Skotlannin vapaussota ja kuningas Robert Bruce

Skotlannilla on monta sankaria, mutta kaksi on ylitse muiden: 1200-1300-luvun vaihteessa käydyn vapaussodan sankarit, sissijohtaja William Wallace ja kuningas Robert Bruce. Skotlannin Porilaisten marssi alkaa: ”Skotit jotka ovat Wallacen kanssa verta vuotaneet, skotit joita Bruce on usein johtanut…”

Elokuvassa Braveheart – taipumaton Wallace esitetään epäitsekkään vapaudenhalun ruumiillistuma. Sen sijaan Brucesta annetaan varsin epäedullinen kuva Wallacen vastakohtana oman edun tavoittelijana ja jopa Wallacen pettäjänä.

Totta onkin, ettei Bruce ollut epäitsekäs kuten Wallace ja että hänen uransa sisälsi poliittisia täyskäännöksiä. Hän edustaa toisenlaista sankaruutta: ihmistä, joka tekee virheitä ja jopa suuria syntejä, mutta joka kykenee nousemaan, oppimaan erehdyksistään ja kasvamaan tehtävänsä mittaiseksi.

Skotlannin vapaussodan tapahtumat kuusisataa vuottaa sitten selittävät sen, mikä turistille Skotlannissa melkein heti kerrotaan: ”vanha vihollinen” (”the auld enemy”) tarkoittaa Englantia, ”vanha liitto” (”the auld alliance”) taas liittoa Ranskan kanssa.

Normannilais-kelttiläinen perhe

Robert Brucen esi-isä kuului yhteen niistä normannisuvuista, jotka seurasivat David I:tä Skotlantiin. Näille luottomiehilleen kuningas läänitti strategisesti tärkeitä alueita: Robert Brus sai noin vuonna 1124 Annandalen, joka on lännessä portti Skotlantiin.

Suku lisäsi omaisuuttaan ja vaikutusvaltaansa avioliittojen avulla. Robert Brucen samanniminen isä nai vanhaan kelttiläiseen sukuun kuuluvan perijättären. Avioliitto tuotti monta lasta, joista vanhin poika Robert syntyi vuonna 1274. Hän oli vain kahdeksantoistavuotias 1292, kun isä siirsi hänelle vaimoltaan saamansa Carrickin jaarlin arvonimen ja maat.

Tuon ajan oloissa veljet olivat hyödyllisiä alipäällikköinä ja muissa luottotehtävissä ja sisarten avioliittojen kautta luotiin siteitä valtakunnan muihin mahtimiehiin. Robertin ensimmäinen avioliitto Marin jaarlin tyttären kanssa päättyi vaimon varhaiseen kuolemaan, ja ainoa perillinen oli pitkään tytär Marjorie.

Kiista kruununperimyksestä johtaa Englannin miehitykseen

Nuori Robert oli todistamassa, miten hänen samanniminen isoisänsä vaati itselleen Skotlannin kruunua sen jälkeen, kun Canmoren hallitsijasuku oli vuonna 1290 sammunut. Kruununperimystä sovittelemaan kutsuttu Englannin kuningas Edvard I valitsi kuitenkin kuninkaaksi John Balliolin. Molemmat polveutuivat David I:n pojanpojan tyttäristä.

Balliol tunnusti Edvardin Skotlannin yliherraksi. Skotlantilaisilla oli asian merkityksestä eri käsitys kuin Edvardilla, joka oli hiljattain alistanut valtaansa Walesin ja Irlannin. Kun Edvard vaati Skotlannilta joukkoja sotaan omaa feodaaliherraansa Ranskan kuningasta vastaan, Skotlannin johtomiehet eivät tähän suostuneet.

Brucen isä, joka ei ollut koskaan tunnustanut Balliolia hallitsijaksi, kieltäytyi tuomasta miehiään kansalliseen armeijaan. Tämän takia suku karkotettiin Skotlannista ja siltä riistettiin sen maat, mutta se sai niistä korvausta Edvardilta.

Jo vanhastaan Brucen suvulla oli tiluksia myös Englannissa, ja avioliittojen kautta sillä oli sukulaissuhteet myös Englannin ylhäisimpiin sukuihin.

Historiaan ei tule heijastaa myöhempää kansallisuusaatetta. Tuon ajan ylimystö oli kansainvälistä: sillä oli omaisuutta useammassa maassa, joten se ei tuntenut lojaalisuutta yhtä maata kohtaan, vaan tärkeintä oli oman suvun etu.

Balliol haki tukea Englannin vihollisesta Ranskasta, jonka kanssa solmittiin liitto 1295. Englannin armeija kukisti kuitenkin helposti skotlantilaisten vastarinnan, ja Edvard pani Balliolin 1296 viralta. Skotlannin alistamisen merkiksi hän vei mukanaan Sconen pyhän kruunauskiven, joka vuosisatoja oli voitonmerkkinä nähtävänä Westminister Abbeyssä Edvard Tunnustajan puisen valtaistuimen alla, kunnes se viimein palautettiin Skotlantiin.

Wallacen kapina

Skotlannin mahtavimmat maalliset ja kirkolliset ylimykset olivat vannoneet uskollisuutta Edvardille. Pienen maanomistajan nuorempi poika William Wallace nousi kuitenkin kapinaan englantilaisia vastaan. Kerrotaan, että Wallace oli vannonut kostoa heille, koska hänen vaimonsa oli kuollut englantilaisten käsissä.

Wallace voitti englantilaiset 1297 Stirlingin sillalla, missä näiden ratsumiehet eivät voineet edetä kuin kolme rinnan. Sen jälkeen Wallace valittiin valtakunnan suojelijaksi.

Wallacesta ei henkilönä tiedetä paljoakaan. Hän on jäänyt historiaan sankarina, joka on jättiläiskokoinen, voimakas ja urhea. Hän ei ollut sosiaalinen kapinallinen, jollaisena hänet on usein esitetty, vaan hän halusi takaisin vanhan järjestyksen ja esiintyi koko ajan Ranskassa oleskelevan viralta pannun kuninkaan John Balliolin nimissä.

Patriotismi ja oman suvun etu

Vastarintaan liittyi myös joukko ylimyksiä. Se, että näiden joukossa oli myös nuori Robert Bruce, oli suvun menneisyyttä ajatellen yllätys. Hylkäämällä Edvardin suosion hän otti riskin, joka todistaa hänen olleen isänmaallisempi tai kunnianhimoisempi – tai molempia – kuin isänsä, joka vietti elämänsä loppuajan englantilaisilla maatiloillaan. Kelttiläisen äitinsä kautta Robert oli luultavasti isäänsä vahvemmin kiintynyt Skotlantiin.

Englannin armeija oli tähän aikaan Euroopan paras. Wallace teki kohtalokkaan virheen ryhtymällä taisteluun sitä vastaan ilman maaston suomaa etua Falkirkissä 1298. Sanat ”Olen tuonut teidät areenalle, tanssikaa niin hyvin kuin osaatte” eivät auttaneet, vaan englantilaisten kuulut jousimiehet tuottivat skotlantilaisille murskaavan tappion.

