Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on vaikuttava evakkoromaani ja epäsankarillinen sotaromaani.

Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) viisiosaisen Kannas-sarjan alkupuoli sijoittuu kuvitteelliseen Suontaan kylään todellisessa Valkjärven pitäjässä.

Kannas-sarjan alkuosat

Ensimmäinen osa Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu kesällä 1925 ja toinen osa Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin syksystä kevääseen.

Keskeisiä henkilöitä ovat eri-ikäiset naiset, ja tapahtumat liittyvät yksityiselämään: avioton lapsi, avioero, vanhusten avioliitto, apen ja miniän lapsi. Yhteisenä sanomana on, että on tullut uusi aika eivätkä vanhat moraalisäännöt enää päde, vaan naisilla on oikeus asettaa etusijalle omat tunteensa ja tarpeensa välittämättä siitä, mitä muut ihmiset heidän ratkaisuistaan ajattelevat.

Tämä saattaa heijastaa enemmän kirjoitus- kuin tapahtuma-aikaa, ainakin siinä mielessä että kyläläiset hyväksyvät melko helposti sovinnaisesta moraalista lipeämisen. Ainoa poikkeus on kaikkia ja kaikkea arvosteleva Akviliina, mutta häntäkään ei lopulta jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Suontaan kylässä eletään idyllissä. Edes sisällissota jälkivaikutuksineen ei ole koskettanut kyläläisiä.

Keskeisiksi henkilöiksi nousevat ystävykset Helmi Elisa ja Martta. He ovat ensimmäisessä osassa 11-vuotiaita tyttöjä ja toisessa osassa 21-vuotiaita nuoria naisia.

Tuolloin Martta on kotikylässään kansakoulunopettajana. Hän rakastaa Aarnea, joka opiskelee Helsingissä. Siellä Aarne ihastuu opiskelutoveriinsa, joka sopii vaimoksi, mutta samaan aikaan hänellä on suhde Marttaan.

Helmi Elisa joutuu äitinsä kuoleman jälkeen vuosia hoitamaan nuorempia veljiään. Kun hän lopulta uskaltaa sanoa vastaan isälleen, tämä häätää hänet kotoa. Hän muuttaa ensin nuorimman veljensä Artun kanssa keittäjäksi Martan koululle ja sitten Viipuriin, jossa asuu ihastus Andreas Karhu.

Naisten ja lasten kylä Kannaksella kesäkuussa 1944

Sarjassa hypätään talvisodan, välirauhan, jatkosodan alun ja asemasodan yli. Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1982) tapahtuu kesäkuussa 1944. Naiset ja lapset ovat palanneet Suontaan kylään ja tekevät siellä miestenkin työt. Nuoremmat miehet ovat armeijassa, vanhemmat työvelvollisina. Vanhukset ovat edelleen evakossa.

Martta ja Helmi Elisa ovat nyt 30-vuotiaita. Ennen romaanin alkua sota on muuttanut heidän kohtalonsa päinvastaiseksi. Andreas Karhun kanssa avioitunut Helmi Elisa on jäänyt sotaleskeksi ja seitsemänvuotiaan Lauran yksinhuoltajaksi. Sen sijaan Martta on viimein menossa naimisiin Aarnen kanssa, jonka vaimo on kuollut pommituksessa.

Sota on läsnä kirjan alusta alkaen: pommilaivueet lentävät kylän yli. Raskaana oleva Martta joutuu rintamalta karanneen sotilaan ahdistelun kohteeksi. Näin osoitetaan, että pahuutta on myös suomalaisissa.

Kun karkuri hiiviskelee talon lähellä, Helmi Elisa ampuu haulikolla varoituslaukauksen ja myöhemmin hän ampuu sairastuneen lehmän. Teot näyttävät, että ihminen tekee mitä vain, kun on pakko, vaikka ensin uskoo, ettei pysty.

Lapsi ei ymmärrä sotasankaruutta

Romaanien vaikuttavin ja koskettavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura. Laura joutuu miettimään itsekseen isänsä kaatumista ja sotaa itsekseen, koska aikuisilla ei ole aikaa.

Kun käsitteet eivät ole selvillä, Laura kuvittelee lopun: ”Laura vihasi Syväriä… [- – -] Sen täytyi olla hirvittävä paikka, kun sinne kaikki joutuvat ja melkein kaikki kuolivat.”

Isän kuolinilmoituksessa on ollut sana ”sankarityö”, jota Laura ei hyväksy: ”Onko se sankarityö, että Syväri tappaa kaikki? Että lapsetkin tapetaan? Onkos se sankaria? Eikö se olisi sankarityö, että Syväri ei tappaisi, vaan jättäisi eloon, että lapsetkin pelastuisivat!”

Harvoin on vaistomaista sodanvastaisuutta ilmaistu näin tehokkaasti.

Laura osoittaa hurjaa luontoa ja itsepäisyyttä: hän kiroilee yli lentäville vihollisen pommikoneille ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon. Tällaista käytöstä eivät aikuiset hyväksy eivätkä edes ymmärrä sen syitä.

Toisen kerran suin päin evakkomatkalle

Martta kysyy vihkilomalle tulevalta Aarnelta, miksi evakuointia ei ole jo tehty. Aarne vastaa, että se oli ”Sama kuin sanoisi että sota on hävitty jo. [- – -] Miten estää ihmisiä jotka tahtoo palata kotiin, ei mitenkään.” Kun Martta sanoo: ”pakkohan ihmisten on tietää”, Aarne vastaa: ”Entä jos ihmiset eivät tahdo tietää?”

Kun Martan kysyy suoraan, menetetäänkö Karjala uudelleen, Aarne myöntää viimein: ”Sinun on pakko alkaa suunnitella lähtöä.”

Keskustelu ei auta varautumaan tulevaan. Puna-armeijan suurhyökkäyksen jälkeen joudutaan suinpäin lähtemään uudelle evakkomatkalle.

Hietamies kuvaa ensin yleistä tilannetta ja sitä, miten evakkomatkalla kesäisen luonnon kauneus jää huomiotta.

Sitten kuvaus siirtyy kuorma-auton lavalle, jossa Suontaan naiset ja lapset pääsevät Viipuriin asti, koska joukossa on juuri synnyttänyt Hilkka, tämän vauva ja vanhempi tytär Raija, jonka jalka on jäänyt pyörän väliin. Ainoa järkähtämättömän optimisti on nuori lotta Kerttu.

Viipurissa vallitsee kaaos

Keskeisellä sijalla romaanissa on Viipurin puolustuksen nopea romahdus.

Sodassa ei ole mitään sankarillista, se on vain turhaa kuolemaa, sekasortoa ja jopa anarkiaa. Viipurissa vallitsee kaaos. Kun sotilaat määrätään kaatamaan viinapullojen sisältö maahan, toiset sotilaat heittäytyvät rähmälleen maahan juomaan viinan.

Siviilit on määrätty poistumaan Viipurista ja muut ovat totelleet, mutta Martta ja Helmi Elisa jäävät yksityisen syyn takia kaupunkiin. Tämä on tuossa tilanteessa järjetöntä käytöstä, mutta sellaista esiintyy oudossa tilanteessa.

Helmi Elisan 19-vuotias veli Arttu saa kokemattomana sotilaana hermoromahduksen. Häntä kuitenkin kohdellaan ymmärtäväisesti ja empaattisesti, ja pian hän pystyy jo paarinkantajaksi.

Artun ystävä Kyösti ja tämän toveri Vainio sekä Martan mies kapteeni Aarne Heikkilä ovat Viipurissa vielä vihollisen vallattua sen, mutta pääsevät viime hetkellä veneellä pakoon.

Rauhaa kaivataan mutta epäpoliittisesti

Ennen suurhyökkäystä Aarne vastaa Martan kysymykseen pelkääkö hän: ”Pelkää…jokainen pelkää, itsensä puolesta, läheisten puolesta, miesten puolesta, koko maan puolesta. Mitä tässä tapahtuu, ei kukaan tiedä. Tiedän vain että hyvin ei käy. Ei tässä sodassa ole mitään järkeä, nyt pelataan vain aikaa. Ei tullut Suur-Suomea, ei sen näköistäkään… Minä en muuta toivo kuin että rauha tulisi.”

