Laila Hietamies: Syksyksi kotiin, Koivu ja tähti, Siellä jossakin ja Kallis kotimaa

Laila Hietamies koukuttaa Lehmusten kaupunki -sarjan jatko-osissa lukijoita saippuasarjamaisilla parinvaihdoilla ja melodraamalla, mutta kuvaa myös sodan raadollisimpia puolia kuten siviilien pommituksia.

Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) saavutti menestyksen jo ensimmäisellä romaanillaan Lehmusten kaupunki (1972), joka tapahtuu Lappeenrantaa muistuttavassa pienessä varuskuntakaupungissa 20-luvun lopussa. Olen kertonut kirjasta lyhyesti blogin artikkelissa sarjan toisesta ja kolmannesta osasta Unohduksen lumet (1973) ja Kukkivat kummut (1976), jotka sijoittuvat talvisotaan ja välirauhaan. Tähän artikkeliin on syytä tutustua ensin, jos ei ollenkaan tunne sarjaa ja sen henkilöitä.

Vuosikymmenten tauon jälkeen Laila Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla osalla. Syksyksi kotiin (2001) tapahtuu kesäkuusta elokuuhun 1941, Koivu ja tähti (2002) maaliskuusta toukokuuhun 1942, Siellä jossakin (2003) tammikuusta kesäkuuhun 1943 ja Kallis kotimaa (2004) kesäkuusta elokuuhun 1944.

Laila Hietamiestä pidetään yleensä kirjailijana, joka tutkii lähteet tarkasti. Näissä romaaneissa on kuitenkin useita asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Muita niistä käsittelen ko. aiheen yhteydessä, mutta lopussa on katsaus siitä, mitä tutkimus kertoo Simolan pommituksesta, jota kuvataan Kalliissa kotimassa.

Saippuaoopperamaista parinvaihtoa ja sota kohtalona

Sankarittarien parisuhteiden käänteet tuovat mieleen saippuaoopperan.

Sotaleski Liisa Lunden purkaa välirauhan aikana solmimansa kihlauksen tuomari Kyösti Kankaan kanssa. Liisaa kosiskelee ratsumestari Harri Leppäniemi, joka on aluksi naimisissa, vaikkakin eroamassa uskottomasta vaimostaan Leenasta. Liisa ja Leppäniemi piinaavat vuorotellen toisiaan.

Suurin ongelma kuitenkin on, että Liisa on yhä kiinni menneessä. Hän on jopa vihainen miehelleen Arnoldille siitä, että tämä kaatui talvisodassa. Liisaa vaivaa myös epäilys, oliko aviomies uskoton Leppäniemen tulevan vaimon Leena Laitalan kanssa syksyn 1939 linnoitustöiden aikana Kannaksella. Kun epäilys viimein selviää perusteettomaksi, Liisa ryntää keskellä kesän 1944 suurhyökkäystä tunnustamaan rakkautensa Leppäniemelle. Pari vihitään elokuussa 1944.

Ilona ja Veikko Vehmaksen avioliitto on jo alkumetreillä saanut särön Veikon uskottomuudesta välirauhan aikana Ilonan ollessa viimeisillään raskaana. Pakollinen erossaolo jatkosodan alettua ei paranna asiaa. Veikko kirjoittaa rintamalta kaipuustaan Ilonaa, poikaansa Mikaelia ja vastasyntynyttä tytärtään Marjaa kohtaan, mutta käyttäytyy lomalla välinpitämättömästi.

Asemasodan aikana Vehmas hukuttaa syyllisyytensä viinaan. Käy ilmi, että hän ei ole kohdellut huonosti vain Ilonaa, jonka hän aikoinaan hylkäsi kun tämä odotti Mikaelia, ja edesmennyttä vaimoaan jonka hän nai rahan takia ja jolle hän oli jatkuvasti uskoton. Ottamalla holtittomasti velkaa hän on aiheuttanut isänsä konkurssin ja lopulta tämän itsemurhan.

Ilona saa kyllikseen ja haluaa mennä elämässä eteenpäin. Hän rakastuu Veikon serkkuun, sotakirjeenvaihtaja Karl Kristian Henderssoniin, joka on menettänyt perheensä talvisodan ensimmäisessä pommituksessa. Avioero hoituu sovussa. Ilona ja Hendersson avioituvat ja saavat tyttären. Vehmas taas kihlautuu tuomari Kaarin Talsteen kanssa.

Samoin kuin talvisodan aikana, sota toimii kohtalona: kesällä 1944 Hendersson kuolee punatautiin ja Vehmas loukkaantuu vaikeasti. Vehmaksen houreet sairaalassa paljastavat tämän kihlatulle Kaarinille, että mies rakastaa yhä Ilonaa. Kaarin ei muutenkaan halua elää sotainvalidin kanssa ja purkaa kihlauksen. Vehmas anoo menneisyyttä Ilonalta anteeksi. Ilonan tunteet nuoruudenrakkauttaan ja kahden lapsensa isää kohtaan eivät ole kuolleet, mutta ratkaisu jää avoimeksi.

”Paha nainen” voi olla hyvä lotta

Sarjan perinteinen ”paha nainen” on Harri Leppäniemen vaimo Leena. Ennen teoksen Syksyksi kotiin hän on häpäissyt miehensä kertomalla upseerikerhon juhlissa tämän impotenssista. Myöhemmin Leppäniemi kertoo, että hänen impotenssinsa on johtunut vaimon jatkuvasta uskottomuudesta jo seurusteluaikana eikä vaivaa häntä muiden naisten kanssa.

Juhlissa Leena on hyökännyt kaikkia upseereita vastaan: ”Te kaikki ratsuväen upseerit briljeeraatte miekoillanne niin kuin ne olisivat miehisyytenne jatke. Te olette yli varojennne eläviä upseerinretkuja, teistä ei ole mihinkään, ei mihinkään! Te uhoatte sodalla, käyttäydytte kuin marionetit, puhutte ’kunniasta ja upseerinvalasta’, olette olevinanne herrasmiehiä, vaikka olette aina juosseet jokaisen hameen perässä, mitä tästä kaupungista löytyy. Tässä talossa ei ole koskaan ole siedetty muita kuin rikkaita ja aatelisia naisia. – – Te teette naisesta huoran, petätte vaimojanne minkä kerkeätte, mutta esitätte uskollisuutta silmää räpäyttämättä, vaikka olette voineet viettää yön jonkun vieraan naisen luona.”

Kuulijoiden joukossa on ollut myös kaatuneen Arnold Lundenin leski Liisa. Harri Leppäniemi tulkitseekin Leenan hyökkäyksen kaksinkertaiseksi kostoksi: Leena on yrittänyt vietellä Arnoldin, ja Leppäniemi taas on aina ihaillut Liisaa, vaikkakin tämän avioliiton aikana vain platonisesti.

Rintamalla lotta Marjatta Kallioniemi juoruaa muille lotille Leenan epäonnistuneesta avioliitosta, osallistumisesta saksalaisten upseerin juhliin sekä suhteesta luutnantti Arvid Kallioon jolla on epämääräinen maine, ja väittää lopuksi, ”että Leena Leppiniemi makaa kaikkien miesten kanssa, jotka ovat hänestä vähänkin kiinnostuneita. Hän on niitä, jotka pilaavat lottien maineen, mutta…” Lotta Lea Julkunen, jolla on yleensäkin tapana lopettaa pahan puhuminen lyhyeen, keskeyttää: ”Hän on hyvä työntekijä ja hyvä lotta”.

Lotta Eeva Koski esittää mielipiteenään: ”Minusta on aivan samantekevää, mitä hän on tehnyt. Emme me voi täällä alkaa moralisoida ihmistä, jota emme tunne. Me emme ehkä toimi niin. Mutta en minä ryhdy arvostelemaan hänen yksityiselämäänsä.” Toiset lotat ovat samaa mieltä. Marjatta ja Eeva asettavat kuitenkin ehdon: Leena ei saa koskea heidän rakastettuunsa.

Tämä on kaksinkertaisesti poikkeava kuvaus. Ensinnäkään Leena Leppäniemi ei noudata lottaihannetta. Lottien moraalia valvottiin ja pienemmistäkin asioista kuin julkisesta seksisuhteesta seurasi sota-aikana ainakin lähettäminen kotiin.

Toiseksi, naisen käytös yksityiselämässä ei mitätöi tämän työpanosta sodassa. Kyseessä on vastalause mieskirjailijoiden lottakuvauksille: Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa ja Paavo Rintalan Sissiluutnantissa avioliiton ulkopuolisen seksin harrastaminen on naiselle suorastaan pahempaa kuin tappaminen miehelle.

Leena joutuu kuitenkin vaikeuksiin, kun hän antaa peilin Arvid Kalliolle, joka on menettänyt puolet kasvoistaan. Kun Kallio tekee itsemurhan, Leenan epäillään antaneen hänelle myös pistoolin.

Myös Leena syyttää itseään Arvidin kuolemasta: ”jollen olisi antanut hänelle peiliä, hän ei olisi käyttänyt pistoolia.” Muut lotat ovat kuitenkin sekä realistisia että ymmärtäväisiä: ”- Sinä armahdit häntä, Anna Koskela sanoi hiljaa. – Sodassa on pakko joskus armahtaa. Me kaikki olemme itse asiassa syyllisiä hänen itsemurhaansa, sillä kannustimme sinua antamaan peilin. Usko minua, Leena, sellaisen luonteen omaava mies olisi ennemmmin tai myöhemmin tehnyt itsemurhan, koska hänen ulkonäkönsä olisi pelästyttänyt kaikki ihmiset. Jokainen ihminen olisi kavahtanut häntä.”

Leena tuntee edelleen syyllisyyttä ja jopa myöntää itselleen: ”Minä ansaitsen ihmisten vihan, loukkasin monia…miestäni, hänen työtovereitaan…Olen huono nainen, kaikki tietävät sen.”

Leenan elämä jatkuu kuitenkin kahtalaisena. Hän hoitaa ammattimaisesti pommituksessa loukkaantunutta Liisa Lundenia, mutta myöhemmin hän kieltäytyy kertomasta tälle totuutta, ettei saanut vieteltyä tämän miestä.

Sarjan saippuaoopperamaiset käänteet kruunaa se, että Leena menee lopulta naimisiin Liisan aiemman kihlatun, tuomari Kyösti Kankaan kanssa.

Sankarittaret eivät ole sota-ajan ihannenaisia

Sarjan sankarittaret Liisa ja Ilona ovat perinteisiä ”hyviä naisia” siinä mielessä, että he harrastavat seksiä avioliiton ulkopuolella vain silloin, kun siihen liittyy rakkaus.

Muuten he poikkeavat sodan ja sen jälkeisen ajan naisihanteesta. Hietamies siis painottaa, että sota-ajan ihanne ei vastannut todellisuutta, mutta epäilemättä asiaan on vaikuttanut myös se, että hän on kirjoittanut myöhemmän ajan lukijoille, joiden naisihanne ja moraali on erilainen.

Sota-aikana ihanteena oli, että sotaleski on uskollinen miehensä muistolle ja omistautuu lapsilleen. Sen sijaan jo Kukkivissa kummuissa arvostellaan Liisan pakonomaista hautausmaalla käyntiä. Liisan suhde lapsiinkaan ei ole esimerkillinen, mitä käsitellään myöhemmin. Kotikaupungin lottatyön Liisa hoitaa tarmokkaasti, mutta sitä ei ihannoida vaan päinvastoin tulkitaan keinoksi paeta omia ongelmia.

Todellinen sotaleski ei siis ole pyhimys. Liisaa ei tuomita vaan ymmärretään, että hän on kokenut trauman eikä vain pysty parempaan. Hänellä on myös tunteensa ja tarpeensa ja siten oikeus uuteen elämään ja rakkauteen.

Sodan aikana ja sen jälkeen naisia neuvottiin ja vaadittiin tukemaan miestään ja unohtamaan omat tarpeensa. Sen sijaan sarjassa moraali on nykyaikainen: Ilona haluaa olla onnellinen ja toimii aktiivisesti sen hyväksi muiden ihmisten mielipiteistä välittämättä.

Elämää ei voi rakentaa miehen varaan

Toinen muutos koskee perinteistä rakkausromaania, jossa naisen onni löytyy rakkaudesta ja avioliitosta. Ilona sen sijaan havaitsee, ettei elämää voi rakentaa miesten varaan. Lopussa hän sanoo, ettei jaksa tukea toista, ennen kuin on selvinnyt omasta surustaan.

