Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannelan Kiivaat kertoo tamperelaisista nuorista, jotka vastustivat jatkosotaa ja Suomen liittolaisuutta Natsi-Saksan kanssa. Tausta on todellinen, mutta henkilöt fiktiivisiä.

HUOM! Koska kyseessä on uusi romaani, käsittelen vain sen teemoja. En spoilaa romaanin olennaisimpia asioita.

Terhi Rannelan romaanin Kiivaat (2021) minäkertoja on Salme Maria Laine, omaa sukua Kiivas. Salme kirjoittaa vuonna 1955 kirjeen tuntemattomalle naiselle, joka on hänen nuoruudenrakkautensa Toivon vaimo. Hän haluaa kertoa, mitä tapahtui jatkosodan aikana muutamille nuorille Pispalassa.

Luonnollisesti tämä on vain kirjallinen keino, vaikka välillä Salme puhuttelee vastaanottajaa. Salme myöntää itsekin asian: ”Sitä mukaa kuin kirjoitan, työnnän näitä papereita hellan suuhun, sivu kerrallaan, kaikki saa mennä.”

Kyseessä on siis sarja muistoja ennen kaikkea itseä varten. Asiat, jotka on vuosiksi painettu mielen pohjalle, nousevat esiin. Ainakin itselle jos ei muille pitää myöntää, mitä ”todella” tapahtui.

Salme on vuosia luullut, että Toivo on kuollut. Sodan jälkeen hän on avioitunut Arvon kanssa. Nyt Toivosta on kuulunut tyrmääviä uutisia, jotka kuultuaan Arvo on häipynyt jonnekin.

Salmen tausta

Jälkeenpäin Salme näkee kehityksensä ratkaisevana tekijänä olleen sen, kun hän kuusivuotiaana osallistui vankilassa nälkälakkoon kuolleen Pauli Tuomirannan hautajaisiin Kalevankankaalla 1933 ja ratsupoliisit hajottavat kokoontumisen. Salmen lisäksi läsnä ovat tulevat läheiset toverit, Toivo, Arvo, Veikko ja Kerttu, joita hän ei vielä tunne. ”Kuluisi vielä vuosia ennen kuin meistä tulisi sitä mitä meistä lopulta tuli, mutta sen päivän tapahtumat olivat siemeniä tuleville päätöksille. Hautajaisten jälkeen me aloimme ymmärtää asioita, ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässämme.”

Oikeastaan Salmen tie on ennalta määrätty. Hän on kasvanut isoäitinsä hoivissa Tampereen Pispalassa. Pappa on teloitettu 1918. Isä on lähtenyt Neuvostoliittoon ja äiti Kaarina on pannut lastensa edelle politiikan, jonka takia hän on istunut useaan otteeseen vankilassa. Myöhemmin äiti on tuonut äitinsä hoiviin myös poikansa Eikun, joka järkyttyneenä talvisodan pommituksista on jäänyt lapsen kaltaiseksi.

Jatkosodan alkaessa vuonna 1941 16-vuotias Salme työskentelee kutojana tekstiilitehtaassa, mutta kuvauksen polttopisteessä on vapaa-aika. Salme kirjoittaa runoja, mutta epäonnistuu runonsa julkisessa esittämisessä. Salmen vetää mukaan sosialidemokraattisen nuorisoseuran toimintaan kolmikymppinen mies, jota kutsutaan pituutensa takia Kurjeksi.

Salme esitelmöi Ruskeasta kirjasta. Tämä teos, joka kertoo natsien terrorista poliittisia vastustajiaan Hitlerin valtaannousun jälkeen, vastaan ilmestyi suomeksi heti tuoreeltaan 1933.

Aikuinen Salme kysyy Toivon vaimolta tai oikeastaan vastaan itselleen: ”Mitä on rohkeinta mitä sinä olet tehnyt? Mistä erottaa rohkeuden ja uhkarohkeuden? Onko se nuoruuden ja aikuisuuden ratkaiseva ero?”

Salme toivoo että mummo olisi sanonut: ”Lapsikulta. Nämä ovat aikuisten miesten asioita. Mitä tahansa voi sattua. Vaikka toverit kuinka houkuttelisivat, kaikkeen ei pidä lähteä mukaan. Pidä järki päässä.”

Sen sijaan mummo kehottaa Salmea jatkamaan suvun linjaa: ”Kun mietit, uskallatko kantaa asetta, muista pappasi. Jos et ole varovainen, ne samat miehet tulevat sinun perässäsi. Tässä kaupungissa on pahuutta, ei se ole poistunut, vaikka ne miehet ovat vanhentuneet. Niillä on hyvä muisti. Leirit ovat taas pystyssä, Ne jatkavat siitä, mihin aikanaan jäivät. Jos olet väärällä puolella, ei niille ole väliä, oletko tyttö tai poika, suomalainen tao venäläinen, aikuinen tai lapsi.”

Tavallista nuoren tytön elämää sodan keskellä

”Vuodet 1941 ja -41 olivat meidän vuosiamme. Teimme pitkiä pyörä- ja kävelyretkiä Teiskoon, pidimme opinto- ja lukupiirejä, pojat potkivat rikkinäistä pallonrähjää Tahmelan kentällä ja talvella pelasivat jääpalloa Pyhäjärven jäällä. Nauroimme, hulluttelimme ja teimme maailmaa paremmaksi. Se oli elämäni onnellisinta aikaa.

’Mutta silloin oli sota’, sinä kuiskaat.

Niin oli. Sanomalehdet olivat ristejä täynnä. Nuorukaiset olivat kuin puita, jotka yksi toisensa jälkeen kaatuivat kaukana idässä. Ehkä kuolemanpelko vahvistaa elossapysymisen tunnetta. Kun on kiire elää, ei ennätä miettiä syiden ja seurauksien monimutkaista ketjua. Kuinka moni tärkeä asia voi jäädä pelon takia tekemättä?”

Kuvaus muistuttaa müncheniläisen vastarintaryhmän Valkoisen ruusun nuoria. Syy, miksi heitä ei pitkään osattu epäillä, oli että vastarinnan ohella he elivät samaan aikaan normaalia nuorten elämää.

Muiden teinityttöjen tavoin Salme ja hänen paras ystävä Kerttu lukevat elokuvalehdistä testiä ihannemiehistä. Toisaalta kikattelu huulipunista julkisuudessa on myös harhautusta – eihän sellaisesta puhuvia tyttöjä voi ottaa vakavasti!

Vastarinnan muotoja

Salmen ryhmän toiminta alkaa lentolehtisistä, joiden kirjoittamiseen ja liimailemiseen Salme osallistuu. Öisessä kaupungissa jakajat ovat olevinaan rakastavia pareja. Lentolehtisiä varten varastetaan monistuskone, vaha, paperia ja muutama kirjoituskone.

”Meillä oli hirveä palo vaikuttaa asioihin ja keksimme kaiken aikaa lisää keinoja saadaksemme äänemme kuuluviin.

Uskoimme, että teoillamme oli vaikutusta.

Uskoimme, että pystyisimme muuttamaan maailman.

Uskoimme, että oikeudenmukaisuus on saavutettavissa.

Mihin hienot haaveet katosivat?”

Romaanissa ei niinkään kuvata tekoja vaan tunnelmia, sillä kuten Salme sanoo: ”Päivämäärien ja kellonaikojen sijaan muistan takin läpäisevän tihkusateen, palelevat varpaat ja äkillisen tähdenlennon öisellä taivaalla. Oli vain yksi ainoa toive: sodan loppuminen.”

Toiminta laajenee: metsäkaartilaisia ja venäläisiä sotavankeja autetaan, jonossa tehdään propagandaa, jossa yhteydessä tavataan avustajaksi haluava juutalainen kauppias Roth.

Ja lopulta tehdään myös sabotaasia muuntajia ja junakiskoja vastaan.

Se, miten lukija suhtautuu näihin tekoihin, riippuu monesta asiasta. Joidenkin mielestä oman hallituksen vastustaminen sota-aikana ja vihollisen auttaminen on aina väärin. Toisten mielestä asia riippuu siitä, kenen puolta he pitävät ”oikeana”. Kolmansien mielestä jokaisella on oikeus seurata omaatuntoaan, mutta toisaalta hallituksella on oikeus puolustautua, tosin keinoissa on raja.

Varsin monelle kynnys on ihmisten, ainakin viattomien, vahingoittamisessa. Siksi Valkoinen ruusun nuoret, jotka tyytyivät vain kirjoittamaan ja levittämään lentolehtisiä, on aina ollut hyväksytty, toisin kuin ne, jotka yrittivät tappaa Hitlerin. Myös suhtautuminen Salmeen saattaisi muuttua, jos hänen aikeensa ”räjäyttää elokuvateatterillinen ihmisiä” olisi toteutunut.

Pidätys ja vankeus

Salme tietää, että tiedottajia on kaikkialla. Kurki pidätetään, mutta Salme ei osaa pelätä: Kurki ”oli aikuinen. Hän osasi pitää puoliaan. Ei meille muille kuinkaan kävisi. Vaikka mummo sanoi mitä, ei nykyaikana kukaan käynyt tyttöihin käsiksi.”

Salme kuvaa itseään lapsena, missä on vähän nykyajan perspektiiviä. Monet aloittivat työnteon 12-vuotiaana, kun kansakoulu loppui. Tässä mielessä nuoret itsenäistyivät aikaisemmin kuin nykyään.

Toisaalta nuorilla oli nykyistä vähemmän oikeuksia. Täysi-ikäiseksi tultiin vasta 21-vuotiaana ja äänestämään pääsi 24-vuotiaana. Näin ollen nuori mies katsottiin sopivaksi sotimaan jo vuosia ennen, kuin hän saattoi äänestää, ostaa laillisesti viinaa tai solmia avioliiton ilman vanhempien lupaa.

On alusta asti selvää, että ryhmän nuoret pidätetään. Vankila-ajasta kerrotan vain sirpaleita. Niistä voimakkain on, kun kuulustelijat kieltävät Salmelta kuukautissuojat ja veri valuu hänen jalkojaan pitkin.

Valpon miehet on saaneet kuvaavat nimet Susi ja Kivi. Edellinen on siis peto, jälkimmäinen tunteeton.

Valpoa avustaa äärioikeistolainen nuorukainen Väinö, jolla on kansallisromanttinen, Kalevalaan viittaava nimi.

Totuus, valhe ja muistot

Sota-aikana vallitsi sensuuri. Sabotaaseista ei välttämättä kerrottu lehdistä: ”Meidän suumme kapuloitiin ja kätemme sidottiin. Jos meistä ei kirjoittanut, meitä ei ollut. Jos meitä ei ollut, me emme voineet yllyttää muita nousemaan rinnallemme.”

Asia rinnastuu siihen, mitä ja kenen näkökulmasta historiaa kirjoitetaan.

Salme sanoo mielessään Toivon vaimolle: ”Väität, että muisteleminen on epäreilua, sillä jokaisella on oma totuutensa eikä yhtä oikeaa ole. Muisteleminen on epäreilua vain, jos toinen vääristää totuutta, keksii omiaan tai kieltäytyy muistelemasta. Valehtelijat ovat vielä asia erikseen.

Mutta entä jos on viisi, jotka muistavat oikein, ja vain yksi, joka muistaa väärin. Kenen puolelle asetut?”

Mutta tietääkö ”oikein” muistava todella, mitä ”todella” tapahtui vai luuleeko vain? Onko hän sopeuttanut muistonsa sopimaan ”oikeaan” versioon tapahtumista

”Kuinka syvällä valheessa ihminen voi elää? Sitä minä olen viime aikoina pohtinut. Asiat ovat lopulta hyvin monimutkaisia, eikö sinustakin. Kaikki rakkauteen liittyvät asiat, kaikki toden puhumiseen liittyvät.

Onko se paha, jos valhe on pelkkää hiljaisuutta. Sitä, ettei kerro tai ole tietävinään. On eri asia sepittää omiaan.”

