Eino Railo: Valittu kansa ja luvattu maa

Talvisodan yksimielisyyttä pidettiin ihmeenä, koska porvaripuolella oli sisällissodan takia epäilty työväestön isänmaallisuutta. Silti talvisotaromaaneissa ei ole useinkaan suoraan käsitelty sisällissodan varjoa. Yksi poikkeuksista on Eino Railon Valittu kansa ja luvattu maa.

Valittu kansa ja luvattu maa (1944) alkaa vapusta 1939 ja päättyy toukokuuhun 1940. Keskiössä on kolmen sukupolven helsinkiläinen sivistyneistöperhe, jonka alkuperäinen nimi on suomalaistettu.

80-vuotias isoisä, kanslianeuvos Carl Bergh, on tuntenut 1800-luvun suurmiehet, ja hänen sukupolvensa ”loi isänmaan ja siihen kohdistuvan rakkauden.” Isä, 48-vuotias tuomari Kaarlo Vuori on osallistunut aktivistina itsenäistymisvaiheeseen, ja hänen kaunis vaimonsa Helena harrastaa sotilaskotitoimintaa. Pojanpoika Kalevi on AKS:läinen ylioppilas ja asevelvollinen, pojantytär Kerttu kevään ylioppilas ja lotta.

Kalevin rakastettu Anja Tuuliala on kotoisin Itä-Karjalasta, mutta jo hänen vanhempansa ovat kääntyneet luterilaisiksi ja ottaneet suomalaisen nimen. Kertun poikaystävä Lauri Ylitalo on ison maalaistalon poika, joka opiskele lääketiedettä ja on reservin vänrikki.

Isä arvostelee nuorten poliittisia näkemyksiä: aitosuomalaisuus on sisäpoliittisesti hajottavaa aikana, jolloin tarvitaan yksimielisyyttä, ja Suur-Suomi-intoilu on ulkopoliittisesti vaarallista ja ennen kaikkea vailla toteuttamispohjaa. Sen sijaan isoisä ymmärtää nuorten idealismia: eihän itsenäisyyskään olisi toteutunut ilman silloisten nuorten tinkimätöntä uskoa, jota myös hänen poikansa oli aikoinaan osoittanut.

Väittelyistä huolimatta tuomari Vuori ihailee sisimmässään lapsiaan ja tuntee, että nuoriso oli ”oli enemmän kuin kaikki muut yhteensä, sillä Suomen tulevaisuus oli uskottu sen haltuun. Jos se kestäisi, kaikki kestäisi.” Ja sodan sytyttyä tuomari Vuori pitää nuorten tehtävää Suomen historian vaikeimpana: ”Sortovuodet eivät olleet mitään. Jääkärivuodet ja vapaussota olivat jotakin. Nykyinen sota oli kuoleman täyttä vakavuutta.”

Työläisiä ja maalaisia

Muiden henkilöiden tarkoitus on antaa kokonaiskuva Suomen kansasta.

Perheen kotiapulaisten Aino Heikkilän ja Esteri Savilan miesystävät ovat ammattitaitoisia metallityöläisiä. Antti Toivonen on ihanteellinen ja intoileva kommunisti, Juho Honkanen taas järkevä ja käytännöllinen sosiaalidemokraatti. Samoin kuin päähenkilön työläiseno Erkki Palolammen romaanissa Kun se kerran tulee (1979, uusittu painos 1990), Juho on suorastaan oikeiston haavekuva: hän hyväksyy Lapuan liikkeen – siis väkivallan – ja kehottaa työläisiä liittymään suojeluskuntaan, vaikka SDP:n jäseniä ei järjestöön hyväksytty ennen ”tammikuun kihlausta” 1940.

Esterin äiti Savilan rouva on siivooja ja punakaartilaisen leski, mutta itse ei-poliittinen ja uskonnollinen. Vaikka muurari Savila oli ”kuollut kesällä [1918] keskitysleirissä – nälkään, niin, suoraan sanottuna nälkään”, kuten tuomari Vuori mielessään suoraan myöntää, leski ei kanna asiasta kaunaa.

Naisten tehtävänä on ohjata työläismiehet oikealle tielle. Topakka Aino opettaa Esteriä, että tämän ”piti olla lujana eikä uskoa Antin puheisiin. Ne piti kieltää kokonaan ja tehdä jo heti alusta selväksi, mihin suostuttaisiin ja mihin ei.” Näin oli Aino menetellyt Juhonsa kanssa, kun tämä oli puolustanut siviiliavioliittoa: ”Joko myrtti ja huntu tai ei mitään!” Lopulta Esteri saakin tarpeekseen Antin kommunismin ihannoinnista ja puhuttelee tätä kuin demonia: ”Mene, mene ainiaaksi! Katoa pimeyteesi, josta olet tänne tullut! Lähde jo!”

Vuoren perheen hämäläisen kesäpaikan ja kotiapulainen Ainon kautta muodostuu yhteys maalaisiin, joissa on sekä vauraita talollisia (Ylitalo, Ahola, Penttilä, Perkiö) että köyhempiä mökkiläisiä (Ainon äiti Heikkiläiskä).

Kansan kahtiajako umpeutuu

Jo romaanin alussa kiinnitetään kaksikin kertaa huomio Kullervon patsaaseen Suomen kansan symbolina.

Tuomari Vuori ”yhdisti aina vaistomaisesti Kullervon siihen, mitä oli tapahtunut yksikolmatta vuotta sitten. Silloin oli Suomen kansa juonut sekä syyllistä että syytöntä verta – riehunut Kullervon kirojen vallassa. Oliko sieluun jäänyt turman siemen kytemään, polttiko kostonhimo sydäntä, astelivatko nuoret Kullervot paimenina, eväskontissaan leipään leivottu kivi? Sitä ei voinut sanoa nyt, mutta se ilmenisi kyllä sillä kohtalon hetkellä, joka varmasti oli kerran tuleva kuin Herran päivä – kerran, ehkä pian.”

Romaanissa kansan kahtiajako voitetaan juuri ennen talvisotaa, kun työväen isänmaallisuus käy ilmi vappukulkueen 1939 julisteissa (”Kansan ja maan vapaus turvattava!”) ja puheissa. Tuomari Vuori ilahtuu: kunhan isänmaa vain on työväestön arvomaailmassa ylinnä, ei tuomari Vuorella ole mitään sitä vastaan, että työläiset pyrkivät parantamaan oman yhteiskuntaluokkansa oloja.

