Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Raisa Lardotin Ripaskalinnut kuvaa, mistä lapsesta tuntui sota, miehitys ja pakolaisuus. Näin teos antaa samalla ulkopuolisen näkökulman suomalaisiin ja Suomeen. Samalla kyseessä on kuvaus moniongelmaisesta perheestä ja siitä, miten se vaikuttaa lapsen kehitykseen.

Raisa Lardotin Ripaskalintujen (1978, tekijän jälkilauseella vastustettu laajennettu 5. painos 1989) minäkerronta on aikuisen kieltä mutta näkökulma on pääosin lapsen, joskin Lardot kuvaa myös sellaista, mitä hän on lapsena havainnut mutta minkä hän on osannut sanoittaa vasta myöhemmin. Toisin kuin monissa muissa vastaavissa kertomuksissa, elämä ei ole silkkaa idylliä, kunnes onnettomus iskee ulkopuolelta.

See the source image

Vuonna 1938 vepsäläisessä Šokšun kylässä syntynyt Raisa on kuvaamiensa tapahtumien aikana 1941-48 kolme-kahdeksanvuotias. Tyttö palvoo isäänsä Grigorij Larjuškinia, joka harvoin kotona käydessään keinuttaa tytärtään polvellaan ja muuttuu humalassa vain hellämielisemmäksi. Tytär ei ymmärrä, miksi äiti huutaa isälle viinasta ja naisista.

Lardot antaa lapsiminämsä saada vanhempien suhteesta tietoja, joiden perusteella lukija ymmärtää äidin katkeruuden. Nuori tyttö on langennut komeaan ja hurmaavaan mutta holtittomaan ja vastuuttomaan mieheen. Lapsia on syntynyt perä perää, ja elämä on silkkaa raadantaa. Mies on näet humalaan juotettuna allekirjoittanut paperin kolhoosiin liittymisestä, mutta löytänyt muita töitä ja vaimo on joutunut tämän sijasta tekemään kolhoosissa raskaita miesten töitä.

Äiti on siis loppuun saakka väsynyt ja ikävä kyllä hän suuntaa turhautumisensa lapsiin. Hän ei vain kohtele lapsia huonosti, vaan vieläpä antaa näille kuvan, että näitä on ”liikaa” ja se on näiden omaa syytä. Raisa on vielä keskimmäinen, joka usein on se huomaamaton lapsi.

Kaksoset Roza ja Venera eli kutsumanimiltään Roška ja Venka käyvät koulua, joka neuvostoaikana on venäjänkielinen, suomalaisten tultua suomenkielinen. Raisa on isojasiskoja kuusi vuotta nuorempi. Pikkusisko Tomka on riisitautinen ja hänen odotettiin kuolevan, joten hänelle ei kannattanut antaa maitoa, ainakaan kolhoosista saatavasta puolesta litrasta. Vuonna 1942 syntyy Maika. Lisäksi perheestä on kuollut neljä lasta.

Raisa pelkää äitiään, mutta yrittää miellyttää tätä kaikin tavoin. ”Äidin ei tarvinnut lyödä minua, hänen ei tarvinnut edes huutaa minulle, kunhan minä vain kykenin etukäteen arvaamaan, miten hän tahtoi minun olevan.”

Onneksi Raisalla on turvana samassa perheessä asuva mummo. babutska. Mummo on venäläinen ja kotoisin kauempaa. Muut pelkäävät mummoa, joka tuntuu etäiseltä, mutta Raisan mielestä ”mummo antoi kaikkien olla rauhassa, hän ei yrittänyt muuttaa ketään toiseksi, hän oli vain siinä valmiina, varmuuden vuoksi, jos joku sattuisi tarvitsemaan.” Se, mitä Raisa tarvitsee, on sylissä pitämistä, johon on aikaa vain mummolla.

Teoksen alussa kerrotaan myös perinteisestä elämänmenosta (kanoja pidetään talon toisessa päässä, toisessa asuvat ihmiset) ja neuvostokaudesta (esimerkiksi kirkkojen sulkeminen).

Suomalaiset miehittäjät

Raisa ei muista suomalaisten tuloa, vaan on kuullut siitä mummolta.  Isä oli ollut puna-armeijassa, ja muu perhe on lähtenyt evakkoon, kuten on käsketty, ja oleskellut piilopaikassa muutamia viikkoja, kunnes suomalaiset sotilaat ovat tavoittaneet heidät. Neuvostopropagandan pelottelua korvien leikkauksesta ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ”miehet olivatkin näyttäneet ystävällisiltä, taputtaneet päälaelle lapsia sekä tyynnytelleet suunniltaan olevia aikuisilta.”

Kotiinpalaavaa perhettä odottaa odottaa lohduton näky: ”sekä ikkunat että ovet olivat olleet sepposen selällään. Lampaat oli syöty, kanat oli syöty, perunat kaivettu maasta.” Kun aitan vahvaa lukkoa ei ollut onnistuttu murtamaan, kattoon oli tehty reikä ja sitä kautta aitasta oli varastettu haitari ja gramofoni.

Olot eivät parane. Äiti joutuu edelleen ”kaivamaan ojia ja tekemään tietöitä ja kaikkea muuta sellaista, mitä miehet olisivat muuten tehneet, elleivät olisi olleet sotimassa.”

Koska valta on suomalaisilla, heidän kanssaan pitää olla väleissä. Sotilaat antavat ruokaa. Lapset saavat karamelleja, kun niiaavat kauniisti tai laulavat vepsäläisen laulun.

Isosiskot Venka ja Rožka kertovat koulussa kuulemiaan ”uusia tietoja”: suomalaiset ovat sukulaisia, Suomessa asiat ovat paremmin, koska siellä ei venäläisiä, kaikki mikä huonosti Itä-Karjalassa on venäläisten syytä, mutta nyt kaikki täälläkin muuttuisi ja ”aasialainen barbarismi nujerrettaisiin”.

Kuvaa Suomen erinomaisuudesta luovat isojensiskojen koulusta tuomat kuvakirjat ja Roškan kirjeenvaihtotoverin Aunen valokuva, jossa ”Aunella oli yllään leninki ja esiliina, oikein kantattu nauhalla helmasta, ja jalassa hänellä oli valkoiset kengät ja valkoiset pienet nilkkasukat. Valkoiset nilkkasukat!”

Raisalle tuo paineita se, että pitäisi osata käyttäytyä ”suomalaisittain”, missä epäonnistuessaan hän tuntee häpeää. Kun hän kerran pääsee isojensiskojensa kanssa kouluun ja huutaa lavalla olevalle siskolleen ”Roška”, kaikki purskahtavat nauruun. Lasten nimet on suomalaistettu. Vain Raisa saa pitää vepsäläisen nimensä.

Eräs kylän naisista on pyytänyt suomalaista opettajaa kummiksi lapselleen ja opettaja on antanut kumminlahjan. Niinpä äiti pyytää opettajaa Maikan kummiksi, mutta opettaja ei tuokaan kumminlahjaa. Hän kertoo olevansa jo monien kyläläisten lasten kummi, ja äiti tajuaa myöhästyneensä. Mutta kun opettaja ihailee pellavaliinaa, äiti ei ole ymmärtävinään. Jos opettaja olisi tuonut kumminlahjan, äiti olisi luultavasti lahjoittanut liinan tälle.

Isä suomalaisten palveluksessa

Puna-armeijaan rekrytoitu isä on joutunut sotavangiksi ja päässyt suomalaisten palvelukseen, tulkiksi Aunuksen radioon.

Kotona käydessään isä julistaa suomalaisen propagandan mukaisesti: ”bolševikit olivat syynä siihen että meillä oli ollut kaikki niin huonosti tähän asti. – – Kaikki tulisi muuttumaan, kaikki – -”, ”meitä oli sorrettu, että meitä oli pidetty nälässä ja kaikenlaisessa kurjuudessa”, ”miten paljon paremmin kaikki oli läntisessä maassa, Suomessa”, ”sukulaisethan rakastivat toisiaan – – Vahvempi veli auttoi heikompaansa – – Että jotkut uhmasivat vaaraa auttaakseen hädässäolevia – -”

Myöhemmin isä käy kotona suomalaisten ystäviensä kanssa, joilla on mukana kameroita ja muita laitteita. Raisa ei pidä lainkaan ”radioväen” vierailuista: ”Mitä syytä niillä oli kuvata meitä, oliko meissä jotain erikoista. Eniten pelkäsin olla erilainen, ja jos minua kuvattiin, se oli sen merkki, että olin jotain erikoista.”

Raisa ei pidä myöskään siitä, että suomalaisten aikana ”kaikki käyttäytyivät jotenkin eri lailla kuin muutoin. Yrittivät liikaa, vaikuttivat vierailta.” Pahinta oli isän käytös: ”Isä sanoi meistä: he, ihan niin kuin hän ei enää kuuluisikaan meihin, vaan hänestä olisi tullut ylempiarvoinen kuin me, suomalaisten tapainen.”

Sairaala ja raiskaus

Raisa sairastuu tuhkarokkoon, ja samaan aikana hänellä on päänahka täynnä märkärupia ja niskassa kasvain. Hänet viedään Soutjärven sairaalaan. Siellä hän pelkää, ettei äiti hakisikaan häntä pois.

”Itse en liikkunut, minua liikutettiin. Ensin leikattiin muhkura pois niskasta. Seuraavaksi jouduin seisomaan erään pienemmän huoneen lattialla, keskellä sitä, alasti, ja hoitaja harjasi juuriharjalla rupia pois päänahastani. Vesi ja rupikokkareet valuivat pitkin kasvojani ja pitkin alastonta laihtunutta ruumistani, minua palelsi ja minuun sattui, mutta ainoa mitä tunsin saavani tehdä oli seistä liikkumatta paikallani.”

Kotiin palattuaan Raisa huomaa, että muut lapset pelästyvät nähdessään hänet, sillä hänen päänsä on ajettu kaljuksi.

Seuraava traumaattinen koettelemus on raiskaus, josta Raisa ei onneksi muista paljoakaan. Syyllinen viedään vankilaan, mistä hän karkaa mutta hänet viedään takaisin. Kun hän yrittää paeta uudelleen, suomalaiset vartijat ampuvat häntä selkään.

Vaikka Raisa on uhri, hän tuntee olevansa syyllinen. Hautajaisissa ”Yritin istua ihan hiljaa. He eivät saaneet nähdä minua ja muistaa, miksi Vaška oli joutunut kuolemaan.

Kukaan ei saanut muistaa, mitä oli tapahtunut. Minun piti olla sen näköinen kuin kaikki muutkin, se ei saanut näkyä.”

Lähtö kotoa

Aikuiset näyttävät vakavilta, kuiskailevat keskenään tai jäävät tuijottamaan eteensä kesken töiden. Raisa päättelee, että asiat eivät ole kohdallaan.

”Minua pelotti eniten se, etten tiennyt tarkasti mistä oli kysymys. Päättelin mielessäni, että jotakin hirvittävää oli tapahtumassa, jotakin jota oli vaikea uskoa todeksi – -”  

Suomalaiset, ”uudet isäntämme”, olivat häviämässä sodan, ja ”vanhat isäntämme”, venäläiset palaisivat. Kaikki palaisi ennalleen: koulut ja virastot muuttuisivat taas venäjänkielisiksi. ”Mikään ei todella koskaan näyttänyt muuttuvan pysyvästi.”

Suomalaisten sotilaiden perääntymismarssi kylän läpi on toisaalta lohduton näky, jota on raskasta katsella, mutta toisaalta Raisa tuntee myös ”vahingoniloa ja helpotustakin, muukalaiset häipyisivät sinne mistä olivat tulleetkin”.

Isältä tulee sanoma: on pakattava nopeasti välttämättömät tavarat, hän tulee illalla kuorma-auton kanssa hakemaan perhettään. He lähtisivät Suomeen.

Raisa ihmettelee: ”Mekö, tämmöiset vepsäläiset, sinne hienoon maahan, valkoisten nilkkasukkien ja valkoisten kenkien maahan, hiljaisten ihmisten joukkoon, pehmeiden käsien puristettavaksi? Meistäkö tulisi niinkuin he, suomalaisia?

Suomalaisia. Minusta tulisi suomalainen. Minusta tulisi sellainen, joka valokuvaisi eriskummallisuuksia, minä kävelisin pitkin tietä ja tarjoilisin karamelleja muille, pitkin tietä kävelisin minä kuin suomalainen ainakin, ja kertoisin tietämättömille, mikä oli oikein mikä väärin.”

Mummo ei lähde mukaan, mutta lupaa tulla perässä. Vasta kun juna lähtee Äänislinnasta, jonne isä vielä jää, Raisa ymmärtää, että häntä on petetty: mummo on jäänyt kotiin.

Isku on niin kova, että Raisa pyyhkii mummon ”niin pois mielestään, että kun joitakin vuosia myöhemmin sain käteeni kuvan mummosta kuolinvuoteellaan, olin kysyvä: kuka on tuo vanha nainen. Ja kun mukana seuranneessa kirjeessä kerrottiin, että mummo kuoli suruun, ikävöidessään meitä lapsia, minä olin sanova: miksi ihmeessä, mitä ikävöimistä meissä nyt olisi ollut.”

Seurojentalolta toiselle

Ensimmäinen sijoituspaikka on Kauhavan seurojentalo, josta heidät siirretään Varsinais-Suomeen, ensin Minkiöön ja sieltä Mellilään.

Monen perheen yhdessäolo ottaa voimille. Märkärupi leviää. Lutikat, kirput ja täit purevat. Tavaroita häviää, ja naiset syyttelevät toisiaan varkauksista.

Asukkaat vaihtuvat usein. Juuri kun ehtii tutustua, perhe saa tiedon maapaikastaan ja muuttaa sinne.

Karjalaisten evakkojen varalle on suunnitelma: menetetty omaisuus korvataan osittain ja maanviljelijät asutetaan. ”Missään ei puhuttu sellaisista kuin me, eihän meitä pitänyt ollakaan, ja jos oli, niin takaisin vain, sinne mistä olimme tulleetkin.”

Perheen ongelmat lisääntyvät

Kun isä saapuu perheensä luo, Raisan olo tuntui helpommalta. Isä kuitenkin jatkaa entistä elämäntyyliään, mikä aiheuttaa riitoja äidin kanssa.

Syntyy viimein poika, mutta tällä on huulihalkio.  Äidin ahdistus lisääntyy. Raisa katselee pikkuveljen ”hidasta kuolemista” ja äidin ”hidasta hiljenemistä”.

Kenellekään ei ole aikaa Raisalle eikä kukaan huomaa tämän hätää:

”Kukapa olisi ehtinyt kuunnella pienen lapsen äänetöntä huutoa, näin sota-aikana, kun ei sitä aina kuunnella rauhankaan aikana.

Oma tuska on jokaiselle läheisempi kuin toisen.”

”Eikä ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa, että koski. Enhän olisi sitä osannut edes sanoa, mihin koski ja miksi. Vain että oli paha olla. Ja paha olla oli muillakin.”

Äiti on saanut tarpeekseen: ”isällä riitti narttuja joka nurkkaan” ja ”hänet oli revitty pois kotoaan tähän paskaiseen taloon, missä lutikat ja kaikenkarvaiset ämmät hyppivät silmille”. Äiti uhkaa: ”hän tappaisi itsensä nyt, tai ei sentään, hän tappaisikin isän, kaiken alkuunpanijan ja huoripukin.”

Isä taas nimittelee äitiä ”haisevaksi kolhoosimummoksi”, joka ei ”ollut edes naisen näköinen, vaan pelkkä surkea kuvatus, josta ei ollut jäljellä kuin iso maha ja suuri hampaaton suu, edes rahasta hän ei enää makaisi tämän kanssa, ei edes isostakaan rahasummasta.”

Isä kuitenkin alkaa etsiä töitä ja löytääkin ja saa samalla asunnon perheelleen. Isä on hyvällä tuulella: muuttomatkalla hän juo ja laulaa.

Raisassa herää toivo: ehkä hekin voivat aloittaa elämän alusta.

Mutta välirauhansopimuksen mukaisesti sotavangit ja muutkin Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava. Niinpä monet inkeriläiset ja itäkarjalaiset pakenevat meren yli Ruotsiin. Suomalaiset auttavat heitä – joko ystävyyden tai palkkion takia.

Isän ensimmäinen palkkapussi menee kurkusta asti. Silloin äiti ”hyökkäsi nyrkit pystyssä isän kimppuun ja päästi suustaan ulos koko pettymyksensä”, ja isä vastaa lyömällä takaisin ja lopulta työntää äidin ulos ovesta. ”Ja lapset istuivat yhdessä läjässä sängyn nurkassa, selät seinään päin ja silmissään kaamea pelästys.”

Raisa on edelleen isän puolella ja ymmärtää, ”että jokapäiväinen aamusta iltaan kestävä työ olisi hänelle ollut sama kuin hidas kuoleminen”, sillä ”isä oli tarkoitettu kirjoittamaan runoja ja juomaan viiniä ja näppäilemään balalaikkaa”, ”kuiskimaan hauraita onnellisia tuokioita naisen korvaan, kiikuttamaan pientä lasta polvellaan, kuuntelemaan airojen kolahdusta veneen laitoja vasten”.

Isän pidätys

Valpon miehet ovat jo pari kertaa käyneet etsimässä isää. 15. elokuuta 1945 he onnistuvat ja isä pidätetään. Ero isästä on Raisalle jo ties kuinka mones traumaattinen kokemus.

Tilanteen vaikeutta lisää, että äidistä ei ole apua: ”Mitä äiti nyt, tahtoiko hän kuolla, sitäkö hän huusi?

