Harry Wuorinen: Myrskyn silmässä

Harry Vuorisen teos Myrskyn silmässä kertoo poliittisten vankien armottomasta kohtelusta jatkosodan aikana mutta myös sopeutumisvaikeuksista yhtenäisyyttä ja ryhmäkuria vaativien kommunistien parissa.

Harry Vuorisen teoksen Myrskyn silmässä (2006) alaotsikko on Poliittisen vangin päiväkirja jatkosodan ajalta 1941-1944. Salme Vuorinen kertoo Johdannossa, että Vuorinen oli Koverin leirillä onnistunut piilottamaan muistiinpanonsa, lukuun ottamatta vihkoa joka palautettiin hänelle vapautumisen yhteydessä. Kotona hän liitti muistiinpanonsa alkuperäiseen päiväkirjaan, jota oli pitänyt kotona 1.1.1941 alkaen ja pidätyksensä yhteydessä kotiin jääneeseen kirjaan kaikki Koverin leirillä vangittuna ollessaan pitämänsä vihkoset ja muistiinpanot. Ne hän oli onnistunut piilottelemaan mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Samalla hän kävi kirjoittamansa uudelleen läpi ja jatkoi kirjoittamista sodan loppuun asti.

Vuorisen kuvaus poliittisten vankien kohtelusta vastaa esimerkiksi Nestori Parkkarin muistelmia Suomalaisessa keskitysleirissä (1955). Suurin ero on, että Parkkari vaikenee ryhmän sisäisistä ongelmista, joita Vuorinen käsittelee.

Joukkopidätys ennen jatkosotaa

Vuorinen pidätetään 17. kesäkuuta 1941. Hänet vietiin ensin Katajanokalle ja sitten Sörkkään. Vangit lähettävät morsettamalla tietoja sodan puhkeamisesta Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon. Helsingistä pidätetyt viedään junalla Tampereen kautta Köyliön varavankilaan.

Oikeudenkäyntiä ei pidetä eikä tuomiota tule, vaan kyseessä on tasavallan suojelulain perusteella ”turvasäilö” sen perusteella, mitä pidätetyt saattaisivat tulevaisuudessa tehdä.

Suomi valmistautuu sotaan: samaan aikaan kun toimeenpannaan liikekannallepano, Valpo suorittaa historiansa laajimman pidätysoperaation. Kesäkuun 10. päivänä turvasäilössä on jo 126 ”ryömäläistä” eli Mauri Ryömän johtaman Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran keskeistä jäsentä. Nyt otetaan kiinni sotaan liittymisen vaarallisimmat vastustajina pidetyt eli vasemmistoliikehdinnän keskeiset aktiivit ja aiemmin vankilassa istuneet SKP:n jäsenet. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilössä on 457 henkeä ja määrä kasvaa vielä.

Vuorisen kirjasta käy ilmi, että myös venäläisyyttä sinänsä pidetään epäilyttävänä ja pidätettyjen joukossa on siten myös porvarillisia emigrantteja, kauppiaita ja tsaarin upseereita. Myös kolme vapaaehtoisina talvisotaan tullutta belgialaista ovat muuttuneet epäilyttäviksi, ilmeisesti koska heidän kotimaansa on Saksan miehittämä.

Kuulustelussa väitetään, että Vuorisen kotoa on löytynyt pistooli ja ”kiihotuskirjallisuutta”. Tämän hän tietää valheeksi: ensinnäkään kotietsintää ei pidetty eikä toiseksi kotona ei ollut mitään. Työpaikalla hänellä oli kyllä pistooli. Pidätyksen syyksi ilmoitetaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran jäsenyys – hänen väitetään liittyneen seuraan ”tietyssä tarkoituksessa”.

Köyliöstä työvelvollisiksi Kannakselle

Pidetään ”lääkärintarkastus”, jossa kysytään vain nimi ja onko valittamista. Köyliöstä lähdetään 31. elokuuta. Siviilivaatteet pannaan päälle.

Riihimäellä tavataan vanha tuttu, luutnantti Arvo Kartano, ”Tarzan”, joka tuli Tammisaaren vankilan johtajaksi 1933 ja ”kunnostautui” nälkälakon aikana 1933.

Kartano jakaa miehet kahtia. Vuorinen pannaan junavaunuun, jossa on pienempi ryhmä, 25 miestä. Vahingossa mukaan tulee Matti Lång, joka komennetaan pois, ja tilalle tulee veli Toivo Lång.

Suuremmalle ryhmälle annetaan sotilaspuvut ja heidät viedään Nikke Pärmin alaisina rintamalle, jossa mm. Matti Lång karkaa Neuvostoliiton puolelle.

Pienempi ryhmä kuljetetaan Riihimäeltä Lappeenrannan kautta Viipuriin, josta jatketaan autolla Puhtalan kylään.

Poliittiset vangit liitetään työpataljoona 2177:een. Komentajana on luutnantti Salonen, joka on siviilissä helsinkiläinen rakennusmestari. Ohranan ohje Saloselle kuuluu: ”Ei tarvitse panna mihinkään kirjoihin, eikä mitään oikeuksia, ei tarvitse lähettää takaisin, likvidoitava sopivassa tilaisuudessa isänmaalle vaarallisena rosvojoukkueena.”

Päivärahaa maksetaan 25 markkaa. Heikkilä ehdottaa ”kommuunasta” joka ostaisi tupakat ynnä muuta, mutta enemmistö ei ole ”kypsynyt tällaiseen altruismiin tupakkamiesten toiveiden tyydyttämiseksi”. Jokaisella on omat tarpeet, johon haluavat käyttää päivärahat.

Useimmat tavallisista työvelvollisista ovat ”linnakundeja vailla kansalaisluottamusta”, joten he eivät ole joutuneet armeijaan. He ovat ”irrallista, seikkailevaa ainesta”, joka on ”hurmioissaan kivääristä ja luottamuksesta yhteisessä asiassa, ryssien hävittämisessä.”

Sadistista kohtelua 

Poliittisten vankien ”skeipiksi” tulee Kotiranta, joka ilmoittaa, että ”hänelle on annettu meihin nähden täysi valta ja jos yksi karkaa, hän ampuu viisi.” Kotiranta nauttii vallastaan ja simputtaa sadistisesti.

Ryhmä työskentelee eri puolilla Kannasta: mm. Terijoella, Heinjoella, Kivennavalla ja Jalkalassa.

Aluksi töinä on ojan kaivaminen sekä puna-armeijalaisten ja hevosten hautaaminen. Ensimmäisen läheltä nähdyn kaatuneen kasvot jäävät ”lähtemättömästi mieleen”.

Viisi miestä, joiden joukossa on Nestori Parkkari, viedään miinanraivaukseen, josta miinapioneerit ovat kieltäytyneet liian vaarallisena. Luutnantti on tilannut tehtävään sotavankeja, ja havaittuaan  miehet suomalaisiksi hän käskee lähettämään heidät takaisin: ”en minä suomalaisia miehiä tapata.”

Jalkalan leirillä käy kuuluisia vieraita. Kenraali Oesch kysyy Neuvostoliiton lähetystössä tukkina toimineesta Pasurista tämä käytöksestä ja kuultuaan Kotirannan vastauksen ”Niskottelee ja kapinoi, herra kenraali, on varoitettu kaksi kertaa”, toteaa ”Kolmatta kertaa ei tarvitse varoittaa”. Kenraalimajuri Pajari taas kutsuu Vuorista ”ryssän ystäväksi”, iskee leukaan ja rähjää jonkin aikaa.

Antti Kujala kertoo tutkimuksessaan Vankisurmat, että vangit kertoivat tapahtumasta kuulustelussa samoin, ja toteaa: ”Koska vangit omalta kannaltaan täysin ymmärrettävistä syistä olivat ylen katkeria yhteiskunnalle ja erityisesti korkeille upseereille, tähän kertomukseen olisi aiheellista suhtautua melkoisin varauksin, ellei tiedossa olisi, kuinka Pajari puolta vuotta myöhemmin samalla tavalla mekasti Suursaaren venäläisille sotavangeille ja sinkosi heidän niskaansa uhkauksiaan.”

Siviiliin saadaan salakuljetettu kirje leirin oloista ja Kotiranta joutuu lähtemään. Uusi päällikkö on vanha mies siviilipuvussa, helsinkiläinen rakennusmestari ”Ukko”.

Sotavankien armoton kohtelu

Jalkalan sotavankileirin komentaja on luutnatti Eero Nero.  Vuorisen mukaan leirillä vallitsee raaka julmuus ihan avoimesti. Joka aamu löytyy ammuttuja sotavankeja.

Päiväkäsky kuuluu: ”Ryssiä ei saa nimitellä ’vanjoiksi’, vaan on heitä nimitettävä ryssiksi, joita he ovat. Heitä ei saa puhutella ystävällisesti eikä säälien, sillä he ovat perivihollisiamme. Jos joku antaa ryssille leipää ja tupakkaa, rangaistaan koko komppaniaa – -.”

Käsky ei kuitenkaan estä poliittisia vankeja auttamasta sotavankeja: ”Heidän sanomattoman kurja elämänsä liikutti monia, jokaista, jolla oli sydän rinnassa.” Myös moni työvelvollinen antaa sotavangeille leipäpalan tai tupakkaa, eikä ilmianna näitä auttavia poliittisia vankeja.

Eräänä pakkaspäivänä kaksitoista sotavankia on paleltunut auton lavalle. Sotavangit eivät uskalla valittaa varpaiden tai sormien paleltumisesta, koska seurauksena on kuula päähän. Myös sairastuneet ammutaan.

Vuorinen näkee omin silmin, miten sotavanki ammuttiin ”ohimennen, keskellä päivää: Vanki sahasi puita parakin nurkalla, vääpeli tuli, sanoi jotain, pisti käden taskuunsa, laukaus.”

Neron rikollisesta toiminnastaan tehtiin jo sodan aikana tutkimus, joka kuitenkin salattiin. Vuonna 1946 sotaylioikeus tuomitsi Neron 33 tapoista 12 vuodeksi kuritushuoneeseen. Aiheesta kertoo yksityiskohtaisesti Antti Kujala tutkimuksessaan Vankisurmat.

Myöhemmin sotavankien asema muuttuu vähän paremmaksi: ruokaa lisätään, vaatteita annetaan, kohtelu muuttuu, ketään ei ”ainakaan työpaikalla” ammuta, vaatteita annettu.

Enää ei myöskään uhata rangaistuksella, jos antoi sotavangille jotain, ”noin salaa tai puolittain salaa”. Tajutaan, että ”Nälkäinen vanki ei olisi jaksanut tehdä niin paljon työtä.”

Ammattitaidosta on hyötyä

Luutnantti Salonen on huomannut, että poliittisten vankien joukossa on ammattimiehiä, joista on hyötyä. Niinpä nämä saavat tehdä suutarin, räätälin, puusepän ja muurarin töitä.

Vähitellen poliittiset vangit pääsevät lähes samaan asemaan kuin tavalliset työvelvolliset. Erona on edelleen, että majoitus ja ruokailu on erikseen eivätkä he saa lomaa.

Evakkoja palaa yhä enemmän. Poliittiset vangit ovat näiden luona talkoissa, tekevät heinätöitä ja kunnostavat asuntojen. Palkaksi he saavat maitoa. Eräässä talossa he käyvät kuuntelemassa radiota.

Myötätuntoiset ja auttavaiset lotat

Pataljoonan päällikkö kapteeni Salonen ”ei kuulunut poliittisesti lyhytnäköisimpiin porvarillisesti ajatteleviin”. Humalassa hän kysyy: ”Kyllä kai te sitten ammutte minut kun voitatte, vai mitä?”

Joku päällystöstä on ”suomalaiskansallinen mielipiteiltään, porvarillisen maailmankatsomuksen mies, mutta hän oli ihminen, sen sanan parhaimmassa merkityksessä. Tässä ominaisuudessa hän näki myös meidät, luokkavastustajina mutta myös ihmisinä – -”

Kaikkein positiivisimmin kuvataan keittiölottia. Näiden myötätunto poliittisia vankeja kohtaan herää huomiosta, ”että olimme ihmisinä toista luokkaa kuin heille oli kerrottu.” ”He eivät kieltäneet meiltä, vastustajiltaankaan, inhimillisyyttä, vaan osoittivat sitä monesti, kun olimme vaikeuksissa, väsyneitä, kylmettyneitä ja nälkäisiä sekä vihattuja.”

Se, että poliittiset vangit joutuvat ruokailemaan erillään muista työvelvollisista, koituukin näiden hyödyksi: lotat ”laittoivat salaa meille jotakin ylimääräistä soppakannuihimme, sattumia, silloin kun niitä sattui vähän runsaammin olemaan.”

Vaikka lotat puhuivat ”niin kuin heidät oli kasvatettu puhumaan, ryssistä ja bolsuista”, myös ”sotavankeja kohtaan he olivat niin inhimillisiä kuin vain olosuhteet sallivat.”

Lottien käytös opettaa Vuorista ”ymmärtämään asioita laveammin, koko kansan mittakaavassa”. Lotat ja työvelvolliset olivat ”oikeastaan samaa kuin me, työväenluokkaa”, ”vaikka aatteellisesti olimme vastakkain. Samoin ihmisinä olimme samaa, jos pyrimme ihmisyyteen ja hyvään, ja silloin meillä ja tuolla meitä vastassa olevalla Suomen kansalla täytyi olla pyrkimys samaan, lottapuvusta huolimatta.

Ei heitä saanut vihata, ei pitänyt katsoa heidän lottapukuunsa, joka oli heidän kasvatuksensa ja tietämättömyytensä osoitus, vaan heidän sisimpäänsä. Täytyi oppia ajattelemaan, että emme me pyrkineet luomaan uutta yhteiskuntaa Suomen pariakymmentä tuhatta kommunistia varten vaan kolmelle miljoonalle ihmiselle, joista nyt niin monet kantoivat tuota pukua ja kivääriä. Oli opittava arvostamaan sitä, mitä nuo kolme miljoonaa ihmistä ajattelivat, toivoivat ja halusivat, ei sitä, mitä me toivoimme ja halusimme. Meillä ei ollut oikeutta pukea kolmen miljoonan ihmisen päälle pakkopaitaa silloin, kun he eivät meidän uutta yhteiskuntaamme ymmärrä ja halua.”

Sotaonni kääntyy

Ohrana käy kuulustelemassa poliittisia vankeja. Etsivä Kekäläisestä annetaan negatiivinen kuva.

Saksan nopeasta voitosta ei ole tullut mitään. Arvellaan että Leningradin motti voi purkautua? Sekö on syynä linnoitustöihin?

Osalla työvelvollisista asenne poliittisiin vankeihin muuttuu toverilliseksi, ja he ”puhuivat rohkeita sanoja kahden kesken”.

Luutnantti Salonen olisikin oman kertomansa mukaan halunnut pitää poliittiset vangit, jotka tekevät työnsä hyvin.  Miksi ryhmä silti päätetään siirtää Koverin leirille Aunukseen?

Omaa arveluaan syystä Vuorinen ei kerro. Hänen kertomansa perusteella voisi arvella yhden syyn olevan, että sotaonnen käännyttyä poliittiset vangit halutaan eristää, jotta he eivät välitä mielipiteitään muille työvelvollisille. 

Toisen, vielä painavammin syyn Salme Vuorinen esittää Johdannossa: ”Koverissa oli tarkoitus tuhota suomalaiset kommunistit, sodanvastustajat ja rauhanaktivistit.”

Koverin olosuhteet ovat sellaiset, että syytöstä ei voi pitää täysin perusteettomana. Tuskin sattumalta sinne oli valittu mahdollisimman kovaluonteinen päällystö. Pelko sodan päättymisestä tappioon lisäsi halua kostaa ja/tai poistaa ennalta vastustajia. Toisaalta suurin osa jäi kuitenkin eloon.

Koverin leiri

Ryhmä saapuu 29. syyskuuta 1942 Koverin leirille. Leiriä johtaa kapteeni Kartano.

Leirillä ovat jo ennestään entiset Pärmin pataljoonalaiset kertovat vaiheistaan ja Kannakselta tulleet kertovat vuorostaan omistaan sekä sotauutisia. He ovat nälästä jo huonossa kunnossa. Moni sairastunut keripukkiin tai keuhkotautiin, joka ilman hoitoa johtaa kuolemiin.

Saksalaisten antautuminen Stalingradista on leirin pampuille tyrmäävä uutinen. He kostavat poliittisille vangeille.

Virallinen ruoka-annos on niin pieni (Kimmo Rentolan mukaan sotavankien C-annosta vastaava), että se olisi riittänyt korkeintaan oleiluun, mutta ei raskaaseen ruumiilliseen työhön, jota poliittisilla vangeilla teetetään, esimerkiksi halkojen hakkaaminen. Lisäksi työvälineet ovat niin huonoja, ettei ”normia” voi saavuttaa.

Tuota virallista annostakaan vangit eivät saa, sillä ”pamput” kävivät paikkakunnan siviiliasukkaiden kanssa kauppaa: leivällä, margariinilla ym. vaihdetaan pivaa, venäläistä olutta. Muonitusmestari myy vangeille näiden omista annoksista varastamaansa muonaa, leipää ja jauhoja. Muut pamput myyvät vangeille tupakkaa.