Vuori vertaa isänmaan rakastamista ensin ja omaa luokan sitten Jeesuksen kaksoiskäskyyn rakastaa ensin Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään – unohtaen täysin että Uudessa testamentissa lähimmäisiä olivat myös muut kuin omaan kansaan kuuluvat.

Romaani sijoittaa SDP:n ”kääntymyksen” historiallisesti liian myöhään ja jättää kertomatta sen ehdon. Suomen sosialidemokraatti vastasi Lauri Ingmanin kysymykseen Lapuan liikkeen aikana 1930, että jos ”maan vihollinen” hyökkäisi Suomen kimppuun, ”sosialidemokraattinen työväestö oli valmis puoltamaan rintamalla Suomen kansan itsemääräämisoikeutta ja Suomen kansan valtiollista suvereenisuutta” – mutta ei vain niitä vaan myös ”tasavaltaa, kansanvaltaa, työväen saavutuksia”, ja porvareista riippui, oliko työläisillä niitä puolustettavaksi (lainannut Siltala).

Talvisodan aikana Savilan rouva havaitsee, että joidenkin työläisnaisten mielestä sovinto on vain tilapäinen: ”nyt oli kysymyksessä vain välirauha porvarien kanssa. Kun oltiin piiritetyssä linnassa ja tiedettiin vihollinen yhtä armottomaksi molemmille, ei auttanut riidellä, vaan täytyi seisoa rinta rinnan. Mutta annahan kun tulee joskus rauha. Silloin alkaa uusi taistelu ja porvareilta otetaan pois omaisuutta ja valtaa senkin edestä, minkä ne nyt sodan vuoksi saavat pitää.”

Edes tällaista rauhanomaista luokkataistelua Savilan rouva ei hyväksy. Hän luottaa siihen, että uskonto saa ihmisen sisimmän muuttumaan, jolloin nämä alkavat toimia oikeudenmukaisesti ja näin korjataan yhteiskunnalliset vääryydet.

Pojat joutuvat sovittamaan vanhempien synnit

Aino Heikkilän torppari-isä on tuomittu murhasta kuolemaan varsin heiveröisin perustein, mutta tytär ajattelee näin: ”Molemmin puolin oli vuotanut viatonta verta, joka olisi voinut aiheuttaa Kullervon kostontöitä polvesta polveen, mutta eipä ollutkaan, Jumalalle kiitos, käynyt [Ainon kohdalla] niin. Päinvastoin välähti mielessä joskus aavistus, että tuo viaton veri oli ollut salaperäinen uhri, joka vasta oli tehnyt vapauden kallisarvoiseksi ja pysyväiseksi. Punaistenkin taholla se oli laajalti vuotanut vakaumuksen ja aatteen puolesta, niin harhautunutta kuin pyrkimys aatteen toteuttamiseksi oli ollutkin.”

Aino ja hänen poikaystävänsä Juho Honkanen tulkitsevat, että kapinan syy oli pohjaltaan venäläisten: ”Suomalaisesta rehellisyydestä oli johtunut, että työväki oli ottanut venäläisten viekkaat uskottelut täydestä ja joutunut taistelemaan väärän ihanteen puolesta.”

Talvisodassa punaisten pojat sovittavat talvisodan rintamalla isiensä ”maanpetturuuden” vuonna 1918. Niinpä valkoiset voivat ojentaa sovinnon käden: eduskunta päättää antaa punakaartilaisinvalideille ja -leskille eläkkeen. Savilan rouva kuvittelee kertovansa kuolleelle miehelleen, että tämä tovereineen on saanut ”kunniansa” takaisin ja hyväksytty taas suomalaisiksi.

Ihan näin yksipuolinen ei Railon kuvaus ole. Myös eräitä valkoisia painaa vääristä teoista syyllisyys, jonka he nyt pyrkivät sovittamaan. Lauri Ylitalon äiti Sohvi, jonka aviomiehen murhasta Ainon isä torppari Heikkilä on heiveröisin perustein tuomittu kuolemaan, pyytää Heikkilän leskeltä anteeksi, että ”surussani ja sokeassa vihassani” vaati kuolemantuomiota. Toki leski oli tuolloin ollut vakuuttunut Heikkilän syyllisyydestä, mutta ”minun olisi pitänyt ristittynä ihmisenä puolustaa häntä ja estää joutumasta katumattomana sinne, jossa katuminen on myöhäistä…”

Heikkiläiskän mielestä Sohvi-emännän tunnonvaivat ovat turhia: ”Oma aatteensa – tämä nyt köyhälistön valta tai miksi sitä sanoivat – hänet [Heikkilän] vei sen kuopan reunalle, josta ei enää noussut.” Näin torjutaan asian syvempi tarkastelu: kuten Marko Tikka on osoittanut, kenttäoikeudethan olivat laittomia ja valkoinen terrori systemaattista.

Edes Koskelan Alma ei ole Väinö Linnan trilogiassa Täällä Pohjantähden alla yhtä armelias kuin Heikkiläiskä: poikiensa teloituksen jälkeen hän menee kamariinsa ja tulee sieltä rauhallisena, mutta myöhemmin hän sanoo Akselille, että hän on jättänyt koston Jumalalle. Eikä hän koskaan pidä poikiaan syyllisinä.

Sohvi-emäntä tunnustus on johtunut pelosta, että hänen syyllisyytensä kostettaisiin hänen pojalleen Laurille. Tapahtuu kuitenkin päinvastoin: Aino Heikkilän aviomies Juho Honkanen kaatuu pelastettuaan Laurin hengen. Näin Sohvi-emännän velka Ainon perheelle kasvaa. Hän jopa tulkitsee, että ”rintamilla haavoittuvat ja kaatuvat nuoret suorittivat – itse viattomina – rangaistusta ja sovitusta isien ja äitien, menneiden sukupolvien syntiveloista. Ei ollut ketään, joka ei olisi tuota syntivelkaa kartuttanut ja siten aiheuttanut viattoman veren vuodatusta.”

Aiemmin Sohvi-emäntä on pyrkinyt ”verivihan” takia pitämään erillään poikansa Laurin ja Ainon, jotka ovat mieltyneet lapsina toisiinsa. Nyt hän päättää sovittaa syyllisyytensä ottamalla lasta odottavan Ainon tyttärekseen ja myöhemmin naittamalla tämän Laurille, joka on samoin menettänyt morsiamensa Kertun.

Kansakunta vaatii uhreja

Tuomas Tepora selostaa René Girardin traditionaalisiin yhteiskuntiin liittyvää uhriteoriaa: ”yhteiskunnat vaativat säännöllisesti uhreja, jotka puhdistavat yhteiskunnan sitä sisältäpäin uhkaavasta aggressiosta. Uhri on yhteisön yhteisellä päätöksellä harjoitettua kohdistettua väkivaltaa, jonka tarkoituksena on suojata yhteisöä väkivallan kierteeltä.”