Mitä on petos?

Kirjan alaotsikko on ”Romaani rakkaudesta ja vastarinnasta”. Tähän voisi kolmanneksi teemaksi lisätä sanan petos.

Vihollisen auttaminen sodan aikana on maanpetos. Se on siitä ainutlaatuinen rikos, että se täysin riippuu siitä, kuka on vallassa. Kun valta vaihtuu, maanpetturista voi tulla sankari.

Toisaalta Salmen ryhmässä on ilmiantaja, joka pettää toverinsa. Jälkimmäinenkään asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulisi. Kun ihminen pettää jonkun tai jotakin, syy ei välttämättä ole heikkous tai ahneus, vaan motiivi voi olla myös se, että on uskollinen jollekin muulle.

Aate ja elämä

Romaanin nimi Kiivaat on monikossa. Kyse ei siten ole vain Salmesta vaan koko perheestä. Kiivas luonne on johtanut kiivaaseen poliittiseen toimintaan.

Salmen etunimet Salme Maria ja mieheltä saatu sukunimi Laine ovat vastakohta tyttönimelle. Salme ja Laine liittyvät veteen, tulen vastakohtaan. Maria viittaa Neitsyt Mariaan, joka yleensä liitetään nöyryyteen, vaikka Marian kiitosvirsi todistaa muuta.

Avioliitostaan Arvon kanssa Salme kertoo: ”Kiinnitin kiven jalkaani, jotta etten lentäisi tuulen mukana.” Kiinnostavaa kyllä, Toivon sukunimi on Kiviaho. Ja toisen Valpon miehenhän nimi oli Kivi.

Toinen Salmen käyttämä vertaus elämästään Arvon vaimona 1955 on ”kolossaan lymyilevä hiiri”.  Salmen mielestä hiiret ovat aliarvostettuja eläimiä: ”Eivätkö ne ole varsin kekseliäitä? Kiinni jäädessään hiiri näykkäisee, ei vain ponnettomasti alistu kohtaloonsa.”

Samaan aikaan ”Muut lähtivät suureen maailmaan ja kiihkeään puoluepolitiikkaan, sillä vihdoin koitti kaltaistemme aika, mutta me asetuimme aloillemme. Yhteisistä kokemuksista tuli vihkisormuksemme.” ”Muut” ovat äiti Kaarina, josta on tullut tunnettu ammattipoliitikko, ja Helsinkiin muuttanut nuoruudenystävä Kerttu.

Ehkäpä kirjan ydin onkin kysymyksessä, ovatko vain suuret aatteet arvokkaita vai onko ”tavallisella pienellä elämällä” arvoa. Turhaan Salmen aviomiehen nimi ei ole Arvo.

Kirjoja ja sitaatteja

Romaanissa viitataan useihin kirjoihin.

Salme innostuu nuorena Upton Sinclairin romaanista Taistelu Madridista, mutta aikuisena hän tekee siitä erilaisen tulkinnan.

”Jos voi muistaa kirjan näin väärin, voinko muistaa elämäni yhtä pieleen. Kuvittelinko sittenkin, että se kaikki oli molemminpuolista, vaikka välillämme ei ollutkaan mitään. Ehkä Toivo vain odotti tilaisuutta –

Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.”

Kun runonlausunta epäonnistuu, mummo lohduttaa Salmea antamalla tälle F. E. Sillanpään novellikokoelmasta Maan tasalta – vaatimattomia tarinoita. Kirjasta löytyy kertomus piika Lyylistä: ”Nuorella tytöllä voi olla sievät runonlahjat ja siveellisesti puhdas luonne eikä hänessä ole muuta vikaa se, että hän Kohtalottaren oikusta on sattunut syntymään tehtaantytöksi tai piikatytöksi.”

Salme ihmettelee: ”Miten täysin tuntematon kirjailija, vieläpä mies, pystyi lukemaan niin täsmällisesti juuri minun ajatuksiani?”

Olisiko tässä kirjailijan oma puolustus sille, että hän kirjoittaa aiheista, joita ei ole itse kokenut ja jotka ovat tapahtuneet historiassa tai kaukaisissa maissa?

Vankilassa Salmen toverina on Elvi Sinervo, jonka runoa Pilvet hän lainaa. Salme kirjoittaa vastineen, jossa hän sanoo katsovansa pilvien sijasta maahan, ”saveen, kuraan ja liejuun, verta tihkuviin varpaisiin”.

Romaanin mottona on Arvo Turtiaisen runo Laulu ajasta ja rakkaudesta.

Romaanissa siteerataan runoa Taistelijanainen, joka esitetään Kurjen kirjoittamaksi. Todelliseksi kirjoittajaksi kerrotaan lopussa Pellervo Takatalo.

Salmen isoäidin seinällä on Paavalin lause, vaikka sen merkitys ei ole uskonnollinen vaan poliittinen: ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa” (2 Kor 4:8). Säe jatkuu: ”olemme neuvottomia mutta emme toivottomia”. Salmen nuoruudenrakastetun nimi ei ole turhaan Toivo.

Aiheesta aiemmin

Elvi Sinervon romaanissa Toveri, älä petä (1947) arvot ovat selkeät: on väärin pettää toverinsa. Päähenkilö Marjaa on jymäytetty kuulusteluissa, mutta koska kyse on vain naiiviudesta, kollektiivi opettaa hänet vankilassa kunnon kommunistiksi.

Tamperelaisesta vastarintaryhmää kuvaavassa Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä (1972) ilmiantaja puolustaa tekojaan jälkikäteen sillä, että hän oikeastaan pelasti ihmisiä, koska tajusi, että sabotaasiteot vain antaisivat ohranalle oikeutuksen entistä rankempaan vainoamiseen. Romaanissa on toinenkin petturi, jonka syyt ovat henkilökohtaiset. Olennaista romaanissa on se, että asioita kuvataan sekä oman aikansa että nykyisyyden perspektiivistä.

Salama sai arvostelua taistolaisten taholta, koska vastarintaan osallistujat eivät olleet tarpeeksi sankarillisia. Kalevi Seilonen kirjoitti vastateoksen Vastarintaryhmä (1974).

Kiivaiden lopussa on luettelo teoksen lähteistä, jotka usein ovat pienten kustantamojen tai seurojen julkaisemia.

Kirjailijasta

Terhi Rannela on syntynyt 1980. Hän on kirjoittanut parikymmentä teosta.

Romaani Punaisten kyynelten talo kertoo punakmerien hallitsemasta Kamputseasta ja Frau SS-kenraali Reinhard Heydrichin vaimosta.

Terhi Rannela Wikipediassa.

Kirjailijan kotisivu: https://terhirannela.org/

Arvioita romaanista

Romaanista Kiivaat ovat kirjoittaneet blogissaan myös Tuijata, Sivumerkkejä, Kirjojen kuisketta ja Anun ihmeelliset matkat

Timo Sandberg: Kostonkierre

Timo Sandbergin Kostonkierre on viides osa Lahteen sijoittuvaa Otso Kekki -sarjaa ja kuvaa laitavasemmistolaisten sodanvastustajien toimintaa välirauhan aikana.

Evakkojen myötä Lahden kaupungin väliluku on kasvanut ja myös rikokset ovat lisääntyneet, mutta kuten sarjassa ennenkin, Kostonkierteessä (2020) Kekin tutkimat rikokset liittyvät politiikkaan. Sisällissodan aiheuttama kahtiajako on edelleen voimassa ja vaikuttaa myös poliisin asenteisiin. Kekki on poikkeus: hän yrittää toimia puolueettomasti.

En spoilaa rikosjuonta vaan keskityn siihen, mitä henkilöiden poliittisista asenteista kerrotaan.

Kekki – keskitien kulkija

Kekki on entiseen tapaan laillisuutta noudattava poliisi, joka haluaa tutkia rikokset huolellisesti ja puolueettomasti, ovatpa uhrit ja tekijät keitä tahansa. Mutta kuten ennenkin tämä johtaa ristiriitoihin Valpon etsivien Teräväisen ja Mannelinin kanssa, jotka ovat haluttomia auttamaan Kekkiä juttujen tutkinnassa.

Naapureihinsa Reunanpalstalla Kekillä on hyvät suhteet. Hän arvioi ihmisiä näiden luonteen, ei poliittisen kannan perusteella.

Kekin yksityiselämä sujuu entiseen tapaan. Pitkäaikaisen avovaimo Veran kanssa on ristiriitoja. Talvisotaa kuvaavassa Tilinteossa Vera joutui venäläisenä Valpon epäilemäksi ja lupasi solmia avioliiton Kekin kanssa. Yhteinen poika, Urho, on jo toisella kymmenellä. Lupauksen täyttäminen kuitenkin ottaa aikansa, sillä Vera uskoo yhä, että avioliitossa rakkaus kuolee.

Kekin poliittisista mielipiteistä kerrotaan myöhemmin Ismon yhteydessä.

Ismo vs. Anton

Suurin osa sivuhenkilöistä on Kekin naapureita Reunanpalstalta ja lukijalle tuttuja edellisistä osista.

Ismo Torni menetti vuonna 1918 valkoisen terrorin uhrina isosiskonsa ja Anton Rimminen isänsä. He ovat kuitenkin päätyneet poliittisesti erilaisille linjoille. Syinä lienee luonne, ikä, työtilanne, perhe ja ystävät.

Ismon elämä on vakiintunut. Hänellä on työpaikka Rautateollisuudessa, ja hän on ollut vuodesta 1932 naimisissa. Edellisessä osassa Tilinteko Ismo lähti kutsun saatuaan YH:hon eli yleisiin kertausharjoituksiin, haavoittui talvisodassa ja sai kunniamerkin. Nyt hän palaa entiseen työpaikkaansa, jossa hänelle aluksi järjestetään vamman takia helpompaa työtä. Toisaalta työtoverit vinoilevat kunniamerkistä eikä häntä enää valita luottamusmieheksi. Ismo opettelee uuden ammatin sorvarina ja alkaa valmistaa kranaatin kuoria.

Sen sijaan Anton Rimminen pakoili talvisodan aikana rintamalle joutumista. Kotiin palattuaan hän ei saa työtä, ilmeisesti koska Valpo on varoittanut hänestä työnantajaa. Hän on kuitenkin sinnikäs ja perustaa edesmenneen appensa opeilla suutarinverstaan, jolla pula-aikana onkin kysyntää.

Ismon vaimo Silja on peräisin ylemmästä keskiluokasta. Rakkaus voitti aikoinaan luokkaeron, mutta parin mielipide-erot ovat säilyneet: Silja kuului jo ennen talvisotaa lottiin, vaikka hän Tilinteossa suostuikin keittämään kahvia, kun Ismon toverit kokoontuivat heidän kotonaan. On kuitenkin selvää, ettei Ismo saisi vaimoltaan tukea radikaalimpaan toimintaan.

Välit Siljan oikeistolaiseen isään olivat vuosia poikki. Kutsu joulunviettoon tulee vasta 1940, kun oma poika on kaatunut, vävy kunnostautunut sodassa ja Sinikan lisäksi syntynyt pojanpoika Seppo Juhani. Appi ei kuitenkaan malta pitää mielipiteitään sisällissodasta, Natsi-Saksasta ja Mannerheimista salassa, eikä Ismo taas suostu edes kuuntelemaan niitä vaiti.

Antonin vaimo on lapsuudenystävä, Ismon sisar Eliisa, joten heidän mielipiteensä ovat yhteisiä, samoin tausta valkoisen terrorin uhrien omaisina.

Myös Eliisa on joutunut vaikeuksiin talvisodan aikana, kun Valpon etsivät eivät olleet saaneet kauemmas piiloutunutta Antonia kiinni. Varsinkin ”Teräväinen tuntui ottaneen asian henkilökohtaisena loukkauksena.” Kotitarkastuksen, kuulustelun ja töykeän kohtalon lisäksi ”Teräväinen oli tunnustellut Eliisan vartaloa, kourinut muka epäillen, että jotain olisi piilotettu puseron sisään tai hameen alle.” Kun Elisaa on myös varjostettu, tästä on tullut säikky. Mielialaa lisää, kun Teräväinen kuiskuttaa torilla korvaa: ”Naura nyt pikkurouva. Milloin tahansa voi noutaja tulla.”

