Matti Tapio: Sodan ja rauhan miehet

TV-sarjaa Sodan ja rauhan miehet pidetään usein käännekohtana ”suomettumisessa”. Todellisuudessa sen tulkinta oli varsin paasikiviläinen.

Kymmenosainen dokumenttinäytelmä Sodan ja rauhan miehet näytettiin TV2:ssa vuodenvaihteessa 1978-9. Sen käsikirjoitti ja ohjasi Matti Tapio.

Sarjasta tuli Matti Tapion suurmenestys: se sai suuren katsojakunnan ja mediassa käytiin siitä laaja polemiikki.

Sarjan tekoon, esittämiseen ja vastaanottoon liittyy monia myyttejä, joihin keskityn tässä artikkelissa enemmän kuin sarjaan sinänsä.

Osa Sodan ja rauhan miesten näyttelijöistä yhteiskuvassa neuvottelupöydän takana: eturivissä (toinen vasemmalla) Paasikivi (Keijo Komppa), Ryti (Leif Wager) ja Molotov (Risto Mäkelä) (lähde: Yle Areena).

Sarjaa ei hyllytetty

Päälähteeni on Seppo Heikki Salosen pieni kirja. Siinä Salonen käy läpi ohjelman tekoprosessin senaikaisen Yleisradion sisältäpäin tuntijana. Salonen oli Ajankohtaisen kakkosen poliittinen toimittaja ja myöhemmin TV-uutisten poliittisen toimituksen esimies. Radio- ja televisiotoimittajien liiton aiempana esimiehenä ja pääluottamusmiehenä hän tunsi ohjelman kuvausaikana Yleisradion ylimmän johdon ja työn puolesta myös joukon maan johtomiehiä. 90-luvulla hän oli Yleisradion historiatoimikunnan sihteeri.

Salosella oli myös Sodan ja rauhan miehissä pieni rooli kansanedustaja ja Cajanderin hallituksen sisäministeri Urho Kekkosena. Ilmeisesti Salonen valittiin rooliin ulkoisen yhdennäköisyyden (kaljuuden) takia, vaikka hän ei ollut näyttelijä.

Entisen pääministerin Edvin Linkomiehen vankilassa kirjoittama muistelmateos Vaikea aika ilmestyi postuumisti 1970. Kirjan liitteenä olivat alkuperäiset pikakirjoitusmuistiinpanot kevään 1944 rauhanneuvotteluista. Niiden pohjalta Matti Tapio ohjasi TV-näytelmän Rauhanneuvottelut – Erittäin salainen maaliskuussa 1944, joka esitettiin TV-2:lla joulukuussa 1971. Suomen pääneuvottelijaa, valtioneuvos Paasikiveä esitti Keijo Komppa ja Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovia Risto Mäkelä. Vuotta myöhemmin Matti Tapio ohjasi samalla konseptilla TV-näytelmän Välirauha – Moskova 1944.

Sen jälkeen Tapio aloitti materiaalin keruun seuraavaa dokumenttinäytelmää varten, joskin hän teki samalla myös muita töitä. TV-2:n johtajana oli Hannu Leminen (kok), jonka ”patrioottista suopeutta tarjoamalleen aiheelle Tapio ei voinut epäillä”.

Elokuussa 1973 Yleisradion ohjelmatoimiston koordinaattori Helge Miettunen sai TV-2:n teatteritoimituksen esimieheltä Eero Silvastilta kirjeen, joka sisälsi tiedon suunnitelmasta tehdä dokumenttipohjainen näytelmäsarja talvisotaa edeltäneistä neuvotteluista. Yleisradion organisaation mukaisesti Miettunen esitteli asian esimiehelleen ohjelmajohtaja Pekka Silvolalle (kesk).

Keskustelun tulos oli kaksoispäätös: TV-2:n johtaja Leminen oli hyväksynyt suunnitelman ja ohjelmajohtaja Silvola oli sen vahvistanut, joten tuotanto voitiin käynnistää. Mikäli ohjelmajohtaja olisi ollut eri mieltä yksikön johtajan kanssa, pääjohtaja Erkki Raatikainen olisi ratkaissut kiistan. Kiistat olivat harvinaisia, vaikka johtopaikat oli tuolloin jaettu poliittisesti.

Kun talvisota-aiheen hyväksynyt Hannu Leminen jäi vuoden 1974 lopussa eläkkeelle, hänen seuraajakseen tuli Pertti Paloheimo (kesk). Sarjan silloin neliosainen synopsis esiteltiin Paloheimolle. Muistelmiensa mukaan Paloheimo luki alkuosien 80-sivuisen käsikirjoituksen ”haltioituneena”.

Paloheimo informoi pääjohtaja Raatikaista ja ohjelmajohtaja Silvolaa, jotka molemmat Paloheimon muistelmien mukaan ”vierastivat hanketta”. ”Pääjohtaja oli huolissaan ohjelmasta, piti sitä arkaluontoisena eikä ollut innostunut koko hankkeesta”.

Ensimmäiset kuvaukset tehtiin tammikuussa 1976. Viimeinen kohtaus filmattiin heinäkuussa 1977.

Näyteltyjen jaksojen lisäksi sarjaan kuului asiantuntijalausuntoja ja haastatteluja. Vielä vuoden lopussa 1977 Tapio kirjoitti haastattelukysymyksiä Paavo Susitaipaleelle (IKL) ja tammikuussa 1978 Atos Wirtaselle (SDP/SKDL).

Sarjan leikkaus aloitettiin lokakuussa 1977 ja kesti tammikuuhun 1978.

Yleisradion johto esitteli kesäkuun 1978 alussa hallintoneuvoston alaiselle television ohjelmaneuvostolle syksyn 1978 ohjelmiston. Ohjelmaneuvosto, joka koostui poliittisten puolueiden edustajista, hyväksyi yksimielisesti 10-osaisen sarjan juuri sellaisena kuin Tapio oli sen tehnyt.

Salonen summaa: myytti sarjan hyllyttämisestä ei pidä paikkaansa. Sodan ja rauhan miehet esitettiin Yleisradion normaalin käytännön mukaan. Olisi ollut poikkeuksellista aloittaa sarjan esitys, ennen kuin kaikki kymmenen osaa olivat valmiita.

Myös ohjelman valmistuminen eteni Salosen mukaan Yleisradiossa vaivatta. Hannu Lemisellä olisi ollut mahdollisuus sammuttaa ohjelmaidea alkuunsa, mutta ”Umpi-isänmaallismaalliselle Lemiselle sellainen olisi ollut jo ajatuksena mahdottomuus eikä ohjelmaideoiden tappaminen yleensäkään sopinut vanhalle elokuvamiehelle.”

”Lemisen seuraajat TV-2:ssa saivat käsiinsä hyvin etenevän ja yksikön työntekijöiden arvostaman ohjelmahankkeen. Edeltäjän hyväksymän ja merkittävän ohjaajan tekemän työn hylkääminen oli käytännössä mahdottomuus. Eikä siihen Paloheimolla saati Härkösellä ollut haluakaan.”

Ainoa, joka olisi voinut estää hankkeen, oli pääjohtaja Raatikainen. Hän oli Salosen mukaan huolissaan ohjelmasta, mutta ei tehnyt mitään sen torppaamiseksi.

Sarjan historiantutkijat olivat Paasikiven-Kekkosen linjalla

Salosen mukaan Tapio kävi tammikuussa 1974 ”vakavan neuvottelun” Hannu Soikkasen kanssa, joka oli ollut asiantuntijana Tapion kahdessa edellisessä dokumenttinäytelmässä ja suostui nytkin samaan tehtävään. Soikkanen tunsi aiheen hyvin tutkittuaan Valtioneuvoston historiaa varten neuvottelujen alkuperäiset pöytäkirjat.

Seuraavana vuonna Tapio pyysi asiantuntijaksi ulkoministeriön toimistopäällikön Juhani Suomen, joka oli edellisenä vuonna väitellyt Neuvostoliiton Suomen-politiikasta 1937-9 tutkimuksellaan Talvisodan tausta.

Asiantuntijoissa oli Juhani Suomen lisäksi myös muita nuoremman polven historiantutkijoita: Keijo Korhonen, Osmo Jussila, Ohto Manninen ja Martti Häikiö, joka kirjoitti Tapiolle muistion Molotovin ja Hitlerin neuvotteluista Berliinissä marraskuussa 1940.

Vanhempaan sukupolveen kuuluva historioitsija L. A. Puntila oli itse asiassa asianosainen, koska hän oli ollut Rytin sihteeri. Sotilasasiantuntijana oli everstiluutnantti Helge Seppälä.

Salonen toteaa, että Keijo Korhonen (kesk), Juhani Suomi (kesk) ja Hannu Soikkanen (lähellä SDP:tä) olivat ”taatusti” Paasikiven-Kekkosen linjalla. Asiantuntijoiden valinta kertookin selvästi, missä hengessä Tapio halusi sarjansa esittää.

Tekikö Keijo Korhonen myyttiä itsestään?

Keijo Korhonen antaa muistelmissaan Sattumakorpraali Tapiosta ja omasta roolistaan jossain määrin erilaisen kuvan.

Keijo Korhonen oli tutkinut Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa Suomea kohtaan Tarton rauhasta talvisotaan teoksissa Naapurit vastoin tahtoaan (1966) ja Turvallisuuden pettäessä (1971). Vuonna 1974 hänestä oli tullut Helsingin yliopiston poliittisen historian professori, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän siirtyi valtiosihteeriksi ulkoministeriöön. Vuosina 1977-8 hän toimi ulkoministerinä Martti Miettusen kolmannessa hallituksessa.

Korhosen mukaan Matti Tapio tuli tapaamaan häntä 1975 ja pyysi perustietoja Suomen ulkopolitiikasta 1939-44. Tapio myös halusi haastatella Korhosta talvisodan taustan selvittämiseksi suunnittelemaansa ohjelma varten.

Korhonen sai Tapiosta sinänsä myönteisen vaikutelman: mies näytti olevan tosissaan. Toisaalta Tapio näytti olevan ”lähellä ajan muotiradikaaleja, joilla oli jo valmis kuva talvisodasta ja varsinkin jatkosodasta Suomen johtajien ylenmääräisen tyhmyyden seurauksena”.

Korhonen kuitenkin antoi Tapiolle listan poliittisen historian approbaturin teoksista. Korhosella ei ollut Tapion suhteen suuria odotuksia, mutta jälkikäteen hän huomasi erehtyneensä: Tapio palasi muutaman kuukauden kuluttua muuttuneena miehenä. Hän oli hankkinut lukemalla perustiedot, joita hänellä ei siis aluksi ollut. Tapion yleiskuva ei enää suuremmin poikennut Korhosen näkemyksestä, ja oli kaukana ”muotiradikaalien” mielipiteistä, joten Korhonen suostui haastateltavaksi.

