Paula Havaste: Yhden toivon tie

Sodan aikana pahuus heijastetaan tavallisesti vihollisiin. Paula Havaste toimii Lapin sotaa kuvaavassa romaanissaan Yhden toivon tie (2012) toisin.

Yhden toivon tie (2012) kuvaa vuorotellen Kahden rakkauden (2010) päähenkilöä Annaa ja Annan sisarta Oilia. Keskityn tässä pääasiassa Oiliin.

Annan vaiheista kirjassa olen kertonut lyhyesti blogin artikkelissa, joka käsitteli Kahta rakkautta.

Huom! sisältää juonipaljastuksia.

Hyväuskoinen Oili uskoo rakkauteen

Kirjan alussa Oili työskentelee sairaanhoitajana saksalaisten sotasairaalassa Kemissä. Kyseessä on silmäsairaala, useimmat potilaista ovat menettäneet näkönsä. Kasvotkin ovat vaurioituneet ja niitä paikkaillaan ihonsiirroilla. Työ on sekä ruumiillisesti että henkisesti raskasta.

Tästä huolimatta iloinen ja sosiaalinen Oili elää elämänsä onnellinta aikaa. Työstä selviää, kun tekee mitä käsketään ja sulkee potilaiden kauheat vammat pois mielestään. Pulasta ei tarvitse kärsiä: aterialla on lihaa, hedelmiä ja suklaata, kaupasta voi ostaa nahkakengät ja meikkejä.

Asuntolaa vahtii tiukka saksalainen nunna. Tyttöjen kesken pidetään kuitenkin hauskaa. Joskus saksalaiset kutsuvat juhliin, joissa tarjoillaan viiniä ja konjakkia. Silloin saa myös tanssia, Suomessahan oli tanssikielto.

Oilin elämän keskus on Horst, jonka kanssa hän viettää salaa lemmenhetkiä. Pari on salakihloissa, ja Oili haaveilee muutosta Saksaan ja elämästä siellä Horstin vaimona ja lasten äitinä.

Lukijan on helppo päätellä, ettei Horst ole tosissaan, sillä tämä ei halua julkaista kihlausta. Oilin työtoveri on saanut naimaluvan, mikä sinänsä oli harvinaista, koska suomalaisia ei pidetty arjalaisina.

Oili on muutenkin hyvin naiivi. Kun huonetoveri tekee kummallisia merkintöjä ja tapaa metsässä salaperäisen miehen, Oili uskoo, että kyse on romantiikasta. Toinen työtoveri, jolle Oili asiasta kertoo, osaa laskea yhteen yksi plus yksi, tekee ilmoituksen ja vakoilija joutuu kiinni.

Suomalaiset naiset ja saksalaiset sotilaat

Saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten seurustelusta käytiin lehdissä keskustelua 1941. Marianne Junilan mukaan asia pantiin kokonaan naisten niskoille: ”Naisten varassa oli sekä kotirintaman mieliala että rintaman iskukyky.”

Junila huomauttaa, että lehtikeskustelu käynnistyi hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin asiasta tuskin oli kovin paljon havaintoja. Aloitteentekijöinä olivat valtion viranomaiset, joiden tarkoitus oli kontrolloida etukäteen naisten käytöstä. Seuraukset olivat osittain toiset kuin oli tarkoitus, sillä rintamalla syntyi mielialaongelmia.

Pohjois-Suomessa seurusteluun suhtauduttiin Junilan mukaan suvaitsevammin kuin muualla, koska saksalaisia oli enemmän ja heihin oli tutustuttu työn kautta, jopa kutsuttu kotiinkin.

Oilille ei tässä vaiheessa koidu asiasta mitään vaikeuksia. Hänen tuttavansa ovat työtovereita, joille saksalaisen kanssa seurustelu on tavanomaista ja hyväksyttyä.

