Jörn Donner: Nyt sinun täytyy, Angelan sota, Angela ja rakkaus

Jörn Donnerin romaaneissa Nyt sinun täytyy, Angelan sota ja Angela ja rakkaus Angela kokeilee elämän vaihtoehtoja solmimalla suhteen kolmeen mieheen, joista yksi on saksalainen sotilas.

Donnerin 11-osainen romaanisarja kertoo suomenruotsalaisesta Andersin suvusta. Teollistumisen alkuaikoina suvun kantaisä perusti yrityksen, josta on kehittynyt menestyvä puunjalostus- ja konepajateollisuusyhtiö Yhtynyt metalli. 1800-luvun jälkipuoliskolla suku edusti muutosta, mutta itsenäisyyden aikana perilliset puolustavat etuoikeutettua asemaansa.

Alkuosien kolmesta päähenkilöstä kaksi ovat Angela Anders ja Gabriel Berggren. Molempien etunimiin sisältyy raamatullinen viittaus: Angela merkitsee enkeliä, ja Gabriel on saanut nimensä enkeliltä, joka ilmoitti Neitsyt Marialle Jeesuksen syntymästä.

Viimeinen rauhan kesä

Sarjan ensimmäinen osa Nyt sinun täytyy (1974) tapahtuu 1939. Myöhempi painos ilmestyikin kuvaavalla nimellä Viimeinen kesä.

Yhtynyttä metallia johtaa perustajan poika, sarjassa pelkätään Vuorineuvokseksi kutsuttu Erik Anders. 30-luvun lopussa yhtiö myy valtiolle aseita monopolitilanteessa, jossa se voi sanella hinnan. Jo tässä romaanissa ennakoidaan tulevaa konsensusta: yhteiskunnan ja suuryhtiöiden liittoa, jossa ”yhteiskunnan tehtävä olisi pitää huoli siitä, että työntekijöitten palkkavaatimukset eivät ylittäisi yhtiöitten kantokykyä”. Omistajien omaisuus kasvaa, mutta he eivät voi enää elää pelkästään omaisuutensa tuotolla.

Insinööri Gabriel Berggren edustaa uutta vaihetta, ammattijohtajuutta. Hän on nousukas, joka vuonna 1918 taisteli punaisten puolella mutta myöhemmin pyrkiessään ”ensi sijassa hankkimaan jalansijaa jolta ponnistaa”  kielsi totaalisti menneisyytensä.

Gabriel on valmis tekemään kaiken mitä yhtiön etu vaatii. Vaikka hän ei viihdy Natsi-Saksassa, hän toteaa että ”minä en ole poliitikko, vaan tekniikan mies”. Hän näyttää olevan mies vailla ominaisuuksia ja mielipiteitä.

Gabriel on nainut Vuorineuvoksen sisaren Karinin, ja yläluokkainen vaimo huolehtii miehensä aineellisista tarpeista. Seksiä ja romantiikkaa tarjoaa parikymmentä vuotta nuorempi rakastajatar Angela, Karinin sisarentytär.

Angela kyllästyy salailuun ja siihen, ettei suhde johda mihinkään. Hän eroaa Gabrielista ja aloittaa suhteen yhtiön lakimiehen Bengt Granbergin kanssa.

Vuorineuvos erottaa Bengtin, koska tämä on sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Myöhemmin sarjassa nähdään, että Vuorineuvoksessa on tarpeeksi älyä ja opportunismia, jotta hän kykenee ketterästi muuttamaan kurssia, kun aika niin vaatii.

Yllättäen sovinnaiselta ”yhtiön mieheltä” vaikuttava Gabriel tekee rohkean ratkaisun eroamalla Karinista, vaikka päätös voi vaarantaa hänen uransa eikä hänellä ole mitään varmuutta siitä, mitä Angela aikoo.

Väliin tulee kuitenkin talvisota. Angela ehdottaa Gabrielille pakoa jonnekin kauas, jossa he saisivat nauttia onnestaan kahden kesken.

Gabriel kieltäytyy perustellen: minä olen tämän yhtiön johtaja. Valmistamme maan kannalta elintärkeitä tuotteita. Ellen minä pysy täällä, näitä tavaroita ei ehkä saada valmiiksi yhtä paljon. [- – -] Voin sanoa, että tällä hetkellä mikään ei ole sen tärkeämpää. [- – -] Ja vastaus on niin typerä, että saat nauraa, jos haluat. Teen tämän Suomen takia. [- – -] en lähde tästä huoneesta enkä tästä maasta enkä uhraa aikaa yksityisille ongelmilleni, sillä sellaisia minulla ei ole. Olen vapaa, mutta eri tavalla kuin sinä luulet.”

Angela linkoaa Gabrielille syytöksen: ”Sinä sanoit kerran olevasi vapaa. Mutta joka kerran, kun saat valita vapauden ja paikoillesi jäämisen välillä sinä jäät.”

Ennen sotaa Gabriel miettii itsensä ja muiden olevan ”Sidottuja maahansa ja sattumaan, joka oli toisen käsissä”.  Loppujen lopuksi Gabrielilla on sittenkin aatteita ja moraalia, joihin hän toimintansa perustaa: sen jälkeen kun hän oli nähnyt saksalaisten valtaavan Helsingin vuonna 1918, hän ei halua toista kertaa kokea,  ”kun vieraat joukot pitävät täällä paraatia”.

Vuorineuvos toteaa ennen talvisotaa: ”Me tiedämme perin vähän Suomen kohtalosta, maailman kohtalosta emme mitään. Meidän kenttämme on Yhtynyt Metalli.” Gabriel keskittyy tekemään sen mitä hän voi tehdä: huolehtimaan yhtiöstä, jotta muut suvun jäsenet voivat tehdä mitä haluavat.

Kun yksityiselämän päätöksiä lykkää, oikea hetki menee ohi

Sarjan toinen osa ilmestyi 1976 suomeksi nimellä Angela, mutta käytän siitä myöhempien painosten nimeä Angelan sota.

Teos alkaa loppuvuodesta 1943. Angela on 27-vuotias ja työskentelee lääkintälottana sotasairaalassa napapiirillä.

49-vuotias Gabriel johtaa Yhtynyttä metallia, jolla on tärkeä osuus sotateollisuudessa. 70-vuotias Vuorineuvos on valtion palveluksessa mutta voi samalla edistää yhtiönsä etua. Angelan rakastaja Bengt on rintamalla komppanianpäällikkönä.

Angelan edellä kerrottu halu paeta talvisodan alussa Gabrielin kanssa kahdenkeskiseen onnelaan tuntuu naiivilta, mutta myöhemmin hänen syytöksensä, miten miehet voivat pukeutumalla univormuun ”lykätä kaiken yksityiselämään liittyvän tuonnemmaksi”, alkaa tuntua ymmärrettävämmältä.

Kun aina tuntuu olevan jotain tärkeämpää kuin yksityiselämä, päivät, viikot ja kuukaudet ovat kuluneet, kunnes vihdoin on mennyt vuosia. Kesällä 1940 Bengt ja Angela ovat olleet läheisiä, mutta Angela on lykännyt sitoutumista ja lapsen hankkimista epävarman poliittisen tilanteen takia. ”Mutta elämä ei odota.” Oikea hetki on mennyt ohi eikä se enää palaa.

Angelan ja saksalaisen Thomasin suhde – aseveljeyden ja sen loppumisen symboli

Sairaalaan tulee potilaaksi saksalainen kapteeni Thomas Schmidt. Thomas on osaksi menettänyt muistinsa – tosin ei ole varmaa, teeskenteleekö hän vai haluaako hän torjua jotain mielestään. Thomas on arkkitehti, joka on ollut vakaumuksellinen kansallissosialisti ja käyttää natsitermejä kuten ”Uusi Eurooppa”.

Kun Angela ja Thomas rakastelevat ensimmäisen kerran, Angela kokee, että hän voi olla mies ja Thomas nainen. Ilmeisesti tämä tarkoittaa perinteisten sukupuoliroolien kääntymistä ympäri: Angela on aktiivinen ja Thomas passiivinen.

Angela palaa Helsinkiin, jossa hän joutuu kokemaan helmikuun 1944 suurpommitukset. Thomas saa siirron pois Suomesta itärintamalle. Sitä ennen pari haluaa mennä naimisiin. Avioliitto kaatuu kuitenkin siihen, että Angelan sukupuusta löytyy juutalainen isoäiti – huolettomana luonteena Angelalla ei ole ollut aavistustakaan Natsi-Saksan arjalaislaeista.

Angela odottaa Thomasin lasta. Kun suvun kartanossa on pulaa työväestä, Angela menee auttamaan heinänteossa ja saa keskenmenon. Ei selviä, onko Angela rasittanut itseään tahallaan vai onko hän vain ollut ajattelematon.

Siinä missä Angelan ja Thomasin suhde on symboloinut Suomen ja Saksan aseveljeyttä, keskenmeno taas ennakoi maiden välirikkoa.

Angelalle miehen valinta on elämäntavan valinta

Angela on aikoinaan kirjoittanut Bengtille: ”Minä halusin monta maailmaa”. Angelalle se tarkoittaa että ”Minä halusin monta miestä.”

Suhteillaan miehiin Angela on kokeillut vaihtoehtojaan, sillä sitoutuminen yhteen mieheen merkitsee valintaa, ei tosin niinkään fyysisen uskollisuuden kuin elämäntavan. Kun nainen valitsee elämisen yhden miehen kanssa, se tuona aikana merkitsee, että valitsee myös miehen asuinpaikan ja elämäntavan.

Bengt kaatuu puna-armeijan suurhyökkäyksessä kesällä 1944, ja Thomas ilmoitetaan kadonneeksi itärintamalla.

Kun välirauhansopimus solmitaan syyskuussa 1944, Yhtynyt metalli siirtyy sotatarvikkeista sotakorvauksiin, ja menestyksekäs yhteistyö valtion kanssa jatkuu.

Angela ja Gabriel löytävät toisensa uudelleen. Vaikka saattaa näyttää siltä, että Angelalla ei ole muuta vaihtoehtoa, on eri asia valita toisensa tietoisesti kuin vain ajautua yhteen.

He edustavat vastakohtia – Gabriel järkeä, työtä ja velvollisuutta, Angela tunnetta, nautintoa ja vapautta – ja siten täydentävät toisiaan.

Suomalaisten suhde saksalaisiin muuttuu

Samoin kuin talvisodan edellä, Angela ei halussaan keskittyä yksityiselämään ole ottanut ollenkaan huomioon ulkomaailman realiteetteja. Jo jouluna 1943 Vuorineuvos neuvoo häntä lähtemään ajoissa pois saksalaisten palveluksesta.

Kesällä 1944 suvun asianajaja kehottaa Angelaa luopumaan Thomasista ja sopeutumaan muuttuneeseen todellisuuteen. Kun Angela muistuttaa, että ”sinä suhtauduit saksalaisiin toisin vuonna -41”, asianajaja vastaa pokkana: ”Ajat ovat muuttuneet, Angela hyvä. Kesällä 41 vaikutti mahdolliselta, että saksalaiset voittaisivat. Ja mikä olisi hauskempaa kuin olla voittajan puolella.”

Häviäjiä, saksalaisia, demonisoidaan kollektiivisesti ja heidät nähdään vain ryhmän jäseninä Tätä taustaa Angela edustaa ihmisyyttä: hänelle Thomas on yksilö.

Tosin Thomaksen muistinmenetyksen voi tulkita myös symboliksi siitä, miten saksalaiset käyttäytyivät sodan jälkeen. Silloin ulkomaiset lehtimiehet eivät löytäneet ainuttakaan saksalaista, joka olisi tunnustanut olleensa natsi.

Jotkut pohjoissuomalaiset eivät ole ideologisista syistä halunneet osallistua jatkosotaan vaan ovat siirtyneet Ruotsiin. Myös Thomas olisi voinut tehdä saman ratkaisun, mutta perinteinen velvollisuudentunto estää sotilaskarkuruuden.

Maanpetos riippuu ajankohdasta

Se, mikä määritellään maanpetokseksi, riippuu ajankohdasta. Valtion tiedoituslaitoksessa työskentelevä Professori kuuluu rauhanoppositioon ja joutuu kuulusteluihin. Välirauhan jälkeen taas eräs sukulainen tuomitaan maanpetoksesta, koska hän on pitänyt yhteyttä saksalaisiin ystäviinsä.

Paikallinen vasemmistolainen jopa syyttää Angelaa yhteistyöstä vihollisen kanssa, koska tämä on hoitanut saksalaisia sotilainen, vaikka nämä silloin olivat aseveljiä. Mies on ollut itse rintamalla, mutta katsoo olevansa viaton.

Angelan syntinä on sekin, että hän omistaa kartanon 13-vuotiaan veljensä Jakobin kanssa.

Mihin identiteetti perustuu?

Kartanoon sodan aikana tuodut inkeriläiset valitsevat paluun Neuvostoliittoon. Angelan kysymykseen, tietävätkö he, mikä heitä siellä odottaa, he vastaavat: ”Emme tiedä. Mutta kotiseutumme odottaa.” ”Onko kotiseutu tärkeä teille, neiti Anders? Ellei se ole, te olette toisenlainen ihminen kuin me.”

Kotikaupunki Helsinki on todellakin tärkeä Angelalle: ”minun hengitykseni, minun elämäni. [- – -] Vaikka muuttaisin minne maailmassa, niin täältä minä olen kotoisin. Tärkein mitä minulle on tapahtunut, on tapahtunut täällä.”

Identiteetin määrittelyn vaikeutta osoittaa Anton Goldberg. Hänen vanhempansa olivat saksalaisia, jotka asuivat Pietarissa, ja hän itse syntyi Viipurissa. Anton Goldberg toteaa: ”Siinä on kuitenkin omat vaikeutensa, kun on osittain suomalainen, osittain saksalainen ja osittain venäläinen. On pakko tehdä valintansa.”

Mutta oma valinta ei riitä: sodan aikana Goldberg on määritelty juutalaiseksi ja häntä on uhannut karkotus Saksaan. Tämän voinee käsittää aikalaishuhuksi. Suomihan luovutti Saksalle vain pakolaisia ja sotavankeja.

Identiteetti on yksi Anders-sarjan läpikäyvistä teemoista. Suku on alun perin baltiansaksalainen ja Suomeen muutettuaan omaksunut hallitsevan luokan kielen ruotsin. Naimakaupoilla on varmistettu, että omaisuus on säilynyt suomenruotsalaisissa käsissä. Nyt Vuorineuvos on valmis siihen, että ”joku sukumme jäsen menee naimisiin suomenkieliseen kanssa. Olen oppinut ymmärtämään sodan kuluessa, että suomalaiset ovat kuitenkin meitä lähempänä kuin ruotsalaiset. Mutta saksalaisia meistä ei tule koskaan. Ennen vaikka suomalaisia.”

Toisin kuin suomen kielessä, ruotsin kielessä on kaksi sanaa suomalaiselle: ”finne” tarkoittaa suomenkielisiä suomalaisia, ”finländare” Suomen kansalaisia. Käsitteet syntyivät vasta erillisen suomenruotsalaisen identiteetin syntymisen myötä. Vielä Runebergin ja Topelius kutsuivat itseään sanalla ”finne”.

Romanttinen rakkaus ja vapaus valita osoittautuvat harhakuviksi

Sodan jälkeen Angelalle ja Gabrielille syntyy poika, Hannes. Nimi on lyhennys Johanneksesta, joka merkitsee ”Herra on armollinen”.

Angelalla opettaa ranskaa yliopistolla, mutta toisin kuin Gabrielin kohdalla, työ ei saa koskaan hänen elämässään tärkeää sijaa.

Sattuma puuttuu peliin, kun Hannes kuolee liikenneonnettomuudessa seitsenvuotiaana. Tämän seurauksena Angela joutuu kriisiin. Teoksen Angela ja rakkaus (1981) alussa hän kuulee, että Thomas onkin elossa ja sotavankina. Hän pääsee palaamaan kotiin 1955 – kyseessä on ns. Adenauerin armahdus, jolla Neuvostoliitto vapautti viimeiset saksalaiset sotavangit.

Angela lähtee Länsi-Saksaan, ensin Berliinin ja sitten Müncheniin. Hän haluaa tavata Thomasin, vaikka tämän äitikin yrittää estellä.

Angela edustama romanttinen rakkaus, jonka ihanteena on ”se oikea” ja vuosien eronkin kestävä tunneside, osoittautuu kuitenkin harhakuvaksi.

Thomas ei yhdentoista vuoden eron jälkeen ole enää sama mies, jonka Angela on tuntenut. Selviydyttyään sotavankeuden äärimmäisistä olosuhteista hän haluaa erilaisen naisen kuin intohimoisen Angela.

Angela yrittää itsemurhaa unilääkkeillä, mutta pelastetaan ajoissa, ja aina uskollinen Gabriel hakee vaimonsa kotiin.

Myös Angelan usko vapauteen ja valintaan ja siihen, että ihminen voi elää irrallaan historiasta, osoittautuu toisen kerran harhakuvaksi. Hänen kohtalonsa ratkaisee sattuma toisaalta suuren historian eli sodan kautta, toisaalta oman biologian muodossa: kuka miehistä kaatuu tai katoaa, kenen miehen kanssa ja milloin hän saa lapsen.

Angela sanoo olevansa ”ruumiini vanki, jota naiset ovat enemmän kuin miehet. Me olemme sidoksissa eri vaiheisiin, heikkouden aikoihin, uteliaisuuden ja kasvavan toimeliaisuuden kausiin. Ja vaikka olisimme miten järkeviä, tätä kohtaloa emme väistä.”

Itsenäisyyspäivän (1982, suom. 1983) lopussa Angela alkaa odottaa Gabrielille lasta.

Vaikka lapsen syntymät ovat Angelan kohtalon kannalta ratkaisevia, romaaneissa ei kuvata hänen suhdettaan kumpaankaan lapseen.

Anders-sarjasta

Lajos Szapori Nagyn Suomalaisen sukuromaanin (1986) mukaan suomalaisen sukuromaani poikkeaa eurooppalaisesta siinä, että sen kaari on nouseva: talonpoikais- tai työläislähtöinen suku kamppailee vaikeuksia vastaan mutta vakiinnuttaa lopulta asemansa.

Anders-sarja seuraa eurooppalaista traditiota: ylempään porvaristoon kuuluva suku käy aluksi sukupolvien ja sukupuolten välisiä taisteluja, mutta menettää lopuksi rikkautensa ja asemansa, kun sen jäsenten mielenkiinto suuntautuu muuhun kuin omaisuuden kartuttamiseen.

Poikkeavaa on myös se, että Anders-sarjan näyttämö ei rajoitu vain Suomeen vaan että osa tapahtumista sijoittuu Keski-Eurooppaan. Suomi ei ole saari, vaan sen kohtalo on yhteydessä Euroopan kohtaloon.

Kun Donner julkaisi 70-luvun alkupuolella Anders-sarjan ensimmäiset osat Nyt sinun täytyy ja Angelan sota, niiden tapahtuma-aika, viimeinen rauhankesä 1939 ja jatkosota, olivat mennyttä maailmaa, jolloin vallitsivat toisenlaiset arvot kuin kirjoitus- ja julkaisuaikana.

Seuraavat osat kuvasivat 50-lukua ja 60-lukua: Jakob ja kylmä rauha (1978, suom. 1979), Angela ja rakkaus, Itsenäisyyspäivä, Isä ja poika (1984, suom. 1985). Kirjat ilmestyivät Suomessa, jossa YYA:ta ja hyvinvointiyhteiskuntaa koskevat käsitykset olivat itsestäänselvyyksiä mutta kuvattuun ajankohtaan oli jo välimatkaa.

