Heikki Ylikangas: Tie Talvisotaan ja Kun Summa petti

Heikki Ylikankaan näytelmät Tie talvisotaan ja Kun Summa petti, jotka ovat varsin kriittisiä Suomen johtoa kohtaan.

Tämä oli vastoin ajan henkeä, sillä näytelmän Tie talvisotaan ensi-ilta oli Kansallisteatterissa 1989 ja näytelmän Kun Summa petti samassa teatterissa 2000.

Vuotta 1989-1990, jolloin oli kulunut 50 vuotta talvisodasta, Max Jakobson kutsunut ”talvisotarenessanssin” vuodeksi. Syy oli toisaalta se, että perestroikan aikana Neuvostoliitossa saatettiin viimein tarkastella kriittisesti menneisyyttä, terrorin lisäksi ulkopolitiikkaa. Toisaalta kyse oli Suomessa tapahtuneesta sukupolvenvaihdoksesta: lapset olivat arvostelleet sodat käyneitä vanhempiaan, mutta lapsenlapset arvostivat isovanhempiaan.

Tästä alkoi julkisuudessa ”uuspatriotismin” aika, jota vastaan nuoret tutkijat 2000-luvull nousivat.

Ylikankaalle tärkeitä historian tulkinta, eivät henkilöt

Ylikankaan molemmissa näytelmissä ovat draaman kannalta heikkouksia. Päähenkilöinä on pääasiassa historiallisia henkilöitä, jotka ovat liiankin kiinni esikuvissaan, ja ennen kaikkea he ovat persoonina yksiulotteisia.

Presidentti Kyösti Kallio on sairas, heikko ja uskonnollinen, sisäministeri ja myöhemmin pelkkä kansanedustaja Urho Kekkonen on juonitteleva, opportunistinen ja vallanhaluinen.

Huomio ei suuntaudukaan henkilöhahmojen kehitykseen, vaan siihen miten kaikkien tuntemiin lopputuloksiin – talvisodan syttymiseen ja rauhan tekoon – Ylikankaan tuolloin uusien tulkintojen mukaan päädyttiin. Näytelmät ovat enemmän historiantulkintoja kuin kaunokirjallisuutta.

Mutta siinä missä Matti Tapion TV-sarja Sodan ja rauhan miehet on pitkälti dokumentaarinen, joskin vuorosanoja on keksitty, Ylikangas on ottanut itselleen vapauden kuvitella tulkintansa pohjalta kohtauksia ja keskusteluja, joita lähteistä ei suoraan löydy.

Toisin kuin Tapio, Ylikangas ei kuvaa kaikkia tärkeitä tapahtumia, vaan jopa syksyn 1939 neuvottelut ja maaliskuun 1940 rauhanneuvottelut Moskovassa on jätetty pois ja niihin vain viitataan. Näin ollen Stalin ja ulkoministeri Molotov eivät esiinny näytelmässä lainkaan. Siten Neuvostoliiton aikeista ja päämääristä ei esitetä muuta kuin suomalaisten poliitikkojen erilaisia käsityksiä.

Vastoin ”ei ollut muuta vaihtoehtoa”

Molemmissa näytelmissä Ylikangas poikkeaa selvästi uuspatriotismin ”ei ollut muuta vaihtoehtoa”-hengestä.

Tie talvisotaan –näytelmässä J. K. Paasikivi murisee syksyllä 1939: ”Sanovat, ettei kansa salli muuta politiikkaa. Ei kai jumalauta, kun sille ei ilmoiteta totuutta. Ja eduskuntakin pidetään pimennossa. Huijataan vihjailuilla avusta ja tuesta. Kiihotetaan puheilla loputtomasta urhoollisuudesta ja kestävyydestä. Se uppoaa huonoon itsetuntoon kuin veitsi voihin.”

Suomen poliittisesta johdosta Ylikangas esittää varsin kriittisen kuvan. Alkuasetelma on sama kuin Paasikiven muistelmissa Toimintani Moskovassa ja Suomessa: syypää sotaan on idealistisen jääräpäinen ulkoministeri Eljas Erkko, joka uskoo Neuvostoliiton vain bluffaavan luhistaakseen suomalaisten hermot. Neuvostoliitto ei voi aloittaa sotaa, koska se on sidottu omaan rauhanpropagandaansa. Turhaan Paasikivi ja sotamarsalkka Mannerheim varoittavat sodan vaarasta.