Vangit syövät mitä vain käsiinsä saavat: vuodenajan mukaan rottia, pettua, karpalopuuroa, sammakonkutua, horsmaa, metsälintujen munia, hevosille määrättyä selluloosaa. Männynhavuteetä juodaan keripukin estämiseksi.

Välillä päästään helpompaan työhön, järjestämään varastoa, ja saa palkaksi puuroa. Kun työnä on pamppujen asuntojen tapetointi, syödään liisteriä.

Halkometsässä joutuu aprikoimaan: jos tekee päivässä kaksi ja puoli kuutiota halkoja, saa sotilasmuona-annoksen, mutta kannattaako ahkerointi?

Työtä tehdään myös sunnuntait, joten pyykkiä ei ehdi pestä, eikä kyllä ole saippuaakaan.

Eduskunnassa keskustellaan poliittisten vankien kohtelusta.  Seuraa ”tarkastus”, mutta muona ei parane.

Kaksi vankia karkaa, mistä seuraa kiristystoimenpiteitä. Vangeilta viedään astiat, ylimääräiset (ei-kirjoissa olevat) vaatteet, jopa rätit joilla on suojeltu paleltumilta, pelivehkeet ja kaikenlainen liikakama aina ompelutarvikkeita myöten, muistoesineet, myös opiskelussa tarvitut kirjat, joita tosin kaikkia ei löydetty.

Kapteeni Kartano lähtee, ja tilalle tulee Kosti-Paavo Eerolainen. ”Entinen ohrana, saa potkut, on pirtujobbarina välillä, esiintyy etsivänä takavarikoiden öisillä teillä piruautoja. Tulee lapuanliike, nousee taas muiluttajana pinnalle, saa kansainvälistä mainetta Rötkön ja Pekkalan muiluttajana , mutta joutui rötöksistään piileskelemään, jolloin hän poliisia eksyttääkseen antaa muotoilla nenänsä uudeksi. Lopulta joutui pidätetyksi, sai kolmen vuoden tuomion, tuotiin Helsingin keskusvankilaan, missä palveli varusvaraston hoitajana, hienona vankina yhdessä Kosolan kanssa. Laati siellä kuolemanlistoja punaisista vangeista ja teki fasistipropagandaa. Vapautui. Missä hän ollut sen jälkeen, sitä ei tiedetä.

Nyt hän kantaa Suomen armeijan asepukua, rinnassa kaksi riviä kunnianauhoja. Mistä ansioista?”

Edellä mainitut Jalmari Rötkö ja Eino Pekkala olivat kansanedustajia, jotka muilutettiin 5.7.1930 eduskunnan perustuslakivaliokunnan istunnosta ja vietiin Lapualle.

Aluksi komentajan muutos vaikuttaa hyvältä. Ruoka paranee. Myös kulttuuripuolelle tulee helpotuksia: vangit saavat pamppujen hylkäämiä kirjoja. Kotoakin sai tilata kirjoja. Sen sijaan paketteja ei edelleenkään saa vastaanottaa. Sanomalehtiä suodaan. Sunnuntaista tulee lepopäivä. Soittopelejä tuodaan lauantaina ja maanantaina ne viedään pois. Kämppää korjataan: likaiset lutikkaiset laverit viedään pois ja tilalle tehdään uudet, ikkunat korjataan ja kämppään tulee valoa. Heikommista miehistä muodostetaan ryhmä, jolle annetaan helpompia töitä.

Vuorinen saa vartija Lappalaiselta joskus puurokupin ja hän antaa tälle vuorostaan tupakka-annoksistaan. Lappalainen on ”herranpelossa kasvanut tavallinen kansanmies”, ei pirullinen vaan epäluuloinen. ”Hän uskoi vakaasti että ryssä on piru ja perivihollinen, ryömäläiset ovat ryssän houkuttelemia tai pettämiä kätyreitä. Pampuilla oli sama käsitys, ja he toimivat karkeasti ja raa’asti totellen sokeasti esimiehiään.” Sen sijaan Lappalainen ei lyönyt koskaan ketään.

Kaiken kaikkiaan olot eivät parane. Kapteeni Kartano ”oli vanha susi, jonka hampaat olivat jo tylsistyneet. Hän saattoi joskus saada puuskan, joka muistutti mielisairauskohtausta, silloin tehtiin varustarkastuksia, huudettiin ja uhkailtiin, pidettiin älyttömiä puheita, mutta mitään järjestettyä rankaisemista ei ollut. Sitä lyötiin, ammuttiin päin kinttuja ynnä muuta, jos paloi esimerkiksi tulenteosta metsästä, tai milloin mistäkin.” Sen sijaan Eerolainen ”oli nuori susi, innokas puremaan missä vain suinkin havaitsi purtavan paikan.”

Erään kerran pari miestä oli jäänyt kiinni nokkosten keräämiseksi. Rangaistuksena oli putkaa viikoksi, ja heidät vietiin Aunuksen vankilaan. Mutta aika siellä ”olikin ollut oikein loistoloma. Sen kun makasi vain ja ruokaa tuotiin, ruokaa, ruokaa. Sitä sai niin paljon kuin jaksoi syödä. Vartijat olivat syöttäneet ja ihmettelivät, mistä näin heikot miehet tulivat.”

Tällainen ei tietenkään käynyt: leirille laitettiin putka, ja sinne joutuneen muona-annos vähennettiin puoleen.

Eerikäinen keksi muitakin menetelmiä. Tavallinen rangaistus oli ylimääräinen työ.

Olot kiristyvät taas. Rahat takavarikoidaan. Kirjoja saadaan niukasti, lehtiä epäsäännöllisesti. Pahoinpitelyt alkavat taas.

Poliittisia erimielisyyksiä

Vuorinen on ollut poliittisesti aktiivinen, mutta pitkien vankilavuosien jälkeen hän on väsynyt. Jo välirauhan aikana vapaudessa hänellä on erimielisyyksiä aatetovereiden kanssa.

Päiväkirjan perustella Vuorisen arviot osuvat useammin oikeaan kuin keskustelukumppanien. Vaikka ideologia on sama, Vuorinen ottaa huomioon myös maiden resurssit ja strategiset edut.  Vaikka hän ei pidä Natsi-Saksasta, hän pitää sitä vuoden 1941 alkupuoliskolla vahvempana kuin Englantia, koska sillä on ”käytettävissään koko Euroopan aseteollisuus sekä Ranskan kivihiili- ja rautakaivokset Keski-Euroopan maiden lisäksi. Öljystä on jonkin verran puutetta, mutta viljasta enemmän. Sen vuoksi ei ole mahdotonta, että voitonvarma Hitler kääntäisi katseensa myös Ukrainaan ja Bakuusen päin.”

Köyliön varavankilassa Vuorisen ero aatetovereihin muuttuu entistä jyrkemmäksi. Hän pitää pahimpina ”hurmahenkisiä tulipalokommunisteja”, joiden tapa ”’hyödyttää ja auttaa’ asiaa oli levittää kaikenlaisia perättömiä huhuja tilanteesta maailmalla, jolloin he saivat herkimmät uskomaan asiat omien toiveidensa mukaisesti.”  ”Jos uskalsit epäillä tai nuhdella, olit opportunisti ja ties mikä.” Vuorinen leimataan pessimistiksi.

Kannaksella Vuorisen välit ryhmän ”johtoportaaseen” kiristyvät edelleen. Kun Vuorinen luonnehtii Neuvostoliiton talvisodan aikaisesta radiopropagandaa ”yliammutuksia ja heikoksi”, Heikkilä kehuu sitä ja ”syytti vain ihmisiä, jotka eivät olleet toimineet sen mukaan”. Vuorisen mielestä propagandistit eivät ”ollenkaan näyttäneet tuntevan olosuhteita ja kansan mielialoja Suomessa”. Pahinta olivat väitteet, jotka paikalla olleet ihmiset tiesivät valheiksi, kuten että Helsinkiä ei ollut pommitettu. Valheet vaikuttivat juuri toisinpäin kuin oli tarkoitus: ne ”tekivät koko propagandan naurunalaiseksi suurten joukkojen keskuudessa”.

Sotatilannetta voidaan seurata sanomalehdistä, jotka toki ovat sensuroituja. Heikkilän mielestä puna-armeijan ”perääntyminen oli vain taktista. Neuvostoliitto voisi helposti voittaa, mutta se perääntyy ja perääntyessään tuhoaa saksalaiset antaessaan heidän taistella, jolloin Saksa samalla koko ajan menettää iskuvoimaansa.” Vuorinen on eri mieltä: Saksan armeija on niin voimakas, että puna-armeijan on ollut pakko perääntyä. Mistään taktisista syistä Neuvostoliitto ei ole luovuttanut suuria osia alueestaan. Saksan voima perustuu siihen, että sen takana ovat koko Euroopan voimalähteet, esimerkiksi teräksen tuotanto, joka on välttämätön sotatarviketeollisuudelle. Tulos on, että Vuorinen leimattiin opportunistiksi.

Väitellään myös kansatieteestä ja jopa siitä, oliko Jeesus historiallinen henkilö. Pohjimmiltaan kyse on siitä, uskotaanko joka asiassa sokeasti Neuvostoliiton näkemystä, vai lähdetäänkö Vuorisen tavoin siitä, että ”myöskin Neuvostoliitossa voidaan joskus erehtyä, kuten kaikkialla, missä on erehtyväisiä ihmisiä. Inhimillinen tieto ei absoluuttista.”

Kun Yhdysvallat tulee mukaan sotaan, Vuorinen uskoo, että koska nykyinen sota on ”koneiden sotaa”, USA:n valtavalla teollisella ja taloudellisella voimalla tulee olemaan suuri merkitys.

Liittoutuneet ovat luvanneet luoda toisen rintaman. Saksa väittää, että se ei onnistu. Eikka Pasuri ja Heikkilä väittävät, että USA ja Englanti pinnaavat eivätkä haluakaan auttaa Neuvostoliittoa vaan antavat taistella yksin.

Vuorinen uskoo, että ”toinen rintama tulee, kunhan liittoutuneet ehtivät varustautua siihen”, sillä kyseessä on valtava yritys, jonka täytyy onnistua. Hän ennustaa, että Saksa tullaan lyömään lännestä käsin tehtävällä suurhyökkäyksellä ja Euroopan asiat järjestetään Atlantin julistuksen mukaan. Suomi jää itsenäiseksi, mutta rajoja Vuorinen ei osaa arvella, Neuvostoliitto tuskin tinkii vuoden 1940 rajoista.

Muut uskovat Neuvostoliiton hyökkäävän ja suomalaisten perääntyvän, mutta Vuorisen mielestä Suomen asia ratkaistaan muilla rintamilla, koska Neuvostoliitto tarvitsee voimansa kipeämmin tärkeimmillä rintamilla. Tässä Vuorinen myöntää olleensa väärässä, mutta itsenäisyysasiassa oikeassa.

Erimielisyys ryhmäkurista

Erimielisyys koskee myös ryhmäkuria. Kannaksella Pekkalin pannaan ”junan alle”, mikä tarkoittaa, ”ettei hänelle saisi kukaan puhua mitään eikä auttaa missään.” Tätä eivät Vuorinen ja eräät muut hyväksy. Vuorisesta Pekkalin on ”hieman omituinen ja politiikassa lapsellinen”, ”hermosairas ja väsynyt mies”. Sen sijaan että Heikkilä ja Hautajärvi olisivat vanhoina puoluetyöntekijöinä ”ryhtyneet neuvomaan ja oikaisemaan heikompaansa”, ”he alkoivat painaa ja vihata syyllistä, joka ei ollut edes rikkonut sakkia vastaan ja joka taas tästä katkeroitui ja alkoi todella kehittyä omaan suuntaansa.”

Vuorinen on myös sitä mieltä että ”junan alle laittaminen olisi ollut joukolla päätettävä”. Nyt päätöksen on tehnyt kolmen-neljän miehen salainen sisärengas, joka on valinnut itse itsensä.

Kun Pekkalinia hakataan, Vuorinen menee väliin. Seuraus on, että hänen väitetään ”auttavan luokkavihollista ja ohranaa”. Pekkalin viedään Helsinkiin ohranan kuulusteltavaksi ja hänet vapautettiin siviiliin.

Vastaava erimielisyys syntyy Koverin leirillä. Heikkilä simputtaa Känkästä, joka kirjoittaa Ohranaan, mistä hän kertoo luottamuksella työtovereilleen. Seuraa kämppäkokous, jossa kaikki kannattivat Känkäsen erottamista. Känkänen hermostuu uhkauksista ja pyytää päästä pois aitauksesta ja hänet siirretään tallimieheksi.

Vuorinen ei hyväksy pakkovaltaa: ”Yksilö voi liittyä työväenliikkeeseen, kuten minä olin tehnyt, ja ymmärtää yhteenliittymisen ja yhdessä kestämisen vaikeinakin aikoina, kuten minä olen kestänyt jo pitkälle toistakymmentä vuotta. Olen uhrautunut sakin ja asiamme puolesta, mutta en tuon puolesta. Olen saanut määräyksiä ja totellut niitä ja ymmärtänyt ne, mutta mielivaltaan en alistu itse enkä pakota muistakaan alistumaan.”

Erimielisyyksiä käytännön asioista

Päivärahaa maksetaan 25 markkaa. Kannakselle tullessa Heikkilä ehdottaa ”kommuunasta” joka ostaisi tupakat ynnä muuta, mutta enemmistö ei ole ”kypsynyt tällaiseen altruismiin tupakkamiesten toiveiden tyydyttämiseksi”. Jokaisella on omat tarpeet, johon haluavat käyttää päivärahat.

Erimielisyyksiä on myös käytännön asioista kuten omaisten lähettämistä ruokapaketeista. Vuorisen mielestä omaisia olisi pitänyt kieltää niitä lähettämästä. Tuossa vaiheessa heillä ei vielä nälkää vaan päinvastoin paremmat olot kuin omaisilla siviilissä.

Toisaalta Vuorinen kuvaa myös yhteisyyttä.

Vuorisen poliittinen kehitys

Vuorinen kuvailee poliittista kehitystään näin: ”niihin aikoihin minusta alkoi pikkuhiljaa kehittyä johtoportaan ja heidän suuntansa periaatteellinen vastustaja. He hylkäävät objektiivisen totuuden silloin, kun se ei sovi heidän linjaansa. Onko tämä todella työväenluokan parhain ja tiedostavin osa, proletariaatin etujoukko?”

”Tunsin syvää halveksuntaa ja masennusta. Oli ensimmäinen kerta työväenliikkeessä oloni aikana, 15-vuotiaasta asti alkaen, kun minun päälleni tuli toveri nyrkkeineen. Ohrana minua oli hakannut, olin nähnyt nälkää ja kylmää, kärsinyt yli kuusi vuotta sen komennossa, elämäni parhaat vuodet olin uhrannut työväenliikkeelle, ja nyt, kun minä oikaisen yhtä sheppiä, tämä tulee nyrkkeineen päälleni.”

Eniten Vuorista kirvelee, että kun yksi joukosta, Patu [= Eero Hautajärvi], käy hänen päälleen nyrkit ojossa, ”kaikki nämä tietoiset olivat vaiti, asettuivat siis Patun taakse”.

Vuorisella on ollut korkea ihanne: ”kommunistit ovat työväenluokan parhain ja tietoisin ja uhrautuvaisin etujoukko. – – Puolueen jäsenten täytyy olla objektiivisia, vapaita henkilökohtaisuuksista. Heidän täytyy kunnioittaa oikeudenmukaisuutta. kuinka he muuten voisivat esiintyä oikeuden esitaistelijoina koko ihmiskunnan edistyksen puolesta.”

Nyt tuo ihanne on särkynyt. ”Minä olin nähnyt heidän pyörittävän huhumyllyä, ja nyt he hyväksyivät vääryyden.”

Ja lisää vääryyttä tulee: Patu ei pyydä anteeksi, vaan tuo Vuoriselle puoluemuistutuksen.  Vuorinen ei sitä hyväksy vaan kirjoittaa kirjallisen vastineen, joka ei ilmeisesti mene sisärenkaan käsiin. Hän tuntee tilanteensa ja suhteensa muutamiin oleellisesti muuttuneen. Hän ei voi enää tuntea arvonantoa näitä kohtaan.

Ennen kaikkea kyseessä on Heikkilä, joka sanoo Ludvig tunnettua XVI:n lausetta soveltaen: ”Puolue olen minä.”

”Erimielisyys hänen [Heikkilän] kanssaan johti vähitellen eroon puolueesta. Eikä tosiaan kestänyt kauan, kun Heikkilä jo löysi uusia syyllisiä, kerettiläisiä. Nyt löytyi muitakin kuin minä, nyt tulivat polttopisteeseen Paaso ja Känkänen, jotka edellä mainituista syistä vähitellen luisuivat sivuun sakista.”

Vuorinen päättää lähteä

Leirille tulee luutnantti Palo, jonka poliittiset vangit tuntevat vaasalaisena provokaattorina.  Huhutaan, että Palo järjestää vapautuksen ”sillä ehdolla, että mies lupaa pysytellä erossa politiikasta.” Pian tiedetään, että ryhmä miehiä on tarttunut tarjoukseen. ”Useat ottivat sen kannan, ettei heidän leirillä olonsa ketään hyödytä ja jos mahdollisuus on muuttaa, he muuttavat.”