Vapauden vangit (1989, suom. 1989) ilmestyi keskellä Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan murrosta ja Sattuman kauppaa (1993, suom. 1993) jo kokonaan muuttuneessa historiallisessa tilanteessa.

Anders-sarjaan liittyy myös muista poikkeava teos Presidentti (1986, suom. 1986). Se käsittelee Kekkosta, joka vaikutti valtakaudellaan koko yhteiskuntaan.

Tässä käsiteltyjen Angelan ja Gabrielin lisäksi alkuosien kolmantena keskeisenä henkilönä on Angelan pikkuveli Jakob Anders. Hänenkin etunimeensä sisältyy raamatullinen viittaus: Jakob merkitsee petturia. Jakob kapinoi nuorena sukutaustaansa vastaan ja hänestä tulee vasemmistolainen.

Lukuun ottamatta ensimmäistä osaa Nyt sinun täytyy kullakin kolmikosta on omat kirjansa, joissa he ovat päähenkilöitä. Tässä on käsitelty Angelan kirjoja Angelan sota sekä Angela ja rakkaus. Gabrielin kirjoja ovat Itsenäisyyspäivä (1982, suom. 1983), Vapauden vangit  ja Sattuman kauppaa. Jakobin kirjoja on Jakob ja kylmä rauha ja Isä ja poika.

Sarjan ensimmäisissä osissa Donnerin kerronta on perinteistä, myöhemmissä hän kokeilee erilaisia kerrontatekniikoita. Yhteenvetona jälkimmäisistä voi todeta, että totuutta tapahtumista ei saada selville – jos sitä ylipäänsä onkaan.

Uskoakseni Donner ei ollut aloittaessaan kovin tarkkoja suunnitelmia, miten sarja etenisi. Ja ainakaan viimeisten osien kohdalla se ei olisi ollut edes mahdollista. Eihän kukaan olisi voinut 70-luvulla ennustaa 80-luvun kasinohuumaa, 90-luvun alun pankkikriisiä ja globalisaatiota. Voi sanoa, että lähihistoria itse antoi aiheen viimeisiin osiin.

Erään rakkauden tarinassa (1994, suom. 1994) ja Petollisessa sydämessä (2001, suom. 2001) keskeisiksi toimijoiksi tulevat uudet henkilöt. Heidän siteensä Andersin sukuun on löyhempi tai lähes olematon. Monet alkuosien teemoista ja arvoista kääntyvät loppuosissa ympäri. Tässä mielessä Sattuman kauppaa kuuluu niiden joukkoon.

Angelan ja Gabrielin tarinassa on tässä artikkelissa käsitellyn ajan jälkeen monta kiemuraa.  Vaikka he alusta alkaen harrastavat parinvaihtoja kuin saippuaoopperassa ikään, alkuteoksissa heidän liittonsa näyttää vastakohtien onnistuneelta yhtymiseltä ja heidän sisäinen vaaliheimolaisuuteensa niin lujalta, etteivät he tarvitse muodollista uskollisuutta.

Vapauden vangeissa käy kuitenkin ilmi, että Hanneksen kuoleman ja Angelan Saksan-matkaan jälkeen heidän suhteensa ei ole enää palautunut läheiseksi, vaikka he ovat saaneet vielä tyttären, Johannan. Angela on vetäytynyt maatilalleen, jossa Gabriel kokee jäävänsä sivuosaan.

Sattuman kaupassa Angela elää lesbosuhteessa Pariisissa ja Gabriel on vieraantunut myös tyttärestään. Johannasta ei isän vanhakantaisen ajattelun mukaan ole jatkamaan yhtiön johdossa.

Kirjailijasta

Jörn Donner syntyi 5. helmikuuta 1933. Hän oli nelivuotias isänsä kuollessa eikä siten koskaan tuntenut tätä. Kai Donner tutki suomalais-ugrilaisia kansoja Siperiassa ja kuului aktivisteihin ja myöhemmin äärioikeiston taustahahmoihin.

Talvisodan syttyessä Jörn Donner oli kahdeksanvuotias ja jatkosodan päättyessä 13-vuotias. Lapsena hän oli niin ihanteellisen isänmaallinen, ettei halunnut lähteä Ruotsiin. Hän luki innolla saksalaisten propagandalehteä Signaalia ja uskoi sotapropagandaan vielä siinä vaiheessa, kun aikuiset jo epäilivät sodan lopputulosta.

Kun sodan jälkeen oli mahdollista saada toisenlaisia tietoja, seuraus oli poliittinen täyskäännös. Jörn Donner oli vasemmistoradikaali aikana, jolloin se ei ollut vielä muotia. Hän ei mm. halunnut mennä armeijaan ja oli ensimmäisiä, jolle eettiset syyt hyväksyttiin aseistakieltäytymisen perusteeksi. Donner palveli 1959-61 Porin sairaalassa ja julkaisi kokemuksistaan 1961 teoksen Terveenä sairaalassa.

Jo ennen kuin kun nuoriso joukkomitassa radikalisoitui, Donner kuitenkin käänsi kurssia, koska oli matkoillaan Itä-Euroopassa tutustunut reaalisosialismiin. Teoksesta Berliini – arkea ja uhkaa (1958) on myöhemmin ilmestynyt monta laitosta nimellä Berliini-raportti.

Donner on toiminut monella kulttuurin ja politiikan alalla: hän on ohjannut, tuottanut ja arvostellut elokuvia, johtanut Ruotsin elokuva-alainstituuttia, toiminut talouselämässä, kansanedustajana, euroedustajana ja diplomaattina.

Kirjallisuutta

Szopori Nagy, Lajos: Suomalainen sukuromaani. Suom. ja tekijän kanssa lyh. Viljo Tervonen. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1986.

Wikipedian artikkelissa Jörn Donner on lueteltu Anders-sarjan osat.

Elonetin artikkelit sarjasta tehdyistä elokuvista: Angelas krig ja Dirty story (perustuu Itsenäisyyspäivään).

Mainokset

Laila Hietamies: Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat

Laila Hietamiehen romaaneissa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat naiset selviävät sodasta paremmin kuin miehet.

vierailla-poluilla-oudoilla-ovilla

 

Laila Hietamiehen (myöhemmin Hirvisaari) Kannas-sarjan kaksi ensimmäistä sijoittuvat todellisen Valkjärven pitäjän kuvitteelliseen Suontaan kylään. Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu vuonna 1925 ja Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin. Tapahtumat keskittyvät yksityiselämään, ajan politiikka ei kosketa henkilöitä millään tavalla.

Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1980) alkaa Suontaan kylästä ja kuvaa kesäkuun 1944 suurhyökkäystä, Viipurin kukistumista ja evakkomatkaa. Kirjan lopussa ollaan vasta junassa Simolan asemalle. Tuolloin päähenkilöt Martta Heikkilä ja Helmi Elisa Karhu ovat kolmikymppisiä.

Neljäs osa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983) alkaa heinäkuussa Mynämämäellä, jossa suuri suontaalaisista elää evakkoina. Välillä ollaan sotasairaalassa Mikkelissä, toisella evakkopaikkakunnalla Jämsässä sekä sairaaloissa Helsingissä ja Turussa. Kirja päättyy syyskuussa ristiäisiin ja rauhan tuloon.

Viides osa Edessä elämän virrat (1984) tapahtuu pääosin Turussa helmikuusta alkukesään 1945.

Hyviä ja huonoja evakkokokemuksia

Vierailla poluilla, oudoilla ovilla kuvaa monipuolisesti suhtautumista evakoihin. Osa isäntäväestä on myötätuntoisia ja ymmärtäviä, kuten Aittalan emäntä ja isäntä. Keskinäistä toimeentuloa helpottaa, että pihapiirissä on useampi talo, joten kukin saa perhe asua omissa oloissaan häiritsemättä muita omilla tavoillaan ja tottumuksillaan.

Talonväen hyväntahtoisuus on aitoa. 18-vuotias tytär Leena selittää: No kun me tykätä teist kaikist. Eikä se ol mitenkä mukava kattoo kun ihmine kärsi. Kyl maar me se ymmärretä.”

Toisaalta sanotaan, että Leena sekä ymmärsi että ei ymmärtänyt Marttaa. Kyllä hän tiesi, että sota oli, mutta joskus tuntui, että Martan sota oli eri kuin hänen. Hänen kaksi veljeään olivat sodassa, sota koski heitä kaikkia yhtä paljon kuin Marttaakin, jonka mies oli kapteenina rintamalla, Leena tiesi. Mutta heidän kotinsa oli täällä vahingoittumattomana, eivätkä pommikoneet olleet vielä ilmestyneet heidän yläpuolelleen.”

Osa isäntäväestä on taas päinvastaisia luonteita. Eräs isäntä on vanhapoika, joka kieltää lapsia uimasta ja meluamasta, kulkee alasti ja huutelee rivouksia.  Myöhemmin selitetään, että isäntä on seksuaalisesti turhautunut. Jouduttuaan läheiseen kontaktiin verevän naisen kanssa, jonka suhteen hänellä ei ole mahdollisuuksia, hän purkaa ärtymyksensä kaikkiaan evakoihin.

Hevoskuski sanoo Helmi Elisalle kuultuaan tämän olevan evakko: ”Mää en ymmärrä sitä lainkka et kaike maailma ihmiset tullee sielt tänne muire ihmiste harmiks.” Kuskin mielestä olosuhteet eivät voi olla niin pahoja kuin huhut kertovat. Hän paheksuu sitä, että evakot tulevat ja vaativat asuntoa. Hän uskoo, että he kylpevät rahassa saatuaan korvauksia, ja kuka edes voi todistaa, että anomusten tiedot ovat totta. Hevoskuski on esimerkki ihmisestä, joka puhuu ensin, mitä sylki suuhun tuo. Kun hän sanomansa osoitetaan vääräksi, hän ei pyydä anteeksi vaan sanoo, ettei hän tarkoittanut mitään.

Romaanin lopussa Aittalan isäntä järjestää yhdeksänkymppisille Marille ja Kustaalle pysyväksi asunnoksi vapaana olevan mökin, sekä hyvästä sydämestä että ennakoiden poikiensa kotiintuloa sodasta, jolloin talossa ei enää ole tilaa.

Kustaa sanoo Aittalalle: Kaikilha se ei tää elämä olt samanlaista, tiijetäähä myö jot on tult kahnauksii puoli ja toisi. Mie sitä vaan, jot ihmisest itsestää riippuu vastaakos hyvvää pahal vai päinvasto.”

Samanlaista auttavaisuutta osoittaa lotta Kerttu, joka vuokraa perintömökkinsä Turussa Martalle ja asuu itse sairaanhoitajaoppilaiden asuntolassa.

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Martta on saanut toukokuussa 1945 sijaisuuden koulusta. Siellä hän joutuu miesopettajan syrjimäksi, koska aiemmin sijaisuudet on saanut tämän vaimo. Miesopettaja ei suostu myöntämään, että valinta on oikeudenmukainen: hänen vaimonsa on epäpätevä ja Martta on pätevä, joten totta kai Martta valitaan.

Tapaus osoittaa, että paikallisilla on henkilökohtaisia syitä nyreyteen: evakot kilpailevat heidän kanssaan työpaikoista ja asunnoista.

Miten ihminen selviää menetyksistä?

Teoksessa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla Helmi Elisa toteaa Martalle: kaiken sen kestää, jos vain haluaa itse jäädä eloon. Siksi on hyvä kun on joku jota varten jäädä eloon.”

Se tärkein joku on molemmilla lapsi. Sotaleski Helmi Elisalla on seitsenvuotias tytär Laura. Martan miehen Aarnen selviytymisestä ei pitkään aikaan tule tietoa, mutta Martta odottaa lasta, joka on onneksi pantu alulle jo ennen vihkimistä. Juuri tieto Martan raskaudesta on saanut Aarnen tekemään avioitumispäätöksen.

Käydessään Mikkelissä sotasairaalassa Martta kohtaa Malviina-mummon. Malviina uskoo, että kaikki ihmiset ovat mukavia ja pohjimmiltaan samanlaisia, olivat he karjalaisia tai ei. Ei ihme, että hän on kohdannut etupäässä mukavia ihmisiä.

Malviina on karjalaisen positiivisuuden ruumiillistuma. Se, mikä aikoinaan oli uutta ja raikasta Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilössä, on Malviinassa jo stereotyyppistä.

On harmillista, että Hietamies pani Kannas-sarjan alkuosien äreän Akviliinan kuolemaan evakossa talvisodan aikana. Olisi ollut vaihteeksi hyvä näyttää evakko, jonka kanssa tuskin sydämellisinkään isäntäväki olisi tullut toimeen.

Malviinan elämänohje kuuluu: ”Se on silviisii, jot ihmise pittää syyvä ja haastaa. Täs järjestyksen. Ens ku hää syöp mahhaase täytee, sit on niin hyvä jot. Sit ko hää on syönt, sit hää alkaa haastaa ne surut itsestää.”

Malviina sanoo myös, että Martan on vakuutettava itselleen, että Aarne paranee: se nääs auttaa ku uskoo siihen lujast. Sitä pittää sannoo nii lujast noita asjoit, jot itsekkii uskoo.” Ainakaan ei kannata surra etukäteen.

Kaikki ei ole aivan näin helppoa. Helmi Elisan pommituksessa saadut haavat pahenevat ja hän joutuu sairaalaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä Laura saa kurkkumätätartunnan ja joutuu toiseen sairaalaan.

edessa-elaman-virrat

Vaikeudet eivät lopu rauhan tuloon

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Laura asuu Martan luona Turussa, kun Helmi Elisa opiskelee kätilöksi Helsingissä.

Martta on synnyttänyt pojan, mutta hän ei ole elänyt päivääkään aviomiehensä kanssa. Keuhkoihin haavoittunut Aarne on yhä tuberkuloosiparantolassa.

Aarne ei voi kertoa Martalle sotakokemuksistaan, ei ”miltä tuntui räjäyttää kokonainen korsu ja tappaa pakoonlähtevät venäläiset yksitellen hankeen” eikä miltä haavoittuminen tuntui. Vain mukana ollut voi ymmärtää.

Lisäksi Aarne haluaa suojella läheisiään: ”Minun poikani ei tarvitse sodasta tietää. Niin kauan kuin maailmassa on rauha. Siihen on uskottava.”

Aarne pohtii lyhyesti, että ulkopoliittiset muutokset ovat tapahtunut niin nopeasti, että ihmisten tunteet eivät ole pysyneet niiden vauhdissa. Kestää aikaa, ennen kuin suhde entiseen viholliseen muuttuu.

Sen sijaan ajan sisäpolitiikka loistaa kirjassa poissaolollaan, vaikka se juuri tähän aikaan oli repivää.

Kuten sarjan edellisissäkin osissa, romaanin heikkoutensa on, että henkilöiden yhteiskunnallinen tausta ei vaikuta mitenkään heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Martta ei hyväksy sotaa puolusteluksi

Muistot eivät häviä vain sillä, ettei niistä puhuta. Sairaalassa työskentelevä hoitaja Elina sanoo Aarnelle: ”sinä viet mukanasi kotiin omat aaveesi!” Ja Elina yleistää tämän kaikkien suomalaisten naisten kohtaloksi: ”Me joudumme kokoamaan teidät sirpaleista kokonaisiksi.”

Aarne epäilee: ”onko minusta enää ihmistä elämään? Työelämään? Aviomieheksi? Normaaliin arkiseen elämään?” Niinpä hän uudistaa suhteen Elinaan, jonka kanssa hänellä on ollut yhdenyönjuttu jo rintamalla. Elina toteaa tarkkanäköisesti: ”Jos osaisit minua rakastella, osaisit vaimoasikin…”

Martta aavistaa jotakin, ja Aarne myöntää suhteen mutta vain rintamalla. Aarne puolustautuu: ”Sodassa…et tiedä millaista se on pahimmillaan. Ja silloin repeää jokin sisällä, etsii purkautumista, kun tilanne osuu kohdalle, se on väistämätöntä…”

Martta iskee vastaan: ”Tekö taistelitte silloin…asemasodan aikana? Tiedätkö mitä teki suomalainen nainen kotirintamalla? Hoiti että koko maan talous pyöri, että oli ruokaa, vaatteita. Ei ollut aikaa pelata korttia, ei istua katsomassa viihdytyskiertueita. Piti tehdä työtä, niin kuin mekin viime kesänä Suontaassa. Ja sitten te valitatte naisen kaipuutanne sodan vaaroissa…Aarne..täällä ei ollut aikaa unelmille, täällä tehtiin työtä. Teistä tehtiin sankareita, mutta entä meistä?”

Tämä tuntuu jälkikonstruktiolta. Eihän kukaan puhu keskustelussa ”suomalaisista naisista” vaan omista tai korkeintaan tuttaviensa kokemuksista.

Myöskään romaanin tapahtumat eivät täysin vastaa Martan ja Elinan yleistyksiä. Nainenkin voi saada tukea mieheltä, joskaan Marttaa ei kuuntele aviomies Aarne vaan ystävä Karjalainen.

Eikä sota kaikille naisillekaan merkinnyt pelkkää työtä ja seksin puutetta. Vaikka päähenkilöt Martta ja Helmi Elisa rakastelevat vain yhden miehen kanssa, hoitaja Elina ja lääkäri Nelly ovat toista maata. Heitä ei tästä tuomita, kuten perinteisesti tehtiin.

Jotakin Aarnen mietteissä on pätevääkin: kritiikki että Martta haluaa omistaa hänet. Myös Helmi Elisa arvostelee mielessään ystäväänsä, joka ennen oli ollut niin itsenäinen: ”jollei Martta nyt ymmärtäisi, hänen avioliitostaan tulisi vaikea. Martta tuntui hyväksyvän kaiken, minkä Aarne sanoi, hän suorastaan kerjäsi mieheltä sanoja, rakkautta; mutta ei se tullut niin.”

Tämä on harvoja kohtia, joissa Martan ja Helmi Elisan muuten ihanteellisen lujaksi ja läheiseksi kuvatussa ystävyydessä on särö. Yhteiskunnalliseen aseman ja siviilisäädyn ero ei ole vaikuttanut heidän väleihinsä mitenkään.

Naisille sota on tuonut hyvääkin

Lääkäri Karjalaisen apu on saanut Helmi Elisan ihannoimaan miestä, kun taas Karjalaiseen on vedonnut naisen avuttomuus. Nyt he päätyvät yhdeksi yöksi samaan sänkyyn, mutta jatko menee mönkään, koska heillä on erilaiset odotukset.

Myöhemmin Karjalainen pyytää anteeksi ja kosii, mutta Helmi Elisa antaa rukkaset sanoen: ”Olisi liian yksinkertaista jättäytyä toisen ihmisen armoille, niin kuin aikoinaan, kun menin naimisiin. Miulla ei ollut mitään ammattia, ei työtä, olin kotona ja hoidin Lauraa.” Helmi Elisa ei siis halua ottaa roolia, joka naisille sodan jälkeen suositeltiin, miehen emotionaalista kannattelua, vaan keskittyä omaan kehitykseensä.

Miesten ja naisten välillä on selvä ero. Sota on raunioittanut Aarnen fyysisesti ja Karjalaisen psyykkisesti. Molemmat ovat jatkuvasti pettäneet vaimoaan, ja vaimon kuolema on vapauttanut heidät ”väärästä” avioliitosta. Karjalainen on menettänyt myös pienen tyttärensä, jota hän on kovasti rakastunut.

Sen sijaan naisille sota on tuonut mukanaan myös hyvää. Martta ei edes salaa iloaan siitä, että on saanut vihdoin omakseen Aarnen, kun tämän vaimo on kuollut pommituksessa.

