Janne Kuusi: Silmästä silmään 1

Janne Kuusen Silmästä silmään (2018) on kolmas osa Kaskivuoren suvusta kertovaa Sukupuu-sarjaa. Se menee ajallisesti osittain päällekkäin toisen osan Sielusta sieluun kanssa.

Silmästä silmään kuvaa aatelisten Kaskivuorien lisäksi Peltosen torppariperhettä. Käsittelen romaania kahdessa osassa. Tämä käsittelee ensimmäistä osaa, jossa käsitellään vuosia 1918-1944.

Silja Peltonen menettää kaiken

Punaisten kärsittyä sisällissodassa tappion Silja Peltosen onnistuu vastasyntyneiden kaksospoikiensa kanssa paeta Laatokan metsien kautta rajan yli. Silja kaipaa lastensa isää Alia ja toivoo tämän pelastautuneen Pietariin, mutta miehestä ei kuulu mitään.

Kontupohjassa Siljaa ja hänen kanssaan paenneita naisia odottaa ankara työ, ja venäläisen Iljitšinin tapa johtaa kommuunia on jyrkempi kuin suomalaisen Mäkipään. Toivoa herättää Gyllingin tuleminen Neuvosto-Karjalan johtoon.

Toinen Siljan kaksospojista hukkuu järveen. Lapsensa kuoleman jälkeen Silja on niin huonossa kunnossa, että Iljitšin haluaa viedä toisen kaksosen Artturin lastenkotiin. Silja päättää paeta Suomeen, mutta juuri rajan yli päästyä Artturi katoaa metsässä.

Silja saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan valtiopetoksesta vankilaan. Siellä hän ystävystyy venäläisen Zinaidan kanssa.

Vapauduttuaan Silja palaa Räisälään isänsä luo. Tältä hän kuulee, että kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet kapinassa ja äiti sen jälkeen suruun. Rakastettu Alista isällä ei ole mitään tietoja.

Silja jää asumaan isänsä luo. Tämän kuoltua hän vajoaa epätoivoon ja miettii itsemurhaa, mutta ei toteuta sitä.

Silja kuvataan uhrina, jonka kohtalon on tarkoitus herättää myötätuntoa. Menetettyään kaiken Silja ei vuosiin pysty toimimaan, vain pysyttelemään elossa.

Matias Kaskivuori ei anna punaisille anteeksi

Jääkäriluutnantti Matias Kaskivuori eroaa armeijasta ja tekee menestyvän uran pankkimaailmassa. Poliittisesti hän on äärivalkoinen ja paheksuu: ”Punikit pasteeraavat kylänraitilla aivan vapaasti!” Pirkka-veli yrittää rauhoitella: ”Antaisit jo olla, siitä on kuusi vuotta”. Matias ei anna periksi: ”Kuusi vuotta sitten ne olisi pitänyt elimineerata kaikki!” Pirkka yrittää vielä: ”Ihmisiä hekin ovat”, mutta Matias kiistää: ”He ovat syöpäläisiä.”

Näistä lähtökohdista on selvää, että Matias hyväksyy Lapuan liikkeen: ”Toiminnan muodot saattavat ajoittain olla hiukan brutaaleja, mutta minä ymmärrän että jalo päämäärä pyhittää keinot.”

Kun Reino-veljen poika Oskari kysyy: ”Eikös lakia silti pitäisi noudattaa?”, Matias vastaa kysymällä: ”Noudatettiinko punakapinassa muka lakeja?” ja vastaa itse: ”Ei sitä ensimmäistäkään. Ja nyt ne samat piirit edellyttävät lain kirjaimellista seurantaa, kun Lapualla harjoitetaan…jonkinlaista kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Oskari ei anna periksi: ”Samat piirit ehkä, mutta väittäisin, että myös suurin osa muusta Suomen kansasta vaatii lakien noudattamista”. Matiakselle demokratialla ei ole väliä: ”Oli enemmistö tai vähemmistö, olennaista on se, mikä on oikein ja isänmaalle paras toimi!”

Myös agronomi Ake Kumela Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla on poliittinen haihattelija mutta ymmärtää tyttärensä kihlauksen köyhän luutnantin kanssa, toisin kuin vaimonsa, kartanon perijätär. Sen sijaan Matias Kaskivuori on kaikin tavoin epämiellyttävä hahmo, joka tyrannisoi vaimoaan eikä suostu vuosiin jakamaan tämän vuodetta.

Artturi hankkii hyväksynnän unohtamalla

Toisin kuin Silja uskoo, hänen pieni poikansa Artturi ei olekaan kuollut, vaan hänet on viety huutolaiseksi Ylisalon taloon Lapualle. Artturia kiusataan menneisyydestä, jota hän ei edes muista: ”hän sai vieläkin kuulla olevansa huutolaispoika, orpo piru, ryssänpentu, punikkikakara, kommunisti”.

Onneksi talon isäntä määrää lapsensa ja muut huutolaiset hyväksymään Artturin pikkuveljekseen, ja nämä puolustavat häntä kiusaajilta. Niinpä Artturi omaksuu valkoisen arvomaailman, sillä se on ehto muiden hyväksynnälle ja ryhmään kuulumiselle. Hän jopa osallistuu tihutöihin kommunisteja vastaan: ”Ylisalo valisti poikia kutsumalla kokousta Jumalan, isänmaan ja Mannerheimin riekkujaisiksi.”

