vastaavaa työtä.

Paikkakunnalla vaikuttaa lestadiolainen herätysliike, jonka oppeihin kuuluu syntien tunnustaminen ja parannuksen tekeminen. Iivari Sääskilammi majoittaa saarnaajia, mutta usko on hänellä vain naamari. Hän katoaa tämän tästä Ouluun, jossa hänellä on vakituinen avioliiton ulkopuolinen suhde. Vaikka hän siis itsekin rikkoo käskyjä ja tarvitsee anteeksiantoa, hän kieltäytyy antamasta anteeksi Nestori Maliselle, joka tunnustaa yli kymmen vuotta sitten tapahtuneen poron tapon. Lähimmäisenrakkautta Iivarista ei muutenkaan löydy vaan hän kohtelee kovasti Sammalsuon perhettä kohtaan, joka joutuu anomaan kunnan jauhoja.

Sen sijaan nimismies Pulkkila, vaikka ei ole uskovainen tai juuri siksi, suhtautuu kiihkottomasti paikallisiin rikoksiin kuten salametsästykseen ja pontikankeittoon, vaikka hoitaakin virkansa niin kuin lait ja asetukset määräävät.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen ja Iivari Sääskilammin tytär Irja rakastuvat toisiinsa. Kun isä ei avioliittoa hyväksy, Irja joutuu lähtemään kotoa.

Pula-aikana olot ovat olleet niin ankeat, että Nestori Malisen poika on loikannut Neuvostoliittoon mutta palaa pettyneenä.

Toisen osan Selkosen kansaa päästään 30-luvun loppupuolelle. Sammalsuon Kauko on varttunut nuoreksi mieheksi, joka pystyy palkallaan elättämään lapsuudenperheensä.

Kauko vrt. Kalle

Eero Marttisen teoksessa Mestarin eväät Päätalo kiistää, että Kauko Sammalsuo olisi hänen omakuvansa. Kirjailijaa ei ole syytä uskoa: sota-aikaan asti Kauko kokee paljolti samanlaisia vaiheita kuin Iijoki-sarjan Kalle.

Toki Kallen nuoruuden kokemukset ovat karumpia kuin Kaukon. Vaikka Sammalsuon perhekin joutuu hakemaan kunnan jauhoja, köyhyys johtuu isän kuolemasta. Asiaan ei siis liity niin paljon häpeää kuin Kallella, jonka isä oli mielisairaalassa.

Kallen tavoin Kauko on lahjakas: hän harrastaa urheilua ja on innokas lukija. Samoin kuin Kallen kohdalla molempia harrastuksia pidetään vouhotuksena. Molemmista tulee eturivin metsätyömiehiä.

Nuoret kaipaavat pois

Myös Kaukon ihastus, kansanopiston käynyt Elma Malinen haluaisi nähdä maailmaa ja muuttaa Ouluun. Vaikka Elman haaveet ovat peräisin Nyyrikin lukemistolehdistä, niissä on tottakin: kaupungissa pääsevät palkollisetkin helpommalla kuin maalaismökin tyttäret: ”iltasella tanssaamaan ja eläviin kuviin”.

Kai Hirvasnoro toteaakin blogissaan Päätalon matkassa: ”Luonnon jylhyys ja kauneus sekoittuvat siellä asuvan nuoren ihmisen näköalattomuuteen ainutlaatuisella tavalla. Vähän jokainen romaanin monista päähahmotuksen saavista henkilöistä kaipaa jonnekin pois.”

Iivari Sääskilammin poika Perttu on pannut toimeksi ja muuttanut poliisiksi Viipuriin. Isän terveyden heikennettyä hän kuitenkin palaa kotiin juuri talvisodan edellä.

Selkosissakin seurataan uutisia

Talvisodan kuvaus alkaa oikeastaan syksyn 1939 kuvauksesta teoksen Selkosen kansaa lopussa.

Maailman tapahtumia seurataan selkosissakin, ensin tosin muutaman päivän vanhoista sanomalehdistä. Saksan hyökkäystä Puolaan kommentoidaan rakennustyömaalla: ”Voi helevetin helevetti minkä savotan alakovat”, ”Eikä ihan heti lopu, sanokaa minun sanoneen”, ”Nythän se rytinä on vielä kaukana, mutta varmasti se jollakin tavalla vaikuttaa tännekin asti”.

Kun Suomi on saanut kutsun Moskovan neuvotteluihin, miehet kokoontuvat iltaisin Kosti Mäkisen kotiin, jossa on kylän ainoa radio. Irja-vaimoa kiusaa kamarin täyttävä tupakansavu ja se, ettei perhe saa olla omissa oloissaan kuin yöllä.

Miehet kutsutaan armeijaan

Toivo Malinen on juuri suorittanut asevelvollisuutensa, kun hänet kutsutaan takaisin armeijaan. Hän suuttuu ensin, mutta rauhoittuu sitten: ”En minä tosissani pakoon meinaa…Saatana vieköön, vaikka sota tullenee, niin en minä ole miestä huonompi…Minä tunnen ja muistan sen komennon, jota tuolta pakoon lähdin…Sinne en lähde toista kertaa heikoissa kettingeissäkään…Vastaan minä pistän, jos sitä meininkiä aletaan tänne vängällä tyrkyttää.”

YH-kutsujen jakoa kuvataan monen henkilön kohdalla. Suojeluskuntaan kuuluva Toivo Malinen tuo kutsun langolleen Kosti Mäkiselle, joka on pitäjän harvoja reservin upseereita. Ei ole oikein uskottavaa, että Kosti Mäkinen olisi valittu reserviupseerikouluun. Paikallinen suojeluskunta lähetti asevelvollisista luotettavuusarvion, johon perhetausta vaikutti. Kostin isä oli punakaartilainen ja Kostin mukaan jopa kommunisti.

Kauko ja Nestori Malinen vievät kutsun perheeseen, joka asuu niin kaukana, että maailman eikä Suomenkaan tapahtumista ei tiedetä mitään. Ainoa lehti, joka perheeseen tulee, on lestadiolainen Siionin Lähetyslehti.

Sovitus ennen sotaa

Sodan uhka saa monen miehen tekemään lestadiolaisissa seuroissa parannuksen.

Ei-uskovatkin haluavat saada maalliset rikkeet pois tunnolta. Simo Mutka tunnustaa nimismies Pulkkilalle uroshirven laittoman tapon ja pontikan salakuljetuksen. Nimismiestä suututtaa, että Mutka on pystynyt huijaamaan häntä. Hän epäilee, että tämä tunnustaa vain päästäkseen sotaa pakoon. Mutka torjuu epäilyksen loukkaavana, ja nimismies leppyy: ”Nyt on isommat asiat kysymyksessä…” Nimismies lupaa, että tunnustus jää vain hänen tietoonsa.

Sodan pelko asettaa myös henkilökohtaiset loukkaukset oikeisiin mittasuhteisiin ja riidat halutaan sopia. Kosti Mäkinen leppyy viimein Irjan isälle Iivari Sääskilammille. Hän soittaa asemapaikastaan Oulusta vaimonsa kotitaloon ja sanoo langolleen Pertulle: ”Sano nyt isällesi, että minä puolestani olen näinä viikkoina ruvennut ajattelemaan asioita hieman eri tavalla…Omasta puolestani olen valmis luopumaan koppavista sanoistani ja olostanikin…Nyt ovat hyvin pieniä asioita henkilöiden keskeiset kyräilyt…Sano terveiseni…En tyrkytä, mutta en tunne enää kaunaakaan…”

Terveisten lähettäminen ei ole selkosella miehisten miesten tapa, joten Kosti tietää, että kyseessä apen silmissä iso askel. Iivarikin on pehmennyt ja ilahtuu. Hän jopa kutsuu vävynsä lomalla käymään. Irja lapsineen on tulossa evakkoon vanhempiensa kotiin.

 

Reaktioita puna-armeijan hyökkäykseen

Nestori Malisen veljenvaimo Kaija Malinen joutuu kohtaamaan puna-armeijan tiedustelijoita. Yksi puhuu suomea ja on loikkari, vieläpä tuttukin, eikä Kaijalle tehdä pahaa.

Loikkarin tausta ja motiivi tehdään tiettäväksi, kun tämä ei hyväksy eväiden kääreeksi Siionin Lähetyslehteä: ”Kun minä pikkupoikana olin Karhukannassa huutolaisena, lukivat sitä samaa aviisia. Pitivät nälässä. Pieksivät ja potkivat…Työpäivässä oli mittaa…”

Myrskyssä Koillismaassa Kauko tapaa junassa Neuvostoliittoa sympatisoivan miehen. Mies uhoaa suureen ääneen, että ”on aivan turha panna hanttiin venäläisille. Ne lyövät Suomen poikki Oulun kohdalta.”

”Herrat vain turhan vuoksi miehiä tapattavat. [- – -] Jos ei vastarintaa tehtäisi, eikä niitä ärsytettäisi, niin meikäläisille ei tulisi mitään vahinkoa.” Sen sijaan herroilta sietäisikin miehen mielestä listiä päitä pula-ajan takia.

Mies väittää puna-armeijan olevan jo Pudasjärven rajalla eli lähes puolimatkassa Ouluun, mutta Kauko korottaa äänensä ja osoittaa väitteen vääräksi: hän on tullut juuri samalta suunnalta ja tietää, missä linja on. Miestä käsketään joukolla olemaan vaiti.

Muuten henkilöiden reaktio sodan syttymiseen on toisenlainen.

Teoksessa Selkosen kansaa Kauko ja hänen nuorempi veljensä Auku ovat vartioineet siltaa, mutta se ei Kaukolle riitä vaan hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Rauhan aikana Nestori Malinen on pilkannut sonniseuran miehiä, joiksi hän nimittää harjoituksissa lihakeittoa syöviä suojeluskuntalaisia, jotka syövät harjoituksissa lihakeittoa. Tämän takia häntä on jopa epäilty kommunistiksi. Sodan sytyttyä paljastuu, että Nestori on vain arvostellut liikaa isänmaallista intoilua.

Vaikka Nestoria ei ole ikänsä takia kutsuttu reserviin, hän päättää lähteä omin päin sotaan: ”Piti sanomani, että minun sappini kiehuu jo meleko lailla tuolle sotatouhulle. Perkele kun työnnytään rauhallisten ihmisten peälle semmosilla joukoilla…Ei merkkijää välitetä, missä iso pilikotus mennöö valtakuntiin välillä. Tullaan ja poltetaan vaivalla tehyt mökit melekeen koko selokosessa. Luulooko ne venäläiset, että teällä helevetin syömmaissa on ollu niin heleppo elleä ja kattoa peän peälle soaha…Vastaan minä lähen hiihtoa veäntämään, se on silimäänni vissi…Vakkuuteltu vakkuuttamasta peästyähi, ettei sieltäpäen haluta sotaa…Onko tämä nyt puhheihesa takana seisomista? Täh…? Saatana kun tuommonen iso valtakunta rupejaa ahtamaan pienempäsä peälle.”

Tiivistettynä: oikeutta on loukattu ja sana syöty, iso kiusaa pienempää.

Muualta tullut kapteeni ihmettelee, ”että näistä korpiseudun miehistä ei juuri kukaan valita eikä ruikuta sotaan lähtöä. [- – -] Ihmettelen näiden syrjäseudun miesten isänmaallista mielialaa…” Nimismies Pulkkila vastaa: ”Ei näistä monikaan muista sellaista nimeä kuin isänmaa. Minulla on se käsitys, että ukko kuin ukko ajattelee vain sitä, että kun on jouduttu yhteiseen savottaan, niin sinne mennään joukolla.”

Kapteeni ihmettelee edelleen: ”Vaikuttavat minusta aivan sellaisilta, kuin olisivat kyräileviä ja umpimielisiä meikäläisiäkin kohtaan.” Nimismies selittää: ”Pääkköjä he ovat. Vihaavat herroja niin perkeleesti, mutta eivät mielellään koske siihen, joka kuuluu toiselle. Tykkäävät kovasti kotiselkosistaan. ’Ja perkele, kun nämä selkoset on kerran meidän palstapilkotuksen sisään jääneitä, ei niitä vängälläkään viedä’, sanoi minulle eilen tuossa raitilla eräs tukkijätkä.”

Mieliala on siis pohjaltaan sama kuin Pentti Haanpään Korpisodassa: Mitä täällä tekee vieras?

Kauko armeijan koulutuksessa

Myrsky Koillismaassa alkaa kuvauksella, miten maalaispoika Kauko ihmettelee Oulun kaupunkia, ja jatkuu junamatkalla koulutuskeskukseen.
Onneksi Kauko on tutustunut jo Oulun asemalla muihin armeijaan menijöihin.

Toveruus ja sen luoma solidaarisuus onkin se vahvin voima, joka auttaa Kaukoa kestämään sotavuodet.

Sen sijaan sotilaskoulutus osoittautuu sellaiseksi, että Kauko alkaa jo katua lähtöään vapaaehtoiseksi.

Pian Kauko kuitenkin saa vääpeliltä positiivista huomiota: ”Katsokaa nyt esimerkkiä, miten suomalainen mies lähtee sotapalvelukseen! Joka ei näe, niin luettelen alokas Sammalsuon varusteet: Korville käännettävä karvalakki. Korkeakauluksinen villapaita. Vahva takki. Saapashousut vahvaa sarkaa. Kaiken pisteenä kippurakärkiset lapikkaat. Montako sukkaa siellä on?” 

Sammalsuon ja Malisen perhe evakossa Pohjanmaalla

Kun Kaukon perheelle Selkosen kansassa tulee määräys lähteä evakkoon, Liisu kysyy: ”Mennäänkö me Ruotsiin asti? Kauko sanoi, että selkoskyläläiset voivat päästä sinne.” Äiti Maija vastaa: ”Elä, lapsi rakas, puhu mitään pääsemisestä…On ihan hämärän peitossa, minne me joudutaan…”

Myrskyssä Koillismaassa Kaukon äiti Maija Sammalsuo ja Elman äiti Mari Malinen nuorempine lapsineen joutuvat ensin istumaan pitkän matkan tuntemattomaan määränpäähän. Kun ollaan perillä Pohjanmaalla, koululle tulee lestadiolainen emäntä, joka ilahtuu kuullessaan, että Marin ja Maijan kuuluvat samaan uskonhaaraan. Näin Mari ja Maija pääsevät perheineen evakkoon samaan taloon.

Kun talossa istutaan iltaa kolmen naisen kesken, Maija kysyy emännältä: ”Etkö sinä jo ala tähän joukkokuntaan suivautua”. Emäntä vastaa: ”Ee-hei…Vähän meikäläinen joutuu sodan vuoksi kärsimään.” Mari kiittää: ”Oli kuin Luojan sallimus, että päästiin tänne asumaan”. Emäntä kertoo: ”Minulle tuli tunne, kun kuulin evakoita…tuota kotinsa jättämään joutuneita tänne tulevan, että tarjoan asuntoa. Nythän meidän kaikkien pitäisi auttaa toisiamme.” Maija sanoo: ”Sano vaan reilusti evakoiksi. Ei se enää tunnu niin kipeältä.” Mari vahvistaa: ”Kaikkeen tottuu”.