Myös Vuorinen päättää, että jos tilaisuus tarjoutuu, hänkin lähtee. Syynä on kehitys, joka on tapahtunut jo ennen leirille joutumista.

”Pitkät vankilavuodet olivat tappaneet henkisen vireyteni, pettymykset innostukseni ja ihanteellisuuteni.” Lisäksi kukaan eikä mikään hyödy siitä, että ”viruin ja kärsin”. 

On jo ilmiselvää, Saksa ja sen johtama fasismi tulee häviämään. Patu ja Jaska Parkkari varoittavat: ”Kyllä ne kaverit tulevat pettymään, jotka jäävät sakista pois.” Se ei tehoa Vuoriseen: ”Minulle työväenliike ei ollut leipäpuu, jos jään pois niin jään.”

Kun ohrana kuulusteluissa kysytään, onko halukas lähtemään, Vuorinen myöntää.

Eerolainen antaa Vuoriselle virallisen poispääsypaperin, jossa pyydetään pääsyä jonnekin muualle, mieluiten omaa ammattia vastaavaan työhön armeijan autovarikolle. Vuorinen allekirjoittaa: ”Tunsin, että tämä merkitsi lopullista muodollista eroa työväenliikkeestä, en kirjoittanut nimikirjoitustani ohranoille vaan itselleni.”

Vuorinen on puolueen kanssa eri mieltä seuraavista asioista: poliittisten pakolaisten kohtelu Neuvostoliitossa, minkä ”tuloksena kotimaahan katkerina käännynnäisinä tekivät Neuvostoliiton vastaisella propagandallaan työmme tyhjäksi”, suurvenälänen šovinismi 1930-luvulla, Karjalan venäläistäminen, vanhojen puoluetyöntekijöiden kuten Gyllingin ja muiden julistaminen suomalaisfasismin kätyreiksi, Žinovjevin ja Radekin teloitukset (vankeus olisi ollut riittävä rangaistus), henkilöpalvonta ja puolueen taktiikka Suomen asevarustelun rahoittamiseksi 1938, TUL:n ja SVUL:n yhteistoiminta jota puolue vaati kansanrintaman nimissä, puolueen kömpelö asennoituminen talvisodan aikaisessa propagandassa sekä jatkosodan aikana oma ”kärsimys, poispesemätön vääryys Pekkalinin tapauksessa”.

Luettelosta näkyy, ettei Wuorisen poliittinen ideologia suinkaan ole kääntynyt päinvastaiseksi, vaan kyse on suhteellisen pienistä mielipide-eroista ”virallisen linjan” kanssa. Maan alla toimiva SKP noudatti tiukkaa ryhmäkuria, joka vankeudessa vielä korostui. Neuvostoliiton linja oli totuus, oli se miten absurdi tahansa ja vaihtui se miten usein tahansa. Pienellekään itsenäiselle ajattelulle, oli siinä miten paljon järkeä tahansa, ei ollut sijaa.

Vapautuminen ja uusi vangitseminen

Vuorinen viedään Koverilta Helsinkiin 10-11. tammikuuta 1944. Kun häntä on kuulusteltu Helsingissä, päätökseksi tulee, että hänet siirretään töihin armeijan autovarikolle, mutta hän saa asua kotona. Niinpä hän kokee helmikuun pommitukset Helsingissä.

Kesäkuussa tapahtuu Normandian maihinnousu ja heti perään puna-armeijan suurhyökkäys. Varikolta viedään miehiä rintamalle.

Vuorisen vaimo Tonja pidätetään ja tehdään kotietsintä. Myös Vuorinen käsketään Valpoon, jossa häneen vedotaan, jotta vaimo vapautuisi. Yhteiskuulustelussa vaimo lupaa olla sekaantumatta mihinkään, mutta kieltäytyy ilmiantamasta muita. Vuorinenkaan ei voi ilmiantaa muita edes vaimon takia.

Vaimo vapautetaan. Pidätyksen syynä on tapaaminen Vuoristen asunnossa 1940. Vaikka toinen on puhunut, vaimo kieltää. Vuorisen johtopäätös on, että Päämajan valvontaosasto on ollut eri mieltä kuin Helsingin Ohrana, jonka mielestä juttu on mitätön ja vanha. Toisaalta hän epäilee, että Tonjan vapautuksen syy on, että Valpo haluaa seurata, minne tämä menee ja keitä tapaa.

Harry ja Tonja Vuorinen pidätetään 11. elokuuta. Heidät viedään Turkuun. Kuulusteluissa Valpo haluaa saada käsiinsä ”Marjatan” (Yrjö Leinon joka onnistui piileskelemään jatkosodan loppuun).

Kun aselepo tulee 4. syyskuuta, pamppujen käytös muuttuu – heihin tulee inhimillisiä piirteitä.

Vuorinen siirretään lääninvankilaan ja häntä uhataan kenttäoikeudella. Mutta kun välirauhansopimus astuu voimaan 19. syyskuuta, molemmat Vuoriset vapautetaan 27. syyskuuta.

Vuorisen näkemys on kiteytynyt vankilassa: ”Suomen kansan valtavan enemmistön ajatuksia painaa vuosikymmeniä jatkuneen taitavasti ohjatun propagandan taakka. Kansalaisten ajatuksia on mahdoton hetkessä kääntää. Nyt he saattavat olla jotenkin sekaisin, hämillään, epätietoisia siitä miten elää, miten suhtautua asioihin, mutta pohjalla on vanha ideologia. Mitään vallankumousta ei nyt ole odotettavissa, eikä se olisi oikeinkaan. Jos Suomessa on sanokaamme 50 000 kommunistia, ei ole oikein että he ryhtyisivät määräämään 3 500 000 ihmisen kohtalosta tai siitä, millaisessa järjestelmässä tämä suuri enemmistö haluaa elää.” 

Kirjoittajasta

Kirjan lopussa Salme Vuorinen kertoo Vuorisen elämänvaiheista.

Harry Verner Vuorinen syntyi 1907. Isä teloitettiin Kouvolan ”veripellolla” kun poika oli kymmenvuotias. Hän esiintyi punaleskien illanvietossa ja osallistui punaorpojen toimitaan, sitten seurasi punanuorten opintokerho ja lentolehtolehtisten jakaminen.

Ensimmäinen tuomio yksi vuosi ja kuusi kuukautta tuli asevelvollisuusaikana valtiopetoksesta ja kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta ja sen antaminen toistenkin luettavaksi.

Vuorinen lähti salaa Moskovaan puoluekouluun.

EK:n pidätyksen jälkeen hovioikeus tuomitsi Vuorisen 1932 valtiopetoksesta neljäksi ja puoleksi vuodeksi pakkotyölaitokseen. Vuorinen vapautui 1938.

Vuorisen vaiheet jatkosodan aikana on kerrottu kirjan yhteydessä.

Sodan jälkeen Vuorinen jatkoi poliittista toimintaa SKDL:ssä ja Suomi-Neuvostoliitto-seurassa. Vasemmistolaista työväenliikettä hän ei siis hylännyt, vain SKP:n.

Hän loukkaantui talkoolaisena rakennustöissä 1956 ja joutui pyörätuoliin. Viimeiset kaksitoista vuotta hän oli vuodepotilaana.

Asunnon tuhopolton yhteydessä 1995 Vuorinen joutui sairaalaan, jossa hän kuoli kuukautta myöhemmin.

Kirjallisuutta

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.

Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-1944. 5. p. Kansankulttuuri 1962.

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Wikipedian artikkelit: Kosti-Paavo Eerolainen, Arvo Kartano, Eero Nero, Nikke Pärmi, Nestori Parkkari

Muuta

Blogissani olen käsitellyt poliittisten vankien kohtelua jatkosodan kohdalla Timo Sandbergin Desantissa (2021), jossa nimihenkilönä on Matti Lång.

Lisäys 11.3.2022

Risto Reunan kertoo kirjassaan Puskalan putiikki. Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä (Docendo 2021) Puskalan käynnistä työvelvollisten leirillä Kannaksella s. 82-3:

”Kommunistien vankijohdolle oli vaikea pitää kyseisellä leirillä toverinsa uskollisina Moskovalle, sillä osa oli sitä mieltä, että länsiliittoutuneiden piti ensin nujertaa Saksa ja sen jälkeen lyödä Stalinin Neuvostoliitto.”

Tällaisista mielipiteistä ei Wuorisen kirjassa ole mitään merkkiä.

”Leiriläisten omaisia oli lisäksi jäänyt teille tietymättömille ja kadonnut Neuvostoliiton vankileireillä, mistä oli aihetta aavistella pahaa.”

Tästäkään asiasta Wuorinen ei mainitse paitsi omalta kohdaltaan.

”Puskala otti viimeisenä iltana leiriläiset keskustelemaan parakkiin ja suostutteli heitä jättämään sotalakien vastustamisen. Puskala tunkeutui tällöin V. l. Leninin aikanaan oikeaoppisena pitämän Karl Kautskyn kirjoituksiin, joissa tämä puolusti työväen aseellista vastarintaa diktatuureja vastaan. Leiriläisten vankilaneuvoston puolestapuhuja lopetti mietiskelyt siihen ilmoituksella, että Kautsky oli luopio. Muiden hiljaisuudesta Puskala saattoi päätellä osan olleen kypsiä taipumaan, mutta sakinhivutuksen pelossa he eivät uskaltaneet avata suurtaan. Leiriltä kiiri tietoja, että viranomaisten oli siirrettävä sieltä muualle vankeja, joille vankijohdon toverit olivat antaneet sakinhivutusta, käyttäneet erimielisiä ’junan alla’.”

Nestori Parkkarin muistelmien Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1941-1944 kuvaus Puskalasta että tämän käynnistä leirillä on ihan erilainen.

Wuorisen kirjan mukaan erimieliset – tai ainakin sellaiset jotka uskalsivat sen ääneen ilmaista – olivat Kannaksen leirillä poikkeuksia, mutta lisääntyivät Koveron leirillä. Wuorinen kuvaa kuitenkin ryhmäkuria ja erimielisten rankaisua.

Kaiken kaikkiaan tapaus on hyvä esimerkki siitä, miten lähteitä pitää käyttää monipuolisesti.

Päivitetty 11.3.2022 (samalla joitakin artikkelin tietoja selvennetty).

Seppo Suihko: Sodasta ja rakkaudesta

Seppo Suihko kertoo teoksessaan Sodasta ja rakkaudesta vanhempiensa tarinan jatkosodan aikana, mutta myös siitä miten kirjeet voivat auttaa aikuista lasta ymmärtämään vanhempia.

Seppo Suihkon teos vanhempiensa Olli Suihkon ja Leena Kuusen nuoruudesta Sodasta ja rakkaudesta (Books on Demand) on esimerkki siitä, miten yksityistä ja yleistä aineistoa yhdistelemällä luodaan kiinnostava henkilö- ja ajankuva, jossa ei vältetä kertomasta nykyajalle outojakaan ilmiöitä.

Teoksen päälähteenä on vanhempien kirjeenvaihto jatkosodan aikana. Muita lähteitä ovat isä Olli Suihkon päiväkirja ja tämän satunnaiset kertomukset pojilleen näiden ollessa pieniä sekä Antti Henttosen ja Matti Lappalaisen kirjoittama Rajajääkäripataljoona 4:n historiikki Tuolla puolen Syvärin (1991). Henttonen toimi Olli Suihkon taistelulähettinä. Olli Suihko kuului kirjan toimituskunnan puheenjohtaja ja antoi käytettäväksi päiväkirjansa.

Vänrikki Olli Suihkon ja lotta Leena Kuusen katseet kohtasivat, kun molemmat olivat jatkosodan alussa matkalla kuorma-auton lavalla kohti rintamaa. Myöhemmin molemmat sattuivat Nurmoilan kylään, jonne VI armeijakunnan esikunta sijoittui.

Missään muissa olosuhteissa pari olisi tuskin alkanut seurustella, niin erilaiset taustat heillä oli ja asialla oli tuohon aikaan suuri merkitys.

Karjalaistaustainen työläispoika

Olli Suihko syntyi 1918 Laatokan pohjoispuolella Ruskealan Harlussa. Hänen lapsuutensa tuntuu ulospäin kovalta: hän menetti äitinsä synnytyksessä ja jäi isovanhempiensa huostaan, poika asui isänsä luona vain pari vuotta yhdeksän-yksitoistavuotiaana ja suhde jäi etäiseksi, ja sen jälkeen Ollista huolehtinut Ville-setä oli ”koirakoulumainen” kasvattaja.

Ville Suihkon luona Ollilla oli mahdollisuus käydä oppikoulua, mikä siihen aikaan oli etuoikeus. Mutta toisin kuin varakkaammissa perheissä, luokalle jäämistä ei suvaittu eikä sellaiseen ehkä ollut varaakaan. Olli siirtyi ammattikouluun, oppi sorvaajaksi ja harjoitteli eri osastoilla. Toisaalta hän saattoi luottaa siihen, että työuraa auttaisivat jatkossa suhteet: Ville Suihko oli Valkeakosken ammattikoulun rehtori, tehtaanomistaja Juuso Waldenin lähipiiriä ja Valkeakosken Hakan ensimmäinen puheenjohtaja.

Muutto Valkeakoskelle oli merkittävä myös ideologisesti: isä oli sosialidemokraatti, Ville-setä taas suojeluskuntamies, eikä ennen sotaa voinut olla molempia. Olli liittyi suojeluskuntaan 14-vuotiaana (ehkä tarkoitetaan suojeluskuntapoikia?) ja menestyi siellä hyvin, samoin urheilussa Valkeakosken Hakan riveissä. Kunnostautuminen molemmissa epäilemättä nostatti itsetuntoa ja korvasi näin koulumenestyksen puutetta. Osittain sotilaan ja urheilijan taidot menivät päällekkäin, mikä huomattiin nopeasti sodan aikana.

Olli aloitti asevelvollisuuden suorittamisen syyskuun alussa 1939. Marraskuun viimeisenä päivänä alkoi talvisota, mutta Olli joutui kuukaudeksi Hennalan sotasairaalaan. Raatteen ja Kuhmon taisteluissa hän palveli JR 65:ssä taistelulähettinä ja partioiden vetäjänä. Ennen sodan päättymistä Olli oli ylennetty alikersantiksi ja sodan päätyttyä hänet määrättiin reserviupseerikouluun, mikä oli poikkeuksellista muille kuin ylioppilaille. RUK:n päätyttyä hän jatkoi asevelvollisuuden suorittamista ja toimi aseupseerina ja koulutustehtävissä.

Vaikka Ollin lapsuus tuntuu kovalta, hän oli luonteeltaan valoisa ja optimistinen.

Sivistyneistöperheen ylioppilastyttö

Leena Kuusi syntyi helsinkiläiseen yläluokan perheeseen 1920. Granfeltit olivat aatelissukua, mutta 1800-luvun lopulla isoisä oli fennomaani-innossaan muuttanut perheen kielen suomeksi. Isä Aarne Kuusi oli jopa suomentanut sukunimensä Kuuseksi. Tämä saattoi auttaa työuraa suomenkielisissä vakuutuslaitoksissa. Lopulta isä toimi vakuutusyhtiö Salaman toimitusjohtajana.

Isä kasvatti lapset itsenäisiksi, mutta tämän periaatteet vaikuttivat alitajuisesti heidän ratkaisuihinsa. Koska isä luotti heihin, he eivät halunneet rikkoa luottamusta.

Perheen varakkuutta ei tuotu esiin, sillä arvoja olivat vaatimattomuus ja raittius. Ruokapöydässä noudatettiin asketismia: ei väkeviä juomia, ei kahvia, ei tupakkaa, ei mausteita.

Toisaalta arvona oli sivistys. Äiti Alli ohjasi lapset kulttuurin pariin.  Lapset kirjoittivat, soittivat ja lauloivat. Oman lehden nimi oli Kotikuusen kuiskehia.

Mutta äidin kautta siirtyi myös toisenlainen perintö, ”degeneraatio Wegeliana”. Oman äidin Anna Zidbäckin, omaa sukua Wegelius, ahdistus siirtyi Allille. Hän oli ankaran uskonnollinen, jätti lapset palvelijoiden huostaan ja pakotti molemmat Helsingissä ja Mäntyharjun Jylhässä päivittäisiin hartaudenharjoituksiin.

Ennen sotaa äiti Allilla diagnosoitiin maanis-depressiivinen sairaus, jota nykyään kutsutaan kaksisuuntainen mielenhäiriöksi. Hän vietti jaksoja sairaalassa ja myös omaehtoisessa retriitissä.

Äiti arvosti poikiaan, etenkin vanhinta Mattia, mutta väheksyi tyttäriään. ”Maijasta ja Leenasta ei hänen mielestään voinut tulla mitään.” Maijalla diagnosoitiin 30-luvulla sama sairaus kuin äidillään, mutta hän toipui.

Niinpä vaikka Leena näytti saaneen syntymälahjaksi kaiken maallisen hyvän, häntä vaivasi häntä sisäinen epävarmuus.

Leena pääsi ylioppilaaksi keväällä 1939. Hän oli opiskellut musiikkia ja laulanut Heikki Teittisen perustamassa Suomen ensimmäisessä kamarikuorossa.

Vanhimmat veljet olivat äärioikeistolaisia: Matti kuului Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS) ja Pekka IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta Leenaan, jonka ihanteet ja asenteet olivat ehdottomia.