Artturi suorittaa asevelvollisuutensa 1938-9 Sakkolassa. Hän on vahva ja hyvä ampuja, mutta saa jälleen kuulla punaisesta syntyperästään, eikä häntä sen takia hyväksytä aliupseerikouluun. Artturi seuraa armeijassa Pohjanmaalla oppimaansa menetelmää: ”elämästä selviäisi helpoiten olemalla mahdollisimman huomaamaton ja oli parasta olla miettimättä turhia. Hän oli harjoittanut kykyään karistaa menneisyyden murheet mielestään ja keskittyä vain nykyhetkeen.”

Sotilaspastorilla on Artturille yllättävä uutinen: hänen äitinsä onkin elossa. Vasta Artturin kirje paljastaa asian Siljalle, joka saa elämälleen tarkoituksen. Artturi jää asumaan äitinsä luo.

Poliittisesti äiti ja poika ovat eri mieltä. Silja sanoo: ”Kai sie tiijät mitä iikollä nykysellää puuhaa? Sottaa se puuhaa Stalinia vastaan yhessä sen saksalaisen höyrypeän kans. Hitlerin.” ”Jos hyä ärsyttäät venäläisii riittäväst, myö tääl Kannaksel jäähään jalkoihin nii ko kusiaiset metsäpolul.” Artturi jatkaa entistä linjaansa: ”Paree olla ajattelemati. Helepompi olla niin.”

Toisin kuin stereotyyppiset Silja ja Matias, Artturi on kiinnostava yksilönä.

Artturi ystävystyy Kaskivuoren nuorten kanssa

Kesällä 1939 Kaskivuoret nuoret, Matiaksen lapset 20-vuotias Armas ja 16-vuotias Adele sekä Auliksen lapset 18-vuotias Aleksi ja 16-vuotias Aune ovat Räisälässä maatöissä Artturi Peltosen kanssa.

Yhdessä he käyvät myös tanssimassa. Kun Artturin kimppuun käydään, Aleksi ja Armas puolustavat häntä. Sen sijaan seurustelukumppaniksi Artturista ei yläluokan tytöille ole.

Matiaksen ja Oskarin erilainen ulkopoliittinen linja kesällä 1939

Toisin kuin veljensä, Matias ei ehdi edes äitinsä kuolinvuoteelle. Hän on vaaleissa menettänyt paikkansa IKL:n kansanedustajana, mutta katsoo, että hänen on pysyttävä Helsingissä huolehtimassa isänmaan asioista, sillä muut puolueet ja hallitus eivät Stalinin pelosta ”uskalla tehdä ainoaa mahdollista ratkaisua”, kiinnittyä Saksaan.

Vanhin veli, kirkkoherra Pellervo epäilee, ”kannattaako Neuvostoliitolle ärhennellä?” Matias on varma: ”Ryssille pitää aina ärhennellä, muuten ne eivät pysy minkäänlaisessa ruodussa!”

Veljenpoika Oskari, josta on tullut sosiaalidemokraattien kansanedustaja, on sitä mieltä, ettei Neuvostoliittoa tarvitse pelätä, ”jos vain pidämme Hitlerin loitolla maastamme”.

Oskari ymmärtää Stalinin huolen Suomenlahden puolustuksesta ja katsoo, että olisi pitänyt antaa Suomenlahden saaret Neuvostoliitolle. ”Kieltäytyminen ärsyttää Stalinia aivan turhan tähden.”

Pirkka-veli ei luota ”Stalinin sanaan tippakaan”. ”Vaikka toisaalta en panisi muniani samaan koriin Hitlerinkään kanssa”.

Sen sijaan Matias uhoaa: ”Hitler on Suomen olemassaolon ja myös tulevan Suur-Suomen ainokainen tae! Siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto on poltettu tuhkaksi, meidän on viisainta seistä voittajan kanssa samassa rintamassa. Eikä siihen rintamaan yhdytä vasta silloin, siihen yhdytään nyt!”

Oskari muistuttaa, että Englanti, Ranska ja Yhdysvallat ”ovat Hitleriä vastaan. Suurin osa maailmasta on.” Matiaksen mielestä asialla ei merkitystä: ”Voima ratkaisee. Missään maailmassa ei ole sellaista tulivoimaa kuin Saksalla on.”

Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on vasta tulossa, Matiaksen puhe on joka suhteessa järjetöntä. Saksalaiset upseeritkin ovat selville siitä, että Saksan ”tulivoima” riittää vain siihen, että se voi voittaa vain lyhyen sotan.

Toinen asia, mitä tietenkään ei ole mahdollista saada selville on, olisiko Suomi Oskarin menetelmällä pysynyt irti sodasta.

Talvisota Kollaalla

Syksyllä 1939 Artturi kutsutaan palvelukseen. Silja joutuu evakkoon Helsinkiin, jossa hän asuu Zinaidan luona.

