Laila Hietamies: Vienan punainen kuu

Laila Hietamiehen Vienan punainen kuu kuvaa, miten rakkaus sokaisee nuoren naisen ja miten raa’asti suomalaiset sotilaat käyttäytyvät Vienassa 1918.

Vienan punaisen kuun (1992) ensimmäinen ja toinen osa tapahtuu Uhtualla kesällä 1910, kolmas osa Sortavalassa ensimmäisen maailmansodan aikana 1916 ja neljäs Uhtualla ja sen lähiseuduilla talvella 1918. Kolme ensimmäistä osaa rakentavat puitteet neljännen osan draamalle, ja tämä osa käsittää lähes puolet teoksesta.

Päähenkilö ja myös pääasiallinen näkökulma lukuun ottamatta toista osaa on Aniviisu, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoreksi naiseksi. Aniviisu on lapsen itselleen antama nimi. Oikea nimi on Anna Liisa, jota romaanissa käytetään myöhemmin.

Orpotyttö ja tuntematon isoisä

Romaanin alussa Aniviisu on kymmenvuotias orpotyttö, joka on menettänyt molemmat vanhempansa hukkumisonnettomuudessa. Äidin sisar Katri Jääskeläinen on jättänyt opettajanvirkansa Suomessa ja muuttanut Uhtualle pitämään huolta tytöstä ja valmistamaan tätä oppikoulua varten. Talosta pitää huolta isäntärenki Teppana Jyrkinen vaimonsa Nastin kanssa.

Alkuaan Huotarin suku on tullut Uhtualle Suomen puolelta. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Ilja Huotari on lähtenyt Kanadaan ja jättänyt jälkeensä raskaana olevan Moarien. Iljan veli on nainut Moarien, jonka poika on Aniviisun isä. Romaanin alussa Kanadassa rikastunut Ilja Huotari rakennuttaa Uhtualle ennennäkemättömän komeaa taloa jo ennen kuin itse saapuu paikalle. Koska hän ei ole vuosikausiin pitänyt yhteyttä perheeseensä, hän uskoo poikansa lapsen olevan poika.

Ilja selviää yllätyksestä paremmin kuin Aniviisu, joka vihaa tuntematonta isoisäänsä, kieltäytyy puhumasta tämän kanssa ja muuttamasta tämän uuteen taloon. Myös Katri pitää kiinni entisistä suunnitelmista: hän ja Anuviisu asuvat talvisin Sortavalassa, jossa on tyttökoulu. Ilja Huotari ymmärtää taipua.

Romaanin kannalta on vahinko, että Aniviisun ja isoisän suhteen kehitystä ei kuvata, vaan toisessa osassa kerrotaan lyhyesti, että Ilja on seuraavana kesänä pyytänyt käytöstään anteeksi ja antanut Aniviisulle vapauden asua missä tahtoo. Niinpä isoisän ja pojantyttären suhde on nyt läheinen ja lämmin.

Katri ja Ilja Huotari

Katrin edesmennyt aviomies, upseeri, yliopistomies ja aktivisti Juhani Jääskeläinen on murhattu ennen romaanin alkua. Myöhemmin selviää, että syylliset ovat venäläisiä sosialistivallankumouksellisia. Vaikka Katri rakasti pari vuosikymmentä vanhempaa miestään ja kärsi tämän murhan jälkeen keskenmenon, hän ei ole katkeroitunut.

Ilja Huotarin vaimo Greta on alkoholisti. Ilja lohduttautuu seksisuhteella Outin kanssa, joka neuvoo olemaan välittämään juoruista ja tukkimaan suut rakentamalla tien. Henkistä yhteyttä Outin kanssa ei kuitenkaan löydy.

Toisessa osasa kerrotaan taannehtivasti, että sen jälkeen kun Greta on karannut Uhtualta, Katri ja Ilja Huotari ovat löytäneet toisensa. Katri ei välitä Iljan menneestä suhteesta Outiin, pikemmin säälii köyhää naista. Ilja Huotari taas sanoo oppineensa kunnioittamaan uskollisuutta. Kuitenkin ”kunnia” hänen mielestään vaatii, ettei hän eroa Gretasta, joka on mielisairaalassa.

Ilja ja Katri avioituvat vasta Gretan kuoleman talvella 1918.

Ihanteellinen nuori rakkaus

Aniviisu tapaa metsässä viulua soittavan Kaarlo Meinanerin ja ystävystyy tämän kanssa. 15-vuotiaan Kaarlon isä on kansatieteilijä, joka tutkii Vienan Karjalaa. Äiti on kuollut, isä ja poika asuvat Sortavalassa, isä tosin puoleksi Helsingissä.

Sotavalassa Katri antaa tyttökoululaisen ja lyseolaisen oleskella kahden kesken Kaarlon kotona, koska on varma että kyseessä on romanttinen rakkaus eikä seksistä ole vaaraa.

Ylioppilaaksi päästyään 20-vuotias Kaarlo tunnustaa rakastaneensa 16-vuotiasta Anna Liisaa ensinäkemisestä asti. Hän aikoo kosia, ”kun siihen on realistiset mahdollisuudet ja sinä tunnet olevasi kypsä.” Anna Liisa tunnustaa: ”Sinä olet minulle rakkaampi kuin Katri tai buobo [isoisä]…”

Parhaat ystävykset ja politiikka

Aniviisun paras ystävä on Anja, jonka äiti Darja Mihailovna Remisova toimii opettajana Uhtuan venäjänkielisessä kansakoulussa.

Sekä Anna Liisa että Anja käyvät Sortavalan tyttökoulua. Anja on asunut ensin tätinsä Natalian luona, joka työskentelee sairaanhoitajana, mutta kun Natalia on heittänyt Anjan ulos, Katri on ottanut tytön luokseen asumaan.

Ristiriitoja aiheuttaa politiikka, joka koskee myös vapaa-aikaa: Katri laulaa lehtori Mikael Nybergin hengellisessä kuorossa, Anja taas työväenyhdistyksen kuorossa. Vain Katrin vaikutusvalta pelastaa Anjan koulusta erottamiselta.

Anja on omaksunut äitinsä ja tätinsä vallankumoukselliset aatteet. Oma osuutensa tähän on myös lyseossa opiskelevalla Artturi Kankaalla, joka myöhemmin pidätetään Pietarissa.

Anna Liisan ja Anjan välille syntyy kiivas yhteenotto. Kun Anja kysyy ”Etkö sinä Anna Liisa näe mitä maailmassa tapahtuu? Aika on kypsä maailmanvallankumoukselle!”, Anna Liisa vastaa: ”En minä ole kiinnostunut maailmanvallankumouksesta, minua kiinnostaa tämä päivä täällä Sortavalassa!”

Anna Liisa moittii Anjaa siitä, ettei tämä ole osoittanut kiitollisuutta Katrille. Päinvastoin Anja on käyttänyt Katrin luottamusta hyväkseen: varastanut Katrin avaimen mennäkseen sisään yöllä seminaarin kansliaan tutkimaan papereita.

Anjan kannalta tilanne näyttää tällaiselta: ”Anna Liisa ei ollut koskaan nähnyt ihmisten hätää ja köyhyyttä. Hän oli aina ollut etuoikeutettu lapsi, jota ennen buobon tuloa olivat hemmotelleet vanhemmat, Nasti ja Teppana. Sitten tuli Katri vanhempien tilalle ja vihdoin Ilja Huotari, upporikas mies suoraan Kanadasta.”

Katrin mielestä äiti oli myrkyttänyt Anjan mielen, opettanut tämän vihaamaan rikasta Ilja Huotaria, vaikka tämä on kustantanut Anjan koulunkäynnin, ja kulkemaan huonoissa vaatteissa näyttääkseen muiden tyttöjen rinnalla köyhältä. Vaikka Katri oli ollut Anjalle viisi vuotta äidin sijainen ja kohdellut Anjaa samalla tavalla kuin Anna Liisaa, Anja ei ollut koskaan kiittänyt häntä mistään. Katri ei koe olevansa loukaantunut vaan sen sijaan pettynyt, koska ”oli epäonnistunut alkeellisten käytöstapojen opettamisessa ja että kiittämättömyys todisti tytön paaduttaneen mielensä.”

Myös Kaarlo vieroksuu Anjaa ja epäilee Artturi Kankaan vaikuttavan tähän epäsuotuisasti. Anja taas kokee syrjintänä sen, että Anna Liisa ja Kaarlo viettävät aikaa kahden eivätkä ota häntä mukaan.

Kertoja selittää suoraan: ”Anna Liisa ei tullut ajatelleeksi, että hän itse oli ollut aina kuin prinsessa, kaiken huomion keskipiste – ja Anja hänen seuraneitinsä, aina sivussa tai taustalla. Anna Liisa oli seurallinen ja hymyilevä, Anja eristäytyvä ja totinen.”

Anja kääntää tunteen ulkopuolisuudestaan ja säälin ja hyväntekeväisyyden kohteeksi joutumisestaan ympäri halveksimalla muita: ”Mutta näiden toisten elämähän köyhää oli – nytkin he vain jaarittelivat lähtevänsä veneellä saaristoon sampanjalle…Ymmärsivätkö he lainkaan, miten vakavia aikoja elettiin?

Että huomenna kaikki olisi toisin? – – Hän tunsi katkeruutta eikä enää yrittänytkään kieltää sitä. Oli valittava, kenen joukoissa seisoi. Rikkaitten vai köyhien.

Sortajien vai sorrettujen.”

Oikeastaan Anjaa ymmärretään romaanissa melkoisesti, kun taas Anna Liisaa kuvataan myös kriittisesti.

Talvi 1918

Aiempien osien kuvaus poliittisesta taustasta – venäläistämisestä ja vallankumouksellisista – on vähän kömpelöä mutta sinänsä tarpeellista, koska lukijoiden ei voi olettaa tietävän ennalta Vienasta juuri mitään.

Neljäs osa Kypsyminen tapahtuu talvella 1918. On siis harpattu yli vallankumousvuoden 1917. Parhaillaan juuri itsenäistyneessä Suomessa käydään sisällissotaa, ja myös Kaarlo liittynyt suojeluskuntaan.

Takautuvasti kerrotaan, että edellisenä keväänä on vallankumouksen jälkeen Suomusjärvellä pidetty kokous jossa on vaadittu Karjalan itsenäistymistä. Toisena vaihtoehtona on ollut liittyminen Suomeen (jolloin Suomi ostaisi metsiä vastaavalla hinnalla), mutta suomalaiset poliitikot ovat olleet sitä vastaan.

19-vuotias Anna Liisa on ylioppilas mutta vailla opettajan pätevyyttä. Silti hänet on valittu opettajaksi Kuittijärven rannalla lähellä Jyvälahtea sijaitsevaan suomenkieliseen kouluun, koska Ilja Huotari on sen rakennuttanut. Anja opettaa venäjänkielisessä koulussa lähempänä Pistojärveä. Ottaen huomioon ystävysten parin vuoden takaiset riidat on vähän kummallista, että välit näyttävät nyt olevan tiiviit ja hyvät.

Anna Liisa näkee jäällä neljä rekeä ja kuulee pysähtymiskäskyn. Reet ympäröivät hänet ja mies kysyy ärjäisten nimeä ja liikkumisen syytä ja kertoo, että ovat saaneet ilmoituksen agitoivasta opettajattaresta. Toisesta reestä hyppää luutnantti Gilbert Weissenberg, joka ilmoittaa Anna Liisa olevan ”väärä nainen”. Anna Liisa tajuaa miesten etsivän Anjaa.

Onko puolueettomuus mahdollista?

Gilbert Weissenberg kuuluu neljän jääkäriupseerin ryhmään joka lähetetty Vienaan kouluttajiksi. Hän vierailee Huotarinniemellä ja pyytää Ilja Huotarilta rahaa aseisiin, mutta tämä kieltäytyy: ”Väkivallan tie ei ole oikea tie.” Sen sijaan Gilbert Weissenbergin mielestä ”Paras ryssä on kuollut ryssä”.

Ilja Huotarin mielestä asiat eivät ole yksinkertaisia: ”Minä pelkään, että vienalaisten joukossa on paljon sellaisia, joita te ja teidän kaltaisenne pidätte ryssinä. Mikä heidän kohtalonsa olisi? Sama kuin intiaanien Amerikassa?”