Leena esiintyi Merjan Kaiussa, Pekan johtamassa Sinimustien lausuntakuorossa. Ohjelmistoon kuului runoja Matin runokokoelmasta Runon ja raudan kirja.

Ennen talvisotaa Leena osallistui Maan Turvan viihdytysjoukkoihin, joka esiintyi YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin) kutsutuille sotilaille pitkin itärajaa.

Talvisodan jälkeen Leena aloitti opiskelun Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Jatkosodan alkaessa hän ilmoittautui muonituslotaksi VI Armeijan esikuntaan, olihan hänen itsensä toimittava niin kuin hän oli toisia kehottanut.

Esimerkillinen sotilas ja upseeri

Olli Suihko osallistui jatkosotaan Rajajääkäripataljoona 4:n (RjP4) riveissä.

Rajamiehistä koostuva Rajajääkäripataljoona 4 perustettiin Syvärinkaupungissa joulukuun alussa 1941. Pataljoona koostui eri joukko-osastojen rajajääkäreistä. Nämä yksiköt oli koottu rajavartijoista ja rajaseutujen asukkaista. Koska niiden paikallistuntemus talvisodan rauhassa luovutetuista alueista oli ollut tärkeä jatkosodan hyökkäysvaiheessa, ne olivat joutuneet koviin taisteluihin.

Kun Suomi oli vallannut 1941 Itä-Karjalan, RjP4:n asemat olivat Syvärinkaupungin ja Pertjärven välisessä maastossa. RjP4 oli osa Rajajääkäriprikaatia, joka kuului 7. divisioonaan joka taas oli Aunuksen ryhmää.

Olli johti jääkärijoukkuetta. Se oli eliittipataljoonan eliittijoukkue, joka heitettiin usein pahimpaan paikkaan. Lisäksi hän toimi tarkka-ampujana, urheilu-upseerina, tiedustelupartioiden vetäjänä ja komppanianpäällikkönä.

Aunuksen rintamalla asemasota ei alkanut vielä joulukuun alussa 1941, kun Mannerheim pysäytti suomalaisten etenemisen. Puna-armeija yritti iskeä takaisin ensin Gorassa joulu-tammikuussa 1941 ja huhtikuussa 1942 Pertjärvellä. Molemmat hyökkäykset suomalaiset onnistuivat torjumaan.

Jälkimmäisessä tapauksessa Ollin 50-miehisen partion tehtävänä oli ottaa selvää venäläisten asemista ja haitata näitä. Ollin metodina oli harjoitella perusteellisesti ja ottaa kaikki mahdollinen huomioon sekä tuumia yhdessä miesten kanssa onnistumismahdollisuuksia. Sitten mentiin pervitinin voimalla. Tällä kertaa palattiin ilman tappioita.

Tämän jälkeen mittavampi taistelutoiminta laantui kesäkuuhun 1944 asti. Partiomatkoja Olli kuitenkin teki lähes viisikymmentä.

”Uhmamielellä, kiihko rinnassa tehtävän takoessa pääkuoressa riennetään, ryömitään, ammutaan. Jokainen tekee vaistomaisesti sen tarkemmin ajattelematta jonkin ’urotyön’, joka muulloin nostaisi hiukset pystyyn.”

Omien miestensä keskuudessa luutnantti Suihko ”yrittää vitsailla, ottaa löysin rantein ja syventyä jokaisen huoliin ja asioihin”, mutta Leenalle hän saattoi kirjoittaa epävarmuudestaan.  Kaikesta Olli ei kuitenkaan kertonut kirjeissään, vaan noudatti ajan yleistä periaatetta, että sotilaan ei pidä valittaa läheisilleen asioista, jotka ovat kaikille yhteisiä ja joita ei voi muuttaa, ja siten raskauttaa näitä.

Toki sotasensuurikin oli otettava huomioon, mutta se ei näytä kirjeisiin suuremmin puuttuneen.

Lisäksi ”Ollille oli tärkeää osoittaa kunnostautumistaan Leenan silmissä.  Tapahtumien selostus toimi varmaan Ollille myös terapiana.”

Myöskään Rajajääkäripataljoona 4:n historiikissa Tuolla puolen Syvärin ei juuri kerrota sodan nurjista puolista. Seppo Suihkon kirjassakin on aukkoja, koska Olli ei kirjoittanut kaikesta. Niinpä saadaan tietää, että eräs sotilas ampui kostoksi sotavangin, mutta ei sitä rangaistiinko häntä vai ei ja miten.

Olli eli sodan lähellä miehiään. Hirsistä rakennetussa korsussa lattia lainehtii vettä sateen jälkeen tai lumen sulettua, ruokahuolto pelasi tai ei. Esikunnissa sekä ruoka että vaatteet olivat paremmat eikä siellä välttämättä ymmärretty tavallista sotilasta.

Asemasodan aikana oli tärkeää sekä pitää huolta fyysisestä kunnosta että mielialasta. Molempia päämääriä palveli urheilu, jossa Ollilla oli tärkeä osa. Hän oli huipputekijä niin ampumisessa, hiihdossa kuin suunnistuksessa sekä yleisurheilussa moniottelijana. Helmikuussa 1942 hänestä tuli pataljoonan jääkärijoukkueen johtaja ja urheilu-upseeri.

Seurustelun vaikeudet

Leena ja Olli alkoivat tapailla Nurmoilassa ystävinä, mutta jouluyönä ”Viattomat suukot muuttuvat kuumiksi suudelmiksi.” Tapaninpäivänä ”he ajelivat mustan hevosen vetämässä reessä pitkin Aunuksen kyläteitä tähtien tuikkiessa ja pakkasen paukkuessa.”

Tammikuussa 1942 pari joutui eroamaan, ja kirjeenvaihto alkoi. Tapaamisia oli 1942-4 vain muutamia vuodessa, ehkä yhteensä kymmenisen kertaa.

”Leena epäröi, Olli on varma tunteistaan.” ”Olli ei erittele tunteitaan ja tarkastele niitä eri valaistuksissa. Se säästää monilta henkisiltä kamppailuilta, mutta pelottaa Leenaa. Olli ei pysähdy punnitsemaan heidän ’tapaustaan’.”

Sen sijaan Leena noudattaa perheen periaatetta: ”Asiat pitää pohtia puolelta ja toiselta.” Leena selittää heti alkuun, ettei ole Ollin ihannetyttö, ja luettelee huonot puolensa.

Seppo Suihko kommentoi: ”Vähemmän sisukas sulhaskandidaatti kenties vetäisi omat johtopäätöksensä ja luovuttaisi.”

Vaikka tausta ja koulutus erottavat, yhdistävääkin on: ”perheitten arvot ovat lähellä toisiaan; raittius, ahkeruus, rehellisyys ja isänmaallisuus. Kummankin suvut – Ollin kohdalla Villen – ovat kansalaissodan aikana valkoisten puolella. Leenan vanhimpia veljiä ja Villeä voi pitää aikansa oikeistoradikaaleina.”

Leenan lottakausi kesti huhtikuun loppupuolelle 1942. Sen jälkeen hän jatkoi agronomin opintojaan. Vuonna 1943 hän oli maatilaharjoittelijana Lopella sijaitsevalle Leppälahden tilalla.

Lokakuussa 1942 pari tapasi Helsingissä. Kun ”Leena jatkaa pohdiskeluaan suhteen mahdottomuudesta”, Olli otti sen todesta eikä seuraavana päivänä tullutkaan tapaamiseen. Leena yllättyi, sillä hän ”ei ole hetkeäkään kuvitellut, että he voisivat erota. Hän on puhunut Ollille omasta epävarmuudestaan, koska on toivonut Ollin valavan varmuuttaan häneenkin.” Seuraavana päivänä järkyttynyt Leena meni asemalle, ja sovinto syntyi.

Samoissa merkeissä seurustelu sitten jatkui vuosikausia. Kyse ei ole siitä, että Leena olisi epävarma siitä, rakastaako Ollia vai ei, vaan siitä että ”hänen uskonsa omiin kykyihinsä vain vaihtelee.” Taustalla on äidin vähättelyn alas painama itsetunto sekä äidin ja sisaren mielenterveyden horjuminen.

Tyttöystävän ailahtelut saivat Ollin uskomaan, että Leena kaipasi omansäätyistään kumppania. Leena torjui tämän ja vakuutti arvostavansa Ollia, joka oli yhtä älykäs kuin veljet, mutta toisella tapaa: ”Hän on säilyttänyt sodassa henkisen tasapainonsa. Jotakin valoisinta ja huolettominta poikamaisuutta on hävinnyt, mutta tilalle on tullut vastuuntuntoa. Hän ottaa johtamisen vakavasti. Hän voi olla häikäilemätön ja muista piittaamaton, äärimmäisten vastakohtien yhdistelmä, jollaisia tämä aika pojista pyrkii muokkaamaan.”

Seppo Suihko kommentoi Leenan erästä kirjettä: ”Joko taas! Voisiko joskus panna kirjeen lähettämättä paperikoriin? Tai kirjoittaa pöytälaatikkoon tyyliin ’Rakas päiväkirja’? Tai pitää sisäisen puheensa sisällään? Omaelämäkerrallisen fiktionkin kirjoittaminen olisi tehnyt hyvää.” Leena oli kuitenkin omaksunut äidiltään ehdottoman totuuden ja rehellisyyden ihanteet.

Perheitten erilainen tunneilmapiiri ja kommunikaatiotapakin tuotti vaikeuksia. Ollin lähetti Leenalle sisariensa kirjeitä, joissa nämä ”ilmaisevat itseään Ollin tavoin avomielisesti ja hellän sydämellisesti”, kun sen sijaan ”Leenan perhe välttää hellempiä tunteita. Lyödään leikiksi puheen mennessä hempeäksi. Sydämellisyyttä ja sisäisten asioiden käsittelyä pidetään lapsellisena ja helliä sanoja tunteiluna.” Tällä panssarilla perheenjäsenet suojelivat ”herkästi haavoittuvan sisimpänsä”. Juuri tämän vastakohdan takia Olli ilmeisesti viehätti Leenaa: ”Olli on välittömämpi ja lämpimämpi kuin kukaan toinen.”

Olli olisi halunnut edetä seurustelussa nopeammin ja tavata kahden kesken. Hän kysyi, miksi heidän pitäisi pidättyä seksistä, kun heillä kerran oli vakavat aikeet tulevaisuuden suhteen. Mutta Leena ei hyväksynyt ”vapaata rakkautta”. Moraalin lisäksi hänellä oli myös käytännöllisiä syitä: maineen menestys ja raskaus, kun varmaa ehkäisyä ei ollut. Muutenkaan avioliitto tai edes kihlaus ei tässä vaiheessa ollut Leenalle vaihtoehto. Myös sotalesken kohtalo saattoi pelottaa.

Kesällä 1943 Jylhässä pidettiin ”nuorisopäivät”, joihin Leenan ja Ollin lisäksi osallistuivat Leenan pikkuveljet ja toisen tyttöystävä. Sekin oli Leenan äidin mielestä arveluttavaa, mutta isä oli antanut luvan.

Maaliskuussa 1944 Olli tapasi Leenan Helsingissä ja he sopivat kihloihin menosta heinäkuun alussa. Mutta toisin kävi.

Suurhyökkäys 1944

Olli odotti, että länsiliittoutuneiden maihinnousun yhteydessä Suomikin saa ”rautaa kotona ja korvessa”. Sen sijaan hän uskoi, että ”Saksan vastaisku tulee olemaan musertava”.

Puna-armeijan suurhyökkäys alkoi Kannaksella 9.6. ja johti suomalaisten perääntymiseen. Mannerheim antoi 16.6. käskyn vetäytyä Itä-Karjalasta. Seuraavana päivänä Syvärin takana oleva puna-armeijan 7. armeijakunta sai Stalinilta käskyn tuhota Aunuksen ryhmä. Puna-armeijalla on kaksitoista divisioonaa ja suuri määrä erityisaselajien joukkoja, Aunuksen ryhmällä kolme divisioonaa ja yksi prikaati.

Suomalaiset vetäytyivät Syvärin yli joen pohjoispuolelle. RjP4 varautui suojaamaan 7. divisioonan vetäytymistä. Venäläiset tekivät yllättäen maihinnousun Laatokan koillisrannalle ja uhkasivat suomalaisten sivustaa.

RjP4 joutui kovimpiin taisteluihin Tokkarin viivytysasemassa, jonka hallussapito oli tärkeää, koska se suojasi VI armeijakunnan vetäytymistä Aunuksen kannaksen länsiosassa. ”Ollille tilanne on helpompi kuin monille muille. Hermot ja lihakset ovat kunnossa, pää kylmänä.”

Leena ei saanut Ollilta kirjettä kolmeen viikkoon. ”Hän vakuuttaa itselleen, että vääryys ja väkivalta voi tässä maailmassa savuttaa näin kirkuvaa riemuvoittoa. Mutta ehkä on nöyrryttävä ajattelemaan, ettei oikeus voita heidän sukupolvensa kohdalla, vaan vasta seuraavan tai sitä seuraavan sukupolven aikana. Silloin he kaksi ja monet muut saavat omat unelmansa uhraten elää, kärsiä ja ehkä menehtyä kerran koittavan valoisan tulevaisuuden lunnaiksi.”

Kun Olli viimein sai lomaa, pari vaihtoi Leena aiemmin ostamat kihlasormukset 3.9. Seuraavana päivänä tuli aselepo.

Olli joutui vielä Lapin sotaan. Siellä eräät asukkaat pitivät enemmän saksalaisista kuin suomalaisista. Marraskuussa 1944 Olli joutui sairaalaan juotuaan eräässä mökissä maitoa, joka oli myrkytetty petrolilla. Joku saksalaismielinen emäntä oli tehnyt saman muillekin.

Marraskuussa Olli kotiutettiin armeijasta yli viiden vuoden jälkeen.

Suurin haaste sodan jälkeen

Vasta rauhan tultua pari saattoi tutustua toistensa ”arkiminään”.

Vuoden 1945 Leena opiskeli Lepaan puutarhaopistossa. Ehkä he tulevaisuudessa hoitaisivat Jylhän tilaa? Olli taas opiskeli Helsingin teknillisessä koulussa. Ville-setä suunnitteli Ollille uraa Valkeakoskella, mutta kasvattipoika oli itsenäistynyt.

Sota oli vaikuttanut ratkaisevasti Ollin elämään. Menestys johtajana sodassa oli kohottanut itsetuntoa ja upseerin arvo oli auttanut kihlaamaan tytön, joka muuten olisi ollut saavuttamaton.

Olli kirjoitti päiväkirjaa, jota Leena luki ja kirjoitti omia kommenttejaan. Olli ei edelleenkään ymmärtänyt Leenan käytöksen ja mielialojen vaihtelua, mutta häntä vaivasi myös alemmuudentunne ”voimakasta ja esiintymisvarmaa” morsianta kohtaan.

Olli näki painajaisia sodasta, mutta sodan loppuminen merkitsi myös sotasankarin arvon menetystä. Toisin kuin Leenan yliopistossa opiskelevat veljet, Olli ei ollut saanut opintolomaa sodan aikana, eikä opiskelun aloittaminen 26-vuotiaana ollut helppoa. Paineet onnistua olivat vielä muita kovemmat, sillä 0lli halusi saavuttaa Leenan akateemisen suvun hyväksymisen.

Molemmat idealisoivat toista ja vähättelivät itseään: ”Kummallakin on toiselta puuttuvia ominaisuuksia.”

Uskontoonkin pari suhtautui eri tavalla. Olli on säilyttänyt lapsenuskon, kun taas Leena on saanut hänen tarpeekseen kodin pakollisista hartaushetkistä.

”Heillä ei ole paluutietä, on vain pyrittävä yhdessä eteenpäin.”

Kesällä 1945 ristiriidat lieventyivät eikä pahoja yhteenottoja enää ollut. Pari sopi naimisiin menosta loppukesällä 1946.

Mutta tulikin uusi, odottamaton koettelemus: loka-marraskuussa 1945 Leena sairastui lapsihalvaukseen eli polioon. Hän joutui olemaan kolme viikkoa kulkutautisairaalassa, jossa hoitona oli liikkumattomuus. Säryt olivat kovat.

Leenan mielestä avioliitto ei voinut toteutua, sillä hän ei halunnut Ollin vaivoiksi. Tai niin hän ainakin sanoi, vaikka sisimmässään ilmeisesti halusi, että Olli vakuuttaisi hänelle päinvastaista. Eikä Olli luovuttanut: kaveria ei jätetty rauhankaan aikana. Leenan kunto parani kuntoutuksen avulla, mutta invaliditeetti jäi.

Vihdoin heinäkuun lopulla 1947 olivat häät. Leenan perheen avulla saatiin asunto Johanneksenrinteeltä.

Tuoreena aviovaimona Leena vertasi elämäänsä vuoteen 1945, jolloin kaikki oli päältä katsoen ollut kunnossa: ”vastasaatu rauha, hyvä toveripiiri, hyvä sulhanen, mainio terveys”. Silti hän oli ollut ”kummallisen tasapainoton, rauhaton, kaikenlaisten epäilysten vallassa”. Vaikka hänellä oli edelleen ”ailahteluja, synkkyyden ja epätoivon puuskia”, hän oli enimmäkseen ”sanomattoman onnellinen”, sillä toisin kuin terveenä, hän osasi nyt arvostaa sitä, mitä hänellä oli.