Artturi joutuu Kollaalle. Lääkintäkersantin mukaan ”Marokon kauhu” piiskaa miehiään järjettömiin saavutuksiin, mikä aiheuttaa tarpeettomia tappioita.

Samassa joukko-osastossa on Aleksi, joka on isänsä Auliksen vaatimuksesta ilmoittautunut vapaaehtoisesti. Komentajana Pellervon vanhin poika, kapteeni Aunus Kaskivuori. Artturi esittää Aunukselle, että Aleksi on liian nuori eturintamaan, mutta tämä ei taivu.

Aleksi haavoittuu läpimurrosta, ja kun häntä pystytä kuljettamaan, hän pyytää Artturia ampumaan hänet, jottei hän jää venäläisten käsiin. Aunus syyttää Artturia oman sotilaan ampumisesta ja määrää teloittamaan, mutta sotilaat ampuvatkin Aunuksen.

Talvisota on romaanissa yhtä järjetöntä ja raakaa kuin kaikki muutkin sodat.

Sotilaspastori pyytää Artturia kirjoittamaan Aleksin perheelle. Kirje herättää Matiaksessa epäilyksiä kirjoittajan takia.

Aunuksen hautajaiset

Aunuksen hautajaiset pidetään vasta rauhan tultua. Niissä puhutaan politiikkaa. Matias on entistä vakuuttuneempi demokratian kelvottomuudesta: ”Näin siinä käy, kun annetaan kansan päättää!” ”Ei demokratiasta ole mihinkään, varsinkaan kriisitilanteissa!”

Kun Oskari sanoo: ”Ryssät kuitenkin päihittivät suomalaiset”, Matias vastaa: ”Eivät päihittäneet!” ”Tätä häpeärauhaa tullaan katumaan katkerasti, ja revanssi on tulossa välittömästi kun hallitus ja kansanedustajat, siis ne kyvykkäämmät kansanedustajat, älyävät liittoutua Saksan kanssa. Silloin ryssät lakaistaan maan pinnalta iäksi!” Oskarin mielestä ”silloin Stalin saisi pätevän syyn hyökätä uudelleen Suomeen”.

Matias uskoo, että Hitler mitätöi Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen ”heti kun näkee tarpeelliseksi”, mihin ei mene kauan. Matias ihmettelee vain, ”miksi Hitler edelleen vitkuttelee hyökkäyksen kanssa”. ”Olisivat hyökänneet ajoissa niin emme olisi menettäneet Karjalaa edes väli-aikaisesti.”

Matiaksen ajattelu osoittautuu entistä järjettömämmäksi, sillä Saksa ei ole vielä kukistanut Ranskaa eikä tietenkään voinut ryhtyä kahden maarintaman sotaan. Saksan puolueettomuus talvisodan aikana ei ole vaikuttanut Matiakseen millään tavoin.

Jatkosota

Artturi on kutsuttu taas armeijaan ja hyväksyy alun päämäärän: ”Pitää meijän silti omat ottaa takas”. Siljakin haluaa päästä kotiin Räisälään, mutta olisi pitänyt pysähtyä vanhalle rajalle eikä lähteä Hitlerin kelkkaan.

Kontupohjassa Artturi tapaa ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet lapsena. Hän ei pysty estämään, kun päihtyneen vänrikin tekemää raiskausta, jota tämä perustelee: ”Miehittäjä tekee mitä miehittäjän pitää”. Artturi turvautuu vanhaan tapaansa unohtaa ikävät asiat: ”Mitään ei tapahtunut, Artturi tolkutti itselleen, ei yhtään mitään.”

Zinaidan mielestä olisi pitänyt jo aiemmin ryhtyä vastarintaan: ”Myö on pelätty herroja ja esivaltaa ihan liiaks, ettei ole uskallettu tehä yhtikäs mittään, mutta tää kyllä mennee liian pitkälle. Jo kolmatta sottaa käyään enempi tai vähempi sakemannin komennossa. Ei vetele, että kansa kääntää kolmannenkin pos-kensa niitten haukattavaks. Mie ainaki oon päättänt uskaltaa.”

Siljaan tarttuu ”toverien raivo herrojen järjettömiä aikeita vastaan”: ”hänen poikansa taisteli rintamalla ja joutui nyt toteuttamaan Suur-Suomi -vouhkaajien mielihaluja.”

Niinpä Silja ryhtyy välittämään viestejä, joiden sisältöä ja muita välittäjiä hän ei tiedä, vaikka ”tietenkin hän ymmärsi harjoittavansa vaarallisia vastarintaliikkeen tehtäviä: suomalaisia sotasalaisuuksia toimitettiin viholliselle.”

Kun Zinaida paheksuu, miten Artturi on suostunut ”Neuvostomaata valloittammaan”, Silja puolustelee: ”Tuskin heil on olt vaihtoehtoja, etkö sie muista kun Helminen kertoi että hyö lahtaat ne toverit jotka kieltäytyy hykkäämäst”.

Zinaidan mielestä ”Ei Suomel ole ko kaks vaihtoehtoo: liittyä Neuvostomaahan tai sitten joutua natsi-Saksan alamaiseks. Työkansalle ei oo vaikea valinta.”