Tämän jälkeen Wallace syrjäytettiin valtakunnan johdosta, mutta hän johti yhä sissisotaa englantilaisia vastaan.

Valtakunnan suojelijoiksi tulivat kilpailevat ylimykset Robert Bruce ja Balliolin lanko John Comyn sekä arkkipiispa William Lamberton, jonka ei onnistunut kauan sovitella edellisten kiistoja. Mahdoton triumviraatti kesti vain pari vuotta.

Edvard osasi taitavasti pelata kruunusta kilpailevia Brucea ja Comynia toisiaan vastaan suosimalla milloin toista, milloin toista. Bruce teki vuonna 1302 ensimmäisenä ja merkittävimpänä kapinallisena ylimyksenä sovinnon Edvardin kanssa.

Bruce oli aluksi Edvardin suosiossa, ja sitoakseen hänet tiiviimmin itseensä kuningas antoi hänelle vaimoksi irlantilaisen Ulsterin jaarlin tyttären Elizabeth de Burghin. Tämän kautta Bruce sai sukulaisuussuhteen myös Stewart-sukuun.

Muut patrioottiset ylimykset jatkoivat taistelua vielä pari vuotta, kunnes heistäkin useimmat – joukossa Comyn – taipuivat 1304 Edvardin alamaisiksi.

Vain Wallacelle Edvard ei armahdusta suonut, eikä tämä sitä anonut. Kun Wallace oli viimein saatu kiinni, hänet tuomittiin kapinallisena kuolemaan, vaikka juuri hän ei ollut koskaan edes vannonut uskollisuutta Edvardille. Tuomio pantiin täytäntöön erityisen hitaalla ja julmalla tavalla. Näytti siltä, että Skotlannin vastarinta oli viimeinkin murskattu.

Wallacesta oli kuitenkin tullut marttyyri: vaikka hän olikin hävinnyt, hän oli ikään kuin kärsinyt koko kansan vapauden puolesta ja esimerkillään hän innosti maanmiehiään epätasaisessa ja epätoivoisessa taisteluissa.

Tämä ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista ilman niitä toisenlaisia ominaisuuksia, poliittista taitoa ja kärsivällisyyttä, joita Brucella oli. Juuri siksi, että Bruce oli pystynyt säilyttämään henkensä, hän saattoi toteuttaa Wallacen unelman.

Toisin kuin suoraviivaisen ja ihanteellisen Wallacen, Robert Brucen tähänastinen ura oli ollut ristiriitainen ja opportunistinen: hän oli ollut välillä kapinallinen, välillä Edvardin suosikki. Jos Brucen ratkaisujen motiivina pidetään edellisessä tapauksessa patriotismia, jälkimmäisessä suvun etujen turvaamista, kysymys asetetaan väärin: luultavasti Bruce samasti nämä kaksi asiaa ja yritti pyrkiä päämääräänsä keinoja vaihdellen.

Isänsä kuoltua 1304 Bruce oli suvun päämies, joka peri paitsi Annandalen myös laajoja maatiloja Englannissa. Hän olisi voinut valita mukavan elämän Englannissa hovissa.

Bruce hautoi kuitenkin pitkällä tähtäimellä kunnianhimoisia suunnitelmia, kuten käy ilmi siitä, että hän solmi salaisen ystävyys- ja yhteistyöliiton piispa Lambertonin kanssa. Bruce ilmeisesti laskelmoi, että hänen oli paras odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä kuningas Edvard oli jo vanha ja kuolisi pian eikä tämän samanniminen poika ollut missään suhteessa isänsä veroinen.

Murhaajasta kuninkaaksi

Ratkaisu tuli kuitenkin jo aiemmin ja yllättävällä tavalla. Kun Robert Bruce ja John Comyn 1306 tapasivat, heidän välilleen syntyi riita, joka johti siihen, että Bruce tappoi Comynin.

Rikos oli tuskin suunniteltu, sillä se tapahtui kirkossa, joten Brucella oli odotettavissa paavin kirkonkirous. Lisäksi murha oli tehnyt vastakohtaisuuden mahtavan Comynin suvun kanssa sovittamattomaksi, mikä merkitsi sisällissotaa. Toisaalta Bruce oli raivannut kilpailijansa tieltään.

Bruce päätti käyttää yllätystä hyväkseen: hän julistautui kuninkaaksi, ja hänen kannattajansa saivat linnoja haltuunsa. Skotlannin kirkko, joka kävi omaan riippumattomuustaisteluaan Englannin kirkkoa vastaan, antoi Brucelle synninpäästön ja asettui arkipiispa Lambertonin johdolla tukemaan Brucea.

Palmusunnuntaina 1306 Bruce kruunattiin kuninkaaksi perinteisessä Sconessa. Kruunauskivi oli tosin englantilaisten hallussa, ja Fifen jaarli, jolla McDuffin perheen päänä oli etuoikeutena kruunata kuningas, oli englantilaisten vankina, mutta hänen sisarensa Isabel varasti miehensä hevoset ja ratsasti Englannin halki Skotlantiin hoitamaan sukunsa kunniatehtävän. Patriotismi ja oman perheen kunnia merkitsi hänelle enemmän kuin lojaalisuus aviomiestä, Buchanin jaarlia kohtaan, joka oli Comynin sukulainen.

Kuninkaasta pakolaiseksi

Bruce oli nyt tilanteessa, jossa hänen entiset selviytymiskeinonsa eivät enää auttaneet: hänen oli pakko onnistua, paluutietä ei ollut. Englannin kuningas ei antaisi hänelle armoa – sen tuli hänen perheensä kohtalo pian osoittamaan.

Edvard lähetti Skotlantiin armeijan, joka yllätti petoksella Brucen ja löi tämän joukot Methvenin taistelussa. Brucen onnistui vaivoin paeta, mutta uusi tappio seurasi.

Bruce oli jättänyt perheensä naiset yhden veljensä huostaan ja uskonut heidän olevan turvallisessa paikassa, mutta nämä joutuivat Rossin jaarlin petoksen uhreina englantilaisten käsiin ja veli hirtettiin.

Brucella oli jäljellä enää kourallinen miehiä. Realistisesti ajatellen hänen tilanteensa oli epätoivoinen: häntä odotti lainsuojattoman pakolaisen elämä. Viisainta tuntui olevan etsiä turvapaikka Norjasta, jossa yksi hänen sisaristaan oli kuningattarena.

Tässä ratkaisevassa vaiheessa Bruce kävi Skotlannin lähes itsenäisillä saarilla. Siellä hän sai tukijoikseen Angus Ogin, joka toivoi saavansa kuninkaalta apua omia vihollisiaan vastaan, ja Christina Macruarien, jolla leskenä oli itsenäinen ja vaikutusvaltainen asema.