Jo aiemmin Ilona on perustanut oman yrityksen ja ostanut maaseudulta oman talon saatuaan tarpeekseen kaupunkilaisten ahdasmielisyydestä, kun nämä ovat tuominneet hänet siitä, että hän on alkanut odottaaa Hendersonin lasta ennen kuin on saanut eron Vehmaksesta. Taloudellinen riippumattomuus mahdollistaa henkisen itsenäisyyden: Ilona voi leskeksi jäätyään päättää vapaasti, mitä tulevaisuudelta haluaa.

Melodraama 1: turha pakomatka ja rintamakarkuruus

Koukuttaakseen lukijaa Hietamies turvautuu melodramaattisiin juoniin.

Koivussa ja tähdessä Werner Vartiainen rakastuu Itä-Karjalassa opettaja Anja Vasiljevnaan ja tämä häneen. Kun Anja alkaa odottaa lasta, Werner ryhtyy sotilaskarkuriksi. Pari taivaltaa pohjoiseen tuhat kilometriä, ylittäen rintamalinjan kaksi kertaa, kunnes saapuu Wernerin sukulaisen luo Karhutunturille.

Pakotarina on täysin tarpeeton, sillä Paula Salmisen teoksen Miehittäjän morsiamet suomalaiset saivat avioitua paikallisten kanssa. Tällaisia avioliittoja solmittiin useita kymmeniä, ja naisten joukossa oli muutama venäläinenkin. Avioituessaan naiset saivat Suomen kansalaisuuden ja luvan muuttaa Suomen on.

Ilmeisesti Hietamies ei ollut tutkinut asiaa kunnolla. Anjaa jopa nimitetään romaanissa ”viholliseksi”, vaikka hän on inkeriläinen, siis suomalainen.

Tukeva – sarjan sydän

Lehmusten kaupungissa Vehmaksen ratsupalvelija ja antrealainen maanviljelijä Tauno Tukeva on vähän koominen hahmo, joka on kuitenkin kuvattu lämmöllä. Jatkossa kerronnan sävy muuttuu, koomisuus häviää mutta lämpö jää.

Uusissa osissa Tukeva nousee lopullisesti sarjan keskushahmoksi, suorastaan sen sydämeksi. Hän on esimerkillinen suomalainen sotilas, joka vihaa sotaa mutta tekee velvollisuutensa, ja on ennen kaikkea hyvä toveri ja hyvä ihminen.

Tukeva kuuluu huoltojoukkoihin, ”sapuskaryhmään”. Osassa Syksyksi kotiin hän voittaa rehumestarilta korttipelissä hevosen, Sulottaren. Hevosta pidetään hulluna, koska se on puunpurija, mutta Tukeva mieltyy siihen ja yrittää hyvällä ja pahalla saada sen luopumaan tavastaan. Ja juuri Sulotar pelastaa Tulevan ja Jaakko Lindin, kun he joutuvat sotavangeiksi.

Koivussa tähdessä Tukeva tekee perinteisen urotyön. Lomajunan veturinkuljettaja näkee jotain epäilyttävää radan vieressä. Juna pysäytetään koska radan epäillään olevan miinoitettu. Sotilaista kootaan tiedustelupartio. Tukevan käsketään ottaa selvää, kuinka monta vihollisia on. Hän yrittää ensin sanoa, että eikö joku nuorempi voisi, mutta tottelee määräystä. Tuhoamalla partisaanit käsikranaatilla hän pelastaa junan matkustajat. Luonteensa mukaisesti Tukeva ei kerskaile asiasta, päinvastoin hän yllättyy saadessaan Mannerheimin kädestä vapaudenmitalin.

Tukevan omaatuntoa koetellaan Koivussa ja tähdessä, kun hän ei ilmianna sapuskaryhmään kuuluvaa Werner Vartiaista sotilaskarkuruudesta. Yksityiselämän siteet ylittävät muodollisen lojaalisuuden.

Lukijan myötätuntoa Tukevaa kohtaan kasvattaa se, että henkilöistä juuri hän joutuu kokemaan kaikkein suurimmat menetykset ja koettelemukset. Ei riitä, että Tukevan esikoispoika on Unohduksen lumissa kuollut juuri ennen talvisotaa ja perhe on sitten joutunut evakkoon. Koivussa ja tähdessä Iita-vaimo kuolee ja vie mukanaan syntymättömän lapsen. Tukeva jatkaa sotilaana eikä ajan tapaan edes usko osaavansa hoitaa kuopustaan. Iitan tahdon mukaisesti hän lähettää kaksi vanhinta sotalapsiksi Tanskaan, mutta ei suostu antamaan heitä adoptoitavasti.

Kalliissa kotimaassa Tukeva menettää rakkaan hevosensa, kun Sulotar saa osuman suurhyökkäyksen aikana. Tukeva itse loukkaantuu sirpaleesta, vaikka luulee ensin saaneensa sydänkohtauksen.

Leskeksi jäätyään Tukeva ihastuu Anna-Liisa Veikkolaan ja kosii tätä. Anna Liisa tulee hoitamaan Tukevan lapsia, mutta Hilkka-tytär ei hyväksy Anna-Liisaa äitinsä paikalle. Lisäksi Tukeva ei osaa kirjoittaa tunteistaan eikä kahdenkeskistä suhdetta synny. Anna-Liisa lähtee huolehtimaan vanhemmistaan. Tukeva toivoo, että voisi vielä korjata suhteen, mutta sarjan lopussa asia jää auki.

Kirjailija käsikirjoitti tyttärensä Eve Hietamiehen kanssa TV-sarjan Tauno Tukevan sota, jonka ensi-esitys oli Ylellä 2010.

Miesten toveruus

Sodassa on jotain hyvääkin: miesten keskeinen toveruus. Se on parhaimmillaan Tukevan ja samaan sapuskaryhmään kuuluvan Jaakko Lindin suhteessa, vaikka Tukeva on keski-ikäinen kannakselainen maanviljelijä ja Jaakko nuori ylioppilas. He puhuvat samaa murretta ja jokin muukin heitä yhdistää, sillä he uskovat toisilleen ilonsa, surunsa ja huolensa.  

Kalliissa kotimaassa Veikko Vehmas kuvaa miesten tavanomaisempaa, sanatonta toveruutta ollessaan sotasairaalassa: ”Sinä nainen et tiedä, mitä se merkitsee. Ei kyse ole ihmisten tappamisesta, eikä ainakaan siitä nauttimisesta. Se on sotilaiden keskeinen yhteishenki, jokin käsittämätön, jota naisen on mahdoton ymmärtää. Siinä eletään enemmän yhdessä kuin avioliitossa, siinä yötä päivää koetaan yhdessä kaikki vaaran hetket. Kun joku kaatuu, ei siitä sen enempää puhuta, se vain todetaan muutamalla sanalla, ’Arvi kaatui’. Kaikki miettivät itsekseen mitä miettivät, tai hälytyksen tullen ei ole aikaa miettiä mitään. Toverin kaatuminen yhdistää miehiä entistä enemmän. Tunteet nousevat pintaan, mutta niitä ei näytetä. Siinä missä äsken oli joku, ei ole nyt mitään. Kun jonkun paikka jää tyhjäksi korsussa, sitä vilkaistaan, katsotaan kuin huomaamatta ovelle, ketään ei tule. Odotetaan taas, kun ovi käy, tuleekin joku toinen.”

Naisten, lasten ja vanhusten yhteisö

Kun miehet ovat sodassa tai työpalvelussa, naiset, lapset ja vanhukset ovat kotiseudulla tai evakossa, jotkut naiset toki lottina.

Kaupunki evakuoidaan sekä jatkosodan alku- että loppupuolella. Sukulaiset ja ystävät eivät halua lähteä tuntemattomaan paikkaan vaan kokoontuvat yhdessä maaseudulle. Kesällä 1941 turvapaikkana Lundenien omistama Vehkapään huvila joka on suojassa lehvistön alla. Mikael joutuu kuitenkin soutuveneessä pommittajan kohteeksi.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen aikana joukko läheisiä saa turvapaiakan Ilonan maaseudulta ostamasta talosta. Maata viljellään ja lapsia hoidetaan yhdessä. Ilonan äiti Anni on jo kaupungissa ollut hyvä hamstrauksessa samoin kuin hänen uusi miehensä Anton Hissa joka organisoi työvuorot.

Sodan vaikutukset lapsiin 1: Pentti ja Tuulikki

Sodan uhreiksi joutuu myös lapsia. Kun kaupunkia jatkosodan alussa pommitetaan, Pentti Lunden loukkaantuu vakavasti ja joutuu olemaan puoli vuotta sairaalassa Helsingissä.

Kotiin palattuaan Pentti näyttelee huonompaa kuin on, mitä äiti Liisa tukee hemmottelemalla poikaansa. Lopulta Pentin paras ystävä Mikael kyllästyy ja käskee Penttiä lopettamaan itsensä säälimisen. Siitä Liisa suuttuu ja loukkaa myös Ilonaa. Ilona ja isä Parmala joutuvat pitämään Liisalle tiukan puhuttelun. Pentti oppii olemaan valittamatta, vaikka vammat rajoittavat hänen elämäänsä ja tulevaisuudessa mahdollisuutta valita ammatti.

Tavallaan sota vaikuttaa myös Liisan tyttäreen Tuulikkiin, jota äiti miestään surressaan ja Pentiin keskittyessään laiminlyö. Tuulikki reagoi kuvittelemalla, ettei isä olekaan kuollut vaan asuu Ruotsissa.

Vaikka läheiset huomauttavat asiasta Liisalle ja hän tuntee asiasta huonoa omaatuntoa, hänen käytöksensä ei ole sarjan loppuun mennessä muuttunut.

Sodan vaikutukset lapsiin 2 + Melodraama 2:
Hilkka Tukeva sotalapsena Tanskassa

Hilkka Tukeva on menettänyt paljon: isonveljensä joka oli hänen paras ystävänsä, kodin ja kotiseudun ja viimein äidin. Koivussa ja tähdessä yksitoistavuotias tyttö lähetetään Tanskaan sotalapseksi nelivuotiaan veljensä Olavin kanssa, josta hänen vannotetaan pitävän huolta.

Hilkka tutustuu puoliksi juutalaiseen Georg Paulseenin, joka erehdyksessä joutuu Ruotsin sijasta Tanskaan. Hilkka ja eräät tanskalaiset auttavat Georgia pakenemaan Ruotsiin. Georgin äiti on Puolan juutalainen ja kotoisin Stettinistä (nykyisin Szczecin, toisin kuin romaanissa kerrotaan kaupunki kuului vuoteen 1945 asti Saksaan). Äidin sukulaisiin ei saa enää yhteyttä, mikä on realistista, mutta draamaa on lisätty siten, että Georg ”tietää” jo alkuvuodesta 1942, että saksalaiset panevat juutalaiset ”uuniin”, vaikka tuohon aikaan asia oli vielä uusi ja alun perin juutalaisia oli surmattu ampumalla. Hilkka ja eräät avuliaat tanskalaiset auttavat salakuljettamaan Georgin Ruotsiin.

Hilkka ihastuu ensin alkuperäisen pariskunnan naapurissa asuvaan Signeen ja haluaa tämän luo asumaan. Seuraavassa osassa Siellä jossakin Signe haluaa adoptoida sisarukset ja kun siihen ei suostuta, kaappaa heidät. Tämäkin juoni ovat turhan melodramaattinen. Eivätkö sotalapsen tavalliset kokemukset olisi riittäneet?

Kuvaus menomatkasta laivalla Ruotsiin osoittaa, että Laila Hietamiehellä oli taitoa kuvata lapsen kokemuksia. Sumussa ei nähdä eteenpäin, joten lapset määrätään kannelle ja laulamaan, jotta laivaan ei törmäisi vastaantuleva laivaan. Kun paikalle saapuu jäänmurtaja, Hilkka tulkitsee jään murtamisesta aiheutuvan ryskeen tulevan vihollisen sukellusveneestä. Lapsen mielikuvitus siis vielä lisää pelkoa, mutta toisaalta aikuiset eivät myöskään selitä tilannetta.

Hilkka saa ikäänsä nähden aivan liikaa vastuuta, mutta solmii toisaalta lujan ystävyyden Georgin kanssa. Pahemmat jäljet kokemukset ja etenkin kidnappaus jättää Olaviin, joka on liian pieni ymmärtääkseen mistä on kyse. Hilkka lukee Olaville Topeliuksen satua Koivu ja tähti, jossa isonvihan aikana Venäjälle viedyt lapset palaavat kotiin. Isä Tukeva on kertonut lapsilleen, että äiti on muuttunut tähdeksi taivaalle, joten nämä rukoilevatkin äidiltä apua ja saavat näin voimaa ja lohdutusta.