Eliisa työskentelee myös suutarinverstaassa samoin kuin Kekin avovaimo Vera ja änkytyksestä ja epilepsiasta kärsivä Vieno Holopainen. Sarjan ensimmäisessä osassa Mustamäki Vieno työskenteli lämmittäjänä yleisessä saunassa, jossa Ismon ja Eliisan äiti Hilda Torni oli saunottajana.

Ismo vs. SAT

Ismo sanoo olevansa valmis puolustamaan Suomen itsenäisyyttä ”Kaikkia vastaan, jotka sitä uhkaavat.” Hän ei kuitenkaan suostu SAT:in [Suomen aseveljien työjärjestöön] työpaikkasolun päälliköksi, vaikka hänelle luvataan ”lisää arvostusta ja parempaa taloudellista tilannetta”.

Ismon työpaikalle alkaa alkusyksystä 1940 ilmestyä SAT:n lehtisiä, joissa ”solvattiin sodanvastustajia, erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran jäseniä. Vihattuja olivat myös sosialidemokraattisesta puolueesta erotetut rauhanasiaa ajavat kansanedustajat, kuutoset.”

Ismo tekee päätelmän, ”että mielialojen pohjustaminen uutta sotaa varten oli täydessä käynnissä.”

Ismo mieliala on ristiriitainen: ”Kranaattien tehotuotantoa kehitellessään hän oli osa sotakoneistoa”, mutta vastapainoksi hän muistaa ”ajan rintamalla, jolloin vihollinen oli ennen hyökkäystä aloittanut tykkitulen keskityksen. Kranaatit olivat moukaroineet ennen alkavaa hyökkäystä asemissa kyyhöttäviä suomalaisia sotilaita. Miten helpottavalta oli silloin tuntunut, kun oma tykistö oli pystynyt vastaamaan tulitukseen.

Entä jos vastarintaan ei olisi pystytty, jos Rautateollisuus ja muut asetuotantoon osallistuneet laitokset eivät olisi hoitaneet osuuttaan? Vihollinen olisi marssinut Suomeen ja maa-alueiden lisäksi olisi menetetty koko maa.”

Niinpä ”Ismokin oli valmis tekemään oman osansa, jotta uusi sota voitaisiin estää”, mutta ”häntä arvelutti erityisesti jatkuvasti voimistuva yhteistyö Saksan kanssa”, sillä häntä pelottaa natsihallinnon väkivaltaisuus Saksan työväenliikettä kohtaan.

Ismo vs. Kekki ja Karho

Ismoa kohdellaan Mannerheimiltä saadun kunniamerkin takia ammattiyhdistyksessä karsaasti, eikä hän hakeudu keskustelemaan lankonsa Antonin kanssa. Sen sijana hän purkaa mieltään Kekille ja kaupunginkamreeri Karholle siitä, että ”mielipiteitään ei enää uskalla sanoa”: ”Valpo on kehittänyt tehokkaan urkintakoneiston ja kulkee uhkailemassa ihmisiä.”

Kekki varoittaa Ismoa liittymästä Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan (SNS-1), sillä se johtaa vain vaikeuksiin. Kekin mielestä on ”turha iskeä päätään seinään, jos tietää, ettei siitä pääse läpi – – Minä ainakin yritän toimia niiden edellytysten mukaan, jotka ovat mahdollisia. Parempi kiertää esteet rauhallisesti ja katsoa löytyisikö toista reittiä.” 

Kolmikko on kuitenkin ”yhtä mieltä siitä, että Suomen oli viisainta puolustusta tehostamalla vahvistaa nykyistä rauhantilaa. Suur-Suomi -haaveet pitäisi unohtaa ja tyytyä kehittämään tätä itsenäistä maata, mikä vielä on jäljellä.”

Kun Ismo kysyy, onko se mahdollista, Karho vastaa ettei oikeastaan: ”Neuvostoliitto pitää Suomea omana etupiirinään. Saksalla on omia valtaussuunnitelmia. Lisäksi tässä maassa on vahvat voimat vaatimassa, että menetetyt alueet otetaan takaisin ja koettu tappio kostetaan periviholliselle.”

Kiihkoilu ahdistaa Ismoa, joka ”oli saanut sodasta tarpeekseen, oli äskettäin toipunut vammoistaan ja toivoi, että edes tämä nykyinen Suomi säilyisi ja sitä voisi rauhassa rakentaa.”

Ismoon tehoavat asialliset argumentit. Niitä esittää hänelle sorvausta opettavan Verneri Kuulas, jonka mielestä  ”maanpuolustusta oli tärkeä vahvistaa. Se ei ollut sotakiihkoilua vaan varautumista pahimpaan. Kuulaksen mielestä uhkana oli, että Neuvostoliitto miehittää Suomen, kuten oli käynyt Virolle.”

SAK:n johtoa arvostellaan

Ns. tammikuun kihlausta, jossa työnantaja- ja työntekijäjärjestöt tunnustivat toisensa sopimuskumppaneina, pidetään yleensä merkittävänä virstanpylväänä, vaikka kyseessä oli vain julistus, josta ei seurannut konkreettisia toimenpiteitä.

Lahden ammattijärjestön kokouksessa Toivo Lång tuomitsee sen, että SAK:n ”johto ja liittoneuvosto olivat viime syksynä ryhtyneet kannattamaan hallitusta ja sotaan ryhtymistä kuulematta jäsenistön kantaa.”

Toivo Lång ei hyväksy myöskään sitä, että SDP oli kehottanut työläisiä liittymään suojeluskuntaan, ”joka luokkasodasta lähtien oli toiminut työläisiä vastaan.”

Kokouksessa SAK:n puheenjohtaja Eero A. Vuori puolustaa SAK:n johdon kantaa sotaan isänmaallisena, toivoo sodan aikana syntyneen yhteishengen jatkuvan, varoittaa työläisiä lähtemästä äärimmäisen vasemmiston tielle ja tuomitsee Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran levittämän Neuvostoliiton ihannoinnin.

Kun Vuori huomauttaa, että ”itsenäisessä Suomessa työväestöllä on sentään vapaat toimintaedellytykset toisin kuin naapurimaassa”, Toivo Lång vastaa, ”että tämäkin tilaisuus todistaa tuota vapautta vastaan, koska viranomaiset ovat lähettäneet niin lukuisasti edustajiaan vahtimaan puhtaasti ammatillista kokousta, joka on tarkoitettu vain jäsenille.”

Antonin tovereiden erilaiset mielipiteet

Lahteenkin perustetaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran osasto. Anton uskoo, että sen avulla ”turvattaisiin parhaalla mahdollisella tavalla Suomen säilyminen itsenäisenä valtiona. Väkivallalla ei rauhaa turvattaisi”.

Sotaa vastustetaan myös siksi, että sen uskotaan lisäävän vasemmistolaisten vainoa.

Kun SNS-1 kielletään, toimintaa jatketaan yksityiskutsujen varjolla. Aiemmin on kuvattu retkeä luontoon, jolloin on voitu puhua ja laulaa vapaasti, joskin myös yhdessäolo ja rentoutuminen on tärkeää.

Vähitellen mielipiteet alkavat eriytyä.

Matti Lång käyttäytyy rempseästi, mikä vetoaa erityisesti nuoriin naisiin, joita hän saa mukaan. 70-luvun termein hän harjoittaa ”pöksylähetystä”. Yksi naisjutuista koituu kohtalokkaaksi ei vain hänelle vaan muillekin.

Kokeneessa Eino Kockissa on ”hiljaista arvovaltaa”. Hän ja Toivo Lång ovat ottaneet etäisyyttä puoluepolitiikkaan, mikä tarkoittanee SKP:ta. Molemmat osaavat perustella mielipiteensä paremmin kuin Matti Lång.

Eino Kock osaa ajatella itsenäisesti.  Hän uskoo hengissä selvinneiden suomalaisten kertomuksia Neuvostoliiton puhdistuksista, koska tietää heidät ”hyviksi miehiksi”. Sen sijaan Matti Lång uskoo ideologiaan ja siksi propagandaan ”pettureista”.

Eino Kock myös vertailee asioita ja arvioi keinoja: ”Vaikuttaa siltä kuin otteet olisivat samanlaisia kuin oikeistolla täällä”. Sen sijaan Matti Lång hyväksyy ”väkivallan, jolla pyritään luomaan oikeudenmukainen, kansanvaltainen yhteiskunta – – Se on isänmaallisuutta, jota kansa tässä maassa, riiston oloissa ei voi tuntea.”

Ammattiyhdistyksen kokouksessa pitämässään puheessa Eino Kock ”oli puhunut juuri niistä syistä, miksi työväestö ei täysin sydämin voinut tuntea Suomea isänmaakseen. Hän kuitenkin näki merkkejä paremmasta ja oli kiitellyt puheensa lopussa työväestön asemaan tehtyjä parannuksia.” Eino Kock uskoo siis rauhanomaiseen kehitykseen.

Toivo Lång kehuu puhetta ”uraauurtavaksi”, mutta Matti Lång paheksuu, että tämä ”oli antanut hallitukselle tunnustusta puolustuslaitoksen vahvistamisesta”. Kun Eino Kock sanoo, että Suomi ”on kuitenkin meidän isänmaamme” ja ”Maata täytyy puolustaa kaikissa oloissa”, Matti Lång kutsuu tätä ”luokkapetturiksi”, mutta ymmärtää sitten menneensä liian pitkälle.

Keväällä 1941 Anton haluaa keskittyä sodan vastustamiseen. Sen sijana Matti Lång haluaisi jakaa myös kommunistista materiaalia, mutta taipuu odottamaan.

Anton on mukana suunnittelemassa elokuuksi 1941 ”punaista päivää”, jossa kaupunki koristeltaisiin pienillä punaisilla lipuilla ja lentolehtisten sijasta jaettaisiin punaisia ilmapalloja. Rauhan turvaamiseen keskittyvän Antonin mielestä Matti Långin ilmaus nyrkkiä heristäen ”Me rakennamme taistelevan rauhan rintaman” on ristiriitainen.

Kaiken kaikkiaan kaikki ovat vain aatteellisia idealisteja, joihin ei näytä lainkaan vaikuttavan geopoliittisen tilanteen kehitys.

Valpon etsivät

Valpon etsivät Teräväinen ja Mannelin ovat iloisia, kun Saksa on taas Suomen ystävä. He seuraavat laitavasemmiston toimintaa eri keinoin. Julkisissa kokouksissa he tekevät muistiinpanoja.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran Lahden osaston kokous ei saa lupaa. Asiasta ilmoitetaan niin myöhään, että kokousta ei enää ehditä perua. Paikalle on järjestetty poliiseja muualta. Anton ja muita viedään putkaan ja heidät pahoinpidellään, mutta heitä ei saada murtumaan.

Valpon yhtenä keinona ovat ilmiantajat, joita käsitellään myöhemmin enemmän.

Loppujen lopuksi Valpo on onnistunut soluttamaan laitavasemmiston toiminnan niin hyvin, että kun pidätykset ennen jatkosotaa tehdään, kotietsinnässä tiedetään ennalta, mistä paikasta raskauttava aineistoa pitää etsiä.

Toisaalta Teräväinen ja Mannelin eivät kykene näkemään vivahteita laitavasemmistolaisten erilaisten mielipiteiden välillä. Lisäksi Teräväinen tuntee Murhamäessä kuvattujen tapahtumien takia Ismoa kohtaan henkilökohtaista kaunaa ja haluaisi panna tämän turvasäilöön, mutta Mannelinin mielestä vähempi riittää: ”Annamme suosituksen, ettei hän voi jatkaa aseteollisuuden vastuunalaisissa töissä.”