Silja saadaan kiinni ja hänet tuomitaan vankilaan.

Kun sota päättyy tappioon, Matias jää puna-armeijan lähestyessä Räisälän huvilalle. Hän tuntee eläneensä turhaan, hän on antanut isänmaalle kaikkensa mutta hylännyt lähimmäisensä.

Henkilöiden aatemaailma

Aatteellisesti Silmästä silmään perustuu vastakohdalle äärioikeistolaisten Saksan-mielisten ja kommunististen Neuvostoliitto-mielisten välillä. Myötätunto on jälkimmäisten puolella, koska he joutuvat kärsimään vankilaa, kidutusta ja raiskauksia.

Kaskivuoren suvussa on ilmeisesti jokin psykologinen piirre, joka saa viehättymään äärisuunnista, jollei sitten kyse ole silkasta isäkapinasta. Matiaksen pojasta Armaksesta tulee jatkosodan aikana kommunisti.

Kaskivuoren suku osoitetaan vastenmieliseksi myös yksityiselämän suhteen: pönkittääkseen sukunsa mainetta he ovat tehneet rikoksia ja onnistuneet salaamaan ne.

Nekin suvun jäsenet kuten kirkkoherra Pellervo, jotka eivät ole yhtyneet Matiaksen aatteisiin, ovat olleet liian heikkoja vastustaakseen häntä.

Jatkoa

Romaanin toinen osa käsittelee vuosia 1917-8. Siinä paljastuvat myös koko Sukupuu-trilogian keskeinen salaisuus. Sitä en kuitenkaan paljasta blogin artikkelissa.

Kirjailijasta

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelin Sielusta sieluun lopussa.

Mainokset

Kaarlo Isotalo: Maattoman miehen talvisota

Talvisotaromaanien klisee on kommunisti, joka kokee ideologisen kääntymyksen. Myös Kaarlo Isotalon romanissa Maattoman miehen talvisodassa Neuvostoliiton hyökkäys järkyttää naapurimaan rauhantahtoon uskovat. Ideologiaansa he eivät kuitenkaan muuta, sillä se perustuu suomalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen.

Maattoman miehen talvisodan (1972) minäkertoja on Kalle Närhi. Hän kertoo isänsä olevan entinen maanviljelijä. Ilmeisesti tämä on menettänyt maatilansa velkojen takia pakkohuutokaupassa 30-luvun alun laman aikana.

Romaanin ideologinen lähtökohta käy ilmi jo alussa, kun kuvataan kahta taloa. Toisen talo, jonka tornissa liehuu siniristilippu, tekee Närheen ”pelottavan, jotenkin pois työntävän vaikutuksen”. Talon pihalla harjoittelevat suojeluskuntalaiset. Toisen talon ikkunat ja ovi on suljettu: ”Sanottiin että Kruununmakasiinissa oli vuonna kahdeksantoista teloitettu satoja.”

Työväen olot ankarat vielä 30-luvun lopussa

Kaupunki on Raahe, jossa on kaksi suurta työnantajaa. Sahalla ei kysytä työtekijän menneisyyttä, mutta se palkkaa lähinnä naisia, joille voi maksaa pienempää palkkaa kuin miehille. Konepajalla ei sallita mitään punaisuutta. Pienessä kaupungissa tiedetään sukulaisetkin: kummalla puolella isä on ollut 1918, ja onko joku sukulainen kadonnut itärajan taakse. Poikkeus tehdään, jos liittyy suojeluskuntaan.

Vanhempi mies Ville Orava opettaa nuotiolla kapitalismin käytäntöjä: ”Nämäkin puut, kyllä nämä ovat ryöstötavaraa. Nehän maksavat talollisille mitä tykkäävät. Viisitoista prosenttia kaiken lisäksi pitää antaa ilmaiseksi.” Myös työntekijöille maksetaan puukuutiosta, jossa metri on itse asiassa metri viisitoista senttiä. Tästä ”rosvonmitasta” kerrotaan myös Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Vaistonvarainen ja katkera Berta manaa kostoa: ”Parempi olisi jos ryssät tulisivat ja hirttäisivät tuollaiset kyrvät …”, mutta ideologisesti tietoinen Orava oikoo: ”Ei hyvä tyttö, ei neuvostoihminen ketään hirtä.” Ryssittelyä ei ole syytä käyttää.

Yritetään pitää kokous, mutta poliisi keskeyttää sen. Muut pidätetyt palavat, mutta Orava katoaa ja uskotaan, että hänet on murhattu.

Uudeksi laitavasemmiston edustajaksi tulee Lauri Siuvatti. Tämän isä on poliittisena vankina Tammisaaressa, minkä takia pojan koulunkäynti on päättynyt keskikouluun. Siuvatti on Närheä vähän vanhempi, mutta paljon tätä edellä tiedoissa ja tietoisuudessa. Hän tekee ”teräviä huomautuksia Hitlerin Euroopan herruussuunnitelmista” ja arvostelee Tanneria porvariston syötiksi.