Äiti kiltti, me olemme tässä sinun ympärilläsi, kaikki sinun lapsesi, ethän sinä nyt voi tahtoa kuolla, kun sinä olet meidän ainoamme. Sinä olet meidän iso voimakas äitimme, nyt pitää vain elää edelleen, ja aivan ensimmäiseksi pitää syödä keittämäsi ruoka ennenkuin se ehtii jäähtyä, ja sitten pitää mennä nukkumaan, meidän kaikkien.”

Kuka oli ilmiantanut isän? Joku tuttu joka kadehti tämän kalansaaliita, naapuri jonka kanssa oli ollut riitaa, mustasukkainen aviomies vai paikkakunnan nimismies joka oli ”niitä niinsanottuja velvollisuudentäyttäjiä, niitä sellaisia jotka kautta aikojen ovat hyvin laillisia ja hyvin oikeassaolevilla jaloillaan survoneet ihmisiä alleen kuin puolukoita määttäillä.”

Neuvostoliitossa isä tuomitaan maanpetoksesta. Hän kuolee pian leirillä.

Miten tulla hyväksytyksi suomalaiseksi?

Raisa yrittää opetella suomen kieltä. Kun hän erehtyy sanoissa (”varasta väha” = vepsässä ”odota vähän”) tai taivutuksissa (”menepäs pudistamaan madot”), muut nauravat, mikä loukkaa.

Äiti riitelee erään sedän kanssa, joka kutsuu häntä kirosanojen säestyksellä ”ryssäksi” ja kehottaa menemään ”sinne mistä olet tullutkin”. Raisa yrittää selittää, että he ovat vepsäläisiä, jotka ovat lähteneet venäläisiä pakoon, mutta mielestä vepsäläiset ovat ”samanlaisia kuin ryssät. Yhtä paskaisia, kanojakin pitävät ihmisten tuvissa.” Tällainen tapahan oli myös Raisan kotona. Ei ole ainoa kerta, kun se osoittaa suomalaisten mielestä vepsäläisten ”alempaa” tasoa.

Raisa oivaltaa: ettei riittänyt ”että osasi puhua suomeksi ja käyttäytyi muutenkin suomalaisiksi”, vaan ”Oli parempia suomalaisia ja huonompia suomalaisia, riippuen aivan siitä missä päin Suomea he olivat sattuneet syntymään.”

Muitakin erehdyksiä sattuu. Kun Raisa aloittaa kansakoulun, hänellä ei ole reppua vaan salkku, ja häntä pilkataan ministeriksi.

Kun Raisa jää pois koulusta ja hyppelee ratapölkkyjä pitkin, eräs poika kutsuu häntä mustalaiseksi. Vaikka hän pyrkii kaikin voimin ylemmäs, hänet leimataan vieläkin huonommaksi kuin vepsäläinen.

Lopulta Raisa päättää mennä kouluun. Kun muut piirtävät, Raisa itkee ja peittää kasvonsa sormillaan. Opettaja antaa nenäliinan. Raisa rakastaa opettajaa, joka vieläpä selittää muille oppilaille, ”että minä olin vepsäläinen ja minulla oli ollut vaikeat ajat, Hän pyysi, että kaikki yrittäisivät olla minulle oikein kilttejä, koska kerran minulla oli ollut niin vaikeat ajat.”

Toinen hyvä kokemus on se, kun Raisa menee sveitsiläisessä avustuspaketissa olleessa balettipuvussa kouluun eikä kukaan naura vaan häntä päinvastoin ihaillaan.

Äiti on taas raskaana ja synnyttää lokakuussa terveen pojan. Ristiäisissä ortodoksipappi pitää maallisia asioita toisarvoisina ja kehottaa alistumaan koettelemuksiin, jotka ovat Jumalan lähittämiä. Tärkeintä on pysyä erossa synnistä, sillä se erottaa Jumalasta.

Raisa huomaa: ”Ei riittänyt että yritti tulla hyväksi suomalaiseksi. Piti tulla myös hyväksi ihmiseksi muuten. Kelvolliseksi jumalalle ja ihmisille, erityisesti tietysti äidille. Piti siivota koko ajan ja auttaa äitiä sekä ennen kaikkea olla pahoittamatta äidin mieltä.”

”Voi kuinka maailma oli paha ja syntiä täynnä, mutta suurin synti ja suurin pahuus asui kuitenkin minussa itsessäni.”

Raisan vastakohta on pikkusisar Tomka, joka ”pahoitti äidin mielen yhtenään. Kun äiti pyysi häntä tekemään jotakin, ei Tomka totellut. Ei ihme, että äidin piti lyödä. Ja sensijaan että olisi edes nyt taipunut, nähdessään äidin mielen pahana, Tomka heittäytyikin lattialle ja leikki kuollutta.”

Raisalla on ystävä: asemamiehen tytär Ritva. Ritvan äiti kysyy kanoista, joita Vepsässä pidettiin asuinhuoneissa. Raisa tuntee häpeää, mutta kompensoi sen kuvittelemalla naisen kanana.

Toinen keino on paeta fantasiaan: Raisa kuvittelee olevansa prinsessa.

Äiti yksinhuoltajana

Vauvan syntymän johdosta äiti saa Suomen Huollon Keskuksesta paketin vauvanvaatteita ja avustuskortin. Maaliskuussa 1948 Suomen Huollon kortti vaihtuu Siirtoväen Henkilö- ja Avustuskorttiin, jolla sai nostaa kuukausittain tietyn summan. Äiti saa siirtoväen avustusta 1948-9.

Maaliskuussa 1948 tehdyn lainmuutoksen jälkeen Suomen kansalaisuutta vailla oleville annetaan oikeus lapsilisään, jolloin muut avustukset lakkautetaan. Mutta silloin kaksi vanhinta lasta ovat jo niin isoja, että äiti saa lapsilisää vain neljästä nuorimmasta lapsesta.

Äiti ”kävi peltotöissä maatiloilla ja savitöissä saviruukkutehtaalla ja turvetöissä turvepehkutehtaalla. Äidille ei mikään työ ollut liian raskasta – -” Nukkua hän ehti vain puoliyöstä kello neljään aamulla.

Kirjan lopussa äidin kuva muuttuu vähän positiivisemmaksi: leivän hankkiminen yksin kuudelle lapselle on kunnioitettava saavutus.

Raisa kuitenkin häpeää edelleen äidin ulkonäköä ja käytöstä: äidillä ei kunnon vaatteita eikä hampaita, hän puhuu suomen ja vepsän sekoitusta eikä edes halua edes oppia, hän näkee unta vepsäläisistä sukulaisistaan ja tekee ristinmerkin.

Äidillä on yksi selviytymiskeino: hän näyttelee koomisesti suomalaista. Lapset eivät voi olla nauramatta, sillä ”eikö äiti ollutkin oikeassa, eivätkö useimmat suomalaiset olleetkin kuin mahtailevia kukkoja, ja kaikki vain siksi että sattuivat asumaan omassa maassaan.”

Erilaisuuden ja huonommuuden tunne

Raisa tuntee olevansa erilainen ja huonompi kuin muut, ja lisäksi ”oli tullut vielä tämä, että olin jotenkin ulkopuolella muiden, irrallaan heistä. Niin kuin asiat, jotka tapahtuvat muille, eivät oikeastaan olisi kuuluneet minulle ollenkaan.”

Nykykielellä Raisa kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta (PTSD). Hänellä on jo varhaislapsuudessa heikko perusluottamus. Sitten hän joutuu kokemaan muutamassa vuodessa useita traumatisoivia kokemuksia: sairaalaan joutuminen, raiskaus, ero mummosta, pakolaisuus, ero isästä. Ainoa hyväksyntää ja tukea tuonut lähipiirin henkilö, mummo, on jäänyt kotiseudulle.

Pakolaisena Raisa on muita huonommassa asemassa senkin jälkeen kun hän on oppinut kielen ja tavat, sillä hänellä ei ole identiteettiä. ”Kaikilla muilla tuntui olevan oma paikkansa, oma saareke johon sijoittautua. Ihmiset olivat joko sitä taikka tätä, mutta selvästi, eivätkä riippuneet tällä lailla välimailla kuin minä.

Sen sijaan Raisa tunsi, ettei ollut ”oikeastaan mitään.

En suomalainen enkä vepsäläinen enkä venäläinen. Hyvä on, minä olin vähän kaikkea, puhuin ja käyttäydyin kuin suomalaiset, olin syntynyt Vepsässä ja elänyt ensimmäiset vuoteni venäläisen mummoni seurassa, mutta selvästi, voittopuolisesti en ollut mitään näistä.”

Agnes-täti neuvoo käymään kouluja ja tulemaan joksikin – se ainoa keino jos on köyhä. Raisa oivaltaa:

”Ei ollut niinkäään tärkeää tietää, kuka ihminen oli kuin että mikä hän oli. Ei ollut tärkeää tietää, mitä hän oli läpikäynyt tai miltä hänestä oli tuntunut, tärkeätä oli tietää heti ihmisen nähdessään, mihin sarakkeeseen hänet sijoittaa. Luokitella ja punnita, ja jos havaita köykäiseksi, niin heittää pois. Maailma oli täynnänsä hitlereitä, heitä tuli joka päivä tiellä vastaan, ja ainoa mitä saatoit tehdä oli näyttää laadukkaalta. Mikäli et tahtonut tulla poisheitetyksi. Sillä kaikki mikä oli epäkelpoa ja heikkoa, oli samalla hävettävää ja sieti kitkeä pois.”

”Mitä arvostetumpaan sarakkeeseen pääsisit, sitä enemmän turvassa olisit. Ja mitä enemmän oppisit ymmärtämään arvostusperiaatteita, sitä helpompi sinulla olisi suunnistaa. Piti vain vähän katsella ympärilleen ja ottaa oppia muiden erehdyksistä.”

Raisa ei kykene näyttämään tunteitaan eikä ottamaan yhteyttä muihin, joten hän kääntyy esineiden ja luonnon puoleen. Lopulta hän jatkaa elämäänsä, ja ympärillä olevat eivät ole huomanneet katkosta.

”Elämä oli sellaista, että se aika ajoin tuotti tämmöisiä ihmismutaatioita kuin minä, tämmöisiä ripaskalintuja, ja oli vain yritettävä elää se tietäen että näin oli.”

Jälkilause 1989

Kun Ripaskalinnut ilmestyi 1977, Raisa Lardotista ”Tuntui kuin taakkani olisi vihdoinkin keventynyt, eikä minun tarvinnut enää raahata mukana lapsuuteni ’muistonyyttejä’.”

Samalla hän oli huolestunut siitä, miten suomalaiset lukijat ottaisivat kirjan vastaan: ”Miten he kokisivat sen, ettei heitä kuvattukaan kuten tavallisesti ikuisiksi uhreiksi vaan kerrankin syyllisiksi. Sillä minun, pahnanpohjimmaisen – – silmin katsottua suomalaiset olivat nimenomaan syyllisiä, lapsuudenturvani hävittäjiä, työntyessään miehittämään kotiseutuani Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.”

Jälkipuhetta kirjoittaessaan Lardot on kuitenkin kypsynyt näkemään, ”ettei sodassa, missään sodassa, ole uhreja ja syyllisiä. On vain uhreja.”

Lardot kiersi maata puhumassa kirjastaan matineoissa. Eniten ymmärrystä hän sai karjalaisilta evakoilta, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken ja aloittamaan alusta. Sen sijaan vanhat mieskuulijat hämmästyivät Lardotin käyttämää ilmausta ”suomalaiset miehittäjät”. He olivat itse kokeneet olleensa nimenomaan ”heimoveljien pelastajia”, jotka ”olivat panneet oman henkensä alttiiksi auttaakseen ahtaalle joutunutta sukulaiskansaa” ja siten eläneet ”elämänsä uljainta aikaa, parasta aikaa”.

Lardot oivaltaa, että jatkosodan häviäminen tuotti ”häpeää ja syyllisyyttä tarpeeksi”, varsinkin ”kun muistaa, miten virallinen Suomi otti vastaan väsyneet ja usein haavoittuneetkin sotilaansa. Sankariksi ei heistä yltänyt yksikään. Ei edes se riittänyt ansioksi, että kansa sai pitää itsenäisyytensä.”

Sodanaikaiset sivistystyöntekijät muistelivat ”kaiholla iloisia vepsäläislapsia. Oli ollut uuri nautinto opettaa heitä.” Yksikään ei ollut epäillyt ”hetkeäkään työnsä oikeutusta, vaikka suomalaistuttamisen aikataulu oli ollutkin varsin kireä. He yksinkertaisesti olivat kokeneet tekevänsä arvokasta työtä – -”

Lardot sanoi noissa tilaisuuksissa: ”Tämä kirja kertoo sotainvalidista. Sillä mielestäni sodassa eivät haavoitu vain ne, jotka juoksuhaudoissa haavoittuvat. Myös pieni lapsi, siviili, haavoittuu.”

”Kumpi vaikeuttaa enemmän ihmistä hänen yrityksessään elää täysipainoista elämää: ulkoinen vai sisäinen vamma, sielun vain ruumiin vamma.” Jos jalka on poikki, ympäristö näkee vamma eikä odota ihmisen kykenevän juoksemaan yhtä hyvin kuin tervejalkainen. Sen sijaan ”olipa ihmisellä takanaan miten traumaattinen lapsuus tahansa, häneltä odotetaan tervettä aikuisuutta.”

Onneksi ”Elämä ei ole kuitenkaan koskaan pelkästään vammauttava. Se sisältää myös lääkitseviä ja lieventäviä osatekijöitä.”

Jos Lardot olisi kirjoittanut kirjan myöhemmin, hän olisi tehnyt lopusta lohdullisemman. Esimerkiksi samassa talossa asuvalla karjalaisella Helenalla ”riitti lämpöä jaettavaksi jokaiselle joka näytti olevan sitä vailla, ja monet kerran hiivin hänen luokseen – –

”Aika on tehnyt minunkin kohdallani tehtävävänsä”, Lardot toteaa – mutta varmaan osasyy muutokseen oli kipeiden muistojen läpikäyminen kirjoittamalla kirja, jonka julkaiseminen merkitsi rohkeutta paljastaa haavat muille.

Arvio teoksesta

Raisa Lardotin Ripaskalinnut on yhä valitettavan ajankohtainen pakolaisuuden kuvaus, mutta ennen kaikkea se kertoo eläytyvästi lapsen hädästä, jota kukaan ei kuule. Kaiken kaikkiaan kirja on syvästi liikuttava ja vaikuttava.

Teoksen credon voi tiivistää: ”Sillä niin kauan, kuin oli maailmassa oli yksikin ihminen, joka oli valmis sotimaan toista ihmistä vastaan, kaikki se mikä tapahtui minulle, jatkaisi tapahtumistaan jollekin toiselle, vieläpä ehkä paljon pahempanakin kuin mitä minulle. Niinkauan kuin löytyi yksikin ihminen, joka kieltäytyi uskaltamasta katsomaan sisimpäänsä ja näkemään sen minkä minä näin: että ainoa mitä ihminen todella kaipasi oli saada rakastaa ja olla rakastettu, niinkauan löytyisi maailmasta vihaa ja pelkoa ja väärää alistumista ja väärää valtaa.” 

Kirjailijasta

Raisa Lardot Wikipediassa

Iltalehden haastattelu isän pidätyksestä

Wikipedian selostus PTSD:stä

Kainuu 39

Elokuva Kainuu 39 (1979) kertoo puna-armeijan talvisodan alussa valtaaman Suomussalmen Juntusrannan asukkaista, jotka suhtautuivat myönteisesti Neuvostoliittoon.

Käsikirjoitus tehtiin paikan päällä, ja rooleja näyttelivät paikalliset amatöörit. Ohjaus oli Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon. Elokuva palkittiin Jussi-patsaalla, mutta nykyisin se on lähes unohdettu, vaikka onkin esitetty muutaman kerran TV:ssä.

 

Elokuvan julisteessa korostuu pienen ihmisen voimattomuus sodassa: mieshahmo juoksee kumarassa mutkaisen joen rannalla kahden jättiläispuun välissä ja edessä uhkaa kivääriä pitävä käsivarsi. Elämää edustaa sentään toisessa puussa oleva lintu ja taivaalla oleva aurinko (tai kuu). Mitään puna-armeijan tunnettuja tunnuksia kuten punatähteä ei ole, päinvastoin kivääriä pitävässä kädessä on hakaristisormus. Valtavärinä on eri sävyineen ruskea, natsien lempiväri, eikä talveen sopiva valkoinen. Kun sinisenä joessa uiskentelee mustia esineitä, yhdistelmä viittaa (sinimustaan) fasismiiin. Rajaukset ovat valkoiset, mikä viitannee ”Valkoisen Suomen” henkilöille asettamiin rajoihin, varsinkin kun mieshahmo juoksee vähän leveämmän valkoisen värin kohdalla (jollei sillä sitten tarkoiteta lunta).

Elokuvassa näytetään alussa ja osin välissäkin dokumenttifilmejä ja kertoja selittää kansainvälistä taustaa, osin valikoivasti. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus mainitaan mutta ei salaista lisäpöytäkirjaa. Saksan hyökkäyksestä Puolaan kerrotaan, mutta ei sitä että Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan idästä.

Aluksi haastatellaan kahta keski-ikäistä miestä, jotka olivat talvisodan aikana nuoria miehiä. Sitten haastatellaan nuorisoa, jonka tiedot paikkakuntalaisten kohtalosta talvisodan aikana ovat hatarat. Esimerkiksi koulun polttajiksi luullaan venäläisiä, kun tosiasiassa suomalaiset polttivat taloja poltetun maan taktiikkana.

Fiktio-osuuden kerrotaan perustuvan nuoren Vihtorin kirjoittamaan vihkoon, josta kuullaan voice over -kerrontaa.

Kesällä 1939 Aarne palaa suomalaisesta vankilasta, jossa hän on istunut kuuden vuoden maanpetostuomion osallistuttuaan SKP:n toimintaan.

