Timo Sandberg: Desantti

Timo Sandbergin Desantin päähenkilö ei saa aikaan mitään tuloksia ja tappaa paetessaan poliisikomisarion.

Desantti (2021) on Timo Sandbergin Kekki-sarjan kuudes osa, joka käsittää jatkosodan. Henkilöiden kotipaikkakunnan Lahden lisäksi kuvataan henkilöiden vaiheita rintamalla, leireillä ja Neuvostoliitossa.

Alaotsikko ”jännitysromaani” kuvaa teosta yhä vähemmän. Ylietsivä Otso Kekin tutkima murha selviää jo puolessavälissä ja muutenkin Kekin osuus on supistunut vähäiseksi.

Desantti pohjautuu vahvasti tositapahtumiin, joten vertailen lopussa lyhyesti romaania lähteisiin.

Kolme erilaista sotatietä

Ismo Torni, Anton Rimminen ja Matti Lång edustavat kolmea erilaista suuntaa, jonka vasemmistolaisen työväenliikkeen edustajat valitsevat jatkosodan aikana. Tavallaan talvisotaa kuvaava Tilinteko (2018) ja välirauhasta kertova Kostonkierre (2020) muodostavat Desantin kanssa trilogian sarjan sisällä.

Ismo edustaa enemmistöä, joka taistelee rintamalla. Hänet koulutetaan tarkka-ampujaksi ja kesäkuussa 1944 uusien panssariaseiden käyttäjäksi.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan kuuluneet Anton Rimminen ja Matti Lång pidätettiin Kostonkierteen lopussa kesäkuussa 1941 jo ennen kuin jatkosota syttyi. Oikeudenkäyntiä ei pidetty eikä tuomiota annettu, vaan heidät pantiin turvasäilöön. Syynä oli siis ennen kaikkea, mitä he voisivat tehdä, mikä pääteltiin heidän menneisyytensä perusteella.

Ryhmää kutsutaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (jatkossa SNS-1) puheenjohtajan Mauri Ryömän mukaan ”ryömäläisiksi”. Heitä pidetään ensin Köyliön varavankilassa. Sieltä heidät kuljetetaan junalla Riihimäelle, jossa heidät jaetaan kahteen ryhmään. Pienempään 25 miehen ryhmään kuuluvat Anton ja Matti Toivo-veljensä kanssa.

Mutta sitten huomataan, että yksi nimi on liikaa, Matti haetaan pois ja sijoitetaan isompaan ryhmään. Ilmeisesti kyseessä on erehdys, sillä juuri pienempään ryhmään on sijoitettu ”vaarallisimmiksi” katsotut.

Poliittiset vangit työssä Kannaksella

Pienempään ryhmään kuuluvat vangit viedään töihin Kannakselle. Vaarallisin paikka on, kun heidät määrätään miinanpolkijoiksi, mikä tarkoittaisi ainakin osalle varmaan kuolemaa. Onneksi paikalle osuu Antonin lanko Ismo, joka pelastaa heidät kertomalla, että kyseessä ovat suomalaiset. Tehtävä oli tarkoitettu venäläisille sotavangeille (heitäkään ei olisi saanut tällaiseen työhön käyttää, joskaan tätä kirjassa ei sanota).

Miehet ovat päättäneet, että ”tekevät työt hyvin ja noudattavat käskyjä.” He tekevät eri puolilla takaisin vallattua Kannasta erilaisia töitä, osittain jopa omaan ammattiin kuuluvia, Anton suutarina ja Toivo Lång muurarina, rakentavat uutta puolustuslinjaa ja huoltoteitä. Evakkojen palattua he auttavat näitä jälleenrakennuksessa.

Kannakselta Antonin onnistuu lähettämään kirjeen oloista vaimolleen Eliisalle, joka muiden vankien omaisten kanssa organisoi kampanjan. Armeija ei halua myöntää poliittisten vankien olemassaoloa, joten miehiä aletaan kutsua toisen luokan työvelvollisiksi ja omaiset saavat pientä korvausta. Heitä kuitenkin vartioidaan eivätkä he pääse lomille. Tärkeintä kuitenkin on, ettei heitä voida enää tapattaa noin vain.

Pelottelua ja ammuskelua harrastavista esimiehistäkin päästään eroon. Vartiomiesten suhtautuminen muuttuu, kun he huomaavat, että vangit ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Vähän huvittavaa on, kirjassa kuvataan lottia hyvin myönteisesti. Asiaa selittää se, että kun vangit eivät harrasta kourimista ja auttavat töissä, he voittavat osakseen lottien myötätunnon ja saavat näiltä säädettyä parempaa ruokaa.

Anton jopa pettää vaimoaan sairaanhoitajan kanssa

Sotavankien epäinhillinen kohtelu

Anton joutuu todistamaan, kun vartija ampuu ”kuin koiran” sotavangin, joka on tullut suomalaisten työvelvollisten nuotiolle.

Muutenkin sotavankeja ”kohdeltiin todella eläimellisesti, hakattiin ja potkittiin. Ammuttuja sotavankeja löytyi usein metsästä ja teiden viereltä. Vankeja oli ammuttu pelkästään siitä syystä, että joku työvelvollinen oli ystävällisyyttään antanut heille leipää ja tupakkaa.”

Koveron leiri

Poliittisten vankien tilanne muuttuu, kun heidät siirretään Koveron leirille, jota komentaa armoton kapteeni Arvo Kartano. Ruoka on huonoa ja niin riittämätöntä, että vangit turvautuvat luonnon antimiin. He syövät ruohoa, oksia, pettua, rottia, sammakoita, käärmeitä, sieniä. Sitäkin yritetään estää: Antonia piestään sienien keräämisestä.

Seuraava komentaja Kosti-Paavo Eerolainen on luonteeltaan samanlainen, mutta sentään ymmärtää, ettei vankien nälkiinnyttäminen sovi yhteen työtavoitteiden saavuttamisen kanssa.

Kaikesta huolimatta vangit säilyttävät mielenvireytensä ja järjestävät pelkän muistin perusteella Kalevala-juhlan.

Kun suomalaiset joutuvat lähtemään Itä-Karjalasta kesäkuussa 1944, marssista tulee vangeille todellinen tuskien taival.

Vankipataljoonasta loikkariksi ja desantiksi

Suurempi ryhmä, johon Matti Lång on siirretty, ”armahdetaan” mutta komennetaan rintamalle majuri Nikke Pärmin johdolla. Sitä ennen annettu sotilaskoulutus on muodollisuus eikä joukolle jaetuista kivääreistä olisi heille hyötyä.

Matti Lång loikkaa rintaman yli kuten eräät muutkin. Hänet valitaan puna-armeijan strategiseen tiedusteluun ja hänelle annetaan erikoiskoulutusta: ”räjähteisiin perehtymistä, aseiden käsittelyä, ampumaharjoituksia, radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa. Heille opetettiin tiedustelutoiminnan sääntöjä ja salakirjotuksessa käytettäviä peitekieliä.” Lisäksi opetetaan venäjän kieltä ja esitetään Neuvostoliiton oloja myönteisessä valossa. Kaikkea Matti ei varauksetta usko, mutta ennenkokematon elämys, Bolshoi-opperan baletti, ja hurmaava sähkötyksen opettaja tehoavat paremmin. Ja tulevaisuudessa utopia toteutuu.

Matti ja muut kurssilaiset saavat uudet henkilöllisyyspaperit ja opettelevat peitetarinan. He myös allekirjoittavat vakuutuksen: jos joutuvat Suomessa kiinni, eivät kerro mitään edes kidutettaessa, ja jos kertovat, alistuvat kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.

Desantit ihmettelevät, miksi heidät lähetään kotiseudulleen, jossa salainen toiminta olisi vaikeaa, koska heidät tunnettaisiin. Kouluttajat ovat toista mieltä: heillä olisi valmis yhdyshenkilöverkko ja siten helpompi vaikuttaa mielipiteisiin.

Matin vaiheita desanttina en käsittele kronologisesti vaan teemoittain.

Idealismi vs. sopeutuminen

Sekä Ismolla että hänen sisarensa miehellä Antonilla on punainen perhetausta. Ismon sisko ja Antonin isä ovat joutuneet valkoisen terrorin uhreiksi. Molemmat ovat jatkaneet poliittista toimintaa, mutta suhtautuminen sotaa on erottanut heidät jo talvisodan aikana.

Liikekannallemääräyksen saavuttua Ismo on totellut, koska ei ole halunnut joutua turvasäilöön. Rintamalla Ismo tottuu nopeasti tappamiseen. Ampuessaan vihollista hän kokee suojelevansa perhettään.

Anton on idealisti, joka vastustaa sotaa ja haluaa rauhaa. Hän uskoo, että kaikki on vain Suomesta kiinni.

Antonia loukkaa, että ”heitä oli koko ajan haukuttu pelkureiksi. Itse hän koki, että olisi paljon helpompaa mukautua sortoon kuin vastustaa sitä. Taistelu omien ihanteiden puolesta vaati todellista rohkeutta.”

Onko Anton siis ihailtavampi kuin Ismo? Vai onko hän seurannut sokeasti ja itsepintaisesti ihanteitaan ajattelematta seurauksia itselleen ja perheelleen, kuten hän Kostonkierteen lopussa miettii.

Jyrkkyys ja kiihkeys vs. kriittisyys ja itsenäisyys

Matti Lång on luonteeltaan kiihkeä ja mielipiteiltään jyrkkä, kun taas hänen veljensä Toivo on ajattelussaan kriittinen ja itsenäinen.

Toivolle on jo aimmin herännyt epäilyksiä Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten kommunistien kohtalosta.

Koveron leirillä ”Anton oli huomannut, että Toivon ihanteellisuus oli karissut melko lailla jo ennen heidän pidättämistään. Hän ei viime aikoina ollut innostunut vankien poliittisista keskusteluista, vaan oli ollut tyytyväinen silloin, kun sai työvelvollisena tehdä muuraustöitä. Usein hän muisteli sitä aikaa, jolloin oli keskittynyt toimimaan vain Muurarien liitossa ja jättäytynyt sivuun kommunistien toiminnasta. Kaikki eivät tuota poliittista etääntymistä sulattaneet, vaan olivat syyttäneet, että hän aikoi ilmeisesti muuttaa ’Nastolankadulle’, siis sosialidemokraattien työväentalolle. Mutta Anton tiesi, että vaikka maltillisuus oli lisääntynyt, aatettaan mies ei ollut koskaan hylännyt.

Juuri Toivo Långin rauhallisuus ja harkitseva älykkyys oli aina vedonnut Antoniin. Hän koki olevansa tämän kanssa usein samaa mieltä. Hän ei itse ollut koskaan kuulunut kommunistiseen puolueeseen. Kuitenkin vasemmistoaate oli vankeusaikana vahvistunut, hän halusi olla rakentamassa Suomesta oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa maata.”

Sirpa Kähkönen käytti Kuopio-sarjan välirauhan kesään 1940 sijoittuvassa romaanissaan Rautayöt henkilöiden suhtautumista Baltian maiden sovjetisoimiseen liittämiseen Neuvostoliittoon testinä, joka paljasti vasemmistolaisten poliittisista erot. Sen sijaan aiheesta ei puhuta mitään sen enemäpää Desantissa kuin välirauhan aikana tapahtuvassa Kostonkierteessä.

Kohtalo vai valinta?

Matti tolkuttaa sekä itselleen että muille, ettei hän voinut toimia toisin: ”Tekojani ohjaa, että olen suuremmalla asialla ja se vaatii uhrauksia” ja ”en pahuuttani ole mitään tehnyt, vaan ainoastaan pakon edessä”.

Mutta kuten Kekki toteaa, se ei ole aivan totta: Matti on tehnyt ratkaisevan valinnan päättäessään loikata. Tosin hän on tehnyt sen luullen, että kyseessä oli ”puoluepäätös”. Ja juuri ennen tekoa Matti epäröi kaikkein eniten mutta vakuuttaa itsensä näin: ”Hänet oli tuotu väkisin tänne keskelle sotaa, jota ei pitänyt oikeutettuna. Osallistuessaan SN-seuran toimintaan hän oli kuvitellut, että se olisi työtä rauhan ja naapurisovun edistämiseksi. Mutta hän ei ollut ottanut huomioon, että sotakiihko oli kasvanut niin suureksi, että se raivasi kaikki esteet tieltään. Tuohon alun perin lailliseen järjestöön liittyneet oli viety vankileiriin. Rauhantahtoiset voimat oli väkivalloin tukahdutettu.

Nyt hänen pitäisi taistella täällä ensimmäistä sosialistista valtiota vastaan valkokenraali Mannerheimin johdolla Hitlerin joukkojen rinnalla. Jos hän ei siihen suostuisi, edessä olisi sotaoikeus ja mahdollisesti teloitus.”

”Hänet oli vangittu, koska hän oli uskaltanut toimia kotimaassa vallitsevaa sortoa ja yhden kansanosan alistamista vastaan. Häntä oli rangaistu, koska hän oli rohjennut toimia rauhan puolesta silloin kun koko yhteiskuntakoneisto oli valjastettu masinoimaan sotaa.”

Matti on jo lähtenyt juoksemaan, kun hän kuulee huudon: ”Älä mene, on tullut toisenlaiset määräykset!” Matti epäröi ja syöksyy suuren kiven vierelle. Mutta kun suomalaisten puolelta ammuttu laukaus osuu lähelle, hän päättää jatkaa matkaa.

Muitakin valintoja Matti tekee: Neuvostoliitossa hän valitsee desantiksi ryhtymisen uskoen, että vaihtoehtona on vankileiri, jossa hän ei voisi tehdä mitään aatteensa hyväksi, joten loikkaaminen olisi hyödytön. Kun merkkitulia ei ole toisenkaan lennon aikana näy, hän valitsee hyppäämisen peläten, että muuten joutuisi vankileirille. Desanttina Matti valitsee tovereiden painostamisen antamaan hänelle apua, mikä saattaa nämä vaaraan. Toki syy on, ettei hän muuten selviytyisi.

Matti valitsee myös häntä takaa-ajavan poliisikomisarion ampumisen, mikä toki tapahtuu vaistomaisesti, mutta Matilla oli ase mukana ja hänet oli koulutettu sitä käyttämään. Vaihtoehtona olisi myös ollut antautuminen, mutta sitä Matti ei voi tehdä, koska hän haluaa jatkaa tehtäväänsä hinnalla millä hyvänsä.

Piiritystilanteessa Matti valitsee taistelemisen antautumisen sijasta, joka tietysti tarkoittaisi oikeudenkäyntiä ja teloitusta. Havaitessaan tilanteen toivottomuuden hän valitsee itsemurhan sijasta ulos ryntäämisen päättäen viedä mahdollisimman monta suojeluskuntalaista mukanaan. Ja lopulta tunnistaessaan Kekin hän ei voi ampua vaan epäröi, ja niin häntä kohti ammutaan ja hän haavoittuu, jolloin hänet saadaan pidätetyksi.

Nämä valinnat ovat suureksi osaksi vaistomaisia, ja Matti tekee ne luonteensa mukaan. Ennen kaikkea hän toimii ideologiansa sisällä: usko parempaan maailmaan ja toiminta sen hyväksi antaa Matin elämälle tarkoituksen.

Matin pehmeämpi piirre on rakkaus kihlattu Helvi Martikaiseen, jonka kanssa vietettyjä ”onnen aikoja” hän muistelee. Mutta koska parilla on sama aate, ristiriitaa ei synny, vaan rakkaus antaa Matille voimaa jatkaa valitsemallaan tiellä.

Aluksi Matti yrittää pannan poliisikomisarion syyksi sen, että hän ampui tätä: ”[Matti] Långin mielessä välähti sitkeästi takaa-ajajan tyrmistynyt ilme, kun hän oli noussut mättään takaa ja heidän katseensa olivat kohdanneet. Mies [Koskimaa] ei ollut ehtinyt kunnolla kohottaa asettaan, kun Matti oli jo ampunut. Takaa-ajajan kasvoille nousseesta hämmästyneestä ilmeestä Matti tajusi, että luoti oli osunut, vaikka mies seisoi pystyssä vielä silloin, kun hän jo käännähti ja lähti.

Se helvetin hullu, hän manaili mielessään. Lähteä nyt pimeään metsään perään. Pakkohan minun oli.”

Mutta kuullessaan, että poliisikomisario on kuollut ja että tällä on monilapsinen perhe, Matti katuu: ”Syyllisyyden tunne oli vain pahentunut, kun hän oli kuullut, että oli tappanut poliisikomisarion, jolla oli suuri perhe.

Poliisi teki vain työtään. Ei hän heitä halunnut vihata. Hän taisteli niitä johtajia vastaan, jotka pyörittivät tätä väkivaltakoneistoa. Mutta nyt hän oli pelkkä pakoileva murhamies. Ja silti hänen pitäisi ehdottomasti selvitä pois täältä metsästä hoitamaan tehtäväänsä.”

Kuulusteluissa Matti ei ilmianna ketään tovereistaan, mistä hän oli kuollessaan ylpeä. Poliisikomisarion tappaminen on ainoa asia, jonka hän tunnustaa. Tavatessaan Kekin sairaalassa hän kertoo katuvansa ampumista.