Ihan näin mustavalkoinen ei Ylikangas ole. Kun Erkko asettaa Paasikiven seinää vasten esittämällä tälle allekirjoitettavaksi paperin, jossa tämä kannattaa myönnytysten tekoa, ja lupaa julkaista lausunnon omistamassaan Helsingin Sanomissa, Paasikivi kieltäytyy allekirjoittamasta. Hän tunnustaa vaimolleen Alli Paasikivelle syyn: pelon yhteisrintaman rikkomisesta ja syytöksistä vihollisen pussiin pelaamisesta: Saman motiivin Paasikivi uskoo olevan Mannerheimilla.

Aivan varma ei Erkkokaan ole vaan tunnustaa Alli Paasikivelle takaportin: jos Neuvostoliitto kaikesta huolimatta on tosissaan, se esittää ennen sotaan ryhtymistä ultimaatumin. Silloin Suomen johto voisi tehdä vaaditut myönnytykset menettämättä kasvojaan oman kansan ja maailman edessä.

Kansan yhtenäisyydestä ei oltu etukäteen varmoja

Mainilan laukausten ja hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomisen jälkeen Paasikivi ja toinen Moskovan neuvottelija, sosiaalidemokraattinen valtiovarainministeri Väinö Tanner syyttelevät kilvan toisiaan. Paasikiven mielestä Tanneria kalvavat edelleen äärioikeiston syytökset Tarton ”häpeärauhan” neuvottelijana. Siksi Tanner kalastelee nyt ”fasistien sympatioita”: ”sen sortin sosialisti sinä olet”. Tanner vastaa samalla mitalla luettelemalla Paasikiven painolastin: routavuosien myöntyvyyslinjan ja vuoden 1918 kuningasseikkailun, jotka tämä haluaa unohdettavan. Siksi Paasikivi haluaa nyt olla menestyvä neuvottelija: ”Niin että sen sortin opportunisti sinä olet.”

Pommien putoillessa marraskuun 30. päivänä 1939 Helsinkiin päätetään vaihtaa hallitus ja pyrkiä rauhaan. Suomen ele tulee kuitenkin liian myöhään: Neuvostoliito ei tunnusta enää Suomen hallitusta vaan on perustamassa Terijoen hallitusta.

Jo aiemmin on keskusteltu, tuleeko kansa sodan sattuessa olemaan yksimielinen. Suojajoukkojen nopea vetäytyminen saa Mannerheimin sodan toisena päivänä epäilemään, ettei armeija halua taistella.

Oliko talvisodalle vaihtoehtoa?

Tanner ja Paasikivi käyvät historianfilosofisen keskustelun. Ensin Tanner myöntää, että Paasikivi on ollut osittain oikeassa: ”Jos me olisimme myöntyneet ehtoihin tai jos Kremlin herrat olisivat antaneet uhkavaatimuksen, mitään sotaa ei olisi tullut.” Mutta tämä olisi edellyttänyt, että ”meidän tässä, koko hallituksen, eduskunnan, jopa koko kansan olisi pitänyt olla toisenlaisia kuin me olemme. Samoin venäläisten. Sillä kokoonpanolla, kokemuksilla, asenteilla ja tiedoilla, jotka meillä oli rajan kummallakin puolen, lopputulos oli väistämätön.”

Paasikivi torjuu Tannerin tulkinnan deterministisenä: ”Ihminen on vastuussa teoistaan. Hänellä on vapaa tahto.” Silloin Tanner kehottaa: ”Lopeta sitten äkkiä tämä mieletön sota, jota kumpikaan osapuoli ei itse asiassa halunnut. Pane Stalin perumaan käskynsä.” Tällä Tanner haluaa osoittaa, että ”Sinäkin voit tehdä vain sen, mikä on sinulle mahdollista, et yhtään enempää. Etkä sinäkään tiedä etukäteen, mikä on virhe. Se tiedetään aina vasta jälkeenpäin.”

Kun saadaan tieto, että armeija taistelee, uusi pääministeri Ryti toteaa Kremlin erehtyneen ”vielä paljon pahemmin kuin me. Stalin ja Molotov laskivat kohtaavansa täällä punaisia ja valkoisia. He kohtaisivatkin suomalaisia, joilla on mielestään jotakin puolustettavaa.” Kallio toteaa: ”Me olemme siis jossakin onnistuneetkin.” Tanner filosofoi: ”Me emme todellisuudessa johda tätä maata. Se johtaa meitä.”

Näyttämöohjeiden mukaan näytelmä loppuu näin: ”Taustalla kaikuu hiljaa musiikkiesityksenä ’Kukkivat kummut nuo kalmistojen’. Video heijastaa ensin sankarihautojen rivistöt ja sitten vapaana hulmuavan Suomen lipun.” Tämän voi katsoja tulkita joko patrioottisen sovittavaksi tai patriotismin ironiaksi.

Kun Summa petti

Kun Summa petti kattaa ajan helmikuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin 1940. Näytelmä käsittelee sitä, miksi Suomen johto päätti tehdä rauhan eikä pyytää länsimaiden apua.