Takautumana kerrotaan, miten Aarne pitää lapsille julkisesti ”pyhäkoulua”, mutta aitassa laulattaa Kansainvälistä. Mukana on myös kyläkauppiaan poika Korhos-Mikko, joka pelkää isäänsä. Kolme poikaa, Vihtori, Janne ja Mikko ovat ystävyksiä.

Kesällä 1939 poikien tiet ovat eronneet, kun Mikosta on tullut suojeluskuntalainen.  Hän on kuitenkin mukana tansseissa. Niiden yhteydessä Janne ja Vihtorin sisar Annu löytävät toisensa.

Poliisit keskeyttävät tanssit. Mikko hakkaa Kansainvälistä huuliharpulla soittaneen Vihtorin, joka alkaa vihata Mikkoa.

Aarne loikkaa metsien läpi rajan yli jouduttuaan suojeluskuntalaisten ahdistelemaksi.

Kylä jää evakuoimatta, ja sodan alkaminen saadaan tietää, kun puna-armeijalainen ilmestyy taloon. Mikkoa pyydetään puna-armeijan oppaaksi ja hän suostuu ilman muuta.

Vihtori on saanut Punaisen Ristin sairastuvalla toipumassa keuhkotaudista.

Elämä jatkuu rauhallisena. Vain Korhos-Mikko pelkää, että puna-armeijalaisille on kerrottu hänen kuuluvan suojeluskuntaan.  Janne myöntää kertoneensa asian, mutta lisää, että senhän näkee päältä – Mikolla on suojeluskuntaunivormu. Janne muistuttaa, että ”Meikäläiset on kymmenen vuotta pelänneet, että teikäläiset vie ryssinä rajan taa”, mutta vakuutta ettei sitä kosteta.

Pidetään kokous, jossa perustetaan kyläkomitea. Sen valmis jäsenlista muuttuu vähän, kun huomautetaan, että mukana pitäisi olla nainenkin. Niinpä Johanna valitaan sihteeriksi.

Osoitetaan, etteivät kyläläiset voi tietää mitään siitä, mitä sodassa tapahtuu ja miten muualla Suomessa asiat käsitetään. Radiosta kuunnellaan Moskovan asemaa. Kyläläiset pääsevät ensimmäisen kerran elämässään näkemään elokuvia. Yhdessä niistä tankki kaataa puita. On siis luonnollista, että kyläläiset uskovat Neuvostoliiton voittavan sodan.

Kun sotaonni kääntyy, kyläläiset evakuoidaan Neuvostoliiton puolelle. Kerrotaan nuoret käyvät työssä ja saavat palkkaa. Se myönnetään, että lapsilla ja vanhuksilla ruoka on yksipuolista.

Rauhan jälkeen palataan Suomeen, jossa kyläläiset pannaan piikkilangan taa karanteeniin. He joutuvat alastomina jonottamaan täisaunaan. Korhos-Mikko pasteerailee suojeluskuntaunivormussaan kivääri kädessä ja tyrkkii ihmisiä täisaunaan. Lotat desinfioivat vaatteet.

Piikkilangan takana pappi saarnaa tekopyhin ilmein, että Jumala ja isänmaa antavat hairahtuneille anteeksi.

Annu tulee kertomaan Vihtorille, että heidän isoisänsä on saanut elinkautisen ja kuollut vankilassa.

Sitten seuraa oikeudenkäynti, jossa annetaan pitkiä kuritushuonetuomiota maanpetoksesta puna-armeijan oppaalle Jannelle ja kylätoimikunnan sihteeri Johannalle. Maanpetostuomion saa myös Vihtori toimittuaan myyjänä kyläkaupassa, jonka rahat sanotaan vihollisen käyttäneen.

Suojeluskuntalainen Korhos-Mikko lähentelee Annua ja kertoo, ettei hän ollut tarkoittanut, että entiset ystävät joutuisivat vankilaan. Ilmeisesti Mikko on siis todistanut heitä vastaan. Annu torjuu Mikon tylysti. Mikko ei kestä tunnontuskiaan ja ampuu itsensä.

Tuomitut nähdään raidallisissa vanginvaatteissa kuokkimassa suota.

Kerrotaan, että Saksa hyökkää länteen. Neuvostoliiton suorittamaa Baltian maiden liittämistä ei mainita.

Arvio elokuvasta

Henkilökuvaus on mustavalkoista, mutta siten että perinteinen talvisota-asetelma on kääntynyt ympäri. Kommunistit sankareita ja suojeluskuntalaiset roistoja. Puna-armeijalaiset ovat ystävällisiä eivätkä tee mitään pahaa.

Elokuvalla on paikkansa vastakohtana yksipuoliselle talvisotakuvalle, joka toki ei ole vaivannut parhaita suomalaisia kuvauksia vaikka jatkoikin elämäänsä standardituotteissa. Valitettavasti ajankohta ja elokuvan tekijöiden poliittiset sympatiat saivat aikaan yhtä yksipuolisen ja ennen kaikkea naiivin kuvauksen.

Elokuvassa nähdään Kainuun upeita maisemia, erityisesti järviä. Filmille on myös ikuistunut vanhojen, ikänsä paljon ruumiillista työtä tehneiden ihmisten kasvoja, jollaisia ei enää näe.

Päähenkilöillä ei ole paljon repliikkejä. Voice over on hyvä ratkaisu, sillä amatöörit ovat parempia ilmaisemaan tunteita kasvoillaan kuin puheella. Viattomien nuorten ilmeet tuntuvat useimmiten aidoilta.

Mitä tapahtumista tiedetään?

Koska elokuvaa nimitetään tosikertomukseksi, niin on paikallaan tutkia, mitä se kertoo ja mitä jättää kertomatta. Lähteenäni on 1990-2010-luvulla ilmestyneitä teoksia sekä lisäksi yleistä taustaa Kainuun korpikommunismista antamaan Raimo Heikkisen ja Matti Lackmannin Korpikansan kintereillä. Näitä teoksia Honkasalo ja Laine eivät ole tietenkään voineet käyttää, mutta ainakin osa aineistosta olisi jo ollut saatavana arkistoissa. Vain Aarnen vaiheista 30-luvulla elokuvassa sanotaan käytetyn Etsivä keskuspoliisin arkistoa SKP:n maanalaisesta toiminnasta.

Huomattakoon, että Heikkinen ja Lackman pitävät siviilisotavankien Suomeen paluun jälkeen tehtyjä kuulustelupöytäkirjoja luotettavampina lähteinä kuin haastatteluja ja muistelmia vuosikymmeniä myöhemmin. Suomussalmen kylien miehitysajalta on jäänyt jäljelle myös kokousten pöytäkirjoja, lehtiä ja propagandamateriaalia.

Kirjansa Raaka tie Raatteeseen alussa Teemu Keskisarja kuvaa Suomussalmen Juntusrannassa ennen sotaa vaikuttanutta Antti Juntusta. Antti-Kristukseksi kutsuttu saarnamies yhdisti omaperäisesti uskonnon ja politiikan: S-kirjain suojeluskuntalaisen hihassa oli ”Peton Merkki”, vain kommunistit pääsivät taivaaseen. Vähemmän huomiota saa toinen paikkakuntalainen, punaupseerikoulun käynyt Aarne Hulkkonen.

Suomussalmella jäi evakuoimatta 1685 ihmistä. Aluksi heitä kohdeltiin suhteellisen hyvin.

Siviilit olivat täysin niiden uutisten varassa, mitä neuvostoliittolaisilta saatiin. Puna-armeijan menestystä ei ollut syytä epäillä, kun vertailukohteena oli alkuperäinen 40 miehen suomalaisjoukko. Myötämieltä Suomen armeijaa kohtaan ei edistänyt poltetun maan taktiikka, joka uhkasi koteja ja karjaa.

Puna-armeija sai ”eläviä kompasseja”, oppaita. Ideologisen sympatian lisäksi yhteistyöhön ryhdyttiin myös aineellisista syistä ja pelosta. Suuri osa yhteistyöstä oli käytännön asioiden hoitoa.

Talvisodan aikana suomalaiset teloittivat paikkakunnalla viisi siviiliä pikaoikeuden tuomion jälkeen. Keskisarja pitää teloituksia kostona: kyseessä olivat reppanat, jotka toimivat osin pakotuksesta eivätkä olleet saaneet käytännössä mitään aikaan, eikä muiden pelotukseenkaan ollut enää aihetta. Lisäksi omin päin ammuttiin ainakin yksi ”luihun” näköinen, mahdollisesti useampia. Sodan jälkeen palautetut siviilivangit saivat vakavammistakin rikoksista vain pitkiä vankeustuomioita.

Toisaalta Keskisarja huomauttaa, että vuoden 1918 kaltaista joukkoterroria ei syntynyt. Muuten talvisodan aikana teloitettiin alle 40 henkilöä, miltei kaikki desantteja ja Neuvostoliiton kansalaisia, mutta ei rintamakarkureita eikä maanalaisia kommunisteja.

Yleisellä tasolla Keskisarjan toteaa, että alistuminen ja jopa yhteistyö oli yleistä ja normaalia miehitetyissä maissa. Vastarintaliikkeeseen liittyi vain pieni osa väestöstä.

Seppo Kämäräinen summaa teoksessaan Talvisodan katkera jälkinäytös: ”Suomussalmen tapahtumissa salailuun on ollut syytä sekä Suomen viranomaisilla että neuvostojoukkojen myötäjuoksijoilla. Viranomaisia voidaan todella syyttää evakuoinnin epäonnistumisesta, jos kohta luonnonolot olivat heitä vastaan. Miehitetylle alueelle jääneillä taas ei ole ollut kovinkaan suurta halukkuutta kertoa, että yhteistoimintaa tapahtui laajassa mitassa. Tässäkin tapauksessa löytyy kovasti lieventävä asianhaaroja.”

Toisaalta Seppo Kämäräinen kritisoi kuitenkin edellisessä teoksessaan Talvisodan toiset kasvot Tyyne Martikaista, joka ”on tarttunut halukkaasti ajatukseen, että yhteistoiminta Puna-armeijan kanssa oli ainoastaan siviilien keino selvitä sodan jaloissa. Tämä on varmasti totta, mutta kaikkea se ei selitä.” ”Esimerkiksi useiden vakoilumatkojen teko suomalaisten selustaan tai suojeluskuntalaisten ja lottien ilmiantaminen täysin vapaaehtoisesti ja jopa hanakasti eivät selity pelkästään selviytymisopportunismilla, jota Martikainen tarjoaa selitykseksi.”

Heikkinen ja Lackman kirjoittavat: ”Mistä on etsittävä selitystä tähän Suomussalmen kommuunikokeiluun? Vaikka monet saattoivat jäädä puolivahingossa sodan jalkoihin ja joutuivat siten neuvostojoukkojen valtaamalle alueelle, on myös muistettava, että näiden rajaseutujen kyläläisissä oli runsaasti vakaumuksellisia kommunisteja, jotka olivat vuosikausia, jotkut vuosikymmeniä työskennelleet sosialistisen Suomen puolesta. Ilmeisen monilla oli myös tietoja siitä salaisesta puoluetyöstä, jota rajanpinnassa oli vuoden 1918 jälkeen tehty. Mahdollisesti jotkut olivat jopa selvillä sodan alkamisesta tietyllä hetkellä ja osasivat siihen myös valmistautua.”

Heikkinen ja Lackman kiinnittävät huomiota myös ”Neuvostoliiton tapaan viedä vallankumousta eteenpäin puna-armeijan avulla” ja viittaavat Osmo Jussilan tutkimukseen, jonka mukaan Terijoen hallitus ei ollut poikkeus. Suomussalmen kylissä pidetyissä valmistelevissa kokouksissa oli paikalla ”puna-armeijalaisia, joku venäläisten mukana liikkunut suomalainen komissaari ja paikallisia kommunisteja.” Tosin mukana oli myös ei-kommunisteja, jotka olivat tahtomattaan jääneet alueelle, mutta he olivat ymmärrettävästi hiljaa. Kokouksissa ”asetettiin jonkinlainen paikallinen komitea huolehtimaan erinäisistä asioista kyseisillä kylillä ja niissä otettiin myönteisesti kantaa Suomen Kansanhallituksen julistuksiin ja puna-armeijan tuloon. Oikeastaan tapahtumien kaava oli aivan samanlainen kuin ’vapautettujen’ alueiden liittäminen neuvostojärjestelmään 20 vuotta aikaisemmin.”

Heikkisen ja Lackmanin mukaan ”Venäläiset ja heidän palvelukseensa siirtyvät pyrkivät selvästikin normalisoimaan olot mahdollisimman nopeasti. Alueen väestölle yritettiin vakuuttaa järjestelmän lopullista muuttumista. Ilmeisesti venäläiset luulivat itsekin, että Suomussalmi oli siirtynyt pysyvästi Suomen Kansanhallituksen edustamaan järjestelmään.”

Neuvostoliittolaisten suhtautuminen siviileihin muuttui sotilaallisten epäonnistumisten jälkeen. Heidän joukostaan saatiin syntipukkeja armeijankomentajien lisäksi. Kuolemantuomioitakin annettiin.

Tilanteen edelleen huonontuessa siviilit evakuoitiin rajan yli, ensin Uhtuan piiriin Konnussuon metsätyömaaalle ja sitten Kalevalan piiriin Kintismän erikoisasutuskeskukseen. Osa lähti vapaaehtoisesti, osa vietiin pakolla. Siviilivankien kohtaloita ovat neuvostoarkistojen pohjalta kuvanneet Seppo Kämäräisen lisäksi Sergei Verigin, Einar Laidinen ja Jussi Kämäräinen Talvisodan panttivangeissa.  Työkykyiset kävivät työssä ja saivat palkkaa, jolla saattoivat ostaa elintarvikkeita. Työkyvyttömille annettiin avustusta, joka ei kuitenkaan riittänyt hintoihin. Olosuhteet olivat vaikeat: ”Raskaat työolot ja ankea asuminen kylmissä ja täysissä parakeissa, alkeellinen hygienia, huono ruoka, aliravitsemus ja terveydenhuollon puuttuminen johtivat epidemioihin ja kuolemantapauksiin.” Kuten aina tällaisissa tapauksissa, kuolema niitti heikoimpia: vanhuksia ja lapsia. Se ei kuitenkaan ollut tarkoituksellista, vaan syynä oli pikemmin huono organisointi.

Rajan yli viedyistä juntusrantalaisista neuvostoviranomaiset kuulustelivat 25 ihmistä. Kuolemantuomion sai ja teloitetuksi joutui 14. Lisäksi annettiin vuosien leirituomiota. Kun Seppo Kämäräinen vain selostaa neuvostoarkistojen asiakirjoja mutta ei ota kantaa tuomioiden aiheellisuuteen, Verigin, Laidinen ja Jussi Kämäräinen sanovat suoraan, että syytteet olivat keksittyjä. Kymmenien kilometrien säteellä ei ollut mitään vakoiltavaa, ei sen enempää neuvostojoukkoja kuin aseteollisuutta, liikkumista oli rajoitettu, eikä tietoja ei olisi voinut välittää Suomeen, koska yhteyksiä ei ollut.

NKVD:n ajattelutapa oli toinen: ”Aiempi oleskelu Neuvostoliitossa ja paluu Suomeen, Neuvostoliitossa asuneet sukulaiset, Suomen armeijassa palvelleet sukulaiset ja kosketukset suojeluskuntaan tulkittiin ’yhteyksiksi Suomen tiedusteluelimiin’.” Samoin ”NKVD arvioi suomalaisia luokkaperiaatteen mukaan ja yhteiskunnallisen aseman perusteella.” Niinpä epäiltiin suurtilallisia, ” joilla oli ’suuret maatilat, 5-15 lehmää, monta hevosta ja paljon maata (127 hehtaaria) ja viiden huoneen talot’.” Mutta myös pikkutilallisia epäiltiin ”ulkomaisen tiedustelun asiamiehiksi”. NKVD:n perusteet olivat siten käytännössä samat kuin kotimaisissa puhdistuksissa ennen sotaa. Sama näkyy esimerkiksi asiakirjassa, jossa epäillään suomalaisten tahallaan jättäneet ihmisiä rintaman selustaan suorittamaan ”vakoilua, tihutöitä ja neuvostovastaista toimintaa, millä luodaan perustaa erilaisille vastavallankumouksellisille joukkioille ja tuholaistoiminnalle.”

Kyse oli myös erilaisesta kulttuurista. Neuvostoliittolaisessa ”kasvatuksessa esimerkillistä oli kollektiivisuus, rajaton luottamus Staliniin sekä uskollisuus bolsevistisille aatteille ja tunnuslauseille.” Lisäksi elettiin ”ilmapiirissä, jolle oli ominaista jatkuva epäluottamus ympäröiviä ihmisiä kohtaan ja pelko omasta turvallisuudesta.” Niinpä kun suomalaiset valittivat huonoista työoloista tai ruuasta tai ylipäätään lausuivat kielteisen mielipiteen Neuvostoliitosta, se tulkittiin ”neuvostovastaiseksi agitaatioksi”. ”Syytös oli järjetön, koska agitaatiolle ei ollut maaperää”: ei ollut ketä agitoida, koska ei ollut kontakteja paikalliseen väestöön.

Kolmikko kirjoittaa myös: ”Suojeluskuntalaisten ja vakoojien ’paljastaminen’ perustui ikivanhaan keinoon. Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuneet suomalaiset ilmiantoivat heitä.” ”Monesti ihmiset tällä tavoin pelastivat oman nahkansa ja toisinaan kostivat vanhoja kaunoja.”

Sodan jälkeen muutama halusi jäädä Neuvostoliittoon. Leirituomion saaneiden oli pakko jäädä.