Matin auttajat

”Keskuksesta vaadittiin tietoja kansan mielialoista, ammusvarastoista ja Lahden lähellä olevasta lentotukikohdasta.” Matin SNS-1:n Lahden osaston sihteerilta saamat tiedot Uudenkylän asevarastosta ja Urajärven lentokentästä ovat kuitenkin ”yhtä tyhjän kanssa”.

Muuten Matin elämä kuluu piileskelyyn. Hän asuu mm. maakorsussa, perunakuopassa ja navetan ylisellä. Hänelle toimitetaan ruokaa ja muita tarvikkeita.

Apua ei aina anneta ilman empimistä, sillä kiinnijäämisen seuraukset pelottavat, ja Matti joutuu vetoamaan: ”- Minä en ole täällä omista syistäni, – – Olen työväenliikkeen asialla juuri niiden samojen tavoitteiden takia, joita opiskelimme ja joita vannoimme edistävämme. Missä on se aatteellinen yhteistyö ja veljeys, joka meitä yhdisti, jos toverit eivät auta?

Leo mietti hetken ja liikehti vaivaantuneena Matin tutkivan katseen alla. Monta vuotta he olivat olleet samoissa järjestöissä, esiintyneet työväentalon näytelmissä, käyneet yhdessä urheilukilpailuissa. Hänen avunpyyntöönsä oli todella vaikea vastata kieltävästi.”

Kun eräs auttaja hakee piilosta rahoja, seteleitä puuttuu, mutta hakija kieltää ottaneensa: ”- – Matti manaili itsekseen, että tovereihinkaan ei voi enää luottaa. Syyttelemään hän ei kuitenkaan voinut alkaa, vaikka kiukku pani kiristelemään hampaita. Hän tajusi olevansa täysin toisten avun varassa.”

Innokkain auttaja on Matin kihlattu Helvi Marttinen, helsinkiläinen myymälänhoitaja. Kun alkuperäisellä radiolla ei voi lähettää viestejä, Helvi hankkii hänelle toiselta desantilta uuden radion, vaikka Matti ei ole sitä suoraan pyytänyt. Radio kuitenkin löytyy kotietsinnässä, ennen kuin Matti se saa sen.

Helviä varjostetaan matkoilla, mikä johtaa epäilyyn, että aatetovereiden joukossa on vasikka. Helvin onnistuu kuitenkin tavata Matti parikin kertaa.

Sen sijaan Antonin vaimo Eliisa kieltäytyy Helvin pyynnöstä auttaa Mattia, koska hänellä on pieni lapsia ja koska uskoo Valpon etsivien pitävän häntä silmällä. Lisäksi naapurissa asuu poliisi: ”Kekki taatusti kertoo laitoksella, mikäli saa tietää Matin olinpaikan.” Vaikka Kekki on Matin ystävä, ”Koskimaan murhaa se ei kuitenkaan hyväksy.”

Eliisa tuntee syyllisyyttä, koska ”Hänen [Eliisa] aatteellisuutensa ei kuitenkaan riittänyt samaan kuin Eino ja Alma Kockilla. Nämä olivat olleet pitkiä aikoja vankilassa ja samaan aikaan poika Osmo oli joutunut olemaan paljon yksin.”

Jälleen siis mittatikkuna on aatteellisuus ja rohkeus. Se nähdään jopa tärkeämpää kuin huolenpito lähimmistä. Kun Eliisa valitsee jälkimmäisen, hän tuntee epäonnistuneensa. Sen sijaan Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa käytetään myös toista näkökulmaa: poliittisesti aktiivisia arvostellaan perheenjäsenten uhraamisesta aatteen alttarille.

Kriittinen mutta velvollisuudentuntoinen Kekki

Kekki suhtautuu jatkosotaan suurella varauksella, mutta hoitaa poliisin velvollisuutensa, johon kuuluu sabotöörien, desanttien ja rintamakarkurien etsintä. Niissä toimissa hän säilyttää järjen päässään eikä suoraan otaksu, että esimerkiksi räjäytys ravintolassa olisi sabotaasia. Tutkinnassa hän käyttää perinteisiä poliisimenetelmiä, erityisesti tietojen hankkimista ihmisten kanssa puhumalla, ja näiden tietojen perusteella hän yrittää saada epäillyn tunnustamaan. Rintamakarkurit hän yrittää saada antautumaan, jotta heitä ei kiinni otettaessa ammuttaisi.

Eniten ristiriitaisia tunteita Kekillä on, kun hänen on jahdattava desantti Matti Långia. Tämä on hänen ystävänsä ja hän ymmärtää pitkälti, mistä tämän poliittiset mielipiteet ja toiminta kumpuavat. Maanpetosta Kekki ei voi kuitenkaan hyväksyä. Lisäksi Långin ampuma komisario Koskimaa on Kekin ystävä. Kekin mielestä poliisi ei saa kuitenkaan toimia vihasta.

Kekki arvostelee sotaa vastustavien kohtelua Suomessa ja jopa rinnastaa Suomen ja Neuvostoliiton menetelmät toisiinsa: ”Neuvostovaltio tahtoi väkivalloin ja eristämällä hiljentää kaikki, jotka ajattelivat toisin.” Lause osoittaa naiiviutta, sillä suurin osa Stalinin terrorin uhreista ei ollut millään lailla ”toisinajattelijoita” eikä edes millään lailla poliittisia.

Piiritystilanteessa Kekki yrittää saada Matin antautumaan. Tämä osoittaa, ettei hän ymmärrä Matin luonnetta ja tilannetta, sillä desantti sai oikeudessa yleensä kuolemantuomion.

Ideologiset ja aggressiiviset Valpon etsivät

Kekin vastakohtia ovat Valpon etsivät Torsti Teräväinen ja Mannelin, jotka ovat innoissaan uudesta sodasta, liittolaisuudesta Saksan kanssa ja Suur-Suomesta. He jahtaavat sodanvastaisten lentolehtisten kirjoittajia, joita Mannelin kuvaa ”syöpäläisiksi”.

Pidättämiensä poliittisten vankien kohtaloa he kommentoivat: ”Toivottavasti poistavat ongelman lopullisesti. On turhauttavaa tehdä työtä, jos jälkihoito ei pelaa kunnolla.”

Kostonkierteessä järkevänä ja taitavana esitetty Valpon ylietsivä Freedy Kekäläinen osoittautuu Desantissa yhtä ideologiseksi ha aggressiviseksi kuin Teräväinen ja Mannelin.

Desantin olemassaolo paljastuu poliiseille sattumalta, kun heille ilmoitetaan maakorsun löytymisestä. Mutta vaikka Matti on surmannut poliisin, tutkinta takkuilee, sillä huolimatta huomattavasta palkkiosta kukaan ei suostu puhumaan. Loppujen lopuksi kuitenkin auttajia pidätetään ja heidät saadaan tunnustamaan. Sitä ei kerrota, mitä menetelmiä käytetään.

Lopulta paljastuu Matin olinpaikka. Piiritystilanteessa Freedy Kekäläinen kannattaa syöksyä taloon, jossa Matti Lång oleskelee, mikä merkiksi ainakin osan piirittäjien kuolemaa tai haavoittumista. Onneksi päämajan valvontaosaston luutnatti on toista mieltä: talo on piiritetty, joten odottaminen on paras menetelmä.

Valpon väkivaltaiset pidätys- ja kuulustelumenetelmät käyvät suoraan ilmi, kun Onni Kyyrölä kuolee pahoinpitelyn seurauksiin.

Sanomana inhimillisyys

Poliittisten vankien epäinhillinen kohtelu ei sinänsä ole ollut vaiettu aihe, kuten alempana nähdään, mutta ei se myöskään ole kuulunut sota-ajasta puhuttaessa keskeisiin aiheisiin, joten monet eivät siitä ole koskaan kuulleet.

Desantin lopussa on kohtaus, jossa Anton sodan loputtua tapaa kotimatkalla sotilaita, joille hän kertoo ”että hän oli juuri vapautunut keskitysleiriltä melkein kahden ja puolensadan muun miehen kanssa.

Sotilaat sanoivat, etteivät olleet tienneet sellaisista leireistä mitään. He olivat olleet siinä käsityksessä, ettei Suomessa ollut lainkaan poliittisia vankeja.”

Tämän kuultuaan Antonille tulee ”tunne, että he olivat olleet näiden vuosien ajan muulle yhteiskunnalle melkein näkymättömiä. Heidät oli pidätetty ilman oikeudenkäyntiä. Heitä saattoi kohdella miten hyvänsä, pahoinpidellä, yrittää tappaa nälkään tai muilla keinoilla, eikä kukaan puuttunut asiaan.”

Poliittiset vangit kuvataan Desantissa tavallisina ihmisinä. Kirjailijan tarkoitus on mitä ilmeisimmin saada lukija ymmärtämään heidän taustaansa ja motiivejaan, tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan tai ainakin paheksumaan heidän epäihimillistä kohteluaan.

Voikin sanoa, että Desantin keskiössä on inhimillisyys, jonka pitää kuulua kaikille, ovat he tehneet mitä tahansa ja oli heidän kanssaan sitten kuinka eri mieli tahansa. Tämä periaate ei perustu vain moraali vaan järkeen. Romaanissa laintaan kansanedustaja Sylvi Kyllikki Kilven puhetta eduskunnassa: ”Epäinhimillisyys herättää vain katkeruutta ja vihaa – – Rintamalla sotilaiden elämä ei ole helppoa, mutta heidän tilanteensa ei parane sillä, että me näännytämme kuoliaaksi poliittisia vankeja tai toisen luokan työvelvollisia.” Kilven sisar oli Elvi Sinervo ja lanko Mauri Ryömä olivat saneet tuomion ja istuivat vankilassa.

Ismo Tornin vaimo, lotta Silja antaa sairaalassa Matti Långille vettä, vaikka se on kiellettyä ja muut lotat paheksuvat tätä

Matin koulutoveri, pappi, keskustelee tämän kanssa ennen kuolemaa ja vie tervehdyksen Kekille ja pyytää viemään tätä tervehdyksen ja anteeksipyynnön Matin morsiamelle Helville.

Kun Matin ruumis sodan jälkeen kaivetaan Valvontakomission määräyksestä ylös, Toivo-veli puhuu hautajaisissa sovinnollisesti pääasiassa yhteisistä lapsuusmuistoista.

Arvio romaanista

Timo Sandbergin Desantin kerronta on yksinkertaista ja suoraviivaista. Yleensä henkilöt kuvataan sellaisina kuin he itse näkevät itsensä. Niinpä sota-aikaa kokematon ja historiaan perehtymätön lukija ei välttämättä ymmärrä, mitä henkilöt sellaisilla abstrakteilla sanoilla kuin ”kansanvalta” tarkoittavat ja mihin he oikein pyrkivät. Politiikkaa on niin vähän, että vasemmistolaisten ideologiset erot eivät tule romaaneissa selviksi, toisin kuin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa.

Poliittiset vangit kuvataan Desantissa jopa ihanteellisessa valossa. Ehkä muutama heikkous ja ristiriitaisuus olisi tehnyt heistä kiinnostavampia henkilöinä. Ainoa henkilö, jonka kohdalla tämän omastakuvasta esitetään varauksia ja jolla on sisäisiä ristiriitoja, on Matti Lång, mutta hänenkään kohdallaan ei pästä kovin syvälle verrattuna Hannu Salaman romaaniin Siinä näkijä, missä tekijä Joni Skiftesvikin Salli Koistisen talvisotaan.

Todellisia henkilöitä

Romaanissa todellisia tunnettuja henkilöitä ovat desantti Matti Lång, tämän morsian Helvi Marttinen, myöhempi SKDL:n kansanedustaja Toivo Lång, Koveron leiristä muistelmat kirjoittanut Nestori Parkkari, syyskuun 1944 alussa teloitettu desantti Risto Westerlund jolta Helvi saa radion, Valpon ylietsivä Freedy Kekäläinen ja Metalliliiton järjestäjä (myöhempi SDP:n järjestösihteeri ja sodan jälkeen SKP:hen kohdistuvaa vakoilua ja hajottamista organisoinut) Veikko Puskala, majuri Nikke Pärmi, Koveron leirin komentajat kapteeni Arvo Kartano ja luutnantti Kosti-Paavo Eerolainen, Lahdessa ammuttu poliisikomisario Koskimaa sekä Matin auttajat (Alma Kockin oikea sukunimi oli kuitenkin Korhonen).

Romaanin lähteet

Desanttia voi kutsua suorastaan dokumentaariseksi, niin tarkasti se noudattaa lähteitä. Olennainen ero kuitenkin on, että lähteissä kerrotaan vain tapahtumat, romaanissa kuvataan myös henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit, jotka tietenkin ovat kirjailijan omaa tulkintaa.

Antonin vaiheet seuraavat jokseenkin tarkasti Nestori Parkkarin muistelmia Suomalaisessa keskitysleirissä. Esimiehistä käytetään Desantissa useimmiten oikeaa nimeä. Jopa kertomus ystävällisistä lotista pitää paikkansa, mutta Parkkari lisää, että kyseessä eivät olleet ”tyypilliset” keskiluokkaiset lotat vaan he olivat kotoisin maaseudulta.

Huomattavin Desantista poisjätetty piirre on se, että Parkkarin mukaan linnoituslinjaa tehtiin mahdollisimman hitaasti ja että suhteita vartijoihin, muihin työvelvollisiin ja evakoihin luotiin myös siksi, että viestejä voitiin lähettää omaisten lisäksi myös puolueelle. Sandberg on siis lieventänyt poliittista puolta.

Harry Vuorisen päiväkirjoihin perustuva teos Myrskyn silmässä kuvaa poliittisten vankien vaiheita Kannaksella ja Koveron leirillä suurin piirtein samoin kuin Parkkari, mutta arvostelee myös puolueen ”sisärenkaan” dogmaattisuudesta, progandan naiiviudesta ja ennen kaikkea ”toisinajattelijoiden” rankaisusta sulkemalla heidät pois toveripiiristä. Jälkimmäinen piirre puuttuu kokonaan Desantista, jossa vankien yhtenäisyys ja keskinäinen tuki on rikkumatonta.

Vuorisen kirjasta käy ilmi, että sotavankien ampumiset ja muu huono kohtelu liittyy kenraali Oeschin vävyyn luutnatti Eero Veikko Neroon. Molemmat tuomittiin asiasta mutta vasta sodan jälkeen. Aiheesta on laajasti kirjoittanut Antti Kujala teoksessa Vankisurmat.

Atso Haapanen ei mainitse desantteja käsittelevässä kirjassaan Viholliset keskellämme Matti Långia. Sen sijaan Jyrki Juuselan teoksessa Vankipataljoona on kerrottu yksityiskohtaisesti Matti Långin vaiheet desanttina. Ilmeisesti lähteenä ovat toisaalta poliisiraportit desantin jahtaamisesta, varjostajien tiedot Helvi Marttisen matkoista sekä Matti Långin auttajien kuulustelupöytäkirjat. Juusela ei pohdi, voiko kuulustelupöytäkirjoja pitää – ainakaan kokonaan – luotettavina. Muutenkaan Juusela ei tulkitse eikä ota kantaa asioihin. Esimerkiksi hän mainitsee Onni Kyyrölän pahoinpitelyn pidätettäessä ja myöhemmin kertoo tämän kuolleen sairaalassa, mutta tee mitään johtopäätöksiä. Samaten hän mainitsee ilman kommentteja kapteeni Kartanon lopettaneen aikoinaan ”kovilla otteilla” poliittisten vankien nälkälakon Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Timo Sandbergin Kekki-sarjan edellisistä osista Tilinteko ja Kostonkierre sekä desantti-aihetta käsitellyttä Joni Skiftesvikin romaania Salli Koistisen talvisota ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan välirauhaa kuvaavista romaaneista Rautayöt ja Jään ja tulen kevät.

Blogissani on myös artikkeli Harry Wuorisen muistelmista Myrskyn silmässä, jossa kuvataan poliittisten vankien vaiheita jatkosodan aikana työpataljoonassa Kannaksella ja myöhemmin Koverin leirissä.

Kirjallisuutta

Haapanen, Atso: Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939-1944. Minerva 2012..

Juusela, Jyrki: Vankipataljoona. ER P 21:n ja Er. Työkomppanian ryömäläiset ja kommunistit jatkosodan aikana 1941-1944. Atena 2017.

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostovankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.

Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-1944. 5. p. Kansankulttuuri 1962.

Vuorinen, Harry: Myrskyn silmässä. Poliittisen vangin päiväkirja ajalta 1941-1944. Like 2006.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 1

Kalle Päätalon Myrsky Koillismaassa on harvinaisen monipuolinen sotaromaani, jossa kuvataan niin rintamalla taistelevia ja vasta asekoulutusta saavia kuin rajan lähelle eri tehtäviin jääneitä ja evakkoja.

On vahinko, että Myrsky Koillismaassa (1963) on joutunut unohduksiin muilta paitsi Päätalo-faneilta, niin monta herkullisesti kuvattua henkilöhahmoa siinä on. Ja vaikka Kalle Päätalo oli itse talvisodan aikana koulutuksessa ja hänen rintamakokemuksensa jäi jatkosodassakin lyhyeksi, tätä ei sotakuvauksesta mitenkään huomaa.

Koska kirja on 656-sivuinen järkäle, olen jakanut artikkelin kahteen osaan. Tässä osassa käsittelen talvisota.