Helmi Elisa ei ole rakastanut miestään, mutta tästä hän ei voi puhua edes Martalle. Ilman tällaisia harvinaisia säröjä ystävyys olisi liian idyllistä ollakseen uskottavaa.

Helmi Elisan kuvauksessa Hietamies murtaa sotalesken – ja ylipäänsä lesken – stereotyyppiä. Vaikka Lauralle orpous on yksiselitteisesti menetys, leskeys avaa Helmi Elisalle mahdollisuuden itsenäistymiseen ja kehittymiseen: ”nyt vihdoin viimein koko tulevaisuus oli hänen omissa käsissään. Hän tiesi, että pitkä tie se tulisi olemaan, pitkä ja kivinen. Mutta hän kulkisi sen, valmistuisi, kokisi mitä on olla vapaa ja itsenäinen. Ja sinä päivänä hän seisoisi käsi lapsensa kädessä siinä uuden elämän kynnyksellä. Ja hän rakastaisi, jos se olisi mahdollista.”

Nuoret selviävät helpoimmin. Lotta Kerttu, Arttu ja jopa kätensä menettänyt Kyösti alkavat suunnitella opintoja, ja Kerttu ja Arttu löytävät toisensa.

Vanhuksilla on vaikeinta

Yhdeksänkymppinen Mari on tähän mennessä ollut optimistisuuden ja elämänmyönteisyyden ruumiillistuma ja nauttinut täysin rinnoin kymmenen vuotta sitten solmimastaan avioliitosta Kustaa kanssa, mutta nyt hän sairastuu dementiaan: ”Tälviisi vanha ihminen saap kuolla vierais maisemis, parantusha sitä, jos olisi koton. Täällä maa ikkääkö vetää puoleesa. Sielt piti lähtee, mitehä monta vuotta siint oikein on?” Mari kuolee ja haluaa tulla haudatuksi kasvot Karjalaan päin.

Vanhusten kokemukset evakossa on melko lailla sivuutettu, sillä he eivät ehtineet kirjoittaa niitä muistiin – toisin kuin myöhemmin silloiset lapset. Siksikin Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilö, Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän Kaisu ja Laila Hietamiehen Mari ja Kustaa sekä Malviina ovat tärkeitä kirjallisia hahmoja.

Muistot ja uusi elämä

Tulee ensimmäinen rauhan kevät – ja samalla muistot viimeisestä keväästä Suontaassa. Siitä – samoin kuin sodasta – tuntuu olevan pitkä aika. Nyt vasta muistoihin on aikaa.

Martta ajattelee: ”Ennen muistoja siivitti toivo; nyt ne olivat kipeitä, mutta niistä ei silti voinut olla puhumatta. Ja silloin kun niistä ei puhuttu ääneen, palasivat ajatukset niihin tavan takaa. [- – -]

Ja varmasti oli jo nyt tunnustettava, että noita muistoja himmensi pelko. Vieraille ihmisille heidän kohtalonsa oli yhdentekevä, ja sen myötä muistot.”

Muistot voi jakaa vain saman kokeneiden kesken, ja tällaista yhteisyyttä teoksessa onkin.

Toisaalta näytetään jokaisen ihmisen pohjimmainen yksinäisyys: jokaisen on itse vastattava elämästään ja jokaisen ryhdyttävä työhön tulevaisuuden puolesta.

Lääkäri Karjalaisen käsitys sota-ajasta muistuttaa myöhempää ajopuuteoriaa: oltiin ”kuin suuren virran mukana, paljon emme ole sille mahtaneet. Mutta nyt kesän tullessa olemme ajautumassa suvantoon, ja nyt voisimme jo tehdä jotain!” Karjalaiseen vetoaa Paasikiven puhe jälleenrakentamisesta: ”Nyt on aika rakentaa koko elämä uudelle pohjalle”.

Hietamiehen henkilöillä on jokaisella oma unelma uudesta elämästä. Enää ei ole sellaista evakkojen yhteistä kohtaloa kuin Viljo Kojon Kymmenen savun kylässä – eikä edes kuvitelmaa siitä kuten Unto Seppäsen Evakon ja Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilöillä.

Sodan vaikutus lapseen

Neljännen ja viidennen osankin vaikuttavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura.

Teoksessa Vierailla poluissa, oudoilla ovilla Laura haaveilee Mynämäellä kaupan ikkunassa olevasta rahapussista. Hänen mielessään se on taikapussi, jossa raha lisääntyy itsestään. Kun äiti ei anna rahaa sen ostoon, Laura ostaa sen omin päin – kauppias luottaa, että äiti maksaa sen.

Kun Helmi Elisa saa asian selville, hän suuttuu sekä kauppiaalle, joka on myynyt kukkaron alaikäiselle, mutta ennen kaikkea Lauralle, joka kieltäytyy kertomasta missä kukkaro on. Koska kukkaro on paperia, se sulaa sateessa.

Äidin ja tyttären yhtäaikainen olo eri sairaalassa vieraannuttaa heitä entisestään.

Teoksessa Edessä elämän virrat erossaolo jatkuu, kun Helmi Elisan opiskelee Helsingissä.

Turussa Laura kiusataan koulussa ”karjalaisäpäräksi”, koska hän kertoo mielikuvituksellisia tarinoita siitä, että hänen isänsä on suuri sotaherra, joka on tavannut Mannerheimin. Luokkatoverit tietenkin syyttävät häntä valehtelusta.

Mynämäellä Lauralla on omakivi, Turussa taas Ajatuspuu. Hän kuvittelee Turun linnan torniin prinssit, joiden kanssa hän sitten keskustelee.

Vasta kun Laura putoaa jokeen ja pelastuu, aikuiset tajuavat tilanteen vakavuuden. Opettaja kieltää luokkaa kiusaamasta.

Ydin tässä kaikessa on Lauran kokemus, että häntä ei nähdä.

Vaikka äiti ei ymmärrä tyttärensä surua ja mielikuvitusleikkejä, häntä ei romaanissa syyllistetä. Helmi Elisa tekee sen mitä voi, mutta ei vain pysty enempään.

Hietamies on parhaimmillaan kuvatessaan koskettavasti sodan seurauksia lapselle, lapsen yksinäisyyttä ja mielikuvitusta, joka leimataan valehteluksi. Mitään ei selitetä, vain kuvataan luottaen lukija ymmärtävän.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Kannas-sarja kolmannesta osasta Hylätyt talot, autiot pihat.  Artikkelin alussa on kerrottu lyhyesti sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara, jotka tapahtuvat 20- ja 30-luvulla.

Blogini artikkelissa, joka käsittelee Hietamiehen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavia romaaneja Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut, on lopussa tietoja kirjailijasta.

Blogissani olen käsitellyt Unto Seppäsen Evakkoa, Iiris Kähärin Elämän koko kuvaa ja Viipurilaisen iltapäivää  sekä Kyllikki Mäntylän Opria.

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on vaikuttava evakkoromaani ja epäsankarillinen sotaromaani.

Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) viisiosaisen Kannas-sarjan alkupuoli sijoittuu kuvitteelliseen Suontaan kylään todellisessa Valkjärven pitäjässä.

Kannas-sarjan alkuosat

Ensimmäinen osa Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu kesällä 1925 ja toinen osa Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin syksystä kevääseen.

Keskeisiä henkilöitä ovat eri-ikäiset naiset, ja tapahtumat liittyvät yksityiselämään: avioton lapsi, avioero, vanhusten avioliitto, apen ja miniän lapsi. Yhteisenä sanomana on, että on tullut uusi aika eivätkä vanhat moraalisäännöt enää päde, vaan naisilla on oikeus asettaa etusijalle omat tunteensa ja tarpeensa välittämättä siitä, mitä muut ihmiset heidän ratkaisuistaan ajattelevat.

Tämä saattaa heijastaa enemmän kirjoitus- kuin tapahtuma-aikaa, ainakin siinä mielessä että kyläläiset hyväksyvät melko helposti sovinnaisesta moraalista lipeämisen. Ainoa poikkeus on kaikkia ja kaikkea arvosteleva Akviliina, mutta häntäkään ei lopulta jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Suontaan kylässä eletään idyllissä. Edes sisällissota jälkivaikutuksineen ei ole koskettanut kyläläisiä.

Keskeisiksi henkilöiksi nousevat ystävykset Helmi Elisa ja Martta. He ovat ensimmäisessä osassa 11-vuotiaita tyttöjä ja toisessa osassa 21-vuotiaita nuoria naisia.

Tuolloin Martta on kotikylässään kansakoulunopettajana. Hän rakastaa Aarnea, joka opiskelee Helsingissä. Siellä Aarne ihastuu opiskelutoveriinsa, joka sopii vaimoksi, mutta samaan aikaan hänellä on suhde Marttaan.

Helmi Elisa joutuu äitinsä kuoleman jälkeen vuosia hoitamaan nuorempia veljiään. Kun hän lopulta uskaltaa sanoa vastaan isälleen, tämä häätää hänet kotoa. Hän muuttaa ensin nuorimman veljensä Artun kanssa keittäjäksi Martan koululle ja sitten Viipuriin, jossa asuu ihastus Andreas Karhu.

Naisten ja lasten kylä Kannaksella kesäkuussa 1944

Sarjassa hypätään talvisodan, välirauhan, jatkosodan alun ja asemasodan yli. Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1982) tapahtuu kesäkuussa 1944. Naiset ja lapset ovat palanneet Suontaan kylään ja tekevät siellä miestenkin työt. Nuoremmat miehet ovat armeijassa, vanhemmat työvelvollisina. Vanhukset ovat edelleen evakossa.

Martta ja Helmi Elisa ovat nyt 30-vuotiaita. Ennen romaanin alkua sota on muuttanut heidän kohtalonsa päinvastaiseksi. Andreas Karhun kanssa avioitunut Helmi Elisa on jäänyt sotaleskeksi ja seitsemänvuotiaan Lauran yksinhuoltajaksi. Sen sijaan Martta on viimein menossa naimisiin Aarnen kanssa, jonka vaimo on kuollut pommituksessa.

Sota on läsnä kirjan alusta alkaen: pommilaivueet lentävät kylän yli. Raskaana oleva Martta joutuu rintamalta karanneen sotilaan ahdistelun kohteeksi. Näin osoitetaan, että pahuutta on myös suomalaisissa.

Kun karkuri hiiviskelee talon lähellä, Helmi Elisa ampuu haulikolla varoituslaukauksen ja myöhemmin hän ampuu sairastuneen lehmän. Teot näyttävät, että ihminen tekee mitä vain, kun on pakko, vaikka ensin uskoo, ettei pysty.

Lapsi ei ymmärrä sotasankaruutta

Romaanien vaikuttavin ja koskettavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura. Laura joutuu miettimään itsekseen isänsä kaatumista ja sotaa itsekseen, koska aikuisilla ei ole aikaa.

Kun käsitteet eivät ole selvillä, Laura kuvittelee lopun: ”Laura vihasi Syväriä… [- – -] Sen täytyi olla hirvittävä paikka, kun sinne kaikki joutuvat ja melkein kaikki kuolivat.”

Isän kuolinilmoituksessa on ollut sana ”sankarityö”, jota Laura ei hyväksy: ”Onko se sankarityö, että Syväri tappaa kaikki? Että lapsetkin tapetaan? Onkos se sankaria? Eikö se olisi sankarityö, että Syväri ei tappaisi, vaan jättäisi eloon, että lapsetkin pelastuisivat!”

Harvoin on vaistomaista sodanvastaisuutta ilmaistu näin tehokkaasti.

Laura osoittaa hurjaa luontoa ja itsepäisyyttä: hän kiroilee yli lentäville vihollisen pommikoneille ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon. Tällaista käytöstä eivät aikuiset hyväksy eivätkä edes ymmärrä sen syitä.

Toisen kerran suin päin evakkomatkalle

Martta kysyy vihkilomalle tulevalta Aarnelta, miksi evakuointia ei ole jo tehty. Aarne vastaa, että se oli ”Sama kuin sanoisi että sota on hävitty jo. [- – -] Miten estää ihmisiä jotka tahtoo palata kotiin, ei mitenkään.” Kun Martta sanoo: ”pakkohan ihmisten on tietää”, Aarne vastaa: ”Entä jos ihmiset eivät tahdo tietää?”

Kun Martan kysyy suoraan, menetetäänkö Karjala uudelleen, Aarne myöntää viimein: ”Sinun on pakko alkaa suunnitella lähtöä.”

Keskustelu ei auta varautumaan tulevaan. Puna-armeijan suurhyökkäyksen jälkeen joudutaan suinpäin lähtemään uudelle evakkomatkalle.

Hietamies kuvaa ensin yleistä tilannetta ja sitä, miten evakkomatkalla kesäisen luonnon kauneus jää huomiotta.

Sitten kuvaus siirtyy kuorma-auton lavalle, jossa Suontaan naiset ja lapset pääsevät Viipuriin asti, koska joukossa on juuri synnyttänyt Hilkka, tämän vauva ja vanhempi tytär Raija, jonka jalka on jäänyt pyörän väliin. Ainoa järkähtämättömän optimisti on nuori lotta Kerttu.

Viipurissa vallitsee kaaos

Keskeisellä sijalla romaanissa on Viipurin puolustuksen nopea romahdus.

Sodassa ei ole mitään sankarillista, se on vain turhaa kuolemaa, sekasortoa ja jopa anarkiaa. Viipurissa vallitsee kaaos. Kun sotilaat määrätään kaatamaan viinapullojen sisältö maahan, toiset sotilaat heittäytyvät rähmälleen maahan juomaan viinan.

Siviilit on määrätty poistumaan Viipurista ja muut ovat totelleet, mutta Martta ja Helmi Elisa jäävät yksityisen syyn takia kaupunkiin. Tämä on tuossa tilanteessa järjetöntä käytöstä, mutta sellaista esiintyy oudossa tilanteessa.

Helmi Elisan 19-vuotias veli Arttu saa kokemattomana sotilaana hermoromahduksen. Häntä kuitenkin kohdellaan ymmärtäväisesti ja empaattisesti, ja pian hän pystyy jo paarinkantajaksi.

Artun ystävä Kyösti ja tämän toveri Vainio sekä Martan mies kapteeni Aarne Heikkilä ovat Viipurissa vielä vihollisen vallattua sen, mutta pääsevät viime hetkellä veneellä pakoon.

Rauhaa kaivataan mutta epäpoliittisesti

Ennen suurhyökkäystä Aarne vastaa Martan kysymykseen pelkääkö hän: ”Pelkää…jokainen pelkää, itsensä puolesta, läheisten puolesta, miesten puolesta, koko maan puolesta. Mitä tässä tapahtuu, ei kukaan tiedä. Tiedän vain että hyvin ei käy. Ei tässä sodassa ole mitään järkeä, nyt pelataan vain aikaa. Ei tullut Suur-Suomea, ei sen näköistäkään… Minä en muuta toivo kuin että rauha tulisi.”

Eniten sotaa vastaan on Aarnen ystävä, lääkintämajuri Pekka Karjalainen, joka työssään on ”yrittänyt tuolla leikkaussalissa saada kokoon nuoria poikia, lapsia…jotkut alle kahdeksantoista. Ei heillä ole mitään illuusioita, he pelkäävät avoimesti. Lapsia me lähetämme nyt etulinjoille! Olen todella väsynyt katsomana turhaa kuolemaa. Uskallan sanoa sen, vaikka minua syytettäisiin pelkuriksi. Nyt pitäisi tehdä rauha.”

Molempien rauhankaipuu on ei-poliittista, tekoja siitä ei seuraa eikä rauhanehtoja pohdita.

Sodassa kuolee ja haavoittuu myös siviilejä

Lääkintämajuri Karjalaisen pessimismiin vaikuttaa se, että hän on juuri menettänyt vaimonsa ja pienen tyttärensä. Tämän takia hän on niin välinpitämätön omasta kohtalostaan, että menee ihan tahallaan pommituksen keskelle, mutta säästyy.

Vielä enemmän sodan synkkään kuvaan vaikuttavat siviiliuhrit: Helmi Elisa myöhästyy viimeisestä junasta Tienhaarassa, lähtee järjettömästi kävelemään asemalta pitkin rataa ja joutuu maataistelukoneen pommituksen uhriksi.

Kirjailija on kuitenkin järjestänyt niin, ettei kukaan keskeisistä henkilöistä kuole. Kyösti haavoittuu Viipurissa käteen. Aarnen vakava haavoittuminen Talissa selviää Martalle seuraavassa osassa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983).

Muuten sodan aiheuttamat kuolemat ovat tapahtuneet jo aiemmin: Karjalainen tulee juuri vaimonsa ja tyttärensä hautajaisista, ja Helmi Elisan mies Andreas Karhu on kaatunut jo jatkosodan alussa.

Sattumanvaraisuus ja kaoottisuus

Juonelle on tyypillistä, että henkilöt tapaavat toisensa sattumalta ensin Viipurissa, sitten kenttäsairaalassa ja lopulta Simolan asemalla. Tämä tuntuu vähän saippuasarjamaiselta, mutta tällaista sattui sodassa. Romaanin suuri ansio on näyttää tapahtumien kaoottisuus ja sattumanvaraisuus.

Heikkoutena on, että asioita sanotaan suoraan sen sijaan, että lukija saisi ne itse oivaltaa. Esimerkiksi Martta sanoo: ”Tapahtumat kulkivat ohi sellaisella vauhdilla, että vasta jälkikäteen niitä alkaa pohtia.”  Toisaalla todetaan, että tunteet on suljettava pois, jotta pystyy toimimaan.

Fyysiset haavat paranevat, mutta entä henkiset?

Jouduttuaan Tienhaarassa eroon Martta ja Helmi Elisa tapaavat kirjan lopussa juhannuksena evakkojunassa Simolan asemalla. Martta on huolissaan tulevaisuudesta: ”Tuleeko rauha ja milloin se tulee? Päästäänkö Mynämäkeen ja miten meidät otetaan siellä vastaan? Minkälainen talo, minkälaiset ihmiset? Missä syntyy lapsi?”

Helmi Elisa tyynnyttelee: ”Älä sie kysy itseltäsi niin paljon, [- – -] Et kuitenkaan saa niihin vastauksia suoraan. Kaikki selviää elämällä eteenpäin, rauhallisesti, määrätietoisesti.”

Helmi Elisa taas miettii: ”Haavat paranisivat aikanaan. [- – -] Mutta paranisiko hänen pelkonsa? Kuva jättiläismäisestä maataistelukoneesta, joka peitti näkyvistä auringon ja yritti tappaa hänet? Se mielikuva seurasi häntä yhä öisin ja joskus hän heräsi omaan huutoonsa?”

Tämä on jälleen hyvin oivallettu, mutta olisi parempi, että se kävisi ilmi vain kerronnasta.

Elämä jatkuu evakossakin

Koska tapahtumiin on kirjoitusaikana välimatkaa jo lähes 40 vuotta, pääsanoma on jo tässä vaiheessa toivo ja usko: vaikka koti ja kotiseutu on menetetty, elämä jatkuu, vaikkakin ”vierailla poluilla, oudoilla ovilla”, kuten seuraavan kirjan nimi kuuluu.

Samalla kun puhutaan siitä, mitä tuttuja kukkia uudella asuinseudulla on ja mitä ei, puhutaan siitä miten menetykset voisi korvata: ”Mut ruiskukkia ja päivänkakkaroita on. Niistä se on nyt tunnelma tehtävä siellä, vieraalla maalla. Tätä mikä oli, ei koskaan saada, mutta pakko on tyytyä johonkin joka edes muistuttaa entistä elämää.” Tosin arvellaan, ”että on mahdoton sopeutua sinne. Ja onko meillä kohta koko maatakaan…Mutta jos on, niin ehkä vuosien myötä sekin tapahtuu.”

