Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

Enni Mustosen Kielon jäähyväiset on romaani kahden nuoren naisen kokemuksista lottina, mutta teoksessa kuvataan myös venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa ja suomalaisten suhteita itäkarjalaisiin miehitysaikana 1941-44, partisaanien hyökkäyksiä ja suomalaisten punaisten kohtaloa Stalinin vainoissa.

Enni Mustosen Koskivuori-sarja kuvaa kahden eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvan suvun naisten vaiheita 1910-luvulta 1960-luvulle. Joka osassa vaihtelee kahden sankarittaren minäkerronta. He ovat joko olleet ystäviä nuoresta asti tai sitten löytävät toisensa varhaisaikuisuudessa, vaikka heidän välillään on myös skismaa poliittisista tai henkilökohtaisista syistä.

Sukujen kotipaikka on lähellä Oittia sijaitseva kylä, jossa kartanonomistajalla on ennen itsenäistymistä torppia ja myöhemminkin tehdas. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla (1998) torpparisuvun edustajia osallistuu punaisten puolella sisällissotaan, mutta he eivät ole kaikkein jyrkimpiä vaan pelastavat teloitukselta kartanonomistajan, joka vuorostaan hakee työntekijöitään leiriltä.

2

Romanssi kakkossijalla

Sarjan kolmas osa Kielon jäähyväiset (2000) alkaa viimeisenä rauhan kesänä 1939, jolloin päähenkilöt Kristiina Forsberg ja Hanna Lönn ovat 21-vuotiaita.

Hanna on torpparin tyttären avioton tytär, jonka isäpuoli on ottanut omakseen. Hän työskentelee Helsingissä tarjoilijana ja seurustelee tanssiorkesterin viulistin Paavo Harakan kanssa. Suhde kuitenkin kaatuu miehen epäluotettavuuteen, jonka aiheuttaa liiallinen alkoholin käyttö. Hanna huomaa olevansa raskaana ja aikoo hankkia abortin. Sellainen ei naistenromaanissa käy, joten aie keskeytyy talvisodan ensimmäiseen pommitukseen, mutta järkytys johtaa keskenmenoon. Kotinsa menettänyt Hanna palaa kotiin.

Kristiina on tuore ylioppilas ja salakihloissa lääkäriksi opiskelevan Matti Larvalan kanssa. Kihlaus julkistetaan Matin tullessa lomalle talvisodan jouluna. Pian sen jälkeen Matti kaatuu. Martin kaaduttua Hanna estää Kristiinaa tekemästä itsemurhaa.

Jatkosodan aikaisella lottakomennuksella Äänislinnassa Hanna tapaa uudelleen Paavon, jonka orkesteri on viihdytyskiertueella. Paavo on talvisodan aikana ryhdistäytynyt ja pyytää nyt Hannalta käytöstään anteeksi. Pari vihitään, mutta pian partisaanit hyökkäävät Paavon orkesteria kuljettavan auton kimppuun. Kun Paavon ruumista ei ole löydetty, hänen kohtalonsa on pitkään auki.

Nyt Kristiina huolehtii vuorostaan shokkiin joutuneesta Hannasta: toimittaa tämän ensin synnyttämään Äänislinnaan ja sitten vauvan kanssa kotiin Koskivuorelle.

Itä-Karjalassa Kristiina tutustuu kansakoulunopettaja Väinö Pirttikoskeen, joka opettaa itäkarjalaisia lapsia mutta myös kerää ja tutkii satuja. Suhteen kehitystä estää pitkään Kristiinan suru, mutta lopulta pari vihitään Koskivuorella kesällä 1943.

Moraalin suhteen sankarittarilla on sikäli eroa, että Hannalla seksi kuuluu jo vakinaiseen seurusteluun, Kristiinalla vasta julkisen kihlauksen jälkeen, molemmilla kuitenkin vain rakkauden yhteyteen.

Lotat kotiseudulla

Kesällä 1939 Kristiina on muonittajana Kannaksen linnoitustöissä. Hän loukkaantuu onnettomuudessa ja joutuu kotiin toipumaan.

Kylän vanhapiikaopettaja ja lotta-aktivisti Laina Aaltonen on jo YH-aikana kerännyt vaatteita ja kenkiä joka talosta. Sodan sytyttyä Kristiinan äiti Saara taas läpi kartanon liinavaate- ja vaatevaraston evakkoja varten. Kun juna Karjalasta saapuu, lotilla on kaikki valmiina eikä tomera Laina kuuntele isojen isäntien valituksia majoituksesta.

Talvisodan aikana Kristiinasta ja Hannasta tulee kotipaikkakunnallaan ilmavalvontalottia. Työ ei ole vain raskasta vaan vaarallista: kerran tornin juurella uhkaa desantti.

Suvun punaisesta taustasta huolimatta Hannan sisarukset ovat sotilaspojissa ja pikkulotissa sekä 19-vuotias veli rintamalla.

Lottien koulutus

Kristiina menee kurssille, jossa Tuulikki Strömmer eli Tykki kouluttaa ”lottia, jotka keskellä korpeakin kykenivät ruokkimaan satoja miehiä hätätilassa vaikka pelkillä marjoilla ja riistalla. Siksi oli opeteltava metson kyniminen ja kettupaistin liotus, siksi sahasimme hampaat irvessä jäätynyttä lehmänruhoa opiston liiterissä, siksi hiihdimme viidentoista kilometrin päähän soppahinkki selkärepussa ja keitimme talvipakkasessa puuroa opiston suuren pihakuusen alla.”

Tykin periaatteena on, että ”kun sota alkaa ja te lähdette miesten mukana etulinjaan, siellä ei ole kantajia eikä kaakelilattioita. Mitä paremmin te selviydytte omin voimin, sitä enemmän teitä kunnioitetaan. Emme me mene sinne pojille taakaksi vaan heidän avukseen!”

Yksi lotista huomauttaa, että ”Strömmeri sanos jot KUN se sota alkka”, ja toinen lotta toteaa: ”Totta maar se ny alkka”.

Kristiina palaa kotiin, mutta kesäkuun puolivälissä 1941 tulee kutsu Luumäelle. Hyökkäysvaiheen aikana tunnelma lottaporukassa on hyvä, vaikka työ on rankkaa ja vaara on lähellä.

Venäläisten siviilien leiri  

Vallatussa Petroskoissa, jonka nimi pian muutetaan Äänislinnaksi, lotat majoitetaan taloon, jossa naapurina on viisikumppinen Nastja Petrovna. Tämä halutaan lähettää siviiliväestön keräilypaikalle, mutta Kristiina ja toinen lotta Rauni vastustavat, koska tarvitsevat vieraassa kaupungissa opasta.

”Nastja kertoi surullisia tarinoita neuvostovallan alla. Mies ammuttiin jo kymmenen vuotta sitten ja kaksi vuotta takaperin vietiin poika.”

Lottatoveri Rauni arvelee Nastjan valehtelevan, mutta se ei Kristiinaa järkytä: ”Totta kai hän puhuu sitä mitä luulee meidän odottavan – – Mitä väliä sillä on, mihin Nastjan mies kuoli, viinanko vai teloituksiin. Tai onko Nastjan Stepan Siperiassa vai Puna-armeijassa. Nastja on yksin. Hän tarvitsee meitä yhtä paljon kuin me häntä.”

Seuravana päivänä keskustelun kuullut Nastja tulee kiittämään Kristiinaa ja lisää: ”kaikissa meissä on hyviä ja pahoja. Ei hänkään kaikkia ruotzeja tuomitse sen mukaan, miten valtaajat täällä riehuvat ja ryöstävät.”

Hannan ja Kristiinan tiet kohtaavat uudelleen Äänislinnassa, kun Hanna on saanut määräyksen kanttiinilotaksi.

Lotilta alkaa kadota villavaatteita, ja Hanna tajuaa, että syyllinen on Nastja. Tämä paljastaa syyn: hänen naapurinsa, venäläinen opettaja Vera ja tämän pienet lapset on viety keskitysleiriin. Hanna näkee piikkilangan takana nälkiintyneen lapsen ja järkyttyy, mutta hänen lottatoveriensa reaktio on erilainen: Aune toteaa että ”Nehän ovat ryssiä” ja Rauni sanoo ”Olen minäkin kuullut, että ne on koottu leirille sitä varten, että keväällä on helpompi lähettää Venäjälle”.

Kristiinakin selittää, että ”venäläiset ovat täällä vuosikausia sortaneet karjalaisiksi. Ja ne on kasvatettu kommunisteiksi kaikki. Ei niistä koskaan saisi kunnon suomalaisia.”

Hanna ei anna periksi: ”Ai se pikkupoikakin, joka seisoi piikkilangan takana? – – Ja pikkuveli, joka on jäätynyt laveriin kiinni?”

Kristiina antaa periksi ja ehdottaa, että puhumista kenttäpapin tai valistusupseerin kanssa. Sotilaspastori Elias Simojoki esiintyi jo sarjan toisessa osassa Ruiskukkasepple (1999), jossa Kristiinan Anna-sisar ihastui tähän palavaan AKS:läiseen, joka näytti oikean luonteensa osallistumalla Hannan vaarin ja sedän kyyditykseen. Simojoki on entisensä, mutta tämän seurassa ollut nuori upseeri neuvoo puhumaan kapteeni Miettiselle.

Miettinen innostuukin Nastjan sukujuurista, joista löytyy kuuluja runonlaulajia, ja näin Nastja saa tilaisuuden puhua ”kälyraukkansa” puolesta. Hanna on näet neuvonut Nastjaa kutsumaan Veraa kälykseen.

Vera ja pojat pääsevät leiriltä. ”Mutta ei Vera ruvennut meitä nöyristelemään”. Rauni arvelee Veran olevan politrukki, mikä tuntuu tuossa vaiheessa ennakkoluulolta.

Veran ja lasten tulo kylmentää lottaporukan välit. Varsinaista epäsopua ei ole, mutta iltaa ei enää istuta yhdessä.

Seesjärvellä kanttiininpitäjänä

Äänislinna alkaa ahdistaa, sillä meno on ”kuin villin lännen kaupungissa. Niinpä kun rajatoimisto avaa kanttiineja pohjoiseen, Kristiina ja Hanna lähtevät Seesjärven rannalla sijaitsevaan Seeslahden kylään, jossa on viestikeskus ja pieni tukikohta. Viestikeskuksessa on myös lottia.

Kristiina ja Hannan kanttiini on samassa talossa kuin kanttiini on koulu, jossa Väinö Pirttijärvi opettaa paikallisia lapsia ja jossa kaikki kolme asuvat. Yhteistyö syntyy luonnollisesti: ”Isommat pojat tekivät välitunnilla pilkkeitä, että saatiin liesi aamuisin syttymään. Kun ruokaa oli niukasti, sovittiin opettaja Pirttikosken kanssa, että hän voi syödä kanttiinissa kaikki ateriansa ja lapset saavat meiltä yhden lämpimän aterian päivässä. Sitä varten oli myönnetty oma muonakiintiönsä. Kristiina ja Pirttisalo keksivät, että isommat tytöt saivat vuorotellen auttaa meitä keittiössä.”

Kun Väinö käy Äänislinnassa, lapset saavat lupaa koulusta, ”mutta kun ruokatunnin aika tuli, ne ilmestyivät norkoilemaan kanttiinin ovensuuhun. Eihän niitä voinut nälkään jättää. Me laitoimme kaurapuuron porisemaan ja syötimme koko joukon. Niillä ei kotomaan ollut kai riittävästi ruokaa kellään, sillä täälläkin oli syksyn sato jäänyt pahasti sotimisen jalkoihin.”

Lisäksi Kristiina ”toimi epävirallisena terveyssisarena täällä. Jakoi täipulveria ja hoiteli jodilla haavoja, kun ne tahtoivat liassa ruveta märkimään.”

Suomalaisten vallalla on siis hyviäkin puolia niille, joita pidetään kielen takia ”omina”. Niinpä kun Hanna palaa vihkimatkalta Äänislinnasta, kylän naiset lahjoittavat hänelle itsekudotun liinan.

Opetuksen sisällöstä ei kerrota mitään, joten lukija ei saa tietää, miten ”propagandistista” se on. Sen sijaan kerrotaan Pirttijärven ahkerasti järjestämistä juhlista, joissa ohjelma on samanlaista kuin suomalaisissa kouluissa: esimerkiksi joulujuhlassa on enkeleitä. Yleisöä tulee juhliin vuosi vuodelta vähemmän, ja lopulta lapsia jää koulusta pois, kun paikalliset ymmärtävät vallan pian vaihtuvan.

Suomalaisten punaisten kohtalo

Kun Väinö huomaan oppilaansa Sirkan varastavan vanikkaa, Kristiina ja Hanna lähtevät Väinön kanssa tytön kotiin katsomaan, ”tarvittiinko siellä ruuan apua.

Kurjassa mökistä löytyy laiha nainen, joka yskii verta – hän sairastaa siis tuberkuloosia. Nainen paljastuu Hannan äidin sisareksi ja Kristiinan Anna-sisaren nuoruudenystäväksi Elina Koivikoksi.  Sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele kuvattiin, miten Elina rakastui Otto Mäntylään, joka oli lähetty Neuvosto-Karjalasta Suomeen agitaattoriksi, ja loikkasi tämän kanssa rajan taa.

Kristiina soittaa Koskivuorelle, ja Anna-sisar miehensä Leo Somerin kanssa järjestää Elinalle ja Sirkalle luvan muuttaa Suomeen.

Elina kertoo Hannalle omasta ja miehensä Oton kohtalosta: he olivat toimineet opettajina järven toisella puolella Selkissä, kunnes heidät oli pidätetty yhtenä päivänä kesken koulunpidon ja viety Petroskoihin. Yksivuotiaan Sirkan olivat naapurit Oleksi ja Maria olivat hakeneet luokseen ja väittäneet tyttären lapseksi.

Elina oli joutunut raatamaan neljä vuotta metsätyömaalla, jossa hän oli saanut tuberkuloositartunnan. Sitten hänet oli yllättäen vapautettu, ja hän oli vaeltanut metsiä myöten Selkiin, jossa Sirkka ei enää tuntenut äitiään.

”Niin kauan me selvisimme jotenkuten, kun Oleksi ja Maria olivat elossa – – Käytiin kalassa ja poimittiin marjat ja sienet.” Sitten Maria oli kuollut, eikä Oleksi ollut jaksanut elää ilman vaimoaan vaan tehnyt itsemurhan. Naapurit olivat väittäneet, että Elinan oli myrkyttänyt vanhan parin saadakseen mökin itselleen.

”- Ei ne pahoja ihmisiä olleet – – Mutta kun vihaa oli lietsottu vuosikaudet, meitä syytetty joka asiasta ja kuka tahansa sai tappaa suomalaisen, ei siitä perään huudeltu.”

Eräänä yönä Elina oli soutanut veneellä itsensä ja tyttärensä järven poikki. Hän oli aikonut Petroskoihin, mutta jäänyt Seeslahteen, jossa oli saanut yösijan ja ruokaa Senjalta.

Senjan poika oli ollut samalla leirillä kuin Otto. ”Niitä oli ollut isompi porukka, joka yritti karkuun. Oton olivat ampuneet aidan luokse.”

” – Vaikka parempi se oli niin. Ei Otto kumminkaan olisi jaksanut elää, kun toverit sen olivat pettäneet sillä lailla.”

Suomessa Elina pääsee parantolaan. Sirkka asuu isoäitinsä luona ja käy koulua.

Kansanrunoja useista kylistä kerännyt Väinö toteaa suomalaisista punaisista: ”Toisia muistetaan hyvällä ja toisia pahalla.”

Voiko paikallisiin luottaa?