Koillismaa-sarja

Myrsky Koillismaassa on Päätalon Koillismaa-sarjan kolmas osa. Sitä edeltävät romaanit Koillismaa (1960) ja Selkosen kansaa (1962). Neljäs osa Myrskyn jälkeen (1965) käsittelee sodanjälkeistä aikaa. Viides osa Mustan lumen talvi (1969) on aikalaisromaani – 60-luvulla selkonen on kokonaan muuttunut kuten koko Suomi.

Koillismaa-käsitteen keksi Reino Rinne, aiemmin puhuttiin Ylämaista. Koillismaahan kuuluu Päätalon kotipitäjä Taivalkoski sekä Pudasjärvi ja Kuusamo. Teoksessa Koillismaa kuvina (1964) on Rinteen valokuvat ja Päätalon teksti.

Ennen sotakuvausta Myrsky Koillismaassa on hyvä lukea sarjan edelliset osat, sillä henkilöiden taustan tunteminen auttaa ymmärtämään näiden sotakokemuksia.

Seuraavassa lyhyesti joitakin ydinkohtia:

Koillismaan alussa seutuun ja sen ihmisiin tutustutaan ulkopuolisin silmin, kun pula-aikana taivalta taittaa nälkäinen kulkumies, jota paikalliset kutsuvat Tampereen pojaksi. Hän saa varsin tylyn vastaanoton paikkakunnan isolta isännältä Iivari Sääskilammilta.

Tampereen poika työskentelee metsä- ja tietöissä, kunnes paljastuu rakennusmestari Kosti Mäkiseksi. Hän on lähtenyt Tampereelta työpaikallaan sattuneen erimielisyyden takia. Hän jää pohjoiseen ja saa ammattiaan vastaavaa työtä.

Paikkakunnalla vaikuttaa lestadiolainen herätysliike, jonka oppeihin kuuluu syntien tunnustaminen ja parannuksen tekeminen. Iivari Sääskilammi majoittaa saarnaajia, mutta usko on hänellä vain naamari. Hän katoaa tämän tästä Ouluun, jossa hänellä on vakituinen avioliiton ulkopuolinen suhde. Vaikka hän siis itsekin rikkoo käskyjä ja tarvitsee anteeksiantoa, hän kieltäytyy antamasta anteeksi Nestori Maliselle, joka tunnustaa yli kymmen vuotta sitten tapahtuneen poron tapon. Lähimmäisenrakkautta Iivarista ei muutenkaan löydy vaan hän kohtelee kovasti Sammalsuon perhettä kohtaan, joka joutuu anomaan kunnan jauhoja.

Sen sijaan nimismies Pulkkila, vaikka ei ole uskovainen tai juuri siksi, suhtautuu kiihkottomasti paikallisiin rikoksiin kuten salametsästykseen ja pontikankeittoon, vaikka hoitaakin virkansa niin kuin lait ja asetukset määräävät.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen ja Iivari Sääskilammin tytär Irja rakastuvat toisiinsa. Kun isä ei avioliittoa hyväksy, Irja joutuu lähtemään kotoa.

Pula-aikana olot ovat olleet niin ankeat, että Nestori Malisen poika on loikannut Neuvostoliittoon mutta palaa pettyneenä.

Toisen osan Selkosen kansaa päästään 30-luvun loppupuolelle. Sammalsuon Kauko on varttunut nuoreksi mieheksi, joka pystyy palkallaan elättämään lapsuudenperheensä.

Kauko vrt. Kalle

Eero Marttisen teoksessa Mestarin eväät Päätalo kiistää, että Kauko Sammalsuo olisi hänen omakuvansa. Kirjailijaa ei ole syytä uskoa: sota-aikaan asti Kauko kokee paljolti samanlaisia vaiheita kuin Iijoki-sarjan Kalle.

Toki Kallen nuoruuden kokemukset ovat karumpia kuin Kaukon. Vaikka Sammalsuon perhekin joutuu hakemaan kunnan jauhoja, köyhyys johtuu isän kuolemasta. Asiaan ei siis liity niin paljon häpeää kuin Kallella, jonka isä oli mielisairaalassa.

Kallen tavoin Kauko on lahjakas: hän harrastaa urheilua ja on innokas lukija. Samoin kuin Kallen kohdalla molempia harrastuksia pidetään vouhotuksena. Molemmista tulee eturivin metsätyömiehiä.

Nuoret kaipaavat pois

Myös Kaukon ihastus, kansanopiston käynyt Elma Malinen haluaisi nähdä maailmaa ja muuttaa Ouluun. Vaikka Elman haaveet ovat peräisin Nyyrikin lukemistolehdistä, niissä on tottakin: kaupungissa pääsevät palkollisetkin helpommalla kuin maalaismökin tyttäret: ”iltasella tanssaamaan ja eläviin kuviin”.

Kai Hirvasnoro toteaakin blogissaan Päätalon matkassa: ”Luonnon jylhyys ja kauneus sekoittuvat siellä asuvan nuoren ihmisen näköalattomuuteen ainutlaatuisella tavalla. Vähän jokainen romaanin monista päähahmotuksen saavista henkilöistä kaipaa jonnekin pois.”

Iivari Sääskilammin poika Perttu on pannut toimeksi ja muuttanut poliisiksi Viipuriin. Isän terveyden heikennettyä hän kuitenkin palaa kotiin juuri talvisodan edellä.

Selkosissakin seurataan uutisia

Talvisodan kuvaus alkaa oikeastaan syksyn 1939 kuvauksesta teoksen Selkosen kansaa lopussa.

Maailman tapahtumia seurataan selkosissakin, ensin tosin muutaman päivän vanhoista sanomalehdistä. Saksan hyökkäystä Puolaan kommentoidaan rakennustyömaalla: ”Voi helevetin helevetti minkä savotan alakovat”, ”Eikä ihan heti lopu, sanokaa minun sanoneen”, ”Nythän se rytinä on vielä kaukana, mutta varmasti se jollakin tavalla vaikuttaa tännekin asti”.

Kun Suomi on saanut kutsun Moskovan neuvotteluihin, miehet kokoontuvat iltaisin Kosti Mäkisen kotiin, jossa on kylän ainoa radio. Irja-vaimoa kiusaa kamarin täyttävä tupakansavu ja se, ettei perhe saa olla omissa oloissaan kuin yöllä.

Miehet kutsutaan armeijaan

Toivo Malinen on juuri suorittanut asevelvollisuutensa, kun hänet kutsutaan takaisin armeijaan. Hän suuttuu ensin, mutta rauhoittuu sitten: ”En minä tosissani pakoon meinaa…Saatana vieköön, vaikka sota tullenee, niin en minä ole miestä huonompi…Minä tunnen ja muistan sen komennon, jota tuolta pakoon lähdin…Sinne en lähde toista kertaa heikoissa kettingeissäkään…Vastaan minä pistän, jos sitä meininkiä aletaan tänne vängällä tyrkyttää.”

YH-kutsujen jakoa kuvataan monen henkilön kohdalla. Suojeluskuntaan kuuluva Toivo Malinen tuo kutsun langolleen Kosti Mäkiselle, joka on pitäjän harvoja reservin upseereita. Ei ole oikein uskottavaa, että Kosti Mäkinen olisi valittu reserviupseerikouluun. Paikallinen suojeluskunta lähetti asevelvollisista luotettavuusarvion, johon perhetausta vaikutti. Kostin isä oli punakaartilainen ja Kostin mukaan jopa kommunisti.

Kauko ja Nestori Malinen vievät kutsun perheeseen, joka asuu niin kaukana, että maailman eikä Suomenkaan tapahtumista ei tiedetä mitään. Ainoa lehti, joka perheeseen tulee, on lestadiolainen Siionin Lähetyslehti.

Sovitus ennen sotaa

Sodan uhka saa monen miehen tekemään lestadiolaisissa seuroissa parannuksen.

Ei-uskovatkin haluavat saada maalliset rikkeet pois tunnolta. Simo Mutka tunnustaa nimismies Pulkkilalle uroshirven laittoman tapon ja pontikan salakuljetuksen. Nimismiestä suututtaa, että Mutka on pystynyt huijaamaan häntä. Hän epäilee, että tämä tunnustaa vain päästäkseen sotaa pakoon. Mutka torjuu epäilyksen loukkaavana, ja nimismies leppyy: ”Nyt on isommat asiat kysymyksessä…” Nimismies lupaa, että tunnustus jää vain hänen tietoonsa.

Sodan pelko asettaa myös henkilökohtaiset loukkaukset oikeisiin mittasuhteisiin ja riidat halutaan sopia. Kosti Mäkinen leppyy viimein Irjan isälle Iivari Sääskilammille. Hän soittaa asemapaikastaan Oulusta vaimonsa kotitaloon ja sanoo langolleen Pertulle: ”Sano nyt isällesi, että minä puolestani olen näinä viikkoina ruvennut ajattelemaan asioita hieman eri tavalla…Omasta puolestani olen valmis luopumaan koppavista sanoistani ja olostanikin…Nyt ovat hyvin pieniä asioita henkilöiden keskeiset kyräilyt…Sano terveiseni…En tyrkytä, mutta en tunne enää kaunaakaan…”

Terveisten lähettäminen ei ole selkosella miehisten miesten tapa, joten Kosti tietää, että kyseessä apen silmissä iso askel. Iivarikin on pehmennyt ja ilahtuu. Hän jopa kutsuu vävynsä lomalla käymään. Irja lapsineen on tulossa evakkoon vanhempiensa kotiin.

 

Reaktioita puna-armeijan hyökkäykseen

Nestori Malisen veljenvaimo Kaija Malinen joutuu kohtaamaan puna-armeijan tiedustelijoita. Yksi puhuu suomea ja on loikkari, vieläpä tuttukin, eikä Kaijalle tehdä pahaa.

Loikkarin tausta ja motiivi tehdään tiettäväksi, kun tämä ei hyväksy eväiden kääreeksi Siionin Lähetyslehteä: ”Kun minä pikkupoikana olin Karhukannassa huutolaisena, lukivat sitä samaa aviisia. Pitivät nälässä. Pieksivät ja potkivat…Työpäivässä oli mittaa…”

Myrskyssä Koillismaassa Kauko tapaa junassa Neuvostoliittoa sympatisoivan miehen. Mies uhoaa suureen ääneen, että ”on aivan turha panna hanttiin venäläisille. Ne lyövät Suomen poikki Oulun kohdalta.”

”Herrat vain turhan vuoksi miehiä tapattavat. [- – -] Jos ei vastarintaa tehtäisi, eikä niitä ärsytettäisi, niin meikäläisille ei tulisi mitään vahinkoa.” Sen sijaan herroilta sietäisikin miehen mielestä listiä päitä pula-ajan takia.

Mies väittää puna-armeijan olevan jo Pudasjärven rajalla eli lähes puolimatkassa Ouluun, mutta Kauko korottaa äänensä ja osoittaa väitteen vääräksi: hän on tullut juuri samalta suunnalta ja tietää, missä linja on. Miestä käsketään joukolla olemaan vaiti.

Muuten henkilöiden reaktio sodan syttymiseen on toisenlainen.

Teoksessa Selkosen kansaa Kauko ja hänen nuorempi veljensä Auku ovat vartioineet siltaa, mutta se ei Kaukolle riitä vaan hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Rauhan aikana Nestori Malinen on pilkannut sonniseuran miehiä, joiksi hän nimittää harjoituksissa lihakeittoa syöviä suojeluskuntalaisia, jotka syövät harjoituksissa lihakeittoa. Tämän takia häntä on jopa epäilty kommunistiksi. Sodan sytyttyä paljastuu, että Nestori on vain arvostellut liikaa isänmaallista intoilua.

Vaikka Nestoria ei ole ikänsä takia kutsuttu reserviin, hän päättää lähteä omin päin sotaan: ”Piti sanomani, että minun sappini kiehuu jo meleko lailla tuolle sotatouhulle. Perkele kun työnnytään rauhallisten ihmisten peälle semmosilla joukoilla…Ei merkkijää välitetä, missä iso pilikotus mennöö valtakuntiin välillä. Tullaan ja poltetaan vaivalla tehyt mökit melekeen koko selokosessa. Luulooko ne venäläiset, että teällä helevetin syömmaissa on ollu niin heleppo elleä ja kattoa peän peälle soaha…Vastaan minä lähen hiihtoa veäntämään, se on silimäänni vissi…Vakkuuteltu vakkuuttamasta peästyähi, ettei sieltäpäen haluta sotaa…Onko tämä nyt puhheihesa takana seisomista? Täh…? Saatana kun tuommonen iso valtakunta rupejaa ahtamaan pienempäsä peälle.”

Tiivistettynä: oikeutta on loukattu ja sana syöty, iso kiusaa pienempää.

Muualta tullut kapteeni ihmettelee, ”että näistä korpiseudun miehistä ei juuri kukaan valita eikä ruikuta sotaan lähtöä. [- – -] Ihmettelen näiden syrjäseudun miesten isänmaallista mielialaa…” Nimismies Pulkkila vastaa: ”Ei näistä monikaan muista sellaista nimeä kuin isänmaa. Minulla on se käsitys, että ukko kuin ukko ajattelee vain sitä, että kun on jouduttu yhteiseen savottaan, niin sinne mennään joukolla.”

Kapteeni ihmettelee edelleen: ”Vaikuttavat minusta aivan sellaisilta, kuin olisivat kyräileviä ja umpimielisiä meikäläisiäkin kohtaan.” Nimismies selittää: ”Pääkköjä he ovat. Vihaavat herroja niin perkeleesti, mutta eivät mielellään koske siihen, joka kuuluu toiselle. Tykkäävät kovasti kotiselkosistaan. ’Ja perkele, kun nämä selkoset on kerran meidän palstapilkotuksen sisään jääneitä, ei niitä vängälläkään viedä’, sanoi minulle eilen tuossa raitilla eräs tukkijätkä.”

Mieliala on siis pohjaltaan sama kuin Pentti Haanpään Korpisodassa: Mitä täällä tekee vieras?

Kauko armeijan koulutuksessa

Myrsky Koillismaassa alkaa kuvauksella, miten maalaispoika Kauko ihmettelee Oulun kaupunkia, ja jatkuu junamatkalla koulutuskeskukseen.
Onneksi Kauko on tutustunut jo Oulun asemalla muihin armeijaan menijöihin.

Toveruus ja sen luoma solidaarisuus onkin se vahvin voima, joka auttaa Kaukoa kestämään sotavuodet.

Sen sijaan sotilaskoulutus osoittautuu sellaiseksi, että Kauko alkaa jo katua lähtöään vapaaehtoiseksi.

Pian Kauko kuitenkin saa vääpeliltä positiivista huomiota: ”Katsokaa nyt esimerkkiä, miten suomalainen mies lähtee sotapalvelukseen! Joka ei näe, niin luettelen alokas Sammalsuon varusteet: Korville käännettävä karvalakki. Korkeakauluksinen villapaita. Vahva takki. Saapashousut vahvaa sarkaa. Kaiken pisteenä kippurakärkiset lapikkaat. Montako sukkaa siellä on?” 

Sammalsuon ja Malisen perhe evakossa Pohjanmaalla

Kun Kaukon perheelle Selkosen kansassa tulee määräys lähteä evakkoon, Liisu kysyy: ”Mennäänkö me Ruotsiin asti? Kauko sanoi, että selkoskyläläiset voivat päästä sinne.” Äiti Maija vastaa: ”Elä, lapsi rakas, puhu mitään pääsemisestä…On ihan hämärän peitossa, minne me joudutaan…”

Myrskyssä Koillismaassa Kaukon äiti Maija Sammalsuo ja Elman äiti Mari Malinen nuorempine lapsineen joutuvat ensin istumaan pitkän matkan tuntemattomaan määränpäähän. Kun ollaan perillä Pohjanmaalla, koululle tulee lestadiolainen emäntä, joka ilahtuu kuullessaan, että Marin ja Maijan kuuluvat samaan uskonhaaraan. Näin Mari ja Maija pääsevät perheineen evakkoon samaan taloon.

Kun talossa istutaan iltaa kolmen naisen kesken, Maija kysyy emännältä: ”Etkö sinä jo ala tähän joukkokuntaan suivautua”. Emäntä vastaa: ”Ee-hei…Vähän meikäläinen joutuu sodan vuoksi kärsimään.” Mari kiittää: ”Oli kuin Luojan sallimus, että päästiin tänne asumaan”. Emäntä kertoo: ”Minulle tuli tunne, kun kuulin evakoita…tuota kotinsa jättämään joutuneita tänne tulevan, että tarjoan asuntoa. Nythän meidän kaikkien pitäisi auttaa toisiamme.” Maija sanoo: ”Sano vaan reilusti evakoiksi. Ei se enää tunnu niin kipeältä.” Mari vahvistaa: ”Kaikkeen tottuu”.

Aivan näin helppoa ei ole. Maria huolettaa: ”Mitenkähän ne siellä Järvenkylässä?” Tytär Taimi toruu: ”Alahan taas, äiti, se sama virsi! Mikä niillä siellä on hätänä?” Emäntää kyllästyttää evakoiden jatkuva kyyneleinen muistelu, ja hän sanookin: ”Vihollisethan on jo ajettu pois kotipaikoiltanne. Niinhän lehdet kirjoittavat.” Ystävällisinkään ihminen ei siis ymmärrä evakkojen tuntoja, jotka Mari ilmaisee: ”Koti on aina koti, ei sitä saata uneuttaa”.