…ja myös menetetyllä alueella

Kirjoittamisajankohdan ja tapahtuma-ajan välimatkasta johtuu ilmeisesti myös, että kirjasta puuttuu täysin Viljo Kojon Kymmenen savun kylän (1943) ja Unto Seppäsen Evakon (1954) paatos, että maa on karjalaisten eikä se voi koskaan kuulua kenellekään muulle.

Päinvastoin parissa kohtaa todetaan, että elämä jatkuu myös menetetyllä alueella. Jo Viipurissa Martta sanoo Helmille: ”ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki…ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.”

Yleishumaaniin sanomaan kuuluu, että kun Helmi Elisa ja tämän tytär Laura näkevät Viipurissa sotavankeja, yksi näistä katsoo Lauraa: ”Hänen silmiinsä syttyi ikävä, ja tuntui kuin hänen katseensa olisi hyväillyt pientä valkotukkaista tyttöä, mutta silmät olivat ja pysyivät surullisina. Helmi Elisa ymmärsi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä, ja äkkiä hän hymyili miehelle. Ja kuitenkaan hän ei tiennyt, miksi sen teki. Ehkä siksi, että ihminen siinä kulki. Kaikesta huolimatta.”

hylatyt-talot-autiot-pihat

Elokuva on melkein vailla uuspatriotismia

Romaanista tehtiin 1995 elokuva, joka sai saman nimen Hylätyt talot, autiot pihat. Neuvostoliiton kukistuttua oli mahdollista filmata aidoilla tapahtumapaikoilla Viipurissa, jopa panna linnan Suomen lippu. Myös lipun laskeminen ja punalipun nostaminen näytettiin elokuvassa.

Marttaa näyttelee Jonna Järnefelt, jonka langanlaiha olemus tuntuu liian kaupunkilaiselta ja nykyaikaiselta eikä siten uskottavalta 40-luvun maalaiskoulun opettajaksi. Sen sijaan vaalea ja pyöreä Sari Puumalainen on uskottava Helmi Elisa.

Epäaidolta tuntuu myös Martan ja Aarnen (Mats Långbacka) kirjakielinen dialogi. Sen sijaan Helmi Elisan murrerepliikit sujuvat hyvin.

Myös jotkut evakuointia käsittelevät kohtaukset tuntuvat epäaidoilta verrattuna Evakko-elokuvaan (1956). Ilmeisesti aiheen ajallinen läheisyys auttoi Evakon tekijöitä aitouden tunnun luomisessa.

Toisin kuin Evakko-elokuvan tekijät vuonna 1956, Hylättyjen talojen, autioiden pihojen tekijät eivät voineet luottaa siihen, että katsojat tuntisivat aiheen. Niinpä mukaan on tullut teennäistä opettavaisuutta. Lotalle, joka sanoo evakkojen määränpäänä olevan ensin Viipuri ja sitten Suomi, ettei hän tunne maantietoa. Huomautus, että Karjalakin kuuluu Suomeen, lienee tarkoitettu lotan sijasta elokuvan nuorille katsojille, joille nykyinen itäraja on luonnollinen.

Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjasi Lauri Törhönen, jonka tavaramerkkinä on alastomuus. Elokuvassa on peräti kolme kohtausta, jossa alastomat naiset uivat ja yhdessä niistä lääkintämajuri Karjalainen (Carl-Kristian Rundman) tiirailee salaa Helmi Elisaa.

Elokuvan lopussa juoni poikkeaa kirjasta. Martta lähtee vastoin määräyksiä kävelemään kohti rintamaa ja etsimään omin päin Helmi Elisaa. Vaikka romaanissakin ihmiset käyttäytyvät järjettömästi, tapahtumat säilyvät edes osittain uskottavuuden rajoissa. Sen sijaan elokuvassa Martan etsintäretki on paitsi järjetön myös vastuuton. Kyse oli kuin neulan etsimistä heinäsuovasta: jollei Helmi Elisa olisi jo päässyt kenttäsairaalaan, miten Martta olisi voinut hänet löytää? Lisäksi Martta vaarantaa odottamansa lapsen ja jättää yksin Lauran, jonka Helmi Elisa on uskonut hänen huostaansa.

Elokuvassa Viipurissa vallitseva kaaos on kuvattu hyvin, ja myöhemmin näytetään arkuissa makaavia kaatuneita. Suhde sotaan on kriittinen, kaukana ns. uuspatriotismin hengestä.

Poikkeus on lopu, jossa nähdään tienvarteen leiriintyneiden evakkojen takana osoittelevasti suuri Suomen lippu. Samoin Martta kehottaa ruumisarkkuja ja haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton kuskia kohottamaan puolitangossa olevan pienen Suomen lipun mastoon: ”onhan täällä eläviäkin”. 

Molemmilla kohtauksilla halutaan varsin kömpelösti ilmaista Suomen selviytymistä sodasta.

Kimmo Ahonen kaipasi arvostelussaan elokuvasta ”sellaista napakkaa tyypittelyä, jolla Edvin Laine kiinnitti yksilöt yhteiskuntaluokkien edustajiksi aliarvostetuissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970) -suurteoksissaan.” 

Myös Hietamiehen romaanin heikkous on, ettei henkilöiden yhteiskunnallinen asema ei vaikuta millään tavoin heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Tietoja

Kimmo Ahosen arvostelu elokuvasta

Olen kirjoittanut blogissani myös Kannas-sarjan neljännestä ja viidennestä osasta Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat.

Aiemmin olen kirjoittanut blogissa Laila Hietamiehen varhaisen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavista romaaneista Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Blogissani on artikkeli myös Unto Seppäsen Evakosta

Helena Anhava: Alkutalvesta, Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, Kohtalon muistamat ja Toimita talosi

Helena Anhavan eleettömissä novelleissa sota jättää nuoreen tyttöön ikuisen jäljen.

Pohjana ovat kirjailijan omat kokemukset. Muistelmissaan Toimita talosi (2006) Helena Anhava kirjoittaa yksinkertaisen koskettavasti: ”Olin vielä kahdeksantoista kun tultiin sotaretkeltä, tuntui kuin vuosia olisi ollut neljäkymmentä.”

Historiantutkimuksen ja kaunokirjallisuuden erosta Anhava kirjoittaa: ”On jotain, mikä ei koskaan pääse historiankirjoihin: kunkin ajan henki, sen ilmapiiri. Sanon sitä ajan hengitykseksi, historian rivien väleiksi, ilmaksi jota ihmiset hengittävät. Kaiketi sen kuvaaminen olisi kaunokirjallisuuden tehtävä, ei historioitsijan.”

Alkutalvesta

Alkutalvesta sisältyy kokoelmaan Kun on nuorin (1985). Novellin nimi kuulostaa viattomalta, viittaahan se vuodenaikaan.

Jo heti alussa käy kuitenkin ilmi, että eletään poikkeuksellista aikaa. Keskiluokkainen perhe on lähtenyt syksyllä 1939 evakkoon maalle. YH:n (Yleisten kertausharjoitusten) alkaessa lokakuussa ihmisiä kehotettiin siirtymään pois raja-alueilta ja suurista kaupungeista.

Kotiapulainen Hilma näkee sodan enteitä: ”Nuoria kuolee, kun lehti putoaa vihreänä puusta.” Pääosassa ovat kuitenkin arkiset asiat ja Hilman värikkäät jutut.

Näkökulma on perheen kuopuksen, 14-vuotiaan Hannan, jota perhe väheksyy ja joka siksi pitää ajatuksensa ja tunteensa itsellään. ”Hanna makasi ja mietti millaista sota tulisi olemaan. Edellisessä sodassa oli ollut hankalaa kun ei tiennyt, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, nyt tiesi ainakin kuka oli vihollinen.” Hanna ei ole elänyt 1918, mutta on kuullut siitä vanhemmilta ihmisiltä.

Kun sotaa ei kuulukaan, palataan kaupunkiin ja koulut alkavat. ”Oli melkein noloa kun mitään ei ollutkaan tapahtunut”.

Ensimmäisen tunnin alussa tapahtuu ilmahälytys. ”Tuntia pitänyt naisopettaja pani hitaasti kirjan kiinni ja sanoi juhlallisella äänellä:

– Sota on alkanut.

Sitten hän kehotti kaikkia lähtemään rauhallisesti alas. Ovella Hanna vilkaisi taakseen ja näki, että opettaja lysähti tuoliin ja painoi pään käsiensä varaan. Olikohan se miettinyt tuon valmiiksi, Hanna ajatteli alas mennessään.”

Hannalla on kyky tajuta, mikä on aitoa ja mikä teennäistä.

Hanna on perheineen lähdössä linja-autolla maalle, kun asemaa pommitetaan. Samalla imperfekti muuttuu preesensiksi.

Hanna ajattelee: ”Minä kuolen nyt.”

Tuntematon mies kysyy: ”Te olette haavoittunut, oletteko te pahastikin haavoittunut”, ja Hanna huomaa sormistaan vuotavan verta mutta myös teitittelyn. Tähän mennessä Hannaa on kohdeltu lapsena ja sinuteltu, teitittely merkitsee että häntä pidetään aikuisena.

Seuraavan pommituksen ajaksi perhe pääsee pommisuojaan. Vaara ohi -merkki aiheuttaa reaktion: ”Äkkiä Hanna huomaa, että kaikki jäsenet vapisevat ja hampaat lyövät loukkua niin että kalina kuuluu. Käsille tippuu kyyneliä. Enhän minä itke vaikka kyyneleet vuotavat. Itkiessä tuntuu joltakin, nyt ei tunnu miltään. Isä ottaa häntä hartioista ja pitää lujasti, tärinä vaimenee puistatuksiksi ja lakkaa.”

Evakkomatkalla joudutaan ensin muualle kuin on tarkoitus. Sedän vaimo on nihkeä ja ehdottaa menemistä matkustajakotiin, mutta lopulta he saavat käyttöönsä kamarin. Heille tarjotaan vain velliä keittiössä, vaikka sukulaiset ovat äsken syöneet vasikanpaistia.

Illalla aamusta ja normaalista elämästä tuntuu olevan viikko. ”Hannasta tuntui, että vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, tämä päivä tai tämä uni ei lähde hänestä, se kiertäisi mukana kuin olisi liuennut vereen, vaikka yrittäisi olla ajattelematta ja muistamatta, se tulisi aina uudelleen, sama uni alusta uudelleen, aamusta alkaen aikajärjestyksessä.” Hannan mielessä kaikuvat ihmisten puheet, jotka ovat sinänsä triviaaleja mutta jääneet päivän tapahtumien takia ainiaaksi mieleen.

Aamulla tulee ilmahälytys, ja seuratessaan sukulaisten hysteeristä reaktiota Hanna ajattelee: ”Vaikka tähän paikkaan kuolisin niin nyt minä nauran.”

Kun on päästy varsinaiseen evakkopaikkaan, palataan imperfektiin.

Karjalaisia evakkoja paheksutaan, kun he leipovat piirakoita ja antavat muillekin: ”Siinä sen näkee ettei ne ole koskaan osanneet panna suuta säkkiä myöten.” Jopa kirkkoherra sanoo: ”Kyllä se noista karjalaisista riesan lykkäs.”

Novelli on osoitus siitä, miten konkreettisilla tapahtumilla ja tarkoilla yksityiskohdilla kuvataan osuvasti henkilöitä ja aikakautta. Ihmisiä ei kaunistella, hyvinvoivat eivät tunne empatiaa edes sukulaisten hätää kotaan.

Vaikka novellista puuttuu paatos tai juuri siksi, vaikutus on vavahduttava.

Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut

Toinen kokoelmaan Kun on nuorin sisältyvä novelli sota-ajasta on Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Päähenkilö on nuori Laura, joka työskentelee kesällä 1944 apusisarena sotasairaalassa.

Perehdytystä ei anneta eikä kysytä, onko sitä aiemmin annettu, vaan ”osastonhoitaja työnsi sitomistarpeet Lauran käteen heti ensimmäisenä aamuna ja sanoi: ’Jaha, lähtekääs sitten siteitä vaihtamaan.’” Laura selviää tunnustamalla ensimmäisen huoneen ovella: ”’Totuus on se, ettei minua ole koskaan päästetty sitomaan ketään, mutta jos te sitten neuvotte ja autatte.’ Tottahan toki, isällistä suojelua tuli heti. Terveimmät sitoivat jo toinen toisiansa.”

Laura oppii, mistä potilaat puhuvat: ”Kipeimmällään vain omasta kivusta, vähän toipuvina alkoivat vertailla omia ja kavereitten kipuja. Siitä tiesi, että paraneminen oli alkanut. Pitemmälle toipuneina ne puhuivat kaikesta muusta paitsi kivusta ja sodasta. Ilmeestäkin näkee, milloin ihminen alkaa toipua, kääriä siteitä auki sisikuntansa ympäriltä.”

Potilaita on kaikenlaisia: joku puhuu siitä, että ”Kun seuraavan kerran haavoitun”, toinen yrittää vilungilla saada pitkän toipumisloman.

Kokematon Laura ottaa potilaan kuoleman raskaasti. Sen sijaan huonetoveri Anja sanoo realistisesti, etteivät lääkärit ja hoitajat jaksaisi, jos tuntisivat joka kerta samoin.

Sen sijaan Laura ei opi sulattamaan hoitajien jumaloivaa suhtautumista lääkäreihin. Siitä johtuu toisaalta pelko vaivata lääkäriä ”turhaan”, toisaalta salailu kun lääkärin kutsumista tuon pelon takia viivytelty liian pitkään.

Laura saa kirjeen eräältä edellisen sotasairaalan potilaalta. Syy ei ole Lauran osoittama ainutlaatuinen empatia vaan potilaan ja hoitajan raja-aidan kaatuminen ja sotasairaalan unohtaminen, kun he ovat työntäneet yhdessä tarjoiluvaunua ja ”kikattaneet kuin lapset”.

Lauraa auttaa kestämään tieto, että hän palvelisi vain kesän ajan: ”Noitten oli jäätävä, ainakaan ne eivät kulkisi ulos tervein jaloin vaan lopullisesti merkittyinä.”

Kun syksyllä tulee rauha, Laura kulkee valaistuilla kaduilla mutta miettii: ”Miten kauan ihminen kestää joka taholta uhanalaisena? Vai tuleeko murtuma vasta sitten kun helpottaa, pitääkö pelko pystyssä? Mutta eihän suomalainen pelkää, suomalainen on niin sisukas.”

Lauran ylle valahtaa ”apeus, uupumus, toivottomuus. Mitä kaikki kannatti, mitä mikään kannatti. Olen kahdeksantoista ja tulossa sodasta. ’Nuoruuden kultaiset vuodet’. Kultaiset! Ei minusta ole tähän, ei näin vanha ihminen osaa leikkiä kahdeksantoistavuotiasta. Niin kuin olisi pala laidasta pois.”

Mutta ei auta: ”Nyt on vain mentävä kotiin, näytettävä iloista naamaa, oltava niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, on ilmoittauduttava yliopistoon, on osattava, tiedettävä, tahdottava. On tahdottava tulla joksikin, on tiedettävä mitä tahtoo tehdä sitten kun kasvaa isoksi.”

Novellia ei ole tarkoitettu kuvaamaan ”yleisiä mielialoja”. Laura on herkkyydessään ja pohtivaisuudessaan poikkeus ikätovereidensakin joukossa. Huonetoveri Anjalla on tapana tokaista kuultuaan Lauran mietteitä: ”Ootsä kyllä kumma tyyppi.”

Kohtalon muistamat

Kohtalon muistamat sisältyy kokoelmaan Eihän elämälle mitään voi (1995). Novellissa on kaksi aikaa.  Nykyajassa päähenkilö Kaisun kotona käy vaihtuvia siivoojia.

Eräs siivoojista kertoo Helsingin pommituksista helmikuussa 1944, jolloin hän ja tytär ”olivat joutuneet olemaan koko yön pommisuojassa. Taloon tuli täysosuma, heidän päälleen satoi rappausta ja tiilenpaloja, vesi- ja viemäriputket hajosivat ja päästivät sisältönsä kellariin. He joutuivat seisomaan vyötäisiä myöten vedessä koko yön. Joku siellä kuolikin kun sai betonikappaleita päähäntä. Pelastusmiesten aamulla tullessa tytär huusi suoraa huotoa. Hänet jouduttiin viemään mielisairaalaan, jossa hän vain istui jäykkänä ja tuijotti eteensä mitään puhumatta. Lääkärit sanoivat, että ikä oli ollut ratkaiseva, jos olisi ollut vanhempi tai nuorempi, olisi voinut selviytyä. Tyttö oli ollut neljäntoista.

– En saattanut jättää häntä sinne. Minä olin ainoa, johon hän turvasi, takertui.

Ei hän katkerasti puhu, alakuloisesti vain.”

Kaisukin muistaa samat Helsingin pommitukset. Aihetta on tuskin koskaan kuvattu vavahduttavammin:

”Maa alkaa täristä, kuuluu että pommikoneet lähestyvät. Koko ajan ammutaan. Kaisu yrittää pitää itsensä kasassa ettei vapisisi. Ollaan eläimiä jotka pelkäävät kun tuhoava ihminen lähestyy. Tappaako se nyt vai vasta seuraavalla kerralla? Tällaisiako miettii eläin kolossaan?

Jysähdys, maa tärähtää, rapun molemmat ulko-ovet lentävät auki. Sitten rämähtelevät ikkunat maahan, ilmeisesti kaikki talon ikkunat.”

Kaisu ja hänen sisarensa siirtyvät kalliosuojaan, jossa ”tuntuu turvallisemmalta. Katto on korkealla, ei vaivaa ahtaan paikan kammo.

He istuvat suojassa yön, aamulla tulee vaara ohi -merkki. Kun nyt kuljetaan saman metsikön kautta jonka läpi yöllä juostiin, polku on liukas, ei tahdo pysyä pystyssä jollei ota tukea koivunrungoista. Miten tästä voitiin tulla pilkkopimeässä, lentämälläkö?”

Novellista käy ilmi, että sodan aikana myös siviilit joutuivat kokemaan pelottavia asioita, joista jäi ikuinen jälki: ”Kaisu oli ollut neljäntoista, kun talvisodan ensimmäiset pommit tulivat vajaan sadan metrin päähän ja hän melkein kuoli. Ehkä hän kuolikin, jollain lailla. Se oli jättänyt jälkensä mieleen, pitkään oli sellaista että jos vaikka ovi paukahti jossain, hän hyppäsi kauhistuneena pystyyn.”

Kaisun vastakohtana on sisar, joka etäännyttää tilanteen itsestään lukemalla pommisuojassa Punaisen Ristin perustajasta kertovaa kirjaa Ihmisrakkauden apostoli. Sisar ihmettelee Kaisua: ”- Miksi sun aina pitää ajatella kaikista asioista pahin mahdollinen?

– Pahimmat asiat on mahdollisia.”

Toimita talosi

Muistelmissaan Toimita talosi Helena Anhava kertoo kokemuksesta, jota hän kuvannut novellissa Alkutalvesta: ”Mielessäni kuulen väestösuojelumiehen repliikin, kun hän 14-vuotiasta teititellen sanoi: ’Te olette haavoittunut, oletteko te pahasti haavoittunut? – sormestani vuoti verta – ja minun vähättelevän vastaukseni: ’Pyh, pintanaarmu vaan.’ Jos nyt, eletyn elämän jälkeen kaiken tuon hölskeen keskeltä kuulisin tuon kysymyksen, niin vastaisin: ’Kyllä, erittäin pahasti. Ja lopuksi elämää.’