Tukevan kuopus Reino on ensin Ilonan äidin Annin hoidossa ja sitten Vehmasten entisen kotiapulaisen Sirkan ja tämän miehen Riston (paria on kuvattu eniten Unohduksen lumissa). Reinon ei kuvata kärsivän sodasta, äidin menetyksestä eikä erossaolosta muista perheenjäsenistä.

TV-sarjassa Tauno Tukevan sota Hilkka ja Olavi eivät lähde sotalapsiksi vaan joutuvat kokemaan evakkomatkan mummonsa ja tätinsä kanssa. Reinoa sarjassa ei ole.

Simolan pommitus

Hietamies oli jo Kannas-sarjan kolmannessa osaa Hylätyt talot, autiot pihat kuvannut puna-armeijan suurhyökkäystä kesäkuussa 1944 evakkojen kannalta sekä Viipurin kukistumista edeltäviä kaoottisia tapahtumia.

Kalliissa kotimaassa suurhyökkäystä käsitellään pääosin sotilaiden kannalta ja tapahtumat sijoittuvat Viipurinlahden saariin. Lisäksi kuvataan haavoittuneiden hoitoa ja myöhemmin sotasairaalaa.

Romaanin dramaattisin kuvaus koskee Simolan aseman pommitusta. Liisa Lunden joutuu autonkuljettajansa kanssa sattumalta paikalle, kokee pommituksen ja auttaa lottakoulutuksen saaneena jälkeenpäin uhreja. Hän pelastaa haavoittuneen äidin ja ottaa huostaansa tämän pienen tyttären. Onneksi Liisa voi tavata äidin sairaalassa ja vakuuttaa että lapsesta huolehditaan. Kun Liisa kotiin päästyään sanoo tytölle ”Liisa-täti hoitaa. Pentti hoitaa”, lapsi vastaa: ”Kaikki hoitaa.”

Myöhemmin Liisa kysyy lääkintämajuri Vaahteralta, onko päämaja vastuussa ammusjunista ja Vaahtera vastaa ”Tietenkin”. Kun Liisa kysyy, miten on mahdollista, että ammusjunat saivat osuman ja siviilejä kuoli, Vaahtera vastaa: ”Ehkä siksi, että on vain yhdet raiteet ja ammusjunat on vietävä sinne missä ammuksia tarvitaan.”

Ilonan äiti Anni esittää teorian, että kaksi ammusjunaa oli pantu kulkemaan ammusjunan molemmin puolin, joten naiset ja lapset ikään kuin ”turvasivat” ammusjunaa.

Molemmat kohdat antavat harhaisen käsityksen asiasta. Ammusjunat kulkivat kohti rintamaa ja evakkojunat länteen, joten ainoa paikka, jossa ne saattoivat olla lähekkäin, oli asemapiha.

Mitä Elisenvaarassa ja Simolassa todella tapahtui?

Simolassa ja Etu-Simolan asemilla on 19.-20. kesäkuuta 1944 arvioitu kuolleen 137-160 henkeä, joista osa oli siviilejä. Vastaavat tuhoisat pommitukset kohdistuivat 20. kesäkuuta Elisenvaaran asemaan, jossa uhreja oli noin 170-200.

Sodan aikana tiedot Simolan ja Elisenvaaran pommitusten uhreista sensuroitiin julkisuudessa. Huhut kuitenkin levisivät ja syntyi vaikka minkälaisia salaliittoteorioita, mistä Ilonan äidin arvelu on hyvä esimerkki.

Sodan jälkeenkin asia oli tabu, mutta Iiris Kähäri kuvasi Elisenvaaran pommituksen seurauksia on Elämän koko kuvassa 1960. Tutkimuksia julkaistiin vasta Kalliin kotimaan ilmestymisen jälkeen: Heikki Kauranteen ja Jukka Wesenin Simolan pommitukset 19.-20.6.1944 (2006) sekä Erkki Rahkolan ja Carl-Gustaf Geustin Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944 (2008, 3., tarkastettu p. 2015).

Neuvostoliitolla oli asemien pommituksiin sotilaallinen syy: selustan rataverkkoon iskemällä ja se katkaisemalla yritettiin estää suomalaisia tuomasta Kannaksen rintamalle joukkoja, aseita ja ammuksia suurhyökkäyksen aikana. Sen ilmavoimat eivät kyenneet osumaan siltoihin, joiden katkaiseminen olisi ollut tehokkainta, joten kohteina olivat asemapihat.

Vastaavasti Suomelle oli tärkeää suojata juuri risteysasemat kuten Elisenvaara ja Simola. Rahkola ja Geust sanovat suoraan, että Suomen ilmavalvonta ja -puolustus epäonnistui totaalisti, minkä takia sotilailla ei ole ollut intoa muistella asiaa.

Perussyitä pommitusten tuhoisuuteen oli kaksi. Ensinnäkään tutkia ei ollut (Saksasta ostetut kaksi Raijaa olivat Helsingin suojana), joten ilmavalvonta oli aistien varassa eikä hälytystä annettu ajoissa. Myös ilmatorjuntatykkejä ja kuljetuskalustoa oli riittämättömästi eikä it-rykmentin johto ollut sijoittanut niitä tilanteen mukaisesti.

Kauranne ja Vesen toteavat, että aineelliset vahingot saatiin korjattua nopeasti, joten sotilaallista vaikutusta pommituksilla ei ollut. Inhimillinen tragedia kuitenkin tapahtui, suurin tietenkin evakkojen ja muiden siviilien kohdalla.

Kauranteen ja Vesenin mukaan evakoiden kuljetuksesta vastuussa olevat viranomaiset eivät olleet saaneet tarpeeksi junia, minkä takia evakoita kerääntyi ratapihalle. Heidät olisi pitänyt lähettää eteenpäin omin neuvoin.

Simolassa oli sentään kevyitä it-tykkejä, mutta Elisenvaarassa ei lainkaan. Siksi viimeinen pommitus Elisenvaarassa voitiin tehdä matalalta. Hävittäjistä jopa ammuttiin konekivääreillä ihmisiä, vaikka näkyi selvästi, että he olivat siviilejä. Silloin kyse ei enää ollut siitä, että siviileistä tuli ”oheisvahinkoja”, vaan sotarikoksesta.

Kahtalainen suhde sotaan

Kukaan henkilöistä ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta. Miehet lähtevät kuitenkin sotaan ja tekevät mitä käsketään. Vanhan rajaan asti eteneminen hyväksytään mutta Itä-Karjalan valtausta ei. Hietamies on siis siivonnut pois osan aikalaisten tunnoista, joita myöhemmin ei pidetä enää sopivina.

Viimeisessä osassa Kallis kotimaa upseerin poika Mikael ”vihasi sotaa” eikä halua upseeriksi vaan lääkäriksi. ”Hän ei tulisi koskaan elämässään vahingoittamaan ainuttakaan viatonta ihmistä, hän ei tulisi koskaan ihailemaan sotaa.”

Kotiin palatessaan Tukeva toivoo: ”Ei koskaan enää sotaa. Ei hänen lapsilleen. Ei Suomelle. Kunpa koko maailma voisi lopettaa tämän järjettömän tappamiseen.”

Silti sarja päättyy sanoihin, jossa kirjailija ilmeisesti summaa oman käsityksensä.”Ymmärtämättömät kysyisivät: miksi menitte sinne. Nämä miehet tiesivät vastauksen. Vain siten säilytettiin kallis kotimaa.” Kallis-sanalla on kaksi merkitystä: rakas ja paljon maksava – yhteyteen sopivat molemmat. Huomattakoon, että nationalistisen isänmaan sijasta käytetään sanaa kotimaa.

Loppujen lopuksi sota nähdään siis sarjassa välttämättömänä, jotta Suomi säilyi vapaana ja itsenäisenä. Ja ainakaan sodasta ei voi sotaveteraaneja syyttää.

Tietoja

Tietoja kirjailijasta on sarjan toista ja kolmatta osaa Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut koskevan artikkelin lopussa.

Sarjassa esiintyy myös omalla nimellään todellisia henkilöitä, erityisesti upseereita. Viimeisen osan Kallis kotimaa alussa Hietamies kiittää tiedoista mm. Markku Palokangasta, joka suurhyökkäyksen aikan 1944 oli ratsumestari Uudenmaan ratsuväkirykentin komentaja ja menetti räjähdyksessä näön molemmista silmistään, ja tämän vaimoa Eeva Palokangasta. Silloinen lotta Eeva Koski esiintyy yllä kuvatussa kohtauksessa, jossa lotat pohtivat Leena Leppäniemen moraalia teoksessa Syksyksi kotiin.

Blogissa on käsitelty myös Kannas-sarjan kolmatta osaa Hylätyt talot, autiot pihat (artikkelin alussa kerrotaan lyhyesti sarjan ensimmmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara) sekä neljättä ja viidettä osaa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat ja lisäksi heimosotia kuvaavaa romaania Vienan punainen kuu.

Blogissa on myös artikkeli Iiris Kähärin romaanista Elämän koko kuva, jossa päähenkilö saapuu Elisenvaaran asemalle pommituksen jälkeen ja myöhemmin arvostelee sitä, että Suomessa on korotettu selviytymisestä ja sivuutettu ne siviilit, jotka traumatisoituivat kokemuksistaan pysyvästi.

Kirjallisuutta

Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena 2022.
Kauranne, Heikki & Wesen, Jukka: Simolan pommitukset 19.-20.6.1944. Apali 2006.
Kinnunen, Tiina: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. 2. p. Otava 2006.
Lagerbohm, John & Kirves, Jenni & Kleemola, Olli: Me puolustimme elämää. Naiskohtaloita sotakuvien takaa. Otava 2010.
Olsson, Pia: Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Otava 2005.
Rahkola, Erkki & Geust, Carl-Gustaf: Vaiettu Elisenvaaran pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. 3., tarkastettu p. Gummerus 2015. (1. p. 2008.
Paula Salminen: Miehittäjän morsiamet. Rakkautta ja petoksia jatkosodan Itä-Karjalassa. Atena 2013.Saure, Salme: Laila Hietamies läheltä. Otava 1998.

Kaarlo Isotalo: Maattoman miehen talvisota

Talvisotaromaanien klisee on kommunisti, joka kokee ideologisen kääntymyksen. Myös Kaarlo Isotalon romanissa Maattoman miehen talvisodassa Neuvostoliiton hyökkäys järkyttää naapurimaan rauhantahtoon uskovat. Ideologiaansa he eivät kuitenkaan muuta, sillä se perustuu suomalaisen yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuteen.

Maattoman miehen talvisodan (1972) minäkertoja on Kalle Närhi. Hän kertoo isänsä olevan entinen maanviljelijä. Ilmeisesti tämä on menettänyt maatilansa velkojen takia pakkohuutokaupassa 30-luvun alun laman aikana.

Romaanin ideologinen lähtökohta käy ilmi jo alussa, kun kuvataan kahta taloa. Toisen talo, jonka tornissa liehuu siniristilippu, tekee Närheen ”pelottavan, jotenkin pois työntävän vaikutuksen”. Talon pihalla harjoittelevat suojeluskuntalaiset. Toisen talon ikkunat ja ovi on suljettu: ”Sanottiin että Kruununmakasiinissa oli vuonna kahdeksantoista teloitettu satoja.”

Työväen olot ankarat vielä 30-luvun lopussa

Kaupunki on Raahe, jossa on kaksi suurta työnantajaa. Sahalla ei kysytä työtekijän menneisyyttä, mutta se palkkaa lähinnä naisia, joille voi maksaa pienempää palkkaa kuin miehille. Konepajalla ei sallita mitään punaisuutta. Pienessä kaupungissa tiedetään sukulaisetkin: kummalla puolella isä on ollut 1918, ja onko joku sukulainen kadonnut itärajan taakse. Poikkeus tehdään, jos liittyy suojeluskuntaan.

Vanhempi mies Ville Orava opettaa nuotiolla kapitalismin käytäntöjä: ”Nämäkin puut, kyllä nämä ovat ryöstötavaraa. Nehän maksavat talollisille mitä tykkäävät. Viisitoista prosenttia kaiken lisäksi pitää antaa ilmaiseksi.” Myös työntekijöille maksetaan puukuutiosta, jossa metri on itse asiassa metri viisitoista senttiä. Tästä ”rosvonmitasta” kerrotaan myös Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla.