Amerikkalaiset tutkijat Carolyn Marvin ja David W. Ingle ovat Teporan mukaan muokanneet Girardin teoriaa modernien yhteiskuntien välisiin sotiin. Yhteiskunnat vahvistavat ”rajojaan etsimällä syntipukkeja sisäisiin kriiseihinsä ulkoa: viholliset toimivat syntipukkeina, mutta omat uhrit kantavat harteillaan sijaiskärsijän viittaa. Nämä kokonaisuuden puolesta uhratut ihmiset toimivat yhteiskuntaruumiin jatkuvuuden takaajina, ja täten uhrautumiseen liittyi kiinteästi vapaaehtoisuus. Onnistunut uhri on yksi on yksimielisesti toteutettu, ja myös sen subjektit ovat vapaaehtoisia. Muussa tapauksessa uhri saattaa kääntyä yhteisöä itseään vastaan.”

”Sisällissodan ongelma uhrautumisen mekaniikan kannalta oli juuri siinä, että aggressio jäi yhteiskunnan sisään, ja siksi se täytyi pyrkiä ulkoistamaan symbolisesti.”

Talvisota oli sisällissodan antiteesi. ”Jos sisällisota merkitsi uhrikriisiä, jossa väkivalta oli vapautettu pidäkkeistään ja johtanut näin kulttuuriseen traumaan, toimi talvisota initiatiivisena yhteisöllisyytenä, jossa hierarkiasuhteet kumoutuivat hetkelliseksi, ohimeneväksi tasaveroisuudeksi. Ilmiö ei ollut pitkäaikainen, mutta henkisesti peruuttamaton. Talvisodan henki merkitsi siis yhteisön ihannetilaa, pyhää kokemusta muutenkin kuin vain retorisesti.”

Naisen uhri on korkein

Edes isänmaalliselle Vuoren perheelle nuorten lähtö rintamalle ja pelko näiden menetyksestä ei ole suinkaan helppo kestää. Tuomari Vuori miettii: ”Ainoa poika … Mutta olisiko anti isänmaalle helpompi, vaikka Kalevi olisi yksi monesta? Ei olisi, vaan jokaisen luovutus olisi yhtä raskas. Ne ovat sanomattoman kalliita lahjoja kaikki.”

Sotilaiden kaatuminen on kuitenkin tavallaan ”luonnollista”. Lauri Ylitaloa piinaavat mielikuvat siitä, mitä vihollisen partio on tehnyt hänen lottana työskennelleelle tyttöystävälleen Kertulle – tämä on joutunut vihollisen partion käsiin mutta ei palaa vankien vaihdossa, joten tämä on varmasti surmattu, ehkä raiskattukin. Totuutta ei saada selville, mutta Kertun kohtalo on todiste vihollisen barbaarisuudesta, jos sellaista romaanissa vielä kaivataan.

Kuten Aimo Reitalan tutkimuksesta käy ilmi, Suomi on 1800-luvulta asti nähty neitona tai äitinä, jota miesten tehtävä on suojella. Kertun kuolemaa ei kuitenkaan tulkita siten, että miehet ovat epäonnistuneet suojelemaan häntä, koska hän on itse halunnut rintamalle.

Siinä missä Eila Pennasen romaanin Ennen sotaa oli nuoruus epilogissa vähätellään naisten merkitystä, koska he eivät voi miesten tavoin taistella ja kaatua sodassa, Kerttu on naisena ja vapaaehtoisena ja aseettomana – siis joka suhteessa viattomana – kaikkein suurin uhri isänmaalle. Hän kirkastuu poikaystävänsä Laurin näyssä suorastaan enkeliksi.

Aiemmin on Kertun kautta kuvattu nuorison, tarkemmin sanoen AKS-henkisten ylioppilaiden ”laskelmatonta, tulista, fanaattista, eräässä mielessä eroottista rakkautta” isänmaata kohtaan, joskin eroottisuutta voi tuskin yleistää. Kalevin morsian Anja palvoo samalla mystisellä tavalla ”Jumalaa, isänmaata ja Karjalaa”.

Tällainen tunnelmoiva vaikkakin uhrivalmis isänmaanrakkaus on mahdollisimman kaukana tavallisen kansan jokapäiväisistä ongelmista. Siihen sopii tuomari Vuoren toisessa yhteydessä esittämä arvostelu AKS:stä: ”Se oli välinpitämätön yhteiskunnallisiin uudistuksiin nähden ja harrasti vain sangen vaisusti, mikäli ollenkaan, kansanluokkia erottavan vaarallisen kuilun täyttämistä.”

Mika Waltarin välirauhaan sijoittuvassa romaanissa Rakkaus vainoaikaan käsitellään yllättävän realistisesti sodan aiheuttamia psyykkisiä ongelmia, joskin ne ennen uuteen sotaan lähtöä voitetaan. Sen sijaan Railon romaanissa sotainvaliditkin selviävät menetyksistään helposti.

Kalevi sokeutuu, mutta saa korvaukseksi musiikin ja kirjoittamisen sekä löytää Jumalan. Äiti opastaa isää: ”surumme on kyllä suurta, mutta samalla ylevää. Jos surisimme noita uhreja omina henkilökohtaisina tappioinamme, osoittaisimme vain itsekkyytemme.”

Antti Toivonen on aluksi halvaantunut ja sitten halvauksen hellitettyä hänen uskotaan saaneen epilepsiakohtauksen, mutta hänet parantaa Jumalan mystinen kohtaaminen ja morsian Esterin rakkaus. Realistisesti ajatellen kyseessä ei ollutkaan epilepsiaa vaan sotatrauma.

Kommunistin kääntymys

Samoin kuin Taisto Huuskosen Tauno-sarjassa, pahat ihmiset erottaa jo ilmeestä, mutta toisin kuin Huuskosella, pahoja ovat nyt kommunistit. Antti Toivosen kädenpuristus on Lauri Ylitalon mielestä ”kylmä, kyräävä, selvästi vihamielinen. Lauri näki Antin silmissä sen kummallisen verhon, joka kuin läpinäkyvä kelmu sulki hänen sielunsa oven ja esti sen tosiolemuksen säteilemästä näkyviin. Hän tunsi sen hyvin – se oli kommunistin erikoismerkki.”