Myös Ilja Huotari haluaa Vienan irti Venäjästä, mutta samalla ”myös Vienan parasta”. Hän ei halua olla kummallakaan puolella: ”Vienan kansa ei tahdo sotaa, täältä ette saa ainoatakaan miestä.”

Gilbert Weissenberg vetoaa siihen, että ”punainen terrori ase, jota käytetään kuolemaantuomittua luokkaa vastaan, luokkaa joka ei itse ymmärrä poistua historian näyttämöltä”.

Suojeluskuntapiirin päällikkö Malm (historiallinen henkilö) on nimitetty Vienan Karjalan joukkojen ylipäälliköksi. Hän kysyy Ilja Huotarilta: ”Te siis haluatte punaisten hallitsevan Vienaa?” Ilja Huotari vastaa ettei tietenkään: ”Minä haluan kehittää ja rakentaa Vienaa, luoda sille ehomman tulevaisuuden, kyllä te sen tiedätte. Mutta ei tulevaisuutta voi rakentaa aseiden avulla eikä sotaa käymällä.”

Ilja Huotarin pasifismi ja pyrkimys puolueettomuuteen ja vain Vienan parhaan edistämiseen herättää lukijassa kunnioitusta, mutta samalla epäilystä, ettei tällaiselle linjalle ole sijaa. Ilja Huotari on kuitenkin oikeassa arvostellessaan suomalaisia siitä, että he eivät tunne Vienan oloja vaan tulevat sinne ”siirtomaaherroina”. Gilbert Weissenbergin sanat samoin kuin aiempi toiminta osoittaa, että suomalaisten väkivaltaiset menetelmät eivät ole reaktio bolsevikkien toimintaan vaan nämä ovat jo alun perin pelkästä epäilyksestä valmiit terroriin siviilejä vastaan.

Anja pelkää mutta toimii

Anja on yhtä vakuuttunut oman asiansa oikeutuksesta kuin Gilbert Weissenberg samoin kuin siitä, että puolueettomuus ei ole mahdollista: ”On vain kaksi puolta, sortajat ja sorretut.” Syntyperä ratkaisee ihmisen valinnan: ”Sinä olet syntynyt Ilja Huotarin pojantyttäreksi” – – ”Se jo tekee sinusta herrasväkeä. Minä taas olen Darja Mihailovnan, omituisen bolševikkiopettajan tytär. Se määrää, millä puolella minä olen. En minä voi muuksi tulla, äitini teki minusta tällaisen.”

Jo Anjan äidin kohtalon on määrännyt perhetausta: isä hirtettiin kuulumisesta Kansan Tahtoon, joka yritti murhata Aleksanteri III:n. Vartuttuaan Darjakin omaksui vallankumoukselliset aatteet ja tuli aviomiehensä kanssa Uhtualle Anjan ollessa kaksivuotias, mutta mies kuoli pian.

Anna Liisa vetoaa siihen että kyse on menneisyydestä: ”Jos ihminen ei opi menneisyydestä, hän on tuomittu toistamaan samat virheet uudelleen ja uudelleen. Sinunkin pitäisi tietää, etteivät suomalaiset ja vienalaiset eivät voi hyväksyä bolševikkien valtaa – hehän ovat venäläisiä, ja me tahdomme vapaiksi nimenomaan Venäjän alta.”

Anja sanoo: ”Sosialismi ei tunne valtakunnan rajoja.” Anna Liisa vastaa: ”Minusta tuntuu ettei se tunne mitään – ei ainakaan tavallisten ihmisten ajatuksia” – – ”Ihmiset tahtovat elää rauhassa. Ei kukaan toivo sotaa.” Anja sanoo: ”Valitettavasti sinä olet väärässä” – – ”On iso teollisuus, joka elää sodasta.”

Anja toteaa myös: ”Jääkärit puhuvat yleisesti, että bolševikit hävitetään koko Vienasta. Jos he pääsevät niskan päälle, he epäilemättä myös tekevät niin. Silloin he hävittävät myös äidin ja minut.”

Anna Liisa sanoo: ”Emmehän voi olla vihamiehiä. Me olemme lapsuudesta asti olleet ystäviä.” Anja vastaa: ”Tässä sodassa voivat ystävätkin joutua eri lippujen alle.” Anna Liisa kysyy: ”Onko se sinusta oikein?” Anja vastaa: ”Se on oikein, minkä ihminen omassatunnossaan tuntee oikeaksi.”

Järjen vievä rakastuminen

Gilbert Weissenberg alkaa vierailla Anna Liisan koululla ja myös yöpyy siellä. Pari väittelee kiivaasti, mutta alusta lähtien Anna Liisa tuntee vetoa Gilbertiin.

Gilbertissä on paljon perinteistä naistenromaanin sankaria: hän itsevarma ja väittää tietävänsä, että Anna Liisan vastenmielisyys häntä kohtaan on teeskentelyä ja että tämä pelkää omia tunteitaan. ”Te olette merkillinen nainen, teissä asuva tuli kiehtoo minua. Itse ette edes ole tietoinen siitä, ettekä tiedä sitäkään, miten kaunis ja kiihottava te olette pauhatessanne mielipiteitänne. Lumoava nainen!”

Gilbert Weissenberg suutelee Anna Liisa eikä pyydä anteeksi: ”Minä ymmärrän pelkonne, sillä todellisuudessahan te pelkäätte omia tunteitanne.”

Lukijalle varoitussignaalit ovat muutenkin vahvat: Gilbert Weissenberg ei välitä lainkaan siitä, että Anna Liisa on kihloissa Kaarlon kanssa joka sotii Suomessa valkoisten puolella, sekä ennen kaikkea tämän käytös jäällä.

Suomalaiset sotilaat pahoinpitelevät Anjan äidin Darjan. Ilja Huotari kommentoi: ”Nyt on retkikunta näyttänyt oikean karvansa” – – ”Isketään aseettomien siviilien kimppuun. Eivät vapauttajat sellaista tee, vaan miehittäjät.”

Sen sijaan Anna Liisa on täysin Gilbert Weissenbergin lumoissa: ”Gilbert olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja hän olisi vain myönnellyt. Hän rakasti tätä miestä niin, että hänen koko maailmansa oli sekaisin. Hän kulki kuin unessa päivät, odotti kiihkeästi iltaa, hoiti huonosti työnsä, oli niin ajatuksissaan että lapsetkin sen huomasivat. – – Tällaista kiihkoa hän ei ollut koskaan kokenut, pelkkä miehen ajatteleminen sai hänet halun valtaan.”

Samalla Anna Liisa yrittää olla uskollinen ystävälleen: Anja on kertonut Anna Liisalle, että hänen koululleen on piilotettu aseita, mutta Anna Liisa ei paljasta asiaa Gilbert Weissenbergille. 

Kolmiodraama

Anna Liisa kirjoittaa Kaarlolle kirjeen, jossa kertoo rakastavansa Gilbert Weissenbergia ja purkaa kihlauksen. Rakkautensa huumassa hän myös laiminlyö kaikki muut asiat.

Vasta kun pari on viettänyt useita öitä yhdessä, Anna Liisa sanoo: ”En voi seurustella miehen kanssa, jolla ei ole selviä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Onko sinulla?” Gilbertin vastaus ei vakuuta lukijaa: ”Pidä kaunis suusi nyt kiinni, minä haluan rakastaa sinua…”

Kaarlo, joka on lähetetty tuomaan viestiä retkikunnan johtajalle Malmille, on joutunut punaisten väijytykseen mutta päässyt pakenemaan, tosin olkapäähän haavoittuneena. Anna Liisa tuntee vain sääliä ja ”eräänlaista inhoa” entisen sulhasensa likaista ja hoitamatonta olemusta kohtaan

Kaarlo kommentoi Anna Liisalle tämän kirjettä: ”Mitä sellaista sinulle tapahtui, että muutuit viikossa? Minä tiedän – olet löytänyt hänen avullaan jotakin aivan uutta. Minä olen rakastanut sinua sellaisella rakkaudella, johon liittyy rakkauden totuus, kunnioitus ja hellyys. Sinulla oli varaa heittää sellainen rakkaus pois. Samalla sinä heitit kahdeksan vuotta pois meidän elämästämme.”

Kaarlon varoittaa, että Gilbert Weissenbergillä on muita naisia, mutta Anna Liisa ei usko vaan luulee, että hylätty sulhanen haluaa vain tahallaan loukata häntä. Myöhemmin Gilbert Weissenberg tunnustaa Anna Liisalle olevansa kihloissa, mutta selittää kyseessä olevan vanhempien järjestämä liitto.

Kaarlo, joka tuntee Vienan ennestään, sanoo Gilbert Weissenbergille: ”Päämajalla on virheellinen kuva karjalaisista ihmisistä” ja ”Ilja Huotari on vienalainen patriootti sydänjuuriaan myöten. Hän ei ole valkoinen eikä punainen, vaan vienalainen.”

Anjan traaginen kohtalo

Anja kuljettaa aseet pois koululta, Darja kuolee ja Anna Liisa auttaa Anjaa hautaamaan äitinsä. Anja kertoo Artturin kaatuneen Suomen sisällissodassa: ”Minua ei ole äitiä lukuun ottamatta kukaan rakastanut” – – ”Olen arkipäiväinen ja ruma. Mutta tiedän että Artturi rakasti minua ja siksi saan voimaa hänen muistostaan.” Anna Liisa yrittää vielä: ”Sinä et ehkä usko, mutta me olemme aina rakastaneet sinua. Vaikka joskus tuntui, että sinä et halunnut meidän rakkauttamme.” Anja kuitenkin vastaa: ”Valkoiset ovat tappaneet minulta minun rakkaimpani. Minun on kostettava heidän puolestaan.”

Anna Liisa kertoo purkaneensa kihlauksensa, jolloin Anja huomauttaa: ”Se sama ryhmä murhasi äidin.” Anna Liisa puolustautuu klassisella ”entäs muut”-menetelmällä: ”Samanlaisiin raakuuksiin ovat punaiset syyllistyneet Suomessa”.

Kaarlo saa selville, että punaiset aikovat kostaa Darjan kuoleman, punaisten asekätkijä on saatu selville ja miehet on määrätty puhdistamaan tienoo. Anna Liisa ja Anja on saatava turvaan.

Anna Liisa onnistutaankin viemään turvalliseen paikkaan, mutta suomalaiset sotilaat hakevat Anjan. Häneltä kysytään aseista jotka on löydetty, hänet pahoinpidellään ja raiskataan joukolla ja lopulta hänet tapetaan raa’asti.

Anna Liisan silmät avautuvat

Kun Anjan ruumis löytyy, punaiset uhkaavat tapaa kostoksi ”jääkärin huoran”. Anna Liisa pelastuu, mutta hänen maailmansa on murskana: ”Sitä ennen hänen maailmansa oli ollut täydellinen. Hän oli ollut onnellinen, hänellä oli rakastettu, Kaarlo, ja hänellä oli ollut koko tulevaisuus selvillä. Sitten hän rakastui Gilbertiin, rakastui sellaisella kiihkolla ettei vieläkään voinut sitä ymmärtää. Se oli todellista rakkautta, siitä hän oli varma. Mutta mitä se rakkaus oli hänelle tuonut? Pelkkää murhetta ja tuskaa…”

Kun Anna Liisa kysyy Gilbert Weissenbergiltä, ketkä tappoivat Anjan, tämä myöntää, että kyseessä oli ”meidän joukkomme”, mutta hän ei ollut itse paikalla.

Anna Liisa ei kuitenkaan tyydy vastaukseen: ”Te olette vastuussa siitä mitä Anjalle tapahtui, vaikka kuinka sanoisitte muuta. Te ette ehtinyt paikalle…Voitteko käsi sydämellä vannoa, että olisitte estänyt hirmuteon, jos olisitte ollut paikalla? Mihin te ette ehtinyt? Te ette ehtinyt tappamaan ja raiskaamaan Anjaa.”

”Minä en halua koskaan elämässäni nähdä teitä, Gilbert Weissenberg. En koskaan, muistakaa se. Jos minulla olisi nyt ase, minä tappaisin teidät.”