Vaistonvarainen ja katkera Berta manaa kostoa: ”Parempi olisi jos ryssät tulisivat ja hirttäisivät tuollaiset kyrvät …”, mutta ideologisesti tietoinen Orava oikoo: ”Ei hyvä tyttö, ei neuvostoihminen ketään hirtä.” Ryssittelyä ei ole syytä käyttää.

Yritetään pitää kokous, mutta poliisi keskeyttää sen. Muut pidätetyt palavat, mutta Orava katoaa ja uskotaan, että hänet on murhattu.

Uudeksi laitavasemmiston edustajaksi tulee Lauri Siuvatti. Tämän isä on poliittisena vankina Tammisaaressa, minkä takia pojan koulunkäynti on päättynyt keskikouluun. Siuvatti on Närheä vähän vanhempi, mutta paljon tätä edellä tiedoissa ja tietoisuudessa. Hän tekee ”teräviä huomautuksia Hitlerin Euroopan herruussuunnitelmista” ja arvostelee Tanneria porvariston syötiksi.

Tapahtuma-aika on talvi 1938-9, jolloin pula-aika on takana ja maassa on punamultahallitus. Silti työtä on vaikea saada, Pihkalan rikkurikaarti toimii, ja mielipiteitä valvotaan tarkasti.

Siuvatti ei usko suomalaisten kommunistien kuolleen Stalinin vainoissa

Keväällä Närhi ja Siuvatti pääsevät Oulussa töihin helsinkiläiseen rakennusliikkeeseen, jonka mestarit ovat ”hurriporvareita” etelästä ja ottavat työhön poliittisista mielipiteistä riippumatta. Sosiaalidemokraattiset raudoittajat ”pelkäsivät kahta vihollista: kommunisteja ja fasisteja”. Siuvatti taas uskoo: ”Sotaa ei tule. Stalin on siksi viisas, että teki mieluimmin sopimuksen Hitlerin kanssa, kuin rupesi teurastuttamaan viatonta kansaa.”

Sen sijaan ”Noorsdröm piti Stalinia täysverisenä itämaisena despoottina ja julmana tunnottomana murhaajana”. Hänen Pohjanmaalta Kanadaan muuttaneet sukulaisensa on houkuteltu Venäjälle ja tapettu siellä. Siuvatti leimaa tiedot ”porvarin valeeksi”, mutta Noorsdröm luettelee nimeltä muitakin Neuvostoliitossa teloitettuja suomalaisia. Siuvatti kutsuu heitä ”kätyreiksi”, mutta Noorsdröm pitää päänsä: ”Ei kuin parhaimmistoa. Rehellisiä kommunisteja.”

Yleensä Närhi vain selostaa keskusteluja omaa kantaansa kertomatta. Siitä, että hän ystävystyy Siuvatin kanssa, voi toki päätellä, että hän ainakin osittain yhtyy tämän mielipiteisiin.

Siuvatti ja Lommi uskovat Neuvostoliiton rauhantahtoon

Syksyllä 1939 Siuvatti ja Närhi aloittavat asevelvollisuuden suorittamisen Kuopiossa. Siuvatin lukeneisuudesta kertoo, että hänen mielestään koulutus on samalaista kuin Pentti Haanpään Kentässä ja kasarmissa.

Lommi, jonka veli on Venäjällä, luottaa Neuvostoliiton rauhantahtoon. Poikkeuksellisesti Närhi liittyy keskusteluun kysymällä: ”Entäs Puola. Ja Viro ja Latvia”, jolloin Siuvatti valistaa, että ”se on eri asia”.

”Helsingin poika” uskoo, että sodan sattuessa Suomea ei jätetä yksin: ”Ranska varmasti sanoo sanansa. Ja Ruotsissa on tavaraa, siellä on maailman parhaat asetehtaat.” Sen sijaan Lommi ei usko Suomen saavan apua kummaltakaan, mutta ei hän usko sotaankaan: ”Venäläiset … Ei, miten ne vois. Punaiselta Neuvostoliitolta me olemme saaneet itsenäisyyden. Se on Leninin antama.” Siuvatti oikoo: ”Ei Lenin tarkoittanut valtaa annettavaksi lahtareille”.

Kun kasarmilla annetaan lukea myös vasemmistolehtiä, Siuvatti epäilee: ”Jotakin on tekeillä, mutta ei sotaa. En minä usko sotaan, nehän tappaisivat meidät kuin russakat.” Ilmeisesti Siuvatti tarkoittaa, etteivät Suomen hallitus ole niin hullu, että antaa tilanteen mennä sotaan, koska taistelu olisi maiden kokoeron takia toivoton.

Uutinen sodan alkamisesta hiljentää porukan. Kommentit ovat pelkästään toteavia: ”Se on sitten kohta menoa.”

Talonpoikien ja työläisten poikien erilainen menneisyys

Sodan sytyttyä asevelvolliset viedään junalla Kuopiosta Kontiomäen kautta Oulun ja sieltä Kemiin. Siellä majoitutaan ja kootaan uudet yksiköt, joissa on sekaisin vanhaa ja nuorempaa ikäluokkaa, jaetaan varusteet, saadaan uudet upseerit ja jaetaan henkilökohtaiset aseet ja niihin ammukset. Närhi, Siuvatti ja Lommi kuuluvat konekiväärimiehiin. Oulusta lähdetään Kontiomäen kautta Hyrynsalmelle.

Sodan kuvauksessa ei sinänsä ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Siksi keskityn tässä niihin asioihin, joita on harvemmin käsitelty tai joita Isotalo käsittelee poikkeavalla tavalla.

Kun puhutaan Suomussalmen poltetusta kirkonkylästä, käy ensi kertaa ilmi, että komppaniassa on ”kahdenlaista ilmaa”. Toisaalta on ”perinteellisen, vakaan uskonnollisen kasvatuksen” saaneita talonpoikien poikia, toisaalta tehdastyöläisten jälkeläisiä, ”jotka olivat jo omin silmin nähneet ja kokeneet isänmaan nurjat puolet, sen maan, jota olimme puolustamassa.”

Jälkimmäisten sodanaikaista ajatusmaailmaa Närhi kuvaa suoraan arvostellen me-muodossa: ”moni meistä katseli ja muisteli menneitä vuosiaan valheellisten silmälasien läpi. Emme halunneet muistella kokemiamme kovia päiviä. Puheemme tuntui aika ajoin sellaiselta, että me todella omistimme tämän maan. Olimme puolustamassa ’kotia, uskontoa ja isänmaata’.”

Kun komppania talvisodan loppuvaiheessa siirretään Laatokan Karjalaan, yhteiset kokemukset ovat tavalliseen tapaan hitsanneet yhteen: ”Huomasimme sen jokainen, että olimme tulleet toisillemme läheisemmiksi. Kaikki tölväisyt, leikillisetkin ja hermostuksissa tapahtuneet ärähtelyt olivat jääneet pois.”

Rohkeus riittää nyt myös siihen, että pelko voidaan tunnustaa toiselle.

Vänrikki alkaa luottaa oma-aloitteeseen sotilaaseen

Hyrynsalmella joukkoon liittyy vanhempaan ikäluokkaan kuuluva Romppainen. Tällä ei ole sotakokemusta, mutta ”kylmä ja selkeää havaintokyky”. Kun joukkueenjohtaja, vänrikki Uusiluoma määrää aseman, Romppainen kysyy, miksi juuri siihen, eikä vänrikki osaa selittää.

Muutenkaan he eivät tulee toimeen: Uusiluoma kieltää seudut tuntevaa Romppaista antamasta muille tietoja maastosta, ilmeisesti epäillen että nämä välittäisivät tiedot viholliselle. Sen jälkeen vänrikin ja Romppaisen välillä on ”muuri. Ei aivan puhumaton mutta kuitenkin kuilu.”

Kun vangiksi saadaan puna-armeijan partio, jossa on pari suomea puhuvaa, Uusiluoma aikoo lyödä toista sotilasta, mutta tämä ehtii väistää. Romppainen kiroaa: ”Ja perkele, tässä pirtissä et hakkaa ketään. Et vankeja etkä muita”.

Ennen pitkää yhteys ”herran” ja ”jätkän” välillä kuitenkin syntyy. Uusiluoma alkaa sinutella Romppaista ja kertoa suoraan, mitä tulee tapahtumaan. Romppainen taas hyväksyy vaikeatkin tehtävät: tärkeintä on, ”kun sen tietää”.

Myöhemmin Laatokan Karjalassa asiantuntemusta arvostetaan arvoasemasta välittämättä. Kun komppanianpäällikkö näyttää Uusiluomalle karttaa eikä asia ei selviä, Romppainen kutsutaan paikalle. Tämä ymmärtää heti tilanteen ja laatii suunnitelman, joka perustuu siihen, että ”jos [puna-armeijalaisilla] vähänkin järkisyyt pelaavat”.

Aivan sodan lopussa tilanne on niin vaikea, että Uusiluoman mielestä on vaihdettava paikkaa, mutta kun Romppaisen mielestä nykyisessä kannattaa pysyä, Uusiluoma suostuu muitta mutkitta: ”Sunhan se on asias”.

Uusiluoman ja Romppaisen suhde on kuin malliesimerkki Jussi Jalosen tutkimuksesta Summan tarina. Auktoriteetti ei sodassa perustukaan asemaan vaan asiantuntemukseen. Upseeri luopuu komentamisesta ja alkaa luottaa miehiinsä, kun havaitsee, että näiden oma-aloitteisuus tuottaa paremman tuloksen kuin pelkkä käskyjen seuraaminen.

Teemaa on sinänsä kuvattu fiktiossa muutenkin, mutta Isotalon romaanissa korostuu toisaalta se, että vänrikki epäilee alkuun miestensä poliittista luotettavuutta, toisaalta Uusiluoman ja Romppaisen erilainen suhde viholliseen.

Puna-armeijalaiset ja loikkarit

Puna-armeijalaisia kuvataan romaanissa harvinaisen paljon. Osa antautuu helposti: ”Kiväärimiehet kokosivat vankiporukoita, useimmat olivat ilman asetta. Ja joilla oli ase, he nakkasivat sen hankeen, kun näkivät, että suomalaiset lähestyivät.”

Vangeilla on huonot varusteet, joista on aiheutunut paleltumisvammoja.

Toisaalta kun joku epäilee puna-armeijalaisten moraalin pettäneen sillä perusteella, että motissa ollaan hiljaa, toinen osaa tulkita asian paremmin: ”Siinäpä se. Niillä on viimeiset hetket, eivätkä ne ole niin saatanan tyhmiä ole, etteikö ne sitä tietäisi. Ja kun ei muuta mahdollisuutta ole kuin kuolla taikka päästä pakoon … ne yrittää!”

Partioissa on suomalaisia loikkareita. Suurin osa sotilaista ei tiedä loikkareista mitään tai ei ainakaan sitä mitä kertoja ystävineen: loikkaukseen oli pakottanut taloudellinen tilanne. Suojeluskorpraali Mantereen mielestä ”nämä saatanat” ovat ”pahempia kuin ryssät”. Sen sijaan Romppaisen mielestä ”Kaikkein vittumaisimpia ovat nuo rajantakaa tulleet. Ne ovat niitä pakolaisia. Jokaisen päälle ovat kantelemassa. Kuuluvat järestään suojeluskuntaan…”

Romppainen ei kerro poliittisia mielipiteitään julkisesti, mikä on sodan aikana ymmärrettävää. Selväksi tulee kuitenkin, ettei hän ole ”valkoisen Suomen” kannattaja.

Kommunisti masentuu mutta ei luovu aatteestaan

Sotasaaliiksi saatuja kirjoja ja karttoja katsellessaan Siuvatti sanoo, että ”vituiksi on mennyt koko vapaussota”. Ilmaisu on monimielinen: vapaussotahan on valkoisten termi vuoden 1918 sodasta, mutta Neuvostoliittokin julisti talvisodassa, että puna-armeijan aikomuksena oli vapauttaa Suomi.

Sekä Siuvatti että Lommi eivät usko mitä tahansa. Neuvostoliiton propagandaa kumpikin pitää huonona. Kun radiosta kuullaan ”Juntusrannan hallituksen” ministerit, Lommi kommentoi: ”En minä olisi uskonut, että ne [venäläiset] noin helvetin älyttömiä ovat.”

Siuvatti arvostelee myös vihollisen radiolähetysten häirintää: ”Antaisivat saatanoitten paasata, hallaahan se heille tekisi, kun suomalaiset kuulisivat, kuinka pimeitä heidän tietonsa ovat.”