Hämähäkin opetus

Kesällä 1307 Bruce lähetti kahden veljistään johtamaan maihinnousua Gallowayhin, mutta taas kaikki epäonnistui. Veljet joutuivat englantilaisten vangeiksi ja kärsivät häpeällisen kuoleman pettureina.

Bruce itse oli päättänyt palata omille mailleen Carrickiin. Maihinnousua varten oli tarkoitus sytyttää merkkituli, mutta siksi luultiin väärää nuotiota. Kaikki retken osallistujat olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, etteivät he halunneet palata, ja he onnistuivat yllättämään englantilaisten paikallisen sotilasosaston.

Vähän myöhemmin Bruce sai kuulla veljiensä kuolemasta. Myös perheen aiemmin vangeiksi joutuneita naisia oli kohdannut Edvardin armoton kosto. Brucen vaimo Elizabeth de Burgh, joka oli Edvardin suosikin tytär, oli tosin tuomittu vain eristykseen ja yksi sisarista suljettu luostariin. Sen sijaan toinen sisar ja kuninkaan kruunannut Buchanin kreivitär Isabel oli pantu linnojen edustalla riippuviin häkkeihin, jossa he olivat päivät ja yöt, kesät talvet kenen tahansa töllisteltävinä ja pilkattavina. Sama kohtalo oli vähän aikaa jopa Brucen pienellä tyttärellä Marjoriella.

Ei ihme, että Bruce tässä vaiheessa ajatteli jo luovuttaa ja kenties epäili, että hänen läheisiinsä kohdistui Jumalan rangaistus hänen murhatekonsa takia. Hän aikoi etsiä sovitusta lähtemällä ristiretkelle. Tarina kertoo, että tällöin hän näki luolassa hämähäkin, joka epäonnistui kuusi kertaa verkon kutomisessa – mutta onnistui seitsemännellä kerralla! Bruce päätti, ettei hänkään voisi luovuttaa vähemmällä.

Sissisota ainoa keino

Bruce oli viimein hyväksynyt tosiasiat: hän alkoi käydä englantilaisia Wallacen tapaan sissisotaa, jossa iskettiin yllättäen eikä vankeja otettu ja häivyttiin sitten nopeasti paikalta. Seuraus tosin oli, että miehittäjän kosto kohdistui siviiliväestöön, jolle sissisota on aina raskasta.

Skotlannin kirkon merkitys oli suuri: sen verkoston kautta sissit saivat tietoja englantilaisten sotilasosastojen liikkeistä, ja papit nostattivat kansan mielialaa miehittäjää vastaan ja saivat näin yhä useamman miehen liittymään sisseihin.

Näinä vuosina Bruce oppi perusteellisesti tuntemaan kansansa ja sai jopa villit ylämaalaiset alistumaan tarpeellisen sotilaskuriin. Vuosikaudet hän koki vaivoja, vastuksia ja vaaroja, nälkää ja kylmää, mutta kesti ne iloisella mielellä, kuten myöhemmässä kronikassa kerrottiin.

Vaikka Bruce pyrki murtumattomalla tahdolla päämääräänsä, hän ei ollut fanaatikko vaan säilytti humaanisuutensa. Näitä piirteitä ei valitettavasti näy hänestä myöhemmin tehdyistä mahtavissa patsaissa.

Englantilaiset lähettivät suuremman armeijan Skotlantiin, mutta Bruce hävitti maan sen edestä eikä suostunut kohtamaan sitä taistelussa. Saatuaan englantilaisten miehittämät linnat haltuunsa Bruce revitytti ne maan tasalle, jotta niitä ei enää voitaisi käyttää skotlantilaisia vastaan.

Mitä enemmän Bruce saavutti sotilaallista menestystä, sitä useammat skotlantilaiset liittyivät häneen. Ajatus itsenäisestä valtakunnasta eli edelleen laajoissa piireissä, eikä muita vaihtoehtoja vastarintaliikkeen johtajaksi enää ollut kuin Bruce. Balliol oli epäonnistunut ja vankina Ranskassa, ja Wallacen kohtalo ja väliaikainen suojelijajärjestelmä olivat osoittaneet, että kansakunnan johtaja tarvitsi tehtävässä onnistuakseen kuninkaan aseman. Brucen ja Skotlannin eduista oli tullut yhtä.

Diplomatiaa kotimaassa ja ulkomailla

Brucen sisarenpoika Thomas Randolph oli englantilaisten vangiksi jouduttuaan suostunut taistelemaan näiden puolella. Kun hän jälleen joutui Brucen vangiksi, hän syytti enoaan epäritarillisista taistelumenetelmistä. Muistutettuaan englantilaisten julmuudesta ja petoksista Bruce vakuutti Randolphin siitä, ettei muuta tietä voittoon ollut, ja sai tämän siirtymään puolelleen.

Yleensä Bruce antoi anteeksi jopa vihamiehilleen, mikäli nämä suostuivat sovintoon. Poikkeusta hän ei tehnyt edes Rossin jaarlin kohdalla, vaikka tämä oli luovuttanut hänen perheensä naiset englantilaisille. Henkilökohtaisten tunteiden voittaminen osoitti Brucen kaukokatseisesta viisaudesta: kuningas oli sekä maan hallitsemisessa että sotilaiden rekrytoinnissa riippuvainen ylimysten uskollisuudesta ja yhteistyöstä.

Mutta ehkä Bruce kohteli vastustajiaan toisin kuin Edvard myös siksi, että hän murhan tehneenä tunsi itsekin tarvitsevansa anteeksiantoa. Tarve hyvittää lankeaminen sai niin Brucen kuin Randolphin yrittämään kaikkensa ja ylittämään itsensä.

Comynin suku ei tietysti luopunut vihamielisyydestä, joten vapaussota oli myös sisällissota. Muutenkaan kuningas ei toki voinut olla loputtoman pitkämielinen: jos joku rikkoi vannomansa uskollisuudenvalan toisen kerran, Bruce ei enää säästänyt edes sukulaisensa henkeä.

Randolphin armahtamista Brucen ei tarvinnut katua. Tämä oli sekä etevä sotilasjohtaja että taitava diplomaatti, jonka kuningas lähetti Ranskan kuninkaan ja paavin luo. Paavin auktoriteettiin vedottiin siinä, olivatko skotlantilaiset vapaustaistelijoita vai kapinallisia ja oliko Bruce laillinen kuningas.

Brucen aseman vahvistumista kotimassa osoittaa se, että tämä kutsui ensimmäisen parlamenttinsa kokoon vuonna 1309. Koska sota tuohon aikaan tarkoitti lyhyitä kampanjoita, Bruce ehti hallitusaikanaan uudistaa monin tavoin maan oloja.

Hävitysretkiä Englantiin

Edvard I:n kuolema 1307 oli ollut ratkaiseva helpotus, sillä Edvard II oli heikko hallitsija. Hänellä oli vaikeuksia saada vasallinsa maksamaan veroja ja antamaan sotilaita, joita tarvittiin samaan aikaan Ranskassa, Walesissa ja Irlannissa.