Suomeen palasi kesäkuun alussa 257 suomussalmelaista, jotka koottiin karanteenileirille Paltamon Mieslahden kansanopistolle. Seppo Kämäräisen kertojat ymmärtävät, että karanteenileiri täisaunoineen oli välttämätön tartuntatautien estämiseksi. Samasta syystä miespuolisilta ajettiin tukka ja parta. Saunan ja puhtaiden vaatteiden jälkeen eräs kertoja alkoi ”tuntea ihmiseksi jälleen”. Toinen toteaa, että ”Meitä kohdeltiin ihmisinä”. (Seppo Kämäräisen molemmat teokset koostuvat useista minämuotoisista kertomuksista, jotka perustuvat arkistolähteisiin ja haastatteluihin. Aina ei selviä, kuka on kyseessä ja mikä on kirjan tekijän osuus.)

Sitten alkoivat kuulemiset ja kuulustelut, joita seurasivat pidätykset. Heikkisen ja Lackmannin teoksesta käy ilmi, että raskauttavia tietoja ei saatu vain niiltä, jotka kertoivat muiden toiminnasta puhuen ”ryssän agenteista, joilla he tarkoittivat ylipäänsä venäläisten esikunnassa käyneitä, venäläisiltä määräyksiä ottaneita tai venäläisten kanssa veljeilleitä henkilöitä.” Vaikka monet puolustautuivat vetoamalla olosuhteisiin, oli niitäkin, jotka rangaistusuhan huomioon ottaen hämmästyttävän avomielisesti ”myönsivätkin olleensa mielihyvin puna-armeijan kanssa yhteistyössä ja olevansa vakaumuksellisia kommunisteja.”

Hyrynsalmella pidetyssä oikeudenkäynnissä kuritushuone- tai vankeustuomion sai 27, joista yksi oli nainen. 23 sai syytteen liittymisestä Suomen kansanarmeijaan, siis vihollisen armeijaan, ja heistä kymmentä syytettiin myös muusta maanpetoksellisesta toiminnasta, mikä tarkoitti joko vihollisen oppaana oloa toimimista tai aseiden keräämistä ja niiden luovuttamista viholliselle. Vain yksi oli ase kädessä osallistunut toimintaan siitä, että hän oli ase kädessä taistellut suomalaisia vastaan. Samoin yksi tuomittiin vakoilusta vihollisen hyväksi. Muu maanpetoksellinen toiminta tarkoitti myyjänä toimimista puna-armeijan perustamassa kaupassa ja propagandalehdyköiden allekirjoittamista.

Toimimisesta Ruhtinaansalmen toimeenpanevan jäsenenä saivat syytteen kolme miestä ja ainoa nainen.

Seppo Kämäräisen mielestä suomalainen yhteiskunta osoitti toimivuutensa poikkeusoloissa: ”Vaikka sotatilanne oli joko meneillään tai juuri päättynyt, yhteistoiminnasta syytetyt saivat puolueettoman oikeudenkäynnin. – – Merkille pantavaa on, miten nopeasti tuomiot tulivat. Kaikesta näkyy, että laillisuuteen ainakin pyrittiin.” Tosin Hyrynsalmen oikeudenkäynnissä vaikutti ”tietynlainen läheisyys” eli henkilön tunnettu vasemmistolainen menneisyys kovensi tuomiota, mutta hovioikeus otti asiat asioina ja lievensi joitakin tuomioita parilla vuodella.

Heikkinen ja Lackman huomauttavat kuitenkin, ettei oikeudessa otettu huomioon lieventävänä tekijänä, että suomussalmelaiset olisi saatu uskomaan, että järjestelmä ja hallitus oli pysyvästi muuttunut ja sama koskisi pian koko Suomea. Tämä motivoi suomussalmelaisia suostumaan avustajiksi puna-armeijan tiedustelutoiminnassa ja liittymään Kuusisen kansanarmeijaan. Vaikka kyseessä olivat Suomen lain mukaan rangaistavat teot, ei rangaistusta osatt noissa oloissa pelätä. Ja koska tietoja ulkomaailmasta ei saatu, oli niidenkin, jotka eivät olleet ideologisesti neuvostojärjestelmän kannattajia, ”oman etunsa vuoksi annettava uudelle järjestelmälle velkasitoumus, joka takaisi koskemattomuuden tulevaisuudessa.”

Lopulliset tuomiot olivat yleensä 7-8 vuotta, yhdellä 11 tai yhdellä 12 vuotta. Lisäksi kansalaisoikeus otettiin tuomion jälkeen pois 10-15  vuodeksi. Ainoa nainen sai vähän lievemmän tuomiot kuin miehet vastaavista rikoksista, joita olivat toimiminen  toimenpanevan komitean sihteerinä, suojeluskuntalaisten paljastaminen viholliselle, lentolehtisten allekirjoittaminen ja suomalaisten houkutteleminen vihollisen sotilasyksikköön.

Toisesta suuresta vihollisen valtaan joutuneesta siviilijoukosta, Laatokan Karjalan Suojärveltä ja Salmista, tuomittiin Ari Haasion ja Erkki Hujasen Tasavallan panttivankien mukaan vain neljä. Yksi heistä tunnusti ennen palautusta saaneensa ja hyväksyneensä vakoilutehtävän suorittamisen Suomessa. Kun palautettuja aikuisia oli Suojärvellä ja Salmissa 839, tuomittuja oli häviävän vähän. Sen sijaan 27 tuomittua on Suomussalmen 167 palautetusta aikuisesta peräti 16 prosenttia.

Luvuissa ei ole otettu huomioon Neuvostoliittoon jääneitä, joita Suojärvellä oli enemmän. Tämä ei kuitenkaan olennaisesti muuta sitä, että Suomussalmi näyttää olleen Suojärveä ja Salmia huomattavasti neuvostomyönteisempi ja siksi myös yhteistyöhaluisempi paikkakunta.

Syynä Verigin, Laidinen ja Jussi Kämäräinen pitävät Suomussalmen taloudellista ja poliittista tilannetta. Pääelinkeino oli maa- ja metsätalous. Tilojen pienuuden takia metsätyöt olivat tarpeellinen lisäansio, mutta palkat olivat huonot, mitä pidettiin epäoikeudenmukaisena. ”Tämä lisäsi vihamielisyyttä rikkaita kohtaan ja voimisti sosialistisia aatteita.” Lisäksi Ruhtinaansalmi oli ollut tärkeä tukikohta Neuvostoliittoon loikanneille, joita paikkakuntalaiset olivat auttaneet.

Tietoja

Tietoja elokuvasta Elonetissä, Ylen sivulla ja Wikipediassa

Elonetin juoniselostus perustuu Suomen kansallisfilmografian 8. osaan. Se sisältää virheellisen tiedon, että kahdeksan suomussalmelaisista olisi teloitettu talvisodan jälkeen.

Muuta

Olen aiemmin käsitellyt blogissa Anu Kaipaisen Suomussalmen taisteluja käsittelevää romaania Vierus verta täynnä, jossa esiintyy Antti Huuskonen.

Olen kirjottanut blogissa Heikki Turusen romaaneista Kuokka ja kannel ja Vinoristin kansa, joka käsittelevät Suojärven Hyrsylänmutkan asukkaiden kokemuksia talvisodan aikana ensin puna-armeijan miehityksessä ja sitten vankileirillä Neuvostoliitossa. Jälkimmäisen artikkelin lopussa käsittelen sitä, miten suojärveläisten siviilivankien kokemukset tutkimuksen perusteella eroavat suomussalmelaisten vastaavista.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Heikkinen, Reijo & Lackman, Matti: Korpikansan kintereillä. Kainuun työväenliikkeen historia. Kainuun työväenliikkeen historiatoimikunta 1986.

Jussila, Osmo: Terijoen hallitus 1939-40. WSOY 1985.

Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2012.

Kämäräinen, Seppo: Talvisodan katkera jälkinäytös. Suomussalmen siviilisotavankien karanteeni ja tuomiot. Myllylahti 2012.

Kämäräinen, Seppo: Talvisodan toiset kasvot. Rajan kansa pystykorvakiväärin ja rotanhäntäpistimen välissä. Myllylahti 2011.

Martikainen, Tyyne: Talvisodan evakot ja siviilisotavangit – äidit ja lapset sodan kurimuksessa. Fenix-kustantamo 2000.

Verigin, Sergei & Laidinen, Einar & Kämäräinen, Jussi: Talvisodan panttivangit. Internoidut suomalaiset Neuvosto-Karjalan piirin alueella vuosien 1939-1940 talvisodan aikana. Täydennetty suomennos Petroskoin valtion yliopiston vuonna 2004 julkaisemasta teoksesta. Suom Rudolf Säykiäinen & Johan Beckman. Johan Beckman Institute 2006.

Kaarlo Isotalo: Maattoman miehen talvisota

Talvisotaromaanien klisee on kommunisti, joka kokee ideologisen kääntymyksen. Myös Kaarlo Isotalon romanissa Maattoman miehen talvisodassa Neuvostoliiton hyökkäys järkyttää naapurimaan rauhantahtoon uskovat. Ideologiaansa he eivät kuitenkaan muuta, sillä se perustuu suomalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen.

Maattoman miehen talvisodan (1972) minäkertoja on Kalle Närhi. Hän kertoo isänsä olevan entinen maanviljelijä. Ilmeisesti tämä on menettänyt maatilansa velkojen takia pakkohuutokaupassa 30-luvun alun laman aikana.

Romaanin ideologinen lähtökohta käy ilmi jo alussa, kun kuvataan kahta taloa. Toisen talo, jonka tornissa liehuu siniristilippu, tekee Närheen ”pelottavan, jotenkin pois työntävän vaikutuksen”. Talon pihalla harjoittelevat suojeluskuntalaiset. Toisen talon ikkunat ja ovi on suljettu: ”Sanottiin että Kruununmakasiinissa oli vuonna kahdeksantoista teloitettu satoja.”

Työväen olot ankarat vielä 30-luvun lopussa

Kaupunki on Raahe, jossa on kaksi suurta työnantajaa. Sahalla ei kysytä työtekijän menneisyyttä, mutta se palkkaa lähinnä naisia, joille voi maksaa pienempää palkkaa kuin miehille. Konepajalla ei sallita mitään punaisuutta. Pienessä kaupungissa tiedetään sukulaisetkin: kummalla puolella isä on ollut 1918, ja onko joku sukulainen kadonnut itärajan taakse. Poikkeus tehdään, jos liittyy suojeluskuntaan.

Vanhempi mies Ville Orava opettaa nuotiolla kapitalismin käytäntöjä: ”Nämäkin puut, kyllä nämä ovat ryöstötavaraa. Nehän maksavat talollisille mitä tykkäävät. Viisitoista prosenttia kaiken lisäksi pitää antaa ilmaiseksi.” Myös työntekijöille maksetaan puukuutiosta, jossa metri on itse asiassa metri viisitoista senttiä. Tästä ”rosvonmitasta” kerrotaan myös Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Vaistonvarainen ja katkera Berta manaa kostoa: ”Parempi olisi jos ryssät tulisivat ja hirttäisivät tuollaiset kyrvät …”, mutta ideologisesti tietoinen Orava oikoo: ”Ei hyvä tyttö, ei neuvostoihminen ketään hirtä.” Ryssittelyä ei ole syytä käyttää.

Yritetään pitää kokous, mutta poliisi keskeyttää sen. Muut pidätetyt palavat, mutta Orava katoaa ja uskotaan, että hänet on murhattu.

Uudeksi laitavasemmiston edustajaksi tulee Lauri Siuvatti. Tämän isä on poliittisena vankina Tammisaaressa, minkä takia pojan koulunkäynti on päättynyt keskikouluun. Siuvatti on Närheä vähän vanhempi, mutta paljon tätä edellä tiedoissa ja tietoisuudessa. Hän tekee ”teräviä huomautuksia Hitlerin Euroopan herruussuunnitelmista” ja arvostelee Tanneria porvariston syötiksi.

Tapahtuma-aika on talvi 1938-9, jolloin pula-aika on takana ja maassa on punamultahallitus. Silti työtä on vaikea saada, Pihkalan rikkurikaarti toimii, ja mielipiteitä valvotaan tarkasti.

Siuvatti ei usko suomalaisten kommunistien kuolleen Stalinin vainoissa

Keväällä Närhi ja Siuvatti pääsevät Oulussa töihin helsinkiläiseen rakennusliikkeeseen, jonka mestarit ovat ”hurriporvareita” etelästä ja ottavat työhön poliittisista mielipiteistä riippumatta. Sosiaalidemokraattiset raudoittajat ”pelkäsivät kahta vihollista: kommunisteja ja fasisteja”. Siuvatti taas uskoo: ”Sotaa ei tule. Stalin on siksi viisas, että teki mieluimmin sopimuksen Hitlerin kanssa, kuin rupesi teurastuttamaan viatonta kansaa.”

Sen sijaan ”Noorsdröm piti Stalinia täysverisenä itämaisena despoottina ja julmana tunnottomana murhaajana”. Hänen Pohjanmaalta Kanadaan muuttaneet sukulaisensa on houkuteltu Venäjälle ja tapettu siellä. Siuvatti leimaa tiedot ”porvarin valeeksi”, mutta Noorsdröm luettelee nimeltä muitakin Neuvostoliitossa teloitettuja suomalaisia. Siuvatti kutsuu heitä ”kätyreiksi”, mutta Noorsdröm pitää päänsä: ”Ei kuin parhaimmistoa. Rehellisiä kommunisteja.”

Yleensä Närhi vain selostaa keskusteluja omaa kantaansa kertomatta. Siitä, että hän ystävystyy Siuvatin kanssa, voi toki päätellä, että hän ainakin osittain yhtyy tämän mielipiteisiin.

Siuvatti ja Lommi uskovat Neuvostoliiton rauhantahtoon

Syksyllä 1939 Siuvatti ja Närhi aloittavat asevelvollisuuden suorittamisen Kuopiossa. Siuvatin lukeneisuudesta kertoo, että hänen mielestään koulutus on samalaista kuin Pentti Haanpään Kentässä ja kasarmissa.

Lommi, jonka veli on Venäjällä, luottaa Neuvostoliiton rauhantahtoon. Poikkeuksellisesti Närhi liittyy keskusteluun kysymällä: ”Entäs Puola. Ja Viro ja Latvia”, jolloin Siuvatti valistaa, että ”se on eri asia”.

”Helsingin poika” uskoo, että sodan sattuessa Suomea ei jätetä yksin: ”Ranska varmasti sanoo sanansa. Ja Ruotsissa on tavaraa, siellä on maailman parhaat asetehtaat.” Sen sijaan Lommi ei usko Suomen saavan apua kummaltakaan, mutta ei hän usko sotaankaan: ”Venäläiset … Ei, miten ne vois. Punaiselta Neuvostoliitolta me olemme saaneet itsenäisyyden. Se on Leninin antama.” Siuvatti oikoo: ”Ei Lenin tarkoittanut valtaa annettavaksi lahtareille”.

Kun kasarmilla annetaan lukea myös vasemmistolehtiä, Siuvatti epäilee: ”Jotakin on tekeillä, mutta ei sotaa. En minä usko sotaan, nehän tappaisivat meidät kuin russakat.” Ilmeisesti Siuvatti tarkoittaa, etteivät Suomen hallitus ole niin hullu, että antaa tilanteen mennä sotaan, koska taistelu olisi maiden kokoeron takia toivoton.

Uutinen sodan alkamisesta hiljentää porukan. Kommentit ovat pelkästään toteavia: ”Se on sitten kohta menoa.”

Talonpoikien ja työläisten poikien erilainen menneisyys

Sodan sytyttyä asevelvolliset viedään junalla Kuopiosta Kontiomäen kautta Oulun ja sieltä Kemiin. Siellä majoitutaan ja kootaan uudet yksiköt, joissa on sekaisin vanhaa ja nuorempaa ikäluokkaa, jaetaan varusteet, saadaan uudet upseerit ja jaetaan henkilökohtaiset aseet ja niihin ammukset. Närhi, Siuvatti ja Lommi kuuluvat konekiväärimiehiin. Oulusta lähdetään Kontiomäen kautta Hyrynsalmelle.

Sodan kuvauksessa ei sinänsä ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Siksi keskityn tässä niihin asioihin, joita on harvemmin käsitelty tai joita Isotalo käsittelee poikkeavalla tavalla.

Kun puhutaan Suomussalmen poltetusta kirkonkylästä, käy ensi kertaa ilmi, että komppaniassa on ”kahdenlaista ilmaa”. Toisaalta on ”perinteellisen, vakaan uskonnollisen kasvatuksen” saaneita talonpoikien poikia, toisaalta tehdastyöläisten jälkeläisiä, ”jotka olivat jo omin silmin nähneet ja kokeneet isänmaan nurjat puolet, sen maan, jota olimme puolustamassa.”

Jälkimmäisten sodanaikaista ajatusmaailmaa Närhi kuvaa suoraan arvostellen me-muodossa: ”moni meistä katseli ja muisteli menneitä vuosiaan valheellisten silmälasien läpi. Emme halunneet muistella kokemiamme kovia päiviä. Puheemme tuntui aika ajoin sellaiselta, että me todella omistimme tämän maan. Olimme puolustamassa ’kotia, uskontoa ja isänmaata’.”

Kun komppania talvisodan loppuvaiheessa siirretään Laatokan Karjalaan, yhteiset kokemukset ovat tavalliseen tapaan hitsanneet yhteen: ”Huomasimme sen jokainen, että olimme tulleet toisillemme läheisemmiksi. Kaikki tölväisyt, leikillisetkin ja hermostuksissa tapahtuneet ärähtelyt olivat jääneet pois.”

Rohkeus riittää nyt myös siihen, että pelko voidaan tunnustaa toiselle.