Närhi vaistoaa, että sodan alussa Siuvatti ja Lommi ”olivat jotenkin henkisesti hajallaan”. Vähän aikaa nämä jopa puhuvat toisilleen vain Närhen välityksellä. ”Sanoin joskus oman mielipiteeni, se avasi Siuvattia, hän sai luonnollisuutensa takaisin, rupesi meidän kolmisin ollessamme arvailemaan Hitlerin ja Stalinin liittoa. Arvuutti itselleen, mihin helvettiin tämä päättyy.”

Toisin kuin fiktion monet stereotyyppiset kommunistit, jotka kääntävät totaalisesti kelkkansa, Siuvatti ja Lommi eivät luovu aatteestaan. Toisaalta Lommi suuttuu, kun häntä kutsutaan ”ryssäksi”: ”- …ja perkele, sinä et minua ryssittele!”

Kun Siuvatti lopussa kaatuu, Lommi kommentoi ironisesti: ”Joo, isänmaa otti kasvattinsa, saatana … uskonnon ja isänmaan …” Kumpikin on sotinut siinä missä muutkin, mutta se ei merkitse, että he hyväksyisivät virallisen ideologian.

Renki Viitala, aseeton Paunu ja hevosia säälivä Kurtti

Junamatkalla Laatokan Karjalaan tututustaan uusiin miehiin, joista osa on ollut mukana jo Raatteella.

Viitala lupaa tehdä ”mitä vaan ja missä vaan, jos saan jonkinlaisen korvauksen”. Muiden ihmetellessä puhetta korvauksesta Viitala kertoo olleensa ”trenki”: ”ei renkillä ole edes koiran arvoa”.  Osoittelevasti Viitala on kotoisin Pohjanmaalta. Viitalaa huonosti kohteleva isäntä pitää luultavasti itseään isänmaallisena miehenä.

Närhen mieleen tulee ”sota, jota käymme lehtikirjoitusten mukaan ’yksityisen omistuksen’ suojelemiseksi’.” Viitalalla on kuitenkin niin kehnot vaatteet, että hän paleltuu heti alkuun ja patistetaan sairaalaan.

Toinen uusi mies on Paunu, joka palvelee aseettomana uskonnollisen vakaumuksensa takia. Siitä hän kertoo: ”Ei saa ajatella taikka täytyy ajatella perusteellisesti” ja selittää: ”Ajatella voi aina. Eläminen on niin ja niin. Tämä maallinen elämä”, ”Ihminen on ikuinen olento. Jumalan luoma olento. Elävä sielu.”

Paunu myöntää pelkäävänsä, mutta ei kuolemaa. Hän vakuuttaa, ettei tapa ketään, vaikka hänet tapettaisiin. Kun toiset pitävät häntä hulluna, hän vastaa rauhallisesti: ”Voin olla. Ihmisten silmissä.”

Paunusta tulee lääkintämies, joka haluaa hakea haavoittuneet vaarallisestakin paikasta: ”Eihän niitä tuonnekaan voi jättää kuolemaan”. Vaikka Romppainen ei anna lupaa omalta lohkolta, Paunu vain lähtee.

Paunu myös tuo majapaikkaan miehiä, joissa on sikotauti tai jotka ovat paleltuneet. Paunun myötätuntoon liittyy lyhytnäköisyys: hän ei joko tiedä tai ei välitä, että tartuntatautiin sairastuneiden tuominen samaan tilaan terveiden kanssa aiheuttaa tartuntavaaran.

Lääkintähuoltoa on tuskin koskaan kuvattu armottomammin kuin Paunun kertomuksessa: ”Haavoittuneet ja sairaat saavat virua ja paleltua JSP:llä. Lääkäri on menettänyt hermonsa …” Romppainen kommentoi: ”Ettei ne saatanat saa sanaa suustaan. Voi helvetti! Ei sitä jätkäpojalla näy olevan koirankaan arvoa. Meinaako ne meidät tapattaa tänne kuin metsäluteet.” Sellaisesta tuskin on kyse vaan pikemmin resurssien puutteesta, mutta ilmeisesti rauhanajan kokemusten takia Romppainen tuntee ylempiä kohtaan syvää epäluottamusta.

Jo Hyrynsalmella taistellutta Kurttia säälittävät eniten hevoset: ”Kyllä ihminen itsensä suojaa mutta hevoset …” Kurtti lähtee lopettamaan haavoittuneita hevosia, vaikka Romppainen yrittää estää häntä.

Samoin kuin Paunun tapauksessa, Romppainen ajattelee asiaa järjen kannalta: henkeä ei kannata vaarantaa turhaan.

Paunun, Lommin ja Romppaisen poliittinen ero näkyy seuraavasta keskustelussa. Kun Paunu kysyy: ”Milloin tämä loppuu?”, Lommi vastaa: ”Kysy niiltä, jotka ovat tämän aloittaneetkin”. Paunu jatkaa kysymällä: ”Kuka tämän aloitti?” Romppainen kommentoi: ”Kyllä kai se teidän on turha pohtia, kuka tämän aloitti”, mutta Lommi vastaa: ”Ei minusta”.

Huolimatta kaikesta kriittisyydestään ”valkoista Suomea” kohtaan Romppainen ei siis ole sillä tavoin ideologinen kuin Lommi. Tämän kysymys ”Kuka tämän aloitti?” tuskin tarkoittaan vain sitä, kumpi on hyökkääjä, vaan sodan syitä laajemminkin.

Samaa kansaa – silti menneisyys ei häviä

Romaanin lopussa Närhi haavoittuu ja on JSP:llä, kun radiosta kuullaan, että suomalainen valtuuskunta on matkustanut Moskovaan. Kun minäkertoja odottaa linja-autoa, hän kuulee, että Uusiluomakin on samassa tilanteessa.

Aiemmassa kohtauksessa mennyt siviilielämä ”muistui nyt lämpimän turvalliselta. [- – -] Epämiellyttävät kokemukset tuntuivat kovin heppoisilta. Ajattelin kuunnellessani pakkasen narskunnasta lähteviä ääniä, miten ymmärrettävää oli lausuma ’me kaikki samaa kansaa’.

Kuinka muuten voisi ollakaan?”

Toisaalta 30-luvun kovat kokemukset eivät ole talvisodan vaikutuksesta suinkaan nollautuneet Närhen mielessä: ”Silmieni edessä oli kuin vaaka, sen toisessa päässä olivat suojeluskuntalaiset kivääreineen ja toisessa kupissa köyhäinhoidon, nälkäiset jonot ja työläisiä jahtaavat ohranat vihaisine koirineen. Minun oli väkisinkin ajateltava kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat luottaneet Neuvostoliiton sosialismiin. Ajattelin parkkuutyömaan vanhaa miestä, Ville Oravaa … Ajattelin miestä, joka kuori jäisiä pöllejä lapsineen … Miksei heillä olisi oikeus odottaa elämältä muutakin kuin nälkää. Alituista turvattomuutta. Miksi he eivät uskoisi niitä puheita, joita heille oli vuosikausia puhuttu?”

Huomionarvoista on, että Närhi puhuu nyt ”heistä” eikä ”meistä”, ja näin erottaa itsensä pikemmin tarkkailijaksi kuin samastuu Oravan ideologiaan.

Kirjailijasta

Kaarlo Isotalo syntyi 1918 Pyhäjoella. Isä oli maanviljelijä. Isotalo kävi kansakoulun ja opiskeli myöhemmin työväenopistossa. Sodan jälkeen hän työskenteli muun muassa hitsaajana, veturinlämmittäjänä ja telakkatyöläisenä, kunnes 1960 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Hän kuului jäsenenä kirjailijaryhmä Kiilaan ja esiintyi myös lausujana ja näyttelijänä.

Isotalo asui Oulussa ja Raahessa ja vuodesta 1945 lähtien Turussa. Hän kuoli 1989.

Pekka Tarkka luonnehtii Suomalaisissa nykykirjailijoissa Isotaloa ”kollektiivisten paineiden ja yksilön hädän kertojaksi”: ”Epätasaisessa tuotannossaan hän on yltänyt tuloksiin nimenomaan yhteisön häiriötilojen ja ahdistuneen, estyneen ihmistyypin kuvaajana.”

Isotalo julkaisi esikoisrunokokoelmansa Yli karikon 1950 ja esikoisromaaninsa Telakka 1960. Romaani Maa repeää (1962) sijoittuu 30-luvun talouspulan ja lapuanliikkeen vuosiin. Loikkarit (1969) kertoi Neuvostoliiton loikanneista nuorukaisista. (1969). Sotaa kuvaavat dokumenttiteos He vetivät Hitlerin vankkureita (1966) ja romaani Maattoman miehen talvisota (1972).

Kirjallisuuutta:

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Tarkka, Pekka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Tammi 1968.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 1

Kalle Päätalon Myrsky Koillismaassa on harvinaisen monipuolinen sotaromaani, jossa kuvataan niin rintamalla taistelevia ja vasta asekoulutusta saavia kuin rajan lähelle eri tehtäviin jääneitä ja evakkoja.

On vahinko, että Myrsky Koillismaassa (1963) on joutunut unohduksiin muilta paitsi Päätalo-faneilta, niin monta herkullisesti kuvattua henkilöhahmoa siinä on. Ja vaikka Kalle Päätalo oli itse talvisodan aikana koulutuksessa ja hänen rintamakokemuksensa jäi jatkosodassakin lyhyeksi, tätä ei sotakuvauksesta mitenkään huomaa.

Koska kirja on 656-sivuinen järkäle, olen jakanut artikkelin kahteen osaan. Tässä osassa käsittelen talvisota.

Koillismaa-sarja

Myrsky Koillismaassa on Päätalon Koillismaa-sarjan kolmas osa. Sitä edeltävät romaanit Koillismaa (1960) ja Selkosen kansaa (1962). Neljäs osa Myrskyn jälkeen (1965) käsittelee sodanjälkeistä aikaa. Viides osa Mustan lumen talvi (1969) on aikalaisromaani – 60-luvulla selkonen on kokonaan muuttunut kuten koko Suomi.

Koillismaa-käsitteen keksi Reino Rinne, aiemmin puhuttiin Ylämaista. Koillismaahan kuuluu Päätalon kotipitäjä Taivalkoski sekä Pudasjärvi ja Kuusamo. Teoksessa Koillismaa kuvina (1964) on Rinteen valokuvat ja Päätalon teksti.

Ennen sotakuvausta Myrsky Koillismaassa on hyvä lukea sarjan edelliset osat, sillä henkilöiden taustan tunteminen auttaa ymmärtämään näiden sotakokemuksia.

Seuraavassa lyhyesti joitakin ydinkohtia:

Koillismaan alussa seutuun ja sen ihmisiin tutustutaan ulkopuolisin silmin, kun pula-aikana taivalta taittaa nälkäinen kulkumies, jota paikalliset kutsuvat Tampereen pojaksi. Hän saa varsin tylyn vastaanoton paikkakunnan isolta isännältä Iivari Sääskilammilta.

Tampereen poika työskentelee metsä- ja tietöissä, kunnes paljastuu rakennusmestari Kosti Mäkiseksi. Hän on lähtenyt Tampereelta työpaikallaan sattuneen erimielisyyden takia. Hän jää pohjoiseen ja saa ammattiaan vastaavaa työtä.

Paikkakunnalla vaikuttaa lestadiolainen herätysliike, jonka oppeihin kuuluu syntien tunnustaminen ja parannuksen tekeminen. Iivari Sääskilammi majoittaa saarnaajia, mutta usko on hänellä vain naamari. Hän katoaa tämän tästä Ouluun, jossa hänellä on vakituinen avioliiton ulkopuolinen suhde. Vaikka hän siis itsekin rikkoo käskyjä ja tarvitsee anteeksiantoa, hän kieltäytyy antamasta anteeksi Nestori Maliselle, joka tunnustaa yli kymmen vuotta sitten tapahtuneen poron tapon. Lähimmäisenrakkautta Iivarista ei muutenkaan löydy vaan hän kohtelee kovasti Sammalsuon perhettä kohtaan, joka joutuu anomaan kunnan jauhoja.

Sen sijaan nimismies Pulkkila, vaikka ei ole uskovainen tai juuri siksi, suhtautuu kiihkottomasti paikallisiin rikoksiin kuten salametsästykseen ja pontikankeittoon, vaikka hoitaakin virkansa niin kuin lait ja asetukset määräävät.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen ja Iivari Sääskilammin tytär Irja rakastuvat toisiinsa. Kun isä ei avioliittoa hyväksy, Irja joutuu lähtemään kotoa.