Vielä yksi puoli suomalaisten ja paikallisen väestön suhteista kerrotaan, kun Kristiinan pikkuveli Johannes vie sisarensa Äänislinnassa ihastuksensa Larissan kotiin. Larissan äiti ”oli ystävällinen mutta vähän pidättyväinen. Ei liehakoinut sillä tavoin kuin Nastja ja Seeslahden mummot.”

Kun Kristiina kysyy, onko Johannes antanut Larissalle ruokaa tai rahaa, veli loukkaantuu: Larissa ei ole ”sellainen” ja suhdekin on viaton, vain suudelmien asteella.

Kristiina rauhoittelee: ”Eihän siinä mitään pahaa ole” ja myöntää Larissa olevan ”suloinen tyttö”. ”Mutta Irina-rouva on kyllä selvästi laskenut kaiken jo etukäteen.”

Johannes kertoo perheen olevan ”sivistyneitä ihmisiä. Larissakin on ylioppilas, tahtoo lukea lääkäriksi ja pojat, nekin ovat niin lahjakkaita.” Perheen isä on, insinööri, on viety väkisin puna-armeijaan. Kristiina on skeptisempi: ”Ja todennäköisesti [isä on] korkea-arvoinen puna-armeijan upseeri”.

Kristiina varoittaa Johannesta varomaan sanojaan: ”Älä puhu joukoista tai paikoista tai mikään, mikä ei saa joutua vihollisen tietoon.” Realistisesti Kristiina toteaa: ”Totta kai he pitävät omiensa puolta!”

Partisaanien isku

Lotille on annettu neuvo, ettei metsään saa mennä ilman vartiomiestä, mutta Kristiina ja Hanna uskovat, ettei läheisessä mustikkametsässä ole vaaraa. He erehtyvät, ja joutuvat partisaanien vangeiksi. Onneksi Hanna tunnistaa joukon johtajan Taisto Niiniluoman ja tämä hänet. Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla kuvattiin, miten Kristiinan äiti Saara esti Hannan isää Taisto Niiniluomaa ottamasta Hanna-vauvaa ja tämän äitiä Vappua mukaansa, kun punaiset pakenivat sisällissodan tappion jälkeen rajan yli.

Taisto on vihainen Hannan lottapuvusta, mutta ei voi tapattaa tytärtään. Kun Hanna ja Kristiina jätetään sidottuina puuhun, Taisto antaa puukon Hannan käteen, ja partisaanien lähdettyä he pääsevät vapaaksi.

Sotilaille he kertovat valikoitu tarina: ”Nähtiin desantteja ja painuttiin niitä piiloon. Ne heittivät käsikranaatin jälkeen. Lopulta päästiin alas rantaan.”

Vain keskenään ystävykset voivat puhua kokemastaan keskenään:

”- Kädellä painoivat suuta ja kun huusit, ne löivät, että minulta pääsi ääni, Kristiina sanoi huokaisten. – Ne olisivat raiskanneet minut kaikki, ellei isäsi olisi tullut.

– Minä olisin lähtenyt juoksemaan ja antanut niiden ampua meidät, tunnustin suoraan. – Mutta jalat eivät kantaneet.”

Kotirintama ei ymmärrä

Jouluna 1941 Kristiina pääsee kotiin lomalle, mistä kertoo Hannalle: ”En minä osannut kotona olla – – Kaikki oli niin…pientä jotenkin. Ihmisten puheet ja mitä ne murehtivat. Sekin loukkasi, kun oli niin paljon ruokaa ja vaatetta. Vaikka kuinka yritti ajatella, että ne oli panneet minun takia parastaan, niin silti tahtoi pala takertua kurkkuun.”

Hanna vastaa: ”- Ne on mustasukkaisia sodasta – – Ihan totta. Pelkäävät, että me viihdytään täällä liiankin hyvin.”

Lottien ompeluseurassa Kristiina oli puhunut ”kuin joku TK-tyyppi”, ”miten Ääninen on mahtava ja kaupunki surullisella tavalla kaunis…”

Kristiinan ja Väinön häissä Koskivuorella morsiustyttöinä ovat Kristiinan siskontyttö Eeva ja Karjalasta pelastettu Sirkka. Eeva ”ryssäksi”. Anna-sisar läksyttää tytärtään, mutta myöhemmin Kristiinan äiti Saara kutsuu Johanneksen ihastusta ”ryssäksi”. Kristiina oikaisee: ”- Ne on karjalaisia – – Veljeskansaa, joka on elänyt sorron alla vuosikymmeniä.”

Sodan loppu ja rauhan alku

Keväällä 1944 Kristiinaa ja Hannaa neuvotaan: ”- Kun ilmoitus tulee, pakkaatte tavarat valmiiksi. Kenttäkeittiö pitäisi saada mukaan, ne ovat kallista tavaraa. Mutta kassalipas nyt joka tapauksessa ja muona – – Mitään turhaa ei täältä kannata ottaa mukaansa. Jos huonosti käy, joudutaan ehkä paikka paikoin liikkumaan jalan ja silloin on pakkauksen oltava sellainen että sen jaksaa kantaa.”

Kristiina joutuu taivuttelemaan Väinön lähettämään postissa kirjansa ja paperinsa, ettei monen vuoden tieteellinen työ mene hukkaan.

Kesäkuussa alkaa puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella, ja pian sen jälkeen tulee lähtökäsky.

”Neljä päivää ja neljä yötä juna jyskytti pitkin Karjalan metsiä. Aina kun hiukan sai nukutuksi, tuli ilmahälytys ja jouduttiin syöksymään pois.”

Juna ohittaa Elisenvaaran aseman vähän sen pommituksen jälkeen, jossa paljon siviilejä kuoli ja haavoittui.

Välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Elina pelkää hysteerisesti Suomen miehitystä ja pakenee Ruotsiin. Sirkka jää isoäidin luo Koskivuorelle.

Kun sotavangit palaavat, joukossa on Paavo. Hänet on pelastanut naispolitrukki Vera, joka oli tunnistanut valokuvasta Hannan. Kun Paavo oli sanonut kuvan esittävän vastavihittyä vaimoaan, Vera oli sanonut: ”Henki hengestä”.

”Kaikki muut vietiin ammuttaviksi. Minut se säästi sinua varten.”

Menneisyyden seuraukset

Romaani päättyy ensimmäisenä rauhan keväänä toukokuussa 1945. Silti, kuten Hanna sanoo tyynnyteltyään Paavoa painajaisunen jälkeen ”Sota oli jäänyt sisällemme. / Se tulisi uniin yhä uudelleen.”

Kaikki kokemukset eivät kuitenkaan ole negatiivisia. Kielon jäähyväisten lopussa Hanna kertoo kuopukselleen Sanalle, ”miten kaksi pientä tyttöä Hanna ja Kristiina leikkivät prinsessaa kartanon vintillä ja miten niille tuli riitaa, kumman prinssi oli rohkeampi.” Mutta lopulta ”Ne päättivät itse olla rohkeita prinsessoja ja taistelivat lohikäärmeitä ja jättiläisiä vastaan.”

Eniten menneisyydestä kärsii Elina, joka jää Ruotsiin. Neljännessä osassa Metsäkukkia asfaltilla (2001) käy ilmi, että hän on hylännyt kokonaan miehensä kanssa jakaman radikaalin ja optimistisen elämänkatsomuksen. Hänestä on tullut rikkaan miehen taloudenhoitaja ja salarakas.

Suomeen jäänyt Sirkka taas on saanut kokea ennakkoluuloja ”ryssänä”, myös koulutoverinsa Eevan taholta.

Yhteenvetoa

Sarjan viidennessä osassa Unikkoja ikkunassa (2002) Kristiinan tytär lukee 60-luvulla Paavo Rintalan Sissiluutnanttia ja miettii, tällaisiako lotat olivat. Olihan äitikin tavannut isän sodassa. 

Kielon jäähyväiset on kuin vastaus tuohon kysymykseen. Kirjassa korostetaan lottien työtä, kuten on ollut tapana tehdä vastakohtana Rintalan Sissiluutnantille ja Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Sodan jälkeen naisia neuvottiin ”ymmärtämään” sodasta palanneiden miestensä rankkoja kokemuksia ja unohtamaan omat tarpeensa. Kielon jäähyväiset korostaa, että myös naisilla saattoi olla rankkoja kokemuksia. Välirauhan aikana kartanossa toimii toipilaskoti. Kun yksi sotainvalideista suutelee Hannaa väkisin, Hanna lyö ”taikinakädellä sumeilematta miestä päin näköä”, Kristiina yrittää vähätellä: ”Mitäs tuosta, pojat vaan hassuttelee [- – -] Ne on jotenkin kuin vasikat laitumella. Kai ne nyt ottavat takaisin sitä keskenjäänyttä nuoruuttaan.” Hanna kuitenkin kysyy: ”Entäs me? [- – -] Meidänkö tässä pitää olla niiden äiteinä ja leikkitäteinä! Kuka meille antaa takaisin sen nuoruuden, joka jumalauta katkesi kesken?”

Romaanin lopussa Kristiina ja Hanna ovat naimisissa miehen kanssa, jota rakastavat, ja saaneet esikoisensa. Romaanin ydin ei kuitenkaan ole perinteisessä romanssissa, jossa rakkaus/mies tekee tytöstä naisen.  Suurimmat koettelemukset sankarittaret ovat kestäneet joko yksin tai ystävänsä tuella.

Sen enempää Paavo kuin Väinö eivät myöskään ole perinteistä sankarityyppiä, vaan pikemmin tarvitsevat vaimonsa tukea. Väinö jopa saa hermoromahduksen, kun pari on palannut sodasta.

Kaksi partisaanien iskua, jotka vielä päättyvät henkilöiden kannalta onnellisesti, ovat realistisesti ajatellen liikaa. Hannan ja Kristiinan hyvä työ, Veran ja lasten pelastaminen leiriltä, palkitaan kuten sadussa, kun Vera pelastaa Paavon. Toisaalta ei tunnu kovin väärältä, että kun kyseessä on sentään viihde, lukijaa säästetään pahimmalta, onhan romaanissa jo tarpeeksi rankkoja kokemuksia.

Teoksen suurin ansio on, että siinä kuvataan venäläisten siviilien leirejä Itä-Karjalassa. On suorastaan huvittavaa, että yksi harvoista kuvauksista suomalaisessa fiktiossa on naistenromaanissa. Koulun jälkeen tavalliset ihmiset saavat usein tietonsa historiasta romaaneista, joissa ei ole kyse tilastojen luvuista vaan yksittäisistä ihmisistä. Näin mukaan tulee myös tunnevaikutus.

Toki Kristiina ja Hanna edustavat nykyaikaista moraalia pelastaessaan Veran ja lapset vankileiriltä. Muille lotille on annettu silloisten ennakkoluulojen esittäjän osa. 

Samalla tavalla Kristiinan lanko, juutalaistaustainen Leo Someri edustaa skeptisyyttä sota-ajan propagandaa kohtaan, johon taas uskoo täysillä opettaja Laina Aaltonen.

Toisaalta Laina Aaltosen vapaaehtoistyöllä lottana on arvoa jo ihan humanitaarisilla perusteilla. Lopussa hän pelastaa lottaosaston omaisuuden ennen järjestön lakkauttamista.

Hanna ihmettelee, ”miten ripeästi naiset olivat toimineet”, Kristiina muistelee: ”Samalla laillahan meidät pelastettiin Aunuksesta kotiin – – Niin kuin Tykki aina julisti, mikään ei saa olla mahdotonta.”

Muuta

Itä-Karjalan siviilien leirejä ovat kuvanneet myös Tapani Bagge dekkarissa Musta pyörre (joskaan en juurikaan käsittele aihetta artikkelissani) ja Raija Talvio näytelmässä Viimeinen juna länteen.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Enni Mustosen romaanista Sotaleski. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta ja linkkejä lisätietoihin sekä tietoja Itä-Karjalan suomalaismiehistystä koskevia tutkimuksista.

A.M. Frost: Näkymätön kuolema, Likaista peliä, Kohtalokas ystävä

A.M. Frostin Jang-sarjassa Suomen sotavuodet on paketoitu toimintajännärin muotoon historiallisista tosiseikoista juurikaan välittämättä.

Näkymätön kuolema (2018) ja Likaista peliä (2019) sijoittuvat talvisotaan ja Kohtalokas ystävä (2020) välirauhan syksyyn 1940.

Kaksi ensimmäistä osaa on kustantanut Bazar. Ensimmäisen osan Näkymätön kuolema kansikuvat on kokoelma kuvia, joiden yleisvaikutelma on sotakirja. Mukana on sekä rintama että kotirintama (Helsingin Suurtorille johtavaa katua kapeuttavat talojen seinastulle kasatut hiekkasäkit). Tosin vasemmian yläkulman klassinen blondi ja oikean yläkulman mieshahmo, jonka kasvot eivät ole näkyvissä, viittaavat jännityskirjaan. Punatähti sirpin ja vasaran kera on Neuvostoliiton tunnus.

Sankariparina majuri ja Valpon naisagentti

Sankari Peder Jang pitkä, tumma ja komea. Puoliksi itämainen syntyperä käy ilmi vain yläluomen poimusta. Lähettäessään Jangin Kohtalokkaassa ystävässä vuonna 1940 Saksaan tekijät eivät piittaa siitä, mitä mieltä natsien rotuoppi on niin ”sekarotuisista” kuin aasialaisista.

Mannerheim toi Aasian halki ratsastukseltaan yksivuotiaan pojan Suomeen ja toimi tämän kummisetänä, vaikka tämä kasvoi kasvatusvanhempien hoivissa.

Käytyään armeijan ja kadettikoulun Jang lähti etsimään itään juuriaan, mutta ei saanut selville alkuperäänsä vaan sen sijaan sortui oopiumiin. Hän pelastautui buddhalaisten soturimunkien hoiviin, ja nämä opettivat hänelle itämaisia taistelulajeja ja mm. Sunzin strategista ajattelua. Tätä ja muita itämaisia viisauksia hän lainailee taajaan. Samalla matkalla hän oppi pitämään kasvonsa ilmeettöminä ja naiselle täydellisen nautinnon tuottavaksi rakastajaksi. Jälkimäinen ei todennu seksikuvauksissa, jotka ovat viihteessä tavanomaista kamaa.

Suomeen palattuaan Jang kävi Sotakorkeakoulun ja on kirjojen aikana arvoltaan majuri. Hän käy jo ennen sotaa hämmästyttävän usein itärajan toisella puolella. Tämä herättää Valpon epäluulon, ja asiaa tutkimaan määrätään Helle Haaga.

Sarjan sankaritar Helle Haaga on sairaanhoitajatar, jonka aviomies, lentäjä ja Etsivän keskuspoliisin agentti, menehtyi lento-onnettomuudessa. Saadakseen selville miehensä kuoleman todellisen syyn on Helle pestautunut EK:n seuraajan Valpon palvelukseen. Näkymättömässä vihollisessa hän toimii ensin Kämpissä tarjoilijattarena ja sitten lääkintälottana rintamalla.

Helle on täydellinen pienikokoinen kaunotar, jonka pitkät hiukset ovat platinanvaaleat ja jonka liikkumista verrataan keijuun.

Jangille on näennäisesti luotu trauma, koska hän ei tunne vanhempiaan, mutta todellisuudessa hänet esitetään supermiehenä. Hänen ainoa vikansa sankarittaren ja nykylukijan näkökulmasta on, että rakastuttuaan Helleen hän yrittää suojella tätä pitämällä tämän poissa seikkailuista ja vaaroista.