Eniten sotaa vastaan on Aarnen ystävä, lääkintämajuri Pekka Karjalainen, joka työssään on ”yrittänyt tuolla leikkaussalissa saada kokoon nuoria poikia, lapsia…jotkut alle kahdeksantoista. Ei heillä ole mitään illuusioita, he pelkäävät avoimesti. Lapsia me lähetämme nyt etulinjoille! Olen todella väsynyt katsomana turhaa kuolemaa. Uskallan sanoa sen, vaikka minua syytettäisiin pelkuriksi. Nyt pitäisi tehdä rauha.”

Molempien rauhankaipuu on ei-poliittista, tekoja siitä ei seuraa eikä rauhanehtoja pohdita.

Sodassa kuolee ja haavoittuu myös siviilejä

Lääkintämajuri Karjalaisen pessimismiin vaikuttaa se, että hän on juuri menettänyt vaimonsa ja pienen tyttärensä. Tämän takia hän on niin välinpitämätön omasta kohtalostaan, että menee ihan tahallaan pommituksen keskelle, mutta säästyy.

Vielä enemmän sodan synkkään kuvaan vaikuttavat siviiliuhrit: Helmi Elisa myöhästyy viimeisestä junasta Tienhaarassa, lähtee järjettömästi kävelemään asemalta pitkin rataa ja joutuu maataistelukoneen pommituksen uhriksi.

Kirjailija on kuitenkin järjestänyt niin, ettei kukaan keskeisistä henkilöistä kuole. Kyösti haavoittuu Viipurissa käteen. Aarnen vakava haavoittuminen Talissa selviää Martalle seuraavassa osassa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983).

Muuten sodan aiheuttamat kuolemat ovat tapahtuneet jo aiemmin: Karjalainen tulee juuri vaimonsa ja tyttärensä hautajaisista, ja Helmi Elisan mies Andreas Karhu on kaatunut jo jatkosodan alussa.

Sattumanvaraisuus ja kaoottisuus

Juonelle on tyypillistä, että henkilöt tapaavat toisensa sattumalta ensin Viipurissa, sitten kenttäsairaalassa ja lopulta Simolan asemalla. Tämä tuntuu vähän saippuasarjamaiselta, mutta tällaista sattui sodassa. Romaanin suuri ansio on näyttää tapahtumien kaoottisuus ja sattumanvaraisuus.

Heikkoutena on, että asioita sanotaan suoraan sen sijaan, että lukija saisi ne itse oivaltaa. Esimerkiksi Martta sanoo: ”Tapahtumat kulkivat ohi sellaisella vauhdilla, että vasta jälkikäteen niitä alkaa pohtia.”  Toisaalla todetaan, että tunteet on suljettava pois, jotta pystyy toimimaan.

Fyysiset haavat paranevat, mutta entä henkiset?

Jouduttuaan Tienhaarassa eroon Martta ja Helmi Elisa tapaavat kirjan lopussa juhannuksena evakkojunassa Simolan asemalla. Martta on huolissaan tulevaisuudesta: ”Tuleeko rauha ja milloin se tulee? Päästäänkö Mynämäkeen ja miten meidät otetaan siellä vastaan? Minkälainen talo, minkälaiset ihmiset? Missä syntyy lapsi?”

Helmi Elisa tyynnyttelee: ”Älä sie kysy itseltäsi niin paljon, [- – -] Et kuitenkaan saa niihin vastauksia suoraan. Kaikki selviää elämällä eteenpäin, rauhallisesti, määrätietoisesti.”

Helmi Elisa taas miettii: ”Haavat paranisivat aikanaan. [- – -] Mutta paranisiko hänen pelkonsa? Kuva jättiläismäisestä maataistelukoneesta, joka peitti näkyvistä auringon ja yritti tappaa hänet? Se mielikuva seurasi häntä yhä öisin ja joskus hän heräsi omaan huutoonsa?”

Tämä on jälleen hyvin oivallettu, mutta olisi parempi, että se kävisi ilmi vain kerronnasta.

Elämä jatkuu evakossakin

Koska tapahtumiin on kirjoitusaikana välimatkaa jo lähes 40 vuotta, pääsanoma on jo tässä vaiheessa toivo ja usko: vaikka koti ja kotiseutu on menetetty, elämä jatkuu, vaikkakin ”vierailla poluilla, oudoilla ovilla”, kuten seuraavan kirjan nimi kuuluu.

Samalla kun puhutaan siitä, mitä tuttuja kukkia uudella asuinseudulla on ja mitä ei, puhutaan siitä miten menetykset voisi korvata: ”Mut ruiskukkia ja päivänkakkaroita on. Niistä se on nyt tunnelma tehtävä siellä, vieraalla maalla. Tätä mikä oli, ei koskaan saada, mutta pakko on tyytyä johonkin joka edes muistuttaa entistä elämää.” Tosin arvellaan, ”että on mahdoton sopeutua sinne. Ja onko meillä kohta koko maatakaan…Mutta jos on, niin ehkä vuosien myötä sekin tapahtuu.”

…ja myös menetetyllä alueella

Kirjoittamisajankohdan ja tapahtuma-ajan välimatkasta johtuu ilmeisesti myös, että kirjasta puuttuu täysin Viljo Kojon Kymmenen savun kylän (1943) ja Unto Seppäsen Evakon (1954) paatos, että maa on karjalaisten eikä se voi koskaan kuulua kenellekään muulle.

Päinvastoin parissa kohtaa todetaan, että elämä jatkuu myös menetetyllä alueella. Jo Viipurissa Martta sanoo Helmille: ”ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki…ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.”

Yleishumaaniin sanomaan kuuluu, että kun Helmi Elisa ja tämän tytär Laura näkevät Viipurissa sotavankeja, yksi näistä katsoo Lauraa: ”Hänen silmiinsä syttyi ikävä, ja tuntui kuin hänen katseensa olisi hyväillyt pientä valkotukkaista tyttöä, mutta silmät olivat ja pysyivät surullisina. Helmi Elisa ymmärsi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä, ja äkkiä hän hymyili miehelle. Ja kuitenkaan hän ei tiennyt, miksi sen teki. Ehkä siksi, että ihminen siinä kulki. Kaikesta huolimatta.”

hylatyt-talot-autiot-pihat

Elokuva on melkein vailla uuspatriotismia

Romaanista tehtiin 1995 elokuva, joka sai saman nimen Hylätyt talot, autiot pihat. Neuvostoliiton kukistuttua oli mahdollista filmata aidoilla tapahtumapaikoilla Viipurissa, jopa panna linnan Suomen lippu. Myös lipun laskeminen ja punalipun nostaminen näytettiin elokuvassa.

Marttaa näyttelee Jonna Järnefelt, jonka langanlaiha olemus tuntuu liian kaupunkilaiselta ja nykyaikaiselta eikä siten uskottavalta 40-luvun maalaiskoulun opettajaksi. Sen sijaan vaalea ja pyöreä Sari Puumalainen on uskottava Helmi Elisa.

Epäaidolta tuntuu myös Martan ja Aarnen (Mats Långbacka) kirjakielinen dialogi. Sen sijaan Helmi Elisan murrerepliikit sujuvat hyvin.

Myös jotkut evakuointia käsittelevät kohtaukset tuntuvat epäaidoilta verrattuna Evakko-elokuvaan (1956). Ilmeisesti aiheen ajallinen läheisyys auttoi Evakon tekijöitä aitouden tunnun luomisessa.

Toisin kuin Evakko-elokuvan tekijät vuonna 1956, Hylättyjen talojen, autioiden pihojen tekijät eivät voineet luottaa siihen, että katsojat tuntisivat aiheen. Niinpä mukaan on tullut teennäistä opettavaisuutta. Lotalle, joka sanoo evakkojen määränpäänä olevan ensin Viipuri ja sitten Suomi, ettei hän tunne maantietoa. Huomautus, että Karjalakin kuuluu Suomeen, lienee tarkoitettu lotan sijasta elokuvan nuorille katsojille, joille nykyinen itäraja on luonnollinen.

Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjasi Lauri Törhönen, jonka tavaramerkkinä on alastomuus. Elokuvassa on peräti kolme kohtausta, jossa alastomat naiset uivat ja yhdessä niistä lääkintämajuri Karjalainen (Carl-Kristian Rundman) tiirailee salaa Helmi Elisaa.

Elokuvan lopussa juoni poikkeaa kirjasta. Martta lähtee vastoin määräyksiä kävelemään kohti rintamaa ja etsimään omin päin Helmi Elisaa. Vaikka romaanissakin ihmiset käyttäytyvät järjettömästi, tapahtumat säilyvät edes osittain uskottavuuden rajoissa. Sen sijaan elokuvassa Martan etsintäretki on paitsi järjetön myös vastuuton. Kyse oli kuin neulan etsimistä heinäsuovasta: jollei Helmi Elisa olisi jo päässyt kenttäsairaalaan, miten Martta olisi voinut hänet löytää? Lisäksi Martta vaarantaa odottamansa lapsen ja jättää yksin Lauran, jonka Helmi Elisa on uskonut hänen huostaansa.

Elokuvassa Viipurissa vallitseva kaaos on kuvattu hyvin, ja myöhemmin näytetään arkuissa makaavia kaatuneita. Suhde sotaan on kriittinen, kaukana ns. uuspatriotismin hengestä.

Poikkeus on lopu, jossa nähdään tienvarteen leiriintyneiden evakkojen takana osoittelevasti suuri Suomen lippu. Samoin Martta kehottaa ruumisarkkuja ja haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton kuskia kohottamaan puolitangossa olevan pienen Suomen lipun mastoon: ”onhan täällä eläviäkin”. 

Molemmilla kohtauksilla halutaan varsin kömpelösti ilmaista Suomen selviytymistä sodasta.

Kimmo Ahonen kaipasi arvostelussaan elokuvasta ”sellaista napakkaa tyypittelyä, jolla Edvin Laine kiinnitti yksilöt yhteiskuntaluokkien edustajiksi aliarvostetuissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970) -suurteoksissaan.” 

Myös Hietamiehen romaanin heikkous on, ettei henkilöiden yhteiskunnallinen asema ei vaikuta millään tavoin heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Tietoja

Kimmo Ahosen arvostelu elokuvasta

Olen kirjoittanut blogissani myös Kannas-sarjan neljännestä ja viidennestä osasta Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat.

Aiemmin olen kirjoittanut blogissa Laila Hietamiehen varhaisen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavista romaaneista Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Blogissani on artikkeli myös Unto Seppäsen Evakosta

Mainokset

Kyllikki Mäntylä: Opri

Kyllikki Mäntylän Opri on ihanteellinen evakko, joka valoisuudellaan ja auttavaisuudellaan voittaa paikallisten sydämet.

Mäntylän näytelmä Opri (1953) tapahtuu sodan jälkeen kunnalliskodissa. Se sijaitsee Länsi-Suomessa, tarkempaa paikkaa ei ole kerrottu.

Länsisuomalainen kolmikko ja ulkopuolinen Opri

Kunnalliskodissa on tapana, että neljä vanhinta naista asuu ”kunniahuoneessa”. Neljäs paikka on vapautunut, kun asukas on kuollut.

Kolmen asukkaan keskustelussa käy ilmi, etteivät kaikki länsisuomalaisetkaan ole luonteeltaan samanlaisia. Elämänmyönteinen Miina haluaisi, että jotain tapahtuisi, kun sen sijaan Akviliinan mielestä kaikki on hullusti. Dementoitunut Tiina puhelee vain pojastaan tajuamatta, että tämä on kuollut.

Toisaalta kolmikon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa se, että heidän nimensä rimmaavat: Tiina, Miina, Akviliina. Oprin osoittaa ulkopuoliseksi jo erilainen nimi, joka on ortodoksinen.

Toinen kohta, jolla osoitetaan Oprin erilaisuutta, on se, että hänen repliikkinsä ovat murteellisia. Kaikki muut henkilöt puhuvat yleiskieltä ja edustavat näin ”normisuomalaisuutta”.

Sydämellinen Opri voittaa muut puolelleen

Opri on 70-vuotias evakkonainen, leski ja lapseton, siis aivan yksin maailmassa.

Positiivisen luonteensa ja auttavaisuutensa takia Opri kuitenkin on löytänyt kaikkialta ystäviä. Jopa evakkoon jouduttuaan hän on ystävystynyt talon emännän kanssa.

Näytelmän alussa Oprin mökki on määrätty purettavaksi tien tieltä ja hän joutuu surukseen kunnalliskotiin. Emäntä kuitenkin lupaa ottaa hänet asumaan talon kamariin, kunhan siellä asuva sukulainen ensin kuolee.

Oprin salainen ase ovat unet, joiden avulla hän ohjailee ihmisten elämää oikeaan suuntaan. Aiemmin hän on mm. estänyt itsemurhan aviottoman raskauden takia ennustamalla, että lapsen isä vielä muuttaa mieltään.

Opri kuitenkin kokee unilla ”manipuloinnin” synniksi, varsinkin kun edesmennyt aviomies Oleksi ei ole hyväksynyt unia.

Mutta sitten Opri näkee tosiunen tulipalosta ja osaa varoittaa siitä ajoissa, ja ”sen oikean” ennustaminen osuu ainakin joskus oikeaan.

Oprista alkaa näyttää siltä, että ”manipulointi” ei olekaan väärin, vaan kyse on päinvastoin ihmisten auttamisesta. Ja jos uni ei toteudu, on vain nähtävä uusi uni. Opri saa siis ikään kuin luvan olla oma itsensä.

Muutenkin Opri alkaa viihtyä kunnalliskodissa. Hän kieltäytyy, kun emännän luota viimein vapautuu asunto.

Heimot lähenevät, suvaitsevaisuus voittaa

Lopulta jopa Akviliina sulaa Oprin sydämellisyyden edessä. Käy ilmi, että molemmilla on ollut ankara aviomies, mutta kokemus on tehnyt Akviliinasta kaikesta purnaavan mörököllin, mutta Oprista päivänpaistetta ympärilleen levittävän.

Oprin ja Akviliinan suhteessa on monenlaista symboliikkaa. Kansallisella tasolla heimot lähenevät toisiaan, kun karjalaisten ystävällisyys ja empatia pehmentää länsisuomalaisten ulkoisesti kovaa luonnetta.

Inhimillisellä tasolla viesti on suvaitsevuuden voitto: maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Se, että luonne ja tavat ovat erilaisia, ei ole vika vaan rikkaus.

opri

Opri-elokuva sisältää dokumenttikuvia

Opri filmattiin 1954. Ohjaajana oli Edvin Laine. Pääosaa näytteli Rakel Laakso. Elokuva mahdollisti sen, että tapahtumia ei tarvinnut rajoittua ”kunniamummojen” huoneeseen tai ylipäänsä sisätiloihin. Ulkokohtauksilla saatiin enemmän toimintaa ja vastaavasti puhe väheni.

Elokuvan alussa nähdään dokumenttifilmeistä otettuja kuvia Karjalan maisemista rauhan aikana ja kuullaan Oprin äänen sanovan, että kotiseudulla on kauniimpaa kuin missään muualla ja että siellä voi olla ainakin unissa.

Sitten kuvan ilmestyvät lumipukuiset sotilaat, jotka sytyttävät talot tuleen.

Sen jälkeen nähdään kuvia evakkojen kulkueesta lumista taustaa vasten, ja sitten lähikuva Oprista heidän joukossaan.

Seuraavassa kohtauksessa nuoret tytöt seisovat Oprin mökin edustalla. Heidän keskustelustaan käy ilmi, että Oprin koti ei ole ”täältä” vaan hän on evakko.