Aivan näin helppoa ei ole. Maria huolettaa: ”Mitenkähän ne siellä Järvenkylässä?” Tytär Taimi toruu: ”Alahan taas, äiti, se sama virsi! Mikä niillä siellä on hätänä?” Emäntää kyllästyttää evakoiden jatkuva kyyneleinen muistelu, ja hän sanookin: ”Vihollisethan on jo ajettu pois kotipaikoiltanne. Niinhän lehdet kirjoittavat.” Ystävällisinkään ihminen ei siis ymmärrä evakkojen tuntoja, jotka Mari ilmaisee: ”Koti on aina koti, ei sitä saata uneuttaa”.

Muutenkin kaikki on vierasta. ”Ympäristön maisemat tuntuvat oudoilta yölläkin. Metsän raja näkyi kaukaa. Maiseman tasaisuus ja meri-ilman kostea kirpeys olivat vieraita.” Maija toteaa: ”Vaikka ihmisen on kuinka hyvä olla, niin kotiseutujaan ikävöi.”

Muilla evakoilla on paljon vaikeampaa. Mari kertoo, mitä on kuullut: ”Muutaman viikon jaksavat sietää, sitten antavat näkyä ulospäinkin, että haittana ollaan”. Maija täydentää: ”Kuulemma haukuskelevat kortteeritalossa että ihmisen ristiksi on tultu. Laiskoiksikin morkkaavat…”

Iivari Sääskilammin salaisuus paljastuu

Iivari Sääskilampi on joutunut evakkoon Iin Haminaan, jossa hän nuorena oli töissä. Jollei edellisiä teoksia tunne, lukijan yllättää pitkä luku, jossa kerrotaan Iivarin nuoruudenrakkaudestaan Hilkasta, jonka hän uskoi pettäneen itseään. Nyt Iivari kuulee, että naisella on aikuinen avioton poika, mutta hän ei halua vieläkään selvittää asiaa naisen kanssa.

Iivarista paljastuu myös uusi puoli: lapsirakkaus. Irja kirjoittaa miehelleen Kostille synnytettyään kahden pojan jälkeen tyttären: ”Vaarikin on voinut paremmin. Yhtenään vain pakkautuu hyssyttelemään Tuulikkia, vaikka se ei itkekään. Me äidin kanssa on sanottu isälle, että opetat tytöstä pahanjuonisen.” Entisajan lastenkasvatukseen ei kuulunut hellittely.

Ilmavalvontaa ja desanttijahtia

Muiden lähtiessä evakkoon nuoret jäävät kotiseudulle avustamaan armeijaa. Elma Malinen, Aili Sammalsuo ja Hilja Naavala toimivat ilmavalvontalotina, ja Kaukon nuorempi veli Auku jatkaa siltavahtina.

Nuoret huolehtivat myös karjasta. Tilanne ei ole niin kriittinen, että se olisi pitänyt evakuoida.

Sodasta huolimatta nuorilla on päällimmäisenä mielessä rakkaus. Elma saa kirjeen Kaukolta ja muistelee kalastusyötä tämän kanssa. Elma kutoo Kaukolle sukkia ja suunnittelee: ”pistän varsien sisään hajuheiniä kaapistani. Siitä tuoksusta Kauko muistaa kotijärven ja minutkin.”

Hilja taas ajattelee Toivo Malista käsittäen vasta nyt, että tämä oli ihastunut häneen, mutta Hiljan mielessä on myös rippikoulutoveri Kauko.

Elman ja Hiljan kohdalla Päätalo osoittautuu varsin taitavaksi maaseudun nuorten naisten ja ensirakkauden kuvaajaksi.

Kaikki suomalaisetkaan eivät ole kunnollisia. Eräs alikersantti yrittää raiskata Elman, mutta tämä pystyy pitämään puolensa, eikä hän lankea edes lupaukseen avioliitosta: ”Minusta ei ole semmoisten manttaalitalojen emännäksi.”

Auku on oppaana desanttijahdissa, jossa käydään tulitaistelu. Lopulta vangiksi otettu haavoittunut räjäyttää kasapanoksella itsensä ja vangitsijansa.

Sotilaan kyvyt ratkaisevat, ei asema

Yli-ikäinen Nestori Malinen menee suoraan yksikköön ja sanoo olevansa vapaaehtoinen. Hänet hyväksytään, sillä hän tuntee paikalliset erämaat. Niin hänestä tehdään partion opas.

Aluksi nuorta vänrikkiä epäilyttää Nestorin olemus ja käytös: ”Vänrikkiä painoi vastuu miehistään. Tämä oli hänen kohdallaan ensimmäinen taival kohti oikeata sotaa. Upseerikoulussa ja suojeluskunnan harjoituksissa oli leikitty sotaa. Jo heti kylästä lähdön jälkeen särkyi mielikuva suomalaisesta sotilaasta. Oppaaksi otettu mies [Nestori Malinen] oli siviilivaatteissa. Viikset jääpuraissa ja leveää murretta puhuva mies vaikutti metsäläiseltä. Hiihtää vätkytteli omaa tahtiaan. Laiskasti ja jalat leveässä haara-asennossa. Itsepäinenkin tämä seutukunnan savottamies oli. Ihme ja kumma, että osasi ensimmäiseen välitavoitteeseen. Rupesi kiroilemaan, kun hän tahtoi tarkistaa suuntaa kompassilla. Ja tarvitsiko miehen ruveta heti sinuttelemaan. Vaikka täällä metsässä ei herroiteltukaan, niin pitääkö peräti pojaksi kutsua upseeria.”

Pian vänrikki kuitenkin tajuaa: ”Yön päälle kuitenkin rupesi tuntumaan vänrikistä, että umpihankea melkein jatkuvasti aukaisevan miehen vauhti riitti. Samaten puhetapa ja muukin käytös alkoivat tuntua juuri tähän maisemaan ja tähän tehtävään sopivilta.”

Vänrikillä ei ole huono itsetunto, joten hän ei ota itseensä siitä, ettei osaa kaikkea, eikä hän myöskään ole luonteeltaan niin jäykkä, että rupeaa vaatimaan muodollista kuria. Nykykielellä vänrikki tulosorientoitunut ja ymmärtää, että alaisten erilaiset taidot ovat hänelle vain eduksi.

Summa, josta Jussi Jalonen on kirjoittanut tutkimuksen, oli moderni materiaalitaistelu ja siellä taistelivat Suomen moderneimman, läntisen osan miehet. Silti Jalosen johtopäätös pätee myös Nestorin ja vänrikin suhteeseen: talvisodassa arvovallan ratkaisivat miehen kyvyt, ei muodollinen asema.

Kosti Mäkisellä on ominaisuudet, jotka Jalonen listaa miesten silmissä hyvällä upseerilla olevan: hän on noussut itse kansan parista, Tampereen murre antaa hänelle sopivasti eksentrisiä piirteitä, hänet tunnetaan jo siviilistä hyvänä esimiehenä, hän pitää huolta miehistään ja jakaa näiden kokemukset.

Vihollisia ja eläimiä säälitään

Nestori on edelleen kuriton sotilas, joka toimii oman mielensä ja moraalinsa mukaan. Hän suuttuu puna-armeijan upseerille, joka ampuu omia sotilaitaan. Vaikka vänrikki on käskenyt hiljaisuuden, Nestori ampuu tämän ja ottaa hevosen ja reen. Kun hän saa vangin, hän antaa tälle teetä ja leipää.

Sotamies Simo Mutka ja kersantti Perttu Sääskilammi ovat vänrikki Kosti Mäkisen alaisia. Kun tankit tulevat yli, tapahtuu se mikä usein tällaisissa tapauksissa: yksi sotilaista joutuu pakokauhun valtaan. Kosti Mäkinen joutuu rauhoittelemaan: ”Pysyt vain asemissasi. Ei ne yhtä miestä tule tappamaan.” Toinen sotilas raivostuu niin, että tekee itsemurhahyökkäyksen. Hän kaatuu mutta ruumis saadaan pois.

Viholliset ovat linnoittautuneet kellariin. Kun heitä kehotetaan antautumaan, kellariin jää vain politrukki joka tekee itsemurhan. Muut antautuvat vangeiksi. Korpraali haluaa kostaa, koska on ollut vankina Neuvostoliiton leirillä, mutta muut hillitsevät. Kosti Mäkinen sanoo: ”Kostamalla ei asiat parane!”

Päätalon sotilaat siis säilyttävät sodankin aikana siviilistä peräisin olevat inhimilliset arvonsa. Tosin Nestorin kohdalla voi puhua myös oman käden oikeudesta.

Perhe mielessä rintamalla

Niin mainio sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas onkin, siitä on rajattu pois joitakin asioita. Sotilaat elävät kuin irrallaan kaikesta. Vain harvan perheestä ja siviilielämästä kerrotaan. Sen sijaan Päätalon romaaneista käy ilmi kirjeiden merkitys ja laajemmin se, miten tärkeä perhe ja muut läheiset sotilaalle ovat.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen kirjoittaa lasta odottavalle vaimolleen ensin hyvin käytännöllisesti: ”Yritähän sinä ottaa kaikki rauhallisesti. Ettei vain, meinaan, se pikkunen mitenkään henkisesti kärsisi. Hyvin minulla on kaikki….Muista pukea kunnolla itsesi kun lähdet ulos…Pue pojatkin… ” Huolehtiminen on osoitus arkirakkaudesta, mutta seuraavassa tunteet sanotaan julki: ”Minä näen aina kun suljen silmäni teidät kaikki.” Lopussa on kehotus: ”Irja, kestä sinäkin, niin yritän itsekin täällä tehdä.”

Myrskyssä Koillismaassa Simo Mutka, joka on istunut linnassa väkivaltarikoksesta, paljastaa itsestään hellän puolen: ”Minulla on semmonen alapäästään laakin lyömä poika…Akka kirjoitti, että joutuvat siellä merimaissa kylmänlaisiin huoneisiin. Lassi-parka kun ei kykene itse puoliaan pitämään. Aina ne terveet…Täällä sotahommissa minusta on ruvennut tuntuman, että se poikani halvautuminen mahtaa olla omaa syytäni. Se painostaa mieltä niin perkeleesti.”

Vaimo oli odottanut lasta, kun Simo Mutka oli tullut hävittyään korttipelissä kotiin aamuyöllä ”perse auki ja melko päissäni. Karjasin pahan sisuni vuoksi minkä jaksoin heti pirtin ovella. Akka kirposi pystyyn. Itki ja vapisi. Luulin, että se kokonaan sekosi. Lassi ei ole askelta ottanut…”

Iloisempaa kuuluu Kosti Mäkiselle, joka saa uutiseen tyttären syntymästä. Uutinen herkistää hänen johtamansa miehet, joiden ”ajatukset siirtyivät selkosten yli koteihin. Minkähänlaisissa oloissa perhe lienee evakossa…? Minun akalla se kanssa on määrä saada pieniä näihin aikoihin.”

Simo Mutka tarjoaa korvikkeen kanssa vodkaa sotasaaliiksi ottamastaan pullosta. Uskovaiset torjuvat ensin mutta myöntyvät kun Simo Mutka selittää: ”Ei nyt Jumalakaan niin karski ja leikkiä ymmärtämätön ole, että ei suvaitse varpajaisryypyn ottoa.”

Irjan kirje Kostille osoittaa, että Iivari Sääskilammi on todella leppynyt ja yrittää saada välit kuntoon vävynsä kanssa: ”Isäkin sanoo, että Tuulikki on isänsä näköinen. [- – -] Äiti ja isäkin puhuvat yhtä paljon sinusta kuin Pertustakin.”

Pelkoa, häpeän välttämistä ja velvollisuudentuntoa

Kauko joutuu lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle. Pommitus asemalla saa mielet pelon valtaan. Nähdään ensimmäiset kaatuneet ja tajutaan, että on tosi kyseessä.

Ensimmäisessä taistelussa Kauko pelkää mutta voittaa pelkonsa: ”Kauko puri hampaita, että leukaluut rutisivat. Sumala ei pääse nauramaan niin kuin eilen. Ei jumaliste. Nauroivat jätkät aputyönjohtaja Tonkojoellekin, joka lähti pakoon kuorimalanssilta Olkivaaran Toivon kurkulle nostamaa kolorautaa…Nyt! Itsehän tänne pyrin. Sotahommiin, enkä housuihini sontimaan.”

Motivaationa on – kuten työssäkin – häpeän pelko. On oltava yhtä hyvä kuin muutkin, etteivät nämä pääse ivamaan. Kaukolla on vielä erikoismotivaatio: ”Nyt näytän, etten tyhjän vuoksi purrut kunnan leipää.”

Usein todetaan, että suomalaisille sotilaille oli kunnia-asia pelastaa omat haavoittuneet jopa oman henkensä uhalla. Päätalo on kuitenkin uskaltanut kirjoittaa poikkeavan kohtauksen, jossa haavoittuneita on niin paljon, ettei kuljettaminen onnistu.

Erään haavoittuneen huuto osoittaa uskonnon merkityksen: ”Kaverit, viekää kotiin terveisiä, että Räsäsen asiat on nyt hyvin…Minä olen saanut syntini anteeksi Jeesuksen…veressä…veressä ja kalliisti lunastetussa, lunastetussa, lunaste…”

Toivo Malinen taistelee Kannaksella. Kun kysytään tiedustelupartioon lähtijöitä, hän ilmoittautuu: ”Pitäähän sinne jonkun lähteä”. Toivo ei ole niitä, joiden mielestä ”joku” tarkoittaa ”joku muu”.

Isänmaa motiivina

Myrskyssä Koillismaassa käytetään sanaa isänmaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Ahdistetussa maassa (1977).

Hiihtämisen aikana Kauko tajuaa hiihtämisen aikana isänmaan merkityksen: ”Kaukon mielen täytti turvallinen olo. Takana hiihtävän, jo aikoja tulikasteen saaneen miehen kanssa on nirhattu jauhosäkin hintaa puun ja parkin välistä samoilla maisemilla. Katseltu samaa tunturia aivan läheltä. Tehty pitkiä päiviä savotoissa. Varrottu vuorokausitolkulla tukinlaskussa. Kiroiltu elämän kovuutta. [- – -] Nyt ollaan samoja selkosia puolustamassa. Henkeen ja vereen. Nämä ovat eniten meille, tukkijätkille ja torpanmiehille kuuluvia…

Äkkiä Kaukon ajatuksissa valkeni selkeä ajatus. Koulussa opetettu, ylväinä mielikuvina lapsen mielessä liikkunut tunne isänmaasta olikin juuri tätä hiihtämistä keskiyöllä meille kuuluvia selkosia haluavia vihollisia vastaan. Me kaikki olemme eläneet itärajan tällä puolen. Tämä on metsäherrojen, ojankaivajien, tukkilaisten, mökinmiesten, talollisten, poromiesten ja lentojätkien ISÄNMAA.”