Tähän Helle ei tietenkään suostu, ja tarpeetonta sekin onkin, koska Helle ei tarvitse apua tappelussa vaan osaa iskeä miehiä herkkiin paikkoihin. Niinpä Helle kieltäytyy noudattamasta Jangin määräyksiä ja joko voittaa tämän väittelyssä, jolloin tämän on otettava hänet mukaan, tai sitten toimii omin neuvoin.

Hellen trauma eli aviomiehen kuolema ratkeaa Kohtalokkaassa ystävässä tavalla, joka voisi tuottaa hänelle vielä suuremman trauman. Mutta Jang lääkitsee sen pikaisesti paljastamalla Hellelle oman traumansa. Jonkin verran aikaa kuluu, ennen kuin Jang saa Hellen  vakuuttuneeksi siitä, että naistenmies voi muuttua uskolliseksi tavattuaan ”sen oikean”.

Sankariparia kiinnostavammat sivuhenkilöt

Stereotyyppistä sankariparia kiinnostavampi tai ainakin inhimillisempi henkilö on Jangin lähetti, sotamies Aulis Rasila. Hän on matemaattisesti lahjakas, mutta punastuu helposti, pelkää naapurissa asuvaa uteliasta vanhempaa naista eikä alussa luota itseensä ja kykyihinsä.

Talvisota muuttaa Rasilan elämän perusteellisesti. Ensinnäkin hänelle avautuu muitakin mahdollisuuksia kuin ura VR:ssä ja perheen perustaminen äidin läheisyydessä Puu-Pasilassa. Toiseksi hän rakastuu rintamalla lotta Maria Jaalaan ja tämä häneen. Valitettavasti Maria joutuu kokemaan sotavankeudessa kovia ja torjuu sen jälkeen Auliksen.

Aulis saa itselleen evakoilta jäljelle jääneen koiran, jolle antaa nimen Adolf.

Tapahtumia kuvataan myös Jangin lapsuudenystävän Arno Hautalan näkökulmasta. Hän työskentelee Helsingin Sanomien toimittajana, eikä häntä silmäpuolena hyväksytä rintamalle. Nykylukija pitää joko koomisena tai raivostuttavana sitä, että Hautala kohtelee nuorta naistoimittajaa sovinistisesti ollenkaan huomaamatta, että mitään on vialla.

Toisen osan Likaista peliä kansikuva on myös kokoelma kuvia, joiden yleisvaikutelma on sotakirja. Sekä rintama että kotirintama (pommitettu Viipruri) gon jälleen edustettuina. Lumi viittaa kuvat talvisotaan, mutta vasemman ylänurkan kuvassa kiikarilla tähystyvä lotta on kesävaatteissa (kysessä on tunnettu poseerauskuva). Kompassi viittaa matkaan, joka tehdään luonnossa tuntemattomassa maastossa. 

Vääriä tietoja ja epäuskottavuuksia riittää

Historian kannalta teokset ovat täynnä vääriä tietoja ja epäuskottavuuksia, mutta rajoitun vain ensimmäiseen osaan Näkymätön kuolema.

Vaikka YH [Yleiset kertausharjoitukset] alkoivat heti Neuvostoliiton neuvottelukutsun saavuttua lokakuussa 1939, Jangin komppania lähtee Helsingistä Kannakselle vasta neuvottelijoiden palattua marraskuussa juuri ennen talvisotaa.

Ulkoministeriön yksityinen virkamies, joka ei usko sodan syttymiseen, pystyy estämään armeijan hankinnat. Todellisuudessa toisen hallinnonalan asioihin ei saanut puuttua edes ministeri.

Jangin tukikohta on pitkään Kannaksella lähellä rajaa, vaikka rajan ja Mannerheim-linjan välissä ei ollut kuin suojajoukkoja, jotka suunnitelman mukaisesti vetäytyivät viivyttäen parissa viikossa Mannerheim-linjalle.

Jang onnistuu sotajuonen avulla motittamaan ja tuhoamaan vihollisen kahdentuhannen sotilaan osaston. Mottitaktiikkaa ei käytetty eikä voitukaan käyttää Kannaksella, jossa käytiin materiaalisotaa, vaan Laatokan Karjalassa ja pohjoisempana, jossa maasto oli erilainen ja teitä vain harvassa.

Jang joutuu erikseen tarkastamaan vihollisen vakoojaksi epäilemänsä aliupseerin taustan. Todellisuudessa sen olisi tehnyt jo ennen tämän asevelvollisuuden suorittamista paikallinen suojeluskunta, joka antoi jokaisesta asevelvollisesta luotettavuuslausunnon. Leningradissa punaiselle emigranttiavioparille syntynyttä ja Suomeen palannutta nuorukaista ei olisi ikinä hyväksytty aliupseerikouluun eikä erikoisaselajiin koulutettavaksi.

Jang ja Hautala tunnistavat Kämpissä ”Inturistin johtajarouvan, siis Boris Jartsevin alias Boris Rybkinin vaimon Zoja Voskresenskaja joka oli myös NKVD:n agentti, vaikka tämä on naamioitunut peruukilla ja vahvalla ehostuksella. He kommentoivat, että”eikö Stalin olekaan kotiuttanut kaikkia virkamiehiään” ja ”Joillakin on erivapauksia”.

Myöhemmin Hautala sanoo pääministeri Rytille, että vihollisen vakoilua kai johdetaan Intouristin toimistosta ja Neuvostoliiton lähetystöstä. Todellisuudessa molempien maiden diplomaatit saivat sodan syttyessä lähteä vapaasti maasta. Vakoojaksi epäilty neuvostokansalainen, jolla ei ollut diplomaattisuojaa, olisi tietenkin pidätetty ja tuomittu.

Syksyllä 1939 Jangin agentti joutuu Leningradissa ”auto-onnettomuuteen”. Miksi ihmeessä NKVD menetteli kuin kyseessä olisi ollut ulkomaa sen sijaan, että olisi yrittänyt puristaa hänestä kuulusteluissa kaikkia tietoja?

Sankaritar Helle käy parikin kertaa perheensä huvilalla (toisella kerralla Jangin ja Hautalan kanssa) Terijoella, joka sijaitsi aivan rajalla ja joutui vihollisen valloittamaksi heti sodan alussa.

Huvilan lähellä olevassa maalaistalossa on vihollisen salainen laboratorio, mutta Helle ei epäile mitään, vaikka hänen tapaamansa nainen puhuu ukrainaa. Vaikka Terijoella asuikin monia kansallisuuksia, sodan aikana vieras ihminen, joka ei puhunut suomea eikä ruotsia ja/tai ei ollut totellut evakuointimääräystä, olisi automaattisesti ollut jokaisen siviilinkin mielestä – saati Valpon agentin – mielestä epäilyksenalainen, josta oli heti tehty ilmoitus.

Rauhan aikana samassa maalaistalossa on käynyt rajan takaa politrukkeja ilman, että kukaan on puuttunut asiaan.

Kun Jangin tukikohdassa havaitaan etäällä tulipalo, siitä ei huolestuta, koska se on ”Suomen puolella”. Siis kuvitellaan, että vihollinen olisi sodan aikana pysynyt kiltisti rajan takana!

Viipurissa eletään sodan aikana aivan normaalisti, esimerkiksi mummot myyvät torilla. Todellisudessa sisäministeri Kekkonen kehotti radiossa jo YH:n alkaessa ihmisiä, joilla ei ollut välttämättömiä velvollisuuksia, siis etenkin naisia, lapsia ja vanhuksia, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista ja näin tapahtuikin. Monet palasivat kotiin, kun mitään ei tapahtunut, mutta lähtivät paniikissa uudelleen evakkoon sodan alkaessa, kuten Lempi Jääskeläisen aikalaisromaanissa Idästä nousee myrsky kerrotaan. Helsingin kohdalla asiasta mainitaan Näkymättömässä kuolemassa, joten miksi Viipuria kuvataan toisin? Siellähän ei ollut vain pelkoa ainoastaan pommituksista, vaan kaupunkiin ampui ns. aavetykki, jota kuvataan Mikko Porvalin teoksessa Veri ei vaikene.

Toisessa osassa Likaista peliä Jang ja Helle käyvät rauhan tultua Hellen vanhempien asunnossa Viipurissa, vaikka kaupungissa on jo puna-armeijalaisia.

Lopuksi pikkujuttu: puna-armeijalaiset puhuttelevat upseereitaan herroiksi, vaikka oikea muoto on toveri.

Kolmannessa osassa Kohtalokas ystävä kustantajaksi on vaihtunut Aula. Myös kansikuvan tyyli on vaihtunut täysin: sotakuvien kokoelman sijasta kannessa on turkiskaulukselliseen takkiin pukeutunut nainen, jonka  huulet on voimakkaasti punattu ja jolla on helmikaulanauha ja helmikorut. Ylellisen asun vastakohtana on naisen kantama nahkasalkku, mikä viittaa työhön liittyviin papereihin – ellei suorastaan salaisiin papereihin. Naisen silmiä ei näe leirihatun alta, mikä viittaa vaaraan. Tällaisen kansikuvan uskotaan ilmeisesti vetoavan pikemmin jännitys- kuin sotakirjojen lukijoihin ja siten myös enemmän naisiin.

Stereotyyppiset viholliset

Viholliset ovat perinteiseen tapaan stereotyyppisiä, ja usein heidän pahuutensa ilmenee jo ulkomuodosta.

Ensimmäinen ryhmä ovat tietenkin puna-armeijalaiset. Heidät kuvataan ideologisiksi fanaatikoiksi, luonteeltaan raaoiksi tai muuten vain epämiellyttäviksi. Johtajat suunnittelevat ja toteuttavat kaikenlaisia katalia sodankäyntikeinoja välittämättä sodankäynnin sopimuksista.

Likaisessa pelissä kuvatut partisaanit kuvataan ”valiojoukoksi”, ja alussa he onnistuvatkin kaappaamaan haavoittuneita kuljettavan linja-auton ja viemään kaksi panttivankia rintaman toiselle puolelle, mutta joukon johtaja osoittautuu raiskaajaksi.

Toinen vihollisryhmä ovat suomalaiset kommunistit.

Kohtalokkaassa ystävässä Jang kertoo rajan taakse vuonna 1918 paenneista punaisista, jotka haluavat laajentaa Neuvosto-Karjalaa: ”vähintään siivu Itä-Suomesta tai mieluummin koko maa”. Neuvostoliitossa usein tiedustelutehtävissä käyneenä Jang ei voisi olla tietämättä, että useimmat punaisista olivat tuhoutuneet Stalinin vainoissa 1937-8. Jäljelle jääneilläkään ei ollut mitään vaikutusta Stalinin ulkopoliittisiin päätöksiin, vaan he olivat vain tämän käsikassaroita.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa (SNS-1) kuvataan perinteisellä tavalla ”viidentenä kolonnana”. Kimmo Rentolan mukaan seura syntyi ilman Neuvostoliiton vaikutusta.

Toki on ymmärrettävää, että Jang ja Helle ovat omaksuneet aikalaisten käsitykset, mutta heidän tiedustelutaidoistaan ei todistaa hyvää, että he uskovat viralliseen versioon Hakaniemen ”pinonpolttajista”, jolla seuran maine mustattiin. Tapani Bagge on Sinisessä aaveessa käyttänyt hyväkseen versiota, että kyseessä oli poliisin maksama provokaatio. Asia on tutkimuksessa jäänyt auki.

Koska kommunistit ovat pahoja maanpettureita, Jang, Rasila, Helle ja Hautala voivat ampua heidät ja heittää kranaatteja heidän taloonsa ilman, että joutuvat asiasta edesvastuuseen. Jang myös kiduttaa tietojen saamiseksi.

Neuvostoliitto on paha, mutta sen sijaan Hitlerin pyrkimys hankkia Saksalle ”elintilaa” (Lebensraum) esitetään luonnollisena, ikään kuin Itä-Euroopassa ei olisi lainkaan ihmisiä.

Sarjassa puhutaan Hitlerin aikeista hyökätä Neuvostoliittoon varmoina jo alkusyksyllä 1941, vaikka esikuntien tehtävä on laatia suunnitelmia lähes kaikkien tilanteiden varalta, eivätkä ne vielä merkitse toteutusta. Suomen johdonkin piti lähes loppuun asti ottaa huomioon mahdollisuus, että Saksa ja Neuvostoliitto sittenkin solmivat uuden sopimuksen.

Kaiken kaikkiaan Jang-sarjasta ei ole poistettu sotavuosien ideologian ja historiantulkintojen vanhentuneita piirteitä toisin kuin Tapani Baggen värisarjasta. Toisaalta ideologiaa ei ole mukana niin paljon ja niin vahvasti kuin Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjassa.

Arvio Frostin Jang-sarjasta

Jos ei tunne historiaa tai ei välitä siitä, että monet asiat ovat historiallisesti mahdottomia, A.M. Frostin Jang-sarjan romaanien partioretket ja kavalat viholliset tarjoavat kohtuullisen jännittäviä ja romanttisia juonenkäänteitä. Teokset on myös sujuvasti kirjoitettu. Joskus tosin selostus aseen ominaisuuksista ja kehittäjästä katkaisee toiminnan kuvauksen.

Kaiken kaikkiaan sarja osoittaa, että talvisodasta on kulunut niin kauan, että siitä voi tehdä kevyttä viihdettä.

Kirjailijasta

A.M. Frost on Anne ja Matti Hakkaraisen kirjailijanimi.

A. M. Frostista ja Jang-sarjasta Wikipediassa.

Muuta

Sunzista alias Sun Tsusta Wikipediassa.

Boris Jatrsevista alias Boris Rybkinistä Wikipediassa.

Olen kirjoittanut blogissa Lempi Jääskeläisen romaanista Idästä nousee myrsky, Mikko Porvalin teoksesta Veri ei vaikene, Tapani Baggen värisarjasta ja Ville Kaarnakarin kahdesta teoksesta.

Kirjallisuutta

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Heikki Ylikangas: Tie Talvisotaan ja Kun Summa petti

Heikki Ylikankaan näytelmät Tie talvisotaan ja Kun Summa petti, jotka ovat varsin kriittisiä Suomen johtoa kohtaan.

Tämä oli vastoin ajan henkeä, sillä näytelmän Tie talvisotaan ensi-ilta oli Kansallisteatterissa 1989 ja näytelmän Kun Summa petti samassa teatterissa 2000.

Vuotta 1989-1990, jolloin oli kulunut 50 vuotta talvisodasta, Max Jakobson kutsunut ”talvisotarenessanssin” vuodeksi. Syy oli toisaalta se, että perestroikan aikana Neuvostoliitossa saatettiin viimein tarkastella kriittisesti menneisyyttä, terrorin lisäksi ulkopolitiikkaa. Toisaalta kyse oli Suomessa tapahtuneesta sukupolvenvaihdoksesta: lapset olivat arvostelleet sodat käyneitä vanhempiaan, mutta lapsenlapset arvostivat isovanhempiaan.

Tästä alkoi julkisuudessa ”uuspatriotismin” aika, jota vastaan nuoret tutkijat 2000-luvull nousivat.

Ylikankaalle tärkeitä historian tulkinta, eivät henkilöt

Ylikankaan molemmissa näytelmissä ovat draaman kannalta heikkouksia. Päähenkilöinä on pääasiassa historiallisia henkilöitä, jotka ovat liiankin kiinni esikuvissaan, ja ennen kaikkea he ovat persoonina yksiulotteisia.

Presidentti Kyösti Kallio on sairas, heikko ja uskonnollinen, sisäministeri ja myöhemmin pelkkä kansanedustaja Urho Kekkonen on juonitteleva, opportunistinen ja vallanhaluinen.