Tapahtuma-aika on talvi 1938-9, jolloin pula-aika on takana ja maassa on punamultahallitus. Silti työtä on vaikea saada, Pihkalan rikkurikaarti toimii, ja mielipiteitä valvotaan tarkasti.

Siuvatti ei usko suomalaisten kommunistien kuolleen Stalinin vainoissa

Keväällä Närhi ja Siuvatti pääsevät Oulussa töihin helsinkiläiseen rakennusliikkeeseen, jonka mestarit ovat ”hurriporvareita” etelästä ja ottavat työhön poliittisista mielipiteistä riippumatta. Sosiaalidemokraattiset raudoittajat ”pelkäsivät kahta vihollista: kommunisteja ja fasisteja”. Siuvatti taas uskoo: ”Sotaa ei tule. Stalin on siksi viisas, että teki mieluimmin sopimuksen Hitlerin kanssa, kuin rupesi teurastuttamaan viatonta kansaa.”

Sen sijaan ”Noorsdröm piti Stalinia täysverisenä itämaisena despoottina ja julmana tunnottomana murhaajana”. Hänen Pohjanmaalta Kanadaan muuttaneet sukulaisensa on houkuteltu Venäjälle ja tapettu siellä. Siuvatti leimaa tiedot ”porvarin valeeksi”, mutta Noorsdröm luettelee nimeltä muitakin Neuvostoliitossa teloitettuja suomalaisia. Siuvatti kutsuu heitä ”kätyreiksi”, mutta Noorsdröm pitää päänsä: ”Ei kuin parhaimmistoa. Rehellisiä kommunisteja.”

Yleensä Närhi vain selostaa keskusteluja omaa kantaansa kertomatta. Siitä, että hän ystävystyy Siuvatin kanssa, voi toki päätellä, että hän ainakin osittain yhtyy tämän mielipiteisiin.

Siuvatti ja Lommi uskovat Neuvostoliiton rauhantahtoon

Syksyllä 1939 Siuvatti ja Närhi aloittavat asevelvollisuuden suorittamisen Kuopiossa. Siuvatin lukeneisuudesta kertoo, että hänen mielestään koulutus on samalaista kuin Pentti Haanpään Kentässä ja kasarmissa.

Lommi, jonka veli on Venäjällä, luottaa Neuvostoliiton rauhantahtoon. Poikkeuksellisesti Närhi liittyy keskusteluun kysymällä: ”Entäs Puola. Ja Viro ja Latvia”, jolloin Siuvatti valistaa, että ”se on eri asia”.

”Helsingin poika” uskoo, että sodan sattuessa Suomea ei jätetä yksin: ”Ranska varmasti sanoo sanansa. Ja Ruotsissa on tavaraa, siellä on maailman parhaat asetehtaat.” Sen sijaan Lommi ei usko Suomen saavan apua kummaltakaan, mutta ei hän usko sotaankaan: ”Venäläiset … Ei, miten ne vois. Punaiselta Neuvostoliitolta me olemme saaneet itsenäisyyden. Se on Leninin antama.” Siuvatti oikoo: ”Ei Lenin tarkoittanut valtaa annettavaksi lahtareille”.

Kun kasarmilla annetaan lukea myös vasemmistolehtiä, Siuvatti epäilee: ”Jotakin on tekeillä, mutta ei sotaa. En minä usko sotaan, nehän tappaisivat meidät kuin russakat.” Ilmeisesti Siuvatti tarkoittaa, etteivät Suomen hallitus ole niin hullu, että antaa tilanteen mennä sotaan, koska taistelu olisi maiden kokoeron takia toivoton.

Uutinen sodan alkamisesta hiljentää porukan. Kommentit ovat pelkästään toteavia: ”Se on sitten kohta menoa.”

Talonpoikien ja työläisten poikien erilainen menneisyys

Sodan sytyttyä asevelvolliset viedään junalla Kuopiosta Kontiomäen kautta Oulun ja sieltä Kemiin. Siellä majoitutaan ja kootaan uudet yksiköt, joissa on sekaisin vanhaa ja nuorempaa ikäluokkaa, jaetaan varusteet, saadaan uudet upseerit ja jaetaan henkilökohtaiset aseet ja niihin ammukset. Närhi, Siuvatti ja Lommi kuuluvat konekiväärimiehiin. Oulusta lähdetään Kontiomäen kautta Hyrynsalmelle.

Sodan kuvauksessa ei sinänsä ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Siksi keskityn tässä niihin asioihin, joita on harvemmin käsitelty tai joita Isotalo käsittelee poikkeavalla tavalla.

Kun puhutaan Suomussalmen poltetusta kirkonkylästä, käy ensi kertaa ilmi, että komppaniassa on ”kahdenlaista ilmaa”. Toisaalta on ”perinteellisen, vakaan uskonnollisen kasvatuksen” saaneita talonpoikien poikia, toisaalta tehdastyöläisten jälkeläisiä, ”jotka olivat jo omin silmin nähneet ja kokeneet isänmaan nurjat puolet, sen maan, jota olimme puolustamassa.”

