Raija Oranen: Ketunpesä

Raija Orasen Ketunpesä kuvaa toisaalta Lapin sotaa ja saksalaisten mukaan lähtenyttä suomalaistyttöä, toisaalta kommunistista sisäministeri Yrjö Leinoa ja taistelua kommunismia vastaan ns. vaaran vuosina 1944-1948. Nämä kaksi eriparista tarinaa eivät täysin sovi yhteen.

Ketunpesä (2015) on neljäs osa Raija Orasen Maan aamu -sarjasta.  Kirjailija on harpannut talvi- ja jatkosodan yli ja aloittaa Ketunpesän syyskuun alussa 1944, juuri ennen välirauhansopimuksen tekoa.

Romaanin päähenkilöt ovat nuori Annina (Anni, Ani) Malvin ja Yrjö Leino, joiden vaiheista kerrotaan vuorotellen. Joskus näkökulma on myös Anin tädin, toimittaja Sara Malm-Dorffin.

Osa luvusta on ns. objektiivista kerrontaa, jossa läsnä on useampia suvun edustajia henkilöitä tai ajan poliitikkoja. Suvun patriarkka, Hästsjögårdin kartanon isäntä Gustav Malm puhuu mieluusti politiikkaa neljästä vävystään kahden, sosialidemokraattisen kansanedustajan Erik Gäddvikin ja jääkärikenraali Henrik Gäddvikin kanssa

Ani arvostaa saksalaisten hyviä työoloja

Anin äiti on Gustav Malmin tyttäristä sovinnaisin, Lisa, ja isä on olut- ja virvokehtailija Arvid Malvin. Ani on isän tyttö, mutta tehtailija ei ole suinkaan kohdellut häntä kuin prinsessaa vaan kouluttanut pienestä pitäen seuraajakseen.

Kielitaitonsa ansiosta Ani on saanut vuonna 1942 töitä Hyrynsalmella saksalaisten esikunnasta. Isän evästykset kuuluvat: ”Pidä, tyttö, Jumala mielessä ja housut jalassa” ja ”Käytä tilaisuus hyväksesi, opettele pitämään järjestystä ja johtamaan.”

Ani viihtyy työssään. Häntä miellyttävät saksalaisten järjestys ja kuri, siisteys ja oikeudenmukaisuus: ”Käskyt täytettiin nurkumatta, ne olivat järjestelmällisiä ja asiallisia, työt tehtiin iloisesti ja halukkaasti, toverillisesti ja reiluus olivat yleinen tunnelma.”

Ani on esimerkillinen työntekijä, joka jatkaa töitään ilmahyökkäystenkin aikana. Saksalaiset kunnioittavat häntä ja kohtelevat häntä yhtenä heistä. Miesten on kiellettyä lähennellä häntä.

Miehityksen pelko saa Ani lähtemään saksalaisten matkaan

Kun Suomen aseveljeys Saksan kanssa päättyy, Ani lähtee saksalaisten mukana. Syy ei ole mies, toisin kuin takakansiteksti väittää, vaan Ani on saksalaisten tiedon ja suomalaisten siviilien huhujen varassa. Hän uskoo, että Neuvostoliitto tulee miehittämään Suomen, ja päättää, että ”ryssien raiskaamaksi en jää”.

Ani on tarkka havainnoitsija, joka kirjaa muistokirjaansa kaiken näkemänsä ja kuulemansa, mutta ei ymmärrä sen merkitystä – esimerkiksi mitä miehet, jotka salaperäisesti lähtevät ja palaavat, oikein puuhaavat.

Kirjailija on saanut käyttöönsä aikalaisen päiväkirjan, johon Anin kokemukset perustuvat.

Norjan leirissä Ani pitää jöötä

Norjassa Ani joutuu leiriin, jossa on saksalaisten suomalaisia naisystäviä. Useat ovat raskaana. Vasta siellä olot ovat huonot, mutta kun Ani määrätään pomoksi, hän palauttaa puhtauden ja järjestyksen.

Saksan antautuminen toukokuussa 1945 tulee yllätyksenä, sillä Ani on uskonut propagandaa ihmeaseista. Vasta nyt hän myöntyy saksalaisen syliin. Mies on kuitenkin naimisissa.

Kun naisille annetaan tilaisuus palata Suomeen, Ani vihdoin kykenee ottamaan vastaan muunkinlaisia tietoja: Suomea ei olekaan miehitetty, ja häntä tuskin tullaan rankaisemaan. Aiemmin ”hän oli vain niin epätoivoisesti pyrkinyt kohti Saksaa, jatkamaan valitsemallaan tiellä, ettei hän kyennyt ymmärtämään muita mahdollisuuksia.”

Paluun jälkeen naisia kohdellaan huorina ja pettureina

Kun naisten juna saapuu Tornioon, heitä on vastassa mielenosoitus: ”Saksalaisten huorat helvettiin!”, ”Natsien apurit linnaan!”, ”Olette rikollisia!” ja ”Petturiportot linnaan!”

Hangon vastaanottoleirillä Valpon etsivä Tapani Niemi kuulustelee naisia.  Muistokirjansa ansiosta Ani osoittautuu parhaaksi tietolähteeksi.

Vasta Hangossa Ani kuulee Lapin tuhosta ja Saksan tuhoamisleireistä. Ani ei ole ensin uskoa, mutta lopulta ei ole muuta mahdollisuutta.

Ani tajuaa vihdoin myös sen, mikä on ollut koko ajan hänen silmiensä edessä mutta on jäänyt häneltä tajuamatta: ”Ani ajatteli miehiä, jotka lähtivät aina viimeisinä paikkakunnilta ja tulivat myöhemmin jälleen näkyville, ja salaperäisen tuntuisia erikoistehtäviä, joita Mandel suoritti. Oliko hän mukana noissa tuhotöissä? Pitikö hän kirjaa poltetuista taloista ja tuhotusta viljasta ja karjasta? Ja kiirehti sitten toisten luo, Anin luo? Tuo suloinen herra Manteli!”

Vaikka Ani ei ole itse tehnyt mitään pahaa, hän häpeää. On tärkeä kuvata tapahtumia niin kuin ne aikoinaan koettiin, mutta on tärkeää kuvata myös sitä, mihin niiden jälkikäteen suhtauduttiin.

Tapani Niemi on nuori mies, joka vasta äskettäin kääntynyt kommunistiksi, ja hän alkaa tuntea myötätuntoa Ania kohtaan: ”Minusta tuntuisi samalta, jos kävisi ilmi, että Neuvostoliitossa on sellaisia vankileirejä ja vainoa ja murhaamista, kuin propagandassa väitetään.”

Viihteessä harvinainen abortti

Ani huomaa olevansa raskaana saksalaiselle ja uskoutuu tädilleen Saralle. Tämän mielestä abortti on tilanteessa paras ratkaisu.

Kun Ani ällistyy ja pettyy, Sara latelee tiukasti: ”Kuvittelitko sinä tosiaan, [- – -] että minä innostaisin sinua synnyttämään isättömän saksalaislapsen? Jos sinä päätät tehdä niin, minä tietysti kunnioitan sinun päätöstäsi ja autan sinua kaikin tavoin. En tuomitse, en pilkkaa, en läksytä. Mutta en toisaalta myöskään kiitä enkä siunaa. Ani kulta, sinä olet joutunut aikuisen ihmisen asemaan, ja saat kantaa teoistasi kaiken vastuun itse. Ei sinulle voi kukaan antaa lupaa sen lapsen synnyttämiseen. Eikä sitä toisaalta voi kukaan sinulta myöskään kieltää. Mutta minä olisin surkea täti sinulle, jos antaisin sinun uskoa, että sinun elämäsi tulee olemaan helppoa ja hauskaa ja onnellista saksalaisäpärän äitinä. Anteeksi sananvalinta, mutta siten ihmiset sinun lastasi tulevat kutsumaan, ja vielä pahemmillakin nimillä.”

Isä Arvid Malvin on samaa mieltä: jos tytär synnyttäisi ”natsiäpärän”, se pilaisi hänen liikesuhteensa eikä Anilla olisi tulemista kotiin.

Ani tekee abortin, mikä romanttisessa viihteessä on yhä harvinaista. Esimerkiksi Enni Mustosen Kielon jäähyväisissä abortin teko keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, jonka aiheuttama loukkaantuminen ja järkytys aiheuttaa keskenmenon.

Ani kantaa kuitenkin kaunaa isälleen. Hänen mielestään isä on pakottanut hänet tekemään ”murhan”.

Länsivaltojen lehtimiehet Lapissa

Lapin sotaa kuvataan myös suomalaisten puolelta. Toimittaja Sara Malm-Dorff on lokakuun alussa länsivaltojen lehtimiesten mukana, joille pitää todistaa, että suomalaiset sotivat kunnolla saksalaisia vastaan.

”Ensimmäinen koneista painui syöksyyn. Kuului terävää vonkunaa ja sitten valtava humahdus. Kiviä, soraa ja lasinsirpaleita rotisi ilmasta maahan. Sara tajusi makaavansa käppyrässä satamamakasiinin seinän juurella. Muu joukko oli lähellä sekin. Kuului huutoja ja kirouksia, sitten taas viiltävää ulinaa ja uusi humahdus. Jälleen soraa, sirpaleita ja kuuluvasti mätkähtäviä isompia kappaleita. Sara oli olemassa äärimmäisen tarkasti rajattuna, hyvin pienenä pisteenä, ja hänen ympärilleen oli repeytynyt ammottava kuilu, hän itse jonkin tyhjiön päällä. Hän tajusi pelkonsa. Se ei ollut pientä, paikallistettavaa kaiherrusta vaan täydellistä autiutta.”

Lehtimiehet ovat nyt saaneet aineistoa, jonka avulla he voivat antaa turvassa olevien lukijoidensa kokea jännitystä. Todellisuus on Saran kokemana aivan toista.

Orasen lähteenä on JR 11:n komentajan Wolf H. Halstin teos Lapin sodassa. Ketunpesästä löytyy jopa kohtaus SA-kuvasta: eversti Halsti piirtää taistelutilannetta kepillä hiekkaan ja länsivaltojen lehtimiehet katselevat ympärillä tehden muistiinpanoja.

Eversti Halsti (selin) ja länsimaiset lehtimiehet Lapin sodassa. SA-kuva

Hyrynsalmella Sara kuulee huhuja, että saksalaisten mukaan lähtenyt suomalainen nainen olisi raiskattu ja tapettu. Koska mitään todisteita ei ole, Sara päättää olla kertomatta asiaa Anin vanhemmille, ennen kuin saadaan varmempaa tietoa.