Myöhemmin Anhava pohtii sotatrauman merkitystä: ”Ihmisen psyyke on merkillinen: voit vuosikymmeniä kantaa sisälläsi jotain pysähtynyttä kauhua, joka on halvaantunut lootinvaimomaiseksi, voit puhua jopa leikkisästi siihen liittyvistä asioista, kertoa siitä, kirjoittaa siitä, mutta se syvin sisin pysyy, se kauhu, siitä ei voi puhua, sitä ei tohdi päästää ulos – hajoamisen pelostako? Kunnes äkkiä jokin irrallinen sana tai kuva…”

”Olen usein miettinyt väkivallan kohteeksi joutumisen mekanismia: siinähän, esimerkiksi pommituksessa, ollaan täysin hyökkääjään armoilla ja sen armoilla kestääkö suoja. Pelätään kuin eläimet, mutta on pakko esittää rohkeampaa kuin on, kahdestakin syystä: ettei psyyke hajoaisi ja ettei syntyisi yleistä paniikkia. Se luultavasti vaatii aikamoista itsekuria, vaikka sitä toimisi täysin vaistonvaraisesti. Mutta koska on pakko elää eteenpäin, asiat jäävät kuin sulamattomina sisälle; omalta kohdalta tuntui, että järkytykset menivät minussa eräänlaiseen kapseliin”.

Anhava sanoo saaneensa nuo kokemukset esiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun hän kirjoitti novellit Alkutalvesta ja Niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, joista hän teki myös kuunnelmat.

Sitten hän epäilee: ”Vai sainko vieläkään, ehkä nekin olivat vain ’kaunokirjallisuutta’, varsinainen kauhu ja järkytys pääsi purkautumaan vasta kun viisikymmentä vuotta oli kulunut.”

Erityisesti Talvisota-elokuvan esitys TV:ssä herätti Helena Anhavan muistot: ”’Herran tähden, oliks ne noin nuoria’, sanoin ääneen itselleni, suunnilleen saman ikäisiä kuin omat poikani tuolloin. Ja silloin se itku pääsi irti, aloin itkeä hillittömästi kuin kaikki tokeet olisivat murtuneet ja kaikki kraanat auenneet, eikä itkusta tahtonut tulla loppua, en pystynyt katsomaan koko filmiä.”

Muistelmista käy ilmi Anhavan kahtalainen suhtautuminen sota-aikaan: toisaalta hän suomii viranomaisten erehdyksiä esimerkiksi evakuoinnissa, toisaalta jälkiviisasta Suomen yksipuolista syyllistämistä.

”Kukaan joka ei elänyt sotaa edeltävän ajan ilmapiiriä, ei osa kuvitella millainen on ilmapiiri maassa ’kun on vaaralle alttiina syntymämaa’. Jokainen haluaa toimia yhteiseksi hyväksi, antaa oman panoksensa. Totta kai juhlapuheissa ollaan vähän pateettisia, puhutaan kodista, uskosta ja isänmaasta, mille on sodan jälkeen helppo irvistellä. Se, että nuori, perheetön ihminen lähtee mukaan, ei ole sotahulluutta vaan alttiutta antaa oma panoksensa.”

Voitonpäivän juhlallisuuksia Anhava kommentoi: ”No, 9.5.2005 vietettiin sitten pompöösisti molemminpuolisten julmuuksien voitonjuhlaa Moskovassa. Ja Putin puhui hyvän voitosta pahan edessä!

Sen sijaan, että olisi istuttu hiljaa, muistettu vainajia ja hävetty.”

Anhavan poika on kertonut äidilleen 70-luvun koulusta. Neuvostoliiton historia onnistuttiin opettamaan mainitsematta Stalinia. Pari luokkatoveria uskoi, että Suomi oli aloittanut talvisodan.

Yleistä ilmapiirin Anhava kuvailee: ”Menetyksistä ei sopinut puhua, nehän oli ansaittu – mitäs menitte mukaan. Niin kuin me olisimme halunneet sotaa, kyllä se voi tulla haluamattakin.”

Åke Lindmanin ohjaama elokuva Etulinjan edessä teki Anjalle piestyn olon: ”Miten kukaan ylipäänsä on voinut selvitä hengissä noista helveteistä, nimenomaan psyykkisesti. En lainkaan ihmettele niitä, jotka lähtivät pakoon, itse olisin varmaan tehnyt samoin. Tai jäänyt tuleen makaamaan.”

Anhava on vihainen sotaveteraanien kohtelusta: ”Ja noita miehiä 60- ja 70-lukujen raukkamaiset nulkit sitten ryhtyivät irvimään: ’Mitäs menit mukaan, olisit pysynyt kotona, sotahullu.’ Se on kansakunnan historiassa toiseksi häpeällisin luku vuoden -18 jälkeen.”

Helena Anhava

Helena Anhava, omaa sukua Pohjanpää, syntyi 24. lokakuuta 1925 Helsingissä. Hänen isänsä oli teologi, runoilija ja opettaja Lauri Pohjanpää.

Sodan aikana Helena Anhava oli työvelvollinen ja palveli ensin sotilaskotisisisarena Itä-Karjalassa. Sen jälkeen kun sotilaskoti evakuoitiin, hän työskenteli apusisarena sotasairaalassa.

Vaikka Helena Anhava 1959 voitti Avun novellikilpailun yhdessä Paavo Haavikon ja Marja-Liisa Vartion kanssa, hän joutui kärsimään siitä, että hänen puolisonsa Tuomas Anhava 1927-2001) oli runoilija, suomentaja, kriitikko ja kirjallisuusvaikuttaja. Anhavaa rohkaisi, kun häntä Virossa kohdeltiin kirjailija. Alkutalvesta oli julkaistu siellä 1968 kokoomateoksessa Soome novell. 

Helena Anhava alkoi koota novellikokoelmaa, mutta syntyikin runokokoelma. Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa ilmestyi 1971, kun Anhava oli 46-vuotias.

Tietoja

Helena Anhavasta Wikipediassa

Paavo Rintala: Valehtelijan muistelmat

Paavo Rintalan Valehtelijan muistelmat kuvaa Kekkosen Suomen syntyä ja rapautumista, mutta sisältää myös joitakin kommentteja sota-ajasta.

 

Valehtelijan muistelmat (1982) on itsenäinen jatko romaaniparille Nahkapeitturien linjalla (1. osa 1976, 2. osa 1979). Pieni kertaus henkilöistä ja olennaisista tapahtumista:

Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua. Urheilun kehittäjä Lassi Kumela asuu vaimonsa Susannan kanssa Helsingissä. Heillä on neljä aikuista lasta. Vanhin poika Jussi haavoittui jatkosodassa. Nuorin tytär Johanna pääsi 1943 ylioppilaaksi, oli sen jälkeen lottana ja koki hermoromahduksen Viipurissa kesäkuussa 1944.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela joutuivat jatkosodan lopussa jo toiselle evakkomatkalle. He olivat jo ennen talvisotaa ostaneet kaiken varalta Kirkkonumelta tilan, jonne asettuivat uudelleen. Poika Leo kaatui suurhyökkäyksen aikana 1944, ja häneltä jäi vaimo Päivi ja kolme lasta. Tytär Kaarina kihlautui jatkosodan lopussa Ilmarin kanssa.

Kolmas veli, teologi Hessu on vanhapoika. Hänellä on ollut vuosia platoninen suhde naimisissa olevaan hienostorouva Anni Bergiin, joka menetti pienen tyttärensä Kaisun partisaanien uhrina.

Lassin ja Aken velipuoli, entinen diplomaatti Eetu Kumelius, on vanhasuomalainen myöntyvyyssuunnan edustaja, tuntee Paasikiven ja on tätä inhorealistisempi kansainvälisen politiikan suhteen.

Susanna Kumelan veli eversti Henri Mustamäellä oli sotien välillä teollisuuden palveluksessa, mutta toimi sotien aikana rintamakomentajana. Henrillä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä, seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa.

Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari. Vihtorin ja Eeva Marian nuorin poika Ensio katosi talvisodan lopussa.

Tytär Aino on sairaanhoitaja. Myös hänen miehensä Otto Harjulainen katosi talvisodan lopussa.

Vihtori, Eeva Maria, Aino ja Ainon poika Peni joutuivat talvisodan jälkeen Antreasta evakkoon Ouluun. He eivät kuitenkaan ole alun perin karjalaisia.

Joillekin tappiolla oli positiivisia seurauksia

Sodan lopputulosta katsotaan monelta puolen.

Palstansa vapaaksi lunastanut Pellikka voi rehellisesti sanoa että ”onneksi me hävittiin sota, meikäläisen onneksi. Jumalauta jos olis voitettu. Ei olis mulla kuulkaa asiaa tänne portaille nyt.” Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanon valta on murtunut aineellisesti, kun maata on jaettu evakkojen lisäksi muillekin. Samalla henkinen tasa-arvo on lisääntynyt.

Eversti Henri Mustamäki on taas siirtynyt siviilityöhön, hoitamaan työnantajien edustajana työehtosopimusneuvotteluja. Toisin kuin Henri on jatkosodan lopussa pelännyt, rintamamiesten asemasodan aikainen katkeruus ei ole johtanut lopulliseen juopaan. Päinvastoin, yhteisten rintamakokemusten ansiosta neuvottelut ovat sujuneet, paljolti tupakan ja vähän viinankin voimalla, vakavia lakkoja ei ole syntynyt ja sotakorvaukset on saatu toimitetuksi ajoissa.

”Itsenäisyyden menettämisen piiska pakotti teollisuuden shokkiorganisointiin, sitä voitiin hyvin verrata talvisodan ihmeeseen.” 

”Me suomalaiset pystymme näköjään lähes mihin vain, mahdottomuuteenkin jos ja kun oli pakko.”

Henri kuuluu realisteihin, jotka eivät vatvo menneisyyttä vaan keskittyvät nykyisyydessä työskentelemään tulevaisuuden hyväksi.

Kun amerikkalaisia lehtimiehiä vierailee vuonna 1952 lankonsa Ake Kumelan maatilalla Kirkkonummella, Henri toteaa, että jos sota olisi voitettu ja saatu Itä-Karjalan metsävarat, olisi jääty puuteollisuuden varaan ja jouduttu Saksan siirtomaaksi. Sotakorvausten takia oli pakko luoda metalliteollisuus.

Vaikka teologi Hessu Kumela on pasifisti ja suhtautunut ainoana suvun jäsenistä kielteisesti Saksaan lähestymiseen ja jatkosotaan lähtöön, hän ei suostu kääntämään Henrin sanoja: ”En kai minä voi sanoa että meistä on oikein kun hävittiin, Karjala meni ja Petsamo, invalidit, siirtolaiset ja kaatuneet, että se on vain oikein meille.” Puunjalostus- ja metalliteollisuuden kehitys ei merkitse kaikkea, Hessu muistuttaa.

Joillakin sodan aiheuttamat kärsimykset jatkuvat

Toisaalta joillekin sota ei lopu koskaan.

Koska sirpaleet ovat jääneet Jussi Kumelan päähän, kivut tulevat aina takaisin ja elämänilo on kadonnut. Jussi ei voi eikä halua toteuttaa kauniin vaimonsa Elisabetin kunnianhimoisia toiveita uralla menestymisestä vaan ”suuntautui toisaalle. Luontoon, hiljaisuuteen, yksinäisyyteen Suomenlahden luodoille.”

Leo Kumelan leski  Päivi on katkera siitä, että Leo ja muut ”parhaat miehet” kaatuivat. Sen sijaan Kaarina-serkun aviomies Ilmari, jota Päivi pitää ”pyrkyrinä, sosialistien ja ryssien myötäilijänä”, ”oli jäänyt eloon ja menestyi teollisuusmaailmassa”.

Päivi turvautuu alkoholiin, ei suinkaan unohtaakseen surunsa vaan päinvastoin jaksaakseen surra: ”Nykyinen elämä, lapsetkin, kaikki oli jotenkin toispuolista; yksinäisyys, murhe, ikävöiminen tuntui olevan todellista; vain se merkitsi ja piti häntä jotenkuten pystyssä. ’Leo, minä ikävöin, sinä elät minussa.’ Niin kauan kuin hän jaksaisi jatkaa tätä ikävöimisen työtä, hän kestäisi, oli kestettävä, lastenkin takia. Psyyken murhe oli ainoa side todellisuuteen. Sen varassa hän uskoi jaksavansa.”

Myös Ake ja Lilli Kumelalta ”Leon kaatumisen ja Karjalan menetyksen myötä oli mennyt enempi kuin vain maa, vain kartano, vain poika. Kaikki yhdessä olivat riistäneet heidän olemassaololtaan merkityksen. He elivät hidastettua aikaa, jota vain katkeruuden puuskat kykenivät säväyttämään ja nekin harvemmin.”

Hessun ihastus Anni Berg on tyttärensä Kaisun kuoltua adoptoinut miehensä Fredin kanssa inkeriläistytön. Koska inkeriläisiä uhkaa jatkosodan jälkeen palautus Neuvostoliittoon, Bergit siirtyvät Ruotsiin. Kun perhe Pariisin rauhansopimuksen ratifioinnin jälkeen palaa Suomeen, Annin valtaa uudelleen suru Kaisun kohtalosta, jonka hän ”koki aiheuttaneensa sosiaalisen yhteishyvän uskovaisuudellaan”. Anni oli näet omistautunut köyhien lasten auttamiseen rajaseudulla, jossa tytär sitten joutui partisaanien uhriksi.

Anni joutuu mielisairaalaan. Aviomies ottaa eron, ja adoptiotytär valitsee jäämisen tämän luokse. Yksinäisyys lähentää Annia uudestaan Hessuun. He liikkuvat yhdessä välittämättä juoruista, mutta eivät avioidu.

Koska Otto Harjulaisen ruumista ei ole talvisodan vetäytymisvaiheessa saatu pelastettua, vaimo Aino ei suostu uskomaan miehensä kaatumiseen, vaan pitää kiinni toivosta, että tämä on joutunut sotavangiksi. Otto on varmaan kiivasluontoisena tehnyt jotain, josta on saanut rangaistuksen. Siksi häntä ei ole palautettu muiden sotavankien mukana. Jossain Siperiassa Otto nyt viljelee kurkkuja, Anni uskoo ja odottaa miestään kotiin elämänsä loppuun asti.

Jotkut tekevät epärealistisia suunnitelmia

Lassi ja Ake Kumela suunnittelevat syksyllä 1944 vastarintaliikettä ja aikovat perheineen lähteä maanpakoon Ruotsiin.  Lassin vaimo Susanna kutsuu Hessun rauhoittamaan höyrähtäneet veljensä, jotka ”aikovat puuttua historian kulkuun”.

Lassi katsoo, että ”Kun kyseessä on suuri asia, isänmaan kohtalo, se menee ohi kaiken. Vaimojen ja perheiden.”

Hessu vastaa: ”Teidän isänmaallisuudellanne ei ole mitään tekemistä Susannan, lasten ja minun isänmaan kanssa. Me puolustamme omaa isänmaatamme pysymällä kotona, tekemällä arkiset työt ja jättämällä sen kohtalon niiden käsiin jotka siitä meidän edusmiehinämme vastaavat. Vanhan Marsalkan, Paasikiven ja Eetun kaltaisten miesten.”

Kun korkeat upseerit vaimoineen ja muita yläluokan edustajia pakenee syksyllä 1944 Ruotsiin, irvileuka Eetu pistelee änkyttäen: ”U…uuven Euroopan susuomalaine  va…lioaines pepelastaa mimitä pepelastettavissa on: ti..timanttinsa, mi…minkkinsä, so…soopelinsa. Ja fro…frouvat vavarjelevat pypyhän pupuhasrotusen pi…pimpensä bobolseviikki…sosotamieheltä.”

Tavallaan Eetun vitsailu on sopimatonta: Puna-armeijan todellisissa joukkoraiskauksissa ei ole mitään huvittavaa, ovat kohteina ketkä vain. Ironian perimmäinen syy on kuitenkin se, että ihmiset, joille Natsi-Saksan miehittämä maanosa oli ”Vapaa Eurooppa” ja jotka 1941 olivat valmiit hyväkysymään ”ali-ihmisten” tuhoamisen Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa, ovat nyt paniikissa. He pelastavat vain itsensä ja jättävät muut suomalaiset selviytymään miten taitavat.

Johanna analysoi myöhemmin, että isä Lassille ja eräille muille sukulaisille isänmaa on etuoikeutettujen yksilöiden privatåmrode [yksityisalue]. Suomen kansalaisten yhteisö, valtio, on niille jotakin alhaista, byrokraattista.”

Lassin epärealistiset suunnitelmat jatkuvat, kun Tshekkoslovakia muuttuu kommunistiseksi ja Stalinin ehdottaa Suomelle YYA-sopimusta 1948. Lassi matkustaa Norjaan pyytämään apua ”kansannousulle”. USA:n ja Iso-Britannian sotilasmiesten on vaikea kätkeä huvittuneisuuttaan kuullessaan Lassin vakuuttavan, että liikekannallepano voitaisiin suorittaa kolmessa viikossa.

Henri yrittää turhaan opettaa Lassille sotilaallisia tosiasioita. Sissisota ei ole mahdollista Suomessa: ”Se on vuoriston asukkaiden ja tropiikin eläjien sotaneuvo. Eikä nekään siihen huvikseen heittäydy. [- -] Ryssät 25 kilometrin päässä Helsingistä ja sinä se vaan haluat nostattaa kolmessa viikossa sissijoukot. Se on kuule korkeintaan pari tuntia kun ne ajaa laivoilla Porkkalasta Helsinkiin ja merijalkaväki istuu Smolnassa valtioneuvoston jäsenten kanssa iltakoulussa. Laskuvarjojoukot miehittää liikennesolmut puolessa tunnissa. Ja panssarit on suurtorilla viiden tunnin sisällä.”

”Eihän tämä hääviä ole, mutta mikä on vaihtoehto. [- -] Onko se Juho Kustin syy, jos me ei olla niin vapaita kuin mieli tekis.” 

Lassi ymmärtää asian järjellään mutta ei tunteellaan.

Jotkut käyvät sotaa aina uudestaan

Kuten keskiluokkaisen vaimon eno Risto Jarvan elokuvassa Työmiehen päiväkirja, Lassi käy sotaa uudelleen läpi: millaisen virheen Mannerheim teki kun ei hyökännyt Leningradiin.”

Aikuistensa lastensa mielestä Lassi on ”sietämätön, tunne-elämältään infantiilisti juuttunut talvisodan sankarimyytin hangille”.  Kuten jo romaanipari Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa käy ilmi, talvisodan sankarimyyttiin uskoo ja sitä ylläpitää nimenomaan kotirintamalla ollut Lassi, eivät sodassa taistelleet.

Hessun mielestä Lassi koetti bolsevismin pelollaan ”myrkyttää nuoretkin, onneksi ei pystynyt”. Hessusta on tervettä, että nuoret sulkevat korvansa ”katastrofiin johtaneen ulkopolitiikan jälkipeluusta ja sen uudelleentulkitsemiselta”.

Raksilan saunassa kerrotaan historiasta maan tasalta

 Oulun Raksilan yleisessä saunassa Peni Harjulainen kuulee, miten sotaa käydään uudestaan, mutta ei Lassi Kumelan sankarimyytin mukaan vaan ”köyhän miehen historiaa”, niiden jotka ovat maksaneet ja maksavat sodan hintaa.

Työviikon jälkeen lauantai-iltana nautittu alkoholi toisaalta auttaa miehiä, jotka olivat saunassa ”avuliaita, epätavallisen puheliaita, muuten jöröt umpimielet, henkiset ja fyysiset kolhunsa unohtaneina, kaunansa kadottaneita, selkävikansa parantaneita; viina oli huuhtonut heidän ajatusmaailmansa puhtaiksi.”  Toisaalta alkoholi voi myös johtaa väkivaltaan, ei kuitenkaan Raksilassa.