Kuten Junila toteaa, oli varsin naiivia olettaa, että kun nuoret naiset valtion määräyksestä joutuivat saksalaisten palvelukseen, suhteita ei syntyisi.

Lukija tietää, Oili ei

Toisin kuin Oili, lukija tietää enemmän ja jopa tulevaisuuden, sen että saksalaisten ja suomalaisten välille puhkeaa sota.

Jonkin verran tietoa – tai ainakin huhuja – on saatavana jo tuolloin. Lukija pannaan pohtimaan, olisiko hän itse uskonut niitä ja osannut tehdä niistä oikeat johtopäätökset.

Oilin huonetoveri huomaa esimerkiksi, että Lappiin menee vain lisää saksalaisia joukkoja eikä vaihtoja tehdä, ja vihjaa, että liittolaisuudet voivat vaihtua. Yksi potilaista taas hourailee Saksassa kulkevista kuolemanjunista ja kokee, että on tehnyt väärin totellessaan kyselemättä käskyjä.

Sekä hyväuskoisen luonteensa että rakastumisensa takia Oili torjuu tietoisuudestaan kaiken, mikä ei sovi hänen vaaleanpunaisiin unelmiinsa. Hän on sisäistänyt sotapropagandan: vihollinen on paha, suomalaiset ja saksalaiset hyviä. Siten sota voi päättyä vain jälkimmäisten voittoon.

Oili yrittää matkata Horstin luo

Kun saksalaisille tulee kiire lähtö, Oili ei ajattele mitään muuta kuin että haluaa Horstin luo. Alusta asti kaikki menee pieleen ja sama tapahtuu useaan kertaan.

En tässä kerro kaikkea, vain sen että Oili joutuu kulkemaan osan matkaa jalan sateessa ja vilustuu. Kävely osoittaa, että Oili on sisukas, mutta vähäisempi sisu olisi säästänyt hänet paljolta.

Rakkauden lisäksi Oilin aivot sumenevat kuumeesta. Hän ei ymmärrä, miksi tienvieren taloissa on perunat nostettu, eläimet lahdattu ja ihmiset paenneet. Jos lukija tietää Lapin sodan vaiheet, hän tajuaa pienistä vihjeistä, että Torniosta taistellaan ja Rovaniemi palaa.

Raiskaajat ovat suomalaiset sotilaita

Lopulta kuumeesta sekaisin oleva Oili törmää sotilasjoukkoon. Jo prologissa on paljastettu, mitä tulee tapahtumaan: Oilia pahoinpidellään ja hänet raiskataan, hänen tukkansa keritään ja hänet sysätään verta vuotavana lähteeseen kuolemaan.

Silti Havasteen onnistuu yllättää lukija ja iskeä tätä suorastaan vyön alle: joukkoraiskausta eivät tee saksalaiset vaan suomalaiset sotilaat.

Matkan aikana Oilia on jo haukuttu saksalaisten huoraksi. Nyt häntä epäillään myös vakoojaksi ja sabotööriksi. Toki se lienee vain tekosyy, kun miehet haluavat jonkun, jolle kostaa sen, että ovat joutuneet uuteen sotaan.

Yhden toivon tie kertoo sodan rumista puolista. Olisi naiivia uskoa, etteivät suomalaiset olisi koskaan syyllistyneet raiskauksiin. Nykyisin tiedetään, että myös länsiliittoutuneiden sotilaatkin raiskasivat Saksassa ja jopa vapauttamissaan liittolaismaissa kuten Ranskassa. Aiheesta on suomeksi julkaistu Miriam Gebhardtin  teos Ja sitten tulivat sotilaat.

Väinön salaiset bisnekset

Oili jaksaa kävellä lähimpään taloon. Se on täynnä naisia, jotka suhtautuvat häneen armeliaasti ja hoitavat häntä. Käy ilmi, että kyseessä on bordelli. Oilista ei kuitenkaan ole prostotuoiduksi, sillä hän kammoaa kaikkia miehiä.