Omistamattomillakin on jotain mitä puolustaa: suomalainen maisema. Suomessa on Runebergistä ja Topeliuksesta alkaen liitetty isänmallisuus juuri maisemaan ja kansakoulu takoi tämän tehokkaasti suomalaisten mieleen. Teema on sama kuin Sirpa Kähkösen Jään ja tulen keväässä (2004).

Vanha riita johtaa tragediaan

Jotta kaikki ei olisi liian kaunista, vanha riita johtaa tragediaan.

Rintamalle tulee myös Kosti Mäkisen vihamies Backman. Kosti suhtautuu häneen edelleen niin vihamielisesti, että Backman alkaa selittää muille suhteen taustoja. Samalla lukijallekin viimein selviää, miksi Kosti lähti työpaikastaan ja Tampereelta. Backman sai esimiehiltään nuhteita ja purki ne Kosti Mäkiseen, joka otti uhkamielisen asenteen ja pyysi lopputilin. Vaikka Backman myöntää oman syynsä, Kosti Mäkinen ei taivu vaan pitää edelleen vihaa.

Maaliskuun 13. päivänä Backman lähtee viemään viestiä rauhasta ja tulen lopettamisesta Kosti Mäkiselle, joka kuitenkin pakenee edeltä tietämättä, mistä on kyse. Backman saa osuman ja kuolee sodan viime hetkillä. Juuri ja juuri Kosti Mäkinen saa muuta kautta tietää, että tuli pitää lopettaa Hänelle jää Backmanin kuolemasta ikuinen syyllisyys.

Päätalon ihmiskuvauksen syvyyttä osoittaa, että aivan samoin kuin sarjan ”pahiksesta” Iivari Sääskilammista löytyy hyvää, parhaimpiin henkilöhahmoihin kuuluva Kosti Mäkinen syyllistyy yhteen pahimmista teoista.

Samoin kuin YH-kutsut, myös rauhan tulo kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Nestori Malinen on nähnyt enneunen, että ampuminen loppuu.

Evakkojen paluu

Taivalkoskelaisille evakossa olo on onneksi vain tilapäinen vaihe, sillä sodan loputtua paikkakunta jää Suomen puolelle ja he pääsevät palaamaan kotiinsa.

Kuvaus linja-auton tunnelmista on liikuttava: ”Virteen yhtyivät ensin etupenkeillä istuvat naiset, uskottomatkin. Sitten vanhojen miesten matalat äänet antoivat virrelle lisävoimaa.” Virren pohjalta syntyy kuin luonnostaan vertaus: ”Tämä on ihan kun Israelin lasten erämaassa vaeltamisesta”.

Maija Sammalsuo toteaa: ”Näin hyvää mieltä ei ole monesti elämässä…Rakas koti ja henkiystävät ympärillä.”

Maija haluaa nähdä vielä lehmät. Vasta sitten hän tuntee olevansa kotona.

Sotilaiden kotiinpaluu

Kaukon asevelvollisuus jatkuu, mutta reserviläiset pääsevät kotiin.

Nestori Malinen ilmoittaa lähtevänsä heti, kun kerran sota on loppunut. Ensin esimiehet vetoavat armeijan sääntöihin, mutta heltyvät sentään ehdottomaan ylöspäin, että asiaa katsotaan läpi sormien, kun Nestori on tullut omin päin rintamalle. Sen sijaan hevosta, jonka Nestori otti viholliselta, hän ei saa mukaansa, sillä hevonen katsotaan sotasaaliina valtion omaisuudeksi.

Hyvästeltyään sotilaansa Kosti Mäkinen ajattelee: ”Tämän seudun rauha maksoi paljon. Ihmishenkiä, mahdottomia ponnistuksia, kärsimyksiä…Jos niitä vaivoja olisi pelätty, ei oltaisi vapaassa maassa vapaina ihmisinä.”

Sotakaverin takia voi jopa poiketa miesten normaaleista käytöstavoista. Simo Mutka pääsee ensin siviiliin ja lupaa Kosti Mäkiselle viedä terveiset tämän perheelle: ”Minä en pikkustaa häpeile olla sotakaverin terviisipoikana, vaikka semmonen homma kuuluu tavallisesti vain akoille ja lauluseuroissa kulkeville miehille.” Lauluseurat tarkoittavat lestadiolaisten seuroja.

Jotain hyvääkin sodasta ja evakosta on seurannut. Mutkan poika on päässyt lääkärin tutkittavaksi, saanut avun ja nyt hän kävelee vähän.

Kosti Mäkisen kotiintulo on suomalaisen karu mutta liikuttava: ”Kosti…Sinä tulit!” ”Tulin, Irja.” Aamulla poikia odottaa yllätys: ”Yyh…äitin sängyssä on ruma reissusälli…iihh!”

Irjan isä Iivari Sääskilammi on evakossa ollessaan alkanut dementoitua. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän on tavannut sodasta palanneen Kostin, hän on jo muissa maailmoissa: ”Kyllähän minä vävyni tunnen. Joko siitä on monta päivää, kun tulit sieltä Tampereelta?” Evakkomatka on hyvinkin saattanut vaikuttaa Iivarin terveyteen. Vanhusten evakkokokemuksia on muutenkin harvoin kuvattu.

Kun Toivo Malinen ja Hilja Naavala tapaavat, Hilja tajuaa Toivon tunteet tämän teosta: ”Minun vuokseni se on kävellyt kirkolta asti.”

Toivo arkailee vielä yhdessä kävelyä: ”Siitä tulee vain tarpeettomia juoruja”, ”kun tässä ollaan niin erilaisista taloista.” Mutta Hilja sanoo: ”Tulet vain ja kävellään rinnatuksin. Samantapaisissa hommissa oltiin viime talvena kaikki…”

Artikkelin toisessa osassa käsittelen sitä, miten Myrsky Koillismaassa kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa.

Kalle Päätalo – kuva Gummerus

Kirjailijasta

Kalle Päätalo syntyi 11. marraskuuta 1919 Taivalkoskella. Isä ansaitsi leivän metsätöissä ja oli luonteeltaan työhullu, mikä osaltaan johti siihen, että hän sairastui henkisesti ja joutui mielisairaalaan ja pakkotyölaitokseen.

Äiti Riitun ohella vanhin poika Kalle joutui ottamaan nuoremmista sisaruksistaan. Kansakoulun käytyään hänestä tuli metsätyömies. Isä tervehtyi, mutta suhtautui kielteisesti Kallen opiskelu- ja kirjoitushaaveisiin. Äiti sen sijaan kannusti poikaansa.

Talvisodan alussa Päätalo ilmoittautui vapaaehtoiseksi, mutta ei ehtinyt rintamalle. Kun asevelvollisuusaikaa pidennettiin välirauhan aikana, hän joutui palvelemaan yhtäjaksoisesti vuoteen 1944. Hän onkin kutsunut ikätovereitaan ”petettyjen ikäluokaksi”.

Vaikka Päätalon rintamakokemus jäi vähäiseksi, se oli silti koitua kohtalokkaaksi. Hän palveli huoltojoukoissa, mutta hän lähti jatkosodan alussa vapaaehtoisesti mukaan hyökkäykseen, jossa haavoittui ja joutui sotasairaalaan.

Lopun sota-ajasta Päätalo toimi talousaliupseerina vankileirillä. Leirillä oli suomalaisia rikosvankeja. Tuosta ajasta kertoo romaani Nälkämäki (1967).

Toukokuussa 1944 Päätalo avioitui tamperelaisen tytön kanssa ja muutti sodan jälkeen Messukylään. Hän lykkäsi kirjoitushaaveita ja opiskeli ensin rakennusmestariksi ja rakensi omakotitalon Tampereen Kirvestielle.

Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen hän erosi ja solmi uuden avioliiton, josta syntyi kaksi tytärtä.

Esikoisromaani Ihmisiä telineillä ilmestyi 1958. Siinä kirjailija hyödynsi kokemuksiaan rakennusmestarina.

Omaelämäkerrallinen sarja Juuret Iijoen törmässä (1971-1998) käsittää 26 osaa ja tavallaan siihen kuuluu myös Nälkämäki.

Päätalo kuoli 2000.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Epätasainen Selkosen kansaa. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/epatasainen-selkosen-kansaa/

Hurvesnoro, Kai: Hukattu mahdollisuus mestariteokseen. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/hukattu-mahdollisuus-mestariteokseen/

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Koillismaa synnytti mestarin. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/koillismaa-synnytti-mestarin/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017. Kirjokansi 134.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Aleksandr Solženitsyn: Tapahtui Kretšetovkan asemalla

Aleksandr Solženitsynin novelli Tapahtui Kretšetovkan asemalla on lukijan testi. Aikoinaan sen tulkinta erotti erilaiset kommunistit.

Tapahtui Kretšetovkan asemalla oli yksi niistä harvoista teoksista, jotka Solženitsyn sai 60-luvulla julkaistua Neuvostoliitossa. Se ilmestyi suomeksi samassa niteessä kuin kuuluisa Ivan Denisovitšin päivä.

Novelli tapahtuu selustan rautatieasemalla lokakuussa 1941. Syyssateitakin enemmän masentavat uutiset rintamalta: puna-armeija on peräytynyt satoja kilometrejä Natsi-Saksan hyökkäyksen vyöryessä eteenpäin.

Päähenkilö on nuori luutnantti Zotov. Hän olisi halunnut etulinjaan, mutta on likinäköisyytensä takia joutunut rautatieaseman komendantin apulaiseksi.

Aatteellisesti ja moraalisesti esimerkillinen Zotov

Zotov on esimerkillinen kommunisti aivan Nikolai Ostrovskin klassisen romaanin Kuinka teräs karastui askeettisen Pavel Kortšakovin mallin mukaan. ”Hänen pieni elämänsä merkitsi vain sikäli, paljonko hän kykenee auttamaan Vallankumousta.”

Myös yksityiselämässään Zotov on moraalisesti moitteeton. Sodanaikainen rakkausjuttu on hänelle mahdoton eikä vain siksi, että se olisi uskottomuutta miehitetylle alueelle jäänyttä lasta odottavaa vaimoa kohtaan. Ennen kaikkea se olisi aatteen häpäisy, sopimatonta lohdutusta ”pyhään suruun”, jota ei saa yrittää lievittää.

Vaikka ideologia on erilainen, luonteeltaan tällainen nuori mies olisi hyvin sopinut AKS:äään.

Solženitsyn osoittaa taitavuutensa kirjailijana siinä, että hän ei tee kommunistista karikatyyria, toisin kuin Väinö Linna opettaja Rautajärvestä Pohjantähti-trilogian kolmannessa osassa.

Päinvastoin, Zotovilla samoin kuin Ensimmäisen piirin Rubinilla on kommunistin parhaat ominaisuudet.

Zotov torjuu epäilykset

Puna-armeijan peräytyessä Zotov tuntee voimatonta hämmennystä: ”miksi sota menee näin? Ei vain jäänyt vallankumous tulematta koko Euroopassa, ei vaan jäänyt meiltä menemättä sinne vähin veritappioin ja mitä tahansa hyökkääjien liittoa vastaan, vaan nyt peräännyttiin – mihin asti?”

Zotov muistuttaa itseään, että ”Moskova oli luovutettu Napoleonillekin”. Mutta entä jos Natsi-Saksa pääsee Uralille? Baikalille?

Solženitsyn oli nuorena marxilainen. Hänkin uskoi, että Euroopassa puhkeaisi sodan jälkeen vallankumous. Hän kuitenkin kykeni ajattelemaan itse ja katsoi Stalinin vääristelleen Leninin aatteen.

Sen sijaan Zotov on niellyt koko virallisen ideologian aina Stalin-kulttia myöten. Niinpä hän torjuu epäilykset ”rikoksena”: ”Ne olivat moite, ne loukkasivat kaikkivoipaa, kaikkitietävää Isää ja Opettajaa, joka on aina paikalla, näkee ennakkoon kaikki kaiken, ryhtyy kaikkiin vaadittaviin toimenpiteisiin, eikä päästä.”

Zotov purkaa voimattomuuden tunteensa toteuttamalla vapaa-aikanaan haaveen, johon opiskeluaikana ei ollut aikaa. Oppimalla perusteellisesti Marxin Pääoman ensimmäisen osan hän uskoo tulevansa aatteellisesti ”voittamattomaksi, haavoittumattomaksi, lyömättömäksi”.

Jos pahin tapahtuisi, Zotov ”menisi jalan Kjahtan kautta Kiinaan, tai Intiaan, tai valtameren taakse – mutta menisi vain siksi jotta liittyisi joihinkin vahvennettuihin osastoihin ja palaisi aseiden kanssa Venäjälle ja Eurooppaan.”

Kääntöpuolena suvaitsemattomuus

Zotov tuntee itsensä yksinäiseksi, kun muut ihmiset eivät ole niin esimerkillisiä ja epäitsekkäitä kuin hän:

”Kaikki nämä työntekijät hänen ympärillään aivan kuin yhtä synkkinä kuuntelivat tiedotuksia ja lähtivät kovaäänisten luota samalla äänettömällä kivulla. Mutta Zotov näki eron: ympäröivillä oli elämässään aivan kuin jotain muutakin paitsi uutisia rintamalta – he nostivat perunoita, lypsivät lehmiä, sahasivat halkoja, kittasivat laseja. Ja he puhuivat tästä ja harrastivat tätä paljon enemmän kuin rintaman asioita.

Hölmö muija. Toi hiiltä – ja nyt ’ei pelkää mitään’. Edes Guderianin tankkeja?”

Eikö varautuminen talvea varten ole itse asiassa ihan järkevää toimintaa? Eihän Neuvostoliitto pystynyt evakuoimaan suurinta osaa väestöstään, vaan he joutuivat elämään miehityksen alaisuudessa.

Vaikka Zotovin epäitsekkyys näyttää hyvältä, onko se sitä todella? Eihän hän voi huolehtimalla yleistilanteesta vaikuttaa siihen hiukkaakaan.

Lev Šestovin mukaan Tolstoin Sodassa ja rauhassa parhaimmatkaan ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita kuin läheisistään, puhe ”Venäjän kohtalosta” on teennäistä. Tolstoi ei heitä siitä tuominnut: sellaisia ihmisiä luonnostaan olivat. Eikä se estänyt heitä sotimasta.