Yrjö Leinosta aluksi positiivinen kuva

Taina Westin, Leena Virtasen ja Heidi Köngäksen käsikirjoittamassa TV-sarjassa Punainen kolmio (2015) Yrjö Leino osoitetaan roistoksi jo heti alussa, kun hän pieksee hevosta. Sen sijaan Ketunpesässä Leinon lapsuuden traumaattisin kokemus on päinvastainen: isä ”pieksi raivopäissään tamman, koska ei uskaltanut käydä vaimoon käsiksi.” Seuraus on, että äiti ottaa isästä eron.

Leino on toista kertaa naimisissa ja kahden lapsen isä, kun hän ennen talvisotaa tapaa juuri vankilasta vapautuneen Hertta Kuusisen: ”Kaksi heitä oli tummasilmää: hän ja Hertta. Palava oli heidän katseensa ja kosketuksensa ensi kerrasta asti, suloista tuskaa ja sielua myöten. He olivat kuin kaksi toisilleen viritettyä soitinta, ja yhdessä he…”

Leinon lapsuudesta ja suhteesta Herttaan annetaan siis alkuun positiivinen kuva.

Kaikista Malmin perheen jäsenistä käytetään romaanissa etunimeä. Sen sijaan Leinoa ja muita poliitikkomiehiä kutsutaan sukunimellä mutta Hertta Kuusista etunimellä. Noudatan tapaa, vaikka se onkin seksistinen.

Miksi Leino selviytyi paremmin kuin muut kommunistit?

TV-sarjassa Punainen kolmio samoin kuin Heidi Köngäksen romaanissa Hertta (2015)  Yrjö Leino leimataan Valpon kätyriksi, vaikka esimerkiksi SKP:n tutkija Kimmo Rentola ei kirjassaan Kenen joukoissa seisot? teoriaan usko. Aimo Rikka, joka sodan jälkeen epäili Leinoa, kertoi myöhemmin Rentolalle löytäneensä oikean syyllisen.

Leino kertoo jälkeenpäin, miksi hän selviytyi paremmin kuin muut kommunistit. Koska itse tapahtumia ei kuvata, selitykseen on suhtauduttava varauksella.

Jatkosodan aikana poliittisia vankeja pannaan Pärmin pataljoonaan, josta Leino pakenee Riihimäellä. Syyksi Leino selittää: ”vähän rahaa, vähän tupakkaa ja paljon ihmismäistä kaveruutta, niin vartijat katsoivat hetken muualle. Palvelus ja vastapalvelus, ei se sen monimutkaisempaa ole.”

Leinon taktiikka kuulusteluissa eroaa muista kommunisteista. Siinä missä muut noudattavat puolueen käskyä kieltää kaikki, Leino ”kertoi kuulusteluista suurin piirtein sen, mikä oli jo poliisin tiedossa, vain hiukan enemmän. Sillä tavalla hän sai paitsi salatuksi todella tärkeät tietonsa, myös mahdollisuuden järjestellä asioita, hävittää jälkiä ja varoittaa muita. Herrasmieheen, varsinkin rehellisen tuntoiseen, haluttiin luottaa.”

Ville Suhosen dokumenttielokuvassa Ompelijatar (2015) ja samannimisessä tietokirjassa (2016) ainoa sodan aikana teloitettu suomalainen nainen Martta Koskinen kohotetaan puhtaaksi sankarittareksi, koska hän ei pettänyt ketään.

Ketunpesässä kaksi Leinoa suojellutta naista maksaa hengellään siitä, että he vaikenevat tiedoistaan kidutuksesta huolimatta. Leino kommentoi: ”Naisista tehtiin legendaarisia sankareita. Mikäs siinä, sopihan se. Mutta ei se ole vaikenemisen taitoa, että pitää suunsa kiinni, vaikka kynnet revitään. Vaikeneminen on sitä, ettei kerro enempää kuin on pakko, ja jos jotain kertoo, osaa sotkea juttunsa niin, että kissa saa juosta väärien vihjeiden perässä, ja sillä aikaa hiiret katoavat.”

”Kissa” on myös Leinon koodinimi, jota häntä suojelevat naiset käyttävät kertoessaan toisilleen kuulumisia tästä. Samaa koodinimeä käytetään myös Jari Tervon Ohranassa.

Kommunistien taktiikka sodan jälkeen

Kesällä 1944 Leino odottaa puna-armeijaa valloittamaan Suomen. Hän itse on valmis, ja SKP on hänen hallussaan: ”Linja on pidetty, Moskovan ääntä kuunneltu Suomen Vapausradiosta, ja täsmälleen sen mukaan toimittu. Vasemmistolaiset uhoilijat, lastentautien levittäjät on siirretty sievästi syrjään kuten muutkin epämääräiset puuhastelijat.”

”Ei suomalaisille pienviljelijöille pitänyt mennä höpisemään proletariaatin diktatuurista eikä varsinkaan viljelysmaan sosialisoinnista, pienten tilojen yhdistämisestä kollektiiviksi. [- – -] Mikä ehkä sopi venäläiselle, sivistymättömälle musikalle, ei sovi suomalaiselle pientalonpojalle.”

Leinoa ärsyttävät Neuvostoliitossa koulutetut kommunistit, jotka ”paasasivat ja huitoivat, että valta on otettava nyt, kun porvaristo on kauhistuksen tilassa ja valvontakomissio Tornissa; joukot vain liikkeelle, ja kun poliisi rupeaa ampumana, tulevat neuvostolaiset tuosta Porkkalan aitojen takaa, ja asia on selvä.”

Leino taas uskoo, ettei pitänyt ”tukeutua kokonaan ulkopuolisiin voimiin. Suomen kansan kohtalosta päättää yksinomaan Suomen kansa itse”.

Lukijalla on kuitenkin syytä epäillä, että Leino kaunistelee mielipiteitään ja tekojaan tai suorastaan kääntää ne jälkeenpäin päinvastaisiksi. Romaanissa näet kerrotaan myös, että Leino on sanonut Valvontakomission johtajalle Ždanoville, että suomalaiset kommunistit ”pitivät päämääränään sosialismia ja Suomen liittämistä neuvostotasavaltojen joukkoon” – tällaisen kannan hän on omaksunut Vapausradiosta. Silloin Zhdanov on oikaissut, että ”tässä vaiheessa sellainen päämäärä ei Neuvostoliiton kannalta näyttänyt tarpeelliselta, vaan heillä pidettiin parempana demokraattisten ainesten yhdistämistä kansalliselta pohjalta.”

Samoin Hertta ”kysyi Zhadanovilta yksinkertaisesti ja suoraan, miksi neuvostopanssarit eivät tule Helsinkiin. Kenraalieversti nyökytteli ja pudisti päätään yhtä aikaa kuten aina, hymyili maireasti ja opetti: – Itsenäisen kommunistisen liikkeen jokainen askel on arvokkaampi kuin sadat panssarit.”

Orasen lähteenä on ilmeisesti Jukka Nevakiven tutkimus Ždanov Suomessa.

Maaliskuussa 1945 pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen Leino haluaisi kommunistijohtoisen hallituksen, johon muista puolueista olisi otettu sopivia, edistyksellisiä jäseniä. Sen sijaan Ždanov vaatii monen puolueen hallitusta, johon otettaisiin myös sosialidemokraatit.

Leino ja Hertan suhde alkaa rakoilla

Leino ja Hertta nauttivat, kun saavat rauhan tultua kävellä vapaasti kadulla, jopa suudella. He solmivat virallisen avioliiton, koska vapaa suhde ei Leinon mielestä sovi ministerin asemaan. Tässä vaiheessa Leino vielä ihailee vaimonsa rohkeutta, henkistä voimaa, kauneutta, tyylikkyyttä, eroottisuutta, jopa hauskuutta.

Särö on kuitenkin jo näkyvissä: Hertta ”ei lakannut politikoimasta kuin varsinaisen yhdynnän ajaksi, kun ei nautinnoltaan puhumaan eikä kai ajattelemaankaan pystynyt.” Sen sijaan Leino ei jaksa puhua koko yötä: ”Joskus oli pakko saada ajatella. Päivät olivat yhtä lentoa ja hälinää, illat jatkuvaa kokousta, kun piti käydä läpi tuoreet asiat ja miettiä linjat puolue-elinten kokouksia varten.”

Hertta kirjoittaa Leinolle puheet. Tästä Leino antaa tunnutusta: Hertta osaa käyttää oikeita termejä, jotka hyväksytään Valvontakomission majapaikassa Tornissa ja Moskovassa.

Mutta Leinoa ovat alkaneet vaivat kerettiläiset ajatukset. Hän ironisoi: ”Proletariaatin diktatuuri ei missään nimessä tarkoittanut mitään hirmuvaltaa, vaan todellista demokratiaa. Ja natsien hirmutekojen tuomitseminen saattoi siis tarkoittaa satojen tuhansien aseettomien pommittamista.” Ei Herttakaan siviilien pommituksia hyväksy, mutta vaikka asialla ovat länsiliittoutuneet, hän ei uskalla puhua kertoa mielipidettään muille kuin miehelleen.

Koska näkökulma on Leinon, lukijan on helpompi tuntea myötätuntoa tätä kohtaan. Toisaalta Herttaakaan ei vielä mustamaalata: pari on vain luonteeltaan erilainen.

Leino nauttii ministerinä olosta

Leinosta tulee Paasikiven hallituksen ainoa kommunistinen ministeri jo syksyllä 1944, vaikka vasta laillistetulla SKP:llä ei ole eduskunnassa yhtään kansanedustajaa.

Leinoa imartelee, miten hänen uusi ministerin asemansa vaikuttaa ihmisiin: ”Ne, jotka ennen olisivat mieluiten sylkeneet hänen päälleen, kiirehtivät nyt kumartelemaan kohteliaasti ja vääntelivät suutaan halveksivan irvistyksen sijasta maireaan hymyntapaiseen.”

Toisaalta Leinoa vaivaa alemmuuden tunne. Hän ei osaa pukeutua eikä käyttäytyä asemansa mukaan. Valtioneuvoston edustalla seisova poliisi ei tunnista häntä ulkoisen olemuksen perusteella ministeriksi. Vuodet piileskelijänä saavat Leinon vaistomaisesti pelkäämään poliisia.

Leino ystävystyy oikeusministeri Urho Kekkosen kanssa. Muutenkin hän viihtyy hyvin porvarillisissa piireissä, Kekkosen lisäksi tämän ystävien Kaarlo Hillilän ja Kustaa Vilkunan sekä Hella Wuolijoen vävyn Sakari Tuomiojan seurassa.

Leino tuntee mustasukkaisuutta Hertan suhteesta Kekkoseen: ”Heti alkoi letkauttelu ja kilpalaulanta, vitsien heittely ja piikittely, jossa Leino ei mitenkään pysynyt mukana, käänteet olivat hänelle liian nopeita, ja sitten äkkiä taistelijat olivat äärimmäisen vakavia jahdatessaan toisiltaan poliittisia kannanottoja kuin härkä ja toreadori areenalla toistensa henkeä.”