Edvard II kuitenkaan ei suostunut rauhaan. Sen takia Bruce järjesti hävitysretkiä Pohjois-Englantiin: tehtiin yllätyshyökkäys, poltettiin taloja ja koottiin ryöstösaalista – tai luovuttiin tästä sillä ehdolla että saatiin ”suojelurahoja”. Sitten vetäydyttiin nopeasti takaisin, ennen kuin englantilaiset ehtivät koota joukkojaan.

Skotlanti oli kuitenkin Englantia epäedullisemmassa asemassa siinä, että kun Englannin hyökkäys kohdistui Skotlannin vauraaseen ja keskeiseen eteläosaan, Skotlanti saattoi hävittää vain Englannin köyhempää ja syrjäisempää pohjoisosaa.

Näitä hyökkäyksiä johtivat Brucen kuuluisat alipäälliköt: veljistä ainoa eloonjäänyt Edward Bruce, sisarenpoika Thomas Randolph ja Sir James Douglas. Sodankäyntitapa oli raskas väestölle kummallakin puolen rajaa. ”Hyvä sir James” oli englantilaisille ”musta Douglas”, jolla äidit pelottelivat tottelemattomia lapsiaan tyyliin: ”Jos et nyt ole kiltisti, niin musta Douglas tulee ja vie sinut.”

Kolmen veljensä kuoltua kuningas tarvitsi uusia luottomiehiä, ja tällöin sellainen alemman aatelin edustaja kuin Sir James Douglas sai mahdollisuuden kunnostautua. Sisarenpoikana Randolph sai kuitenkin aivan toisenlaisen aseman: hänet korotettiin Morayn jaarliksi ja hän sai tuon strategisesti tärkeän pohjoisen alueen Morayn lisäksi yhtä tärkeän Manin saaren.

Vuonna 1314 Randolph valloitti oveluudella ja muutamalla kymmenellä miehellä Edinburghin linnan. Vähän aiemmin Douglas oli saanut saanut samalla tavoin Roxburghin linnan haltuunsa.

Ratkaisutaisteluun jouduttiin erehdyksestä

Edward Bruce oli loistava ratsuväen komentaja, mutta hänellä ei ollut Randolphin ja Douglasin oveluutta eikä veljensä politiikan tajua. Kyllästyttyään piirittämään strategisesti tärkeää Stirlingin linnaa hän sopi omin päin englantilaisten kanssa, että jolleivät nämä seuraavan vuoden 1314 juhannukseen mennessä lähettäisi apuvoimia, linna antautuisi skotlantilaisille.

Tässä Edward Bruce teki ratkaisevan arviointivirheen: kansallinen ylpeys vaati englantilaisia voittamaan keskinäiset kiistansa ja lähettämään Stirlingin avuksi sotajoukon, jonka kokoamiseen heillä oli kosolti aikaa. Näin Robert Bruce joutui juuri siihen tilanteeseen, jota hän oli vuosikaudet yrittänyt välttää: kohtamaan englantilaiset perinteisessä taistelussa, jossa hän saattoi kerralla menettää kaiken niin kuin Wallacen oli käynyt Falkirkissä.

Päällisin puolin Brucen tilanne näytti huonolta: hänen joukkonsa oli vain kolmannes ja neljännes englantilaisten armeijasta, ja ennen kaikkea hänellä oli vain vähän ratsuväkeä. Ratsuväen yli tuhat vuotta kestänyt valtakausi sotataidossa oli tosin päättymässä, mutta englantilaiset olivat tuomassa tilalle ratkaisevaa uudistusta: pitkäjousimiehiä.

Toisaalta Bruce oli kokeillut pienemmässä mittakaavassa uudenlaista taktiikkaa. Hänellä oli myös aikaa valita itselleen sopiva taistelupaikka läheisestä Bannockburnista, missä rämeinen maasto suojasi hänen joukkojaan. Näiden puolustusasemat hän turvasi katkotuttamalla tielle puita ja rakennuttamalla tielle ansoja, joihin vihollisen ratsumiehet putoaisivat.

Bannockburnin maisemaa kesäkuussa 1991

Kaksintaistelu epäritarilliseen tapaan

Juhannusaattona 1314 Bruce oli ponin selässä seuraamassa englantilaisten etujoukkojen lähestymistä, kun Henry de Bohun tunnisti yksinäisen ratsastajan kuninkaaksi ja tajusi, että hänellä oli tilaisuus saada kunnia Skotlannin kuninkaan lyömisestä. Niinpä nuori ritari ojensi peitsensä tanaan ja kannusti ison sotaratsunsa yksin Brucea kohti.

Haarniskoinut de Bohun näytti olevan ylivoimainen verrattuna kevyeen ratsastusasuun pukeutuneeseen vastustajaansa, jolla oli aseenaan vain sotakirves. Antautumalla kaksintaisteluun Bruce vaarantaisi koko armeijansa ja maansa, mutta pakoonkaan hän ei voinut lähteä, koska se olisi antanut huonon esimerkin armeijalle.

Brucen ratkaisu oli hänelle luonteenomainen: hän ei noudattanut ritaritapoja vaan toimi kylmäverisen järkevästi ja luovasti. Hän odotti vastustajan lähestymistä paikallaan ja harhautti tämän siirtämällä tapparan vasempaan käteensä. Viime hetkellä hän siirsi helposti ohjattavan poninsa sivuttain, pois vastustajan peitsen ulottuvilta. De Bohun ei enää pystynyt muuttamaan raskaan ratsunsa suuntaa ja oli jo sujahtamassa Brucen ohi, kun tämä silmänräpäyksessä kohottautui jalustimille, siirsi tapparan takaisin oikeaan käteensä – ja iski sen takaapäin vastustajansa päähän.

Kaksintaistelun voitto paransi skotlantilaisten moraalia antamalla esimerkin siitä, että ylivoimaisen vihollisen voi taidolla ja rohkeudella voittaa.

Samana päivänä sattui myös toinen, sotilaallisesti tärkeämpi yhteenotto. Englantilaiset ratsumiehet olivat toista tietä matkalla kohti Stirlingin linnaa, mutta joutuivat perääntymään kohdatessaan Randolphin peitsimiehet, jotka pysyttäytyivät tiiviisti yhdessä.

Myös tässä nähtiin enne seuraavan päivän taistelusta: skotlantilaisten jalkaväki oli osoittanut pystyvänsä pitämään puolensa ratsuväkeä vastaan. Tärkeää oli myös, että Bruce oli saanut pitää valitsemansa taistelukentän.