Jälkimmäisten sodanaikaista ajatusmaailmaa Närhi kuvaa suoraan arvostellen me-muodossa: ”moni meistä katseli ja muisteli menneitä vuosiaan valheellisten silmälasien läpi. Emme halunneet muistella kokemiamme kovia päiviä. Puheemme tuntui aika ajoin sellaiselta, että me todella omistimme tämän maan. Olimme puolustamassa ’kotia, uskontoa ja isänmaata’.”

Kun komppania talvisodan loppuvaiheessa siirretään Laatokan Karjalaan, yhteiset kokemukset ovat tavalliseen tapaan hitsanneet yhteen: ”Huomasimme sen jokainen, että olimme tulleet toisillemme läheisemmiksi. Kaikki tölväisyt, leikillisetkin ja hermostuksissa tapahtuneet ärähtelyt olivat jääneet pois.”

Rohkeus riittää nyt myös siihen, että pelko voidaan tunnustaa toiselle.

Vänrikki alkaa luottaa oma-aloitteeseen sotilaaseen

Hyrynsalmella joukkoon liittyy vanhempaan ikäluokkaan kuuluva Romppainen. Tällä ei ole sotakokemusta, mutta ”kylmä ja selkeää havaintokyky”. Kun joukkueenjohtaja, vänrikki Uusiluoma määrää aseman, Romppainen kysyy, miksi juuri siihen, eikä vänrikki osaa selittää.

Muutenkaan he eivät tulee toimeen: Uusiluoma kieltää seudut tuntevaa Romppaista antamasta muille tietoja maastosta, ilmeisesti epäillen että nämä välittäisivät tiedot viholliselle. Sen jälkeen vänrikin ja Romppaisen välillä on ”muuri. Ei aivan puhumaton mutta kuitenkin kuilu.”

Kun vangiksi saadaan puna-armeijan partio, jossa on pari suomea puhuvaa, Uusiluoma aikoo lyödä toista sotilasta, mutta tämä ehtii väistää. Romppainen kiroaa: ”Ja perkele, tässä pirtissä et hakkaa ketään. Et vankeja etkä muita”.

Ennen pitkää yhteys ”herran” ja ”jätkän” välillä kuitenkin syntyy. Uusiluoma alkaa sinutella Romppaista ja kertoa suoraan, mitä tulee tapahtumaan. Romppainen taas hyväksyy vaikeatkin tehtävät: tärkeintä on, ”kun sen tietää”.

Myöhemmin Laatokan Karjalassa asiantuntemusta arvostetaan arvoasemasta välittämättä. Kun komppanianpäällikkö näyttää Uusiluomalle karttaa eikä asia ei selviä, Romppainen kutsutaan paikalle. Tämä ymmärtää heti tilanteen ja laatii suunnitelman, joka perustuu siihen, että ”jos [puna-armeijalaisilla] vähänkin järkisyyt pelaavat”.

Aivan sodan lopussa tilanne on niin vaikea, että Uusiluoman mielestä on vaihdettava paikkaa, mutta kun Romppaisen mielestä nykyisessä kannattaa pysyä, Uusiluoma suostuu muitta mutkitta: ”Sunhan se on asias”.

Uusiluoman ja Romppaisen suhde on kuin malliesimerkki Jussi Jalosen tutkimuksesta Summan tarina. Auktoriteetti ei sodassa perustukaan asemaan vaan asiantuntemukseen. Upseeri luopuu komentamisesta ja alkaa luottaa miehiinsä, kun havaitsee, että näiden oma-aloitteisuus tuottaa paremman tuloksen kuin pelkkä käskyjen seuraaminen.

Teemaa on sinänsä kuvattu fiktiossa muutenkin, mutta Isotalon romaanissa korostuu toisaalta se, että vänrikki epäilee alkuun miestensä poliittista luotettavuutta, toisaalta Uusiluoman ja Romppaisen erilainen suhde viholliseen.

Puna-armeijalaiset ja loikkarit

Puna-armeijalaisia kuvataan romaanissa harvinaisen paljon. Osa antautuu helposti: ”Kiväärimiehet kokosivat vankiporukoita, useimmat olivat ilman asetta. Ja joilla oli ase, he nakkasivat sen hankeen, kun näkivät, että suomalaiset lähestyivät.”

Vangeilla on huonot varusteet, joista on aiheutunut paleltumisvammoja.

Toisaalta kun joku epäilee puna-armeijalaisten moraalin pettäneen sillä perusteella, että motissa ollaan hiljaa, toinen osaa tulkita asian paremmin: ”Siinäpä se. Niillä on viimeiset hetket, eivätkä ne ole niin saatanan tyhmiä ole, etteikö ne sitä tietäisi. Ja kun ei muuta mahdollisuutta ole kuin kuolla taikka päästä pakoon … ne yrittää!”

Partioissa on suomalaisia loikkareita. Suurin osa sotilaista ei tiedä loikkareista mitään tai ei ainakaan sitä mitä kertoja ystävineen: loikkaukseen oli pakottanut taloudellinen tilanne. Suojeluskorpraali Mantereen mielestä ”nämä saatanat” ovat ”pahempia kuin ryssät”. Sen sijaan Romppaisen mielestä ”Kaikkein vittumaisimpia ovat nuo rajantakaa tulleet. Ne ovat niitä pakolaisia. Jokaisen päälle ovat kantelemassa. Kuuluvat järestään suojeluskuntaan…”

Romppainen ei kerro poliittisia mielipiteitään julkisesti, mikä on sodan aikana ymmärrettävää. Selväksi tulee kuitenkin, ettei hän ole ”valkoisen Suomen” kannattaja.