Huomio ei suuntaudukaan henkilöhahmojen kehitykseen, vaan siihen miten kaikkien tuntemiin lopputuloksiin – talvisodan syttymiseen ja rauhan tekoon – Ylikankaan tuolloin uusien tulkintojen mukaan päädyttiin. Näytelmät ovat enemmän historiantulkintoja kuin kaunokirjallisuutta.

Mutta siinä missä Matti Tapion TV-sarja Sodan ja rauhan miehet on pitkälti dokumentaarinen, joskin vuorosanoja on keksitty, Ylikangas on ottanut itselleen vapauden kuvitella tulkintansa pohjalta kohtauksia ja keskusteluja, joita lähteistä ei suoraan löydy.

Toisin kuin Tapio, Ylikangas ei kuvaa kaikkia tärkeitä tapahtumia, vaan jopa syksyn 1939 neuvottelut ja maaliskuun 1940 rauhanneuvottelut Moskovassa on jätetty pois ja niihin vain viitataan. Näin ollen Stalin ja ulkoministeri Molotov eivät esiinny näytelmässä lainkaan. Siten Neuvostoliiton aikeista ja päämääristä ei esitetä muuta kuin suomalaisten poliitikkojen erilaisia käsityksiä.

Vastoin ”ei ollut muuta vaihtoehtoa”

Molemmissa näytelmissä Ylikangas poikkeaa selvästi uuspatriotismin ”ei ollut muuta vaihtoehtoa”-hengestä.

Tie talvisotaan –näytelmässä J. K. Paasikivi murisee syksyllä 1939: ”Sanovat, ettei kansa salli muuta politiikkaa. Ei kai jumalauta, kun sille ei ilmoiteta totuutta. Ja eduskuntakin pidetään pimennossa. Huijataan vihjailuilla avusta ja tuesta. Kiihotetaan puheilla loputtomasta urhoollisuudesta ja kestävyydestä. Se uppoaa huonoon itsetuntoon kuin veitsi voihin.”

Suomen poliittisesta johdosta Ylikangas esittää varsin kriittisen kuvan. Alkuasetelma on sama kuin Paasikiven muistelmissa Toimintani Moskovassa ja Suomessa: syypää sotaan on idealistisen jääräpäinen ulkoministeri Eljas Erkko, joka uskoo Neuvostoliiton vain bluffaavan luhistaakseen suomalaisten hermot. Neuvostoliitto ei voi aloittaa sotaa, koska se on sidottu omaan rauhanpropagandaansa. Turhaan Paasikivi ja sotamarsalkka Mannerheim varoittavat sodan vaarasta.

Ihan näin mustavalkoinen ei Ylikangas ole. Kun Erkko asettaa Paasikiven seinää vasten esittämällä tälle allekirjoitettavaksi paperin, jossa tämä kannattaa myönnytysten tekoa, ja lupaa julkaista lausunnon omistamassaan Helsingin Sanomissa, Paasikivi kieltäytyy allekirjoittamasta. Hän tunnustaa vaimolleen Alli Paasikivelle syyn: pelon yhteisrintaman rikkomisesta ja syytöksistä vihollisen pussiin pelaamisesta: Saman motiivin Paasikivi uskoo olevan Mannerheimilla.

Aivan varma ei Erkkokaan ole vaan tunnustaa Alli Paasikivelle takaportin: jos Neuvostoliitto kaikesta huolimatta on tosissaan, se esittää ennen sotaan ryhtymistä ultimaatumin. Silloin Suomen johto voisi tehdä vaaditut myönnytykset menettämättä kasvojaan oman kansan ja maailman edessä.

Kansan yhtenäisyydestä ei oltu etukäteen varmoja

Mainilan laukausten ja hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomisen jälkeen Paasikivi ja toinen Moskovan neuvottelija, sosiaalidemokraattinen valtiovarainministeri Väinö Tanner syyttelevät kilvan toisiaan. Paasikiven mielestä Tanneria kalvavat edelleen äärioikeiston syytökset Tarton ”häpeärauhan” neuvottelijana. Siksi Tanner kalastelee nyt ”fasistien sympatioita”: ”sen sortin sosialisti sinä olet”. Tanner vastaa samalla mitalla luettelemalla Paasikiven painolastin: routavuosien myöntyvyyslinjan ja vuoden 1918 kuningasseikkailun, jotka tämä haluaa unohdettavan. Siksi Paasikivi haluaa nyt olla menestyvä neuvottelija: ”Niin että sen sortin opportunisti sinä olet.”

Pommien putoillessa marraskuun 30. päivänä 1939 Helsinkiin päätetään vaihtaa hallitus ja pyrkiä rauhaan. Suomen ele tulee kuitenkin liian myöhään: Neuvostoliito ei tunnusta enää Suomen hallitusta vaan on perustamassa Terijoen hallitusta.

Jo aiemmin on keskusteltu, tuleeko kansa sodan sattuessa olemaan yksimielinen. Suojajoukkojen nopea vetäytyminen saa Mannerheimin sodan toisena päivänä epäilemään, ettei armeija halua taistella.

Oliko talvisodalle vaihtoehtoa?

Tanner ja Paasikivi käyvät historianfilosofisen keskustelun. Ensin Tanner myöntää, että Paasikivi on ollut osittain oikeassa: ”Jos me olisimme myöntyneet ehtoihin tai jos Kremlin herrat olisivat antaneet uhkavaatimuksen, mitään sotaa ei olisi tullut.” Mutta tämä olisi edellyttänyt, että ”meidän tässä, koko hallituksen, eduskunnan, jopa koko kansan olisi pitänyt olla toisenlaisia kuin me olemme. Samoin venäläisten. Sillä kokoonpanolla, kokemuksilla, asenteilla ja tiedoilla, jotka meillä oli rajan kummallakin puolen, lopputulos oli väistämätön.”

Paasikivi torjuu Tannerin tulkinnan deterministisenä: ”Ihminen on vastuussa teoistaan. Hänellä on vapaa tahto.” Silloin Tanner kehottaa: ”Lopeta sitten äkkiä tämä mieletön sota, jota kumpikaan osapuoli ei itse asiassa halunnut. Pane Stalin perumaan käskynsä.” Tällä Tanner haluaa osoittaa, että ”Sinäkin voit tehdä vain sen, mikä on sinulle mahdollista, et yhtään enempää. Etkä sinäkään tiedä etukäteen, mikä on virhe. Se tiedetään aina vasta jälkeenpäin.”

Kun saadaan tieto, että armeija taistelee, uusi pääministeri Ryti toteaa Kremlin erehtyneen ”vielä paljon pahemmin kuin me. Stalin ja Molotov laskivat kohtaavansa täällä punaisia ja valkoisia. He kohtaisivatkin suomalaisia, joilla on mielestään jotakin puolustettavaa.” Kallio toteaa: ”Me olemme siis jossakin onnistuneetkin.” Tanner filosofoi: ”Me emme todellisuudessa johda tätä maata. Se johtaa meitä.”

Näyttämöohjeiden mukaan näytelmä loppuu näin: ”Taustalla kaikuu hiljaa musiikkiesityksenä ’Kukkivat kummut nuo kalmistojen’. Video heijastaa ensin sankarihautojen rivistöt ja sitten vapaana hulmuavan Suomen lipun.” Tämän voi katsoja tulkita joko patrioottisen sovittavaksi tai patriotismin ironiaksi.

Kun Summa petti

Kun Summa petti kattaa ajan helmikuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin 1940. Näytelmä käsittelee sitä, miksi Suomen johto päätti tehdä rauhan eikä pyytää länsimaiden apua.

Poliittisten johtomiesten rinnalla kuvataan Summassa taistelevia kersantti Remestä ja alikersantti Mikkolaa. Upseerien kaaduttua Remeksestä on tullut joukkueenjohtaja. Koska isä on 1918 joutunut leiriin, Remes on ensin erotettu aliupseerikoulusta ”poliittisesti epäluotettavana” mutta ratsumestari Renquist on saanut päätöksen kumotuksi. Niinpä Remeksen mieleen ovat iskostuneet velvoittavina Renquistin sanat: ”Luottakaa te vain aina Suomeen, niin Suomi luottaa teihin.”

Mikkola yrittää saada Remeksen ymmärtämään, että linjasta on tilanteen toivottomuuden takia lähdettävä, mutta Remeksen mielestä ”käsky on käsky”. Mikkola uskoo, ettei uutta käskyä ole pystytty tuomaan etulinjaan, mutta Remes vetoaa siihen, minkä puolesta taistellaan: Mannerheim-linjan ”takana on vain Suomi, jota meidän on käsketty suojella.” Mikkolan arvomaailman mukaan ”Siellä on muutakin; siellä on elämä”, mutta Remes on järkkymätön: ”Sodassa linja on tärkeämpi kuin henki; eihän se muuten mitään sotaa olisikaan.”

Remes menettää toisen kätensä ja pyytää Mikkolaa ampumaan itsensä. Mikkolan mielestä käsipuolenakin voi elää, Remeksen mielestä pelkurina ei. Mikkola ei tottele Remestä vaan raahaa tämän turvaan.

Mannerheim-linjan murtumisen jälkeen Tannerille selvitetään, että reserviä ei ole, koska sisällissodan jälkeen on jätetty kouluttamatta ne, joita on pidetty poliittisesti epäluotettavina.

Suomen ulkopolitiikasta on sodan aikana päättänyt nelikko, pääministeri Ryti, ulkoministeri Tanner, salkuton ministeri Paasikivi ja Mannerheimin edustajana hallituksessa oleva kenraali Walden. Presidentti, jolle ulkopolitiikan johto perustuslain mukaan kuuluu, muu hallitus ja eduskunta on sivuutettu.

Göringin lupaus

Yllättäen tulee lähettiläs T. M. Kivimäeltä viesti Berliinistä: Göring on kehottanut Suomea tekemään rauhan millä ehdoilla hyvänsä. Viestin sanat ”Mein Kampf” Rytille tulkitsee vaimo Gerda Ryti: Saksa hyökkää pian Neuvostoliittoon, ja Suomi saa silloin hyvityksen.

Ryti ja Tanner eivät kerro Göringin viestistä edes kahdelle muulle. Päätösvalta ulkopolitiikasta kuuluu nyt vain heille kahdelle. Tukholmassa Kivimäki vahvistaa Tannerille Gerda Rytin tulkinnan.

Samalla matkalla Tanner tapaa Ruotsin ulkoministeri Güntherin ja Neuvostoliiton lähettilään madame Kollontayn. Kollontayn maine ”Suomen-ystävänä” esitetään pelkäksi näyttelemiseksi. Todellisuudessa Kollontay on kivikova maansa etujen ajaja, joka käyttää kaikki keinot ja pelaa monilla korteilla. Hän kiristää Ruotsin ulkoministeri Güntheriltä kaksi ”vähäistä palvelusta”. Ruotsin on julkisesti todettava, ettei se anna liittoutuneille kauttakulkulupaa, eikä Ruotsi saa välittää Moskovaan Suomen hallituksen pyyntöä, että edes Viipuri ja muut kaupungit jäisivät Suomelle. Jos Suomen negatiivinen vastaus menee Moskovaan, neuvostohallitus jatkaa sotaa, Kollontay väittää.

Günther myöntyy, kun Kollontay uhkaa: ”tulee joko rauha meidän ja suomalaisten kesken meidän määräämin ehdoin tai tulee liittoutuneitten ja saksalaisten välinen sota Skandinaviassa.” Jälkimmäinen merkitsisi loppua Ruotsin malminmyynnille Saksalle. Tanneria Kollontay kehottaa suostumaan rauhanehtoihin, koska ”Muuta vaihtoehtoa ei ole – niin paitsi miehitys tietysti”. Tanner syyttää Güntheriä, että Ruotsi on jättänyt Suomen Neuvostoliiton armoille.

Mikkola, jolta on kaatunut kaksi veljeä, tapaa lomalla juopuneen Remeksen. Mikkola tajuaa, että ”ilman apua me tuhoudumme”, mutta Remes selvittää, että apu ei ole ilmaista. Itsenäisyys menee joka tapauksessa: ”Sen vievät ryssät taikka se, joka auttaa meitä ryssän kynsistä.” Sotiminen ei enää kannata, on parempi tehdä rauha. Mikkolallekin ”rauha kelpaa, jos se on siedettävä, mutta minulle ei kelpaa mikä rauha tahansa.” Mikkola on omaksunut Remeksen aiemmat arvot: ”minusta ei ketju murru.” Remes, joka uskoo pettäneensä ”Suomen luottamuksen”, koska Summa murtui hänen lohkollaan, ampuu itsensä.

Rytillä ja Tannerilla on jäljellä ongelma, miten rauhanehdot saadaan hyväksytyiksi. Moskovan neuvotteluihin valitaan Suomen edustajiksi taattuja rauhan kannattajia, mutta heillekin on paljastettava Saksan-kortti. Helsingissä sen saavat hämäämällä selville Kekkonen ja Mannerheim, joka teettää kenraaleilla raportin rintamatilanteen epätoivoisuudesta. Kansalle rauha perustellaan syyttämällä Ruotsia, joka ei sallinut liittoutuneiden kauttakulkua.

Rintamalla kersantiksi ylennetty Mikkola on – vastoin aiempia mielipiteitään – jatkanut taistelua loppuun asti, vaikka on niin väsynyt, että on nähnyt Remeksen haamun. Rauhan ehtoja Mikkola miehineen ei pysty ymmärtämään: miksi Neuvostoliitolle luovutetaan myös maata, jota puna-armeija ei valloittanut, ja miksi sotilaita on viimeiseen asti uhrattu sen puolustamiseksi? Näin näytelmä on paljon katkerampi ja pessimistisempi kuin Tie talvisotaan.

Gerda Ryti rauhoittaa miestään

Tunnelmaa ei pysty lieventämään edes loppukohtaus, jossa Ryti pelkää ratkaisun seurauksia ja omaa vastuutaan siitä. Vaimo Gerda yrittää rauhoitella kysymällä: ”olisitko niillä tiedoilla, jotka sinulla silloin oli, ja nimenomaan siinä tilanteessa voinut menetellä jotenkin toisin?” Rytin vastattua kieltävästi Gerda jatkaa uskonnollisen maailmankatsomuksensa mukaisesti: ”Sinä et tätä maata ohjaa, et onneen etkä onnettomuuteen. Sitä korkeintaan ohjataan sinun kauttasi taikka sinunkin kauttasi. Sinä teet, mitä tehtäväksesi annetaan.”

Silti Ryti tuntee vastuun painon, mutta Gerda vakuuttaa, että vastuu on vain niillä, jotka tahtovat maalleen pahaa, mutta ”Jos joku tahtoo Suomelle vilpittömästi hyvää, eikä se hyvä sitten toteudukaan, niin kuka paholainen lähtisi häntä sitä syyttämään.” Ryti tunnustaa, ettei tulisi toimeen ilman vaimoaan, minkä Gerda myöntää todeksi.

Näyttämöohjeiden mukaan lopussa kuullaan laulu Laps’ olen Suomen kauniin Karjalan, mikä viittaa Karjalan menetykseen.

Kirjailijasta

Heikki Ylikangas on syntynyt 1937. Hän on toimi oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa 1978–1992, Suomen ja Skandinavian historian professori Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 1992–2000 ja akatemiaprofessorina 1996–2001.

Ylikangas on monessa asiassa esittänyt uusia historiantulkintoja, jotka ovat herättäneet vilkasta mielipiteenvaihtoa ja myös kiivasta vastustusta. Ylikangas on levittänyt tulkintojaan laajemmalle yleisölle kirjoittamalla aiheista myös näytelmiä ja romaaneja.

Näytelmät Tie talvisotaan ja Kun Summa petti on julkaistu Ylikankaan teoksessa Tulkintani talvisodasta (2001), jossa on myös tämän artikkeli Saksa ja Suomen talvisota. Aihetta hän on käsitellyt myös teoksessa Suomen historian solmukohdat (2007).