Salonen ei kommentoi mitenkään tätä kohtaa Korhosen muistelmissa eikä myöskään itse esitä, että Tapio olisi kokenut ohjelman teon aikana minkäänlaista historiantutkintaa koskevaa mielenmuutosta.

Mahdollisesti Korhonen yritti muistelmissaan suurennella omaa rooliaan muiden historiantutkijoiden kustannuksella. Tuskin Tapio oli myöskään alkuaan niin täysin tietämätön historiasta kuin Korhonen esittää, olihan Tapio tehnyt aiheesta jo kaksi dokumenttinäytelmää.

Suurlähettiläs Stepanov yritti painostaa

Sinänsä pitää paikkansa, että Neuvostoliiton suurlähettilääksi vuoden 1974 alussa Vladimir Stepanov yritti painostaa Yleisradion johtoa, politiikkoja ja virkamiehiä.

Stepanov kutsui toukokuussa 1976 huvilalleen SDP:n johtoa. Läsnä olivat SDP:n puheenjohtaja ja Miettusen hallituksen ulkoministeri Kalevi Sorsa, puoluesihteeri Ulf Sundqvist, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ahde ja puolueen poliittisen osaston päällikkö Paavo Lipponen. Suurempien asioiden kuten Kostamuksen lisäksi Stepanov otti esiin Sodan ja rauhan miehet ja vaati SDP:tä estämään ohjelman tekemisen.

Ulkoministeri Sorsa kielsikin virkahuoneensa käytön sarjassa sekä toimistopäällikkö Juhani Suomea esiintymistä ohjelmassa. Virkamiehet kuitenkin sallivat kuvauksen pääministerin virkahuoneessa ja muissa pyydetyissä paikoissa, myös Tamminiemessä.

Ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen (kesk) kirjoitti päiväkirjaansa, että käsikirjoituksen lukeneista Keijo Korhonen ja Juhani Suomi pitivät sitä laatuunkäyvänä mutta Jukka Nevakivi (SDP) arveluttavana. Jaakko Iloniemi (SDP) oli kahden vaiheilla, samoin Tuovinen itse.

Suurlähettiläs Stepanov lähetti NKP:n keskuskomitealle ohjelmasta 40-sivuisen muistion, ja Neuvostoliiton ulkoministeriö otti asian puheeksi Suomen Moskovan suurlähetystön kanssa.

Stepanovin alaiset puhuivat pääjohtaja Raatikaiselle ja tämän lähimmille, ja Stepanov kertoi mielipiteensä ohjelmajohtaja Silvolalle.

19.5.1978 ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa palaverista Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen ja ohjelmajohtaja Silvolan kanssa. Tuovisen mukaan Yleisradion johto ”puntaroi” Sodan ja rauhan miesten esittämistä. Tuovinen sanoi, että ”sarja voidaan näyttää yhtenä muiden Suomen historiaa esittävien sarjojen joukossa. Sitä voitaisiin kuitenkin typistää esimerkiksi viisiosaiseksi.”

Miksi Stepanovin painostus ei onnistunut?

Taustaksi sille, miksi Stepanovin painostus ei onnistunut, Salonen lainaa pääjohtaja Raatikaista, jonka mukaan ”Yleisradion Kesäkadun toimitilojen seinistä 75 % oli betonia ja 25 % mikrofoneja. Tieto ohjelmaidean kieltämisestä olisi hetkessä kiirinyt kaikille toimituksille ja lehdistölle” ja johtanut Radio- ja televisiotoimittajien liiton vastatoimiin.

Salonen tulkitsee: ”Kielto olisi politisoitu, aluksi Silvolan vuoksi se olisi singottu Keskustapuolueeseen, mutta kieltäjäksi olisi lopulta nimetty presidentti Kekkonen. Tietäen hänen jyrkän toimintansa Talvisodan rauhan yhteydessä keskustelu olisi kääntynyt kansalliseksi myrskyksi.”

Kekkonen tiesi ohjelmasta jo alkuvaiheessa. Tapio olisi jopa halunnut haastatella presidenttiä tämän silloisesta toiminnasta, mutta se ei onnistunut. Kekkonen sai kuitenkin luettavakseen omaa osuuttaan kuvaavan kohdan käsikirjoituksesta.

Ennen kaikkea Kekkonen oli vakuuttunut siitä, että asiantuntijoiksi valitut asiantuntijat pitäisivät ohjelman oikealla tiellä.

Sarjan metodi

Sarjassa oli dramatisoituja jaksoja, aikalaisten haastatteluja ja selostavaa osuutta.

Muistelijoita oli laidasta laitaan, IKL:n Paavo Susitaipaleesta tuolloin maanalaisiin kommunisteihin, joiden joukossa oli Neuvostoliitossa tuolloin elänyt Terijoen hallituksen ministeri Tuure Lehén. Sodan ajan vielä elossa olevista päättäjistä merkittävin oli oikeusministeri J. O. Söderhjelm (RKP).

Dokumenttitoimituksen päällikkö Eero Härkönen oli hankkinut Georg Enckellin Ruotsista Suomeen avustamaan ohjelman teossa. Enckell teki neuvotteluissa pikamuistiinpanot. Toinen neuvottelujen avustaja Johann Nykopp kuvaili neuvottelujen kulkua ja ilmapiiriä. Vain he kaksi olivat ainoina elossa neuvotteluihin osallistuneista. Molemmat osasivat paremmin venäjää kuin Paasikivi ja Tanner.

Muistiinpanot antoivat perustan, mutta valtaosa repliikeistä oli Tapion kirjoittamia historioitsijoiden avustamana. Rytin, Mannerheimin ja Hitlerin sanoja ei ollut kirjoitettu muistiin.

Näyttelijöistä erityisesti mieleen jääviä Risto Mäkelän Molotovin lisäksi Mikko Niskasen Stalin, Keijo Kompan Paasikivi, Martti Pennasen Väinö Tanner ja Leif Wagerin Risto Ryti. Sen sijaan Mannerheim, jota esitti Rolf Labbart, jäi sarjassa syrjään aina kauttakulkusopimukseen asti.

Keijo Korhosta vähän häiritsi, kun ulkoministeri Molotovia näyttelevä Risto Mäkelä samaan aikaan mainosti appelsiineja.

Sarjan nimi piti paikkansa lähes kirjaimellisesti, sillä ainoat huomattavat naiset olivat kirjailija Hella Wuolijoki, jota näytteli Tapion sisar Raili Tiensuu, ja Rauni Ikäheimon esittämä Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Aleksandra Kollantai.

Kaksi ensimmäistä jaksoa Tuntematon diplomaatti ja Hylätty tapaus kuvaavat Jartsevin (Timo Kankainen) ja lähettiläs Boris Steinin (Sakari Halonen) yrityksiä neuvotella Suomen johdon kanssa 1938-9. Kolmas ja neljäs jakso Kutsu Moskovaan ja Uhkapeli kuvaavat Moskovan neuvotteluja syksyllä 1939, viides ja kuudes osa Sama kaiku on askelten ja Rauhantunnusteluja talvisotaa ja rauhantunnusteluja Tukholmassa Kollontain ja Jartsevin kautta ja päätöstä hylätä länsiapu ja tehdä rauha, seitsemäs ja kahdeksas osa Lopun alku ja Suuret ja pienet rauhanneuvotteluja Moskovassa maaliskuussa 1940 ja välirauhan alkua kauttakulkusopimukseen asti, yhdeksäs ja kymmenes osa Ahdistava syksy ja Suomen valinta jatkuvaa lähentymistä Saksaan ja jatkosodan alkua.

Oma tulkinani sarjasta

Oma muistikuvani sarjasta, jonka uudelleenkatsominen Helsingin työväenopistossa 2009 pitämääni talvisotaluentosarjaani varten vahvisti, oli että kun asioita katsellaan vain ylätasolla, perinteinen suomalainen näkemys sodista heittää kuperkeikkaa. Talvisotaahan yleensä pidetään koko kansan yhteisenä sankarillisena puolustussotana, kun taas jatkosota on tapana nähdä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lävitse ”herrojen” sotana.

Sen sijaan sarjassa Suomen johtomiehet näyttäytyvät talvisotaa edeltävissä Moskovan neuvotteluissa naiiveina, suorastaan tyhminä ja jääräpäisinä, Paasikiveä lukuun ottamatta. Tämä johtuu tietenkin suureksi osaksi siitä, että tiedämme loppuratkaisun, he eivät.

Neuvostoliittolaiset taas tuntuvat puhuvan asiaa ja olevan suomalaisten suhteen ällistyttävän kärsivällisiä. Osittain tämä johtuu näyttelijäsuorituksista. Mikko Niskasen esittämä Stalin on joviaali, piippua polttava ukkeli, joka näyttää vilpittömästi pyrkivän sovintoon.

Vaikutelma johtuu osittain siitä, että katsoja on täysin sen varassa, mitä neuvostoliittolainen osapuoli sanoo. Toisin kuin suomalaisten kohdalla, katsoja ei pääse seuraamaan heidän keskinäisiä neuvottelujaan (jos niitä ylipäänsä oli) eikä ennen kaikkea pääse perille siitä, mitä Stalin ”todella” ajatteli ja aikoi sekä milloin ja millä perusteella hän päätöksensä teki.

Talvisodan aikana nousee esiin Väinö Tanner, joka kylmäpäisenä on ratkaisevassa asemassa päätettäessä länsiavun hylkäämisestä ja rauhan tekemisestä.

Puolustusministeri Niukkasen (Keijo Lindroos) ja eräiden muiden toiveajattelu ja suoranainen kyvyttömyys ajatella korostuu. Kun heille sanotaan että on kaksi mahdollisuutta, he vain inttävät että täytyy olla kolmas.

Tilanne muuttuu Moskovan rauhanneuvotteluissa maaliskuussa 1940, joissa Molotov esiintyy niin tylysti eikä suostu pieniinkään myönnytyksiin. Tällöin myötätunto alkaa siirtyy suomalaisten puolelle.

Talvisodan jälkeen Suomen johto on oppinut läksynsä ja alkaa pelata valtapeliä siinä missä muutkin. Se näyttäytyy jopa ihailtavana, koska toisin kuin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjan toisessa osassa omantunnon seuraamisen edustaja puuttuu. Myöskään jatkosodan hyökkäysvaiheen vaatimia suuria uhreja ei nähdä.

Sarjasta saa myös vaikutelman, että päätökset Saksan puoleen kääntymisestä jatkosotaan ryhtymisestä tehdään kylmästi harkiten, ikään kuin toisaalta pelko, toisaalta Suur-Suomi-euforia eivät olisi niihin vaikuttanut. Tunteista vain puhutaan, mutta niitä ei näytetä, toisin kuin Presidentit-sarjassa, jossa nähdään esim. Kallion ahdistus talvisodan ensimmäisenä päivänä ja myöhemmin Rytin ahdistus ennen Ribbentrop-sopimusta 1944.