Antti uskoo naivisti Neuvostoliiton rauhantahtoon ja köyhälistön ihanneyhteiskuntaan. Hänen luonteensa rehtiys osoitetaan kuitenkin sillä, että hän kieltäytyy, kun häntä pyydetään luovuttamaan tietoja Mannerheim-linjasta ja tehtaansa asetuotannon määrästä.

Talvisodan ensimmäisenä päivänä Antti kohtaa Sörnäisten pohjoispuolella olevilla kallioilla ”kommunistiakkoja, jotka uskoivat Stalinin pommikoneiden nyt tulevan kostamaan porvareille.” Koko kansa ei siis olekaan yksimielinen!

Sen sijaan Antin usko kommunismiin luhistuu, kun hän näkee, että miten siviilikohteita pommitetaan.

Ryssät – ali-ihmisiä

Huomaamattaan Antti syö palan limpusta, joka heitetty lentokoneesta, mutta oksentaa sen pois: ”Hänen mieleensä kuvastuivat ryssän kädet, jotka olivat leiponeet ja paistaneet sen – saastaiset, likaiset kädet ja mustareunaiset kynnet, jotka ennen uppoamistaan taikinaan olivat kaivelleet ties mitä”. Antti ”tunsi suurta, ikään kuin lopullista puhdistumista ja kohoamista. Oli kuin hän olisi oksentanut ulos riivajaisen, joka oli siihen saakka pitänyt hänessä asuntoa ja ollut hänen herransa.”

Riivauksesta puhuminen on uskonnollista: ateismi liittää kommunismin Saatanaan. Kuten sitaatista näkyy myös, että venäläiset eli ”ryssät” ovat lähtökohtaisesti pahoja ja alempaa rotua. Likaisuuden lisäksi muualla korostetaan heidän aasialaisuuttaan vastakohtana Suomen länsimaalaisuudelle.

Timo Vihavainen kommentoi sattuvasti, että on normaalia reagoida uhkaan ja loukkaukseen suuttumalla. Talvisodan taistelukuvausten aikalaisteksteissä viholliseen kohdistuu ”voimaton raivo, turhautuminen siitä, että hyökkäys on niin järjetön ja epäoikeudenmukainen.” 

Sen sijaan Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa ”ryssät” kuvataan inhottaviksi ali-ihmisiksi, jotka ovat kotoisin kirjailijan mielikuvituksesta. Siksi viholliseen kohdistettu viha ”vaikuttaa falskilta. Siinä on jotain liian konstruoitua, liian osoittelevaa”.

Myös porvarillisen puolen itsekkyys ja ahneus tuomitaan

Railo kuvaa negatiivisesti myös joitakin porvarillisia suomalaisia, jotka ajattelevat vain omaa etuaan isänmaan hädän hetkellä. Eräät liikemiehet haluavat hyötyä sodasta ja yrittävät turhaan lahjoa tuomari Vuorta, joka osoittaa moraalisen ryhtinsä. Silti tuomari Vuoren aiempi itsekeskeinen kieriskely epäonnistumisesta virkauralla osoitetaan ”syyksi” Kalevin sokeutumiseen.

Myös talonpoikien joukossa on itsekkyyttä ja ahneutta. Vanha Ahola on koko ikänsä himoinnut naapurinsa Penttilän tilaa. Unelma alkaa toteutua, kun Risto-poika, jolle Ahola on talonsa luovuttanut, nai Penttilän tyttären Aliinan. Sodan aikana vanha Ahola toivoo Penttilän pojan kaatuvan, jolloin tytär perisi koko talon. Näin tapahtuukin, mutta sitten kaatuu myös Aholan poika Risto.

Viimeisenä toivona on Aliinan raskaus. Mutta kun Ahola ei tylyyttään ota karjalaisia evakkoja pirttiinsä asumaan, miniä kompastuu näiden tavaroihin, synnyttää liian aikaisin ja vauva kuolee pian. Näin Ahola saa rangaistuksen itsekkyydestään ja ahneudestaan: vieraaseen sukuun joutuukin hänen oma talonsa, sillä lapsensa perinyt Aliina menee ennen pitkää uusiin naimisiin – ehkä jopa Aholan entisen, kapinassa kuolleen muonarengin pojan kanssa.

Jumalan valittu kansa

Romaani on vahvasti idealistinen: siinä uskotaan vankkumatta ei vain sitä, että Suomi edustaa oikeutta, vaan että oikeus voittaa. Tähän liittyy uskonnollisuus, joka kietoutuu kansallisaatteeseen. Perkiön vanha isäntä ”ymmärsi, että Suomen kansa oli määrätty taistelemaan yksin ja ilman apua maailman suurinta valtaa, itseänsä saatanaa vastaan, jotta iankaikkinen oikeus näyttäisi ihmissuvulle voimansa ja kunniansa. Herra on heikoissa väkevä. Suomen kansa oli nimenomaan Jumalan valitsema suorittamaan tätä tehtävää, koska maailman muut kansat oli lyöty sokeudella ja tekivät liittoja ihmiskunnan perivihollisen kanssa.”

Perkiöllä on osittain realistinen käsitys Neuvostoliiton oloista: ”Talonpojilta otetaan tilat pois ja heistä tehdään yhteisviljelmien orjia”, ”Herrat tapetaan” ja uskonto on kielletty. Mutta ikään kuin Stalinin ajan todelliset kauheudet eivät riittäisi, moraalisia iljettävyyksiä liioitellaan: ilmeisesti huhu Aleksandra Kollontayn vesilasiteoriasta on saanut Perkiön uskomaan, että ”tytöistä tulee kaikista porttoja”, vaikka Stalinin perhepolitiikka oli muuttunut varsin konservatiiviseksi.

Myös kanslianeuvoston ystäviensä kanssa uudenvuodenaattona käymässä keskustelussa suomalaiset esitetään ”valittuna kansana” ja Suur-Suomi luvattuna maana.

Jumalan lisäksi Suomi saa muutakin tuonpuoleista apua. Kuollut punakaartilainen Savila kertoo vaimolleen, että entisaikojen kaatuneet suomalaiset sotilaat ovat nousseet haudoistaan taistelemaan sodassa.

Positiivinen suhde Saksaan

Romaani ilmestyi jatkosodan aikana 1944, mutta tämä yksin tuskin selittää, että siinä ei vain suhtauduta myönteisesti Saksaan vaan että siinä on avoimesti natsimielisiä ajatuksia.

Keväällä 1939 Kalevi leimaa vanhentuneiksi aatteiksi vapaamielisyyden ja yksilön oikeudet ja vapaudet: ”yksilö on olemassa vain valtiota ja yhteiskuntaa varten ja velvollinen omitta viisasteluitta elämään ja toimimaan sen asettamissa puitteissa….” Isä on siis oikeassa arvostelussaan: ”Se [AKS] oli kaikesta päättäen valmis luopumaan kansainvaltaisista valtio- ja yhteiskuntaperinteistämme pohjolan vapaudelle vieraan diktatuuriaatteen hyväksi.”