Muutenkin kaikki on vierasta. ”Ympäristön maisemat tuntuvat oudoilta yölläkin. Metsän raja näkyi kaukaa. Maiseman tasaisuus ja meri-ilman kostea kirpeys olivat vieraita.” Maija toteaa: ”Vaikka ihmisen on kuinka hyvä olla, niin kotiseutujaan ikävöi.”

Muilla evakoilla on paljon vaikeampaa. Mari kertoo, mitä on kuullut: ”Muutaman viikon jaksavat sietää, sitten antavat näkyä ulospäinkin, että haittana ollaan”. Maija täydentää: ”Kuulemma haukuskelevat kortteeritalossa että ihmisen ristiksi on tultu. Laiskoiksikin morkkaavat…”

Iivari Sääskilammin salaisuus paljastuu

Iivari Sääskilampi on joutunut evakkoon Iin Haminaan, jossa hän nuorena oli töissä. Jollei edellisiä teoksia tunne, lukijan yllättää pitkä luku, jossa kerrotaan Iivarin nuoruudenrakkaudestaan Hilkasta, jonka hän uskoi pettäneen itseään. Nyt Iivari kuulee, että naisella on aikuinen avioton poika, mutta hän ei halua vieläkään selvittää asiaa naisen kanssa.

Iivarista paljastuu myös uusi puoli: lapsirakkaus. Irja kirjoittaa miehelleen Kostille synnytettyään kahden pojan jälkeen tyttären: ”Vaarikin on voinut paremmin. Yhtenään vain pakkautuu hyssyttelemään Tuulikkia, vaikka se ei itkekään. Me äidin kanssa on sanottu isälle, että opetat tytöstä pahanjuonisen.” Entisajan lastenkasvatukseen ei kuulunut hellittely.

Ilmavalvontaa ja desanttijahtia

Muiden lähtiessä evakkoon nuoret jäävät kotiseudulle avustamaan armeijaa. Elma Malinen, Aili Sammalsuo ja Hilja Naavala toimivat ilmavalvontalotina, ja Kaukon nuorempi veli Auku jatkaa siltavahtina.

Nuoret huolehtivat myös karjasta. Tilanne ei ole niin kriittinen, että se olisi pitänyt evakuoida.

Sodasta huolimatta nuorilla on päällimmäisenä mielessä rakkaus. Elma saa kirjeen Kaukolta ja muistelee kalastusyötä tämän kanssa. Elma kutoo Kaukolle sukkia ja suunnittelee: ”pistän varsien sisään hajuheiniä kaapistani. Siitä tuoksusta Kauko muistaa kotijärven ja minutkin.”

Hilja taas ajattelee Toivo Malista käsittäen vasta nyt, että tämä oli ihastunut häneen, mutta Hiljan mielessä on myös rippikoulutoveri Kauko.

Elman ja Hiljan kohdalla Päätalo osoittautuu varsin taitavaksi maaseudun nuorten naisten ja ensirakkauden kuvaajaksi.

Kaikki suomalaisetkaan eivät ole kunnollisia. Eräs alikersantti yrittää raiskata Elman, mutta tämä pystyy pitämään puolensa, eikä hän lankea edes lupaukseen avioliitosta: ”Minusta ei ole semmoisten manttaalitalojen emännäksi.”

Auku on oppaana desanttijahdissa, jossa käydään tulitaistelu. Lopulta vangiksi otettu haavoittunut räjäyttää kasapanoksella itsensä ja vangitsijansa.

Sotilaan kyvyt ratkaisevat, ei asema

Yli-ikäinen Nestori Malinen menee suoraan yksikköön ja sanoo olevansa vapaaehtoinen. Hänet hyväksytään, sillä hän tuntee paikalliset erämaat. Niin hänestä tehdään partion opas.

Aluksi nuorta vänrikkiä epäilyttää Nestorin olemus ja käytös: ”Vänrikkiä painoi vastuu miehistään. Tämä oli hänen kohdallaan ensimmäinen taival kohti oikeata sotaa. Upseerikoulussa ja suojeluskunnan harjoituksissa oli leikitty sotaa. Jo heti kylästä lähdön jälkeen särkyi mielikuva suomalaisesta sotilaasta. Oppaaksi otettu mies [Nestori Malinen] oli siviilivaatteissa. Viikset jääpuraissa ja leveää murretta puhuva mies vaikutti metsäläiseltä. Hiihtää vätkytteli omaa tahtiaan. Laiskasti ja jalat leveässä haara-asennossa. Itsepäinenkin tämä seutukunnan savottamies oli. Ihme ja kumma, että osasi ensimmäiseen välitavoitteeseen. Rupesi kiroilemaan, kun hän tahtoi tarkistaa suuntaa kompassilla. Ja tarvitsiko miehen ruveta heti sinuttelemaan. Vaikka täällä metsässä ei herroiteltukaan, niin pitääkö peräti pojaksi kutsua upseeria.”

Pian vänrikki kuitenkin tajuaa: ”Yön päälle kuitenkin rupesi tuntumaan vänrikistä, että umpihankea melkein jatkuvasti aukaisevan miehen vauhti riitti. Samaten puhetapa ja muukin käytös alkoivat tuntua juuri tähän maisemaan ja tähän tehtävään sopivilta.”

Vänrikillä ei ole huono itsetunto, joten hän ei ota itseensä siitä, ettei osaa kaikkea, eikä hän myöskään ole luonteeltaan niin jäykkä, että rupeaa vaatimaan muodollista kuria. Nykykielellä vänrikki tulosorientoitunut ja ymmärtää, että alaisten erilaiset taidot ovat hänelle vain eduksi.

Summa, josta Jussi Jalonen on kirjoittanut tutkimuksen, oli moderni materiaalitaistelu ja siellä taistelivat Suomen moderneimman, läntisen osan miehet. Silti Jalosen johtopäätös pätee myös Nestorin ja vänrikin suhteeseen: talvisodassa arvovallan ratkaisivat miehen kyvyt, ei muodollinen asema.

Kosti Mäkisellä on ominaisuudet, jotka Jalonen listaa miesten silmissä hyvällä upseerilla olevan: hän on noussut itse kansan parista, Tampereen murre antaa hänelle sopivasti eksentrisiä piirteitä, hänet tunnetaan jo siviilistä hyvänä esimiehenä, hän pitää huolta miehistään ja jakaa näiden kokemukset.

Vihollisia ja eläimiä säälitään

Nestori on edelleen kuriton sotilas, joka toimii oman mielensä ja moraalinsa mukaan. Hän suuttuu puna-armeijan upseerille, joka ampuu omia sotilaitaan. Vaikka vänrikki on käskenyt hiljaisuuden, Nestori ampuu tämän ja ottaa hevosen ja reen. Kun hän saa vangin, hän antaa tälle teetä ja leipää.

Sotamies Simo Mutka ja kersantti Perttu Sääskilammi ovat vänrikki Kosti Mäkisen alaisia. Kun tankit tulevat yli, tapahtuu se mikä usein tällaisissa tapauksissa: yksi sotilaista joutuu pakokauhun valtaan. Kosti Mäkinen joutuu rauhoittelemaan: ”Pysyt vain asemissasi. Ei ne yhtä miestä tule tappamaan.” Toinen sotilas raivostuu niin, että tekee itsemurhahyökkäyksen. Hän kaatuu mutta ruumis saadaan pois.

Viholliset ovat linnoittautuneet kellariin. Kun heitä kehotetaan antautumaan, kellariin jää vain politrukki joka tekee itsemurhan. Muut antautuvat vangeiksi. Korpraali haluaa kostaa, koska on ollut vankina Neuvostoliiton leirillä, mutta muut hillitsevät. Kosti Mäkinen sanoo: ”Kostamalla ei asiat parane!”

Päätalon sotilaat siis säilyttävät sodankin aikana siviilistä peräisin olevat inhimilliset arvonsa. Tosin Nestorin kohdalla voi puhua myös oman käden oikeudesta.

Perhe mielessä rintamalla

Niin mainio sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas onkin, siitä on rajattu pois joitakin asioita. Sotilaat elävät kuin irrallaan kaikesta. Vain harvan perheestä ja siviilielämästä kerrotaan. Sen sijaan Päätalon romaaneista käy ilmi kirjeiden merkitys ja laajemmin se, miten tärkeä perhe ja muut läheiset sotilaalle ovat.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen kirjoittaa lasta odottavalle vaimolleen ensin hyvin käytännöllisesti: ”Yritähän sinä ottaa kaikki rauhallisesti. Ettei vain, meinaan, se pikkunen mitenkään henkisesti kärsisi. Hyvin minulla on kaikki….Muista pukea kunnolla itsesi kun lähdet ulos…Pue pojatkin… ” Huolehtiminen on osoitus arkirakkaudesta, mutta seuraavassa tunteet sanotaan julki: ”Minä näen aina kun suljen silmäni teidät kaikki.” Lopussa on kehotus: ”Irja, kestä sinäkin, niin yritän itsekin täällä tehdä.”

Myrskyssä Koillismaassa Simo Mutka, joka on istunut linnassa väkivaltarikoksesta, paljastaa itsestään hellän puolen: ”Minulla on semmonen alapäästään laakin lyömä poika…Akka kirjoitti, että joutuvat siellä merimaissa kylmänlaisiin huoneisiin. Lassi-parka kun ei kykene itse puoliaan pitämään. Aina ne terveet…Täällä sotahommissa minusta on ruvennut tuntuman, että se poikani halvautuminen mahtaa olla omaa syytäni. Se painostaa mieltä niin perkeleesti.”

Vaimo oli odottanut lasta, kun Simo Mutka oli tullut hävittyään korttipelissä kotiin aamuyöllä ”perse auki ja melko päissäni. Karjasin pahan sisuni vuoksi minkä jaksoin heti pirtin ovella. Akka kirposi pystyyn. Itki ja vapisi. Luulin, että se kokonaan sekosi. Lassi ei ole askelta ottanut…”

Iloisempaa kuuluu Kosti Mäkiselle, joka saa uutiseen tyttären syntymästä. Uutinen herkistää hänen johtamansa miehet, joiden ”ajatukset siirtyivät selkosten yli koteihin. Minkähänlaisissa oloissa perhe lienee evakossa…? Minun akalla se kanssa on määrä saada pieniä näihin aikoihin.”

Simo Mutka tarjoaa korvikkeen kanssa vodkaa sotasaaliiksi ottamastaan pullosta. Uskovaiset torjuvat ensin mutta myöntyvät kun Simo Mutka selittää: ”Ei nyt Jumalakaan niin karski ja leikkiä ymmärtämätön ole, että ei suvaitse varpajaisryypyn ottoa.”

Irjan kirje Kostille osoittaa, että Iivari Sääskilammi on todella leppynyt ja yrittää saada välit kuntoon vävynsä kanssa: ”Isäkin sanoo, että Tuulikki on isänsä näköinen. [- – -] Äiti ja isäkin puhuvat yhtä paljon sinusta kuin Pertustakin.”

Pelkoa, häpeän välttämistä ja velvollisuudentuntoa

Kauko joutuu lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle. Pommitus asemalla saa mielet pelon valtaan. Nähdään ensimmäiset kaatuneet ja tajutaan, että on tosi kyseessä.

Ensimmäisessä taistelussa Kauko pelkää mutta voittaa pelkonsa: ”Kauko puri hampaita, että leukaluut rutisivat. Sumala ei pääse nauramaan niin kuin eilen. Ei jumaliste. Nauroivat jätkät aputyönjohtaja Tonkojoellekin, joka lähti pakoon kuorimalanssilta Olkivaaran Toivon kurkulle nostamaa kolorautaa…Nyt! Itsehän tänne pyrin. Sotahommiin, enkä housuihini sontimaan.”

Motivaationa on – kuten työssäkin – häpeän pelko. On oltava yhtä hyvä kuin muutkin, etteivät nämä pääse ivamaan. Kaukolla on vielä erikoismotivaatio: ”Nyt näytän, etten tyhjän vuoksi purrut kunnan leipää.”

Usein todetaan, että suomalaisille sotilaille oli kunnia-asia pelastaa omat haavoittuneet jopa oman henkensä uhalla. Päätalo on kuitenkin uskaltanut kirjoittaa poikkeavan kohtauksen, jossa haavoittuneita on niin paljon, ettei kuljettaminen onnistu.

Erään haavoittuneen huuto osoittaa uskonnon merkityksen: ”Kaverit, viekää kotiin terveisiä, että Räsäsen asiat on nyt hyvin…Minä olen saanut syntini anteeksi Jeesuksen…veressä…veressä ja kalliisti lunastetussa, lunastetussa, lunaste…”

Toivo Malinen taistelee Kannaksella. Kun kysytään tiedustelupartioon lähtijöitä, hän ilmoittautuu: ”Pitäähän sinne jonkun lähteä”. Toivo ei ole niitä, joiden mielestä ”joku” tarkoittaa ”joku muu”.

Isänmaa motiivina

Myrskyssä Koillismaassa käytetään sanaa isänmaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Ahdistetussa maassa (1977).

Hiihtämisen aikana Kauko tajuaa hiihtämisen aikana isänmaan merkityksen: ”Kaukon mielen täytti turvallinen olo. Takana hiihtävän, jo aikoja tulikasteen saaneen miehen kanssa on nirhattu jauhosäkin hintaa puun ja parkin välistä samoilla maisemilla. Katseltu samaa tunturia aivan läheltä. Tehty pitkiä päiviä savotoissa. Varrottu vuorokausitolkulla tukinlaskussa. Kiroiltu elämän kovuutta. [- – -] Nyt ollaan samoja selkosia puolustamassa. Henkeen ja vereen. Nämä ovat eniten meille, tukkijätkille ja torpanmiehille kuuluvia…

Äkkiä Kaukon ajatuksissa valkeni selkeä ajatus. Koulussa opetettu, ylväinä mielikuvina lapsen mielessä liikkunut tunne isänmaasta olikin juuri tätä hiihtämistä keskiyöllä meille kuuluvia selkosia haluavia vihollisia vastaan. Me kaikki olemme eläneet itärajan tällä puolen. Tämä on metsäherrojen, ojankaivajien, tukkilaisten, mökinmiesten, talollisten, poromiesten ja lentojätkien ISÄNMAA.”

Omistamattomillakin on jotain mitä puolustaa: suomalainen maisema. Suomessa on Runebergistä ja Topeliuksesta alkaen liitetty isänmallisuus juuri maisemaan ja kansakoulu takoi tämän tehokkaasti suomalaisten mieleen. Teema on sama kuin Sirpa Kähkösen Jään ja tulen keväässä (2004).

Vanha riita johtaa tragediaan

Jotta kaikki ei olisi liian kaunista, vanha riita johtaa tragediaan.

Rintamalle tulee myös Kosti Mäkisen vihamies Backman. Kosti suhtautuu häneen edelleen niin vihamielisesti, että Backman alkaa selittää muille suhteen taustoja. Samalla lukijallekin viimein selviää, miksi Kosti lähti työpaikastaan ja Tampereelta. Backman sai esimiehiltään nuhteita ja purki ne Kosti Mäkiseen, joka otti uhkamielisen asenteen ja pyysi lopputilin. Vaikka Backman myöntää oman syynsä, Kosti Mäkinen ei taivu vaan pitää edelleen vihaa.

Maaliskuun 13. päivänä Backman lähtee viemään viestiä rauhasta ja tulen lopettamisesta Kosti Mäkiselle, joka kuitenkin pakenee edeltä tietämättä, mistä on kyse. Backman saa osuman ja kuolee sodan viime hetkillä. Juuri ja juuri Kosti Mäkinen saa muuta kautta tietää, että tuli pitää lopettaa Hänelle jää Backmanin kuolemasta ikuinen syyllisyys.

Päätalon ihmiskuvauksen syvyyttä osoittaa, että aivan samoin kuin sarjan ”pahiksesta” Iivari Sääskilammista löytyy hyvää, parhaimpiin henkilöhahmoihin kuuluva Kosti Mäkinen syyllistyy yhteen pahimmista teoista.

Samoin kuin YH-kutsut, myös rauhan tulo kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Nestori Malinen on nähnyt enneunen, että ampuminen loppuu.

Evakkojen paluu

Taivalkoskelaisille evakossa olo on onneksi vain tilapäinen vaihe, sillä sodan loputtua paikkakunta jää Suomen puolelle ja he pääsevät palaamaan kotiinsa.

Kuvaus linja-auton tunnelmista on liikuttava: ”Virteen yhtyivät ensin etupenkeillä istuvat naiset, uskottomatkin. Sitten vanhojen miesten matalat äänet antoivat virrelle lisävoimaa.” Virren pohjalta syntyy kuin luonnostaan vertaus: ”Tämä on ihan kun Israelin lasten erämaassa vaeltamisesta”.

Maija Sammalsuo toteaa: ”Näin hyvää mieltä ei ole monesti elämässä…Rakas koti ja henkiystävät ympärillä.”

Maija haluaa nähdä vielä lehmät. Vasta sitten hän tuntee olevansa kotona.

Sotilaiden kotiinpaluu

Kaukon asevelvollisuus jatkuu, mutta reserviläiset pääsevät kotiin.

Nestori Malinen ilmoittaa lähtevänsä heti, kun kerran sota on loppunut. Ensin esimiehet vetoavat armeijan sääntöihin, mutta heltyvät sentään ehdottomaan ylöspäin, että asiaa katsotaan läpi sormien, kun Nestori on tullut omin päin rintamalle. Sen sijaan hevosta, jonka Nestori otti viholliselta, hän ei saa mukaansa, sillä hevonen katsotaan sotasaaliina valtion omaisuudeksi.