Sarjan vastaanotto jakaantui poliittisesti

Sarja esitettiin TV-2:lla sunnuntai-iltaisin 3.12.1978-11.2.1979.

Salonen kertoo, että Yleisradion ohjelmaneuvosto, jonka jäsenet oli valittu poliittisiin perustein, käsitteli sarjaa 8.12. Tuolloin toimittaja Hilkka Vuori (SKDL) kiitti ohjelmaa. Seikko Eskola (kok) yhtyi kiitoksiin mutta moitti koordinaatiota.

Toimittaja Hilkka Vuori kirjoitti ensimmäisen osan jälkeen myönteisen arvostelun Kansan Uutisiin 3.12.1978. Tiedonantajassa oli kohtalaisen sopuisa arvostelu kahdesta ensimmäisestä osasta 12.12.

9.2. ohjelmaneuvostossa kysyttiin katsojamääriä. Niitä ei Yleisradio tutkinut, mutta MTV teki niin mainostajiensa takia. MTV:ltä saatiin tieto, jonka mukaan sarjan osilla oli ollut 450 000-650 000 katsojaa, kerran yli 800 000.

Yleisradion leikearkistoon kertyi 350 kirjoitusta, jotka oli julkaistu 66 sanoma- ja aikakauslehdessä. Helsingin Sanomat julkaisi 29.4.1979 Jukka Tarkan sisältöanalyysin sarjan lehdistöpolemiikista.

Tarkan mukaan myönteiset ja kielteiset kommentit jakautuivat melko tasan (Salosen mukaan 47-42). Aluksi vasemmiston lehdet suhtautuivat sarjaan suopeasti, kun taas sitoutumattomat ja kokoomuslehdet olivat epäluuloisia. Sarjan edetessä tilanne muuttui. Tämän selittää nähdäkseni edellä mainitsemani asia: talvisodan taustaa kuvattiin Suomen kannalta kriittisesti, jatkosodan syntyä taas Suomen ratkaisua ”pakkoraossa” ymmärtäen.

Kaiken kaikkiaan aktiivisimmin polemiikkiin osallistui Tarkan mukaan ns. valtalehdistö, passiivisimmin SDP:n puoluelehdet. Sitoutumaton ja kokoomuslainen lehdistö korosti arvioissaan eniten sitä, että sarja oli hyvin tehty. Keskustalehdet arvostivat historiantutkimuksen kansanomaistamista. SKP:n vähemmistö löysi sarjasta vähiten hyvää sanottavaa, SKP:n enemmistö totesi myös sen ansiot.

Tarkka itse arvosteli sarjaa siitä, että Paasikiven osuus oli vastoin historiaa nostettu keskeiseksi, vaikkei tällä vielä tuolloin ollut poliittista vaikutusvaltaa.

Paasikiven keskeisyys johtui ensinnäkin draaman vaatimuksista: juuri tämä kohtasi syksyn 1939 neuvotteluissa Stalinin. Toiseksi jälkipolviin ovat huomattavasti vaikuttaneet Paasikiven muistelmat, joissa tämä puolusti omaa toimintaansa ja moitti erityisesti ulkoministeri Eljas Erkkoa ja ylipäänsä esitti sotaan johtaneet tapahtumat esitettiin sodanjälkeisen tilanteen valossa.

Stepanov arvosteli sarjaa mutta tuloksetta

Itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1978 suurlähettiläs Vladimir Stepanov käyttäytyi kaikkea muuta kuin diplomaatille soveliaiden tapojen mukaan ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhosta kohtaan. Melkoisessa humalassa oleva Stepanov käytti hyväkseen tilaisuutta, jolloin hän oli kahden kesken presidentinlinnan valtiosalissa. Hän tunki sormensa Korhosen frakinrintamukseen ja tivasi: ”oletteko sitä mieltä, että TV-ohjelma SJRM on omiaan edistämään Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä?”

Korhonen vastasi myöntävästi ja perusteli: Oli elettävä tosiasioiden kanssa, historiaa ei voinut muuksi muuttaa, ja ”kun nuori polvi näkee miten vaikeiden vaiheitten läpi olemme eläneet, se sitäkin enemmän osaa arvostaa suhteidemme nykytilaa.”

Stepanov kiisti ja väitti, että ”TV-ohjelma on ”törkeää Neuvostoliiton häpäisemistä” ja siten ”omiaan vaarantamaan suhteitamme”. Stepanovin mielestä Korhonen kantoi asiasta vastuun.

Korhonen teki välikohtauksesta muistion, jonka valokopio löytyy Salosen kirjasta. Korhonen pelkäsi, että Ylen pääjohtajan Erkki Raatikaisen ja ohjelmajohtaja Pekka Silvolan hermot pettäisivät, mutta niin ei käynyt.

Valtiosihteeri Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa olleensa 12.1. saunassa Väyrysen, Stepanovin ja ministerineuvos Krasavinin kanssa. Stepanovin mielestä ohjelma ei edistänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, mutta hän kiisti huhut, että olisi vaatinut ohjelman keskeyttämistä.

Stepanov sanoi presidentin kansliapäällikkö Perttuselle 20.1., ettei ohjelmaa olisi pitänyt lähettää. Kekkonen kuuli asian Perttuselta 25.1. ja oli päiväkirjassaan samaa mieltä: ”Se oli vahinko, esittäminen, mutta ei sille enää mitään voi.”

8.2. Tuovinen osallistui Helsingin kaupungin juhlalounaalle Helsingin ja Moskovan ystävyyskaupunkisuhteen 25-vuotispäivän kunniaksi. Stepanov sanoi, että kahta viimeistä osaa ei olisi pitänyt lähettää [9-10: Molotov pyytää Berliinissä vapaita käsiä Suomen suhteen]. Stepanov sanoi, että ”jollei Suomen hallitus niihin puutu, on Neuvostoliiton ryhdyttävä toimiin”. Tuovinen tuli jonkin verran Stepanovia vastaan: ”Totesin, että jatkosodan jälkeisessä ohjelmissa olisin toivonut tulevan kriittisessä mielessä esille Suomen yhteistoiminnan saksalaisten kanssa, mutta näin ei tapahtunut.” 

Tämä oli kuitenkin pelkkää puhetta. Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa 1.3 kuulleensa toimistopäällikkö Arto Mansalalta, että Neuvostoliiton ulkoministeriön Skandinaavisen osaston apulaisosastopäällikkö Juri Derjabin oli sanonut suurlähettiläs Heikki Talvitielle, ettei Neuvostoliitto puutu ohjelmaan.

Kun Stepanov siirrettiin pois Suomesta, Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa 10.7., että lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin mielestä Stepanov oli liian kova, sekaantui Suomen sisäisiin asioihin eikä ymmärtänyt kansainvälisistä asioista mitään.

Muutenkin eräät neuvostolähetystön virkailijat sanoivat yksityisesti suomalaisille, että sarja oli hyvä. Heille siis kelpasi paasikiviläinen tulkinta tai ainakin se, että se oli suomalaisten näkemys, vaikka se eräissä kohdin poikkesi Neuvostoliiton virallisesta tulkinnasta. Tai sitten he ymmärsivät kuten Yleisradion johto, että nimenomaan sarjan hyllyttäminen sen keskeyttämisestä puhumattakaan olisi vahingoittanut presidentti Kekkosta ja siten myös Neuvostoliittoa.

Taistolaiset arvostelivat sarjaa

Neuvostoliittolaisten mielipide siis jakautui, mutta taistolaisten arviointi seurasi suurlähettiläs Stepanovia mielipidettä. Paasikiviläinen tulkinta ei heille riittänyt.

Kun kolmas osa Hylätty tarjous oli esitetty 17.12., Tiedonantajan toimittaja Erkki Susi moitti ohjelmaa ”yhä vääristyneempänä”.

Tiedonantaja tuomitsi sarjan useissa artikkeleissa (20.12.1978 sekä 24.1., 1.2., 7.2., 9.2., 14.2. ja 15.2.1939)

Tiedonantaja julisti, ettei ole olemassa Molotovin-Ribbentropin salaista lisäpöytäkirjaa. Keijo Korhonen vastasi julkaisemalla artikkelin, jonka liitteenä oli salainen lisäpöytäkirja.

Neuvostoliiton oli mahdollista kiistää lisäpöytäkirjan olemassaolo, koska alkuperäistä kappaletta ei ollut Saksassa säilynyt. Kuten Osmo Jussila totesi, länsimainen historiantutkimus piti lisäpöytäkirjan olemassaoloa tosiasiana, koska siihen viitattiin niin monessa muussa asiakirjassa, ettei kaikkien niiden väärentäminen olisi ollut mahdollista.

Taistolaisopiskelijoiden lehdessä Soihdussa (1/1979) oli Erkki Suden ja SKP:n entisen puheenjohtajan Ville Pessin haastattelu sarjasta.

Pessin mukaan pääsyy talvisotaan oli Suomen hallituksen politiikka ennen sotaa: vuodesta 1918 alkaen se oli sodan valmistelua (heimosodat, Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky 1918). Suomi ei ollut puolueeton, yritys liittoutua Skandinavian kanssa oli pyrkimys sotilasliittoon. Susi säesti: puolueettomuus oli kuori, Suomi oli jyrkästi neuvostovastainen ja lähentynyt Natsi-Saksaan, ja Ruotsinkin puolueettomuudella oli eri luonne.

Susi lähti Suomen hallitsevan porvariston ”epäkansallisesta, epäitsenäisestä ja epäkansanvaltaisesta olemuksesta” ja sosialismikammosta, mistä johtui ulkopolitiikan aggressiivinen neuvostovastaisuus: ”Maata, jossa työväenluokka oli ottanut vallan käsiinsä, vihattiin silmittömällä luokkavihalla, ja pelättiin sen maamme työtätekeville osoittamaa esimerkkiä. Siksi ulkopolitiikan linjaan kuului olennaisesti erilaisten imperialististen voimien etsiminen, joiden kanssa voitaisiin hyökätä Neuvostoliittoa vastaan, hyökätä sen kimppuun, anastaa sen alueita ja parhaimmassa tapauksessa kukistaa se.”

Neuvostoliiton tavoitteet sen sijaan olivat puolustukselliset: pelko, ”että Suomi antaa imperialistisille valloille mahdollisuuden käyttää aluettaan Neuvostoliittoa vastaan ja mahdollisti itsekin osallistuu tällaiseen hyökkäykseen.”