Myös Ilja Huotari on joutunut punaisten vangiksi, mutta hänet saadaan vapautettua. Ilja Huotari löytää Katrin ja Anna Liisan, ja he päättävät lähteä Sortavalaan.

Gilbert Weissenberg on kirjoittanut jäähyväiskirjeen, mutta Anna Liisa on polttanut lukematta: ”Jokin oli särkynyt ikuisesti.”

Kaarlo on lähtenyt. Anna Liisa ei halunnut nähdä häntäkään vaan olla yksin. Hän näkee painajaisia joka yö.

Lopussa Anna Liisa on Anjan haudalla: ”Mie tiijän, ettei sinun kirjeesi [jossa Anja oli kutsunut Anna Liisaa vierailulle] ollut ansa. Ainoa ansa on meidän elämämme. Anna anteeksi ihmisten julmuus.”

Romaanin todellisuustausta

Laila Hietamies on kertonut romaanin taustasta Suuren suomalaisen kirjakerhon painoksen (1993) alussa ja lopussa näin:

Kirjailija vieraili kesällä 1991 Uhtualla. ”Pistojärvellä näin erään pienen mökin pihapiirissä hautakummun, jota ympäröi vaaleansininen säleaita. Vanha nainen, joka asui kesät mökissä, kertoi muutamalla sanalla nuoresta naisesta, joka oli julmalla tavalla murhattu vuonna 1918.”

”Menin Vienaan tekemään kirjaa helmijoista, mutta näin kävi. Piti kirjoittaa tämä Vienan punainen kuu.”

”Sain sieltä myös vaikutteita henkilöhahmoihin. Luonnonlapsi Outin esikuva mm. poseerasi ja keikaili kaikessa kukkeudessaan venekuntamme miesväelle laiturista lähtiessämme.”

”Aniviisu ja isoisä olivat jo olemassa ja jäivät tähän tarinaan, vaikka kuuluivatkin alun perin ihan toiseen yhteyteen.”

”En voinut kehitellä kirjaani radikaalia loppuratkaisua. Ihmisten kohtalot jäivät avoimiksi kuten elävässä elämässäkin.”

Arvio romaanista

Vienan punainen kuu on poikkeuksellinen romaani sekä Laila Hietamiehen tuotannossa että suomalaisessa fiktiossa niin aiheensa kuin käsittelytapansa puolesta. Sodan jälkeen heimosodat olivat tabu, ja sotien välillä kuvattiin vain sankarillisia valkoisia ja sotarikokset olivat vain punaisten tekemiä.

90-luvun uuspatriotistisessa ilmapiirissä oli suositulta kirjailijalta kunnioittavaa kuvata suomalaisten käytöstä ”siirtomaaherroina” ja valkoisten sotarikoksia. Molemmat asiat tuomitaan yleisinhimisellä eettisellä perusteella. Muuten romaanissa ei oteta kantaa vaan tehdään ymmärrettäviksi henkilöiden erilaiset poliittiset ratkaisut.

Erityisen hyvin on kuvattu Anna Liisan joutuminen niin hullaannuttavan rakkauden valtaan, jossa järkevä ajattelu on mahdotonta.

Romaani olisi kuitenkin vaatinut syventämistä. Myöskään Anna Liisan ja isoisän siirtäminen toisesta tarinasta ei ollut kovin onnistunut ratkaisu.

Kirjailijasta

Laila Hirvisaari julkaisi suurimman osan tuotantoaan nimellä Laila Hietamies. Vuonna 2004 hän otti takaisin tyttönimensä Hirvisaari ja seuraavasta vuodesta alkaen hän julkaisi kirjansa tällä nimellä.

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelissa, joka käsittelee Lehmusten kaupunki -sarjan osia Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut.

Uusia tutkimuksia Vienan tapahtumista 1918

Nevalainen, Pekka: Lunastamaton Viena. Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. SKS 2022.

Vaara, Pekka: Viena 1918. Kun maailmansota tuli Karjalaan. Docendo 2018.

Vaara, Pekka: Viena 1919-1922. Kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Docendo 2020.

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat

Toista maailmansotaa seurattiin jännittyneenä myös puolueettomissa maissa kuten Ruotsissa. Harva kuitenkaan teki sitä niin järjestelmällisesti ja eläytyen kuin Astrid Lindgren, joka kirjasi mietteensä ja tunteensa päiväkirjoihin. Ne julkaistiin 2015 nimellä Krigsdagböcker 1939-1945. Suomeksi teos ilmestyi 2016 Kari Kosken kääntämänä nimellä Sotapäiväkirjat 1939-1945.

Syyskuussa 1939 Astrid Lindgren oli 31-vuotias tukholmalainen konttoristi ja kahden lapsen äiti. Nuoruuden vaikeudet, aviottoman lapsen synnyttäminen ja tästä luopuminen, olivat takanapäin. Astrid oli ottanut poikansa takaisin ja solminut avioliiton, josta oli syntynyt tytär. Aviomies eteni urallaan, ja perhe muutti sotavuosina tilavaan asuntoon.

Lindgren ei kuitenkaan tyytynyt omaan mukavaan keskiluokkaiseen elämäänsä vaan alkoi kirjata päiväkirjaan maailmansodan tapahtumia ja kommentoida liimaamiaan lehtileikkeitä. Päiväkirjasta ilmenee niin hämmästyttävän tarkka kuva asioista, että se on vaatinut kosolti paneutumista ja pohtimista. Toki on myös sota-ajalle tyypillisiä huhuja, kuten että talvisodassa ”venäläiset ajoivat edellään puolalaisia naisia ja lapsia suomalaisia kohti.” Lindgren kuitenkin suhtautui tietoihin kriittisesti ja korjasi myöhemmin merkintöjään. Esimerkiksi kaasun käytön hän totesi olleen uutisankka.

Enemmän informaatiota kuin tavalliset ruotsalaiset Lindgren sai, kun hänet 1940 palkattiin sensuroimaan ulkomailta Ruotsiin ja Ruotsista ulkomaille lähetettyjä kirjeitä. Pommitusten uhrit eivät olleet vain tilastonumeroita, kun kirjeen kirjoittajat kertoivat tuntemistaan naisista ja lapsista.

Kirjeiden ansiosta sekä Saksan että Neuvostoliiton miehittämien maiden todellisuus tuli iholle. Hollantilainen kirjeenkirjoittaja aikoi sodan jälkeen erottaa kotiapulaisen, joka seurusteli saksalaisen kanssa; nyt potkuja ei uskaltanut antaa, sillä apulainen voisi kostaa tekemällä ilmiannon Gestapolle. Latvialainen äiti itki öisin pelätessään uutta neuvostomiehitystä ja kyydityksiä: ”Minne pitäisi paeta ja mitä pitäisi tehdä? En olisi niin peloissani omasta puolestani, mutta hehän eivät säästä lapsia.”

Sodan puhjetessa Lindgren oli selvillä Saksan keskitysleireistä ja kansallissosialismin pahuudesta ylipäänsä. Tammikuussa 1943 hän ennusti, että Saksan kansaa odottaa ”täydellinen romahdus, eikä edes kovin kaukana tulevaisuudessa.”

Juutalaisten siirtäminen Puolassa ghettoihin ja kuljetukset pois Saksasta olivat Lindgrenin tiedossa. Joulukuussa 1943 hän luki lehtihaastattelusta, että kaksi miljoonaa juutalaista oli surmattu. Ainakin Ruotsissa holokaustista sai siis tietoa, jos vain halusi ottaa sitä vastaan.

Totalitaariset ideologiat, kansalaissosialismin ja bolševismin, Lindgren näki ”kuin kahtena hirmuliskona”. Talvisodan ja Baltian maiden neuvostomiehityksen takia hän pelkäsi 1941 enemmän puna-armeijan kuin Saksan miehitystä.

Olavi Paavolainen väitti Synkässä yksinpuhelussa, etteivät suomalaiset tiedä mitä maailmassa tapahtuu. Tulevan satutädin rinnalla Paavolainen jäi toiseksi, vaikka hän sai lukea luottamuksellisia tietoja. Hänen katseensa oli valikoiva, ainakin sodan jälkeen julkaistussa versiossa.

Muitakin eroja oli. Paavolainen katsoi useimpia ihmisiä alaspäin, viljeli satiiria eikä malttanut olla letkauttamatta ”mitä minä sanoin”. Hän innostui kaikesta uudesta ja arvioi asioita tyylin tai sen puutteen perusteella. Häneltä puuttui oikean ja väärän kategoria, samoin empatiaa hänellä oli vähän. 

Lindgrenkin ironisoi erityisesti Hitleriä ja olisi suonut kaikkien natsien kuolevan liittoutuneiden pommituksissa. Mutta hänellä oli vahva oikean ja väärän taju, eikä hän hyväksynyt sitä, että pommit osuivat myös viattomiin. Hän ei voinut olla säälimättä palelevia saksalaisia sotilaita itärintamalla.

Mutta kukaan ei ole täydellinen. Neuvostoliittolaisille sotilaille ja siviileille Lindgreniltä ei riittänyt yhtään myötätunnon sanaa. Ilmeisiä syitä olivat talvisodan sokki ja yleinen kommunismin pelko. Neuvostoliittolaiset olivat Lindgrenille kasvottomia ”toisia” siinä, missä saksalaiset – natseja lukuun ottamatta – olivat ”omia”, samaan länsimaiseen kulttuuripiiriin kuuluvia.

Moni suomalainen alkoi talvisodan aikana inhota sanaa myötätunto. Unohdettiin, että se johti lukemattomiin tekoihin. Kuten Lindgren totesi, mikään kansa on tuskin auttanut toista yhtä paljon kuin ruotsalaiset Suomea. Lindgrenin huumorintaju oli hereillä, kun hän haali vintiltä lahjoitettavia vaatteita: ”suomalaiset ovat kokeneet jo tarpeeksi kovia” ilman anopin kammottavaa villatakkia.

Lindgrenin realistista ihmistuntemusta osoittaa, ettei hän loukkaantunut suomalaisten katkeruudesta, kun Ruotsi ei liittynyt sotaan Suomen puolelle huolimatta voimakkaasta kansalaismielipiteestä. Marraskuussa 1940 hän oli valmis myöntämään, että ”viisas hallituksemme” oli tehnyt oikean päätöksen.

Sota aiheutti Ruotsissakin epämukavuutta ja pelkoa. Lindgren kirjasi niin säännöstelyn, hamstrauksen ja lämpimän veden säännöstelyn kuin ihmisten käytöksen ja asenteiden muuttumisen. Hän havainnoi, ”miten ihminen tottuu kaikkeen”, ja toivoi, että lapsenlapset saisivat elää aikana, jolloin he voisivat viattomasti kysyä: ”Väestönsuoja – mikä se sellainen oikein on?”

Suurpolitiikan rinnalla Lindgren kirjasi perheensä elämää: lasten sairauksia ja syntymäpäivälahjoja, pyöräretkiä ja ruokalistoja. Eräänä lauantaina päivällisellä syötiin hummeria ja maksapateeta. Työpaikan ansiosta Lindgrenin suhteellisuudentaju säilyi: ”Ulkomaalaisten silmin meillä on täällä ihanaakin ihanammat oltavat.” Lindgren osasi olla kiitollinen hyvästä osastaan.

Joskus omat huolet saivat etusijan. Kesällä 1944 Lindgren tunsi, että ”maanvyöry on haudannut elämäni”. Syynä oli aviomiehen sivusuhde. Avioliittoa jatkettiin, mutta Lindgren oppi, että ”jos haluaa olla onnellinen, sen on tultava ihmisestä itsestään eikä kenestäkään toisesta.”

Lindgrenin selviytymiskeinoja yksityiselämän ja maailman aiheuttamiin huoliin oli työ, itsekuri ja luovuus. Kolmas teos Peppi Pitkätossu ilmensi iloa, anarkismia ja positiivista voimaa vastakohtana sodan kauhuille. Sodan varjo näkyy vielä Veljeni, Leijonamielen ja Ronja ryövärintyttären pahiksissa.

Kommentti: Venäjän natsisyytöksestä

Ukrainan sodan ja Suomen ja Ruotsin Nato-keskustelun aikana keväällä 20122 Venäjän propaganda väitti Astridia Lindgrenin olleen natsi. Perusteluna oli Sotapäiväkirjojen lause: ”Ja jos niin kävisi, mieluummin huutaisin loppuelämäni Heil Hitler kuin päästäisin tänne venäläiset, mitään kuvottavampaa en voi kuvitella.”

