Heikki Ylikangas: Tie Talvisotaan ja Kun Summa petti

Heikki Ylikankaan näytelmät Tie talvisotaan ja Kun Summa petti, jotka ovat varsin kriittisiä Suomen johtoa kohtaan.

Tämä oli vastoin ajan henkeä, sillä näytelmän Tie talvisotaan ensi-ilta oli Kansallisteatterissa 1989 ja näytelmän Kun Summa petti samassa teatterissa 2000.

Vuotta 1989-1990, jolloin oli kulunut 50 vuotta talvisodasta, Max Jakobson kutsunut ”talvisotarenessanssin” vuodeksi. Syy oli toisaalta se, että perestroikan aikana Neuvostoliitossa saatettiin viimein tarkastella kriittisesti menneisyyttä, terrorin lisäksi ulkopolitiikkaa. Toisaalta kyse oli Suomessa tapahtuneesta sukupolvenvaihdoksesta: lapset olivat arvostelleet sodat käyneitä vanhempiaan, mutta lapsenlapset arvostivat isovanhempiaan.

Tästä alkoi julkisuudessa ”uuspatriotismin” aika, jota vastaan nuoret tutkijat 2000-luvull nousivat.

Ylikankaalle tärkeitä historian tulkinta, eivät henkilöt

Ylikankaan molemmissa näytelmissä ovat draaman kannalta heikkouksia. Päähenkilöinä on pääasiassa historiallisia henkilöitä, jotka ovat liiankin kiinni esikuvissaan, ja ennen kaikkea he ovat persoonina yksiulotteisia.

Presidentti Kyösti Kallio on sairas, heikko ja uskonnollinen, sisäministeri ja myöhemmin pelkkä kansanedustaja Urho Kekkonen on juonitteleva, opportunistinen ja vallanhaluinen.

Huomio ei suuntaudukaan henkilöhahmojen kehitykseen, vaan siihen miten kaikkien tuntemiin lopputuloksiin – talvisodan syttymiseen ja rauhan tekoon – Ylikankaan tuolloin uusien tulkintojen mukaan päädyttiin. Näytelmät ovat enemmän historiantulkintoja kuin kaunokirjallisuutta.

Mutta siinä missä Matti Tapion TV-sarja Sodan ja rauhan miehet on pitkälti dokumentaarinen, joskin vuorosanoja on keksitty, Ylikangas on ottanut itselleen vapauden kuvitella tulkintansa pohjalta kohtauksia ja keskusteluja, joita lähteistä ei suoraan löydy.

Toisin kuin Tapio, Ylikangas ei kuvaa kaikkia tärkeitä tapahtumia, vaan jopa syksyn 1939 neuvottelut ja maaliskuun 1940 rauhanneuvottelut Moskovassa on jätetty pois ja niihin vain viitataan. Näin ollen Stalin ja ulkoministeri Molotov eivät esiinny näytelmässä lainkaan. Siten Neuvostoliiton aikeista ja päämääristä ei esitetä muuta kuin suomalaisten poliitikkojen erilaisia käsityksiä.

Vastoin ”ei ollut muuta vaihtoehtoa”

Molemmissa näytelmissä Ylikangas poikkeaa selvästi uuspatriotismin ”ei ollut muuta vaihtoehtoa”-hengestä.

Tie talvisotaan –näytelmässä J. K. Paasikivi murisee syksyllä 1939: ”Sanovat, ettei kansa salli muuta politiikkaa. Ei kai jumalauta, kun sille ei ilmoiteta totuutta. Ja eduskuntakin pidetään pimennossa. Huijataan vihjailuilla avusta ja tuesta. Kiihotetaan puheilla loputtomasta urhoollisuudesta ja kestävyydestä. Se uppoaa huonoon itsetuntoon kuin veitsi voihin.”

Suomen poliittisesta johdosta Ylikangas esittää varsin kriittisen kuvan. Alkuasetelma on sama kuin Paasikiven muistelmissa Toimintani Moskovassa ja Suomessa: syypää sotaan on idealistisen jääräpäinen ulkoministeri Eljas Erkko, joka uskoo Neuvostoliiton vain bluffaavan luhistaakseen suomalaisten hermot. Neuvostoliitto ei voi aloittaa sotaa, koska se on sidottu omaan rauhanpropagandaansa. Turhaan Paasikivi ja sotamarsalkka Mannerheim varoittavat sodan vaarasta.

Ihan näin mustavalkoinen ei Ylikangas ole. Kun Erkko asettaa Paasikiven seinää vasten esittämällä tälle allekirjoitettavaksi paperin, jossa tämä kannattaa myönnytysten tekoa, ja lupaa julkaista lausunnon omistamassaan Helsingin Sanomissa, Paasikivi kieltäytyy allekirjoittamasta. Hän tunnustaa vaimolleen Alli Paasikivelle syyn: pelon yhteisrintaman rikkomisesta ja syytöksistä vihollisen pussiin pelaamisesta: Saman motiivin Paasikivi uskoo olevan Mannerheimilla.

Aivan varma ei Erkkokaan ole vaan tunnustaa Alli Paasikivelle takaportin: jos Neuvostoliitto kaikesta huolimatta on tosissaan, se esittää ennen sotaan ryhtymistä ultimaatumin. Silloin Suomen johto voisi tehdä vaaditut myönnytykset menettämättä kasvojaan oman kansan ja maailman edessä.

Kansan yhtenäisyydestä ei oltu etukäteen varmoja

Mainilan laukausten ja hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomisen jälkeen Paasikivi ja toinen Moskovan neuvottelija, sosiaalidemokraattinen valtiovarainministeri Väinö Tanner syyttelevät kilvan toisiaan. Paasikiven mielestä Tanneria kalvavat edelleen äärioikeiston syytökset Tarton ”häpeärauhan” neuvottelijana. Siksi Tanner kalastelee nyt ”fasistien sympatioita”: ”sen sortin sosialisti sinä olet”. Tanner vastaa samalla mitalla luettelemalla Paasikiven painolastin: routavuosien myöntyvyyslinjan ja vuoden 1918 kuningasseikkailun, jotka tämä haluaa unohdettavan. Siksi Paasikivi haluaa nyt olla menestyvä neuvottelija: ”Niin että sen sortin opportunisti sinä olet.”

Pommien putoillessa marraskuun 30. päivänä 1939 Helsinkiin päätetään vaihtaa hallitus ja pyrkiä rauhaan. Suomen ele tulee kuitenkin liian myöhään: Neuvostoliito ei tunnusta enää Suomen hallitusta vaan on perustamassa Terijoen hallitusta.

Jo aiemmin on keskusteltu, tuleeko kansa sodan sattuessa olemaan yksimielinen. Suojajoukkojen nopea vetäytyminen saa Mannerheimin sodan toisena päivänä epäilemään, ettei armeija halua taistella.

Oliko talvisodalle vaihtoehtoa?

Tanner ja Paasikivi käyvät historianfilosofisen keskustelun. Ensin Tanner myöntää, että Paasikivi on ollut osittain oikeassa: ”Jos me olisimme myöntyneet ehtoihin tai jos Kremlin herrat olisivat antaneet uhkavaatimuksen, mitään sotaa ei olisi tullut.” Mutta tämä olisi edellyttänyt, että ”meidän tässä, koko hallituksen, eduskunnan, jopa koko kansan olisi pitänyt olla toisenlaisia kuin me olemme. Samoin venäläisten. Sillä kokoonpanolla, kokemuksilla, asenteilla ja tiedoilla, jotka meillä oli rajan kummallakin puolen, lopputulos oli väistämätön.”

Paasikivi torjuu Tannerin tulkinnan deterministisenä: ”Ihminen on vastuussa teoistaan. Hänellä on vapaa tahto.” Silloin Tanner kehottaa: ”Lopeta sitten äkkiä tämä mieletön sota, jota kumpikaan osapuoli ei itse asiassa halunnut. Pane Stalin perumaan käskynsä.” Tällä Tanner haluaa osoittaa, että ”Sinäkin voit tehdä vain sen, mikä on sinulle mahdollista, et yhtään enempää. Etkä sinäkään tiedä etukäteen, mikä on virhe. Se tiedetään aina vasta jälkeenpäin.”

Kun saadaan tieto, että armeija taistelee, uusi pääministeri Ryti toteaa Kremlin erehtyneen ”vielä paljon pahemmin kuin me. Stalin ja Molotov laskivat kohtaavansa täällä punaisia ja valkoisia. He kohtaisivatkin suomalaisia, joilla on mielestään jotakin puolustettavaa.” Kallio toteaa: ”Me olemme siis jossakin onnistuneetkin.” Tanner filosofoi: ”Me emme todellisuudessa johda tätä maata. Se johtaa meitä.”

Näyttämöohjeiden mukaan näytelmä loppuu näin: ”Taustalla kaikuu hiljaa musiikkiesityksenä ’Kukkivat kummut nuo kalmistojen’. Video heijastaa ensin sankarihautojen rivistöt ja sitten vapaana hulmuavan Suomen lipun.” Tämän voi katsoja tulkita joko patrioottisen sovittavaksi tai patriotismin ironiaksi.

Kun Summa petti

Kun Summa petti kattaa ajan helmikuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin 1940. Näytelmä käsittelee sitä, miksi Suomen johto päätti tehdä rauhan eikä pyytää länsimaiden apua.

Poliittisten johtomiesten rinnalla kuvataan Summassa taistelevia kersantti Remestä ja alikersantti Mikkolaa. Upseerien kaaduttua Remeksestä on tullut joukkueenjohtaja. Koska isä on 1918 joutunut leiriin, Remes on ensin erotettu aliupseerikoulusta ”poliittisesti epäluotettavana” mutta ratsumestari Renquist on saanut päätöksen kumotuksi. Niinpä Remeksen mieleen ovat iskostuneet velvoittavina Renquistin sanat: ”Luottakaa te vain aina Suomeen, niin Suomi luottaa teihin.”

Mikkola yrittää saada Remeksen ymmärtämään, että linjasta on tilanteen toivottomuuden takia lähdettävä, mutta Remeksen mielestä ”käsky on käsky”. Mikkola uskoo, ettei uutta käskyä ole pystytty tuomaan etulinjaan, mutta Remes vetoaa siihen, minkä puolesta taistellaan: Mannerheim-linjan ”takana on vain Suomi, jota meidän on käsketty suojella.” Mikkolan arvomaailman mukaan ”Siellä on muutakin; siellä on elämä”, mutta Remes on järkkymätön: ”Sodassa linja on tärkeämpi kuin henki; eihän se muuten mitään sotaa olisikaan.”

Remes menettää toisen kätensä ja pyytää Mikkolaa ampumaan itsensä. Mikkolan mielestä käsipuolenakin voi elää, Remeksen mielestä pelkurina ei. Mikkola ei tottele Remestä vaan raahaa tämän turvaan.

Mannerheim-linjan murtumisen jälkeen Tannerille selvitetään, että reserviä ei ole, koska sisällissodan jälkeen on jätetty kouluttamatta ne, joita on pidetty poliittisesti epäluotettavina.

Suomen ulkopolitiikasta on sodan aikana päättänyt nelikko, pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner, salkuton ministeri Paasikivi ja Mannerheimin edustajana hallituksessa oleva kenraali Walden. Presidentti, jolle ulkopolitiikan johto perustuslain mukaan kuuluu, muu hallitus ja eduskunta on sivuutettu.

Göringin lupaus

Yllättäen tulee lähettiläs T. M. Kivimäeltä viesti Berliinistä: Göring on kehottanut Suomea tekemään rauhan millä ehdoilla hyvänsä. Viestin sanat ”Mein Kampf” Rytille tulkitsee vaimo Gerda Ryti: Saksa hyökkää pian Neuvostoliittoon, ja Suomi saa silloin hyvityksen.

Ryti ja Tanner eivät kerro Göringin viestistä edes kahdelle muulle. Päätösvalta ulkopolitiikasta kuuluu nyt vain heille kahdelle. Tukholmassa Kivimäki vahvistaa Tannerille Gerda Rytin tulkinnan.

Samalla matkalla Tanner tapaa Ruotsin ulkoministeri Güntherin ja Neuvostoliiton lähettilään madame Kollontayn. Kollontayn maine ”Suomen-ystävänä” esitetään pelkäksi näyttelemiseksi. Todellisuudessa Kollontay on kivikova maansa etujen ajaja, joka käyttää kaikki keinot ja pelaa monilla korteilla. Hän kiristää Ruotsin ulkoministeri Güntheriltä kaksi ”vähäistä palvelusta”. Ruotsin on julkisesti todettava, ettei se anna liittoutuneille kauttakulkulupaa, eikä Ruotsi saa välittää Moskovaan Suomen hallituksen pyyntöä, että edes Viipuri ja muut kaupungit jäisivät Suomelle. Jos Suomen negatiivinen vastaus menee Moskovaan, neuvostohallitus jatkaa sotaa, Kollontay väittää.

Günther myöntyy, kun Kollontay uhkaa: ”tulee joko rauha meidän ja suomalaisten kesken meidän määräämin ehdoin tai tulee liittoutuneitten ja saksalaisten välinen sota Skandinaviassa.” Jälkimmäinen merkitsisi loppua Ruotsin malminmyynnille Saksalle. Tanneria Kollontay kehottaa suostumaan rauhanehtoihin, koska ”Muuta vaihtoehtoa ei ole – niin paitsi miehitys tietysti”. Tanner syyttää Güntheriä, että Ruotsi on jättänyt Suomen Neuvostoliiton armoille.

Mikkola, jolta on kaatunut kaksi veljeä, tapaa lomalla juopuneen Remeksen. Mikkola tajuaa, että ”ilman apua me tuhoudumme”, mutta Remes selvittää, että apu ei ole ilmaista. Itsenäisyys menee joka tapauksessa: ”Sen vievät ryssät taikka se, joka auttaa meitä ryssän kynsistä.” Sotiminen ei enää kannata, on parempi tehdä rauha. Mikkolallekin ”rauha kelpaa, jos se on siedettävä, mutta minulle ei kelpaa mikä rauha tahansa.” Mikkola on omaksunut Remeksen aiemmat arvot: ”minusta ei ketju murru.” Remes, joka uskoo pettäneensä ”Suomen luottamuksen”, koska Summa murtui hänen lohkollaan, ampuu itsensä.

Rytillä ja Tannerilla on jäljellä ongelma, miten rauhanehdot saadaan hyväksytyiksi. Moskovan neuvotteluihin valitaan Suomen edustajiksi taattuja rauhan kannattajia, mutta heillekin on paljastettava Saksan-kortti. Helsingissä sen saavat hämäämällä selville Kekkonen ja Mannerheim, joka teettää kenraaleilla raportin rintamatilanteen epätoivoisuudesta. Kansalle rauha perustellaan syyttämällä Ruotsia, joka ei sallinut liittoutuneiden kauttakulkua.

Rintamalla kersantiksi ylennetty Mikkola on – vastoin aiempia mielipiteitään – jatkanut taistelua loppuun asti, vaikka on niin väsynyt, että on nähnyt Remeksen haamun. Rauhan ehtoja Mikkola miehineen ei pysty ymmärtämään: miksi Neuvostoliitolle luovutetaan myös maata, jota puna-armeija ei valloittanut, ja miksi sotilaita on viimeiseen asti uhrattu sen puolustamiseksi? Näin näytelmä on paljon katkerampi ja pessimistisempi kuin Tie talvisotaan.

Gerda Ryti rauhoittaa miestään

Tunnelmaa ei pysty lieventämään edes loppukohtaus, jossa Ryti pelkää ratkaisun seurauksia ja omaa vastuutaan siitä. Vaimo Gerda yrittää rauhoitella kysymällä: ”olisitko niillä tiedoilla, jotka sinulla silloin oli, ja nimenomaan siinä tilanteessa voinut menetellä jotenkin toisin?” Rytin vastattua kieltävästi Gerda jatkaa uskonnollisen maailmankatsomuksensa mukaisesti: ”Sinä et tätä maata ohjaa, et onneen etkä onnettomuuteen. Sitä korkeintaan ohjataan sinun kauttasi taikka sinunkin kauttasi. Sinä teet, mitä tehtäväksesi annetaan.”

Silti Ryti tuntee vastuun painon, mutta Gerda vakuuttaa, että vastuu on vain niillä, jotka tahtovat maalleen pahaa, mutta ”Jos joku tahtoo Suomelle vilpittömästi hyvää, eikä se hyvä sitten toteudukaan, niin kuka paholainen lähtisi häntä sitä syyttämään.” Ryti tunnustaa, ettei tulisi toimeen ilman vaimoaan, minkä Gerda myöntää todeksi.

Näyttämöohjeiden mukaan lopussa kuullaan laulu Laps’ olen Suomen kauniin Karjalan, mikä viittaa Karjalan menetykseen.

Kirjailijasta

Heikki Ylikangas on syntynyt 1937. Hän on toimi oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa 1978–1992, Suomen ja Skandinavian historian professori Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 1992–2000 ja akatemiaprofessorina 1996–2001.

Ylikangas on monessa asiassa esittänyt uusia historiantulkintoja, jotka ovat herättäneet vilkasta mielipiteenvaihtoa ja myös kiivasta vastustusta. Ylikangas on levittänyt tulkintojaan laajemmalle yleisölle kirjoittamalla aiheista myös näytelmiä ja romaaneja.

Näytelmät Tie talvisotaan ja Kun Summa petti on julkaistu Ylikankaan teoksessa Tulkintani talvisodasta (2001), jossa on myös tämän artikkeli Saksa ja Suomen talvisota. Aihetta hän on käsitellyt myös teoksessa Suomen historian solmukohdat (2007).

Historiantutkijoiden piirissä ei ole yleisesti hyväksytty Ylikankaan tulkintoja, että asevelvollisia jätettiin kouluttamatta ideologilla syillä ja että Suomen hallitus päätti rauhasta Göringin viestin perusteella, vaikka sotaa olisi ollut resursseja jatkaa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogiin TV-sarjasta Sodan ja rauhan miehet.

Talvisotarenessanssista” ks. Max Jakobson: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Suomen armeijan kokoonpanosta ks. Tapio Nurminen: Muuttuva armeija teoksessa Teloitettu totuus – kesä 1944. Toim. Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen. Ajatus 2008.

Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäksen Mirjamin takakansiteksti lupaa nimihenkilölle ”poikkeusaikojen rakkautta”, joka ”vie hänet kuolemanvaaraan”. Rakkaustarina voisi kuitenkin tapahtua milloin vain, eikä romaanin talvi- ja jatkosodankaan kuvauksessa ole mitään erikoista.

Mirjami (2019) on jatkoa Sandraan (2017), jonka menestys lienee houkutellut Heidi Köngäksen kirjoittamaan jatko-osan.

Minäkertojia on neljä: nimihenkilö Mirhamin lisäksi äiti Sandra, isosisko Annikki ja pikkusisar Soili. Lyhyet kappaleet eivät oikein ole omiaan siihen, että henkilöihin syntyisi syvä side.

Sandrassa nimihenkilön aviomies Janne vietiin pakolla punakaartiin, minkä seurauksensa hän joutui leiriin, mutta selvisi kuitenkin elävänä vaikka terveys loppuiäksi vaurioituneena. Mirjamin alussa perheen koettelemukset jatkuvat: vuonna 1929 Lepistön tila, eläimet ja irtaimisto on myytävä pakkohuutokaupalla ja muutettava Kurkeen Loukkusuon reunaan.