Poliittisten johtomiesten rinnalla kuvataan Summassa taistelevia kersantti Remestä ja alikersantti Mikkolaa. Upseerien kaaduttua Remeksestä on tullut joukkueenjohtaja. Koska isä on 1918 joutunut leiriin, Remes on ensin erotettu aliupseerikoulusta ”poliittisesti epäluotettavana” mutta ratsumestari Renquist on saanut päätöksen kumotuksi. Niinpä Remeksen mieleen ovat iskostuneet velvoittavina Renquistin sanat: ”Luottakaa te vain aina Suomeen, niin Suomi luottaa teihin.”

Mikkola yrittää saada Remeksen ymmärtämään, että linjasta on tilanteen toivottomuuden takia lähdettävä, mutta Remeksen mielestä ”käsky on käsky”. Mikkola uskoo, ettei uutta käskyä ole pystytty tuomaan etulinjaan, mutta Remes vetoaa siihen, minkä puolesta taistellaan: Mannerheim-linjan ”takana on vain Suomi, jota meidän on käsketty suojella.” Mikkolan arvomaailman mukaan ”Siellä on muutakin; siellä on elämä”, mutta Remes on järkkymätön: ”Sodassa linja on tärkeämpi kuin henki; eihän se muuten mitään sotaa olisikaan.”

Remes menettää toisen kätensä ja pyytää Mikkolaa ampumaan itsensä. Mikkolan mielestä käsipuolenakin voi elää, Remeksen mielestä pelkurina ei. Mikkola ei tottele Remestä vaan raahaa tämän turvaan.

Mannerheim-linjan murtumisen jälkeen Tannerille selvitetään, että reserviä ei ole, koska sisällissodan jälkeen on jätetty kouluttamatta ne, joita on pidetty poliittisesti epäluotettavina.

Suomen ulkopolitiikasta on sodan aikana päättänyt nelikko, pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner, salkuton ministeri Paasikivi ja Mannerheimin edustajana hallituksessa oleva kenraali Walden. Presidentti, jolle ulkopolitiikan johto perustuslain mukaan kuuluu, muu hallitus ja eduskunta on sivuutettu.

Göringin lupaus

Yllättäen tulee lähettiläs T. M. Kivimäeltä viesti Berliinistä: Göring on kehottanut Suomea tekemään rauhan millä ehdoilla hyvänsä. Viestin sanat ”Mein Kampf” Rytille tulkitsee vaimo Gerda Ryti: Saksa hyökkää pian Neuvostoliittoon, ja Suomi saa silloin hyvityksen.

Ryti ja Tanner eivät kerro Göringin viestistä edes kahdelle muulle. Päätösvalta ulkopolitiikasta kuuluu nyt vain heille kahdelle. Tukholmassa Kivimäki vahvistaa Tannerille Gerda Rytin tulkinnan.

Samalla matkalla Tanner tapaa Ruotsin ulkoministeri Güntherin ja Neuvostoliiton lähettilään madame Kollontayn. Kollontayn maine ”Suomen-ystävänä” esitetään pelkäksi näyttelemiseksi. Todellisuudessa Kollontay on kivikova maansa etujen ajaja, joka käyttää kaikki keinot ja pelaa monilla korteilla. Hän kiristää Ruotsin ulkoministeri Güntheriltä kaksi ”vähäistä palvelusta”. Ruotsin on julkisesti todettava, ettei se anna liittoutuneille kauttakulkulupaa, eikä Ruotsi saa välittää Moskovaan Suomen hallituksen pyyntöä, että edes Viipuri ja muut kaupungit jäisivät Suomelle. Jos Suomen negatiivinen vastaus menee Moskovaan, neuvostohallitus jatkaa sotaa, Kollontay väittää.

Günther myöntyy, kun Kollontay uhkaa: ”tulee joko rauha meidän ja suomalaisten kesken meidän määräämin ehdoin tai tulee liittoutuneitten ja saksalaisten välinen sota Skandinaviassa.” Jälkimmäinen merkitsisi loppua Ruotsin malminmyynnille Saksalle. Tanneria Kollontay kehottaa suostumaan rauhanehtoihin, koska ”Muuta vaihtoehtoa ei ole – niin paitsi miehitys tietysti”. Tanner syyttää Güntheriä, että Ruotsi on jättänyt Suomen Neuvostoliiton armoille.