Sen sijaan keski-ikäisenä liian järkeväksi ja varovaiseksi kuvattu tuomari Vuori on edesauttanut ”kansan eheyttämistä” käytännön tasolla esimerkiksi torpparivapautuksen aikana.

Kalevi esittää suoraan myös antisemitistisia ajatuksia. Ruotsi ja Neuvostoliitto ovat juutalaisten vallassa. Myös Antti Toivonen kuulee sisäisen äänen kehottavan luopumaan kommunismista, ”joka oli lähtöisin sairaista aivoista, ihmiskunnan kirouksena maailman raitilla vaeltaneiden isänmaattomien, juurettomien juutalaiskerjäläisten rikollisesta mielikuvituksesta”.

Edes Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ei muuta asenteita. Koska Suomi ei ole viljellyt ystävällisiä suhteita Saksaan, on sen oma vika, että Saksa ei sitä auta. Samoin Saksan hyökkäys Puolaan on Puolan syy.

Uudenvuodenaattona kanslianeuvoksen vanhojen ystävien piirissä ”ennustetaan” Saksan ja Venäjän sodan olevan taloudellis-poliittinen välttämättömyys, samoin aatteellis-yhteiskunnalliselta kannalta. Vaikka bolševismi ja natsismi ovat monelta kannalta samannäköisiä, Saksa ja Englanti eivät uhkaa Suomen vapauta eivätkä ole murhaajia, toisin kuin bolševikit.

Kanslianeuvos uskoo kuitenkin ”ikuiseen oikeuteen” eikä hyväksy Saksankaan taholta muiden maiden oikeuksien loukkaamista.

Englantilaisia moititaan liiasta materialismista, samoin ruotsalaisia. Niinpä Suomesta on Suur-Suomen myötä tuleva Pohjolan uusi johtaja. Suomi esitetään myös länsimaiden puolustajana, koska se taistelee bolsevismia vastaan.

Kaiken kaikkiaan ei ole ihme, että Railon romaani jäi rauhanteon ja poliittisen muutoksen jälkeen unohduksiin. Suur-Suomessa Railon ajatukset olisivat saattaneet olla valtavirtaa.

Mistä Railon viha kumpusi?

Eino Railo (aikaisemmin Nyman, 1884-1948) kuului aktivistien ja itsenäisyysmiesten sukupolveen. Talvisodan syttyessä hän oli jo 55-vuotias, eikä hänellä siten ollut mitään kokemusta rintaman todellisuudesta.

Timo Vihavaisen mukaan Railo ihaili nuorena Tolstoita. Hänelle samoin kuin  ”V. A. Koskenniemelle, Kyösti Vilkunalle ja Maila Talviolle venäläisen kulttuurin asema maailman kulttuurikehityksen eturivissä oli selviö.” 

Vuosina 1917-8 suomalaisen sivistyneistön suhde venäläisyyteen muuttui radikaalisti. Liberaali venäläinen sivistyneistö, jonka kanssa oli yhdessä vastustettu tsaarinvaltaa, oli pyyhitty pois ja jäljelle oli jäänyt vain barbaarinen ja himokas svoboda-solttu, joka oli houkutellut Suomen työläiset maanpetokseen.

Sivistyneistön käsityksen mukaan sodassa oli kyse vielä enemmästä kuin elämästä tai kuolemasta: ”kulttuurista, kaikesta siitä mikä teki elämästä elämisen arvoista. Vastassa oli raakuus ja eläimellisyys, joka uhkasi tuhota” vuosituhantisen inhimillisyyden rakennustyön.

Railo kirjoitti pakinoita aktiivisen vastustuspuolueen lehteen Uuteen päivään nimimerkillä Sissi. Pakinat on julkaistu nimellä Kynällä ja kiväärillä (1918).

Kiväärin tehtävänä oli puhdistaa ”sielua ja ruumista turmeleva myrkky”, joka oli vuotanut ”saastaisen mielen pitelemästä kynästä”. Tällaista kynää oli Railon mielestä pidellyt mm. Algot Untola alias kirjailija Maiju Lassila, joka oli kirjoittanut Työmies-lehteen nimellä Irmari Rantamala. Railo oli mukana kohtalokkaalla Suomenlinnan-matkalla, jolloin punavankien joukossa ollut Untola joko hyppäsi tai työnnettiin mereen ja ammuttiin sinne.

Railo väitteli tohtoriksi 1925 Englannin kauhuromantiikkaa käsittelevällä tutkimuksella Haamulinna. Teos käännettiin englanniksi nimellä The haunted castle ja se säilyttänyt arvonsa ulkomaillakin.

Sotien välillä Railolla oli sotien välillä kirjallisuuden kentässä portinvartijan asema: hän toimi yliopistossa dosenttina 1924-48, kustannusalalla (Kustannus Oy Kirja, WSOY), kirjallisuuskriitikkona (Uusi Suomi 1937-9 ja Kauppalehti 1941-8) ja järjestöjen johtotehtävissä.

Railon kuusiosainen Yleisen kirjallisuuden historia (1933-34) joutui esimerkiksi Raoul Palmgrenin ankaran kritiikin kohteeksi.

Mika Waltarin Kirjailijan muistelmista käy ilmi, miten Railo toimi ns. kirjallisuustaistelussa Waltarin takapiruna. Tulos oli, että liberaali Kaarlo Marjanen luopui Uudessa Suomessa arvostelijan paikasta, jonka peri Railo.

Railo julkaisi ihanteellisia romaaneja, joiden tyylistä antaa kuvan nimi Silkkihuivi ja virsikirja (1933). Koti virran rannalla (I-III 1937, lyhennetty laitos 1945) kuvaa itsenäisyystaistelua aktivistien näkökulmasta. Päähenkilö on idealistinen lehtimies, jonka punaiset murhaavat, minkä jälkeen yksi punakaartilaisista kokee kääntymyksen.

Wikipedian artikkeli Railosta

Aiempia kirjoituksia

Olen artikkelissa viitannut aiempiin kirjoituksiini tässä blogissa:

Taisto Huuskonen: Tauno-sarja

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Mika Waltari: Rakkaus vainoaikaan

Kirjallisuutta

Palmgren, Raoul: Dosentti Railon periaatteet. Kirjallisuuslehti n:o 18-24/1935. (Julkaistu myös: Raoul Palmgren: Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä. Love 1980.)