Pula-aikana olot ovat olleet niin ankeat, että Nestori Malisen poika on loikannut Neuvostoliittoon mutta palaa pettyneenä.

Toisen osan Selkosen kansaa päästään 30-luvun loppupuolelle. Sammalsuon Kauko on varttunut nuoreksi mieheksi, joka pystyy palkallaan elättämään lapsuudenperheensä.

Kauko vrt. Kalle

Eero Marttisen teoksessa Mestarin eväät Päätalo kiistää, että Kauko Sammalsuo olisi hänen omakuvansa. Kirjailijaa ei ole syytä uskoa: sota-aikaan asti Kauko kokee paljolti samanlaisia vaiheita kuin Iijoki-sarjan Kalle.

Toki Kallen nuoruuden kokemukset ovat karumpia kuin Kaukon. Vaikka Sammalsuon perhekin joutuu hakemaan kunnan jauhoja, köyhyys johtuu isän kuolemasta. Asiaan ei siis liity niin paljon häpeää kuin Kallella, jonka isä oli mielisairaalassa.

Kallen tavoin Kauko on lahjakas: hän harrastaa urheilua ja on innokas lukija. Samoin kuin Kallen kohdalla molempia harrastuksia pidetään vouhotuksena. Molemmista tulee eturivin metsätyömiehiä.

Nuoret kaipaavat pois

Myös Kaukon ihastus, kansanopiston käynyt Elma Malinen haluaisi nähdä maailmaa ja muuttaa Ouluun. Vaikka Elman haaveet ovat peräisin Nyyrikin lukemistolehdistä, niissä on tottakin: kaupungissa pääsevät palkollisetkin helpommalla kuin maalaismökin tyttäret: ”iltasella tanssaamaan ja eläviin kuviin”.

Kai Hirvasnoro toteaakin blogissaan Päätalon matkassa: ”Luonnon jylhyys ja kauneus sekoittuvat siellä asuvan nuoren ihmisen näköalattomuuteen ainutlaatuisella tavalla. Vähän jokainen romaanin monista päähahmotuksen saavista henkilöistä kaipaa jonnekin pois.”

Iivari Sääskilammin poika Perttu on pannut toimeksi ja muuttanut poliisiksi Viipuriin. Isän terveyden heikennettyä hän kuitenkin palaa kotiin juuri talvisodan edellä.

Selkosissakin seurataan uutisia

Talvisodan kuvaus alkaa oikeastaan syksyn 1939 kuvauksesta teoksen Selkosen kansaa lopussa.

Maailman tapahtumia seurataan selkosissakin, ensin tosin muutaman päivän vanhoista sanomalehdistä. Saksan hyökkäystä Puolaan kommentoidaan rakennustyömaalla: ”Voi helevetin helevetti minkä savotan alakovat”, ”Eikä ihan heti lopu, sanokaa minun sanoneen”, ”Nythän se rytinä on vielä kaukana, mutta varmasti se jollakin tavalla vaikuttaa tännekin asti”.

Kun Suomi on saanut kutsun Moskovan neuvotteluihin, miehet kokoontuvat iltaisin Kosti Mäkisen kotiin, jossa on kylän ainoa radio. Irja-vaimoa kiusaa kamarin täyttävä tupakansavu ja se, ettei perhe saa olla omissa oloissaan kuin yöllä.

Miehet kutsutaan armeijaan

Toivo Malinen on juuri suorittanut asevelvollisuutensa, kun hänet kutsutaan takaisin armeijaan. Hän suuttuu ensin, mutta rauhoittuu sitten: ”En minä tosissani pakoon meinaa…Saatana vieköön, vaikka sota tullenee, niin en minä ole miestä huonompi…Minä tunnen ja muistan sen komennon, jota tuolta pakoon lähdin…Sinne en lähde toista kertaa heikoissa kettingeissäkään…Vastaan minä pistän, jos sitä meininkiä aletaan tänne vängällä tyrkyttää.”

YH-kutsujen jakoa kuvataan monen henkilön kohdalla. Suojeluskuntaan kuuluva Toivo Malinen tuo kutsun langolleen Kosti Mäkiselle, joka on pitäjän harvoja reservin upseereita. Ei ole oikein uskottavaa, että Kosti Mäkinen olisi valittu reserviupseerikouluun. Paikallinen suojeluskunta lähetti asevelvollisista luotettavuusarvion, johon perhetausta vaikutti. Kostin isä oli punakaartilainen ja Kostin mukaan jopa kommunisti.

Kauko ja Nestori Malinen vievät kutsun perheeseen, joka asuu niin kaukana, että maailman eikä Suomenkaan tapahtumista ei tiedetä mitään. Ainoa lehti, joka perheeseen tulee, on lestadiolainen Siionin Lähetyslehti.

Sovitus ennen sotaa

Sodan uhka saa monen miehen tekemään lestadiolaisissa seuroissa parannuksen.

Ei-uskovatkin haluavat saada maalliset rikkeet pois tunnolta. Simo Mutka tunnustaa nimismies Pulkkilalle uroshirven laittoman tapon ja pontikan salakuljetuksen. Nimismiestä suututtaa, että Mutka on pystynyt huijaamaan häntä. Hän epäilee, että tämä tunnustaa vain päästäkseen sotaa pakoon. Mutka torjuu epäilyksen loukkaavana, ja nimismies leppyy: ”Nyt on isommat asiat kysymyksessä…” Nimismies lupaa, että tunnustus jää vain hänen tietoonsa.

Sodan pelko asettaa myös henkilökohtaiset loukkaukset oikeisiin mittasuhteisiin ja riidat halutaan sopia. Kosti Mäkinen leppyy viimein Irjan isälle Iivari Sääskilammille. Hän soittaa asemapaikastaan Oulusta vaimonsa kotitaloon ja sanoo langolleen Pertulle: ”Sano nyt isällesi, että minä puolestani olen näinä viikkoina ruvennut ajattelemaan asioita hieman eri tavalla…Omasta puolestani olen valmis luopumaan koppavista sanoistani ja olostanikin…Nyt ovat hyvin pieniä asioita henkilöiden keskeiset kyräilyt…Sano terveiseni…En tyrkytä, mutta en tunne enää kaunaakaan…”

Terveisten lähettäminen ei ole selkosella miehisten miesten tapa, joten Kosti tietää, että kyseessä apen silmissä iso askel. Iivarikin on pehmennyt ja ilahtuu. Hän jopa kutsuu vävynsä lomalla käymään. Irja lapsineen on tulossa evakkoon vanhempiensa kotiin.

 

Reaktioita puna-armeijan hyökkäykseen

Nestori Malisen veljenvaimo Kaija Malinen joutuu kohtaamaan puna-armeijan tiedustelijoita. Yksi puhuu suomea ja on loikkari, vieläpä tuttukin, eikä Kaijalle tehdä pahaa.

Loikkarin tausta ja motiivi tehdään tiettäväksi, kun tämä ei hyväksy eväiden kääreeksi Siionin Lähetyslehteä: ”Kun minä pikkupoikana olin Karhukannassa huutolaisena, lukivat sitä samaa aviisia. Pitivät nälässä. Pieksivät ja potkivat…Työpäivässä oli mittaa…”

Myrskyssä Koillismaassa Kauko tapaa junassa Neuvostoliittoa sympatisoivan miehen. Mies uhoaa suureen ääneen, että ”on aivan turha panna hanttiin venäläisille. Ne lyövät Suomen poikki Oulun kohdalta.”

”Herrat vain turhan vuoksi miehiä tapattavat. [- – -] Jos ei vastarintaa tehtäisi, eikä niitä ärsytettäisi, niin meikäläisille ei tulisi mitään vahinkoa.” Sen sijaan herroilta sietäisikin miehen mielestä listiä päitä pula-ajan takia.

Mies väittää puna-armeijan olevan jo Pudasjärven rajalla eli lähes puolimatkassa Ouluun, mutta Kauko korottaa äänensä ja osoittaa väitteen vääräksi: hän on tullut juuri samalta suunnalta ja tietää, missä linja on. Miestä käsketään joukolla olemaan vaiti.

Muuten henkilöiden reaktio sodan syttymiseen on toisenlainen.

Teoksessa Selkosen kansaa Kauko ja hänen nuorempi veljensä Auku ovat vartioineet siltaa, mutta se ei Kaukolle riitä vaan hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi.

Rauhan aikana Nestori Malinen on pilkannut sonniseuran miehiä, joiksi hän nimittää harjoituksissa lihakeittoa syöviä suojeluskuntalaisia, jotka syövät harjoituksissa lihakeittoa. Tämän takia häntä on jopa epäilty kommunistiksi. Sodan sytyttyä paljastuu, että Nestori on vain arvostellut liikaa isänmaallista intoilua.

Vaikka Nestoria ei ole ikänsä takia kutsuttu reserviin, hän päättää lähteä omin päin sotaan: ”Piti sanomani, että minun sappini kiehuu jo meleko lailla tuolle sotatouhulle. Perkele kun työnnytään rauhallisten ihmisten peälle semmosilla joukoilla…Ei merkkijää välitetä, missä iso pilikotus mennöö valtakuntiin välillä. Tullaan ja poltetaan vaivalla tehyt mökit melekeen koko selokosessa. Luulooko ne venäläiset, että teällä helevetin syömmaissa on ollu niin heleppo elleä ja kattoa peän peälle soaha…Vastaan minä lähen hiihtoa veäntämään, se on silimäänni vissi…Vakkuuteltu vakkuuttamasta peästyähi, ettei sieltäpäen haluta sotaa…Onko tämä nyt puhheihesa takana seisomista? Täh…? Saatana kun tuommonen iso valtakunta rupejaa ahtamaan pienempäsä peälle.”

Tiivistettynä: oikeutta on loukattu ja sana syöty, iso kiusaa pienempää.

Muualta tullut kapteeni ihmettelee, ”että näistä korpiseudun miehistä ei juuri kukaan valita eikä ruikuta sotaan lähtöä. [- – -] Ihmettelen näiden syrjäseudun miesten isänmaallista mielialaa…” Nimismies Pulkkila vastaa: ”Ei näistä monikaan muista sellaista nimeä kuin isänmaa. Minulla on se käsitys, että ukko kuin ukko ajattelee vain sitä, että kun on jouduttu yhteiseen savottaan, niin sinne mennään joukolla.”

Kapteeni ihmettelee edelleen: ”Vaikuttavat minusta aivan sellaisilta, kuin olisivat kyräileviä ja umpimielisiä meikäläisiäkin kohtaan.” Nimismies selittää: ”Pääkköjä he ovat. Vihaavat herroja niin perkeleesti, mutta eivät mielellään koske siihen, joka kuuluu toiselle. Tykkäävät kovasti kotiselkosistaan. ’Ja perkele, kun nämä selkoset on kerran meidän palstapilkotuksen sisään jääneitä, ei niitä vängälläkään viedä’, sanoi minulle eilen tuossa raitilla eräs tukkijätkä.”

Mieliala on siis pohjaltaan sama kuin Pentti Haanpään Korpisodassa: Mitä täällä tekee vieras?

Kauko armeijan koulutuksessa

Myrsky Koillismaassa alkaa kuvauksella, miten maalaispoika Kauko ihmettelee Oulun kaupunkia, ja jatkuu junamatkalla koulutuskeskukseen.
Onneksi Kauko on tutustunut jo Oulun asemalla muihin armeijaan menijöihin.

Toveruus ja sen luoma solidaarisuus onkin se vahvin voima, joka auttaa Kaukoa kestämään sotavuodet.

Sen sijaan sotilaskoulutus osoittautuu sellaiseksi, että Kauko alkaa jo katua lähtöään vapaaehtoiseksi.

Pian Kauko kuitenkin saa vääpeliltä positiivista huomiota: ”Katsokaa nyt esimerkkiä, miten suomalainen mies lähtee sotapalvelukseen! Joka ei näe, niin luettelen alokas Sammalsuon varusteet: Korville käännettävä karvalakki. Korkeakauluksinen villapaita. Vahva takki. Saapashousut vahvaa sarkaa. Kaiken pisteenä kippurakärkiset lapikkaat. Montako sukkaa siellä on?” 