Ilmiantajat

Kahta ilmiantajaa kuvataan sisältäpäin, oikeastaan melkoisella myötätunnolla. Valpo on käyttänyt inhimillisiä heikkouksia tai suoranaista hätätilannetta.

Sahalla työskentelevä Lennart Hovi on aatteen mies, joka on aluksi ehdottomasti kieltäytynyt toimimasta vastoin periaatteitaan. Silloin häntä on uhattu sillä, että Valpo kertoo tietonsa hänestä työnantajalle, joka antaa lopputilin ”isänmaan petturille”.

Hovin pään kääntää se, että hänen vaimonsa on vähän aiemmin sairastunut. Kun hänet korotetaan työnjohtajaksi, vaimon hoitoihin on varaa.

Kun sota loppui ja vaimo kuoli, Hovi ei pysty enää perustelemaan toimintaansa itselleen vaan tuntee päinvastoin itsensä ”alhaiseksi petturiksi, ystäviensä kavaltajaksi”. Tilannetta pahentaa, että ”miellyttävän pukumiehen” sijasta hänen luonaan kävi toinen, joka ”suhtautui häneen kuin käskyläiseen, selvästi halveksuen.” Myöhemmin paljastetaan, ett ä Valpon helsinkiläinen etsivä Freedy Kekäläinen on siirtänyt värväämänsä ilmiantajan hoidon paikallisille kollegoilleen Teräväiselle ja Mannelinille.

Hovi olisi halunnut irtautua sopimuksesta, mutta mies oli ”uhkaillut suurilla vaikeuksilla. Hän selitti, että heillä oli Hovista aivan riittävästi tietoja. Sen jälkeen asia ei enää johtaisi pelkkään lopputiliin, vaan hän joutuisi oikeuden eteen ja saisi tuomion.”

Saaga Ahola ei ole juurikaan ollut kiinnostunut politiikasta, vaan on paikkakunnalle muutettuaan etsinyt nuorten seuraa. Saagalla on Matti Långin kanssa suhde, jonka hän ottaa vakavammin kuin mies, ja pettyy sen loppuessa.

Niinpä Teräväisen on helppo houkutella Saagaa teeskennellyn myötätunnon ja avulla, mutta myöhemmin hän ei voi peittää halveksuntaansa ”punahuoraa” kohtaan.

Molempien ilmiantajien kohtaloksi tulee murha, jota on naamioitu itsemurhaksi. Rikosten ratkaisu on yllättävä, jos ei muista sarjan ensimmäistä osaa Mustamäki.

Ratkaisu

Ismo saa palvelukseenastumismääräyksen. Keskusteltuaan vaimonsa kansa hän tottelee sitä, sillä vaihtoehto – turvasäilö – ei houkuttele.

Anton pidätetään ensimmäisenä. Sellissä hänellä on kova huoli vaimostaan, joka odottaa heidän esikoistaan. Anton tuntee myös syyllisyyttä – ei siitä mistä häntä kuulusteluissa syytetään, vaan seurauksista perheelleen:

”Miksi hän ei osannut elää ja olla kuin muut ihmiset, alistua tilanteeseen, tehdä työtä, antaa tämän maan ja maailman mennä omaa tahtiaan. Hän voisi yrittää olla samanlainen kuin Osto Kekki. Mies toimi yhteiskunnan pelisääntöjen mukaan. Koetti kyllä parantaa asioita, mutta ei astunut rajojen yli.”

Anton ”oli tiennyt, että seinä tulisi lopulta vastaan, mutta ei ollut pystynyt toimimaan muulla tavalla. Hän oli uskonut, etteivät asiat korjaannu koskaan, jos ihmiset eivät uskalla toimia oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta.”

Antonia ei viedä oikeuteen, vaan hän joutuu tasavallan suojelulain perusteella turvasäilöön. Hänet kuljetetaan Hämeenlinnaan ja sieltä Vaasaan, jossa hän näkee ikkunasta saksalaisia joukkoja ja lopulta Köyliön leirille, jossa hän kohtaa tuttuja kuten Matti ja Toivo Långin.

Anton pystyy lähettämään pari kirjettä Eliisalle, joka synnyttää pojan.

Arvio romaanista

Mielestäni parhaita ovat Kekki-sarjan kolme ensimmäistä osaa, Mustamäki, Häränsilmä ja Murhamäki. Niissä dekkarijuonen ja politiikan yhdistäminen toimii, ja kaikilla henkilöillä on yhteys romaaniin teemaan.

Kostonkierteessä on sama ongelma kuin talvisotaa kuvaavassa Tilinteossa. Paljon tilaa saavat ennestään tutut henkilöt ja heidän poliittiset mielipiteensä, vaikka useilla ei ole enää yhteyttä rikosjuoneen, joka jää liikaa taka-alalle ja ratkeaa liian helposti ja sattumalta.

Epäilemättä romaani tarjoaa monille lukijoille uutta tietoa, mutta kokonaisuus jää vajavaiseksi, sillä Suomen ja Euroopan poliittisen ja sotilaallisen tilanteen muutokset eivät näytä usein vaikuttavan henkilöihin ollenkaan, olivatpa nämä oikeistolaisia tai vasemmistolaisia.

Koska näkökulmia vaihdetaan ja henkilöt muistelevat menneisyyttä, usein on epäselvää, milloin mitäkin tapahtui, vaikka olisi aivan olennaista saada selville, mikä tapahtuma sattui aiemmin ja siten vaikuttaa myöhempiin tapahtumiin.

Kaiken kaikkiaan monet henkilöt lähinnä ajattelevat ja puhuvat politiikkaa mutta toimivat vain vähän. Ajatukset ja puheet kertovat, miten henkilöt näkevät itsensä, toiset ja maailman, mutta vasta toiminta kertoisi siitä, miten tämä vastaa todellisuutta.

Historiaa: SNS vs. hallitus

Selostan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa (jatkossa SNS) ja yleistilannetta Kimmo Rentolan tutkimuksen Kenen joukossa seisot? perusteella.

Mikä aiheutti vasemmistoliikkeen rajun nousun talvisodan jälkeen? Ensinnäkin sodan lopputulos, joka esitettiin moraalisena voittona mutta oli tosiasiallisesti tappio. Vaikka entistä useammat ihmiset kokivat oman hallituksen toiminnan olleen oikeutettu, Suomessa oli edelleen ”suuri väestöryhmä ja vahva aatteellinen perinne, joka ei täysin tunnustanut vallanpitäjien legimiteettiä”. Vuoden 1918 punaisten piirissä ”nähtiin, että vuoden 1918 valkoisten voittajien mahtiin oli viimein tullut repeämä.” Kun kerran tilaisuus oli tullut, sitä ei saanut jättää hyödyntämättä.

Toiseksi kyse oli talvisodan kokemuksesta ja tulkinnasta. Tavalliset vasemmistolaiset olivat taistelleet rintamalla ja muutenkin tehneet parhaansa isänmaan puolesta. Suomen johdossa ”ymmärrettiin, että kansallisen yhtenäisyyden vuoksi oli välttämätöntä tunnustaa punaisen kokemuksen merkitys ja arvo”, kuitenkin ”loukkaamatta entisten valkoisten herkkiä tunteita.”

Oikeistopiirit halusivat tulkita talvisodan vuoden 1918 vapaussodan jatkoksi, mutta tätä eivät sodan käyneet vasemmistolaiset halunneet eivätkä voineet hyväksyä, sillä he eivät olleet sotaan lähtiessään suinkaan luopuneet maailmankatsomuksestaan: ”Päin vastoin, he katsoivat lunastaneensa täydet kansalaisoikeudet verellään, eikä uusia rajoituksia suostuttu ottamaan vastaan.”

Kolmanneksi keväällä 1940 alkoi vaikuttaa ”maailmansodan radikalisoiva vaikutus. – – Kun vakaat valtakunnat sortuivat, suuret ja nopeat muutokset alkoivat näyttää mahdollisilta.”

Lisäksi olivat tavanomaiset syyt: taloudelliset vaikeudet: elintarvikkeiden hintojen nousu ja puute, rahanarvon aleneminen, viennin estymisen aiheuttamaa työttömyyden uhka, kotiuttamisen hitaus, byrokratian paisuminen, siirtoväen aseman järjestäminen.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura (SNS) perustettiin 22. toukokuuta 1940. Perustajat edustivat kahta poliittista ryhmää. Toinen oli SKP:n vasta muodostettu työkomitea, joka toisin kuin oli tapana oli perustettu omin päin, ilman ohjeita Moskovasta. Toinen ryhmä oli Mauri Ryömän johtamat soihtulaiset. Soihtu oli Akateemisen Sosialistiseuran lehti, jonka ympärille kerääntyneet harvalukuisat vasemmisto-opiskelijat oli erotettu SDP:stä pari vuotta aiemmin.

Soihtulaiset olivat innokkaampia toimimaan, SKP:läiset olisivat halunneet vielä odottaa ja katsoa.

SNS:n puheenjohtajaksi valittiin Ryömä, joka oli talvisodan jälkeen vapautunut turvasäilöstä. Sihteeriksi tuli hänen lähin miehensä Aimo Rikka. Johtokuntaan valittiin soihtulaisista Ryömän vaimo, kirjailija Elvi Sinervo sekä SKP:n työkomiteasta Lauri Vilenius. Jälkimmäinen valittiin varapuheenjohtajaksi.

SNS:n perustavan kokouksen julkilausumassa tavoitteeksi asetettiin ystävälliset suhteet Suomen ja Neuvostoliiton välillä. SNS yritti vedota mahdollisimman laajasti työläisiin, ja ”pohjimmiltaan kysymys oli uudesta vasemmistolaisesta työväenpuolueesta”.

SDP tulkitsi SNS:n heti Neuvostoliiton ”viidenneksi kolonnaksi” ja ryhtyi vastatoimiin. SAK varoitti 12. kesäkuuta kiertokirjeellä ammattiyhdistyksiä seurasta.

Neuvostoliitto oli tässä vaiheessa passiivinen. Terijoen hallituksen jäsenet ja henkilökunta siirrettiin uuden Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavallan johtoelimiin. Suomeen ei otettu yhteyttä, ja SKP:n elvytyshanke raukesi toukokuussa.

Euroopan sotilaallinen tilanne muuttui ratkaisevasti, kun Saksa valloitettuaan ensin Tanskan ja Norjan kukisti Ranskan ja Englanti vetäytyi saarelleen. Neuvostoliitto reagoi rikkomalla syksyllä 1939 antamansa vakuutukset, ettei se puuttuisi Baltian maiden sisäisiin asioihin.

Tämän jälkeen talvisota tuntui useimmista suomalaisista entistä oikeutetummalta. Baltian tapahtumat herättivät pahoja aavistuksia myös Suomen kohtalosta, ”jopa suoranaista pelkoa ja paniikkia”.

Maan johto ja Mannerheim näkivät tilanteen niin, että Saksan sotamenestys olivat vieneet viimeisimmätkin mahdollisuudet nojautua länsivaltoihin. Neuvostoliitto esitti Suomelle uusia vaatimuksia Petsamon nikkelistä, Ahvenanmaan linnoittamisesta, eikä Suomi katsonut voivansa muuta kuin myöntyä, samoin kauttakulkuun rautateitse Hangon tukikohtaan.

Kommunistien ja muun laitavasemmiston parissa tilanne tulkittiin juuri päinvastoin. Sekä K. H. Wiikin (ns. ”kuutosten”) että Ryömän piirissä Baltian tapahtumia pidettiin myönteisinä, olihan autoritaariset hallinto kukistettu ja valta siirtynyt omille aateveljille, vasemmistolaisille sosialidemokraateille. Kuutoset pysyttelivät kuitenkin erossa SNS-1:stä.