Hyvästeltyään sotilaansa Kosti Mäkinen ajattelee: ”Tämän seudun rauha maksoi paljon. Ihmishenkiä, mahdottomia ponnistuksia, kärsimyksiä…Jos niitä vaivoja olisi pelätty, ei oltaisi vapaassa maassa vapaina ihmisinä.”

Sotakaverin takia voi jopa poiketa miesten normaaleista käytöstavoista. Simo Mutka pääsee ensin siviiliin ja lupaa Kosti Mäkiselle viedä terveiset tämän perheelle: ”Minä en pikkustaa häpeile olla sotakaverin terviisipoikana, vaikka semmonen homma kuuluu tavallisesti vain akoille ja lauluseuroissa kulkeville miehille.” Lauluseurat tarkoittavat lestadiolaisten seuroja.

Jotain hyvääkin sodasta ja evakosta on seurannut. Mutkan poika on päässyt lääkärin tutkittavaksi, saanut avun ja nyt hän kävelee vähän.

Kosti Mäkisen kotiintulo on suomalaisen karu mutta liikuttava: ”Kosti…Sinä tulit!” ”Tulin, Irja.” Aamulla poikia odottaa yllätys: ”Yyh…äitin sängyssä on ruma reissusälli…iihh!”

Irjan isä Iivari Sääskilammi on evakossa ollessaan alkanut dementoitua. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän on tavannut sodasta palanneen Kostin, hän on jo muissa maailmoissa: ”Kyllähän minä vävyni tunnen. Joko siitä on monta päivää, kun tulit sieltä Tampereelta?” Evakkomatka on hyvinkin saattanut vaikuttaa Iivarin terveyteen. Vanhusten evakkokokemuksia on muutenkin harvoin kuvattu.

Kun Toivo Malinen ja Hilja Naavala tapaavat, Hilja tajuaa Toivon tunteet tämän teosta: ”Minun vuokseni se on kävellyt kirkolta asti.”

Toivo arkailee vielä yhdessä kävelyä: ”Siitä tulee vain tarpeettomia juoruja”, ”kun tässä ollaan niin erilaisista taloista.” Mutta Hilja sanoo: ”Tulet vain ja kävellään rinnatuksin. Samantapaisissa hommissa oltiin viime talvena kaikki…”

Artikkelin toisessa osassa käsittelen sitä, miten Myrsky Koillismaassa kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa.

Kalle Päätalo – kuva Gummerus

Kirjailijasta

Kalle Päätalo syntyi 11. marraskuuta 1919 Taivalkoskella. Isä ansaitsi leivän metsätöissä ja oli luonteeltaan työhullu, mikä osaltaan johti siihen, että hän sairastui henkisesti ja joutui mielisairaalaan ja pakkotyölaitokseen.

Äiti Riitun ohella vanhin poika Kalle joutui ottamaan nuoremmista sisaruksistaan. Kansakoulun käytyään hänestä tuli metsätyömies. Isä tervehtyi, mutta suhtautui kielteisesti Kallen opiskelu- ja kirjoitushaaveisiin. Äiti sen sijaan kannusti poikaansa.

Talvisodan alussa Päätalo ilmoittautui vapaaehtoiseksi, mutta ei ehtinyt rintamalle. Kun asevelvollisuusaikaa pidennettiin välirauhan aikana, hän joutui palvelemaan yhtäjaksoisesti vuoteen 1944. Hän onkin kutsunut ikätovereitaan ”petettyjen ikäluokaksi”.

Vaikka Päätalon rintamakokemus jäi vähäiseksi, se oli silti koitua kohtalokkaaksi. Hän palveli huoltojoukoissa, mutta hän lähti jatkosodan alussa vapaaehtoisesti mukaan hyökkäykseen, jossa haavoittui ja joutui sotasairaalaan.

Lopun sota-ajasta Päätalo toimi talousaliupseerina vankileirillä. Leirillä oli suomalaisia rikosvankeja. Tuosta ajasta kertoo romaani Nälkämäki (1967).

Toukokuussa 1944 Päätalo avioitui tamperelaisen tytön kanssa ja muutti sodan jälkeen Messukylään. Hän lykkäsi kirjoitushaaveita ja opiskeli ensin rakennusmestariksi ja rakensi omakotitalon Tampereen Kirvestielle.

Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen hän erosi ja solmi uuden avioliiton, josta syntyi kaksi tytärtä.

Esikoisromaani Ihmisiä telineillä ilmestyi 1958. Siinä kirjailija hyödynsi kokemuksiaan rakennusmestarina.

Omaelämäkerrallinen sarja Juuret Iijoen törmässä (1971-1998) käsittää 26 osaa ja tavallaan siihen kuuluu myös Nälkämäki.

Päätalo kuoli 2000.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Epätasainen Selkosen kansaa. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/epatasainen-selkosen-kansaa/

Hurvesnoro, Kai: Hukattu mahdollisuus mestariteokseen. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/hukattu-mahdollisuus-mestariteokseen/

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Koillismaa synnytti mestarin. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/koillismaa-synnytti-mestarin/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017. Kirjokansi 134.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Jörn Donner: Kuulustelu

Kuulustelu on elokuva petoksesta, mutta ei ole itsestään selvää, kuka petti ja kenet.

Kuulustelun (2009) käsikirjoitus on Olli Soinion ja ohjaus Jörn Donnerin. Pääosaa näyttelee Minna Haapkylä.

Kuulustelu pohjautuu desantti Kerttu Nuortevan tarinaaan.  Vaikka katsoja tuntisi sen, jännitys säilyy syvemmällä, psykologisella tasolla: miten ihminen murretaan ja missä pisteessä hän murtuu.

Kuulustelu ei kerro Nuortevan aiempia vaiheita desanttina. Elokuva alkaa siitä, että nuori nainen tulee keskellä yötä vanhemman pariskunnan luo pyytämään apua.  Katsojalle tehdään alusta lähtien selväksi, ettei hän ole syytön. Uhkaa korostaa, että osa kasvoista jää varjoon.

Nainen on jättänyt pesulalaukkuunsa radion. Kun hän menee pesulaan hakemaan laukkua, hänet pidätetään.

Päämajan valvontaosastolla nainen ilmoittaa nimekseen Elina Hämäläinen. Hän kertoo olevansa sotaleski, joka on töissä helsinkiläisessä kauneussalongissa. Hänellä on henkilöllisyystodistus, syntymätodistus ja ostokupongit.

”Paha poliisi” ja ”hyvä poliisi”

Ensimmäinen kuulustelija Otto Kumenius (Lauri Nurkse) ottaa ”pahan poliisin” roolin. Hän vaatii naista tunnustamaan ja pelottelee tätä kuolemantuomiolla. Se on sotalain mukaan rangaistus vakoilusta.

Toinen kuulustelija Toivo Suominen (Hannu-Pekka Björkman, kuva alla) esiintyy ”hyvän poliisin” roolissa. Hän tarjoaa savuketta ja aloittaa leppoisasti: ”Aikamoiseen liemeen olette itsenne saattanut. Sitä varten täällä ollaan että selvitetään. Edellyttäen, että puhutte avoimesti ja puhutte totta.” 

Naisen henkilöllisyys saadaan selville

Kuulustelu noudattaa paljolti mutta ei täysin Aristoteleen tragediakäsitystä. Aristoteleen käsite anagnorisis, tunnistaminen, tapahtuu elokuvassa useamman kerran.

Kuulustelijat tunnistavat Nuortevan ensin vakoojaksi: naisen paperit todistetaan väärennykseksi ja pesulalaukusta löytynyt radiolähetin ja -vastaanoton venäläisvalmisteiseksi, vaikkakin osat ovat ”made in USA” eli apua liittolaiselta.

Toinen tunnistaminen tapahtuu, kun naisen henkilöllisyys ja elämänvaiheet saadaan selville. Suominen iskee kortit pöytään: ”Me tiedämme, kuka te olette. Olette neuvostokansalainen.” Naisen valokuva on tunnistettu Äänislinnassa, joksi suomalaiset nimesivät Petroskoin.

Suominen kertoo naisen tiedot: syntynyt USA:ssa, muuttanut sieltä Neuvosto-Karjalaan, nimeltään Kerttu Nuorteva.

Kerttu Nuorteva ottaa viimein savukkeen, josta on aiemmin kieltäytynyt, hymyilee ja sanoo: ”Tiedätte nimen. Muuta en tule sanomaan vaikka kiduttaisitte. En tule kertomaan mitään mikä vaarantaisi toverini.”

Kuolla marttyyrina vai kuolla petturina

Kolmen kuulustelun jälkeen Suominen kertoo esimiehelleen Paavo Kastarille (Marcus Roth, kuva alla), että Nuorteva on päättänyt olla puhumatta. Suomisen mielestä tapaus voidaan viedä oikeuteen, tuomio on varma.

Vaihtoehdot ovat Suomisen mielestä, että Nuorteva kuolee aatteen puolesta tai että hän kuolee petturina. Suominen haluaisi antaa Nuortevalle mahdollisuuden kuolla kunnia säilyttäen.

Kastari on toista mieltä: kuulusteluja on jatkettava, koska tarvitaan tietoja neuvostotiedustelun menetelmistä. Koska Suominen vaikuttaa pehmentyneen, Kastari siirtyy itse kuulustelijaksi.

Vetoaminen suomalaisiin juuriin

Kolmannen kuulustelijan Paavo Kastarin taktiikka on vedota Kerttu Nuortevassa suomalaisiin juuriin. Hän tuo Nuortevalle keskustelujen pohjaksi luettavaa: Suomen demokratian puolustuksen ja presidentti Risto Rytin puheita.

Keskusteluyhteys syntyy, mutta Nuorteva pitää kiinni aatteestaan. Hän kuitenkin pyytää luettavakseen runoja mm. Eino Leinolta.

Ilmapiirin muuttuminen näkyy siinäkin, että kun Kumenius vaati Nuortevaa istumaan pöydän ääressä ja pitämään kädet näkyvissä pöydällä, Nuorteva nyt kävelee vapaasti ympäri Kastarin huonetta. Kun tähän asti on oltu suljetuissa sisätiloissa, ensimmäisen kerran nähdään kaksi ikkunaa ja näkymät ulos. Tämä on symbolinen vihje, että Nuortevalla on mahdollisuus selviytyä.

Kastari yrittää saada Nuortevaan läheisen, inhimillisen suhteen kynttiläillallisella. He juovat maljan rauhalle ja alkavat sinutella toisiaan. Kastari selittää, ettei ole sotilas vaan humanisti, rauhantahtoinen ihminen. Hänellä on alin upseerin arvo, mutta hän on hyvä juristi.

Kastari tarjoaa Nuortevalle mahdollisuutta lähteä Suomesta Ruotsiin tai Australiaan. Hän muistuttaa, että Neuvostoliiton voitto sodassa ei pelasta Nuortevaa, sillä jo pelkkä sotavangiksi antautuminen katsotaan Neuvostoliitossa maanpetokseksi.

Nuorteva sanoo kestäneensä NKVD:n kuulustelun ja kidutuksen. Hän ei vieläkään taivu.

Sellissä Nuorteva nähdään painamassa ohutta puikkoa kaulaansa vasten. Ilmeisesti tämä miettii itsemurhaa.

Poliisin tutkintamenetelmät ja kidutus

Kerttu Nuortevan jutussa Kumenius ja Suominen käyttävät poliisin perinteisiä tutkintamenetelmiä. Esittämällä todisteet kuulusteltava yritetään saada tunnustamaan.

Suominen vakuuttaa Nuortevalle, ettei kidutusta käytetä: ”Me olemme vihollisia, mutta myös inhimillisiä olentoja.” Näin syntyy vastakohtaisuus Neuvostoliittoon, jossa Nuortevaa on kidutettu.

Toisaalta katsojaa muistutetaan, että suomalaisetkin käyttävät kidutusta. Valpon päällikkö Arno Anthoni (Mikko Reitala) kovistelee Kastaria: jos tämä ei saa pian tuloksia, Nuorteva annetaan Valpolle, joka voi lähettää tämän Tallinnaan, siis saksalaisten kidutettavaksi.

Kastari haluaa toimia ”lain puitteissa” eikä hän myöskään usko kidutuksella saataviin tietoihin.

Jokeri – ex-kommunisti

Aristoteleen mukaan tragedian synnyttää hamartia, erehdys joka johtuu tietämättömyydestä.

Sodan aiheuttamasta vihollisuudesta huolimatta kuulustelijat näkevät Nuortevan ihailtavana vakaumuksessaan mutta samalla uhrina, ”tyttöparkana”, joka on joutunut toimeksiantajansa hyväksikäyttämäksi.

Kastari turvautuu viimeiseen keinoon: hän vie Nuortevan tapaamaan SKP:n entistä pääsihteeriä Arvo ”Poika” Tuomista (Pertti Sveholm, kuva yllä).

Tuomisen taktiikka on viisas. Hän ottaa heti itse puheeksi vaikeat asiat. Hän kertoo, että hänelle tarjottiin Terijoen hallituksen pääministerin paikkaa mutta hän ei ottanut sitä vastaan.

Tuominen paljastaa Nuortevalle, mitä tuhansille suomalaisille kommunisteille on Neuvostoliitossa tapahtunut: he ovat joko leirissä tai heidät on teloitettu. Hän puhuu sinänsä totta, mutta hänellä on sama tavoite kuin Suomisella ja Kastarilla: saada Nuortevaa tunnustamaan.

Aluksi Nuorteva vetoaa siihen, että hän on neuvostosotilas ja hänellä on velvollisuus puoluetta ja kotimaata kohtaan ja että hän on antanut sanansa. Tuominen iskee takaisin kysymällä, miten ”kotimaa” on kohdellut Nuortevaa: tämä on tuomittu leiriin ja lähetetty desanttina varmaan kuolemaan.

Viimein tapahtuu tärkein anagnorisis, tunnistaminen. Nuorteva yhtyy Tuomiseen ja kuulustelijoihinsa siinä, että hänen hamartiansa, erehdyksensä, on ollut luottaa kommunismiin ja Neuvostoliittoon ja lähteä desantiksi Suomeen. Hän suostuu tekemään tunnustuksen.

Tuon keskustelun aikana Kastari on kertonut Tuomiselle, että Nuorteva on kärsinyt unettomuudesta. Elokuvassa ei ole kuitenkaan viitteitä, että Nuortevaa olisi tahallisesti valvotettu kuulustelemalla öisin. Tuominen haluaa keskeyttää, mutta Kastari antaa Tuomiselle pervitiiniä, piristyslääkettä. Tämä saattaa vaikuttaa Nuortevan murtumiseen. Toisaalta kun Tuominen ehdottaa jatkamista seuraavana päivänä, Nuorteva vaatii jatkamaan: ”minun täytyy saada tietää totuus”.   

Nuortevan monet kasvot

Kerttu Nuortevalla on elokuvassa monet kasvot.

Ensimmäinen on peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen. Hän on kauniisti pukeutunut ja meikattu naisellinen nainen.

Kuulusteluissa Nuorteva esittää peiteroolinsa lähes täydellisesti. Hän väittää, että joku muu on täyttänyt hänen pesulalaukkunsa. Hän jopa ratkeaa itkuun ja tunnustaa katuvansa, että osti väärennetyt paperit, mutta väittää edelleen, että kadotti oikeat Viipurin pommituksissa.

Totuuden paljastuttua Nuorteva sanoo kyllästyneensä Elina Hämäläiseen, joka on ”itkupilli”.

Elina Hämäläisen roolissa Nuorteva tekee muutamia lipsahduksia. Hän kutsuu Valpoa Ohrananaksi. Se tarkoittaa, että hän on kommunisti tai ainakin kokee Valpon viholliseksi. Hän sanoo myös vetoavansa prokuraattoriin. Sellaista virkaa ei Suomessa ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen, uusi termi on oikeusasiamies.

Kun Nuortevan oikea nimi paljastuu, hänestä tulee aatteeseen uskova ja sen puolesta kidutukseen ja kuolemaan valmis kommunisti. Nuorteva väittää, että Stalinin perustuslaki sisältää kaiken, mitä ihmiset tarvitsevat, ja Neuvostoliiton kansalaisilla on täydellinen oikeudenturva.

Nuortevaa ei ole horjuttanut edes se, että hän on ollut kolme vuotta leirissä Kazahstanissa: ”Erehdyksiä tapahtuu.”

Nuortevan usko puolueeseen ja Staliniin ei kuitenkaan ole ehdoton. Talvisota vaivaa häntä. Kastari on siis oikeassa uumoillessaan, että suomalaiset juuret ovat Nuortevan heikkous.

Kolmannessa vaiheessa, keskustelussa Poika Tuomisen kanssa, Nuorteva alkuvastustelun jälkeen pudottaa aatteellisen panssarinsa. Hänestä tulee epätoivoisen kiihkeä totuuden etsijä. Vaikka Tuominen ehdottaa, että hän lepäisi välillä, hän haluaa jatkaa ja saada selville, mitä suomalaisille kommunisteille on tapahtunut Neuvostoliitossa: ”Te kerrotte. Minun on saatava tietää.”