Ehkä ristiriitojen käsittely etukäteen oli sittenkin ollut hyödyksi, niin tuskallista kuin se oli Ollille ollutkin.

Olli oli valmistunut teknikoksi joulukuussa 1946, ja Leenan laudaturtyö valmistui joulukuussa 1947. Ollin suunnitelmat jatko-opiskelusta romuttuivat, kun esikoinen Seppo syntyi syyskuussa 1948. Vaikka Leenakin meni töihin, tulot eivät tahtoneet riittää, sillä Leenan invaliditeetin takia oli palkattava kotiapulainen. Toinen poika Sampo syntyi 1951.

Matalasta koulutuksestaan huolimatta Olli teki nousujohteisen uran, ja hänestä tuli lopulta Yhtyneiden kuvalehtien henkilöstöpäällikkö ja johtoryhmän jäsen. Leena puursi eläkeikään asti vakuutusvirkailijana.

Olli kuoli 1994 ja Leena 2007.

Aikuinen lapsi löysi vanhempansa syvemmällä tavalla

Sodasta ja rakkaudesta on kertomus myös siitä, miten aikuinen lapsi saa kirjeiden ja päiväkirjan avulla vanhemmistaan syvemmän käsityksen ja siten ymmärtämään ja arvostamaan heitä näiden kuoleman jälkeen, vaikka näiden eläessä avoimet keskustelut ovat jääneet käymättä.

Aikoinaan sodan kokeneiden vanhempien ja 60-lukulaisten nuorten yhteentörmäys oli väistämätön, olivathan heidän kokemuksensa niin erilaisia. Mutta vuosien vieriessä perspektiivi laajeta, kun näkee sekä vanhempansa että itsensä sukupolvien ketjua: mitä vahvuuksia ja heikkouksia, asenteita ja arvoja kukin on vanhemmiltaan saanut ja mitä edelleen lapsilleen välittänyt.

Nykyään kuulee usein väitettävän, ettei kukaan selvinnyt sodasta traumatisoitumatta. Olli Suihko osoittaa, että se oli mahdollista. Sotaa korostamalla sivuutetaan se, että traumoja voi saada muutenkin, kuten Leena Kuuselle kävi äidin väheksynnän takia.

Seppo Suihko uskoo, että sota vaikutti isän persoonallisuuteen ja toimintaan kasvattajana hyvin vähän. Olli käytti vähän alkoholia eikä ollut arvaamaton, saati väkivaltainen. Kasvatusmenetelmät olivat perinteisiä, remmi oli silloin tällöin käytössä. Esikoisen erilainen luonne olisi kaivannut ”monivivahteisempaa ulottuvuutta”, mutta ainakin ”Isän ja poikien yhteisistä urheiluista jäi pojille elämän mittainen liikuntaharrastus.”

Isä ”jäi esikoiselleen yksiulotteisemmaksi; tarmokkaaksi urheilijaksi, sotasankariksi ja päälliköksi, miksei myös ihmisten yhdistäjäksi ja sosiaalisesti lahjakkaaksi hauskanpitäjäksi.” Niinpä Ollin sodanjälkeisen päiväkirjan paljastamat syvät mietteet olivat pojalle elämys. Olisiko niin, että isän ollut helpompi näyttää herkempi puolensa tyttärelle kuin pojalle, jolle hän haluaa olla esikuva?

Äiti taas ei invaliditeettinsa takia saanut haaveilemaansa työtä, ja hänen oli luovuttava myös rakkaasta harrastuksesta kuorolaulusta, kun invalidi ei sopinut kuoron imagoon. Kotona oli kuitenkin piano, ja äiti ”välitti pojilleen sukujensa kulttuuriperintöä, humanismia ja musiikkia” kuten oma äitinsä aiemmin. Kirjeiden ansiosta Seppo Suihko alkoi suhtautua äitinsä tiukkoihin moraalikäsityksiin ymmärtäväisemmin kuin nuorena.

”Perheemme arjessa ja juhlassa kohtasi kaksi erilaista kulttuuria. Ehkä sen vuoksi en itse ole ollut täysin kotonani kummassakaan.” Vaikka tällainen on rankkaa yksilölle, se auttaa kirjallisessa työssä.

Mannerheim-risti jäi saamatta, mutta elämä onnistui

Olli oli ollut pataljoonan komentajan Olli Korhosen luottoupseeri. Korhonen oli kysynyt Ollilta, haluaisiko tämä Mannerheim-ristin vai ylennyksen kapteeniksi. Olli oli asettanut etusijalle ristin, mutta jos hän ei saisi sitä, komentaja on luvannut ylennyksen. Mutta Korhonen jäi sotavangiksi 6.7. Seuraajan ja Ollin välillä vallitsi luottamuspula. Sekä risti että ylennys jäivät saamatta.

Olli kuulee myöhemmin, että syynä olisi ollut myös kaksintaistelu Lauri Törnin kanssa, jota saman aikaan oli samasta prikaatista ehdotettu ritariksi.

Kun Seppo Suihko kirjoittaa, että ”Mannerheim-ristin kenties Ollin nenän edestä saaneesta Lauri Törnistä tuli legendaarinen sotasankari”, joka ”nousi maineeseen”, kun taas ilman ristiä jäänyt isä ”sotilaana unohdettiin”, ei käy selville, onko poika pahoillaan asiasta. Toisesta perspektiivistä nimenomaan Olli Suihko onnistui elämässään: hän ei jäänyt kiinni sota-ajan identiteettiin, puhumattakaan että olisi paennut maasta kuten Törni, vaan onnistui luomaan rauhan aikana työuran ja perustamaan perheen.

Kirjallisuutta

Henttonen, Antti & Lappalainen, Matti: Tuolla puolen Syvärin. Rajajääkäripataljoona 4 jatkosodassa. Otava 1991.

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen Kielon jäähyväiset on romaani kahden nuoren naisen kokemuksista lottina, mutta teoksessa kuvataan myös venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa ja suomalaisten suhteita itäkarjalaisiin miehitysaikana 1941-44, partisaanien hyökkäyksiä ja suomalaisten punaisten kohtaloa Stalinin vainoissa.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja kuvaa kahden eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan suvun naisten vaiheita 1910-luvulta 1960-luvulle. Joka osassa vaihtelee kahden sankarittaren minäkerronta. He ovat joko olleet ystäviä nuoresta asti tai sitten löytävät toisensa varhaisaikuisuudessa, vaikka heidän välillään on myös skismaa poliittisista tai henkilökohtaisista syistä.

Sukujen kotipaikka on lähellä Oittia sijaitseva kylä, jossa kartanonomistajalla on ennen itsenäistymistä torppia ja myöhemminkin tehdas. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla (1998) torpparisuvun edustajia osallistuu punaisten puolella sisällissotaan, mutta he eivät ole kaikkein jyrkimpiä vaan pelastavat teloitukselta kartanonomistajan, joka vuorostaan hakee työntekijöitään leiriltä.

Romanssi kakkossijalla

Sarjan kolmas osa Kielon jäähyväiset (2000) alkaa viimeisenä rauhan kesänä 1939, jolloin päähenkilöt Kristiina Forsberg ja Hanna Lönn ovat 21-vuotiaita.

Hanna on torpparin tyttären avioton tytär, jonka isäpuoli on ottanut omakseen. Hän työskentelee Helsingissä tarjoilijana ja seurustelee tanssiorkesterin viulistin Paavo Harakan kanssa. Suhde kuitenkin kaatuu miehen epäluotettavuuteen, jonka aiheuttaa liiallinen alkoholin käyttö. Hanna huomaa olevansa raskaana ja aikoo hankkia abortin. Sellainen ei naistenromaanissa käy, joten aie keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, mutta järkytys johtaa keskenmenoon. Kotinsa menettänyt Hanna palaa kotiin.

Kristiina on tuore ylioppilas ja salakihloissa lääkäriksi opiskelevan Matti Larvalan kanssa. Kihlaus julkistetaan Matin tullessa lomalle talvisodan jouluna. Pian sen jälkeen Matti kaatuu. Martin kaaduttua Hanna estää Kristiinaa tekemästä itsemurhaa.

Jatkosodan aikaisella lottakomennuksella Äänislinnassa Hanna tapaa uudelleen Paavon, jonka orkesteri on viihdytyskiertueella. Paavo on talvisodan aikana ryhdistäytynyt ja pyytää nyt Hannalta käytöstään anteeksi. Pari vihitään, mutta pian partisaanit hyökkäävät Paavon orkesteria kuljettavan auton kimppuun. Kun Paavon ruumista ei ole löydetty, hänen kohtalonsa on pitkään auki.

Nyt Kristiina huolehtii vuorostaan shokkiin joutuneesta Hannasta: toimittaa tämän ensin synnyttämään Äänislinnaan ja sitten vauvan kanssa kotiin Koskivuorelle.

Itä-Karjalassa Kristiina tutustuu kansakoulunopettaja Väinö Pirttikoskeen, joka opettaa itäkarjalaisia lapsia mutta myös kerää ja tutkii satuja. Suhteen kehitystä estää pitkään Kristiinan suru, mutta lopulta pari vihitään Koskivuorella kesällä 1943.

Moraalin suhteen sankarittarilla on sikäli eroa, että Hannalla seksi kuuluu jo vakinaiseen seurusteluun, Kristiinalla vasta julkisen kihlauksen jälkeen, molemmilla kuitenkin vain rakkauden yhteyteen.

Lotat kotiseudulla

Kesällä 1939 Kristiina on muonittajana Kannaksen linnoitustöissä. Hän loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu kotiin toipumaan.

Kylän vanhapiikaopettaja ja lotta-aktivisti Laina Aaltonen on jo YH-aikana kerännyt vaatteita ja kenkiä joka talosta. Sodan sytyttyä Kristiinan äiti Saara taas läpi kartanon liinavaate- ja vaatevaraston evakkoja varten. Kun juna Karjalasta saapuu, lotilla on kaikki valmiina eikä tomera Laina kuuntele isojen isäntien valituksia majoituksesta.

Talvisodan aikana Kristiinasta ja Hannasta tulee kotipaikkakunnallaan ilmavalvontalottia. Työ ei ole vain raskasta vaan vaarallista: kerran tornin juurella uhkaa desantti.

Suvun punaisesta taustasta huolimatta Hannan sisarukset ovat sotilaspojissa ja pikkulotissa sekä 19-vuotias veli rintamalla.

Lottien koulutus

Kristiina menee kurssille, jossa Tuulikki Strömmer eli Tykki kouluttaa ”lottia, jotka keskellä korpeakin kykenivät ruokkimaan satoja miehiä hätätilassa vaikka pelkillä marjoilla ja riistalla. Siksi oli opeteltava metson kyniminen ja kettupaistin liotus, siksi sahasimme hampaat irvessä jäätynyttä lehmänruhoa opiston liiterissä, siksi hiihdimme viidentoista kilometrin päähän soppahinkki selkärepussa ja keitimme talvipakkasessa puuroa opiston suuren pihakuusen alla.”

Tykin periaatteena on, että ”kun sota alkaa ja te lähdette miesten mukana etulinjaan, siellä ei ole kantajia eikä kaakelilattioita. Mitä paremmin te selviydytte omin voimin, sitä enemmän teitä kunnioitetaan. Emme me mene sinne pojille taakaksi vaan heidän avukseen!”

Yksi lotista huomauttaa, että ”Strömmeri sanos jot KUN se sota alkka”, ja toinen lotta toteaa: ”Totta maar se ny alkka”.

Kristiina palaa kotiin, mutta kesäkuun puolivälissä 1941 tulee kutsu Luumäelle. Hyökkäysvaiheen aikana tunnelma lottaporukassa on hyvä, vaikka työ on rankkaa ja vaara on lähellä.

Venäläisten siviilien leiri  

Vallatussa Petroskoissa, jonka nimi pian muutetaan Äänislinnaksi, lotat majoitetaan taloon, jossa naapurina on viisikumppinen Nastja Petrovna. Tämä halutaan lähettää siviiliväestön keräilypaikalle, mutta Kristiina ja toinen lotta Rauni vastustavat, koska tarvitsevat vieraassa kaupungissa opasta.

”Nastja kertoi surullisia tarinoita neuvostovallan alla. Mies ammuttiin jo kymmenen vuotta sitten ja kaksi vuotta takaperin vietiin poika.”

Lottatoveri Rauni arvelee Nastjan valehtelevan, mutta se ei Kristiinaa järkytä: ”Totta kai hän puhuu sitä mitä luulee meidän odottavan – – Mitä väliä sillä on, mihin Nastjan mies kuoli, viinanko vai teloituksiin. Tai onko Nastjan Stepan Siperiassa vai Puna-armeijassa. Nastja on yksin. Hän tarvitsee meitä yhtä paljon kuin me häntä.”

Seuravana päivänä keskustelun kuullut Nastja tulee kiittämään Kristiinaa ja lisää: ”kaikissa meissä on hyviä ja pahoja. Ei hänkään kaikkia ruotzeja tuomitse sen mukaan, miten valtaajat täällä riehuvat ja ryöstävät.”

Hannan ja Kristiinan tiet kohtaavat uudelleen Äänislinnassa, kun Hanna on saanut määräyksen kanttiinilotaksi.

Lotilta alkaa kadota villavaatteita, ja Hanna tajuaa, että syyllinen on Nastja. Tämä paljastaa syyn: hänen naapurinsa, venäläinen opettaja Vera ja tämän pienet lapset on viety keskitysleiriin. Hanna näkee piikkilangan takana nälkiintyneen lapsen ja järkyttyy, mutta hänen lottatoveriensa reaktio on erilainen: Aune toteaa että ”Nehän ovat ryssiä” ja Rauni sanoo ”Olen minäkin kuullut, että ne on koottu leirille sitä varten, että keväällä on helpompi lähettää Venäjälle”.

Kristiinakin selittää, että ”venäläiset ovat täällä vuosikausia sortaneet karjalaisiksi. Ja ne on kasvatettu kommunisteiksi kaikki. Ei niistä koskaan saisi kunnon suomalaisia.”

Hanna ei anna periksi: ”Ai se pikkupoikakin, joka seisoi piikkilangan takana? – – Ja pikkuveli, joka on jäätynyt laveriin kiinni?”

Kristiina antaa periksi ja ehdottaa, että puhumista kenttäpapin tai valistusupseerin kanssa. Sotilaspastori Elias Simojoki esiintyi jo sarjan toisessa osassa Ruiskukkasepple (1999), jossa Kristiinan Anna-sisar ihastui tähän palavaan AKS:läiseen, joka näytti oikean luonteensa osallistumalla Hannan vaarin ja sedän kyyditykseen. Simojoki on entisensä, mutta tämän seurassa ollut nuori upseeri neuvoo puhumaan kapteeni Miettiselle.

Miettinen innostuukin Nastjan sukujuurista, joista löytyy kuuluja runonlaulajia, ja näin Nastja saa tilaisuuden puhua ”kälyraukkansa” puolesta. Hanna on näet neuvonut Nastjaa kutsumaan Veraa kälykseen.

Vera ja pojat pääsevät leiriltä. ”Mutta ei Vera ruvennut meitä nöyristelemään”. Rauni arvelee Veran olevan politrukki, mikä tuntuu tuossa vaiheessa ennakkoluulolta.

Veran ja lasten tulo kylmentää lottaporukan välit. Varsinaista epäsopua ei ole, mutta iltaa ei enää istuta yhdessä.

Seesjärvellä kanttiininpitäjänä

Äänislinna alkaa ahdistaa, sillä meno on ”kuin villin lännen kaupungissa. Niinpä kun rajatoimisto avaa kanttiineja pohjoiseen, Kristiina ja Hanna lähtevät Seesjärven rannalla sijaitsevaan Seeslahden kylään, jossa on viestikeskus ja pieni tukikohta. Viestikeskuksessa on myös lottia.

Kristiina ja Hannan kanttiini on samassa talossa kuin kanttiini on koulu, jossa Väinö Pirttijärvi opettaa paikallisia lapsia ja jossa kaikki kolme asuvat. Yhteistyö syntyy luonnollisesti: ”Isommat pojat tekivät välitunnilla pilkkeitä, että saatiin liesi aamuisin syttymään. Kun ruokaa oli niukasti, sovittiin opettaja Pirttikosken kanssa, että hän voi syödä kanttiinissa kaikki ateriansa ja lapset saavat meiltä yhden lämpimän aterian päivässä. Sitä varten oli myönnetty oma muonakiintiönsä. Kristiina ja Pirttisalo keksivät, että isommat tytöt saivat vuorotellen auttaa meitä keittiössä.”

Kun Väinö käy Äänislinnassa, lapset saavat lupaa koulusta, ”mutta kun ruokatunnin aika tuli, ne ilmestyivät norkoilemaan kanttiinin ovensuuhun. Eihän niitä voinut nälkään jättää. Me laitoimme kaurapuuron porisemaan ja syötimme koko joukon. Niillä ei kotomaan ollut kai riittävästi ruokaa kellään, sillä täälläkin oli syksyn sato jäänyt pahasti sotimisen jalkoihin.”

Lisäksi Kristiina ”toimi epävirallisena terveyssisarena täällä. Jakoi täipulveria ja hoiteli jodilla haavoja, kun ne tahtoivat liassa ruveta märkimään.”