Ohjelman alkupuolella vuosien 1938-9 neuvotteluissa tuotiin ”verrattain hyvin” Neuvostoliiton näkökannat eli ”huoli hyökkäyksestä Suomen kautta ja pyrkimys turvata luoteisosan ja Leningradin turvallisuus”, mutta ”Itse ohjelman kokonaisuudessa se jäi kuitenkin Neuvostoliiton suulla esitetyn varaan. Kokonaisuus ja asiantuntijat eivät tukeneet eivätkä antaneet lisävalaistusta siitä, miten tilanne kehittyi ja minkälaisen tilanteen edessä Neuvostoliitto itse asiassa syksyllä 1939 oli.”

Kansainvälisinä taustatekijöinä Susi mainitsee Hitlerin varustautumisen rahoittamisen, johon osallistuivat saksalaisten kapitalistien lisäksi myös amerikkalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset, sekä länsivaltojen myöntyvyyspolitiikan Natsi-Saksaa kohtaan samaan aikaan, kun Neuvostoliitto ponnisteli kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän luomiseksi.

Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on Suden mielestä ohjelmassa ja koulukirjoissa ”yksi vääristellyimpiä asioita. Koko sopimusta on lähes mahdotonta ymmärtää, jos ei ymmärrä, että oli kysymys fasisminvastaisesta taistelusta. Valloittaako fasismi maailman? Miten käy ensimmäisen sosialistisen valtion? Muodostuuko imperialististen valtioiden yhteisrintama Neuvostoliittoa vastaan?”

Suden mielestä on väärin päätellä Neuvostoliiton aikeita siitä, mitä tapahtui hyökkäämättömyyssopimuksen solmisen jälkeen. ”Neuvostoliitto pyrki viimeiseen saakka ilmiselvästi puolustuksellisissa tarkoituksissa sopimukseen Suomen kanssa. Kun sotaan tästä huolimatta jouduttiin, se rajoittui vain sen oman turvallisuuden kannalta välttämättömiin aluemuutoksiin, vaikka se olisi halutessaan voinut valloittaa koko Suomen.”

Pessi toteaa, että Neuvostoliitto on kiistänyt lisäpöytäkirjan, ”joten se on ainoastaan toisen puolen; saksalaisten ja suomalaisten selvitys asiasta”. Terijoen hallituksesta annetaan väärä kuva: ”Kuusisen hallitus pyrki siihen, että sota saataisiin mahdollisimman pian päätökseen. Ei se pyrkinyt vakiinnuttamaan asemaansa. Se oli pystytetty siinä mielessä, että se voisi auttaa sodan lopettamisessa.” 

Lehdet kertoivat painostuksesta ja hyllytyksestä

Joulun alla Helsingin Sanomat kertoi Neuvostoliiton lähetystön pitäneen ohjelman esittämistä epäsuotavana. Silvola vastasi, että jos aiheesta oli keskusteltu, niin epävirallisesti, ja sarja esitetään alkuperäisen suunnitelman mukaan.

5.1.1979 Ilta-Sanomat kertoi Neuvostoliiton painostaneen Yleisradion johtoa, Raatikainen kiisti. Seuraavana päivänä alivaltiosihteeri Keijo Korhonen vakuutti Helsingin Sanomissa, että ohjelma ei ole vaikuttanut haitallisesti maiden välisisiin suhteisiin.

Tammikuun lopussa Silvola myönsi Hufvudstadsbladetille, että Neuvostoliiton lähetystö ollut yhteydessä mutta kyse ei ole ollut painostuksesta.

Sodan ja rauhan miehien hyllytys oli Suomen kuvalehden 8/1979 kansikuvajuttu, mutta juttu oli perätön.

23.2. ilmestyi  Suomen kuvalehden artikkeli, jossa kysyttiin, miksi sarja hyllyllä oli ollut kaksi vuotta. Pääjohtaja Raatikaisen mukaan viimeiset osat eivät vielä olleet valmiita, aiempi ajankohta olisi saatettu käsittää provokatoriseksi, koska 1977 oli lokakuun vallankumouksen ja Suomen itsenäisyyden 60-vuotisvuosi.

Paloheimo kertoo muistelmissaan, että Raatikainen oli sarjan suunnittelemisvaiheessa todella kiinnittänyt ”huomiota siihen, että ajankohta ei saa olla provokatorinen. On huomioitava erilaiset juhlakaudet sekä vallankumouksen ja YYA-sopimuksen vuosijuhlat.”

Raatikainen siis turvautui Suomen kuvalehdessä alkuperäiseen huolenaiheeseensa. Salonen, joka torjui myytin sarjan hyllytyksestä, huomautti ilmeisen huvittuneena, ettei sarjan uusi esitysajankohta ollut mitenkään vähemmän arkaluontoinen: vuonna 1978 oli kulunut 30 vuotta YYA-sopimuksen solmimisesta ja vuonna 1979 40 vuotta talvisodan alkamisesta.

Vaikka Raatikaisen alaiset Salosen mukaan hyvin tiesivät, ettei väite hyllytyksestä pitänyt paikkansa, Suomen kuvalehdelle ei kuitenkaan esitetty oikaisua, sillä pääjohtajan puheiden oikominen ei käynyt laatuun.

Salonen tulkitsee, että Raatikainen väitti – vastoin todellisuutta – hyllytyksen tapahtuneen, koska halusi turvata SDP:n idänsuhteet tulevia presidentinvaaleja varten. Myös Raatikaisen oma kausi pääjohtajana oli katkolla.

Tapion tavoite oli juuri päinvastainen kuin sarjan saama palaute

Matti Tapio kuoli 12.12. mutta hän oli ehtinyt lukea ensimmäisen osan myönteiset arvostelut ja esittänyt toivomuksen, ettei häntä ymmärrettäisi väärin.

Mitä Tapio ”väärin ymmärtämisellä” tarkoitti, selviää teatteripäällikkö Eero Silvastin artikkelista Kansallinen näytelmä Yleisradion vuosikirjassa:

”Jos Matti Tapio eläisi, häntä tuskin olisi yllättänyt keskustelun syntyminen – hän tiesi mitä oli tekemässä ja aavisti aineistonsa painon ja vetovoiman – vaan keskustelun rintamajako. [- – -]varauksettomin kiitos kumpusi suoraan talvisodan vanhoista juoksuhaudoista; varauksettomin moite – suorastaan hylkäystuomio – ryöppysi äärivasemmalta. Tämä oli täsmälleen päinvastoin kuin Tapio ja hänen työtään läheltä seuranneet etukäteen odottivat.”

”Tapion kunnianhimoisena haaveena oli nostaa kansakunta talvisodan henkisistä juoksuhaudoista ja avartaa kansallista ahdaskatseisuutta näkemään ja ymmärtämään selkkauksen taustaa myös toisen, isomman osapuolen kannalta.”

”Etukäteen Tapio pelkäsi lähinnä vanhoillis-isänmaallisten piirien reaktiota. Pienen alkuhämmästelyn jälkeen tältä taholta valuikin kuitenkin lähes sulaa kiitosta”. Silvasti tulkitsee syyksi, että 70-luvulla, kun Tapio työsti työtään, oli tapahtunut ideologinen muutos: ”Ehkä juuri tänä aikana vanha asenteitten jää oli alkanut sulaa? Ehkä Paasikiven-Kekkosen linja on sittenkin vetänyt mukaansa kansakunnan, myös sen porvarillisen enemmistön?”

Max Jakobson katsoo teoksessaan Vallanvaihto sarjan olleen merkkipaalu mielipideilmaston muuttumisessa. ”Se noudatti tosin oikeaoppista paasikiviläistä linjaa, mutta ihmiset olivat niin kyllästyneitä virallisten historiantutkijoiden itseruoskintaan, että pienikin liikahdus toiseen suuntaan otettiin kiitollisuudella vastaan.”

Itse asiassa ”viralliset historiantutkijat” eivät olleet juurikaan harrastaneet ”itseruoskintaa” ja juuri hehän olivat sarjan asiantuntijoina.

Toki ”itseruoskintaa” oli tapahtunut, mutta sitä olivat tehneet eräät poliitikot ja toimittajat. Jakobson kertoo esimerkin: eräässä TV-ohjelmassa toimittaja Antero Kekkonen oli kysynyt häneltä, ketkä olivat syyllisiä talvisotaa. Kun Jakobson vastasi ”Miten olisi Stalin”, toimittaja napautti: ”Tarkoitin suomalaisia.”

Jukka Tarkka sentään täsmentää luonnehdintaansa, miten Sodan ja rauhan miehetei pyydellyt anteeksi, ei haikaillut puuttuvan luottamuksen perään eikä harrastanut jälkiviisautta”, että sarja oli ”raju poikkeus” nimenomaan ”1970-luvun vallalla olleesta, vasemmistoa suosivasta, ystävyydellä tunnelmoivasta televisioteatterituotannosta” (Karhun kainalossa) – ei siis historiantutkimuksesta!

Silvasti uskoo, että Tapio olisi pettynyt siihen, ”että voimakkain varauksellisuus, moite ja torjunta tuleekin niistä piireistä, jotka innokkaimmin meillä haluavat ymmärtää Neuvostoliiton motiiveja. Tapiolla itsellään oli sama pyrkimys.” Silvasti kysyy: ”Epäonnistuiko Tapio perinjuurin? Vai onko kenties sama ulkopoliittinen syvämuokkaus, joka on pehmittänyt isänmaallisten tahojen ryssänvihaiset asenteet, toisella taholla kovettanut asenteita – eritoten asenteita kansallisiin ongelmiin?”

Asenteiden kovettumisesta tuskin oli kyse paitsi taistolaisten opiskelijoitten kohdalla vaan pikemmin niiden jatkumisesta, kuten Silvastikin ymmärsi: ”Pitkän linja kommunismi ei tietenkään hyväksy Suomen politiikkaa talvisodan ja sitä seuranneen jatkosodan päiviltä.”

Tapiolta jäi ymmärtämättä se, mitä Pessi oli aiemmin muotoillut Erkki Kauppilalle (Salosen mukaan): ”meidän on viisasta ymmärtää, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue on aina oikeassa. Jos poiketaan linjalta, mennään metsään ja kärsitään tappioita.” 

Draaman luonteen vaikutus sarjan kerrontaan

Silvasti huomauttaa artikkelissaan, että ”Tapion työ oli perusluonteeltaan draama” ja siten jo perusluonteeltaan erilainen kuin dokumentti tai tutkimus. ”Draamalta on vaadittava elämysvoimaisuutta, jännitteisyyttä, oikeasuuntaista totuuselämystä”.

Sen sijaan Tapiota ei kannata syyttää ”historiantutkimuksemme aukoista tai asenteellisista vajauksista”. Olemassa olevista dokumenteista ja historiantutkimuksesta oli lähdettävä, sillä ”Tapio seisoi saman suljetun oven takana kuin monet journalistit ja tutkijat: Neuvostoliiton omat lähteet pysyivät suljettuina; selvin sikäläinen kanta oli vaikeneminen. Tällöin on vain nojattava toisen osapuolen dokumentteihin sikäli kuin niitten kiistattomuus näyttää kiistattomalta – vaikkakin jotakin Molotovin-Ribbentropin lisäpöytäkirjaa ei olekaan Neuvostoliitossa jälkikäteen enää tunnustettu.”