Zotovin aatteellinen ja siveellinen puhtaus on osittain nuoruuden kokemattomuutta. Tämän esimerkillisyyden kääntöpuoli on suvaitsemattomuus epätäydellisiä ja ”neuvostoihmisen” kaavasta poikkeavia kanssaihmisiä kohtaan, kuten Hélène Zamoyska on huomauttanut.

Mitä on ”kansa”?

Yksi tällainen ei-esimerkillinen henkilö on Frosja-täti, joka kehuu Zotovin apulaiselle Valjalle vaihtaneensa evakkojen kanssa ”silkkisukkia viidestä perunakakusta. Ei tiedä vaikka sukkia ei saisi ollenkaan ennen sodan loppua. [- – -] Ja saippuaa niiltä saa, ja halvalla.”

Valja hävettää ryhtyä vaihtokauppaan evakkojen kanssa, mutta Frosja-tädin mielestä evakot ovat rikkaita: ”Ne kuljettavat kankaita, kuljettavat pukuja, kuljettavat saippuaa – ovat laittautuneet juuri kuin markkinoille. Siellä ajaa se-e-emmoisia paksunaamoja, anna niille keitetty kana kuule, muuta eivät tahdo!”

Frosja-tädin kertomuksesta käy ilmi, että evakot joutuvat hankkimaan ruokansa itse.

Sen sijaan vuokaralaisilleen, jotka ovat myös evakkoja, Frosja-täti on majoittanut ja ruokkinut ilmaiseksi: ”Alastomia kurjalaisia, pinkaisivat Kievistä niissä missä tulivat tänne – ihme oikein. [- – -] Minä avasin mummolle kellarin – siinä, minä sanoin, ota perunaa ja ota hapankaalia ja huoneestakaan teidän ei tarvitse maksaa mitään. Köyhiä minä säälin aina, Valjuša, vaan rikas – armoa älä pyydä.”

Onko Frosja-täti ahne hyväksikäyttäjä vai epäitsekäs auttaja? Hän on tilanteen mukaan molempia. Tuskin hänellä olisi mahdollisuuttakaan kaikkia auttaa.

Ensimmäisen piirin kommunisti Rubinilla on käsitys kollektiivisesta kansasta, jonka hän ideologian perusteella tuntee: ”Kansa valtasi Berliinin, kohtasi Elbellä amerikkalaiset, kansa virtasi kotiutettuna junissa itään, palasi jälleenrakentamaan Dneprin sähkövoimalaitosta, herättämään Donin laakion eloon, rakentamaan Stalingradia uudelleen.”

Sen sijaan Solženitsyn novellissa ei ole yhtenäistä sankarillista ”kansaa” vaan erilaisia yksilöitä hyveineen ja heikkouksineen.

Solženitsynin polyfoninen tekniikka

Solženitsyn on kutsunut tekniikkaansa polyfoniseksi.

Vladimir Krasnov määrittelee tämän termin, jota Mihail Bahtin käytti mm. Dostojevskin romaaneista: teoksessa ei ole yhtä sankaria, vaan kirjailija kohtelee henkilöitään tasapuolisesti ja antaa näiden esittämien näkemysten kilpailla sekä keskenään että omiensa kanssa. Lukijalla on täysi vapaus yhtyä kenen tahansa henkilön mielipiteisiin, esimerkiksi Karamazovin veljeksissä Ivanin.

Tapahtui Kretšetovkan asemalla kuvataan melkein kokonaan Zotovin näkökulmasta. Siitä huolimatta novelli samoin kuin Ivan Denisovitšin päivä ja Matrjonan talo ovat muodoltaan polyfonisia.

Tapahtumat ja keskustelut muiden ihmisten kanssa paljastavat Zotovista ja hänen ympäristöstään asioita, jotka lukija joko huomaa tai ei huomaa.

Kohtaaminen kersanttien kanssa

Zotov ei ole tyhmä – hän pystyy lukemaan lehtien selostuksia rivien välistä. Ja kun hän työnsä perusteella tietää, mihin asti junia menee, hän osaa päätellä, missä rintama kulloinkin on.

Oma-aloitteellisuuttakin Zotovista löytyy. Hän on huomannut puutteet liikekannallemääräyksissä, sotatarvikekuljetuksissa ja sotilaskomendatuurin työssä ja suunnittelee kirjoittavansa aiheesta esittelymuistioita puolustusasiain kansankomissariaatille uskoen, että niistä on hyötyä – ainakin seuraavassa sodassa. Innossaan hän ei tajua, miten vaaralliseksi tällainen arvostelu voisi hänelle itselleen koitua.

Ei Zotov ole kovasydäminenkään – hän ottaa todella huolehtiakseen puolueensa kääntyvien ihmisten asioista.

Kohtaus kersanttien Dygin ja Gajdukov paljastaa Zotovissa kuitenkin puutteen, joka nuoruuden kokemattomuuden lisäksi johtuu liiallisesta luottamuksesta auktoriteetteihin. Hän tyytyy toimimaan vain viranomaisten asettamissa rajoissa.

Zotov tekee parhaansa auttaakseen kersantti Dyginin nälkiintyneitä sotilaita, mutta hän ei voi mitään byrokraatille, joka turvautuu sääntöön, että varasto on suljettu, vaikka tämä merkitsee, että Dyginin juna on ehtinyt lähteä ennen kuin se avataan.

Sen sijaan rintamalla ollut Gajdukov ”tiesi sekä ohjesäännöt että miten niitä voi ja piti rikkoa”. Vaikka hän on Frosja-tädin tavoin käynyt kauppaa niiden kanssa, joilla on jotain vaihdettavaa, hän on valmis auttamaan Dyginin miehiä ilmaiseksi.

Aiemmin Zotov on tuominnut jauhovaraston kimppuun hyökänneet mottilaiset – ”Jos jokainen rupeaa ottamaan mikä häntä miellyttää, minä otan, sinä otat – niin voitetaanko sota?” Vaikka periaate kurin ja tasa-arvoisen jakamisen tärkeydestä sinänsä on sota-oloissa sinänsä oikea, se edellyttää viranomaisten huolehtivan siitä, että jokainen saa osansa.

Jollei järjestelmä toimi, ei ole muuta mahdollisuutta kuin pitää itse puolensa – ja johtajan täytyy tehdä se huostaansa uskottujen sotilaiden takia.

Mitä Zotov ei kuule?

Novellin ratkaiseva tapahtuma sattuu, kun Zotov tapaa 49-vuotiaan näyttelijän Tveritinovin, joka on joutunut mottiin mutta päässyt pakenemaan. Motissa hän on muiden tavoin hävittänyt henkilöpaperinsa. Asiasta on tullut ongelma vasta nyt, kun hän on joutunut eroon tovereistaan. Hän pyytää Zotovia kirjoittamaan takaa-ajomääräyksen (kääntäjän mukaan termi on Suomessa junasta jälleen jääneen todistus).

Zotov tuntee vaistomaista sympatiaa Tveritinovin kohtaan. Valokuvista käy ilmi, että tämä perheineen kuuluu vallankumousta edeltävään sivistyneistöön.

Innoissaan Zotov alkaa lörpötellä tajuamatta Tveritinovin lyhyitä vastauksia. Lukijan tulkintaan vaikuttaa ratkaisevasti, ymmärtääkö hän keskustelusta enemmän kuin Zotov.

Kun Tveritinov mainitsee klassisten näytelmien rooleja, Zotov ei niitä tunne. Hänelle Gorki on ylittämätön mestari.

Kohdassa lienee itseironiaa, sillä Solženitsynkin ihaili nuorena Gorkia. Vankileirien saaristossa hän kuitenkin arvostelee tätä kovin sanoin Vienanmeren kanavan rakentamista kuvaavasta kirjasta, jossa ylistettiin orjatyötä.

Kun Tveritinov mainitsee, että kysyminen on ollut vaarallista vuoden kolmenkymmenseitsemän jälkeen, Zotov ihmettelee: ”Mitä silloin oli, kolmenkymmentäseitsemän? Espanjan sota?”

Suuret oikeudenkäynnit ovat siis menneet Zotovilta täysin ohi – tai ainakin hän on pitänyt vähäpätöisinä tapahtumina ja uskonut syytettyjen syyllisyyteen. Solženitsyn itse ei uskonut, ei edes vuonna 1934 tapahtuneen Leningradin puoluejohtaja Kirovin murhan viralliseen versioon. Kollektivisoinnin todellisuutta hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, vaikka seisoi lapsena leipäjonossa, eikä sitä että oikeudenkäynnit olivat vain jäävuoren huippu.

Sodan todellisuus

Tveritinovin kautta Solženitsyn kertoo vaivihkaa sodan todellisuudesta.

Tveritinov kertoo, että työpaikalla olivat vapaaehtoisiksi armeijaan ilmoittautuneet kaikki ”pääjohtajasta alkaen. Mutta sitten joku veti jonkun numeron alle viivan ja viivan yläpuolelta jäätiin kotiin, viivan alapuolelta lähdettiin.” Tasa-arvo on siis näennäistä.

Sotilaskoulutusta Tveritinoville annettiin ”Muutama päivä. Pistintaistelussa. Kepeillä. Ja mitenkä heitetään kranaatteja. Puisia.” Marssilla ”viskattiin kiväärit. Vuoden yhdeksänkymmentäyksi malliset.”

Zotov ei lainkaan huomaa, että näin kumotaan hänen käsityksensä Stalinin viisaudesta ja kaukokatseisuudesta.

Kaikkein tyrmäävin arvostelu Stalinin sodanjohtoa kohtaan koskee motteja, vaikka ei kerrotakaan, että ne johtuivat Stalinin käskystä olla peräytymättä.

Joulukuun loppupuoleen 1941 mennessä saksalaisten haltuun oli joutunut 3,35 miljoonaa puna-armeijalaista, joista helmikuun alkuun 1942 mennessä oli kuollut kaksi miljoonaa eli 60 prosenttia (Christian Streitin mukaan).

Vakoojaepäily syntyy

Sitten Tveritinov kohtalokkaan erehdyksen kysymällä: ”Hetkinen…Stalingrad…Mikä sen nimi oli ennen?”

Tämä lipsahdus herättää Zotovin epäilykset: ”Oliko se mahdollista! Neuvostoihminen ei tunne Stalingradia? Eihän se mitenkään voi olla mahdollista! Ei mitenkään! Se ei mahdu päähän!”

Zotov päättelee, että Tveritinov on ”Agentti! Luultavasti valkoemigrantti!” tai jopa ”valepukuinen upseeri”.

Niinpä Zotov ilmoittaa NKVD:lle epäilevänsä Tveritinovia vakoilijaksi ja tämä pidätetään.

Tveritinov tietää, mitä se merkitsee: ”Tämähän on korjaamattomissa!!”

Mutta epäilyksen siemen on alkanut itää Zotovissa, kun hän on nähnyt ”himmeässä lyhdyn valossa nämä kasvot, Learin epätoivoiset kasvot kuolinhuoneessa.”

Myöhemmin Zotov yrittää tiedustella Tveritinovin kohtaloa. Hän saa vastauksen: ”Selvä otetaan teidän Tverikinistännekin. Meillä toimitaan.”

Novelli loppuu sanoihin: ”Mutta koskaan sitten koko elämänsä aikana Zotov ei voinut unohtaa tätä ihmistä.”

Miten ideologia vaikuttaa tulkintaan?

Sota-aikana vastaavaa tapahtui muissakin maissa: pienikin ”poikkeavuus” saattoi herättää epäilykset vakoilusta. Mutta Neuvostoliitossa epäily merkitsi lähes varmasti myös tuomiota.

Suurin osa länsimaisista lukijoista piti luultavasti itsestään selvänä Tveritinovin syyttömyyttä, koska tiesi Stalinin ajan menetelmistä.

Myöskään kuvauksessa ei ole mitään, joka viittaisi muuhun kuin siihen, että kyseessä oli hajamielinen lipsahdus, joita sattuu jokaiselle, vanhemmiten yhä enemmän. Ei Tveritinovin kaltaisesta miehestä olisi agentiksi ollut!

Siksi onkin kiintoisaa, että 60-luvulla neuvostoliittolaiset konservatiiviset kommunistit uskoivat, että kyseessä oli todellisen vakoojan paljastaminen ja katsoivat kirjailijan osoittavan myötätuntoa ”petturia” kohtaan (Sergovantzevin arvostelu Vladimir Lakšinin mukaan).

Yhtä kiinnostavaa on, että jopa sellainen uudistusmielinen kommunisti kuin Novyi mirin päätoimittaja Alexander Tvardovski epäili ensin novellia lukiessaan, että kyseessä oli aidon vakoilijan kiinniottotarina, kunnes lopussa oivalsi toisin (Solženitsynin kuvaus muistelmissa Puskipa vasikka tammeen).

Tällaiset uudistusmieliset kommunistit kuten Georg Lukács tulkitsivat Solženitsynin novellin niin, että myös parhaimmat kommunistit voivat erehtyä.

Tuo erehdys ei kuitenkaan syntynyt itsestään. Tapahtui Kretšetovkan asemalla kertoo, millainen ideologia sen aiheutti ja millainen järjestelmä teki sen peruuttamattomaksi.

Konservatiiviset kommunistit olivat siten oikeassa arvostellessaan alusta asti Solženitsynin teoksia. He tajusivat aivan oikein, että jo kirjailijan Neuvostoliitossa julkaistut teokset eivät olleet vain stalinismin arvostelua. Niiden sisällä oli räjähdyspanos, joka jäi uudistusmielisiltä kommunisteilta tajuamatta.

Solženitsynin omat sotakokemukset

Aleksandr Solženitsyn (11.12.1918-3.8.2008) oli Natsi-Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon 22-vuotias.

Hän oli valmistunut Rostovin yliopistosta pääaineena matematiikka. Samalla hän oli suorittanut kirjekursseja Moskovan filosofian, kirjallisuuden ja historian instituutissa, koska suunnitteli kirjailijan uraa.

Kun Natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, Solženitsyn hylättiin armeijasta terveyssyistä. Näin hän pelastui vuoden 1941 katastrofaalisista tappioista.

Solženitsyn kuitenkin halusi ehdottomasti rintamalle. Isänmaallisuuden lisäksi siihen kannusti edesmenneen isän esimerkki. Tämä oli lähtenyt vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja osallistunut Tannenbergin taisteluun. Solženitsynin aihetta koskeva romaanisuunnitelma toteutui Elokuu neljässätoista.

Myös kirjailijaura vaati rintamakokemusta. Ilman sitä ei voisi kirjoittaa suurta romaania vallankumouksen voitosta Euroopassa.

Sodan alussa Solženitsyn ja hänen vaimonsa työskentelivät kyläkoulun opettajina.