Edellä olen osoittanut täysin selvästi, että Lindgren päinvastoin arvosteli ankarasti sekä Natsi-Saksan ideologiaa että sen miehityspolitiikkaa ja oli myös varhain selvillä holokaustista. Toisaalta hän oli myös selvillä Neuvostoliiton miehityspolitiikasta Baltian maissa. Niinpä hän saattoi perustellusti arvella, että jos Saksa miehittäisi Ruotsin, maata kohdeltaisiin ”arjalaisuuden” takia kuten Tanskaa ja vaarassa olisivat vain juutalaiset. Ruotsin neuvostomiehitys taas tarkoittaisi Baltian maiden tapaan aiemman eliitin vainoa, jolloin vaarassa olisivat myös perheenjäsenet. Jälkimmäinen mahdollisuus olisi siis ollut Lindgrenille vaarallisempi.

Artikkeli perustuu Lindgrenin teoksesta kirjoittamaani arvosteluun, joka julkaistiin Kanavassa 2/2017 otsikolla Satutäti tiesi mitä maailmassa tapahtuu. Blogiin olen lisännyt alkukappaleen ja kommentin natsisyytöksestä.

Muuta

Venäjän natsisyytöksestä on kerrottu Helsingin Sanomissa, jossa on linkki Twitteriin.

Teoksesta on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: Kirsin Book Club, Kuiske, Pieni kirjasto. Verkosta löytyy aiheesta myös Ilta-Sanomien juttu.

Kirjailijasta Wikipediassa.

Lauri Kokkonen: Ruskie neitsyt

Lauri Kokkosen Itä-Karjalan miehitystä kuvaavassa näytelmässä Ruskie neitsyt käännetään Suomen sodanaikainen ideologinen asetelma ympäri, mutta Neuvostoliittoon suhtaudutaan kritiikittömästi.

Lauri Kokkonen kirjoitti näytelmän Ruskie neitsyt 1969. Kantaesityksen ohjasi Ossi Räikkä Porin teatterissa 1972. Ruskie neitsyt ilmestyi kirjana 1973 yhdessä Kokkosen toisen näytelmän Viimeiset kiusaukset kanssa.

Näytelmän tapahtumapaikkana on Ristaniemi tai oikeammin sen kahden talon laakea edusta, ”joka on vanhastaan ollut kylien kisapaikka”. Silta erottaa Ristaniemen Vornalan kylästä.

Prologissa, joka tapahtuu 22. kesäkuuta 1941, esitellään itäkarjalaiset henkilöt. Kaikki on hyvin, kunnes kuullaan radiopuhe, jossa Molotov kertoo Saksan hyökänneen Neuvostoliittoon.

Ensimmäisessä kohtauksessa lokakuussa 1941 suomalaiset sotilaat saapuvat kylään. Toisessa, touko-kesäkuun vaihteessa 1942 tapahtuvassa kohtauksessa kyläläisiä valmistetaan ruotsalaisen rovastin vierailuun, ja tämä saapuu seuraavana päivänä tapahtuvassa kolmannessa näytöksessä.

Sitten seuraa aikahyppy kaksi vuotta eteenpäin. Neljäs kohtaus tapahtuu Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta 1944 ja viides kohtaus 18. kesäkuuta 1944, jolloin suomalaiset sotilaat lähtevät.

Vanhat ja nuoret itäkarjalaiset

Vanhempaan sukupolveen kuuluvat kalastaja Andrei, tämän vaimo Marfa ja naapurin leskivaimo Marfa. Andrei on suupaltti ja naistenmies, naiset ovat uskonnollisia tai ainakin noudattavat perinteisiä ortodoksisia tapoja.

Nuorta sukupolvea edustavat Andrein ja Marian lapset, opettaja Klaudia ja teini-ikäinen poika Pekka, sekä Marfan nuori tytär Sandra.

Kun suomalaiset sotilaat lähestyvät kylää, Andrei kehottaa nuoria lähtemään ja vakuuttaa vanhojen selviävän: ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vihollinen tulee kylään.”

Muutenkin vanhempi polvi muistaa historiaa ja osaa sopeutua kaikenlaisiin muutoksiin. Andrei kertoo Marfalle: ”Aina kuulustellaan, olipa isäntä kuka hyvänsä”, ”Parasta on sanoa, ettei tiedä mitään, ei ole nähnyt eikä kuullut mitään. Sillä tavalla minä olen selvinnyt nykyisten ja entisten isäntien aikana.”

Marfaa konsti ei ole auttanut pelastamaan aviomiestä: ”Kun Vasili Vasilevitš vangittiin ennen sotia, yritin sanoa, etten tiedä mitään. Ei auttanut.  Vasili Vasilevitš vietiin eikä ole kuulunut.”

Toisin kuin vanhempi sukupolvi, nuoret ovat omaksuneet aikakauden ideologian, kommunismin ja neuvostopatriotismin, ja ovat valmiit tekemään oman osuutensa taistelussa vihollista vastaan.

Suomalaiset sotilaat

Esitellessään Lauri Kokkosen tuotantoa Keijo Kettunen kirjoittaa, että ”suomalaisista sotilaista Olli ja Taavetti ovat tyypillisiä Kokkosen kansanmieshahmoja, jotka tulevat sujuvasti toimeen karjalaisten kyläläisten kanssa.” Tätä Kettusen mielestä todistaa se, että ”Olli ja vanha karjalaisukko Andrei löytävät yhteisen harrastuksen kalastuksesta.”

Kettunen sivuuttaa kokonaan Ollin muun käytöksen. Kun suomalaisten sotilaiden tulevat kylään ja löytävät Andrein, Marian ja Marfan, juuri Olli kysyy: ”Ammunko minä?”, mutta luutnantti Eelis Vuorniemi kieltää.

Lisäksi Olli osoittautuu kolmannessa kohtauksessa lahjottavaksi ja neljännessä kohtauksessa vartiotehtävänsä laiminlyöväksi sotilaaksi. Näistä asioista lisää myöhemmin.

Kettusen mainitsemien kalastusretkien lisäksi Ollin positiivinen piirre on kaipuu kotiin: ”Heinäntekoon piti joutua Pielaveille. Nyt on jo potut kuopassa eikä näytä olevan vieläkään kiirettä, ei lämpöisenäkään.”

Toisessa kohtauksessa Taavetti ja Benjam ovat saaneet pakoon lähteneet nuoret Klaudian, Sandran ja Pekan kiinni, tähtäävät heitä kivääreillä ja vaativat kertomaan nimensä, mutta nämä vaikenevat. Benjam yrittää suudella Klaudiaa, jolloin Pekka lyö tätä kasvoihin. Benjam aikoo ampua Pekan, mutta Taavetti lyö kiväärin tämän kädestä. Saadessaan kuulla, että Sandra on Marfan tytär, Eelis kehottaa Sandraa menemään äitinsä luo, käskee laskemaan kiväärit ja vakuuttaa Klaudian ja Pekan olevan turvassa.

Benjam on yksityiselämässään moraaliton. Hän on elää kylässä varuskorjaamon johtajattaren Lempin kanssa pari vuotta kertomatta tälle, että hänellä on vaimo ja lapsia. Benjamin myöhempää käytöstä sotilaana käsitellään myöhemmin.

Taavetti, joka on ensimmäisessä kohtauksessa Benjamin vastakohta, kosiskelee Sandraa mutta säädyllisesti. Lomalta hän tuo lupaamansa silkkihuivin, mutta ei ehdi antaa sitä Sandralle, kun lähtö tulee. Ilmeisesti Taavetti on vakavissaan Sandran suhteen eikä ymmärrä, ettei tämä välitä hänestä.

Sen sijaan ”maatalousupseeri” on lähennellyt Sandraa saamatta vastakaikua ja Marfa arvelee, että tämä kostaa viemällä häneltä talon. Näytelmässä ”maatalousupseeri” ei esiinny henkilönä, ainoa upseeri on Elias.

Jatkossa käsitellään Eeliksen AKS-henkisten aatteiden murenemista, mutta jo tässä vaiheessa on syytä painottaa, että nimenomaan hän estää kahdesti väkivallan kyläläisiä kohtaan.

Moukkamainen Lempi

Kolmannessa kohtauksessa kylään saapuva varuskorjaamon johtaja Lempi muuttaa Marfan taloon. Heti alkuun hän kailottaa: ”Mistä saadaan lysolia? Kun tulee sivistyksen mailta, niin kyllä ottaa nokkaan. – – Herrajumala, siellä on lehmä samassa talossa. Ammuminen kuuluu selvästi seinän takaa. Siellä haisee selvästi lehmän paska.” Siivoamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, toisen kodin julkisessa moittimisessa sen sijaan on. Lempissa rasistisen ylemmyydentuntoiset asenteet yhtyvät omaan moukkamaiseen käytökseen.

Lempi edustaa pahimmillaan suomalaisten kyvyttömyyttä ja haluttomuutta ymmärtää omasta poikkeavaa elämänmuotoa Itä-Karjalassa, minkä Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa ennustaa jo ennen kuin on tavannut ainoatakaan itäkarjalaista: ”Hangatessaan lysoolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ ulos taloista he tuntuvat myös desinfioivan omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on todistus perinnäistapojen voimasta?” Paavolainen huomauttaa, että ihmisten ja kotieläinten asuminen saman katon alla oli yleistä myös Keski-Euroopassa.

Samoin kuin lotta Raili Kotilainen Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Lempi on lähtenyt sotaan vain henkilökohtaisesti syistä. Neljännessä kohtauksessa Lempi ja Benjam tulevat päissään kylän tansseihin. Lempin mielestä ”Tää on aivan ihanaa rintamaelämää, tää marskin syntymäpäivä. Mä en kavu että lähin sotaan.” Mutta ”Täällä ei tarvita alkuasukkaita. Tää on meitin niemi.”

Viidennessä kohtauksessa Lempille selviää, ettei Benjam olekaan vapaa mies. Lempin käytös muita kohtaan on kuitenkin ollut törkeää, ettei Benjamin petollisuus herätä myötätuntoa tätä kohtaan. Ja kun Marfa viidennessä kohtauksessa suomalaisten lähtiessä kylästä heittää Lempin päälle astiallisen virtsaa, Lempi saa sen mitä ansaitsee – hän on nimittäin käyttänyt Marfan puhdasvesiastiaa yöastiana.

Eelis joutuu heti altavastaajaksi opettaja Klaudialle

Jo ensimmäisessä kohtauksessa suomalaisten tullessa käy ilmi luutnantti Eelis Vuorniemen kahtalainen luonne. Toisaalta hän on humaani kieltäessään muita ampumasta kyläläisiä. Toisaalta hän on idealisti, joka on ideologiansa pauloissa: hän uskoo vilpittömästi olevansa vapauttamassa ”heimolaisia”.

Opettaja Klaudia on yhtä luja vakaumuksessaan kuin Eelis. Heti suomalaisten tultua kylään hän haastaa Eeliksen kysymällä yksinkertaisia kysymyksiä, joihin Eelis osaa vastata vain opituilla propagandistisilla fraaseilla.

Kun Klaudia kysyy ”mitä varten tulitte tänne”, Eelis vastaa: ”vapauttamaan teidät bolševistisesta orjuudesta.” Klaudian kysymykseen, ”mitä varten lähditte sotaan”, Eelis vastaa Mannerheimin talvisodan ensimmäisen päiväkäskyn sanoilla: ”Me taistelemme Jumalan, kodin ja isänmaan puolesta.” Klaudia kommentoi: ”Isänmaan puolesta toisten isänmaassa. Mitä se on.” Eelis vastaa yhdistelemällä Manneheimin jatkosodan alussa antaman ensimmäisen ja kolmannen päiväkäskyn sanat: ”Ylipäällikkömme ovat kehottaneet meitä tähän pyhään sotaan taistelemaan Suomen ja Karjalan vapauden puolesta.” Eeliksen uskoa ”Pian tulee voittoisa rauha” Klaudia kommentoi: ”Teille vai meille.”