Sammalsuon ja Malisen perhe evakossa Pohjanmaalla

Kun Kaukon perheelle Selkosen kansassa tulee määräys lähteä evakkoon, Liisu kysyy: ”Mennäänkö me Ruotsiin asti? Kauko sanoi, että selkoskyläläiset voivat päästä sinne.” Äiti Maija vastaa: ”Elä, lapsi rakas, puhu mitään pääsemisestä…On ihan hämärän peitossa, minne me joudutaan…”

Myrskyssä Koillismaassa Kaukon äiti Maija Sammalsuo ja Elman äiti Mari Malinen nuorempine lapsineen joutuvat ensin istumaan pitkän matkan tuntemattomaan määränpäähän. Kun ollaan perillä Pohjanmaalla, koululle tulee lestadiolainen emäntä, joka ilahtuu kuullessaan, että Marin ja Maijan kuuluvat samaan uskonhaaraan. Näin Mari ja Maija pääsevät perheineen evakkoon samaan taloon.

Kun talossa istutaan iltaa kolmen naisen kesken, Maija kysyy emännältä: ”Etkö sinä jo ala tähän joukkokuntaan suivautua”. Emäntä vastaa: ”Ee-hei…Vähän meikäläinen joutuu sodan vuoksi kärsimään.” Mari kiittää: ”Oli kuin Luojan sallimus, että päästiin tänne asumaan”. Emäntä kertoo: ”Minulle tuli tunne, kun kuulin evakoita…tuota kotinsa jättämään joutuneita tänne tulevan, että tarjoan asuntoa. Nythän meidän kaikkien pitäisi auttaa toisiamme.” Maija sanoo: ”Sano vaan reilusti evakoiksi. Ei se enää tunnu niin kipeältä.” Mari vahvistaa: ”Kaikkeen tottuu”.

Aivan näin helppoa ei ole. Maria huolettaa: ”Mitenkähän ne siellä Järvenkylässä?” Tytär Taimi toruu: ”Alahan taas, äiti, se sama virsi! Mikä niillä siellä on hätänä?” Emäntää kyllästyttää evakoiden jatkuva kyyneleinen muistelu, ja hän sanookin: ”Vihollisethan on jo ajettu pois kotipaikoiltanne. Niinhän lehdet kirjoittavat.” Ystävällisinkään ihminen ei siis ymmärrä evakkojen tuntoja, jotka Mari ilmaisee: ”Koti on aina koti, ei sitä saata uneuttaa”.

Muutenkin kaikki on vierasta. ”Ympäristön maisemat tuntuvat oudoilta yölläkin. Metsän raja näkyi kaukaa. Maiseman tasaisuus ja meri-ilman kostea kirpeys olivat vieraita.” Maija toteaa: ”Vaikka ihmisen on kuinka hyvä olla, niin kotiseutujaan ikävöi.”

Muilla evakoilla on paljon vaikeampaa. Mari kertoo, mitä on kuullut: ”Muutaman viikon jaksavat sietää, sitten antavat näkyä ulospäinkin, että haittana ollaan”. Maija täydentää: ”Kuulemma haukuskelevat kortteeritalossa että ihmisen ristiksi on tultu. Laiskoiksikin morkkaavat…”

Iivari Sääskilammin salaisuus paljastuu

Iivari Sääskilampi on joutunut evakkoon Iin Haminaan, jossa hän nuorena oli töissä. Jollei edellisiä teoksia tunne, lukijan yllättää pitkä luku, jossa kerrotaan Iivarin nuoruudenrakkaudestaan Hilkasta, jonka hän uskoi pettäneen itseään. Nyt Iivari kuulee, että naisella on aikuinen avioton poika, mutta hän ei halua vieläkään selvittää asiaa naisen kanssa.

Iivarista paljastuu myös uusi puoli: lapsirakkaus. Irja kirjoittaa miehelleen Kostille synnytettyään kahden pojan jälkeen tyttären: ”Vaarikin on voinut paremmin. Yhtenään vain pakkautuu hyssyttelemään Tuulikkia, vaikka se ei itkekään. Me äidin kanssa on sanottu isälle, että opetat tytöstä pahanjuonisen.” Entisajan lastenkasvatukseen ei kuulunut hellittely.

Ilmavalvontaa ja desanttijahtia

Muiden lähtiessä evakkoon nuoret jäävät kotiseudulle avustamaan armeijaa. Elma Malinen, Aili Sammalsuo ja Hilja Naavala toimivat ilmavalvontalotina, ja Kaukon nuorempi veli Auku jatkaa siltavahtina.

Nuoret huolehtivat myös karjasta. Tilanne ei ole niin kriittinen, että se olisi pitänyt evakuoida.

Sodasta huolimatta nuorilla on päällimmäisenä mielessä rakkaus. Elma saa kirjeen Kaukolta ja muistelee kalastusyötä tämän kanssa. Elma kutoo Kaukolle sukkia ja suunnittelee: ”pistän varsien sisään hajuheiniä kaapistani. Siitä tuoksusta Kauko muistaa kotijärven ja minutkin.”

Hilja taas ajattelee Toivo Malista käsittäen vasta nyt, että tämä oli ihastunut häneen, mutta Hiljan mielessä on myös rippikoulutoveri Kauko.

Elman ja Hiljan kohdalla Päätalo osoittautuu varsin taitavaksi maaseudun nuorten naisten ja ensirakkauden kuvaajaksi.

Kaikki suomalaisetkaan eivät ole kunnollisia. Eräs alikersantti yrittää raiskata Elman, mutta tämä pystyy pitämään puolensa, eikä hän lankea edes lupaukseen avioliitosta: ”Minusta ei ole semmoisten manttaalitalojen emännäksi.”

Auku on oppaana desanttijahdissa, jossa käydään tulitaistelu. Lopulta vangiksi otettu haavoittunut räjäyttää kasapanoksella itsensä ja vangitsijansa.

Sotilaan kyvyt ratkaisevat, ei asema

Yli-ikäinen Nestori Malinen menee suoraan yksikköön ja sanoo olevansa vapaaehtoinen. Hänet hyväksytään, sillä hän tuntee paikalliset erämaat. Niin hänestä tehdään partion opas.

Aluksi nuorta vänrikkiä epäilyttää Nestorin olemus ja käytös: ”Vänrikkiä painoi vastuu miehistään. Tämä oli hänen kohdallaan ensimmäinen taival kohti oikeata sotaa. Upseerikoulussa ja suojeluskunnan harjoituksissa oli leikitty sotaa. Jo heti kylästä lähdön jälkeen särkyi mielikuva suomalaisesta sotilaasta. Oppaaksi otettu mies [Nestori Malinen] oli siviilivaatteissa. Viikset jääpuraissa ja leveää murretta puhuva mies vaikutti metsäläiseltä. Hiihtää vätkytteli omaa tahtiaan. Laiskasti ja jalat leveässä haara-asennossa. Itsepäinenkin tämä seutukunnan savottamies oli. Ihme ja kumma, että osasi ensimmäiseen välitavoitteeseen. Rupesi kiroilemaan, kun hän tahtoi tarkistaa suuntaa kompassilla. Ja tarvitsiko miehen ruveta heti sinuttelemaan. Vaikka täällä metsässä ei herroiteltukaan, niin pitääkö peräti pojaksi kutsua upseeria.”

Pian vänrikki kuitenkin tajuaa: ”Yön päälle kuitenkin rupesi tuntumaan vänrikistä, että umpihankea melkein jatkuvasti aukaisevan miehen vauhti riitti. Samaten puhetapa ja muukin käytös alkoivat tuntua juuri tähän maisemaan ja tähän tehtävään sopivilta.”

Vänrikillä ei ole huono itsetunto, joten hän ei ota itseensä siitä, ettei osaa kaikkea, eikä hän myöskään ole luonteeltaan niin jäykkä, että rupeaa vaatimaan muodollista kuria. Nykykielellä vänrikki tulosorientoitunut ja ymmärtää, että alaisten erilaiset taidot ovat hänelle vain eduksi.

Summa, josta Jussi Jalonen on kirjoittanut tutkimuksen, oli moderni materiaalitaistelu ja siellä taistelivat Suomen moderneimman, läntisen osan miehet. Silti Jalosen johtopäätös pätee myös Nestorin ja vänrikin suhteeseen: talvisodassa arvovallan ratkaisivat miehen kyvyt, ei muodollinen asema.

Kosti Mäkisellä on ominaisuudet, jotka Jalonen listaa miesten silmissä hyvällä upseerilla olevan: hän on noussut itse kansan parista, Tampereen murre antaa hänelle sopivasti eksentrisiä piirteitä, hänet tunnetaan jo siviilistä hyvänä esimiehenä, hän pitää huolta miehistään ja jakaa näiden kokemukset.

Vihollisia ja eläimiä säälitään

Nestori on edelleen kuriton sotilas, joka toimii oman mielensä ja moraalinsa mukaan. Hän suuttuu puna-armeijan upseerille, joka ampuu omia sotilaitaan. Vaikka vänrikki on käskenyt hiljaisuuden, Nestori ampuu tämän ja ottaa hevosen ja reen. Kun hän saa vangin, hän antaa tälle teetä ja leipää.

Sotamies Simo Mutka ja kersantti Perttu Sääskilammi ovat vänrikki Kosti Mäkisen alaisia. Kun tankit tulevat yli, tapahtuu se mikä usein tällaisissa tapauksissa: yksi sotilaista joutuu pakokauhun valtaan. Kosti Mäkinen joutuu rauhoittelemaan: ”Pysyt vain asemissasi. Ei ne yhtä miestä tule tappamaan.” Toinen sotilas raivostuu niin, että tekee itsemurhahyökkäyksen. Hän kaatuu mutta ruumis saadaan pois.

Viholliset ovat linnoittautuneet kellariin. Kun heitä kehotetaan antautumaan, kellariin jää vain politrukki joka tekee itsemurhan. Muut antautuvat vangeiksi. Korpraali haluaa kostaa, koska on ollut vankina Neuvostoliiton leirillä, mutta muut hillitsevät. Kosti Mäkinen sanoo: ”Kostamalla ei asiat parane!”

Päätalon sotilaat siis säilyttävät sodankin aikana siviilistä peräisin olevat inhimilliset arvonsa. Tosin Nestorin kohdalla voi puhua myös oman käden oikeudesta.

Perhe mielessä rintamalla

Niin mainio sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas onkin, siitä on rajattu pois joitakin asioita. Sotilaat elävät kuin irrallaan kaikesta. Vain harvan perheestä ja siviilielämästä kerrotaan. Sen sijaan Päätalon romaaneista käy ilmi kirjeiden merkitys ja laajemmin se, miten tärkeä perhe ja muut läheiset sotilaalle ovat.

Selkosen kansassa Kosti Mäkinen kirjoittaa lasta odottavalle vaimolleen ensin hyvin käytännöllisesti: ”Yritähän sinä ottaa kaikki rauhallisesti. Ettei vain, meinaan, se pikkunen mitenkään henkisesti kärsisi. Hyvin minulla on kaikki….Muista pukea kunnolla itsesi kun lähdet ulos…Pue pojatkin… ” Huolehtiminen on osoitus arkirakkaudesta, mutta seuraavassa tunteet sanotaan julki: ”Minä näen aina kun suljen silmäni teidät kaikki.” Lopussa on kehotus: ”Irja, kestä sinäkin, niin yritän itsekin täällä tehdä.”

Myrskyssä Koillismaassa Simo Mutka, joka on istunut linnassa väkivaltarikoksesta, paljastaa itsestään hellän puolen: ”Minulla on semmonen alapäästään laakin lyömä poika…Akka kirjoitti, että joutuvat siellä merimaissa kylmänlaisiin huoneisiin. Lassi-parka kun ei kykene itse puoliaan pitämään. Aina ne terveet…Täällä sotahommissa minusta on ruvennut tuntuman, että se poikani halvautuminen mahtaa olla omaa syytäni. Se painostaa mieltä niin perkeleesti.”

Vaimo oli odottanut lasta, kun Simo Mutka oli tullut hävittyään korttipelissä kotiin aamuyöllä ”perse auki ja melko päissäni. Karjasin pahan sisuni vuoksi minkä jaksoin heti pirtin ovella. Akka kirposi pystyyn. Itki ja vapisi. Luulin, että se kokonaan sekosi. Lassi ei ole askelta ottanut…”

Iloisempaa kuuluu Kosti Mäkiselle, joka saa uutiseen tyttären syntymästä. Uutinen herkistää hänen johtamansa miehet, joiden ”ajatukset siirtyivät selkosten yli koteihin. Minkähänlaisissa oloissa perhe lienee evakossa…? Minun akalla se kanssa on määrä saada pieniä näihin aikoihin.”

Simo Mutka tarjoaa korvikkeen kanssa vodkaa sotasaaliiksi ottamastaan pullosta. Uskovaiset torjuvat ensin mutta myöntyvät kun Simo Mutka selittää: ”Ei nyt Jumalakaan niin karski ja leikkiä ymmärtämätön ole, että ei suvaitse varpajaisryypyn ottoa.”