Lapsia kertyy yksitoista, joista kaksi kuolee pieninä. Vanhimmat pojat eivät saa Mäntän tehtaalta työtä isän (näennäis)punaisen menneisyyden takia ja muuttavat Helsinkiin, jossa perustavat perheen. Keskikoulussa hyvin pärjännyt Annikki sentään saa työtä yhtiön pääkonttorista, vaikka sen luulisi olevan vaikeampaa, siellähän saattaa joutua saamaan selville luottamuksellisia tietoja. Mirjami työskentelee yksityisessä ompelimosta.

Sodan kuvaus ei tarjoa mitään uutta. Kotirintamalla pelätään rintamalla olevien poikien puolesta, paikkakuntaa pommitetaan, Sandra laittaa ruokaa ja antaa henkistä tukea. Vanhimpien poikien perheet tulevat Helsingin pommituksia pakoon, ja toinen miniöistä on laiska ja määräilevä ja lähettää lapsensa Ruotsin. Pari pojista haavoittuu mutta he selviävät, ja varsinainen kohtalon isku tapahtuu vasta sodan jälkeen.

Sekin, että nälkää kärsivät sotavangit järjestävät koskettavan taide-esityksen, on kuvattu koskettavammin Iiris Kähärin romaanissa Seppele Viipurille (1988).

Kaiken kaikkiaan Mirjami on yllättävän tavanomainen ja viihteellinen, kun sitä vertaa Köngäksen Dora Doraan (2012), joka kuvasi Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speerin vierailua Lappiin joulukuussa 1943. Onko Köngäs menettänyt tyystin kirjailijan kunnianhimonsa ja päättänyt kirjoittaa vain myyviä, tunteisiin vetoavia ja kaikkia miellyttäviä teoksia?

Vaikkei Janne leirikokemuksistaan puhukaan, ihmetyttää, ettei moinen epäoikeudenmukaisuus ole mitenkään vaikuttaneet perheeseen.  Ei edes työsyrjintä ole herättänyt vanhimmissa pojissa katkeruutta. Kaikki perheenjäsenet suhtautuvat talvisotaan kuten kunnon kansalaisten pitääkin. Annikki ja Mirjami toimivat jopa lotissa – Mirjamin motiivi on, että häntä ainoana kehunut opettaja on pyytänyt.

Jatkosodan aikana Mirjami sentään pohtii, että tavalliset ihmiset eivät sotaa halunneet eikä heitä kiinnosta Karjalan valloitus ja heimoveljien vapautus. Mirjamia on valistanut yksi veljistä, jonka mielestä ”Suomen herroille ja firmoille hankitaan nyt Karjalan koskia ja metsiä”. Varsin kummallista on, että ”Karjalasta” puhutaan tekemättä mitään eroa talvisodassa menetetyn Karjalan – jonka ainakin evakot halusivat takaisin – ja valloitetun Neuvosto-Karjalan välillä.

Järjetön rakkaus

Nimihenkilö Mirjami rakastuu suinpäin ruotsinkieliseen Toriin. Äiti Sandra epäilevät suhdetta alusta alkaen, voiko komea nuorukainen olla vakavissaan. Sandra myös oivaltaa paljon Mirjamia ennen, ettei Torin yskä ole viatonta.

Järjettömästi hullaantunut Mirjami ei kuitenkaan suostu kuuntelemaan varoituksia. Annikki kertoo:

’Hellitä jo, ei siitä voi mitään tulla, jos mies on noin sairas’, äiti oli kuulemma neuvonut häntä [Mirjamia]. ’Säästäisit vähän itseäsi.’

Mirjami katsoo minua kysyen: ’Miltä minä itseäni säästäisin? Elämältänikö?’

En osaa sanoa mitään. Hän on aina ollut sinnikäs ja lojaali luonteeltaan.

’Minkäs minä sydämelleni mahdan, kun se kiintyi, niin se kiintyi, vaikka mikä olisi’, hän sanoo.”

On päivänselvää, ettei suhteella ole tulevaisuutta, vaikka Tor olisi terve, sillä hän ei esittele ”pikku midinettiä” perheelleen.

Samuel Johnsonin mukaan isänmaallisuus on roistojen viimeinen pakopaikka, mutta Könjäksen Mirjamin perusteella järjetön rakkaus on naisten ikuinen virhe.

Mäntän kieli- ja luokkaerot pysyvät

Köngäs on lähes hukannut mahdollisuudet, jotka Mäntän kaltainen yhden yhtiön hallitsema tehdaspaikkakunta kieli- ja luokkaeroinen olisi tarjonnut.

Jotain sentään kerrotaan Annikin kautta, joka on ylennyt konttorissa jo kirjeenvaihtajaksi. Taustansa takia Annikki yrittää pukeutua ja puhua huolellisesti, mutta jännittää koko ajan tuskallisesti, osaako olla oikein.

”Ihailen Hilveä, joka osaa olla rento ja iloinen kaikissa tilanteissa. Hänen ei tarvitse pingottaa kenenkään kanssa, sillä hän tietää, että hänet hyväksytään, vaikka silittämättömässä paidassa.”

Rauhan tultua Annnikki havaitsee olleensa ”naiivi, kun luulin sodan muuttavan pysyvästi kaikki rajat ihmisten välillä. Ei suinkaan, kyllä ne näkymättömät aidat ovat ihan yhtä vahvat kuin ennen sotiakin. Minä en pääse siihen piiriin, jonka konttorin ’parempi’ väki muodostaa.”

Pääkonttorin ”paremman väen” piiriin ”pääsee vain ja ainoastaan syntyperän tai kielen kautta. Ei riitä, että pärjää koulussa, pärjää työssään, saa vaativia tehtäviä, kun kerran tausta ei riitä, niin se ei riitä.”

Annikki uskoo löytäneensä hyvän aviomiehen mutta erehtyy: ”Kuinka minulle saattoi käydä näin? En ole koskaan halunnut tehdä mitään väärin, vaan olen aina pyrkinyt olemaan asiallinen ja moitteeton. En kestä ajatustakaan avioerosta. Se olisi niin suuri häpeä, että Mäntästä olisi lähdettävä kokonaan pois.”

Reipas pikkusisko

Pikkusisko Soili täyttää sota-aikana lapsiltakin vaadittavat työnteon ja isänmaallisuuden normit. Sen jälkeen hän ei kuitenkaan halua elää sellaista sovinnaista elämää kuten Annikki: ”Minä haluan vain juosta piirikunnallisissa. En halua hiippailla nurkissa nöyränä, vaan haluaisin olla kuin se karjalaistyttö, joka sanoi: ’Meillä on tytöt kasvatettu niin, että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että heitä tarvitsee erikseen nurkista etsiä.’

Mutta minua on aina varoitettu keskilattiasta ja ainakin henkisesti seisotettu nurkassa, pienestä pitäen.”

Muita mielipiteitä

Mirjamista on kirjoittanut positiivisemmin Tuijata.

Matti Tapio: Sodan ja rauhan miehet

TV-sarjaa Sodan ja rauhan miehet pidetään usein käännekohtana ”suomettumisessa”. Todellisuudessa sen tulkinta oli varsin paasikiviläinen.

Kymmenosainen dokumenttinäytelmä Sodan ja rauhan miehet näytettiin TV2:ssa vuodenvaihteessa 1978-9. Sen käsikirjoitti ja ohjasi Matti Tapio.

Sarjasta tuli Matti Tapion suurmenestys: se sai suuren katsojakunnan ja mediassa käytiin siitä laaja polemiikki.

Sarjan tekoon, esittämiseen ja vastaanottoon liittyy monia myyttejä, joihin keskityn tässä artikkelissa enemmän kuin sarjaan sinänsä.

Osa Sodan ja rauhan miesten näyttelijöistä yhteiskuvassa neuvottelupöydän takana: eturivissä (toinen vasemmalla) Paasikivi (Keijo Komppa), Ryti (Leif Wager) ja Molotov (Risto Mäkelä) (lähde: Yle Areena).

Sarjaa ei hyllytetty

Päälähteeni on Seppo Heikki Salosen pieni kirja. Siinä Salonen käy läpi ohjelman tekoprosessin senaikaisen Yleisradion sisältäpäin tuntijana. Salonen oli Ajankohtaisen kakkosen poliittinen toimittaja ja myöhemmin TV-uutisten poliittisen toimituksen esimies. Radio- ja televisiotoimittajien liiton aiempana esimiehenä ja pääluottamusmiehenä hän tunsi ohjelman kuvausaikana Yleisradion ylimmän johdon ja työn puolesta myös joukon maan johtomiehiä. 90-luvulla hän oli Yleisradion historiatoimikunnan sihteeri.

Salosella oli myös Sodan ja rauhan miehissä pieni rooli kansanedustaja ja Cajanderin hallituksen sisäministeri Urho Kekkosena. Ilmeisesti Salonen valittiin rooliin ulkoisen yhdennäköisyyden (kaljuuden) takia, vaikka hän ei ollut näyttelijä.

Entisen pääministerin Edvin Linkomiehen vankilassa kirjoittama muistelmateos Vaikea aika ilmestyi postuumisti 1970. Kirjan liitteenä olivat alkuperäiset pikakirjoitusmuistiinpanot kevään 1944 rauhanneuvotteluista. Niiden pohjalta Matti Tapio ohjasi TV-näytelmän Rauhanneuvottelut – Erittäin salainen maaliskuussa 1944, joka esitettiin TV-2:lla joulukuussa 1971. Suomen pääneuvottelijaa, valtioneuvos Paasikiveä esitti Keijo Komppa ja Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovia Risto Mäkelä. Vuotta myöhemmin Matti Tapio ohjasi samalla konseptilla TV-näytelmän Välirauha – Moskova 1944.

Sen jälkeen Tapio aloitti materiaalin keruun seuraavaa dokumenttinäytelmää varten, joskin hän teki samalla myös muita töitä. TV-2:n johtajana oli Hannu Leminen (kok), jonka ”patrioottista suopeutta tarjoamalleen aiheelle Tapio ei voinut epäillä”.

Elokuussa 1973 Yleisradion ohjelmatoimiston koordinaattori Helge Miettunen sai TV-2:n teatteritoimituksen esimieheltä Eero Silvastilta kirjeen, joka sisälsi tiedon suunnitelmasta tehdä dokumenttipohjainen näytelmäsarja talvisotaa edeltäneistä neuvotteluista. Yleisradion organisaation mukaisesti Miettunen esitteli asian esimiehelleen ohjelmajohtaja Pekka Silvolalle (kesk).

Keskustelun tulos oli kaksoispäätös: TV-2:n johtaja Leminen oli hyväksynyt suunnitelman ja ohjelmajohtaja Silvola oli sen vahvistanut, joten tuotanto voitiin käynnistää. Mikäli ohjelmajohtaja olisi ollut eri mieltä yksikön johtajan kanssa, pääjohtaja Erkki Raatikainen olisi ratkaissut kiistan. Kiistat olivat harvinaisia, vaikka johtopaikat oli tuolloin jaettu poliittisesti.

Kun talvisota-aiheen hyväksynyt Hannu Leminen jäi vuoden 1974 lopussa eläkkeelle, hänen seuraajakseen tuli Pertti Paloheimo (kesk). Sarjan silloin neliosainen synopsis esiteltiin Paloheimolle. Muistelmiensa mukaan Paloheimo luki alkuosien 80-sivuisen käsikirjoituksen ”haltioituneena”.

Paloheimo informoi pääjohtaja Raatikaista ja ohjelmajohtaja Silvolaa, jotka molemmat Paloheimon muistelmien mukaan ”vierastivat hanketta”. ”Pääjohtaja oli huolissaan ohjelmasta, piti sitä arkaluontoisena eikä ollut innostunut koko hankkeesta”.

Ensimmäiset kuvaukset tehtiin tammikuussa 1976. Viimeinen kohtaus filmattiin heinäkuussa 1977.

Näyteltyjen jaksojen lisäksi sarjaan kuului asiantuntijalausuntoja ja haastatteluja. Vielä vuoden lopussa 1977 Tapio kirjoitti haastattelukysymyksiä Paavo Susitaipaleelle (IKL) ja tammikuussa 1978 Atos Wirtaselle (SDP/SKDL).

Sarjan leikkaus aloitettiin lokakuussa 1977 ja kesti tammikuuhun 1978.

Yleisradion johto esitteli kesäkuun 1978 alussa hallintoneuvoston alaiselle television ohjelmaneuvostolle syksyn 1978 ohjelmiston. Ohjelmaneuvosto, joka koostui poliittisten puolueiden edustajista, hyväksyi yksimielisesti 10-osaisen sarjan juuri sellaisena kuin Tapio oli sen tehnyt.

Salonen summaa: myytti sarjan hyllyttämisestä ei pidä paikkaansa. Sodan ja rauhan miehet esitettiin Yleisradion normaalin käytännön mukaan. Olisi ollut poikkeuksellista aloittaa sarjan esitys, ennen kuin kaikki kymmenen osaa olivat valmiita.

Myös ohjelman valmistuminen eteni Salosen mukaan Yleisradiossa vaivatta. Hannu Lemisellä olisi ollut mahdollisuus sammuttaa ohjelmaidea alkuunsa, mutta ”Umpi-isänmaallismaalliselle Lemiselle sellainen olisi ollut jo ajatuksena mahdottomuus eikä ohjelmaideoiden tappaminen yleensäkään sopinut vanhalle elokuvamiehelle.”

”Lemisen seuraajat TV-2:ssa saivat käsiinsä hyvin etenevän ja yksikön työntekijöiden arvostaman ohjelmahankkeen. Edeltäjän hyväksymän ja merkittävän ohjaajan tekemän työn hylkääminen oli käytännössä mahdottomuus. Eikä siihen Paloheimolla saati Härkösellä ollut haluakaan.”

Ainoa, joka olisi voinut estää hankkeen, oli pääjohtaja Raatikainen. Hän oli Salosen mukaan huolissaan ohjelmasta, mutta ei tehnyt mitään sen torppaamiseksi.

Sarjan historiantutkijat olivat Paasikiven-Kekkosen linjalla

Salosen mukaan Tapio kävi tammikuussa 1974 ”vakavan neuvottelun” Hannu Soikkasen kanssa, joka oli ollut asiantuntijana Tapion kahdessa edellisessä dokumenttinäytelmässä ja suostui nytkin samaan tehtävään. Soikkanen tunsi aiheen hyvin tutkittuaan Valtioneuvoston historiaa varten neuvottelujen alkuperäiset pöytäkirjat.

Seuraavana vuonna Tapio pyysi asiantuntijaksi ulkoministeriön toimistopäällikön Juhani Suomen, joka oli edellisenä vuonna väitellyt Neuvostoliiton Suomen-politiikasta 1937-9 tutkimuksellaan Talvisodan tausta.

Asiantuntijoissa oli Juhani Suomen lisäksi myös muita nuoremman polven historiantutkijoita: Keijo Korhonen, Osmo Jussila, Ohto Manninen ja Martti Häikiö, joka kirjoitti Tapiolle muistion Molotovin ja Hitlerin neuvotteluista Berliinissä marraskuussa 1940.

Vanhempaan sukupolveen kuuluva historioitsija L. A. Puntila oli itse asiassa asianosainen, koska hän oli ollut Rytin sihteeri. Sotilasasiantuntijana oli everstiluutnantti Helge Seppälä.

Salonen toteaa, että Keijo Korhonen (kesk), Juhani Suomi (kesk) ja Hannu Soikkanen (lähellä SDP:tä) olivat ”taatusti” Paasikiven-Kekkosen linjalla. Asiantuntijoiden valinta kertookin selvästi, missä hengessä Tapio halusi sarjansa esittää.

Tekikö Keijo Korhonen myyttiä itsestään?

Keijo Korhonen antaa muistelmissaan Sattumakorpraali Tapiosta ja omasta roolistaan jossain määrin erilaisen kuvan.

Keijo Korhonen oli tutkinut Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa Suomea kohtaan Tarton rauhasta talvisotaan teoksissa Naapurit vastoin tahtoaan (1966) ja Turvallisuuden pettäessä (1971). Vuonna 1974 hänestä oli tullut Helsingin yliopiston poliittisen historian professori, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän siirtyi valtiosihteeriksi ulkoministeriöön. Vuosina 1977-8 hän toimi ulkoministerinä Martti Miettusen kolmannessa hallituksessa.

Korhosen mukaan Matti Tapio tuli tapaamaan häntä 1975 ja pyysi perustietoja Suomen ulkopolitiikasta 1939-44. Tapio myös halusi haastatella Korhosta talvisodan taustan selvittämiseksi suunnittelemaansa ohjelma varten.

Korhonen sai Tapiosta sinänsä myönteisen vaikutelman: mies näytti olevan tosissaan. Toisaalta Tapio näytti olevan ”lähellä ajan muotiradikaaleja, joilla oli jo valmis kuva talvisodasta ja varsinkin jatkosodasta Suomen johtajien ylenmääräisen tyhmyyden seurauksena”.

Korhonen kuitenkin antoi Tapiolle listan poliittisen historian approbaturin teoksista. Korhosella ei ollut Tapion suhteen suuria odotuksia, mutta jälkikäteen hän huomasi erehtyneensä: Tapio palasi muutaman kuukauden kuluttua muuttuneena miehenä. Hän oli hankkinut lukemalla perustiedot, joita hänellä ei siis aluksi ollut. Tapion yleiskuva ei enää suuremmin poikennut Korhosen näkemyksestä, ja oli kaukana ”muotiradikaalien” mielipiteistä, joten Korhonen suostui haastateltavaksi.

Salonen ei kommentoi mitenkään tätä kohtaa Korhosen muistelmissa eikä myöskään itse esitä, että Tapio olisi kokenut ohjelman teon aikana minkäänlaista historiantutkintaa koskevaa mielenmuutosta.

Mahdollisesti Korhonen yritti muistelmissaan suurennella omaa rooliaan muiden historiantutkijoiden kustannuksella. Tuskin Tapio oli myöskään alkuaan niin täysin tietämätön historiasta kuin Korhonen esittää, olihan Tapio tehnyt aiheesta jo kaksi dokumenttinäytelmää.

Suurlähettiläs Stepanov yritti painostaa

Sinänsä pitää paikkansa, että Neuvostoliiton suurlähettilääksi vuoden 1974 alussa Vladimir Stepanov yritti painostaa Yleisradion johtoa, politiikkoja ja virkamiehiä.

Stepanov kutsui toukokuussa 1976 huvilalleen SDP:n johtoa. Läsnä olivat SDP:n puheenjohtaja ja Miettusen hallituksen ulkoministeri Kalevi Sorsa, puoluesihteeri Ulf Sundqvist, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ahde ja puolueen poliittisen osaston päällikkö Paavo Lipponen. Suurempien asioiden kuten Kostamuksen lisäksi Stepanov otti esiin Sodan ja rauhan miehet ja vaati SDP:tä estämään ohjelman tekemisen.

Ulkoministeri Sorsa kielsikin virkahuoneensa käytön sarjassa sekä toimistopäällikkö Juhani Suomea esiintymistä ohjelmassa. Virkamiehet kuitenkin sallivat kuvauksen pääministerin virkahuoneessa ja muissa pyydetyissä paikoissa, myös Tamminiemessä.

Ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen (kesk) kirjoitti päiväkirjaansa, että käsikirjoituksen lukeneista Keijo Korhonen ja Juhani Suomi pitivät sitä laatuunkäyvänä mutta Jukka Nevakivi (SDP) arveluttavana. Jaakko Iloniemi (SDP) oli kahden vaiheilla, samoin Tuovinen itse.

Suurlähettiläs Stepanov lähetti NKP:n keskuskomitealle ohjelmasta 40-sivuisen muistion, ja Neuvostoliiton ulkoministeriö otti asian puheeksi Suomen Moskovan suurlähetystön kanssa.

Stepanovin alaiset puhuivat pääjohtaja Raatikaiselle ja tämän lähimmille, ja Stepanov kertoi mielipiteensä ohjelmajohtaja Silvolalle.

19.5.1978 ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa palaverista Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen ja ohjelmajohtaja Silvolan kanssa. Tuovisen mukaan Yleisradion johto ”puntaroi” Sodan ja rauhan miesten esittämistä. Tuovinen sanoi, että ”sarja voidaan näyttää yhtenä muiden Suomen historiaa esittävien sarjojen joukossa. Sitä voitaisiin kuitenkin typistää esimerkiksi viisiosaiseksi.”

Miksi Stepanovin painostus ei onnistunut?

Taustaksi sille, miksi Stepanovin painostus ei onnistunut, Salonen lainaa pääjohtaja Raatikaista, jonka mukaan ”Yleisradion Kesäkadun toimitilojen seinistä 75 % oli betonia ja 25 % mikrofoneja. Tieto ohjelmaidean kieltämisestä olisi hetkessä kiirinyt kaikille toimituksille ja lehdistölle” ja johtanut Radio- ja televisiotoimittajien liiton vastatoimiin.

Salonen tulkitsee: ”Kielto olisi politisoitu, aluksi Silvolan vuoksi se olisi singottu Keskustapuolueeseen, mutta kieltäjäksi olisi lopulta nimetty presidentti Kekkonen. Tietäen hänen jyrkän toimintansa Talvisodan rauhan yhteydessä keskustelu olisi kääntynyt kansalliseksi myrskyksi.”

Kekkonen tiesi ohjelmasta jo alkuvaiheessa. Tapio olisi jopa halunnut haastatella presidenttiä tämän silloisesta toiminnasta, mutta se ei onnistunut. Kekkonen sai kuitenkin luettavakseen omaa osuuttaan kuvaavan kohdan käsikirjoituksesta.

Ennen kaikkea Kekkonen oli vakuuttunut siitä, että asiantuntijoiksi valitut asiantuntijat pitäisivät ohjelman oikealla tiellä.

Sarjan metodi

Sarjassa oli dramatisoituja jaksoja, aikalaisten haastatteluja ja selostavaa osuutta.

Muistelijoita oli laidasta laitaan, IKL:n Paavo Susitaipaleesta tuolloin maanalaisiin kommunisteihin, joiden joukossa oli Neuvostoliitossa tuolloin elänyt Terijoen hallituksen ministeri Tuure Lehén. Sodan ajan vielä elossa olevista päättäjistä merkittävin oli oikeusministeri J. O. Söderhjelm (RKP).

Dokumenttitoimituksen päällikkö Eero Härkönen oli hankkinut Georg Enckellin Ruotsista Suomeen avustamaan ohjelman teossa. Enckell teki neuvotteluissa pikamuistiinpanot. Toinen neuvottelujen avustaja Johann Nykopp kuvaili neuvottelujen kulkua ja ilmapiiriä. Vain he kaksi olivat ainoina elossa neuvotteluihin osallistuneista. Molemmat osasivat paremmin venäjää kuin Paasikivi ja Tanner.

Muistiinpanot antoivat perustan, mutta valtaosa repliikeistä oli Tapion kirjoittamia historioitsijoiden avustamana. Rytin, Mannerheimin ja Hitlerin sanoja ei ollut kirjoitettu muistiin.

Näyttelijöistä erityisesti mieleen jääviä Risto Mäkelän Molotovin lisäksi Mikko Niskasen Stalin, Keijo Kompan Paasikivi, Martti Pennasen Väinö Tanner ja Leif Wagerin Risto Ryti. Sen sijaan Mannerheim, jota esitti Rolf Labbart, jäi sarjassa syrjään aina kauttakulkusopimukseen asti.

Keijo Korhosta vähän häiritsi, kun ulkoministeri Molotovia näyttelevä Risto Mäkelä samaan aikaan mainosti appelsiineja.

Sarjan nimi piti paikkansa lähes kirjaimellisesti, sillä ainoat huomattavat naiset olivat kirjailija Hella Wuolijoki, jota näytteli Tapion sisar Raili Tiensuu, ja Rauni Ikäheimon esittämä Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Aleksandra Kollantai.

Kaksi ensimmäistä jaksoa Tuntematon diplomaatti ja Hylätty tapaus kuvaavat Jartsevin (Timo Kankainen) ja lähettiläs Boris Steinin (Sakari Halonen) yrityksiä neuvotella Suomen johdon kanssa 1938-9. Kolmas ja neljäs jakso Kutsu Moskovaan ja Uhkapeli kuvaavat Moskovan neuvotteluja syksyllä 1939, viides ja kuudes osa Sama kaiku on askelten ja Rauhantunnusteluja talvisotaa ja rauhantunnusteluja Tukholmassa Kollontain ja Jartsevin kautta ja päätöstä hylätä länsiapu ja tehdä rauha, seitsemäs ja kahdeksas osa Lopun alku ja Suuret ja pienet rauhanneuvotteluja Moskovassa maaliskuussa 1940 ja välirauhan alkua kauttakulkusopimukseen asti, yhdeksäs ja kymmenes osa Ahdistava syksy ja Suomen valinta jatkuvaa lähentymistä Saksaan ja jatkosodan alkua.

Oma tulkinani sarjasta

Oma muistikuvani sarjasta, jonka uudelleenkatsominen Helsingin työväenopistossa 2009 pitämääni talvisotaluentosarjaani varten vahvisti, oli että kun asioita katsellaan vain ylätasolla, perinteinen suomalainen näkemys sodista heittää kuperkeikkaa. Talvisotaahan yleensä pidetään koko kansan yhteisenä sankarillisena puolustussotana, kun taas jatkosota on tapana nähdä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lävitse ”herrojen” sotana.

Sen sijaan sarjassa Suomen johtomiehet näyttäytyvät talvisotaa edeltävissä Moskovan neuvotteluissa naiiveina, suorastaan tyhminä ja jääräpäisinä, Paasikiveä lukuun ottamatta. Tämä johtuu tietenkin suureksi osaksi siitä, että tiedämme loppuratkaisun, he eivät.

Neuvostoliittolaiset taas tuntuvat puhuvan asiaa ja olevan suomalaisten suhteen ällistyttävän kärsivällisiä. Osittain tämä johtuu näyttelijäsuorituksista. Mikko Niskasen esittämä Stalin on joviaali, piippua polttava ukkeli, joka näyttää vilpittömästi pyrkivän sovintoon.

Vaikutelma johtuu osittain siitä, että katsoja on täysin sen varassa, mitä neuvostoliittolainen osapuoli sanoo. Toisin kuin suomalaisten kohdalla, katsoja ei pääse seuraamaan heidän keskinäisiä neuvottelujaan (jos niitä ylipäänsä oli) eikä ennen kaikkea pääse perille siitä, mitä Stalin ”todella” ajatteli ja aikoi sekä milloin ja millä perusteella hän päätöksensä teki.

Talvisodan aikana nousee esiin Väinö Tanner, joka kylmäpäisenä on ratkaisevassa asemassa päätettäessä länsiavun hylkäämisestä ja rauhan tekemisestä.

Puolustusministeri Niukkasen (Keijo Lindroos) ja eräiden muiden toiveajattelu ja suoranainen kyvyttömyys ajatella korostuu. Kun heille sanotaan että on kaksi mahdollisuutta, he vain inttävät että täytyy olla kolmas.

Tilanne muuttuu Moskovan rauhanneuvotteluissa maaliskuussa 1940, joissa Molotov esiintyy niin tylysti eikä suostu pieniinkään myönnytyksiin. Tällöin myötätunto alkaa siirtyy suomalaisten puolelle.

Talvisodan jälkeen Suomen johto on oppinut läksynsä ja alkaa pelata valtapeliä siinä missä muutkin. Se näyttäytyy jopa ihailtavana, koska toisin kuin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjan toisessa osassa omantunnon seuraamisen edustaja puuttuu. Myöskään jatkosodan hyökkäysvaiheen vaatimia suuria uhreja ei nähdä.

Sarjasta saa myös vaikutelman, että päätökset Saksan puoleen kääntymisestä jatkosotaan ryhtymisestä tehdään kylmästi harkiten, ikään kuin toisaalta pelko, toisaalta Suur-Suomi-euforia eivät olisi niihin vaikuttanut. Tunteista vain puhutaan, mutta niitä ei näytetä, toisin kuin Presidentit-sarjassa, jossa nähdään esim. Kallion ahdistus talvisodan ensimmäisenä päivänä ja myöhemmin Rytin ahdistus ennen Ribbentrop-sopimusta 1944.

Sarjan vastaanotto jakaantui poliittisesti

Sarja esitettiin TV-2:lla sunnuntai-iltaisin 3.12.1978-11.2.1979.

Salonen kertoo, että Yleisradion ohjelmaneuvosto, jonka jäsenet oli valittu poliittisiin perustein, käsitteli sarjaa 8.12. Tuolloin toimittaja Hilkka Vuori (SKDL) kiitti ohjelmaa. Seikko Eskola (kok) yhtyi kiitoksiin mutta moitti koordinaatiota.

Toimittaja Hilkka Vuori kirjoitti ensimmäisen osan jälkeen myönteisen arvostelun Kansan Uutisiin 3.12.1978. Tiedonantajassa oli kohtalaisen sopuisa arvostelu kahdesta ensimmäisestä osasta 12.12.

9.2. ohjelmaneuvostossa kysyttiin katsojamääriä. Niitä ei Yleisradio tutkinut, mutta MTV teki niin mainostajiensa takia. MTV:ltä saatiin tieto, jonka mukaan sarjan osilla oli ollut 450 000-650 000 katsojaa, kerran yli 800 000.

Yleisradion leikearkistoon kertyi 350 kirjoitusta, jotka oli julkaistu 66 sanoma- ja aikakauslehdessä. Helsingin Sanomat julkaisi 29.4.1979 Jukka Tarkan sisältöanalyysin sarjan lehdistöpolemiikista.

Tarkan mukaan myönteiset ja kielteiset kommentit jakautuivat melko tasan (Salosen mukaan 47-42). Aluksi vasemmiston lehdet suhtautuivat sarjaan suopeasti, kun taas sitoutumattomat ja kokoomuslehdet olivat epäluuloisia. Sarjan edetessä tilanne muuttui. Tämän selittää nähdäkseni edellä mainitsemani asia: talvisodan taustaa kuvattiin Suomen kannalta kriittisesti, jatkosodan syntyä taas Suomen ratkaisua ”pakkoraossa” ymmärtäen.

Kaiken kaikkiaan aktiivisimmin polemiikkiin osallistui Tarkan mukaan ns. valtalehdistö, passiivisimmin SDP:n puoluelehdet. Sitoutumaton ja kokoomuslainen lehdistö korosti arvioissaan eniten sitä, että sarja oli hyvin tehty. Keskustalehdet arvostivat historiantutkimuksen kansanomaistamista. SKP:n vähemmistö löysi sarjasta vähiten hyvää sanottavaa, SKP:n enemmistö totesi myös sen ansiot.

Tarkka itse arvosteli sarjaa siitä, että Paasikiven osuus oli vastoin historiaa nostettu keskeiseksi, vaikkei tällä vielä tuolloin ollut poliittista vaikutusvaltaa.

Paasikiven keskeisyys johtui ensinnäkin draaman vaatimuksista: juuri tämä kohtasi syksyn 1939 neuvotteluissa Stalinin. Toiseksi jälkipolviin ovat huomattavasti vaikuttaneet Paasikiven muistelmat, joissa tämä puolusti omaa toimintaansa ja moitti erityisesti ulkoministeri Eljas Erkkoa ja ylipäänsä esitti sotaan johtaneet tapahtumat esitettiin sodanjälkeisen tilanteen valossa.

Stepanov arvosteli sarjaa mutta tuloksetta

Itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1978 suurlähettiläs Vladimir Stepanov käyttäytyi kaikkea muuta kuin diplomaatille soveliaiden tapojen mukaan ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhosta kohtaan. Melkoisessa humalassa oleva Stepanov käytti hyväkseen tilaisuutta, jolloin hän oli kahden kesken presidentinlinnan valtiosalissa. Hän tunki sormensa Korhosen frakinrintamukseen ja tivasi: ”oletteko sitä mieltä, että TV-ohjelma SJRM on omiaan edistämään Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä?”

Korhonen vastasi myöntävästi ja perusteli: Oli elettävä tosiasioiden kanssa, historiaa ei voinut muuksi muuttaa, ja ”kun nuori polvi näkee miten vaikeiden vaiheitten läpi olemme eläneet, se sitäkin enemmän osaa arvostaa suhteidemme nykytilaa.”

Stepanov kiisti ja väitti, että ”TV-ohjelma on ”törkeää Neuvostoliiton häpäisemistä” ja siten ”omiaan vaarantamaan suhteitamme”. Stepanovin mielestä Korhonen kantoi asiasta vastuun.

Korhonen teki välikohtauksesta muistion, jonka valokopio löytyy Salosen kirjasta. Korhonen pelkäsi, että Ylen pääjohtajan Erkki Raatikaisen ja ohjelmajohtaja Pekka Silvolan hermot pettäisivät, mutta niin ei käynyt.

Valtiosihteeri Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa olleensa 12.1. saunassa Väyrysen, Stepanovin ja ministerineuvos Krasavinin kanssa. Stepanovin mielestä ohjelma ei edistänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, mutta hän kiisti huhut, että olisi vaatinut ohjelman keskeyttämistä.

Stepanov sanoi presidentin kansliapäällikkö Perttuselle 20.1., ettei ohjelmaa olisi pitänyt lähettää. Kekkonen kuuli asian Perttuselta 25.1. ja oli päiväkirjassaan samaa mieltä: ”Se oli vahinko, esittäminen, mutta ei sille enää mitään voi.”

8.2. Tuovinen osallistui Helsingin kaupungin juhlalounaalle Helsingin ja Moskovan ystävyyskaupunkisuhteen 25-vuotispäivän kunniaksi. Stepanov sanoi, että kahta viimeistä osaa ei olisi pitänyt lähettää [9-10: Molotov pyytää Berliinissä vapaita käsiä Suomen suhteen]. Stepanov sanoi, että ”jollei Suomen hallitus niihin puutu, on Neuvostoliiton ryhdyttävä toimiin”. Tuovinen tuli jonkin verran Stepanovia vastaan: ”Totesin, että jatkosodan jälkeisessä ohjelmissa olisin toivonut tulevan kriittisessä mielessä esille Suomen yhteistoiminnan saksalaisten kanssa, mutta näin ei tapahtunut.” 

Tämä oli kuitenkin pelkkää puhetta. Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa 1.3 kuulleensa toimistopäällikkö Arto Mansalalta, että Neuvostoliiton ulkoministeriön Skandinaavisen osaston apulaisosastopäällikkö Juri Derjabin oli sanonut suurlähettiläs Heikki Talvitielle, ettei Neuvostoliitto puutu ohjelmaan.

Kun Stepanov siirrettiin pois Suomesta, Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa 10.7., että lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin mielestä Stepanov oli liian kova, sekaantui Suomen sisäisiin asioihin eikä ymmärtänyt kansainvälisistä asioista mitään.

Muutenkin eräät neuvostolähetystön virkailijat sanoivat yksityisesti suomalaisille, että sarja oli hyvä. Heille siis kelpasi paasikiviläinen tulkinta tai ainakin se, että se oli suomalaisten näkemys, vaikka se eräissä kohdin poikkesi Neuvostoliiton virallisesta tulkinnasta. Tai sitten he ymmärsivät kuten Yleisradion johto, että nimenomaan sarjan hyllyttäminen sen keskeyttämisestä puhumattakaan olisi vahingoittanut presidentti Kekkosta ja siten myös Neuvostoliittoa.

Taistolaiset arvostelivat sarjaa

Neuvostoliittolaisten mielipide siis jakautui, mutta taistolaisten arviointi seurasi suurlähettiläs Stepanovia mielipidettä. Paasikiviläinen tulkinta ei heille riittänyt.

Kun kolmas osa Hylätty tarjous oli esitetty 17.12., Tiedonantajan toimittaja Erkki Susi moitti ohjelmaa ”yhä vääristyneempänä”.

Tiedonantaja tuomitsi sarjan useissa artikkeleissa (20.12.1978 sekä 24.1., 1.2., 7.2., 9.2., 14.2. ja 15.2.1939)

Tiedonantaja julisti, ettei ole olemassa Molotovin-Ribbentropin salaista lisäpöytäkirjaa. Keijo Korhonen vastasi julkaisemalla artikkelin, jonka liitteenä oli salainen lisäpöytäkirja.

Neuvostoliiton oli mahdollista kiistää lisäpöytäkirjan olemassaolo, koska alkuperäistä kappaletta ei ollut Saksassa säilynyt. Kuten Osmo Jussila totesi, länsimainen historiantutkimus piti lisäpöytäkirjan olemassaoloa tosiasiana, koska siihen viitattiin niin monessa muussa asiakirjassa, ettei kaikkien niiden väärentäminen olisi ollut mahdollista.

Taistolaisopiskelijoiden lehdessä Soihdussa (1/1979) oli Erkki Suden ja SKP:n entisen puheenjohtajan Ville Pessin haastattelu sarjasta.

Pessin mukaan pääsyy talvisotaan oli Suomen hallituksen politiikka ennen sotaa: vuodesta 1918 alkaen se oli sodan valmistelua (heimosodat, Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky 1918). Suomi ei ollut puolueeton, yritys liittoutua Skandinavian kanssa oli pyrkimys sotilasliittoon. Susi säesti: puolueettomuus oli kuori, Suomi oli jyrkästi neuvostovastainen ja lähentynyt Natsi-Saksaan, ja Ruotsinkin puolueettomuudella oli eri luonne.

Susi lähti Suomen hallitsevan porvariston ”epäkansallisesta, epäitsenäisestä ja epäkansanvaltaisesta olemuksesta” ja sosialismikammosta, mistä johtui ulkopolitiikan aggressiivinen neuvostovastaisuus: ”Maata, jossa työväenluokka oli ottanut vallan käsiinsä, vihattiin silmittömällä luokkavihalla, ja pelättiin sen maamme työtätekeville osoittamaa esimerkkiä. Siksi ulkopolitiikan linjaan kuului olennaisesti erilaisten imperialististen voimien etsiminen, joiden kanssa voitaisiin hyökätä Neuvostoliittoa vastaan, hyökätä sen kimppuun, anastaa sen alueita ja parhaimmassa tapauksessa kukistaa se.”

Neuvostoliiton tavoitteet sen sijaan olivat puolustukselliset: pelko, ”että Suomi antaa imperialistisille valloille mahdollisuuden käyttää aluettaan Neuvostoliittoa vastaan ja mahdollisti itsekin osallistuu tällaiseen hyökkäykseen.”