Suomalaisten vallalla on siis hyviäkin puolia niille, joita pidetään kielen takia ”omina”. Niinpä kun Hanna palaa vihkimatkalta Äänislinnasta, kylän naiset lahjoittavat hänelle itsekudotun liinan.

Opetuksen sisällöstä ei kerrota mitään, joten lukija ei saa tietää, miten ”propagandistista” se on. Sen sijaan kerrotaan Pirttijärven ahkerasti järjestämistä juhlista, joissa ohjelma on samanlaista kuin suomalaisissa kouluissa: esimerkiksi joulujuhlassa on enkeleitä. Yleisöä tulee juhliin vuosi vuodelta vähemmän, ja lopulta lapsia jää koulusta pois, kun paikalliset ymmärtävät vallan pian vaihtuvan.

Suomalaisten punaisten kohtalo

Kun Väinö huomaan oppilaansa Sirkan varastavan vanikkaa, Kristiina ja Hanna lähtevät Väinön kanssa tytön kotiin katsomaan, ”tarvittiinko siellä ruuan apua.

Kurjassa mökistä löytyy laiha nainen, joka yskii verta – hän sairastaa siis tuberkuloosia. Nainen paljastuu Hannan äidin sisareksi ja Kristiinan Anna-sisaren nuoruudenystäväksi Elina Koivikoksi.  Sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele kuvattiin, miten Elina rakastui Otto Mäntylään, joka oli lähetty Neuvosto-Karjalasta Suomeen agitaattoriksi, ja loikkasi tämän kanssa rajan taa.

Kristiina soittaa Koskivuorelle, ja Anna-sisar miehensä Leo Somerin kanssa järjestää Elinalle ja Sirkalle luvan muuttaa Suomeen.

Elina kertoo Hannalle omasta ja miehensä Oton kohtalosta: he olivat toimineet opettajina järven toisella puolella Selkissä, kunnes heidät oli pidätetty yhtenä päivänä kesken koulunpidon ja viety Petroskoihin. Yksivuotiaan Sirkan olivat naapurit Oleksi ja Maria olivat hakeneet luokseen ja väittäneet tyttären lapseksi.

Elina oli joutunut raatamaan neljä vuotta metsätyömaalla, jossa hän oli saanut tuberkuloositartunnan. Sitten hänet oli yllättäen vapautettu, ja hän oli vaeltanut metsiä myöten Selkiin, jossa Sirkka ei enää tuntenut äitiään.

”Niin kauan me selvisimme jotenkuten, kun Oleksi ja Maria olivat elossa – – Käytiin kalassa ja poimittiin marjat ja sienet.” Sitten Maria oli kuollut, eikä Oleksi ollut jaksanut elää ilman vaimoaan vaan tehnyt itsemurhan. Naapurit olivat väittäneet, että Elinan oli myrkyttänyt vanhan parin saadakseen mökin itselleen.

”- Ei ne pahoja ihmisiä olleet – – Mutta kun vihaa oli lietsottu vuosikaudet, meitä syytetty joka asiasta ja kuka tahansa sai tappaa suomalaisen, ei siitä perään huudeltu.”

Eräänä yönä Elina oli soutanut veneellä itsensä ja tyttärensä järven poikki. Hän oli aikonut Petroskoihin, mutta jäänyt Seeslahteen, jossa oli saanut yösijan ja ruokaa Senjalta.

Senjan poika oli ollut samalla leirillä kuin Otto. ”Niitä oli ollut isompi porukka, joka yritti karkuun. Oton olivat ampuneet aidan luokse.”

” – Vaikka parempi se oli niin. Ei Otto kumminkaan olisi jaksanut elää, kun toverit sen olivat pettäneet sillä lailla.”

Suomessa Elina pääsee parantolaan. Sirkka asuu isoäitinsä luona ja käy koulua.

Kansanrunoja useista kylistä kerännyt Väinö toteaa suomalaisista punaisista: ”Toisia muistetaan hyvällä ja toisia pahalla.”

Voiko paikallisiin luottaa?

Vielä yksi puoli suomalaisten ja paikallisen väestön suhteista kerrotaan, kun Kristiinan pikkuveli Johannes vie sisarensa Äänislinnassa ihastuksensa Larissan kotiin. Larissan äiti ”oli ystävällinen mutta vähän pidättyväinen. Ei liehakoinut sillä tavoin kuin Nastja ja Seeslahden mummot.”

Kun Kristiina kysyy, onko Johannes antanut Larissalle ruokaa tai rahaa, veli loukkaantuu: Larissa ei ole ”sellainen” ja suhdekin on viaton, vain suudelmien asteella.

Kristiina rauhoittelee: ”Eihän siinä mitään pahaa ole” ja myöntää Larissa olevan ”suloinen tyttö”. ”Mutta Irina-rouva on kyllä selvästi laskenut kaiken jo etukäteen.”

Johannes kertoo perheen olevan ”sivistyneitä ihmisiä. Larissakin on ylioppilas, tahtoo lukea lääkäriksi ja pojat, nekin ovat niin lahjakkaita.” Perheen isä on, insinööri, on viety väkisin puna-armeijaan. Kristiina on skeptisempi: ”Ja todennäköisesti [isä on] korkea-arvoinen puna-armeijan upseeri”.

Kristiina varoittaa Johannesta varomaan sanojaan: ”Älä puhu joukoista tai paikoista tai mikään, mikä ei saa joutua vihollisen tietoon.” Realistisesti Kristiina toteaa: ”Totta kai he pitävät omiensa puolta!”

Partisaanien isku

Lotille on annettu neuvo, ettei metsään saa mennä ilman vartiomiestä, mutta Kristiina ja Hanna uskovat, ettei läheisessä mustikkametsässä ole vaaraa. He erehtyvät, ja joutuvat partisaanien vangeiksi. Onneksi Hanna tunnistaa joukon johtajan Taisto Niiniluoman ja tämä hänet. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla kuvattiin, miten Kristiinan äiti Saara esti Hannan isää Taisto Niiniluomaa ottamasta Hanna-vauvaa ja tämän äitiä Vappua mukaansa, kun punaiset pakenivat sisällissodan tappion jälkeen rajan yli.

Taisto on vihainen Hannan lottapuvusta, mutta ei voi tapattaa tytärtään. Kun Hanna ja Kristiina jätetään sidottuina puuhun, Taisto antaa puukon Hannan käteen, ja partisaanien lähdettyä he pääsevät vapaaksi.

Sotilaille he kertovat valikoitu tarina: ”Nähtiin desantteja ja painuttiin niitä piiloon. Ne heittivät käsikranaatin jälkeen. Lopulta päästiin alas rantaan.”

Vain keskenään ystävykset voivat puhua kokemastaan keskenään:

”- Kädellä painoivat suuta ja kun huusit, ne löivät, että minulta pääsi ääni, Kristiina sanoi huokaisten. – Ne olisivat raiskanneet minut kaikki, ellei isäsi olisi tullut.

– Minä olisin lähtenyt juoksemaan ja antanut niiden ampua meidät, tunnustin suoraan. – Mutta jalat eivät kantaneet.”

Kotirintama ei ymmärrä

Jouluna 1941 Kristiina pääsee kotiin lomalle, mistä kertoo Hannalle: ”En minä osannut kotona olla – – Kaikki oli niin…pientä jotenkin. Ihmisten puheet ja mitä ne murehtivat. Sekin loukkasi, kun oli niin paljon ruokaa ja vaatetta. Vaikka kuinka yritti ajatella, että ne oli panneet minun takia parastaan, niin silti tahtoi pala takertua kurkkuun.”

Hanna vastaa: ”- Ne on mustasukkaisia sodasta – – Ihan totta. Pelkäävät, että me viihdytään täällä liiankin hyvin.”

Lottien ompeluseurassa Kristiina oli puhunut ”kuin joku TK-tyyppi”, ”miten Ääninen on mahtava ja kaupunki surullisella tavalla kaunis…”

Kristiinan ja Väinön häissä Koskivuorella morsiustyttöinä ovat Kristiinan siskontyttö Eeva ja Karjalasta pelastettu Sirkka. Eeva ”ryssäksi”. Anna-sisar läksyttää tytärtään, mutta myöhemmin Kristiinan äiti Saara kutsuu Johanneksen ihastusta ”ryssäksi”. Kristiina oikaisee: ”- Ne on karjalaisia – – Veljeskansaa, joka on elänyt sorron alla vuosikymmeniä.”

Sodan loppu ja rauhan alku

Keväällä 1944 Kristiinaa ja Hannaa neuvotaan: ”- Kun ilmoitus tulee, pakkaatte tavarat valmiiksi. Kenttäkeittiö pitäisi saada mukaan, ne ovat kallista tavaraa. Mutta kassalipas nyt joka tapauksessa ja muona – – Mitään turhaa ei täältä kannata ottaa mukaansa. Jos huonosti käy, joudutaan ehkä paikka paikoin liikkumaan jalan ja silloin on pakkauksen oltava sellainen että sen jaksaa kantaa.”

Kristiina joutuu taivuttelemaan Väinön lähettämään postissa kirjansa ja paperinsa, ettei monen vuoden tieteellinen työ mene hukkaan.

Kesäkuussa alkaa puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella, ja pian sen jälkeen tulee lähtökäsky.

”Neljä päivää ja neljä yötä juna jyskytti pitkin Karjalan metsiä. Aina kun hiukan sai nukutuksi, tuli ilmahälytys ja jouduttiin syöksymään pois.”

Juna ohittaa Elisenvaaran aseman vähän sen pommituksen jälkeen, jossa paljon siviilejä kuoli ja haavoittui.

Välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Elina pelkää hysteerisesti Suomen miehitystä ja pakenee Ruotsiin. Sirkka jää isoäidin luo Koskivuorelle.

Kun sotavangit palaavat, joukossa on Paavo. Hänet on pelastanut naispolitrukki Vera, joka oli tunnistanut valokuvasta Hannan. Kun Paavo oli sanonut kuvan esittävän vastavihittyä vaimoaan, Vera oli sanonut: ”Henki hengestä”.

”Kaikki muut vietiin ammuttaviksi. Minut se säästi sinua varten.”

Menneisyyden seuraukset

Romaani päättyy ensimmäisenä rauhan keväänä toukokuussa 1945. Silti, kuten Hanna sanoo tyynnyteltyään Paavoa painajaisunen jälkeen ”Sota oli jäänyt sisällemme. / Se tulisi uniin yhä uudelleen.”

Kaikki kokemukset eivät kuitenkaan ole negatiivisia. Kielon jäähyväisten lopussa Hanna kertoo kuopukselleen Sanalle, ”miten kaksi pientä tyttöä Hanna ja Kristiina leikkivät prinsessaa kartanon vintillä ja miten niille tuli riitaa, kumman prinssi oli rohkeampi.” Mutta lopulta ”Ne päättivät itse olla rohkeita prinsessoja ja taistelivat lohikäärmeitä ja jättiläisiä vastaan.”

Eniten menneisyydestä kärsii Elina, joka jää Ruotsiin. Neljännessä osassa Metsäkukkia asfaltilla (2001) käy ilmi, että hän on hylännyt kokonaan miehensä kanssa jakaman radikaalin ja optimistisen elämänkatsomuksen. Hänestä on tullut rikkaan miehen taloudenhoitaja ja salarakas.

Suomeen jäänyt Sirkka taas on saanut kokea ennakkoluuloja ”ryssänä”, myös koulutoverinsa Eevan taholta.

Yhteenvetoa

Sarjan viidennessä osassa Unikkoja ikkunassa (2002) Kristiinan tytär lukee 60-luvulla Paavo Rintalan Sissiluutnanttia ja miettii, tällaisiako lotat olivat. Olihan äitikin tavannut isän sodassa. 

Kielon jäähyväiset on kuin vastaus tuohon kysymykseen. Kirjassa korostetaan lottien työtä, kuten on ollut tapana tehdä vastakohtana Rintalan Sissiluutnantille ja Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Sodan jälkeen naisia neuvottiin ”ymmärtämään” sodasta palanneiden miestensä rankkoja kokemuksia ja unohtamaan omat tarpeensa. Kielon jäähyväiset korostaa, että myös naisilla saattoi olla rankkoja kokemuksia. Välirauhan aikana kartanossa toimii toipilaskoti. Kun yksi sotainvalideista suutelee Hannaa väkisin, Hanna lyö ”taikinakädellä sumeilematta miestä päin näköä”, Kristiina yrittää vähätellä: ”Mitäs tuosta, pojat vaan hassuttelee [- – -] Ne on jotenkin kuin vasikat laitumella. Kai ne nyt ottavat takaisin sitä keskenjäänyttä nuoruuttaan.” Hanna kuitenkin kysyy: ”Entäs me? [- – -] Meidänkö tässä pitää olla niiden äiteinä ja leikkitäteinä! Kuka meille antaa takaisin sen nuoruuden, joka jumalauta katkesi kesken?”

Romaanin lopussa Kristiina ja Hanna ovat naimisissa miehen kanssa, jota rakastavat, ja saaneet esikoisensa. Romaanin ydin ei kuitenkaan ole perinteisessä romanssissa, jossa rakkaus/mies tekee tytöstä naisen.  Suurimmat koettelemukset sankarittaret ovat kestäneet joko yksin tai ystävänsä tuella.

Sen enempää Paavo kuin Väinö eivät myöskään ole perinteistä sankarityyppiä, vaan pikemmin tarvitsevat vaimonsa tukea. Väinö jopa saa hermoromahduksen, kun pari on palannut sodasta.

Kaksi partisaanien iskua, jotka vielä päättyvät henkilöiden kannalta onnellisesti, ovat realistisesti ajatellen liikaa. Hannan ja Kristiinan hyvä työ, Veran ja lasten pelastaminen leiriltä, palkitaan kuten sadussa, kun Vera pelastaa Paavon. Toisaalta ei tunnu kovin väärältä, että kun kyseessä on sentään viihde, lukijaa säästetään pahimmalta, onhan romaanissa jo tarpeeksi rankkoja kokemuksia.

Teoksen suurin ansio on, että siinä kuvataan venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa. On suorastaan huvittavaa, että yksi harvoista kuvauksista suomalaisessa fiktiossa on naistenromaanissa. Koulun jälkeen tavalliset ihmiset saavat usein tietonsa historiasta romaaneista, joissa ei ole kyse tilastojen luvuista vaan yksittäisistä ihmisistä. Näin mukaan tulee myös tunnevaikutus.

Toki Kristiina ja Hanna edustavat nykyaikaista moraalia pelastaessaan Veran ja lapset vankileiriltä. Muille lotille on annettu silloisten ennakkoluulojen esittäjän osa. 

Samalla tavalla Kristiinan lanko, juutalaistaustainen Leo Someri edustaa skeptisyyttä sota-ajan propagandaa kohtaan, johon taas uskoo täysillä opettaja Laina Aaltonen.

Toisaalta Laina Aaltosen vapaaehtoistyöllä lottana on arvoa jo ihan humanitaarisilla perusteilla. Lopussa hän pelastaa lottaosaston omaisuuden ennen järjestön lakkauttamista.

Hanna ihmettelee, ”miten ripeästi naiset olivat toimineet”, Kristiina muistelee: ”Samalla laillahan meidät pelastettiin Aunuksesta kotiin – – Niin kuin Tykki aina julisti, mikään ei saa olla mahdotonta.”

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Enni Mustosen romaanista Sotaleski. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta ja linkkejä lisätietoihin sekä tietoja Itä-Karjalan suomalaismiehistystä koskevia tutkimuksista.

Itä-Karjalan siviilien leirejä ovat kuvanneet myös Tapani Bagge dekkarissa Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) ja Raija Talvio näytelmässä Viimeinen juna länteen. Miehitystä käsittelee myös Lauri Kokkosen näytelmä Ruskie neitsyt koskeva artikkeli, jonka lopussa vertaillaan aihetta käsitelevää kaunokirjallisuutta. Vertailun jälkeen olen kirjoittanut vielä artikkelin Paavo Rintalan romaanista Vänrikin muistot.

Olen kirjoittanut blogissa myös Mikko Karvosen (Onttoni Mihkalin) aikalaiskuvauksesta Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942.

A.M. Frost: Näkymätön kuolema, Likaista peliä, Kohtalokas ystävä

A.M. Frostin Jang-sarjassa Suomen sotavuodet on paketoitu toimintajännärin muotoon historiallisista tosiseikoista juurikaan välittämättä.

Näkymätön kuolema (2018) ja Likaista peliä (2019) sijoittuvat talvisotaan ja Kohtalokas ystävä (2020) välirauhan syksyyn 1940.

Kaksi ensimmäistä osaa on kustantanut Bazar. Ensimmäisen osan Näkymätön kuolema kansikuvat on kokoelma kuvia, joiden yleisvaikutelma on sotakirja. Mukana on sekä rintama että kotirintama (Helsingin Suurtorille johtavaa katua kapeuttavat talojen seinastulle kasatut hiekkasäkit). Tosin vasemmian yläkulman klassinen blondi ja oikean yläkulman mieshahmo, jonka kasvot eivät ole näkyvissä, viittaavat jännityskirjaan. Punatähti sirpin ja vasaran kera on Neuvostoliiton tunnus.