On vaikea uskoa, ettei yliopistossa opiskellut Eelis pystyisi ilmaisemaan ihanteitaan paremmin. Ilmeinen tarkoitus on leimata hänet heti katsojan silmissä ja antaa Klaudialle yliote.

Eeliksen AKS:läinen ideologia

Eelis on armeijassa valistusupseeri ja siviiliammatiltaan pappi. Hän haluaa jäädä kylään ensimmäisten löytämiensä heimolaisten luo ja rakentaa Ristaniemeen luterilaisen kirkon, vaikka asukkaat – tai oikeammin vanhempi polvi – ovat ortodokseja. Kohtaus on ajallisesti myöhässä, sillä Mannerheim oli kieltänyt luterilaiset papit vähän aiemmin.

Kolmannessa kohtauksessa Eelis kertoo kylässä vierailevalle ruotsalaiselle rovastille AKS:läisestä vakaumuksestaan. Tämä osuus vastaa aiheen tutkimuksia.

Ensin rovasti vain kuuntelee ja kommentoi lievän ironisesti, mutta Natsi-Saksan kohdalla hän esittää ääneen eriävän mielipiteensä.  Kun Eeliksen mielestä ”Saksan kirkko taistelee kommunismia vastaan”, rovasti oikaisee: ”se taistelee natsismin puolesta natsismin keinoin” ja ”on hyväksynyt rotuopit ja arjalaisuuden korostamisen”. Mutta Eeliksen mielestä tämä on oikein: ”Onhan se nyt selvää, että joitakin eroja pitää olla. Ajatelkaapa nyt, esimerkiksi meillä on täällä Karjalassa venäjänkielisiä ja omaa heimoa…”

Eelis kannattaa siis ns. saksalaisia kristittyjä, jotka halusivat poistaa Raamatusta ”juutalaiset” osat ja tehdä siitä vain kansallisen uskonnon. Saksalaiset kristityt hyväksyivät natsien arjalaislait myös kirkossa, mikä tarkoitti, että juutalaisuus määriteltiin ”rodun”, ei uskonnon mukaan. Eelis ei siis muista Paavalin sanoja (Galatalaiskirje 3:28): ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.”

Eelis kertoo Akateemisen Karjala-Seuran ideologiasta: ”Viha kuuluu rakkauteen, heimorakkauteenkin, on itse rakkautta. Viha on oikeutettua silloin, kun se palvelee rakkauden tarkoitusta.” Rovasti varoittaa: ”viha on tarttuva tauti.”

Klaudia voittaa Eeliksen

Klaudia osoittautuu Eelistä neuvokkaammaksi ja ovelammaksi: hän on suostunut suomalaisten sotilashallinnon alue-esikunnan väestöluettelonhoitajaksi saadakseen tietoja. Hän kertoo ruotsalaiselle rovastille muun muassa, että venäjänkieliset siviilit on pantu leireihin, joissa he näkevät nälkää, ja kehottaa rovastia itse tarkastamaan hänen tietonsa.

Eelis sanoo ensin, ettei väite leirien korkeasta kuolleisuudesta pidä paikkaansa, mutta Klaudian kerrottua lisää hän myöntää: ”Tämä on uutta minullekin.” Klaudia tiuskaisee: ”Olisitte ottanut selvää asioista.”

Rovasti kysyy: ”Ettekö näe mitään suomalaisten hyviä puolia. On kouluja, sairaaloita.” Klaudia vastaa: ”Niitä oli ja on meillä ilman suomalaisiakin.”

Rovastin kysymykseen Klaudia vastaa, ettei hän vihaa Eelistä, ”vaan säälin häntä. Hän leikkii kuin lapsi hiekkalaatikolla eikä ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on aatteensa sokaisema.” Eelistä Klaudia kehottaa: ”Aukaiskaa silmänne ja korvanne. Täällä ovat olleet kahdenkymmenenviiden vuoden aikana valkoiset ja punaiset, valkoiset suomalaiset ja punaiset suomalaiset, valkoiset venäläiset ja puna-armeijalaiset, valkoiset ja punaiset serbialaiset, tataarit ja ukrainalaiset. Murmanskin englantilaiset legioonalaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset, Karjalan väliaikaiset hallitukset ja Työkansan kommuunit.”

Eelis voi vain avuttomasti sanoa: ”Klaudia, en osaa sinua vihata.” Klaudia kommentoi: ”Jos vihaatte, vihaatte tosiasioita. Miltä teistä tuntuisi, jos kotikirkollanne olisi yhtä paljon vihamielistä väkeä kuin te nyt täällä!”

Eelis vakuuttaa: ”Vakuutan, me emme tahdo pahaa.” Klaudia vastaa: ”Mitä tuo sitten on? Itä-Karjalan Sotilashallinnossa seuranne aateveljet tahtovat vain suomalaisten hyvää, eivät mitään muuta. Kaikki toimintanne koituu aina karjalaisten vahingoksi, vaikka kuinka yrittäisitte selittää.”

Eelis menettää uskonsa ja tehtävänsä, mutta saa Klaudialta uuden

Eelis on niin järkyttynyt Klaudian tiedoista, että koko hänen maailmankatsomuksensa muuttuu. Muutosprosessia ei kuvata, vaan se osoitetaan siten, että neljännessä kohtauksessa Eelis on kahden vuoden ajan kirjoittanut Klaudialle vankileirille ja lopulta auttanut vapauttamaan tämän. Eeliksen peri-idealistista luonnetta osoittaa, ettei hän ole välittänyt henkilökohtaisesta hinnasta: häneltä on otettu pois papin tehtävät, koska Itä-Karjalaan sai Mannerheimin päätöksellä jäädä kaksi luterilaista pastoria, ja pelkää menettävänsä myös valistusupseerin työn.

Viidennessä kohtauksessa suomalaisten lähtiessä kylästä Eelis Keijo Kettusen sanoin ”haaveilee omasta yksityisestä idyllistä” Klaudian kanssa. Eelis pyytää Klaudiaa lähtemään mukaansa ja kuvailee kotipappilaansa, mutta tämä kieltäytyy, koska pitää sitä petoksena.

Eelis on epätoivoinen ja tuntee olevansa ”rotkossa, syvässä rotkossa, en pääse sieltä ylös.” Samaa vertausta käytti pääministeri J. K. Paasikivi kuuluisassa radiopuheeseen itsenäisyyspäivänä 1944. Ja kuten Paasikivi rohkaisi sodassa koetun tappion masentamia suomalaisia, Klaudia rohkaisee Eelistä: ”Voit kiivetä rotkostasi takaisin vuorellesi, vielä ylemmäs kuin ennen. Sieltä aukeavat uudet näyt: olet nähnyt tämän mielettömyyden. Sota ei saa seurata enää sotaa, siinä on näkymme, yhteinen ajatuksemme.” ”Olet rehellinen. Jatkat siitä, mihin tänään jäimme. Mitään ei voida kokonaan pimittää. Tällaista ei saa päästää enää tapahtumaan.”

Eelis on vakuutettu: ”Tänä aamuna olin menettämäisilläni Jumalani, kotini ja isänmaani – ja sinut. Mutta yhteistä ajatustamme en kadota, jos elän, rakas.”

Kettusen mukaan ”Ruskie neitsyt on sovitteleva näytelmä: se puhuu kansojen ystävyyden ja erilaisten aatteiden rinnakkaiselon puolesta. Suvaitsemattomuus ja kansallinen kiihkomielisyys joutuvat toistuvasti ironiseen valoon.”

Kauniisti sanottu, mutta tämä koskee vain suomalaisia.

Kritiikitöntä neuvostosankaruutta

Ensimmäisessä kohtauksessa Pekka pääsee karkaamaan ja Klaudia kehottaa häntä: ”Kerro omille, mitä tapahtui. Jos käsketään, tule takaisin. Mie hankin tietoja vihollisilta.”

Toisessa kohtauksessa Sandra on vienyt Pekalle salaa viestejä sovittuun kätköpaikkaan. Klaudia antaa Sandralle kartan, johon hän on merkinnyt, mihin suomalaisten kenttävartio on siirretty ja mihin asti ilmatorjuntatykki pystyy ampumaan ja missä on kiertotie.

Pekka ilmestyy paikalle suomalainen sotilasmantteli yllään, ja Klaudia ja Sandra piilottavat hänet kaivoon. Benjam löytää Pekan kaivosta, mutta tämä lähtee juoksemaan, jolloin Taavetti tähtää tätä. Klaudia tönäisee Taavetin kivääriä, jolloin laukaus osuu Pekan käsivarteen. Olli kamppaa Pekan maahan.

Benjam tutkii Pekan ja löytää tältä munakäsikranaatteja, pistoolin ja alueen kartan, jossa on merkintöjä Klaudian käsialalla. Benjam määrää Taavetin vahtimaan Pekkaa ja Ollin muita kyläläisiä ja vie itse ”suursaaliin” eli Klaudian pidätettäväksi. Vaikka Benjamin kielenkäyttö (”papin huora”, ”ryssän penikka”) on karkeaa, hän toimii sotilaan velvollisuuksien mukaan. Vain Benjamin uhkaus on liikaa: ”Jos vain nyt joku karkaa, niin koko kylältä otetaan nirri pois.” Ei ole tiedossa, että suomalaiset olisivat harrastaneet kollektiivisia kuolemanrangaistuksia.

Sandran, Pekan ja Klaudian tultua pidätetyksi Marfa ei lainkaan ota huomioon syytä ja seurauksia: ”Mitä tästä elämästä suomalaisten kanssa tulee! Jakoivat maita, hyvittelivät, sosialismia haukkuivat. Nyt omalla pihalla lapsia tapetaan. Haukutaan. Meidät viedään leirille, usko pois. Vähemmästäkin on viety. Olisivat pysyneet Suomessaan. Miksi ne tulivat tänne sotkemaan!”

Sen sijaan Ollia Marfa pitää ”hyvänä saltaattana”, koska hän saa tämän ruualla lahjomalla päästämään Sandran. Mutta mitä tässä todellisuudessa tapahtuu? Olli ei suinkaan osoita humaania mieltä esimerkiksi antamalla ruokaa nälkää näkeville, vaan hän päinvastaista käyttää toisten hätätilannetta hyväkseen saadakseen itselleen etua. Päästäessään vapaaksi vihollisen auttamisesta epäillyn Olli pettää velvollisuutensa sotilaana. Tosin kyseenalaista on, miten Olli saattoi sen tehdä – eiköhän asiasta päättänyt joku ylempi?

Neljännessä kohtauksessa Pekka on karannut vankileiriltä. Sandra ja Klaudia keksivät tanssit, jotka vievät huomion, jolloin Pekka pääsee lähtemään. Ollin mielestä vartiossa oleminen on turhaa, koska kolmeen vuoteen ei ole tapahtunut mitään uhkaavaa. Tällainen on todella typerää ajattelua kaikilta, joiden vastuulla on ihmishenkiä. Olli saadaan houkutelluksi tansseihin, ja hän vieläpä heittää kiväärinsä sillan kaidetta vasten. Sandra huomaa kiväärin ja irrottaa siitä lukon, jonka heittää sillalta alas. Olli osoittautuu tässäkin huonoksi sotilaaksi, joka olisi leväperäisyydellään voinut vaarantaa tovereidensa hengen.

Suomalainen partio huomaa, että rannassa ei ole vartiomiestä eikä venettä. Andrei ja Sandra tarkastetaan ja heiltä löydetään Pekan antamat korut, jotka ovat selvästi vankileirin työtä, ja heidät pidätetään epäiltynä vakoojiksi ja karanneen Pekan auttajiksi.

Sinänsä on aivan luonnollista, että miehittäjää vastaan tehdään vastarintaa, mutta yhtä luonnollista on, että miehittäjä ottaa vastarintaa tekevät ja heitä auttavat kiinni. Vihollisen sotilaspuvussa esiintyminen on rikos, samoin tietojen antaminen viholliselle.

Itse asiassa näytelmän rangaistukset ovat varsin lieviä. Sotatuomarina toimineen Paavo Aikion päiväkirjan mukaan tavallinen rangaistus vakoilusta kuolema. Lievemmissä tapauksissa annettiin elinkautinen. Sen sijaan ne, jotka eivät olleet ilmiantaneet omaista tietämättä tämän vakoilutehtävästä, selvisivät alle vuoden vankeudella.