Historiantutkijoiden piirissä ei ole yleisesti hyväksytty Ylikankaan tulkintoja, että asevelvollisia jätettiin kouluttamatta ideologilla syillä ja että Suomen hallitus päätti rauhasta Göringin viestin perusteella, vaikka sotaa olisi ollut resursseja jatkaa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogiin TV-sarjasta Sodan ja rauhan miehet.

Talvisotarenessanssista” ks. Max Jakobson: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Suomen armeijan kokoonpanosta ks. Tapio Nurminen: Muuttuva armeija teoksessa Teloitettu totuus – kesä 1944. Toim. Jukka Kulomaa ja Jarmo Nieminen. Ajatus 2008.

Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäksen Mirjamin takakansiteksti lupaa nimihenkilölle ”poikkeusaikojen rakkautta”, joka ”vie hänet kuolemanvaaraan”. Rakkaustarina voisi kuitenkin tapahtua milloin vain, eikä romaanin talvi- ja jatkosodankaan kuvauksessa ole mitään erikoista.

Mirjami (2019) on jatkoa Sandraan (2017), jonka menestys lienee houkutellut Heidi Köngäksen kirjoittamaan jatko-osan.

Minäkertojia on neljä: nimihenkilö Mirhamin lisäksi äiti Sandra, isosisko Annikki ja pikkusisar Soili. Lyhyet kappaleet eivät oikein ole omiaan siihen, että henkilöihin syntyisi syvä side.

Sandrassa nimihenkilön aviomies Janne vietiin pakolla punakaartiin, minkä seurauksensa hän joutui leiriin, mutta selvisi kuitenkin elävänä vaikka terveys loppuiäksi vaurioituneena. Mirjamin alussa perheen koettelemukset jatkuvat: vuonna 1929 Lepistön tila, eläimet ja irtaimisto on myytävä pakkohuutokaupalla ja muutettava Kurkeen Loukkusuon reunaan.

Lapsia kertyy yksitoista, joista kaksi kuolee pieninä. Vanhimmat pojat eivät saa Mäntän tehtaalta työtä isän (näennäis)punaisen menneisyyden takia ja muuttavat Helsinkiin, jossa perustavat perheen. Keskikoulussa hyvin pärjännyt Annikki sentään saa työtä yhtiön pääkonttorista, vaikka sen luulisi olevan vaikeampaa, siellähän saattaa joutua saamaan selville luottamuksellisia tietoja. Mirjami työskentelee yksityisessä ompelimosta.

Sodan kuvaus ei tarjoa mitään uutta. Kotirintamalla pelätään rintamalla olevien poikien puolesta, paikkakuntaa pommitetaan, Sandra laittaa ruokaa ja antaa henkistä tukea. Vanhimpien poikien perheet tulevat Helsingin pommituksia pakoon, ja toinen miniöistä on laiska ja määräilevä ja lähettää lapsensa Ruotsin. Pari pojista haavoittuu mutta he selviävät, ja varsinainen kohtalon isku tapahtuu vasta sodan jälkeen.

Sekin, että nälkää kärsivät sotavangit järjestävät koskettavan taide-esityksen, on kuvattu koskettavammin Iiris Kähärin romaanissa Seppele Viipurille (1988).

Kaiken kaikkiaan Mirjami on yllättävän tavanomainen ja viihteellinen, kun sitä vertaa Köngäksen Dora Doraan (2012), joka kuvasi Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speerin vierailua Lappiin joulukuussa 1943. Onko Köngäs menettänyt tyystin kirjailijan kunnianhimonsa ja päättänyt kirjoittaa vain myyviä, tunteisiin vetoavia ja kaikkia miellyttäviä teoksia?

Vaikkei Janne leirikokemuksistaan puhukaan, ihmetyttää, ettei moinen epäoikeudenmukaisuus ole mitenkään vaikuttaneet perheeseen.  Ei edes työsyrjintä ole herättänyt vanhimmissa pojissa katkeruutta. Kaikki perheenjäsenet suhtautuvat talvisotaan kuten kunnon kansalaisten pitääkin. Annikki ja Mirjami toimivat jopa lotissa – Mirjamin motiivi on, että häntä ainoana kehunut opettaja on pyytänyt.

Jatkosodan aikana Mirjami sentään pohtii, että tavalliset ihmiset eivät sotaa halunneet eikä heitä kiinnosta Karjalan valloitus ja heimoveljien vapautus. Mirjamia on valistanut yksi veljistä, jonka mielestä ”Suomen herroille ja firmoille hankitaan nyt Karjalan koskia ja metsiä”. Varsin kummallista on, että ”Karjalasta” puhutaan tekemättä mitään eroa talvisodassa menetetyn Karjalan – jonka ainakin evakot halusivat takaisin – ja valloitetun Neuvosto-Karjalan välillä.

Järjetön rakkaus

Nimihenkilö Mirjami rakastuu suinpäin ruotsinkieliseen Toriin. Äiti Sandra epäilevät suhdetta alusta alkaen, voiko komea nuorukainen olla vakavissaan. Sandra myös oivaltaa paljon Mirjamia ennen, ettei Torin yskä ole viatonta.

Järjettömästi hullaantunut Mirjami ei kuitenkaan suostu kuuntelemaan varoituksia. Annikki kertoo:

’Hellitä jo, ei siitä voi mitään tulla, jos mies on noin sairas’, äiti oli kuulemma neuvonut häntä [Mirjamia]. ’Säästäisit vähän itseäsi.’

Mirjami katsoo minua kysyen: ’Miltä minä itseäni säästäisin? Elämältänikö?’

En osaa sanoa mitään. Hän on aina ollut sinnikäs ja lojaali luonteeltaan.

’Minkäs minä sydämelleni mahdan, kun se kiintyi, niin se kiintyi, vaikka mikä olisi’, hän sanoo.”

On päivänselvää, ettei suhteella ole tulevaisuutta, vaikka Tor olisi terve, sillä hän ei esittele ”pikku midinettiä” perheelleen.

Samuel Johnsonin mukaan isänmaallisuus on roistojen viimeinen pakopaikka, mutta Könjäksen Mirjamin perusteella järjetön rakkaus on naisten ikuinen virhe.

Mäntän kieli- ja luokkaerot pysyvät

Köngäs on lähes hukannut mahdollisuudet, jotka Mäntän kaltainen yhden yhtiön hallitsema tehdaspaikkakunta kieli- ja luokkaeroinen olisi tarjonnut.

Jotain sentään kerrotaan Annikin kautta, joka on ylennyt konttorissa jo kirjeenvaihtajaksi. Taustansa takia Annikki yrittää pukeutua ja puhua huolellisesti, mutta jännittää koko ajan tuskallisesti, osaako olla oikein.

”Ihailen Hilveä, joka osaa olla rento ja iloinen kaikissa tilanteissa. Hänen ei tarvitse pingottaa kenenkään kanssa, sillä hän tietää, että hänet hyväksytään, vaikka silittämättömässä paidassa.”

Rauhan tultua Annnikki havaitsee olleensa ”naiivi, kun luulin sodan muuttavan pysyvästi kaikki rajat ihmisten välillä. Ei suinkaan, kyllä ne näkymättömät aidat ovat ihan yhtä vahvat kuin ennen sotiakin. Minä en pääse siihen piiriin, jonka konttorin ’parempi’ väki muodostaa.”

Pääkonttorin ”paremman väen” piiriin ”pääsee vain ja ainoastaan syntyperän tai kielen kautta. Ei riitä, että pärjää koulussa, pärjää työssään, saa vaativia tehtäviä, kun kerran tausta ei riitä, niin se ei riitä.”

Annikki uskoo löytäneensä hyvän aviomiehen mutta erehtyy: ”Kuinka minulle saattoi käydä näin? En ole koskaan halunnut tehdä mitään väärin, vaan olen aina pyrkinyt olemaan asiallinen ja moitteeton. En kestä ajatustakaan avioerosta. Se olisi niin suuri häpeä, että Mäntästä olisi lähdettävä kokonaan pois.”

Reipas pikkusisko

Pikkusisko Soili täyttää sota-aikana lapsiltakin vaadittavat työnteon ja isänmaallisuuden normit. Sen jälkeen hän ei kuitenkaan halua elää sellaista sovinnaista elämää kuten Annikki: ”Minä haluan vain juosta piirikunnallisissa. En halua hiippailla nurkissa nöyränä, vaan haluaisin olla kuin se karjalaistyttö, joka sanoi: ’Meillä on tytöt kasvatettu niin, että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että heitä tarvitsee erikseen nurkista etsiä.’

Mutta minua on aina varoitettu keskilattiasta ja ainakin henkisesti seisotettu nurkassa, pienestä pitäen.”

Muita mielipiteitä

Mirjamista on kirjoittanut positiivisemmin Tuijata.

Matti Tapio: Sodan ja rauhan miehet

TV-sarjaa Sodan ja rauhan miehet pidetään usein käännekohtana ”suomettumisessa”. Todellisuudessa sen tulkinta oli varsin paasikiviläinen.

Kymmenosainen dokumenttinäytelmä Sodan ja rauhan miehet näytettiin TV2:ssa vuodenvaihteessa 1978-9. Sen käsikirjoitti ja ohjasi Matti Tapio.

Sarjasta tuli Matti Tapion suurmenestys: se sai suuren katsojakunnan ja mediassa käytiin siitä laaja polemiikki.

Sarjan tekoon, esittämiseen ja vastaanottoon liittyy monia myyttejä, joihin keskityn tässä artikkelissa enemmän kuin sarjaan sinänsä.

Osa Sodan ja rauhan miesten näyttelijöistä yhteiskuvassa neuvottelupöydän takana: eturivissä (toinen vasemmalla) Paasikivi (Keijo Komppa), Ryti (Leif Wager) ja Molotov (Risto Mäkelä) (lähde: Yle Areena).

Sarjaa ei hyllytetty

Päälähteeni on Seppo Heikki Salosen pieni kirja. Siinä Salonen käy läpi ohjelman tekoprosessin senaikaisen Yleisradion sisältäpäin tuntijana. Salonen oli Ajankohtaisen kakkosen poliittinen toimittaja ja myöhemmin TV-uutisten poliittisen toimituksen esimies. Radio- ja televisiotoimittajien liiton aiempana esimiehenä ja pääluottamusmiehenä hän tunsi ohjelman kuvausaikana Yleisradion ylimmän johdon ja työn puolesta myös joukon maan johtomiehiä. 90-luvulla hän oli Yleisradion historiatoimikunnan sihteeri.

Salosella oli myös Sodan ja rauhan miehissä pieni rooli kansanedustaja ja Cajanderin hallituksen sisäministeri Urho Kekkosena. Ilmeisesti Salonen valittiin rooliin ulkoisen yhdennäköisyyden (kaljuuden) takia, vaikka hän ei ollut näyttelijä.

Entisen pääministerin Edvin Linkomiehen vankilassa kirjoittama muistelmateos Vaikea aika ilmestyi postuumisti 1970. Kirjan liitteenä olivat alkuperäiset pikakirjoitusmuistiinpanot kevään 1944 rauhanneuvotteluista. Niiden pohjalta Matti Tapio ohjasi TV-näytelmän Rauhanneuvottelut – Erittäin salainen maaliskuussa 1944, joka esitettiin TV-2:lla joulukuussa 1971. Suomen pääneuvottelijaa, valtioneuvos Paasikiveä esitti Keijo Komppa ja Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovia Risto Mäkelä. Vuotta myöhemmin Matti Tapio ohjasi samalla konseptilla TV-näytelmän Välirauha – Moskova 1944.

Sen jälkeen Tapio aloitti materiaalin keruun seuraavaa dokumenttinäytelmää varten, joskin hän teki samalla myös muita töitä. TV-2:n johtajana oli Hannu Leminen (kok), jonka ”patrioottista suopeutta tarjoamalleen aiheelle Tapio ei voinut epäillä”.

Elokuussa 1973 Yleisradion ohjelmatoimiston koordinaattori Helge Miettunen sai TV-2:n teatteritoimituksen esimieheltä Eero Silvastilta kirjeen, joka sisälsi tiedon suunnitelmasta tehdä dokumenttipohjainen näytelmäsarja talvisotaa edeltäneistä neuvotteluista. Yleisradion organisaation mukaisesti Miettunen esitteli asian esimiehelleen ohjelmajohtaja Pekka Silvolalle (kesk).

Keskustelun tulos oli kaksoispäätös: TV-2:n johtaja Leminen oli hyväksynyt suunnitelman ja ohjelmajohtaja Silvola oli sen vahvistanut, joten tuotanto voitiin käynnistää. Mikäli ohjelmajohtaja olisi ollut eri mieltä yksikön johtajan kanssa, pääjohtaja Erkki Raatikainen olisi ratkaissut kiistan. Kiistat olivat harvinaisia, vaikka johtopaikat oli tuolloin jaettu poliittisesti.

Kun talvisota-aiheen hyväksynyt Hannu Leminen jäi vuoden 1974 lopussa eläkkeelle, hänen seuraajakseen tuli Pertti Paloheimo (kesk). Sarjan silloin neliosainen synopsis esiteltiin Paloheimolle. Muistelmiensa mukaan Paloheimo luki alkuosien 80-sivuisen käsikirjoituksen ”haltioituneena”.

Paloheimo informoi pääjohtaja Raatikaista ja ohjelmajohtaja Silvolaa, jotka molemmat Paloheimon muistelmien mukaan ”vierastivat hanketta”. ”Pääjohtaja oli huolissaan ohjelmasta, piti sitä arkaluontoisena eikä ollut innostunut koko hankkeesta”.

Ensimmäiset kuvaukset tehtiin tammikuussa 1976. Viimeinen kohtaus filmattiin heinäkuussa 1977.

Näyteltyjen jaksojen lisäksi sarjaan kuului asiantuntijalausuntoja ja haastatteluja. Vielä vuoden lopussa 1977 Tapio kirjoitti haastattelukysymyksiä Paavo Susitaipaleelle (IKL) ja tammikuussa 1978 Atos Wirtaselle (SDP/SKDL).

Sarjan leikkaus aloitettiin lokakuussa 1977 ja kesti tammikuuhun 1978.

Yleisradion johto esitteli kesäkuun 1978 alussa hallintoneuvoston alaiselle television ohjelmaneuvostolle syksyn 1978 ohjelmiston. Ohjelmaneuvosto, joka koostui poliittisten puolueiden edustajista, hyväksyi yksimielisesti 10-osaisen sarjan juuri sellaisena kuin Tapio oli sen tehnyt.

Salonen summaa: myytti sarjan hyllyttämisestä ei pidä paikkaansa. Sodan ja rauhan miehet esitettiin Yleisradion normaalin käytännön mukaan. Olisi ollut poikkeuksellista aloittaa sarjan esitys, ennen kuin kaikki kymmenen osaa olivat valmiita.

Myös ohjelman valmistuminen eteni Salosen mukaan Yleisradiossa vaivatta. Hannu Lemisellä olisi ollut mahdollisuus sammuttaa ohjelmaidea alkuunsa, mutta ”Umpi-isänmaallismaalliselle Lemiselle sellainen olisi ollut jo ajatuksena mahdottomuus eikä ohjelmaideoiden tappaminen yleensäkään sopinut vanhalle elokuvamiehelle.”

”Lemisen seuraajat TV-2:ssa saivat käsiinsä hyvin etenevän ja yksikön työntekijöiden arvostaman ohjelmahankkeen. Edeltäjän hyväksymän ja merkittävän ohjaajan tekemän työn hylkääminen oli käytännössä mahdottomuus. Eikä siihen Paloheimolla saati Härkösellä ollut haluakaan.”