Jotkut kääntävät poliittisesti kelkkansa

Anni Bergin aviomies, hienostoasianajaja Fredi Berg tulee poliittiseen kääntymykseen kuultuaan sodan jälkeen uusia tietoja vuoden 1939-41 tapahtumista. ”Kun hän kuuli että lähetystöneuvos Jartsev ja lähettiläs Boris Stein olivat ottaneet yhteyttä Suomen politiikan vastuullisiin päättäjiin jo hyvissä ajoin ennen talvisotaa, hän ei enää uskonut yhtä yksisilmäisesti että Suomen valinta oli elo-syyskuussa oli ollut ainoa mahdollinen.”

Fredi on jopa valmis todistamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, ”miten innokkaasti korkein jääkäriupseeristo työskenteli saadakseen maan Hitlerin intressipiiriin jo ennen kauttakulkusopimusta” ja kuinka Mannerheim oli antanut Saksalle ”tiedot Suomen sotilaallisesta ja taloudellisesta valmiudesta”.

Innokkain ruoskimaan ”vanhaa politiikan” edustajia on siis poliittinen käännynnäinen, joka on tuota politiikkaa aikoinaan kannattanut, mutta tuntee tulleensa petetyksi saatuaan vajavaisesti tai vääriä tietoja.

Ne, jotka eivät mieltään muuta, leimaavat Fredin ”poliittiseksi streberiksi”, siis pyrkyriksi. He kiinnittävät huomionsa vain Fredin (luuloteltuihin) motiiveihin ja säästyvät näin pohtimasta, onko hänen analyysinsa oikea.

Nuoret irtaantuvat sodasta

Kumelan suvun nuoret naiset ovat työskennelleet sodan aikana lottina, mutta sodan jälkeen he kääntävät kokemuksilleen selkänsä ja kiinnostuvat aivan muista asioista: ”Vaatteet, uudet kirjat, varsinkin amerikkalaiset uudet äänilevyt ja pojat, kaikki oli suvun tytöistä ihanaa, uutta. Maailma oli avautunut kauniina pitkän ja ankean, mitään tapahtumattoman sodan jälkeen.”

Eurooppaan pääsee jälleen matkustamaan, vaikka vain työleirille.

Aika ei ole vain vuosia. Rauhan vakiinnuttua sota tuntuu kuuluvan toiseen todellisuuteen. Oulussa ”tuntui että syksy -44 oli yhtä kaukaisessa menneessä kuin syksy -39. Milloin ne panssaridivisioonan sotkat ja rynnäkkötykit olivat näillä pelloilla lähtiessään karkottamaan saksalaisia Iijoen pohjoispuolelta? Eikö se ollut joskus Troijan sodan aikaan? Milloin kenraalit Siilasvuo ja Pajari laivasivat miehiään Oulun satamassa saartaakseen entisen aseveljensä Kemissä ja Torniossa? Oliko sellaista syksyä ollutkaan?”

Säätykierto lisääntyy

Sodan ”hyviin” seurauksiin kuuluu myös se, että oululainen sotaorpo Ossi Leimu pääsee opintielle isänsä kaatumisen ansiosta.”Tilaisuus käydä koulua vapaaoppilaana, sotakummien taloudellinen tuki ja kaupungin paremman väen auttamishalu kellutti minut pinnalle.”

”Joka syksy tuli Pohjois- ja Itä-Suomesta pääkaupunkiin uusia opiskelijanplanttuja. ’Helsingin herra’ rouvineen ja näiden tyttäret herrasmieskavaljeereineen herättivät heissä kateutta, saivat unelmoimaan ihanasta elämästä, yhteiskunnallisesta arvostuksesta, vallan makeudesta.”

Säätykierto tai nykykielellä luokkaretki onkin entistä helpompaa, sillä ”Syksystä -44 lähtien tuo ’herra’, Helsingin hyvä porvari ja hänen etuoikeutettu rouvansa, tuo pääkaupunkiin keskitetyn taloudellisen vallan haltija, taantumuksen tukipylväs, [- -] ei ollut enää niin etuoikeutetussa asemassa kuin pohjoisesta saapuneet ylioppilaat luulottelivat.” 

Perinteinen keino sitoa nousukkaat vanhaan eliittiin on avioliitto. Ossi Loimu nai Henri Mustamäen tyttären Ellenin ja Peni Harjulainen Lassi Kumelan tyttären Johannan.

Kaikki tämä tarkoittaa, että toisin kuin sotavuosia kuvaava romaanipari Nahkapeitturien linjalla, Valehtelijan muistelmat keskittyy loppuosassaan vain yhteiskunnan eliittiin.

Johannan syyllisyys

Ainoana henkilöistä Johannaa painaa syyllisyys. Hän kertaa, miten isä Lassi  ”joulupöydässä -42 julisti että Leningradin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta, kuolkoot nälkään siellä.

Voi arvailla, että reaktio sotiin 60-luvulla johtui osaltaan siitä, että nuoret ottivat kantaakseen syyllisyyden, jonka Lassin kaltainen vanhempi polvi totaalisti torjui. Toinen asia on, että se johti joidenkin nuorten kohdalla käsitykseen, että vain Suomi oli syyllinen.

Johanna katuu lotta-aikaansa

Vielä 50-luvulla Johanna harmittelee, että ”hukkasin sota-aikana monet lukukaudet viestilottana istumiseen. Olihan se jännittävää, näki toisenlaisen Suomen kuin kotona osasi kuvitellakaan.” [- -]  Minä pieni hölmö uteliaisuuttani siellä silmät kiiluen katselin.”

Tämä tuntuu liioitellulta: koko sukupolven miehet ja monen naisetkin menettivät nuoruutensa sodassa, jotkut viisikin vuotta, Johanna vain vuoden. Ennen kaikkea Johanna itse hukkasi sodan jälkeen paljon enemmän aikaa muuttamalla opiskelualaa lääketietellisestä tiedekunnasta konservatorioon ja sieltä takaisin lääketieteelliseen tiedekuntaan. Lopulta Johannasta tulee soitonopettaja.

Rintala jatkaa edelleen vanhoillista naiskäsitystään, jonka mukaan naisen paikka on kotona tai korkeintaan opiskelemassa tai työssä mutta ei missään tapauksessa sodassa, jossa hänen ”puhtautensa” tahriintuu. Johannan tapauksessa mitään pahempaa ei edes tapahtunut kuin että hän on joutunut sivusta seuraamaan esikunnan rietastelua.

Kun Johanna paheksuu vanhempiaan, jotka olivat ”kumman piittaamattomia” kuopuksestaan, asia on sinänsä ainakin isä Lassin suhteen totta. Lukijaa alkaa kuitenkin jo huvittaa: nuorena syytetään vanhempia jos nämä eivät anna lupaa, vähän vanhempana siitä että antoivat.

Taistelu ulkopolitiikasta

Valehtelijan muistelmat kattaa yli kolmekymmentä vuosikymmentä YYA-aikaa aina 70-luvun loppupuolelle asti, ensin taistelun uuden, neuvostomyönteisen ulkopolitiikan puolesta ja sitten tuon politiikan lieveilmiöt, Kekkosen yksinvallan, itsesensuurin ja suomettumisen.

Suurlähettiläs Ossi Loimu kuvaa jälkikäteen ulkopolitiikan lähtökohtaa näin: ”Sukupolveni nuoruudessa Helsingissä vihattiin ja pelättiin Neuvostoliittoa. Inhottiin avoimesti venäläisiä kuten jeesus-kertomusten Jerusalemissa roomalaisia. Niin kutsutun sivistyneen mielipiteen ylenkatseesta saivat poikkeuksetta kaikki jotka pyrkivät rakentamaan yhteistyötä venäläisten kanssa olivatpa teollisuusmiehiä, poliitikkoja tai kulttuurin nimiä.”

Peni Harjulainen on 50-luvulla ei-sosialistisen poliitikon, entisen punamultahallituksen ministerin Kalle Raskaan opissa: ”Vaihtoehtoa ei ole. Voittajavaltiot edellyttää sitä. Itään me menetettiin koko Karjala ja Petsamo. Mutta länteen- (sic) ja se vaara on vielä edessä – me voimme menettää koko kansan, jos ei pidetä varaamme: jos ei saada yleistä mielipidettä tajuamaan että Suomen maantieteellistä asemaa ei voi mihinkään siirtää. Meidän on elettävä tässä. Sovussa venäläisten kanssa. Ja suomalaisina.”

Kalle on sikäli harvinainen, että hän ymmärtää vastustajiakin ja myöntää virheitä tehdyn: ”Neuvostoliitto ja kotikommunistit olivat tehneet kaikkensa jottei avoin luottamus pääsisi kasvamaan leimaamalla fasistiseksi ja liittoutuneille vihamieliseksi Suomen Aseveliliiton ja vaatimalla sen lakkauttamista välirauhan kyseiseen pykälään vedoten. Se karkotti monet rehelliset oikeiston miehet Paasikiven linjalta.”

Suomettuminen ja itsesensuuri

Käännekohta oli vuoden 1961 noottikriisi, joka ”auttoi meitä liikaakin”, kun Kekkosen vastaehdokas Honka luopui. ”Innostuimme olemaan kaikessa oikeassa. Näin me voitonhuumassamme itse panimme alkuun sen kehityksen josta meitä myöhemmin on moitittu: vapaaehtoisen mykkäkoulun, suomettumisen ja yhden miehen ulkopoliittisen erehtymättömyyden palvomisen.”

Vaikka Ossi ei ”hetkeäkään epäilisi toimia samoin kuin silloin”, hän myöntää, että ”väärin teimme kun voitonhuumassamme leimasimme vastustajamme – sosialidemokraatit ja isänmaallisen oikeiston – pelkästään taantumuksen ymmärtämättömiksi edustajiksi ja Ison Karhuun [Neuvostoliittoon] pelkästään ivallisesti suhtautuviksi.”

Paradoksaalinen seuraus siitä, että Paasikiven-Kekkosen linjasta on 70-luvulla tullut yleisesti hyväksyttyä ja YYA:sta puheissa välttämätön fraasi, on että vanhat Kekkosen avustajat joutuvat syrjään.

Enemmän Ossi kuitenkin suree sitä hintaa, mikä ulkopolitiikasta on jouduttu maksamaan: itsesensuuri on tehnyt julkisuudesta valheellisen. Romaanin nimi Valehtelijan muistelmat onkin ironinen: julkisuudessa ”Suomen edun” nimissä valehdellut Ossi kertoo nyt yksityisesti totuuden kulissien takaa.

”Jos sivistyneistö kokee olevansa mykkäkoulussa jossa sille on varattu nyökyttelijän paikka, jos nuoriso kokee oikeudentuntoaan loukatun kun sille ei sallitaan vain USA:n Vietnamin sodan arvostelu mutta ei Unkarin kapinan, ei Prahan elokuun tukahduttamisen aiheuttamaa nuoren intomielen välitöntä purkausta vaan päinvastoin jopa presidentin vakuuttavin kasvoin ilmoitetaan kuten tämän vuosikymmenen alussa hänen virallisen Moskovan vierailunsa jälkeen televisiossa: on pidettävä suu supussa, asiaton kritiikki vahingoittaa Suomen etuja, niin, jos ja jos -. Jos Suomen valtion etu tämmöisestä kärsii, olemme reaalipolitiikassamme menneet metsään. Teemme itsemme vätystelijöiksi heristelemällä nuorisolle kauppapolitiikan ja kansan turvallisuuden ja onnen nimissä. Hehän tulevaisuuden Suomen muodostavat emmekä me, käytössä ruostuneet, pian syrjään siirrettävät vältit.”

Suomettumisen paine tulee Ossin mielestä lähinnä ”ministeriöissä, puoluetoimistoissa ja eduskunnassa istuvien parlamentarismin, byrokraattien taholta, yksilöistä joille on taloudellisesti edullista tai poliittisesti (vallassa pysyäkseen) edullista suomettaa Suomea ja suomalaisia. Eikä siinä katsota puoluetta, ei ystävyyspolitiikkaa.” Mutta vaikka ”tyypillinen suomettaja on sosialidemokraattis-porvarillinen poliitikko tai keskitason liikemies” onkin ”opiskellut ulkoa obligatorisen ystävyysmessun”, se ei ole aitoa vaan vanhat asenteet elävät pinnan alla: ”julkisuuden selän takana, pikku tunneilla Hyvä Veli-piireissä viidennen pitkän viskin jälkeen hän ihailee vilpittömästi Hitlerin Saksan-Suomen aseveljeyttä ja ivailee ryssää”. 

Voisi jopa epäillä, että tämä kaksinaisuus johti siihen, ettei sotapolitiikkaa koskaan käyty Suomessa läpi toisin kuin Saksassa.

Uuspatriotismin kritiikki

Koska monet vanhat asenteet oli vain pakastettu, ne Neuvostoliiton kukistuttua nousivat pintaan uuspatriotismina.

Uuspatriotismin ensi aaltoa edustaa Ossi Loimun Sirkku-tyttären sulhanen Kari, jonka ”isoisä oli tunnettu natsisympatioistaan ja joutui sen takia eroamana sodan jälkeen virastaan”. Kari väittää, että ”meillä ei edes paljon parjatulla 30-luvulla ollut niin etuoikeutettua yläluokkaa kuin tämä nykyinen valtaa pitävä johon kuuluvat vuoden -18 punikkien pojat ja pojanpojat.”

Kari on vasta lääketieteen opiskelija, mutta varakkaan perheensä ansiosta hän ajelee satatuhatta maksavalla autolla, omistaa upean purjeveneen, oman pienen osakkeen kaupungissa, vaivaiset 140 neliötä”. Ossin mielestä ”Kari tarkoittaakin tasa-arvollaan jotakin kokonaan muuta kuin taloudellista demokratiaa. [- -] Omistukseen tukeutuva porvarillisuus tuntuu jälleen nousevan arvoonsa.”

Ossilla on taustansa ansiosta historiallinen perspektiivi epäoikeudenmukaisuuteen ja nöyristelyyn: ”Minun isäni oli kansaa. Ja hän joutui kyllä nöyristelemään. Muistan kuinka häntä lyötiin. Silloista työnantajaliiton perustamaa Vientirauhaa [lakonmurtajajärjestöä] johtivat nationalistiset gangsterit. Näiden komennossa eteläpohjalainen ylioppilas- ja talonpoikaiskaarti purkautui junasta Oulun asemalla, marssi Toppilan satamaan ja pieksi lautapulien takana satamatyöläiset. Kun me boorivedellä hoitelimme isän kasvoja, koin totisesti oikeudentuntoni loukatuksi. Isä vain lohdutti meitä, sellaisiin oli kuulemma totuttava, se kuului köyhän luontoisetuihin.”

Vaikka Kari puhuu Itä-Euroopan toisinajattelijoiden vainosta, hänen asenteensa ovat Ossin mielestä yhtä autoritaarisia kuin Neuvostoliitossa. Kari ihaileekin Neuvostoliiton isänmallisuutta: ”Jos meillä oltais järkeviä ja ajateltais lasten parasta, ne pantais seisomaan Hietamiemen sankariristille jatkuvaan vartioon”.

Ossi kauhistuu: ”Näin lähelle totalitärismin ihailua on siis tultu. Minun sukupolvelleni se oli Karin iässä vastenmielistä. Silloin olikin Eurooppa raunioina. Hän haluaa omasta Suomestaan puhtaan, ehdottoman, uusisänmaallisen.”  

Vallan hinta on alkoholismi ja yksinäisyys

Ossi maksaa vallasta kovan hinnan: hän laiminlyö vaimoaan Elleniä ja poikaansa Petteriä ja alkoholisoituu hitaasti ja salakavalasti.

”Vaimoni rakasti minua niin paljon, että pani alkoholin käyttönikin Paasikiven-Kekkosen linjalla kutsumustietoisesti työskentelevien poliittisten ystävieni syyksi. Samoin suvun naiset. He alkoivat inhota koko Suomen-Neuvostoliiton ystävyyttä, se näytti tekevän minusta juopon. (Ja kun Kaarinan Ilmari ryyppäsi, syy ei ollut tämän vaan sosialistisen kehityksen kun työläiset vaativat parempia palkkoja.)”

Lastensa tähden Ossi yrittää lopettaa juomisen ja ottaa jopa antabuskuurin. Seuraus on, ettei hän pysty lähenemään vaimoaan Elleniä, joka miettii turhaan syytä. Keski-ikään ehtinyt Ellen ei olisi edes mustasukkainen, jos Ossilla olisi toinen nainen, vaan ”pelkäsi että oli kadottanut inhimillisen läheisyytensä hänelle rakkaaseen, että oli jäämässä henkisesti heitteille.”

Liian myöhään Ossi huomaa, että ”Ellenhän minun läheiseni oli. [- -] Rakkauden vaarallisin illuusio on se että mies alkaa pitää lapsiaan läheisempänä kuin vaimoaan.”

Ossi pitää itseään vastuussa siitä, että Ellen löytää toisen miehen, jonka kanssa alkaa tissutella iltaisin.

Idealistinen Peni tukee pyyteettömästi Kekkosta

Peni Harjulainen jää ikuiseksi ylioppilaaksi, joka ansaitsee leipänsä Kekkosen ulkopolitiikkaa tukevilla kolumneilla. Vaimo Johanna yrittää turhaan patistaa miestään: ”eiköhän nuo sullekin alkais järjestää jotakin kuukausipalkkaista pikku tärkeilijän postia.”

Johannan mielestä kaikki muut, kannattivatpa tai vastustivatpa he Kekkosta tai Honka-liittoa, ”tekevät sitä siksi että ne syövät leipänsä vallan kädestä ja tarvitsevat sen siunausta. Sinä olet ainoa joka ei kostu mitään, oli sitten vallassa uusi tai vanha linja.”

Johanna on käytännössä perheen pääelättäjä. Tulot eivät tahdo riittää kuin juokseviin kuluihin, asuntolainan lyhennyksiin ja korkoihin pitää tavan takaa pyytää apua Hessulta. Penillä ei free lancerina ole kesälomia eikä hänelle jää eläketurvaa.

Peni ei ole vain idealistinen vaan myös antelias. Kun Suomessa vierailevat neuvostoliittolaiset antavat Penille ostoslistoja, tämä maksaa ostokset omasta pussistaan. Johanna kommentoi: ”Eikä se ikinä ole vastavierailulla. Hyysättävänä. Ei sinne kaikkein pienimpiä nappuloita pyydetä. Ei se sitä kaipaa, sille riittää että se ystävyys alkaa avartua. Ennen vanhaan sillä oli Jeesus. Aina pitää näköjään olla jokin mahdoton.”

Peni uskoo sinisilmäisesti, että ”Venäjälläkin alkaa avartumiskehitys. Suvaitsevaisuus voittaa sielläkin.” Sen sijaan Johanna tajuaa realistisesti: ”Suvaitsevaisuus yksipuoluejärjestelmässä, että voittaa, se on yhtä kaukana kuin Jeesuksen toinen tuleminen.”

Johannan ja Penin avioliitto on kuitenkin paremmassa tilassa kuin muulla nuorella polvella. Vaimot haluaisivat miestensä olevan toisenlaisia, ja miehillä menestyksen hinta on alkoholismi.

Sen sijaan Johanna hyväksyy loppujen lopuksi miehensä sellaisenaan ja tietää, mikä elämässä on tärkeintä: ”Oikeastaan meillä ei ole valittamista. On tilaa ja luontoa ympärillä. Ja terveet lapset.”