Bordellin omistaja saapuu paikalle – ja toisen kerran Havaste yllättää: hän on Väinö, joka on naimisissa Annan miehen serkun Tujin kanssa. Väinö kuvattiin Kahdessa rakkaudessa positiivisessa valossa miehenä, jolta ei jää mitään huomaamatta mutta joka on myös empaattinen Annaa kohtaan.

Väinö pelästyy tunnettuaan Oilin, sillä hän ei haluaisi sivubisneksiensä tulevan ilmi. Hän kuitenkin toimittaa Oilin lääkäriin. Oili saadaan sellaiseen kuntoon, että Väinö voi viedä hänet Anna-sisaren luo.

Voiko Oili toipua?

Oili itsekin tuntee nurinkurisesti, että vaikka hän saisi Horstiin yhteyden, hän ei enää kelpaa tälle – hänet on pilattu, hän on arvoton.  Voiko hän koskaan toipua?

Hiukan valoa alkaa näkyä: kun Oili on auttanut Annan lapsen maailmaan, hän tuntee, että maailmassa on myös kaunista.

Helsingin matka on kuitenkin käydä Oilille yli voimien. Väinön vaimon Tujin itsekeskeisyys on tullut selväksi jo Kahdessa rakkaudessa, ja nyt se osoitetaan vielä kerran: Tuji ei kiinnitä mitään huomiota Oilissa tapahtuneeseen muutokseen vaan harmittelee vain sitä, että Oili on leikannut upean tukkansa mutta ei ole säästänyt sitä hänelle peruukiksi.

Lopussa Oilia lähestyy alle 15-vuotias Tatu, joka lukee runoja ja katselee lintuja. Aikuisia miehiä Oili ei voi lakata pelkäämästä, mutta Tatu ei vaadi mitään.

Sarjan päätösosassa Kolme käskyä (2013) saadaan tietää tarinan jatko Annan tyttären Raijan muistona: ”itkevä Oili oli kertonut äidille olevansa raskaana Tatulle ja jäätävän vihaiseksi muuttunut isä oli istunut kirjoittamaan presidentille anomusta, että he pääsivät naimisiin siitä huolimatta, että Tatu oli alaikäinen. Mikä häpeä. Koko kylä oli järkyttynyt, kun lupa oli tullut ja asia oli kaikkien tiedossa.”

Kyläläiset unohtavat kuitenkin paheksuntansa, kun Oili saa keskenmenon. Pari saa osakseen sekä myötätuntoa että konkreettista apua.

Sota on kuitenkin muuttanut Oilin persoonallisuuden ja kohtalon: hän voi elää enää vain syrjäisessä maankolkassa ja tuttujen parissa. Luontainen luottamus, jolla Oili suhtautui myös vieraisiin ihmisiin, on iäksi poissa.

Anna sulkee silmänsä

Oili ei ole ainoa, joka on sulkenut silmänsä tosiasioilta. Kahdessa rakkaudessa Anna on uskonut, että Väinön bisnekset Petsamossa tarkoittavat, että tämä on järjestänyt sotilaille näiden kaipaamia tavaroita kuten tupakkaa, viinaa, ruokaa – siis mustan pörssin kauppaa. Tosin kaikkia näitä tavaroita juuri saksalaiset myivät suomalaisille eikä päinvastoin.

Muutenkaan Anna ei ole halunnut tietää sodasta mitään. Paradoksaalista onkin, että hän ei aviomiehen kotiuduttua syksyllä 1944 pääse koskaan enää sotaa pakoon, sillä Voitto herää yöllä jatkuvasti painajaisiin. Oilin kohtalo on kuitenkin liian kauhea, jotta Anna voisi sen kohdata.

Yhden toivon tie antaa viestin, että selviytyäkseen ihminen joutuu joskus sulkemaan silmänsä, jotta elämän voisi jatkua.