Ortodoksisuus hyväksytään osaksi suomalaisuutta

Tuvassa Opri hän näyttää tytöille ”tulikiekon” – rukki pyörittää soihtua. Naurava Opri näyttää ihan noidalta.

Myöhemmin kunnalliskodissa ”huru-ukot” ripittävät häntä Vanhan Testamentin noidat tuomitsevilla kohdilla. Myöhemmin he peruvat puheensa: Oprin unet hyväksytään – ne eivät ole syntiä.

”Huru-ukot” esitetään ikuisina pikkupoikina, jotka leikkivät vauhdikkaasti ulkona, kun taas ”kunniahuoneen” vanhat naiset istuvat sisällä. Rakkaus ja parisuhde on mahdollinen vain kaksi-kolmekymppisille, ei vanhoille.

Kunnalliskodissa Opri joutuu aluksi piilottelemaan ikoniaan. Vasta kun Akviliina lopussa hyväksyy hänet, hän panee sen ”kunniahuoneen” seinälle. Näin ortodoksinen usko symbolisesti hyväksytään ”suomalaisuuteen” kuuluvaksi.

Kaipaus Karjalaan

Yleisesti ottaen elokuva seuraa näytelmän juonta, mutta lopussa Opri sanoo vain olevansa ”kotona – melkein”. Sen sijaan näytelmässä hän sanoo, että jos olisi mahdollisuus palata Karjalaan, hän lähtisi heti. Näytelmässä saattoi ilmeisesti puhua suoremmin kuin elokuvassa, jonka katsojamäärät olivat toista luokkaa kuin näytelmän.

Muutenkin Karjalan kaipaus on elokuvassa lähinnä nostalgista, vailla näytelmän traagisia sävyjä. Tosin näytelmässäkin Opri ikään kuin hymyilee kyynelten läpi.

Opri-elokuva samoin kuin Evakko-elokuva esitettiin 60-luvulla TV:ssä. Evakkous ei siten ollut tabu, joskin se elokuvassa esitettiin menneisyyden ilmiönä.

Kirjailijasta

Kyllikki Mäntylä, omaa sukua Wanninen, syntyi Sortavalassa 1907.

Mäntylä oli koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän työskenteli Yleisradion maaseutuohjelmapäällikkönä Kuopiossa 1941-1952.

Mäntylän tuotantoon kuuluu novelleja, pakinoita, näytelmiä ja kuunnelmia.

Oprin vaiheista Karjalassa ja avioliitosta kertoo Opri ja Oleksi (1955).

Tauno Pylkkänen sävelsi Oprin ja Oleksin oopperaksi 1984.

Mäntylä kuoli 1979.

Olen blogissa verrannut Mäntylän Opria Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivään Artikkelissa, jonka aiheena oli Unto Seppäsen Evakko, olen maininnut lyhyesti siitä, että huumorin toi evakkojen ominaispiirteeksi Evakko-elokuvan ei-karjalainen ohjaaja Ville Salminen.

Kirjallisuutta

Kirjailijasta Wikipediassa

Elokuvasta Wikipediassa.

Paavo Rintala: Pojat

Kiinnostus saksalaisten ja suomalaisten sodanaikaisiin suhteisiin ei ole vain 2000-luvun ilmiö. Paavo Rintala käsitteli aihetta omien kokemustensa pohjalta romaanissa Pojat jo 1958.

Romaanin alaotsikko kertoo teeman: Kuvia vv. 1941-44 Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin.

Alkukohtauksessa saksalainen kuorma-auto seisoo leipomon edessä ja seudun lapset parveilevat auton ympärillä. Neljä kymmen-kolmetoistavuotiasta poikaa on päässyt auttamaan limppujen lastaamisessa autoon. Huoltoupseeri antaa heille kiitokseksi limpun ja suklaata.

Poikien kilpailu heijastaa sitä, ”joka paraillaan ankarana riehui tuon kiljuvan lauman huoltajissa”. Koko sotaa käyvässä maailmassa hyödykkeitä on niukasti ja Saksa päättää niiden jaosta.

Vasta tämän jälkeen esitellään päähenkilöt, viisi poikaa Raksilan työläiskaupunginosasta: Immu, Jake, Urkki, Matte ja Pate. Pojilla oli esikuvat, mutta Rintala on tehnyt muutoksia, jotta näitä ei tunnustettaisi.

Rintalan alter ego, evakkopoika Pate, ei nouse erityisesti esille. Kirjailija keskittyy kollektiivin kuvaukseen.

Kertoja antaa vain muutaman selityksen ja tulkinnan, muuten lukija saa tehdä tapahtumista omat johtopäätöksensä.

Saksalaisten kuvaus

Saksalaisia kuvataan romaanissa melko vähän, ja kuvatut ovat enimmäkseen tyyppejä eivätkä yksilöitä. Yhtä lukuun ottamatta he ovat nimettömiä.

Saksalaisten ajatukset suomalaisista ovat enimmäkseen stereotyyppisiä.

Sotapoliisi, jonka tehtävä on estää trokaus rautatieasemalla, ajattelee: ”Hyvinpuettu lapsi. Ihan kuin meillä Suur-Saksassa. Ei täällä ole mitään ryysyläisiä, jumalankiitos. Noo, Suomihan on niitä edistyksellisiä valtioita. Ei mikään Norja eikä Tanska. Asevelimaa…”

Mutta kun pojat huijaavat sotapoliisia, tämän asenne muuttuu: ”Scheussliche Finnen…sakramento…bärkkele”.

Sitten sotapoliisi vertailee itävaltalaista kotikaupunkiaan Ouluun: ”Ei olutta, ei makkaroita, ei alppeja lähelläkään ja ihmiset ylpeätä väkeä, katsovat alta kulmain, mutisevat, mitä pirun kieltä mutisevatkin. Oho. Donnerwetter. Katunaiset kerrassaan ala-arvoisia, täysin ammattitaidottomia. Miksi minä en päässyt Pariisiin. Herr mein Gott.”

Pojat kokevat saksalaiset sotilaat aluksi näin: ”Vihreä sotilaspuku merkitsi pojille suurinta ja voimakkainta, mitä he saattoivat mielessään kuvitella, varsinkin kun siinä oli upseerin arvomerkit. Maailmanvalloittaja, kengissäkin arvomerkit. Ja autoja, paljon autoja, ooppeleita eikä mitään romuja.”

Poikien saksalaisihailu laimenee talvella, kun pojat huomaavat, että nämä sankarit palelevat. Autotkaan eivät kulje, kun ei ole pakkasnestettä.

Seuravana kesänä ihailu taas elpyy. Syksyllä syntyy vastakohtaisuus, kun pojat solkkaavat naiivisti: ”Petersburkki…Leningrad, pum, pum…”, mutta sotilas vastaakin: ”Minun veli, er ist jetzt in Stalingrad”, Niks gut in Stalingrad, ei yvä”.

Toisaalta saapuu uusia saksalaisia sotilaita, jotka eivät enää ole ystävällisiä vaan lyövät poikia luutturievulla silmille ja kiroilevat.

Lähtiessään syksyllä 1944 saksalaiset kuitenkin antavat kasoittain ylimääräistä tavaraa suomalaisille siviileille. Niin kova on puute ruuasta, että naiset suorastaan tappelevat.

Eräs monen lapsen äiti menee sisään valmiina tekemään mitä tahansa, jotta saisi lapsilleen ruokaa. Saksalaiset eivät kuitenkaan käytä tilaisuutta hyväkseen, vaan hän saa tavarat ilman maksua luonnossa.

Sankaruus ja kuolema

Romaanissa kerrotaan, että muut kaupungin poikajengit ovat liittyneet sotilaspoikiin. Kuvattu joukko on ainoa, joka pysyy vapaana.

Teoksen toistuvana teemana on poikien pyrkimys toimia sankarillisesti ja saavuttaa näin aikuisten arvostusta, mutta se menee aina jotenkin pieleen.