Kommunisti masentuu mutta ei luovu aatteestaan

Sotasaaliiksi saatuja kirjoja ja karttoja katsellessaan Siuvatti sanoo, että ”vituiksi on mennyt koko vapaussota”. Ilmaisu on monimielinen: vapaussotahan on valkoisten termi vuoden 1918 sodasta, mutta Neuvostoliittokin julisti talvisodassa, että puna-armeijan aikomuksena oli vapauttaa Suomi.

Sekä Siuvatti että Lommi eivät usko mitä tahansa. Neuvostoliiton propagandaa kumpikin pitää huonona. Kun radiosta kuullaan ”Juntusrannan hallituksen” ministerit, Lommi kommentoi: ”En minä olisi uskonut, että ne [venäläiset] noin helvetin älyttömiä ovat.”

Siuvatti arvostelee myös vihollisen radiolähetysten häirintää: ”Antaisivat saatanoitten paasata, hallaahan se heille tekisi, kun suomalaiset kuulisivat, kuinka pimeitä heidän tietonsa ovat.”

Närhi vaistoaa, että sodan alussa Siuvatti ja Lommi ”olivat jotenkin henkisesti hajallaan”. Vähän aikaa nämä jopa puhuvat toisilleen vain Närhen välityksellä. ”Sanoin joskus oman mielipiteeni, se avasi Siuvattia, hän sai luonnollisuutensa takaisin, rupesi meidän kolmisin ollessamme arvailemaan Hitlerin ja Stalinin liittoa. Arvuutti itselleen, mihin helvettiin tämä päättyy.”

Toisin kuin fiktion monet stereotyyppiset kommunistit, jotka kääntävät totaalisesti kelkkansa, Siuvatti ja Lommi eivät luovu aatteestaan. Toisaalta Lommi suuttuu, kun häntä kutsutaan ”ryssäksi”: ”- …ja perkele, sinä et minua ryssittele!”

Kun Siuvatti lopussa kaatuu, Lommi kommentoi ironisesti: ”Joo, isänmaa otti kasvattinsa, saatana … uskonnon ja isänmaan …” Kumpikin on sotinut siinä missä muutkin, mutta se ei merkitse, että he hyväksyisivät virallisen ideologian.

Renki Viitala, aseeton Paunu ja hevosia säälivä Kurtti

Junamatkalla Laatokan Karjalaan tututustaan uusiin miehiin, joista osa on ollut mukana jo Raatteella.

Viitala lupaa tehdä ”mitä vaan ja missä vaan, jos saan jonkinlaisen korvauksen”. Muiden ihmetellessä puhetta korvauksesta Viitala kertoo olleensa ”trenki”: ”ei renkillä ole edes koiran arvoa”.  Osoittelevasti Viitala on kotoisin Pohjanmaalta. Viitalaa huonosti kohteleva isäntä pitää luultavasti itseään isänmaallisena miehenä.

Närhen mieleen tulee ”sota, jota käymme lehtikirjoitusten mukaan ’yksityisen omistuksen’ suojelemiseksi’.” Viitalalla on kuitenkin niin kehnot vaatteet, että hän paleltuu heti alkuun ja patistetaan sairaalaan.

Toinen uusi mies on Paunu, joka palvelee aseettomana uskonnollisen vakaumuksensa takia. Siitä hän kertoo: ”Ei saa ajatella taikka täytyy ajatella perusteellisesti” ja selittää: ”Ajatella voi aina. Eläminen on niin ja niin. Tämä maallinen elämä”, ”Ihminen on ikuinen olento. Jumalan luoma olento. Elävä sielu.”

Paunu myöntää pelkäävänsä, mutta ei kuolemaa. Hän vakuuttaa, ettei tapa ketään, vaikka hänet tapettaisiin. Kun toiset pitävät häntä hulluna, hän vastaa rauhallisesti: ”Voin olla. Ihmisten silmissä.”

Paunusta tulee lääkintämies, joka haluaa hakea haavoittuneet vaarallisestakin paikasta: ”Eihän niitä tuonnekaan voi jättää kuolemaan”. Vaikka Romppainen ei anna lupaa omalta lohkolta, Paunu vain lähtee.

Paunu myös tuo majapaikkaan miehiä, joissa on sikotauti tai jotka ovat paleltuneet. Paunun myötätuntoon liittyy lyhytnäköisyys: hän ei joko tiedä tai ei välitä, että tartuntatautiin sairastuneiden tuominen samaan tilaan terveiden kanssa aiheuttaa tartuntavaaran.