Vänrikki alkaa luottaa oma-aloitteeseen sotilaaseen

Hyrynsalmella joukkoon liittyy vanhempaan ikäluokkaan kuuluva Romppainen. Tällä ei ole sotakokemusta, mutta ”kylmä ja selkeää havaintokyky”. Kun joukkueenjohtaja, vänrikki Uusiluoma määrää aseman, Romppainen kysyy, miksi juuri siihen, eikä vänrikki osaa selittää.

Muutenkaan he eivät tulee toimeen: Uusiluoma kieltää seudut tuntevaa Romppaista antamasta muille tietoja maastosta, ilmeisesti epäillen että nämä välittäisivät tiedot viholliselle. Sen jälkeen vänrikin ja Romppaisen välillä on ”muuri. Ei aivan puhumaton mutta kuitenkin kuilu.”

Kun vangiksi saadaan puna-armeijan partio, jossa on pari suomea puhuvaa, Uusiluoma aikoo lyödä toista sotilasta, mutta tämä ehtii väistää. Romppainen kiroaa: ”Ja perkele, tässä pirtissä et hakkaa ketään. Et vankeja etkä muita”.

Ennen pitkää yhteys ”herran” ja ”jätkän” välillä kuitenkin syntyy. Uusiluoma alkaa sinutella Romppaista ja kertoa suoraan, mitä tulee tapahtumaan. Romppainen taas hyväksyy vaikeatkin tehtävät: tärkeintä on, ”kun sen tietää”.

Myöhemmin Laatokan Karjalassa asiantuntemusta arvostetaan arvoasemasta välittämättä. Kun komppanianpäällikkö näyttää Uusiluomalle karttaa eikä asia ei selviä, Romppainen kutsutaan paikalle. Tämä ymmärtää heti tilanteen ja laatii suunnitelman, joka perustuu siihen, että ”jos [puna-armeijalaisilla] vähänkin järkisyyt pelaavat”.

Aivan sodan lopussa tilanne on niin vaikea, että Uusiluoman mielestä on vaihdettava paikkaa, mutta kun Romppaisen mielestä nykyisessä kannattaa pysyä, Uusiluoma suostuu muitta mutkitta: ”Sunhan se on asias”.

Uusiluoman ja Romppaisen suhde on kuin malliesimerkki Jussi Jalosen tutkimuksesta Summan tarina. Auktoriteetti ei sodassa perustukaan asemaan vaan asiantuntemukseen. Upseeri luopuu komentamisesta ja alkaa luottaa miehiinsä, kun havaitsee, että näiden oma-aloitteisuus tuottaa paremman tuloksen kuin pelkkä käskyjen seuraaminen.

Teemaa on sinänsä kuvattu fiktiossa muutenkin, mutta Isotalon romaanissa korostuu toisaalta se, että vänrikki epäilee alkuun miestensä poliittista luotettavuutta, toisaalta Uusiluoman ja Romppaisen erilainen suhde viholliseen.

Puna-armeijalaiset ja loikkarit

Puna-armeijalaisia kuvataan romaanissa harvinaisen paljon. Osa antautuu helposti: ”Kiväärimiehet kokosivat vankiporukoita, useimmat olivat ilman asetta. Ja joilla oli ase, he nakkasivat sen hankeen, kun näkivät, että suomalaiset lähestyivät.”

Vangeilla on huonot varusteet, joista on aiheutunut paleltumisvammoja.

Toisaalta kun joku epäilee puna-armeijalaisten moraalin pettäneen sillä perusteella, että motissa ollaan hiljaa, toinen osaa tulkita asian paremmin: ”Siinäpä se. Niillä on viimeiset hetket, eivätkä ne ole niin saatanan tyhmiä ole, etteikö ne sitä tietäisi. Ja kun ei muuta mahdollisuutta ole kuin kuolla taikka päästä pakoon … ne yrittää!”

Partioissa on suomalaisia loikkareita. Suurin osa sotilaista ei tiedä loikkareista mitään tai ei ainakaan sitä mitä kertoja ystävineen: loikkaukseen oli pakottanut taloudellinen tilanne. Suojeluskorpraali Mantereen mielestä ”nämä saatanat” ovat ”pahempia kuin ryssät”. Sen sijaan Romppaisen mielestä ”Kaikkein vittumaisimpia ovat nuo rajantakaa tulleet. Ne ovat niitä pakolaisia. Jokaisen päälle ovat kantelemassa. Kuuluvat järestään suojeluskuntaan…”

Romppainen ei kerro poliittisia mielipiteitään julkisesti, mikä on sodan aikana ymmärrettävää. Selväksi tulee kuitenkin, ettei hän ole ”valkoisen Suomen” kannattaja.

Kommunisti masentuu mutta ei luovu aatteestaan

Sotasaaliiksi saatuja kirjoja ja karttoja katsellessaan Siuvatti sanoo, että ”vituiksi on mennyt koko vapaussota”. Ilmaisu on monimielinen: vapaussotahan on valkoisten termi vuoden 1918 sodasta, mutta Neuvostoliittokin julisti talvisodassa, että puna-armeijan aikomuksena oli vapauttaa Suomi.

Sekä Siuvatti että Lommi eivät usko mitä tahansa. Neuvostoliiton propagandaa kumpikin pitää huonona. Kun radiosta kuullaan ”Juntusrannan hallituksen” ministerit, Lommi kommentoi: ”En minä olisi uskonut, että ne [venäläiset] noin helvetin älyttömiä ovat.”

Siuvatti arvostelee myös vihollisen radiolähetysten häirintää: ”Antaisivat saatanoitten paasata, hallaahan se heille tekisi, kun suomalaiset kuulisivat, kuinka pimeitä heidän tietonsa ovat.”

Närhi vaistoaa, että sodan alussa Siuvatti ja Lommi ”olivat jotenkin henkisesti hajallaan”. Vähän aikaa nämä jopa puhuvat toisilleen vain Närhen välityksellä. ”Sanoin joskus oman mielipiteeni, se avasi Siuvattia, hän sai luonnollisuutensa takaisin, rupesi meidän kolmisin ollessamme arvailemaan Hitlerin ja Stalinin liittoa. Arvuutti itselleen, mihin helvettiin tämä päättyy.”

Toisin kuin fiktion monet stereotyyppiset kommunistit, jotka kääntävät totaalisesti kelkkansa, Siuvatti ja Lommi eivät luovu aatteestaan. Toisaalta Lommi suuttuu, kun häntä kutsutaan ”ryssäksi”: ”- …ja perkele, sinä et minua ryssittele!”

Kun Siuvatti lopussa kaatuu, Lommi kommentoi ironisesti: ”Joo, isänmaa otti kasvattinsa, saatana … uskonnon ja isänmaan …” Kumpikin on sotinut siinä missä muutkin, mutta se ei merkitse, että he hyväksyisivät virallisen ideologian.

Renki Viitala, aseeton Paunu ja hevosia säälivä Kurtti

Junamatkalla Laatokan Karjalaan tututustaan uusiin miehiin, joista osa on ollut mukana jo Raatteella.

Viitala lupaa tehdä ”mitä vaan ja missä vaan, jos saan jonkinlaisen korvauksen”. Muiden ihmetellessä puhetta korvauksesta Viitala kertoo olleensa ”trenki”: ”ei renkillä ole edes koiran arvoa”.  Osoittelevasti Viitala on kotoisin Pohjanmaalta. Viitalaa huonosti kohteleva isäntä pitää luultavasti itseään isänmaallisena miehenä.

Närhen mieleen tulee ”sota, jota käymme lehtikirjoitusten mukaan ’yksityisen omistuksen’ suojelemiseksi’.” Viitalalla on kuitenkin niin kehnot vaatteet, että hän paleltuu heti alkuun ja patistetaan sairaalaan.

Toinen uusi mies on Paunu, joka palvelee aseettomana uskonnollisen vakaumuksensa takia. Siitä hän kertoo: ”Ei saa ajatella taikka täytyy ajatella perusteellisesti” ja selittää: ”Ajatella voi aina. Eläminen on niin ja niin. Tämä maallinen elämä”, ”Ihminen on ikuinen olento. Jumalan luoma olento. Elävä sielu.”

Paunu myöntää pelkäävänsä, mutta ei kuolemaa. Hän vakuuttaa, ettei tapa ketään, vaikka hänet tapettaisiin. Kun toiset pitävät häntä hulluna, hän vastaa rauhallisesti: ”Voin olla. Ihmisten silmissä.”

Paunusta tulee lääkintämies, joka haluaa hakea haavoittuneet vaarallisestakin paikasta: ”Eihän niitä tuonnekaan voi jättää kuolemaan”. Vaikka Romppainen ei anna lupaa omalta lohkolta, Paunu vain lähtee.

Paunu myös tuo majapaikkaan miehiä, joissa on sikotauti tai jotka ovat paleltuneet. Paunun myötätuntoon liittyy lyhytnäköisyys: hän ei joko tiedä tai ei välitä, että tartuntatautiin sairastuneiden tuominen samaan tilaan terveiden kanssa aiheuttaa tartuntavaaran.

Lääkintähuoltoa on tuskin koskaan kuvattu armottomammin kuin Paunun kertomuksessa: ”Haavoittuneet ja sairaat saavat virua ja paleltua JSP:llä. Lääkäri on menettänyt hermonsa …” Romppainen kommentoi: ”Ettei ne saatanat saa sanaa suustaan. Voi helvetti! Ei sitä jätkäpojalla näy olevan koirankaan arvoa. Meinaako ne meidät tapattaa tänne kuin metsäluteet.” Sellaisesta tuskin on kyse vaan pikemmin resurssien puutteesta, mutta ilmeisesti rauhanajan kokemusten takia Romppainen tuntee ylempiä kohtaan syvää epäluottamusta.

Jo Hyrynsalmella taistellutta Kurttia säälittävät eniten hevoset: ”Kyllä ihminen itsensä suojaa mutta hevoset …” Kurtti lähtee lopettamaan haavoittuneita hevosia, vaikka Romppainen yrittää estää häntä.

Samoin kuin Paunun tapauksessa, Romppainen ajattelee asiaa järjen kannalta: henkeä ei kannata vaarantaa turhaan.

Paunun, Lommin ja Romppaisen poliittinen ero näkyy seuraavasta keskustelussa. Kun Paunu kysyy: ”Milloin tämä loppuu?”, Lommi vastaa: ”Kysy niiltä, jotka ovat tämän aloittaneetkin”. Paunu jatkaa kysymällä: ”Kuka tämän aloitti?” Romppainen kommentoi: ”Kyllä kai se teidän on turha pohtia, kuka tämän aloitti”, mutta Lommi vastaa: ”Ei minusta”.

Huolimatta kaikesta kriittisyydestään ”valkoista Suomea” kohtaan Romppainen ei siis ole sillä tavoin ideologinen kuin Lommi. Tämän kysymys ”Kuka tämän aloitti?” tuskin tarkoittaan vain sitä, kumpi on hyökkääjä, vaan sodan syitä laajemminkin.

Samaa kansaa – silti menneisyys ei häviä

Romaanin lopussa Närhi haavoittuu ja on JSP:llä, kun radiosta kuullaan, että suomalainen valtuuskunta on matkustanut Moskovaan. Kun minäkertoja odottaa linja-autoa, hän kuulee, että Uusiluomakin on samassa tilanteessa.

Aiemmassa kohtauksessa mennyt siviilielämä ”muistui nyt lämpimän turvalliselta. [- – -] Epämiellyttävät kokemukset tuntuivat kovin heppoisilta. Ajattelin kuunnellessani pakkasen narskunnasta lähteviä ääniä, miten ymmärrettävää oli lausuma ’me kaikki samaa kansaa’.

Kuinka muuten voisi ollakaan?”

Toisaalta 30-luvun kovat kokemukset eivät ole talvisodan vaikutuksesta suinkaan nollautuneet Närhen mielessä: ”Silmieni edessä oli kuin vaaka, sen toisessa päässä olivat suojeluskuntalaiset kivääreineen ja toisessa kupissa köyhäinhoidon, nälkäiset jonot ja työläisiä jahtaavat ohranat vihaisine koirineen. Minun oli väkisinkin ajateltava kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat luottaneet Neuvostoliiton sosialismiin. Ajattelin parkkuutyömaan vanhaa miestä, Ville Oravaa … Ajattelin miestä, joka kuori jäisiä pöllejä lapsineen … Miksei heillä olisi oikeus odottaa elämältä muutakin kuin nälkää. Alituista turvattomuutta. Miksi he eivät uskoisi niitä puheita, joita heille oli vuosikausia puhuttu?”

Huomionarvoista on, että Närhi puhuu nyt ”heistä” eikä ”meistä”, ja näin erottaa itsensä pikemmin tarkkailijaksi kuin samastuu Oravan ideologiaan.

Kirjailijasta

Kaarlo Isotalo syntyi 1918 Pyhäjoella. Isä oli maanviljelijä. Isotalo kävi kansakoulun ja opiskeli myöhemmin työväenopistossa. Sodan jälkeen hän työskenteli muun muassa hitsaajana, veturinlämmittäjänä ja telakkatyöläisenä, kunnes 1960 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Hän kuului jäsenenä kirjailijaryhmä Kiilaan ja esiintyi myös lausujana ja näyttelijänä.

Isotalo asui Oulussa ja Raahessa ja vuodesta 1945 lähtien Turussa. Hän kuoli 1989.

Pekka Tarkka luonnehtii Suomalaisissa nykykirjailijoissa Isotaloa ”kollektiivisten paineiden ja yksilön hädän kertojaksi”: ”Epätasaisessa tuotannossaan hän on yltänyt tuloksiin nimenomaan yhteisön häiriötilojen ja ahdistuneen, estyneen ihmistyypin kuvaajana.”

Isotalo julkaisi esikoisrunokokoelmansa Yli karikon 1950 ja esikoisromaaninsa Telakka 1960. Romaani Maa repeää (1962) sijoittuu 30-luvun talouspulan ja lapuanliikkeen vuosiin. Loikkarit (1969) kertoi Neuvostoliiton loikanneista nuorukaisista. (1969). Sotaa kuvaavat dokumenttiteos He vetivät Hitlerin vankkureita (1966) ja romaani Maattoman miehen talvisota (1972).

Kirjallisuuutta:

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Tarkka, Pekka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Tammi 1968.

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy, Angelan sota, Angela ja rakkaus

Jörn Donnerin romaaneissa Nyt sinun täytyy, Angelan sota ja Angela ja rakkaus Angela kokeilee elämän vaihtoehtoja solmimalla suhteen kolmeen mieheen, joista yksi on saksalainen sotilas.

Donnerin 11-osainen romaanisarja kertoo suomenruotsalaisesta Andersin suvusta. Teollistumisen alkuaikoina suvun kantaisä perusti yrityksen, josta on kehittynyt menestyvä puunjalostus- ja konepajateollisuusyhtiö Yhtynyt metalli. 1800-luvun jälkipuoliskolla suku edusti muutosta, mutta itsenäisyyden aikana perilliset puolustavat etuoikeutettua asemaansa.

Alkuosien kolmesta päähenkilöstä kaksi ovat Angela Anders ja Gabriel Berggren. Molempien etunimiin sisältyy raamatullinen viittaus: Angela merkitsee enkeliä, ja Gabriel on saanut nimensä enkeliltä, joka ilmoitti Neitsyt Marialle Jeesuksen syntymästä.

Viimeinen rauhan kesä

Sarjan ensimmäinen osa Nyt sinun täytyy (1974) tapahtuu 1939. Myöhempi painos ilmestyikin kuvaavalla nimellä Viimeinen kesä.

Yhtynyttä metallia johtaa perustajan poika, sarjassa pelkätään Vuorineuvokseksi kutsuttu Erik Anders. 30-luvun lopussa yhtiö myy valtiolle aseita monopolitilanteessa, jossa se voi sanella hinnan. Jo tässä romaanissa ennakoidaan tulevaa konsensusta: yhteiskunnan ja suuryhtiöiden liittoa, jossa ”yhteiskunnan tehtävä olisi pitää huoli siitä, että työntekijöitten palkkavaatimukset eivät ylittäisi yhtiöitten kantokykyä”. Omistajien omaisuus kasvaa, mutta he eivät voi enää elää pelkästään omaisuutensa tuotolla.

Insinööri Gabriel Berggren edustaa uutta vaihetta, ammattijohtajuutta. Hän on nousukas, joka vuonna 1918 taisteli punaisten puolella mutta myöhemmin pyrkiessään ”ensi sijassa hankkimaan jalansijaa jolta ponnistaa”  kielsi totaalisti menneisyytensä.

Gabriel on valmis tekemään kaiken mitä yhtiön etu vaatii. Vaikka hän ei viihdy Natsi-Saksassa, hän toteaa että ”minä en ole poliitikko, vaan tekniikan mies”. Hän näyttää olevan mies vailla ominaisuuksia ja mielipiteitä.

Gabriel on nainut Vuorineuvoksen sisaren Karinin, ja yläluokkainen vaimo huolehtii miehensä aineellisista tarpeista. Seksiä ja romantiikkaa tarjoaa parikymmentä vuotta nuorempi rakastajatar Angela, Karinin sisarentytär.

Angela kyllästyy salailuun ja siihen, ettei suhde johda mihinkään. Hän eroaa Gabrielista ja aloittaa suhteen yhtiön lakimiehen Bengt Granbergin kanssa.

Vuorineuvos erottaa Bengtin, koska tämä on sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Myöhemmin sarjassa nähdään, että Vuorineuvoksessa on tarpeeksi älyä ja opportunismia, jotta hän kykenee ketterästi muuttamaan kurssia, kun aika niin vaatii.

Yllättäen sovinnaiselta ”yhtiön mieheltä” vaikuttava Gabriel tekee rohkean ratkaisun eroamalla Karinista, vaikka päätös voi vaarantaa hänen uransa eikä hänellä ole mitään varmuutta siitä, mitä Angela aikoo.