Isänsä alkoholismin takia Leino on ollut raitis, mutta Valvontakomission edustajien kanssa ei maljojen juontia voi välttää: ”Venäläisille votkapikari ja konjakkilasi kädessä vannotut valat ja toivotukset olivat ällistyttävän tärkeitä.”

Kekkosen kehotuksesta Leino lähtee istumaan iltaa Valvontakomissiossa Britanniaa edustavan eversti McGillin luo: ”Leinoa hiveli se, että häntä kuunneltiin noissa istunnoissa vastaan inttämättä. Hän sanoi sen mitä sanoi ja toiset tekivät samoin. Jos oli tarpeen, todettiin yksimielisyys, tai sitten päinvastoin, tunnustettiin, että kannat olivat toisistaan poikkeavia.”

”SKP:n kokoukset sen sijaan olivat monesti kaoottisia, kaikki kiihkoilivat ja taistelivat toisiaan vastaan ja kaikki uskoivat olevansa oikeassa. Päälle päätteeksi piti kaikkien vielä olla samaa mieltä keskenään.” Leino ihailee Hertan taitoa muotoilla sellainen päätös.

Valpon puhdistus ja ns. Leinon vangit

Kommunistien tärkeimpiin tavoitteisiin kuuluu Valpon puhdistus ja miehittäminen kommunisteilla. Leino painottaa asiassa liikaa muodollista pätevyyttä, joka monelta kommunististila puuttuu. SKP:n puheenjohtajasta Aimo Aaltosesta tulee vain Valpon apulaisjohtaja.

Kokematon Leino yllätetään yöllä Valvontakomission vaatimuksella, että ”sotarikollisia” on pidätettävä. Leino suostuu kuullessaan perustelun: ”Niin on tehty ennenkin”. Hän kuulee luovutuksesta Neuvostoliittoon vasta jälkikäteen.

Tätä asiaa, joka myöhemmin pantiin vain Leinon syyksi, käsitellään hallituksessa vain tiedotuksena, mutta kukaan ministeri eikä presidentti reagoi.

Leinon ja Hertan erilainen suhde politiikkaan

Erimielisyydet Hertan kanssa lisääntyvät. Leino vetoaa siihen, että on toimittava Suomen lakien mukaan. Hertan mielestä kyseessä ovat ”porvarivaltion lait”, ja siksi niiden edelle menee ”luokkakanta ja marxilainen asenne”, joka ”on syvemmin totta ja oikeudenmukaista…”

Leino ei anna periksi: ”Minä olen ministeri ja minun täytyy hoitaa asioita Suomen lakien mukaan. Tai sitten minä lähden hallituksesta.” Asiasta ei Hertan mielestä päätä Leino vaan SKP.

Leino alkaa väsyä Herttaan. Hän lähtee hakemaan lämpöä naisen luo, jonka kanssa hänellä oli ollut suhde jo sodan aikana. ”Siellä oli rauhallista. Ei alituista keskustelua ja kiistelyä, ei tilintekoa, ei päättymättömiä menolistoja, juoruja, arviointeja, yökausien tupakointia ja huolestumisia.”

Kansallistamissuunnitelmia Leino kommentoi: ”Kaikki menisi sekaisin, [- – -] Ei meillä ole insinöörejä, ei kemistejä eikä muutakaan ammattiväkeä mistä panna poispotkittujen tilalle. Eivätkä nämä, jotka ovat, rupea sosialismia rakentamaan, se tiedetään kyllä. Pyssyllähän ne pitäisi pakottaa, eikä siitä semmoisesta mitään muuta tule kuin sisällissota.”

Loppujen lopuksi kyseessä linjaero perustuu erilaisen luonteen lisäksi erilaiseen taustaan ja siitä johtuviin erilaisiin kokemuksiin: Leino ”oli päätynyt sosialismin ja kommunismin kannalle aikuisiällä, vähitellen, ratkaisuna kansan köyhyyden kysymykseen. Hertta oli koulittu Moskovan raskasvasaraisissa ahjoissa, Leino oli elänyt vapaana viljelijänä Suomessa.” Leino arvioi asioita sen perusteella, mikä toimii käytännössä, Hertta sen perusteella mikä hyödyttää vallankumousta.

Ministeri sihteerin silmin

Anin vapauduttua Hangon leiristä Erik ja Henrik Gäddvik järjestävät sukulaistyttönsä ministeri Yrjö Leinon sihteeriksi ja samalla vakoojaksi. Kenraali- ja kansanedustajaeno saavat Anilta yksityiskohtaisia raportteja. Osa tiedoista päätyy myös toimittajatäti Saran seurapiirikatsauksiin.

Ani on liikkunut sellaisissa ympyröissä, ettei hän pelkää ministeriäkään, vaikka osaa ulkonaisesti kohdella tätä kunnioittavasti. Ani tuleekin Leinon kanssa hyvin toimeen: hän hoitaa tämän krapulaa, kehuu kun tämä tuntee alemmuutta ja tyynnyttää tämän pelkoja.

Samoin kuin Köngäksen Hertassa, Leinolla on pakkomielle puhtaudesta, mikä vielä korostuu stressivaiheissa. Tätä ei kuitenkaan pilkata, päinvastoin Anista olisi hyvä, jos kaikki miehet olisivat yhtä tarkkoja hygieniastaan.

Kerran Ani näkee krapulaisen Leinon pelon niin koomisena, että hänen täytyy sulkeutua ”vesiklosettiin. Siellä hän kykki kyyryssä pöntön kannella ja toivoi hartaasti, että se kuulostaisi oven takaa itkulta [- – -] Kukaan ei ihmettelisi ulos astuvaa itkevää tyttöä, joka sanoisi: – Ministeri haukkui, ihan syyttä suotta. Mutta vaikutelma olisi aivan toinen, jos silmiään kuivaleva sihteeri ilmoittaisi: – Ministeri meinasi tappaa minut nauruun.”

Anin suhde Leinoon on kaksitahoinen: ”Minua ihan totta säälittää se äijä, vaikka hän komentelee ihmisiä törkeällä tavalla. Ei minua niinkään, vaan muita. Sivistymättömyys alkaa paistaa läpi, kun viina korventaa pintakarvan.”

On hiukan vaikea uskoa, ettei Leino epäile Anin salaista tehtävää. Asia selitetään sillä, ettei Leinolla ylipäänsä ole luotettuja ihmisiä – kommunisti kertoisi kaiken puolueelle. Ja ilmeisesti Leino kaiken varalta haluaa pitää yhteyksiä vastapuolelle.

Kekkonen ja Leino

Leino uskoo naivisti, että Kekkonen on vilpittömästi hänen ystävänsä. Lukijalle on kuitenkin selvää, että Kekkonen, joka aloitti uransa EK:n (Valpon edeltäjän Etsivän keskuspoliisin) etsivänä, osaa näytellä ”hyvää poliisia”. Hän vetää Leinoa kuin pässiä narussa.

Leino auttaa Kekkosta saamaan Ždanovin hyväksynnän sille, että eduskuntavaalit pidetään jo maaliskuussa 1945, vaikka kommunistit eivät ole vaaleihin valmiit. Perusteena on, että vanhassa eduskunnassa on liikaa ”sotapolitiikan” kannattajia.

Kimmo Rentola pohtii kirjassaan Stalin ja Suomen kohtalo sitä, miksi Suomen kohtalo oli erilainen kuin Itä-Euroopan maiden. Yhtenä ratkaisevana tekijänä Rentola pitää sitä, että samaan aikaan kun maailmansota vielä raivosi muualla Euroopassa, Suomessa ehdittiin syyskuusta 1944 toukokuuhun 1945 ”ikään kuin väliaikaisesti ratkaista suuria kysymyksiä, ja ratkaisut jäivät voimaan. Tärkeintä oli vaalien järjestäminen ja uusi hallitus niin kauan kuin liittolaiset olivat vielä liittolaisia ja hyväksyivät prosessin.”

Ketunpesässä Kekkonen luonnehtii Leinoa ja tämän tilannetta tarkimmin: ”Leinon suhteen taitaa olla käynnissä kova painostus. Miehellä on ratkaistavanaan erikoinen yhtälö. Toisaalta hänen pitäisi tukea epäjärjestyksen lietsontaa ja suorastaan harrastaa sitä, toisaalta hänen pitäisi pitää järjestys yllä.”

Kekkosen mielestä Leino ei ole suinkaan tyhmä vaan pikemmin ”Leinon kunnianhimo ylittää sekä hänen lahjakkuutensa että kyvykkyytensä. Hän yrittää liikaa. Hän haluaa enemmän kuin on mahdollista saada.”

Kekkosen mielestä ”poliitikon pitää pyrkiä siihen, mikä on mahdollista, ja tehdä mahdottomalta näyttävästäkin päämäärä. Mutta nimenomaan tehdä, ei luulla. Yrjö Leino luulee liian paljon ja on hiukan laiskanpulskea. Hän juoksee kyllä uutterasti ylempiensä asioilla mutta ei juuri välitä alemmistaan. Sillä pelillä menee kannatus.”

Kenraali Henrik Gäddvik päätteleekin: ”Ei se mies vallankaappausta rupea johtamaan, [- – -] Kapinapäälliköllä pitää olla erilainen luonto.”

Leino mustamaalaa Herttaa

Kun Leinoa ei näy kotona päivä- ja yökausiin, Hertta lähettää miehensä perään kirjeitä. Niitä Leino siteeraa pahantahtoisesti: ”Viimeistä riviä hän [Hertta] oli raapustanut tippa silmässä, Leino irvisti. Hertalla riitti tunteita. Samalla hengenvedolla uhkaus ja sentimentaalinen kiitos murheista. Sitä samaa jeesustelua. ’Lupaan, etten enää kiusaa sinua enkä järjestä kohtauksia…'”

Tässä vaiheessa Leinon näkökulma aiheuttaa sen, että Hertasta syntyy yksipuolisen musta kuva.

Isästään kirjoittamassaan kirjassa Olle Leino näki äitipuolensa toisin: ”Hertta Kuusisen suhteessa Yrjö Leinoon ei 1947 ollut vilpillistä eikä sivutarkoituksia. Hertta rakasti häntä puhtaasti, suhtautui häneen ihailevasti ja kärsi syvästi hänen asenteidensa muuttumisesta.”

Olle Leinon mielestä ”yksi asia on varma: Hertta oli varoittanut miestään. Yrjö Leinon olisi pitänyt käsittää tilanteen arkaluonteisuus, mutta hän vaati vaimoltaan loputonta kärsivällisyyttä ja puoluetoveruutta, kunnes lopulta kupla puhkesi.”