SNS:n pidetty 26. kesäkuuta vuosikokous arvosteli Risto Rytin hallitusta, joka seuran mielestä ei kehittänyt Suomen ja Neuvostoliiton suhteita vaan päinvastoin koetti niitä jarruttaa. Niinpä SNS odotti toisenlaisen hallituksen muodostamista. Kokous myös lähetti tervehdyksen Viron uudelle hallitukselle.

”Tämä sinetöi SNS:n välirikon toisaalta hallituksen, toisaalta SDP:n johdon kanssa.” Julkilausuman olivat allekirjoittaneet Ryömä ja Vilenius, jotka saivat syytteen hallituksen herjaamisesta. SDP:n puoluetoimikunta tulkitsi 28. kesäkuuta SNS:n julkilausuman ”Baltian kaltaisen operaation valmisteluksi yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa” ja vaati puolueen jäseniä pysymään poissa seurassa.

Kaksi virolaista kävi Helsingissä tapaamassa ”kuutosiin” kuuluvaa Cay Sundströmiä. Tieto keskusteluista raportoitiin heti Valpolle, josta kaksi kopiota raportista toimitettiin sisäministeri von Bornille ja tuli tämän kautta suppean eliitin tietoon.

Kun ”SNS ja Ryömä ryhtyivät käytännössä etenemään täsmälleen virolaisten kanssa sovitun käsikirjoituksen mukaan”, oli mahdotonta tietää, että ”SKP:llä ja Kominternillä ei ollut Suomen tunnelmien kuumenemisessa osaa eikä arpaa.”

Kun Ryömä haki ulkomaanpassia, sitä ei myönnytty, koska arveltiin hänen suunnittelevan matkaa Viroon.

Tähän asti etäiset suhteet Neuvostoliiton suurlähetystöön alkoivat kohentua. Lähetystösihteeri George Shumilov saapui 11.7. tapaamaan Lauri Vileniusta ja muuta SNS:n kommunistista ydinryhmää. Tapaamisesta raportoivat sekä Valpo että Päämajan valvontaosasto, joka seurasi armeijasta lomalla olevaa Aimo Rikkaa. Seuraavana päivänä lähetystösihteeri oli vieraana SNS:n kokouksessa Kirjan talolla.

”SNS ryhtyi heinäkuun alussa entistä tarmokkaammin etsimään joukkokannatusta, ja samalla hallituksen ja sosialidemokraattisen puolueen arvostelua jyrkennettiin.” Jäsenille lähetettiin Ryömän talvisodan aikainen avoin kirje Väinö Tannerille, jossa Ryömä syytti sodasta Suomea ja erityisesti Tanneria. Tämä poltti lopullisesti sillat SDP:hen.

”Jäsenmäärä moninkertaistui heinäkuun aikana ja uusien jäsenjoukkojen keskuudessa alkoi kiertää villejä huhuja Neuvosto-Suomesta ja vallankumouksesta. Siihen mennessä käynnistetty skp-läinen toiminta laantui ja sulautui kokonaan SNS:n piiriin.”  

Kun Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon, SNS:n jäsenten ja johtajien yhä ärhäkämmät puheet johtivat vastaiskuun.

Tulevaisuutta varten Valpo sai heinäkuun puolivälissä käskyn uusia pidätyslistan sodan varalta. Valpon johto otti myös yhteyden Saksaan.

Nykytilannetta varten Valpon laati heinäkuun puoliväliin mennessä kaksi muistiota SNS:stä ja arvion poliittisen päätöksen pohjaksi. Niiden mukaan Baltian tapahtumat osoittivat, että SNS:n tarkoitus muuttaa nykyinen yhteiskuntajärjestys ja Suomen liittäminen Neuvostoliittoon.

Ulkoministeri Molotov valitti 27. heinäkuuta Suomen lähettiläs Paasikivelle hallituksen ja erityisesti Tannerin kielteistä suhdetta SNS:an. Myös Pravda tuomitsi SDP:n toiminnan seuraa vastaan. Seuraus Neuvostoliiton tuesta oli kuitenkin päinvastainen kuin oli ollut tarkoitus: Suomen johto (pääministeri Ryti, sisäministeri von Born, SDP:n johtaja Tanner ja ylipäällikkö Mannerheim, jota edusti hallituksessa puolustusministeri Walden) tekivät päätöksen vasemmistoliikehdinnän ja varsinkin SNS:n tukahduttamisesta.

29. heinäkuuta 1940 SNS:n kokous hajotettiin väkivalloin Kirjalla. Seuraavana päivänä SNS:n johto pidätettiin, lukuun ottamatta armeijaan kutsuttuja ja naisia.

”SNS reagoi uhittelevan jyrkästi.” 31. heinäkuuta poliisi hajotti kokoontuneet Kirjalla ja Mustikkamaalla.

Molotovin Korkeimmassa neuvostossa 1. elokuuta pitämä puhe tulkittiin Suomessa uhkaukseksi, varsinkin kun samassa kokouksessa puhui suomeksi Terijoen hallituksen ex-pääministeri O. V. Kuusinen ja hyväksyttiin Baltian maiden hallitusten ”pyyntö” tulla liitetyksi neuvostokansojen perheeseen.

Yli 30 hengen kokoukset määrättiin luvanvaraisiksi, mikä tukahdutti tehokkaasti SNS:n julkiset esiintymiset.

6. elokuuta syntyi Hakaniemen torilla mellakka, jonka yhteydessä siellä olevat suuret halkipinot syttyivät palamaan. ”Paikalla komentaneen poliisiupseerin mukaan sytyttäjiä eivät olleet sns-läiset vaan ’mielivaltaiset ainekset, mutta julkisessa sanassa ryömäläiset leimattiin siitä pitäen sytyttäjiksi.” Jatkosodan aikana Villehard Saksa kirjoitti Mauri Ryömälle lapun, jossa hän tunnusti sytyttäneensä halkopinot ja saaneensa teosta maksun poliisilta. Kun Ryömä sai lapun sodan jälkeen, hän ei kuitenkaan voinut varmistaa Saksalta, sillä tämä oli kuollut 1943.

Seuraavana päivänä poliisi ampui Turussa kiviä heitelleitä mielenosoittajia.

31. heinäkuuta Saksa aloitti NL:n hyökkäyksen suunnittelun, ja 17. elokuuta asekauppias Veltjens saapui Suomeen.

SDP teki tärkeän linjaratkaisun: ”Puolueneuvosto myönsi 29. heinäkuuta 1940 sen pyytämät valtuudet Vapaan Sanan ryhmän erottamiseen. Vasemmistososialidemokraatit piti kiireesti työntää ulos puolueesta, jotta he eivät voisi esiintyä sosialidemokraatteina mahdollisessa Baltian kaltaisessa tilanteessa.” 

Kriisi laukesi 20. elokuuta mennessä. Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon oli luonut yhteisen uhkakuvan, jonka paineessa oikeisto ja sosiaalidemokraatit löysivät toisensa ja perustivat Suomen Aseveljien liiton.

Marraskuussa ”Molotovin Suomea koskevat vaatimukset ja monia muitakin seikkoja Berliinin neuvotteluista vuodettiin saksalaistaholta Suomen johdon tietoon hyvin nopeasti, viimeistään marraskuun 22./23. päivinä – – Sana levisi kohtalaisen laajalle poliittisen johdon tietoon.”

”Suomessa oltiin valmiit tekemään johtopäätöksiin. Esko Riekki esitti 20. marraskuuta maaherroille yhteenvedon loppukesästä saakka johtamastaan vastatoiminnasta ja hahmotteli seuraavaa askelta, vaarallisen vasemmiston täydellistä tukahduttamista ja laajamittaisia pidätyksiä. Vaikka tilanne oli Riekin mielestä paljon entisaikoja vaarallisempi, myös vastatoiminnan edellytykset olivat paljon paremmat, koska aseveljien puitteisiin mahtuivat niin ruotsalaiset kuin sosialidemokraatit, kaksi ryhmää, jotka aikaisemmin oli suljettu Suomen hallitsemisen ’kovan ytimen’ ulkopuolelle. Kommunismin vastainen työ oli paljon entistä laajemmalla ja lujemmalla perustalla.”

Ulko- ja sisäpolitiikka kulkivat käsi kädessä. Helsingin raastuvanoikeus julisti SNS:n laittomaksi 23. joulukuuta 1940.

Sodan syttyminen oli SKP:n johtoryhmälle yllätys – nimenomaan sen ajankohta.

Historiaa: SAT

Suomen aseveljien työjärjestöä (SAT) on tutkittu vähän. Löytyy sentään Karoliina Vuopalan gradu, jonka pohjalta hän on kirjoittanut artikkelin.

Suomen aseveljien työjärjestö perustettiin luultavasti elokuussa 1940. Se oli vastareaktio Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden Seuran jäsenten pidätyksistä aiheutuneiden mielenosoitukselle.

SAT/VIA ”oli poliittisessa mielessä eräs vahvimmista, vaikkakaan ei näkyvimmistä maltillisen vasemmiston ja porvariston yhteistyön muodoista.” Johto ”koostui henkilöistä, jotka olivat kukin johtavissa asemissa muissa yhteiskunnan kannalta tärkeissä organisaatioissa”. Joukossa oli mm. SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori sekä Kalle Lehmus.

Järjestön toiminta oli kaksinaista. Toinen oli ”arkaluontoisten tietojen levittäminen kotirintaman tietoisuuteen. Nämä tiedot käsittelivät yleensä sellaisia kotimaata tai ulkopoliittisia suhteita koskevia asioita, joita valtion poliittinen johto ei voinut antaa sanomalehtien julkaistavaksi, mutta jotka sopivasti muotoiltuna katsottiin tärkeäksi kotirintaman tietää, jotta luottamus valtion johtoon säilyisi ja sodanaikaiset mielialat pysyisivät korkealla.” Toiseksi järjestön kenttäorganisaatio antoi johdolle tietoja kotirintaman todellisista mielialoista, jotka sitten toimitettiin poliittisen ja sotilaallisen johdon tietoon.

SAT teki myös ”likaisia” tai ”illegaalisia” keinoja: kokoushuoneistojen vuokrasopimuksia painostettiin irtisanomaan ja Vapaan Sanan painatus estämään tai lehden kuljetusta hidastamaan, huoneistoihin murtauduttiin ja jäsenluettelo kopioitiin, vastustajien maine mustamaalattiin.

SAT/VIA:n kohteena oli työväestö, mutta kenttäorganisaatiossa työläisiä oli vain neljä prosenttia. Tosin luku oli luultavasti suurempi, koska ”keskustoimistolle ei kantautunut tarkkoja henkilölukuja organisaation häntäpäästä.” Työväestö oli kuitenkin ”selkeästi järjestörenkaan uloin lenkki. VIA:n organisaatio toimi näet hierarkkiselta pohjalta. Esimerkiksi tehdastyöntekijöiden keskuudessa värvääminen tapahtui ylempien portaiden kautta: johtajataso piti yhteyttä ’työmiesten edustajille’ vieraiksi jääneisiin alueasiamiehiin ja johtajat houkuttelivat alemman työnjohdon valvomaan työläisiä. Työläisten keskuudessa alemman esimiestason edustajat valitsivat luottamushenkilöitä raportoimaan työläisten mielialoista.” 

Jatkosodan alussa SATin nimi muuttui VIAksi (Vapaus Isänmaa Aseveljeys, Via = latinassa ”tie”).

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Timo Sandbergin Kekki-sarjan edellisestä osasta Tilinteko ja seuraavasta osasta Desantti.

Monet henkilöistä pohjautuvat todellisiin esikuviin, ja eräitä heistä kutsutaan oikeilla nimillä. Wikipediassa on tietoja Toivo Långista ja Valpon etsivästä Freedy Kekäläisestä. Molemmat esiintyvät Kimmo Rentolan tutkimuksessa Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Toivo Lång mainitaan myös Marjaana Valkosen teoksessa Yhdessä elämä turvalliseksi. Suomen Ammattiyhdistyen keskusliitto 1930-1947 ja Jukka Nevakiven teoksessa Linnasta linnaan. Eero A. Vuoren poliittinen elämäkerta.