Silvastin tekstistä saa käsityksen, että Neuvostoliitto olisi joskus aiemmin tunnustanut salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon. Näin ei tietenkään ollut: Neuvostoliitto tunnusti salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon ensimmäisen kerran vasta glasnostin aikana vuonna 1989. Silloin kävi ilmi, että lisäpöytäkirja oli koko ajan ollut NKP:n pääsihteerin (salaisessa) arkistossa.

Salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon kiistämisessä oli kyse neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen perusmetodissa. Tulkinta oli jo alussa valmiina periaatteen tasolla: maan ulkopolitiikka oli sekä nykyisyydessä että menneisyydessä aina sen marxilais-leniniläisen ideologian mukaista, olipa maa tehnyt millaisia jyrkkiä käänteitä hyvänsä. Sitä, mikä ei ideologiaan sopinut, ei voinut olla olemassa. Esimerkiksi salaisen lisäpöytäkirjan sisältämä etupiirijako oli imperialistista politiikkaa, jollaista Neuvostoliitto ei periaatteessa koskaan voinut harjoittaa.

Silvasti jatkaa: ”Vaikka Tapio teki draamaa, hän teki sitä tutkijan ja journalistin otteella; tosiasioiden kunnioitus on silloin tärkeämpää kuin joidenkin tahojen tai asenteiden kumartelu. Miellyttämällä ei lähestytä totuutta. Kun Tapio onnistuu valottamaan talvisodan johtomiesten ahdaskatseisuutta ja sidonnaisuutta, hän onnistuu työssään. Tämän jälkeen ’Tiedonantaja’ voi omilla perusteillaan mollata silloisen menettelyn siinä missä joku toinen voi omilla perusteillaan kiittää. Kohtuutonta on tuomita sitä, joka antaa näytön.”

”Taideteos enempää kuin journalistinen juttu ei kerro tyhjentävästi aiheestaan; ne eivät milloinkaan pysty samaan kuin tutkimus. Useat kyselivät Sodan ja rauhan miehistä, miksi 30-lukua ei valotettu enempää. Tapio rajasi aiheensa niin kuin rajasi. Hänen draamansa alkaa siitä kun Jartsev, ’suuren myytin pieni mies’ astuu näyttämölle. Näinkin rajaten ohjelmajohto (TV-2:n johtajat, kirjoittajan huomautus) epäili aineistoa etukäteen liian laajaksi ja raskaaksi.”

Salonen kertoo Eino S. Revon jälkikeskustelussa huomauttaneen, ”että sarjan pohjustus on puutteellinen: se ei kylliksi nojannut aikansa maailmantapahtumien taustaan – se oli liian ’suomalainen’.” Tässä on todellakin perää.

Myös Salonen pitää Revon kritiikkiä aiheellisena, mutta tekee vastakysymyksen: ”eikö juuri näin synny draamaa? Draaman perustilanne – näin opasti minua aikanaan Matti Tapio itse – on tässä: kaksi miestä istuu vastatusten, juo kahvia seurustelee. Tämä on kuitenkin vasta dialogia. Draamaksi se muuttuu, kun katsoja tietää tahi oivaltaa, että toisen kupissa on myrkkyä. Mutta katsoja ei voi huudella neuvoja näyttämölle.”

Yhteenveto

Sodan ja rauhan miesten jälkimaine on tyypillinen esimerkki siitä, miten aikalaisten käsitykset ja muistelmat periytyvät ilman kritiikkiä historiankirjoitukseen. Legenda sarjan hyllytyksestä löytyy esimerkiksi Jukka Tarkan teoksista sekä jopa Yleisradion historian toisesta osasta. Tosin Tarkka myöntää, että ”Yleisradion johto oli kulissien takana itään päin tiukempi kuin ulospäin näkyi ja sitä arvostelleet oikeistokriitikot tiesivät” (Uhan alta unioniin), ja huomauttaa, että neuvostoliittolaiset arvostelivat Sodan ja rauhan miehiä ”lievemmin kuin huomattavasti vähäisempiä yliaisan potkimia” (Karhun kainalossa).

Alkuperäislähteitä tarkasteli vasta Seppo Heikki Salonen, joka tunsi myös Yleisradion ohjelmatekoprosessin sisältäpäin. Mahdollisesti hän talon omana työntekijänä antaa asiasta vähän liian myönteisen kuvan. Toisaalta Tarkan luonnehdinnassa, että ”Yleisradion johto suhtautui sen perusideaan epäröiden, mutta ei oikein kehdannut sitä pysäyttääkään, vaikka mieli olisi tehnyt” (Uhan alta unioniin), alku pitää paikkansa, mutta lopussa ei ymmärretä Salosen kuvaamia Yleisradion sisäisiä tekijöitä.

Toisaalta, vaikka Salonen selostaa jokseenkin kattavasti Neuvostoliiton edustajien Yleisradioon ja poliitikkoihin kohdistavaa painostusta, hän ei ehkä osaa tarpeeksi yhdistää neuvostoliittolaisten reaktiota sarjaan yleiseen ulkopoliittiseen tilanteeseen kuten Juhani Suomi viimeisessä Kekkos-elämäkerrassaan: ”Jatkuva painostus alkoi vähitellen vaikuttaa, osin ilmeisesti sen vuoksi, että Kekkonen alkoi 1980-lukua lähestyttäessä tulla yhä varovaisemmaksi suhteessaan Neuvostoliittoon.” 

Lisäys

On sangen mahdollista, että yleistä käsitystä Sodan ja rauhan miesten ”rohkeudesta” ei synnyttänyt sarjan sisältö sinänsä vaan pikemmin tieto Neuvostoliiton ja nimenomaan suurlähettiläs Stepanovin painostuksesta ja paheksunnasta. Täytyihän sarjassa olla jotain ”uskallettua”, siis nimenomaan Neuvostoliittoa arvostelevaa, koska (kuten virheellisesti uskottiin) se oli hyllytetty. Näin sarja tulkittiin eri tavalla kuin Matti Tappio olisi halunnut.

Neuvostoliiton ja taistolaisten hirttäytyminen kestämättömään väitteeseen, ettei salaista lisäpöytäkirjaa ollut olemassa, samoin kuin ideologiaan perustava näkemys, että Neuvostoliiton ulkopolitiikka oli aina ollut ”oikeaa” ja rauhanomaista ja Suomi oli yksi syyllinen, taas esti asiallisen keskustelun kummankin maan virheistä.

Tekijästä

Matti Tapio on Matti Tapio Johanssonin taitelijanimi. Hän syntyi 1926 Helsingissä työläisperheeseen. Isä oli rappari ja äiti ompelija. Hän pääsi kuitenkin oppikouluun, Helsingin toiseen yhteislyseoon, mutta koulunkäynti jäi repaleiseksi sodan takia. Talvisodan aikana hän oli evakossa Pertunmaalla.

Vuonna 1943 hän vaihtoi oppikoulun näyttelijäkoulun, jota johti Wilho Ilmari.

Vuonna 1944 hänet kutsuttiin armeijaan, jossa hänet koulutettiin pioneeriksi ja miinanraivaukseen. Välillä hänet kotiutettiin vuodeksi, jona aikana hän kävi näyttelijäkurssin loppuun, näytteli pieniä osia Kansallisteatterissa ja harjoitteli pianonsoittoa.

Tapio työskenteli teattereissa eri puolilla Suomea, ensin näyttelijänä ja ohjaaja ja sitten teatterinjohtajana sekä näytteli pikkurooleja elokuvissa (esim. Mikko Niskasen Pojat).

Vuonna 1965 Tapio valittiin TV2:n pääohjaajaksi. Hän ohjasi sarjoja kuten Hilma (1969) ja Oi kallis kaupunki (1969) sekä TV-elokuvia kuten Kihlaus (1966) ja Kauppa-Lopo (1968).

Lisäksi hän näytteli elokuvissa ja toimi Tampereen yliopiston 4-vuotisten näyttelijäkurssien johtajana 1966-78.

Matti Tapio kuoli 12.12.1978 sairastettuaan vuoden munuaissyöpää.

Lähteenä Seppo Heikki Salosen teos.

Muuta

Sodan ja rauhan miehet Yle Areenassa

Sarjan täydellinen roolilista löytyy Wikipedian artikkelista

Wikipedian tiedot Seppo Heikki Salosesta

Olen kirjoittanut blogiin aiemmin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla toisesta osasta.

Kirjallisuutta:

Aromäki, Juhani: Kansa kohisee, kiittää ja keskustelee. Ohjaaja Matti Tapio ensimmäisten arvostelujen jälkeen: Toivottavasti minua ei ymmärretä väärin. Suomen kuvalehti 8/1979.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. Otava 1992.

Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali. Korhonen Kekkosen komennossa. Otava 1999.

Korhonen, Keijo: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. I. 1920-1932. Naapurit vastoin tahtoaan. Tammi 1966.

Korhonen, Keijo: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. II. 1933-1939. Turvallisuuden pettäessä. Tammi 1971.

Paloheimo, Pertti: P. Paloheimo, Pispalan Tarmo. WSOY 1997.

Salokangas, Raimo: Yleisradion historia. 2. osa. 1949-1996. Yle 1996.

Salonen, Seppo Heikki: Sodan ja rauhan miehet. Kuvaus televisio-ohjelmasta ja siihen kohdistuneesta ulkopoliittisesta painostuksesta 1970-luvun Suomessa. Yle 1978.

Silvasti, Eero: Kansallinen näytelmä. Kun ’Sodan ja rauhan miehet’ pani kansakunnan keskustelemaan. Yleisradion vuosikirja 1.6.1978-31.5.1979. Yleisradio 1979.

”Sodan ja rauhan miehet” – keskustelu Suomen tiestä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. [Ville Pessin ja Erkki Suden haastattelu.] Soihtu 1/1974.

Suomi, Juhani: Talvisodan tausta. Neuvostoliitto Suomen ulkopolitiikassa 1937–1939. Otava, 1973.

Suomi, Juhani: Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976-1981. Otava 2000.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990. Otava 2012.

Tarkka, Jukka: Uhan alta unioniin. Asennemuutos ja sen unilukkari Eva. Otava 2002.

Tarkka, Jukka: Mitä lehdet kirjoittivat Sodan ja rauhan miehistä? Paasikivellä pääosa, Ryti syrjässä. Helsingin Sanomat 29.4.1979.

Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija. Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972-1985. Toim. Juhani Suomi. Turun yliopisto 2012. Poliittisen historian julkaisuja 2.