Ohjelman alkupuolella vuosien 1938-9 neuvotteluissa tuotiin ”verrattain hyvin” Neuvostoliiton näkökannat eli ”huoli hyökkäyksestä Suomen kautta ja pyrkimys turvata luoteisosan ja Leningradin turvallisuus”, mutta ”Itse ohjelman kokonaisuudessa se jäi kuitenkin Neuvostoliiton suulla esitetyn varaan. Kokonaisuus ja asiantuntijat eivät tukeneet eivätkä antaneet lisävalaistusta siitä, miten tilanne kehittyi ja minkälaisen tilanteen edessä Neuvostoliitto itse asiassa syksyllä 1939 oli.”

Kansainvälisinä taustatekijöinä Susi mainitsee Hitlerin varustautumisen rahoittamisen, johon osallistuivat saksalaisten kapitalistien lisäksi myös amerikkalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset, sekä länsivaltojen myöntyvyyspolitiikan Natsi-Saksaa kohtaan samaan aikaan, kun Neuvostoliitto ponnisteli kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän luomiseksi.

Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on Suden mielestä ohjelmassa ja koulukirjoissa ”yksi vääristellyimpiä asioita. Koko sopimusta on lähes mahdotonta ymmärtää, jos ei ymmärrä, että oli kysymys fasisminvastaisesta taistelusta. Valloittaako fasismi maailman? Miten käy ensimmäisen sosialistisen valtion? Muodostuuko imperialististen valtioiden yhteisrintama Neuvostoliittoa vastaan?”

Suden mielestä on väärin päätellä Neuvostoliiton aikeita siitä, mitä tapahtui hyökkäämättömyyssopimuksen solmisen jälkeen. ”Neuvostoliitto pyrki viimeiseen saakka ilmiselvästi puolustuksellisissa tarkoituksissa sopimukseen Suomen kanssa. Kun sotaan tästä huolimatta jouduttiin, se rajoittui vain sen oman turvallisuuden kannalta välttämättömiin aluemuutoksiin, vaikka se olisi halutessaan voinut valloittaa koko Suomen.”

Pessi toteaa, että Neuvostoliitto on kiistänyt lisäpöytäkirjan, ”joten se on ainoastaan toisen puolen; saksalaisten ja suomalaisten selvitys asiasta”. Terijoen hallituksesta annetaan väärä kuva: ”Kuusisen hallitus pyrki siihen, että sota saataisiin mahdollisimman pian päätökseen. Ei se pyrkinyt vakiinnuttamaan asemaansa. Se oli pystytetty siinä mielessä, että se voisi auttaa sodan lopettamisessa.” 

Lehdet kertoivat painostuksesta ja hyllytyksestä

Joulun alla Helsingin Sanomat kertoi Neuvostoliiton lähetystön pitäneen ohjelman esittämistä epäsuotavana. Silvola vastasi, että jos aiheesta oli keskusteltu, niin epävirallisesti, ja sarja esitetään alkuperäisen suunnitelman mukaan.

5.1.1979 Ilta-Sanomat kertoi Neuvostoliiton painostaneen Yleisradion johtoa, Raatikainen kiisti. Seuraavana päivänä alivaltiosihteeri Keijo Korhonen vakuutti Helsingin Sanomissa, että ohjelma ei ole vaikuttanut haitallisesti maiden välisisiin suhteisiin.

Tammikuun lopussa Silvola myönsi Hufvudstadsbladetille, että Neuvostoliiton lähetystö ollut yhteydessä mutta kyse ei ole ollut painostuksesta.

Sodan ja rauhan miehien hyllytys oli Suomen kuvalehden 8/1979 kansikuvajuttu, mutta juttu oli perätön.

23.2. ilmestyi  Suomen kuvalehden artikkeli, jossa kysyttiin, miksi sarja hyllyllä oli ollut kaksi vuotta. Pääjohtaja Raatikaisen mukaan viimeiset osat eivät vielä olleet valmiita, aiempi ajankohta olisi saatettu käsittää provokatoriseksi, koska 1977 oli lokakuun vallankumouksen ja Suomen itsenäisyyden 60-vuotisvuosi.

Paloheimo kertoo muistelmissaan, että Raatikainen oli sarjan suunnittelemisvaiheessa todella kiinnittänyt ”huomiota siihen, että ajankohta ei saa olla provokatorinen. On huomioitava erilaiset juhlakaudet sekä vallankumouksen ja YYA-sopimuksen vuosijuhlat.”

Raatikainen siis turvautui Suomen kuvalehdessä alkuperäiseen huolenaiheeseensa. Salonen, joka torjui myytin sarjan hyllytyksestä, huomautti ilmeisen huvittuneena, ettei sarjan uusi esitysajankohta ollut mitenkään vähemmän arkaluontoinen: vuonna 1978 oli kulunut 30 vuotta YYA-sopimuksen solmimisesta ja vuonna 1979 40 vuotta talvisodan alkamisesta.

Vaikka Raatikaisen alaiset Salosen mukaan hyvin tiesivät, ettei väite hyllytyksestä pitänyt paikkansa, Suomen kuvalehdelle ei kuitenkaan esitetty oikaisua, sillä pääjohtajan puheiden oikominen ei käynyt laatuun.

Salonen tulkitsee, että Raatikainen väitti – vastoin todellisuutta – hyllytyksen tapahtuneen, koska halusi turvata SDP:n idänsuhteet tulevia presidentinvaaleja varten. Myös Raatikaisen oma kausi pääjohtajana oli katkolla.

Tapion tavoite oli juuri päinvastainen kuin sarjan saama palaute

Matti Tapio kuoli 12.12. mutta hän oli ehtinyt lukea ensimmäisen osan myönteiset arvostelut ja esittänyt toivomuksen, ettei häntä ymmärrettäisi väärin.

Mitä Tapio ”väärin ymmärtämisellä” tarkoitti, selviää teatteripäällikkö Eero Silvastin artikkelista Kansallinen näytelmä Yleisradion vuosikirjassa:

”Jos Matti Tapio eläisi, häntä tuskin olisi yllättänyt keskustelun syntyminen – hän tiesi mitä oli tekemässä ja aavisti aineistonsa painon ja vetovoiman – vaan keskustelun rintamajako. [- – -]varauksettomin kiitos kumpusi suoraan talvisodan vanhoista juoksuhaudoista; varauksettomin moite – suorastaan hylkäystuomio – ryöppysi äärivasemmalta. Tämä oli täsmälleen päinvastoin kuin Tapio ja hänen työtään läheltä seuranneet etukäteen odottivat.”

”Tapion kunnianhimoisena haaveena oli nostaa kansakunta talvisodan henkisistä juoksuhaudoista ja avartaa kansallista ahdaskatseisuutta näkemään ja ymmärtämään selkkauksen taustaa myös toisen, isomman osapuolen kannalta.”

”Etukäteen Tapio pelkäsi lähinnä vanhoillis-isänmaallisten piirien reaktiota. Pienen alkuhämmästelyn jälkeen tältä taholta valuikin kuitenkin lähes sulaa kiitosta”. Silvasti tulkitsee syyksi, että 70-luvulla, kun Tapio työsti työtään, oli tapahtunut ideologinen muutos: ”Ehkä juuri tänä aikana vanha asenteitten jää oli alkanut sulaa? Ehkä Paasikiven-Kekkosen linja on sittenkin vetänyt mukaansa kansakunnan, myös sen porvarillisen enemmistön?”

Max Jakobson katsoo teoksessaan Vallanvaihto sarjan olleen merkkipaalu mielipideilmaston muuttumisessa. ”Se noudatti tosin oikeaoppista paasikiviläistä linjaa, mutta ihmiset olivat niin kyllästyneitä virallisten historiantutkijoiden itseruoskintaan, että pienikin liikahdus toiseen suuntaan otettiin kiitollisuudella vastaan.”

Itse asiassa ”viralliset historiantutkijat” eivät olleet juurikaan harrastaneet ”itseruoskintaa” ja juuri hehän olivat sarjan asiantuntijoina.

Toki ”itseruoskintaa” oli tapahtunut, mutta sitä olivat tehneet eräät poliitikot ja toimittajat. Jakobson kertoo esimerkin: eräässä TV-ohjelmassa toimittaja Antero Kekkonen oli kysynyt häneltä, ketkä olivat syyllisiä talvisotaa. Kun Jakobson vastasi ”Miten olisi Stalin”, toimittaja napautti: ”Tarkoitin suomalaisia.”

Jukka Tarkka sentään täsmentää luonnehdintaansa, miten Sodan ja rauhan miehetei pyydellyt anteeksi, ei haikaillut puuttuvan luottamuksen perään eikä harrastanut jälkiviisautta”, että sarja oli ”raju poikkeus” nimenomaan ”1970-luvun vallalla olleesta, vasemmistoa suosivasta, ystävyydellä tunnelmoivasta televisioteatterituotannosta” (Karhun kainalossa) – ei siis historiantutkimuksesta!

Silvasti uskoo, että Tapio olisi pettynyt siihen, ”että voimakkain varauksellisuus, moite ja torjunta tuleekin niistä piireistä, jotka innokkaimmin meillä haluavat ymmärtää Neuvostoliiton motiiveja. Tapiolla itsellään oli sama pyrkimys.” Silvasti kysyy: ”Epäonnistuiko Tapio perinjuurin? Vai onko kenties sama ulkopoliittinen syvämuokkaus, joka on pehmittänyt isänmaallisten tahojen ryssänvihaiset asenteet, toisella taholla kovettanut asenteita – eritoten asenteita kansallisiin ongelmiin?”

Asenteiden kovettumisesta tuskin oli kyse paitsi taistolaisten opiskelijoitten kohdalla vaan pikemmin niiden jatkumisesta, kuten Silvastikin ymmärsi: ”Pitkän linja kommunismi ei tietenkään hyväksy Suomen politiikkaa talvisodan ja sitä seuranneen jatkosodan päiviltä.”

Tapiolta jäi ymmärtämättä se, mitä Pessi oli aiemmin muotoillut Erkki Kauppilalle (Salosen mukaan): ”meidän on viisasta ymmärtää, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue on aina oikeassa. Jos poiketaan linjalta, mennään metsään ja kärsitään tappioita.” 

Draaman luonteen vaikutus sarjan kerrontaan

Silvasti huomauttaa artikkelissaan, että ”Tapion työ oli perusluonteeltaan draama” ja siten jo perusluonteeltaan erilainen kuin dokumentti tai tutkimus. ”Draamalta on vaadittava elämysvoimaisuutta, jännitteisyyttä, oikeasuuntaista totuuselämystä”.

Sen sijaan Tapiota ei kannata syyttää ”historiantutkimuksemme aukoista tai asenteellisista vajauksista”. Olemassa olevista dokumenteista ja historiantutkimuksesta oli lähdettävä, sillä ”Tapio seisoi saman suljetun oven takana kuin monet journalistit ja tutkijat: Neuvostoliiton omat lähteet pysyivät suljettuina; selvin sikäläinen kanta oli vaikeneminen. Tällöin on vain nojattava toisen osapuolen dokumentteihin sikäli kuin niitten kiistattomuus näyttää kiistattomalta – vaikkakin jotakin Molotovin-Ribbentropin lisäpöytäkirjaa ei olekaan Neuvostoliitossa jälkikäteen enää tunnustettu.”

Silvastin tekstistä saa käsityksen, että Neuvostoliitto olisi joskus aiemmin tunnustanut salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon. Näin ei tietenkään ollut: Neuvostoliitto tunnusti salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon ensimmäisen kerran vasta glasnostin aikana vuonna 1989. Silloin kävi ilmi, että lisäpöytäkirja oli koko ajan ollut NKP:n pääsihteerin (salaisessa) arkistossa.

Salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon kiistämisessä oli kyse neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen perusmetodissa. Tulkinta oli jo alussa valmiina periaatteen tasolla: maan ulkopolitiikka oli sekä nykyisyydessä että menneisyydessä aina sen marxilais-leniniläisen ideologian mukaista, olipa maa tehnyt millaisia jyrkkiä käänteitä hyvänsä. Sitä, mikä ei ideologiaan sopinut, ei voinut olla olemassa. Esimerkiksi salaisen lisäpöytäkirjan sisältämä etupiirijako oli imperialistista politiikkaa, jollaista Neuvostoliitto ei periaatteessa koskaan voinut harjoittaa.

Silvasti jatkaa: ”Vaikka Tapio teki draamaa, hän teki sitä tutkijan ja journalistin otteella; tosiasioiden kunnioitus on silloin tärkeämpää kuin joidenkin tahojen tai asenteiden kumartelu. Miellyttämällä ei lähestytä totuutta. Kun Tapio onnistuu valottamaan talvisodan johtomiesten ahdaskatseisuutta ja sidonnaisuutta, hän onnistuu työssään. Tämän jälkeen ’Tiedonantaja’ voi omilla perusteillaan mollata silloisen menettelyn siinä missä joku toinen voi omilla perusteillaan kiittää. Kohtuutonta on tuomita sitä, joka antaa näytön.”

”Taideteos enempää kuin journalistinen juttu ei kerro tyhjentävästi aiheestaan; ne eivät milloinkaan pysty samaan kuin tutkimus. Useat kyselivät Sodan ja rauhan miehistä, miksi 30-lukua ei valotettu enempää. Tapio rajasi aiheensa niin kuin rajasi. Hänen draamansa alkaa siitä kun Jartsev, ’suuren myytin pieni mies’ astuu näyttämölle. Näinkin rajaten ohjelmajohto (TV-2:n johtajat, kirjoittajan huomautus) epäili aineistoa etukäteen liian laajaksi ja raskaaksi.”

Salonen kertoo Eino S. Revon jälkikeskustelussa huomauttaneen, ”että sarjan pohjustus on puutteellinen: se ei kylliksi nojannut aikansa maailmantapahtumien taustaan – se oli liian ’suomalainen’.” Tässä on todellakin perää.

Myös Salonen pitää Revon kritiikkiä aiheellisena, mutta tekee vastakysymyksen: ”eikö juuri näin synny draamaa? Draaman perustilanne – näin opasti minua aikanaan Matti Tapio itse – on tässä: kaksi miestä istuu vastatusten, juo kahvia seurustelee. Tämä on kuitenkin vasta dialogia. Draamaksi se muuttuu, kun katsoja tietää tahi oivaltaa, että toisen kupissa on myrkkyä. Mutta katsoja ei voi huudella neuvoja näyttämölle.”

Yhteenveto

Sodan ja rauhan miesten jälkimaine on tyypillinen esimerkki siitä, miten aikalaisten käsitykset ja muistelmat periytyvät ilman kritiikkiä historiankirjoitukseen. Legenda sarjan hyllytyksestä löytyy esimerkiksi Jukka Tarkan teoksista sekä jopa Yleisradion historian toisesta osasta. Tosin Tarkka myöntää, että ”Yleisradion johto oli kulissien takana itään päin tiukempi kuin ulospäin näkyi ja sitä arvostelleet oikeistokriitikot tiesivät” (Uhan alta unioniin), ja huomauttaa, että neuvostoliittolaiset arvostelivat Sodan ja rauhan miehiä ”lievemmin kuin huomattavasti vähäisempiä yliaisan potkimia” (Karhun kainalossa).

Alkuperäislähteitä tarkasteli vasta Seppo Heikki Salonen, joka tunsi myös Yleisradion ohjelmatekoprosessin sisältäpäin. Mahdollisesti hän talon omana työntekijänä antaa asiasta vähän liian myönteisen kuvan. Toisaalta Tarkan luonnehdinnassa, että ”Yleisradion johto suhtautui sen perusideaan epäröiden, mutta ei oikein kehdannut sitä pysäyttääkään, vaikka mieli olisi tehnyt” (Uhan alta unioniin), alku pitää paikkansa, mutta lopussa ei ymmärretä Salosen kuvaamia Yleisradion sisäisiä tekijöitä.

Toisaalta, vaikka Salonen selostaa jokseenkin kattavasti Neuvostoliiton edustajien Yleisradioon ja poliitikkoihin kohdistavaa painostusta, hän ei ehkä osaa tarpeeksi yhdistää neuvostoliittolaisten reaktiota sarjaan yleiseen ulkopoliittiseen tilanteeseen kuten Juhani Suomi viimeisessä Kekkos-elämäkerrassaan: ”Jatkuva painostus alkoi vähitellen vaikuttaa, osin ilmeisesti sen vuoksi, että Kekkonen alkoi 1980-lukua lähestyttäessä tulla yhä varovaisemmaksi suhteessaan Neuvostoliittoon.” 

Lisäys

On sangen mahdollista, että yleistä käsitystä Sodan ja rauhan miesten ”rohkeudesta” ei synnyttänyt sarjan sisältö sinänsä vaan pikemmin tieto Neuvostoliiton ja nimenomaan suurlähettiläs Stepanovin painostuksesta ja paheksunnasta. Täytyihän sarjassa olla jotain ”uskallettua”, siis nimenomaan Neuvostoliittoa arvostelevaa, koska (kuten virheellisesti uskottiin) se oli hyllytetty. Näin sarja tulkittiin eri tavalla kuin Matti Tappio olisi halunnut.

Neuvostoliiton ja taistolaisten hirttäytyminen kestämättömään väitteeseen, ettei salaista lisäpöytäkirjaa ollut olemassa, samoin kuin ideologiaan perustava näkemys, että Neuvostoliiton ulkopolitiikka oli aina ollut ”oikeaa” ja rauhanomaista ja Suomi oli yksi syyllinen, taas esti asiallisen keskustelun kummankin maan virheistä.

Tekijästä

Matti Tapio on Matti Tapio Johanssonin taitelijanimi. Hän syntyi 1926 Helsingissä työläisperheeseen. Isä oli rappari ja äiti ompelija. Hän pääsi kuitenkin oppikouluun, Helsingin toiseen yhteislyseoon, mutta koulunkäynti jäi repaleiseksi sodan takia. Talvisodan aikana hän oli evakossa Pertunmaalla.

Vuonna 1943 hän vaihtoi oppikoulun näyttelijäkoulun, jota johti Wilho Ilmari.

Vuonna 1944 hänet kutsuttiin armeijaan, jossa hänet koulutettiin pioneeriksi ja miinanraivaukseen. Välillä hänet kotiutettiin vuodeksi, jona aikana hän kävi näyttelijäkurssin loppuun, näytteli pieniä osia Kansallisteatterissa ja harjoitteli pianonsoittoa.

Tapio työskenteli teattereissa eri puolilla Suomea, ensin näyttelijänä ja ohjaaja ja sitten teatterinjohtajana sekä näytteli pikkurooleja elokuvissa (esim. Mikko Niskasen Pojat).

Vuonna 1965 Tapio valittiin TV2:n pääohjaajaksi. Hän ohjasi sarjoja kuten Hilma (1969) ja Oi kallis kaupunki (1969) sekä TV-elokuvia kuten Kihlaus (1966) ja Kauppa-Lopo (1968).

Lisäksi hän näytteli elokuvissa ja toimi Tampereen yliopiston 4-vuotisten näyttelijäkurssien johtajana 1966-78.

Matti Tapio kuoli 12.12.1978 sairastettuaan vuoden munuaissyöpää.

Lähteenä Seppo Heikki Salosen teos.

Muuta

Sodan ja rauhan miehet Yle Areenassa

Sarjan täydellinen roolilista löytyy Wikipedian artikkelista

Wikipedian tiedot Seppo Heikki Salosesta

Olen kirjoittanut blogiin aiemmin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla toisesta osasta.