Murtuminen ja tuomion jälkeen

Elokuva ei lopu katharsikseen, puhdistautumiseen. Seuraa neljäs vaihe: Nuorteva murtuu sellissä ja joutuu mielisairaalaan. Siellä hän puhuu sekavia mm. Mannerheimin salamurhasta. Häntä hoidetaan ajan menetelmillä, mm. sähköshokeilla.

Leena Virtanen piti arvostelussaan mielisairaalajaksoa turhana. Minusta se on täysin perusteltu: Tuomisen paljastusten ja oman tunnustuksen jälkeen Nuortevan psyyke hajoaa.

Lääkärin (Rea Mauranen) mielestä on ollut julmaa luvata Nuortevalle pääsy maasta. Kastari teeskentelee Suomisellekin, että kyseessä on Nuortevan harha.

Tunnustuksestaan huolimatta Nuorteva saa kuolemantuomion.

Viidennessä vaiheessa Kastari tulee vankilaan tapaamaan Nuortevaa vankilaan sanoakseen, että on vielä mahdollista, että tämä saa armahdukseen. Nuorteva kokee nyt päinvastaisen tunnistamisen: erehdys oli nimenomaan luottaa Kastariin.

Nuorteva samastuu jälleen Neuvostoliittoon ja esiintyy uhmaavana: ”Te häviätte sodan.” Kastari vastaa tarkkanäköisesti: ”Sinä voitit sodan. Ehkä häviät rauhan.” Jälkiviisaasti ajatellen tämä koskee myös Neuvostoliittoa.

Jatkosodan päätyttyä Nuorteva kulkee ulos vankilan portista. Katsojalle kerrotaan, että palattuaan Neuvostoliittoon Nuorteva saa kymmenen vuoden tuomion.

Mikä on petos?

Maanpetos on siitä erikoinen rikos, että siitä rangaistaan vain hävinnyttä osapuolta.

Samalla tavoin vakoilun ”oikeus” tai ”vääryys” riippuu siitä, kuka sitä harjoittaa ja keneen se kohdistuu. Varsinkin sota-aikana vakoilusta rangaistaan ankarasti, mutta samalla sen harjoittaminen on välttämätöntä.

Toisen petturi on siten toisen sankari.

Petoksia on kahdenlaisia. Ulkoinen petturi esiintyy muille toisena kuin on. Kun hän pettää jonkun tahon, jolle häntä vaaditaan ulkoapäin olemaan uskollinen, hän tekee sen, koska on sisimmässään valinnut uskollisuuden toiselle taholle.

Sisäinen petturi taas pettää asian tai ihmisen, johon hän on vapaaehtoisesti sitoutunut ja jolle hän haluaa olla uskollinen, mutta ei siihen jostain syystä pysty.

Usein uskollisuus ja petos ovat toistensa kääntöpuoli.

Kerttu Nuorteva ja petos

Suomen kannalta Kerttu Nuortevaa ei voi pitää maanpetturina, sillä hän on syntynyt Yhdysvalloissa, ei ole eikä ole koskaan ollut Suomen kansalainen eikä ole aiemmin elänyt Suomessa. Sen sijaan neuvostokansalaisena Nuorteva eittämättä syyllistyy maanpetokseen ryhtyessään yhteistyöhän vihollisen kanssa paljastamalla yhteyshenkilönsä ja neuvostotiedustelun menetelmät.

Petos on kuitenkin elokuvassa monisärmäisempi. Olennaista on, että Nuortevalla on kolmoisidentiteetti: hän on Neuvostoliiton kansalainen, kansallisuudeltaan suomalainen ja ideologialtaan kommunisti.

Kuulustelua voidaan tulkita myös Hegelin tragediakäsityksen mukaan. Hegelin mukaan tragiikka perustuu kahden eettisen arvon konfliktiin, jotka ovat yhtä voimakkaat mutta toisensa poissulkevat (Vladimir Liapunovin mukaan).

Kommunistisen ideologian mukaan aatteen ja aatetoveriensa pettäjä on ”luokkapetturi”. Poika Tuomisen paljastukset osoittavat kuitenkin, että Neuvostoliitto on pettänyt tuhannet suomalaiset kommunistit teloittamalla tai panemalla heidät leiriin, puhumattakaan talvisodasta ja Terijoen hallituksesta. Onko Nuortevalla siis velvollisuutta olla uskollinen Neuvostoliitolle, joka on pettänyt marxilaisuuden ihanteet?

Mutta sodassa ei ole kyse vain kommunismista. Jos Natsi-Saksa voittaa, Venäjä ja koko Itä-Eurooppa alistetaan siirtomaaksi ja sen kansalaiset orjatyöläisiksi.

Nuortevalle isän kotimaa Suomi on kielen ja kirjallisuuden kautta läheinen. Mutta Suomi on Saksan liittolainen. Onko uhrattava Suomi, jotta Hitler voitaisiin kukistaa? Vai voiko olla Suomen puolella olematta Natsi-Saksan puolella?

Olennaista on, että sotatilanne muuttuu elokuvan kuluessa vuosien 1942-4 kuluessa. Enää uhattuna ei ole Neuvostoliitto vaan Suomi.

Kyse ei kuitenkaan ole vain maasta eikä ideologiasta vaan ihmisistä. Kun Nuorteva päättää valita Suomen ja valtaosan suomalaisista, hänen pettää ne yksityiset ihmiset, jotka ovat auttaneet häntä, ja saattaa heidän henkensä vaaraan. Tästä puolesta elokuvassa kerrotaan vain siinä yhteydessä, kun Nuorteva lähettää häntä auttaneen pariskunnan vaimolle vankilassa kirjeen, jossa perustelee tunnustustaan suomalaisuudella.

Suomen puolelle asettuminen merkitsee myös, että Nuorteva pettää lapsensa, sillä ”isänmaanpetturin” omaiset joutuivat Neuvostoliitossa monin tavoin syrjityksi. Tosin, kuten on mainittu, Nuorteva oli jo vangiksi antautuessaan Neuvostoliiton kannalta maanpetturi.

Kastari ja petos

Nuorteva syyttää Kastaria: ”Valehtelit alusta asti.” Kastari on luvannut Nuortevalle muuton ulkomaille, mutta oikeus antaakin kuolemantuomion.

Elokuvassa jää auki, onko Kastarin lupaus ollut vain syötti saada Nuorteva tunnustamaan. Se, että Kastari tulee tapaamaan Nuortevaa vankilaan sotaylioikeuden jälkeen, viittaa kuitenkin vahvasti siihen, että hän on toiminut vilpittömästi, yrittänyt vaikuttaa oikeuteen mutta epäonnistunut.

Tällöin myös Kastarin kohdallaan voi puhua hamartiasta. Hänen erehdyksensä on ollut uskoa, että oikeus ei tuomitsi Nuortevaa vain tämän rikoksen (vakoilun) mukaan vaan ottaisi huomioon tämän katumuksen ja positiiviset teot eli tältä saadut tiedot sekä yleisellä tasolla sen, että Nuortevan kuolemantuomio vaikeuttaa tunnustuksen saamista seuraavilta kuulusteltavilta.

Olivatpa Kastarin aikeet vilpittömät tai ei, hän täyttää velvollisuutensa Suomea kohtaan siinä, missä Suominen sen säälistä Nuortevaa kohtaan pettää. ”Suomi” ei tarkoita vain valtiota vaan ihmisiä, esimerkiksi siviilejä jotka voisivat saada surmansa pommituksissa, jotka desantin tiedot auttaisivat osumaan oikeaan.

Loppujen lopuksi kyse siitä, mitä arvostetaan eniten. Suomisen sääli olisi johtanut Nuortevan pikaiseen tuomioon ja teloitukseen. Kastarin pitkän kuulustelun ansiosta Nuorteva on hengissä jatkosodan lopussa. Palataan siis kysymykseen, onko parempi olla kuollut marttyyri vai elävä petturi ja petetty.

Vai sittenkin…

Heikki Ylikankaan näytelmä Ne kahdeksan valittua (2005) aiheena on kahdeksan juutalaispakolaisen luovutus Natsi-Saksaan, mutta sivujuonteena on Kerttu Nuortevan tarina. Näytelmän lopussa Kastari on tosissaan ja tarjoaa sodan jälkeen Nuortevalle mahdollisuutta lähteä ulkomaille, mutta tämä valitsee paluun Neuvostoliittoon. Kun Nuortevalle muistutetaan, että häntä siellä uhkaa rangaistus, hän vastaa: ”Selvisinhän minä teistäkin!”

Ylikankaan tulkinta siis on, että Nuorteva toimi tietoisesti: kertoi mitä suomalaiset halusivat kuulla ja vältti näin kuolemanrangaistuksen. Neuvostoliitossa hän taas kertoisi, mitä sikäläiset kuulustelijat haluaisivat Suomen oloista kuulla. Nuorteva olisi siis pettänyt kenet ja mitä vain, jotta jäisi eloon.

Kerttu Nuorteva ja tutkimus

Kerttu Nuorteva on kirjoitti vankilassa paljastuskirjan Neuvostokasvatti nimellä Irja Niemi. Kirjaa kuitenkin editoitiin: luku, jossa Nuorteva vakuutti edelleen uskovansa sosialismiin ja viisivuotissuunnitelmiin, jätettiin pois.

Nuortevasta on kirjoitettu kaksi kirjaa. Kahden naisen sodan on kirjoittanut Pekka Lounela Matti Kassilan materiaalin perusteella. Kassila mm. haastatteli aikalaisia suunnittelemaansa elokuvaa varten, joka ei koskaan toteutunut. Teos sisältää mm. vertailun siitä Nuortevan ja Hella Wuolijoen ristikuulustelussa esittämien versioiden välillä.

Ohto Mannisella oli teostaan Kerttu Nuorteva varten mahdollisuus saada käyttöönsä enemmän arkistomateriaalia, mutta siitä huolimatta hän ei saanut aiheesta juurikaan uutta irti. Lounelan ja Kassilan teos on erityisesti psykologisesti tarkkanäköisempi.

Lisäksi Nuortevasta on kerrottu aina Hella Wuolijoen NKVD-yhteyksien, vankeuden ja tuomion yhteydessä, viimeksi Erkki Tuomioja teoksessaan Häivähdys punaista.

Sen lisäksi että kuulusteltavat antoivat erilaisia versioita tapahtumista, Kastarin kuulustelut olivat epävirallisia ja hän teki niistä vain joitakin muistiinpanoja.  Nuortevan ja Poika Tuominen keskustelivat kahden kesken, joten ei tiedetä, mikä lopulta mursi Nuortevan ja sai tämän tekemään tunnustuksen.

Kuulustelussa poiketaan todellisista tapahtumista useissa kohdin tai jätetään asioita kertomatta. Alla vain muutamia:

Nuortevaa ei pidätetty pesulassa vaan tämän lähdettyä sieltä kadulla. Hän tunnusti heti aluksi, että oli neuvostovakooja, mutta ei kertonut nimeään. Nuorteva ehti myös tehdä ”täydellisen tunnustuksen” ennen romahtamistaan.

Nuortevan peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen oli lähes alusta asti Valpon tiedossa. Hypättyään laskuvarjolla Vihtiin Nuorteva oli käynyt Jokelan kartanossa tapaamassa Hella Wuolijokea. Hänelle oli kerrottu, että Wuolijoki ottaisi hänet kartanoon esimerkiksi sihteerinään.

Wuolijoki taas kertoi, että hänelle oli kerrottu desantista, joka ottaisi häneen yhteyttä rauhantunnustelujen merkeissä. Nyt ilmenikin, että kyse oli vakoilusta. Wuolijoki ei suostunut ottamaan Nuortevaa töihin kartanoon, mutta ei toisaalta ilmiantanut desanttia, jottei menettäisi Neuvostoliiton luottamusta.

Nuorteva matkusti Helsinkiin ja hankki siellä omin päin työpaikan ja asunnon. Monet niistä henkilöistä, joiden tiedot hänelle oli annettu Neuvostoliitossa, eivät suostuneet auttamaan häntä.

Wuolijoen tyttärentyttären lastenhoitaja oli ilmoittanut Jokelassa vierailleesta epäilyttävästä henkilöstä Valpolle. Wuolijokea oli kuulusteltu sen jälkeen, kun hän oli käynyt Tukholmassa tapaamassa NKVD-kontaktiaan Boris Jartsevia ja tämän myös NKVD:n palveluksessa olevaa vaimoa.

Vaikka Valpo tiesi, että Vihtiin laskeutunut desantti käytti nimeä Elina Hämäläinen, tiedustelujärjestöjen keskinäisen kilpailun takia tieto ei mennyt Päämajan valvontaosastolle. Jälkimmäinen selvitti Nuortevan pidätyksen jälkeen tämän asunnon osoitetoimistosta!

Nuortevan kuulustelijoita oli vain kaksi, rikoskomisario Toivo Tuominen (elokuvassa Suominen, ilmeisesti jottei hänellä olisi ollut sama sukunimi kuin Poika Tuomisella) ja lakimies Paavo Kastari.  Toivo Tuominen toimi kuulusteluissa ”pahan poliisin” roolissa.

Otto Kumenius oli vain nähnyt Nuortevan pidätyksen jälkeen, ja antoi muistelmissaan tämän pidätyksestä vääriä tietoja.

Ainakin yksi Nuortevan verkoston jäsenistä (Valtteri Teerikangas), joka todella  oli harjoittanut vakoilua Neuvostoliiton hyväksi, sai kuolemantuomion, joskin sitä ei ehditty panna toimeen ennen jatkosodan loppua. Hella Wuolijoki säästyi kuolemantuomiolta kirjailijan maineensa ja korkean tason suhteittensa (mm. Väinö Tannerin) avulla.

Hella Wuolijoki on jätetty elokuvasta kokonaan pois. Jörn Donner sanoo DVD:n haastattelussa, että Wuolijoen mukaanotto olisi hajottanut elokuvaa liikaa, koska olisi pitänyt kertoa tämän taustasta.

Vaikka Nuortevaa ja Wuolijokea ei kidutettu, ”tavallisia” pidätettyjä, varsinkin kommunisteja, kohdeltiin toisin. Ainakin yhtä Nuortevan verkoston jäsentä (”Jaskaa”) lyötiin jalkapohjiin.

Toisin kuin Suominen elokuvassa kertoo, Nuortevan isä Santeri Nuorteva ei kuollut Stalinin vainoissa vaan jo aiemmin sairauteen.

Kimmo Rentola ei SKP:n historiassa usko Arvo ”Poika” Tuomisen versiota kääntymyksensä ajankohdasta, sillä siitä ei ole todisteita.

Tuominen sanoo elokuvassa Nuortevalle, ettei halua kertoa, mitä tämän veljille on tapahtunut. Todellisuudessa he olivat joutuneet Itä-Karjalassa kiinni vakoilusta ja suomalaiset olivat teloittaneet heidät.

Lounela ja Kastari pitävät yhtenä mahdollisuutena, että juuri tieto veljien kohtalosta mursi Nuortevan. Minusta tämä on epätodennäköistä, päinvastoin tieto olisi voinut saada Nuortevan vihaamaan Suomea ja siten syyn pitää pintansa.

Elokuvassa mainitaan, että Nuorteva tuli NKVD:n palvelukseen 1934, mutta tähän ei syvennytä. Näin saattaa syntyä vaikutelma, että tämä on vain uhri, varsinkin kun häntä nimitetään ”tyttöparaksi”, jonka neuvostotiedustelu on lähettänyt lähes varmaan kuolemaan. Suomi kuitenkin teki aivan samaa lähettäessään vakoilijoita Neuvostoliiittoon, kuten Mikko Porvalin kirjasta ilmenee.

Todellisuudessa Nuorteva oli luonut ”legendoja” eli peitehenkilöllisyyksiä ulkomaille lähetetyille agenteille ja vapauduttuaan leiristä tarjoutunut uudelleen NKVD:n palvelukseen ja valvonut mielialoja evakoitujen keskuudessa. Hän myös itse halusi lähteä ulkomaanpalvelukseen puhdistaakseen nimensä.

Nuortevan tuomio 1938 johtui ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömisestä.

Kastarin kirje, jossa hän vetosi Nuortevan armahduksen puolesta, osoittaa hänen tehneen kaikkensa tämän puolesta. Erkki Tuomiojan mukaan Kastari todella tarjoutui järjestämään Nuortevalle moottorivenekuljetuksen Ruotsiin, kun tämä oli välirauhansopimuksen jälkeen vapautunut vankilasta.

Neuvostoliittoon palattuaan Nuorteva kertoi, että häntä oli Suomessa kidutettu ja Kastari oli maannut hänet. Kastari on kiistänyt tämän, eikä asiaa ole yleensä Suomessa uskottu. Hella Wuolijoki selitti, että Nuortevan täytyi kertoa, mitä neuvostoviranomaiset halusivat kuulla.

Kassilan mukaan eräs vanki ja eräs vanginvartija kertoivat Nuortevan sanoneen, että hän sodan jälkeen lähtisi länteen rakastettunsa kanssa, joka oli ”se poliisi”. Toivo Tuominen oli poliisi, Kastari lakimies. Myöhemmin Nuorteva kirjoitti Neuvostoliitosta Tuomisesta kaihoavia kirjeitä sukulaisilleen Suomeen.

Historia ja fiktio

Aristoteleen mukaan historia kertoo mitä on tapahtunut, runous (nykytermein) mitä olisi voinut tapahtua.