Ainoastaan Peni ”ukkoilua”, ryyppäämistä ”valtion edun” varjelemisen varjolla, Johanna ei hyväksy. Sen sijaan hän ymmärtää, että Ellenin aviomiehen Ilmarin ”pitää olla mukana. Sen on vastattava niin monien perheiden toimeentulosta. Teollisuusmiehenähän se siellä onkin. Eikä se innostu tärkeilemään. Ossinkin ymmärtää, se on sen työtä, kun tekisi sitä kuten työtä tehdään, intoilematta, ryypiskelemättä.”

Ulkopolitiikan suunta on vaihtunut, sisältö ei

Johanna muistelee, miten isä-Lassin ystävä Urho Kekkonen kirjoitti kesällä 1942 Suomen kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi, ”että sitä parempi Suomelle, ’mitä enempi saksalaiset tappavat ryssiä’, se oli hänen silloinen käsityksensä valtion hyveestä.” Toisin kuin Lassi, Kekkonen muutti suhtautumistaan Neuvostoliittoon, mikä särki ystävysten välit.

Johannan näkökulmasta vain ulkopolitiikan suunta on muuttunut, ei sen perusta. Johanna on ”pikku tytöstä pitäen saanut kuulla kuinka yksilön on nieltävä omat käsityksensä rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisyydestä jos ne eivät sovi yksiin sen ’kansallisen turvallisuuden politiikan’ kanssa Suomen pikku valtiona on harjoitettava.”

Petterin globaali idealismi

Ossin poika Petteri TKK:ssa 1968 ”tulee uskoon” eli vastustaa imperialismia,  vaatii globaalista oikeudenmukaisuutta ja kannattaa Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikkaa”. Peni kulkee Petterin kanssa ”rauhanliikkeen kokouksissa, osallistui marsseihin. Hessuilivat yhdessä.”

Kun Ossi kehottaa Peniä ohjaamaan Petteriä realismiin, Peni vastaa: ”Nuorella miehellä pitää olla kosketus haaveeseen. Ja jos se on aito, se ei voi olla yhtäpitävä ahtaan, kuristavan todellisuuden kanssa. Ilmaa siinä välissä, ihannointia ja romantisointia. Niin kuin mullakin nuorena. Sulla myös. Muistele miten me uskotiin että Neuvostoliitto avartuu. Minä uskon vieläkin.”

Kuten nimityksestä ”hessuttelu” käy ilmi, Peni on omaksunut Johannan Hessu-sedän idealismin. Penin isoisä Vihtori Niku oli punakaartilaisenakin realisti ja epäili liikaa innostusta ”tuohiperseiden uskona”.

Peni järkyttyy Viipurissa

Idealistinen Peni selviää vähemmillä vaurioilla kun reaalipolitiikan konkari Ossi, vaikka kokeekin suuren järkytyksen turistimatkalla synnyinkaupungissaan Viipurissa: ”Turistiryhmän opas oli kertonut että Viipuri oli aina ollut ’vanha venäläinen kaupunki’. Peni ei ollut uskonut korviaan. Opas oli näyttänyt mustaa valkoisella. Kaikissa matkaesitteissä luki niin. Se oli kirjoitettu suomeksi, venäjäksi ja englanniksi.”

”Jos se mitä minä näin ja kuulin, on totta, minua ei olekaan. Missä helvetissä minä olen syntynyt, kokenut lapsuuteeni. En niin missään. Ja miksei se olisi totta. Ei kai 250-miljoonainen kansa voi erehtyä, vai paljonko niitä on. Ainakin sen totuudella on suurempi todistusvoima kuin vajaan viisimiljoonaisen kansan totuudella.”

Mikä on kestävä elämän perusta?

Valehtelijan muistelmien puolivälissä kuolee Hessu, joka on pääosaltaan kannatellut trilogian uskonnollisia ja humaaneja arvoja.

Johanna sanoo Penille: ”Helsinki säästyi sodan aikaiselta miehitykseltä ja pahimmilta pommeilta sen jälkeisistä armeijoista. Minä tahdon ajatella että Hessun kaltaiset ihmiset –”

Se, mitä Johanna ei halua ääneen sanoa on, että Helsinki pelastui tuholta, koska siellä oli kymmenen hyvää ihmistä, toisin kuin Vanhan testamentin kertomuksessa Sodomasta ja Gomorrasta.

Toinen henkinen perintö on laulu, jonka venäläinen sotilas Boris opetti 1918 Ensio-enolle ja tämä taas ennen talvisodassa katoamistaan Penille, kuten Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin ensimmäisessä osassa kerrotaan.

Peni opettaa laulun Berliinin kriisin lauettua 1961 omille lapsilleen. Laulu on Sibeliuksen sävellys Paavo Cajanderin runoon Isänmaalle.  Säkeeseen ”Yks voima syömmehen kätketty” alkuperäinen vastaus on ”Ja isänmaa on sen nimi”. Ensio vaihtoi ”isänmaan” tilalle ”ihmisen jäljen”, Peni taas ”elämänuskon”.

Muutenkin Peni jatkaa lasten kanssa ”hessuttelua”. Ulkonaisesti se osoittautuu illuusioksi ainakin lyhyellä tähtäimellä: suurvallat aseistautuvat jälleen, ja Kekkosen voitettua liian totaalisti suomettuminen alkaa näyttää negatiiviset puolensa.

Nykylukija tietää, että ydinsodan uhasta selvittiin ja Neuvostoliitto kukistui, mutta tämä lohdutus ei päde romaanin yksityiseen puoleen.

Kevyemmän elämänohjeen antaa ennen kuolemaansa Eetu Kumelius: ”Ma-amailma muuttuu. Vä-välillä edistyy, vä-välillä taantuu. Vaan sa-samppanja, na-naiskauneus ja valta, ne säilyttääpi arvonsa.”

Vastakohdan tarjoaa hyllytetty suurlähettiläs Ossi Loimu, joka lainaa Vietnamin hallitsevan ruhtinaan sotapäällikön ja hovimiehen Nguyen Train runoa: ”Uskollinen kuninkaalle, lähimmäiselleni hellä, / sydämeni ei vaihtelua kaipaa. / Työtä ollut koko elämä, työtä. / Ja nyt hymähdän. / Ainut mitä olen saanut -”

Tässä kohtaa Ossi katkaisee runon, kertoo lopun omin sanoin ja myös tulkitsee sen: ”Hän katselee ankkuroitua vettä kuun valossa ja kokee sen kelluvan poissa itsestään, maailman sydämellä.”

Miksi nuori, jolla on kaikki, ei jaksa elää?

Ossi Loimu kohtaa ”Hamlettini haamun” etsiessään syytä poikansa Petterin itsemurhaan.

Jos Ossi-nimen merkitys hirvi ja siten viittaus hiiden hirven hiihdäntään jäisi lukijalta tajuamatta, Ossia nimitetään Lemminkäiseksi. Isä ei pysty kokoamaan ja herättämään poikaansa eloon, koska hän itse on ampunut pyhän joutsenen Tuonelan joella.

Ossin mielestä Petterillä oli paljon paremmat fyysiset ja psyykkiset edellytykset kuin hänen sukupolvellaan. Mutta ehkä Akilleuksen kantapää ollut päinvastoin juuri se, ettei Petteri ollut aiemmin kohdannut tappioita ja pettymyksiä eikä siten oppinut selviytyminen niistä. Siksi hän ei kestänyt havaitessaan, ettei maailma ollutkaan hänen ihanteensa kaltainen.

Petteriä ei ollut myöskään enää tyydyttänyt Ossin sukupolven ihanne, Hemingwayn lause ”ihminen voidaan tuhota mutta ei lannistaa.”

Sean O’Faolain toteaa teoksessaan The vanishing hero, että Hemingway sivuuttaa arvot ja esittää rohkeuden sinänsä ihailtavana, mutta vaikka myös gangsteri tai fasisti voi toimia rohkeasti, hän ei silti ole sankari.

Ossi sanoo että hänen sukupolvella on vielä ollut ”kosketus suureen haaveeseen”. Mikä tuo haave on? Kansallisvaltio? Tasa-arvo? Rauha? Ja mikä tuon haaveen on tuhonnut? Se että Suomi näytti jo tulleen valmiiksi? Että supervaltojen rauhanpuheiden takana on kilpavarustelu?

Vai tarkoittaako Rintala perustavia arvojaan, joita Pekka Tarkka on luodannut teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta? Ainakin kyyninen Ossi päätyy siihen, että kaikessa köyhyydessään hänen lapsuutensa oli ollut ”jotenkin pyhempää”, siihen oli liittynyt ”jotakin kosmista, semmoista jota on enää mahdoton saavuttaa.” Ossin vauraudessa ja osin ulkomailla kasvaneet lapset ovat jääneet vaille ”eheyttä”.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös Paavo Rintalan seuraavista romaaneista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, PojatNapapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1 ja Nahkapeitturien linjalla 2. Ensimmäisen lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kyrki Valehtelijan muistelmista Ouki-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle (Yks voima sydämehen kätketty on) sanat

Paavo Rintalan äiti odotti elämänsä loppuun asti miestään sotavankeudesta kotiin aivan kuten Aino Harjulainen. Rintala kirjoitti Ainon kohtalosta kuunnelman Kenties kaipuutakin tarvitaan (1979).

Viipurissa käynti oli Paavo Rintalalle niin traumaattinen, että tämä kirjoitti siitä ensin kuunnelma Syntyisin ei-mistään (1980) ja sitten romaanin Velkani Karjalalle (1982).

Wikipedian tietoja Lakonmurtajajärjestö Vientirauhasta ja sen johtajasta Martti Pihkalasta sekä Pihkalaa käsittelevä Suomen kuvalehden artikkeli. Vaikka Kumelan suvun esikuvina on Rintalan vaimon suku Gummerukset ja Pihkalat, lakonmurtajajärjestön johtajana ei muuten äärioikeistolainen Ake Kumelan kerrota toimineen romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Kirjallisuutta

Jussila, Osmo: Venäläinen Suomi. WSOY 1983.  (S. 11-13, 24-40: Miten Viipurista tuli ”vanha venäläinen kaupunki”.)

O’Faolain, Sean: The vanishing hero. Studies of the hero in the modern novel. Grosset & Dunlap 1957.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Otava 2012. (S. 289-291: Paavo Rintalan kaksinaisesta suhteesta Rauhanpuolustajiin, jonka puheenjohtaja hän oli.)

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Iiris Kähäri: Seppele Viipurille

Iiris Kähärin Seppele Viipurille ilmestyi 1988, jolloin kirjailija tunsi vapautumisen koittaneen pysähtyneisyyden ajan jälkeen.

Silti Seppele Viipurille ei ole vain nostalginen vaan myös kriittinen kirja, jossa murretaan monia karjalaisia ja lottia koskevia stereotyyppejä.

Romaanin tapahtuma-aika kattaa Viipurin viimeiset suomalaiset kuukaudet helmikuusta kesäkuuhun 1944. Romaani päättyy marraskuussa 1944.

Seppele Viipurille kuvaa naisia, jotka Iiris Kähärin omien sanojen mukaan ovat marginaali-ihmisiä. Tapahtumapaikkana on usein esikaupunki, koska kirjailijan mielestä kauppiassukuja ja keskikaupunkia oli tarpeeksi kuvattu.

Inka Koistinen

Romaanin päähenkilö on Inka Koistinen, joka työskentelee toimistolottana Poliisiasiain toimiston osoitetoimistossa.

Muita henkilöitä ja tapahtumia kuvataan Inkan näkökulmasta. Repliikkejä on vain muutama, ja kerronta on epäsuoraa.

Inka on kotoisin maalaistalosta Säkkijärveltä. Vaikka äiti on jäänyt varhain leskeksi, Inka on päässyt oppikouluun. Tästä etuoikeudesta Aino-sisar kantaa edelleen kaunaa.

Inka on tullut ylioppilaaksi 1937. Jatko-opinnot on estänyt ensin varattomuus ja sitten sota.

Romaanin tapahtuma-aikana Inka on 25-26-vuotias. Hänellä ei ole ammattia, ja miestenkin suhteen hän on kokematon. Hän kirjoittelee rintamalle vänrikki Teppo Larjavalle, mutta asiasta ei näytä tulevan valmiimpaa.

Inka ihastuu myös naimisissa olevaan majuriin, joka tunnetaan Punaisena Neilikkana. Mutta kun mies lähentelee ja ehdottaa hotellihuoneeseensa menoa, Inka ymmärtää paeta ja pelastuu ”kuin Aino Väinämöisen kynsistä”.

Vain naiselta olisi mennyt maine, mies sen sijaan olisi voinut jälkeenpäin kerskailla: ”Tein sen niin nopeasti ettei tyttö aavistanut mitään ennen kuin oli motissa.”

Inkan Aino-sisaren mies Antti on rintamalla. Aino ja äiti hoitavat kotitaloa ja Ainon lapsia. Naimaton ja lapseton Inka on äidin ja sisaren silmissä hyödytön olio.

Ei esimerkillinen lotta

Luonteeltaan Inka on arka ja kömpelö. Tai ”paremmat” ihmiset saavat hänet tuntemaan niin, koska hän on ulkopuolinen ”tässä kaupungissa, missä kukaan ei tiennyt hänen taustaansa, missä häntä ei ollut nähty kenenkään käsipuolessa, ei kenenkään morsiamena Torkkelilla tai nuorena rouvana ostoksilla Kauppatorilla tai Kauppahallissa. Missä hän ei ollut nainut niin että olisi erottautunut joukosta. Naimiskaupalla olisi voinut pöyhkeillä elämänsä loppuun asti. Me kahdeksan maisterin perhe. Me Kannaksen talonpoikaisaateli.”

Inka ei myöskään ole ajan ihanteiden mukainen esimerkillinen lotta. Hän ei pidä talkoista töiden jälkeen eikä siitä, että kun kysytään vapaaehtoisia, ei ole sopivaa kieltäytyä. Hän on kuitenkin niin kiltti, ettei pysty pitämään puoliaan.

Inka haluaisi toisaalta erota järjestöstä, toisaalta pystyä parempaan kuin talvisodassa.

Inkan vastakohtana on lottaosaston johtaja, upseerin rouva Winter, jolla on aina isänmaalliset sanat huulilla. Todellisuudessa hän katsoo ennen kaikkea omaa etuaan.

Avoimesti oman edun tavoittelija on kauppiaan rouva Elma Riikonen.

Jenny Paju

Inka asuu kauppias Riikosen omakotitalon yläkerrassa, jonka toien huoneen Riikoset vuokraavat keski-ikäiselle Jenny Pajulle.

Rouva Winter kehottaa Inkaa pitämään Jennyä silmällä. Se onkin helppoa, sillä Jenny kertoo avoimesti elämästään.

Jenny  on kotoisin Kivennavalta Raivolan kylästä. Seutu oli monikielistä ja -kulttuurista. Siellä oli rautatieasema ja Pietariin oli sopivan lyhyt matka, joten rikkaat venäläiset rakennuttivat sinne autonomian aikana huviloita. Vallankumouksen jälkeen osa heistä jäi tai pakeni Suomeen, missä heistä tuli köyhiä emigrantteja.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Jenny pääsi töihin sotasairaalaan, jossa eräs sotilas teki hänet raskaaksi, ennen kuin häipyi Pietariin tekemään vallankumousta.

Jenny palveli köyhtynyttä venäläistä emigranttia Lidia Ivakovskia, joka ilmeisesti järjesti vastavallankumouksellisia rajan yli. Viipuriin muutettuaan Jenny elätti itsensä ja tyttärensä ranssien rakentamisella eli seppeleiden solmimisella.

Myös Lidia ilmestyy Viipuriin ja muistelee entistä elämäänsä Pietarissa.

Suhde ”toisiin” paljastaa ihmisten moraalin

Ratkaisevaksi moraaliseksi vedenjakajaksi romaanissa nousee suhde ”toisiin”, oman ryhmän ulkopuolisiin.

Sotavankileirien karmeat olot eivät ole mikään salaisuus: ”jokainen kaalinlehti jonka vanki tieltä löysi, jokainen jäätynyt peruna sille kelpasi, jokainen tupakantumppi. Silti moni oli kuollut vesipöhöön.” 

Mutta kun sotavankeihin on tutustuttu yksilöihin, heitä on ruvettu kohtelemaan ihmisinä. Tällaisen inhimillisyyden rouva Winter tuomitsee jyrkästi: ”Kaiken sen jälkeen mitä olemme joutuneet kokemaan ja kärsimään ja menettämään. Vangit, tilattuina työntekijöinä, elävät siviilien parissa ja syövät. Niin kuin ihmiset! Niin kuin kaupungin oma väki! Leipää, tupakkaa, käsineitä, sukkia on vartijan silmän välttäessä spekuloitu remonttimiehelle, lääkkeitä sairaalle, mikä rouva Winterin mielestä on romanttista hölynpölyä,  vanki sinne toinen tänne, tavaraa ja omaisuutta, mistä tässä taistelevassa maassa on yhä huutava pula.”

Rouva Winterin mielestä ”Raja kansalaisen ja muukalaisen välillä alkaa jo huomattavasti hämärtyä. Ihmiset, sivistyneetkin ja juuri he, puhuvat Ukrainasta ja Valkovenäjästä, puhuvat kirgiiseistä, kalmukeista ja tataareista. Ei ryssistä! Ryssistä ei saisi muka enää puhua!”

Jenny sen sijaan ystävystyy Valerin kanssa ja vie tälle ”Leipää, Pullaa. Keitetyn lantun. Perunoita. Lapaset”, puolustautuen että ”omistaan hän oli antanut. Syönyt itse vähemmän.”

Inka on kahden vaiheilla. Hän antaa Poliisiosastossa työskentelevälle Mitjalle luvan soittaa pianoa sekä ”piirakan ja pullan, eikä pitänyt sitä lainkaan syntinä”.

Toisaalta rouva Winterin asenteet vaikuttavat Inkaan: vanki on vihollinen, jota ”ei ole lupa sääliä. Vaikka sydän käskee, et sitä kuuntele.”

Perusteena on, että ”Sehän ei ole yksityinen asia enää! Tässä on kyse koko kansan elämästä. Tämä on pieni ja vähäinen maa. Ja tämä kansa taistelee nyt sen vähäisen puolesta.”

Mutta kun Jenny vie Inkan kuuntelemaan sotavankien konserttia, tämä kokee yhteisen ihmisyyden yhdistävän kaikesta huolimatta: ”Vangit, ihmiset, lauloivat vartijoille, toisille ihmisille.”

Rouva Winterin vävy luutnantti Enmark tappaa Valerin joutumatta asiasta edesvastuuseen. Sen sijaan Jennyä kuulustellaan, koska sotavangin auttaminen katsotaan maanpetokseksi.

Myös Inkaa kuulustellaan todistajana. Tämä puolustaa Jennyä: tämän käytös on luonnollista, koska Raivolassa ”myös venäläisiä oli pidetty ihmisinä”.

Jenny tekee seppeleen Valerille ja kuolee pommituksessa viedessään sitä tämän haudalle.

seppele-viipurille

Nimen symboliikka

Seppele Viipurille näyttäisi siis merkitsevän hautaseppelettä. Kirjan nimi oli kuitenkin kustantajan päättämä. Kirjailija ei siitä pitänyt, vaan halusi kanteen kuvan, jossa naisella on seppele päässä – siis elämän symbolin.

Kähärin oma nimiehdotus oli Kyyn punainen maito. ”Ajattelin kansanrunoa ’Kyy lypsi punaisen maion, maion valkean valutti, kipehillen voitehksi, haavoillen parantejiksi.’ Punainen maito oli minusta osuva paradoksi, mahdottomuus, niin kuin meidän koko väliaikainen oleskelumme Kannaksella oli.” Runo on romaanin motto.

Kyy-symbolilla Inka yrittää vakuuttaa itseään, että sotavanki on vihollinen: ”Kuin kyy kaikista suojeluperusteista huolimatta se iskee, jos ei sinuun, ainakin koiraasi.”