Kirjallisuutta:

Aromäki, Juhani: Kansa kohisee, kiittää ja keskustelee. Ohjaaja Matti Tapio ensimmäisten arvostelujen jälkeen: Toivottavasti minua ei ymmärretä väärin. Suomen kuvalehti 8/1979.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. Otava 1992.

Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali. Korhonen Kekkosen komennossa. Otava 1999.

Korhonen, Keijo: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. I. 1920-1932. Naapurit vastoin tahtoaan. Tammi 1966.

Korhonen, Keijo: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. II. 1933-1939. Turvallisuuden pettäessä. Tammi 1971.

Paloheimo, Pertti: P. Paloheimo, Pispalan Tarmo. WSOY 1997.

Salokangas, Raimo: Yleisradion historia. 2. osa. 1949-1996. Yle 1996.

Salonen, Seppo Heikki: Sodan ja rauhan miehet. Kuvaus televisio-ohjelmasta ja siihen kohdistuneesta ulkopoliittisesta painostuksesta 1970-luvun Suomessa. Yle 1978.

Silvasti, Eero: Kansallinen näytelmä. Kun ’Sodan ja rauhan miehet’ pani kansakunnan keskustelemaan. Yleisradion vuosikirja 1.6.1978-31.5.1979. Yleisradio 1979.

”Sodan ja rauhan miehet” – keskustelu Suomen tiestä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. [Ville Pessin ja Erkki Suden haastattelu.] Soihtu 1/1974.

Suomi, Juhani: Talvisodan tausta. Neuvostoliitto Suomen ulkopolitiikassa 1937–1939. Otava, 1973.

Suomi, Juhani: Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976-1981. Otava 2000.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990. Otava 2012.

Tarkka, Jukka: Uhan alta unioniin. Asennemuutos ja sen unilukkari Eva. Otava 2002.

Tarkka, Jukka: Mitä lehdet kirjoittivat Sodan ja rauhan miehistä? Paasikivellä pääosa, Ryti syrjässä. Helsingin Sanomat 29.4.1979.

Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija. Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972-1985. Toim. Juhani Suomi. Turun yliopisto 2012. Poliittisen historian julkaisuja 2.

Enni Mustonen: Sotaleski

Mitä uutta Enni Mustosen Sotaleski (2019) tarjoaa toisaalta sodan, toisaalta sankarittaren kuvauksessa?

Sotaleski (2019) on seitsemäs osa Enni Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Ensimmäisissä osissa Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016) on minäkertojana Ida Eriksson, hänen tyttärensä Kirsti on taas teoksissa Ruokarouvan tytär (2017) ja Taitelijan vaimo (2018).

Enni Mustonen on kuvannut sota-aikaa jo useaan kertaan: Vihreän kullan maa -sarjan toisessa osassa Johannes ja Helena (1988), Koskivuori-sarjan kolmannessa osassa Kielon jäähyväiset (2000) ja Pohjatuulen tarinoita -sarjan ensimmäisessä osassa Lapinvuokko (2019) sekä omalla nimellä Kirsti Manninen yhdessä Markku Onttosen kanssa kirjoittamassa TV-sarjassa ja romaanissa Kun taivas repeää (1988) ja yhtenä TV-sarja Hovimäen kirjoittajista vain kirjana julkaistussa osassa Hovimäki: Ei muuta kunniaa (2004).

Sotaleskessä kuvataan paljon samoja asioita kuin aiemmissa teoksissa. Eniten yhteistä on Kielon jäähyväisissä: Kannaksen linnoitustyöt, Helsingin ensimmäiset pommitukset, evakkojen vastaanotto ja sotainvalidin paluu takaisin elämään sekä tietenkin tärkeimpien uutisten vaikutus henkilöihin.

Toki uusiakin asioita on. Päähenkilö Kirsti toimii amerikkalaisen valokuvaajan Thérèse Bonneyn ranskan kielen tulkkina Kannaksella, johtaa työvelvollisten naisten käsityötupaa ja opettaa itäkarjalaisille tytöille käsitöitä.

Olennainen ero on päähenkilöiden ikä. Kielon jäähyväisissä, Johanneksessa ja Helenassa ja Lapinvuokossa samoin kuin TV-sarjassa ja romaanissa Taivas repeää sankarittaret ovat parikymppisiä tyttöjä, jotka kokevat ensirakkautensa, joskus miehen kaaduttua tai kadottua toisen ja kolmannen rakkauden. Sotalesken Kirsti on syntynyt 1905 ja hän on vaimo ja kymmenvuotiaan Vienan äiti. Hovimäki: Ei muuta kunniaa on kollektiivin kuvaus.

Kirstin aviomies Iivo Borissainen on Itä-Karjalan pakolainen ja lahjakas kuvanveistäjä, mutta vaikka hän on suomalaistanut nimensä Ilmari Aaltoseksi, uralla oli Taitelijan vaimossa niin paljon pettymyksiä, että hän työskentelee 1939 Suojeluskuntien Yliesikunnassa.

Vaikka teoksen nimi jo paljastaa, miten Iivon lopulta käy, loppujen lopuksi romaanin teemana on Kirstin leskeksi jäämistä enemmän se, miten sota vaikuttaa parisuhteeseen. Kirsti näet kokee olleensa sotaleski jo siitä alkaen, kun Iivo keväällä 1939 lähti linnoitustöihin Kannakselle. Mutta kuten Kirstin äiti Ida kirjan lopussa osoittaa tyttärelleen, kaikki ei ole vain sodan syytä.

Tämän enempää en nyt spoilaa vaan keskityn romaanin historiakuvaan. Lopuksi käsittelen Enni Mustosen naiskuvaa ja -ihannetta yleensä.

Perinteinen sodankuvaus

Ero Mustosen Koskivuori-sarjaan ja ensimmäisiä naiskansanedustajia vuoteen 1918 kuvaavassa Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaan on, että Sotaleski tai oikeastaan koko Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on oikeistolaisempi – eikä vain siksi, että aiemmissa sarjoissa on kaksi sankaritarta, joista toinen edustaa vasemmistolaista näkökulmaa.

Kirstin aviomies Iivo on jyrkkä antikommunisti, joka on osallistunut edellisessä osassa Taitelijan vaimo lapuanliikkeeseen ja lakonmurtamisiin. Sotaleskessä saadaan kuulla, että sarjan osien välillä Iivo on sotkeentunut myös Mäntsälän kapinaan, jonka ”järkevät ihmiset” Kirstin mukaan tajusivat toivottomaksi yritykseksi ainakin presidentti Svinhufvudin puheen jälkeen.

Vaikka lukija on Iivon kanssa eri mieltä politiikasta, myötätunto häntä kohtaan säilyy. Sen sijaan Koskivuori-sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele (1999) porvarillinen sankaritar Anna toisaalta pettyy ensimmäiseen AKS-läiseen rakastettuunsa ja toisaalta pelastaa ystävänsä Elinan kommunistisen rakastetun tulemasta ilmi.

Sotalesken historiankuvaus muodostaa monessa suhteessa vastakohdan Timo Sandbergin Tilinteolle (2018), jossa myös ”puolueeton” poliisi pitää Kannaksen linnoittamistakin Neuvostoliiton provosointina. Paradoksaalista kyllä, kun Sotaleskessä kuvataan, kuinka linnoittajat menevät Rajajoelle laulamaan uhmakkaita lauluja, se saattaa saada nykylukijan kokemaan tällaisen turhana provosointina paremmin kuin Sandbergin henkilöiden suorat mielipiteet.

Tilinteossa osa punaisten jälkeläisistä ei ole antanut anteeksi vuoden 1918 valkoista terroria, pitää Suomea syyllisenä talvisotaan eikä suostu menemään armeijaan vaan piiloutuu. Sen sijaan Sotaleskessä Neuvostoliiton hyökkäys saa ainoan työläisiin kuuluvan henkilön, sörnäisläisen leskiäidin Olga Niemen, järkiinsä. Olga on uskonut ”agitaattorin” vakuutuksia, ettei Neuvostoliito sodi työläisiä vastaan, mennyt avoimelle paikalle ja nostanut näkyville nuorimman lapsensa punainen liina kaulassa merkiksi – mutta lapsi ammuttiinkin lentokoneesta konekiväärillä. Itkien ja kiroten Olga purkaa katkeruuttaan, että ”agitaattorit” ovat valehdelleet kuten vuonna 1918, jolloin hänen punakaartiin kuulunut sulhasensa ammuttiin mutta johtajat pakenivat rajan taa.

Kohtaus saattaa kuulostaa aivan kuin se olisi Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa, joskin kuvaus ei ole yhtä krouvia. Toisaalta tällaista todella tapahtui eikä Neuvostoliiton propagandalla ”vapautuksesta” sen jälkeen ollut juurikaan mahdollisuuksia saada laajaa kannatusta työläistenkään keskuudessa.

Sotalesken historiankäsitys on muutenkin perinteinen. Kirstillä ei ole välirauhan aikana epäilystä siitä, että on ”vain ajan kysymys, milloin neuvostojoukot valloittavat Suomen, joka oli silvottu ja nöyryytetty Moskovan rauhansopimuksella”. ”Hyvityssotaan” lähteminen Saksan rinnalla hyväksytään ilman muuta eikä ”verellä takaisin ostetusta” Karjalasta haluta keväällä 1944 luopua.

Toki pelko Neuvostoliittoa kohtaan ja usko oikeuden voittoon kuvaa ajan – ainakin julkista – henkeä ilman jälkiviisastelua, että toisin toimimalla olisi säästytty sodasta. Kun talvisodan jälkeisestä uupumuksesta on selvitty, Iivo sanoo Kirstille: ”Enää ei riitä, että me ollaan hengissä ja että meillä on ainakin toistaiseksi jonkinmoinen itsenäisyys, [- – -] Pitäis olla jotakin, johon voisi uskoa ja josta innostuisi yhtä paljon kuin silloin kesällä linnoitustöissä. Silloin mie tunsin ensimmäisen kerran elämässä, että mie olin tekemässä jotakin todella tärkeää.” Kohta on psykologisesti kiintoisa sekä Iivon kohdalla että yleisesti.

Iivon idealismin vastakohtana Kirsti ja hänen äitinsä Ida edustavat selviytymistä keskittymällä arjen asioihin ja pitämällä huolta sekä omaisistaan että muista kohdalleen osuvista avuntarvitsijoista.

Sotilaallista realismia on kyllä mukana. Talvisodan aikana lomalla olevat sotilaat kertovat puna-armeijan ylivoimasta, epäilevät Suomen kestoa ja jopa arvostelevat johtamista (joulukuun epäonnistunutta vastahyökkäystä Kannaksella).

Jatkosodan aikana Idan täysihoitolan viimeinen vuokralainen maisteri Ilmari Tikkanen ymmärtää esimerkiksi vuoden 1944 alussa Leningradin saarron päättymisen merkityksen Suomelle. Hän on jo aiemmin kuunnella Yhdysvaltain propagandaradiolähetyksiä.

Unelma Suur-Suomesta

Poikkeuksellista romaanissa on Iivon pakolaistausta. Muitakin Itä-Karjalan pakolaisia ja Naisylioppilaiden Karjala-Seuran (NYKS) toimia näiden auttamiseksi 20-luvulla kuvattiin melko laajasti sarjan osassa Ruokarouvan tytär.

Hävittyyn kansannousuun osallistunut Iivo ei ole pariinkymmeneen vuoteen voinut tavata lapsuudenperhettään. Kommunismin varjopuolet kokeneelle Iivolle jatkosodan alku merkitsee unelman täyttymystä: perustetaan kaksi heimopataljoonaa ja Vuokkiniemessä pidetään (masinoitu) kokous, jossa Viena ja Aunus julistetaan vapaaksi.

Iivo uskoo vilpittömästi, että suomalaiset tulevat Vienaan ja Aunukseen vapauttajina. Jääkärieversti Ragnar Nordströmin varoilla perustetaan kansanopiston tapainen sisäoppilaitos, jossa nuorille opetetaan kädentaitoja ja samalla yritetään käännyttää pois bolsevistisesta ideologiasta. Iivo opettaa poikia ja Kirstikin yhden kevätlukukauden tyttöjä.

Opisto kuitenkin lopetetaan, kun valtion vihdoin perustaa seudulle isäntä- ja emäntäkoulun, ja Iivo pettyy rajusti: ”Katkeraa on huomata, etteivät sotilashallinnon ja päämajan herrat, ministeriöstä nyt puhumattakaan, pidä meitä karjalaisia kelvollisina opettamaan omiamme. Niin rehtori kuin kaikki opettajat ovat suomenkielisiä ja heidät on valittu yksinomaan tutkintojensa perusteella. Saa nähdä, miten koulu voi menestyä, jos opettajilla ja oppilailla ei ole edes yhteistä kieltä.”

Iivo haluaa muuttaa Itä-Karjalaan perheensä kanssa ja panna tyttärensä Petroskoissa oppikouluun. Sen sijaan Kirsti tajuaa, ettei sodan voittamisesta ole mitään takeita, eikä suostu tuumaan, ennen kuin sodan lopputulos on selvä: ”Jos hyvin käy ja ihme tapahtuu, tästä tulee vielä varsinainen helmi Suomen maakuntien joukossa. [- – -] Jos huonosti käy, meillä on sentään oma elämämme Leppävaaran kodissa.”

Henkilökohtaisia ja poliittisia ristiriitoja syntyy myös Iivon sisaren Anjan ja Kirstin välillä, mutta Iivo on niille täysin sokea. Hän on vihdoinkin omalla maallaan eikä ymmärrä sitä, miten vaikeaa Kirstin on opettaa, kun oppilaiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Toisaalta Anjan sukulaistyttö Raisa toisaalta ihastuttaa, toisaalta närkästyttää suomalaisia Aunuksen radion illanvietossa.

Kielon jäähyväisissä Mustonen käsitteli Itä-Karjan miehitystä, siviilien vankileirejä, suomalaisten punaisten kohtaloa, itäkarjalaisten lasten opettamista ja partisaanitoimintaa. Sotaleskessä keskitytään vain jälkimmäiseen, ulkonaisesti vähemmän dramaattisesti mutta sisäisesti sitäkin kipeämmin. Näkökulma on vain suomalaisten, ”puoluekaaderi” kuitataan adjektiivilla ”kova”.

Arvio romaanista

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea oli alun perin katsoa Suomen kulttuurihenkilöitä ja näiden perheitä (Z. Topelius, Jean Sibelius, Albert Edelfelt, Eino Leino ja L. Onerva, Ville Vallgen) kyökin puolelta. Päähenkilön vaihduttua 20-luvulla Kirsti ei ole äitinsä tavoin palvelijan asemassa vaan on tasa-arvoisena vieraana mukana Nuoren Voiman Liiton talvipäivillä ja eksoottisilla kutsuilla Olavi Paavolaisen kotona Vienolassa sekä Pariisissa. Sotaleskessä teemasta on enää jäljellä hyvin vähän. Thérèse Bonneyn henkilöinä lisäksi vain Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä vilahtavat. Tämä ei ole moite, päinvastoin, sillä minäkertoja on nyt todellakin päähenkilö eikä muiden elämän sivustaseuraaja.

Sotaleski toimii hyvin lukuromaanina, vaikkei se tuokaan sodankuvaukseen juurikaan uutta. Tämä johtuu siitäkin, että yli 500-sivuisessä romaanissa kuvataan varsin laajasti (150 sivua) kesää 1939. Talvisodan 105 päivää saa osakseen 90 sivua, välirauha samoin. Näin ollen jatkosodalle jää vain 150 sivua.

Erityisen valitettavaa, että Itä-Karjala kuitataan varsin lyhyesti (kolme vaihetta yhteensä 35 sivua).  Se olisi tuore aihe, jota on kaunokirjallisuudessa käsitelty vähän. Ennen kaikkea henkilöiden tasolla juuri tässä jaksossa on eniten draamaa. Juuri tässä kohtaa olisin kaivannut myös muiden henkilöiden – Anjan ja Raisan mutta ennen kaikkea Iivon – näkökulma.

Iivo on heikompi kuin Kirsti mutta juuri siksi mielenkiintoisempi henkilö. Kirsti ja Ida ovat vahvuudessaan ihailtavia, mutta muutama heikkous tekisi heistä läheisempiä ja ennen kaikkea monipuolisempia.

Lopussa Kirstille paljastuu salaisuus, jonka muutkin perheestä saavat tietää mutta asianomainen ei vielä itse. Epäilemättä kyseessä on tehokas koukku seuraavia osia ajatellen.

Salaisuudesta toipumiseen olisi ollut syytä käyttää paljon tilaa, koska normaalisti sellainen kestää vuosia. Mustosen teoksessa kuluu vain sivua ennen lausetta ”Viha ja katkeruus [- – -] alkoi sulaa omia aikojaan”. Käytännössä vihaa ja katkeruutta ei siis kuvata, eikä Kirsti tietenkään kosta syyttömälle.

Paula Havasteen Anna on teoksissa Kaksi rakkautta, Yhden toivon tie ja Kolme käskyä psykologisesti paljon uskottavampi.

Vahvan suomalaisnaisen kultti

Kaikki Mustosen sankarittaret ovat arvoiltaan samanlaisia: itsenäisiä tai sellaiseksi kasvavia, ahkeria, oikeamielisiä, auttavaisia ja ylipäänsä kunnollisia. Poikkeus on vain Koskivuori-sarjan teoksen Metsäkukkia asfaltilla (2001) alkupuolella tehtaan- ja kartanonomistajan hemmoteltu tytär Eeva, joka seuraavan osan Unikkoja ikkunassa (2002) alkupuolella käyttää runsaasti alkoholia toipuakseen avioerostaan.

Niinpä sankarittaret selviävät mistä vain. Toki he masentuvat vähäksi aikaa, jos rakastettu tai aviomies pettää, jättää tai kuolee, mutta ei kulu kauan, kun he tarttuvat taas kiinni elämään.

Poikkeus on Elina, joka Ruiskukkaseppeleen lopussa loikkaa rakastettunsa kanssa Neuvosto-Karjalaa. Sukulaistyttö Hanna, joka on Kielon jäähyväisissä jatkosodan aikana lottana Itä-Karjalassa, löytää sattumalta Elinan, jonka aviomies on kuollut vankileirillä. Elina toimitetaan tyttärensä kanssa Suomeen sukulaisten luo, mutta hän on kokenut niin murskaavan henkilökohtaisen ja ideologisen iskun, ettei koskaan palaa ennalleen eikä saa takaisia psyykkisiä voimavarojaan. Rauhan tultua hän suistuu niin hysteeriseen pelkoon, että pakenee Ruotsiin. Seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla hän toimii Ruotsissa varakkaan miehen taloudenhoitajana ja rakastajattarena. Elina ei kuitenkaan ole myöhempien osien minäkertoja, joten hänen vaiheensa kerrotaan vain ulkokohtaisesti.

Käsikirjoitettuaan nuoren lotan osuuden TV-sarjassa Kun taivas putoaa Kirsti Manninen sanoi haastattelussa: ”Jokaisesta sodasta selvinneestä naisesta kasvoi henkisesti vahva. He löysivät itsestään rintamalla aivan uusia voimia, kykyä erottaa olennainen epäolennaisesta.” Lottien tutkijan Tiina Kinnunen kommentoi Mannisen mielipidettä ihmettelemällä, miksi TV-sarjassa rakennettiin lotista ihanteellista kuvaa: ”Kun tiedämme, että osa lotista murtui fyysisesti tai henkisesti lottakomennuksellaan, voi pohtia, miksi on tarpeen luoda myyttiä sankarillisista lotista.”