Kun he haluavat auttaa naisia tunnelin alitse, nämä luulevat heidän ahdistelevan. Kun he perustavat teatterin ja esittävät siellä Mannerheimin syntymäpäivät ja Hitlerin vierailun, esitys on  heidän tarkoittamattaan koominen ja opettaja sättii heitä epäisänmaallisuudesta. Kun he pyytävät koulussa päästä plankkipojiksi Pietariin kaupungin valtaamisesta, opettaja syyttää heitä pilkkaamisesta, sillä on jo selvää, että Leningrad jää valloittamatta.

Myös kuoleman teema toistuu. Kun pojat menevät yöllä myymään lomalaisjunalle olutta, junassa on ruumisarkkuja. Kun he tekevät vaihtokauppaa rakennustöistä vastaavan Todt-järjestön jäsenten kanssa, nämä ovat varastaneet tavaran ja rangaistuksena on teloitus. Kun he kadehtivat kilpailevaa poikajoukkoa, joka varastaa räjähdystykkien ammuksia, näistä kuolee kaksi ja loukkaantuu kaksi.

Viattomat pojat ja aatteeseen hurahtaneet aikuiset

Pojat trokaavat, tappelevat muiden kanssa ja keskenään, harhauttavat sotapoliisia ja jopa varastavat pyykkinarulta villapaidan vaihtaakseen sen saksalaisilta kameraan. Lapsellisuudessaan he kuitenkin ovat viattomia.

Poikien viattomuuden vastakohtana ovat aikuiset suomalaiset. Osa heistäkin hyötyy saksalaisista aineellisesti esimerkiksi trokaamalla.

Suomalainen sotapoliisi on itse kotoisin laitakaupungilta ja tulkitsee, että siellä muuttuu saalistamisen himoksi ”mikä tahansa jalo ja suuri aate, pyhä sota ja epävirallinen aseveljeys paikallisten asukkaitten ja maailmanvalloittajien välillä”.

Kirjan mittaan tuo aatteen suuruus ja jalous asetetaan kyseenalaiseksi. Naurettavimpia ovat aatetta julistavat aikuiset. Pappi julistaa, että kaikki kaatuneet pääsevät taivaaseen, ja oppikoulun opettaja asettaa pojille esikuvaksi vuonna 1918 valkoisten puolella 14-vuotiaana kaatuneen Onni Kokon.

Toki myös selväpäisiä aikuisia on. Valokuvaaja näkee poikien teatteriesityksen koomisuuden, ja rehtori päästää pojat rangaistuksetta plankkipoikaideasta.

Suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden seksisuhteet

Keskeisellä sijalla ovat suomalaisnaisten seksisuhteet saksalaisten kanssa. Pojat kiistelevät, perustuvatko ne kiimaan vai aineelliseen hyötyyn.

Kuva on ruma, mutta myöhemmän ajan perspektiivistä ymmärtää, että rumaksi kuvan tekee osittain se, että näkökulma on teini-ikää lähestyvien, seksuaalisuuteen heräävien poikien. He saavat seksuaalisuudesta yksipuolisen kuvan vakoilemalla seksiakteja pusikoissa.

Toisaalta kyse ei ole vain poikien käsityksistä vaan Rintala tulee uusintaneeksi sodanaikaisia tuomitsevia lehtikirjoituksia. Niissä ei Marianne Junilan mukaan edes otettu huomioon, että suomalaisnaisten suhteet saksalaisten sotilaiden voisivat perustua kiintymykseen siinä missä muukin nuorten seurustelu. 

Pojissa työläisperheen ylioppilastyttö, konttoristi, seurustelee paksun saksalaisen vääpelin kanssa saadakseen ”rahaa, saksalaisia savukkeita, makeisia ja kahvia”.

Tiina Kinnunen toteaa, että kyseessä on yleismaailmallinen nationalistinen ajattelutapa, että naisen ruumis katsotaan kansakunnan omaksi. Niinpä seurustelu vihollisen ja liittolaisen sotilaan kanssa tarkoittaa symbolisesti ”vieraan” päästämistä kansankunnan ”sisään”.

Immun silmät avautuvat

Poikien joukosta nousee esille kaksi, jotka kehittyvät, mutta eri suuntiin.

Ilmari Kaarela eli Immu on joukon vanhin, aloitteentekijä ja johtaja vaikka joukko onkin yleensä tasa-arvoinen. Sakari Toiviainen luonnehdinta Pojat-elokuvasta pätee myös romaaniin: Immu kehittyy kepposista ja ontosta sankari-ihailusta ”tietoisuuteen peruuttamattomista menetyksistä ja ajan epäinhimillistävistä seurauksista”.

Hiukan hämmästyttää esimurrosikäisten poikien vapaus: he saavat liikkua jatkuvasti ulkona keskellä yötä. Mutta loppujen lopuksi Immun äiti pitää pojalleen ja muillekin pojille jöötä: mitä tahansa ei saa tehdä. Äiti antaa pojille kolttosesta selkäsaunan mutta myös kehuu poikia, kun he alistuvat rangaistukseen.

Kohtausta ei pidä arvostella nykylain ja -moraalin mukaan. Ajan kontekstissa se kertoo, että Immusta huolehditaan.

Immun esikuva on isoveli, työläisperheen ylioppilas ja reservinupseeri Iikka Kaarela, joka on kihlannut morsiamen ”paremmasta” perheestä.

Kun Iikka kaatuu kesällä 1944, tämän morsiamen isä ”lohduttaa” Immua: ”Älähän sure. Veljesi kaatui niin kuin piti kaatua.” Sitten seuraa poliittinen saarna: ”Lopulliseen voittoon asti Saksan rinnalla, se o n nyt Suomen ainoa tie ja minä olen ylpeä siitä, että Suomen nuoriso sen ymmärtää, taistelee ja uhraa itsensä, jos niin tarvitaan, lopullisen voiton saavuttamiseksi…”

Immu ottaa sanat todesta ja haaveilee, että hän ilmoittautuu seuravana keväänä vapaaehtoisena armeijaan taistelulähetiksi. Ja sitten ”hän kaatuisi ja koulun seinällä olisi hänen hänenkin nimensä, Iikka Kaarelan nimen alla, se olisi komeata, veljekset, lahjakkaita poikia, sanottaisiin. Olihan ennenkin tässä maassa ollut kuusitoistavuotiaita sankareita.”

Immu tulee järkiinsä, kun hän tapaa kadulla veljensä morsiamen saksalaisen sotilaan käsivarressa. ”Eikä nuorukainen Ilmari Kaarela voinut enää Siltakatua takaisin Raksilaan kävellessään millään tietää, minkä puolesta hänen veljensä oli kuollut. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut sitä enää käsittää. Eikä luutnantti Iikka Kaarelakaan ollut tullut siitä koskaan mitään tietämään.”

Varsin osoittelevasti asetetaan vastakkain korkeasti moraalinen mies ja moraaliltaan kyseenalainen nainen. Iikka on toiminut ajan ihanteiden mukaan ja kaatunut suojatessaan kotiliettä, jotta Sillanpään Marssilaulun sanoin ”te lapset ja vanhuksia, te äidit ja morsiamet” olisivat turvassa.

Iikan uhrauksesta tulee kuitenkin turha, koska morsian osoittautuu arvottomaksi. Hän ei sure kaatunutta sulhastaan edes säädyllistä aikaa vaan aloittaa heti uuden seurustelun ja vieläpä ”vieraan”, saksalaisen, kanssa.

Kyseessä on jokaisessa sotaakäyvässä maassa yleinen uskomus, että kun mies vaarantaa henkensä rintamalla, naisen tulee olla uskollinen.

Laajemmin ottaen todellinen moraalinen rappio ei Pojissa ole laitakaupungilla. ”Parempien ihmisten” isänmaallisuus ilmenee vain sanoissa, ja näiden saksalaisihailu on niin vahvaa, että omia maanmiehiä syrjitään.