YYA-sopimus ja vallankaappaushanke

Moskovassa Leino ei harjoita itsekritiikkiä, koska ei tunne neuvostokommunistien tapoja. Niinpä häntä vaaditaan eroamaan.

Leino saa käsiinsä paperin, jonka otsikko ”Suomen vastarintaliikkeen organisaatio 1947”. Hän tajuaa jo kielenkäytöstä, että se on kommunistien laatima provokaatio ja kertoo asiasta puolustusvoimain komentaja Sihvolle ja Helsingin poliisimestari Gabrielssonille.

Raija Orasen Paasikiveä käsittelevässä romaanissa Hirmuinen mies (2015) annetaan aiheesta osittain erilainen, Leinolle epäedullisempi tulkinta. Leino tosin antaa Sihvolle muistion ”vastarintaliikkeen organisaatiosta” ja varoittaa tätä oikeistokaappauksen vaarasta kertomatta omaa tulkintaansa: tosin siihen, ettei hän usko muistion aitouteen, viittaa se, ettei hän sitä julkista. Mutta myöhemmin Sihvo kertoo Paasikivelle, ”sisäministeri Leino on pyytänyt minulta puolustusvoimien valmiustoimenpiteiden purkamista.” Paasikivi kieltää tämän jyrkästi muistuttaen, että presidenttinä hän armeijan yliylipäällikkö.

Ketunpesässä Leino on ”kaappausyönä” piilossa Malmin suvun lukaalissa. Kysymykseen ”Mistä se riippuu, alkaako se [vallankaappaus] vai ei?”, hän vastaa: ”Aseita se joukko ei saanut, siitäkin se on kiinni. Mutta ennen kaikkea se on kiinni siitä, mitä meidän ystävämme päättävät. Heidän kätensä käyvät Tšekkoslovakiassa hyvin verisiksi, ja täällä se olisi paljon pahempaa. Jos se sopimus saadaan huomenna painettua eduskunnassa läpi, minä luulen, että tilanne laukeaa. Naapuri ei tarvitse toista Prahaa. Tämä on myös Kekkosen arvio, ja Paasikiven.”

On pitkään väitelty siitä, oliko mitään vallankaappaushanketta ylipäänsä olemassa vai ei. Viimeksi asiaa on käsitellyt teoksessaan Stalin ja Suomen kohtalo Kimmo Rentola, jonka johtopäätös sama kuin Ketunpesän Leinon: ”Keväällä 1948 kommunistien nostamista valtaan valmisteltiin sen verran vakavasti, että hankkeeseen olisi voitu ryhtyä, jos Paasikivi ja Suomi olisivat torjuneet Neuvostoliiton vaatiman turvallisuussopimuksen.”

Kuka on kettu?

Hertta Kuusinen ruskeat silmät tuovat jo alussa Leinon mieleen ketun silmät.

Myöhemmin Kekkonen on Leinon mielestä ”ovela kuin kettu, yhtä varovainen ja liukasliikkeinen.”

YYA-sopimuksen edellä Kekkonen toteaa, että ”suurvalta pelaa aina vähintään kahdella kortilla, ei koskaan yhdellä.” Tästä Gustav Malm päättelee: ”Ja ketunpesässä on monta oviaukkoa.” Kettu on tässä Neuvostoliitto tai vielä selvemmin Stalin.

Menetettyään ministerin paikkansa ja puolueenkin hylättyä Leino sättii Herttaa: ”Se narttukettu, natku! Kaikista kavalin, livahti rinnalta ennen kuin hän itse ymmärsi edes olevansa vaarassa. Suvaitsi tituleerata entistä puolisoaan Vapaassa Sanassa, Leinon itsensä perustamassa lehdessä, ’haisevaksi jellonan raadoksi’.

Se särki sydämen.”

Anin ja Tanin romanssi

Ani alkaa seurustella entisen kuulustelijansa Tapani Niemen eli Tanin kanssa, joka Valpon työnsä ohella opiskelee oikeustiedettä. Politiikasta he eivät pääse yksimielisyyteen, sillä Ani toteaa: ”minua ei voi aivopestä. Ei toista kertaa.”

Yhdistäväksi tekijäksi tulee musiikkia ja kulttuuri, jota molemmat rakastavat mutta arvottavat erilaisten kriteerien tavoin. He väittelevät aiheista intohimoisesti, mutta ”eivät haukkuneet tai syytelleet toisiaan tyhmiksi tai väärässä oleviksi, vaan kokivat vain olevansa enemmän oikeassa kuin tuo toinen”. 

Tanilla on malttia odottaa, kunnes Ani on toipunut abortista ja alkaa taas tuntea seksuaalista vetoa.

Kun Ani tuo Tanin näytille, tämä tunnustaa pettyneensä kommunismiin ja suvun miehet hyväksyvät hänet. Valmistuttuaan Tani aikoo erota Valposta ja hakea nimismiehen virkaa maaseudulta.

Romaanin parhaimpiin yksityiselämään liittyviin kohtauksiin kuuluu se, että Tani saa Anin näkemään totuuden: isä ei vienyt Ania väkisin sairaalaan, vaan Ani teki abortin vapaaehtoisesti. Hän olisi voinut lähteä muualle ja synnyttää lapsensa. Tani summaa: ”Totuus on, Annina, että jos lapsenmurha on tapahtunut, sinä itse olet murhaaja, ei kukaan muu. Sinä vain et kestä sitä syyllisyyttä tai vastuuta. Sinä sysäsit vastuun isäsi kannettavaksi. Sinä syytät häntä, jotta voisit tuntea itsesi syyttömäksi.”

Sekä isä että tytär pyytävät käytöstään toisiltaan anteeksi. Ketunpesä päättyy Anin ja Tanin häihin kesällä 1948 Hästjögårdin kartanossa.  Pari – ja symbolisesti Suomi – on vihdoin päässyt synkkien ja ankeiden sotakokemusten yli: ”He liitelivät taputusten keskellä kohti nuorten unelmiensa täyttymystä, täynnä rohkeutta ja toivoa.”

Vastakohtana on aiemmin kerrotut Leinon unohduksen vuodet ja yksinäinen kuolema 1961.

Ongelmana kahden juonen eriparisuus

Maan aamu -sarjan kolme ensimmäistä osaa Maan aamu (1995), Huviretki (1996) ja Pitkät hiukset (1997) käsittelevät Suomen historiaa 1910-luvulta talvisodan alkuun. Pääosan saa kuitenkin saippuamainen juoni Gustav Malmin kauniiden tyttärien vaihtuvista rakkaussuhteista, avioliitoista ja -eroista. Näin lukija vietellään raskaidenkin aiheiden pariin.

Erikin ja Henrik Gäddvikin äiti oli aikoinaan kartanon palvelija. Veljesten ura, sosiaalinen nousu sekä avioituminen Gustav Malmin tyttärien kanssa todistavat Suomen muuttuneen sarjan kuluessa säätyvaltiosta demokratiaksi. Naisen asema muuttumisesta taas kertoo Sara Malm-Dorffin toimittajan uran lisäksi se, että Henrikin nuori vaimo Gerda ottaa sodan jälkeen ohjat isänsä kartanossa.

Ketupesän ongelma on siinä, että se koostuu kahdesta eriparisesta tarinasta. Ania ja Tania lukuun ottamatta ihmissuhteet jäävät varsin vähälle, ja lukijalta edellytetään pohjatietoja Suomen sodanjälkeisestä politiikasta tai ainakin kiinnostusta siihen.

Toisaalta Oranen onnistuu Leinon ja Hertta Kuusisen kuvauksessa selvästi Heidi Köngäksen Herttaa paremmin juuri siksi, että politiikan kuvaus on niin yksityiskohtaista. Vaikka Leinon heikkoudet tulevat Ketunpesän selvästi ilmi, häntä kohtaan tunnetaan myös myötätuntoa.

Sen sijaan historioitsija Jukka Nevakivi, joka pääsi tutustumaan neuvostoliittolaisiin arkistoihin, antaa Leinosta varsin jyrkän tuomion: ”’Hyväksi’ ja ’isänmaalliseksi mieheksi luonnehditun Leinon kuva hämärtyy Ždanovin papereiden perusteella juonittelijaksi ja ilmiantajaksi, joka yrittää puolustaa omia laiminlyöntejään mielistelemällä neuvostojohtajaa häpeilemättä.”

Kirjailijasta

Raija Oranen on syntynyt 1948 Hyrynsalmella. Koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteiden maisteri.

Oranen on pitkän linjan kirjailija. Esikoisteos Valomerkki ilmestyi 1978.

Parhaiten Oranen tunnetaan suosittujen tv-sarjojen Ruusun aika ja Puhtaat valkeat lakanat käsikirjoittajana. Ne ovat ilmestyneet myös kirjoina.

Wikipedian artikkelit: Raija Oranen

Ketunpesästä ja yleensä Maan aamu -sarjasta on kirjoittanut myös Kirsimaria.

Muita tietoja

Halsti, Wolf H.: Lapin sodassa. JR 11:n mukana Oulusta Kaaresuvantoon. Otava 1972.

Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino. Ruots. alkuteos Vem tackar Yrjö Leino? Suon. Raija Mattila. 2. p. Tammi 1973.

Nevakivi, Jukka: Ždanov Suomessa. Miksi meitä ei neuvostoliittolaistettu? Otava 1995.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Otava 1994.

Rentola, Kimmo: Stalin ja Suomen kohtalo. Otava 2016.

Suhonen, Ville: Ompelijatar. Matta Koskisen kuolema ja elämä. Gummerus 2016.

Wikipedian artikkelit: Yrjö Leino ja Hertta Kuusinen

Ylen artikkelit: Punainen kolmio ja Ompelijatar

Paavo Rintala: Valehtelijan muistelmat

Paavo Rintalan Valehtelijan muistelmat kuvaa Kekkosen Suomen syntyä ja rapautumista, mutta sisältää myös joitakin kommentteja sota-ajasta.

 

Valehtelijan muistelmat (1982) on itsenäinen jatko romaaniparille Nahkapeitturien linjalla (1. osa 1976, 2. osa 1979). Pieni kertaus henkilöistä ja olennaisista tapahtumista:

Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua. Urheilun kehittäjä Lassi Kumela asuu vaimonsa Susannan kanssa Helsingissä. Heillä on neljä aikuista lasta. Vanhin poika Jussi haavoittui jatkosodassa. Nuorin tytär Johanna pääsi 1943 ylioppilaaksi, oli sen jälkeen lottana ja koki hermoromahduksen Viipurissa kesäkuussa 1944.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela joutuivat jatkosodan lopussa jo toiselle evakkomatkalle. He olivat jo ennen talvisotaa ostaneet kaiken varalta Kirkkonumelta tilan, jonne asettuivat uudelleen. Poika Leo kaatui suurhyökkäyksen aikana 1944, ja häneltä jäi vaimo Päivi ja kolme lasta. Tytär Kaarina kihlautui jatkosodan lopussa Ilmarin kanssa.