Ensimmäisissä, nykyaikaan ja maaseudulle sijoittuvissa romaaneissaan (Maitotyttö, 1984, Saako olla muuta, 1985, Hukkakauraa, 1986) Mustonen kuvasi perinteisen rakkausromaanin tapaan romanssia, jossa nuori vaatimaton mutta hyväsydäminen sankaritar voittaa omakseen sen kaikkein tavoitelluimman miehen. Vähitellen sankaripari muuttui niin, että sankaritar saattoi olla eronnut ja äiti ja/tai sankarilla olla menneisyyden ongelmia tai pettymyksiä, jotka hän sankarittaren avulla voittaa (esim. Vasikantanssi, 1989, Nostovara, 1992).

Johanneksen ja Helenan Johannes ja Ruiskukkaseppeleen toisen minäkertojan Annan tuleva aviomies ovat kumpikin päteviä liikemiehiä, kun taas Helena ja Anna eivät ymmärrä liikeasioita lainkaan.

Sen sijaan ensimmäisiä naiskansanedustajia kuvaavassa sarjassa Järjen ja tunteen tarinat (Nimettömät, 2004, Mustasukkaiset, 2005, Lipunkantajat, 2006, Sidotut, 2007) ja vielä selvemmin Syrjästäkatsojan tarinoissa mies on selvästi se heikompi astia ja nainen joutuu selviytymään pitkiä aikoja yksinhuoltajana.

Mustosen sankarittarista vain Eeva on ennen teoksen Unikkoja ikkunassa alkua tehnyt miesystävänsä painostuksesta abortin. Sen sijaan parille muulle aviottoman raskauden keskenmeno tulee sopivasti (Kielon jäähyväiset, Lipunkantajat). Jos sankarittarille syntyy avioton lapsi, he eivät luovuta tätä pois (Lapinvuokko, Emännöitsijä, Unikkoja ikkunassa).

Sankarittarilla on joskus etäinen suhde äitinsä kanssa. Omia lapsiaan he rakastavat lapsiaan syntymästä asti, vaikka myöhemmin tyttären kanssa voi olla ristiriitoja. Äidin saattaa korvata läheinen suhde isoäitiin tai muuhun vanhempaan naiseen.

Poikkeus on jälleen Elina, joka paetessaan Kielon jäähyväisissä Ruotsiin jättää tyttärensä Sirkan lapsuudenperheensä huostaan. Äidin ja tyttären suhde ei seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla parane lainkaan.

Myös seksuaalisesti Mustosen sankarittaret ovat esikuvallisia lähes perinteisen moraalin tapaan. Toki he ovat muuttuneet alkuteoksista niin että heillä voi olla seksiä ennen avioliittoa rakastettunsa kanssa mutta ei muiden. He voivat myös elää pitkäänkin vihkimättömässä liitossa, jos olosuhteet estävät avioitumisen (LapinvuokkoMustasukkaiset). Molemmat muutokset seuraavat jälkijunassa lukijakunnan moraalin muutoksia, eivät ennakoi niitä kuten ruotsalaisen Alice Lyttkensin Tollman-sarja (alkuteokset 1943-9, suom. Onnen temppeli, 1945, Kaipuun sininen kukka, 1947, Uudet tähdet syttyvät, 1948, Nouse armaani ja tule, 1950, Ota onnesi, 1950).

Viihteelle tyypillinen teema – kiellettyjen asioiden kanssa leikittely mielikuvituksen avulla – Mustoselta puuttuu lähes täydellisesti. Joskus sankarittaret tosin lankeavat lyhyeksi aikaa naimisissa olevaan mieheen (esim. Unikkoja ikkunassa, Lipunkantajat),  Emännöitsijässä suhde on pitempi, mutta mies on elänyt jo vuosia erossa vaimostaan. Ennen kaikkea sankarittaret eivät petä kumppaniaan, puhumattakaan rakastajan lapsen synnyttämisestä aviomiehen nimiin kuten ruotsalaisen Margit Söderholmin Kreivittäressä (1945, suom. 1974).

Tyypillistä on, että Ruokarouvan tyttäressä Kirsti katselee sivusta Tulenkantajien partnerinvaihtoja ja suhtautuu niihin tuomitsevasti. Syynä ei ole vain se, että uskottomuus aiheuttaa tuskaa hänen kasvattisisarelleen, joka on uskonut seksin tarkoittavan rakkautta. Pariisissa Kirsti arvioi myös Ernest Hemingwayn suhdekolmiota perhetytön tiukasta moraalista käsin.

Mustosen teosten muuttumisen kannalta on mielenkiintoista, että Kirsti Manninen, joka on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija, kirjoitti aikoinaan Laila Hietamiehen (nykyään Hirvisaari) teoksista: ”Naisten maailma ja miesten maailma ovat erillään, sovittamattomasti” ja ”Kestävää läheisyyttä nainen voi kokea vain lapsen tai toisen naisen kanssa, naisten piirissä” ja ”Tiedon, työn ja äitiyden kolmiyhteys esitetään Hietamiehen romaaneissa naisen itsenäistymisen ja uudelleensyntymisen ainoana vaihtoehtona.”

Vaikka Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida ja Kirsti toki kokevat miesten kanssa onnen hetkiä ja joskus vuosien kumppanuuttakin, loppujen lopuksi tärkeimpiä ovat lapset ja työ. Oman miehen sijasta todellinen tuki on nais- ja miesystävien verkosto.

Pääsyynä on se, että kuvaus käsittää useita vuosikymmeniä naisen elämää. Idan tarinan kaksi ensimmäistä osaa Paimentyttö ja Lapsenpiika osaa päättyvät siihen, että palvelussuhde Topeliuksen ja Sibeliuksen perheisiin päättyy, kolmas osa Emännöitsijä päättyy lapsen syntymään. Siksi vain kaksi kirjoista päättyy perinteiseen happy endiin eli sankaritar saa rakastettunsa (Ruokarouva, Ruokarouvan tytär), mutta tuo happy end on vain tilapäinen, koska tarina jatkuu.

Toki jo Pohjatuulen tarinoita -sarjan toisen osa Jääleinikki (2011) happy end osoittautuu kolmannessa osassa Kultarikko (2012) illuusioksi, sillä avioliitto on päättynyt miehen uskottomuuteen. Minäkertojana on kuitenkin parin tytär.

60-luvun Saksaan sijoittuvassa Jääleinikissä ajankohdan poliittiset ja mentaaliset muutokset sivuutetaan täysin. Samoin saksalaisen isän löytymistä käsitellään vain henkilökohtaisella tasolla, vaikka isä oli Rovaniemellä työskennellyt Organization Todtissa, joka käytti pakkotyöläisiä.

Järjen ja tunteen tarinoita -sarjassa mikään osa ei pääty perinteiseen happy endiin vaan Lipunkantajat ja Sidotut loppuvat cliffhangeriin. Lisäksi sarja jää oikeastaan kesken keväällä 1918, jolloin sekä porvarillisen että vasemmistolaisen päähenkilön elämäntilanne on varsin vaikea. Heidän myöhemmistä vaiheistaan kerrotaan lyhyesti nykypäivään sijoittuvassa Parittomissa (2008).

Enni Mustonen

Enni Mustonen on Kirsti Mannisen kirjailijanimi. Kirjailijan esittely ja tuotanto löytyy myös Otavan sivulta.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta kokonaisuutena on kirjoitettu esim. Kirsin kirjanurkassa.

Sotaleskestä on kirjoitettu mm. blogeissa Amman lukuhetki, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuijata 

Kirsti Manninen kuului TV-sarja Hovimäen kirjoittajatiimiin, ja sarja julkaistiin myös kirjoina. Sota-aikaa kuvaava osa Ei muuta kunniaa (2004) ilmestyi vain kirjamuodossa.

Kirsti Mannisen sitaatti sota-ajan naisista on Tiina Steniuksen artikkelista TV-sarja lotista auttaa meitä historian kautta ymmärtämään itseämme. ”Miksi äiteestä tuli sellanen, tyttärestä tällanen” (Kotiliesi 18/1997) ja Tiina Kinnusen kommentti on teoksessa Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen (2. p., Otava 2006).

Kirsti Mannisen artikkeli Yksinäiset – Laila Hietamies on teoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja (toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989).

Olen kirjoittanut Enni Mustosen alkupään teoksista, jotka sijoittuvat nykyaikaan ja useimmiten maaseudulle, artikkelin Paluu mummolan mansikkamaalle. Enni Mustonen ja suomalaisen rakkausromaanin kehitys (Kirjastolehti 5/1997).

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa ja Paula Havasteen romaaneja Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie (jossa kerrotaan myös osasta Kolme käskyä).

Muuta

Tietoja amerikkalaisesta valokuvaajasta Thérèse Bonneystä: Wikipedia, artikkeli jossa on Suomesta otettu kuva, epäilys vakoilusta jatkosodan aikana

Ruotsalainen Wikipedia Alice Lyttkensistä ja Margit Söderholmista

Alli Walli: Toukokuusta toukokuuhun

Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun näkyy, että monet käsitykset talvisodasta olivat kiteytyneet jo 1942.

Romaania voi luonnehtia lukuromaaniksi, jossa pääosassa ovat ihmissuhteet.

Teoksen ensimmäinen, laajempi osa tapahtuu toukokuusta 1934 toukokuuhun 1935. Leppävaarassa asuu suurperhe, jonka leski-isä, 57-vuotias oppikoulun lehtori Johannes Siirilä jysäyttää uutispommin: hän aikoo naida entisen oppilaansa, työläisperheen 25-vuotiaan tyttären Lilja Mähösen.

Tätä eivät aikuiset lapset hyväksy vaan muuttavat kotoa. Takapiruna on edesmenneen äidin sisar, joka edustaa tiukkaa ja farisealaista uskonnollisuutta.

Sopu isän kanssa syntyy vuoden kuluttua, kun kotiin jäänyt kuopus Sirpa houkuttelee aikuiset sisaruksensa isän uudesta avioliitosta syntyneen vauvan ristiäisiin.

Sitä ennen lasten itsenäistyminen on johtanut luonteeltaan vetäytyneiden Hetin ja Heikin löytämään sopivan aviopuolison. Hetiä neuvoo asiassa monta avioliittoa kokenut Juli-täti.

Outi auttaa pinnallisen vanhemman sisarensa Mailiksen avioliiton ja lasten kasvatuksen oikealle tolalle. Itse hän uskoo, ettei kolhon ulkonäkönsä takia löydä ketään.

Charmikas Aarne hylkää tosirakkautensa Leenan ja nai rikkaan mutta ruman tytön. Leena odottaa lasta ja on liian ylpeä kertoakseen asian Aarnelle. Onneksi Leenalla on kampaajan ammattitaito ja tukena vasta löydetty insinööri-isä, joka oman menneisyytensä takia ei välitä ihmisten puheista.

Isän epäsovinnainen avioliitto auttaa ylittämään yhteiskunnallisia raja-aitoja. Abiturientti Erkki tutustuu äitipuolensa veljeen Sulo Mähöseen ja lupaa auttaa tätä suorittamaan oppikoulukurssin. Vastapalvelukseksi Erkki pyytää Suloa perehdyttämään hänet työväenjärjestöjen ja ammattiyhdistysten toimintaan. Kun Sulo varmistaa, kannattaako Erkki tosiaan työväestön aatteita, tämä vastaa: ”Onhan se ainoa elinvoimainen aate nykyään. Ja antavin.”

Sanaa ”antavin” ei idealistinen Sulo ymmärrä, mutta lukija osaa päätellä, että Erkki on poliittinen pyrkyri. Kiinnostavaa on, että sosiaalidemokraattinen puolue esitetään jo 30-luvun puolivälissä parhaana väylänä valtaan.

Talvisodan idealistinen kuvaus

Toinen, lyhyempi osa tapahtuu toukokuusta 1939 toukokuuhun 1940. Ennen sotaa Siirilän perheessä keskitytään vain yksityisasioihin. Maailmansodan sytyttyä Heikki yrittää lohduttaa vaimoaan: ”Mehän [= suomalaiset] olemme köyhiä, eihän luulisi, että kenenkään vaivautuvan ryöstämään sitä vähää, mitä meillä on.”

Talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten Erkin ruotsinkielisen vaimon: ”yhteinen vaara ja hätä oli muuttamassa tunnissa kasvattaneet hänetkin yli oman mittansa. Hänkin oli suomalainen nainen.”

Sota koettelee myös Siirilän perhettä. Aarne menettää toisen jalkansa. Äitipuolen veli, työmies Sulo kaatuu pelastettuaan ystävänsä vänrikki Erkin hengen.

Naisen uhri on korkein

18-vuotias Sirpa, joka on jo ennen sotaa tuntenut kutsumusta uhrautumiseen, työskentelee sodan aikana sotasairaalassa lottana. Kun sairaalaa pommitetaan eikä potilaita ehditä siirtää turvaan, Sirpa jää heidän luokseen.

Sirpan isä saa ylipäällikön allekirjoittaman kirjeen, jossa Sirpaa kutsutaan ”sankariksi” ja ”pyhimykseksi”. ”Hänen nimensä elää niin kauan kuin Suomen kansa elää. Ja se elää, koska sillä on sellaisia tyttäriä.”

Naisen ja aseettoman uhri on korkein aivan kuin Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa, vaikka mitään muuta yhteistä kirjoilla ei ole. Vaikka sodan sääntöjen rikkominen osoittaa vihollisen brutaalisuuden, Vallin romaanissa ei ole vihaa vihollista kohtaan toisin kuin Railolla, rasismista puhumattakaan.

Siirilän perheen naiset ovat ja lapset ovat evakossa maaseudulla. Siviilikohteen pommitus jouluaattona saa talon emännältä olosuhteisiin katsoen varsin lievän huomautuksen: ”Että ne ilkenevät, jouluaattonakin.” Juli-täti taas rukoilee: ”Auta meitä kestämään, kaikkia ympäri Suomen niemen. Ja lopeta tämä hirveä sota.”

Talvisotaa käydään Vallin romaanissa ennen kaikkea jonkin puolesta. Erään haavoittuneen todelliset sanat Sirpalle ”tytön vuoksi” nousevat ja kertautuvat ikään kuin credona sairaalan raunioista ”päättäväisenä ja lannistumattomana”: ”Tulevan, vapaan, onnellisemman sukupolvemme vuoksi. Heidän vuokseen me taistelimme, heidän vuokseen ruumiimme silvottiin, heidän vuokseen me kuolimme.”

Sirpan ruhjottu ruumis on kuin rauhanteossa silvottu Suomi, mutta kumpikin ovat henkisesti voittajia.

Talvisodan opettaa rakkautta ja yhteisvastuuta

Siirilän perheessä menetyksistä seuraa myös hyvää.

Aarne on jo aiemmin ymmärtänyt naineensa väärän naisen ja saatuaan selville, että hänen tosirakkautensa Leena on saanut hänen lapsensa, hän on yrittänyt saada tämän antamaan anteeksi. Hän pommittaa Leenaa kirjeille, kunnes haavoittuu ja jalka amputoidaan, jolloin hän tuntee olevansa ”hylky”. Levottomuus Aarnen puolesta on kuitenkin saanut Leenan tajumaan, että hän rakastaa tätä yhä. Leena ottaa Aarnen olinpaikan selville, ja he saavat toisensa. Invalidius ei estä Aarnea tuntemasta voiman tunnetta, jonka synnyttää vastuu perheestä.

Konttorissa työskentelevää Outia on aiemmin kosinut tämän keski-ikäinen johtaja, joka myös tarjoaa tälle mahdollisuutta toteuttaa unelma opiskelusta, mutta Outi on antanut rukkaset, koska ei halua järkiavioliittoon. Sota saa Outin hyväksymään johtajansa uuden kosinnan: hän haluaa opiskella lastenlääkäriksi, mutta kaipaa myös elämäntoveria. Outi ymmärtää arvostelleensa väärin isän avioliittoa: ”Ihminen kaipaa rakkautta ja myötätuntoa koko ikänsä. Lapsena yhtä paljon kuin vanhuksena.”

Heikin vaimo, joka on kokenut monta keskenmenoa, synnyttää viimein terveen tytön. Tämän selitetään todistavan, että vaikka miljoonat surmaavat toisiaan, rakkaus on kuolemaa voimakkaampi.

Toukokuussa Erkki käy Sulon haudalla viemässä sinne ylioppilaslakin. Hän tunnustaa Sulon äidille, että Sulo ”ei ponnistellut itsensä tähden, ei lukenut asemaa tai tointa varten, niinkuin useimmat tekevät ja niinkuin minäkin olen tehnyt. [- – -] Hän ponnisteli kyetäkseen joskus jakamaan muillekin … minä vain itseni tähden.”

Erkki lupaa muuttua: ”Tästä päivästä lähtien otan hänen asiansa omakseni, se on velvollisuuteni. Tästä päivästä lähtien olen työskentelevä niiden vähäpätöisten ja syrjäytettyjen puolesta, joiden vuoksi hänkin teki työtä. [- – -] Maailman täytyy päästä siihen, että sivistys ja varallisuus … ellei varallisuuskaan, niin jokapäiväinen leipä ja muu, mikä siihen kuuluu, on jaettava tasaisemmin kaikkien osalle kuin se tähän mennessä on jaettu.”

”Sodassa me olimme yksi kansa, meidän on oltava sitä rauhassakin. Työläiset antoivat henkensä yhtä tinkimättömästi kuin varakkaampikin yhteiskuntaluokka ja sivistyneistö, nyt he eivät saa yksin jäädä kärsimään sodan seurauksista.”

Erkki vaatii toisaalta, että kaikki alistuvat kuriin: ”Ilman kuria ei mikään valtio pysy pystyssä, ilman valtiota me emme ole mitään. Vain kuri takaa meille leivän.” Epäselväksi jää, mitä kurilla tarkoitetaan.

Toisaalta Erkki haluaa ”enemmän myötätuntoa toisiamme kohtaan”. Ketään ei saa jättää yksin, kaikkein vähimmin niitä, ”jotka ovat suurimman uhrin antaneet, ne, jotka ovat menettäneet omaisensa …” Erkki on sopinut äitipuolensa kanssa, että tämän ja Sulon iäkäs leskiäiti lopettaa työt ja muuttaa Liljan luokse, kun taas Erkki maksaa tälle epävirallisen eläkkeen.

Vaikka Erkki hyväksyy miesten kaatumisen, koska sota on sotaa, pikkusisko Sirpan kuolemaa ”en anna anteeksi koskaan.”

Isä Johannes Siirilä opettaa kuitenkin Erkille, että Sirpan kuolema ei ollut vain hirveä vaan myös kaunis ja jalo. Kauneus on samaa kuin rakkaus. Sirpa on marttyyri ja esikuva: ”Se, mitä koko maailma nykyään kipeimmin kaipaa, on rakkaus.” Rakkaus ei ole sanoja vaan tekoja.

Kirjailijasta

Alli Walli (oik. Alli Matilda Aarnipohja, o.s. Wendelin, 1904-1981) julkaisi yhteensä 12 teosta. Toukokuusta toukokuuhun voitti Kariston Ajanromaani-kilpailun ja saavutti myyntimenestyksen.

