Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Mikko Porvalin dekkarin Veri ei vaikene heikkous fiktiona on liiallinen pitäytyminen faktoissa.  Dokumentaarinen ote on kuitenkin ansio sille, joka haluaa tietää vaikkapa talvisodan evakuoinnista.

Veri ei vaikene (2016) on toinen osa Mikko Porvalin Karelia noir -sarjaa, joka kuvaa etsiväkomisario Salomon ”Ekku” Eckert ja komisario Jussi Kähönen tutkimuksia Viipurissa ja Karjalan Kannaksella. Könönen on myös kertoja.

Pääosa teoksesta Veri ei vaikene käsittelee todella tapahtunutta suutari Erik Mätön murha Heinjoella 1930. Jäljet johtavat lapuanliikkeeseen. Niinpä vaikka Eckert ja Kähönen ratkaisevat jutun, oikeus antaa periksi uhkailuille.

Veri ei vaikene

Viipurin tuhon ennustaja

Talvisotateema alkaa Viipurin tuhon ennustajasta. Entinen kalakauppias Mikko Reponen on menettänyt onnettomuudessa vaimonsa ja syntymättömän lapsensa, tullut muiden mielestä hulluksi ja alkanut saarnata ja ennustaa.

Syksyllä 1935 Reponen ennustaa kirkossa: ”Syntiset saatanat! Viipurin tuho on lähellä! Kolme vuotta enää! Kolme vuotta ja tämäkin temppeli on raunioina! Vieraat sotajoukot kulkevat luidenne yli ja tallovat tämän kaupungin katuja!”

Evakuointisuunnitelma

Lokakuussa 1939 Eckert ja Kähönen osallistuvat kokoukseen, jossa keskustellaan evakuointisuunnitelmasta. Se perustuu epärealistiseen ajatukseen, että kunkin kunnan väestö siirretään viereiseen kuntaan tai korkeintaan Viipurin länsipuolelle.

Kysymykseen ”Kuinka Viipurin kaupunki aiotaan evakuoida? Ohjeissa ei sanota siitä mitään” tulee vastaus: ”Nyt täytyy hallita hermonsa ja keskittyä olennaiseen. Ensinnäkään sotaa ei tule. Ja jos sota tulee, se ei mitenkään voi yltää Viipuriin asti.”

Kaikki eivät olleet näin optimistisia. Lempi Jääskeläisen romaanin Idästä nousee myrsky (1942) päähenkilö pelkää lähes hysteerisesti sotaa. Hän uskoo, koska Viipurin maantieteellinen asema on huono, vihollisen ”motorisoidut ajoneuvot” ehtivät sinne parissa kolmessa tunnissa – tai kaupunki pommitetaan maan tasalle muutamassa päivässä.

Eckert on maltillisempi ja realistisempi. Hän selittää, että vihollinen etenee ”sodan ensimmäisinä päivinä vääjäämättä kymmenen tai kahdenkymmenen kilometrin syvyydelle Suomeen”, joten kymmeniätuhansia ihmisiä pitää siirtää kiireesti tykinkantaman päähän. Jatko riippuu sitten sodan kulusta.

Unto Seppäsen Evakossa ja siitä tehdyssä elokuvassa on kohtaus, jossa kyläläiset odottavat ensin junaa tuntikausia turhaan. Porvalin kirjasta selviää, miksi tarkkoja aikatauluja oli mahdoton suunnitella.

Eckert selittää, että sodan aikana armeija tarvitsee koko Kannaksen rataverkon kapasiteetin joukkojen ja materiaalin siirtoihin eivätkä junat kulje normaalissa aikataulussa. Evakuoitava siviiliväestö tulee määrätä rautatieasemalle odottamaan, että sotilas- ja ammusjunat lähtevät tyhjinä takaisin. Tilaa riittää kuitenkin vain ”kulkukelvottomille”: vanhuksille, sairaille ja lapsille äiteineen. ”Kaikki muut joutuvat lähtemään miten parhaiten taitavat, useimmat todennäköisesti jalan.” Kannakselta on näet pelastettava myös karja ja vilja, jotta evakuoitavista voidaan pitää huolta.

Eckertin suunnitelmaa pidetään ”isonvihan aikaisena”, mutta se pannaan kuitenkin kassakaappiin nimellä Hätäsuunnitelma.

Sodan syttyessä alkuperäinen suunnitelma hylätään ja siirrytään heti käyttämään Hätäsuunnitelmaa.