Ainoa, joka olisi voinut estää hankkeen, oli pääjohtaja Raatikainen. Hän oli Salosen mukaan huolissaan ohjelmasta, mutta ei tehnyt mitään sen torppaamiseksi.

Sarjan historiantutkijat olivat Paasikiven-Kekkosen linjalla

Salosen mukaan Tapio kävi tammikuussa 1974 ”vakavan neuvottelun” Hannu Soikkasen kanssa, joka oli ollut asiantuntijana Tapion kahdessa edellisessä dokumenttinäytelmässä ja suostui nytkin samaan tehtävään. Soikkanen tunsi aiheen hyvin tutkittuaan Valtioneuvoston historiaa varten neuvottelujen alkuperäiset pöytäkirjat.

Seuraavana vuonna Tapio pyysi asiantuntijaksi ulkoministeriön toimistopäällikön Juhani Suomen, joka oli edellisenä vuonna väitellyt Neuvostoliiton Suomen-politiikasta 1937-9 tutkimuksellaan Talvisodan tausta.

Asiantuntijoissa oli Juhani Suomen lisäksi myös muita nuoremman polven historiantutkijoita: Keijo Korhonen, Osmo Jussila, Ohto Manninen ja Martti Häikiö, joka kirjoitti Tapiolle muistion Molotovin ja Hitlerin neuvotteluista Berliinissä marraskuussa 1940.

Vanhempaan sukupolveen kuuluva historioitsija L. A. Puntila oli itse asiassa asianosainen, koska hän oli ollut Rytin sihteeri. Sotilasasiantuntijana oli everstiluutnantti Helge Seppälä.

Salonen toteaa, että Keijo Korhonen (kesk), Juhani Suomi (kesk) ja Hannu Soikkanen (lähellä SDP:tä) olivat ”taatusti” Paasikiven-Kekkosen linjalla. Asiantuntijoiden valinta kertookin selvästi, missä hengessä Tapio halusi sarjansa esittää.

Tekikö Keijo Korhonen myyttiä itsestään?

Keijo Korhonen antaa muistelmissaan Sattumakorpraali Tapiosta ja omasta roolistaan jossain määrin erilaisen kuvan.

Keijo Korhonen oli tutkinut Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa Suomea kohtaan Tarton rauhasta talvisotaan teoksissa Naapurit vastoin tahtoaan (1966) ja Turvallisuuden pettäessä (1971). Vuonna 1974 hänestä oli tullut Helsingin yliopiston poliittisen historian professori, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän siirtyi valtiosihteeriksi ulkoministeriöön. Vuosina 1977-8 hän toimi ulkoministerinä Martti Miettusen kolmannessa hallituksessa.

Korhosen mukaan Matti Tapio tuli tapaamaan häntä 1975 ja pyysi perustietoja Suomen ulkopolitiikasta 1939-44. Tapio myös halusi haastatella Korhosta talvisodan taustan selvittämiseksi suunnittelemaansa ohjelma varten.

Korhonen sai Tapiosta sinänsä myönteisen vaikutelman: mies näytti olevan tosissaan. Toisaalta Tapio näytti olevan ”lähellä ajan muotiradikaaleja, joilla oli jo valmis kuva talvisodasta ja varsinkin jatkosodasta Suomen johtajien ylenmääräisen tyhmyyden seurauksena”.

Korhonen kuitenkin antoi Tapiolle listan poliittisen historian approbaturin teoksista. Korhosella ei ollut Tapion suhteen suuria odotuksia, mutta jälkikäteen hän huomasi erehtyneensä: Tapio palasi muutaman kuukauden kuluttua muuttuneena miehenä. Hän oli hankkinut lukemalla perustiedot, joita hänellä ei siis aluksi ollut. Tapion yleiskuva ei enää suuremmin poikennut Korhosen näkemyksestä, ja oli kaukana ”muotiradikaalien” mielipiteistä, joten Korhonen suostui haastateltavaksi.

Salonen ei kommentoi mitenkään tätä kohtaa Korhosen muistelmissa eikä myöskään itse esitä, että Tapio olisi kokenut ohjelman teon aikana minkäänlaista historiantutkintaa koskevaa mielenmuutosta.

Mahdollisesti Korhonen yritti muistelmissaan suurennella omaa rooliaan muiden historiantutkijoiden kustannuksella. Tuskin Tapio oli myöskään alkuaan niin täysin tietämätön historiasta kuin Korhonen esittää, olihan Tapio tehnyt aiheesta jo kaksi dokumenttinäytelmää.

Suurlähettiläs Stepanov yritti painostaa

Sinänsä pitää paikkansa, että Neuvostoliiton suurlähettilääksi vuoden 1974 alussa Vladimir Stepanov yritti painostaa Yleisradion johtoa, politiikkoja ja virkamiehiä.

Stepanov kutsui toukokuussa 1976 huvilalleen SDP:n johtoa. Läsnä olivat SDP:n puheenjohtaja ja Miettusen hallituksen ulkoministeri Kalevi Sorsa, puoluesihteeri Ulf Sundqvist, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ahde ja puolueen poliittisen osaston päällikkö Paavo Lipponen. Suurempien asioiden kuten Kostamuksen lisäksi Stepanov otti esiin Sodan ja rauhan miehet ja vaati SDP:tä estämään ohjelman tekemisen.

Ulkoministeri Sorsa kielsikin virkahuoneensa käytön sarjassa sekä toimistopäällikkö Juhani Suomea esiintymistä ohjelmassa. Virkamiehet kuitenkin sallivat kuvauksen pääministerin virkahuoneessa ja muissa pyydetyissä paikoissa, myös Tamminiemessä.

Ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen (kesk) kirjoitti päiväkirjaansa, että käsikirjoituksen lukeneista Keijo Korhonen ja Juhani Suomi pitivät sitä laatuunkäyvänä mutta Jukka Nevakivi (SDP) arveluttavana. Jaakko Iloniemi (SDP) oli kahden vaiheilla, samoin Tuovinen itse.

Suurlähettiläs Stepanov lähetti NKP:n keskuskomitealle ohjelmasta 40-sivuisen muistion, ja Neuvostoliiton ulkoministeriö otti asian puheeksi Suomen Moskovan suurlähetystön kanssa.

Stepanovin alaiset puhuivat pääjohtaja Raatikaiselle ja tämän lähimmille, ja Stepanov kertoi mielipiteensä ohjelmajohtaja Silvolalle.

19.5.1978 ulkoministeriön valtiosihteeri Matti Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa palaverista Yleisradion pääjohtajan Erkki Raatikaisen ja ohjelmajohtaja Silvolan kanssa. Tuovisen mukaan Yleisradion johto ”puntaroi” Sodan ja rauhan miesten esittämistä. Tuovinen sanoi, että ”sarja voidaan näyttää yhtenä muiden Suomen historiaa esittävien sarjojen joukossa. Sitä voitaisiin kuitenkin typistää esimerkiksi viisiosaiseksi.”

Miksi Stepanovin painostus ei onnistunut?

Taustaksi sille, miksi Stepanovin painostus ei onnistunut, Salonen lainaa pääjohtaja Raatikaista, jonka mukaan ”Yleisradion Kesäkadun toimitilojen seinistä 75 % oli betonia ja 25 % mikrofoneja. Tieto ohjelmaidean kieltämisestä olisi hetkessä kiirinyt kaikille toimituksille ja lehdistölle” ja johtanut Radio- ja televisiotoimittajien liiton vastatoimiin.

Salonen tulkitsee: ”Kielto olisi politisoitu, aluksi Silvolan vuoksi se olisi singottu Keskustapuolueeseen, mutta kieltäjäksi olisi lopulta nimetty presidentti Kekkonen. Tietäen hänen jyrkän toimintansa Talvisodan rauhan yhteydessä keskustelu olisi kääntynyt kansalliseksi myrskyksi.”

Kekkonen tiesi ohjelmasta jo alkuvaiheessa. Tapio olisi jopa halunnut haastatella presidenttiä tämän silloisesta toiminnasta, mutta se ei onnistunut. Kekkonen sai kuitenkin luettavakseen omaa osuuttaan kuvaavan kohdan käsikirjoituksesta.

Ennen kaikkea Kekkonen oli vakuuttunut siitä, että asiantuntijoiksi valitut asiantuntijat pitäisivät ohjelman oikealla tiellä.

Sarjan metodi

Sarjassa oli dramatisoituja jaksoja, aikalaisten haastatteluja ja selostavaa osuutta.

Muistelijoita oli laidasta laitaan, IKL:n Paavo Susitaipaleesta tuolloin maanalaisiin kommunisteihin, joiden joukossa oli Neuvostoliitossa tuolloin elänyt Terijoen hallituksen ministeri Tuure Lehén. Sodan ajan vielä elossa olevista päättäjistä merkittävin oli oikeusministeri J. O. Söderhjelm (RKP).

Dokumenttitoimituksen päällikkö Eero Härkönen oli hankkinut Georg Enckellin Ruotsista Suomeen avustamaan ohjelman teossa. Enckell teki neuvotteluissa pikamuistiinpanot. Toinen neuvottelujen avustaja Johann Nykopp kuvaili neuvottelujen kulkua ja ilmapiiriä. Vain he kaksi olivat ainoina elossa neuvotteluihin osallistuneista. Molemmat osasivat paremmin venäjää kuin Paasikivi ja Tanner.

Muistiinpanot antoivat perustan, mutta valtaosa repliikeistä oli Tapion kirjoittamia historioitsijoiden avustamana. Rytin, Mannerheimin ja Hitlerin sanoja ei ollut kirjoitettu muistiin.

Näyttelijöistä erityisesti mieleen jääviä Risto Mäkelän Molotovin lisäksi Mikko Niskasen Stalin, Keijo Kompan Paasikivi, Martti Pennasen Väinö Tanner ja Leif Wagerin Risto Ryti. Sen sijaan Mannerheim, jota esitti Rolf Labbart, jäi sarjassa syrjään aina kauttakulkusopimukseen asti.

Keijo Korhosta vähän häiritsi, kun ulkoministeri Molotovia näyttelevä Risto Mäkelä samaan aikaan mainosti appelsiineja.

Sarjan nimi piti paikkansa lähes kirjaimellisesti, sillä ainoat huomattavat naiset olivat kirjailija Hella Wuolijoki, jota näytteli Tapion sisar Raili Tiensuu, ja Rauni Ikäheimon esittämä Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Aleksandra Kollantai.

Kaksi ensimmäistä jaksoa Tuntematon diplomaatti ja Hylätty tapaus kuvaavat Jartsevin (Timo Kankainen) ja lähettiläs Boris Steinin (Sakari Halonen) yrityksiä neuvotella Suomen johdon kanssa 1938-9. Kolmas ja neljäs jakso Kutsu Moskovaan ja Uhkapeli kuvaavat Moskovan neuvotteluja syksyllä 1939, viides ja kuudes osa Sama kaiku on askelten ja Rauhantunnusteluja talvisotaa ja rauhantunnusteluja Tukholmassa Kollontain ja Jartsevin kautta ja päätöstä hylätä länsiapu ja tehdä rauha, seitsemäs ja kahdeksas osa Lopun alku ja Suuret ja pienet rauhanneuvotteluja Moskovassa maaliskuussa 1940 ja välirauhan alkua kauttakulkusopimukseen asti, yhdeksäs ja kymmenes osa Ahdistava syksy ja Suomen valinta jatkuvaa lähentymistä Saksaan ja jatkosodan alkua.

Oma tulkinani sarjasta

Oma muistikuvani sarjasta, jonka uudelleenkatsominen Helsingin työväenopistossa 2009 pitämääni talvisotaluentosarjaani varten vahvisti, oli että kun asioita katsellaan vain ylätasolla, perinteinen suomalainen näkemys sodista heittää kuperkeikkaa. Talvisotaahan yleensä pidetään koko kansan yhteisenä sankarillisena puolustussotana, kun taas jatkosota on tapana nähdä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan lävitse ”herrojen” sotana.

Sen sijaan sarjassa Suomen johtomiehet näyttäytyvät talvisotaa edeltävissä Moskovan neuvotteluissa naiiveina, suorastaan tyhminä ja jääräpäisinä, Paasikiveä lukuun ottamatta. Tämä johtuu tietenkin suureksi osaksi siitä, että tiedämme loppuratkaisun, he eivät.

Neuvostoliittolaiset taas tuntuvat puhuvan asiaa ja olevan suomalaisten suhteen ällistyttävän kärsivällisiä. Osittain tämä johtuu näyttelijäsuorituksista. Mikko Niskasen esittämä Stalin on joviaali, piippua polttava ukkeli, joka näyttää vilpittömästi pyrkivän sovintoon.

Vaikutelma johtuu osittain siitä, että katsoja on täysin sen varassa, mitä neuvostoliittolainen osapuoli sanoo. Toisin kuin suomalaisten kohdalla, katsoja ei pääse seuraamaan heidän keskinäisiä neuvottelujaan (jos niitä ylipäänsä oli) eikä ennen kaikkea pääse perille siitä, mitä Stalin ”todella” ajatteli ja aikoi sekä milloin ja millä perusteella hän päätöksensä teki.

Talvisodan aikana nousee esiin Väinö Tanner, joka kylmäpäisenä on ratkaisevassa asemassa päätettäessä länsiavun hylkäämisestä ja rauhan tekemisestä.

Puolustusministeri Niukkasen (Keijo Lindroos) ja eräiden muiden toiveajattelu ja suoranainen kyvyttömyys ajatella korostuu. Kun heille sanotaan että on kaksi mahdollisuutta, he vain inttävät että täytyy olla kolmas.

Tilanne muuttuu Moskovan rauhanneuvotteluissa maaliskuussa 1940, joissa Molotov esiintyy niin tylysti eikä suostu pieniinkään myönnytyksiin. Tällöin myötätunto alkaa siirtyy suomalaisten puolelle.

Talvisodan jälkeen Suomen johto on oppinut läksynsä ja alkaa pelata valtapeliä siinä missä muutkin. Se näyttäytyy jopa ihailtavana, koska toisin kuin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjan toisessa osassa omantunnon seuraamisen edustaja puuttuu. Myöskään jatkosodan hyökkäysvaiheen vaatimia suuria uhreja ei nähdä.

Sarjasta saa myös vaikutelman, että päätökset Saksan puoleen kääntymisestä jatkosotaan ryhtymisestä tehdään kylmästi harkiten, ikään kuin toisaalta pelko, toisaalta Suur-Suomi-euforia eivät olisi niihin vaikuttanut. Tunteista vain puhutaan, mutta niitä ei näytetä, toisin kuin Presidentit-sarjassa, jossa nähdään esim. Kallion ahdistus talvisodan ensimmäisenä päivänä ja myöhemmin Rytin ahdistus ennen Ribbentrop-sopimusta 1944.

Sarjan vastaanotto jakaantui poliittisesti

Sarja esitettiin TV-2:lla sunnuntai-iltaisin 3.12.1978-11.2.1979.

Salonen kertoo, että Yleisradion ohjelmaneuvosto, jonka jäsenet oli valittu poliittisiin perustein, käsitteli sarjaa 8.12. Tuolloin toimittaja Hilkka Vuori (SKDL) kiitti ohjelmaa. Seikko Eskola (kok) yhtyi kiitoksiin mutta moitti koordinaatiota.

Toimittaja Hilkka Vuori kirjoitti ensimmäisen osan jälkeen myönteisen arvostelun Kansan Uutisiin 3.12.1978. Tiedonantajassa oli kohtalaisen sopuisa arvostelu kahdesta ensimmäisestä osasta 12.12.