Kolmas veli, teologi Hessu on vanhapoika. Hänellä on ollut vuosia platoninen suhde naimisissa olevaan hienostorouva Anni Bergiin, joka menetti pienen tyttärensä Kaisun partisaanien uhrina.

Lassin ja Aken velipuoli, entinen diplomaatti Eetu Kumelius, on vanhasuomalainen myöntyvyyssuunnan edustaja, tuntee Paasikiven ja on tätä inhorealistisempi kansainvälisen politiikan suhteen.

Susanna Kumelan veli eversti Henri Mustamäellä oli sotien välillä teollisuuden palveluksessa, mutta toimi sotien aikana rintamakomentajana. Henrillä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä, seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa.

Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari. Vihtorin ja Eeva Marian nuorin poika Ensio katosi talvisodan lopussa.

Tytär Aino on sairaanhoitaja. Myös hänen miehensä Otto Harjulainen katosi talvisodan lopussa.

Vihtori, Eeva Maria, Aino ja Ainon poika Peni joutuivat talvisodan jälkeen Antreasta evakkoon Ouluun. He eivät kuitenkaan ole alun perin karjalaisia.

Joillekin tappiolla oli positiivisia seurauksia

Sodan lopputulosta katsotaan monelta puolen.

Palstansa vapaaksi lunastanut Pellikka voi rehellisesti sanoa että ”onneksi me hävittiin sota, meikäläisen onneksi. Jumalauta jos olis voitettu. Ei olis mulla kuulkaa asiaa tänne portaille nyt.” Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanon valta on murtunut aineellisesti, kun maata on jaettu evakkojen lisäksi muillekin. Samalla henkinen tasa-arvo on lisääntynyt.

Eversti Henri Mustamäki on taas siirtynyt siviilityöhön, hoitamaan työnantajien edustajana työehtosopimusneuvotteluja. Toisin kuin Henri on jatkosodan lopussa pelännyt, rintamamiesten asemasodan aikainen katkeruus ei ole johtanut lopulliseen juopaan. Päinvastoin, yhteisten rintamakokemusten ansiosta neuvottelut ovat sujuneet, paljolti tupakan ja vähän viinankin voimalla, vakavia lakkoja ei ole syntynyt ja sotakorvaukset on saatu toimitetuksi ajoissa.

”Itsenäisyyden menettämisen piiska pakotti teollisuuden shokkiorganisointiin, sitä voitiin hyvin verrata talvisodan ihmeeseen.” 

”Me suomalaiset pystymme näköjään lähes mihin vain, mahdottomuuteenkin jos ja kun oli pakko.”

Henri kuuluu realisteihin, jotka eivät vatvo menneisyyttä vaan keskittyvät nykyisyydessä työskentelemään tulevaisuuden hyväksi.

Kun amerikkalaisia lehtimiehiä vierailee vuonna 1952 lankonsa Ake Kumelan maatilalla Kirkkonummella, Henri toteaa, että jos sota olisi voitettu ja saatu Itä-Karjalan metsävarat, olisi jääty puuteollisuuden varaan ja jouduttu Saksan siirtomaaksi. Sotakorvausten takia oli pakko luoda metalliteollisuus.

Vaikka teologi Hessu Kumela on pasifisti ja suhtautunut ainoana suvun jäsenistä kielteisesti Saksaan lähestymiseen ja jatkosotaan lähtöön, hän ei suostu kääntämään Henrin sanoja: ”En kai minä voi sanoa että meistä on oikein kun hävittiin, Karjala meni ja Petsamo, invalidit, siirtolaiset ja kaatuneet, että se on vain oikein meille.” Puunjalostus- ja metalliteollisuuden kehitys ei merkitse kaikkea, Hessu muistuttaa.

Joillakin sodan aiheuttamat kärsimykset jatkuvat

Toisaalta joillekin sota ei lopu koskaan.

Koska sirpaleet ovat jääneet Jussi Kumelan päähän, kivut tulevat aina takaisin ja elämänilo on kadonnut. Jussi ei voi eikä halua toteuttaa kauniin vaimonsa Elisabetin kunnianhimoisia toiveita uralla menestymisestä vaan ”suuntautui toisaalle. Luontoon, hiljaisuuteen, yksinäisyyteen Suomenlahden luodoille.”

Leo Kumelan leski  Päivi on katkera siitä, että Leo ja muut ”parhaat miehet” kaatuivat. Sen sijaan Kaarina-serkun aviomies Ilmari, jota Päivi pitää ”pyrkyrinä, sosialistien ja ryssien myötäilijänä”, ”oli jäänyt eloon ja menestyi teollisuusmaailmassa”.

Päivi turvautuu alkoholiin, ei suinkaan unohtaakseen surunsa vaan päinvastoin jaksaakseen surra: ”Nykyinen elämä, lapsetkin, kaikki oli jotenkin toispuolista; yksinäisyys, murhe, ikävöiminen tuntui olevan todellista; vain se merkitsi ja piti häntä jotenkuten pystyssä. ’Leo, minä ikävöin, sinä elät minussa.’ Niin kauan kuin hän jaksaisi jatkaa tätä ikävöimisen työtä, hän kestäisi, oli kestettävä, lastenkin takia. Psyyken murhe oli ainoa side todellisuuteen. Sen varassa hän uskoi jaksavansa.”

Myös Ake ja Lilli Kumelalta ”Leon kaatumisen ja Karjalan menetyksen myötä oli mennyt enempi kuin vain maa, vain kartano, vain poika. Kaikki yhdessä olivat riistäneet heidän olemassaololtaan merkityksen. He elivät hidastettua aikaa, jota vain katkeruuden puuskat kykenivät säväyttämään ja nekin harvemmin.”

Hessun ihastus Anni Berg on tyttärensä Kaisun kuoltua adoptoinut miehensä Fredin kanssa inkeriläistytön. Koska inkeriläisiä uhkaa jatkosodan jälkeen palautus Neuvostoliittoon, Bergit siirtyvät Ruotsiin. Kun perhe Pariisin rauhansopimuksen ratifioinnin jälkeen palaa Suomeen, Annin valtaa uudelleen suru Kaisun kohtalosta, jonka hän ”koki aiheuttaneensa sosiaalisen yhteishyvän uskovaisuudellaan”. Anni oli näet omistautunut köyhien lasten auttamiseen rajaseudulla, jossa tytär sitten joutui partisaanien uhriksi.

Anni joutuu mielisairaalaan. Aviomies ottaa eron, ja adoptiotytär valitsee jäämisen tämän luokse. Yksinäisyys lähentää Annia uudestaan Hessuun. He liikkuvat yhdessä välittämättä juoruista, mutta eivät avioidu.

Koska Otto Harjulaisen ruumista ei ole talvisodan vetäytymisvaiheessa saatu pelastettua, vaimo Aino ei suostu uskomaan miehensä kaatumiseen, vaan pitää kiinni toivosta, että tämä on joutunut sotavangiksi. Otto on varmaan kiivasluontoisena tehnyt jotain, josta on saanut rangaistuksen. Siksi häntä ei ole palautettu muiden sotavankien mukana. Jossain Siperiassa Otto nyt viljelee kurkkuja, Anni uskoo ja odottaa miestään kotiin elämänsä loppuun asti.

Jotkut tekevät epärealistisia suunnitelmia

Lassi ja Ake Kumela suunnittelevat syksyllä 1944 vastarintaliikettä ja aikovat perheineen lähteä maanpakoon Ruotsiin.  Lassin vaimo Susanna kutsuu Hessun rauhoittamaan höyrähtäneet veljensä, jotka ”aikovat puuttua historian kulkuun”.

Lassi katsoo, että ”Kun kyseessä on suuri asia, isänmaan kohtalo, se menee ohi kaiken. Vaimojen ja perheiden.”

Hessu vastaa: ”Teidän isänmaallisuudellanne ei ole mitään tekemistä Susannan, lasten ja minun isänmaan kanssa. Me puolustamme omaa isänmaatamme pysymällä kotona, tekemällä arkiset työt ja jättämällä sen kohtalon niiden käsiin jotka siitä meidän edusmiehinämme vastaavat. Vanhan Marsalkan, Paasikiven ja Eetun kaltaisten miesten.”

Kun korkeat upseerit vaimoineen ja muita yläluokan edustajia pakenee syksyllä 1944 Ruotsiin, irvileuka Eetu pistelee änkyttäen: ”U…uuven Euroopan susuomalaine  va…lioaines pepelastaa mimitä pepelastettavissa on: ti..timanttinsa, mi…minkkinsä, so…soopelinsa. Ja fro…frouvat vavarjelevat pypyhän pupuhasrotusen pi…pimpensä bobolseviikki…sosotamieheltä.”

Tavallaan Eetun vitsailu on sopimatonta: Puna-armeijan todellisissa joukkoraiskauksissa ei ole mitään huvittavaa, ovat kohteina ketkä vain. Ironian perimmäinen syy on kuitenkin se, että ihmiset, joille Natsi-Saksan miehittämä maanosa oli ”Vapaa Eurooppa” ja jotka 1941 olivat valmiit hyväkysymään ”ali-ihmisten” tuhoamisen Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa, ovat nyt paniikissa. He pelastavat vain itsensä ja jättävät muut suomalaiset selviytymään miten taitavat.

Johanna analysoi myöhemmin, että isä Lassille ja eräille muille sukulaisille ”isänmaa on etuoikeutettujen yksilöiden privatåmrode [yksityisalue]. Suomen kansalaisten yhteisö, valtio, on niille jotakin alhaista, byrokraattista.”

Lassin epärealistiset suunnitelmat jatkuvat, kun Tshekkoslovakia muuttuu kommunistiseksi ja Stalinin ehdottaa Suomelle YYA-sopimusta 1948. Lassi matkustaa Norjaan pyytämään apua ”kansannousulle”. USA:n ja Iso-Britannian sotilasmiesten on vaikea kätkeä huvittuneisuuttaan kuullessaan Lassin vakuuttavan, että liikekannallepano voitaisiin suorittaa kolmessa viikossa.

Henri yrittää turhaan opettaa Lassille sotilaallisia tosiasioita. Sissisota ei ole mahdollista Suomessa: ”Se on vuoriston asukkaiden ja tropiikin eläjien sotaneuvo. Eikä nekään siihen huvikseen heittäydy. [- -] Ryssät 25 kilometrin päässä Helsingistä ja sinä se vaan haluat nostattaa kolmessa viikossa sissijoukot. Se on kuule korkeintaan pari tuntia kun ne ajaa laivoilla Porkkalasta Helsinkiin ja merijalkaväki istuu Smolnassa valtioneuvoston jäsenten kanssa iltakoulussa. Laskuvarjojoukot miehittää liikennesolmut puolessa tunnissa. Ja panssarit on suurtorilla viiden tunnin sisällä.”