Kallion kirjaston dekkari-illassa Porvali kertoi, että kohtaus perustuu dokumentteihin.

Talvisodan evakuoinnin kaoottinen alku

Sisäministeri Kekkonen oli lokakuussa Moskovan neuvottelujen alussa kehottanut kansalaisia, joilla ei ollut välttämättömiä tehtäviä, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista kuten Helsingistä, Turusta, Tampereelta ja Viipurista. Mutta kun neuvottelut päättyivät tuloksettomina, ihmisiä palasi kotiseudulle ja myös koulut avasivat ovensa marraskuun lopussa.

Tämän Porvali jättää kertomatta ja siirtyy suoraan talvisodan alkuun.

Könönen kuvaa talvisodan alkua kaoottiseksi: ”Sen jälkeen kukaan ei enää tiennyt, mitä kaikkea idästä tuli ja millä kulkupelillä, mutta kaikki saapuvat ihmiset ja tavarat piti lähettää Viipurista edelleen sisämaahan päin. Rautatieläiset tekivät vaihteistoineen pieniä ihmeitä, kun idästä tulevia junia sumplittiin pommitetun ratapihan läpi ja palavien tavaravaunujen lomitse halki länttä.

Junissa tuli lapsiperheitä, joiden järkytys paistoi kasvoilta. Pidin heitä onnettomina, kunnes ensimmäiset jalkaisin lähteneet saavuttivat kaupungin. Vanhukset ja keskenkasvuiset nuoret ohjasivat karjaa. Muutamilla oli hevospelejä, jotkut työnsivät omaisuuttaan kottikärryissä, monilla oli pelkkä nyytti olallaan.”

Viipurilaiset saavat ristiriitaisia ohjeita, koska evakuointimääräyksiä jaettaessa ”ei ollut osattu ennustaa ratapihan joutumista pommitusten kohteeksi eikä edes sitä, että idästä tulvi kaupunkiin koko ajan uusia ihmisvirtoja. Siksi ihmisiä oli käsketty tiettyihin pisteisiin odottamaan autoja tai junia, joita ei sekasorron takia kyettykään järjestämään.”

Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän päähenkilö on joutunut miehestään eroon Tienhaarassa. Viipurin maalaiskunnassa sijaitsevassa Tienhaaran taajamassa oli rautatieasema ja Viipurista länteen johtava maantie haarautui etelään Turkuun ja Helsinkiin ja pohjoiseen Lappeenrantaan.

Loppu selviää Porvalin kirjasta: ”viipurilaiset jouduttiin ohjaamaan omin toimin kohti Tienhaaran asemaa. Tienhaaraan puolestaan tuli idästä junia, mutta ne olivat täynnä itäisen Kannaksen evakkoja. Kun muuta ei osattu tehdä, ihmisiä lähetettiin kulkemaan jalkapatikassa kohti Lappeenrantaa luvaten, että aikanaan tulisi autoja, jotka noukkisivat heidät kyytiinsä. Saatettiin sinne joitakin autoja pystyä osoittamaankin, mutta monet noista perheistä saivat taivaltaa jalan Lappeenrantaan asti, yli kuusikymmentä kilometriä.”

Ongelmia tuottaa kaksi muutakin asiaa. Katrina-myrskyn aikana monet suomalaiset ihmettelivät amerikkalaisia, jotka eivät noudattaneet viranomaisten määräyksiä toisin kuin suomalaiset sodan aikana.

Porvalin kirjan mukaan tämä on liian kaunis kuva. Todellisuudessa ”poliisi joutui raastamaan ihmisiä kodeistaan tien päälle väkisin.” Kun pommituksissa oli tauko, ”kaupunkiin alkoi myös virrata takaisin väkeä, joka ei vielä ollut saanut kuljetusta Tienhaarasta eteenpäin.”

Toisaalta kaikkia ei ”talvisodan henki” saanut käyttäytymään mallikelpoisesti, vaan pelko valtasi joitakin ihmisiä niin, että he unohtivat velvollisuutensa. Kaupungista pakeni ihmisiä, joille oli määrätty tehtävä väestönsuojelussa.

Kaikista ongelmista huolimatta on syytä todeta, että verrattuna muihin maihin Suomen evakuointi sujui kohtuullisen hyvin. Se näkyy mm. siinä, ettei siviilien kuolleisuus noussut rauhan ajasta (Eino Jutikkalan mukaan).