Kaiken kaikkiaan käsikirjoittaja Olli Soinio ja ohjaaja Jörn Donner ovat tehneet oikean ratkaisun. Kaikkea ei pidä kertoa vaan tärkeintä on tehdä kiinnostava kertomus. Siihen vaikuttavat myös fiktion muodon yleiset lainalaisuudet.

Tämän takia joitakin tosiasioita on muutettu tai lisätty (kolme kuulustelijaa), mutta kyse ei ole vääristelystä. Pohjimmiltaan Kuulustelu tekee oikeutta sekä Kerttu Nuortevalle että Paavo Kastarille.

Elokuva ei myöskään lankea populaarissa fiktiossa tavalliseen romanssin kehittelyyn, vaan näyttää, että ihmisten välillä voi olla syvä suhde muullakin tasolla.

Kirjallisuutta

Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1977.

Hiltunen, Ari: Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia. Hanki ja jää & Gaudeamus 1999.

Liapunov, Boris: Limbo and sharashka. – Teoksessa Alexander Solzhenitsyn: critical essays and documentary records. Ed. John B. Dunlop & Alexis Klimoff. 2nd ed. 1975.

Lounela, Pekka & Kassila, Matti: Kahden naisen sota. Vuosisadan vakoilutarina. Pekka Lounelan kertomana Matti Kassilan aineiston pohjalta. WSOY 1987. [Kannessa: Hella Wuolijoen ja Kerttu Nuortevan desanttitarina.]

Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Edita 2006.

Niemi, Irja [= Nuorteva, Kerttu]: Neuvostokasvatti. Neuvostoelämän ääripiirteitä minä-muotoon kuvattuna. Suomen kirja 1944.

Porvali, Mikko: Vakoojakoulu. Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa. Atena 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tuomioja, Erkki: Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. 5. p. Tammi 2006.

Virtanen, Leena: Kommunistin mieli. Nyt-liite 39/2009, nro 39.

Wikipedian artikkelit: Kuulustelu, Kerttu Nuorteva, Santeri Nuorteva, Hella Wuolijoki, Otto Kumenius, Paavo Kastari, Arvo ”Poika” Tuominen

Mikko Pielan arvostelu elokuvasta, elokuvauutisten arvostelu DVD:stä.

Sivulla olevat kuvat elokuvan henkilöistä ja julisteesta ovat peräisin Elonetin (Kansallisfilmografian) sivulta.

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Mikko Porvalin dekkarin Veri ei vaikene heikkous fiktiona on liiallinen pitäytyminen faktoissa.  Dokumentaarinen ote on kuitenkin ansio sille, joka haluaa tietää vaikkapa talvisodan evakuoinnista.

Veri ei vaikene (2016) on toinen osa Mikko Porvalin Karelia noir -sarjaa, joka kuvaa etsiväkomisario Salomon ”Ekku” Eckert ja komisario Jussi Kähönen tutkimuksia Viipurissa ja Karjalan Kannaksella. Könönen on myös kertoja.

Pääosa teoksesta Veri ei vaikene käsittelee todella tapahtunutta suutari Erik Mätön murha Heinjoella 1930. Jäljet johtavat lapuanliikkeeseen. Niinpä vaikka Eckert ja Kähönen ratkaisevat jutun, oikeus antaa periksi uhkailuille.

Viipurin tuhon ennustaja

Talvisotateema alkaa Viipurin tuhon ennustajasta. Entinen kalakauppias Mikko Reponen on menettänyt onnettomuudessa vaimonsa ja syntymättömän lapsensa, tullut muiden mielestä hulluksi ja alkanut saarnata ja ennustaa.

Syksyllä 1935 Reponen ennustaa kirkossa: ”Syntiset saatanat! Viipurin tuho on lähellä! Kolme vuotta enää! Kolme vuotta ja tämäkin temppeli on raunioina! Vieraat sotajoukot kulkevat luidenne yli ja tallovat tämän kaupungin katuja!”

Evakuointisuunnitelma

Lokakuussa 1939 Eckert ja Kähönen osallistuvat kokoukseen, jossa keskustellaan evakuointisuunnitelmasta. Se perustuu epärealistiseen ajatukseen, että kunkin kunnan väestö siirretään viereiseen kuntaan tai korkeintaan Viipurin länsipuolelle.

Kysymykseen ”Kuinka Viipurin kaupunki aiotaan evakuoida? Ohjeissa ei sanota siitä mitään” tulee vastaus: ”Nyt täytyy hallita hermonsa ja keskittyä olennaiseen. Ensinnäkään sotaa ei tule. Ja jos sota tulee, se ei mitenkään voi yltää Viipuriin asti.”

Kaikki eivät olleet näin optimistisia. Lempi Jääskeläisen romaanin Idästä nousee myrsky (1942) päähenkilö pelkää lähes hysteerisesti sotaa. Hän uskoo, koska Viipurin maantieteellinen asema on huono, vihollisen ”motorisoidut ajoneuvot” ehtivät sinne parissa kolmessa tunnissa – tai kaupunki pommitetaan maan tasalle muutamassa päivässä.

Eckert on maltillisempi ja realistisempi. Hän selittää, että vihollinen etenee ”sodan ensimmäisinä päivinä vääjäämättä kymmenen tai kahdenkymmenen kilometrin syvyydelle Suomeen”, joten kymmeniätuhansia ihmisiä pitää siirtää kiireesti tykinkantaman päähän. Jatko riippuu sitten sodan kulusta.

Unto Seppäsen Evakossa ja siitä tehdyssä elokuvassa on kohtaus, jossa kyläläiset odottavat ensin junaa tuntikausia turhaan. Porvalin kirjasta selviää, miksi tarkkoja aikatauluja oli mahdoton suunnitella.

Eckert selittää, että sodan aikana armeija tarvitsee koko Kannaksen rataverkon kapasiteetin joukkojen ja materiaalin siirtoihin eivätkä junat kulje normaalissa aikataulussa. Evakuoitava siviiliväestö tulee määrätä rautatieasemalle odottamaan, että sotilas- ja ammusjunat lähtevät tyhjinä takaisin. Tilaa riittää kuitenkin vain ”kulkukelvottomille”: vanhuksille, sairaille ja lapsille äiteineen. ”Kaikki muut joutuvat lähtemään miten parhaiten taitavat, useimmat todennäköisesti jalan.” Kannakselta on näet pelastettava myös karja ja vilja, jotta evakuoitavista voidaan pitää huolta.

Eckertin suunnitelmaa pidetään ”isonvihan aikaisena”, mutta se pannaan kuitenkin kassakaappiin nimellä Hätäsuunnitelma.

Sodan syttyessä alkuperäinen suunnitelma hylätään ja siirrytään heti käyttämään Hätäsuunnitelmaa.

Kallion kirjaston dekkari-illassa Porvali kertoi, että kohtaus perustuu dokumentteihin.

Talvisodan evakuoinnin kaoottinen alku

Sisäministeri Kekkonen oli lokakuussa Moskovan neuvottelujen alussa kehottanut kansalaisia, joilla ei ollut välttämättömiä tehtäviä, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista kuten Helsingistä, Turusta, Tampereelta ja Viipurista. Mutta kun neuvottelut päättyivät tuloksettomina, ihmisiä palasi kotiseudulle ja myös koulut avasivat ovensa marraskuun lopussa.

Tämän Porvali jättää kertomatta ja siirtyy suoraan talvisodan alkuun.

Könönen kuvaa talvisodan alkua kaoottiseksi: ”Sen jälkeen kukaan ei enää tiennyt, mitä kaikkea idästä tuli ja millä kulkupelillä, mutta kaikki saapuvat ihmiset ja tavarat piti lähettää Viipurista edelleen sisämaahan päin. Rautatieläiset tekivät vaihteistoineen pieniä ihmeitä, kun idästä tulevia junia sumplittiin pommitetun ratapihan läpi ja palavien tavaravaunujen lomitse halki länttä.

Junissa tuli lapsiperheitä, joiden järkytys paistoi kasvoilta. Pidin heitä onnettomina, kunnes ensimmäiset jalkaisin lähteneet saavuttivat kaupungin. Vanhukset ja keskenkasvuiset nuoret ohjasivat karjaa. Muutamilla oli hevospelejä, jotkut työnsivät omaisuuttaan kottikärryissä, monilla oli pelkkä nyytti olallaan.”

Viipurilaiset saavat ristiriitaisia ohjeita, koska evakuointimääräyksiä jaettaessa ”ei ollut osattu ennustaa ratapihan joutumista pommitusten kohteeksi eikä edes sitä, että idästä tulvi kaupunkiin koko ajan uusia ihmisvirtoja. Siksi ihmisiä oli käsketty tiettyihin pisteisiin odottamaan autoja tai junia, joita ei sekasorron takia kyettykään järjestämään.”

Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän päähenkilö on joutunut miehestään eroon Tienhaarassa. Viipurin maalaiskunnassa sijaitsevassa Tienhaaran taajamassa oli rautatieasema ja Viipurista länteen johtava maantie haarautui etelään Turkuun ja Helsinkiin ja pohjoiseen Lappeenrantaan.

Loppu selviää Porvalin kirjasta: ”viipurilaiset jouduttiin ohjaamaan omin toimin kohti Tienhaaran asemaa. Tienhaaraan puolestaan tuli idästä junia, mutta ne olivat täynnä itäisen Kannaksen evakkoja. Kun muuta ei osattu tehdä, ihmisiä lähetettiin kulkemaan jalkapatikassa kohti Lappeenrantaa luvaten, että aikanaan tulisi autoja, jotka noukkisivat heidät kyytiinsä. Saatettiin sinne joitakin autoja pystyä osoittamaankin, mutta monet noista perheistä saivat taivaltaa jalan Lappeenrantaan asti, yli kuusikymmentä kilometriä.”

Ongelmia tuottaa kaksi muutakin asiaa. Katrina-myrskyn aikana monet suomalaiset ihmettelivät amerikkalaisia, jotka eivät noudattaneet viranomaisten määräyksiä toisin kuin suomalaiset sodan aikana.

Porvalin kirjan mukaan tämä on liian kaunis kuva. Todellisuudessa ”poliisi joutui raastamaan ihmisiä kodeistaan tien päälle väkisin.” Kun pommituksissa oli tauko, ”kaupunkiin alkoi myös virrata takaisin väkeä, joka ei vielä ollut saanut kuljetusta Tienhaarasta eteenpäin.”

Toisaalta kaikkia ei ”talvisodan henki” saanut käyttäytymään mallikelpoisesti, vaan pelko valtasi joitakin ihmisiä niin, että he unohtivat velvollisuutensa. Kaupungista pakeni ihmisiä, joille oli määrätty tehtävä väestönsuojelussa.

Kaikista ongelmista huolimatta on syytä todeta, että verrattuna muihin maihin Suomen evakuointi sujui kohtuullisen hyvin. Se näkyy mm. siinä, ettei siviilien kuolleisuus noussut rauhan ajasta (Eino Jutikkalan mukaan).

Esimerkiksi Neuvosto-Karjalan venäläisten asukkaiden evakuoinnissa Arkangelin seudulla huolto epäonnistui niin pahasti, että jokaisesta perheestä kuoli joku, yleensä lapsi tai vanhus (Antti Laineen mukaan). Saksassa taas Hitler oli kieltänyt evakuoinnin. Jos omin päin lähtenyt saatiin kiinni, rangaistus saattoi olla jopa kuolema.

Aavetykki ampuu

Monissa muistelmissa mainitaan aavetykki, joka ampui Viipuriin. Asia oli kai sodan aikana niin itsestään selvä, ettei katsota tarpeelliseksi selittää, mistä oli kyse.

Eckert selostaa aavetykin toimintaa näin: ”Tykki ampunee kaukaa linjojen takaa, eikä ampumapaikasta voi mitenkään nähdä kaupunkiin. Niiniä täällä on oltava joku, joka johtaa tulta ja ilmoittaa osumista määränpäähän.”

Tulenjohtajaa etsitään vanhempien suojeluskuntalaisten ja suojeluskuntapoikien voimin. Miehen paljastaa se, että hän ei tunne suomalaisen univormupukeutumisen sääntöjä.

Eckert hoitaa vangin kuulustelut, mutta totuus tämän kohtalosta selviää vasta kirjan lopussa.

Koulupojat pysäyttävät hyökkäyksen

Könösen esikoinen Lauri kuuluu monien lyseolaistovereidensa kanssa suojeluskuntakomppaniaan. Lauri määrätään ryhmänjohtajaksi, koska hän on kerskaillut tovereilleen ampuneensa konepistoolilla. Pikaopetuksen järjestää isän työtoveri.

Koska pojilla ei ole varsinaista sotilaskoulutusta, heitä on tarkoitus käyttää vain vartioimistehtäviin ja rauhallisella rintamaosalla. Summan murtuminen muuttaa tilanteen.

Jälkeenpäin Eckert kertoo ystävälleen, että läpimurron paikkaamiseksi koottiin ”vajaat satakunta miestä eri yksiköistä: keittäjiä, lähettejä, autonkuljettajia ja näitä koulupoikia. He pitivät vihollisen kärkeä paikallaan puolisentoista tuntia. Se riitti. Sinä aikana joukkoja saatiin irrotettua muualta ja tuotua tulpaksi eteen.”

Könönen laskee, ”että se teki jotakuinkin minuutin per henki. Ne olivat varmasti Suomen historian kalleimmat minuutit.”

Porvali on dramatisoinut tiedot, jotka Olavi Suhonen antaa kirjassaan Viipurin koulupojat talvisodassa.

Lopussa Könönen kertoo: ”Laurin ruumista ei löydetty. Talvisota maksoi meille paljon, enkä koskaan lakkaa kaipaamasta häntä. Sitä mukaa kuin kortistoomme karttui tietoja kymmenistätuhansista Stalinin vainoissa surmatuista suomalaisista, olin yhä varmempi Laurin ratkaisusta, yhä kiitollisempi hänen hankkimastaan minuutista. Se saattoi olla arvokkaampi kuin nelikymmenvuotinen työurani poliisina.”

Loppujen lopuksi Porvalin kirja kertoo sittenkin talvisodan hengestä ja jopa sankaruudesta. Näistä aiheista on siis yhä mahdollista kirjoittaa ironisoimatta.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta Wikipediassa

Kirjailijan kotisivu

Ruumiin kulttuurin artikkeli Mikko Porvalista Johtolanka-voiton jälkeen

Mikko Porvalin haastattelu Suomen dekkariseuran järjestämässä dekkari-illassa Kallion kirjastossa 4.5.2017

Veri ei vaikene -kirjaa on käsitelty myös Kirsin kirjanurkassa

Suutari Erik Mätön murhasta Wikipediassa

Tienhaarasta Wikipediasssa

Suomen rataverkon historiasta Wikipediassa

Olen kirjoittanut blogissa Unto Seppäsen Evakosta ja Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivästä

Kirjallisuutta

Ahti, Sampo: Talvisodan henki. Mielialoja Suomessa 1939-1940. WSOY 1989.

Jutikkala, Eino: Kuolemalla on aina syynsä. Maailman väestöhistorian ääriviivoja. 3. p. WSOY 1994.

Laine, Antti: Lapsia piikkilangan takana eli historian kaksi totuutta. Historiallinen aikakauskirja 1/2007.

Suhonen, Olavi: Viipurin koulupojat talvisodassa. Viipurin suojeluskunta ja sen poikaosasto talvisodassa 1939-1940. Karisto 1992.

Joni Skiftesvik: Salli Koistisen talvisota

Salli Koistisen talvisodan nimihenkilö on desantti eli Suomen kannalta maanpetturi. Päälle päätteeksi hän on Neuvostoliitossa ilmiantaja. Silti Joni Skiftesvik saa lukijan tuntemaan myötätuntoa Sallia kohtaan kuvaamalla tämän aiemmat vaiheet.

Salli Koistisen talvisodassa (1995) tapahtumat kuvataan nimihenkilön näkökulmasta.

Aikoja on kaksi: ensimmäinen ja kolmas osa tapahtuu talvisodan aikana, toinen osa on takauma, joka tapahtuu 20-luvun lopun Suomessa ja sen jälkeen Neuvosto-Karjalassa.

Huom! sisältää juonipaljastuksia

Lakko murretaan ja lakkolaiset häädetään kotoa

Salli Koistisen elämänkulun kannalta ratkaiseva tapahtuma on, että hänen perheensä häädetään kotoaan 20-luvun lopulla. Syynä on se, että isä Hemmo on osallistunut lakkoon, joka on murrettu lakonmurtajilla eli Pihkalan kaartilla. Yhtiö omistaa työläisten asunnot, joten se häätää lakkolaiset ja vuokraa näiden asunnot lakonmurtajille.

Lyhyissä repliikeissä käy ilmi Sallin vanhempien luonteen ja arvojen ero. Isä alistuu: ”Tapelkoot muut Pihkalan miesten ja yhtiön kanssa! Minä en halua nimeäni mustalle listalle!” Äiti vastustaa: ”Hullu mies! Jos nyt lähdet, saat nimesi vielä paljon mustemmalle listalle! Ja pilaat lastenkin maineen!” Isä pitää päänsä: ”Itseään ja sakkiaan tässä luikureitten maailmassa pitää ajatella eikä eukkojen sanomisia!”

Äidin arvona on siis solidaarisuus muita lakkolaisia kohtaan ja samalla perheen hyvä maine työläisten keskuudessa. Sen sijaan isä asettaa etusijalle oman perheensä toimentulon. Hän ei usko, että muut työläiset ovat häntä parempia. Salli ei kuitenkaan kiinnitä tapaukseen mitään huomiota, vaan ihannoi isäänsä esikuvallisena taistelevana työläisenä.