”Eihän tämä hääviä ole, mutta mikä on vaihtoehto. [- -] Onko se Juho Kustin syy, jos me ei olla niin vapaita kuin mieli tekis.” 

Lassi ymmärtää asian järjellään mutta ei tunteellaan.

Jotkut käyvät sotaa aina uudestaan

Kuten keskiluokkaisen vaimon eno Risto Jarvan elokuvassa Työmiehen päiväkirja, Lassi käy sotaa uudelleen läpi: ”millaisen virheen Mannerheim teki kun ei hyökännyt Leningradiin.”

Aikuistensa lastensa mielestä Lassi on ”sietämätön, tunne-elämältään infantiilisti juuttunut talvisodan sankarimyytin hangille”.  Kuten jo romaanipari Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa käy ilmi, talvisodan sankarimyyttiin uskoo ja sitä ylläpitää nimenomaan kotirintamalla ollut Lassi, eivät sodassa taistelleet.

Hessun mielestä Lassi koetti bolsevismin pelollaan ”myrkyttää nuoretkin, onneksi ei pystynyt”. Hessusta on tervettä, että nuoret sulkevat korvansa ”katastrofiin johtaneen ulkopolitiikan jälkipeluusta ja sen uudelleentulkitsemiselta”.

Raksilan saunassa kerrotaan historiasta maan tasalta

 Oulun Raksilan yleisessä saunassa Peni Harjulainen kuulee, miten sotaa käydään uudestaan, mutta ei Lassi Kumelan sankarimyytin mukaan vaan ”köyhän miehen historiaa”, niiden jotka ovat maksaneet ja maksavat sodan hintaa.

Työviikon jälkeen lauantai-iltana nautittu alkoholi toisaalta auttaa miehiä, jotka olivat saunassa ”avuliaita, epätavallisen puheliaita, muuten jöröt umpimielet, henkiset ja fyysiset kolhunsa unohtaneina, kaunansa kadottaneita, selkävikansa parantaneita; viina oli huuhtonut heidän ajatusmaailmansa puhtaiksi.”  Toisaalta alkoholi voi myös johtaa väkivaltaan, ei kuitenkaan Raksilassa.

Jotkut kääntävät poliittisesti kelkkansa

Anni Bergin aviomies, hienostoasianajaja Fredi Berg tulee poliittiseen kääntymykseen kuultuaan sodan jälkeen uusia tietoja vuoden 1939-41 tapahtumista. ”Kun hän kuuli että lähetystöneuvos Jartsev ja lähettiläs Boris Stein olivat ottaneet yhteyttä Suomen politiikan vastuullisiin päättäjiin jo hyvissä ajoin ennen talvisotaa, hän ei enää uskonut yhtä yksisilmäisesti että Suomen valinta oli elo-syyskuussa oli ollut ainoa mahdollinen.”

Fredi on jopa valmis todistamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, ”miten innokkaasti korkein jääkäriupseeristo työskenteli saadakseen maan Hitlerin intressipiiriin jo ennen kauttakulkusopimusta” ja kuinka Mannerheim oli antanut Saksalle ”tiedot Suomen sotilaallisesta ja taloudellisesta valmiudesta”.

Innokkain ruoskimaan ”vanhaa politiikan” edustajia on siis poliittinen käännynnäinen, joka on tuota politiikkaa aikoinaan kannattanut, mutta tuntee tulleensa petetyksi saatuaan vajavaisesti tai vääriä tietoja.

Ne, jotka eivät mieltään muuta, leimaavat Fredin ”poliittiseksi streberiksi”, siis pyrkyriksi. He kiinnittävät huomionsa vain Fredin (luuloteltuihin) motiiveihin ja säästyvät näin pohtimasta, onko hänen analyysinsa oikea.

Nuoret irtaantuvat sodasta

Kumelan suvun nuoret naiset ovat työskennelleet sodan aikana lottina, mutta sodan jälkeen he kääntävät kokemuksilleen selkänsä ja kiinnostuvat aivan muista asioista: ”Vaatteet, uudet kirjat, varsinkin amerikkalaiset uudet äänilevyt ja pojat, kaikki oli suvun tytöistä ihanaa, uutta. Maailma oli avautunut kauniina pitkän ja ankean, mitään tapahtumattoman sodan jälkeen.”

Eurooppaan pääsee jälleen matkustamaan, vaikka vain työleirille.

Aika ei ole vain vuosia. Rauhan vakiinnuttua sota tuntuu kuuluvan toiseen todellisuuteen. Oulussa ”tuntui että syksy -44 oli yhtä kaukaisessa menneessä kuin syksy -39. Milloin ne panssaridivisioonan sotkat ja rynnäkkötykit olivat näillä pelloilla lähtiessään karkottamaan saksalaisia Iijoen pohjoispuolelta? Eikö se ollut joskus Troijan sodan aikaan? Milloin kenraalit Siilasvuo ja Pajari laivasivat miehiään Oulun satamassa saartaakseen entisen aseveljensä Kemissä ja Torniossa? Oliko sellaista syksyä ollutkaan?”

Säätykierto lisääntyy

Sodan ”hyviin” seurauksiin kuuluu myös se, että oululainen sotaorpo Ossi Leimu pääsee opintielle isänsä kaatumisen ansiosta.”Tilaisuus käydä koulua vapaaoppilaana, sotakummien taloudellinen tuki ja kaupungin paremman väen auttamishalu kellutti minut pinnalle.”

”Joka syksy tuli Pohjois- ja Itä-Suomesta pääkaupunkiin uusia opiskelijanplanttuja. ’Helsingin herra’ rouvineen ja näiden tyttäret herrasmieskavaljeereineen herättivät heissä kateutta, saivat unelmoimaan ihanasta elämästä, yhteiskunnallisesta arvostuksesta, vallan makeudesta.”

Säätykierto tai nykykielellä luokkaretki onkin entistä helpompaa, sillä ”Syksystä -44 lähtien tuo ’herra’, Helsingin hyvä porvari ja hänen etuoikeutettu rouvansa, tuo pääkaupunkiin keskitetyn taloudellisen vallan haltija, taantumuksen tukipylväs, [- -] ei ollut enää niin etuoikeutetussa asemassa kuin pohjoisesta saapuneet ylioppilaat luulottelivat.” 

Perinteinen keino sitoa nousukkaat vanhaan eliittiin on avioliitto. Ossi Loimu nai Henri Mustamäen tyttären Ellenin ja Peni Harjulainen Lassi Kumelan tyttären Johannan.

Kaikki tämä tarkoittaa, että toisin kuin sotavuosia kuvaava romaanipari Nahkapeitturien linjalla, Valehtelijan muistelmat keskittyy loppuosassaan vain yhteiskunnan eliittiin.

Johannan syyllisyys

Ainoana henkilöistä Johannaa painaa syyllisyys. Hän kertaa, miten isä Lassi  ”joulupöydässä -42 julisti että Leningradin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta, kuolkoot nälkään siellä.”

Voi arvailla, että reaktio sotiin 60-luvulla johtui osaltaan siitä, että nuoret ottivat kantaakseen syyllisyyden, jonka Lassin kaltainen vanhempi polvi totaalisti torjui. Toinen asia on, että se johti joidenkin nuorten kohdalla käsitykseen, että vain Suomi oli syyllinen.

Johanna katuu lotta-aikaansa

Vielä 50-luvulla Johanna harmittelee, että ”hukkasin sota-aikana monet lukukaudet viestilottana istumiseen. Olihan se jännittävää, näki toisenlaisen Suomen kuin kotona osasi kuvitellakaan.” [- -]  Minä pieni hölmö uteliaisuuttani siellä silmät kiiluen katselin.”

Tämä tuntuu liioitellulta: koko sukupolven miehet ja monen naisetkin menettivät nuoruutensa sodassa, jotkut viisikin vuotta, Johanna vain vuoden. Ennen kaikkea Johanna itse hukkasi sodan jälkeen paljon enemmän aikaa muuttamalla opiskelualaa lääketietellisestä tiedekunnasta konservatorioon ja sieltä takaisin lääketieteelliseen tiedekuntaan. Lopulta Johannasta tulee soitonopettaja.

Rintala jatkaa edelleen vanhoillista naiskäsitystään, jonka mukaan naisen paikka on kotona tai korkeintaan opiskelemassa tai työssä mutta ei missään tapauksessa sodassa, jossa hänen ”puhtautensa” tahriintuu. Johannan tapauksessa mitään pahempaa ei edes tapahtunut kuin että hän on joutunut sivusta seuraamaan esikunnan rietastelua.

Kun Johanna paheksuu vanhempiaan, jotka olivat ”kumman piittaamattomia” kuopuksestaan, asia on sinänsä ainakin isä Lassin suhteen totta. Lukijaa alkaa kuitenkin jo huvittaa: nuorena syytetään vanhempia jos nämä eivät anna lupaa, vähän vanhempana siitä että antoivat.

Taistelu ulkopolitiikasta

Valehtelijan muistelmat kattaa yli kolmekymmentä vuosikymmentä YYA-aikaa aina 70-luvun loppupuolelle asti, ensin taistelun uuden, neuvostomyönteisen ulkopolitiikan puolesta ja sitten tuon politiikan lieveilmiöt, Kekkosen yksinvallan, itsesensuurin ja suomettumisen.

Suurlähettiläs Ossi Loimu kuvaa jälkikäteen ulkopolitiikan lähtökohtaa näin: ”Sukupolveni nuoruudessa Helsingissä vihattiin ja pelättiin Neuvostoliittoa. Inhottiin avoimesti venäläisiä kuten jeesus-kertomusten Jerusalemissa roomalaisia. Niin kutsutun sivistyneen mielipiteen ylenkatseesta saivat poikkeuksetta kaikki jotka pyrkivät rakentamaan yhteistyötä venäläisten kanssa olivatpa teollisuusmiehiä, poliitikkoja tai kulttuurin nimiä.”

Peni Harjulainen on 50-luvulla ei-sosialistisen poliitikon, entisen punamultahallituksen ministerin Kalle Raskaan opissa: ”Vaihtoehtoa ei ole. Voittajavaltiot edellyttää sitä. Itään me menetettiin koko Karjala ja Petsamo. Mutta länteen- (sic) ja se vaara on vielä edessä – me voimme menettää koko kansan, jos ei pidetä varaamme: jos ei saada yleistä mielipidettä tajuamaan että Suomen maantieteellistä asemaa ei voi mihinkään siirtää. Meidän on elettävä tässä. Sovussa venäläisten kanssa. Ja suomalaisina.”