Sankariparina majuri ja Valpon naisagentti

Sankari Peder Jang pitkä, tumma ja komea. Puoliksi itämainen syntyperä käy ilmi vain yläluomen poimusta. Lähettäessään Jangin Kohtalokkaassa ystävässä vuonna 1940 Saksaan tekijät eivät piittaa siitä, mitä mieltä natsien rotuoppi on niin ”sekarotuisista” kuin aasialaisista.

Mannerheim toi Aasian halki ratsastukseltaan yksivuotiaan pojan Suomeen ja toimi tämän kummisetänä, vaikka tämä kasvoi kasvatusvanhempien hoivissa.

Käytyään armeijan ja kadettikoulun Jang lähti etsimään itään juuriaan, mutta ei saanut selville alkuperäänsä vaan sen sijaan sortui oopiumiin. Hän pelastautui buddhalaisten soturimunkien hoiviin, ja nämä opettivat hänelle itämaisia taistelulajeja ja mm. Sunzin strategista ajattelua. Tätä ja muita itämaisia viisauksia hän lainailee taajaan. Samalla matkalla hän oppi pitämään kasvonsa ilmeettöminä ja naiselle täydellisen nautinnon tuottavaksi rakastajaksi. Jälkimäinen ei todennu seksikuvauksissa, jotka ovat viihteessä tavanomaista kamaa.

Suomeen palattuaan Jang kävi Sotakorkeakoulun ja on kirjojen aikana arvoltaan majuri. Hän käy jo ennen sotaa hämmästyttävän usein itärajan toisella puolella. Tämä herättää Valpon epäluulon, ja asiaa tutkimaan määrätään Helle Haaga.

Sarjan sankaritar Helle Haaga on sairaanhoitajatar, jonka aviomies, lentäjä ja Etsivän keskuspoliisin agentti, menehtyi lento-onnettomuudessa. Saadakseen selville miehensä kuoleman todellisen syyn on Helle pestautunut EK:n seuraajan Valpon palvelukseen. Näkymättömässä vihollisessa hän toimii ensin Kämpissä tarjoilijattarena ja sitten lääkintälottana rintamalla.

Helle on täydellinen pienikokoinen kaunotar, jonka pitkät hiukset ovat platinanvaaleat ja jonka liikkumista verrataan keijuun.

Jangille on näennäisesti luotu trauma, koska hän ei tunne vanhempiaan, mutta todellisuudessa hänet esitetään supermiehenä. Hänen ainoa vikansa sankarittaren ja nykylukijan näkökulmasta on, että rakastuttuaan Helleen hän yrittää suojella tätä pitämällä tämän poissa seikkailuista ja vaaroista.

Tähän Helle ei tietenkään suostu, ja tarpeetonta sekin onkin, koska Helle ei tarvitse apua tappelussa vaan osaa iskeä miehiä herkkiin paikkoihin. Niinpä Helle kieltäytyy noudattamasta Jangin määräyksiä ja joko voittaa tämän väittelyssä, jolloin tämän on otettava hänet mukaan, tai sitten toimii omin neuvoin.

Hellen trauma eli aviomiehen kuolema ratkeaa Kohtalokkaassa ystävässä tavalla, joka voisi tuottaa hänelle vielä suuremman trauman. Mutta Jang lääkitsee sen pikaisesti paljastamalla Hellelle oman traumansa. Jonkin verran aikaa kuluu, ennen kuin Jang saa Hellen  vakuuttuneeksi siitä, että naistenmies voi muuttua uskolliseksi tavattuaan ”sen oikean”.

Sankariparia kiinnostavammat sivuhenkilöt

Stereotyyppistä sankariparia kiinnostavampi tai ainakin inhimillisempi henkilö on Jangin lähetti, sotamies Aulis Rasila. Hän on matemaattisesti lahjakas, mutta punastuu helposti, pelkää naapurissa asuvaa uteliasta vanhempaa naista eikä alussa luota itseensä ja kykyihinsä.

Talvisota muuttaa Rasilan elämän perusteellisesti. Ensinnäkin hänelle avautuu muitakin mahdollisuuksia kuin ura VR:ssä ja perheen perustaminen äidin läheisyydessä Puu-Pasilassa. Toiseksi hän rakastuu rintamalla lotta Maria Jaalaan ja tämä häneen. Valitettavasti Maria joutuu kokemaan sotavankeudessa kovia ja torjuu sen jälkeen Auliksen.

Aulis saa itselleen evakoilta jäljelle jääneen koiran, jolle antaa nimen Adolf.

Tapahtumia kuvataan myös Jangin lapsuudenystävän Arno Hautalan näkökulmasta. Hän työskentelee Helsingin Sanomien toimittajana, eikä häntä silmäpuolena hyväksytä rintamalle. Nykylukija pitää joko koomisena tai raivostuttavana sitä, että Hautala kohtelee nuorta naistoimittajaa sovinistisesti ollenkaan huomaamatta, että mitään on vialla.

Toisen osan Likaista peliä kansikuva on myös kokoelma kuvia, joiden yleisvaikutelma on sotakirja. Sekä rintama että kotirintama (pommitettu Viipruri) gon jälleen edustettuina. Lumi viittaa kuvat talvisotaan, mutta vasemman ylänurkan kuvassa kiikarilla tähystyvä lotta on kesävaatteissa (kysessä on tunnettu poseerauskuva). Kompassi viittaa matkaan, joka tehdään luonnossa tuntemattomassa maastossa. 

Vääriä tietoja ja epäuskottavuuksia riittää

Historian kannalta teokset ovat täynnä vääriä tietoja ja epäuskottavuuksia, mutta rajoitun vain ensimmäiseen osaan Näkymätön kuolema.

Vaikka YH [Yleiset kertausharjoitukset] alkoivat heti Neuvostoliiton neuvottelukutsun saavuttua lokakuussa 1939, Jangin komppania lähtee Helsingistä Kannakselle vasta neuvottelijoiden palattua marraskuussa juuri ennen talvisotaa.

Ulkoministeriön yksityinen virkamies, joka ei usko sodan syttymiseen, pystyy estämään armeijan hankinnat. Todellisuudessa toisen hallinnonalan asioihin ei saanut puuttua edes ministeri.

Jangin tukikohta on pitkään Kannaksella lähellä rajaa, vaikka rajan ja Mannerheim-linjan välissä ei ollut kuin suojajoukkoja, jotka suunnitelman mukaisesti vetäytyivät viivyttäen parissa viikossa Mannerheim-linjalle.

Jang onnistuu sotajuonen avulla motittamaan ja tuhoamaan vihollisen kahdentuhannen sotilaan osaston. Mottitaktiikkaa ei käytetty eikä voitukaan käyttää Kannaksella, jossa käytiin materiaalisotaa, vaan Laatokan Karjalassa ja pohjoisempana, jossa maasto oli erilainen ja teitä vain harvassa.

Jang joutuu erikseen tarkastamaan vihollisen vakoojaksi epäilemänsä aliupseerin taustan. Todellisuudessa sen olisi tehnyt jo ennen tämän asevelvollisuuden suorittamista paikallinen suojeluskunta, joka antoi jokaisesta asevelvollisesta luotettavuuslausunnon. Leningradissa punaiselle emigranttiavioparille syntynyttä ja Suomeen palannutta nuorukaista ei olisi ikinä hyväksytty aliupseerikouluun eikä erikoisaselajiin koulutettavaksi.

Jang ja Hautala tunnistavat Kämpissä ”Inturistin johtajarouvan, siis Boris Jartsevin alias Boris Rybkinin vaimon Zoja Voskresenskaja joka oli myös NKVD:n agentti, vaikka tämä on naamioitunut peruukilla ja vahvalla ehostuksella. He kommentoivat, että”eikö Stalin olekaan kotiuttanut kaikkia virkamiehiään” ja ”Joillakin on erivapauksia”.

Myöhemmin Hautala sanoo pääministeri Rytille, että vihollisen vakoilua kai johdetaan Intouristin toimistosta ja Neuvostoliiton lähetystöstä. Todellisuudessa molempien maiden diplomaatit saivat sodan syttyessä lähteä vapaasti maasta. Vakoojaksi epäilty neuvostokansalainen, jolla ei ollut diplomaattisuojaa, olisi tietenkin pidätetty ja tuomittu.

Syksyllä 1939 Jangin agentti joutuu Leningradissa ”auto-onnettomuuteen”. Miksi ihmeessä NKVD menetteli kuin kyseessä olisi ollut ulkomaa sen sijaan, että olisi yrittänyt puristaa hänestä kuulusteluissa kaikkia tietoja?

Sankaritar Helle käy parikin kertaa perheensä huvilalla (toisella kerralla Jangin ja Hautalan kanssa) Terijoella, joka sijaitsi aivan rajalla ja joutui vihollisen valloittamaksi heti sodan alussa.

Huvilan lähellä olevassa maalaistalossa on vihollisen salainen laboratorio, mutta Helle ei epäile mitään, vaikka hänen tapaamansa nainen puhuu ukrainaa. Vaikka Terijoella asuikin monia kansallisuuksia, sodan aikana vieras ihminen, joka ei puhunut suomea eikä ruotsia ja/tai ei ollut totellut evakuointimääräystä, olisi automaattisesti ollut jokaisen siviilinkin mielestä – saati Valpon agentin – mielestä epäilyksenalainen, josta oli heti tehty ilmoitus.

Rauhan aikana samassa maalaistalossa on käynyt rajan takaa politrukkeja ilman, että kukaan on puuttunut asiaan.

Kun Jangin tukikohdassa havaitaan etäällä tulipalo, siitä ei huolestuta, koska se on ”Suomen puolella”. Siis kuvitellaan, että vihollinen olisi sodan aikana pysynyt kiltisti rajan takana!

Viipurissa eletään sodan aikana aivan normaalisti, esimerkiksi mummot myyvät torilla. Todellisudessa sisäministeri Kekkonen kehotti radiossa jo YH:n alkaessa ihmisiä, joilla ei ollut välttämättömiä velvollisuuksia, siis etenkin naisia, lapsia ja vanhuksia, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista ja näin tapahtuikin. Monet palasivat kotiin, kun mitään ei tapahtunut, mutta lähtivät paniikissa uudelleen evakkoon sodan alkaessa, kuten Lempi Jääskeläisen aikalaisromaanissa Idästä nousee myrsky kerrotaan. Helsingin kohdalla asiasta mainitaan Näkymättömässä kuolemassa, joten miksi Viipuria kuvataan toisin? Siellähän ei ollut vain pelkoa ainoastaan pommituksista, vaan kaupunkiin ampui ns. aavetykki, jota kuvataan Mikko Porvalin teoksessa Veri ei vaikene.

Toisessa osassa Likaista peliä Jang ja Helle käyvät rauhan tultua Hellen vanhempien asunnossa Viipurissa, vaikka kaupungissa on jo puna-armeijalaisia.

Lopuksi pikkujuttu: puna-armeijalaiset puhuttelevat upseereitaan herroiksi, vaikka oikea muoto on toveri.

Kolmannessa osassa Kohtalokas ystävä kustantajaksi on vaihtunut Aula. Myös kansikuvan tyyli on vaihtunut täysin: sotakuvien kokoelman sijasta kannessa on turkiskaulukselliseen takkiin pukeutunut nainen, jonka  huulet on voimakkaasti punattu ja jolla on helmikaulanauha ja helmikorut. Ylellisen asun vastakohtana on naisen kantama nahkasalkku, mikä viittaa työhön liittyviin papereihin – ellei suorastaan salaisiin papereihin. Naisen silmiä ei näe leirihatun alta, mikä viittaa vaaraan. Tällaisen kansikuvan uskotaan ilmeisesti vetoavan pikemmin jännitys- kuin sotakirjojen lukijoihin ja siten myös enemmän naisiin.

Stereotyyppiset viholliset

Viholliset ovat perinteiseen tapaan stereotyyppisiä, ja usein heidän pahuutensa ilmenee jo ulkomuodosta.

Ensimmäinen ryhmä ovat tietenkin puna-armeijalaiset. Heidät kuvataan ideologisiksi fanaatikoiksi, luonteeltaan raaoiksi tai muuten vain epämiellyttäviksi. Johtajat suunnittelevat ja toteuttavat kaikenlaisia katalia sodankäyntikeinoja välittämättä sodankäynnin sopimuksista.

Likaisessa pelissä kuvatut partisaanit kuvataan ”valiojoukoksi”, ja alussa he onnistuvatkin kaappaamaan haavoittuneita kuljettavan linja-auton ja viemään kaksi panttivankia rintaman toiselle puolelle, mutta joukon johtaja osoittautuu raiskaajaksi.

Toinen vihollisryhmä ovat suomalaiset kommunistit.

Kohtalokkaassa ystävässä Jang kertoo rajan taakse vuonna 1918 paenneista punaisista, jotka haluavat laajentaa Neuvosto-Karjalaa: ”vähintään siivu Itä-Suomesta tai mieluummin koko maa”. Neuvostoliitossa usein tiedustelutehtävissä käyneenä Jang ei voisi olla tietämättä, että useimmat punaisista olivat tuhoutuneet Stalinin vainoissa 1937-8. Jäljelle jääneilläkään ei ollut mitään vaikutusta Stalinin ulkopoliittisiin päätöksiin, vaan he olivat vain tämän käsikassaroita.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa (SNS-1) kuvataan perinteisellä tavalla ”viidentenä kolonnana”. Kimmo Rentolan mukaan seura syntyi ilman Neuvostoliiton vaikutusta.

Toki on ymmärrettävää, että Jang ja Helle ovat omaksuneet aikalaisten käsitykset, mutta heidän tiedustelutaidoistaan ei todistaa hyvää, että he uskovat viralliseen versioon Hakaniemen ”pinonpolttajista”, jolla seuran maine mustattiin. Tapani Bagge on Sinisessä aaveessa käyttänyt hyväkseen versiota, että kyseessä oli poliisin maksama provokaatio. Asia on tutkimuksessa jäänyt auki.

Koska kommunistit ovat pahoja maanpettureita, Jang, Rasila, Helle ja Hautala voivat ampua heidät ja heittää kranaatteja heidän taloonsa ilman, että joutuvat asiasta edesvastuuseen. Jang myös kiduttaa tietojen saamiseksi.

Neuvostoliitto on paha, mutta sen sijaan Hitlerin pyrkimys hankkia Saksalle ”elintilaa” (Lebensraum) esitetään luonnollisena, ikään kuin Itä-Euroopassa ei olisi lainkaan ihmisiä.

Sarjassa puhutaan Hitlerin aikeista hyökätä Neuvostoliittoon varmoina jo alkusyksyllä 1941, vaikka esikuntien tehtävä on laatia suunnitelmia lähes kaikkien tilanteiden varalta, eivätkä ne vielä merkitse toteutusta. Suomen johdonkin piti lähes loppuun asti ottaa huomioon mahdollisuus, että Saksa ja Neuvostoliitto sittenkin solmivat uuden sopimuksen.

Kaiken kaikkiaan Jang-sarjasta ei ole poistettu sotavuosien ideologian ja historiantulkintojen vanhentuneita piirteitä toisin kuin Tapani Baggen värisarjasta. Toisaalta ideologiaa ei ole mukana niin paljon ja niin vahvasti kuin Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjassa.

Arvio Frostin Jang-sarjasta

Jos ei tunne historiaa tai ei välitä siitä, että monet asiat ovat historiallisesti mahdottomia, A.M. Frostin Jang-sarjan romaanien partioretket ja kavalat viholliset tarjoavat kohtuullisen jännittäviä ja romanttisia juonenkäänteitä. Teokset on myös sujuvasti kirjoitettu. Joskus tosin selostus aseen ominaisuuksista ja kehittäjästä katkaisee toiminnan kuvauksen.

Kaiken kaikkiaan sarja osoittaa, että talvisodasta on kulunut niin kauan, että siitä voi tehdä kevyttä viihdettä.

Kirjailijasta

A.M. Frost on Anne ja Matti Hakkaraisen kirjailijanimi.

A. M. Frostista ja Jang-sarjasta Wikipediassa.

Muuta

Sunzista alias Sun Tsusta Wikipediassa.

Boris Jatrsevista alias Boris Rybkinistä Wikipediassa.

Olen kirjoittanut blogissa Lempi Jääskeläisen romaanista Idästä nousee myrsky, Mikko Porvalin teoksesta Veri ei vaikene, Tapani Baggen värisarjasta ja Ville Kaarnakarin kahdesta teoksesta.

Kirjallisuutta

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Heikki Ylikangas: Tie Talvisotaan ja Kun Summa petti

Heikki Ylikankaan näytelmät Tie talvisotaan ja Kun Summa petti, jotka ovat varsin kriittisiä Suomen johtoa kohtaan.

Tämä oli vastoin ajan henkeä, sillä näytelmän Tie talvisotaan ensi-ilta oli Kansallisteatterissa 1989 ja näytelmän Kun Summa petti samassa teatterissa 2000.

Vuotta 1989-1990, jolloin oli kulunut 50 vuotta talvisodasta, Max Jakobson kutsunut ”talvisotarenessanssin” vuodeksi. Syy oli toisaalta se, että perestroikan aikana Neuvostoliitossa saatettiin viimein tarkastella kriittisesti menneisyyttä, terrorin lisäksi ulkopolitiikkaa. Toisaalta kyse oli Suomessa tapahtuneesta sukupolvenvaihdoksesta: lapset olivat arvostelleet sodat käyneitä vanhempiaan, mutta lapsenlapset arvostivat isovanhempiaan.