Reitala, Aimo: Suomi-neito. Suomen kuvallisen henkilöitymän vaiheet. Otava 1983.

Tikka, Marko: Kenttäoikeudet. Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004.

Tepora, Tuomas: Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917-1945. WSOY 2011.

Waltari, Mika: Kirjailijan muistelmia. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1980.

Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava 2011.

Mainokset

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 3

Väinö Linnaa pidetään Tuntemattoman sotilaan ansiosta jatkosodan sotilaiden kuvaajana, mutta trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa (1962) hän kuvasi talvi- ja jatkosotaa pääasiassa kotirintaman näkökulmasta.

Juuri läheisten suru tekee Koskelan poikien kaatumisen niin koskettavaksi, vaikka lukija tietää jo etukäteen näiden kohtalon Tuntemattoman sotilaan perusteella.

Akseli Koskela ja pojat

Isä Akseli Koskela on liittynyt työväenyhdistykseen ja lähtenyt 1918 kapinaan saadakseen torppansa vapaaksi. Hän palaa lyötynä miehenä, mutta saa torppaansa lunastettua, rakentaa siitä vankan talon ja sopeutuu muutenkin yhteiskuntaan. Juhannuksena 1939 kaikki näyttää vihdoinkin olevan hyvin, ja Koskelan lipputangossa liehuu Suomen lippu.

Akseli ylpeilee kolmesta aikuisesta, työteliäästä ja kunnollisesta pojistaan ja suunnittelee jakavansa Koskelan ja apeltaan perimänsä Kivivuoren näiden kesken. Tämä on Eila Pennasen mukaan  hybristä, josta hän joutuu maksamaan.

Juuri hankitusta radiosta tulee suuren maailman hälyttäviä uutisia, joita varsinkin äiti Elina pelkää. Koskelan kylästä syrjässä oleva talo vertautuu Jyrki Nummen mukaan Suomeen, joka haluaa pysyä sivusta suuren maailman konflikteista.

Kolmanneksi vanhimpaan poikaa Voittoon, joka on syntynyt kapinatalvena 1918, on tarttunut ajan nationalistisia aatteita, jopa Venäjän-vastaisuutta. Voitolla on isän jyrkkä luonne mutta eri aatteet. Vanhimmassa pojassa Vilhossa on äidin ja mummo Alman tasaisuutta: ei pidä uhitella suurelle naapurille. Keskimmäinen poika Eero jää varjoon kuten aikoinaan Akselin ja Akustin veli Aleksi.

Akseli korostaa omasta kokemuksestaan, että venäläiset ovat ihmisiä kuten muutkin.

Kummallista kyllä, kenelläkään Koskelan pojista ei ole tyttöystävää. Kyseessä lienee Linnan tietoinen valinta: kun mukaan ei tule uusia henkilöitä, voidaan keskittyä täysin Akseliin ja Elinaan huoleen ja suruun.

Suhtautuminen Neuvostoliiton vaatimuksiin

Lokakuussa 1939 Voitto on suorittamassa asevelvollisuuttaan, Vilholle ja keskimmäiselle pojalle Eerolle poliisi tuo keskellä yöllä kutsun YH:hon. Samalla tavoin kuin Tolstoi Sodassa ja rauhassa Linna kuvaa, miten Koskelassa maailman johtajien ”suuret suunnitelmat aiheuttavat vähäisiä ja tavanomaisia tekoja: Leipää ja lihaa täytyi koota reppuihin. Vahvat sukat ja jalkineet oli otettava mukaan.”

Elinan veli, sosialidemokraattinen kansanedustaja Janne Kivivuori puhuu Pentinkulman työväenyhdistyksen kokouksessa tilanteessa, jossa rauhaa ja fasismin vastaisuutta korostanut Neuvostoliitto on tehnyt hyökkäämättömyyssopimuksen aatteellisen verivihollisensa Natsi-Saksan kanssa.

Useimmiten pragmaatikkona esitetty Janne vetoaa nyt periaatteisiin: ”Me emme luovu kansanvallasta, emme kansojen itsemääräämisoikeudesta emmekä sosialismin periaatteista.”

Samoja periaatteita ovat Jannen mukaan edustaneet vuonna 1918 kaatuneet ja teloitetut punaiset. Itse hän ei kapinaan osallistunut, mutta vastusti valkoista terroria ja nousi myöhemmin Lapuanliikettä vastaan.

Puheessaan Janne muistuttaa, että Suomen työväenluokkaa on sanottu epäisänmaalliseksi. Hän myöntää ettei sillä olekaan samanlaista isänmaallisuutta kuin Suur-Suomi-intoilijoilla.

Mutta työväestöllä on toisenlaista isänmaallisuutta, joka perustuu yleiseen periaatteeseen ihmisten ja kansojen vapaudesta: ”Tämän maan vapaus on meille pyhä siksi, että jokaisen maan vapaus on meille pyhä. Me emme piirtele rajoja Vienanlahdesta Laatokkaan, mutta emme myöskään Käkisalmesta Uuraaseen.”

Janne ei suoraan torju myöntymistä Neuvostoliiton vaatimuksiin, vaan puheen lopussa varaudutaan kahteen erilaiseen ratkaisuun: ”meidän on joka hetki toivottava ratkaisua, joka takaisi rauhan rajoillamme, mutta meidän on myös joka hetki oltava valmiit pahimpaan.” 

Akselille Janne puhuu selvemmin. Jos Neuvostoliiton vaatimuksiin ei myönnytä, todennäköisin seuraus on sota, joka voimasuhteiden takia johtaa varmasti tuhoon. Johtajat eivät voi mennä piiloon kansan mielipiteen taakse: ”Kansa on kyllä valmis taistelemaan, mutta kyllä se saataisiin myöntymään, jos toden teolla haluttaisiin.”

Väitteeseen, että myöntyminen johtaa uusiin vaatimuksiin, Janne vastaa: ”miksi ei sillä tiellä sitten tulisi ihmettä vastaan, jos se kerran voi tulla vastaan sotatielläkin?”

Jannen ajattelu on samanlaista kuin presidentti Kekkosen 70-luvulla.

Siinä missä Janne edustaa teoksessa järkeä, Akseli reagoi tapahtumiin tunteella ja ottaa asiat henkilökohtaisesti: ”Eikö silläkän perkeleellä sitä maata ole tarpeeksi… – –  Minä juur sain elämäni järjestykseen…” Puna-armeijan hyökkäyksestä Akseli suuttuu niin, että olisi kertojan mukaan valmis lähtemään rintamalle, jos hänelle olisi tarjottu reppua ja kivääriä.