Lisäys

Lahden kaupunginteatterissa esitettiin 2022-3 näytelmä Kostonkierre, jonka Aila Lavaste oli dramatisoinut Timo Sandbergin Kekki-sarjan ensimmäisen ja viidennen osan Mustamäki ja Kostonkierre pohjalta. Helsingin Sanomien arvostelu näytelmästä oli positiivinen.

Kirjallisuutta

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.
Vuopala, Karoliina: Antikommunismia, ulkopolitiikkaa, juonitteluja: SAT/VIA. Suomen Aseveljien Työjärjestö / Vapaus Isänmaa Aseveljeys -järjestön toiminta Suomessa 1940-1944. Ajankohta. Poliittisen historian vuosikirja 2002.
Vuopala, Karoliina: Suomen Aseveljien Työjärjestö/Vapaus Isänmaa Aseveljeys-järjestön toiminta Suomessa 1940-1944. Pro gradu. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, Yhteiskuntahistorian laitos 2000.

Päivitetty 27.9.2021 (poistettu alusta Lahden rikosluvut). Päivitetty 15.3.2023 (lisätty tieto Lahden kaupunginteatterin näytelmästä Kostonkierre ja linkki Hesarin arvosteluun).

Joni Skiftesvik: Luotsin tarina ja Yli tuulen ja sään

Joni Skiftesvikin Luotsin tarina kuvaa sisällissotaa ja sen henkisiä haavoja ja Yli tuulen ja sään pakoa metsien läpi Neuvostoliitosta Suomeen ennen sotaa ja pakoa meren yli Suomesta Ruotsiin sodan jälkeen.

Luotsin tarinan (1994) ja Yli tuulen ja sään (1997) päähenkikö ja ainoa näkökulma on Aulis Kurtti.

Romaanien teemana on petos ja itsepetos mutta myös vastakohta, uskollisuus. Aulis tekee elämässään myös kyseenalaisia tekoja, mutta loppujen lopuksi lukijan sympatian herättää hänen suojelunhalunsa vaimo Linneaa ja erityisesti tytär Armia kohtaan.

Skiftesvik ei kuvaile laajasti, vaan kertoo vain ja ainoastaan sen mikä on tarpeen. Repliikit ovat lyhyitä, iskeviä ja paljastavia. Kirjailija ei ole vähääkään sentimentaalinen, mutta teokset herättävät lukijassa suuria tunteita.

HUOM! Jatkossa paljastetaan romaanien juonta.

Luotsin tarina

Luotsin tarinassa (1994) Aulis Kurtti työskentelee 20-luvulla luotsina Letossa ja ryyppäämisestä varoituksen. Ryyppäämisestä on kanneltu ylöspäin kostoksi Auliksen leukailusta.

Ryyppäämisen syynä ovat Auliksen vaiheet valkoisten puolella sisällissodassa. Aulis inttää vaimolleen, ettei ole tehnyt sodassa mitään pahaa, ja ennen kaikkea yrittää vakuuttaa tätä itselleen ja myöhemmin Yrjö Kalliselle. Kallinen on yrittänyt estää sodan puhkeamisen Oulussa ja myöhemmin hän on pitänyt avoimen haudan äärellä niin liikuttavan ja tehokkaan puheen, että säästyy tovereineen teloitukselta.

Auliksen isä on kuollut varhain, ja leski-äiti on seurustellut useiden miesten kanssa, kunnes on löytänyt venäläisen sotilaan Valerin. Jo aimmin Aulikselle on irvailtu äidin seksuaalimoraalista, ja Suomen itsenäistyttyä venäläisten kanssa seurustelevat naiset häpäistään lehdessä.

Äiti on vieläpä joutunut varkaan kirjoihin, koska on vienyt työpaikaltaan kaupasta Valerille takin, jotta siviilivaatteet auttaisivat tätä pelastumaan matkalla Pietariin. Äiti asettaa muodollisen lain tilalle inhimillisyyden: ”Herra Jumala, en kai minä voi ihmistä kuolemalle panna!”

17-vuotias Aulis on lähtenyt sotaan pestäkseen perheen maineen puhtaaksi, mutta joutunut palaamaan maitojunalla takaisin ensin paettuaan ja sitten ammuttuaan antautuvaa loikkaria, jonka hän on nähnyt Valerina.

Kaikkein suurin salaisuus liittyy aiempaan tilanteeseen, jossa Aulis on uskonut kohdanneensa oululaisella pihalla sala-ampujan ja vaistomaisesti ampunut tämän ennen kuin tämä ampuisi hänet.

Lettoon ilmestyy timpuriksi Lautaoja, jonka Aulis pelkää aikovan kostaa isänsä kohtalon. Lautaoja ja hänen veljensä ovat lapsina olleet tapahtuman silminnäkijöitä. Heille se on selvä murha, sillä työväenliikkeeseen kuulunut isä oli kieltäytynyt ottamasta asetta ja punaisia ammuttiin muutenkin ilman syytä.

Auliksen harmiksi Linnea ja Armi mieltyvät Lautaojaan. Auliksen suhde vaimoonsa ei muutenkaan ole parhain, sillä Aulis ei ole pystynyt etenemään urallaan ja siten täyttämään Linnean unelmia paremmasta elämästä. Auliksen mustasukkaisuus Lautaojaa kohtaan saa Linnean karjumaan ”itkun ja raivon sekaisella äänellä”, että hän katuu ”päivä päivältä yhä enemmän sitä, että oli sortunut typeryyttään sellaisen raukan matkaan, joka vahti akkansa jokaista askelta, joi hyvän virkansa ja oli pilannut hermonsa lähtemällä pentuna sotaan näyttämään miehuuttaan, vaikka oli tosiasiallisesti saamaton nahjus, lammas, pelle, paskahousu”.

Jännitys nousee kerta kerralta. Ovatko ”läheltä piti”-tilanteet todella sitä miltä näyttävät?

Lopussa Aulis ärsytetään lähtemään myrskyssä luotsaamaan huonokuntoista laivaa Letosta merelle. Hän onnistuukin vaikeassa urakassa, mikä todistaa hänen todella olevan hyvä luotsi. Mutta kun hänen näkökykynsä on huonontunut, hän joutuu luottamaan Lautaojan sanaan poijujen sijainnista, ja laiva rysähtää karille.

Aulis menettää luotsioikeudet siihen asti, että asia tutkitaan. Hän ei jää odottamaan päätöstä, vaan muuttaa perheineen Amerikkaan.

Salli Koistisen talvisodassa (1995) Kurtit ovat sivuhenkilöitä. He kuuluvat amerikansuomalaisiin, jotka ovat tulleet rakentamaan Neuvosto-Karjalaa. Kun tulee ilmi, että Aulis on sisällissodan aikana taistellut valkoisten puolella, perheen on yritettävä paeta Suomeen.

Epäilyttäviä miehiä majakkasaarella

Romaanin Yli tuulen ja sään toinen tapahtumapaikka on kylä Perämeren rannalla. Jatkosodasta palannut Aulis omistaa moottoriveneen ja hankkii elannon kalastamalla. Piiripäällikkö Kiisla tarjoa Aulikselle Leton suljetun majakan vartijan työtä, tehtävänä on lisäksi säätietojen kerääminen. Aulis kieltäytyy ensin, mutta myöntyy, kun Kiisla lupailee vakinaista luotsin virkaa.

Lettoon ilmestyy outoja kaivelijoita, jotka väittävät etsivänsä malmia. Paljastuu, että ”malminetsijöiden” tarkoituksena olevan asekätkentä. Auliksen ei tarvitse osallistua asiaan, vain kääntää katseensa pois.

Asekätkijät ottavat apurikseen Arpelan, vaikka Aulis on varoittanut luottamasta tähän, koska on saanut tämän kiinni varkaudesta. Ei siis ole yllätys, että armeijan tavarat ovat Arpelalle liian suuri houkutus, kuten ei sekään että niiden kauppaaminen johtaa Arpelan kiinnijäämiseen, jolloin tämä ilmiantaa asekätkennän.

Ilmiantojen aika

Eletään aikaa, jolloin poliisi tutkii ”luvattomia maastapoistumisia”, siis pakoja Ruotsiin. Poliisille lähetetään ilmiantokirjeitä myös Auliksesta, jolla on vene ja varsin kirjava menneisyys: valkoisten puolella sisällissodassa, oleskelu Neuvosto-Karjalassa ja pako sieltä.

Ilmiantokirjeistä käy ilmi, että kirjoittajien motiivit ovat raadollisen henkilökohtaiset. Auliksen vaimoa Linneaa mustamaalataan näin: ”Myöskään puheissa ei malta pysyä kohtuudessa vaan on kuultu suusta tulevan sellaisia sanoja kuin laittaisinkohan tänään oikein uunipaistia kastikkeen kanssa vai maistuisikohan merimiespihvi sittenkin miehelleni paremmin.”

Auliksen mukaan Kurteilla syödään yhtä vaatimattomasti kuin pula-aikana muuallakin. Linnea vain ei ole pystynyt luopumaan tavastaan esittää hienoa rouvaa, ja ehkä henkisellä sairastumisellakin on osuutensa.

Hädänalaisten raakaa hyväksikäyttöä

Tapio Koivukarin romaani Meren yli, kiven sisään (2007) kertoo inkeriläisten salakuljetuksesta sodan jälkeen Ruotsiin. Päähenkilö joutuu toimintansa vuoksi Valpon kuulusteluihin, mutta pitää päänsä pystyssä, koska tietää toimineensa oikein.

Yli tuulen ja sään -teoksessa pakoja Ruotsiin järjestävä Tihinen on kuvattu juuri päinvastaisella tavalla. Tätä ennakoi jo se, että vaikka hän on rintamalla hän osoittanut rohkeutta pyrkimällä partioon, hän myös omistautunut hankkimaan ja kauppamaan vihollisen kaatuneilta saatua tavaraa.

Ruotsiin haluaa myös Auliksen tyttären Armin mies Tenho, jolla onkin syytä pelätä Valpoa, koska on toiminut sotavankileirin vartijana. Koska Tenholla ei ole varaa maksaa matkaa, Aulis suostuu lainaamaan Tihiselle veneensä, sillä hänellä on täysi syy päästä Tenhosta eroon. Tenho on näet pahoinpidellyt Armia ja haukkunut tätä huoraksi.

Sekä Tihisen että omaan veneeseen jääneistä merkeistä Aulis päättelee, että matkalaisten tie on päättynyt ennen Ruotsia. Tihinen on murhannut hädässä olevat ihmiset, jotka ovat luottaneet tämän lupaukseen auttaa. Vaikka hän on saanut kyydittäviltään suuren maksun, hän ei ole tyytynyt siihen vaan halunnut näiltä loputkin rahat ja arvoesineet.

Murhat ovat siis tavallistakin inhottavampia. Valitettavasti ne on tehty tavalla, joka takaa, etteivät ne koskaan tule ilmi, sillä noina aikoina monet vain katoavat. Auliskaan ei voi kertoa tietämäänsä poliisille, koska on osallistunut laittomaan maastapoistumiseen lainaamalla Tihiselle veneensä.

Pakomatka Neuvosto-Karjalasta

Auliksen aiempiin tekoihin vihjataan, kun Auliksen vaimo pelkää, että he joutuvat takaisin Neuvostoliittoon. Valvontakomissio on lehdessä kuuluttanut, että sinne palautetaan Neuvostoliiton kansalaiset. Aulis on väittänyt vastaan, että eihän heillä ole Neuvostoliiton passia, mutta Linnea muistuttaa, että palautettaviksi vaaditaan myös siellä rikoksia tehneet.

Takautumina kerrotaan paloittain muistoja Kurttien pakomatkalta 30-luvulla Neuvo-Karjalasta Suomeen. Autiossa kylässä heille antaa ruokaa nainen, joka kertoo paenneensa lahtareita Neuvostoliittoon. Suomalaisia ei esitetä vain uhreina: ”Aulis muisteli Kontupohjan lähtöjärjestystä. Ilmiantajat eivät olleet ensimmäisten leireille kuskattavien joukossa, eivätkä vielä toistenkaan. Kuinka monta naapuriaan Lempäälän punikkinainen oli järjestänyt junamatkalle, kun oli itse säästynyt niin pitkään?”