Alli Wallin teokset on lueteltu Wikipediassa

Lisäys 10.12.2018:

Hanna Miettinen kertoo artikkelissaan Alli Walli, kaupunkilaisarjen kuvaaja (Hiidenkivi 2/2018) kirjailijasta ja hänen tuotannostaan mm:

Walli oli työläisperheen tytär, joka menestyi hyvin koulussa ja rakasti lukemista, mutta joutui jättämään koulun kesken, koska perheen talous romahti vuoden 1918 sisällissodan seurauksena.

Walli työskenteli konekirjoittajana ja piti taloustöitä uuvuttavana. Ansio- ja kotityöt rajoittivatkin hänen kirjoittamistaan.

”Walli käsittelee romaanituotannossaan pääasiassa kaupunkilaisten perhe-elämää ja rakkautta sekä rakkauden puutetta. Teoksissa seurataan suurperheiden jäsenten erilaisten luonteiden asettumista elämän virtaan. Rakkaus ei Wallilla rajoitu vain naisen ja miehen romanttisen rakkauden kuvauksiin, teoksissa on läsnä myös vanhemman – yleensä isän – ja lapsen lämmin suhde.

Parhaimmillaan Walli juoksuttaa lukijan eteen kiinnostavia ja eloisia henkilöitä. Nämä ovat aikansa lapsia, mutta Walli onnistuu tavoittamaan myös jotain pysyvää ihmisestä ja ihmisten välisistä suhteista.”

”Wallin tuotannossa viihteellinen ja yhteiskunnallinen kietoutuvat toisiinsa. Vaikka kuvattavat, usein 30-luvun Helsinkiin sijoittuvat elämänkohtalot, ovat yleensä kultareunaisia, Walli kuljettaa mukana myös toisenlaisia juonteita. Hän kuvaa toistuvasti avioparin epäsopuista suhdetta ja hankaluuksien heijastumista lapsiin.

Työväenasiaa oli Wallin teoksissa usein läsnä, ja myös sota-ajan raskautta kuvataan.”

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa.

Janne Kuusi: Silmästä silmään 2

Janne Kuusen romaanissa Silmästä silmään (2018) kietoutuu yhteen kahden perheen kohtalot: aatelisten Kaskivuorien ja Räisälässä asuvan Peltosen torppariperheen.

Ensimmäistä osaa, joka kuvaa vuosia 1918-1944, olen käsitellyt aiemmin.

Salaisuudet, joista osa koskee koko Janne Kuusen Sukupuu-trilogiaa, paljastuvat romaanin toisessa, vuosia 1917-8 kuvaavassa osassa. Siksi käsittelen sitä vain yleisellä tasolla.

Ylioppilaat eivät hyväksy demokratiaa

Nuoren ylioppilaan Antti Kaskivuoren toverit eivät hyväksy demokratiaa. ”Yleinen äänioikeus on ollut autonomian aikamme suurin virhe”, mutta se on mahdollista korjata, kun Suomi irrottautuu Venäjästä. Jonkun mielestä sentään ”demokratia voidaan kyllä säilyttää, kun keskitymme kansan valistamiseen.”

Koska kansa tuskin suostuu yleisen äänioikeuden peruuttamiseen, ”todellinen valta ei voi jäädä eduskunnalle. Itsenäisen Suomen oloissa tulee vallitsemaan demokratia, joka ei kuitenkaan saa merkitä kansan valtaa vaan järjen voittokulkua.”

Itsenäisyyttä tärkeämpää on estää sosialistien valta: ”oli meille onnekasta, että Kerenski kumosi eduskunnan valtalain. Se tästä olisi puuttunut että sosialistinen eduskunta päästettäisiin huseeraamaan maassa.”

Räisälän työväenyhdistys

Räisälässä myös työväenyhdistys kuuluu suojeluskuntaan, mutta Helsingissä työväki on hylännyt suojeluskunnat ja punakaartit on herätetty eloon. Kun Räisälässä kuullaan tästä, suojeluskuntaa ei vielä hajoteta.

Työväenyhdistyksessä syntyy erimielisyyttä siitä, miten marraskuun suurlakon aikaisiin lain rikkomuksiin pitäisi suhtautua:

”- Piittäähän meijän puolustaa itteämme kun porvarit sortaa!
– Neuvotella pittää silti ensin!
– Neuvottelut on läpkäyty! Muuta ei jää kun ottaa väkisin!”

Peltosen torppariperheen nuoret vastustavat väkivaltaa, mutta ”hekin olivat puolustautumisen kannalla, jos tilanne siihen ajautuisi. Toisaalta he kaikki tiesivät, että työväestölle ei annettaisi mitään myönnytyksiä, ellei se jollain tavoin panisi kovaa kovaa vastaan.”

Jyrkkä suhtautuminen on vähän kummallista, koska Kaskivuoret ovat juuri lopettaneet taksvärkin Peltosilta ja muilta torppareiltaan.

Kovaa linjaa edustaa Aalto. Monet eroavat työväenkaartista ja siirtyvät Aallon johtamaan punakaartiin.

Tammikuussa Räisälä jää valkoiselle puolelle, ja Peltosen nuoret pakenevat Viipuriin. Hannasta tulee luutnantti, Silja pääsee huoltotehtäviin, ja veljet Viljami ja Kimmo joutuvat Ahvolan rintamalle.

Idealistinen Antti

Antti Kaskivuori on valinnut eri puolen kuin perheensä: ”Antti oli nyt täysiverinen punakaartilainen ja ylpeä siitä, sillä hänen omatuntonsa oli puhdas: hän oli kuunnellut niin järkensä kuin sydämensä ääntä eikä ollut antautunut aatteellisen itsepetoksen vietäväksi kuten veljensä. Ei hänkään olisi halunnut luokkajaon kärjistyvän sodaksi, mutta koska niin tapahtui, olisi ollut täysin mahdotonta asettua rakastettunsa ja syntymättömän lapsensa äidin kanssa vastakkaiselle puolelle vain oma syntyperänsä takia.”

Antti määrätään itärintaman johdon avuksi tiedonhankintaan. Strategiapalaverissa maaliskuussa 1918 Rämö kieltää kertomasta miehistölle saksalaisten maihinnoususta Ahvenanmaalle. Antti on toista mieltä: ”Asiasta pitää kertoa, koska punakaartin ja koko kansan pitää varautua ammattiarmeijan hyökkäykseen.”

Tulos oli, että ”uutinen saksalaisjoukoista levisi rintamalle parissa päivässä, ja asian salaaminen virallisessa tiedottamisessa herätti punakaartissa närää, mihin Rämö yritti vastata selittämällä, että koko uutinen olisi porvariston juoni paniikin levittämiseksi. Kun tieto kuitenkin parin päivän kuluttua vahvistettiin Helsingistä käsin, itärintaman punakaartilaiset raivostuivat.”

Antti nimitetään itärintaman tiedotuksen päälliköksi, mutta hän ei saa itse päättää asioista. Kaljunen vakuuttaa, ettei Tampereella käy huonosti ja kieltää Anttia kirjoittamasta asiasta.

Oman luokkansa hylännyt Tuure Lehén myöntää Antille, että tilanne on huono ja taistelumoraali horjuu. Siksi ei ole syytä lietsoa lisää paniikkia. Lehénin perustelu tehoaa Anttiin, joka antaa sensuurimääräyksen.

Myöhemmin Antti tunnustaa Lehénille: ”Minä en pidä punaisten rikoksia sen hyväksyttävämpänä kuin valkoistenkaan”. Lehén puolustautuu, että ”yleensä silloin on kyse puolustustaisteluista, joissa verta vuodatetaan tahdonvastaisesti”. Kaljunen vain vahvistaa säännön.

Lehén kertoo vastapuolen julmuudesta: ”valkoiset kiduttaa vankinsa vasaroimalla nauloja päähän. Ne viiltelee elävien meikäläisten silmämunia, repii kynsiä irti ja silpoo sukuelimiä, miesten ja naisten.” Lehénin johtopäätös on: ”Sellaista barbaarisuutta vastaan ei voi puolustautua muuten kuin väkivalloin.”

Kyseessä ovat tyypilliset sodanaikaiset huhut. Vastaavanlaisilla punaisten julmuuksista valkoiset oikeuttivat toimensa.

Kun Kansanvaltuuskunta pakenee Viipuriin, Gylling pitää Antin tehtävää toivottomana: ”Jos tiedotat totuudenmukaisesti, kaikki syyttävät sinua, jos taas kierrät tosiasiat, kaikki syyttävät sinua.”

Antti osoittautuu myös teoissaan idealistiksi. Hän yrittää estää punaisia murhaamasta vankeja Viipurin vankilassa. Valkoisten vallattua Viipurin hän piileskelee mutta paljastaa itsensä puuttumalla asiaan, kun valkokaartilaiset teloittavat venäläisiä pelkän kansallisuuden perusteella.

Jääkäri Matias valitsee kovan linjan

Suomeen jääkäreiden etujoukkoon kuuluva Matias Kaskivuori arvostelee Mannerheimin johtamista. Kun kenraali oli paljastanut, että ”tehtävänä ei olekaan pelkästään ryssien karkottaminen Venäjälle”, vaan ”vastassa on myös suomalaisia maanpettureita”, monet olivat kieltäytyneet asevelvollisuudesta.

Matiasta vaaditaan poistumaan seurasta ylipäällikön arvostelun takia, ja ”häntä raivostutti jääkäritoverien sokeus. Hän tiesi, että kun jääkäreiden pääjoukko saapuisi Suomeen, punaisen Etelä-Suomen valtaaminen olisi vain ajan kysymys ja pelkkä tekninen, vaikkakin ilmeisen verinen operaatio. Mutta vain sillä edellytyksellä, että Saksan asevoimien yksiköt tulevat avuksi. Venäjän kahden vallankumouksen ajan hän oli viettänyt poissa Suomesta ja juuri siksi hän katsoi, että hänellä oli objektiivisempi kuva maan tilanteesta kuin paikallisilla, joihin hän laski myös Mannerheimin. Hänellä ei riittänyt vähääkään ymmärrystä venäläisiä tukevia suomalaisia punabandiitteja kohtaan: ne oli karkotettava maasta ryssien kanssa tai eliminoitava niin pian kuin mahdollista, ja kaikki keinot olisivat sallittuja, jotta vasta itsenäistyneeseen maa saataisiin jaloilleen. Saksan armeijan läsnäolo olisi välttämätön Mannerheimin itsepintaisesta vastustuksesta huolimatta.”

Matias ei lainkaan pohdi, minkä hinnan Suomi maksaa avusta Saksalle.

Kun Matias saa kuulla Antin liittyneen ”vihollisiin”, hän ei enää pidä tätä veljenään.

Tampereen valtauksen jälkeen Matias ja muut jääkäriupseerit eivät välitä Mannerheimin määräyksestä kieltää antautuneiden teloitukset. Matias komentaa ”luotettavista miehistä” koostuvaa teloitusryhmää. Teloitettavat ovat hänestä surkimuksia, jotka herättävät vain inhoa, mutta sen ”rinnalle nousi huimaava tyydytys ja ylevä voimantunne: hän tekisi saman luopioveljelleenkin, jos vain tilaisuus tulisi.”

Pappi ja punakapteeni

Kirkkoherra Pellervo Kaskivuori saarnaa anteeksiantoa, koska punaiset ”eivät tiedä mitä tekevät”. Siitä huolimatta hänet pidätetään ja viedään Kaartin kasarmiin.

Pellervoa kuulusteleva kapteeni Laiho on teologian maisteri, joka on hylännyt kirkon tutkittuaan Jeesusta historiallisena henkilönä ja Raamattua aikojen kuluessa valikoituneena kirjoituskokoelmana. Kun tulokset poikkesivat luterilaisen kirkon opeista, Laiho erotettiin kirkon virasta.

Laiho joutui hankkimaan elannon ruumiillisella työllä ja tutustui työväenluokkaan, ”jonka elämästä akateeminen maailma on tyystin vieraantunut ja tietämätön. Se on kirkon karaktääriteorian mukaan vain harmaata ihmismassaa, jonka on tyytyminen alistettuun ja sorrettuun asemaansa, ja on sen vuoksi työväestön ymmärrys pysytettävä matalalla tasolla.”

Pellervon mielestä kirkko valistaa kansaa monin tavoin ja valistuksen pohjana on ”vilpitön usko ihmisen hyvyyteen”. Tämä ei kylläkään ole luterilainen käsitys, päinvastoin ihminen on perisynnin takia niin turmeltunut, ettei voi tehdä hyvää vaan voi pelastua vain armosta.

Keskustelun kannalta on kuitenkin olennainen Laihon kysymys: ”Entä jos ihminen ei ole hyvä?” Lisäksi ”Kirkon piirissä hyväksytään pahuus, jopa kannustetaan siihen, mikäli sen suorittaja on syntyisin sille sopivasta yhteiskuntaluokasta.” Kun Pellervo sanoo, ettei kirkko tunnusta yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, Laiho huomauttaa: ”Mutta ne vallitsevat siitä huolimatta. Ergo: kirkko ei toimi todellisuuden, vaan kuvitelmain varassa. Minä olen valinnut todellisuuden kuvittelun sijaan.”

Laiho huomauttaa myös: ”Kirkko siunaa aseet, jos ne ovat sortajain hallussa. Ja tuomitsee ne, jos sorretuilla.” Luterilaisuus todella korostaa esivallan edessä alistumista.

Pellervo ihmettelee, miksi häntä kohdellaan paremmin kuin muita vankeja. Laiho vastaa: ”Te ette tee pahuuden tekoja kuten useimmat vangituista ovat tehneet, olette vain ajatuksissanne harhautunut. Mutta meidän on pidettävä myös teidät ja kaltaisenne erillään kansasta, koska vapauden oloissa puheenne ja oppinne synnyttää lisää väkivaltaa ja levottomuutta. Sitä ei työväenluokka voi sallia.”

Vankitoverit epäilevät Pellervoa ilmiantajaksi, koska tämä käy usein keskustelemassa kapteeni Laihon kanssa. Pellervo kertoo keskusteluista ja myöntää Laihon tietävän häntä enemmän, mutta vankitoverit eivät usko sitä ”punikista”.

Huhtikuussa Laiho kertoo Pellervolle, että tämä vapautetaan pian, sillä punaisten häviö on enää vain päivien kysymys. Kun Pellervo ihmettelee: ”Miksi te tästä minulle uskoudutte?”, Laiho vastaa: ”Kenelle muullekaan?” ”Omilleni en tietenkään voi, se tulkittaisiin yllytykseksi antautumiseen. Koska minut tapetaan joka tapauksessa, en halua että sen tekevät omat.”

Pellervo ei usko, että Laiho teloitetaan: ”Laillinen yhteiskunta on oikeudentuntoinen”, mihin Laiho huomauttaa: ”Ette nähtävästi tiedä vallitsevasta todellisuudesta mitään.”

Tämän viimeisen keskustelun aikana Laiho sanoo: ”Elämän aikana voi vapautua jostakin vain sillä tavalla, että kahlehtii itsensä johonkin muuhun.”

Pellervo huomauttaa, että ”kahle on myös ihmisen ankkuri. Tai tukipuu, johon hän voi tarttua ja kiinnittää elämänsä.” Jumalakin voi olla kahle, mutta sitä Pellervo ei voi sanoa seurakunnalleen, vaikka tarkoittaakin kahletta myönteisessä merkityksessä.

Laiho myöntää, että ”jotkut kahleet ovat kiistämättä väistämättömiä”. ”Jos vapautuisimme kaikista kahleista elämän aikana, joutuisimme ei-minnekään, eikä mikään enää olisi missään suhteessa mihinkään. Vallitsisi nollatilanne.”

Pellervo soveltaa periaatetta ajan tapahtumiin: ”Juuri siksi täydellinen vapaus elon aikana on vain teoreettinen tavoite, silkkaa haihattelua ja illutsioonia. Kuten teidän punaisten kapina on osoittanut.”

Laiho myöntää: ”Saattaa olla että minulle henkilökohtaisesti työväenvalta on ollut juuri se kahle ja mainitsemanne tukipuu, johon olen nojannut. Aivan kuten minulla joskus oli Kristus. Ja kuten teillä on edelleen.”

Pellervo ei luovu Kristuksesta, eikä Laiho edes vaadi sitä, ”sillä ajautuisitte vain samaan epätoivoon kuin minä.” ”Tietoisuus siitä, että mikään ei ole totta ja kaikki mihin on uskonut on valhetta, musertaa kenet tahansa, meistä vahvimmankin.”

Laiho kertoo nähneensä ”liian paljon, jotta voisin uskoa enää mihinkään.” Pellervon mielestä ”eihän meillä olisi mitään, minkä vuoksi elää, jos ajattelisimme noin.” Laiho myöntää: ”Ei meillä olekaan.”

Laiho on romaanin kiintoisin henkilö.

Matias ja Antti

Vangiksi joutunut Antti kuvittelee käyvänsä aatteellista keskustelua jääkäriveljensä Matiaksen kanssa. Matias todistelee, miksi demokratia ei onnistu: ”Se antaa vallan silkalle typeryydelle ja johtaa maan turmioon, niin kuin olet omin silmin nähnyt.”

Antti myöntää, ettei punakaarti toiminut ammattimaisesti, mutta selittää: ”meidän oli toimittava valmistautumatta ja epäpätevin voimin, koska suurin osa pätevistä kansalaisista kieltäytyi yhteistyöstä teikäläisten pelosta. Ei mikään demokratia voi toimia, jos osa ei noudateta yhteisiä pelisääntöjä.”

Matiaksen mielestä nuo yhteiset pelisäännöt oli laatinut ”omia etujaan turvaava joukko”. Antti kysyy: ”Miten valkoinen valta poikkeaa siinä suhteessa punaisesta?” Matias vastaa: ”Siten, että meillä valkoisella puolella on viisaus, pätevyys ja ammattitaito.”

Matiaksen kysymyksen, ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset hakeutuvat valkoisten puolelle?” Antti kääntää toisinpäin: ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset huolehtivat siitä, ettei heidän asemaansa horjuteta? Esimerkiksi rajoittamalla korkeamman koulutuksen pelkästään oman luokkansa oikeudeksi? Ja sillä tavoin estämällä alempiluokkaisia nousemasta rinnalleen? Me Kaskivuoret emme ole syntyessämme valinneet oven kahvapuolta eivätkä työläiset saranapuolta, jota te lahtarit heille jo syntymässään tarjoatte.”

Matiaksen mielestä Antin ajattelu ”lähtee virheellisesti siitä, että kaikilla syntyperästä riippumatta olisi yhtäläinen oikeus ja lahjakkuus valtaan ja varakkuuteen.” Matiaksen mielestä näin ei ole: ”Yhteiskuntaa tai ylipäänsä mitään järjellistä toimintaa eivät voi kaikki yhdessä johtaa, kuten te punikit niin kutsutussa sodankäynnissänne huomasitte. On myönnettävä tosiasiat: johtajat johtavat, muut jäävät heidän toimivaltansa ulkopuolelle ja tottelevat heitä. Sama pätee koko valtakunnan mitassa: suurin osa kansasta jää vallankäytön ulkopuolelle.”

Yleinen äänioikeus ”ei ole ollut viisas oikeus. On palattava entiseen, säädyt toisistaan erottavaan järjestykseen, sillä muussa tapauksessa seurauksena on demokratuuri ja se taasen merkitsee Suomen tuhoutumista lopullisesti. Mutta vaikka pitäytyisimme näennäisesti demokratiassa, on huolehdittava siitä, että meidän on madollista ohittaa eduskunta, ellei sen enemmistö luonnostaan noudata järkeä. Ja sitä rohkenen epäillä. Ja sitä rohkenen epäillä.”