Kyyn pisto saa erilaisen merkityksen kohtauksessa, jossa Inka tapaa Tepon keskellä puna-armeijan suurhyökkäystä: ”Teppo tuli. Tuli ja levitti käsivartensa. Sillä hetkellä he tapahtui. Se oli nopea, kuin käärmeen, kuin kyyn pisto. Sille ei voinut mitään. Inka juoksi suoraan Tepon syliin.” Heillä on aikaa viisi minuuttia.

Viipuri paloi marttyyrina Suomen takia

Muistoissa palataan lähtöön Viipurista talvisodan loppuvaiheessa: ”Hurjasti roihuavat tulipalot olivat valaisseet heidän tiensä, kun he jäätä myöten, railoon putoamista uhmaten olivat kompuroineet toiselle rannalle, ja riemuitsivat kun tiesivät olevansa Tervaniemellä. Vasta Nälkälinnan kohdalla he olivat kääntyneet katsomaan taakseen ja nähneet sen valtavan rovion jolla…Niin, sillä roviolla oli tuo Kaunis Neiti Viipuri palanut niin kuin vain palava voi palaa, kuin Jeanne d’Arc.”

Viipuri esitetään neitona, joka poltetaan roviolla kuten Jeanne d’Arc. Polttaminen oli aikoinaan kerettiläisten rangaistus, mutta Jeanne d’Arcista tuli marttyyri ja Ranskan kansallispyhimys.

Viipuri siis kuolee marttyyrina Suomen takia.

Evakko kaipaa kotikaupungin hajuja

Nostalgisisin on kohtaus, jossa Inkan ystävä Hertta muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa Viipurin hajuja.

”Puun ja tervan hajua mikä tuntui Linnansillalla. Myös sarkahousujen hajua. Kun hän [Hertta] sulki silmänsä ja ajatteli sarkahousujen hajua, hän ajatteli myös katuja ja teitä ja pölypilviä joita raskaat laahustavat saappaat olivat nostattaneet, ja niin sarkahousujen hajuun oli sekaantunut toinen haju, pölyisen tien haju, harjoitusten haju ja harmaa joukko marssi kasarminportista sisään ja ulos, laulaen tai laumatta . . . Hertta nyyhkäisi ja jatkoi. Torkkelin puiston haju, muistiko Inka vielä Torkkelin puiston hajun. Heinäkuun puolivälissä kukki lehmus, ilma oli täynnä makeaa tuoksua, illat kuumia ja kuu punainen. Heinäkuu tuoksui Hertan mielestä aina kuulle, kukille, musiikille. Ihmiset vaelsivat edestakaisin kukkien lemussa, katosivat hämyisiin käytäviin, tulivat esille, katosivat taas, kadottivat parinsa ja löysivät uuden. Ja orkesteri soitti, oi että orkesteri soittikaan, mitä se soittikaan? Pirteitä sotilasmarsseja, hitaita kesäillan valsseja ja kehtolauluja. Salaperäiset paperilyhdyt keinuivat Espilässä. Siellä tanssivat ja söivät rapuja. Ja punanenäiset herrat taluttivat daaminsa kohti ajureita ja istuivat ne peräpenkille, jäi sikarin ja hajuveden, viinin ja ruusun tuoksu.

Mutta arvaas, Inka, mikä haju lapsesta oli paras? Se oli leipurin haju. Se leijui Torkkelinkadulta tai Linnankadulta. Sitä hän, Hertta, ei sanonut unohtavansa koskaan. Se tuntui yhä, syvällä hän sanoi tuntevansa sen suussaan yhä.” 

Viipurin takaisinvaltaus 1941 herätti riemua koko maassa

Lyhyessä välähdyksessä kerrotaan myös, miten kesällä 1941 Viipurin takaisin valtaus ”herätti riemua koko maassa. Liput liehuivat saloissa. Niinä päivinä koko Suomi oli rakastunut Viipuriin.  Niinä päivinä laskettiin liikkeelle ’Työn ja taistelun laina’ -niminen laina. Se ilmoitti radiossa itse presidentti Ryti.

Kaikki oli yhtä juhlaa. Työ ja taistelu ja lainat. Koko kansa oli lyhytaikaisesti kuin huumautunut onnesta. Lehdet lainehtivat kirjoituksia. Ei ollut sitä runoilijaa joka ei olisi ihmeteltävän vimman vallassa nähnyt huimaavia näkyjä. Oi Karjala, oi Viipuri, sinä..rakas…”

Kähäri lainaa mm. Yrjö Jylhän runosta säkeitä ”Sinun puolestas, Karjala, kaunis sisko, joku kaatua pelkäiskö, arvelisko?” Tässä kirjailija muistaa väärin: säkeet ovat Jylhän runosta Päin Äänisjärveä, Vienanmerta. Kuten nimi ilmaisee, runo käsittelee Itä-Karjalan valtausta. Erehdys on ymmärrettävä, sillä Jylhän runo oli niin suosittu, että siitä tehtiin postikortti.

Runossa Karjala esitetään naisena, jonka kohtalona on surra, kunnes mies saapuu pelastamaan.

sinun-puolestas-karjala-2

Kähäri ei kuitenkaan unohda asian toista, raadollista puolta: ”evakoista, ainakin salaa jos ei julkisesti, oli pyritty pääsemään”.

Euforinen paluu Viipuriin 1941

Inka lähti takaisin 1941 siivousryhmän mukana heti, kun se kaupungin takaisin valtauksen jälkeen oli mahdollista, ensin junalla Kouvolaan ja sieltä linja-autoilla. Tunnelma oli euforinen: ”Kun Viipuri alkoi näkyä, tutut kiviset Hietalan rannat ja Sorvalin saari, he nousivat seisomaan ja lauloivat, ja Inka unohti että hän oli vain Inka Kostiainen ja lauloi niin kuin muutkin lauloivat, ’Oi nouse Suomi katso sinun päiväs koittaa…!’”

Laulu oli Finlandia-hymni, johon V. A. Koskenniemi oli tehnyt sanat 1940. Ne liittyvät siis talvisotaan. Sibeliuksen musiikkiteos taas sai ensiesityksensä ns. ensimmäisen sortokauden aikana 1899.

Yksi tytöistä lausui Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar.

Inkan muistoissa tuolloin oli vallinnut yhteishenki ja solidaarisuus: ”Ketään ei vähätelty! Kaikkien työ kelpasi! Ei enää kilpailua! Ei etuilua! [- -] Oli luonnollista antaa ja auttaa pyytämättä takaisin.”

Kaupunki oli raunioina, ihmisten sijasta koirien ja kissojen, hiirien ja rottien vallassa.  Työ oli raskasta ja epämiellyttävää. ”Hän [Inka] keräsi, kantoi ja kuljetti, pesi, hankasi ja siivosi. Polvet pateilla ja kynnet verissä ja nälkä suolissa kuristen hän repi, kiskoi, raahasi, nosti ja latoi.”

Mutta ”samalla kun hän [Inka] rakensi kaupunkia, hän rakensi itseään.” Koska Inkaa ei maalaistyttönä ole Viipurissa pidetty minään, ”Hänellä oli ollut hävettäviä, kaunaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Nyt oli aika raivata ne pois.”

”He elivät toivosta. He toivoivat että tulisi vielä se päivä jolloin he saisivat rakentaa kaupunkinsa sellaiseksi kuin se oli ennen tuhoa. Sitäkin paremmaksi! [- -] Tämän sijaan he kuin unta nähden rakensivat jo toisen, aineettoman kaupungin. [- -] se, tuleva Viipuri, se ikävöity kaupunki!”

Viipuri vertautuu tässä Jerusalemiin, jota juutalaiset pakkosiirtolaisuudessa ikävöivät.

Sodan pitkittymisen myötä tunnelma on kuitenkin muuttunut: ”Oli alettu riitautua ja rakastua. Myydä ja ostaa ja laskea rahoja.”

Miksi negatiiviseksi ilmiöksi leimataan riitelyn ja kaupanteon lisäksi myös rakastuminen? Ilmeisesti siksi, että silloinkin yksilöllinen etu pannaan yhteisön edun edelle. Tässä kohtaa samaistutaan sota-ajan virallisiin arvoihin.

Kahdenlaista suhtautumista suurhyökkäyksen edellä

Keväällä 1944 suunnitellaan toisaalta kaupungin hallinnon siirtämistä sotilailta siviiliviranomaisille, toisaalta evakuointia. Vaikka saksalaiset peräytyvät itärintamalla, eräs upseeri puhuu taistelusta lopulliseen voittoon asti. Rouva Winter suunnittelee kesäksi viihdytyskiertuetta Itä-Karjalaan. Sen sijaan päämajassa työskentelevä upseeri on pessimistinen. Kaupungin läpi kulkee rintamalle junia, joiden ikkunat on peitetty.

Rouva Winter ja kauppiaan rouva Elma Riikonen ryhtyvät ajoissa toimenpiteisiin pelastaakseen omaisuutensa. Tämähän on sinänsä järkevää toimintaa, mutta Kähäri liittää sen moraalisesti epäilyttäviin ihmisiin aivan kuten aikoinaan Elämän koko kuvassa.

Inka sen sijaan päättää: ”Viisainta oli elää päivä kerrallaan. Niin kuin he, karjalaiset, olivat täällä oikeastaan eläneetkin, tottuneet elämään. Se oli tietysti lyhytnäköistä elämää muun Suomen mielestä. Mutta yksi täällä vain oli tarpeen. Toivo. Järjetön ja lyhytnäköinen toivo!”

Inkan mielestä muut suomalaiset pohtivat jo, miten saada rauha, mutta karjalaisille rauhalle oli ehto: saada pitää kotiseutu.

Jenny taas näkee, että karjalaisiakin on kahta lajia: ”Tänne ei olisi pitänyt oikeastaan tulla. Ne joilla oli ymmärrystä eivät tulleetkaan. Joilla oli korkeampaa tietoa, ne varoivat, ne selviytyivät, niin sodassa kuin rauhassa, olivat oppineet varomaan satoja vuosia sitten, se oli niillä veressä. [- -] Varovainen väki ei tule sellaiseen paikkaan jossa palopommeja vielä putoilee. Vasta kun täällä on kaikki kunnossa eikä jälkeäkään enää raunioista… [- -] sitten tänne tullaan…sitten täällä taas osataan olla…sitten osataan ottaa ilo elämästä…kaviaaria ja samppanjaa, laulua ja soitantoa…Sitä ei hänen tapaisensa ihminen osaa, ei ymmärrä mitä iloa siitä on.”

Rikkaat kauppiaat eivät siis ole palanneet Viipuriin, ja muutenkin kaupungin kuuluisa kansainvälinen ilmapiiri on romaanista poissa. Inkan mielestä se on hyvä asia: kaupunki on nyt kokonaan suomalainen.

Vihan päivä

Suurhyökkäyksen alkamista 9. kesäkuuta 1944 Kähäri kuvaa: ”Se oli katkera päivä. Suuri ja katkera. Vihan päivä.” Ilmaus vihan päivä (dies irae) aloittaa katolisen kirkon sielunmessun eli Requemin latinankielisen Sequentia-jakson: ”Vihan päivä, tuomion päivä  / polttaa kerran maailman tuhkaksi:  / niin ennustavat Daavid ja Sibylla.” Kyseessä on apokryfisen Sefanjan kirjan 1. luvun jakeet 15-16.

Viipuria pommitetaan, ja sen läpi virtaa pakolaisia, joille on järjestettävä syötävää ja juotavaa ja lääkintätarpeita. Inkan tehtävät muuttuvat.

Sitten luovutaan toivosta, että ihme tapahtuisi: ”Sammutus oli lopetettu. Se oli tarpeetonta. Kaupunki jäisi tulijoille sellaisena kuin he sen tahtoisivat valloittaa. Palakoon! Vaikka armeija taistelikin. Tulessa he joutuisivat pakenemaan, tulessa, tulen alta.”

Tulta ei mainita syyttä useampaan kertaan, sehän liittyy ”vihan päivän” ennustukseen maailman tuhosta.

Inka on oppinut ulkoa Edith Södergranin säkeen: ”jag längtar till landet som icke är”, mutta vasta nyt hän ”oli todella löytänyt maan jota ei ole”. 

Iiris Kähäri kertoo ymmärtäneensä,  että Edith Södergren tarkoitti kuoleman maata. Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola oli sen sijaan päätellyt, että kirjailija tarkoitti Karjalaa, ja otsikoinut arvostelunsa ”Karjala – maa jota ei ole!”

Kerran Inka katsoo taakseen. ”Alla cara memoria. Rakkaitteni muistoksi.” Tämäkin voisi olla romaanin motto.

Itsekkyyttä ja auttamishalua

Tienhaarassa tapahtuu kaksi vastakkaista asiaa. Toisaalta pakokauhun vallassa oleva sotilas huutaa: ”Pelastakoon itsensä ken voi.” Yhteishenki on kadonnut. Jokainen huolehtii vain itsestään.

Toisaalta kun vääpelin kyselee työntekijöitä Kaatuneiden evakuointikeskukseen (KEK), Inka lähtee – ja nyt hän ei enää katso taakseen. Raamatussahan Lootin vaimo muuttui suolapatsaaksi kääntyessään katsomaan taakseen Sodomaa.

Jälleen näkyy ihmisten itsekkyys, kun vieraat lotat, vaikka ovat karjalaisia, eivät jaa eväitään Inkan kanssa kuten aiemmin Jenny. ”Tämä ei ole totta, Inka sanoi itsekseen. Tämä ei voi olla totta. Mutta tämä oli totta. Tässä tilanteessa nämä ihmiset eivät olleet enää samoja viihtyisiä hauskasti rupattelevia karjalaisia. Nämä olivat kokonaan toisia. Nyt jo.”

Silti Inka yrittää ymmärtää: ”Kukaties nämä ihmiset, jotka kiirehtivät sotaa pakoon, ovat murtuneita ihmisiä. Ja kuinka eivät olisi kun taivas oli ääriään myöten täynnä jyrinää ja maa vavahteli jalkojen alla.”

KEKissä Inka kasvaa viimein aikuiseksi naiseksi: ”Hän oli nyt oma itsensä, riippumaton äidistä ja sisaresta, myös rouva Winteristä, kaikista niistä jotka olivat sanoneet hänelle ’tee niin’ tai ’älä tee niin’.”

Heinäkuun viidentenä päivänä kuullaan ääni, jonka joku tietävä osaa selittää: ”Jossain Juustilan takana ampuu koko Nenosen tykistö, tai ainakin suurin osa siitä”.

Taistelua ei kuitenkaan pidetä ratkaisevana, sillä puolustajilla on vielä mahdollisuus vetäytyä välirauhan aikana uuden rajan taakse rakennetulle Salpa-linjalle.

Katkeruutta ja epävarmuutta

Ennen kuin Lotta Svärd lakkautetaan marraskuussa 1944, rouva Winter kokoaa osastonsa lotat viimeisen kerran yhteen.

Rouva Winter on selvinnyt toisestakin evakkomatkasta. Parhaat huonekalut ja taulut ovat olleet säilössä Hämeessä. Useimmat Viipurissa olleista tavaroistaan hän on saanut kuljetukseen ja suojelluksi ryöstäjiltä, joiksi ”miellyttävät sivistyneet ihmiset” olivat tilaisuuden tullen muuttuneet. Silti hänellä on otsaa surra pianoaan, jonka hän oli ”omin käsin turmellut, että ei yksikään vanja soittaisi sillä ’Vapaata Venäjää'” mutta joka sittenkin oli toimitettu käyttökelvottomana perille.

Inkan Aino-sisaren mies on katkera: ”Hänkin, tilallinen mies, oli Moskovan rauhan jälkeen joutunut linnoitustöihin, oli itse pyrkinyt muun työn puutteessa. Hän oli raatanut lapio kädessä jossain Luumäen ja Lappeenrannan välillä ja sellaiset bunkkerit oli rakennettu ettähän. Ja kaikki turhaan! Olisivat ne saaneet olla … no, Kannaksella … taikka Viipurissa. ’Jumala Suomea suojatkoon’, hän matki Mannerheimia, ’Isänmaan nöyrä kiitos keventäköön…'” 

Junassa Inka kuulee, kun ”Vanhempi mies kertoi, pettyneellä ja vaisulla vanhanmiehen äänellä, että monet olivat itkusilmin hyvästelleet heitä, karjalaisia, kun he olivat keväällä 42 lähteneet Hämeestä kotiinsa, ja oli kirjoiteltu ka lämpimin sanoin muisteltu, mutta kun he tulivat olivat tulleet takaisin, nyt heistä tuli taas riesa, maita menisi ja kyliin asettuisi vierasta heimoa, kouluja pitäisi rakentaa ja työpaikat jakaa karjalaisten kanssa, nyt oli niillä äänessä toinen nuotti, ja se lämpö mitä aiemmin oli osoitettu olikin ollut heijastusta vain heistä, karjalaisista.” 

Nuorempi mies, joka on ollut armeijassa, epäilee, ”kannattiks tää. Kun kaikki taistelupaikat mäni ja kotiseutu karjalaisilta. / – Ka kannatti, vakuutti vanhempi. Jäihä täs sentään itsenäisyys ja jäi monel ihmisel kotiseutukii viel.”

Miesten keskustelua kuunnellessaan Inka miettii: ”Kannattiko? Pakko kannattaa.”

Tämä tuo mieleen Elämän koko kuvan Joron tunnuslauseen ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata”, joka oli myös kirjailijan oma tunnuslause.

Inka aikuistuu myös suhteessa mieheen

Inka ja Teppo ovat menneet kihloihin. Mutta Tepollakaan ei ole ammattia, ja mies tuntuu olevan kiinnostunut vain karjalaisten järjestön perustamisesta. Inka kyllästyy syrjäyttämiseensä ja toimii ensi kertaa jämäkästi lähettämällä Tepon pois.

Romaanin päättyessä suhteen jatko jää auki. Tosin Inka ”uskoo että mikään ei pääty yhteen suutahdukseen. Omituisen surun ja onnentunteen vallassa hän miettii, mitä sanoisi, kun Teppo suostuisi puhumaan.” 

Kähäri ei siis valitse rakkausromaanin helppoa ratkaisua, jossa naisen elämän täyttymys on avioliitto ”oikean” miehen kanssa.

Inkasta on tullut aikuinen nainen myös suhteessa mieheen. Teppo ei enää ole hänelle haavekuva, vaan hän näkee miehen sellaisena kuin tämä on.

Mahdollinen avioliitto ei tule olemaan helppo, mutta Inka aikoo tehdä siitä tasa-arvoisen.

Musiikki tuottaa katharsiksen – samoin kirjallisuus

Romaanissa kuvataan paljon musiikkia, sillä Inka kuuluu kuoroon. Yksi musiikkikappaleista on Mozartin Requem, sielunmessu joka surun jälkeen päättyy riemuun.

Jos riemun vaihtaa sanaan katharsis,  sama koskee kirjallisuutta. Koska lukijalla on tapahtumiin riittävästi välimatkaa, ei tarvita halpahintaista lohdutusta. Sen sijaan suruun voidaan palata, ja sen uudelleen kokeminen taideteoksen kautta tuottaa katharsiksen.

iiris-kahari-3

Kirjailijasta

Kirjan taustasta ks. Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Olen kirjoittanut blogiini myös Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960) ja Viipurilaisen iltapäivä (1964) ja Vaikka en toivo paluuta (1972). Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Muita tietoja

Yrjö Jylhän runo Päin Äänisjärveä, Vienanmerta

Finlandia-hymnistä Wikipediassa

Paavo Cajanderin runo Vapautettu kuningar

Tietoja Raivolasta Wikipediassa, kuvia Raivola-seuran sivulla.