Kalle on sikäli harvinainen, että hän ymmärtää vastustajiakin ja myöntää virheitä tehdyn: ”Neuvostoliitto ja kotikommunistit olivat tehneet kaikkensa jottei avoin luottamus pääsisi kasvamaan leimaamalla fasistiseksi ja liittoutuneille vihamieliseksi Suomen Aseveliliiton ja vaatimalla sen lakkauttamista välirauhan kyseiseen pykälään vedoten. Se karkotti monet rehelliset oikeiston miehet Paasikiven linjalta.”

Suomettuminen ja itsesensuuri

Käännekohta oli vuoden 1961 noottikriisi, joka ”auttoi meitä liikaakin”, kun Kekkosen vastaehdokas Honka luopui. ”Innostuimme olemaan kaikessa oikeassa. Näin me voitonhuumassamme itse panimme alkuun sen kehityksen josta meitä myöhemmin on moitittu: vapaaehtoisen mykkäkoulun, suomettumisen ja yhden miehen ulkopoliittisen erehtymättömyyden palvomisen.”

Vaikka Ossi ei ”hetkeäkään epäilisi toimia samoin kuin silloin”, hän myöntää, että ”väärin teimme kun voitonhuumassamme leimasimme vastustajamme – sosialidemokraatit ja isänmaallisen oikeiston – pelkästään taantumuksen ymmärtämättömiksi edustajiksi ja Ison Karhuun [Neuvostoliittoon] pelkästään ivallisesti suhtautuviksi.”

Paradoksaalinen seuraus siitä, että Paasikiven-Kekkosen linjasta on 70-luvulla tullut yleisesti hyväksyttyä ja YYA:sta puheissa välttämätön fraasi, on että vanhat Kekkosen avustajat joutuvat syrjään.

Enemmän Ossi kuitenkin suree sitä hintaa, mikä ulkopolitiikasta on jouduttu maksamaan: itsesensuuri on tehnyt julkisuudesta valheellisen. Romaanin nimi Valehtelijan muistelmat onkin ironinen: julkisuudessa ”Suomen edun” nimissä valehdellut Ossi kertoo nyt yksityisesti totuuden kulissien takaa.

”Jos sivistyneistö kokee olevansa mykkäkoulussa jossa sille on varattu nyökyttelijän paikka, jos nuoriso kokee oikeudentuntoaan loukatun kun sille ei sallitaan vain USA:n Vietnamin sodan arvostelu mutta ei Unkarin kapinan, ei Prahan elokuun tukahduttamisen aiheuttamaa nuoren intomielen välitöntä purkausta vaan päinvastoin jopa presidentin vakuuttavin kasvoin ilmoitetaan kuten tämän vuosikymmenen alussa hänen virallisen Moskovan vierailunsa jälkeen televisiossa: on pidettävä suu supussa, asiaton kritiikki vahingoittaa Suomen etuja, niin, jos ja jos -. Jos Suomen valtion etu tämmöisestä kärsii, olemme reaalipolitiikassamme menneet metsään. Teemme itsemme vätystelijöiksi heristelemällä nuorisolle kauppapolitiikan ja kansan turvallisuuden ja onnen nimissä. Hehän tulevaisuuden Suomen muodostavat emmekä me, käytössä ruostuneet, pian syrjään siirrettävät vältit.”

Suomettumisen paine tulee Ossin mielestä lähinnä ”ministeriöissä, puoluetoimistoissa ja eduskunnassa istuvien parlamentarismin, byrokraattien taholta, yksilöistä joille on taloudellisesti edullista tai poliittisesti (vallassa pysyäkseen) edullista suomettaa Suomea ja suomalaisia. Eikä siinä katsota puoluetta, ei ystävyyspolitiikkaa.” Mutta vaikka ”tyypillinen suomettaja on sosialidemokraattis-porvarillinen poliitikko tai keskitason liikemies” onkin ”opiskellut ulkoa obligatorisen ystävyysmessun”, se ei ole aitoa vaan vanhat asenteet elävät pinnan alla: ”julkisuuden selän takana, pikku tunneilla Hyvä Veli-piireissä viidennen pitkän viskin jälkeen hän ihailee vilpittömästi Hitlerin Saksan-Suomen aseveljeyttä ja ivailee ryssää”. 

Voisi jopa epäillä, että tämä kaksinaisuus johti siihen, ettei sotapolitiikkaa koskaan käyty Suomessa läpi toisin kuin Saksassa.

Uuspatriotismin kritiikki

Koska monet vanhat asenteet oli vain pakastettu, ne Neuvostoliiton kukistuttua nousivat pintaan uuspatriotismina.

Uuspatriotismin ensi aaltoa edustaa Ossi Loimun Sirkku-tyttären sulhanen Kari, jonka ”isoisä oli tunnettu natsisympatioistaan ja joutui sen takia eroamana sodan jälkeen virastaan”. Kari väittää, että ”meillä ei edes paljon parjatulla 30-luvulla ollut niin etuoikeutettua yläluokkaa kuin tämä nykyinen valtaa pitävä johon kuuluvat vuoden -18 punikkien pojat ja pojanpojat.”

Kari on vasta lääketieteen opiskelija, mutta varakkaan perheensä ansiosta hän ”ajelee satatuhatta maksavalla autolla, omistaa upean purjeveneen, oman pienen osakkeen kaupungissa, vaivaiset 140 neliötä”. Ossin mielestä ”Kari tarkoittaakin tasa-arvollaan jotakin kokonaan muuta kuin taloudellista demokratiaa. [- -] Omistukseen tukeutuva porvarillisuus tuntuu jälleen nousevan arvoonsa.”

Ossilla on taustansa ansiosta historiallinen perspektiivi epäoikeudenmukaisuuteen ja nöyristelyyn: ”Minun isäni oli kansaa. Ja hän joutui kyllä nöyristelemään. Muistan kuinka häntä lyötiin. Silloista työnantajaliiton perustamaa Vientirauhaa [lakonmurtajajärjestöä] johtivat nationalistiset gangsterit. Näiden komennossa eteläpohjalainen ylioppilas- ja talonpoikaiskaarti purkautui junasta Oulun asemalla, marssi Toppilan satamaan ja pieksi lautapulien takana satamatyöläiset. Kun me boorivedellä hoitelimme isän kasvoja, koin totisesti oikeudentuntoni loukatuksi. Isä vain lohdutti meitä, sellaisiin oli kuulemma totuttava, se kuului köyhän luontoisetuihin.”

Vaikka Kari puhuu Itä-Euroopan toisinajattelijoiden vainosta, hänen asenteensa ovat Ossin mielestä yhtä autoritaarisia kuin Neuvostoliitossa. Kari ihaileekin Neuvostoliiton isänmallisuutta: ”Jos meillä oltais järkeviä ja ajateltais lasten parasta, ne pantais seisomaan Hietamiemen sankariristille jatkuvaan vartioon”.

Ossi kauhistuu: ”Näin lähelle totalitärismin ihailua on siis tultu. Minun sukupolvelleni se oli Karin iässä vastenmielistä. Silloin olikin Eurooppa raunioina. Hän haluaa omasta Suomestaan puhtaan, ehdottoman, uusisänmaallisen.”  

Vallan hinta on alkoholismi ja yksinäisyys

Ossi maksaa vallasta kovan hinnan: hän laiminlyö vaimoaan Elleniä ja poikaansa Petteriä ja alkoholisoituu hitaasti ja salakavalasti.

”Vaimoni rakasti minua niin paljon, että pani alkoholin käyttönikin Paasikiven-Kekkosen linjalla kutsumustietoisesti työskentelevien poliittisten ystävieni syyksi. Samoin suvun naiset. He alkoivat inhota koko Suomen-Neuvostoliiton ystävyyttä, se näytti tekevän minusta juopon. (Ja kun Kaarinan Ilmari ryyppäsi, syy ei ollut tämän vaan sosialistisen kehityksen kun työläiset vaativat parempia palkkoja.)”

Lastensa tähden Ossi yrittää lopettaa juomisen ja ottaa jopa antabuskuurin. Seuraus on, ettei hän pysty lähenemään vaimoaan Elleniä, joka miettii turhaan syytä. Keski-ikään ehtinyt Ellen ei olisi edes mustasukkainen, jos Ossilla olisi toinen nainen, vaan ”pelkäsi että oli kadottanut inhimillisen läheisyytensä hänelle rakkaaseen, että oli jäämässä henkisesti heitteille.”

Liian myöhään Ossi huomaa, että ”Ellenhän minun läheiseni oli. [- -] Rakkauden vaarallisin illuusio on se että mies alkaa pitää lapsiaan läheisempänä kuin vaimoaan.”

Ossi pitää itseään vastuussa siitä, että Ellen löytää toisen miehen, jonka kanssa alkaa tissutella iltaisin.

Idealistinen Peni tukee pyyteettömästi Kekkosta

Peni Harjulainen jää ikuiseksi ylioppilaaksi, joka ansaitsee leipänsä Kekkosen ulkopolitiikkaa tukevilla kolumneilla. Vaimo Johanna yrittää turhaan patistaa miestään: ”eiköhän nuo sullekin alkais järjestää jotakin kuukausipalkkaista pikku tärkeilijän postia.”

Johannan mielestä kaikki muut, kannattivatpa tai vastustivatpa he Kekkosta tai Honka-liittoa, ”tekevät sitä siksi että ne syövät leipänsä vallan kädestä ja tarvitsevat sen siunausta. Sinä olet ainoa joka ei kostu mitään, oli sitten vallassa uusi tai vanha linja.”

Johanna on käytännössä perheen pääelättäjä. Tulot eivät tahdo riittää kuin juokseviin kuluihin, asuntolainan lyhennyksiin ja korkoihin pitää tavan takaa pyytää apua Hessulta. Penillä ei free lancerina ole kesälomia eikä hänelle jää eläketurvaa.

Peni ei ole vain idealistinen vaan myös antelias. Kun Suomessa vierailevat neuvostoliittolaiset antavat Penille ostoslistoja, tämä maksaa ostokset omasta pussistaan. Johanna kommentoi: ”Eikä se ikinä ole vastavierailulla. Hyysättävänä. Ei sinne kaikkein pienimpiä nappuloita pyydetä. Ei se sitä kaipaa, sille riittää että se ystävyys alkaa avartua. Ennen vanhaan sillä oli Jeesus. Aina pitää näköjään olla jokin mahdoton.”

Peni uskoo sinisilmäisesti, että ”Venäjälläkin alkaa avartumiskehitys. Suvaitsevaisuus voittaa sielläkin.” Sen sijaan Johanna tajuaa realistisesti: ”Suvaitsevaisuus yksipuoluejärjestelmässä, että voittaa, se on yhtä kaukana kuin Jeesuksen toinen tuleminen.”

Johannan ja Penin avioliitto on kuitenkin paremmassa tilassa kuin muulla nuorella polvella. Vaimot haluaisivat miestensä olevan toisenlaisia, ja miehillä menestyksen hinta on alkoholismi.