Bannockburnin taistelu juhannuspäivänä 1314

Skotlantilaisilla oli puolellaan moraalinen etu, sillä he puolustivat omaa maataan. Bruce oli kokenut ja taitava komentaja, samoin hänen alipäällikkönsä, veljensä Edward ja sisarenpoikansa Thomas Randolph. Arvonsa takia aseman alipäällikkönä saanut Walter Stewart oli nuori ja kokematon, mutta hänen rinnallaan oli todellisena päällikkönä Sir James Douglas. Pientä ratsuväkeä johti Sir Robert Keith.

Vastapuolen moraali sen sijaan horjui: ylimykset eivät kunnioittaneet heikkoa kuningasta vaan riitelivät keskenään. Englantilaiset suhtautuivat kuitenkin määrällisen ylivoimansa takia tulevaan yhteenottoon ylimielisesti, vaikka Randolph oli tuottanut heille odottamattoman tappion.

Toisin kuin Braveheart-elokuvassa esitetään, rohkeus ei yksin riitä taistelun voittamiseen. Ratkaisevaa on saattaa ylivoimainen vastustaja tilanteeseen, jossa se ei voi käyttää etujaan hyväkseen. Kun sattuma antoi Brucelle tähän mahdollisuuden, hän osasi käyttää sitä hyväkseen yhtä luovasti kuin edellisen päivän kaksintaistelussa.

Englantilaiset olivat tehneet kohtalokkaan virheen leiriytymällä Bannockburn- ja Pelstream-jokien jousenmuotoiseen mutkaan. He tosin suunnittelivat sitä vain yöpymispaikaksi, jossa he voisivat juottaa ja ruokkia hevosiaan, sillä he eivät osanneet odottaa, että skotlantilaiset luopuisivat lujista puolustusasemistaan.

Kun Bruce varhain Johannes Kastajan päivän aamuna määräsi joukkonsa hyökkäämään, englantilaisten asemasta muodostui vuoroveden aikaan loukku, jossa näille ei jäänyt tilaa käyttää ratkaisevaa asettaan ratsuväkeä.

Lisäksi kuulut englantilaiset jousimiehet oli virheellisesti sijoitettu ratsuväen taakse. Kun he alkoivat siirtyä eteenpäin, Bruce lähetti pienen ratsuväkensä heidän kimppuunsa. Nähdessään englantilaisten jousimiesten tuhon Bruce tajusi, että taistelun ratkaiseva vaihe oli tullut ja heitti pienen reservinsä tuleen.

Kuningas Edvard II pakeni paikalta, ja englantilaisten rivit alkoivat horjua. Skotlannin armeijan leiriseuralaiset ja palvelijat, jotka olivat seuranneet taistelua kukkulalta, alkoivat juuri tällä hetkellä laskeutua alaspäin Englantilaisista näytti siltä, että uusi skotlantilainen armeija lähestyi, ja ratsuväki kääntyi pakoon.

Englantilaisten jalkaväki ei ollut edes ehtinyt osallistua taisteluun. Ilman johtajia se ei enää kyennyt vastarintaan.

Bruce ei kostanut perheensä kohtelua englantilaisille. Jaarlit ja ritarit saivat ajan tapaan lunastaa itsensä vapaiksi lunnailla. Tärkeintä oli, että kuningas sai perheensä ja ystävänsä kahdeksan vuoden jälkeen takaisin Englannin vankeudesta.

Historia ei kulje suoraviivaisesti

Taistelu ei lopettanut sotaa, sillä englantilaiset eivät luopuneet yrityksestä alistaa Skotlanti valtansa alle. Pakottaakseen Englannin rauhaan Bruce ulotti sodan Irlantiin asti, jossa hänen veljensä Edward oli vähän aikaa kuninkaana, mutta yritys päättyi tämän kaatumiseen.

Edward Bruce oli ollut myös Skotlannin kruununperijä, sillä täysi-ikäisenä miehenä häntä oli pidetty tehtävään sopivampana kuin kuninkaan tytärtä. Bruce oli naittanut Marjorien Walter Stewartille, mutta tämä oli kuollut synnytettyään pojan. Edward Brucen kuoleman jälkeen kruununperijänä oli muutaman vuoden ikäinen Robert Stewart, kunnes kuningatar Elizabeth onnistui parinkymmenen vuoden avioliiton jälkeen synnyttämään pojan, Davidin.

Edvard III suostui viimein 1328 tunnustamaan Skotlannin itsenäiseksi valtakunnaksi ja Brucen sen kuninkaaksi. Rauhansopimuksessa määrättiin, ettei skotlantilainen voinut omistaa tilaa Englannissa tai päinvastoin: ylimysten oli valittava, halusivatko he olla skotlantilaisia vai englantilaisia.

Vaikka Skotlannin ja Englannin keskinäiset vihollisuudet toistuivat vielä monesti, enää Englanti ei kiistänyt Skotlannin itsenäisyyttä. Tämä oli Brucen kestävä saavutus. Voittajana hän saattoi ratkaisevasti vaikuttaa kuvaansa historiassa: hänen uransa alkupuoli selitettiin parhain päin, kun taas Balliolin ja Comynin maine mustattiin.

Kun ”hyvä kuningas Robert” 1329 kuoli, näytti siltä, että hänen sukunsa oli varmistanut itselleen Skotlannin kruunun, vaikka tuona aikana olikin vaarallista jättää valtakunta lapselle. David II oli kuitenkin luonteeltaan heikko ja monta vuotta lisäksi englantilaisten vankina. Valtakunnan todellinen hallitsija olikin hänen enonsa Robert Stewart. David II:n kuoltua lapsettomana Robert II kruunattiin yli viisikymmentävuotiaana kuninkaaksi. Myöhemmin suvun nimen kirjoitusasu muuttui Stuartiksi.

Jaakko IV:n ja Englannin kuninkaan Henrik VII:n tyttären Margaret Tudorin vuonna 1503 solmitun avioliiton ansiosta Jaakko VI nousi1603 myös Englannin valtaistuimelle Jaakko I:n nimisenä. Siten kuningatar Elisabet II polveutuu kummastakin kuninkaasta, jotka taistelivat toisiaan vastaan Bannockburnissa.

Tämä johtaa kysymykseen, eivätkö Englanti ja Skotlanti olisi voineet yhdistyä aiemmin, jolloin molemmat maat olisivat välttyneet monilta keskinäisiltä sodilta. On kuitenkin suuri ero siinä, miten yhdistyminen tapahtui: pakosta vai vapaaehtoisesti.

”Kalliimpi kuin elämä”

Miksi valloittajat ovat epäonnistuneet? Tähän kysymykseen voi etsiä vastausta Arbroathin julistuksesta, jolla skotlantilaiset 1320 yrittivät saada paavin puolelleen.

Julistuksessa korostettiin ensin sitä, miten englantilaisten sorrosta oli skotlantilaiset pelastanut kuningas Robert Bruce. Mutta heti perään jatkettiin yllättävästi: jos tämä suostuisi luovuttamaan maan Englannin alaisuuteen, skotlantilaiset hylkäisivät hänet ja valitsisivat toisen kuninkaan, joka pystyisi puolustamaan heidän oikeuksiaan ja vapauttaan. Pohjalla on kelttiläinen perinne, että kuningas valitaan.