Lokakuussa Solženitsyn hyväksyttiin armeijaan, mutta hänet pantiin aluksi selustaan töihin, joista hänellä ei ollut kaupunkilaisena ollut kokemusta. Tovereita tuotti huvia, kun hän ei osannut ratsastaa.

Viimein maaliskuussa 1942 Solženitsyn hyväksyttiin tykistön upseerikouluun. Hän palveli patterin komentajana, yleni kapteeniksi ja sai kaksi kunniamerkkiä.

Itä-Preussissa Solženitsyn todisti puna-armeijan ryöstöjä ja raiskauksia. Leiriaikanaan hän teki aiheesta kertovan runon Preussin yöt, jota säilytti vapautumiseen asti muistissaan. Preussin yöt julkaistiin ulkomailla 1974 ja suomeksi 2014.

Tammikuussa 1945 Solženitsyn vangittiin Itä-Preussissa kirjeiden takia, jotka hän oli vaihtanut ystävänsä kanssa. Hän sai kahdeksan vuoden tuomion rikoslain 58. pykälän perusteella neuvostovastaisesta agitaatiosta ja neuvostovastaisen ryhmän perustamisesta.

Solženitsyn vapautui leiristä 1953, mutta sen jälkeen oli määrä seurata ”ikuinen karkotus”. Vuonna 1956 hän vapautui karkotuksesta ja seuraava vuonna hänet rehabilitoitiin.

Rehabilitaatiopäätöksessä (lainannut mm. Zhores Medvedev) Solženitsynin mielipiteitä ei enää pidetty neuvostovastaisina. Vaikka hän olikin arvostellut Stalinin henkilökulttia ja monien neuvostokirjailijoiden taiteellisia ja ideologisia puutteita, hänen todettiin olleen myös vakuuttunut marxismi-leninismin oikeellisuudesta, sosialistisen vallankumouksen edistyksellisyydestä Neuvostoliitossa ja sen väistämättömästä voitosta koko maailmassa.

Vankileirien saaristossa Solženitsyn on antanut itsestään upseerina varsin negatiivisen kuvan: ”Nakkelin alaisilleni kiistattomia käskyjä ja olin vakuuttunut, ettei parempia voisi ollakaan. Jopa rintamallakin, jossa kuoleman olisi luullut tekevän meidät samanarvoisiksi, valtani sai minut nopeasti vakuuttuneeksi siitä, että minä kuuluin korkeampaan ihmislajiin. Istualta minä kuuntelin heitä, asennossa seisovia. Keskeyttelin ja käskin. Sinuttelin isiä ja isoisiä (he tietenkin teitittelivät minua). Lähettelin heitä tuleen palauttamaan katkenneita yhteyksiä, jotta ylempi päällystö ei olisi päässyt moittimaan minua (Andrejashin kaatui sillä tavalla). Söin upseerin voikeksejäni pohtimatta, miksi minä sain niitä mutta sotamiehet eivät saaneet. Tietenkin minulla oli sotilaspalvelija (ylevämmin: ”lähetti”), jota minä rasitin kaikin tavoin ja komentelin huolehtimaan persoonastani ja valmistamaan kaiken ruokani erillään sotamiesten muonasta. [- – -] Pakotin miehet selkä kyyryssä kaivamaan jokaisessa uudessa paikassa minua varten erillisen korsun ja rakentamaan sen katon paksuista hirsistä, jotta oloni olisi ollut mukavampi. [- – -]

Tämän olkalaatat ihmiselle tekevät. Mitä opetuksista, joita isoäiti ikonin edessä antoi! Mitä pioneerin haaveista tulevaisuuden pyhästä Tasa-arvoisuudesta!”

Kuvaus on kiinnostava myös yleisesti, koska se tulee paljastaneeksi, että tasa-arvoa mainostavan Neuvostoliiton armeijassa upseerin ja miehistön välillä vallitsi monissa suhteissa suurempi juopa kuin Suomen armeijassa.

Tavanomaisesti arvioiden Solženitsyn oli varmasti hyvä upseeri. Tämän osoittaa rehabilitaatiopäätös, jonka mukaan Solženitsynin patteri oli yksikön paras kurin ja taistelutehokkuuden suhteen. Solženitsyn ei ollut vain ”osoittanut henkilökohtaista sankaruutta” vaan hän oli  myös  ”innoittanut komentamansa yksikön kiintymyksen”.

Rehabilitaatiopäätöstä varten oli haastateltu Solženitsynin patterin sotilaita, joille ei ilmeisesti ollut jäänyt mitään hampaankolossa kapteeniaan vastaan. Ilmeisesti Solženitsynin käytös ei poikennut muiden puna-armeijan upseerien käytöksestä, joten he eivät edes odottaneet häneltä parempaa.

Ivan Denisovitšin päivä pääsi julkisuuteen Novyi mir -lehdessä 1962, kun päätoimittaja Tvardovski hankkii siihen Hruštševin henkilökohtaisen luvan.

Lenin-palkintoa teos ei saanut, koska arvostelijat väittivät valheellisesti Solženitsynin saaneen rikos- eikä poliittisen tuomion.

Operaatio Barbarossa

Novellin kuvaaman ajan rintamatapahtumat löytyvät Wikipedian kuvauksesta Operaatio Barbarossan 4. vaiheesta 2. lokakuuta – 5. joulukuuta 1941. Novellissa mainittu Tula, jonne ei enää lähetetty junia eli se oli saksalaisten hallussa, sijaitsee 165 kilometriä Moskovasta etelään.

Kirjallisuutta

Alexander Solzhenitsyn: Critical essays and documentary materials. Ed. by John B. Dunlop, Richard Hough, & Alexis Klimoff. 2nd ed. New York & London 1975.

Dostojevski, Fedor: Karamzovin veljekset. I-II. Alkuteos Bratja Karamazovy. Suom. ja esipuheen kirj. Lea Pyykkö. Hämeenlinna 1976.

Krasnov, Vladislav: Solzhenitsyn and Dostoevsky. A study in the polyphonic novel. London cop. 1984.

Lakshin, Vladimir: Literary criticism. Ivan Denisovitch, his friends and foes. – Ks. Dunlop.

Lakshin, Vladimir: Solzhenitsyn, Tvardovsky and Novyi mir. Orig. Solzhenitsyn, Tvardovsky y Novyi mir. Transl. and ed. by Michael Glenny with additional contributors by Mary Chaffin and Linda Aldwinckle. Cambridge, Mass. 1980.

Lukacs, Georg: Solsjenitsyn. Orig. Solschenitsyn. Övers. av Ragnar Ahlstedt. Halmstad 1970.

Medvedev, Zhores: Ten years after Ivan Denisovitch. Transl. from the Russian by Hilary Sterberg. Aulesbury, Bucks. 1975.

Ostrovksi, Nikolai: Kuinka teräs karastui. Alkuteos Kak zakaljalas stal. Suom. Erik Eriksson. Hki 1946.

Šestov, Lev: Dostojevski ja Nietzsche (tragedian filosofia). Suomentanut ja selityksin varustanut Mari Miettinen. Ilias 2009.

Solženitsyn, Aleksandr: Ensimmäinen piiri. Suom. Esa Adrian. Hki 1970.

Solženitsyn, Aleksandr: Ivan Denisovitšin päivä. [Sisältää myös teokset Tapahtui Kretšetovkan asemalla ja Matrjonan talo.] Suom. Markku Lahtela. 5. p. Hki 1963.

Solženitsyn, Aleksandr: Preussin yöt.Prusskie noči. {Runoelma}. Suom. Olli Hyvärinen. S.l. 2014.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Puskipa vasikka tammeen. Tutkielma kirjallisesta elämästä. Suom. Esa Adrian. Tampere 1976.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Alkuteos Arhipelag GULAG. Suom. Esa Adrian. Oslo 1974.

Solzhenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. Taitellisen tutkimuksen kokeilu. III Tappotyöleirit. IV Sielu ja piikkilanka. Alkuteos Archipelag GULAG. III Istrebitelno-trudovye. IV Dusha i koljutshaja provoloka. Suom. Esa Adrian. Tampere 1976.

Solzhenitsyn, Alekandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag GULAG). 1918-1956. V Pakkotyö. VI Karkotus. VII Stalinia ei enää ole. Alkuteos Achipelag GULAG. V Katorga. VI Ssylga. VII Stalina net. Suom. Esa Adrian. Saarijärvi 1978.

Streit, Christian: Keine Kameraden. Die Wehrmacht und die sowjetischen Kriegsgefangener 1941-1945. Studien zur Zeitgeschichte, Band 13. Hrsg. von Institut für Zeitsgeschichte. Eichstätt 1978.

Thomas, D. M.: Alexander Solzhenitsyn. A century in his life. S.l. 1998.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha I-IV. Suom. J. A. Hollo 8. p. Porvoo 1068.

Zamoyska, Hélene: Solzhenitsyn and the grand tradition. – Ks. Dunlop.

Catherine Gavin: Linnoitus ja Uspenskin varjossa

Catherine Gavin on kirjoittanut kaksi romaania Suomen historiasta. Linnoitus kuvaa Krimin sotaa Itämerellä ja Uspenskin varjossa sisällissotaa. Jälkimmäisessä teoksessa on sivuhenkilönä Mannerheim.

Catherine Gavinin historiallisia romaaneja käännettiin 1950-70-luvulla suomeksi useita. Kirjat liittyivät Ranskan toiseen keisarikuntaan tai ensimmäiseen maailmansotaan jälkinäytöksineen. Gavin jatkoi romaanien julkaisemista vuoteen 1991.

Romaaneja markkinoitiin naisille rakkausromaaneina, ja siihen katsoen niissä on yllättävän paljon politiikkaa ja jopa sotaa. Esimerkiksi Madeleinessa (1957, suom. 1958) kuvataan Ranskan-Preussin sodan esihistoriaa, itse sotaa ja Pariisin piiritystä, jonka aikana sankaritar ajaa ambulanssia vetävää nelivaljakkoa. Vaikka sankaritar ruumiillisesti kuolee, hänestä tulee henkisesti kuolematon, sillä Delacroix on maalannut hänet Ranskan hengettärenä.

Krimin sota Itämerellä

Linnoitus (alkuteos Fortress, 1964, suomeksi 1964). Sankaritar on suomalainen aatelistyttö Alexandra (Alix) Gyllenlöve, jonka kummitäti on Aurora Karamzin ja joka tuntee tsaari Nikolai I:n perheineen.

Alix rakastaa romanttisesti Suomea ja vihaa vimmaisesti Venäjää kohtaan. Tämä vastaa romaanin mustavalkoista arvomaailmaa: Venäjä on despoottinen ja paha, Suomi länsimainen ja hyvä.

Vastakohtana on Alixin isä, joka samastaa Suomen ja Venäjän edut ja jolle suurvaltaan kuuluminen avaa hienot uramahdollisuudet. Hän voisi allekirjoittaa Lars Gabriel von Hartmanin sanat: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle.”

Alixin innoittaja on Runeberg, joka esitetään vaarallisena radikaalina. Sellainen tämä ei Matti Klingen mukaan suinkaan ollut.

Sotaisa Alix ei edes pysty lukemaan loppuun Z. Topeliuksen englantilaisten hyökkäyksen tuomitsevaa runoa Ensimmäinen veripisara.

Aurora Karamzinin isäpuoli, senaattori Walleen yrittää turhaan takoa realismia Alixin päähän: ”Suomesta tulee taistelutanner. Me joudumme murskattaviksi kahden vihollisen väliin kuten viisikymmentä vuotta sitten. Minä elin viime sodan ajat kuten tuhannet muutkin suomalaiset ja usko minua, me siinä eniten kärsimme! Meidän maamme kärsi vaurioita – ei Venäjä ja Ruotsi – ja jos englantilaiset valloittavat suuriruhtinaskunnan ja hyökkäävät venäläisten kimppuun meidän maaperällämme, niin sanonpa sinulle, että Suoni kärsii taas!”

Selma Lagerlöf Topeliuksesta

Selma Lagerlöf on kuvannut romaanissaan Sakari Topelius aivan toiseen sävyyn Topeliuksen julkisia kannanottoja Krimin sodan aikana. Tosin kyse voi olla myös jälkiviisaudesta, sillä romaani julkaistiin Suomen itsenäistymisen jälleen 1920, mutta kirjoitti myös ensimmäisen maailmansodan aikana pasifistisen romaanin Kironalainen.

Näin Lagerlöfin Topelius miettii sen jälkeen, kun englantilaiset olivat yrittäneet Kokkolassa ja Oulussa maihinnousua ja tuhonneet siinä yhteydessä aluksia ja muuta yksityistä omaisuutta:

”Oliko näihin rosvouksiin tyydyttävä vain sen vuoksi, että ne suoritettiin muka vapauden ja kulttuurin nimessä? Eikö tosiaankaan oivallettu, että kaiken takana oli halu tuhota Suomen versova kauppa?

Kavahtaen hän tajusi, että jos nuorison, niin, vieläpä koko kansan vapaudenkaipuu ja viha oli niin voimakas, että se kirvelevistä menetyksistä huolimatta piti sokeasti länsivaltojen puolta, se voisi johtaa ilmikapinaan ja maan täydelliseen tuhoutumiseen. Venäjän hetki ei ollut vielä lyönyt. Mutta Suomea odottaisi Puolan kohtalo, siitä tulisi Venäjän kuvernementti, josta toivo olisi pitkäksi ajoiksi sammunut.”

Merisotaa Itämerellä

Alix houkuttelee amerikkalaisen kapteenin Brand Endicottin liittymään Britannian laivastoon ja osallistumaan operaatioihin Venäjää vastaan Itämerellä. Laivasto on kuitenkin teknisesti vanhentunut ja Napoleonin sotien aikaisten amiraalien ja kapteenien käsissä.

Ainoa, mitä Englannin ja Ranskan laivastot saavat aikaan, on Bomarsundin linnoituksen antautuminen Ahvenanmaalla.

Kiinnostava harvinainen episodi on kuvaus suomalaisista siviileistä, jotka sotilaiden lisäksi joutuvat sotavangeiksi. Merimatkalla ja perillä Englannissa olot ovat kurjat ja taudit raivoavat.

Auttaakseen tuttuja naisia ja lapsia Alix on ujuttautunut sotavankien joukkoon. Hän hoitaa sairaita, hankkii rahoillaan kohtalotovereillaan tarvikkeita ja piristää heitä henkisesti lausumalla Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runoja.

Alix ja Brand menevät naimisiin Pariisissa. Siellä Alix tapaa Napoleon III:n.

Vankeusaika on saanut Alix tuntemaan ”jonkinlaista piilotajuista kaunaa Britanniaa kohtaan, jossa ei tehty eroa suomalaisten ja venäläisten välillä”. Nyt hän tajuaa, että Ranskan keisari ”ei käynyt Venäjän sotaa minään oikeamielisyyden ristiretkenä, vaan omien itsekkäiden tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja että Tuileries’n juonittelija vain kylmästi käytti hyväkseen hänen kaltaistaan, yksinomaan oman maansa tulevaisuutta ajattelevien miesten ja naisten ponnistuksia.”