Ilmeisesti Voitto aavistaa ainakin osan totuutta, vaikkei sitä vaimolleen kerro. Miesten tapaan Voitto ilmaisee tunteensa työllä: tekemällä Oilille vinttiin kamarin.

Onko oikein kertoa aina totuus?

Kolme käskyä kertoo Annan tyttärestä Raijasta, joka on 50-luvun puolivälissä kansatieteellisissä kesätöissä Rovaniemellä. Raija tapaa erään Oilia auttaneista prostituoiduista: ”Oli paljon kysyttävää, mutta hän [Raija] ei ollut enää varma, halusiko hän kuulla vastauksia. Totuus saattoi olla liian julma, sillä vastaukset saattaisivat tuhota huolella rakennetun kuvan perheestä, suvusta, ystävistä. Entä jos olisi parempi jättää kyselemättä, toimia niin kuin tämä kauppala [Rovaniemi] tai sodasta toipuva maa oli tehnyt: yrittää unohtaa koko sota, olla kuin se olisi lopullisesti ohi? ”

Sinänsä Rovaniemellä puhutaan sodasta, mutta vain saksalaisten tihutöistä – siitä kun kaupunkiin palattiin evakosta ja perunamaa tai lasten leikkipaikka saattoi olla miinoitettu. Mutta on myös asioita, joista ei sovi puhua, joko siksi että ne ovat ihmisille liian raskaita tai siksi että ne eivät sovi kansakunnan ylevään kuvaan sodasta.

Raija päättää viedä terveiset perille – mutta paljastamatta, mitä on saanut selville. Samalla hän pystyy viimein antamaan anteeksi sen, että Oili on ”vienyt” hänen lapsena rakastamansa Tatun ja että vanhemmat ovat luovuttaneet parille talonsa Leppämäen kylässä ja muuttaneet Helsinkiin.

Nainen kansakunnan symbolina

Tiina Kinnunen on tutkimuksessaan lotista Kiitetyt ja parjatut käsitellyt yleisesti naista kansakunnan symbolina.

On yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Naisen on oltava ”puhdas” ja uskollinen, jotta miehen kannattaa kuolla ja taistella ja tämän takia.

Juuri siksi paheksutaan seurustelua vihollisen tai jopa liittolaisen kanssa: symbolisesti se tarkoittaa, että ”vieras” on päässyt kansakunnan ”sisään”.

Monissa maissa vapautus toisen maailmansodan jälkeen merkitsi sitä, että saksalaisten miehittäjien kanssa seurustelleet naiset häpäistiin ajamalla heiltä hiukset. Miehet kostivat naisille sen, etteivät olleet pystyneet puolustamaan heitä ja maataan.

Samoin kansakunnan alennustila on symbolisesti rinnastettu naisen alennustilaan.

Väinö Linna käytti Tuntemattomassa sotilaassa lotta Raili Kotilaista valkoisen Suomen symbolina: Railin seksuaalimoraali rapautui sodassa, ja samoin kävi porvarillisen Suomen arvoille ”koti, uskonto, isänmaa”. Sen sijaan tavallisten sotilaiden maine säilyi, koska he olivat hyviä taistelijoita – jostain syystä tappaminen ei ollut niin pahaa kuin seksi.

Sen sijaan porvarillis-patrioottinen Mika Waltari ei voinut antaa romaanissa ja elokuvassa Tanssi yli hautojen Ullan menettää koskemattomuuttaan. Kun keisari Aleksanteri kunnioittaa Ullan kunniaa, säilyy myös Suomen kunnia.

Myös Havasteen Yhden toivon tiessä Oili on kuin viaton Suomi-neito, jonka sota ryvettää hänet – mutta ryvettäjinä ovat suomalaiset sotilaat. Syyllisyyttä ei voi enää ulkoistaa ”vieraille”.

Tietoja

Arikkelini Kahden rakkauden lopussa on tietoja kirjailijasta.