Kun saksalainen sotilas tappelee suomalaisen trokarin kanssa ja lyö tätä tikarilla, ”siviilipukuinen vaalea herra” vakuuttaa että saksalainen on syytön. Vain vanha ukko vain mutisee, että ”suomalaista kohdellaan kuin koiraa näitten vävypoikien rinnalla”.

Jaken tragedia

Jaken kehitys menee toiseen suuntaan.

Jaken vanhempien avioliitto on hajonnut, kun äiti on alkanut seurustella saksalaisen kanssa. Rakkauden, läsnäolon ja rajojen sijasta äiti antaa Jakelle vain saksalaiseltaan saatua rahaa ja tavaraa.

Ei siis ihme, että Jake leuhkii ja valehtelee, mielistelee opettajia, näyttelee koviksen roolia – hän on kerta kaikkiaan hukassa. Jake esittää sankaria, mutta kuten Sakari Toiviainen sanoo elokuvasta, ”tosiasiassa hän käyttäytyy kaikkein pelkurimaisimmin ja lipeää aina ensimmäisenä ryhmäsolidaarisuudesta”.  Kun muut pojat lähtevät auttamaan Immua, Jake painelee karkuun.

Muut pojat ovat hienotunteisia Jakea kohtaan, kuten Pekka Tarkka on huomannut: vaikka he muuten tappelevat ja kiusoittelevat toisiaan, he eivät lausu sanaakaan Jaken äidin suhteesta, joka on Oulun juoruakkojen hampaissa.

Kun saksalaiset lähtevät, Jaken äiti seuraa Fritziään. Isällä taas on uusi nainen, jolla on lapsi, eikä hän huoli Jakea uuteen perheeseen.

Epämääräisesti on sovittu, että Jake muuttaisi mummonsa luo, mutta kukaan ei pidä huolta, että näin tapahtuu.

Romaanin ja elokuvan erilainen loppu

Romaanissa Jake leikkii pistoolilla, jonka on saanut äidin saksalaiselta miesystävältä, ja kuvittelee: ”Se olis vasta hurja juttu. Jumalauta. Pojat uskoisivat … joka sanan, mitä minä oon niille leuhkinu … luulisivat, että Jake on ammuttu.” 

Jake ei vielä tajua kuoleman lopullisuutta vaan uskoo tekevänsä urotyön, jolla saavuttaa muiden poikien ihailun: ”ei ikinä tarttis pojille valehdella … vois olla niinku toiset … aina uskoisivat.” 

Jake koskettaa liipasinta, ja ase laukeaa. Kyseessä ei siis ole suunniteltu itsemurha vaan lähinnä onnettomuus.

Mikko Niskanen käsikirjoitti ja ohjasi Rintalan romaanin pohjalta elokuvan Pojat 1962. Jaken roolin sai 17-vuotias Vesa-Matti Loiri. Elokuvan näytettiin 60-luvulla televisiossa.

Kaikki elokuvan nähneet muistavat loppukohtauksen, joka oli tehokkaampi kuin romaanin itsemurha: Jake raahautuu äitiään kuljettavan junan perässä ja jää lopulta kiskoille.

Lapsensa hylkäävä äiti ja poissaolevat isät

Kaija Heikkinen on todennut, että Pojat on ollut vaikea teos myös feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, joka ei ole halunnut käsitellä teosta.

Jaken äiti hylkää perinteisen moraalin, joka painottaa velvollisuuksia muita kohtaan, ja valitsee modernin maailmankatsomuksen, jossa tärkeintä on oma onni. Jaken tuska liikuttaa lukijaa ja katsojaa niin, että tämän on vaikea olla tuomitsematta lapsensa hylkäävää äitiä.

Silloin huomiotta saattaa jäädä, että kokonaisuutena ottaen romaani ja elokuva kuvaavat ”isätöntä sukupolvea”. Pekka Tarkka tulkitsee, että ”Oulun pojat joutuvat etsimään rintamalla oleville isilleen korvikkeita kaupungeissa majailevista saksalaisista sotilaista tai taistelukuvauksista”, joissa kuvataan sotasankaruutta.

Mannerheimin ensimmäisessä päiväkäskyssä talvisodan alussa todettiin, että ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Sisäisen ristiriidan aiheuttaa se, että sodan takia kodista puuttuu isä, jota lapsi tarvitsisi.

Tarkka toteaa, että tuolloin auktoriteeteiksi tulevat valtio, armeija tai kirkko, mutta ”isänmaa äidinkasvoineen ei vastaa todellista kontaktia isään ja äitiin, vaikka sodan aikana kehittyikin tunnevarainen käsitys Mannerheimista ja sarkamanttelisesta lotista kansallisen perheen vanhimpina.”

Sodan jälkeen nämäkin auktoriteetit kaatuivat, mutta ”Paluuta oikeaan perheeseen ei enää ollut, koska isä oli niin perusteellisesti samastunut sotilaaseen ja sankarivainajaan.”

Rintala ja Niskanen haastoivat sekä aiemman virallisen isänmaallisen version että myöhemmän feministisen diskurssin. Varsinkin elokuvan menestys osoitti, että aihe oli tärkeä ja oleellinen.

Tietoja kirjasta ja kirjailijasta

Juhani Salokannel kertoo teoksessaan Linnasta Saarikoskeen, että kesällä 1944 13-vuotias Paavo kuului sotilaspoikiin ja toimi lähettinä. Elo-syyskuun vaihteessa ratapihan laitaan ilmestyi saksalaisen divisioonan pesula. Vaunussa oli nuoria naisia, jotka puhuivat oppikoululaisille tuntematonta kieltä. Eleistä Paavo päätteli, että saksalaiset pitivät rintamabordellia. Syntyi oivallus: ”Todellisuus oli aina ristiriitaisempi, monisyisempi kuin ihmisten vakiintuneet käsitykset siitä”.

Todt-organisaatiosta Wikipediassa.

Irma Kyrki on kirjoittanut Rintalasta ja hänen Ouluun sijoittuvista teoksistaan Ouki-tietokannassa.

Olen kirjoittanut blogiini Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogiasta artikkelin, jonka lopusta löytyy tietoja kirjailjasta.

Kirjallisuutta:

Heikkinen, Kaija: Yksin vai yhdessä. Rintamanaisen monta sotaa. Suomen kansantietouden tutkijain seura 2012.

Junila, Marianne: Kotirintaman aseveljeyttä. Suomalaisen siviiliväestön ja saksalaisen sotaväen rinnakkainelo Pohjois-Suomessa 1941-1944. SKS 2000.

Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.

Salokannel, Juhani: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. WSOY 1993.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kirjallisuussosiologinen kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin muutoksessa. Otava 1966.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio. Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. SKS 1999.

Unto Seppänen: Evakko

TV näyttää itsenäisyyspäivänä Tuntemattoman sotilaan. Syytä olisi näyttää myös Evakko. Sotahan ei koskenut vain sotilaita vaan sen jalkoihin ja uhreiksi joutui myös siviilejä.

evakko-elokuva

Kumpikin romaani ilmestyi 1954 ja molemmat elokuvat tehtiin heti perään 1956. Sodasta oli kulunut tarpeeksi aikaa, jotta kirjailijat pystyivät esittämään siitä mietityn kokonaiskuvan, ja toisaalta Neuvostoliiton suojasää antoi mahdollisuuden sotaelokuvien tekoon.

Elokuvaa on analysoinut perusteellisesti ja oivaltavasti Jari Sedergren. Hän muistuttaa, miten suurta mullistusta television tulo merkitsi: siihen asti elokuvateatterien tarjonta merkitsi uusia elokuvia, mutta televisio näytti vanhoja elokuvia. Näin keski-ikäisillä ja vanhoilla oli mahdollisuus palata muistoihin ja nuorilla saada käsitys sodasta ja evakkotiestä.

Sodan jälkeen syntyneiden käsitys evakkotiestä onkin syntynyt pääosin juuri Evakko-elokuvan perusteella.