Kaikesta huolimatta Alix ja Brand haluavat edelleen jatkaa sotaa Venäjää vastaan.

Brand ostaa prikin, joka saa nimen Duchess of Finland (Suomen herttuatar). Alix pitää nimeä huonona enteenä, koska hänen mielestään Eeva Merthen, jota Topelius kuvasi teoksessaan Hertiginnan af Finland (Suomen herttuatar), petti isänmaansa.

Pari käy Itämerellä kaapparisotaa estääkseen aseiden viennin Venäjälle.

Yksityissota vaatii prikin irlantilais-amerikkalaisen perämiehen tyttären Mary Ryanin hengen. Syypää on teoksen roisto, joka on ruotsalainen. Muutenkin Ruotsin puolueettomuutta arvostellaan kovin sanoin.

Lopussa kuvataan Viaporin pommituksia. Sen yhteydessä Alix ja Brand onnistuvat uimaan lähelle venäläistä laivaa, jossa upseerit juhlivat voittoa, ja räjäyttämään sen miehistöineen.

Teko vapauttaa Alixin ”vihansa pitkästä riivajaisesta. Hänen mieltään sitoneet kahleet” irtoavat.

Rauhan tultua Alix ei kuitenkaan halua palata Suomeen vaan valitsee asettumisen Brandin kotisedulle Yhdysvalloille.

Ennustus Mannerheimista

Tavallaan Mannerheim esiintyy jo Linnoituksessa. Alixin saamelainen palvelijatar on ennustanut, että jollekulle läsnä olevista syntyy poika, joka on pelastava Suomen. Sankaritar uskoo, että kyse on hänestä, kun läsnä on vain Aurora Karamzin ja serkku Carl Robert Mannerheim. Suomalainen lukija tietää, että jälkimmäinen on marsalkan tuleva isä.

Alix saa kuitenkin keskenmenon, ja saamelaisen palvelijattaren uusi ennustus kuuluu: ”On kerran kaikuva Suomen laulu, mutta sinä et ole sitä kuuleva. Ja on syntyvä lapsi, joka on pelastava Suomen, mutta se ei ole sinun lapsesi…” 

Romaanin nimi ja kansikuva on erilainen Suomessa

Uspenskin varjossa (1972, suom. 1972) oli alkuperäiseltä nimeltään Give me the daggers (Tuo tänne puukot). Kyseessä on sitaatti Shakespearen Macbethista, mikä ei tietenkään olisi sanonut suomalaiselle lukijalle mitään.

Suomalaisen laitoksen kansikuvassa onkin taustalla Uspenskin katedraali. Etualalla nainen ja mies kuhertelevat, sodasta ei näy jälkeäkään, ja vaatetuksesta ja luonnosta päätellen on kesä.

Sen sijaan englanninkielisen painoksen kannessa on taustalla Suurkirkko (silloinen Nikolainkirkko), joka ulkomailla tunnetaan Helsingin tunnuksena.

Kansikuva antaa selvän vihjeen Suomea koskevista tapahtumista: Senaatintorilla näyttää olevan meneillään verilöyly. Pari ihmistä on parhaillaan kaatumassa saatuaan luodeista osuman, joku makaa jo maassa. Etualalla mies pitää sylissään naista, joka on vakavasti haavoittunut tai kuollut.

Kuva ei vastaa lainkaan tapahtumia Helsingissä 1918, ja romaanissakin suomalaisen sankarittaren kuolema tapahtuu muualla. Kyseessä lienee piirtäjän dramaattinen kuvitelma vallankumouksen aiheuttamasta väkivallasta.

Salainen tehtävä Suomessa

Romaanin päähenkilö on kanadalainen Tom Fleming, joka on sukua Linnoituksen Brand Endicottille, vaikkakin eri sukuhaaraa.

Tom on ilmoittautunut heti 1914 vapaaehtoisena sotaan, taistellut länsirintamalla ja ylennyt kapteeniksi. Tilanteessa, jossa kaikki hänen miehensä ovat kuolleet, hän on itsekin haavoittunut vakavasti. Jälkivaikutuksena hän on saanut myöhemmin hermoromahduksen. Hän pelkää myös olevansa impotentti.

Tomin isä on kanadalainen puutavaraliikemies, ja armeijasta vapauduttuaan Tom lähtee joulukuussa 1917 brittiläisen puutavaraliikkeen edustajana juuri itsenäistyneeseen Suomeen. Koska rooli on todellinen, se tarjoaa erinomaisen peitteen suorittaa Englannin tiedustelupalvelulta saatu salainen tehtävä: auttaa Englannin Venäjällä olevia agentteja saamaan vallasta syöstyn Kerenskin Suomen kautta turvaan.

Tom tapaa agentin Imatralla. Hän tuntee huimausta katsellessaan koskeen, mutta onnistuu ylittämään sen huteraa siltaa myöten. Symbolisesti kyse on sotaneuroosin voittamisesta.

Mannerheim palaa Suomeen

Heti Helsinkiin saavuttuaan Fleming on nähnyt rautatieasemalla Pietarista tulevan kenraali Mannerheimin, joka suhtautuu rauhallisesti punakaartilaisten suorittamaan tarkastukseen.

Mannerheim on komea mies ja näyttää useimmiten ikäistään nuoremmalta, mutta tuossa tilanteessa hän näyttää ikäistään vanhemmalta.

Syy paljastuu, kun kerronta siirtyy Mannerheimin ajatuksiin. Hän ei voi saada mielestään verilammikkoa Mohilevin rautatieaseman laiturilla, jossa vallankumoukselliset olivat ampuneet hänen vanhan ystävänsä, keisarillisen armeijan esikuntapäällikön. Mannerheimin rohkeutta osoittaa, että  tämä silti matkustaa uhmakkaasti univormuun pukeutuneena.

Mannerheim muistelee Nikolai II:n kruunajaisia, joissa hänellä oli ollut kunniatehtävää. Edelleen kerrotaan Mannerheimin vaikutelmat Pietarista: ”kertaakaan hän ei ollut kuullut edes sellaisten miesten, jotka vihasivat ja pelkäsivät Kerenskin syrjäyttäneitä bolševikkeja, sanovan että he olivat valmiit syöksemään bolševikit vallasta ja tuomaan Kerenskin takaisin tai vapauttamaan tsaarin ja hänen perheensä heidän vankilastaan Siperiasta.”

Venäläisyys leimataan siis passiivisuudeksi. Tämä vastaa Mannerheimin muistelmissaan esittämään arviota: Venäjällä ei ollut vuoden 1917 lopulla vallankumoukselle vastavoimaa mutta Suomessa oli. Romaanissa venäläisyyden vastakohdaksi asetetaan porvarillisten suomalaisten sijasta pikemmin Mannerheim ”toiminnan miehenä”.

Historiallisesti romaanin kohta johtaa harhaan jättämällä huomiotta poliittiset erot. Kenraali Kornilov yritti kesällä 1917 kukistaa Kerenskin, ja taistelu tätä vastaan vahvisti olennaisesti bolševikkien asemaa.

Sekavuutta Suomen poliittisista suunnista

Tom Fleming tutustuu puutavaraliikkeen työntekijöihin Sophie Sandelsiin ja Nikko Hirniin, jonka ”palokunta” paljastuu suojeluskunnaksi.

Kolmikymppinen Sophie ja hänen parikymppinen sisarensa Lisa on kielitaitoisia ja sivistyneitä, mutta varattomina heidän on ansaittava itse elantonsa.

Sisarukset ovat ruotsinkielisiä mutta ortodokseja – harvinainen joskaan ei mahdoton yhdistelmä. Gavin on ilmeisesti halunnut saada Uspenskin katedraalin mukaan kuvaukseen.

Sen sijaan Gavin ei ole oikein selvillä, miten jyrkkiä vastakohdat jo porvarillisella puolella olivat perustuslaillisuutta ja aktivismia kannattavien välillä olivat – ystävyys- ja jopa perhesiteet saattoivat katketa poliittisten erimielisyyksien takia.

Sophien isävainaja on ilmeisesti ollut perustuslaillinen, koska hän on eronnut virastaan vastalauseena Venäjän sortotoimille. Sophien sulhanen on kaatunut Japanin sodassa, johon Venäjän vallan vastustaja tuskin olisi vapaaehtoisesti lähtenyt vaan päinvastoin iloinnut Venäjän tappiosta. Sehän aiheutti vuoden 1905 vallankumouksen, joka mahdollisti Suomessa suurlakon ja sitä kautta sortotoimenpiteiden kumoamisen ja eduskuntauudistuksen.

Sophie ei myöskään näe mitään ristiriitaa Saksassa kouluttautuneiden jääkäreiden ja ”ryssänkenraaliksi” pitkään kutsutun Mannerheimin välillä, vaikka he ovat taistelleet maailmansodassa toisiaan vastaan. Sophielle ei tule edes mieleen epäillä kenraalin isänmaallisuutta.

Päinvastoin, Sophie palvoo Mannerheimia, joka hänen mielestään on ”Sans peur et sans reproche” eli ritari peloton ja nuhteeton. Samanlainen on Gavinin suhde Mannerheimiin: romanttinen ja palvova.

Tomin tehtävänä on osoittaa realiteetit: Suomella ei ole armeijaa, kaupungeissa on venäläisiä varuskuntia ja Helsingin satamassa venäläisiä sotalaivoja. Kun Mannerheim Tomin epäilyistä huolimatta onnistuu, hän näyttäytyy sitä suurempana sankarina.

Sophie rakastelee Tomin kanssa, joka näin paranee impotenssista. Tom tuntee tästä kiitollisuutta, mutta ei rakastu Sophieen.

Sophien nuorempi sisar Lisa on töissä pankissa. Tammikuussa 1918 Sveitsin passin omistava Boris Heiden onkii häneltä tiedon, että Mannerheimin käyttää on siirretty suuri summa rahaa Vaasaan. Tämä on kieltämättä hyvä juonenkäänne. Usein unohdetaan, että ilman rahaa ei voi sotia. Siksi rahavirtojen vakoilu on elintärkeä sen selville saamiseksi, missä vastustaja aikoo toimia.

Valkoiset sankareita, punaiset roistoja

Romaanin kuvaus on mustavalkoinen: valkoiset ovat sankareita, punaiset roistoja. Punaiset murhaavat, valkoisten vastaavia tekoja kutsutaan ”puhdistuksiksi” kertomatta lähemmin niiden luonnetta.

Teoksen ilmestymisaikana 1972 tällainen kuva sisällissodasta oli auttamatta Suomessa vanhentunut. Suomen oloja tuntemattomalle se saattoi mennä täydestä antikommunismin nimissä.

Erityisen epäuskottavaa suomalaiselle on, että punaisten otettua tammikuussa 1918 vallan Sophie pannaan mustalle listalle. Todellisuudessa Sophien pidättämisessä ei olisi ollut mitään mieltä. Toisin kuin Linnoituksen Alix ja Madeleinen nimihenkilö, Sophie ei ole tehnyt mitään muuta kuin tuntenut isänmaallisia tunteita ja laskenut kukkia Runebergin patsaalle. Vaatimattomasti omalla palkallaan elävää konttorityöntyöntekijää olisi tuskin voinut leimata ”riistäjäksi”.

Syynä onkin romaanin juonen vaatimus. Sophien on pannut mustalle listalle Boris Heiden, joka vihaa Sophieta pelkästään tämän isänmaallisten tunteiden takia. Sophien on kuoltava, koska Tom tarvitsee ulkomaalaisena henkilökohtaisen syyn – koston – liittyä valkoiseen armeijaan ja sen jälkeen jahdata Heideniä ulkomailla.

Lisäksi näin vältetään se, että Tom joutuisi käyttäytymään huonosti hylkäämällä Sophien, joka on rakastunut Tomiin.

Valkoisessa armeijassa

Mannerheimilla todetaan olevan Pohjanmaalla kaksi pulma, joita länsirintamalla ei ollut: ”kuinka käsitellä tahdikkaasti intoa pursuavia talonpoikia, jotka eivät olleet lainkaan tottuneet komentojärjestelmään, sekä keski-ikäisiä upseereita, joiden sotilaallinen tietous oli yhtä pahasti ruostunut kuin heidän keskinäinen mustasukkaisuutensa oli kiihkeää.”

Lisäksi Mannerheim oli tähän asti johtanut venäläisiin sotilaisiin, jotka olivat sokean tottelevaisia – kunnes tekivät kapinaan. Suomalaiset taas ”olivat varmasti viimeiset miehet alistumaan yhdenkään upserrin orjiksi olipa tämä sitten ylipäällikkökin.”

Vaikka Mannerheim puhuu suomea huonosti, hän selviää haasteesta: ”kolmestakymmenestä Venäjällä viettämästään vuodesta huolimatta Mannerheim oli suomalainen niin sydämeltään kuin syntyperältäänkin, ja moitteettomien käytöstapojensa muodostaman julkisivun takana hän oli yhtä itsepäinen, ovela ja päättäväinen kuin kuka tahansa hänen riveissään taistelevista talonpojista.”

Tomin ensimmäinen tehtävä päämajassa on järjestää junakuljetukset. Tämä oli elintärkeä asia modernissa sodankäynnissä, mutta asiasta ei kerrota enempää.

Tässä yhteydessä Tom tapaa Mannerheimin ensimmäisen kerran. Kenraalilla on kyky olla kohtaamisissa läsnä ja luoda yhteisyyttä, keksiä jokaiselle jotain henkilökohtaista sanottavaa ja ilmaista se iskevässä muodossa.

Niinpä eversti loistaa ”mielihyvästä Mannerheimin puhuessa itsestään ja everstistä tasa-arvoisesti ’vanhoina sotureina’.” Tom taas tuntee itsensä imarrelluksi, kun kenraali viittaa syntymäkotinsa Louhisaaren entisiin omistajiin, joiden sukunimi oli sama kuin Tomilla, Fleming, ja joilla oli Tomin tavoin skottilainen sukutausta.

Tom pääsee rintamalle Vilppulassa, jossa valkoiset torjuivat punaisten hyökkäyksen. Sotaneuroosi paranee sotimalla!

Vilppulassa ”Tom alkoi uskoa siihen minkä hän oli Sophielle sanonut olevan mahdotonta, nimittäin valkoisten lopulliseen voittoon. Ehkä hän oli joutunut Mannerheimin voimakkaan persoonallisuuden lumoihin ja hänen uskoaan lujitti lisäksi se itsepintainen päättäväisyys, jolla nuo talonpoikaissoturit taistelivat Vilppulan juoksuhaudoissa”.