Linnea herättää Auliksen, kun näkee majapaikan emännän lähtevän kiireellä jonnekin. Aulis ymmärtää, että nainen aikoo ilmiantaa heidätkin. Tämähän on neuvostokansalaiselle suoranainen velvollisuus, jonka laiminlyönnistä seuraa rangaistus. Samalla nainen kuitenkin rikkoo vanhaa kestiystävyyden sääntöä: kun vieras on otettu vastaan ja hänen kanssaan aterioitu, häntä ei saa vahingoittaa.

Aulis rientää naisen perään ja lyö tätä kalikalla päähän – yksi isku riittää, ja Aulis piilottaa ruumiin. Toisin kuin Tihisellä, kyseessä on pakkotilanne: nainen tai Aulis perheineen.

Silti Auliksen teko painaa nimenomaan Linneaa, joka väittää nähneensä kuolleen naisen seuraavan heitä.

Valinnan hetket

Käy ilmi, että kartta ei vastaa maastoa. Aulis on kopioinut kartan, mutta tajuaa, että kartat on tahallaan tehty vääriksi, jotta paot yli rajan vaikeutuisivat.

Linnealle ja Armille matka käy liian raskaaksi.

Ensimmäinen valinnan hetki tulee, kun Aulis tajuaa: ”Jos hän jättäisi heidät, kiertäisi järven ja pääsisi Suomeen, jotakin hänestä jäisi kuitenkin tänne Armin ja Linnean luo. Loppuikänsä hän taivaltaisi märässä, tuulisessa metsässä, huhuilisi tytärtään ja vaimoaan ja syyttelisi itseään.”

Aulis ei aseta etusijalle omaa henkeään vaan valitsee perheensä ja samalla omantuntonsa. Ennen kaikkea kyse on tyttärestä ja siitä millaisen tulevaisuuden tämä saa: ”Saako minun tytär elää elämässään yhtään ainoaa päivää, jolloin ei tarvitse itkeä?”

Kaksi inkeriläistä sotilasta löytää Kurtit, mutta Aulis lahjoo heidät viimeisillä ruplillaan päästämään menemään ja piilottamaan veneen heitä odottamaan. Inkeriläiset siis pettävät velvollisuutensa Neuvostoliiton kansalaisina: jos teko tulee ilmi, he voivat saada siitä ankaran rangaistuksen. Toisaalta he täyttävät velvollisuutensa ihmisinä, joskin päätöksen ratkaisee aineellinen hyöty.

Tulee vielä toisen valinnan hetki, jolloin päätökseen osallistuu koko perhe. Aulis sanoo Linnealle ja Armille, ”ettei halunnut piiskata heitä enää väkisin eteenpäin; hänellä ei ollut siihen voimaa eikä halua.

– Mutta minä haluan, että sinä tiedät ja ymmärrät, että on vain tämä yksi mahdollisuus. Jos me sen hukkaamme, toista ei enää anneta. Armi pysyy loppuikänsä tässä kultalassa.”

Aulis sanoo Armille: ”Äiti päättää pääsetkö sinä Suomeen”. Ja Linnea sanoo Armille: ”Tämä ei ole sinun kotimaa. Nouse, mennään!”

Yöllisellä soutumatkalla Neuvostoliiton rajavartiosto ampuu ensin raketteja, jotta näkee ampua.

Aulis käyttää kaikki voimansa:

”Väsymys poltti tulena olkapäissä, käsivarsissa, jaloissa, kaikkialla. Hakkaava sydän pyrki rinnasta ulos.

Ajatukset olivat oudon kirkkaat.

Oli vain tämä yksi mahdollisuus, toista ei annettaisi. Eikä hän soutaisi itsensä ja Linnean takia. Hän souti Armin takia, ettei tytön tarvitsisi aina itkeä. Niin hän toisteli ja hoilotti taas.”

Linnea joutuu pakomatkan jälkeen sairaalaan. Lääkäri kertoo Aulikselle, että Linneaa vaivaa traumaattinen neuroosi ja että pelon syyn kertominen auttaisi. Aulis ei kuitenkaan voi kertoa, mitä on tehnyt pakomatkalla.

Elämänkumppanuus voittaa seksisuhteen

Kiinni jouduttuaan Arpela ilmiantaa asekätkijät ja myös Auliksen, jonka väittää kuuluneen asekätkijöihin. Seuraavana päivänä on Valposta tulossa miehiä tutkimaan asiaa. Poliisi Kerttula pettää virkavelvollisuutensa ja antaa joko poliittisten mielipiteiden tai inhimillisyyden takia Aulikselle vihjeen häipyä ajoissa.

Auliksella on siitä asti, kun Linnea oli sairaalassa, ollut suhde Veeraan, jolta hän on saanut hyvää seksiä.

Nyt Aulis kuulee poliisi Kerttulalta, että Veeralla on suhde myös toiseen. Aulis lähtee jättämään Veeralle jäähyväiset. Kun Veera itkee, Aulis ei henno kovistella tätä pettämisestä, vaan jäähyväiset sujuvat sovinnossa.

Veera ei edes olisi lähtenyt Auliksen mukana Ruotsiin, vaikka tämä olisi sitä pyytänyt. Molemmat ovat samaa mieltä, että ovat saaneet toiselta, mitä on halunnut. Kyse ei ole ollut vain seksistä, kuten Aulis sanoo: ”Minä hain ihmistä ja löysin sen”.

Veera ymmärtää ja jopa arvostaa sitä, ettei Aulis ole pitänyt lupaustaan hänelle vaan loppujen lopuksi valitsee vaimonsa: ”Sinä sanoit, että jätät Linnean, kun se tervehtyy, mutta et kuitenkaan jättänyt. Siitä minä huomasin, että olet tosi hyvä ihminen.”

Loppujen lopuksi Auliksen fyysinen uskottomuus merkitsee vähän. Syvemmällä tasolla Aulis on ollut uskollinen vaimolleen ja huolehtinut tästä. Siteen vahvuus on näkynyt jo aiemmin: kun Aulis on uskonut saavansa luotsin viran, hän on rientänyt kotiin kertomaan sen vaimolleen. Avioparia sitoo yhteen myös huoli aikuistuneesta tyttärestä.

Veera on ilmeisesti tajunnut jo aikaa sitten, että suhde päättyy aikanaan. Aulis on aina vain pistäytynyt hänen luonaan ja lähtenyt seksiä saatuaan kotiin. Ehkä juuri siksi Veera on löytänyt ajoissa toisen miehen.

Linnea, joka aiemmin on moittinut miestään, osaa vihdoinkin arvostaa tätä. Ja Aulis taas sanoo Veeralle: ”Me olemme menneet Linnean kanssa niin monen vaikean paikan yli käsi kädessä, että oikeastaan me olemme jo samaa ihmistä. Ja yli me menemme tästäkin paikasta, olkoon vaikka kuinka vaikea.”

Uskoton ja petetty Armi

Petos parisuhteessa liittyy myös Auliksen tyttäreen Armiin. Armin mies Tenho näet sanoo jäähyväisiksi Aulikselle: ”Kysy Armilta, onko Manfredin linnassa kultaiset tornit.” Näin paljastuu, että Tenhon ollessa rintamalla Armi on seurustellut Saksan armeijan sotilaan Manfredin kanssa. Tämä tuskin saa lukijaa myötämielisemmäksi Tenhoa kohtaan – eihän puolison uskottomuus oikeuta väkivaltaan.

Ja myös Armia on petetty: tämä uskoo naiivisti Manfredin noutavan hänet sodan jälkeen Itävaltaan linnaansa. Aulis ”mietti, oliko Itävallan linnasta höpöttävä tyttö todellakin hänen rakas linnunpoikansa, jota hän oli retuuttanut selässään maasta toiseen siinä toivossa, että jostakin löytyisi turvallinen pesäpaikka. Se oli tuntunut silloin maailman tärkeimmältä asialta. Nyt uhkasi tuntua siltä, että koko työ oli ollut turhaa, tyhmää, naurettavaa.” Tavallaan Armi on pettänyt myös isänsä – Auliksen elämän ratkaiseva hyvä teko, tyttären pelastaminen, tuntuu nyt turhalta.

Veera antaa neuvon: ”Mutta tyttöäsi sinä raahaat turhaan mukanasi. Se sinun pitää yrittää jo vierottaa. Muuten se roikkuu aina teidän ristinä.” Aulis ottaa neuvon onkeensa. Armi kysyy: ”Uskotko sinä, että Manfred välittää minusta?” Aulis vastaa: ”Kyllä sen täytyy välittää, jos se kerran haluaa sinut Itävaltaan.” Armi sanoo: ”Sitä minä juuri mietin, haluaako se ihan oikeasti.” Aulis sanoo: ”Se sinun pitää itse ratkaista”.

Pako moottoriveneellä Ruotsiin

Aulis on kertonut Kiislalle matalikosta, jota ei ole merikorteissa. Sen takia moni laiva on ajanut karille, joten siitä on luvassa palkkio.

Matkalla Ruotsiin Aulis ajaa tahallaan matalikon yli. ”Veisikö Andros heidät pois kuohujen keskeltä, vai pettäisikö se niin kuin kaikki muutkin?”

”Vesi ryöppysi hytin yli Linnean ja Armin päälle. Sitä tuli kaikkialta.

Armin kohmeisten käsien ote kirposi tuhdon reunasta. Meri tempasi tytön mukaansa. Hän sinkoutui laitaa vasten ja oli jo puoliksi veneen ulkopuolella, kun Auliksen käsi tavoitti hänet. Meri veti häntä toisaalle, Aulis toisaalle. Vähitellen paine hellitti. Hän puristi tytön veneen pohjalle ja suojeli häntä omalla ruumiillaan meren kouraisuilta.

Vene kohotteli itseään, vapisi ja ravisteli vesiä yltään kuin elävä olento. Se äänteli, huusi ja valitti. Aulis ihmetteli, miten he olivat vielä pinnalla. Hän käänsi keulan väkisin tuuleen, eikä heitä kurittaneen ison aallon jälkeen tullutkaan enää toista eikä kolmatta aaltoa.

Häntä oudostutti, ettei kaikesta riuhtomisesta, ponnistelusta ja taistelusta huolimatta rinnassa puristanut ollenkaan. Oliko hänelle annettu vielä tämän matkan ajaksi entiset voimat?”

”Olisi ollut vaikeaa selittää koneen melun yli huutaen, että hän halusi nähdä, oliko se tosiaan siellä, voittaa se, ottaa ikään kuin omakseen.”

Luotsin tarinan tunteva oivaltaa, että Aulis on halunnut todistaa, ettei muinoinen laivan karilleajo ollut hänen syynsä – hän on edelleen taitava luotsi. Ja kuten pakomatkalla Neuvostoliitosta hän on edelleen mies, joka osaa suojelee perhettään.

Miten Armin sitten kävi?

Kotikoivuisen miehen (1997) päähenkilö on Pauli Rusanen, joka teoksen alussa palaa vankilasta.

Romaanissa saadaan tietää, kuka lopulta sai Auliksen löytämän matalikon nimiinsä ja miten Auliksen tyttären Armin ja tämän lapsen elämä järjestyi.

Tietoja

Teoksesta Yli tuulen ja sään on kirjoitettu myös blogissa P.S. Rakastan kirjoja 

Olen kirjoittanut blogissa Joni Skiftesvikin romaanista Salli Koistisen talvisota. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Tapani Bagge: Valkoinen hehku, Sininen aave, Musta pyörre ja Punainen varjo

Valpo ja Päämajan valvontaosasto olivat sota-aikana ratkaisevan tärkeitä organisaatioita, mutta fiktiossa niitä ei  ole juuri kuvattu. Puutteen korvaa Tapani Baggen värisarja. Sen päähenkilö Mujunen on yksi viime vuosien jännityskirjallisuuden sympaattisimpia hahmoja.