Yksi karjalaisiin evakoihin yleisesti liitetty piirre, huumori keskellä suurintakin ahdinkoa, oli juuri ohjaajan Ville Salmisen lisäys, kertoo Sedergren. Karjalaisen Unto Seppäsen romaanissa sitä ei ollut, aihe oli kirjailijalle liian kipeä.  

Elokuva on romaania paremmin säilyttänyt arvonsa, koska se käyttää elokuvallisia keinoja. Mutta myös romaani on pienistä puutteista huolimatta edelleen vaikuttava.

evakko-kirja

Ihannoitu Kannas         

Evakko alkaa juhannuksen alla 1939 Kuultavaisen kylässä. Se esitetään oikeana idyllinä: luonto on kaunis ja asukkaat elävät sovussa.  

Maria Lähteenmäki sanoo Terijokea koskevassa tutkimuksessaan Maailmojen rajalla, että Karjalan menetyksen jälkeen kirjoitetuissa teksteissä ylikorostuvat ”aluetietoisuutta tukevat piirteet, kuten ryhmähenkisyys, paikkaan ja ihmisiin liittyvät myönteiset stereotypiat sekä suomalaisuuden ja venäläisyyden etninen erillisyys. Paikkakunta nähdään menetettynä onnelana” ja se kuvataan yhtenäisenä, eheänä ja rauhanomaisena ”paratiisina”. Menneisyyteen paikannetaan myös ”oikeudenmukaisuus ja ihmisen ja yhteiskunnan sopusointuisuus”.

Kaikki tämä pätee Evakkoon. Tosin siinä näytetään Kannaksen monikulttuurisuus: venäläiset emigrantit mainitaan, mutta kohteena: koska heihinkään ei suhtauduta kylässä ennakkoluuloisesti, tämä korostaa kyläläisten suvaitsevaisuutta ja siten yleistä humaanisuutta.

Ihannoitu karjalaismies

Kylän ja romaanin keskushenkilö Aato Nikkanen on lähtenyt köyhistä oloista ja hankkinut omalla työllään ja tarmollaan itselleen pienen maatilan, minkä lisäksi monenlaisia töitä. Hän on älykäs mutta vailla kunnianhimoa, hänelle vain kasaantuvat sellaiset toimet maamiesseuran esimies, koska hän tulee kaikkien kanssa toimeen ja häneen luotetaan. Kaiken päälle hän on vielä synnynnäinen seuramies – ”iloinen, suorastaan veikeä, ystävällinen ja sovinnollinen”.

Viinaa Aato juo usein, mutta se saa aikaan hänessä ”vain elämäniloa, toisten ymmärtämistä ja naureskelevaa vapautuneisuutta”. Kyseessä on siis kerta kaikkiaan ihannemies, mutta nimenomaan karjalainen ihannemies, aika erilainen hämäläinen tai pohjalainen ihannemies.

Aaton perheeseen kuuluu emäntä Ulla, aikuinen poika Arvo, aikuinen tytär Elvi ja kuopus, pikkuvanha Sirkka.

Linnoitustyöt kesällä 1939

Kylän idylli saa ensimmäisen varjon, kun tulee tieto vapaaehtoisten linnoittajien tulosta. AKS:n aloite paisui kansanliikkeeksi.

 Linnoittajat on suunniteltu majoittaa seuratalolle, mutta Aato ehdottaa, että heidät kutsutaan taloihin vieraiksi. Näin varsinaissuomalainen maanviljelijä, poikamies Tauno tutustuu ja ihastuu Aaton tyttäreen Elviin.

Linnoittajien myötä voidaan esittää toisaalta sitä, miten koko Suomi haluaa puolustautua yhdessä, toisaalta heimoeroja. Murretta Seppänen ei repliikeissä käytä – tämä oli kirjallisuudessa vanha tapa, jonka Linna samana vuotena mursi.

Varsinaissuomalaisten asenteissa on kansallista uhoa ja he ovat valmiit härnäämään suurvaltanaapuria. Kannakselaiset varoittavat tästä, sillä he tajuavat Pietarin/Leningradin läheisyyden merkityksen. Selväksi kuitenkin tulee, että uhan alla eletään: ”raja oli kasvattanut kansansa kestämään musertumatta heräävän pedon ensi liikahduksen, jossa saattoi olla jo kuolettavaa voimaa”.  Sanaa ”ryssä” ei kuitenkaan käytetä, ja kielestä on siivottu 30-luvun ja sota-ajan militaristiset ja rasistiset ilmaukset.

Lehtimies Pekka Mannonen on pessimisti

Kesäisin huvilassaan asuu lehtimies Pekka Mannonen, joka tuo romaaniin laajemman perspektiivin. Mannonen ei vedätä huvilaansa sähköä, ennen kuin Aato huomauttaa, että se luo muissa pelkoa siitä ettei tulevaisuutta ole. Mannonen miettii kuitenkin, eikö todellista rohkeutta ole se, ettei halua pettää itseään. Kyläläiset eivät kuitenkaan halua uskoa sotaan.

Mannonen maalaa kaapin mustaksi punaisella viirulla, siis Karjalan värein. Sirkka pelästyy synkkää kaappia. Kaapilla on jatkossa tärkeä osa, samoin muutenkin Karjalan väreillä ja enteillä.

YH-syksy

Syksyllä tunnelmat ovat jo erilaisia kuin kesällä: YH:n (yleiset kertausharjoituksiin) kutsutut reserviläiset ovat kylässä, lottakanttiini venäläisellä koululla. Pahinta on, ettei julkisuudessa kerrota, mistä Moskovassa neuvotellaan. Lyhyet lainaukset ajan sanomalehdistä valottavat, mitä tuon ajan eläneet asioista saattoivat tietää, mutta samalla ne uusintavat sodanaikaista käsitystä tapahtumien syistä.

Rajan pinnassa eläviä evakkoja nähdään tiellä. Heitä on käsketty lähtemään vapaaehtoisesti ”Etteivät jäisi jalkoihin” ”Minkä jalkoihin?” ”Sodan!” ”Eihän se ala!” ”Sinustako se riippuu?”

Kyläläiset saavat käskyn lähteä evakkoon, mutta käsky perutaan, vain venäläiskoulu pakenee. Lopulta lähtö tulee vasta sodan syttyessä. Tämä viranomaisten möhläys katkeroittaa mielet ja myös evakkomatkalla koetaan kovia. Tässä näkyy romaanin etu: tapahtumia ei katsota yleisellä tasolla vaan kerrotaan miltä ne ihmisistä tuntuivat.

Kotikylän polttaminen

Romaanin ensimmäinen huippukohta on Aatolle annettu raskas tehtävä: polttaa kotikylä. Käskyn tarkoitus oli, ettei vihollinen voisi majoittua taloihin.

Aato aloittaa Pekka Mannosen kaapista, säästää kuitenkin mielijohteesta tämän saunan, ja polttaa lopuksi oman kotinsa.

Ilmaus ”Mustat revontulet punaisin liekein” viittaa jälleen Karjalan väreihin. Sotilaallisten syiden sijaan talojen polttamiselle annetaan syvempi tarkoitus: ”Kylä paloi, koska se ei voinut kuulua kenellekään muulle kuin oikeille omistajilleen, siellä syntyneille ja sen maita kukoistuttaneille!”

Evakkokokemuksia

 Evakkomatkaa kuvataan seuraamalla vuorotellen naisten vaiheita junassa sekä Aaton ja Sirkan vaiheita maantiellä.

Jo Karjalan puolella evakkoja kohdellaan tylysti. Näin korostetaan, että ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla.

Suurissa taloissa evakkoja ei haluta päästää parempiin huoneisiin. Toisaalta on myös ystävällisiä ihmisiä ja sellaisten luo joutuu Aaton emäntä Ulla.

Aato painottaa myöhemmin evakkojen omaa asennetta: hän ”tuli kaikkien kanssa toimeen paitsi sen rullapään kanssa mutta hän oli tahallaan paha.”