Arbroathin julistuksessa voi nähdä länsimaiden perustavia periaatteita ensimmäisiä kertoja ilmaistuina: hallitusta on vaihdettava, jos se ei edistä hallittavien etuja, ja ihmisten tulee enemmän kuin ulkopuolisiin auktoriteetteihin luottaa omaantuntoonsa ja arvostelukykyynsä.

Julistus loppuu: ”Niin kauan kuin satakin meistä elää, emme tule koskaan millään ehdolla alistumaan englantilaisten valtaan. Sillä totisesti emme taistele maineen tähden, emme rikkauksien emmekä kunnianosoitusten tähden vaan vapauden tähden – sen ainoan tähden, josta kukaan kunnon mies ei luovu muuta kuin luopuessaan samalla elämästään.”

 

(Tämän artikkelin alkuversio on julkaistu Opiskelijakirjaston henkilökunnan tiedotuslehdessä Rypströmissä 2/1995 ja tässä muodossa vanhalla kotisvullani, jota ei ole enää verkossa.)

Kirjallisuutta:

Barrow, G. S. : Robert Bruce and the community of realm of Scotland. 1965.

Costain, Thomas B: The three Edwards. The pageant of England 1272-1377. Repr. 1973.

Reese, Peter: Bannockburn. 2000.

Reese, Peter: Wallace. A biography. Repr. 1999.

Scott, Ronald NcNair: Robert Bruce, King of Scots. 1988.

Nettisivuja

Bannockburnin taistelun kotisivu

Mainokset

Sami Hilvo: Viinakortti

Sota oli kovaa aikaa, mutta joillekin se oli myös aikaa, jolloin saattoi elää vapaammin kuin rauhan aikana. Tästä kertoo Sami Hilvon Viinakortti.

Huom! Sisältää juonipaljastuksia!

Isoisä ja pojanpoika

Viinakortissa (2012) on kaksi päähenkilöä, isoisä Urho ja pojanpoika Mikael. Myös aikakausia on kaksi: Urholla sota-aika ja sodan jälkeinen aika 1939-1966, Mikaelilla vuosi 1993 ja takautumana vuosi 1973.

Alussa Mikael tulee isoäitinsä Ailin hautajaisiin oleskeltuaan pitkään ulkomailla. Isoäiti on jättänyt Mikaelille talonsa ja koko omaisuutensa.

Jo aiemmin Mikael on saanut isoäidiltään isoisä Urhon virkapaidan ja löytänyt sen povitaskusta viinakortin. Alkoholin ostaminen Alkosta edellytti aikoinaan viinakortin hankkimista. Toisaalta viinakortilla kontrolloitiin ostetun alkoholin määrää.

Nyt Mikael löytää viinakortin välistä valokuvan. Se esittää miestä – yhtä niistä miehistä joka on isoisän rintamatovereita esittävässä valokuvassa.

Tuon miehen, Toivo Marraksen, leski Hertta antaa Mikaelille isoisä Urhon kirjeet Toivolle. Lisäksi Mikael lukee isoisänsä päiväkirjan. Teoksessa on myös virallisten sotapäiväkirjojen perusteella muotoiltu sotapäiväkirja.

Nimien merkitykset

Urho viittaa Porilaisten marssin säkeeseen ”Pojat kansan urhokkaan” eli rohkeuteen ja muutenkin tosi miehuuteen. Urho on suomalainen sana, mutta se tuli nimipäiväkalenteriin Botolfin paikalle. Botolf tarkoittaa sankaria, sotilasta, sananmukaisesti ”hallitsevaa sutta”.

Toivo on yksi kristillisistä hyveistä, jotka ovat usko, toivo ja rakkaus (Paavalin 1. kirje korintolaisille 13:13). Heprealaiskirjeen (11:1) mukaan ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Se, mihin Toivo Marras uskoo ja minkä hän toivoo toteutuvan, on mahdollista vasta Mikaelin sukupolvelle.

Marras-nimen merkityksen Mikael selittää romaanissa. Ensinnäkin marraskuu on kuollut kuukausi. Toiseksi marras on erityisen suuri kalansaalis tai jättiläiskala, kalojen kuningas – mutta kummatkin ennustavat pyytäjänsä kuolemaa.

Mikael pohjautuu heprean nimeen Mikael, joka tarkoittaa ”kuka on Jumalan kaltainen”. Raamatun Mikael on arkkienkeli ja ylin seitsemästä pääenkelistä. Hän seisoo Jumalan oikealla puolella ja välittää ihmisten rukoukset ja hyvät työt. Hän voittaa viimeisen taistelun lohikäärmettä vastaan ja johdattaa vanhurskaat vainajat taivaalliseen Jerusalemiin.

Sota sallii kaiken, rauha on sotaa armottomampi

Vuonna 1939 lapsuudenystävät Urho ja Toivo ovat 20-vuotiaita ja viettävät kesän loppua kahden kalliosaaressa.

Sodan aikana miehet tapaavat dramaattisesti – luullen toisiaan vihollisiksi ja ovat tappaa toisensa, kunnes tunnistavat toisensa tuoksusta.

Ystävyys syvenee rakkaudeksi – tai kai tunteita on ollut ennenkin, mutta niitä ei ole voinut tiedostaa, saati tunnustaa ennen kuin nyt, kuoleman uhatessa.

Rauha tietää eroa: ”Muiden tavoin he olivat lähteneet kotoaan, koska heillä ei ollut vaihtoehtoja, mutta he olivat löytäneet kodin toisistaan. Kun sota oli ohi, juna pysähtyi heidän asemalleen ja he astuivat tulevaisuuteen, joka vaati, että mennyt unohdetaan. Jos he unohtaisivat kaiken, menettäisivätkö he kaiken? Mutta heidän oli palattava, koska heillä ei ollut vaihtoehtoja.

Sota oli poikkeustila. Se vaati kaiken, mutta se myös salli kaiken. Rauhan armottomuudesta miehillä oli vain aavistus.”

Toivo ja Urho haaveilevat yhteisestä maatilasta. Mutta se on yhtä mahdoton haave kuin kahdella cowboylla Annie Proulxin novellissa Brokeback mountain (kokoelmassa Lyhyt kantama) ja siitä tehdyssä samannimisessä elokuvassa.

Molemmat seurustelevat ja menevät naimisiin. Ensin niin tekee Urho perin vastahakoisesti, vain koska tyttöystävä Aili odottaa lasta.

Ei perinteistä sankaruutta

Jatkosota tuo Urhon ja Toivon jälleen yhteen, samaan joukko-osastoon. Korsussa tai teltassa heidän täytyy varoa, koska siellä nukkuu myös muita. Pelkkä tieto toisen läheisyydestä auttaa kuitenkin kestämään. Asemasodan aikana he saavat yöpyä kahden jouluna ja heinätöissä.