Jörn Donner: Kuulustelu

Kuulustelu on elokuva petoksesta, mutta ei ole itsestään selvää, kuka petti ja kenet.

Kuulustelun (2009) käsikirjoitus on Olli Soinion ja ohjaus Jörn Donnerin. Pääosaa näyttelee Minna Haapkylä.


Kuulustelu pohjautuu desantti Kerttu Nuortevan tarinaaan.  Vaikka katsoja tuntisi sen, jännitys säilyy syvemmällä, psykologisella tasolla: miten ihminen murretaan ja missä pisteessä hän murtuu.

Kuulustelu ei kerro Nuortevan aiempia vaiheita desanttina. Elokuva alkaa siitä, että nuori nainen tulee keskellä yötä vanhemman pariskunnan luo pyytämään apua.  Katsojalle tehdään alusta lähtien selväksi, ettei hän ole syytön. Uhkaa korostaa, että osa kasvoista jää varjoon.

Nainen on jättänyt pesulalaukkuunsa radion. Kun hän menee pesulaan hakemaan laukkua, hänet pidätetään.

Päämajan valvontaosastolla nainen ilmoittaa nimekseen Elina Hämäläinen. Hän kertoo olevansa sotaleski, joka on töissä helsinkiläisessä kauneussalongissa. Hänellä on henkilöllisyystodistus, syntymätodistus ja ostokupongit.

”Paha poliisi” ja ”hyvä poliisi”

Ensimmäinen kuulustelija Otto Kumenius (Lauri Nurkse) ottaa ”pahan poliisin” roolin. Hän vaatii naista tunnustamaan ja pelottelee tätä kuolemantuomiolla. Se on sotalain mukaan rangaistus vakoilusta.

Toinen kuulustelija Toivo Suominen (Hannu-Pekka Björkman, kuva alla) esiintyy ”hyvän poliisin” roolissa. Hän tarjoaa savuketta ja aloittaa leppoisasti: ”Aikamoiseen liemeen olette itsenne saattanut. Sitä varten täällä ollaan että selvitetään. Edellyttäen, että puhutte avoimesti ja puhutte totta.” 

Naisen henkilöllisyys saadaan selville

Kuulustelu noudattaa paljolti mutta ei täysin Aristoteleen tragediakäsitystä. Aristoteleen käsite anagnorisis, tunnistaminen, tapahtuu elokuvassa useamman kerran.

Kuulustelijat tunnistavat Nuortevan ensin vakoojaksi: naisen paperit todistetaan väärennykseksi ja pesulalaukusta löytynyt radiolähetin ja -vastaanoton venäläisvalmisteiseksi, vaikkakin osat ovat ”made in USA” eli apua liittolaiselta.

Toinen tunnistaminen tapahtuu, kun naisen henkilöllisyys ja elämänvaiheet saadaan selville. Suominen iskee kortit pöytään: ”Me tiedämme, kuka te olette. Olette neuvostokansalainen.” Naisen valokuva on tunnistettu Äänislinnassa, joksi suomalaiset nimesivät Petroskoin.

Suominen kertoo naisen tiedot: syntynyt USA:ssa, muuttanut sieltä Neuvosto-Karjalaan, nimeltään Kerttu Nuorteva.

Kerttu Nuorteva ottaa viimein savukkeen, josta on aiemmin kieltäytynyt, hymyilee ja sanoo: ”Tiedätte nimen. Muuta en tule sanomaan vaikka kiduttaisitte. En tule kertomaan mitään mikä vaarantaisi toverini.”

Kuolla marttyyrina vai kuolla petturina

Kolmen kuulustelun jälkeen Suominen kertoo esimiehelleen Paavo Kastarille (Marcus Roth, kuva alla), että Nuorteva on päättänyt olla puhumatta. Suomisen mielestä tapaus voidaan viedä oikeuteen, tuomio on varma.

Vaihtoehdot ovat Suomisen mielestä, että Nuorteva kuolee aatteen puolesta tai että hän kuolee petturina. Suominen haluaisi antaa Nuortevalle mahdollisuuden kuolla kunnia säilyttäen.

Kastari on toista mieltä: kuulusteluja on jatkettava, koska tarvitaan tietoja neuvostotiedustelun menetelmistä. Koska Suominen vaikuttaa pehmentyneen, Kastari siirtyy itse kuulustelijaksi.

Vetoaminen suomalaisiin juuriin

Kolmannen kuulustelijan Paavo Kastarin taktiikka on vedota Kerttu Nuortevassa suomalaisiin juuriin. Hän tuo Nuortevalle keskustelujen pohjaksi luettavaa: Suomen demokratian puolustuksen ja presidentti Risto Rytin puheita.

Keskusteluyhteys syntyy, mutta Nuorteva pitää kiinni aatteestaan. Hän kuitenkin pyytää luettavakseen runoja mm. Eino Leinolta.

Ilmapiirin muuttuminen näkyy siinäkin, että kun Kumenius vaati Nuortevaa istumaan pöydän ääressä ja pitämään kädet näkyvissä pöydällä, Nuorteva nyt kävelee vapaasti ympäri Kastarin huonetta. Kun tähän asti on oltu suljetuissa sisätiloissa, ensimmäisen kerran nähdään kaksi ikkunaa ja näkymät ulos. Tämä on symbolinen vihje, että Nuortevalla on mahdollisuus selviytyä.

Kastari yrittää saada Nuortevaan läheisen, inhimillisen suhteen kynttiläillallisella. He juovat maljan rauhalle ja alkavat sinutella toisiaan. Kastari selittää, ettei ole sotilas vaan humanisti, rauhantahtoinen ihminen. Hänellä on alin upseerin arvo, mutta hän on hyvä juristi.

Kastari tarjoaa Nuortevalle mahdollisuutta lähteä Suomesta Ruotsiin tai Australiaan. Hän muistuttaa, että Neuvostoliiton voitto sodassa ei pelasta Nuortevaa, sillä jo pelkkä sotavangiksi antautuminen katsotaan Neuvostoliitossa maanpetokseksi.

Nuorteva sanoo kestäneensä NKVD:n kuulustelun ja kidutuksen. Hän ei vieläkään taivu.

Sellissä Nuorteva nähdään painamassa ohutta puikkoa kaulaansa vasten. Ilmeisesti tämä miettii itsemurhaa.

Poliisin tutkintamenetelmät ja kidutus

Kerttu Nuortevan jutussa Kumenius ja Suominen käyttävät poliisin perinteisiä tutkintamenetelmiä. Esittämällä todisteet kuulusteltava yritetään saada tunnustamaan.

Suominen vakuuttaa Nuortevalle, ettei kidutusta käytetä: ”Me olemme vihollisia, mutta myös inhimillisiä olentoja.” Näin syntyy vastakohtaisuus Neuvostoliittoon, jossa Nuortevaa on kidutettu.

Toisaalta katsojaa muistutetaan, että suomalaisetkin käyttävät kidutusta. Valpon päällikkö Arno Anthoni (Mikko Reitala) kovistelee Kastaria: jos tämä ei saa pian tuloksia, Nuorteva annetaan Valpolle, joka voi lähettää tämän Tallinnaan, siis saksalaisten kidutettavaksi.

Kastari haluaa toimia ”lain puitteissa” eikä hän myöskään usko kidutuksella saataviin tietoihin.

Jokeri – ex-kommunisti

Aristoteleen mukaan tragedian synnyttää hamartia, erehdys joka johtuu tietämättömyydestä.

Sodan aiheuttamasta vihollisuudesta huolimatta kuulustelijat näkevät Nuortevan ihailtavana vakaumuksessaan mutta samalla uhrina, ”tyttöparkana”, joka on joutunut toimeksiantajansa hyväksikäyttämäksi.

Kastari turvautuu viimeiseen keinoon: hän vie Nuortevan tapaamaan SKP:n entistä pääsihteeriä Arvo ”Poika” Tuomista (Pertti Sveholm, kuva yllä).

Tuomisen taktiikka on viisas. Hän ottaa heti itse puheeksi vaikeat asiat. Hän kertoo, että hänelle tarjottiin Terijoen hallituksen pääministerin paikkaa mutta hän ei ottanut sitä vastaan.

Tuominen paljastaa Nuortevalle, mitä tuhansille suomalaisille kommunisteille on Neuvostoliitossa tapahtunut: he ovat joko leirissä tai heidät on teloitettu. Hän puhuu sinänsä totta, mutta hänellä on sama tavoite kuin Suomisella ja Kastarilla: saada Nuortevaa tunnustamaan.

Aluksi Nuorteva vetoaa siihen, että hän on neuvostosotilas ja hänellä on velvollisuus puoluetta ja kotimaata kohtaan ja että hän on antanut sanansa. Tuominen iskee takaisin kysymällä, miten ”kotimaa” on kohdellut Nuortevaa: tämä on tuomittu leiriin ja lähetetty desanttina varmaan kuolemaan.

Viimein tapahtuu tärkein anagnorisis, tunnistaminen. Nuorteva yhtyy Tuomiseen ja kuulustelijoihinsa siinä, että hänen hamartiansa, erehdyksensä, on ollut luottaa kommunismiin ja Neuvostoliittoon ja lähteä desantiksi Suomeen. Hän suostuu tekemään tunnustuksen.

Tuon keskustelun aikana Kastari on kertonut Tuomiselle, että Nuorteva on kärsinyt unettomuudesta. Elokuvassa ei ole kuitenkaan viitteitä, että Nuortevaa olisi tahallisesti valvotettu kuulustelemalla öisin. Tuominen haluaa keskeyttää, mutta Kastari antaa Tuomiselle pervitiiniä, piristyslääkettä. Tämä saattaa vaikuttaa Nuortevan murtumiseen. Toisaalta kun Tuominen ehdottaa jatkamista seuraavana päivänä, Nuorteva vaatii jatkamaan: ”minun täytyy saada tietää totuus”.   

Nuortevan monet kasvot

Kerttu Nuortevalla on elokuvassa monet kasvot.

Ensimmäinen on peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen. Hän on kauniisti pukeutunut ja meikattu naisellinen nainen.

Kuulusteluissa Nuorteva esittää peiteroolinsa lähes täydellisesti. Hän väittää, että joku muu on täyttänyt hänen pesulalaukkunsa. Hän jopa ratkeaa itkuun ja tunnustaa katuvansa, että osti väärennetyt paperit, mutta väittää edelleen, että kadotti oikeat Viipurin pommituksissa.

Totuuden paljastuttua Nuorteva sanoo kyllästyneensä Elina Hämäläiseen, joka on ”itkupilli”.

Elina Hämäläisen roolissa Nuorteva tekee muutamia lipsahduksia. Hän kutsuu Valpoa Ohrananaksi. Se tarkoittaa, että hän on kommunisti tai ainakin kokee Valpon viholliseksi. Hän sanoo myös vetoavansa prokuraattoriin. Sellaista virkaa ei Suomessa ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen, uusi termi on oikeusasiamies.