Sen sijaan kommunisti Siukola, vaikka on antanut pojalleen evästä armeijaan, odottaa puna-armeijaa. Sitä hän ei voi sanoa ääneen, kun yleinen ilmapiiri on toisenlainen.

Talvisodan henki – ironiaa mutta ei sittenkään aivan

Pitäjän miehet sijoitetaan aluejärjestelmän mukaisesti samaan yksikköön. Opettaja Rautajärvi toimii upseerina. Ensiksi kaatuu Leppäsen Aunen poika Valtu. Ketään tovereista ei naurata, vaikka tämän tavaroista löytyy valokuvasarja jossa on ”kuus hyvää asentoo”.

Kertoja lopettaa kohtauksen tiivistykseen: ”Näin oli alkanut sadan ja viiden kunnianpäivän raskas, katkera arki.” Sodan arki on toisenlaista kuin juhlapuheissa. Talvisodan rintamalla on niin kovat paikat, että Linnalle tyypillinen huumori ja ironia puuttuu.

Kotirintaman kuvauksessa ironiaa edelleen on. Talvisodan henkeä perinteisessä muodossa kokee nimenomaan pitäjän herrasväki, joka kokee jo YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikana ”voimakkaasti yhteisyyden ja veljeyden tuntoa, kun kohtalon musta siipi laskeutui kansakunnan ylle ja riisui sielun pienestä ja arkisesta. Pukeuduttiin ratsastuspukuun ja -saappaisiin ja mentiin sahaamaan puita jonkun eläkevaarin kanssa”.

Valtun kaaduttua tämän äiti Aune  ei osaa käyttäytyä kuin ”sankariäidin” pitäisi vaan ulvoo kuin eläin, jolta on viety pentu. Hän osaa myös käyttää hyväkseen suruaan, jonka ansiosta häntä kohdellaan ensimmäisen kerran tasa-arvoisesti.

Kun pitäjän ensimmäiset suurelliset sankarihautajaiset saa hulttiopoika Valtu, puheiden ja laulujen paatoksessa on ironiaa, samoin kuin siinä että kirkkoherra siunaa tietämättään pojanpoikansa. isoisä Preeti lausuu: ”Se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa…”

Tampereen työväenteatterin Pohjantähti-näytelmän esityksessä minua ensin nauratti, mutta sitten alkoikin itkettää. Olihan Aunen ja Preetin menetys aivan yhtä suuri kuin muidenkin.

Kuten Ilona Kemppainen toteaa, ironia johtuu jälkikäteisperspektiivistä. Jos aikalaiset olisivat ruvenneet arvioimaan, kuka on ”sankarivainajan” arvonimen arvoinen, ei mittaa olisi täyttänyt monikaan.

Lisäksi aikalaiset pelkäsivät rintamalla taistelleiden isien, aviomiesten, sulhasten, poikien ja veljien puolesta. Ei sellaisissa oloissa ole varaa ironiaan.

Jyrki Nummi toteaa, että kun romaani Salpakari puhuu Aunelle ja Preetiille: ”Tämä vainaja ei ole vain teidän. Se on meidän kaikkien yhteinen”, lukijalle muistutetaan, että tavallaan Valtu on ”Pentinkulman yhteinen lapsi”, ”kaikkien Aunella käyneiden nuorten miesten aikaansaannos”. Biologian kautta Valtu yhdistää Pentinkulman ylhäiset ja alhaiset, kunnialliset ja kunniattomat ihmiset.

Syyttä rovasti Salpakari ei puhu ”veljeyden ja kohtalonyhteyden tunteesta”. Ensimmäisen kerran tämä tekopyhä pappi puhuu aidosti. Vaikka on valitettavaa, että vasta suuri yhteinen hätä tuo veljeyden tunteen esiin, se on inhimillistä.

Valtun hautajaiset ennakoivat ja antavat vastakohdan Koskelan suurelle ja ylevälle surulle. Sekä Eero että Voitto kaatuvat mutta tieto tulee vain Voitosta. Yllättäen Akseli ja Elina saavat asemalla kuulla, että arkkuja onkin kaksi.

Tässä tilanteessa kaikki opetellut yleiset fraasit poissa, jäljellä on vain aito tunne. Tämä koskee myös rovasti. Juuri hän osaa lohduttaa Elinaa, jota vaivaa näky poikien verisistä ruumiista: ”Muistakaa hänet sellaisena kuin hän oli pienenä ja te olitte nukuttanut hänet…”

Sen sijaan Akselissa rovastin lähentyminen ei ”herättänyt aivan ehjästi vastaavaa tunnetta, vaan aiheutti kiusaantumista ja hämmennystä. Herrain kädenojennus tuntui aina tulevan ylhäältäpäin.”  

Tie yhteiskunnallinen sovintoon on mutkainen

Välirauhan aikana teloitettujen punaisten haudat kunnostetaan, ja mukana puuhassa on vuoden 1918 valkoisia teloittajia ja lapuanliikkeen muiluttajia. Rovasti siunaa haudat, joissa lepäävät myös Akselin nuoremmat veljet.  Patsaan paljastuspuheen pitää muilutuksen kohteeksi joutunut Janne Kivivuori.

Talvisodassa kunnostautunut Vilho määrätään RUK:hon. Opettaja Rautajärvi tekee sinunkaupat ja rovasti kutsuu kahville pappilaan: ”’Kansa’ ei saanut nousta luokkana, mutta oman ryhtinsä ja kuntonsa avulla ponnistelleet yksilöt kyllä.”

Rovasti on valmis unohtamaan menneet: ”Kaksi poikaa sankarihaudassa ja kolmas rajalla vartiossa…Kyllä meidän on katsottava että isän työt on hyvitetty.” Rovasti ei vieläkään myönnä omaa osuuttaan: ottamalla pappilalle osan Jussin raivaamasta pellosta hän loukkasi Akselin oikeudentuntoa ja siten osaltaan aiheutti tämän ryhtymisen kapinaan.

Vilho voisi nyt ylittää luokkarajan ja kosiskella kantatalo Kylä-Pentin tytärtä. Tyttö tuntuu kuitenkin yhdentekevältä sen jälkeen, kun ”Lemetin ja Koirinojan metsissä oli revitty rikki hänen kyläläissielunsa. Hänen silmillään ei yksinkertaisesti enää voinut katsella ylöspäin. Mitä merkitystä oli näiden ihmisten arvoilla? Hän oli rintamalla nähnyt herrojen ja työmiesten kuolevan samalla tavalla, silmissään samanlainen kauhu ja hätä.”