Yhden toivon tiestä on kirjoitettu mm. seuraavissa blogeissa: Amman lukuhetki, Luettua, Annelin lukuvinkit, Kulttuuria ja kuusenoksia, Elämäni Helinä, Mari A:n kirjablogi

Kirjallisuus

Gebhardt, Miriam: Ja sitten tulivat sotilaat. Saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmansodan voittajien käsissä. Alkuteos Als die Soldaten kamen. Saksan kielestä kääntänyt Maikki Soro. Minerva 2016.

Junila, Marianna: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Otava 2006.

Mainokset

Sakari Lappi-Seppälä: Haudat Dnjeprin varrella

Suomessa Waffen-SS-sotilaisiin on suhtauduttu eri tavalla kuin muissa Euroopan maissa, ”sotilaina kuten muutkin”. Siksi on kiinnostavaa verrata Niilo Lauttamuksen romaanien kuvausta suomalaisista Waffen-SS-sotilaista Sakari Lappi-Seppälän varhaisiin muistelmiin Haudat Dneprin rannalla. 

Esitellessään Niilo Lauttamuksen kokoomateoksessa Kotimaisia sotakirjailijoita Martti Sinerma lainaa Erno Paasilinnan kritiikkiä vuodelta 1962. Paasilinna kuvaa Niilo Lauttamuksen kertomatyyliä rennoksi, ripeäksi, sumeilemattomaksi. ”Lauttamus ei haikaile, hän kuvaa huolettomasti kuin kulkumies kävelee: sanotaan kaikki, mitä nähdään, mutta ei katsota kaikkea, mitä nähdään”.

Tulkitsen Paasilinnan tarkoittavan, että Lauttamus kuvaa rehellisesti sitä, mitä on nähnyt, mutta hän ei ole katsonut kaikkea, mitä on nähnyt tai mikä on ollut nähtävissä –  ehkä siksi ettei ole tajunnut näkemänsä merkitystä.

Lauttamuksen ja Lappi-Seppälän erilaiset kokemukset

Sakari Lappi-Seppälän teos Haudat Dnjeprin varrella ilmestyi heti sodan jälkeen 1945. Teosta voi kutsua toisinajattelijan paljastuskirjaksi: Lappi-Seppälä oli sodan aikana kertonut asioista tuttavilleen Suomessa, mutta häntä ei ollut uskottu. Sodan jälkeen, kun oli mahdollista puhua julkisesti Saksan sotarikoksista, hän yritti uudelleen.

Lappi-Seppälän teoksen alaostikko on ”SS-miehen päiväkirjan lehtiä”. Kuvaus onkin niin yksityiskohtaista ja elävää, että sen täytyy perustua aikoinaan tehtyihin merkintöihin. Niitä on kuitenkin työstetty, eikä päivämääriäkään ole.

Lappi-Seppälä oli Saksaan lähtiessään 21-vuotias, kun Lauttamus oli vasta 17. Tuossa vaiheessa neljän vuoden ikäero merkitsee suurta eroa kokemuksessa ja talvisodan jälkeen se tarkoitti jopa kuulumista eri sukupolviin. Molemmista syistä tarkkailukyky ja kriittisyys olivat erilaiset.

Toinen teoksiin heijastunut asia oli se, että Lauttamus ja Lappi-Seppälä palvelivat eri yksiköissä, joiden koostumus ja vaiheet olivat osittain erilaiset.

Lauttamus kuului niihin 800 mieheen, joille annettiin ensin puoli vuotta sotilaskoulutusta ja joista muodostettiin oma SS-pataljoona. Sen päällystö oli saksalainen. Nämä ns. pataljoonan pojat taistelivat joulukuusta 1941 alkaen Ukrainassa. Tuolloin pataljoona alistettiin Waffen-SS-divisioona Wikingille. Kesästä 1942 alkaen taisteltiin Kaukasiassa.