Samoin Osmo Hyytiä kertoo kesältä 1942 seuraavan tapauksen vesitalolla lähetetystä vakoiluryhmästä, johon kuului yksi nainen. ”Ryhmän tehtävänä oli värvätä Palalahden alueen siviiliasukkaita vakoiluasiamiehiksi, joiden tuli hankkia tietoja suomalaisten joukoista, siviilihallinnosta ja väestön oloista. Lyhyessä ajassa ryhmä sai värvättyä avukseen 15 siviiliasukasta, joista kaksi oli suomalaisten asettamaa kylänvanhinta ja yksi opettaja.” Ryhmä joutui kahden kuukauden kuluttua kiinni. ”Kenttäoikeus tuomitsi naisvakoojan sekä neljä paikalliseen väestöön kuulunutta kuolemanrangaistukseen ja loput kuritushuonerangaistukseen.”

Vaikka Eelis luopuu AKS:läisistä aatteistaan, onko todella uskottavaa, että hän olisi hyväksynyt Klaudian vakoilun? Se olisi edellyttänyt paitsi sitä, että hän olisi katsonut paitsi Itä-Karjalan valloituksen olevan väärin, myös Suomen olevan kaikessa muussakin väärässä ja Neuvostoliiton oikeassa.

Ylipäänsä Kokkonen käsittelee vakoilua varsin naiivisti jättämällä kokonaan pois mahdollisuuden, että partisaanit olisivat voineet käyttää tietoja hyväkseen tehdäkseen sabotaasia tai jopa tappaakseen suomalaisia sotilaita.

Ideologinen loppukohtaus

Näytelmän loppukohtaus on suoraan ideologinen. Ennen lähtöään suomalaiset ovat vapauttaneet Andrein ja Sandran, joka lukee kyläläisille ääneen lentolehtistä: ”Eläköön punainen armeija ja sotalaivasto! Eläköön sissitaistelijat, miehet ja naiset!”

Paikalle tullut sotilaspartion johtaja kuulee sen ja tajuaa: ”Se oli sittenkin hän” eli vankileiriltä karannen Pekan auttaja. Hän kehottaa Sandraa lopettamaan, mutta kun tämä jatkaa ”innostaan huumautuneena” lukemista, hän ampuu Sandraa, joka kaatuu. Marfa alkaa sitoa haavaa. Kaikeksi onneksi käy ilmi, että Sandra on elossa.

Siitä vielä tietämättä Eelis kommentoi: ”Hän surmasi yhden, aatteeni tapatti miljoonia. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, joko tehdä itselleni samalla tavalla tai kertoa siitä muille.”

Eelis on siis syyllinen kaikkeen quilty by assocation -periaatteen mukaan, kun taas Stalinin Neuvostoliitto vain viaton uhri.

Aikalaiskuvaus näytelmän tekemisestä

Päivi Istala on kokoomateoksessa Seitskytluvun teatterin moninaiset äänet kertonut Ruskien neitsyen ohjauksestaan Kemin kaupunginteatterissa 1975:

”Kalevan Kaisu Mikkola otsikoi arvostelunsa ’Isänmaallinen Päivi ja hänen neitsyensä. Perusteluna hän kirjoitti tähän tapaan, että kun kantaesityksen tekijä Ossi Räikkä muutamaa vuotta aikaisemmin Porin teatterissa oli koko nuoren sydämensä innolla karjalaisen kantaväestön puolella, niin siinä Päivi Istala oli ohjauksessaan tasapuolisempi, suomalaisissakin on sympaattiset piirteensä. Sirkka-Liisa Leskisen roolisuoritus suomalaisena työvelvollisena Lempi Korkalona oli yksi avaintekijä. Näyttelijätär ei tehnyt roolista rivosuisen akan irvikuvaa vaan oikean ihmisen hankalissa olosuhteissa.”

Vaikka sitaatissa puhutaan Ossi Räikän ”nuoresta sydämestä”, tämän syntymävuosi on 1935, Päivi Istalan taas 1947.

Arvio näytelmästä

Lauri Kokkosen näytelmän Ruskie neitsyt suuri ansio oli aikoinaan, että se kertoi jatkosodasta vastapuolen näkökulmasta. Monille katsojille oli uutta, että itäkarjalaisten kannalta suomalaiset olivat miehittäjiä, puhumattakaan venäläisten siviilien leirien korkeasta kuolleisuudesta. Ilmeisesti nämä asiat ovat joillekin yhä uusia – tai niin kiusallisia että ne pitää joko kieltää tai puolustaa ”olosuhteilla”.

Nykynäkökulmasta näytelmä on selvästi tendenssimäinen suomettumisen ajan tuote, sillä Stalinin Neuvostoliittoa käsitellään silkkihansikkain, ei tosin kokonaan sillä Marfa kertoo miehensä kohtalosta. Klaudia esitetään pelkästään humanistina, eikä Sandran propagandaluentaa ironisoida. Ennen kaikkea käsitellään naivisti sitä, miksi tietojen välittämisestä partisaaneille rangaistiin: koska se olisi voinut vaarantaa suomalaisten sotilaiden turvallisuuden.

Miehitys-termistä

Kun kyläläisille ilmoitetaan kovaäänisen välityksellä, että vakoilijasta on ilmoitettava, Klaudia sanoo Eelikselle: ”Miehitettyjä. Kuulit itse.” Uskollisen neuvostokansalaisen Klaudian näkökulmasta termi miehitys on oikea, mutta juuri tässä kohtaa perustelu ontuu: sodan aikana myös suomalaisten velvollisuus oli ilmoittaa viranomaisille desanteista ja vakoojista.

Toki myös nykysuomalaisten näkökulmasta kyse oli miehityksestä, mutta jatkosodan aikana käytettynä termi on anakronistinen. Osmo Hyytiä toteaa, että ”Vasta sodan jälkeen alettiin puhua Itä-Karjalan miehittämisestä. Sen tarkoituksena sanottiin olleen estää vihollista siirtämästä sotaa rakentamaltaan tukialueelta käsin Suomen puolelle. Miehitys ymmärretään yleensä jonkin alueen väliaikaiseksi hallussa pitämiseksi. Siitä ei Itä-Karjalan valtauksessa ollut kysymys. Tarkoitus oli Itä-Karjalan pysyvä liittäminen Suomeen. Hävityn sodan jälkeen oli parasta unohtaa koko asia.”

Sodan aikana Itä-Karjalan valloituksen tärkein tavoite oli ”sotilaallisen turvallisuuden varmistaminen. Itä-Karjalan lisäksi Suomen tulisi saada Kuolan niemimaa sekä Syvärin ja Äänisjärven takaa riittävän syvä suoja-alue, mikä poistaisi yllätyshyökkäyksen mahdollisuuden.”

Toinen turvallisuuden ”perusedellytys oli luotettava väestö. Itäkarjalaiset oli suomalaistettava kieleltään ja mieleltään. Väestössä oli saatava aikaan aktiivinen tahto liittyä Suomeen.” Toisaalta ”venäläinen väestö oli poistettava alueelta. Suomen uusien rajojen sisäpuolelle ei saanut jäädä mitään viidettä kolonnaa.”

”Itäkarjalaisten suomalaistaminen pyrittiin toteuttamaan koulutuksen ja valistustoiminnan avulla. Tärkeimmät kohderyhmät olivat lapset ja nuoret. Kiireellisimpänä tehtävänä pidettiin suomalaisen kansakoulun tuomista Itä-Karjalaan.”

Aikalaisten näkökulmasta selviää, että suomalaiset kohtelivat Itä-Karjalan ”kansallista” väestöä paremmin kuin jos tarkoituksena olisi ollut vain miehitys merkityksessä alueen tilapäinen haltuunotto.

Vertailua aiheen käsittelyyn muissa teoksissa

Näytelmän Ruskie neitsyt suomettunut käsittelytapa paljastuu vielä selvemmin, kun sitä vertaa aiempiin ja myöhempiin teoksiin samasta aiheesta.

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) petroskoilaista kommunistia Veraa kuvataan kunnioittavasti sekä naisena että ihmisenä, mutta myös Rokan ja Hietasen mielipiteillä on painoa.

Ero Klaudian ja Eelikseen ensimmäiseen keskusteluun on paljastava. Samoin kuin Klaudia, Vera kysyy: ”Miksi tulitte? Miksi ette antaneet meidän olla rauhassa?” Mutta toisin kuin Eelis, Rokka vastaa: ”Työ hitot tämän aloititte. Veitte minun maatilan. Sie sanot jot myö hävitettää, mäne katsomaa minkälaises kunnos on Kannas. Myö ei tääl oltais jos työ oisitte antaneet mein antaneet olla rauhas.” Ruskeassa neitsyessä vaietaa kokonaan talvisodasta.

Kun Vera ottaa esille Hitlerin, jolle hän ennustaa ”surmaa”, Hietanen ”myönsi että Hitler oli hyökkääjä, mutta että suomalaisten kohdalla ei asia niin ollut.” Huomattakoon, että romaanissa saa erityistä painoa Lahtisen näkökanta: vanhan (vuoden 1939 rajan) yli mennessä päättyy suomalaisten oikeus.

Merkittävintä kuitenkin on Hietasen humanistinen credo: ”Kyl mää sen tunnusta et sota on pelkkä pahantekko, molemmin puoli, alkakko sen sit kuka hyväns. Siit joutuu ain kärsimä semmosekki jokka ei ole kenelkä paha tehny. Niinku esimerkeks noi mukula.”

Tuntemattomassa sotilaassa näytetään suomalaisista miehittäjistä kaksi puolta: Hietanen tuo Veran naapurien lapsille leipää, kun taas Rahikainen toimii sutenöörinä naisille, jotka makaavat suomalaisten sotilaiden kanssa saadakseen leipää. Vera tunnustaa Hietasen lähimmäisenrakkauden suutelemalla tätä poskelle, mutta toisin kuin Aki Louhimiehen elokuvassa, romaanissa Vera on miehiin verrattuna niin ylivoimainen ja Hietanen taas niin poikamainen, ettei suhde ole mahdollinen.

Ilkka Malmberg pohdiskelee teoksessaan Tuntemattomat sotilaat Veran henkilöä Markku Kangaspuron kanssa. Kysymykseen, miksi Vera on jäänyt Petroskoihin, Kangaspuro vastaa: ”Ehkä Vera on komsomolilainen NKVD:n Petroskoihin jättämä tiedottaja, partisaanitoimintaa tai sabotaasia organisoimaan komennettu.” Linjojen taas jätettiin 200 vastarintamiestä tai -naista vakoilijoiksi tai sabotaasien tekijöiksi. Maanalaiseen työhön ei kuitenkaan sovi, että Vera ei mitenkään salaa vakaumustaan vaan pitää uhmakkaasti Komsomolin rintamerkkiään. Ehkä Vera oli vain myöhästynyt viimeisestä evakuointijunasta tai jäänyt nuoruuden ajattelemattomuuttaan kaupunkiin.

Kangaspuro muistuttaa, että kun neuvostovalta palautettiin, ihmisiä pidettiin epäilyksenalaisina jo siitä, että he olivat niitä eläneet miehityshallinnon alaisuudessa, saati sitten ”Jos oli nähty suomalaisten sotilaiden seurassa…”

Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen ilmestyneessä Enni Mustosen Kielon jäähyväisissä (2000) ei vaieta venäläisten siviilien leirien oloista, ja sankarittaret, eri yhteiskuntaluokkia edustavaa lotat Kristiina ja Hanna jopa pelastavat leiristä vuokraemäntänsä sukulaiset. Ehkä he edustavat pikemmin nykymoraalia, mutta heidät esitetään poikkeuksina ja silloisia kovia asenteita edustavat muut lotat.

Pitäessään kanttiinia Seesjärvellä tukikohdan sotilaille Kristiina ja Hanna asuvat samassa talossa kuin kylän lapsia opettava Väinö ja ruokkivat myös koulun oppilaat. Muutenkin he auttavat kyläläisiä, joiden suhde suomalaisiin vaihtelee sotaonnen mukaan. Romaanissa käsitellään myös rajan yli loikanneita suomalaisia, Stalinin terrorin uhreja sekä partisaanien hyökkäyksiä. Partisaanit tappavat normaalisti vankinsa, mutta henkilöt pelastuvat sukulaisuuden tai aiemman ”hyvän työn” ansiosta.