Myöhemmin sentään mainitaan materiaaliset seikatkin: jääkärit ja ruotsalaiset vapaaehtoiset päällystönä sekä sotatarvikkeet.

Tom osallistuu Tampereen valtaukseen. Sen yhteydessä on Mannerheimin ajattelua kursiivina minämuodossa: ”Vihamieheni voivat sanoa että minä suunnittelen jatkavani sotaa Venäjän rajojen tuolle puolelle saakka. Niin tyhmä minä en toki ole. Venäjän valkoiset eivät ole järjestäytyneet voittoon. Koltšak ei pysty voittamaan yksin eikä Kornilovkaan Donin kasakoineen eikä Dietov Uralilla tai tšekkilegioona. Ja minun tehtäväni on Suomessa.”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Antoihan Mannerheim ns. miekantuppikäskyn Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Vielä 1919 hän olisi valtionhoitajana halunnut Suomen osallistuvan interventioon Venäjälle, mutta ei saanut siihen kannatusta.

Tuossa vaiheessa ei ollut mitenkään itsestään selvää, että bolševikit voittaisivat sisällissodan Venäjällä tai ylimalkaan että he pysyisivät vallassa, jollei Euroopassa syntyisi vallankumousta.

Mikkelissä Mannerheim antaa kunniamerkin myös Tomille. Jälleen Tom huomaa Mannerheimin karisman. Kenraalia on briifattu Tomin taustasta, ja niinpä tämä osaa lausua henkilökohtaiset mieleenpainuvat sanat: ”Kun te olette omissa metsissänne niin kantakaa kuusenoksaa hatussanne Tampereen muistoksi.”

Tom osallistuu voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta: ”Marssi hurraavaan kaupunkiin seuravana aamuna oli jokaisen sotilaan kunnianunelman täyttymys. Väkijoukot, kukat, liput, komea kenraali joka ratsasti kauniilla hevosellaan Neptunella pormestari von Haartmanin odottaessa silinterihattu kädessään vapauttajia – kaikki sujui kalliisti lunastetun voiton arvoisten suurten perinteiden merkeissä.”

Gavin on kyllä aiemmin kertonut, että Helsingin olivat vapauttaneet tai valloittaneet – miten sen kukin haluaa nähdä – saksalaiset, mutta tässä kohtaa se näyttää häneltä unohtuneen.

Heiden voittaa Tomin kaksi kertaa

Vilppulassa Tom on partioretkellä vanginnut muiden punaisten lisäksi Boris Heidenin. Heiden väittää olevansa sveitsiläinen lehtimies, eikä Tom saa muita uskomaan tämän olevan vakooja.

Heiden joutuu Tomin ruotsalaisen ystävän huostaan. Myöhemmin käy ilmi, että Heiden on ensin saanut tämän puolelleen ja sitten tappanut tämän pakomatkalla Pohjanlahden yli.

Sisällissodan päätyttyä Tom seuraa Heideniä Sveitsiin ja saa selville lisää tämän taustasta. Heidenin isä oli balttilainen paroni ja äiti tämän juutalainen rakastajatar.

Heidenin ”vallankumouksellisuus” selitetään osittain sillä, että tämä on avioton lapsi, osittain sillä että tämän vanhempi veli oli tuomittu kuolemaan epäonnistuneesta attentaatista. Heiden kaipaa tunnustusta, jota ei ole lapsena saanut, ja haluaa onnistua siinä, missä veli epäonnistui. Kaiken huipuksi hän tuntee homoseksuaalista mielenkiintoa Tomia kohtaan.

Heiden ottaa Tomin vangiksi ja pumppaa tämän täyteen huumausaineita kokeillakseen, voiko porvarillisen ja isänmaallisen ihmisen käännyttää. Tomin pelastaa häneen ihastunut lapsuudenystävä, amerikkalainen Nancy

Mannerheimin keskustelu Tomin kanssa

Tom käy tapaamassa sukulaisiaan Aberdeenissa Skotlannissa ja kohtaa siellä aselevon päivänä 11. marraskuuta 1918 Mannerheimin matkalla Lontooseen. Saksan hävittyä kenraali on saanut Suomen hallitukselta tehtävän solmia suhteet Englantiin ja Ranskaan.

Mannerheim muistaa Tomin, ja he viettävät illan yhdessä.

Keskustelussa Mannerheim kiisää, että hänellä olisi poliittista kunnianhimoa: ”en ole poliitikko enkä ole koskaan halunnut hallita mitään maata, en edes omaa maatani.”

Tom kysyy: ”Kun te otitte käsiinne ylipäällikkyyden Vaasassa vuoden alussa, niin valmistauduitteko te taistelemaan Suomen puolesta vai kommunismia vastaan?” Mannerheim vastaa: ”sekä puolesta että vastaan, mutta Suomen vapauttaminen oli tietysti ensi sijalla. En minä olisi koskaan johtanut armeijaa bolševikkeja vastaan, vaikka kaikki opposition lehden Suomessa sanovatkin, että juuri sen tuo sodanlietsoja Mannerheim aikookin tehdä.”

Mannerheimin interventiosuunnitelmat eivät YYA-aikana olleet hänelle Suomessa kunniaksi. Mutta Gavinhan oli ulkomaalainen ja kirja henkii muutenkin intoa, että bolševismi olisi pitänyt surmata kehtoonsa. Jollei Mannerheim-osuuden tarkastanut Eino E. Suolahti ole sensuroinut käsikirjoitusta, syynä on ollut se, ettei Gavinilla ole ollut tarpeeksi tietoja eikä kanttia suhtautua kriittisesti Mannerheimin muistelmiin.

Mannerheim kertoo Tomille Odessan ennustajasta tarinan, jonka marsalkka otti mukaan muistelmiinsa. Hän kohoaisi korkeaan asemaan ja luopuisi siitä, mutta kohoaisi pian oisen kerran korkeaan asemaan ja sekin kestäisi lyhyen ajan. Kolmas korkea asema tapahtuisi vuosien päästä.

Kohtauksen tapahtuma-aikana ensimmäinen kerta, valkoisen armeijan ylipäällikkyys 1918, oli takana. Suomalainen lukija tietää, että toinen kerta, valtionhoitajuus 1918-9, on juuri edessä, ja että kolmas kerta tarkoittaa talvi- ja jatkosotaa sekä presidenttiyttä.

Tom voittaa vastustajansa

Perun pääkaupungissa Limassa Tom kohtaa kolmannen kerran Heidenin. Tämä uskoo keksineensä paremman taktiikan kuin proletariaattiin nojaavat bolševikit. Keskiluokka ja varsinkin opiskelijat voidaan saada vallankumouksellisiksi tekemällä isänmaallisuus naurettavaksi sekä huumeiden avulla. Tämän skenaarion tarkoitus on ilmeisesti tehdä epäilyttäviksi 1960-luvun radikaalin nuorison aatteet ja toiminta.

Tom on jo aiemmin kiusannut Nancya tämän ”punaisista” aatteista. Ennen sotaa Nancyn oli puolustanut intialaisten sikihien oikeutta tulla Kanadaan ja kutsunut vastakkaista kantaa edustavaa Tomia ”rotuerottelijaksi”, nykykatsannossa täydellä syyllä.

USA:n liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan Nancy omaksuu periaatteen ”oikein tai väärin, minun maani” ja työskentelee kanttiinissa ensin Lontoossa ja sitten Pariisissa. Tsaariperheen murha saa hänet luopumaan ”vaaleanpunaisuuden” rippeistä.

Perussa Nancyn isä, amerikkalainen liikemies, suunnittelee asettavansa presidentiksi USA:lle mieluisan miehen. Tällaisessa sekaantumisessa toisen maan asioihin ei romaanissa nähdä mitään epäilyttävää.

Heiden tekee attentaatin Nancyn isää vastaan, mutta tämä vain loukkaantuu. Heidenkin on loukkaantunut Tomin luodeista ja pyytäävihamieheltään silmillään armonlaukausta, jonka tämä myös suo.

Tavallaan Heiden on siis ollut oikeassa: hänen ja Tomin välillä on ollut outo side. Surmaamalla Heidenin Tom suorittaa klassisen ”splittauksen”: hän lohkoo persoonallisuudestaan kaiken pahan ja heikon, joka ei kuulu ideaaliin miehisyyteen.

Aiemmin Tom ja Nancy ovat kihlautuneet. Tom lupautuu töihin Nancyn isän yritykseen, ja ennen aktiivinen Nancy omaksuu perinteisen vaimon roolin.

Romantiikka vaatii ajallista ja paikallista etäisyyttä

Jo Linnoitus mutta erityisesti Uspenskin varjossa saa ajattelemaan, että romanttinen historiallinen romaani toimii parhaiten, kun se sijoitetaan kaukaiseen maahan ja aikaan, josta lukija tietää mahdollisimman vähän.

Toisaalta Mika Waltarin Tanssi yli hautojen osoittaa, että lukija tai katsoja on valmis uskomaan melkoisia epätodennäköisyyksiä, jos alusta alkaen on selvää, että kyseessä on aikuisten satu.

Uspenskin varjossa sijoittuu pahaksi onneksi vuoteen 1918, josta suomalainen lukija ei voi löytää romantiikkaa etsimälläkään.

Mitä Gaviniin tulee, ilman suomen kielen taitoa hän oli sangen harvojen lähteiden varassa. Mutta tuskinpa hän olisi niitä omaksunut, jolleivat ne olisi vastanneet hänen omaa ajatteluaan ja ihanteitaan.

Muita arvioita

Vappu Karjalainen kirjoitti romanista Uspenskin varjossa kirjastonhoitajille tarkoitetussa Arvostelevassa kirjaluettelossa 1972:  ”Edellisen teoksen (Tähti ja puolikuu) muistaen en olisi ihmetellyt, vaikka kirjailija olisi järjestänyt Mannerheimille pikku romanssin. Ei toki sentään, Mannerheim säilyy etäisen viileänä sankarihahmona. [- -] Seikkailuviihteenä kirja on ammattitaitoisen pätevää työtä, Suomen historian tärkeän vaiheen kuvauksena sensijaan se on erittäin yksipuolinen.”

Tähti ja puolikuu käsittelee Kemal Atatürkiä ja Turkin sotaa Kreikkaa vastaan.

Linnoituksesta on kirjoittanut blogissaan Lukijatar.

Kirjailijasta

Catherine Gavinista englanninkielisessä Wikipediassa ja muistokirjoitus Herald Scotlandissa.

Kirjallisuutta

Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Lars Gabriel von Hartmanin elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2001.

Klinge, Matti: Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY 1998.

Klinge, Matti: Poliittinen Runeberg. Suom. Marketta Klinge. WSOY 2004.

Lagerlöf, Selma: Kootut teokset VIII. Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. 2. p. Sakari Topelius. Suom. Irja Malmila. WSOY 1952.

Mannerheim, G.: Muistelmat. 1-2. Suom. Lauri Hakulinen et al. Otava 1952.

Iiris Kähäri: Viipurilaisen iltapäivä

Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivässä seitsemänkymppinen kunnalliskodissa asuva vähän höpsähtänyt Kaisu odottaa linja-autoasemalla poikaansa ja yrittää puhua vieraiden kanssa Viipurista.

Paikkakunnan nimeä ei mainita, vain se että se on linja-autoreitin Hanko-Helsinki varrella. Paikkakunta lienee siis Lohja, jossa Iiris Kähäri sodan jälkeen asui.

Viipurilaisen iltapäivä ilmestyi 1964, jolloin oli kulunut kaksikymmentä vuotta jatkosodan päättymisestä. Suomi oli päällisin puolin selvinnyt sodasta ja oli muuttumassa pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.

Prosessissa keskityttiin aineelliseen puoleen, henkisen puolen saivat ihmiset hoitaa itse tai olla hoitamatta.  Onneksi apuna oli kirjallisuus.

Menetetty Viipuri luodaan sanallisesti uudelleen

”Viipurin kaupunki, hän [Kaisu] ajatteli haikeasti. Viipurista vain puhun. Mistään muusta en osaa puhua.”

”Älkää pahastuko, [- -] Kaikki aina pahastuu, mutta siitä ei voi olla haastamatta, kun siitä haastaa, se on tässä. Kun sanon Viipurin linna, se on tässä. Kun sanon Pyöreä torni, se on tässä. Katariinankatu, Haminanportti. Kaikki kaikki. Kovalla äänellä vain VIIPURI. Ja se on.”

Kaisu harrastaa eräänlaista sanamagiaa: mainitsemalla Viipurin paikkojen suomalaisia nimiä hän yrittää todistaa sekä itselleen että muille, että nuo paikat – samoin kuin niiden suomalainen historia – ovat edelleen olemassa.

Samaa tekee tietysti myös kirjailija itse. Sotaa edeltävään aikaan sijoittuvissa romaaneissaan hän luo menetetyt maisemat ja ihmiset sanallisesti uudelleen.

Kaisu torjutaan aina

Kaisu tulee aina torjutuksi. Viipuri ei kiinnosta ketään, jokainen keskittyy omaan elämäänsä.

Sukupolvien ero näkyy seuraavassa lauseessa: ”Mua ei kiinnosta, kun se on se paikka minkä ne on menettänyt.” Se, mitä itse ei ole kokenut ja mikä ei edes ole tapahtunut oman sukupolven elinaikana, ei kosketa.

Länsisuomalaisella paikkakunnalla ei ole tapana ruveta keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa eikä tuttujenkaan kesken harrastaa small talkia. Kaisu toteaa: ”niille pitää puhua hirveän vakavasti, muuten pahastuvat. A kuka tahansa vähäjärkinen osaa puhua vakavasti.”

Osa tuntee Kaisun ja on luokitellut hänet kategoriaan ”asiattomat oleskelijat”. Rahastaja sanoo kuljettajalle: ”Se on taas täällä kurkkimassa, se sama nainen.”

Kaisun kielikin erottaa hänet muista. Kun hän baarissa sanoo ”A jos joisin vaikka tsajut”, hänelle vastataan: ”Puhukaa niin kuin muutkin ihmiset ruukaa puhua.”

Vain poliisi Jokinen tervehtii Kaisua ystävällisesti, kyselee kohteliaasti kuulumisia ja on pannut merkille, että tämä on jo seitsemättä kertaa poikaansa vastassa. Kun Kaisu ”haastaa mukavia”, Jokinen nauraa, uskoo ensin ja sanoo tarinan jatkuessa hyväntuulisesti: ”Nyt mua jutkautettiin.” 

Joku ymmärtää Kaisun kiinnostuksen väärin kuten nuori äiti, jonka lapsi on ilmeisesti syntynyt avioliiton ulkopuolella: ”Mä olen saanut tarpeekseni jo kaikkien ämmien ilkkumisesta ja repisestä ja opettamisesta. Eiks täällä saa enää elää rauhassa?” 