Ruoka on kannakselaisille outoa ja joskus ala-arvoista. Tilanne paranee, kun vaaditaan oikeat määrät raaka-aineita ja emännät rupeavat itse keittämään.

Erilaisesta elämännäkemyksestä seuraa viihtymis- ja ymmärtämisvaikeuksia: ”Eniten minua on täällä järkyttänyt puhumisen köyhyys. Ihmisillä ei tunnu olevan mitään sanomista toisilleen…”

Emigrantit, pakolaiset ja evakot

Kun maailmansota syttyy, lehdessä kuvia evakuoiduista saksalaisista Puolan rajaseudulla, syntyy keskustelua käsitteistä. Aaton mielestä emigrantti on ”pakolainen, joka on lähtenyt maastaan liikkeelle omin päin ja neuvoin ja joutunut isänmaattomaksi. Evakko taas on jonkin sodan uhkaaman alueen järjestelmällisen tyhjentämisen vuoksi joutunut lähtemään kodistaan, muttei aina isänmaastaan”.

On huomattava, että Suomessa vakiintui tapa nimittää vaikkapa sodan aikana puna-armeijaa pakenevia saksalaisia pakolaisiksi, vaikka hekin pakenivat omaan maahansa. Se, ettei Natsi-Saksa järjestänyt evakointia vaan päinvastoin kielsi sen rangaistuksen uhalla, ei ollut ihmisten syy.

Seppäsen romaanissa tehdään eroa venäläisiin emigrantteihin. He lähtevät suin päin pakoon ja jättävät jälkeensä niin maksamattomat velkansa kuin kotieläimensäkin. Heidät leimataan karkulaisiksi.

Sen sijaan karjalaiset tottelevat viranomaisten evakuointimääräyksiä.

Evakko-nimitys jäi vain suomalaisten käyttöön, mikä kenties heijastuu nykyisiin pakolaisiin.

Uhri

Yksi romaanin keskeinen teema on uhri. Teema saavuttaa huippunsa, kun tulee tieto perheen pojan Arvon kaatumisesta. Isä Aato kommentoi: ”ettei menetyksemme olisi ollut yhtä ehdottoman puhdas ja täydellinen, ellei meistä jonkun veri olisi valunut Kannakseen ja imeytynyt sen kamaraan. Arpa lankesi niinkuin kohtalossamme oli säädetty, jotta tämä olisi myös omissa silmissämme ollut kylliksi arvokas ojentaa isänmaan vaatimien toisten uhrien oheen. Veriuhri on sentään enintä.”

Uhriajatus oli ajalle tyypillinen. Ilona Kemppainen on tehnyt väitöskirjan sankarikuolemalle Suomessa annetuista merkityistä viime sotien aikana Isänmaan uhrit.

Pohjana on kristinuskoon olennaisesti liittyvä uhrin ajatus, muut uhrit rinnastuvat Kristuksen ristinkuolemaan, vaikka tämä onkin teologisesti ristiriitaista. Myös nationalismi kannusti uhraamaan itsensä toisten edessä: ”yksilö on olemassa vain osana suurempaa kokonaisuutta, ja hänellä on velvollisuus antaa jopa henkensä maansa ja kansansa puolesta.”

Seppälän romaanissa uhri on uskonnollis-nationalistinen.  Se, että uhrin on oltava puhdas, jotta se olisi arvokas, liittyy uskontoon, mutta samalla keskeistä on maa, johon veri vuotaa.

Toisaalta romaanissa ei puhuta, kuten sotien aikana usein, että Suomen itsenäisyys oli lunastettava uhreilla, vaan Aatolle maa on nimenomaan kotiseudun maa.

Aato ei ole aiemmin ollut erityisen uskonnollinen, mutta nyt etsii lohtua Raamatusta ja nimenomaan kohdista, jossa puhutaan juutalaisille luvatusta maasta: ”…johdattaa sinut siihen maahan, jonka isäsi ovat omistaneet, ja sinä sen omistat”.

Mutta kuten kirjailija ja lukijat tiesivät, näin kävisi vain väliaikaisesti. Teoksen lopussa kerrotaan lyhyesti jatkosodan alusta, jolloin Aatolle on annettu tehtävä käydä Kuultavaisessa ja tutkia elämisen mahdollisuuksia siellä. Hän vilustuu matkalla ja on lopussa kuolinvuoteella. Hän ei ole antanut itselleen anteeksi, että poltti kylän – kaikki polttaminen ei ollut sotilaallisesti välttämätöntä, hän ei vain halunnut antaa viholliselle mitään. Näin myös Aato tavallaan antaa henkensä Karjalan takia: muualla hän ei voi elää.

Sopeutuminen avioliiton avulla

Romaanissa on kuitenkin vastakkainen teema, joka kertoo sopeutumisesta. Sitä edustaa Elvin ja Taunon romanssi.

Alkuun tulee kuitenkin tyrmäys: kun Elvi menee viemään Taunon kirjettä tämän kotiin, Taunon äiti kohtelee Elviä ynseästi.

Muutenkin Elviä kohdellaan suuressa talossa alempiarvoisena, mikä näyttää Varsinais-Suomen luokkaerot. Samalla tuo kopea ynseys ilmaisee heimojen väliset erot: Taunoa kohdeltiin linnoitustöiden aikana sydämellisesti Elvin kotona.

Tauno etsii Elvin käsiinsä ja kosii, mutta Elvi suostuu vasta, kun sovinto on syntynyt Taunon äidin kanssa. Tämä selittää käytöksensä johtuneen erehdyksestä, kun hän ei oivaltanut, että Taunon suhde Elviin oli vakavalla pohjalla.

Taunon ja Elvin tuleva avioliitto yhdistää Suomen heimot. Samalla sitä romaanissa pidetään tappiona, koska Elvi – tai ainakin hänen lapsensa – luopuu karjalaisuudesta.

Pelko että nuorison luopuu karjalaisuudesta

Siinä missä Aato edustaa idealismia, sanomalehtimies Pekka Mannonen edustaa realismia ja pessimismiä jopa jälkiviisauden muodossa. Molemmat ovat kuitenkin yhtä mieltä pelätessään nuorison luopuvan karjalaisuudesta ja karsastaessaan tehdastyötä.

Aato ei halua yhtyä ”lakkosakkiin” eli ammattiyhdistystoiminta on hänelle vierasta. Mannonen pelkää, että tehdastyö vierottaa nuoremman sukupolven vanhempien ja heimon arvomaailmasta.

Sodasta palanneet nuoret miehet haluavat onneksi oman maatilan. Tässä heimoajattelu yhdistyy kirjailijan maalaisliittolaiseen arvomaailmaan, toteaa Jari Sedergren.

Maanviljelyksen korostaminen oli ymmärrettävää välirauhan aikana ja jatkosodan jälkeen, kun Karjalan pellot oli menetetty ja elintarvikkeista oli pulaa. Myös kirjoittamisajankohtana, 50-luvun puolivälissä, maanviljelys oli voimissaan mutta pian tuli peltojen paketoinnin ja kaupunkiin ja Ruotsiin muuton aika.

unto-seppanen

Kirjailijasta

Unto Seppänen syntyi 1904. Kotipitäjä oli Kanneljärvi, joka sijaitsee Kannaksen keskivaiheilla, merenrantaan Terijoelle on 40 kilometriä.

Sota-aikana Seppänen oli 35-40-vuotias. Jatkosodan aikana hän toimi Aunuksen tiedotuskomppaniassa.

Ennen sotaa Seppäsen romaanit sijoittuivat Kannakselle ja samalla tavalla hän jatkoi sodan jälkeen. Vasta vuonna 1954 Seppänen kuvasi Karjalan menetyksen talvisodassa Evakossa. Ilmeisesti aihe vei hänen voimansa, sillä hän kuoli 1955 ehtimättä täyttää 51 vuotta.

Kirjallisuutta

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009.

Sedergen, Jari: Evakko – elokuva ja romaani karjalaispakolaisista. Ennen ja nyt 3/02.

Olen kirjoittanut blogiin myös Kyllikki Mäntylän Oprista.