Väliin tulee kuitenkin talvisota. Angela ehdottaa Gabrielille pakoa jonnekin kauas, jossa he saisivat nauttia onnestaan kahden kesken.

Gabriel kieltäytyy perustellen: minä olen tämän yhtiön johtaja. Valmistamme maan kannalta elintärkeitä tuotteita. Ellen minä pysy täällä, näitä tavaroita ei ehkä saada valmiiksi yhtä paljon. [- – -] Voin sanoa, että tällä hetkellä mikään ei ole sen tärkeämpää. [- – -] Ja vastaus on niin typerä, että saat nauraa, jos haluat. Teen tämän Suomen takia. [- – -] en lähde tästä huoneesta enkä tästä maasta enkä uhraa aikaa yksityisille ongelmilleni, sillä sellaisia minulla ei ole. Olen vapaa, mutta eri tavalla kuin sinä luulet.”

Angela linkoaa Gabrielille syytöksen: ”Sinä sanoit kerran olevasi vapaa. Mutta joka kerran, kun saat valita vapauden ja paikoillesi jäämisen välillä sinä jäät.”

Ennen sotaa Gabriel miettii itsensä ja muiden olevan ”Sidottuja maahansa ja sattumaan, joka oli toisen käsissä”.  Loppujen lopuksi Gabrielilla on sittenkin aatteita ja moraalia, joihin hän toimintansa perustaa: sen jälkeen kun hän oli nähnyt saksalaisten valtaavan Helsingin vuonna 1918, hän ei halua toista kertaa kokea,  ”kun vieraat joukot pitävät täällä paraatia”.

Vuorineuvos toteaa ennen talvisotaa: ”Me tiedämme perin vähän Suomen kohtalosta, maailman kohtalosta emme mitään. Meidän kenttämme on Yhtynyt Metalli.” Gabriel keskittyy tekemään sen mitä hän voi tehdä: huolehtimaan yhtiöstä, jotta muut suvun jäsenet voivat tehdä mitä haluavat.

Kun yksityiselämän päätöksiä lykkää, oikea hetki menee ohi

Sarjan toinen osa ilmestyi 1976 suomeksi nimellä Angela, mutta käytän siitä myöhempien painosten nimeä Angelan sota.

Teos alkaa loppuvuodesta 1943. Angela on 27-vuotias ja työskentelee lääkintälottana sotasairaalassa napapiirillä.

49-vuotias Gabriel johtaa Yhtynyttä metallia, jolla on tärkeä osuus sotateollisuudessa. 70-vuotias Vuorineuvos on valtion palveluksessa mutta voi samalla edistää yhtiönsä etua. Angelan rakastaja Bengt on rintamalla komppanianpäällikkönä.

Angelan edellä kerrottu halu paeta talvisodan alussa Gabrielin kanssa kahdenkeskiseen onnelaan tuntuu naiivilta, mutta myöhemmin hänen syytöksensä, miten miehet voivat pukeutumalla univormuun ”lykätä kaiken yksityiselämään liittyvän tuonnemmaksi”, alkaa tuntua ymmärrettävämmältä.

Kun aina tuntuu olevan jotain tärkeämpää kuin yksityiselämä, päivät, viikot ja kuukaudet ovat kuluneet, kunnes vihdoin on mennyt vuosia. Kesällä 1940 Bengt ja Angela ovat olleet läheisiä, mutta Angela on lykännyt sitoutumista ja lapsen hankkimista epävarman poliittisen tilanteen takia. ”Mutta elämä ei odota.” Oikea hetki on mennyt ohi eikä se enää palaa.

Angelan ja saksalaisen Thomasin suhde – aseveljeyden ja sen loppumisen symboli

Sairaalaan tulee potilaaksi saksalainen kapteeni Thomas Schmidt. Thomas on osaksi menettänyt muistinsa – tosin ei ole varmaa, teeskenteleekö hän vai haluaako hän torjua jotain mielestään. Thomas on arkkitehti, joka on ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti ja käyttää natsitermejä kuten ”Uusi Eurooppa”.

Kun Angela ja Thomas rakastelevat ensimmäisen kerran, Angela kokee, että hän voi olla mies ja Thomas nainen. Ilmeisesti tämä tarkoittaa perinteisten sukupuoliroolien kääntymistä ympäri: Angela on aktiivinen ja Thomas passiivinen.

Angela palaa Helsinkiin, jossa hän joutuu kokemaan helmikuun 1944 suurpommitukset. Thomas saa siirron pois Suomesta itärintamalle. Sitä ennen pari haluaa mennä naimisiin. Avioliitto kaatuu kuitenkin siihen, että Angelan sukupuusta löytyy juutalainen isoäiti – huolettomana luonteena Angelalla ei ole ollut aavistustakaan Natsi-Saksan arjalaislaeista.

Angela odottaa Thomasin lasta. Kun suvun kartanossa on pulaa työväestä, Angela menee auttamaan heinänteossa ja saa keskenmenon. Ei selviä, onko Angela rasittanut itseään tahallaan vai onko hän vain ollut ajattelematon.

Siinä missä Angelan ja Thomasin suhde on symboloinut Suomen ja Saksan aseveljeyttä, keskenmeno taas ennakoi maiden välirikkoa.

Angelalle miehen valinta on elämäntavan valinta

Angela on aikoinaan kirjoittanut Bengtille: ”Minä halusin monta maailmaa”. Angelalle se tarkoittaa että ”Minä halusin monta miestä.”

Suhteillaan miehiin Angela on kokeillut vaihtoehtojaan, sillä sitoutuminen yhteen mieheen merkitsee valintaa, ei tosin niinkään fyysisen uskollisuuden kuin elämäntavan. Kun nainen valitsee elämisen yhden miehen kanssa, se tuona aikana merkitsee, että valitsee myös miehen asuinpaikan ja elämäntavan.

Bengt kaatuu puna-armeijan suurhyökkäyksessä kesällä 1944, ja Thomas ilmoitetaan kadonneeksi itärintamalla.

Kun välirauhansopimus solmitaan syyskuussa 1944, Yhtynyt metalli siirtyy sotatarvikkeista sotakorvauksiin, ja menestyksekäs yhteistyö valtion kanssa jatkuu.

Angela ja Gabriel löytävät toisensa uudelleen. Vaikka saattaa näyttää siltä, että Angelalla ei ole muuta vaihtoehtoa, on eri asia valita toisensa tietoisesti kuin vain ajautua yhteen.

He edustavat vastakohtia – Gabriel järkeä, työtä ja velvollisuutta, Angela tunnetta, nautintoa ja vapautta – ja siten täydentävät toisiaan.

Suomalaisten suhde saksalaisiin muuttuu

Samoin kuin talvisodan edellä, Angela ei halussaan keskittyä yksityiselämään ole ottanut ollenkaan huomioon ulkomaailman realiteetteja. Jo jouluna 1943 Vuorineuvos neuvoo häntä lähtemään ajoissa pois saksalaisten palveluksesta.

Kesällä 1944 suvun asianajaja kehottaa Angelaa luopumaan Thomasista ja sopeutumaan muuttuneeseen todellisuuteen. Kun Angela muistuttaa, että ”sinä suhtauduit saksalaisiin toisin vuonna -41”, asianajaja vastaa pokkana: ”Ajat ovat muuttuneet, Angela hyvä. Kesällä 41 vaikutti mahdolliselta, että saksalaiset voittaisivat. Ja mikä olisi hauskempaa kuin olla voittajan puolella.”

Häviäjiä, saksalaisia, demonisoidaan kollektiivisesti ja heidät nähdään vain ryhmän jäseninä Tätä taustaa Angela edustaa ihmisyyttä: hänelle Thomas on yksilö.

Tosin Thomaksen muistinmenetyksen voi tulkita myös symboliksi siitä, miten saksalaiset käyttäytyivät sodan jälkeen. Silloin ulkomaiset lehtimiehet eivät löytäneet ainuttakaan saksalaista, joka olisi tunnustanut olleensa natsi.

Jotkut pohjoissuomalaiset eivät ole ideologisista syistä halunneet osallistua jatkosotaan vaan ovat siirtyneet Ruotsiin. Myös Thomas olisi voinut tehdä saman ratkaisun, mutta perinteinen velvollisuudentunto estää sotilaskarkuruuden.

Maanpetos riippuu ajankohdasta

Se, mikä määritellään maanpetokseksi, riippuu ajankohdasta. Valtion tiedoituslaitoksessa työskentelevä Professori kuuluu rauhanoppositioon ja joutuu kuulusteluihin. Välirauhan jälkeen taas eräs sukulainen tuomitaan maanpetoksesta, koska hän on pitänyt yhteyttä saksalaisiin ystäviinsä.

Paikallinen vasemmistolainen jopa syyttää Angelaa yhteistyöstä vihollisen kanssa, koska tämä on hoitanut saksalaisia sotilainen, vaikka nämä silloin olivat aseveljiä. Mies on ollut itse rintamalla, mutta katsoo olevansa viaton.

Angelan syntinä on sekin, että hän omistaa kartanon 13-vuotiaan veljensä Jakobin kanssa.

Mihin identiteetti perustuu?

Kartanoon sodan aikana tuodut inkeriläiset valitsevat paluun Neuvostoliittoon. Angelan kysymykseen, tietävätkö he, mikä heitä siellä odottaa, he vastaavat: ”Emme tiedä. Mutta kotiseutumme odottaa.” ”Onko kotiseutu tärkeä teille, neiti Anders? Ellei se ole, te olette toisenlainen ihminen kuin me.”

Kotikaupunki Helsinki on todellakin tärkeä Angelalle: ”minun hengitykseni, minun elämäni. [- – -] Vaikka muuttaisin minne maailmassa, niin täältä minä olen kotoisin. Tärkein mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut täällä.”

Identiteetin määrittelyn vaikeutta osoittaa Anton Goldberg. Hänen vanhempansa olivat saksalaisia, jotka asuivat Pietarissa, ja hän itse syntyi Viipurissa. Anton Goldberg toteaa: ”Siinä on kuitenkin omat vaikeutensa, kun on osittain suomalainen, osittain saksalainen ja osittain venäläinen. On pakko tehdä valintansa.”

Mutta oma valinta ei riitä: sodan aikana Goldberg on määritelty juutalaiseksi ja häntä on uhannut karkotus Saksaan. Tämän voinee käsittää aikalaishuhuksi. Suomihan luovutti Saksalle vain pakolaisia ja sotavankeja.

Identiteetti on yksi Anders-sarjan läpikäyvistä teemoista. Suku on alun perin baltiansaksalainen ja Suomeen muutettuaan omaksunut hallitsevan luokan kielen ruotsin. Naimakaupoilla on varmistettu, että omaisuus on säilynyt suomenruotsalaisissa käsissä. Nyt Vuorineuvos on valmis siihen, että ”joku sukumme jäsen menee naimisiin suomenkieliseen kanssa. Olen oppinut ymmärtämään sodan kuluessa, että suomalaiset ovat kuitenkin meitä lähempänä kuin ruotsalaiset. Mutta saksalaisia meistä ei tule koskaan. Ennen vaikka suomalaisia.”

Toisin kuin suomen kielessä, ruotsin kielessä on kaksi sanaa suomalaiselle: ”finne” tarkoittaa suomenkielisiä suomalaisia, ”finländare” Suomen kansalaisia. Käsitteet syntyivät vasta erillisen suomenruotsalaisen identiteetin syntymisen myötä. Vielä Runebergin ja Topelius kutsuivat itseään sanalla ”finne”.

Romanttinen rakkaus ja vapaus valita osoittautuvat harhakuviksi

Sodan jälkeen Angelalle ja Gabrielille syntyy poika, Hannes. Nimi on lyhennys Johanneksesta, joka merkitsee ”Herra on armollinen”.

Angelalla opettaa ranskaa yliopistolla, mutta toisin kuin Gabrielin kohdalla, työ ei saa koskaan hänen elämässään tärkeää sijaa.

Sattuma puuttuu peliin, kun Hannes kuolee liikenneonnettomuudessa seitsenvuotiaana. Tämän seurauksena Angela joutuu kriisiin. Teoksen Angela ja rakkaus (1981) alussa hän kuulee, että Thomas onkin elossa ja sotavankina. Hän pääsee palaamaan kotiin 1955 – kyseessä on ns. Adenauerin armahdus, jolla Neuvostoliitto vapautti viimeiset saksalaiset sotavangit.

Angela lähtee Länsi-Saksaan, ensin Berliinin ja sitten Müncheniin. Hän haluaa tavata Thomasin, vaikka tämän äitikin yrittää estellä.

Angela edustama romanttinen rakkaus, jonka ihanteena on ”se oikea” ja vuosien eronkin kestävä tunneside, osoittautuu kuitenkin harhakuvaksi.

Thomas ei yhdentoista vuoden eron jälkeen ole enää sama mies, jonka Angela on tuntenut. Selviydyttyään sotavankeuden äärimmäisistä olosuhteista hän haluaa erilaisen naisen kuin intohimoisen Angela.

Angela yrittää itsemurhaa unilääkkeillä, mutta pelastetaan ajoissa, ja aina uskollinen Gabriel hakee vaimonsa kotiin.

Myös Angelan usko vapauteen ja valintaan ja siihen, että ihminen voi elää irrallaan historiasta, osoittautuu toisen kerran harhakuvaksi. Hänen kohtalonsa ratkaisee sattuma toisaalta suuren historian eli sodan kautta, toisaalta oman biologian muodossa: kuka miehistä kaatuu tai katoaa, kenen miehen kanssa ja milloin hän saa lapsen.

Angela sanoo olevansa ”ruumiini vanki, jota naiset ovat enemmän kuin miehet. Me olemme sidoksissa eri vaiheisiin, heikkouden aikoihin, uteliaisuuden ja kasvavan toimeliaisuuden kausiin. Ja vaikka olisimme miten järkeviä, tätä kohtaloa emme väistä.”

Itsenäisyyspäivän (1982, suom. 1983) lopussa Angela alkaa odottaa Gabrielille lasta.

Vaikka lapsen syntymät ovat Angelan kohtalon kannalta ratkaisevia, romaaneissa ei kuvata hänen suhdettaan kumpaankaan lapseen.

Anders-sarjasta

Lajos Szapori Nagyn Suomalaisen sukuromaanin (1986) mukaan suomalaisen sukuromaani poikkeaa eurooppalaisesta siinä, että sen kaari on nouseva: talonpoikais- tai työläislähtöinen suku kamppailee vaikeuksia vastaan mutta vakiinnuttaa lopulta asemansa.

Anders-sarja seuraa eurooppalaista traditiota: ylempään porvaristoon kuuluva suku käy aluksi sukupolvien ja sukupuolten välisiä taisteluja, mutta menettää lopuksi rikkautensa ja asemansa, kun sen jäsenten mielenkiinto suuntautuu muuhun kuin omaisuuden kartuttamiseen.

Poikkeavaa on myös se, että Anders-sarjan näyttämö ei rajoitu vain Suomeen vaan että osa tapahtumista sijoittuu Keski-Eurooppaan. Suomi ei ole saari, vaan sen kohtalo on yhteydessä Euroopan kohtaloon.

Kun Donner julkaisi 70-luvun alkupuolella Anders-sarjan ensimmäiset osat Nyt sinun täytyy ja Angelan sota, niiden tapahtuma-aika, viimeinen rauhankesä 1939 ja jatkosota, olivat mennyttä maailmaa, jolloin vallitsivat toisenlaiset arvot kuin kirjoitus- ja julkaisuaikana.

Seuraavat osat kuvasivat 50-lukua ja 60-lukua: Jakob ja kylmä rauha (1978, suom. 1979), Angela ja rakkaus, Itsenäisyyspäivä, Isä ja poika (1984, suom. 1985). Kirjat ilmestyivät Suomessa, jossa YYA:ta ja hyvinvointiyhteiskuntaa koskevat käsitykset olivat itsestäänselvyyksiä mutta kuvattuun ajankohtaan oli jo välimatkaa.

Vapauden vangit (1989, suom. 1989) ilmestyi keskellä Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan murrosta ja Sattuman kauppaa (1993, suom. 1993) jo kokonaan muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Anders-sarjaan liittyy myös muista poikkeava teos Presidentti (1986, suom. 1986). Se käsittelee Kekkosta, joka vaikutti valtakaudellaan koko yhteiskuntaan.

Tässä käsiteltyjen Angelan ja Gabrielin lisäksi alkuosien kolmantena keskeisenä henkilönä on Angelan pikkuveli Jakob Anders. Hänenkin etunimeensä sisältyy raamatullinen viittaus: Jakob merkitsee petturia. Jakob kapinoi nuorena sukutaustaansa vastaan ja hänestä tulee vasemmistolainen.

Lukuun ottamatta ensimmäistä osaa Nyt sinun täytyy kullakin kolmikosta on omat kirjansa, joissa he ovat päähenkilöitä. Tässä on käsitelty Angelan kirjoja Angelan sota sekä Angela ja rakkaus. Gabrielin kirjoja ovat Itsenäisyyspäivä (1982, suom. 1983), Vapauden vangit  ja Sattuman kauppaa. Jakobin kirjoja on Jakob ja kylmä rauha ja Isä ja poika.

Sarjan ensimmäisissä osissa Donnerin kerronta on perinteistä, myöhemmissä hän kokeilee erilaisia kerrontatekniikoita. Yhteenvetona jälkimmäisistä voi todeta, että totuutta tapahtumista ei saada selville – jos sitä ylipäänsä onkaan.

Uskoakseni Donner ei ollut aloittaessaan kovin tarkkoja suunnitelmia, miten sarja etenisi. Ja ainakaan viimeisten osien kohdalla se ei olisi ollut edes mahdollista. Eihän kukaan olisi voinut 70-luvulla ennustaa 80-luvun kasinohuumaa, 90-luvun alun pankkikriisiä ja globalisaatiota. Voi sanoa, että lähihistoria itse antoi aiheen viimeisiin osiin.