Tästä alkoi julkisuudessa ”uuspatriotismin” aika, jota vastaan nuoret tutkijat 2000-luvull nousivat.

Ylikankaalle tärkeitä historian tulkinta, eivät henkilöt

Ylikankaan molemmissa näytelmissä ovat draaman kannalta heikkouksia. Päähenkilöinä on pääasiassa historiallisia henkilöitä, jotka ovat liiankin kiinni esikuvissaan, ja ennen kaikkea he ovat persoonina yksiulotteisia.

Presidentti Kyösti Kallio on sairas, heikko ja uskonnollinen, sisäministeri ja myöhemmin pelkkä kansanedustaja Urho Kekkonen on juonitteleva, opportunistinen ja vallanhaluinen.

Huomio ei suuntaudukaan henkilöhahmojen kehitykseen, vaan siihen miten kaikkien tuntemiin lopputuloksiin – talvisodan syttymiseen ja rauhan tekoon – Ylikankaan tuolloin uusien tulkintojen mukaan päädyttiin. Näytelmät ovat enemmän historiantulkintoja kuin kaunokirjallisuutta.

Mutta siinä missä Matti Tapion TV-sarja Sodan ja rauhan miehet on pitkälti dokumentaarinen, joskin vuorosanoja on keksitty, Ylikangas on ottanut itselleen vapauden kuvitella tulkintansa pohjalta kohtauksia ja keskusteluja, joita lähteistä ei suoraan löydy.

Toisin kuin Tapio, Ylikangas ei kuvaa kaikkia tärkeitä tapahtumia, vaan jopa syksyn 1939 neuvottelut ja maaliskuun 1940 rauhanneuvottelut Moskovassa on jätetty pois ja niihin vain viitataan. Näin ollen Stalin ja ulkoministeri Molotov eivät esiinny näytelmässä lainkaan. Siten Neuvostoliiton aikeista ja päämääristä ei esitetä muuta kuin suomalaisten poliitikkojen erilaisia käsityksiä.

Vastoin ”ei ollut muuta vaihtoehtoa”

Molemmissa näytelmissä Ylikangas poikkeaa selvästi uuspatriotismin ”ei ollut muuta vaihtoehtoa”-hengestä.

Tie talvisotaan –näytelmässä J. K. Paasikivi murisee syksyllä 1939: ”Sanovat, ettei kansa salli muuta politiikkaa. Ei kai jumalauta, kun sille ei ilmoiteta totuutta. Ja eduskuntakin pidetään pimennossa. Huijataan vihjailuilla avusta ja tuesta. Kiihotetaan puheilla loputtomasta urhoollisuudesta ja kestävyydestä. Se uppoaa huonoon itsetuntoon kuin veitsi voihin.”

Suomen poliittisesta johdosta Ylikangas esittää varsin kriittisen kuvan. Alkuasetelma on sama kuin Paasikiven muistelmissa Toimintani Moskovassa ja Suomessa: syypää sotaan on idealistisen jääräpäinen ulkoministeri Eljas Erkko, joka uskoo Neuvostoliiton vain bluffaavan luhistaakseen suomalaisten hermot. Neuvostoliitto ei voi aloittaa sotaa, koska se on sidottu omaan rauhanpropagandaansa. Turhaan Paasikivi ja sotamarsalkka Mannerheim varoittavat sodan vaarasta.

Ihan näin mustavalkoinen ei Ylikangas ole. Kun Erkko asettaa Paasikiven seinää vasten esittämällä tälle allekirjoitettavaksi paperin, jossa tämä kannattaa myönnytysten tekoa, ja lupaa julkaista lausunnon omistamassaan Helsingin Sanomissa, Paasikivi kieltäytyy allekirjoittamasta. Hän tunnustaa vaimolleen Alli Paasikivelle syyn: pelon yhteisrintaman rikkomisesta ja syytöksistä vihollisen pussiin pelaamisesta: Saman motiivin Paasikivi uskoo olevan Mannerheimilla.

Aivan varma ei Erkkokaan ole vaan tunnustaa Alli Paasikivelle takaportin: jos Neuvostoliitto kaikesta huolimatta on tosissaan, se esittää ennen sotaan ryhtymistä ultimaatumin. Silloin Suomen johto voisi tehdä vaaditut myönnytykset menettämättä kasvojaan oman kansan ja maailman edessä.

Kansan yhtenäisyydestä ei oltu etukäteen varmoja

Mainilan laukausten ja hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomisen jälkeen Paasikivi ja toinen Moskovan neuvottelija, sosiaalidemokraattinen valtiovarainministeri Väinö Tanner syyttelevät kilvan toisiaan. Paasikiven mielestä Tanneria kalvavat edelleen äärioikeiston syytökset Tarton ”häpeärauhan” neuvottelijana. Siksi Tanner kalastelee nyt ”fasistien sympatioita”: ”sen sortin sosialisti sinä olet”. Tanner vastaa samalla mitalla luettelemalla Paasikiven painolastin: routavuosien myöntyvyyslinjan ja vuoden 1918 kuningasseikkailun, jotka tämä haluaa unohdettavan. Siksi Paasikivi haluaa nyt olla menestyvä neuvottelija: ”Niin että sen sortin opportunisti sinä olet.”

Pommien putoillessa marraskuun 30. päivänä 1939 Helsinkiin päätetään vaihtaa hallitus ja pyrkiä rauhaan. Suomen ele tulee kuitenkin liian myöhään: Neuvostoliito ei tunnusta enää Suomen hallitusta vaan on perustamassa Terijoen hallitusta.

Jo aiemmin on keskusteltu, tuleeko kansa sodan sattuessa olemaan yksimielinen. Suojajoukkojen nopea vetäytyminen saa Mannerheimin sodan toisena päivänä epäilemään, ettei armeija halua taistella.

Oliko talvisodalle vaihtoehtoa?

Tanner ja Paasikivi käyvät historianfilosofisen keskustelun. Ensin Tanner myöntää, että Paasikivi on ollut osittain oikeassa: ”Jos me olisimme myöntyneet ehtoihin tai jos Kremlin herrat olisivat antaneet uhkavaatimuksen, mitään sotaa ei olisi tullut.” Mutta tämä olisi edellyttänyt, että ”meidän tässä, koko hallituksen, eduskunnan, jopa koko kansan olisi pitänyt olla toisenlaisia kuin me olemme. Samoin venäläisten. Sillä kokoonpanolla, kokemuksilla, asenteilla ja tiedoilla, jotka meillä oli rajan kummallakin puolen, lopputulos oli väistämätön.”

Paasikivi torjuu Tannerin tulkinnan deterministisenä: ”Ihminen on vastuussa teoistaan. Hänellä on vapaa tahto.” Silloin Tanner kehottaa: ”Lopeta sitten äkkiä tämä mieletön sota, jota kumpikaan osapuoli ei itse asiassa halunnut. Pane Stalin perumaan käskynsä.” Tällä Tanner haluaa osoittaa, että ”Sinäkin voit tehdä vain sen, mikä on sinulle mahdollista, et yhtään enempää. Etkä sinäkään tiedä etukäteen, mikä on virhe. Se tiedetään aina vasta jälkeenpäin.”

Kun saadaan tieto, että armeija taistelee, uusi pääministeri Ryti toteaa Kremlin erehtyneen ”vielä paljon pahemmin kuin me. Stalin ja Molotov laskivat kohtaavansa täällä punaisia ja valkoisia. He kohtaisivatkin suomalaisia, joilla on mielestään jotakin puolustettavaa.” Kallio toteaa: ”Me olemme siis jossakin onnistuneetkin.” Tanner filosofoi: ”Me emme todellisuudessa johda tätä maata. Se johtaa meitä.”

Näyttämöohjeiden mukaan näytelmä loppuu näin: ”Taustalla kaikuu hiljaa musiikkiesityksenä ’Kukkivat kummut nuo kalmistojen’. Video heijastaa ensin sankarihautojen rivistöt ja sitten vapaana hulmuavan Suomen lipun.” Tämän voi katsoja tulkita joko patrioottisen sovittavaksi tai patriotismin ironiaksi.

Kun Summa petti

Kun Summa petti kattaa ajan helmikuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin 1940. Näytelmä käsittelee sitä, miksi Suomen johto päätti tehdä rauhan eikä pyytää länsimaiden apua.

Poliittisten johtomiesten rinnalla kuvataan Summassa taistelevia kersantti Remestä ja alikersantti Mikkolaa. Upseerien kaaduttua Remeksestä on tullut joukkueenjohtaja. Koska isä on 1918 joutunut leiriin, Remes on ensin erotettu aliupseerikoulusta ”poliittisesti epäluotettavana” mutta ratsumestari Renquist on saanut päätöksen kumotuksi. Niinpä Remeksen mieleen ovat iskostuneet velvoittavina Renquistin sanat: ”Luottakaa te vain aina Suomeen, niin Suomi luottaa teihin.”

Mikkola yrittää saada Remeksen ymmärtämään, että linjasta on tilanteen toivottomuuden takia lähdettävä, mutta Remeksen mielestä ”käsky on käsky”. Mikkola uskoo, ettei uutta käskyä ole pystytty tuomaan etulinjaan, mutta Remes vetoaa siihen, minkä puolesta taistellaan: Mannerheim-linjan ”takana on vain Suomi, jota meidän on käsketty suojella.” Mikkolan arvomaailman mukaan ”Siellä on muutakin; siellä on elämä”, mutta Remes on järkkymätön: ”Sodassa linja on tärkeämpi kuin henki; eihän se muuten mitään sotaa olisikaan.”

Remes menettää toisen kätensä ja pyytää Mikkolaa ampumaan itsensä. Mikkolan mielestä käsipuolenakin voi elää, Remeksen mielestä pelkurina ei. Mikkola ei tottele Remestä vaan raahaa tämän turvaan.

Mannerheim-linjan murtumisen jälkeen Tannerille selvitetään, että reserviä ei ole, koska sisällissodan jälkeen on jätetty kouluttamatta ne, joita on pidetty poliittisesti epäluotettavina.

Suomen ulkopolitiikasta on sodan aikana päättänyt nelikko, pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner, salkuton ministeri Paasikivi ja Mannerheimin edustajana hallituksessa oleva kenraali Walden. Presidentti, jolle ulkopolitiikan johto perustuslain mukaan kuuluu, muu hallitus ja eduskunta on sivuutettu.

Göringin lupaus

Yllättäen tulee lähettiläs T. M. Kivimäeltä viesti Berliinistä: Göring on kehottanut Suomea tekemään rauhan millä ehdoilla hyvänsä. Viestin sanat ”Mein Kampf” Rytille tulkitsee vaimo Gerda Ryti: Saksa hyökkää pian Neuvostoliittoon, ja Suomi saa silloin hyvityksen.

Ryti ja Tanner eivät kerro Göringin viestistä edes kahdelle muulle. Päätösvalta ulkopolitiikasta kuuluu nyt vain heille kahdelle. Tukholmassa Kivimäki vahvistaa Tannerille Gerda Rytin tulkinnan.

Samalla matkalla Tanner tapaa Ruotsin ulkoministeri Güntherin ja Neuvostoliiton lähettilään madame Kollontayn. Kollontayn maine ”Suomen-ystävänä” esitetään pelkäksi näyttelemiseksi. Todellisuudessa Kollontay on kivikova maansa etujen ajaja, joka käyttää kaikki keinot ja pelaa monilla korteilla. Hän kiristää Ruotsin ulkoministeri Güntheriltä kaksi ”vähäistä palvelusta”. Ruotsin on julkisesti todettava, ettei se anna liittoutuneille kauttakulkulupaa, eikä Ruotsi saa välittää Moskovaan Suomen hallituksen pyyntöä, että edes Viipuri ja muut kaupungit jäisivät Suomelle. Jos Suomen negatiivinen vastaus menee Moskovaan, neuvostohallitus jatkaa sotaa, Kollontay väittää.

Günther myöntyy, kun Kollontay uhkaa: ”tulee joko rauha meidän ja suomalaisten kesken meidän määräämin ehdoin tai tulee liittoutuneitten ja saksalaisten välinen sota Skandinaviassa.” Jälkimmäinen merkitsisi loppua Ruotsin malminmyynnille Saksalle. Tanneria Kollontay kehottaa suostumaan rauhanehtoihin, koska ”Muuta vaihtoehtoa ei ole – niin paitsi miehitys tietysti”. Tanner syyttää Güntheriä, että Ruotsi on jättänyt Suomen Neuvostoliiton armoille.

Mikkola, jolta on kaatunut kaksi veljeä, tapaa lomalla juopuneen Remeksen. Mikkola tajuaa, että ”ilman apua me tuhoudumme”, mutta Remes selvittää, että apu ei ole ilmaista. Itsenäisyys menee joka tapauksessa: ”Sen vievät ryssät taikka se, joka auttaa meitä ryssän kynsistä.” Sotiminen ei enää kannata, on parempi tehdä rauha. Mikkolallekin ”rauha kelpaa, jos se on siedettävä, mutta minulle ei kelpaa mikä rauha tahansa.” Mikkola on omaksunut Remeksen aiemmat arvot: ”minusta ei ketju murru.” Remes, joka uskoo pettäneensä ”Suomen luottamuksen”, koska Summa murtui hänen lohkollaan, ampuu itsensä.

Rytillä ja Tannerilla on jäljellä ongelma, miten rauhanehdot saadaan hyväksytyiksi. Moskovan neuvotteluihin valitaan Suomen edustajiksi taattuja rauhan kannattajia, mutta heillekin on paljastettava Saksan-kortti. Helsingissä sen saavat hämäämällä selville Kekkonen ja Mannerheim, joka teettää kenraaleilla raportin rintamatilanteen epätoivoisuudesta. Kansalle rauha perustellaan syyttämällä Ruotsia, joka ei sallinut liittoutuneiden kauttakulkua.

Rintamalla kersantiksi ylennetty Mikkola on – vastoin aiempia mielipiteitään – jatkanut taistelua loppuun asti, vaikka on niin väsynyt, että on nähnyt Remeksen haamun. Rauhan ehtoja Mikkola miehineen ei pysty ymmärtämään: miksi Neuvostoliitolle luovutetaan myös maata, jota puna-armeija ei valloittanut, ja miksi sotilaita on viimeiseen asti uhrattu sen puolustamiseksi? Näin näytelmä on paljon katkerampi ja pessimistisempi kuin Tie talvisotaan.

Gerda Ryti rauhoittaa miestään

Tunnelmaa ei pysty lieventämään edes loppukohtaus, jossa Ryti pelkää ratkaisun seurauksia ja omaa vastuutaan siitä. Vaimo Gerda yrittää rauhoitella kysymällä: ”olisitko niillä tiedoilla, jotka sinulla silloin oli, ja nimenomaan siinä tilanteessa voinut menetellä jotenkin toisin?” Rytin vastattua kieltävästi Gerda jatkaa uskonnollisen maailmankatsomuksensa mukaisesti: ”Sinä et tätä maata ohjaa, et onneen etkä onnettomuuteen. Sitä korkeintaan ohjataan sinun kauttasi taikka sinunkin kauttasi. Sinä teet, mitä tehtäväksesi annetaan.”

Silti Ryti tuntee vastuun painon, mutta Gerda vakuuttaa, että vastuu on vain niillä, jotka tahtovat maalleen pahaa, mutta ”Jos joku tahtoo Suomelle vilpittömästi hyvää, eikä se hyvä sitten toteudukaan, niin kuka paholainen lähtisi häntä sitä syyttämään.” Ryti tunnustaa, ettei tulisi toimeen ilman vaimoaan, minkä Gerda myöntää todeksi.

Näyttämöohjeiden mukaan lopussa kuullaan laulu Laps’ olen Suomen kauniin Karjalan, mikä viittaa Karjalan menetykseen.

Kirjailijasta

Heikki Ylikangas on syntynyt 1937. Hän on toimi oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa 1978–1992, Suomen ja Skandinavian historian professori Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 1992–2000 ja akatemiaprofessorina 1996–2001.

Ylikangas on monessa asiassa esittänyt uusia historiantulkintoja, jotka ovat herättäneet vilkasta mielipiteenvaihtoa ja myös kiivasta vastustusta. Ylikangas on levittänyt tulkintojaan laajemmalle yleisölle kirjoittamalla aiheista myös näytelmiä ja romaaneja.

Näytelmät Tie talvisotaan ja Kun Summa petti on julkaistu Ylikankaan teoksessa Tulkintani talvisodasta (2001), jossa on myös tämän artikkeli Saksa ja Suomen talvisota. Aihetta hän on käsitellyt myös teoksessa Suomen historian solmukohdat (2007).

Historiantutkijoiden piirissä ei ole yleisesti hyväksytty Ylikankaan tulkintoja, että asevelvollisia jätettiin kouluttamatta ideologilla syillä ja että Suomen hallitus päätti rauhasta Göringin viestin perusteella, vaikka sotaa olisi ollut resursseja jatkaa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogiin TV-sarjasta Sodan ja rauhan miehet.

Talvisotarenessanssista” ks. Max Jakobson: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Suomen armeijan kokoonpanosta ks. Tapio Nurminen: Muuttuva armeija teoksessa Teloitettu totuus – kesä 1944. Toim. Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen. Ajatus 2008.