Vertauskohtana ovat anonyymi seksi, josta sotamies Kalevi kertoo talvisodan aikana esimiehelleen Urholle. Urho kehottaa Kalevia olemaan asiasta hiljaa.

Toivo ja Urho katselevat suosittua rintamaviihdettä, naisiksi pukeutuneita miehiä. Toivo sanoo Urholle: ”En ole nainen. Edes puolikas.” ”Tuolla sisällä? Mitä ne olivat?” Ja Urho sanoo: ”Nuo tuolla sisällä ovat vähemmän miehiä kuin sinä”.

Partioretkellä käy toteen Botolf-nimen susi-merkitys, kun Urho syyllistyy sotarikokseen. Hän ampuu vangin, koska tämän kuljettaminen olisi vaikeaa eikä tästä ole enää hyötyä. Tapauksesta on sikäli hyötyä, että sen jälkeen omaan joukkoon kuuluva niskuroija ei uskalla enää jatkaa käytöstään.

Muutenkaan romaanissa ei ole perinteistä sankaruutta. Ja paljon ylistetty aseveljeyden (”kaveria ei jätetä”) sijasta nähdään sen vastakohta: Toivo loukkaantuu oman sotilaan tahallaan ampumasta luodista.

Toivon raskaana oleva vaimo Amanda ei kestä sotainvalidi-miestä vaan lähtee. Poikansa Ilarin Amanda antaa kasvaa siinä uskossa, että tämän isä on hänen toinen aviomiehensä.

Siviili merkitsee kaksoiselämää

Kun sota loppuu, Urhosta tulee kotipaikkakunnan nimismies.

Homoseksuaalit tapaavat toisiaan asemapuistikossa ja sen käymälässä, jota kutsutaan ”vihreäksi enkeliksi”. Siellä seksiä harjoitetaan nimettöminä: ”Älä kysy minulta vaimoni nimeä tai lasteni ikää. [- – -] Sillä jos joudun asiaa miettimään ja vastaamaan, en voi kanssasi olla.”

Siellä Urho kohtaa Kalevin, joka järkyttyy: ”Eikö riittänyt, että minuun on tarttunut Ruotsin tauti, mutta että sinäkin jatkat näitä sairaita harrastuksia? Mikä oikeus sinulla on seistä siinä ja katsoa minua tuolla tavalla? Hintti!” Kalevi on teoksen säälittävin ihminen, sillä ajan ilmapiiri saa hänet inhoamaan itseään.

Toivo on kouluttautunut lääkäriksi ja mennyt uusiin naimisiin Hertan kanssa. Hän palaa kotipaikkakunnalle ja suhde Urhoon jatkuu, mutta he voivat tavata vain nuoruutensa kalliosaaressa.

Kirjailija ei ole valinnut Urhon ja Toivon ammatteja syyttä. Urho sanoo: ”Olimme yhteisömme tukipylväitä; minä laki ja sinä lääketiede. Miten muuten se olisi voinutkaan olla? Rikollinen poliisi ja sairas lääkäri? Miten silloin olisi käynyt järjestyksen ja terveyden?” Tässä viitataan silloiseen lakiin ja tautiluokitukseen, jonka mukaan homoseksualismi oli rikos ja sairaus.

Nimismiehenä Urho joutuu tutkimaan myös homoseksuaaleista tehtyjä ilmiantoja. Kalevi kiristää Urhoa sillä, että hän on nähnyt Urhon ja Toivon saaressa. Urho selittää alaiselleen, ettei näyttöä ole.

Silti Kalevi on merkitty mies: hänelle ei anneta ajokorttia, ja kaikkien kuullen sanotaan syyksi, että hän on hintti. Kunniamerkitkin kehotetaan antamaan pois. Työ menee, ja kirkkoherra jyrisee tuomiota saarnassaan.

Yhteiskunta on siis monin tavoin vastakkainen antiikin kardinaalihyveille: oikeamielisyyden sijasta on pakko noudattaa väärää lakia, ja kohtuullisuuden sijasta vallitsee suvaitsemattomuus. Urhon yrittää harjoittaa viisautta muodollisen lain asemasta (”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään. Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana”), ja se pelastaa Kalevin vankilasta mutta ei yhteiskunnan tuomiolta.

Mikael muistaa, että isoisä hymyili vain, kun silitti virkapaitaansa tai oli juonut. ”Viinakortti oli sellin oven aukaiseva avain, mutta yleensä jo saman vuorokauden sisällä myös pikapassitus takaisin vankilaan, myöhään valjenneen päivän syyllisyyteen ja kylmyyteen, joka hiljaisesti hohkasi avioliiton urautuneesta arjesta.”

Rakkaus päättyy kuolemaan

Näin elämä jatkuu, kunnes metsästysretkellä jahtimestari tekee erehdyksen: hän ei osu lyhyeltä etäisyydeltä saaliiseen. Jatkossa Urho epää jahtimestarin käskyn tahallisella loukkauksella, jossa aiemminkin keskeinen mies-sana korostuu: ”Annetaan ajolinjan miesten hoitaa asia”. Vähän myöhemmin Toivo sanoo: ”Saa onnitella kauden suurimman uroon kaatamisesta”, mikä viittaa myös Urhon nimeen. Jahtipäällikkö kiroaa: ”Mitä tuokin täällä tekee? Tuohon takaraivoon, niin olisi noitakin vähemmän”.

Kun Urho on poissa, Toivo saa surmansa. Jahtipäällikkö väittää, että kyse oli harhalaukauksesta. Urhokaan ei nimismiehenä rupea asiaa tutkimaan.

Toivon leski Hertta löytää Urhon kirjeet miehelleen ja herjaa Urhoa, mutta kysyy myös, miksei Urho elänyt avoimesti Toivon kanssa: ”Eikö olisi ollut parempi, että edes kaksi ovat onnellisia kuin että kaikki ovat onnettomia?” Urho vastaa: ”Minussa ei ollut tarpeeksi miestä.”

Toivon kuolema – tai Hertan tuomitseminen – murtaa Urhon, joka tekee itsemurhan uimalla kohti heidän yhteistä saartaan, siis tahallaan hukuttautumalla. Isoisä löydetään Mikaelin 13-vuotissyntymäpäivänä 1966.

Kaksi suhdetta rinnastuu

Viinakortissa kerrotaan myös Mikaelin tarina. Mikaelin seksuaalisuus herää 12-vuotiaana, kun hän katselee Ilari Eloa salaa saunassa. Ilari on Mikaelin isän läheinen ystävä, ilmeisesti myös rakastettu, vaikka Mikael ei halua tietää asiaa lähemmin.

Ehkä juuri isän ja Ilarin suhde on ollut syynä Mikaelin vanhempien avioeroon. He olivat aikoinaan joutuneet pakkonaimisiin, kun äiti sai Mikaelin vain 17-vuotiaana.