Useimmat ihmiset ovat ”vain” tylyjä, mutta nuorten asevelvollisten sanallinen kiusaaminen yltyy väkivallaksi. Ensin Kaisu pakotetaan siirtymään penkillä, kunnes hän putoaa, ja sekään ei riitä: ”Hän oli jo nelinkontin, kun lyötiin kädet alta.” 

Erilaiset muistot

Silloin harvoin kun keskustelu Viipurista syntyy, muistot ovatkin niin erilaisia, että ne eivät yhdistä vaan erottavat. Erään rouvan tuttavat Viipurissa ovat olleet ”tunnettuja liikemiehiä ja sivistyneitä ihmisiä vanhalla hyvin arvokkaalla tavalla”. Kaisu taas on asunut esikaupungissa, mitä hän ei kehtaa tunnustaa.

Eräs juuri Leningradissa turistina käynyt taas kertoo pysähdyksestä neuvostoajan Viipurissa: ”Tunti kaksi oltiin kaupungissa, enemmästä ei väliä, siinä ennättää nähdä kaikki, ei siinä paikassa ole paljon katsomista.” Ainoa hyvä asia oli samppanja, jota tulikin juoduksi pullokaupalla.

Suorastaan absurdiksi menee Kaisun keskustelu nuoren Maikin kanssa: ”Menen vielä takaisin tuohon Viipuriin, olen pakolainen.” ”Kaikkihan täällä ollaan kohta pakolaisia.” ”Minulla ei ole enää Viipuria”. ”Ei minullakaan”. ”Onko …onko teilläkin ollut Viipuri?” ”Kaikilla on ollut.”

Kaisu ehtii jo ilahtua, että on tavannut toisen viipurilaisen. Mutta käykin ilmi, että Maikin kielenkäyttö on varhainen esimerkki postmodernista kielipelistä.

Toisaalta Maikin sanat voi tulkita niinkin, kaikilla, jotka on kokeneet – sodassa tai muuten – menetyksen, on ”oma Viipuri”.

Mahdollinen on myös uskonnollinen tai eksistentiaalinen tulkinta: ihminen on aina vieras maailmassa.

Tämä vieraus-teema on Toini Havun mukaan Iiris Kähärin teosten punainen lanka: ”Pakolaisuus tai muuttuvaisuus, orpous, ei ole välttämättä vain matkantekoa, vaan sieluntapahtuma.” 

Äidin ja pojan vieraantuminen

Vihdoin saapuu Kaisun poika Putu.

Putu-nimi on outo jo sinänsä ja vielä enemmän outo aikuisen miehen nimeksi. Todennäköisesti se on ollut joko äidin tai lapsen itsensä väännös oikeasta nimestä. Jostain syystä äiti käyttää sitä yhä edelleen.

Niin kuin odottaa saattaa, tapaamisesta tulee pettymys. Poika on vieraantunut äidistään eikä hänellä on tälle aikaa.

Mutta ehkä kaikki syy ei ole Putun.  Kaisu on vaatinut, että poika pannaan kouluun,  jotta tämä pääsisi yhteiskunnassa ylöspäin. Putu ei ole kuitenkaan kyennyt täyttämään äitinsä odotuksia.

Ilmeisesti Kaisulla on ollut myös miniän kanssa erimielisyyksiä. Se ei kuitenkaan ole puolustus sille, ettei Putu ole tuonut lapsiaan vuosiin tapaamaan isoäitiä.

”Herää Suomi”

Romaanin loppupuolella Kaisun aivoissa kiertää sanat ”SUOMI, Herää, Putu. SUOMI” joka muuttuu ensin muotoon ”HERÄÄ SUOMI” ja saa lopulta saa muodon ”HERÄÄ SUOMI JO LOPPUU YÖ.” Kyse on Arvi Jänneksen (oikealta nimeltään Arvid Genetz) runosta Herää Suomi, joka tosin kuuluu ”Herää Suomi niin loppuu yö.”

Laulu liittyi alun perin vahvasti fennomaaniaan, eivätkä ruotsinkieliset sitä hyväksyneet. Sortovuosina laulu herätti taistelutahtoa ja uskoa Suomen tulevaisuuteen. Itsenäisyyden aikana Ylioppilaskunnan laulajat piti sitä esillä. Laulu oli suosittu myös Lapuan liikkeessä.

Laulu saattaa siis kertoa Kaisun ideologisesta taustasta, joka ei sovi sodanjälkeiseen aikaan. Samahan koskee Kähärin Elämän koko kuvan (1960) päähenkilöä Joroa, joka pitää sodan jälkeen kiinni valkoisesta aatemaailmastaan.

”Viipuri on kuollut”

Laulun herätyshuuto ei toteudu, vaan epätoivo valtaa Kaisun: ”Viipuri on kuollut, a miksen miekin kuukahtaisi.”

”Viipurin kuolema” ei liity vain yhden evakkovanhuksen kuolemaan, sillä Viipurin kestäminen on assosioitunut runoissa Suomen kestämiseen ja jopa yleisesti vapauden kestämiseen.

Esimerkiksi Eino Leino kirjoitti ns. sortovuosina runossa Viipurin lukko: ”Voi virrat vaipua, maat voi hukkua, / vaan ei kansojen omatunto nukkua, / siellä on vapauden haaveilo haikein, / missä sen puolesta taisto on vaikein. / Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, / seisonut ennen jo tulessa ja veressä, / kertoa voivat sun muurisi harmaat / isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; / Viipuri! Et sinä sortua saa. / Jos sinä seisot, seisovi maa.”

Sylvesterin punainen silmä

Aviomiehestään Sylvesteristä Kaisulla ei ole juurikaan mukavia muistoja. ”Sylvesterin silmä oli välähtänyt ovella, heleänpunaisena, väsyneenä tai kiukkuisena. Kaisu ei ollut varma. Hän oli ollut pääsemättömissä siitä silmästä. Oli saanut odottaa ja pelätä ja olla varuillaan.” 

Mutta lopussa tapahtuu muutos: ”Nyt vasta Kaisu tajusi että Sylvester oli ollut mies. Nyt vasta. Rinnat olivat kasvaneet, pehmeät mättäät, mutta sisäisesti Sylvester oli ollut mies. Tulinen mies. Ja Kaisu muisti taas silmän, heleänpunaisen. Turha sitä on paeta, pelätä tai hävetä. Se häntä johtaa. Koditonta.”

Aiemmin Sylvesterin punainen silmä on tuonut Kaisu mieleen punaisen varoitusvalon, joka kadunkulmassa ja junan tasoristeyksessä kertoo, ettei yli ole menemistä. Nyt tuo punainen silmä muuttuu oppaaksi. Mieleen tulee Z. Topeliuksen satu Koivu ja tähti, jossa sisaruksilla oli vieraalta maalta kotiin taivaltaessaan oppaina koivu ja tähti. Kaisu on kuitenkin pysyvästi koditon.

Aviomies Sylvesterin nimipäivä on uudenvuodenaattona, joten nimi tässä tapauksessa viittaa vanhan ja uuden rajaan. Tienhaaran pommituksessa talvella 1940 kuollut Sylvester jäi iäksi vanhaan, kun taas Kaisu pakotettiin evakkona uuteen elämään, jossa hän ei viihdy.

Pakolainen on tuomittu kulkemaan

Kaisun nimi perustuu nimeen Katariina, joka kristillisessä perinteessä merkitsee puhdasta. Nimen on kuitenkin arveltu perustuvan kreikan sanaan, joka merkitsee kidutusta. Nimi voi myös olla jumalatar Hekaten nimestä. Hekate oli antiikin Kreikassa yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Kaikki nämä merkitykset sopivat Kaisuun.

Romaanissa Kaisu itse tulkitsee nimensä näin: ”Pakolainen on pakolainen, sen elämä on pyörien varassa, ja kyllä minä jaksan. En ole suotta Kaisu. Katariina. Pyörien ja hevosten Katariina.”

Pyörä paljastaa, että Katariina viittaa Katariina Aleksandrialaiseen. Tämän pyhimyksen tunnus on teilipyörä, joka tuhoutui, kun hänet yritettiin mestata sillä. Samoin kuin pyhimys ei suostunut luopumaan kristinuskosta, Kaisu ei luovu karjalaisuudesta. Teilipyörän eli marttyyrikuoleman sijasta pyörä merkitsee Kaisulle ikuista kulkemista.

Huomattakoon, että Kaisu käyttää itsestään nimitystä pakolainen. Näin hän samastuu myös suomalaisten lisäksi myös muihin, jotka ovat joutuneet sodan takia lähtemään kodistaan.

Kaisu ei saa empatiaa

Se, että Kaisu toistamistaan toistaa Viipuriin liittyviä asioita, on selvä todiste traumasta. Nykytermein hän olisi terapian tarpeessa.

Silloisissa oloissa empaattinen kuunteleminenkin auttaisi.  Tai tarkemmin: ihmisten välinen kohtaaminen.

Kaisu etsii ihmistä, mutta ei löydä.

Muiden käytös Kaisua kohtaan  paljastaa näiden materialismin, itsekkyyden ja empatian puutteen.

Toisaalta muita ihmisiä ei pidä liiaksi syyttää. Kaisu käyttäytyy usein liian tarvitsevasti, ja jokaisella on omat huolensa.

Voi olla, että muut torjuvat Kaisun siksi, että tämä muistuttaa heitä heidän omista torjutuista suruistaan, joita he kiireisellä elämällään yrittävät välttää kohtaamasta.

Nuorilla taas on omat huolensa, aina samat mutta heille uudet. Kaisu kykenee antamaan empatiaa sotilaalle: ”- Mua on karkeesti petetty. / – Pettäminen on aina karkeaa. / – Se oli sitä ensi silmäyksellä. Lyhytsulku. Ja sitten mun paras kamu tulee ja vie sen ihan nokan alta. / – Palajaa vielä. / – Ei ole väliks enää. / – Tahtoisit sie tapella? / – Saamari, sitä sentään tappelis omasta olemisestaan, sen tytön olemisesta, tarkotan, eikä laskis läpi käsien. / Kaisu silitti sotilaan hihaa.” Tosin Kaisu tuskastuu pian: ”En jaksa enää, hän ajatteli, auttaa niitä.” 

Muiden silmissä Kaisu on outo ja naurettava, mutta kohtaamisessa hänen kanssaan voikin käydä niin, että lukijan silmissä naurettava onkin toinen osapuoli.

Eräs herra pyytää Kaisua vahtimaan matkalaukkujaan sillä aikaa, kun hän käy ostamassa lehden. Palattuaan ”herra laski kahteen kertaan laukut: ne olivat tallella.” Tämän huomattuaan Kaisu letkauttaa: ”Tarjosivat hyvää hintaa, mutta en myynyt niitä.” Herra ei ymmärrä Kaisun huumoria vaan lähtee sanomatta edes kiitos. Nimitys ”herra” on ironinen, sillä sydämen sivistyksen lisäksi tältä puuttuu normaali järkikin.

Vertailukohtana Opri

Evakkovanhuksista tiedetään vähän. He kirjoittivat vähän muistoistaan – aikaa oli vähän ennen kuolemaa, ja kirjoitustaitokin saattoi olla heikko. Onneksi pari kirjailijaa tekivät sen heidän puolestaan.

Kyllikki Mäkelän Oprissa (näytelmä 1953, elokuva 1954) nimihenkilö kaipaa kotiin Karjalaan, mutta sulattaa positiivisella luonteellaan jopa länsisuomalaisen kunnalliskodin äkeimmän lvanhuksen sydämen.  Mäntylän näytelmässä (1953) ja siitä tehdyssä elokuvassa (1954) optimistinen johtopäätös on, että eri heimojen edustajat voivat löytää yhteisymmärryksen ja jopa hyötyä toistensa erilaisuudesta.

Opri ystävystyy kunnalliskodissa nopeasti, sillä hän on kiinnostunut muista ihmisistä ja tekee parhaansa auttaakseen heitä. Karjala on hänen sydämessään, mutta hän ei alituiseen puhu asiasta vaan vastaa vain kysyttäessä.

Sanoma nykyajalle

Kaisulla ei ole samanlaisia psyykkisiä voimavaroja kuin Oprilla. Mutta eipä kunnalliskotikaan ole samanlainen, vaan hoitohenkilökunnan jäsen Manja vetoaa koko ajan kiireeseensä.

Näin Viipurilaisen iltapäivä kertoo yleisemminkin vanhusten yksinäisyydestä ja masennuksesta – siis asioista, jotka ovat edelleen ajankohtaisia.

2000-luvun pakolaiskriisissä voisi olla käyttöä evakkojen kokemuksilla – onhan jokaisella pakolaisella tosiaan ”oma Viipuri”.

TV-näytelmä

Julkisuudessa evakot eivät suikaan olleet tabu. Aiheesta ilmestyi jatkuvasti romaaneja, ja Unto Seppäsen romaaniin Evakko pohjautuva samanniminen elokuva näytettiin TV:ssä.

Viipurilaisen iltapäivästä tehtiin 1965 samanniminen TV-näytelmä. Sen ohjasi Rauni Mollberg. Pääosan näytteli unohtumattomasti Siiri Angerkoski, joka kerrankin sai vakavan roolin

Katkelma löytyy Youtubesta

Tienhaara (lisätty 21.3.2017)

Kaisu on joutunut aviomiehestään eroon Tienhaarassa. Miksi juuri siellä, lukijalle ei kerrota, epäilemättä koska aikalaislukijat ja erityisesti evakot tiesivät kertomattakin.

Nuoremmille lukijoille asia selviää Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene (2016). Viipurin ratapihaa oli pommitettu, joten viipurilaisia kehotettiin menemään omin toimin Tienhaaran asemalle. Sinne tuli kuitenkin idästä junia, jotka olivat jo täynnä Itä-Kannaksen evakkoja. Monet joutuivat jatkamaan matkaa jalan jopa Lappeenrantaan asti.

Kirjallisuutta

Olen kirjoittanut blogiini myös Iiris Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960), Vaikka en toivo paluuta (1972) ja Seppele Viipurille (1988). Ensimmäisen artikkelin lopussa on kerrottu kirjailijan elämänvaiheista.

Blogissa on artikkeli myös Kyllikki Mäntylän Oprista.

Kirjailijan haastattelu ks. Ylen elävä arkisto.

Wikipediassa on tietoja Arvi Genetzistä ja hänen nimimerkillä Arvi Jännes kirjoittamastaan runosta Herää Suomi.

Eino Leinon runo Viipurin vartio sisältyy Leinon kokoelmaan Painuvan päivä (1914).

Nimistä: Katariina ja Hekate

Katariina Aleksandrialaisesta

Tienhaarasta

Havu, Toini: Iiris Kähärin Kaukamaa. – Teoksessa Iiris Kähäri: Valitut teokset. Ex libris 1970. Suomalaisen kirjallisuuden suuret mestariteokset.