Lääkintähuoltoa on tuskin koskaan kuvattu armottomammin kuin Paunun kertomuksessa: ”Haavoittuneet ja sairaat saavat virua ja paleltua JSP:llä. Lääkäri on menettänyt hermonsa …” Romppainen kommentoi: ”Ettei ne saatanat saa sanaa suustaan. Voi helvetti! Ei sitä jätkäpojalla näy olevan koirankaan arvoa. Meinaako ne meidät tapattaa tänne kuin metsäluteet.” Sellaisesta tuskin on kyse vaan pikemmin resurssien puutteesta, mutta ilmeisesti rauhanajan kokemusten takia Romppainen tuntee ylempiä kohtaan syvää epäluottamusta.

Jo Hyrynsalmella taistellutta Kurttia säälittävät eniten hevoset: ”Kyllä ihminen itsensä suojaa mutta hevoset …” Kurtti lähtee lopettamaan haavoittuneita hevosia, vaikka Romppainen yrittää estää häntä.

Samoin kuin Paunun tapauksessa, Romppainen ajattelee asiaa järjen kannalta: henkeä ei kannata vaarantaa turhaan.

Paunun, Lommin ja Romppaisen poliittinen ero näkyy seuraavasta keskustelussa. Kun Paunu kysyy: ”Milloin tämä loppuu?”, Lommi vastaa: ”Kysy niiltä, jotka ovat tämän aloittaneetkin”. Paunu jatkaa kysymällä: ”Kuka tämän aloitti?” Romppainen kommentoi: ”Kyllä kai se teidän on turha pohtia, kuka tämän aloitti”, mutta Lommi vastaa: ”Ei minusta”.

Huolimatta kaikesta kriittisyydestään ”valkoista Suomea” kohtaan Romppainen ei siis ole sillä tavoin ideologinen kuin Lommi. Tämän kysymys ”Kuka tämän aloitti?” tuskin tarkoittaan vain sitä, kumpi on hyökkääjä, vaan sodan syitä laajemminkin.

Samaa kansaa – silti menneisyys ei häviä

Romaanin lopussa Närhi haavoittuu ja on JSP:llä, kun radiosta kuullaan, että suomalainen valtuuskunta on matkustanut Moskovaan. Kun minäkertoja odottaa linja-autoa, hän kuulee, että Uusiluomakin on samassa tilanteessa.

Aiemmassa kohtauksessa mennyt siviilielämä ”muistui nyt lämpimän turvalliselta. [- – -] Epämiellyttävät kokemukset tuntuivat kovin heppoisilta. Ajattelin kuunnellessani pakkasen narskunnasta lähteviä ääniä, miten ymmärrettävää oli lausuma ’me kaikki samaa kansaa’.

Kuinka muuten voisi ollakaan?”

Toisaalta 30-luvun kovat kokemukset eivät ole talvisodan vaikutuksesta suinkaan nollautuneet Närhen mielessä: ”Silmieni edessä oli kuin vaaka, sen toisessa päässä olivat suojeluskuntalaiset kivääreineen ja toisessa kupissa köyhäinhoidon, nälkäiset jonot ja työläisiä jahtaavat ohranat vihaisine koirineen. Minun oli väkisinkin ajateltava kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat luottaneet Neuvostoliiton sosialismiin. Ajattelin parkkuutyömaan vanhaa miestä, Ville Oravaa … Ajattelin miestä, joka kuori jäisiä pöllejä lapsineen … Miksei heillä olisi oikeus odottaa elämältä muutakin kuin nälkää. Alituista turvattomuutta. Miksi he eivät uskoisi niitä puheita, joita heille oli vuosikausia puhuttu?”

Huomionarvoista on, että Närhi puhuu nyt ”heistä” eikä ”meistä”, ja näin erottaa itsensä pikemmin tarkkailijaksi kuin samastuu Oravan ideologiaan.

Kirjailijasta

Kaarlo Isotalo syntyi 1918 Pyhäjoella. Isä oli maanviljelijä. Isotalo kävi kansakoulun ja opiskeli myöhemmin työväenopistossa. Sodan jälkeen hän työskenteli muun muassa hitsaajana, veturinlämmittäjänä ja telakkatyöläisenä, kunnes 1960 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Hän kuului jäsenenä kirjailijaryhmä Kiilaan ja esiintyi myös lausujana ja näyttelijänä.

Isotalo asui Oulussa ja Raahessa ja vuodesta 1945 lähtien Turussa. Hän kuoli 1989.

Pekka Tarkka luonnehtii Suomalaisissa nykykirjailijoissa Isotaloa ”kollektiivisten paineiden ja yksilön hädän kertojaksi”: ”Epätasaisessa tuotannossaan hän on yltänyt tuloksiin nimenomaan yhteisön häiriötilojen ja ahdistuneen, estyneen ihmistyypin kuvaajana.”

Isotalo julkaisi esikoisrunokokoelmansa Yli karikon 1950 ja esikoisromaaninsa Telakka 1960. Romaani Maa repeää (1962) sijoittuu 30-luvun talouspulan ja lapuanliikkeen vuosiin. Loikkarit (1969) kertoi Neuvostoliiton loikanneista nuorukaisista. (1969). Sotaa kuvaavat dokumenttiteos He vetivät Hitlerin vankkureita (1966) ja romaani Maattoman miehen talvisota (1972).

Kirjallisuuutta:

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Tarkka, Pekka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Tammi 1968.