Mustosen myöhemmässä romaanissa Sotaleski (2019) sankaritar Viena on naimisissa Itä-Karjalan pakolaisen Iivon kanssa, tuntee vierautta sekä aviomiehensä sukulaisten parissa että opettaessaan paikallisia nuoria, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Aviomies taas pettyy sekä yksityisesti (vaimo ei halua itse jäädä Itä-Karjalaan eikä tuoda sinne parin tytärtä, ennen kuin sodan lopputulos on selvä) että yleisesti (vakinaiset virat menevät pelkkien papereiden perusteella suomalaisille). Romaanissa käsitellään desantteja ja heidän auttajaansa siitä näkökulmasta, että suomalaisten henki oli desanttien tähden vaarassa. Desanttien auttajasta todetaan: ”Tuollaisiin tehtäviin kelpuutetaan vain puolueopiston käyneitä kaadereita.” Näin on toisaalta palattu Suomen sodanaikaiseen kuvaukseen, toisaalta kyseessä on neuvostoliittolainen ihanne myös sodan jälkeen.

Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen tapahtuu Äänislinnassa suomalaisten lähdön edellä, ja siinä keskeistä ovat venäläisten siviilien leirien olot. Samaa kuin Ruskiessa neitsyessä se, että yleisöä suorastaan opetetaan kädestä pitäen lainaamalla AKS:n valaa. Uskottavampaa kuin Kokkosen näytelmässä on, että jyrkimmin AKS:ään ihanteisiin uskova ei suinkaan muutu päinvastaiseksi vaan tekee itsemurhan. Suomalaiset henkilöhahmot ovat Kokkosen näytelmää monipuolisempia, ja heillä on myös omia intressejään. Neuvostoliittolaisia edustaa leirin tulkki, joka yrittää päästä suomalaisten mukaan.

Paras aiheen kuvaus on epäilemättä Raisa Lardotin muistelmaromaani Ripaskalinnut, joka kertoo lapsen näkökulmasta mutta ilman ideologiaa siitä, miltä vepsäläisistä tuntuu tulla kohdelluksi suomalaisia huonompina niin Itä-Karjalassa kuin sodan jälkeen pakolaisena Suomessa.

Neuvosto-Karjalan tapa käsitellä sotaa

Tuulikki Kurki kertoo tutkimuksessaan Rajan kirjailijat, miten Neuvosto-Karjalan suomenkielisten kirjailijat kuvasivat sotaa sankarillisen, ideologisen ja lojaalin neuvostosotilaan vastakohtaisuutta vihollisen kanssa: ”Vihollinen määrittyy heikoksi ja nimettömäksi toiseksi, joka on tuhottava. Novelleissa, kuten aikakauden muissakin sotaa käsittelevissä teoksissa, suomalaisia ja rajan toisella puolella asuvia kuvataan alentavien ja eläimellisten metaforien avulla – – Heitä on kuvattu myös juopottelijoiksi, moraalisesti heikoiksi, pelokkaiksi ja likaisiksi. Vihollisten epäinhimillisyys ja heikkous korostuvat, kun vihollinen rinnastetaan yhtäältä neuvostosotilaiden sitkeyteen ja rohkeuteen sekä toisaalta neuvostosiviilien puhtauteen ja viattomuuteen – -”

On silmiinpistävää, miten viholliskuva sekä Suomessa että Neivostoliitossa luotiin samanlaisilla määreillä (eläimellisyys, likaisuus). Sen sijaan sankarin kuvauksessa Neuvostoliitossa säilyi ja korostui ideologia, joka puuttuu jo parhaista vahaisimmista suomalaisista sotakuvauksista ja joka tappion jälkeen hävisi kokonaan ainakin julkisuudesta.

Arvi Pertun romaanissa Poika joka piirusti kaloja (2019) on otteita isä Pekka Pertun päiväkirjasta. Merkintä 12.5.1960 kuuluu: ”- – oli alkanut huhuja, että V. Mäkelän kertomus ’Oravan silmää pidetään aatteellisesti virheellisenä. Siinä esitetään vihollinen humaaniksi, jonka ansiosta sankari pelastuu.”

Vuosia myöhemmin isä kertoo pojalleen omasta sotakokemuksestaan: ”isä makasi tien poskessa väijytyksessä ja hänen tehtävänsä on tuhota suomalainen partio, joka kulki pitkin tietä kaksi kertaa päivässä. Tarkoituksena oli raivata reitti joukko-osastolle tien yli.” Tuntien odotuksen jälkeen tietä pitkin saapui yksinäinen suomalainen sotilas, joka pysähtyi riisumaan saappaansa ja pudistellakseen jalkarättejään. Hänet olisi ollut helppo ampua, mutta ”sotilas alkoi hyräillä hiljaa” isän tuntemaa karjalaista kansanlaulua. Isä ei ampunut.

Tätä taustaa vasten Kokkosen näytelmässä luodaan Klaudiasta suomalaisiin katsojiin vetoaava humanistinen ihannekuva, mutta juuri samojen ominaisuuksien takia hän ei olisi kelvannut sankariksi neuvostokarjalaiseen sotaromaaniin, toisin kuin ideologinen Sandra.

Kirjailijasta

Lauri Kokkonen syntyi 1918 Pielavedellä maanviljelijäperheeseen.

Kokkosen koulutuksesta Keijo Kettunen, Päivi Istala ja Wikipedia antavat erilaisia tietoja, jotka olen seuraavassa yhdistellyt.

Kokkonen valmistui kansakoulunopettajaksi 1938 ja toimi opettajana 1938-1962, jakosodan aikana Itä-Karjalassa ja Kiuruvedellä 1945-1962.

Hän pääsi ylioppilaaksi Kiuruveden yhteiskoulusta 1954 ja valmistui kasvatustieteiden kandidaatiksi Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta 1956 ja vihittiin maisteriksi 1962. Tämän jälkeen hän työskenteli kansakouluntarkastajana Oulussa 1962-1970 ja osastopäällikkönä Oulun lääninhallituksen kouluosastolla 1970-1978.

Lauri Kokkonen tunnetaan erityisesti Paavo Ruotsalaista kuvaavasta oopperasta Viimeiset kiusaukset, johon hän teki libreton ja jonka sävelsi hänen pikkuserkkunsa Joonas Kokkonen. Oopperan ensi-ilta oli 1975. Libreton pohjana on Lauri Kokkosen samanniminen näytelmä (1960).

Kokkonen kuoli 1985 Oulussa.

Kirjallisuutta

Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat. Katkelmia hänen päiväkirjoistaan. Toim. Erkki Rintala. 2. p. Ajatus 2006.

Hyytiä, Osmo: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita 2008,

Istala, Päivi: Kahden ammatin välissä. – Teoksessa Seitskytluvun teatterin moninaiset äänet. Toim. Hanna Suutela & Misa Palander. Like 2005.

Kettunen, Keijo: Lauri Kokkonen. – Teoksessa Kirjailijakuvia. Suomen maakuntakirjailijat 1982.

Kettunen, Keijo: Lauri Kokkonen. – Suomalaisia kirjailijakuvia. Toim. Liisa Enwald. Kirjayhtymä 1987.

Kurki, Tuulikki: Rajan kirjailijat. Venäjän Karjalan suomenkieliset kirjailijat tilan ja identiteetin kirjoittajina. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2018. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1435.

Malmberg, Ilkka: Tuntemattomat sotilaat. Helsingin Sanomat 2007.

Mannerheimin päiväkäskyt.

Raamattu, vuoden 1938 suomennos: Paavalin Galatalaiskirjeen 3. luku.

Wikipedia: Lauri Kokkonen, Ossi Räikkä ja Päivi Istala.

Muuta

Olen käsitellyt blogissa seuraavia miehitettyä Itä-Karjalaa käsitteleviä teoksia, joita olen tässä artikkelissa verrannut Kokkosen näytelmään: Enni Mustosen romaaneja Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Raija Talvion näytelmää Viimeinen juna länteen ja Raisa Lardotin teosta Ripaskalinnut, MikkoKarvosen (Onttoni Miihkalin) teosta Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942. Vertailussa ei ole mainittu Paavo Rintalan romaania Vänrikin muistot, koska artikkeli on kirjoitettu myöhemmin.

Blogissa on myös artikkeli aiheesta Neuvostoliittolaisia elokuvia talvisodasta.

Pekka Jaatinen: SS-mies Valo

Pekka Jaatisen SS-mies Valo kuvaa nuorukaista, jonka ideologia on niin vahva, että hän säilyttää uskon Hitleriin ja sodan voittoon loppuun asti.

Suomalaisista Waffen-SS-sotilaista on kirjoitettu useita romaaneja, mutta Pekka Jaatinen on teoksessaan SS-mies Valo (Johnny Kniga 2015) valinnut omaperäisen näkökulman. Torniolainen 16-vuotias Valo Hanhiala värväytyy vasta syksyllä 1944, kun Suomi on tehnyt aselevon Neuvostoliiton kanssa.

Valo salaa ikänsa ja saa Norjassa alokaskoulutuksen. Hitlerille vannotun sotilasvalan jälkeen hänet valitaan aliupseerikouluun, jossa hänet koulutetaan konekivääriryhmän johtajaksi. Sitten hänet lähetetään Saksaan laskuvarjojääkärikoulutukseen. Se jää kuitenkin kesken, kun paikkaa pommitetaan, harjoitustorni sortuu ja komentaja kaatuu. Epäonnisen junamatkan jälkeen Valo pääsee vihdoin rintamalle, jossa palvelee sodan loppuun asti.

Valon tausta

Valon vinttihuoneesta käyvät ilmi tämän harrastukset ja ihailun kohteet: seinillä on sotilasmerkkejä ja kokardeja, haulikko ja metsästys- ja pienoiskivääri, hyllyssä ampumakilpailussa voitetut palkinnot ja Hitlerin Taisteluni, jonka poika on myös lukenut. Suurin aarre on SS-miesten ulosmenopuvun tikari, jossa om SS:n tunnus ”Meine Ehre heisst Treue”, suomeksi ”uskollisuus kunniani”. Tikarin Valo oli vaihtanut joulukuussa 1941 kahdella parilla villasukkia ja kaulaliinalla. Lukija tajuaa, että säilyminen Lapin talvessa paleltumatta on ollut kaupat tehneelle SS-sotilaalle sittenkin kaikkein tärkeintä.

Valon kohtaloon on vaikuttanut ratkaisevasti isä, joka on aikoinaan ollut jääkärinä ja toimii nyt pappina ja opettajana. Isä on myös SS-värväri, ja hän hyväksyy poikansa ratkaisun ja antaa ohjeet värvärin tapaamiseen Haaparannassa. Sen sijaan parhaan kaverin isä saa tämän ajoissa kiinni.

Valon äiti ei ole kestänyt aviomiehen intoilua ja poissaoloa vaan joutunut mielisairaalaan. Valon mielestä ”Äiti on heikko”, joten hänet on unohdettava.

Torjuessaan äidin Valo torjuu myös omat positiiviset tunteensa kuten myötätunnon sekä muita että itseä kohtaan.

Poikkeuksellinen Valo

Valo esitetään koko ajan poikkeuksena jopa SS-sotilaiden joukossa. Norjassa muut sotilaskoulutukseen tulleet ovat norjalaisia kansallissosialistien nuorisojärjestelmän kasvatteja, mutta vain Valo haluaa saada lisää ideologista koulutusta ”bolševikkien ja juutalaisten maailmanlaajuisesta salaliitosta”. Propagandan hän uskoo olevan totta.

Iltalomalla Valo kuulee ensimmäisen kerran, että suomalaiset käyvät Lapissa sotaa saksalaisia vastaan. Suomalaistaustaiset norjalaiset kertovat: ”Tämä meidän nykyinen hallintomme täällä tuntuu meistä varmasti aivan samalta kuin aikanaan Kuusisen hallitus tuntui teistä.” Norjalaiset SS-miehet kutsuvat maanmiehiään kommunisteiksi ja syntyy tappelu.

Suomalaiset sotilaat, jotka ovat jääneet vangeiksi ja houkuteltu saksalaisten puolelle, pitävät Valoa outona eikä yhteyttä synny.