21-vuotispäivänään Mikael menee sänkyyn tuntemattoman miehen kanssa, joka aamulla on osoittautuu Ilariksi. Vasta myöhemmin Mikaelille selviää, että Ilari on hänen isoisänsä rakastetun Toivon poika.

Ilari on naimissa ja Mikael lähtee ulkomaille. He tapaavat uudelleen Mikaelin isoäidin hautajaisissa parikymmentä vuotta myöhemmin.

Kyseessä on ennen kaikkea Mikaelin kasvutarina. Mikaelin ja Ilarin suhteesta ei kerrota muuta kuin vahva seksuaalinen veto, joka ei ole vähentynyt vuosienkaan eron jälkeen. Kun he tapaavat hautajaisissa, korostetaan lähinnä Ilarin tuoksua ja hänen rintakarvojaan. Henkilönä Ilari jää valjuksi.

Ilari on karjalainen asu ortodoksisen pyhittäjäisän Ilarionin nimestä. Kantasana on latinan Hilarius, joka merkitsee hyväntuulista ja reipasta. Äidin toiselta aviomieheltä saatu sukunimi Elo viittaa elämään ja on siten oikean isän Toivo Marraksen kuolemaan viittaavan sukunimen vastakohta. Nimeen sisältyy siten ennustus, että Mikaelin ja Ilarin suhteella on mahdollisuus.

Ihmistä ei saa pakottaa toisenlaiseksi kuin hän on

Mikael on saanut isoäidiltään lahjaksi Erik Lindgrenin vuonna 1903 ilmestyneen Kasvitarhakirjan omistuksella: ”kasvitarhassa on kaikki”. Se ”kaikki” lienee seuraava kohta, joka on myös romaanin motto: ”Oikea sääntö hedelmäpuiden kasvatuksessa on se, ettemme saa koskaan pakottaa puuta muodostumaan vastoin sen omaa taipumusta, vaan päinvastoin meidän kaikella tavalla tulee tukea ja auttaa sitä. Tosin voidaan vastakkaiseenkin suuntaan menetellen saavuttaa varma tulos, mutta tavallisesti seuraa siitä rangaistus ennemmin tai myöhemmin.”

Viesti on, että ihmistäkään ei saa pakottaa toisenlaiseksi kuin hän on, muuten seuraa rangaistus. Mikaelilla se on juominen kuten isoisällä, Ilarilla taas uran takia solmittu avioliitto. Se on ollut onneton myös vaimon kannalta.

Isoäidin kasvitarha on rappiolla, melkein kuollut, mutta Mikael herättää sen uudestaan eloon. Aivan samalla tavalla Mikaelilta ja Ilarilta kestää vuosia, ennen kuin he voivat tunnustaa tunteensa ja julkistaa suhteensa.

Vaimojen osa jää syrjään

Toivon leski Hertta pyytää anteeksi Mikaelilta: ”Joskus luulemme kaiken loppuvan kuolemaan, mutta ei: viimeisenä tulee anteeksianto.”

Ilarin vaimo Helena loukkaantuu ensin, mutta löytää uuden miehen ja saa lapsen. Tässä kohtaa on ehkä vähän liikaa happy endiä.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksessä (2014) valotetaan myös petetyn vaimon näkökulmaa: sitä, miten raskasta on elää, kun mies ei halua koskaan koskettaa.

Sen sijaan Viinakortissa vaimojen tehtävänä on vain antaa anteeksi.

Vaikka aikakausi on osaltaan syynä kulissiliittoihin, se ei voi kokonaan poistaa miesten vastuuta sitä, että he ovat naineet naiset valheellisin perustein.

Miehuus ei riipu seksuaalisesta suuntautumisesta

Lopussa Mikael löytää itsensä ja sen, minne kuuluu. Hän ei anna äitinsä ryövätä ja myydä isovanhempien talon esineitä. Isoisän paita ”istuu kuten paidan pitääkin istua. Olen kasvanut siihen. Täyttänyt sen.”

Jo aikaisemmin Mikaelille on tärkeää todeta: ”Olen mies ja tunnen itseni mieheksi.” Mutta nyt myös yhteisö – tai ainakin Toivon leski Hertta – vahvistaa tämän.

Miehuus ei riipu seksuaalisesta suuntautumisesta, se on rohkeutta – ennen kaikkea rohkeutta olla oma itsensä. Rohkeus oli yksi antiikin neljästä kardinaalihyveestä ja niistä tärkein, koska ilman sitä muut hyveet eivät voi toteutua.

Romanttinen rakkauskäsitys

Viinakortissa rinnastetaan siis kaksi suhdetta ja kaksi aikakautta: isoisän piti salata rakkautensa ja tarina päättyi onnettomasti, pojanpoika voi elää julkisesti ja läheisten hyväksymänä rakastettunsa kanssa.

Kiistämättä isoisä joutui kärsimään kaksoiselämän takia,  mutta ehkä rakkaus myös pysyi tuoreena siksi, että pari joutui tyytymään vain harvoihin, salaisiin tapaamisiin eikä heidän tarvinnut kohdata arjen haasteita.

Toivon rakkauskäsitys on näet ääriromanttinen: ”En olisi mitään elämältäni niin halunnut, kuin sulkea kaiken ulkopuolelle, unohtaa kaiken olemassaolon.” Samoin Urhon elämällä on tarkoitus niin kauan kuin Toivon sydän lyö.

Kannattaa muistaa, että suurissa eurooppalaisissa rakkaustarinoissa, Tristanista ja Isoldesta Anna Kareninaan, kärsitään rakkauden tähden, rakkaus jopa on kärsimystä, passiota. Ja lopulta tarinat päättyvät kuolemaan.

Enää sosiaaliset erot tai avioliitto eivät ole parin rakkaudelle ylittämättömiä esteitä, mutta sijoittamalla LGBT-parin muutaman vuosikymmenen päähän voi luoda uuden version perinteisestä rakkaustarinasta.

Tietoja

Sami Hilvo on syntynyt 1967.

Esikoisromaaninsa Viinakortin jälkeen Hilvo on julkaissut romaanit Rouva S. (2012) ja Pyhä peto (2016)

Tammen sivu.

Hilvon blogin osoite on: http://www.sohilvo.blogspot.com/

Wikipedian sivut: viinakortti, kristilliset hyveet, kardinaalihyveet, tuomarinohjeet.

Kirjallisuutta

Mustola, Kati: Homoseksuaalisuus ja sota. Kahden veteraanin tarinat. – Kokoomateoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- jatkosodasta. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

Mustola, Kati: Lyhyt homoseksuaalisuuden historia. – Teoksessa Marja-Leena Parkkinen: Ulos kaapista. Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta. 2. p. Like 2006.

Vilkuna, Kustaa: Etunimet. Avustajat Marketta Huttu ja Pirjo Mikkonen. Sis. teokseen Joka kodin suuri nimikirja. Suuri suomalainen kirjakerho 1996.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)