Antti kysyy: ”Kuka määrittelee, mikä on järkevää? Sinäkö?” Matias vastaa: ”Järki ei ole määrittelyn kysymys, sitä joko on tai ei ole.”

Antti ja Oskari

Veljenpoikansa Oskarin kysymykseen, miksi Antista tuli punikki, tämä vastaa: ”Mä näin millaista tässä maassa on työväenluokan elänä. Sellasen jälkeen ei valkosten puolelle voinu enää mennä, ellei ois jäädyttäny koko sielua.”

Oskarille ovat ”kaikki” – perhe, opettajat ja papit – kertoneet, että punaiset ovat rosvoja. Antti toteaa: ”Jokaisella on oma kaikkensa”. Hän selittää lauseensa tarkoittavan, ”että et sä ole todellisuudessa nähny paljon mitään. Mutta jos sä lähdet ulos siitä Kaskivuorten suljetusta laatikosta niin kas vaan, kaikki näyttääkin joltain muulta”.

Se ei ole helppoa. ”Kun on paljon rahaa ja omaisuutta niin ei sieltä [laatikosta] näe ulkopuolelle.” ”Eikä suku päästä sua edes kurkkimaan ympärilles, tai sulle käy kuten mulle.”

Kun Oskari kysyy ”Niin että kannattaaks toi sitte?”, Antti vastaa: ”Pitää funtsata paljon pitemmälle kun itteensä ja omaa nenäänsä. Ei pelkästään tätä hetkeä ja omaa mukavuutta. Jos on rehti itelleen, niin lähtee tsiikaileen maailmaa vaikka siinä lähtis henki.”

Antti säilyttää idealisminsa loppuun asti. Hän voittaa henkisesti, vaikka Matias voittaa vallan tasolla.

Romaanin ongelmat

Romaanin ongelmana on, että Matias on kuvattu on sysimustaksi ja Antti lähes rikkeettömän ihanteelliseksi. Matias puolustaa oman etunsa takia vanhentunutta sääty-yhteiskuntaa, Antti luopuu jopa perheestään taistellakseen tasa-arvon puolesta.

Lisäksi Kaskivuoren perhe syyllistyy yksityiselämässään rikoksiin, jotta perheen maine säilyy.

Loppujen lopuksi romaanin ja koko Sukupuu-trilogian teemana on unohtaminen ja hinta, joka siitä maksetaan sekä perheen että kansakunnan tasolla.

Aivan viimeisillä sivuilla paljastuu jotain olennaista sarjan ensimmäisen osan Kasvoista kasvoihin (2014) päähenkilön taustasta.

Tietoja

Sukupuu-trilogian ensimmäistä osaa Sielusta sieluun olen käsitellyt aiemmin. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Janne Kuusi: Silmästä silmään 1

Janne Kuusen Silmästä silmään (2018) on kolmas osa Kaskivuoren suvusta kertovaa Sukupuu-sarjaa. Se menee ajallisesti osittain päällekkäin toisen osan Sielusta sieluun kanssa.

Silmästä silmään kuvaa aatelisten Kaskivuorien lisäksi Peltosen torppariperhettä. Käsittelen romaania kahdessa osassa. Tämä käsittelee ensimmäistä osaa, jossa käsitellään vuosia 1918-1944.

Silja Peltonen menettää kaiken

Punaisten kärsittyä sisällissodassa tappion Silja Peltosen onnistuu vastasyntyneiden kaksospoikiensa kanssa paeta Laatokan metsien kautta rajan yli. Silja kaipaa lastensa isää Alia ja toivoo tämän pelastautuneen Pietariin, mutta miehestä ei kuulu mitään.

Kontupohjassa Siljaa ja hänen kanssaan paenneita naisia odottaa ankara työ, ja venäläisen Iljitšinin tapa johtaa kommuunia on jyrkempi kuin suomalaisen Mäkipään. Toivoa herättää Gyllingin tuleminen Neuvosto-Karjalan johtoon.

Toinen Siljan kaksospojista hukkuu järveen. Lapsensa kuoleman jälkeen Silja on niin huonossa kunnossa, että Iljitšin haluaa viedä toisen kaksosen Artturin lastenkotiin. Silja päättää paeta Suomeen, mutta juuri rajan yli päästyä Artturi katoaa metsässä.

Silja saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan valtiopetoksesta vankilaan. Siellä hän ystävystyy venäläisen Zinaidan kanssa.

Vapauduttuaan Silja palaa Räisälään isänsä luo. Tältä hän kuulee, että kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet kapinassa ja äiti sen jälkeen suruun. Rakastettu Alista isällä ei ole mitään tietoja.

Silja jää asumaan isänsä luo. Tämän kuoltua hän vajoaa epätoivoon ja miettii itsemurhaa, mutta ei toteuta sitä.

Silja kuvataan uhrina, jonka kohtalon on tarkoitus herättää myötätuntoa. Menetettyään kaiken Silja ei vuosiin pysty toimimaan, vain pysyttelemään elossa.

Matias Kaskivuori ei anna punaisille anteeksi

Jääkäriluutnantti Matias Kaskivuori eroaa armeijasta ja tekee menestyvän uran pankkimaailmassa. Poliittisesti hän on äärivalkoinen ja paheksuu: ”Punikit pasteeraavat kylänraitilla aivan vapaasti!” Pirkka-veli yrittää rauhoitella: ”Antaisit jo olla, siitä on kuusi vuotta”. Matias ei anna periksi: ”Kuusi vuotta sitten ne olisi pitänyt elimineerata kaikki!” Pirkka yrittää vielä: ”Ihmisiä hekin ovat”, mutta Matias kiistää: ”He ovat syöpäläisiä.”

Näistä lähtökohdista on selvää, että Matias hyväksyy Lapuan liikkeen: ”Toiminnan muodot saattavat ajoittain olla hiukan brutaaleja, mutta minä ymmärrän että jalo päämäärä pyhittää keinot.”

Kun Reino-veljen poika Oskari kysyy: ”Eikös lakia silti pitäisi noudattaa?”, Matias vastaa kysymällä: ”Noudatettiinko punakapinassa muka lakeja?” ja vastaa itse: ”Ei sitä ensimmäistäkään. Ja nyt ne samat piirit edellyttävät lain kirjaimellista seurantaa, kun Lapualla harjoitetaan…jonkinlaista kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Oskari ei anna periksi: ”Samat piirit ehkä, mutta väittäisin, että myös suurin osa muusta Suomen kansasta vaatii lakien noudattamista”. Matiakselle demokratialla ei ole väliä: ”Oli enemmistö tai vähemmistö, olennaista on se, mikä on oikein ja isänmaalle paras toimi!”

Myös agronomi Ake Kumela Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla on poliittinen haihattelija mutta ymmärtää tyttärensä kihlauksen köyhän luutnantin kanssa, toisin kuin vaimonsa, kartanon perijätär. Sen sijaan Matias Kaskivuori on kaikin tavoin epämiellyttävä hahmo, joka tyrannisoi vaimoaan eikä suostu vuosiin jakamaan tämän vuodetta.

Artturi hankkii hyväksynnän unohtamalla

Toisin kuin Silja uskoo, hänen pieni poikansa Artturi ei olekaan kuollut, vaan hänet on viety huutolaiseksi Ylisalon taloon Lapualle. Artturia kiusataan menneisyydestä, jota hän ei edes muista: ”hän sai vieläkin kuulla olevansa huutolaispoika, orpo piru, ryssänpentu, punikkikakara, kommunisti”.

Onneksi talon isäntä määrää lapsensa ja muut huutolaiset hyväksymään Artturin pikkuveljekseen, ja nämä puolustavat häntä kiusaajilta. Niinpä Artturi omaksuu valkoisen arvomaailman, sillä se on ehto muiden hyväksynnälle ja ryhmään kuulumiselle. Hän jopa osallistuu tihutöihin kommunisteja vastaan: ”Ylisalo valisti poikia kutsumalla kokousta Jumalan, isänmaan ja Mannerheimin riekkujaisiksi.”

Artturi suorittaa asevelvollisuutensa 1938-9 Sakkolassa. Hän on vahva ja hyvä ampuja, mutta saa jälleen kuulla punaisesta syntyperästään, eikä häntä sen takia hyväksytä aliupseerikouluun. Artturi seuraa armeijassa Pohjanmaalla oppimaansa menetelmää: ”elämästä selviäisi helpoiten olemalla mahdollisimman huomaamaton ja oli parasta olla miettimättä turhia. Hän oli harjoittanut kykyään karistaa menneisyyden murheet mielestään ja keskittyä vain nykyhetkeen.”

Sotilaspastorilla on Artturille yllättävä uutinen: hänen äitinsä onkin elossa. Vasta Artturin kirje paljastaa asian Siljalle, joka saa elämälleen tarkoituksen. Artturi jää asumaan äitinsä luo.

Poliittisesti äiti ja poika ovat eri mieltä. Silja sanoo: ”Kai sie tiijät mitä iikollä nykysellää puuhaa? Sottaa se puuhaa Stalinia vastaan yhessä sen saksalaisen höyrypeän kans. Hitlerin.” ”Jos hyä ärsyttäät venäläisii riittäväst, myö tääl Kannaksel jäähään jalkoihin nii ko kusiaiset metsäpolul.” Artturi jatkaa entistä linjaansa: ”Paree olla ajattelemati. Helepompi olla niin.”

Toisin kuin stereotyyppiset Silja ja Matias, Artturi on kiinnostava yksilönä.

Artturi ystävystyy Kaskivuoren nuorten kanssa

Kesällä 1939 Kaskivuoret nuoret, Matiaksen lapset 20-vuotias Armas ja 16-vuotias Adele sekä Auliksen lapset 18-vuotias Aleksi ja 16-vuotias Aune ovat Räisälässä maatöissä Artturi Peltosen kanssa.

Yhdessä he käyvät myös tanssimassa. Kun Artturin kimppuun käydään, Aleksi ja Armas puolustavat häntä. Sen sijaan seurustelukumppaniksi Artturista ei yläluokan tytöille ole.

Matiaksen ja Oskarin erilainen ulkopoliittinen linja kesällä 1939

Toisin kuin veljensä, Matias ei ehdi edes äitinsä kuolinvuoteelle. Hän on vaaleissa menettänyt paikkansa IKL:n kansanedustajana, mutta katsoo, että hänen on pysyttävä Helsingissä huolehtimassa isänmaan asioista, sillä muut puolueet ja hallitus eivät Stalinin pelosta ”uskalla tehdä ainoaa mahdollista ratkaisua”, kiinnittyä Saksaan.

Vanhin veli, kirkkoherra Pellervo epäilee, ”kannattaako Neuvostoliitolle ärhennellä?” Matias on varma: ”Ryssille pitää aina ärhennellä, muuten ne eivät pysy minkäänlaisessa ruodussa!”

Veljenpoika Oskari, josta on tullut sosiaalidemokraattien kansanedustaja, on sitä mieltä, ettei Neuvostoliittoa tarvitse pelätä, ”jos vain pidämme Hitlerin loitolla maastamme”.

Oskari ymmärtää Stalinin huolen Suomenlahden puolustuksesta ja katsoo, että olisi pitänyt antaa Suomenlahden saaret Neuvostoliitolle. ”Kieltäytyminen ärsyttää Stalinia aivan turhan tähden.”

Pirkka-veli ei luota ”Stalinin sanaan tippakaan”. ”Vaikka toisaalta en panisi muniani samaan koriin Hitlerinkään kanssa”.

Sen sijaan Matias uhoaa: ”Hitler on Suomen olemassaolon ja myös tulevan Suur-Suomen ainokainen tae! Siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto on poltettu tuhkaksi, meidän on viisainta seistä voittajan kanssa samassa rintamassa. Eikä siihen rintamaan yhdytä vasta silloin, siihen yhdytään nyt!”

Oskari muistuttaa, että Englanti, Ranska ja Yhdysvallat ”ovat Hitleriä vastaan. Suurin osa maailmasta on.” Matiaksen mielestä asialla ei merkitystä: ”Voima ratkaisee. Missään maailmassa ei ole sellaista tulivoimaa kuin Saksalla on.”

Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on vasta tulossa, Matiaksen puhe on joka suhteessa järjetöntä. Saksalaiset upseeritkin ovat selville siitä, että Saksan ”tulivoima” riittää vain siihen, että se voi voittaa vain lyhyen sotan.

Toinen asia, mitä tietenkään ei ole mahdollista saada selville on, olisiko Suomi Oskarin menetelmällä pysynyt irti sodasta.

Talvisota Kollaalla

Syksyllä 1939 Artturi kutsutaan palvelukseen. Silja joutuu evakkoon Helsinkiin, jossa hän asuu Zinaidan luona.

Artturi joutuu Kollaalle. Lääkintäkersantin mukaan ”Marokon kauhu” piiskaa miehiään järjettömiin saavutuksiin, mikä aiheuttaa tarpeettomia tappioita.

Samassa joukko-osastossa on Aleksi, joka on isänsä Auliksen vaatimuksesta ilmoittautunut vapaaehtoisesti. Komentajana Pellervon vanhin poika, kapteeni Aunus Kaskivuori. Artturi esittää Aunukselle, että Aleksi on liian nuori eturintamaan, mutta tämä ei taivu.

Aleksi haavoittuu läpimurrosta, ja kun häntä pystytä kuljettamaan, hän pyytää Artturia ampumaan hänet, jottei hän jää venäläisten käsiin. Aunus syyttää Artturia oman sotilaan ampumisesta ja määrää teloittamaan, mutta sotilaat ampuvatkin Aunuksen.

Talvisota on romaanissa yhtä järjetöntä ja raakaa kuin kaikki muutkin sodat.

Sotilaspastori pyytää Artturia kirjoittamaan Aleksin perheelle. Kirje herättää Matiaksessa epäilyksiä kirjoittajan takia.

Aunuksen hautajaiset

Aunuksen hautajaiset pidetään vasta rauhan tultua. Niissä puhutaan politiikkaa. Matias on entistä vakuuttuneempi demokratian kelvottomuudesta: ”Näin siinä käy, kun annetaan kansan päättää!” ”Ei demokratiasta ole mihinkään, varsinkaan kriisitilanteissa!”

Kun Oskari sanoo: ”Ryssät kuitenkin päihittivät suomalaiset”, Matias vastaa: ”Eivät päihittäneet!” ”Tätä häpeärauhaa tullaan katumaan katkerasti, ja revanssi on tulossa välittömästi kun hallitus ja kansanedustajat, siis ne kyvykkäämmät kansanedustajat, älyävät liittoutua Saksan kanssa. Silloin ryssät lakaistaan maan pinnalta iäksi!” Oskarin mielestä ”silloin Stalin saisi pätevän syyn hyökätä uudelleen Suomeen”.

Matias uskoo, että Hitler mitätöi Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen ”heti kun näkee tarpeelliseksi”, mihin ei mene kauan. Matias ihmettelee vain, ”miksi Hitler edelleen vitkuttelee hyökkäyksen kanssa”. ”Olisivat hyökänneet ajoissa niin emme olisi menettäneet Karjalaa edes väli-aikaisesti.”

Matiaksen ajattelu osoittautuu entistä järjettömämmäksi, sillä Saksa ei ole vielä kukistanut Ranskaa eikä tietenkään voinut ryhtyä kahden maarintaman sotaan. Saksan puolueettomuus talvisodan aikana ei ole vaikuttanut Matiakseen millään tavoin.

Jatkosota

Artturi on kutsuttu taas armeijaan ja hyväksyy alun päämäärän: ”Pitää meijän silti omat ottaa takas”. Siljakin haluaa päästä kotiin Räisälään, mutta olisi pitänyt pysähtyä vanhalle rajalle eikä lähteä Hitlerin kelkkaan.

Kontupohjassa Artturi tapaa ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet lapsena. Hän ei pysty estämään, kun päihtyneen vänrikin tekemää raiskausta, jota tämä perustelee: ”Miehittäjä tekee mitä miehittäjän pitää”. Artturi turvautuu vanhaan tapaansa unohtaa ikävät asiat: ”Mitään ei tapahtunut, Artturi tolkutti itselleen, ei yhtään mitään.”

Zinaidan mielestä olisi pitänyt jo aiemmin ryhtyä vastarintaan: ”Myö on pelätty herroja ja esivaltaa ihan liiaks, ettei ole uskallettu tehä yhtikäs mittään, mutta tää kyllä mennee liian pitkälle. Jo kolmatta sottaa käyään enempi tai vähempi sakemannin komennossa. Ei vetele, että kansa kääntää kolmannenkin pos-kensa niitten haukattavaks. Mie ainaki oon päättänt uskaltaa.”

Siljaan tarttuu ”toverien raivo herrojen järjettömiä aikeita vastaan”: ”hänen poikansa taisteli rintamalla ja joutui nyt toteuttamaan Suur-Suomi -vouhkaajien mielihaluja.”

Niinpä Silja ryhtyy välittämään viestejä, joiden sisältöä ja muita välittäjiä hän ei tiedä, vaikka ”tietenkin hän ymmärsi harjoittavansa vaarallisia vastarintaliikkeen tehtäviä: suomalaisia sotasalaisuuksia toimitettiin viholliselle.”

Kun Zinaida paheksuu, miten Artturi on suostunut ”Neuvostomaata valloittammaan”, Silja puolustelee: ”Tuskin heil on olt vaihtoehtoja, etkö sie muista kun Helminen kertoi että hyö lahtaat ne toverit jotka kieltäytyy hykkäämäst”.

Zinaidan mielestä ”Ei Suomel ole ko kaks vaihtoehtoo: liittyä Neuvostomaahan tai sitten joutua natsi-Saksan alamaiseks. Työkansalle ei oo vaikea valinta.”

Silja saadaan kiinni ja hänet tuomitaan vankilaan.

Kun sota päättyy tappioon, Matias jää puna-armeijan lähestyessä Räisälän huvilalle. Hän tuntee eläneensä turhaan, hän on antanut isänmaalle kaikkensa mutta hylännyt lähimmäisensä.

Henkilöiden aatemaailma

Aatteellisesti Silmästä silmään perustuu vastakohdalle äärioikeistolaisten Saksan-mielisten ja kommunististen Neuvostoliitto-mielisten välillä. Myötätunto on jälkimmäisten puolella, koska he joutuvat kärsimään vankilaa, kidutusta ja raiskauksia.

Kaskivuoren suvussa on ilmeisesti jokin psykologinen piirre, joka saa viehättymään äärisuunnista, jollei sitten kyse ole silkasta isäkapinasta. Matiaksen pojasta Armaksesta tulee jatkosodan aikana kommunisti.

Kaskivuoren suku osoitetaan vastenmieliseksi myös yksityiselämän suhteen: pönkittääkseen sukunsa mainetta he ovat tehneet rikoksia ja onnistuneet salaamaan ne.

Nekin suvun jäsenet kuten kirkkoherra Pellervo, jotka eivät ole yhtyneet Matiaksen aatteisiin, ovat olleet liian heikkoja vastustaakseen häntä.

Jatkoa

Romaanin toinen osa käsittelee vuosia 1917-8. Siinä paljastuvat myös koko Sukupuu-trilogian keskeinen salaisuus. Sitä en kuitenkaan paljasta blogin artikkelissa.

Kirjailijasta

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelin Sielusta sieluun lopussa.