Kun Nuortevan oikea nimi paljastuu, hänestä tulee aatteeseen uskova ja sen puolesta kidutukseen ja kuolemaan valmis kommunisti. Nuorteva väittää, että Stalinin perustuslaki sisältää kaiken, mitä ihmiset tarvitsevat, ja Neuvostoliiton kansalaisilla on täydellinen oikeudenturva.

Nuortevaa ei ole horjuttanut edes se, että hän on ollut kolme vuotta leirissä Kazahstanissa: ”Erehdyksiä tapahtuu.”

Nuortevan usko puolueeseen ja Staliniin ei kuitenkaan ole ehdoton. Talvisota vaivaa häntä. Kastari on siis oikeassa uumoillessaan, että suomalaiset juuret ovat Nuortevan heikkous.

Kolmannessa vaiheessa, keskustelussa Poika Tuomisen kanssa, Nuorteva alkuvastustelun jälkeen pudottaa aatteellisen panssarinsa. Hänestä tulee epätoivoisen kiihkeä totuuden etsijä. Vaikka Tuominen ehdottaa, että hän lepäisi välillä, hän haluaa jatkaa ja saada selville, mitä suomalaisille kommunisteille on tapahtunut Neuvostoliitossa: ”Te kerrotte. Minun on saatava tietää.”

Murtuminen ja tuomion jälkeen

Elokuva ei lopu katharsikseen, puhdistautumiseen. Seuraa neljäs vaihe: Nuorteva murtuu sellissä ja joutuu mielisairaalaan. Siellä hän puhuu sekavia mm. Mannerheimin salamurhasta. Häntä hoidetaan ajan menetelmillä, mm. sähköshokeilla.

Leena Virtanen piti arvostelussaan mielisairaalajaksoa turhana. Minusta se on täysin perusteltu: Tuomisen paljastusten ja oman tunnustuksen jälkeen Nuortevan psyyke hajoaa.

Lääkärin (Rea Mauranen) mielestä on ollut julmaa luvata Nuortevalle pääsy maasta. Kastari teeskentelee Suomisellekin, että kyseessä on Nuortevan harha.

Tunnustuksestaan huolimatta Nuorteva saa kuolemantuomion.

Viidennessä vaiheessa Kastari tulee vankilaan tapaamaan Nuortevaa vankilaan sanoakseen, että on vielä mahdollista, että tämä saa armahdukseen. Nuorteva kokee nyt päinvastaisen tunnistamisen: erehdys oli nimenomaan luottaa Kastariin.

Nuorteva samastuu jälleen Neuvostoliittoon ja esiintyy uhmaavana: ”Te häviätte sodan.” Kastari vastaa tarkkanäköisesti: ”Sinä voitit sodan. Ehkä häviät rauhan.” Jälkiviisaasti ajatellen tämä koskee myös Neuvostoliittoa.

Jatkosodan päätyttyä Nuorteva kulkee ulos vankilan portista. Katsojalle kerrotaan, että palattuaan Neuvostoliittoon Nuorteva saa kymmenen vuoden tuomion.

Mikä on petos?

Maanpetos on siitä erikoinen rikos, että siitä rangaistaan vain hävinnyttä osapuolta.

Samalla tavoin vakoilun ”oikeus” tai ”vääryys” riippuu siitä, kuka sitä harjoittaa ja keneen se kohdistuu. Varsinkin sota-aikana vakoilusta rangaistaan ankarasti, mutta samalla sen harjoittaminen on välttämätöntä.

Toisen petturi on siten toisen sankari.

Petoksia on kahdenlaisia. Ulkoinen petturi esiintyy muille toisena kuin on. Kun hän pettää jonkun tahon, jolle häntä vaaditaan ulkoapäin olemaan uskollinen, hän tekee sen, koska on sisimmässään valinnut uskollisuuden toiselle taholle.

Sisäinen petturi taas pettää asian tai ihmisen, johon hän on vapaaehtoisesti sitoutunut ja jolle hän haluaa olla uskollinen, mutta ei siihen jostain syystä pysty.

Usein uskollisuus ja petos ovat toistensa kääntöpuoli.

Kerttu Nuorteva ja petos

Suomen kannalta Kerttu Nuortevaa ei voi pitää maanpetturina, sillä hän on syntynyt Yhdysvalloissa, ei ole eikä ole koskaan ollut Suomen kansalainen eikä ole aiemmin elänyt Suomessa. Sen sijaan neuvostokansalaisena Nuorteva eittämättä syyllistyy maanpetokseen ryhtyessään yhteistyöhän vihollisen kanssa paljastamalla yhteyshenkilönsä ja neuvostotiedustelun menetelmät.

Petos on kuitenkin elokuvassa monisärmäisempi. Olennaista on, että Nuortevalla on kolmoisidentiteetti: hän on Neuvostoliiton kansalainen, kansallisuudeltaan suomalainen ja ideologialtaan kommunisti.

Kuulustelua voidaan tulkita myös Hegelin tragediakäsityksen mukaan. Hegelin mukaan tragiikka perustuu kahden eettisen arvon konfliktiin, jotka ovat yhtä voimakkaat mutta toisensa poissulkevat (Vladimir Liapunovin mukaan).

Kommunistisen ideologian mukaan aatteen ja aatetoveriensa pettäjä on ”luokkapetturi”. Poika Tuomisen paljastukset osoittavat kuitenkin, että Neuvostoliitto on pettänyt tuhannet suomalaiset kommunistit teloittamalla tai panemalla heidät leiriin, puhumattakaan talvisodasta ja Terijoen hallituksesta. Onko Nuortevalla siis velvollisuutta olla uskollinen Neuvostoliitolle, joka on pettänyt marxilaisuuden ihanteet?

Mutta sodassa ei ole kyse vain kommunismista. Jos Natsi-Saksa voittaa, Venäjä ja koko Itä-Eurooppa alistetaan siirtomaaksi ja sen kansalaiset orjatyöläisiksi.

Nuortevalle isän kotimaa Suomi on kielen ja kirjallisuuden kautta läheinen. Mutta Suomi on Saksan liittolainen. Onko uhrattava Suomi, jotta Hitler voitaisiin kukistaa? Vai voiko olla Suomen puolella olematta Natsi-Saksan puolella?

Olennaista on, että sotatilanne muuttuu elokuvan kuluessa vuosien 1942-4 kuluessa. Enää uhattuna ei ole Neuvostoliitto vaan Suomi.

Kyse ei kuitenkaan ole vain maasta eikä ideologiasta vaan ihmisistä. Kun Nuorteva päättää valita Suomen ja valtaosan suomalaisista, hänen pettää ne yksityiset ihmiset, jotka ovat auttaneet häntä, ja saattaa heidän henkensä vaaraan. Tästä puolesta elokuvassa kerrotaan vain siinä yhteydessä, kun Nuorteva lähettää häntä auttaneen pariskunnan vaimolle vankilassa kirjeen, jossa perustelee tunnustustaan suomalaisuudella.

Suomen puolelle asettuminen merkitsee myös, että Nuorteva pettää lapsensa, sillä ”isänmaanpetturin” omaiset joutuivat Neuvostoliitossa monin tavoin syrjityksi. Tosin, kuten on mainittu, Nuorteva oli jo vangiksi antautuessaan Neuvostoliiton kannalta maanpetturi.

Kastari ja petos

Nuorteva syyttää Kastaria: ”Valehtelit alusta asti.” Kastari on luvannut Nuortevalle muuton ulkomaille, mutta oikeus antaakin kuolemantuomion.

Elokuvassa jää auki, onko Kastarin lupaus ollut vain syötti saada Nuorteva tunnustamaan. Se, että Kastari tulee tapaamaan Nuortevaa vankilaan sotaylioikeuden jälkeen, viittaa kuitenkin vahvasti siihen, että hän on toiminut vilpittömästi, yrittänyt vaikuttaa oikeuteen mutta epäonnistunut.

Tällöin myös Kastarin kohdallaan voi puhua hamartiasta. Hänen erehdyksensä on ollut uskoa, että oikeus ei tuomitsi Nuortevaa vain tämän rikoksen (vakoilun) mukaan vaan ottaisi huomioon tämän katumuksen ja positiiviset teot eli tältä saadut tiedot sekä yleisellä tasolla sen, että Nuortevan kuolemantuomio vaikeuttaa tunnustuksen saamista seuraavilta kuulusteltavilta.

Olivatpa Kastarin aikeet vilpittömät tai ei, hän täyttää velvollisuutensa Suomea kohtaan siinä, missä Suominen sen säälistä Nuortevaa kohtaan pettää. ”Suomi” ei tarkoita vain valtiota vaan ihmisiä, esimerkiksi siviilejä jotka voisivat saada surmansa pommituksissa, jotka desantin tiedot auttaisivat osumaan oikeaan.

Loppujen lopuksi kyse siitä, mitä arvostetaan eniten. Suomisen sääli olisi johtanut Nuortevan pikaiseen tuomioon ja teloitukseen. Kastarin pitkän kuulustelun ansiosta Nuorteva on hengissä jatkosodan lopussa. Palataan siis kysymykseen, onko parempi olla kuollut marttyyri vai elävä petturi ja petetty.

Vai sittenkin…

Heikki Ylikankaan näytelmä Ne kahdeksan valittua (2005) aiheena on kahdeksan juutalaispakolaisen luovutus Natsi-Saksaan, mutta sivujuonteena on Kerttu Nuortevan tarina. Näytelmän lopussa Kastari on tosissaan ja tarjoaa sodan jälkeen Nuortevalle mahdollisuutta lähteä ulkomaille, mutta tämä valitsee paluun Neuvostoliittoon. Kun Nuortevalle muistutetaan, että häntä siellä uhkaa rangaistus, hän vastaa: ”Selvisinhän minä teistäkin!”

Ylikankaan tulkinta siis on, että Nuorteva toimi tietoisesti: kertoi mitä suomalaiset halusivat kuulla ja vältti näin kuolemanrangaistuksen. Neuvostoliitossa hän taas kertoisi, mitä sikäläiset kuulustelijat haluaisivat Suomen oloista kuulla. Nuorteva olisi siis pettänyt kenet ja mitä vain, jotta jäisi eloon.

Kerttu Nuorteva ja tutkimus

Kerttu Nuorteva on kirjoitti vankilassa paljastuskirjan Neuvostokasvatti nimellä Irja Niemi. Kirjaa kuitenkin editoitiin: luku, jossa Nuorteva vakuutti edelleen uskovansa sosialismiin ja viisivuotissuunnitelmiin, jätettiin pois.