Erään rakkauden tarinassa (1994, suom. 1994) ja Petollisessa sydämessä (2001, suom. 2001) keskeisiksi toimijoiksi tulevat uudet henkilöt. Heidän siteensä Andersin sukuun on löyhempi tai lähes olematon. Monet alkuosien teemoista ja arvoista kääntyvät loppuosissa ympäri. Tässä mielessä Sattuman kauppaa kuuluu niiden joukkoon.

Angelan ja Gabrielin tarinassa on tässä artikkelissa käsitellyn ajan jälkeen monta kiemuraa.  Vaikka he alusta alkaen harrastavat parinvaihtoja kuin saippuaoopperassa ikään, alkuteoksissa heidän liittonsa näyttää vastakohtien onnistuneelta yhtymiseltä ja heidän sisäinen vaaliheimolaisuuteensa niin lujalta, etteivät he tarvitse muodollista uskollisuutta.

Vapauden vangeissa käy kuitenkin ilmi, että Hanneksen kuoleman ja Angelan Saksan-matkaan jälkeen heidän suhteensa ei ole enää palautunut läheiseksi, vaikka he ovat saaneet vielä tyttären, Johannan. Angela on vetäytynyt maatilalleen, jossa Gabriel kokee jäävänsä sivuosaan.

Sattuman kaupassa Angela elää lesbosuhteessa Pariisissa ja Gabriel on vieraantunut myös tyttärestään. Johannasta ei isän vanhakantaisen ajattelun mukaan ole jatkamaan yhtiön johdossa.

Kirjailijasta

Jörn Donner syntyi 5. helmikuuta 1933. Hän oli nelivuotias isänsä kuollessa eikä siten koskaan tuntenut tätä. Kai Donner tutki suomalais-ugrilaisia kansoja Siperiassa ja kuului aktivisteihin ja myöhemmin äärioikeiston taustahahmoihin.

Talvisodan syttyessä Jörn Donner oli kahdeksanvuotias ja jatkosodan päättyessä 13-vuotias. Lapsena hän oli niin ihanteellisen isänmaallinen, ettei halunnut lähteä Ruotsiin. Hän luki innolla saksalaisten propagandalehteä Signaalia ja uskoi sotapropagandaan vielä siinä vaiheessa, kun aikuiset jo epäilivät sodan lopputulosta.

Kun sodan jälkeen oli mahdollista saada toisenlaisia tietoja, seuraus oli poliittinen täyskäännös. Jörn Donner oli vasemmistoradikaali aikana, jolloin se ei ollut vielä muotia. Hän ei mm. halunnut mennä armeijaan ja oli ensimmäisiä, jolle eettiset syyt hyväksyttiin aseistakieltäytymisen perusteeksi. Donner palveli 1959-61 Porin sairaalassa ja julkaisi kokemuksistaan 1961 teoksen Terveenä sairaalassa.

Jo ennen kuin kun nuoriso joukkomitassa radikalisoitui, Donner kuitenkin käänsi kurssia, koska oli matkoillaan Itä-Euroopassa tutustunut reaalisosialismiin. Teoksesta Berliini – arkea ja uhkaa (1958) on myöhemmin ilmestynyt monta laitosta nimellä Berliini-raportti.

Donner on toiminut monella kulttuurin ja politiikan alalla: hän on ohjannut, tuottanut ja arvostellut elokuvia, johtanut Ruotsin elokuva-alainstituuttia, toiminut talouselämässä, kansanedustajana, euroedustajana ja diplomaattina.

Kirjallisuutta

Szopori Nagy, Lajos: Suomalainen sukuromaani. Suom. ja tekijän kanssa lyh. Viljo Tervonen. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1986.

Wikipedian artikkelissa Jörn Donner on lueteltu Anders-sarjan osat.

Elonetin artikkelit sarjasta tehdyistä elokuvista: Angelas krig ja Dirty story (perustuu Itsenäisyyspäivään).

Catherine Gavin: Linnoitus ja Uspenskin varjossa

Catherine Gavin on kirjoittanut kaksi romaania Suomen historiasta. Linnoitus kuvaa Krimin sotaa Itämerellä ja Uspenskin varjossa sisällissotaa. Jälkimmäisessä teoksessa on sivuhenkilönä Mannerheim.

Catherine Gavinin historiallisia romaaneja käännettiin 1950-70-luvulla suomeksi useita. Kirjat liittyivät Ranskan toiseen keisarikuntaan tai ensimmäiseen maailmansotaan jälkinäytöksineen. Gavin jatkoi romaanien julkaisemista vuoteen 1991.

Romaaneja markkinoitiin naisille rakkausromaaneina, ja siihen katsoen niissä on yllättävän paljon politiikkaa ja jopa sotaa. Esimerkiksi Madeleinessa (1957, suom. 1958) kuvataan Ranskan-Preussin sodan esihistoriaa, itse sotaa ja Pariisin piiritystä, jonka aikana sankaritar ajaa ambulanssia vetävää nelivaljakkoa. Vaikka sankaritar ruumiillisesti kuolee, hänestä tulee henkisesti kuolematon, sillä Delacroix on maalannut hänet Ranskan hengettärenä.

Fortress

Krimin sota Itämerellä

Linnoitus (alkuteos Fortress, 1964, suomeksi 1964). Sankaritar on suomalainen aatelistyttö Alexandra (Alix) Gyllenlöve, jonka kummitäti on Aurora Karamzin ja joka tuntee tsaari Nikolai I:n perheineen.

Alix rakastaa romanttisesti Suomea ja vihaa vimmaisesti Venäjää kohtaan. Tämä vastaa romaanin mustavalkoista arvomaailmaa: Venäjä on despoottinen ja paha, Suomi länsimainen ja hyvä.

Vastakohtana on Alixin isä, joka samastaa Suomen ja Venäjän edut ja jolle suurvaltaan kuuluminen avaa hienot uramahdollisuudet. Hän voisi allekirjoittaa Lars Gabriel von Hartmanin sanat: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle.”

Alixin innoittaja on Runeberg, joka esitetään vaarallisena radikaalina. Sellainen tämä ei Matti Klingen mukaan suinkaan ollut.

Sotaisa Alix ei edes pysty lukemaan loppuun Z. Topeliuksen englantilaisten hyökkäyksen tuomitsevaa runoa Ensimmäinen veripisara.

Aurora Karamzinin isäpuoli, senaattori Walleen yrittää turhaan takoa realismia Alixin päähän: ”Suomesta tulee taistelutanner. Me joudumme murskattaviksi kahden vihollisen väliin kuten viisikymmentä vuotta sitten. Minä elin viime sodan ajat kuten tuhannet muutkin suomalaiset ja usko minua, me siinä eniten kärsimme! Meidän maamme kärsi vaurioita – ei Venäjä ja Ruotsi – ja jos englantilaiset valloittavat suuriruhtinaskunnan ja hyökkäävät venäläisten kimppuun meidän maaperällämme, niin sanonpa sinulle, että Suoni kärsii taas!”

Selma Lagerlöf Topeliuksesta

Selma Lagerlöf on kuvannut romaanissaan Sakari Topelius aivan toiseen sävyyn Topeliuksen julkisia kannanottoja Krimin sodan aikana. Tosin kyse voi olla myös jälkiviisaudesta, sillä romaani julkaistiin Suomen itsenäistymisen jälleen 1920, mutta kirjoitti myös ensimmäisen maailmansodan aikana pasifistisen romaanin Kironalainen.

Näin Lagerlöfin Topelius miettii sen jälkeen, kun englantilaiset olivat yrittäneet Kokkolassa ja Oulussa maihinnousua ja tuhonneet siinä yhteydessä aluksia ja muuta yksityistä omaisuutta:

”Oliko näihin rosvouksiin tyydyttävä vain sen vuoksi, että ne suoritettiin muka vapauden ja kulttuurin nimessä? Eikö tosiaankaan oivallettu, että kaiken takana oli halu tuhota Suomen versova kauppa?

Kavahtaen hän tajusi, että jos nuorison, niin, vieläpä koko kansan vapaudenkaipuu ja viha oli niin voimakas, että se kirvelevistä menetyksistä huolimatta piti sokeasti länsivaltojen puolta, se voisi johtaa ilmikapinaan ja maan täydelliseen tuhoutumiseen. Venäjän hetki ei ollut vielä lyönyt. Mutta Suomea odottaisi Puolan kohtalo, siitä tulisi Venäjän kuvernementti, josta toivo olisi pitkäksi ajoiksi sammunut.”

Merisotaa Itämerellä

Alix houkuttelee amerikkalaisen kapteenin Brand Endicottin liittymään Britannian laivastoon ja osallistumaan operaatioihin Venäjää vastaan Itämerellä. Laivasto on kuitenkin teknisesti vanhentunut ja Napoleonin sotien aikaisten amiraalien ja kapteenien käsissä.

Ainoa, mitä Englannin ja Ranskan laivastot saavat aikaan, on Bomarsundin linnoituksen antautuminen Ahvenanmaalla.

Kiinnostava harvinainen episodi on kuvaus suomalaisista siviileistä, jotka sotilaiden lisäksi joutuvat sotavangeiksi. Merimatkalla ja perillä Englannissa olot ovat kurjat ja taudit raivoavat.

Auttaakseen tuttuja naisia ja lapsia Alix on ujuttautunut sotavankien joukkoon. Hän hoitaa sairaita, hankkii rahoillaan kohtalotovereillaan tarvikkeita ja piristää heitä henkisesti lausumalla Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runoja.

Alix ja Brand menevät naimisiin Pariisissa. Siellä Alix tapaa Napoleon III:n.

Vankeusaika on saanut Alix tuntemaan ”jonkinlaista piilotajuista kaunaa Britanniaa kohtaan, jossa ei tehty eroa suomalaisten ja venäläisten välillä”. Nyt hän tajuaa, että Ranskan keisari ”ei käynyt Venäjän sotaa minään oikeamielisyyden ristiretkenä, vaan omien itsekkäiden tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja että Tuileries’n juonittelija vain kylmästi käytti hyväkseen hänen kaltaistaan, yksinomaan oman maansa tulevaisuutta ajattelevien miesten ja naisten ponnistuksia.”

Kaikesta huolimatta Alix ja Brand haluavat edelleen jatkaa sotaa Venäjää vastaan.

Brand ostaa prikin, joka saa nimen Duchess of Finland (Suomen herttuatar). Alix pitää nimeä huonona enteenä, koska hänen mielestään Eeva Merthen, jota Topelius kuvasi teoksessaan Hertiginnan af Finland (Suomen herttuatar), petti isänmaansa.

Pari käy Itämerellä kaapparisotaa estääkseen aseiden viennin Venäjälle.

Yksityissota vaatii prikin irlantilais-amerikkalaisen perämiehen tyttären Mary Ryanin hengen. Syypää on teoksen roisto, joka on ruotsalainen. Muutenkin Ruotsin puolueettomuutta arvostellaan kovin sanoin.

Lopussa kuvataan Viaporin pommituksia. Sen yhteydessä Alix ja Brand onnistuvat uimaan lähelle venäläistä laivaa, jossa upseerit juhlivat voittoa, ja räjäyttämään sen miehistöineen.

Teko vapauttaa Alixin ”vihansa pitkästä riivajaisesta. Hänen mieltään sitoneet kahleet” irtoavat.

Rauhan tultua Alix ei kuitenkaan halua palata Suomeen vaan valitsee asettumisen Brandin kotisedulle Yhdysvalloille.

Ennustus Mannerheimista

Tavallaan Mannerheim esiintyy jo Linnoituksessa. Alixin saamelainen palvelijatar on ennustanut, että jollekulle läsnä olevista syntyy poika, joka on pelastava Suomen. Sankaritar uskoo, että kyse on hänestä, kun läsnä on vain Aurora Karamzin ja serkku Carl Robert Mannerheim. Suomalainen lukija tietää, että jälkimmäinen on marsalkan tuleva isä.

Alix saa kuitenkin keskenmenon, ja saamelaisen palvelijattaren uusi ennustus kuuluu: ”On kerran kaikuva Suomen laulu, mutta sinä et ole sitä kuuleva. Ja on syntyvä lapsi, joka on pelastava Suomen, mutta se ei ole sinun lapsesi…” 

Romaanin nimi ja kansikuva on erilainen Suomessa

Uspenskin varjossa (1972, suom. 1972) oli alkuperäiseltä nimeltään Give me the daggers (Tuo tänne puukot). Kyseessä on sitaatti Shakespearen Macbethista, mikä ei tietenkään olisi sanonut suomalaiselle lukijalle mitään.

Suomalaisen laitoksen kansikuvassa onkin taustalla Uspenskin katedraali. Etualalla nainen ja mies kuhertelevat, sodasta ei näy jälkeäkään, ja vaatetuksesta ja luonnosta päätellen on kesä.

Sen sijaan englanninkielisen painoksen kannessa on taustalla Suurkirkko (silloinen Nikolainkirkko), joka ulkomailla tunnetaan Helsingin tunnuksena.

Kansikuva antaa selvän vihjeen Suomea koskevista tapahtumista: Senaatintorilla näyttää olevan meneillään verilöyly. Pari ihmistä on parhaillaan kaatumassa saatuaan luodeista osuman, joku makaa jo maassa. Etualalla mies pitää sylissään naista, joka on vakavasti haavoittunut tai kuollut.

Kuva ei vastaa lainkaan tapahtumia Helsingissä 1918, ja romaanissakin suomalaisen sankarittaren kuolema tapahtuu muualla. Kyseessä lienee piirtäjän dramaattinen kuvitelma vallankumouksen aiheuttamasta väkivallasta.

give me the daggers

Salainen tehtävä Suomessa

Romaanin päähenkilö on kanadalainen Tom Fleming, joka on sukua Linnoituksen Brand Endicottille, vaikkakin eri sukuhaaraa.

Tom on ilmoittautunut heti 1914 vapaaehtoisena sotaan, taistellut länsirintamalla ja ylennyt kapteeniksi. Tilanteessa, jossa kaikki hänen miehensä ovat kuolleet, hän on itsekin haavoittunut vakavasti. Jälkivaikutuksena hän on saanut myöhemmin hermoromahduksen. Hän pelkää myös olevansa impotentti.

Tomin isä on kanadalainen puutavaraliikemies, ja armeijasta vapauduttuaan Tom lähtee joulukuussa 1917 brittiläisen puutavaraliikkeen edustajana juuri itsenäistyneeseen Suomeen. Koska rooli on todellinen, se tarjoaa erinomaisen peitteen suorittaa Englannin tiedustelupalvelulta saatu salainen tehtävä: auttaa Englannin Venäjällä olevia agentteja saamaan vallasta syöstyn Kerenskin Suomen kautta turvaan.

Tom tapaa agentin Imatralla. Hän tuntee huimausta katsellessaan koskeen, mutta onnistuu ylittämään sen huteraa siltaa myöten. Symbolisesti kyse on sotaneuroosin voittamisesta.

Mannerheim palaa Suomeen

Heti Helsinkiin saavuttuaan Fleming on nähnyt rautatieasemalla Pietarista tulevan kenraali Mannerheimin, joka suhtautuu rauhallisesti punakaartilaisten suorittamaan tarkastukseen.

Mannerheim on komea mies ja näyttää useimmiten ikäistään nuoremmalta, mutta tuossa tilanteessa hän näyttää ikäistään vanhemmalta.

Syy paljastuu, kun kerronta siirtyy Mannerheimin ajatuksiin. Hän ei voi saada mielestään verilammikkoa Mohilevin rautatieaseman laiturilla, jossa vallankumoukselliset olivat ampuneet hänen vanhan ystävänsä, keisarillisen armeijan esikuntapäällikön. Mannerheimin rohkeutta osoittaa, että  tämä silti matkustaa uhmakkaasti univormuun pukeutuneena.

Mannerheim muistelee Nikolai II:n kruunajaisia, joissa hänellä oli ollut kunniatehtävää. Edelleen kerrotaan Mannerheimin vaikutelmat Pietarista: kertaakaan hän ei ollut kuullut edes sellaisten miesten, jotka vihasivat ja pelkäsivät Kerenskin syrjäyttäneitä bolševikkeja, sanovan että he olivat valmiit syöksemään bolševikit vallasta ja tuomaan Kerenskin takaisin tai vapauttamaan tsaarin ja hänen perheensä heidän vankilastaan Siperiasta.”

Venäläisyys leimataan siis passiivisuudeksi. Tämä vastaa Mannerheimin muistelmissaan esittämään arviota: Venäjällä ei ollut vuoden 1917 lopulla vallankumoukselle vastavoimaa mutta Suomessa oli. Romaanissa venäläisyyden vastakohdaksi asetetaan porvarillisten suomalaisten sijasta pikemmin Mannerheim ”toiminnan miehenä”.

Historiallisesti romaanin kohta johtaa harhaan jättämällä huomiotta poliittiset erot. Kenraali Kornilov yritti kesällä 1917 kukistaa Kerenskin, ja taistelu tätä vastaan vahvisti olennaisesti bolševikkien asemaa.

Sekavuutta Suomen poliittisista suunnista

Tom Fleming tutustuu puutavaraliikkeen työntekijöihin Sophie Sandelsiin ja Nikko Hirniin, jonka ”palokunta” paljastuu suojeluskunnaksi.

Kolmikymppinen Sophie ja hänen parikymppinen sisarensa Lisa on kielitaitoisia ja sivistyneitä, mutta varattomina heidän on ansaittava itse elantonsa.

Sisarukset ovat ruotsinkielisiä mutta ortodokseja – harvinainen joskaan ei mahdoton yhdistelmä. Gavin on ilmeisesti halunnut saada Uspenskin katedraalin mukaan kuvaukseen.