Lappi-Seppälä taas kuului niihin 400 mieheen, jotka olivat taistelleet talvisodassa ja jotka siksi sijoitettiin suoraan kansainväliseen Wiking-divisioonaan. Nämä ns. divisioonan miehet osallistuivat kesästä 1941 alkaen sotatoimiin Itä-Puolassa ja Ukrainassa. Lappi-Seppälä haavoittui marraskuun lopulla 1941 ja vietti sen jälkeen pitkiä aikoja sairaalassa.

Lappi-Seppälä ei siis ollut enää rintamalla siinä vaiheessa, kun Lauttamuksen sota vasta alkoi.

Kuvaustapa

Lauttamus kuvaa tapahtumia monesta näkökulmasta: suomalaisten sotilaiden ja joskus saksalaisten esimiesten. Jälkimmäisissä on sekä hyviä että pahoja.

Kuvauksen kohteena on myös muiden ryhmien edustajia. He eivät kuitenkaan teoksessa Vieraan kypärän alla saa suunvuoroa. Myöhemmissä romaaneissa on joitakin poikkeuksia mutta ne ovat lyhyitä.

Lappi-Seppälän kuvaus on minämuodossa. Sen sijaan kuvauksen kohteita on useampia: suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden lisäksi kuvataan hollantilaisia Waffen-SS-vapaaehtoisia, saksalaisia sairaanhoitajia, puolalaisia ja juutalaisia sekä ohimennen norjalaisia ja virolaisia siviilejä. Monet heistä myös kertovat tarinansa.

Suomalaisten ja muiden kuvaus

Lauttamus kuvaa suomalaiset sotilaat rohkeiksi. Tosin Kuolemanleirin kautta alkaa pakokauhulla ja paolla, mutta se kuvaa kansainvälistä joukko-osastoa.

Lappi-Seppälä ei kuvaa ollenkaan suomalaisten rohkeutta, sen sijaan hänellä on pakokauhun kuvaus.

Lauttamuksen suomalaisia sotilaita kannattelee kansallisylpeys, joka aiheuttaa halun näyttää saksalaisille, huumori ja yleinen toverihenki.

Solidaarisuus koskee kuitenkin lähinnä omaa joukkoa. Sodan uhreja kohtaan tunnetaan satunnaista sääliä, mutta he ovat silloinkin selvästi ”toisia”.

Lappi-Seppälä tuntee omassa yksikössään toveruutta vain parin samanmielisen kanssa. Sen sijaan hän katsoo muita kansanryhmiä siitä näkökulmasta, että kaikki ovat samanlaisia ihmisiä, ja tuntee myötätuntoa sorrettuja kohtaan.

Seksi

Lauttamus on parin nuoren päähenkilönsä kohdalla suorastaan romanttinen. Vaikka suhde alkaa teoksessa Vieraan kypärän alla satunnaisesta seksistä, se johtaa rakkauteen ja kihlaukseen. Teoksessa ei mainita mitään siitä, että Saksan kansalaisten oli vaikea saada lupaa ei-arjalaisten kanssa, joiksi suomalaiset laskettiin. Myös teoksessa Kuolemanleirin kautta on rakkaus- ja seksisuhde, joka johtaa avioliittoon.

Toki Lauttamus kuvaa myös satunnaisia suhteita ja Haavoittuneissa leijonissa bordellia.

Lappi-Seppälän kirjasta puuttuu kokonaan rakkaus ja romantiikka.  Sen sijaan hän kuvaa bordelleja, joihin miehitettyjen maiden naisia on pakotettu, sekä saksalaisten SS-miesten homoseksuaalisia suhteita.

Se, että homosuhteet olivat yleisesti tiedossa, tuntuu vähän epäuskottavalta. Kyseessähän oli rikos, josta passitettiin keskitysleiriin. Tosin voi olla, että esimiehet sota-aikana katsoivat asiaa läpi sormien. Hyvistä sotilaista ei kannattanut luopua.