Sen sijaan Johanna hyväksyy loppujen lopuksi miehensä sellaisenaan ja tietää, mikä elämässä on tärkeintä: ”Oikeastaan meillä ei ole valittamista. On tilaa ja luontoa ympärillä. Ja terveet lapset.”

Ainoastaan Peni ”ukkoilua”, ryyppäämistä ”valtion edun” varjelemisen varjolla, Johanna ei hyväksy. Sen sijaan hän ymmärtää, että Ellenin aviomiehen Ilmarin ”pitää olla mukana. Sen on vastattava niin monien perheiden toimeentulosta. Teollisuusmiehenähän se siellä onkin. Eikä se innostu tärkeilemään. Ossinkin ymmärtää, se on sen työtä, kun tekisi sitä kuten työtä tehdään, intoilematta, ryypiskelemättä.”

Ulkopolitiikan suunta on vaihtunut, sisältö ei

Johanna muistelee, miten isä-Lassin ystävä Urho Kekkonen kirjoitti kesällä 1942 Suomen kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi, ”että sitä parempi Suomelle, ’mitä enempi saksalaiset tappavat ryssiä’, se oli hänen silloinen käsityksensä valtion hyveestä.” Toisin kuin Lassi, Kekkonen muutti suhtautumistaan Neuvostoliittoon, mikä särki ystävysten välit.

Johannan näkökulmasta vain ulkopolitiikan suunta on muuttunut, ei sen perusta. Johanna on ”pikku tytöstä pitäen saanut kuulla kuinka yksilön on nieltävä omat käsityksensä rauhasta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisyydestä jos ne eivät sovi yksiin sen ’kansallisen turvallisuuden politiikan’ kanssa Suomen pikku valtiona on harjoitettava.”

Petterin globaali idealismi

Ossin poika Petteri TKK:ssa 1968 ”tulee uskoon” eli vastustaa imperialismia,  vaatii globaalista oikeudenmukaisuutta ja kannattaa Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikkaa”. Peni kulkee Petterin kanssa ”rauhanliikkeen kokouksissa, osallistui marsseihin. Hessuilivat yhdessä.”

Kun Ossi kehottaa Peniä ohjaamaan Petteriä realismiin, Peni vastaa: ”Nuorella miehellä pitää olla kosketus haaveeseen. Ja jos se on aito, se ei voi olla yhtäpitävä ahtaan, kuristavan todellisuuden kanssa. Ilmaa siinä välissä, ihannointia ja romantisointia. Niin kuin mullakin nuorena. Sulla myös. Muistele miten me uskotiin että Neuvostoliitto avartuu. Minä uskon vieläkin.”

Kuten nimityksestä ”hessuttelu” käy ilmi, Peni on omaksunut Johannan Hessu-sedän idealismin. Penin isoisä Vihtori Niku oli punakaartilaisenakin realisti ja epäili liikaa innostusta ”tuohiperseiden uskona”.

Peni järkyttyy Viipurissa

Idealistinen Peni selviää vähemmillä vaurioilla kun reaalipolitiikan konkari Ossi, vaikka kokeekin suuren järkytyksen turistimatkalla synnyinkaupungissaan Viipurissa: ”Turistiryhmän opas oli kertonut että Viipuri oli aina ollut ’vanha venäläinen kaupunki’. Peni ei ollut uskonut korviaan. Opas oli näyttänyt mustaa valkoisella. Kaikissa matkaesitteissä luki niin. Se oli kirjoitettu suomeksi, venäjäksi ja englanniksi.”

”Jos se mitä minä näin ja kuulin, on totta, minua ei olekaan. Missä helvetissä minä olen syntynyt, kokenut lapsuuteeni. En niin missään. Ja miksei se olisi totta. Ei kai 250-miljoonainen kansa voi erehtyä, vai paljonko niitä on. Ainakin sen totuudella on suurempi todistusvoima kuin vajaan viisimiljoonaisen kansan totuudella.”

Mikä on kestävä elämän perusta?

Valehtelijan muistelmien puolivälissä kuolee Hessu, joka on pääosaltaan kannatellut trilogian uskonnollisia ja humaaneja arvoja.

Johanna sanoo Penille: ”Helsinki säästyi sodan aikaiselta miehitykseltä ja pahimmilta pommeilta sen jälkeisistä armeijoista. Minä tahdon ajatella että Hessun kaltaiset ihmiset –”

Se, mitä Johanna ei halua ääneen sanoa on, että Helsinki pelastui tuholta, koska siellä oli kymmenen hyvää ihmistä, toisin kuin Vanhan testamentin kertomuksessa Sodomasta ja Gomorrasta.

Toinen henkinen perintö on laulu, jonka venäläinen sotilas Boris opetti 1918 Ensio-enolle ja tämä taas ennen talvisodassa katoamistaan Penille, kuten Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin ensimmäisessä osassa kerrotaan.

Peni opettaa laulun Berliinin kriisin lauettua 1961 omille lapsilleen. Laulu on Sibeliuksen sävellys Paavo Cajanderin runoon Isänmaalle.  Säkeeseen ”Yks voima syömmehen kätketty” alkuperäinen vastaus on ”Ja isänmaa on sen nimi”. Ensio vaihtoi ”isänmaan” tilalle ”ihmisen jäljen”, Peni taas ”elämänuskon”.

Muutenkin Peni jatkaa lasten kanssa ”hessuttelua”. Ulkonaisesti se osoittautuu illuusioksi ainakin lyhyellä tähtäimellä: suurvallat aseistautuvat jälleen, ja Kekkosen voitettua liian totaalisti suomettuminen alkaa näyttää negatiiviset puolensa.

Nykylukija tietää, että ydinsodan uhasta selvittiin ja Neuvostoliitto kukistui, mutta tämä lohdutus ei päde romaanin yksityiseen puoleen.

Kevyemmän elämänohjeen antaa ennen kuolemaansa Eetu Kumelius: ”Ma-amailma muuttuu. Vä-välillä edistyy, vä-välillä taantuu. Vaan sa-samppanja, na-naiskauneus ja valta, ne säilyttääpi arvonsa.”

Vastakohdan tarjoaa hyllytetty suurlähettiläs Ossi Loimu, joka lainaa Vietnamin hallitsevan ruhtinaan sotapäällikön ja hovimiehen Nguyen Train runoa: ”Uskollinen kuninkaalle, lähimmäiselleni hellä, / sydämeni ei vaihtelua kaipaa. / Työtä ollut koko elämä, työtä. / Ja nyt hymähdän. / Ainut mitä olen saanut -”

Tässä kohtaa Ossi katkaisee runon, kertoo lopun omin sanoin ja myös tulkitsee sen: ”Hän katselee ankkuroitua vettä kuun valossa ja kokee sen kelluvan poissa itsestään, maailman sydämellä.”

Miksi nuori, jolla on kaikki, ei jaksa elää?

Ossi Loimu kohtaa ”Hamlettini haamun” etsiessään syytä poikansa Petterin itsemurhaan.

Jos Ossi-nimen merkitys hirvi ja siten viittaus hiiden hirven hiihdäntään jäisi lukijalta tajuamatta, Ossia nimitetään Lemminkäiseksi. Isä ei pysty kokoamaan ja herättämään poikaansa eloon, koska hän itse on ampunut pyhän joutsenen Tuonelan joella.

Ossin mielestä Petterillä oli paljon paremmat fyysiset ja psyykkiset edellytykset kuin hänen sukupolvellaan. Mutta ehkä Akilleuksen kantapää ollut päinvastoin juuri se, ettei Petteri ollut aiemmin kohdannut tappioita ja pettymyksiä eikä siten oppinut selviytyminen niistä. Siksi hän ei kestänyt havaitessaan, ettei maailma ollutkaan hänen ihanteensa kaltainen.

Petteriä ei ollut myöskään enää tyydyttänyt Ossin sukupolven ihanne, Hemingwayn lause ”ihminen voidaan tuhota mutta ei lannistaa.”

Sean O’Faolain toteaa teoksessaan The vanishing hero, että Hemingway sivuuttaa arvot ja esittää rohkeuden sinänsä ihailtavana, mutta vaikka myös gangsteri tai fasisti voi toimia rohkeasti, hän ei silti ole sankari.

Ossi sanoo että hänen sukupolvella on vielä ollut ”kosketus suureen haaveeseen”. Mikä tuo haave on? Kansallisvaltio? Tasa-arvo? Rauha? Ja mikä tuon haaveen on tuhonnut? Se että Suomi näytti jo tulleen valmiiksi? Että supervaltojen rauhanpuheiden takana on kilpavarustelu?

Vai tarkoittaako Rintala perustavia arvojaan, joita Pekka Tarkka on luodannut teoksessaan Paavo Rintalan saarna ja seurakunta? Ainakin kyyninen Ossi päätyy siihen, että kaikessa köyhyydessään hänen lapsuutensa oli ollut ”jotenkin pyhempää”, siihen oli liittynyt ”jotakin kosmista, semmoista jota on enää mahdoton saavuttaa.” Ossin vauraudessa ja osin ulkomailla kasvaneet lapset ovat jääneet vaille ”eheyttä”.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös Paavo Rintalan seuraavista romaaneista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, Pojat,  Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1 ja Nahkapeitturien linjalla 2. Ensimmäisen lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kyrki Valehtelijan muistelmista Ouki-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle (Yks voima sydämehen kätketty on) sanat

Paavo Rintalan äiti odotti elämänsä loppuun asti miestään sotavankeudesta kotiin aivan kuten Aino Harjulainen. Rintala kirjoitti Ainon kohtalosta kuunnelman Kenties kaipuutakin tarvitaan (1979).

Viipurissa käynti oli Paavo Rintalalle niin traumaattinen, että tämä kirjoitti siitä ensin kuunnelma Syntyisin ei-mistään (1980) ja sitten romaanin Velkani Karjalalle (1982).

Wikipedian tietoja Lakonmurtajajärjestö Vientirauhasta ja sen johtajasta Martti Pihkalasta sekä Pihkalaa käsittelevä Suomen kuvalehden artikkeli. Vaikka Kumelan suvun esikuvina on Rintalan vaimon suku Gummerukset ja Pihkalat, lakonmurtajajärjestön johtajana ei muuten äärioikeistolainen Ake Kumelan kerrota toimineen romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Kirjallisuutta

Jussila, Osmo: Venäläinen Suomi. WSOY 1983.  (S. 11-13, 24-40: Miten Viipurista tuli ”vanha venäläinen kaupunki”.)

O’Faolain, Sean: The vanishing hero. Studies of the hero in the modern novel. Grosset & Dunlap 1957.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Otava 2012. (S. 289-291: Paavo Rintalan kaksinaisesta suhteesta Rauhanpuolustajiin, jonka puheenjohtaja hän oli.)

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.