Saksassa Valon usko propagandaan ei horju, vaikka ristiriita todellisuuden kanssa käy yhä selvemmäksi. Siviilit pakenevat etenevää vihollista välittämättä Hitlerin käskystä, että jokainen kaupunki on linnoitus, ja Volksturmiin kootaan jo teinipoikia ja vanhoja miehiä.

Valo joutuu käsikähmään ilmasuojelumiehen kanssa, joka esittää realistisen kysymyksen: ”Milloin te pojat viimeksi olette nähneet omia koneita taivaalla”? Valon mielestä lentokoneita ei tarvita: ”Meillä on Führerin kostoaseet!”

Rakkaus ja unelma tulevaisuudesta

Filmitähtimäisen komeaa Valoa on vilkuillut moni tyttö niin Suomessa kuin Norjassa, mutta turhaan sillä he eivät vedä vertoja Signal-lehden arjalaisisille kaunottarille.

Laskuvarjokoulutuksen aikana Valo tapaa viimein ihanteensa, Floran, joka on yhtä innokas Hitlerin ihailija kuin hänkin. Heidän välilleen syntyy suhde, ja he haaveilevat yhteisestä elämästä: kun sota on voitettu, he menevät naimisiin ja saavat lapsia, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. SS-sotilaaksi värväytyessään Valolle on luvattu Saksan kansalaisuus, joten hän uskoo, että hän saa valtion viran tai sitten heillä on maatila.

”-    Me olemme onnellisia ja kaikkialla on rauha. Führer johtaa meitä ja koko kansakuntaa. / – Tai jopa maailmaa.”

Kovuus ja kuolema

Laskuvarjojääkärikoulutuksessa opetetaan pitämään tunteet kurissa ja erossa siitä mitä tehdään. Mieli ja ruumis ovat yhteydessä toisiinsa: ”Mitä parempi kunto, sitä vahvempi mieli. Mitä vahvempi mieli, sitä paremmin pystytte pitämään tunteet erossa työstänne.”

Juuri tällaisya etäännytystä Valo tarvitse. Kotona hän on pelästynyt avattuaan ruumishuoneella rintamalta tulleen arkun, mutta kerrannut mielessään sotasairaalan lääketokkuraisilta potilaiden kuulemiaan juttuja: ”Kuolema yhdistää sotilaat. Kuolleilla ei ole pelättävää. Kuolleille ei mahda mitään. Kuolema voittaa aina. SS-miehet ovat tavallaan kuolleita, vaikka elävät. Siksi heille ei kukaan voi mitään. Se on sitä kovuutta, Härteä, jonka täyttämänä voi kävellä selkä suorana vaikka luotisateeseen.”

”Vain vahvat pärjäävät. Pääkallomiehet ovat voittamattomia. He antavat nimensä kirjurille, veriryhmä tatuoidaan vasempaan käteen ja heistä tulee vahingoittumattomia. Vaikka pää lähtisi irti, räjähtäisi tuusan nuuskaksi, he elävät. He ovat liittyneet ikiaikaiseen kosmiseen armeijaan, kaikkeuden ketjuun.”

Valon hinku SS-mieheksi esitetään pakona: ”Sitten minulle ei voi käydä enää kuinkaan, eikä minun tarvitse pelätä mitään. Ei äidin väsymistä, ei sitä palaako isä sodasta, ei ruumishuo-neen arkkuja, joissa lukee ’avaaminen kielletty’. Kun olen hiljaisuus ja kuolema itse, minun ei tarvitse pelätä edes omaa kuolemaani, hän ajatteli. Ryssille on koittava hiljaisuus ja kuo-lema. Kostan niille elukoille kaikkien kaatuneiden, silpoutuneiden ja päättömien puolesta. Minusta tulee maailman kovin sotilas ja hurjapää. Kävelevä Härte [kovuus], ryssien kauhu.”

Vertauskohteena on henkilöitä, joiden reaktiot olivat ”normaaleja”. Valon laskuvarjokoulutuksen aikana tapaama sotapoliisi myöntää pelkäävänsä kuolemaa, sillä ”On niin paljon läheisiä menetettävänä. Sukulaisia ja ystäviä.” Hän haluaa myös aivan erilaisen kuoleman kuin kaatumisen rintamalla: ”rauhassa, sovussa kaikkien ja kaiken kanssa. Kaiken täytyy olla anteeksi pyydetty ja annettu. Ihmisen täytyy saada kuolla rauhassa.”

Valon rintamatoveri taas uskoo fatalistisesti, että kuolema ”tulee kun on tullakseen. Ei kai kannattaisi murehtia. Hetki kerrallaan vain, aina valmiina pahimpaan.”

Sen sijaan Valo ei rintamallakaan pelkää kuolemaa, sillä hän uskoo että ”Me olemme jo kuolleita” ja ”Me olemme jo unohtumattomassa, kosmisessa ketjussa.” Siksi ”Meille ei voi käydä mitenkään.”  ”Me voitamme, vaikka häviäisimme. Me eläisimme, vaikka olemme kuolleita.”

Valo taitaakin pelätä elämää.

Liian innokas rintamalla

Aliupseerikoulun komentaja on Norjassa ajatellut Valosta näin: ”Kyllä on innokas poika. Täydellinen propagandan uhri. Luottaa sokeasti ja uskoo kaiken. Mutta tällaisia nuoria miehiä itärintama tarvitsee nyt. Ja näin innokkaista minä tahdon eroon.”

Rintamalla käy ilmi, miksi komentaja tahtoo eroon ”näin innokkaista”: sellaiset haluavat taistella tappioista välittämättä eivätkä koskaan hyväksyisi antautumista.

Päästyään rintamalle Valo ei usko korviaan kuullessaan uusien tovereidensa puheita: ”Jos iivanat pääsevät sillanpäästään jatkamaan, etenevät ne Seelowon kukkuloille ja me menetämme ne, se on loppu.”

Valo sen sijaan uskoo: ”Me vielä hyökkäämme ja lakaisemme ryssät maan rakoon”, sillä ”Führer sanoi ettei ole väliä kuinka huonolta tilanne näyttää. Ne selviämme ja voitamme.”

Valolta kysytään, onko hän aiemmin ollut rintamalla, ja hän joutuu vastaamaan kieltävästi. Hän päättää kuitenkin näyttää kaikille. Hänen ripeä toimintansa ensimmäisessä taistelussa saa mielipiteen lievenemään: ehkä tulokas ”sittenkin on hyvä sotilas”.

Valo on vakuuttunut siitä, että ”Jos kaikki taistelisivat niin kuin minä ja olisitte alusta asti taistelleet niin kuin minä, Saksa olisi voittanut jo ajat sitten”.

Hän saa vastaukseksi, että ”Sinunlaistesi takia tämä paska kyllä taisi alkaa”.

Valo hyväksyy holokaustin

Ryhmässä on kaksi liettualaista SS-sotilasta, jotka ovat osallistuneet juutalaisten joukkomurhiin Kaunasissa ja Vilnassa. Heidän tavoitteensa on olla jäämättä elävänä puna-armeijan käsiin. Viimeinen luoti pitää säästää itseä varten.

Toisen liettualaisen mielestä naisten, lasten, mummojen ja pappojen ampuminen ”ei ollut yhtään hienoa”, mutta ”Siihen tottui yllyttävän äkkiä.” Hän myöntää, että hän tovereineen toimi ”enemmän rahan kuin aatteen takia. Saatiin hyvät päivärahat ja kaikki mahdolliset lisät, kun ruvettiin siihen touhuun. Ja evakuoitiin niitten omaisuus. Mutta mitään siitä ei ole jäljellä. Kaikki on mennyt korttipöytiin, huoriin, viinaan ja tupakkaan. Meistä tuntuu, että se kostautuu.”

Valoa ei joukkomurhat eivät hätkähdytä yhtään vaan hän pitää niitä oikeutettuina: ”Ali-ihmiset on tuhottava. Vain meillä arjalaisilla on oikeus elää. Se on luonnonlaki. Vain vahvimmalla on oikeus jäädä eloon maailmanhistorian sovittamattomassa, lopullisessa taistelussa ja sillä siisti.”

Kaksinaismoralistisesti Valo paheksuu vihollisten toimia: ”Amerikkalaiset ja britit ovat samanlaisia kuin ryssät. On yhtä raukkamaista pudottaa pommeja siviilien niskaan kuin naulata sotilaita huonekaluihin, valella bensalla ja polttaa.”

Sodan loppu

Kirjan loppupuolella kertoja valottaa myös yleistilannetta, perääntymistä askel askeleelta.

”Taistelu taistelulta hän [Valo] oppi käyttämään enemmän järkeä. [- – -] Toiset sietivät häntä, koska hän oli verraton ampuja ja uhkarohkea. Lisäksi hän näytti tuovan onnea. Ryhmästä kukaan ei ollut edes haavoittunut, vaikka kokonaisia joukkueita ja komppanioita tuhoutui vierestä viimeiseen mieheen. Valo puolestaan sieti toisia, koska nämä hetkittäin taistelivat kuin SS-miehet ainakin.”

Mutta onni ei kestä ja sodan lopussa koko pataljoona on kaatunut lukuun ottamatta Valoa ja kahta liettualaisia. Jälkimmäiset suunnittelevat hipsivänsä länteen antautuakseen amerikkalaisille tai englantilaisille.

Kun Valo näkee rakastettunsa Floran raiskatun ja kidutetun ruumiin, hän menee järjiltään ja vaatii hyökkäämään suin päin. Liettualaiset kieltäytyvät ja toinen yrittää ampua Valon, mutta Valo ehtii ensin. Nyt hän on aivan yksin, mutta kuulee mielessään Hitlerin äänen.

Kun radiossa kerrotaan Hitlerin kuolemasta, Valo myöntää vihdoin pelkäävänsä ”halusi syöksyä ulos ja paiskata aseet maahan. / – Lopetetaan tämä leikki. Minä en jaksa enää. Isä ja äiti, pelottaa.”

Luonteensa mukaisesti Valo kuitenkin lähtee hyökkäämään vielä kerran.

Valon nimen merkitys

Valo kertoo saaneensa nimensä Jobin kirjasta, mutta ei sen tarkemmin.

Jobin kirjassa sana ”valo” esiintyy useissa jakeissa. Niistä seuraava voisi olla se, jonka mukaan Valon pappi-isä on valinnut pojalleen nimen: ”Mihin tahansa ryhdytkin, se onnistuu, valo loistaa sinun teilläsi.” (Job 22:28)

Loppujen lopuksi Valoon sopii toinen säe, jonka mukaan ”jumalattoman valo sammuu, hänen liekkinsä ei loista”. (Job 18:5)

Arvio romaanista

Jaatisen kirja on realistinen kuvaus sodasta, jossa ei ole mitään sankarillista, ja nuorukaisesta, jonka ideologiaa ei mikään järkytä. Henkilönä Valo on vähän tylsä, koska hän ei kehity vaan on alusta loppuun samanlainen. Toisaalta on tavallaan hyväkin, ettei seurata tavallista mallia, jossa sota muuttaa idealistisen nuorukaisen.

Suomalaiset romaanit SS-vapaaehtoisista ovat yleensä kertoneet Saksan hyökkäysvaiheesta itärintamalla, joten kuvaus Saksan viimeisistä taisteluista 1945 muutenkin kuin strategiselta ylätasolta nähtynä voi tarjota lukijoille uutta.

Puna-armeijan raakuutta ja kostonhimoa ei peitellä, mutta sen tausta, Saksan aiemmat teot, käy ilmi.

Romaanille antaa uuden ulottuvuuden, jos sitä lukee yleisenä radikalisoitumisen kuvauksena.

Kirjailijasta

Tietoja kirjailijasta on kustantaja Johnny Knigan sivulla ja Wikipediassa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin seuraavista suomalaisia SS-sotilaista kuvaavista romaaneista: Niilo Lauttamuksen Vieraan kypärän alla, Jenni Linturin Isänmaan puolesta ja Ville Kaarnakarin Hakaristin leimaama sekä varhaisista Sakari Lappi-Seppälän muistelmista Haudat Dnjeprin varrella. Näissä artikkeleissa on myös tietoa aiheesta ja tutkimuksen nykyvaiheesta.