Sitä paitsi kansallissosialismissa oli homoseksuaalinen juonne. Asiasta on kirjoittanut Heikki Länsitalo artikkelissaan Ernst Jüngeristä.

Suomalaiset ja politiikka

Lauttamus ei kuvaa ollenkaan politiikkaa. Suomalaiset ovat hänelle yhtä porukkaa.

Lappi-Seppälä kuvaa runsaasti politiikkaa ja nimenomaan ristiriitoja suomalaisten keskuudessa. Erityisesti hän kohdistaa kritiikin niihin, joita hän pitää natsimielisinä ja/tai jotka haluavat Saksan tuella saada hyvän aseman Suomessa ja siksi ilmiantavat suomalaisia saksalaisille.

Nimeltä Lappi-Seppälä mainitsee Berliinin yhteystoimiston Unto Bomanin (myöhemmin Unto Parvilahti). Parvilahti on kuvannut pataljoonan vaiheita muistelmissaan Terekille ja takaisin. Parvilahti kuului ns. Leinon vankeihin, jotka luovutettiin Neuvostoliitolle. Vankeus- ja leirivaiheistaan hän kirjoitti muistelmat Berijan tarhat.

Suomalaisten Gulag-kokemusten asiantuntijan Erkki Vettenniemi kertoo, että Parvilahden on epäilty palvelleen niin Neuvostoliiton, Suomen kuin Saksan tiedustelupalveluja.

Sotarikokset ja holokausti

Lauttamus kuvaa yksittäisiä sotarikoksia, mutta ei tee niistä johtopäätöksiä. Toki tämä olisi vaikeaa, koska romaanissa pitää pysyä henkilöiden tasolla.

Lappi-Seppälä kuvaa sotarikoksia jo Puolan kohdalla 1941 ja ennen kaikkea sitä, että ne ovat olennainen osa kansallissosialististista järjestelmää.

Sodan alussa Lappi-Seppälä todistaa juutalaisten joukkomurhaa Tarnapolissa Puolassa. Suomalaiset kieltäytyvät ampumasta mutta keräävät juutalaisten kellot ja muut arvoesineet.

Antero Holmilan ja Oula Silvennoisen mukaan Thor-Björn Weckström kertoi Valpon kuulustelussa 1947, että hänen monikansallinen ryhmänsä oli teloittanut viisi juutalaista, mutta hän oli itse ampunut ohi, koska ei hyväksynyt toimintaa. Kyseessä olivat siis divisioonan miehet.

Mauno Jokipii korostaa, ettei oli todisteita, että suomalaiset olisivat osallistuneet surmaamiseen.

Sen sijaan Antero Holmila painottaa, että vastuukysymys oli paljon laajempi: sekä Waffen-SS että Wehrmacht antoivat Einsatz-joukoille logistista ja muuta apua.

Myös Juha Pohjola ja Oula Silvennoinen korostavat Lauri Törnin elämäkerrassaan Omer Bartevia lainaten, että Saksan armeijan sodankäynti poikkesi muista armeijoista: se oli pääväline valloitus- ja kansanmurhapolitiikan toteuttamisessa.

Tähän voi vielä lisätä, että eihän holokausti olisi ollut mahdollinen ilman muiden maiden, ennen kaikkea Puolan ja Neuvostoliiton länsiosien valloitusta. Siten se, oliko joku sotilas tai jokin yksikkö tehnyt sotarikoksia, sivuuttaa pääasian.

”Sotilaita kuten muut”?

Kaiken kaikkiaan Lauttamus edustaa linjaa, että suomalaiset Waffen-SS-sotilaat olivat aivan samanlaisia sotilaita kuin ne suomalaiset, jotka taistelivat jatkosodan rintamalla. Tämä Suomessa perinteinen tapa kuvata suomalaiset Waffen-SS-sotilaita sai sinettinsä Mauno Jokipiin teoksessa Panttipataljoona.