Sen sijaan Gavin ei ole oikein selvillä, miten jyrkkiä vastakohdat jo porvarillisella puolella olivat perustuslaillisuutta ja aktivismia kannattavien välillä olivat – ystävyys- ja jopa perhesiteet saattoivat katketa poliittisten erimielisyyksien takia.

Sophien isävainaja on ilmeisesti ollut perustuslaillinen, koska hän on eronnut virastaan vastalauseena Venäjän sortotoimille. Sophien sulhanen on kaatunut Japanin sodassa, johon Venäjän vallan vastustaja tuskin olisi vapaaehtoisesti lähtenyt vaan päinvastoin iloinnut Venäjän tappiosta. Sehän aiheutti vuoden 1905 vallankumouksen, joka mahdollisti Suomessa suurlakon ja sitä kautta sortotoimenpiteiden kumoamisen ja eduskuntauudistuksen.

Sophie ei myöskään näe mitään ristiriitaa Saksassa kouluttautuneiden jääkäreiden ja ”ryssänkenraaliksi” pitkään kutsutun Mannerheimin välillä, vaikka he ovat taistelleet maailmansodassa toisiaan vastaan. Sophielle ei tule edes mieleen epäillä kenraalin isänmaallisuutta.

Päinvastoin, Sophie palvoo Mannerheimia, joka hänen mielestään on ”Sans peur et sans reproche” eli ritari peloton ja nuhteeton. Samanlainen on Gavinin suhde Mannerheimiin: romanttinen ja palvova.

Tomin tehtävänä on osoittaa realiteetit: Suomella ei ole armeijaa, kaupungeissa on venäläisiä varuskuntia ja Helsingin satamassa venäläisiä sotalaivoja. Kun Mannerheim Tomin epäilyistä huolimatta onnistuu, hän näyttäytyy sitä suurempana sankarina.

Sophie rakastelee Tomin kanssa, joka näin paranee impotenssista. Tom tuntee tästä kiitollisuutta, mutta ei rakastu Sophieen.

Sophien nuorempi sisar Lisa on töissä pankissa. Tammikuussa 1918 Sveitsin passin omistava Boris Heiden onkii häneltä tiedon, että Mannerheimin käyttää on siirretty suuri summa rahaa Vaasaan. Tämä on kieltämättä hyvä juonenkäänne. Usein unohdetaan, että ilman rahaa ei voi sotia. Siksi rahavirtojen vakoilu on elintärkeä sen selville saamiseksi, missä vastustaja aikoo toimia.

Valkoiset sankareita, punaiset roistoja

Romaanin kuvaus on mustavalkoinen: valkoiset ovat sankareita, punaiset roistoja. Punaiset murhaavat, valkoisten vastaavia tekoja kutsutaan ”puhdistuksiksi” kertomatta lähemmin niiden luonnetta.

Teoksen ilmestymisaikana 1972 tällainen kuva sisällissodasta oli auttamatta Suomessa vanhentunut. Suomen oloja tuntemattomalle se saattoi mennä täydestä antikommunismin nimissä.

Erityisen epäuskottavaa suomalaiselle on, että punaisten otettua tammikuussa 1918 vallan Sophie pannaan mustalle listalle. Todellisuudessa Sophien pidättämisessä ei olisi ollut mitään mieltä. Toisin kuin Linnoituksen Alix ja Madeleinen nimihenkilö, Sophie ei ole tehnyt mitään muuta kuin tuntenut isänmaallisia tunteita ja laskenut kukkia Runebergin patsaalle. Vaatimattomasti omalla palkallaan elävää konttorityöntyöntekijää olisi tuskin voinut leimata ”riistäjäksi”.

Syynä onkin romaanin juonen vaatimus. Sophien on pannut mustalle listalle Boris Heiden, joka vihaa Sophieta pelkästään tämän isänmaallisten tunteiden takia. Sophien on kuoltava, koska Tom tarvitsee ulkomaalaisena henkilökohtaisen syyn – koston – liittyä valkoiseen armeijaan ja sen jälkeen jahdata Heideniä ulkomailla.

Lisäksi näin vältetään se, että Tom joutuisi käyttäytymään huonosti hylkäämällä Sophien, joka on rakastunut Tomiin.

Valkoisessa armeijassa

Mannerheimilla todetaan olevan Pohjanmaalla kaksi pulma, joita länsirintamalla ei ollut: ”kuinka käsitellä tahdikkaasti intoa pursuavia talonpoikia, jotka eivät olleet lainkaan tottuneet komentojärjestelmään, sekä keski-ikäisiä upseereita, joiden sotilaallinen tietous oli yhtä pahasti ruostunut kuin heidän keskinäinen mustasukkaisuutensa oli kiihkeää.”

Lisäksi Mannerheim oli tähän asti johtanut venäläisiin sotilaisiin, jotka olivat sokean tottelevaisia – kunnes tekivät kapinaan. Suomalaiset taas ”olivat varmasti viimeiset miehet alistumaan yhdenkään upserrin orjiksi olipa tämä sitten ylipäällikkökin.”

Vaikka Mannerheim puhuu suomea huonosti, hän selviää haasteesta: kolmestakymmenestä Venäjällä viettämästään vuodesta huolimatta Mannerheim oli suomalainen niin sydämeltään kuin syntyperältäänkin, ja moitteettomien käytöstapojensa muodostaman julkisivun takana hän oli yhtä itsepäinen, ovela ja päättäväinen kuin kuka tahansa hänen riveissään taistelevista talonpojista.”

Tomin ensimmäinen tehtävä päämajassa on järjestää junakuljetukset. Tämä oli elintärkeä asia modernissa sodankäynnissä, mutta asiasta ei kerrota enempää.

Tässä yhteydessä Tom tapaa Mannerheimin ensimmäisen kerran. Kenraalilla on kyky olla kohtaamisissa läsnä ja luoda yhteisyyttä, keksiä jokaiselle jotain henkilökohtaista sanottavaa ja ilmaista se iskevässä muodossa.

Niinpä eversti loistaa mielihyvästä Mannerheimin puhuessa itsestään ja everstistä tasa-arvoisesti ’vanhoina sotureina’.” Tom taas tuntee itsensä imarrelluksi, kun kenraali viittaa syntymäkotinsa Louhisaaren entisiin omistajiin, joiden sukunimi oli sama kuin Tomilla, Fleming, ja joilla oli Tomin tavoin skottilainen sukutausta.

Tom pääsee rintamalle Vilppulassa, jossa valkoiset torjuivat punaisten hyökkäyksen. Sotaneuroosi paranee sotimalla!

Vilppulassa ”Tom alkoi uskoa siihen minkä hän oli Sophielle sanonut olevan mahdotonta, nimittäin valkoisten lopulliseen voittoon. Ehkä hän oli joutunut Mannerheimin voimakkaan persoonallisuuden lumoihin ja hänen uskoaan lujitti lisäksi se itsepintainen päättäväisyys, jolla nuo talonpoikaissoturit taistelivat Vilppulan juoksuhaudoissa”.

Myöhemmin sentään mainitaan materiaaliset seikatkin: jääkärit ja ruotsalaiset vapaaehtoiset päällystönä sekä sotatarvikkeet.

Tom osallistuu Tampereen valtaukseen. Sen yhteydessä on Mannerheimin ajattelua kursiivina minämuodossa: Vihamieheni voivat sanoa että minä suunnittelen jatkavani sotaa Venäjän rajojen tuolle puolelle saakka. Niin tyhmä minä en toki ole. Venäjän valkoiset eivät ole järjestäytyneet voittoon. Koltšak ei pysty voittamaan yksin eikä Kornilovkaan Donin kasakoineen eikä Dietov Uralilla tai tšekkilegioona. Ja minun tehtäväni on Suomessa.”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Antoihan Mannerheim ns. miekantuppikäskyn Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Vielä 1919 hän olisi valtionhoitajana halunnut Suomen osallistuvan interventioon Venäjälle, mutta ei saanut siihen kannatusta.

Tuossa vaiheessa ei ollut mitenkään itsestään selvää, että bolševikit voittaisivat sisällissodan Venäjällä tai ylimalkaan että he pysyisivät vallassa, jollei Euroopassa syntyisi vallankumousta.

Mikkelissä Mannerheim antaa kunniamerkin myös Tomille. Jälleen Tom huomaa Mannerheimin karisman. Kenraalia on briifattu Tomin taustasta, ja niinpä tämä osaa lausua henkilökohtaiset mieleenpainuvat sanat: Kun te olette omissa metsissänne niin kantakaa kuusenoksaa hatussanne Tampereen muistoksi.”

Tom osallistuu voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta: Marssi hurraavaan kaupunkiin seuravana aamuna oli jokaisen sotilaan kunnianunelman täyttymys. Väkijoukot, kukat, liput, komea kenraali joka ratsasti kauniilla hevosellaan Neptunella pormestari von Haartmanin odottaessa silinterihattu kädessään vapauttajia – kaikki sujui kalliisti lunastetun voiton arvoisten suurten perinteiden merkeissä.”

Gavin on kyllä aiemmin kertonut, että Helsingin olivat vapauttaneet tai valloittaneet – miten sen kukin haluaa nähdä – saksalaiset, mutta tässä kohtaa se näyttää häneltä unohtuneen.

Heiden voittaa Tomin kaksi kertaa

Vilppulassa Tom on partioretkellä vanginnut muiden punaisten lisäksi Boris Heidenin. Heiden väittää olevansa sveitsiläinen lehtimies, eikä Tom saa muita uskomaan tämän olevan vakooja.

Heiden joutuu Tomin ruotsalaisen ystävän huostaan. Myöhemmin käy ilmi, että Heiden on ensin saanut tämän puolelleen ja sitten tappanut tämän pakomatkalla Pohjanlahden yli.

Sisällissodan päätyttyä Tom seuraa Heideniä Sveitsiin ja saa selville lisää tämän taustasta. Heidenin isä oli balttilainen paroni ja äiti tämän juutalainen rakastajatar.

Heidenin ”vallankumouksellisuus” selitetään osittain sillä, että tämä on avioton lapsi, osittain sillä että tämän vanhempi veli oli tuomittu kuolemaan epäonnistuneesta attentaatista. Heiden kaipaa tunnustusta, jota ei ole lapsena saanut, ja haluaa onnistua siinä, missä veli epäonnistui. Kaiken huipuksi hän tuntee homoseksuaalista mielenkiintoa Tomia kohtaan.

Heiden ottaa Tomin vangiksi ja pumppaa tämän täyteen huumausaineita kokeillakseen, voiko porvarillisen ja isänmaallisen ihmisen käännyttää. Tomin pelastaa häneen ihastunut lapsuudenystävä, amerikkalainen Nancy

Mannerheimin keskustelu Tomin kanssa

Tom käy tapaamassa sukulaisiaan Aberdeenissa Skotlannissa ja kohtaa siellä aselevon päivänä 11. marraskuuta 1918 Mannerheimin matkalla Lontooseen. Saksan hävittyä kenraali on saanut Suomen hallitukselta tehtävän solmia suhteet Englantiin ja Ranskaan.

Mannerheim muistaa Tomin, ja he viettävät illan yhdessä.

Keskustelussa Mannerheim kiisää, että hänellä olisi poliittista kunnianhimoa: en ole poliitikko enkä ole koskaan halunnut hallita mitään maata, en edes omaa maatani.”

Tom kysyy: Kun te otitte käsiinne ylipäällikkyyden Vaasassa vuoden alussa, niin valmistauduitteko te taistelemaan Suomen puolesta vai kommunismia vastaan?” Mannerheim vastaa: sekä puolesta että vastaan, mutta Suomen vapauttaminen oli tietysti ensi sijalla. En minä olisi koskaan johtanut armeijaa bolševikkeja vastaan, vaikka kaikki opposition lehden Suomessa sanovatkin, että juuri sen tuo sodanlietsoja Mannerheim aikookin tehdä.”

Mannerheimin interventiosuunnitelmat eivät YYA-aikana olleet hänelle Suomessa kunniaksi. Mutta Gavinhan oli ulkomaalainen ja kirja henkii muutenkin intoa, että bolševismi olisi pitänyt surmata kehtoonsa. Jollei Mannerheim-osuuden tarkastanut Eino E. Suolahti ole sensuroinut käsikirjoitusta, syynä on ollut se, ettei Gavinilla ole ollut tarpeeksi tietoja eikä kanttia suhtautua kriittisesti Mannerheimin muistelmiin.

Mannerheim kertoo Tomille Odessan ennustajasta tarinan, jonka marsalkka otti mukaan muistelmiinsa. Hän kohoaisi korkeaan asemaan ja luopuisi siitä, mutta kohoaisi pian oisen kerran korkeaan asemaan ja sekin kestäisi lyhyen ajan. Kolmas korkea asema tapahtuisi vuosien päästä.

Kohtauksen tapahtuma-aikana ensimmäinen kerta, valkoisen armeijan ylipäällikkyys 1918, oli takana. Suomalainen lukija tietää, että toinen kerta, valtionhoitajuus 1918-9, on juuri edessä, ja että kolmas kerta tarkoittaa talvi- ja jatkosotaa sekä presidenttiyttä.

Tom voittaa vastustajansa

Perun pääkaupungissa Limassa Tom kohtaa kolmannen kerran Heidenin. Tämä uskoo keksineensä paremman taktiikan kuin proletariaattiin nojaavat bolševikit. Keskiluokka ja varsinkin opiskelijat voidaan saada vallankumouksellisiksi tekemällä isänmaallisuus naurettavaksi sekä huumeiden avulla. Tämän skenaarion tarkoitus on ilmeisesti tehdä epäilyttäviksi 1960-luvun radikaalin nuorison aatteet ja toiminta.

Tom on jo aiemmin kiusannut Nancya tämän ”punaisista” aatteista. Ennen sotaa Nancyn oli puolustanut intialaisten sikihien oikeutta tulla Kanadaan ja kutsunut vastakkaista kantaa edustavaa Tomia ”rotuerottelijaksi”, nykykatsannossa täydellä syyllä.

USA:n liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan Nancy omaksuu periaatteen ”oikein tai väärin, minun maani” ja työskentelee kanttiinissa ensin Lontoossa ja sitten Pariisissa. Tsaariperheen murha saa hänet luopumaan ”vaaleanpunaisuuden” rippeistä.

Perussa Nancyn isä, amerikkalainen liikemies, suunnittelee asettavansa presidentiksi USA:lle mieluisan miehen. Tällaisessa sekaantumisessa toisen maan asioihin ei romaanissa nähdä mitään epäilyttävää.

Heiden tekee attentaatin Nancyn isää vastaan, mutta tämä vain loukkaantuu. Heidenkin on loukkaantunut Tomin luodeista ja pyytäävihamieheltään silmillään armonlaukausta, jonka tämä myös suo.

Tavallaan Heiden on siis ollut oikeassa: hänen ja Tomin välillä on ollut outo side. Surmaamalla Heidenin Tom suorittaa klassisen ”splittauksen”: hän lohkoo persoonallisuudestaan kaiken pahan ja heikon, joka ei kuulu ideaaliin miehisyyteen.

Aiemmin Tom ja Nancy ovat kihlautuneet. Tom lupautuu töihin Nancyn isän yritykseen, ja ennen aktiivinen Nancy omaksuu perinteisen vaimon roolin.

Romantiikka vaatii ajallista ja paikallista etäisyyttä

Jo Linnoitus mutta erityisesti Uspenskin varjossa saa ajattelemaan, että romanttinen historiallinen romaani toimii parhaiten, kun se sijoitetaan kaukaiseen maahan ja aikaan, josta lukija tietää mahdollisimman vähän.

Toisaalta Mika Waltarin Tanssi yli hautojen osoittaa, että lukija tai katsoja on valmis uskomaan melkoisia epätodennäköisyyksiä, jos alusta alkaen on selvää, että kyseessä on aikuisten satu.

Uspenskin varjossa sijoittuu pahaksi onneksi vuoteen 1918, josta suomalainen lukija ei voi löytää romantiikkaa etsimälläkään.

Mitä Gaviniin tulee, ilman suomen kielen taitoa hän oli sangen harvojen lähteiden varassa. Mutta tuskinpa hän olisi niitä omaksunut, jolleivat ne olisi vastanneet hänen omaa ajatteluaan ja ihanteitaan.

Muita arvioita

Vappu Karjalainen kirjoitti romanista Uspenskin varjossa kirjastonhoitajille tarkoitetussa Arvostelevassa kirjaluettelossa 1972:  ”Edellisen teoksen (Tähti ja puolikuu) muistaen en olisi ihmetellyt, vaikka kirjailija olisi järjestänyt Mannerheimille pikku romanssin. Ei toki sentään, Mannerheim säilyy etäisen viileänä sankarihahmona. [- -] Seikkailuviihteenä kirja on ammattitaitoisen pätevää työtä, Suomen historian tärkeän vaiheen kuvauksena sensijaan se on erittäin yksipuolinen.”

Tähti ja puolikuu käsittelee Kemal Atatürkiä ja Turkin sotaa Kreikkaa vastaan.

Linnoituksesta on kirjoittanut blogissaan Lukijatar.

Kirjailijasta

Catherine Gavinista englanninkielisessä Wikipediassa ja muistokirjoitus Herald Scotlandissa.

Kirjallisuutta

Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Lars Gabriel von Hartmanin elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2001.

Klinge, Matti: Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY 1998.

Klinge, Matti: Poliittinen Runeberg. Suom. Marketta Klinge. WSOY 2004.

Lagerlöf, Selma: Kootut teokset VIII. Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. 2. p. Sakari Topelius. Suom. Irja Malmila. WSOY 1952.

Mannerheim, G.: Muistelmat. 1-2. Suom. Lauri Hakulinen et al. Otava 1952.