9.2. ohjelmaneuvostossa kysyttiin katsojamääriä. Niitä ei Yleisradio tutkinut, mutta MTV teki niin mainostajiensa takia. MTV:ltä saatiin tieto, jonka mukaan sarjan osilla oli ollut 450 000-650 000 katsojaa, kerran yli 800 000.

Yleisradion leikearkistoon kertyi 350 kirjoitusta, jotka oli julkaistu 66 sanoma- ja aikakauslehdessä. Helsingin Sanomat julkaisi 29.4.1979 Jukka Tarkan sisältöanalyysin sarjan lehdistöpolemiikista.

Tarkan mukaan myönteiset ja kielteiset kommentit jakautuivat melko tasan (Salosen mukaan 47-42). Aluksi vasemmiston lehdet suhtautuivat sarjaan suopeasti, kun taas sitoutumattomat ja kokoomuslehdet olivat epäluuloisia. Sarjan edetessä tilanne muuttui. Tämän selittää nähdäkseni edellä mainitsemani asia: talvisodan taustaa kuvattiin Suomen kannalta kriittisesti, jatkosodan syntyä taas Suomen ratkaisua ”pakkoraossa” ymmärtäen.

Kaiken kaikkiaan aktiivisimmin polemiikkiin osallistui Tarkan mukaan ns. valtalehdistö, passiivisimmin SDP:n puoluelehdet. Sitoutumaton ja kokoomuslainen lehdistö korosti arvioissaan eniten sitä, että sarja oli hyvin tehty. Keskustalehdet arvostivat historiantutkimuksen kansanomaistamista. SKP:n vähemmistö löysi sarjasta vähiten hyvää sanottavaa, SKP:n enemmistö totesi myös sen ansiot.

Tarkka itse arvosteli sarjaa siitä, että Paasikiven osuus oli vastoin historiaa nostettu keskeiseksi, vaikkei tällä vielä tuolloin ollut poliittista vaikutusvaltaa.

Paasikiven keskeisyys johtui ensinnäkin draaman vaatimuksista: juuri tämä kohtasi syksyn 1939 neuvotteluissa Stalinin. Toiseksi jälkipolviin ovat huomattavasti vaikuttaneet Paasikiven muistelmat, joissa tämä puolusti omaa toimintaansa ja moitti erityisesti ulkoministeri Eljas Erkkoa ja ylipäänsä esitti sotaan johtaneet tapahtumat esitettiin sodanjälkeisen tilanteen valossa.

Stepanov arvosteli sarjaa mutta tuloksetta

Itsenäisyyspäivän vastaanotolla 1978 suurlähettiläs Vladimir Stepanov käyttäytyi kaikkea muuta kuin diplomaatille soveliaiden tapojen mukaan ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhosta kohtaan. Melkoisessa humalassa oleva Stepanov käytti hyväkseen tilaisuutta, jolloin hän oli kahden kesken presidentinlinnan valtiosalissa. Hän tunki sormensa Korhosen frakinrintamukseen ja tivasi: ”oletteko sitä mieltä, että TV-ohjelma SJRM on omiaan edistämään Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä?”

Korhonen vastasi myöntävästi ja perusteli: Oli elettävä tosiasioiden kanssa, historiaa ei voinut muuksi muuttaa, ja ”kun nuori polvi näkee miten vaikeiden vaiheitten läpi olemme eläneet, se sitäkin enemmän osaa arvostaa suhteidemme nykytilaa.”

Stepanov kiisti ja väitti, että ”TV-ohjelma on ”törkeää Neuvostoliiton häpäisemistä” ja siten ”omiaan vaarantamaan suhteitamme”. Stepanovin mielestä Korhonen kantoi asiasta vastuun.

Korhonen teki välikohtauksesta muistion, jonka valokopio löytyy Salosen kirjasta. Korhonen pelkäsi, että Ylen pääjohtajan Erkki Raatikaisen ja ohjelmajohtaja Pekka Silvolan hermot pettäisivät, mutta niin ei käynyt.

Valtiosihteeri Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa olleensa 12.1. saunassa Väyrysen, Stepanovin ja ministerineuvos Krasavinin kanssa. Stepanovin mielestä ohjelma ei edistänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, mutta hän kiisti huhut, että olisi vaatinut ohjelman keskeyttämistä.

Stepanov sanoi presidentin kansliapäällikkö Perttuselle 20.1., ettei ohjelmaa olisi pitänyt lähettää. Kekkonen kuuli asian Perttuselta 25.1. ja oli päiväkirjassaan samaa mieltä: ”Se oli vahinko, esittäminen, mutta ei sille enää mitään voi.”

8.2. Tuovinen osallistui Helsingin kaupungin juhlalounaalle Helsingin ja Moskovan ystävyyskaupunkisuhteen 25-vuotispäivän kunniaksi. Stepanov sanoi, että kahta viimeistä osaa ei olisi pitänyt lähettää [9-10: Molotov pyytää Berliinissä vapaita käsiä Suomen suhteen]. Stepanov sanoi, että ”jollei Suomen hallitus niihin puutu, on Neuvostoliiton ryhdyttävä toimiin”. Tuovinen tuli jonkin verran Stepanovia vastaan: ”Totesin, että jatkosodan jälkeisessä ohjelmissa olisin toivonut tulevan kriittisessä mielessä esille Suomen yhteistoiminnan saksalaisten kanssa, mutta näin ei tapahtunut.” 

Tämä oli kuitenkin pelkkää puhetta. Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa 1.3 kuulleensa toimistopäällikkö Arto Mansalalta, että Neuvostoliiton ulkoministeriön Skandinaavisen osaston apulaisosastopäällikkö Juri Derjabin oli sanonut suurlähettiläs Heikki Talvitielle, ettei Neuvostoliitto puutu ohjelmaan.

Kun Stepanov siirrettiin pois Suomesta, Tuovinen kirjoitti päiväkirjaansa 10.7., että lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin mielestä Stepanov oli liian kova, sekaantui Suomen sisäisiin asioihin eikä ymmärtänyt kansainvälisistä asioista mitään.

Muutenkin eräät neuvostolähetystön virkailijat sanoivat yksityisesti suomalaisille, että sarja oli hyvä. Heille siis kelpasi paasikiviläinen tulkinta tai ainakin se, että se oli suomalaisten näkemys, vaikka se eräissä kohdin poikkesi Neuvostoliiton virallisesta tulkinnasta. Tai sitten he ymmärsivät kuten Yleisradion johto, että nimenomaan sarjan hyllyttäminen sen keskeyttämisestä puhumattakaan olisi vahingoittanut presidentti Kekkosta ja siten myös Neuvostoliittoa.

Taistolaiset arvostelivat sarjaa

Neuvostoliittolaisten mielipide siis jakautui, mutta taistolaisten arviointi seurasi suurlähettiläs Stepanovia mielipidettä. Paasikiviläinen tulkinta ei heille riittänyt.

Kun kolmas osa Hylätty tarjous oli esitetty 17.12., Tiedonantajan toimittaja Erkki Susi moitti ohjelmaa ”yhä vääristyneempänä”.

Tiedonantaja tuomitsi sarjan useissa artikkeleissa (20.12.1978 sekä 24.1., 1.2., 7.2., 9.2., 14.2. ja 15.2.1939)

Tiedonantaja julisti, ettei ole olemassa Molotovin-Ribbentropin salaista lisäpöytäkirjaa. Keijo Korhonen vastasi julkaisemalla artikkelin, jonka liitteenä oli salainen lisäpöytäkirja.

Neuvostoliiton oli mahdollista kiistää lisäpöytäkirjan olemassaolo, koska alkuperäistä kappaletta ei ollut Saksassa säilynyt. Kuten Osmo Jussila totesi, länsimainen historiantutkimus piti lisäpöytäkirjan olemassaoloa tosiasiana, koska siihen viitattiin niin monessa muussa asiakirjassa, ettei kaikkien niiden väärentäminen olisi ollut mahdollista.

Taistolaisopiskelijoiden lehdessä Soihdussa (1/1979) oli Erkki Suden ja SKP:n entisen puheenjohtajan Ville Pessin haastattelu sarjasta.

Pessin mukaan pääsyy talvisotaan oli Suomen hallituksen politiikka ennen sotaa: vuodesta 1918 alkaen se oli sodan valmistelua (heimosodat, Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky 1918). Suomi ei ollut puolueeton, yritys liittoutua Skandinavian kanssa oli pyrkimys sotilasliittoon. Susi säesti: puolueettomuus oli kuori, Suomi oli jyrkästi neuvostovastainen ja lähentynyt Natsi-Saksaan, ja Ruotsinkin puolueettomuudella oli eri luonne.

Susi lähti Suomen hallitsevan porvariston ”epäkansallisesta, epäitsenäisestä ja epäkansanvaltaisesta olemuksesta” ja sosialismikammosta, mistä johtui ulkopolitiikan aggressiivinen neuvostovastaisuus: ”Maata, jossa työväenluokka oli ottanut vallan käsiinsä, vihattiin silmittömällä luokkavihalla, ja pelättiin sen maamme työtätekeville osoittamaa esimerkkiä. Siksi ulkopolitiikan linjaan kuului olennaisesti erilaisten imperialististen voimien etsiminen, joiden kanssa voitaisiin hyökätä Neuvostoliittoa vastaan, hyökätä sen kimppuun, anastaa sen alueita ja parhaimmassa tapauksessa kukistaa se.”

Neuvostoliiton tavoitteet sen sijaan olivat puolustukselliset: pelko, ”että Suomi antaa imperialistisille valloille mahdollisuuden käyttää aluettaan Neuvostoliittoa vastaan ja mahdollisti itsekin osallistuu tällaiseen hyökkäykseen.”

Ohjelman alkupuolella vuosien 1938-9 neuvotteluissa tuotiin ”verrattain hyvin” Neuvostoliiton näkökannat eli ”huoli hyökkäyksestä Suomen kautta ja pyrkimys turvata luoteisosan ja Leningradin turvallisuus”, mutta ”Itse ohjelman kokonaisuudessa se jäi kuitenkin Neuvostoliiton suulla esitetyn varaan. Kokonaisuus ja asiantuntijat eivät tukeneet eivätkä antaneet lisävalaistusta siitä, miten tilanne kehittyi ja minkälaisen tilanteen edessä Neuvostoliitto itse asiassa syksyllä 1939 oli.”

Kansainvälisinä taustatekijöinä Susi mainitsee Hitlerin varustautumisen rahoittamisen, johon osallistuivat saksalaisten kapitalistien lisäksi myös amerikkalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset, sekä länsivaltojen myöntyvyyspolitiikan Natsi-Saksaa kohtaan samaan aikaan, kun Neuvostoliitto ponnisteli kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän luomiseksi.

Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on Suden mielestä ohjelmassa ja koulukirjoissa ”yksi vääristellyimpiä asioita. Koko sopimusta on lähes mahdotonta ymmärtää, jos ei ymmärrä, että oli kysymys fasisminvastaisesta taistelusta. Valloittaako fasismi maailman? Miten käy ensimmäisen sosialistisen valtion? Muodostuuko imperialististen valtioiden yhteisrintama Neuvostoliittoa vastaan?”

Suden mielestä on väärin päätellä Neuvostoliiton aikeita siitä, mitä tapahtui hyökkäämättömyyssopimuksen solmisen jälkeen. ”Neuvostoliitto pyrki viimeiseen saakka ilmiselvästi puolustuksellisissa tarkoituksissa sopimukseen Suomen kanssa. Kun sotaan tästä huolimatta jouduttiin, se rajoittui vain sen oman turvallisuuden kannalta välttämättömiin aluemuutoksiin, vaikka se olisi halutessaan voinut valloittaa koko Suomen.”

Pessi toteaa, että Neuvostoliitto on kiistänyt lisäpöytäkirjan, ”joten se on ainoastaan toisen puolen; saksalaisten ja suomalaisten selvitys asiasta”. Terijoen hallituksesta annetaan väärä kuva: ”Kuusisen hallitus pyrki siihen, että sota saataisiin mahdollisimman pian päätökseen. Ei se pyrkinyt vakiinnuttamaan asemaansa. Se oli pystytetty siinä mielessä, että se voisi auttaa sodan lopettamisessa.” 

Lehdet kertoivat painostuksesta ja hyllytyksestä

Joulun alla Helsingin Sanomat kertoi Neuvostoliiton lähetystön pitäneen ohjelman esittämistä epäsuotavana. Silvola vastasi, että jos aiheesta oli keskusteltu, niin epävirallisesti, ja sarja esitetään alkuperäisen suunnitelman mukaan.

5.1.1979 Ilta-Sanomat kertoi Neuvostoliiton painostaneen Yleisradion johtoa, Raatikainen kiisti. Seuraavana päivänä alivaltiosihteeri Keijo Korhonen vakuutti Helsingin Sanomissa, että ohjelma ei ole vaikuttanut haitallisesti maiden välisisiin suhteisiin.

Tammikuun lopussa Silvola myönsi Hufvudstadsbladetille, että Neuvostoliiton lähetystö ollut yhteydessä mutta kyse ei ole ollut painostuksesta.

Sodan ja rauhan miehien hyllytys oli Suomen kuvalehden 8/1979 kansikuvajuttu, mutta juttu oli perätön.

23.2. ilmestyi  Suomen kuvalehden artikkeli, jossa kysyttiin, miksi sarja hyllyllä oli ollut kaksi vuotta. Pääjohtaja Raatikaisen mukaan viimeiset osat eivät vielä olleet valmiita, aiempi ajankohta olisi saatettu käsittää provokatoriseksi, koska 1977 oli lokakuun vallankumouksen ja Suomen itsenäisyyden 60-vuotisvuosi.

Paloheimo kertoo muistelmissaan, että Raatikainen oli sarjan suunnittelemisvaiheessa todella kiinnittänyt ”huomiota siihen, että ajankohta ei saa olla provokatorinen. On huomioitava erilaiset juhlakaudet sekä vallankumouksen ja YYA-sopimuksen vuosijuhlat.”

Raatikainen siis turvautui Suomen kuvalehdessä alkuperäiseen huolenaiheeseensa. Salonen, joka torjui myytin sarjan hyllytyksestä, huomautti ilmeisen huvittuneena, ettei sarjan uusi esitysajankohta ollut mitenkään vähemmän arkaluontoinen: vuonna 1978 oli kulunut 30 vuotta YYA-sopimuksen solmimisesta ja vuonna 1979 40 vuotta talvisodan alkamisesta.

Vaikka Raatikaisen alaiset Salosen mukaan hyvin tiesivät, ettei väite hyllytyksestä pitänyt paikkansa, Suomen kuvalehdelle ei kuitenkaan esitetty oikaisua, sillä pääjohtajan puheiden oikominen ei käynyt laatuun.

Salonen tulkitsee, että Raatikainen väitti – vastoin todellisuutta – hyllytyksen tapahtuneen, koska halusi turvata SDP:n idänsuhteet tulevia presidentinvaaleja varten. Myös Raatikaisen oma kausi pääjohtajana oli katkolla.

Tapion tavoite oli juuri päinvastainen kuin sarjan saama palaute

Matti Tapio kuoli 12.12. mutta hän oli ehtinyt lukea ensimmäisen osan myönteiset arvostelut ja esittänyt toivomuksen, ettei häntä ymmärrettäisi väärin.

Mitä Tapio ”väärin ymmärtämisellä” tarkoitti, selviää teatteripäällikkö Eero Silvastin artikkelista Kansallinen näytelmä Yleisradion vuosikirjassa:

”Jos Matti Tapio eläisi, häntä tuskin olisi yllättänyt keskustelun syntyminen – hän tiesi mitä oli tekemässä ja aavisti aineistonsa painon ja vetovoiman – vaan keskustelun rintamajako. [- – -]varauksettomin kiitos kumpusi suoraan talvisodan vanhoista juoksuhaudoista; varauksettomin moite – suorastaan hylkäystuomio – ryöppysi äärivasemmalta. Tämä oli täsmälleen päinvastoin kuin Tapio ja hänen työtään läheltä seuranneet etukäteen odottivat.”