Irjan kirje Kostille osoittaa, että Iivari Sääskilammi on todella leppynyt ja yrittää saada välit kuntoon vävynsä kanssa: ”Isäkin sanoo, että Tuulikki on isänsä näköinen. [- – -] Äiti ja isäkin puhuvat yhtä paljon sinusta kuin Pertustakin.”

Pelkoa, häpeän välttämistä ja velvollisuudentuntoa

Kauko joutuu lyhyen koulutuksen jälkeen rintamalle. Pommitus asemalla saa mielet pelon valtaan. Nähdään ensimmäiset kaatuneet ja tajutaan, että on tosi kyseessä.

Ensimmäisessä taistelussa Kauko pelkää mutta voittaa pelkonsa: ”Kauko puri hampaita, että leukaluut rutisivat. Sumala ei pääse nauramaan niin kuin eilen. Ei jumaliste. Nauroivat jätkät aputyönjohtaja Tonkojoellekin, joka lähti pakoon kuorimalanssilta Olkivaaran Toivon kurkulle nostamaa kolorautaa…Nyt! Itsehän tänne pyrin. Sotahommiin, enkä housuihini sontimaan.”

Motivaationa on – kuten työssäkin – häpeän pelko. On oltava yhtä hyvä kuin muutkin, etteivät nämä pääse ivamaan. Kaukolla on vielä erikoismotivaatio: ”Nyt näytän, etten tyhjän vuoksi purrut kunnan leipää.”

Usein todetaan, että suomalaisille sotilaille oli kunnia-asia pelastaa omat haavoittuneet jopa oman henkensä uhalla. Päätalo on kuitenkin uskaltanut kirjoittaa poikkeavan kohtauksen, jossa haavoittuneita on niin paljon, ettei kuljettaminen onnistu.

Erään haavoittuneen huuto osoittaa uskonnon merkityksen: ”Kaverit, viekää kotiin terveisiä, että Räsäsen asiat on nyt hyvin…Minä olen saanut syntini anteeksi Jeesuksen…veressä…veressä ja kalliisti lunastetussa, lunastetussa, lunaste…”

Toivo Malinen taistelee Kannaksella. Kun kysytään tiedustelupartioon lähtijöitä, hän ilmoittautuu: ”Pitäähän sinne jonkun lähteä”. Toivo ei ole niitä, joiden mielestä ”joku” tarkoittaa ”joku muu”.

Isänmaa motiivina

Myrskyssä Koillismaassa käytetään sanaa isänmaa, toisin kuin Iijoki-sarjan Ahdistetussa maassa (1977).

Hiihtämisen aikana Kauko tajuaa hiihtämisen aikana isänmaan merkityksen: ”Kaukon mielen täytti turvallinen olo. Takana hiihtävän, jo aikoja tulikasteen saaneen miehen kanssa on nirhattu jauhosäkin hintaa puun ja parkin välistä samoilla maisemilla. Katseltu samaa tunturia aivan läheltä. Tehty pitkiä päiviä savotoissa. Varrottu vuorokausitolkulla tukinlaskussa. Kiroiltu elämän kovuutta. [- – -] Nyt ollaan samoja selkosia puolustamassa. Henkeen ja vereen. Nämä ovat eniten meille, tukkijätkille ja torpanmiehille kuuluvia…

Äkkiä Kaukon ajatuksissa valkeni selkeä ajatus. Koulussa opetettu, ylväinä mielikuvina lapsen mielessä liikkunut tunne isänmaasta olikin juuri tätä hiihtämistä keskiyöllä meille kuuluvia selkosia haluavia vihollisia vastaan. Me kaikki olemme eläneet itärajan tällä puolen. Tämä on metsäherrojen, ojankaivajien, tukkilaisten, mökinmiesten, talollisten, poromiesten ja lentojätkien ISÄNMAA.”

Omistamattomillakin on jotain mitä puolustaa: suomalainen maisema. Suomessa on Runebergistä ja Topeliuksesta alkaen liitetty isänmallisuus juuri maisemaan ja kansakoulu takoi tämän tehokkaasti suomalaisten mieleen. Teema on sama kuin Sirpa Kähkösen Jään ja tulen keväässä (2004).

Vanha riita johtaa tragediaan

Jotta kaikki ei olisi liian kaunista, vanha riita johtaa tragediaan.

Rintamalle tulee myös Kosti Mäkisen vihamies Backman. Kosti suhtautuu häneen edelleen niin vihamielisesti, että Backman alkaa selittää muille suhteen taustoja. Samalla lukijallekin viimein selviää, miksi Kosti lähti työpaikastaan ja Tampereelta. Backman sai esimiehiltään nuhteita ja purki ne Kosti Mäkiseen, joka otti uhkamielisen asenteen ja pyysi lopputilin. Vaikka Backman myöntää oman syynsä, Kosti Mäkinen ei taivu vaan pitää edelleen vihaa.

Maaliskuun 13. päivänä Backman lähtee viemään viestiä rauhasta ja tulen lopettamisesta Kosti Mäkiselle, joka kuitenkin pakenee edeltä tietämättä, mistä on kyse. Backman saa osuman ja kuolee sodan viime hetkillä. Juuri ja juuri Kosti Mäkinen saa muuta kautta tietää, että tuli pitää lopettaa Hänelle jää Backmanin kuolemasta ikuinen syyllisyys.

Päätalon ihmiskuvauksen syvyyttä osoittaa, että aivan samoin kuin sarjan ”pahiksesta” Iivari Sääskilammista löytyy hyvää, parhaimpiin henkilöhahmoihin kuuluva Kosti Mäkinen syyllistyy yhteen pahimmista teoista.

Samoin kuin YH-kutsut, myös rauhan tulo kerrotaan monen henkilön näkökulmasta. Nestori Malinen on nähnyt enneunen, että ampuminen loppuu.

Evakkojen paluu

Taivalkoskelaisille evakossa olo on onneksi vain tilapäinen vaihe, sillä sodan loputtua paikkakunta jää Suomen puolelle ja he pääsevät palaamaan kotiinsa.

Kuvaus linja-auton tunnelmista on liikuttava: ”Virteen yhtyivät ensin etupenkeillä istuvat naiset, uskottomatkin. Sitten vanhojen miesten matalat äänet antoivat virrelle lisävoimaa.” Virren pohjalta syntyy kuin luonnostaan vertaus: ”Tämä on ihan kun Israelin lasten erämaassa vaeltamisesta”.

Maija Sammalsuo toteaa: ”Näin hyvää mieltä ei ole monesti elämässä…Rakas koti ja henkiystävät ympärillä.”

Maija haluaa nähdä vielä lehmät. Vasta sitten hän tuntee olevansa kotona.

Sotilaiden kotiinpaluu

Kaukon asevelvollisuus jatkuu, mutta reserviläiset pääsevät kotiin.

Nestori Malinen ilmoittaa lähtevänsä heti, kun kerran sota on loppunut. Ensin esimiehet vetoavat armeijan sääntöihin, mutta heltyvät sentään ehdottomaan ylöspäin, että asiaa katsotaan läpi sormien, kun Nestori on tullut omin päin rintamalle. Sen sijaan hevosta, jonka Nestori otti viholliselta, hän ei saa mukaansa, sillä hevonen katsotaan sotasaaliina valtion omaisuudeksi.

Hyvästeltyään sotilaansa Kosti Mäkinen ajattelee: ”Tämän seudun rauha maksoi paljon. Ihmishenkiä, mahdottomia ponnistuksia, kärsimyksiä…Jos niitä vaivoja olisi pelätty, ei oltaisi vapaassa maassa vapaina ihmisinä.”

Sotakaverin takia voi jopa poiketa miesten normaaleista käytöstavoista. Simo Mutka pääsee ensin siviiliin ja lupaa Kosti Mäkiselle viedä terveiset tämän perheelle: ”Minä en pikkustaa häpeile olla sotakaverin terviisipoikana, vaikka semmonen homma kuuluu tavallisesti vain akoille ja lauluseuroissa kulkeville miehille.” Lauluseurat tarkoittavat lestadiolaisten seuroja.

Jotain hyvääkin sodasta ja evakosta on seurannut. Mutkan poika on päässyt lääkärin tutkittavaksi, saanut avun ja nyt hän kävelee vähän.

Kosti Mäkisen kotiintulo on suomalaisen karu mutta liikuttava: ”Kosti…Sinä tulit!” ”Tulin, Irja.” Aamulla poikia odottaa yllätys: ”Yyh…äitin sängyssä on ruma reissusälli…iihh!”

Irjan isä Iivari Sääskilammi on evakossa ollessaan alkanut dementoitua. Vähän ajan kuluttua siitä, kun hän on tavannut sodasta palanneen Kostin, hän on jo muissa maailmoissa: ”Kyllähän minä vävyni tunnen. Joko siitä on monta päivää, kun tulit sieltä Tampereelta?” Evakkomatka on hyvinkin saattanut vaikuttaa Iivarin terveyteen. Vanhusten evakkokokemuksia on muutenkin harvoin kuvattu.

Kun Toivo Malinen ja Hilja Naavala tapaavat, Hilja tajuaa Toivon tunteet tämän teosta: ”Minun vuokseni se on kävellyt kirkolta asti.”

Toivo arkailee vielä yhdessä kävelyä: ”Siitä tulee vain tarpeettomia juoruja”, ”kun tässä ollaan niin erilaisista taloista.” Mutta Hilja sanoo: ”Tulet vain ja kävellään rinnatuksin. Samantapaisissa hommissa oltiin viime talvena kaikki…”

Artikkelin toisessa osassa käsittelen sitä, miten Myrsky Koillismaassa kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa.

Kalle Päätalo – kuva Gummerus

Kirjailijasta

Kalle Päätalo syntyi 11. marraskuuta 1919 Taivalkoskella. Isä ansaitsi leivän metsätöissä ja oli luonteeltaan työhullu, mikä osaltaan johti siihen, että hän sairastui henkisesti ja joutui mielisairaalaan ja pakkotyölaitokseen.

Äiti Riitun ohella vanhin poika Kalle joutui ottamaan nuoremmista sisaruksistaan. Kansakoulun käytyään hänestä tuli metsätyömies. Isä tervehtyi, mutta suhtautui kielteisesti Kallen opiskelu- ja kirjoitushaaveisiin. Äiti sen sijaan kannusti poikaansa.

Talvisodan alussa Päätalo ilmoittautui vapaaehtoiseksi, mutta ei ehtinyt rintamalle. Kun asevelvollisuusaikaa pidennettiin välirauhan aikana, hän joutui palvelemaan yhtäjaksoisesti vuoteen 1944. Hän onkin kutsunut ikätovereitaan ”petettyjen ikäluokaksi”.

Vaikka Päätalon rintamakokemus jäi vähäiseksi, se oli silti koitua kohtalokkaaksi. Hän palveli huoltojoukoissa, mutta hän lähti jatkosodan alussa vapaaehtoisesti mukaan hyökkäykseen, jossa haavoittui ja joutui sotasairaalaan.

Lopun sota-ajasta Päätalo toimi talousaliupseerina vankileirillä. Leirillä oli suomalaisia rikosvankeja. Tuosta ajasta kertoo romaani Nälkämäki (1967).

Toukokuussa 1944 Päätalo avioitui tamperelaisen tytön kanssa ja muutti sodan jälkeen Messukylään. Hän lykkäsi kirjoitushaaveita ja opiskeli ensin rakennusmestariksi ja rakensi omakotitalon Tampereen Kirvestielle.

Kymmenen vuoden avioliiton jälkeen hän erosi ja solmi uuden avioliiton, josta syntyi kaksi tytärtä.

Esikoisromaani Ihmisiä telineillä ilmestyi 1958. Siinä kirjailija hyödynsi kokemuksiaan rakennusmestarina.

Omaelämäkerrallinen sarja Juuret Iijoen törmässä (1971-1998) käsittää 26 osaa ja tavallaan siihen kuuluu myös Nälkämäki.

Päätalo kuoli 2000.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Epätasainen Selkosen kansaa. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/epatasainen-selkosen-kansaa/

Hurvesnoro, Kai: Hukattu mahdollisuus mestariteokseen. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/hukattu-mahdollisuus-mestariteokseen/

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Koillismaa synnytti mestarin. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/koillismaa-synnytti-mestarin/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Jalonen, Jussi: Summan tarina. Talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017. Kirjokansi 134.

Martikainen, Eero: Mestarin eväät. Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin. Gummerus 1994.

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.