Isää houkutellaan loikkaamaan Neuvostoliittoon mutta hän ei suostu lähtemään. Sen sijaan Salli innostuu puheista, että ”siellä on kaikille työtä ja leipä on leveämpää”, mutta isä ei usko sitä.

Salli moittii isäänsä: ”Sinä et koskaan uskalla mitään!” Hän on ”saanut tarpeekseni tämmöisestä elämästä” eikä ”halua koko ikääni asua yhtiöitten kasarmeissa enkä toisten nurkissa niin kuin mikäkin syöpäläinen! Minä haluan semmoiseen paikkaan, ettei enää ajeta yön selkään!”

Itsepetos

Sallin tavoite on ihan kohtuullinen, mutta todellisuus rajan takana on toisenlainen. Salli joutuu pakkotyöleirille, jossa naisetkin pannaan metsätöihin. Salli yrittää kuitenkin selittää kaikki parhain päin. Kun vankitoveri Saimi moittii kirveitäkin huonommiksi kuin Suomessa, Salli suostu sitä myöntämään.

Sallia ”harmittaa Saimin ainainen marina. Oli aivan kuin tyttö ei olisi käsittänyt, että Neuvosto-Karjalan valtaisa rakennustyö oli vasta alullaan. Punanurkan oppitunneilla oli tähdennetty, miten tärkeää oli nyt ummistaa silmänsä pieniltä harmeilta ja vastoinkäymisiltä ja kerätä voimansa työläisten oman valtion rakentamiseen. Siitä piti tehdä luja ja turvallinen koti kunnollisille, työtä pelkäämättömille ihmisille. Siinä kodissa ei ketään sorrettaisi eikä panettaisi eikä pilkattaisi. Kaikille riittäisi ruokaa ja lämpöä.”

Salli pettää itseään. Mutta on ymmärrettävää, ettei hän halua luopua unelmastaan.

Salli ystävystyy Raakelin kanssa, ja heidät hyväksytään työläisiksi Svirstroin vapaalle työmaalle. ”Mies puhui pitkään ja niin kauniisti Sallin uuden kotimaan ruusuisesta tulevaisuudesta, että Sallilla kävi sääliksi kotiväki Suomessa ja oikeastaan kaikki kotikylän ihmiset, joita tunnoton puutavarayhtiö säälimättömästi riisti.”

Salli kirjoittaa kotiin itsesensuroituja kirjeitä, vaikka häntä vaivaa alituinen nälkä. Kun kaksikko saa tapetuksi kissan, se on heille hyvää ruokaa. Sen jälkeen ovat vuorossa rotat ja varikset.

GPU:n verkkoon

Salli pääsee Kontupohjaan, jossa hän tapaa suuren rakkautensa, amerikansuomalaisen Brynolf Hoikan. He alkavat elää yhdessä.

Sallin ystäviin kuuluu Aulis Kurtti, joka saa vihjeen pidätyksestään ja päättää paeta vaimonsa ja tyttärensä kanssa Suomeen. Ennen lähtöä he käyvät sanomassa jäähyväiset Sallille ja Brynolfille.

Salli kutsutaan GPU:hun. Hän tarkkailee kuulustelijaansa Grigori Rudzutakia: ”Kasvojensa liikkeet, hymyn ja siristykset viisas mies oli opetellut hallitsemaan oivallisesti, mutta silmiensä liikkeitä ja välähdyksiä hän ei hallinnut. Väkisin Sallin mieleen tuli Raahe-yhtiön disponentti. Rieskakorva sanoi aina, että disponentin kanssa asioidessa pitää aina seurata sen ketun silmiä. Ne ovat ainoa paikka, josta ketkuilut ja tulevat puukon iskut saattoi ennalta lukea.”

Se, että Salli vertaa GPU:n virkailijaa Raahe-yhtiön disponenttiin, osoittaa että hänen silmänsä ovat auenneet.

Grigori väittää, että kutsu johtui sekaannuksesta. ”Kun on rikollisia ystäviä, voi joutua itsekin aivan tahtomattaan sotketuksi kaikenlaiseen ikävään. Kannattaa katsoa kenen kanssa pitää seuraa.” Grigori tarkoittaa ”rikollisilla ystävillä” paenneita Kurtteja, mutta hänen tähtäimessään on myös Brynolf. Vaikka Grigori vakuuttaa uskovansa, ettei Brynolf ole ”sekaantunut mihinkään vehkeilyihin”, Salli tajuaa, että tämä tarkoittaa päinvastaista.

”Koistisen Hemmon tytön jokaisen järjenkipeneen pitää nyt herätä, muuten on edessä ties mikä.”  Lukija ymmärtää Sallin pelon: ”Katin liha ja syöpäläisten ja kuolevien parakki oli nyt niin lähellä, että Salli kuuli äänet ja haistoi lemun.”

Grigori lopettaa: ”Lupaathan katsoa hieman Brynolfin perään, ettei se höyrypää tee mitään hullua. Käy kertomassa minulle, jos hän sekaantuu johonkin, niin mietitään yhdessä, miten me saadaan se veijari raiteilleen. Ja poikkea muutenkin kertomassa kuulumisia työmaalta, kahvitellaan.”

Näin Salli on saatu GPU:n verkkoon. Hän suostuu ilmiantajaksi, koska pelkää joutuvansa uudelleen leirille.

Kerrankin suomalaista ei kuvata uhreina, heidän joukossaan on myös ilmiantajia.

Ilmiantaja

Alli Muikku kertoo kiusaten Sallille, että Brynolfilla on muita naisia. Syntyy tappelu, jossa Alli vetää pidemmän korren.

Niinpä Salli ilmiantaa Muikut Grigorille sabotaasista ja porvarillisesta nationalismista: ”- – Muikun pariskunta hokee, että meidän suomalaisten täytyy pitää kiinni siitä, että Neuvosto-Karjala on suomalainen tasavalta eikä venäläinen. Ja sitä ne muistavat toistella koko ajan, että täytyy käydä niin, että venäläisille tässä rakennetaan hienoa tehdasta. Kyllä suomalaisten työhalut menevät vähemmästäkin, kun tuommoista koko ajan toitotetaan!” 

Jos Muikun pariskunta tosiaan puhui tällaista (lukijallehan kerrotaan vain, mitä Salli kertoi GPU:lle), kunnon neuvostokansalaisen velvollisuus oli ilmiantaa heidät, kun taas ilmiantamatta jättäminen oli rangaistavaa. Sen sijaan vääristä ilmiannoista ei rangaistu. Itse asiassa GPU tarvitsi niitä, koska sen katsottiin tekevän työnsä sitä paremmin, mitä enemmän ”luokkavihollisia”, ”vakoilijoita” ja ”sabotöörejä” se paljasti.

Sallin motiivi ei ole aate vaan kosto. Se suuntautuu vielä tässä vaiheessa sijaiskohteeseen, ei uskottoman Brynolfiin vaan tämän uskottomuuden paljastaneeseen Alli Muikkuun.

Kun Muikut haetaan yöllä, Brybolf haluaisi puolustaa heitä, mutta Salli estää sen. Kun Brynolf moittii Sallia kovaksi, tämä vastaa: ”Sellainen se vasta on kova, joka vie lapsen äidin mahasta!” Brynolf on näet vaatinut Sallia tekemään abortin.

Brynolf on ristiriitainen hahmo: hän tuntee myötätuntoa Muikkuja kohtaan, mutta haluaa yksityiselämässään elää vapaana sitoumuksista ja vastuusta.

Päästyään alkuun Salli jatkaa ilmiantoja motiivinaan kateus ja ahneus: ”Asserin ja Sennin huone oli isompi ja valoisampi kuin Sallin ja Brynolfin. Salli oli halunnut siihen jo pitkään. Nyt he viimein pääsivät muuttamaan.”

Työpaikalla Brynolf varoittaa, ettei betonilaudoitus kestä, mutta häntä ei uskota. Kun seinä sitten luhistuu, Brynolfia syytetään huonoksi työmieheksi, mikä loukkaa tätä. Brynolf kehuu USA:n työoloja ja katuu, että lähti Neuvosto-Karjalaan, koska ”minulle valehdeltiin! Minua petettiin oikein raskaasti!”

Stalinin aikana oli äärimmäisen vaarallista puhetta moittia Neuvostoliittoa ja kiittää porvarillista valtiota. Ennen pitkää Brynolf olisi leimattu sabotööriksi. Syntipukkeja tarvittiin, sillä syy ei voinut olla huonot materiaalit ja työmenetelmät, siis pohjaltaan järjestelmä.

Mutta ennen kuin politiikka koituu Brynolfin kohtaloksi, Salli ja hän riitelevät ja Brynolf lähtee.  Salli ”makasi valveilla ja ajatteli, että elämä oli niin kohtuutonta. / Kaikki oli aina valmiiksi tärveltyä, moneen kertaan pilattua, kun se ehti hänelle asti. Hyvää ja kaunista hän ei koskaan nähnyt, ei ainakaan saanut kosketella eikä tuntea omakseen. Yhtä ja samaa pimeää, rumaa ja likaista kaikki.”

Salli uskoo, että kyseessä on valinta: joko minä tai muut: ”Hautaa ei saanut pitää tyhjänä. Hauta piti aina täyttää. Jos kuopassa ei ollut joku muu, siellä kellotti pian itse.  / Itketti taas. / Pihkaloitten syytä; heidän tulonsa muutti kaiken, sammutti auringon. / Sen jälkeen kaikki oli yhtä ja samaa helvettiä.”

Salli on oikeassa siinä, että tapahtumaketju alkoi Suomessa pihkaloitten – lakonmurtajien – tulosta ja häädöstä kotoa. Tavallaan Suomi on alun perin pettänyt Sallin.

Sitäkään ei voi kiistää, että Stalinin aikana käydään ankaraa olemassaolon taistelua. Mutta samalla Salli syyllistyy itsepetokseen kiistämällä omat valintansa ja oman vastuunsa.

Salli lähtee etsimään Brynolfia ja löytää miehen toisen naisen luota. Mustasukkaisuudessaan Salli ilmiantaa Brynolfin vakoilusta USA:n hyväksi. Tämä on muka lähettänyt kirjeitä salakirjoituksella vuoden ajan. Kuultuaan tuomion – kymmenen vuotta – Salli kuitenkin katuu.

Desantti

Salli pudotetaan lentokoneesta desantiksi lähelle kotikyläänsä Perämeren rannikolle. Hän seuraa lähettäjänsä Anatolin ohjeita ja etsiytyy yhteysmiehensä luo, joka majoittaa hänet vintilleen.

Salli motiivi lähteä desantiksi paljastuu unessa, jossa hän inttää Grigorille ja Anatolille: ”Minä olen osuuteni tehnyt! – – Nyt on teidän vuoro!”  Grigori vastaa: ”Mutta kun se on jo Vorkutassa!” Salli yrittää vielä: ”Junat kulkevat molempiin suuntiin! Itse sanoit niin! Aiotteko te pettää minut!”

Sallille on luvattu palkinnoksi desantiksi lähtemisestä, että hänen rakastettunsa Brynolf vapautetaan. Mutta kuten Salli unessa pelkää, häntä on todennäköisesti petetty: Brynolf on joko tuomittu kuolemaan tai hän on jo ehtinyt menehtyä Vorkutassa, joka kuului ankarimpiin leireihin.

Lisäksi desanttien lähettäjät tiesivät, että suurin osa desanteista joutui kiinni ja sai kuolemantuomion, mutta heille sillä ei ollut merkitystä.

Salli rakastaa yhä Brynolfia: ”Oikeastaan syy ei ollut Brynolfin. Se oli se Amerikoista tullut letukka, joka nukkui Brynolfin kainalossa, se hänet suututti. Miksi lähdit sen luntun luo, Brynolf?” Nyt syypää on siis nainen, jonka luo Brynolf lähti.

Yhä edelleen Salli on itsepetoksen vallassa.

Sisar kertoo Sallille totuuden

Vaikka Sallia varoitetaan liikkumasta päivällä kylällä, hän ei malta olla käymättä tapaamassa isäänsä. Hän tiukkaa tältä, miksi pikkusisar Anni on annettu kasvatiksi.

Salli tapaa myös sisarensa Martan. Martta on naimisissa opettajan kanssa, joka on rintamalla. Martta arvaa Sallin tulleen Venäjältä.

Salli joutuu pohtimaan, päteekö Neuvostoliiton oppi ”fasisteista” myös Marttaan:

”Martta oli sisar, häneen saattoi luottaa. Vai saattoiko? / Joskus hän [Salli] oli päättänyt, ettei luota keneenkään, kaikki pettivät. Ja nämä olivat fasisteja, pettivät vielä herkemmin. Tuntui kamalalta ajatella Martasta niin. Ei hän ollut niitä, sanoipa Anatoli mitä tahansa. Hän oli sama Martta, jonka sydän oli kultaa. Ei se, että hän asui tällaisessa hienossa, siistissä porvariasunnossa, tehnyt heitä pahaksi.”

Sallin arvio on oikea: Martta ei ilmianna häntä. Se olisi sota-aikana paitsi isänmaallinen velvollisuus myös silkkaa itsesuojelua, ettei desantti pääse tekemään tuhojaan – jollei joku sitten ideologisista syistä sitä nimenomaan halua. Mutta koska kyseessä on romaani, Martan teko kääntyy hyväksi.

Martalta Salli kuulee totuuden perheensä olosuhteista ja valinnoista poissaolonsa aikana.

Isä Hemmo on joutunut valitsemaan joko uskollisuuden aatetovereille tai uskollisuuden perheelle. Valitsi hän kumman tahansa, hän pettää toisen osapuolen. Tuomita ei voi se, joka ei ole vastaavaa ahdinkoa kokenut.

Uskollisuuden kääntöpuoli on petos

Sallin on nyt valittava, kenelle hän on uskollinen. Sen kääntöpuoli on, kenet hän pettää.

Pakkanen kiristyy, ja se tietää hyvää lentosäätä. Salli laskee, että Oulua pommitetaan ja samalla matkalla myös talotehdasta, jossa Martta on työssä.

Sallin valinnan ratkaisee unen välittämä epäluulo, että hänet desantiksi lähettäneisiin ei ole luottamista, Martan paljastukset isästä ja se, että Martta on kohdellut häntä edelleen sisarena eikä vihollisena.

Graham Greenellä oli tapana lainata F. E. Forsterin lausetta, että jos on valittava isänmaa tai ystävän välillä, hän asettaisi etusijalle ystävän. Andrew Boyle kertoo kirjassaan The climate of treason, että kun Neuvostoliiton hyväksi vakoilleisiin Cambridgen viitosiin kuulunut Anthony Blunt vetosi Forsterin lauseeseen, Geronwy Reese vastasi, että Forsterin tapa ilmaista asia oli väärä. Isänmaa ei ole mikään abstrakti käsite, joka on suhteellisen helppo uhrata yksilön takia; se on tiheä verkko yksilöllisiä ja sosiaalisia suhteita, jossa suhde yhteen ihmiseen on vain yksi säie.

Ihminen ei voi siis pettää isänmaata pettämättä suurta joukkoa ihmisiä, joita tuntee. Toki on tilanteita, jolloin maanpetos voidaan nähdä oikeutetuksi kuten vaikkapa Natsi-Saksassa toisen maailmansodan aikana.

Salli pettää Neuvostoliiton ja lähettäjänsä, mutta hän ei tee sitä uskollisuudesta Suomea kohtaan vaan uskollisuudesta sisartaan Marttaa kohtaan. Hän ei voi antaa Martan kuolla, vaikka se tietää ikuisia jäähyväisiä Brynolfille ja Salli vaarantaa myös oman henkensä.

Salli kirjoittaa Brynolfille kirjeen:

”Hän pyysi anteeksi kaikkea aiheuttamaansa pahaa. Hän sanoi tehneensä elämänsä kaikki typeryydet pelkästä mielijohteesta, kiivastumisesta tai hetkellisen hulluuden puuskasta. Ilkeäksi ja pahaksi hän ei tunnustautunut. Mutta sen hän myönsi, ettei ollut mikään järki-ihminen, sellainen joka pystyy panemaan asioiden hyvät ja huonot puolet vaakakuppiin ja punnitsemaan niitä harkiten ja valitsemaan aina oikean vaihtoehdon. Ei, hänestä ei ollut sellaiseen. / Hän sanoi olevansa pelkkä tuulella käyvä surkimus, oikea Jumalan mieliharmi, jota ei ollut tiputettu tekemään maan päälle suuria, arvokkaita tekoja tekemään, eikä häneltä pitänyt kenenkään sellaisia vaatiakaan. / ’Mutta eikö minunlaisellani haparoitsijallakin pitäisi kuitenkin olla oikeus ihmisarvoiseen elämään?’ hän kysyi.”

Kun Salli viimeinkin ottaa vastuun omista teoistaan, kysymykseen voi vastata myöntävästi.

Lisätietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös Skiftesvikin romaneista Luotsin tarina ja Yli tuulen ja sään, joiden päähenkilö Aulis Kurtti on Salli Koistisen talvisodan sivuhenkilö.

Tietoja Joni Skiftesvikistä Ouka-tietokannassa.

Andrew Boyle: Climate of treason. Rev. ed., 3rd impr. Coronet 1980.