”Tapion kunnianhimoisena haaveena oli nostaa kansakunta talvisodan henkisistä juoksuhaudoista ja avartaa kansallista ahdaskatseisuutta näkemään ja ymmärtämään selkkauksen taustaa myös toisen, isomman osapuolen kannalta.”

”Etukäteen Tapio pelkäsi lähinnä vanhoillis-isänmaallisten piirien reaktiota. Pienen alkuhämmästelyn jälkeen tältä taholta valuikin kuitenkin lähes sulaa kiitosta”. Silvasti tulkitsee syyksi, että 70-luvulla, kun Tapio työsti työtään, oli tapahtunut ideologinen muutos: ”Ehkä juuri tänä aikana vanha asenteitten jää oli alkanut sulaa? Ehkä Paasikiven-Kekkosen linja on sittenkin vetänyt mukaansa kansakunnan, myös sen porvarillisen enemmistön?”

Max Jakobson katsoo teoksessaan Vallanvaihto sarjan olleen merkkipaalu mielipideilmaston muuttumisessa. ”Se noudatti tosin oikeaoppista paasikiviläistä linjaa, mutta ihmiset olivat niin kyllästyneitä virallisten historiantutkijoiden itseruoskintaan, että pienikin liikahdus toiseen suuntaan otettiin kiitollisuudella vastaan.”

Itse asiassa ”viralliset historiantutkijat” eivät olleet juurikaan harrastaneet ”itseruoskintaa” ja juuri hehän olivat sarjan asiantuntijoina.

Toki ”itseruoskintaa” oli tapahtunut, mutta sitä olivat tehneet eräät poliitikot ja toimittajat. Jakobson kertoo esimerkin: eräässä TV-ohjelmassa toimittaja Antero Kekkonen oli kysynyt häneltä, ketkä olivat syyllisiä talvisotaa. Kun Jakobson vastasi ”Miten olisi Stalin”, toimittaja napautti: ”Tarkoitin suomalaisia.”

Jukka Tarkka sentään täsmentää luonnehdintaansa, miten Sodan ja rauhan miehetei pyydellyt anteeksi, ei haikaillut puuttuvan luottamuksen perään eikä harrastanut jälkiviisautta”, että sarja oli ”raju poikkeus” nimenomaan ”1970-luvun vallalla olleesta, vasemmistoa suosivasta, ystävyydellä tunnelmoivasta televisioteatterituotannosta” (Karhun kainalossa) – ei siis historiantutkimuksesta!

Silvasti uskoo, että Tapio olisi pettynyt siihen, ”että voimakkain varauksellisuus, moite ja torjunta tuleekin niistä piireistä, jotka innokkaimmin meillä haluavat ymmärtää Neuvostoliiton motiiveja. Tapiolla itsellään oli sama pyrkimys.” Silvasti kysyy: ”Epäonnistuiko Tapio perinjuurin? Vai onko kenties sama ulkopoliittinen syvämuokkaus, joka on pehmittänyt isänmaallisten tahojen ryssänvihaiset asenteet, toisella taholla kovettanut asenteita – eritoten asenteita kansallisiin ongelmiin?”

Asenteiden kovettumisesta tuskin oli kyse paitsi taistolaisten opiskelijoitten kohdalla vaan pikemmin niiden jatkumisesta, kuten Silvastikin ymmärsi: ”Pitkän linja kommunismi ei tietenkään hyväksy Suomen politiikkaa talvisodan ja sitä seuranneen jatkosodan päiviltä.”

Tapiolta jäi ymmärtämättä se, mitä Pessi oli aiemmin muotoillut Erkki Kauppilalle (Salosen mukaan): ”meidän on viisasta ymmärtää, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue on aina oikeassa. Jos poiketaan linjalta, mennään metsään ja kärsitään tappioita.” 

Draaman luonteen vaikutus sarjan kerrontaan

Silvasti huomauttaa artikkelissaan, että ”Tapion työ oli perusluonteeltaan draama” ja siten jo perusluonteeltaan erilainen kuin dokumentti tai tutkimus. ”Draamalta on vaadittava elämysvoimaisuutta, jännitteisyyttä, oikeasuuntaista totuuselämystä”.

Sen sijaan Tapiota ei kannata syyttää ”historiantutkimuksemme aukoista tai asenteellisista vajauksista”. Olemassa olevista dokumenteista ja historiantutkimuksesta oli lähdettävä, sillä ”Tapio seisoi saman suljetun oven takana kuin monet journalistit ja tutkijat: Neuvostoliiton omat lähteet pysyivät suljettuina; selvin sikäläinen kanta oli vaikeneminen. Tällöin on vain nojattava toisen osapuolen dokumentteihin sikäli kuin niitten kiistattomuus näyttää kiistattomalta – vaikkakin jotakin Molotovin-Ribbentropin lisäpöytäkirjaa ei olekaan Neuvostoliitossa jälkikäteen enää tunnustettu.”

Silvastin tekstistä saa käsityksen, että Neuvostoliitto olisi joskus aiemmin tunnustanut salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon. Näin ei tietenkään ollut: Neuvostoliitto tunnusti salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon ensimmäisen kerran vasta glasnostin aikana vuonna 1989. Silloin kävi ilmi, että lisäpöytäkirja oli koko ajan ollut NKP:n pääsihteerin (salaisessa) arkistossa.

Salaisen lisäpöytäkirjan olemassaolon kiistämisessä oli kyse neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen perusmetodissa. Tulkinta oli jo alussa valmiina periaatteen tasolla: maan ulkopolitiikka oli sekä nykyisyydessä että menneisyydessä aina sen marxilais-leniniläisen ideologian mukaista, olipa maa tehnyt millaisia jyrkkiä käänteitä hyvänsä. Sitä, mikä ei ideologiaan sopinut, ei voinut olla olemassa. Esimerkiksi salaisen lisäpöytäkirjan sisältämä etupiirijako oli imperialistista politiikkaa, jollaista Neuvostoliitto ei periaatteessa koskaan voinut harjoittaa.

Silvasti jatkaa: ”Vaikka Tapio teki draamaa, hän teki sitä tutkijan ja journalistin otteella; tosiasioiden kunnioitus on silloin tärkeämpää kuin joidenkin tahojen tai asenteiden kumartelu. Miellyttämällä ei lähestytä totuutta. Kun Tapio onnistuu valottamaan talvisodan johtomiesten ahdaskatseisuutta ja sidonnaisuutta, hän onnistuu työssään. Tämän jälkeen ’Tiedonantaja’ voi omilla perusteillaan mollata silloisen menettelyn siinä missä joku toinen voi omilla perusteillaan kiittää. Kohtuutonta on tuomita sitä, joka antaa näytön.”

”Taideteos enempää kuin journalistinen juttu ei kerro tyhjentävästi aiheestaan; ne eivät milloinkaan pysty samaan kuin tutkimus. Useat kyselivät Sodan ja rauhan miehistä, miksi 30-lukua ei valotettu enempää. Tapio rajasi aiheensa niin kuin rajasi. Hänen draamansa alkaa siitä kun Jartsev, ’suuren myytin pieni mies’ astuu näyttämölle. Näinkin rajaten ohjelmajohto (TV-2:n johtajat, kirjoittajan huomautus) epäili aineistoa etukäteen liian laajaksi ja raskaaksi.”

Salonen kertoo Eino S. Revon jälkikeskustelussa huomauttaneen, ”että sarjan pohjustus on puutteellinen: se ei kylliksi nojannut aikansa maailmantapahtumien taustaan – se oli liian ’suomalainen’.” Tässä on todellakin perää.

Myös Salonen pitää Revon kritiikkiä aiheellisena, mutta tekee vastakysymyksen: ”eikö juuri näin synny draamaa? Draaman perustilanne – näin opasti minua aikanaan Matti Tapio itse – on tässä: kaksi miestä istuu vastatusten, juo kahvia seurustelee. Tämä on kuitenkin vasta dialogia. Draamaksi se muuttuu, kun katsoja tietää tahi oivaltaa, että toisen kupissa on myrkkyä. Mutta katsoja ei voi huudella neuvoja näyttämölle.”

Yhteenveto

Sodan ja rauhan miesten jälkimaine on tyypillinen esimerkki siitä, miten aikalaisten käsitykset ja muistelmat periytyvät ilman kritiikkiä historiankirjoitukseen. Legenda sarjan hyllytyksestä löytyy esimerkiksi Jukka Tarkan teoksista sekä jopa Yleisradion historian toisesta osasta. Tosin Tarkka myöntää, että ”Yleisradion johto oli kulissien takana itään päin tiukempi kuin ulospäin näkyi ja sitä arvostelleet oikeistokriitikot tiesivät” (Uhan alta unioniin), ja huomauttaa, että neuvostoliittolaiset arvostelivat Sodan ja rauhan miehiä ”lievemmin kuin huomattavasti vähäisempiä yliaisan potkimia” (Karhun kainalossa).

Alkuperäislähteitä tarkasteli vasta Seppo Heikki Salonen, joka tunsi myös Yleisradion ohjelmatekoprosessin sisältäpäin. Mahdollisesti hän talon omana työntekijänä antaa asiasta vähän liian myönteisen kuvan. Toisaalta Tarkan luonnehdinnassa, että ”Yleisradion johto suhtautui sen perusideaan epäröiden, mutta ei oikein kehdannut sitä pysäyttääkään, vaikka mieli olisi tehnyt” (Uhan alta unioniin), alku pitää paikkansa, mutta lopussa ei ymmärretä Salosen kuvaamia Yleisradion sisäisiä tekijöitä.

Toisaalta, vaikka Salonen selostaa jokseenkin kattavasti Neuvostoliiton edustajien Yleisradioon ja poliitikkoihin kohdistavaa painostusta, hän ei ehkä osaa tarpeeksi yhdistää neuvostoliittolaisten reaktiota sarjaan yleiseen ulkopoliittiseen tilanteeseen kuten Juhani Suomi viimeisessä Kekkos-elämäkerrassaan: ”Jatkuva painostus alkoi vähitellen vaikuttaa, osin ilmeisesti sen vuoksi, että Kekkonen alkoi 1980-lukua lähestyttäessä tulla yhä varovaisemmaksi suhteessaan Neuvostoliittoon.” 

Lisäys

On sangen mahdollista, että yleistä käsitystä Sodan ja rauhan miesten ”rohkeudesta” ei synnyttänyt sarjan sisältö sinänsä vaan pikemmin tieto Neuvostoliiton ja nimenomaan suurlähettiläs Stepanovin painostuksesta ja paheksunnasta. Täytyihän sarjassa olla jotain ”uskallettua”, siis nimenomaan Neuvostoliittoa arvostelevaa, koska (kuten virheellisesti uskottiin) se oli hyllytetty. Näin sarja tulkittiin eri tavalla kuin Matti Tappio olisi halunnut.

Neuvostoliiton ja taistolaisten hirttäytyminen kestämättömään väitteeseen, ettei salaista lisäpöytäkirjaa ollut olemassa, samoin kuin ideologiaan perustava näkemys, että Neuvostoliiton ulkopolitiikka oli aina ollut ”oikeaa” ja rauhanomaista ja Suomi oli yksi syyllinen, taas esti asiallisen keskustelun kummankin maan virheistä.

Tekijästä

Matti Tapio on Matti Tapio Johanssonin taitelijanimi. Hän syntyi 1926 Helsingissä työläisperheeseen. Isä oli rappari ja äiti ompelija. Hän pääsi kuitenkin oppikouluun, Helsingin toiseen yhteislyseoon, mutta koulunkäynti jäi repaleiseksi sodan takia. Talvisodan aikana hän oli evakossa Pertunmaalla.

Vuonna 1943 hän vaihtoi oppikoulun näyttelijäkoulun, jota johti Wilho Ilmari.

Vuonna 1944 hänet kutsuttiin armeijaan, jossa hänet koulutettiin pioneeriksi ja miinanraivaukseen. Välillä hänet kotiutettiin vuodeksi, jona aikana hän kävi näyttelijäkurssin loppuun, näytteli pieniä osia Kansallisteatterissa ja harjoitteli pianonsoittoa.

Tapio työskenteli teattereissa eri puolilla Suomea, ensin näyttelijänä ja ohjaaja ja sitten teatterinjohtajana sekä näytteli pikkurooleja elokuvissa (esim. Mikko Niskasen Pojat).

Vuonna 1965 Tapio valittiin TV2:n pääohjaajaksi. Hän ohjasi sarjoja kuten Hilma (1969) ja Oi kallis kaupunki (1969) sekä TV-elokuvia kuten Kihlaus (1966) ja Kauppa-Lopo (1968).

Lisäksi hän näytteli elokuvissa ja toimi Tampereen yliopiston 4-vuotisten näyttelijäkurssien johtajana 1966-78.

Matti Tapio kuoli 12.12.1978 sairastettuaan vuoden munuaissyöpää.

Lähteenä Seppo Heikki Salosen teos.

Muuta

Sodan ja rauhan miehet Yle Areenassa

Sarjan täydellinen roolilista löytyy Wikipedian artikkelista

Wikipedian tiedot Seppo Heikki Salosesta

Olen kirjoittanut blogiin aiemmin Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla toisesta osasta.

Kirjallisuutta:

Aromäki, Juhani: Kansa kohisee, kiittää ja keskustelee. Ohjaaja Matti Tapio ensimmäisten arvostelujen jälkeen: Toivottavasti minua ei ymmärretä väärin. Suomen kuvalehti 8/1979.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. Otava 1992.

Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali. Korhonen Kekkosen komennossa. Otava 1999.

Korhonen, Keijo: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. I. 1920-1932. Naapurit vastoin tahtoaan. Tammi 1966.

Korhonen, Keijo: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. II. 1933-1939. Turvallisuuden pettäessä. Tammi 1971.

Paloheimo, Pertti: P. Paloheimo, Pispalan Tarmo. WSOY 1997.

Salokangas, Raimo: Yleisradion historia. 2. osa. 1949-1996. Yle 1996.

Salonen, Seppo Heikki: Sodan ja rauhan miehet. Kuvaus televisio-ohjelmasta ja siihen kohdistuneesta ulkopoliittisesta painostuksesta 1970-luvun Suomessa. Yle 1978.

Silvasti, Eero: Kansallinen näytelmä. Kun ’Sodan ja rauhan miehet’ pani kansakunnan keskustelemaan. Yleisradion vuosikirja 1.6.1978-31.5.1979. Yleisradio 1979.

”Sodan ja rauhan miehet” – keskustelu Suomen tiestä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. [Ville Pessin ja Erkki Suden haastattelu.] Soihtu 1/1974.

Suomi, Juhani: Talvisodan tausta. Neuvostoliitto Suomen ulkopolitiikassa 1937–1939. Otava, 1973.

Suomi, Juhani: Umpeutuva latu. Urho Kekkonen 1976-1981. Otava 2000.

Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947-1990. Otava 2012.

Tarkka, Jukka: Uhan alta unioniin. Asennemuutos ja sen unilukkari Eva. Otava 2002.

Tarkka, Jukka: Mitä lehdet kirjoittivat Sodan ja rauhan miehistä? Paasikivellä pääosa, Ryti syrjässä. Helsingin Sanomat 29.4.1979.

Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija. Lehtiä valtiosihteeri Matti Tuovisen päiväkirjasta 1972-1985. Toim. Juhani Suomi. Turun yliopisto 2012. Poliittisen historian julkaisuja 2.