Mikkola, jolta on kaatunut kaksi veljeä, tapaa lomalla juopuneen Remeksen. Mikkola tajuaa, että ”ilman apua me tuhoudumme”, mutta Remes selvittää, että apu ei ole ilmaista. Itsenäisyys menee joka tapauksessa: ”Sen vievät ryssät taikka se, joka auttaa meitä ryssän kynsistä.” Sotiminen ei enää kannata, on parempi tehdä rauha. Mikkolallekin ”rauha kelpaa, jos se on siedettävä, mutta minulle ei kelpaa mikä rauha tahansa.” Mikkola on omaksunut Remeksen aiemmat arvot: ”minusta ei ketju murru.” Remes, joka uskoo pettäneensä ”Suomen luottamuksen”, koska Summa murtui hänen lohkollaan, ampuu itsensä.

Rytillä ja Tannerilla on jäljellä ongelma, miten rauhanehdot saadaan hyväksytyiksi. Moskovan neuvotteluihin valitaan Suomen edustajiksi taattuja rauhan kannattajia, mutta heillekin on paljastettava Saksan-kortti. Helsingissä sen saavat hämäämällä selville Kekkonen ja Mannerheim, joka teettää kenraaleilla raportin rintamatilanteen epätoivoisuudesta. Kansalle rauha perustellaan syyttämällä Ruotsia, joka ei sallinut liittoutuneiden kauttakulkua.

Rintamalla kersantiksi ylennetty Mikkola on – vastoin aiempia mielipiteitään – jatkanut taistelua loppuun asti, vaikka on niin väsynyt, että on nähnyt Remeksen haamun. Rauhan ehtoja Mikkola miehineen ei pysty ymmärtämään: miksi Neuvostoliitolle luovutetaan myös maata, jota puna-armeija ei valloittanut, ja miksi sotilaita on viimeiseen asti uhrattu sen puolustamiseksi? Näin näytelmä on paljon katkerampi ja pessimistisempi kuin Tie talvisotaan.

Gerda Ryti rauhoittaa miestään

Tunnelmaa ei pysty lieventämään edes loppukohtaus, jossa Ryti pelkää ratkaisun seurauksia ja omaa vastuutaan siitä. Vaimo Gerda yrittää rauhoitella kysymällä: ”olisitko niillä tiedoilla, jotka sinulla silloin oli, ja nimenomaan siinä tilanteessa voinut menetellä jotenkin toisin?” Rytin vastattua kieltävästi Gerda jatkaa uskonnollisen maailmankatsomuksensa mukaisesti: ”Sinä et tätä maata ohjaa, et onneen etkä onnettomuuteen. Sitä korkeintaan ohjataan sinun kauttasi taikka sinunkin kauttasi. Sinä teet, mitä tehtäväksesi annetaan.”

Silti Ryti tuntee vastuun painon, mutta Gerda vakuuttaa, että vastuu on vain niillä, jotka tahtovat maalleen pahaa, mutta ”Jos joku tahtoo Suomelle vilpittömästi hyvää, eikä se hyvä sitten toteudukaan, niin kuka paholainen lähtisi häntä sitä syyttämään.” Ryti tunnustaa, ettei tulisi toimeen ilman vaimoaan, minkä Gerda myöntää todeksi.

Näyttämöohjeiden mukaan lopussa kuullaan laulu Laps’ olen Suomen kauniin Karjalan, mikä viittaa Karjalan menetykseen.

Kirjailijasta

Heikki Ylikangas on syntynyt 1937. Hän on toimi oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa 1978–1992, Suomen ja Skandinavian historian professori Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 1992–2000 ja akatemiaprofessorina 1996–2001.

Ylikangas on monessa asiassa esittänyt uusia historiantulkintoja, jotka ovat herättäneet vilkasta mielipiteenvaihtoa ja myös kiivasta vastustusta. Ylikangas on levittänyt tulkintojaan laajemmalle yleisölle kirjoittamalla aiheista myös näytelmiä ja romaaneja.

Näytelmät Tie talvisotaan ja Kun Summa petti on julkaistu Ylikankaan teoksessa Tulkintani talvisodasta (2001), jossa on myös tämän artikkeli Saksa ja Suomen talvisota. Aihetta hän on käsitellyt myös teoksessa Suomen historian solmukohdat (2007).

Historiantutkijoiden piirissä ei ole yleisesti hyväksytty Ylikankaan tulkintoja, että asevelvollisia jätettiin kouluttamatta ideologilla syillä ja että Suomen hallitus päätti rauhasta Göringin viestin perusteella, vaikka sotaa olisi ollut resursseja jatkaa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogiin TV-sarjasta Sodan ja rauhan miehet.

Talvisotarenessanssista” ks. Max Jakobson: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Suomen armeijan kokoonpanosta ks. Tapio Nurminen: Muuttuva armeija teoksessa Teloitettu totuus – kesä 1944. Toim. Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen. Ajatus 2008.