Nuortevasta on kirjoitettu kaksi kirjaa. Kahden naisen sodan on kirjoittanut Pekka Lounela Matti Kassilan materiaalin perusteella. Kassila mm. haastatteli aikalaisia suunnittelemaansa elokuvaa varten, joka ei koskaan toteutunut. Teos sisältää mm. vertailun siitä Nuortevan ja Hella Wuolijoen ristikuulustelussa esittämien versioiden välillä.

Ohto Mannisella oli teostaan Kerttu Nuorteva varten mahdollisuus saada käyttöönsä enemmän arkistomateriaalia, mutta siitä huolimatta hän ei saanut aiheesta juurikaan uutta irti. Lounelan ja Kassilan teos on erityisesti psykologisesti tarkkanäköisempi.

Lisäksi Nuortevasta on kerrottu aina Hella Wuolijoen NKVD-yhteyksien, vankeuden ja tuomion yhteydessä, viimeksi Erkki Tuomioja teoksessaan Häivähdys punaista.

Sen lisäksi että kuulusteltavat antoivat erilaisia versioita tapahtumista, Kastarin kuulustelut olivat epävirallisia ja hän teki niistä vain joitakin muistiinpanoja.  Nuortevan ja Poika Tuominen keskustelivat kahden kesken, joten ei tiedetä, mikä lopulta mursi Nuortevan ja sai tämän tekemään tunnustuksen.

Kuulustelussa poiketaan todellisista tapahtumista useissa kohdin tai jätetään asioita kertomatta. Alla vain muutamia:

Nuortevaa ei pidätetty pesulassa vaan tämän lähdettyä sieltä kadulla. Hän tunnusti heti aluksi, että oli neuvostovakooja, mutta ei kertonut nimeään. Nuorteva ehti myös tehdä ”täydellisen tunnustuksen” ennen romahtamistaan.

Nuortevan peitehenkilöllisyys Elina Hämäläinen oli lähes alusta asti Valpon tiedossa. Hypättyään laskuvarjolla Vihtiin Nuorteva oli käynyt Jokelan kartanossa tapaamassa Hella Wuolijokea. Hänelle oli kerrottu, että Wuolijoki ottaisi hänet kartanoon esimerkiksi sihteerinään.

Wuolijoki taas kertoi, että hänelle oli kerrottu desantista, joka ottaisi häneen yhteyttä rauhantunnustelujen merkeissä. Nyt ilmenikin, että kyse oli vakoilusta. Wuolijoki ei suostunut ottamaan Nuortevaa töihin kartanoon, mutta ei toisaalta ilmiantanut desanttia, jottei menettäisi Neuvostoliiton luottamusta.

Nuorteva matkusti Helsinkiin ja hankki siellä omin päin työpaikan ja asunnon. Monet niistä henkilöistä, joiden tiedot hänelle oli annettu Neuvostoliitossa, eivät suostuneet auttamaan häntä.

Wuolijoen tyttärentyttären lastenhoitaja oli ilmoittanut Jokelassa vierailleesta epäilyttävästä henkilöstä Valpolle. Wuolijokea oli kuulusteltu sen jälkeen, kun hän oli käynyt Tukholmassa tapaamassa NKVD-kontaktiaan Boris Jartsevia ja tämän myös NKVD:n palveluksessa olevaa vaimoa.

Vaikka Valpo tiesi, että Vihtiin laskeutunut desantti käytti nimeä Elina Hämäläinen, tiedustelujärjestöjen keskinäisen kilpailun takia tieto ei mennyt Päämajan valvontaosastolle. Jälkimmäinen selvitti Nuortevan pidätyksen jälkeen tämän asunnon osoitetoimistosta!

Nuortevan kuulustelijoita oli vain kaksi, rikoskomisario Toivo Tuominen (elokuvassa Suominen, ilmeisesti jottei hänellä olisi ollut sama sukunimi kuin Poika Tuomisella) ja lakimies Paavo Kastari.  Toivo Tuominen toimi kuulusteluissa ”pahan poliisin” roolissa.

Otto Kumenius oli vain nähnyt Nuortevan pidätyksen jälkeen, ja antoi muistelmissaan tämän pidätyksestä vääriä tietoja.

Ainakin yksi Nuortevan verkoston jäsenistä (Valtteri Teerikangas), joka todella  oli harjoittanut vakoilua Neuvostoliiton hyväksi, sai kuolemantuomion, joskin sitä ei ehditty panna toimeen ennen jatkosodan loppua. Hella Wuolijoki säästyi kuolemantuomiolta kirjailijan maineensa ja korkean tason suhteittensa (mm. Väinö Tannerin) avulla.

Hella Wuolijoki on jätetty elokuvasta kokonaan pois. Jörn Donner sanoo DVD:n haastattelussa, että Wuolijoen mukaanotto olisi hajottanut elokuvaa liikaa, koska olisi pitänyt kertoa tämän taustasta.

Vaikka Nuortevaa ja Wuolijokea ei kidutettu, ”tavallisia” pidätettyjä, varsinkin kommunisteja, kohdeltiin toisin. Ainakin yhtä Nuortevan verkoston jäsentä (”Jaskaa”) lyötiin jalkapohjiin.

Toisin kuin Suominen elokuvassa kertoo, Nuortevan isä Santeri Nuorteva ei kuollut Stalinin vainoissa vaan jo aiemmin sairauteen.

Kimmo Rentola ei SKP:n historiassa usko Arvo ”Poika” Tuomisen versiota kääntymyksensä ajankohdasta, sillä siitä ei ole todisteita.

Tuominen sanoo elokuvassa Nuortevalle, ettei halua kertoa, mitä tämän veljille on tapahtunut. Todellisuudessa he olivat joutuneet Itä-Karjalassa kiinni vakoilusta ja suomalaiset olivat teloittaneet heidät.

Lounela ja Kastari pitävät yhtenä mahdollisuutena, että juuri tieto veljien kohtalosta mursi Nuortevan. Minusta tämä on epätodennäköistä, päinvastoin tieto olisi voinut saada Nuortevan vihaamaan Suomea ja siten syyn pitää pintansa.

Elokuvassa mainitaan, että Nuorteva tuli NKVD:n palvelukseen 1934, mutta tähän ei syvennytä. Näin saattaa syntyä vaikutelma, että tämä on vain uhri, varsinkin kun häntä nimitetään ”tyttöparaksi”, jonka neuvostotiedustelu on lähettänyt lähes varmaan kuolemaan. Suomi kuitenkin teki aivan samaa lähettäessään vakoilijoita Neuvostoliiittoon, kuten Mikko Porvalin kirjasta ilmenee.

Todellisuudessa Nuorteva oli luonut ”legendoja” eli peitehenkilöllisyyksiä ulkomaille lähetetyille agenteille ja vapauduttuaan leiristä tarjoutunut uudelleen NKVD:n palvelukseen ja valvonut mielialoja evakoitujen keskuudessa. Hän myös itse halusi lähteä ulkomaanpalvelukseen puhdistaakseen nimensä.

Nuortevan tuomio 1938 johtui ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömisestä.

Kastarin kirje, jossa hän vetosi Nuortevan armahduksen puolesta, osoittaa hänen tehneen kaikkensa tämän puolesta. Erkki Tuomiojan mukaan Kastari todella tarjoutui järjestämään Nuortevalle moottorivenekuljetuksen Ruotsiin, kun tämä oli välirauhansopimuksen jälkeen vapautunut vankilasta.

Neuvostoliittoon palattuaan Nuorteva kertoi, että häntä oli Suomessa kidutettu ja Kastari oli maannut hänet. Kastari on kiistänyt tämän, eikä asiaa ole yleensä Suomessa uskottu. Hella Wuolijoki selitti, että Nuortevan täytyi kertoa, mitä neuvostoviranomaiset halusivat kuulla.

Kassilan mukaan eräs vanki ja eräs vanginvartija kertoivat Nuortevan sanoneen, että hän sodan jälkeen lähtisi länteen rakastettunsa kanssa, joka oli ”se poliisi”. Toivo Tuominen oli poliisi, Kastari lakimies. Myöhemmin Nuorteva kirjoitti Neuvostoliitosta Tuomisesta kaihoavia kirjeitä sukulaisilleen Suomeen.

Historia ja fiktio

Aristoteleen mukaan historia kertoo mitä on tapahtunut, runous (nykytermein) mitä olisi voinut tapahtua.

Kaiken kaikkiaan käsikirjoittaja Olli Soinio ja ohjaaja Jörn Donner ovat tehneet oikean ratkaisun. Kaikkea ei pidä kertoa vaan tärkeintä on tehdä kiinnostava kertomus. Siihen vaikuttavat myös fiktion muodon yleiset lainalaisuudet.

Tämän takia joitakin tosiasioita on muutettu tai lisätty (kolme kuulustelijaa), mutta kyse ei ole vääristelystä. Pohjimmiltaan Kuulustelu tekee oikeutta sekä Kerttu Nuortevalle että Paavo Kastarille.

Elokuva ei myöskään lankea populaarissa fiktiossa tavalliseen romanssin kehittelyyn, vaan näyttää, että ihmisten välillä voi olla syvä suhde muullakin tasolla.

Kirjallisuutta

Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1977.

Hiltunen, Ari: Aristoteles Hollywoodissa. Menestystarinan anatomia. Hanki ja jää & Gaudeamus 1999.

Liapunov, Boris: Limbo and sharashka. – Teoksessa Alexander Solzhenitsyn: critical essays and documentary records. Ed. John B. Dunlop & Alexis Klimoff. 2nd ed. 1975.

Lounela, Pekka & Kassila, Matti: Kahden naisen sota. Vuosisadan vakoilutarina. Pekka Lounelan kertomana Matti Kassilan aineiston pohjalta. WSOY 1987. [Kannessa: Hella Wuolijoen ja Kerttu Nuortevan desanttitarina.]

Manninen, Ohto: Kerttu Nuorteva. Neuvostokaunotar vakoilujohtajana. Edita 2006.

Niemi, Irja [= Nuorteva, Kerttu]: Neuvostokasvatti. Neuvostoelämän ääripiirteitä minä-muotoon kuvattuna. Suomen kirja 1944.

Porvali, Mikko: Vakoojakoulu. Päämajan asiamieskoulutus jatkosodassa. Atena 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tuomioja, Erkki: Häivähdys punaista. Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. 5. p. Tammi 2006.

Virtanen, Leena: Kommunistin mieli. Nyt-liite 39/2009, nro 39.

Wikipedian artikkelit: Kuulustelu, Kerttu Nuorteva, Santeri Nuorteva, Hella Wuolijoki, Otto Kumenius, Paavo Kastari, Arvo ”Poika” Tuominen

Mikko Pielan arvostelu elokuvasta, elokuvauutisten arvostelu DVD:stä.

Sivulla olevat kuvat elokuvan henkilöistä ja julisteesta ovat peräisin Elonetin (Kansallisfilmografian) sivulta.