Esimerkiksi Neuvosto-Karjalan venäläisten asukkaiden evakuoinnissa Arkangelin seudulla huolto epäonnistui niin pahasti, että jokaisesta perheestä kuoli joku, yleensä lapsi tai vanhus (Antti Laineen mukaan). Saksassa taas Hitler oli kieltänyt evakuoinnin. Jos omin päin lähtenyt saatiin kiinni, rangaistus saattoi olla jopa kuolema.

Aavetykki ampuu

Monissa muistelmissa mainitaan aavetykki, joka ampui Viipuriin. Asia oli kai sodan aikana niin itsestään selvä, ettei katsota tarpeelliseksi selittää, mistä oli kyse.

Eckert selostaa aavetykin toimintaa näin: ”Tykki ampunee kaukaa linjojen takaa, eikä ampumapaikasta voi mitenkään nähdä kaupunkiin. Niiniä täällä on oltava joku, joka johtaa tulta ja ilmoittaa osumista määränpäähän.”

Tulenjohtajaa etsitään vanhempien suojeluskuntalaisten ja suojeluskuntapoikien voimin. Miehen paljastaa se, että hän ei tunne suomalaisen univormupukeutumisen sääntöjä.

Eckert hoitaa vangin kuulustelut, mutta totuus tämän kohtalosta selviää vasta kirjan lopussa.

Koulupojat pysäyttävät hyökkäyksen

Könösen esikoinen Lauri kuuluu monien lyseolaistovereidensa kanssa suojeluskuntakomppaniaan. Lauri määrätään ryhmänjohtajaksi, koska hän on kerskaillut tovereilleen ampuneensa konepistoolilla. Pikaopetuksen järjestää isän työtoveri.

Koska pojilla ei ole varsinaista sotilaskoulutusta, heitä on tarkoitus käyttää vain vartioimistehtäviin ja rauhallisella rintamaosalla. Summan murtuminen muuttaa tilanteen.

Jälkeenpäin Eckert kertoo ystävälleen, että läpimurron paikkaamiseksi koottiin ”vajaat satakunta miestä eri yksiköistä: keittäjiä, lähettejä, autonkuljettajia ja näitä koulupoikia. He pitivät vihollisen kärkeä paikallaan puolisentoista tuntia. Se riitti. Sinä aikana joukkoja saatiin irrotettua muualta ja tuotua tulpaksi eteen.”

Könönen laskee, ”että se teki jotakuinkin minuutin per henki. Ne olivat varmasti Suomen historian kalleimmat minuutit.”

Porvali on dramatisoinut tiedot, jotka Olavi Suhonen antaa kirjassaan Viipurin koulupojat talvisodassa.

Lopussa Könönen kertoo: ”Laurin ruumista ei löydetty. Talvisota maksoi meille paljon, enkä koskaan lakkaa kaipaamasta häntä. Sitä mukaa kuin kortistoomme karttui tietoja kymmenistätuhansista Stalinin vainoissa surmatuista suomalaisista, olin yhä varmempi Laurin ratkaisusta, yhä kiitollisempi hänen hankkimastaan minuutista. Se saattoi olla arvokkaampi kuin nelikymmenvuotinen työurani poliisina.”

Loppujen lopuksi Porvalin kirja kertoo sittenkin talvisodan hengestä ja jopa sankaruudesta. Näistä aiheista on siis yhä mahdollista kirjoittaa ironisoimatta.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta Wikipediassa

Kirjailijan kotisivu

Ruumiin kulttuurin artikkeli Mikko Porvalista Johtolanka-voiton jälkeen

Mikko Porvalin haastattelu Suomen dekkariseuran järjestämässä dekkari-illassa Kallion kirjastossa 4.5.2017

Veri ei vaikene -kirjaa on käsitelty myös Kirsin kirjanurkassa

Suutari Erik Mätön murhasta Wikipediassa

Tienhaarasta Wikipediasssa

Suomen rataverkon historiasta Wikipediassa

Olen kirjoittanut blogissa Unto Seppäsen Evakosta ja Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivästä

Kirjallisuutta

Ahti, Sampo: Talvisodan henki. Mielialoja Suomessa 1939-1940. WSOY 1989.

Jutikkala, Eino: Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. 3. p. WSOY 1994.

Laine, Antti: Lapsia piikkilangan takana eli historian kaksi totuutta. Historiallinen aikakauskirja 1/2007.

Suhonen, Olavi: Viipurin koulupojat talvisodassa. Viipurin suojeluskunta ja sen poikaosasto talvisodassa 1939-1940. Karisto 1992.