Kesällä 1941 miehet kutsutaan uuteen sotaan: ”Ei ollut sitä hiljaista ja juhlallista kuolemaan menevien vakavuutta kuin talvisotaan lähdettäessä, vain hienoista väsymystä ja epävarmuutta. Vain herrasväki oli löytänyt vanhan ryhtinsä” vapauduttuaan talvisodan luomasta pakosta ”mielistellä tavallisten ihmisten kanssa. Nyt oli tilanne toinen. Heidän asenteidensa tukena oli mahtavan Saksan voimavarat.” 

Jatkosodan alkumenestys innostuttaa lapualaispiirit haaveilemaan eduskunnan lakkauttamisesta. ”Aseveljeys” tarkoittaa heille, ettei puolueita ja demokratiaa tarvita. Janne uhmaa ajan henkeä korostamalla aseveli-illassa, ”että uusi Eurooppa saattaa kyllä syntyä, mutta Suomi pysyy vanhana kansanvaltaisena Suomena.”

Tuskin sattumalta ilmaisu muistuttaa presidentti Kekkosen puhetta 4.9.1960 Hrushtshovin läsnä ollessa: ”vaikka koko muu Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomi jää perinteellisen pohjoismaisen kansanvallan pohjalle, jos Suomen kansan enemmistö näin tahtoo, niin kuin uskon.”

Kommunisti Siukolan poika on jatkosodan aikana ammuttu karkurina. Sodan jälkeen Siukola yrittää kiusata opettaja Rautajärveä mustuttamalla tämän puheista Uraliin menosta ja muilutuksen aikaisesta pahoinpitelystä: ”Vieläkös sitä nytkin heilutetaan katajakeppiä Kuullos pyhä valan tahdissa?” Linna on jatkuvasti ironisoinut Rautajärveä, mutta nyt hän antaa tämän vastata arvokkaasti: ”Kuullos pyhä vala on pidetty. Ja pidetään vastakin.” Vaikka Siukola antaa kaiken mieleensä patoutuneen tulla, Rautajärvi saa viimeisen sanan: ”Se joka on viisi vuotta katsonut kuolemaa, ei pelkää yhtä Siukolaa.”

Sitten Linnan ironia taas palaa, kun entinen fasisti puhuu nyt ”kansanvallasta ja pohjoismaisesta oikeusjärjestyksestä  sekä armeija, joka ’tosin tappioita kärsineenä mutta yhä lyömättömänä seisoi asemassaan rauhan tullessa’.” 

Mahtoivatko juuri rautajärvet synnyttää myytin ”torjuntavoitosta”? Termi itse syntyi vasta 50-luvun lopulla.

Demokratian vahvin puolustaja on jälleen Janne, joka estää Siukolaa valtaamasta työväenyhdistystä. Janne siis taistelee aina diktatuurin kannattajia vastaan väristä riippumatta: 30-luvulla Lapuanliikettä, 40-luvulla kommunisteja vastaan.

Tappion ja romahduksen jälkeen isännät olivat olleet hämmentyneitä ja epävarmoja” ja rohkaistuvat vasta Jannen esimerkistä. Nyt Jannesta tulee valtuuston puheenjohtaja ja hänelle järjestetään kunnallisneuvoksen arvonimi.

Kun Vilho on kaatunut jatkosodassa,  Koskelan isännäksi jää nuorin poika Juhani, joka syntyi suunnittelematta. Näin käy trilogiassa käy jälleen toteen se, ettei ihminen pysty hallitsemaan elämään.

Juhani menee naimisiin Kylä-Pentin nuoremman tyttären kanssa. Tasa-arvo on viimein saapunut Pentinkulmalle. Vanhoista taloista Kylä-Pentti on aina suhtautunut myönteisemmin Koskelaan.

Naiset kestävät, miehet murtuvat

Elina esitetään lapsellisena: talvisodan aikana hän uskoo enkeliin, joka rintamalla kerrotaan nähdyn. Oman kokemuksensa perusteella Akseli tajuaa sodan voimasuhteet: kuinka kauan sotilaat jaksavat, jollei tule apua?

Jatkosodan lopussa kuitenkin nähdään, että Elina kestää Vilhon kaatumisen mutta Akseli murtuu, koska on rakentanut elämänsä vain maallisten tavoitteiden pohjalle. ”Mitä varten kaikki jos ei mitään jää jäljelle? Mitä varten koko Koskela…isän ensimmäisestä lapionpistosta alkaen? Kannattiko koko rehkiminen? Vähemmälläkin tulisi toimeen…Ja sitten vain tyhjää…”

Kun Akseli saa vihdoin isänsä pappilalle menettämän pellon takaisin, se on maksanut kaksi teloitettua veljeä ja kolme kaatunutta poikaa. Hinta on niin raskas, että kun hän loikkaa aidan yli, hän tuupertuu sydämen pettäessä.

Elina pystyy hyväksymään elämän ja maailman sellaisena kuin se on. Lisäksi hänellä on uskonnon lohdutus: ”On olemassa semmoistakin joka ei häviä.”

Tätä naisten kestävyyttä edustaa myös huumorintajuinen, lämmin Alma, jolta on 1918 tapettu kaksi poikaa: ”Sillä Summa, Maginot-linja, kaupungit ja valtakunnat voivat sortua, mutta Alma ei.” Alma muistelee menneisyydestä hyviä aikoja ja on myös kiinnostunut tulevaisuudesta kuten Kaarinan naimisiinmenosta: ”Hukka tän maailman muutoin peris noitten merkkimiesten touhujen takia. Täytyy meitin pienten ihmisten koittaa vaan pitää pystyssä sitä. Ja näillä omilla hyvillä konsteillamme…” 

Romaanin viimeisessä, 50-luvulla tapahtuvassa luvussa Elina kuuntelee radiosta laulua ja piirongin päällä on poikien kuvat, kunniamerkit ja sururistit. Olli Sinivaara toteaa, että äiti ei muistele poikiaan sotasankareina vaan hänen muistonsa ovat yksityisiä muistoja poikien lapsuudesta.

Kirjallisuutta

Pennanen, Eila: Lukijan kokemuksia Pohjantähdestä. – Kokoomateoksessa Väinö Linna – toisen tasavallan kirjailija. Toim. Yrjö Varpio. 2. p. WSOY 1980.

Kemppainen, Ilona: Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. SKS 2006.

Nummi, Jyrki: Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. WSOY 1993.

Olli Sinivaara: Pohjantähti ja tragedia. – Teoksessa Kirjoituksia Väinö Linnasta. Toim. Antti Arnkil ja Olli Sinivaara (toim.). Teos 2006.