Lappi-Seppälä taas ennakoi Saksassa 80-luvulla tapahtunutta muutosta historiantutkimuksessa: Natsi-Saksan sotarikoksia ei panna vain Hitlerin, natsien ja SS-Einsatzkommandojen tiliin, vaan myönnetään, että niihin osallistui myös armeija, ei vain Waffen-SS-joukot vaan myös Wehrmacht.

Suomessa ensimmäisiä merkkejä muutoksesta ovat olleet Antero Holmilan sekä Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen tutkimukset, joissa suomalaisia käsitellään aivan samoin kuin muidenkin maiden Waffen-SS-vapaaehtoisia osana Saksan tuhoamissotaa itärintamalla.

Tämä ei tarkoita sitä, että tuomittaisiin yksityiset sotilaat, joilla lähtiessään oli varsin hatarat tiedot, vaan että asia historiantutkimuksen normaaliin tapaan esitetään suuremmassa yhteydessä.

Sakari Lappi-Seppälä

Sakari Lappi-Seppälä syntyi 1920 Vaasassa. Hän osallistui talvisotaan ja lähti keväällä 1941 Saksaan Waffen-SS-sotilaaksi. Hän kuului kansainväliseen Wiking-divisioonaan, joka taisteli kesästä 1941 lähtien Puolassa ja Ukrainassa. Lappi-Seppälä haavoittui marraskuun lopussa 1941 ja vietti pitkän aikaa sairaalassa.

Lappi-Seppälä joutui lähtemään Sakasta vuoden 1942 lopussa: syystä on eri tulkintoja. Wikipedia puhuu vakoiluepäilyksistä, Lappi-Seppälän mielestä häntä itseään urkittiin.

Sodan jälkeen Lappi-Seppälä toimi tiedottajana ja julkaisi aiheesta kirjoja.

Niilo Lauttamus

Olen käsitellyt blogissa laajemmin Lauttamuksen esikoisromaania Vieraan kypärän alla ja artikkelin lopussa lyhyesti Lauttamuksen romaaneja Rautasaappaat, Haavoittuneet leijonat, Viikinkidivisioona, Kuolemanleirin kautta ja Rangaistuskomppania. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Kirjallisuutta

Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Atena 2010.

Holmila, Antero: ”Soldaten wie andere auch”: Finnish Waffen-SS-Volunteers and Finland’s Historical Imagination. – Kokoomateoksessa Finland’s Holocaust. Silences in History. Ed. by Simo Muir and Hana Worthen. Palgrave Macmillan 2013.

Jalonen, Jussi: Siniristi ja pääkallojoukot. [Blogipostaus TV-sarjan Hitlerin kätyrit Suomea koskevasta osuudesta]. http://jojalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/89431-siniristi-ja-paakallojoukot

Jokipii. Mauno: Hitlerin Saksa ja sen vapaaehtoisliikkeet. Waffen-SS:n suomalaispataljoona vertailtavana SKS 2002.

Jokipii, Mauno: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. Weilin+Göös 1968.

Lappi-Seppälä, Sakari: Haudat Dnjeprin varrella. SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Aa kustannus 1945.

Länsitalo, Heikki: Ernst Jüngerin homoeroottinen fasismi. – Kokoomateoksessa Pervot pidot. Homo, lesbo- ja queer-näkökulmia kirjallisuudentutkimukseen. Toim. Lasse Kärki ja Katri Ilmonen. Like 2006.

Pohjonen, Juha & Silvennoinen, Oula: Tuntematon Lauri Törni. Otava 2013.

Stein, George H.: Waffen-SS. Hitlerin eliittikaarti sodassa. Alkuteos: Waffen-SS: Hitler’s elite guard at war, in 1939-1945. Suom. Jouni Suistola. Ajatus 2004.

Veljesapu-perinneyhdistys ry: http://www.veljesapu.fi/

Erkki Vettenniemi: Jälkipuhe. Teoksessa Unto Palvilahti: Berijan tarhat. Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954. 2. p. Otava 2004.