Valkoinen hehku (2009) tapahtuu 1938, Sininen aave (2011) välirauhan kesänä 1940, Musta pyörre (2012) asemasodan aikana 1942 ja Punainen varjo (2013) jatkosodan jälkeen 1944-5.

Bagge käyttää taitavasti hyväkseen todellisia tapahtumia. Sinisessä aaveessa matkustajakone Kaleva ammutaan alas ja halkopinot syttyvät Hakaniemen torilla palamaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran mielenosoituksessa. Mustassa pyörteessä Himmler käy Suomessa mukanaan lista juutalaisista. Punaisessa varjossa puna-armeijan upseerin murha Lauttasaaressa syksyllä 1944 herättää pelkoa Neuvostoliiton provokaatiosta.

Historiantutkimuksessa tulkinnan pitää olla lähteiden valoissa todennäköinen. Fiktiossa riittää, että tulkinta on mahdollinen.

Sarja on ammattimiehen työtä. Juoni kulkee, mutta kirjat eivät tyhjene, kun saa selville loppuratkaisun. Tunnelmassa on se jokin, joka saa palaamaan niihin.

Ympäristön kuvauksessa ei jaaritella, vaan ajankuva luodaan pienillä tarkoilla detaljeilla kuten Mustan pyörteen alussa: ”Sade oli lakannut. Mechelinkadulla raitiovaunu kolisteli etelään. Pommituksissa vaurioitunut ilmajohto iski kipinöitä, jalankulkijat väistelivät lätäköitä. Puolivaloilla kulkevat puukaasuautot roiskivat vettä.” 

Usein mausteena on huumori. Se syntyy luonnostaan esimerkiksi Valkoisessa hehkussa, kun sosiaalidemokraattisen lehden toimittaja Arvo Veiterän kirjallinen ihanne on hänen oman tuotoksensa vastakohta: ”Olen jo kirjoittanut yhden novellin, sen nimi on Ammattimies ja se kertoo toimittajasta, joka on menettänyt ihanteensa ja kärsii sen vuoksi, mutta näkee taas lopulta valon tavattuaan ahdinkoon joutuneen nuoren tytön. – – Oletko lukenut Hemingwayta tai Faulkneria tai Maksim Gorkia? Tai Alfred Döbliniä? He ovat minun sankareitani. Haluaisin kirjoittaa Hämeenlinnasta niin kuin Döblin kirjoittaa Berliinistä. Luoda oman ekspressionistisen Hämeenlinnan, joka olisi todempi kuin tämä oikea. Jossa ihmiset olisivat lihaa ja verta ja tunnetta, eivät pelkkiä paperinukkeja niin kuin täällä meillä.” 

Mikä Mujunen on miehiään?

Päähenkilö, Valpon ylietsivä Väinö Mujunen on pienviljelijän poika Hattulasta. Sisällissodassa hän taisteli valkoisten puolella ja sai jalkaansa haavan, minkä takia hän ontuu vähän.

Ensimmäisessä osassa Valkoinen hehku Mujunen ei ole vielä kovin merkittävässä osassa. Hänen rinnallaan on muita henkilöitä, jotka edustavat sekä IKL:ää että maan alla toimivaa SKP:tä. Sarjan alituisesti kinasteleva subrettipari, pienikokoinen toimittaja Ossi Koho ja kookas valokuvaaja Sanna Rytkönen, tavataan myöhemmissä osissa.

Vielä tässä vaiheessa en saanut Mujusesta oikein selvää. Valpossa hänet on tunnettu siitä, että saa aikaan tuloksia ilman kuulusteltavien pahoinpitelyä. Vaimoltaan Mairelta hän saa neuvoja työhönsä ja seksielämä kukoistaa parinkymmen vuoden avioliiton jälkeen.

Mutta Mujunen myös hyväksyy sivutyön saksalaiselta asekauppiaalta Rühmiltä ja pitää itsellään ”löytämänsä” rahat, jotka hän suunnittelee käyttävänsä parturinliikkeen perustamiseen Viipurissa tai Buenos Airesissa.

Sininen aave tapahtuu välirauhan aikana kesällä 1940. Mujunen on menettänyt talvisodan aikana vaimonsa. Hän tutustuu liettualaiseen tanssijattareen Ilseen, joka pyytää häntä etsimään kadonneen veljensä. Auttaessaan Ilseä Mujunen menettää oikean käsivartensa, mutta se ei aivotyötä hidasta.

Kaikkia ääriliikeitä vastaan

Mujusen poliittiset mielipiteet selkiytyvät Sinisessä aaveessa, kun hän selittää, ettei ole vuosiin tavannut pikkuveljeään, joka osallistui lapuanliikkeeseen ja auttaa nyt saksalaisia Lapissa.

Kysymykseen, eikö hän ole isänmaallinen, Mujunen vastaa: ”Miksi minä muuten olisin aikoinani lähtenyt vapaussotaan tai myöhemmin valtiolliseen poliisiin?”

Sen sijaan Mujunen on kaikkia ääriliikkeitä vastaan, koska ne ”vain haluavat omia isänmaallisuuden itselleen ja ajavat sen nimissä omia päämääriään.” Sanat voisivat olla tätä päivää.

Mujunen jopa eroaa Valposta, kun siitä tulee jatkosodan edellä liian saksalaismielinen. Termi ei suinkaan ollut vapaa ideologiasta, kuten Oiva Silvennoinen on osoittanut.

Siksi katson sormien läpi sitä, että kun murhaajan pidättäminen tuottaisi ulkopoliittisia vaikeuksia, Mujunen jakaa oikeutta omin päin ja pitää taas ”löytämänsä” laukun täynnä dollareita.

Mustassa pyörteessä Mujusta tarvitaan taas Valpossa, kun desantit ja sabotöörit on saatava kiinni. Omin päin Mujunen yrittää myös estää juutalaispakolaisten luovuttamisen Saksaan, vaikka hän vuotamalla asiasta tietoja vaarantaa työpaikkansa.

Välillä Mujunen on Päämajan valvontaosaston leivissä ja soluttautuu vangiksi Itä-Karjalan siviilien leirille. Jutun selviämiseksi hänen on käytävä Berliinissä.

Mujusella on sittenkin periaatteita

Punaisessa varjossa Valvontakomissio painostaa Suomea selvittämään neuvostoupseerin murhan Lauttasaaressa. Osastopäälliköksi ylenneen Mujusen vetoaminen tosiasioihin ei uudessa poliittisessa tilanteessa kelpaa uudelle esimiehelle:

”- Ettekö te edes halua kuulla niitä tosiseikkoja, joiden perusteella sain jutun ratkaistua? / – Teillä on väärä ratkaisu! Haluan kuulla vain sellaisia faktoja, jotka sopivat oikeaan ratkaisuun. / – Toisin sanoen tahdotte, että vääristelen totuutta, kunnes löydän sopivan ratkaisun. / Saartamo huokasi syvään. / – Hyvänen aika Mujunen. Te olette ollut EK:ssa ja Valpossa jo vuosikymmeniä, ja välillä sotilastiedustelussa. Ettekö te muka koskaan aikaisemmin ole joutunut keksimään vaihtoehtoisia syyllisiä? / – Ei ole kuulunut tapoihini. / – Teidänkin on sitten aika kasvaa aikuiseksi, päällikkö sanoi ja veti henkeä.”

Neuvostoliittolaiset yrittävät painostaa Mujusta agentikseen klassisella hunaja-ansalla, mutta tämän vastaus kuuluu: ”Te ajoitte meidät yhteistyöhön Hitlerin kanssa, ja nyt te hurskastelette meille. Te yritätte miehittää meidät huomamatta ja toisella lähettäjänimellä, viidennen kolonnanne avulla. Ja meidän pitäisi vain kiittää ja kierähtää kerälle, jotta voisitte helpommin jyrätä ylitsemme. Haista sinä Nemov kuule pitkä paska!”

Vaikka Mujunen on väittänyt, ettei usko enää mihinkään, kyynisyys on vain sanoja eikä tekoja aivan kuten Humphrey Bogartilla Casablancassa.

Niinpä ajoittainen pieni vilunki ei paina mitään, varsinkin kun ”rahalöydöt” katoavat tai ne vie ovelampi.

Kohtalokkaita naisia riittää

Viisikymppiseksi ontuvaksi ja yksikätiseksi mieheksi Mujusella on hämmästyttävä naisonni. Sinisessä aaveessa Ilse kuvaa päiväkirjassan Mujusta ”lutuseksi”. Mustassa pyörteessä Mujusella on suhde peräti kolmen naisen kanssa. Kuten lajiin kuuluu, osa suhteista on ns. kohtalokkaitten naisten kanssa, mutta ilmeisesti he rakastavat Mujusta vilpittömästi.

Mujunen puolestaan ei ole koskaan pitkään huijattavissa eikä totuuden tajuttuaan tai edes epäilyksen herätessä väistä rakkauden vuoksi velvollisuuttaan työtään ja isänmaata kohtaan. Hänellä on myös perinteinen käsitys miesten välisestä kunniasta, jonka takia hän on Punaisessa varjossa uhraamaan oman onnensa.

Herkin ja epäitsekkäin suhde on Mujusen ystävyys Mustassa pyörteessä naapurinsa, juutalaistyttö Evan kanssa. Mujunen yrittää estää Evan pakolaissukulaisia joutumasta karkotetuiksi Natsi-Saksaan, ja Eva puolestaan hoivaa masennuksen takia liikaa juovaa Mujusta. Arvon alussa mainitun novellin juoni  miehestä,  ”joka on menettänyt ihanteensa ja kärsii sen vuoksi, mutta näkee taas valon tavattuaan ahdinkoon joutuneen nuoren tytön” on liian naiivi toteutuakseen sota-ajan karuissa oloissa.

Sen sijaan nuoremmat miehet ovat naisen ja/tai ideologian vietävissä. Punaisessa varjossa Olavi on jopa niin herkkäuskoinen, että melodraamasta syntyy farssia, kun elokuva muuttuu elämäksi tai päinvastoin. Tämä juoni on vähän liian pitkitetty.

Alaisensa Karlssonin Mujunen on käskenyt ujuttautumaan tiedottajaksi Natsi-Saksan masinoimaan ”vastarintaliikkeeseen”, mutta toisin kuin naisten kanssa hän sivuuttaa vaaran merkit: ”Häntä jäi hieman askarruttamaan pojan asenne. Ettei Karlsson sittenkin ollut taas innostunut kansallissosialismista? Ehkä joku pitäisi panna tarkkailemaan häntä… / Ja sitten ollaan kohta niin kuin natsi-Saksassa tai Neuvostoliitossa, missä kaikki tarkkailevat toisiaan. Ei, kyllä mieheen täytyy voida luottaa. Karlsson oli sentään ollut hänen alaisensa jo kymmenkunta vuotta.” 

Mujunen osoittautuu liian luottavaiseksi. ”Tässä pelissä”, kuuluu John le Carrén Pappi lukkari talonpoika vakoojan tunnettu opetus, ”vartut aikuiseksi kun et luota kehenkään muuhun kuin itseesi.”

Ehkä Mujusen onkin parempi siirtyä Valposta tavalliseen elämään. Samalla hän – ja lukija hänen kanssaan – voi tuntea ylimielisyyttä Kekkosen ja Hillilän kaltaisia kohtaan leimaamalla heidät ”yhteistoimintamiehiksi”.

Kunnianosoitus novellilehdille, kovaksi keitetyille dekkareille ja antikvariaateille

Sinisessä aaveessa tavataan uudelleen toimittaja Arvo, joka on ottanut ensiaskeleita kirjailijanuralla: ”Ennen sotaa sain yhden [novellin] Seikkailujen maailmaan. Rintamalla kirjoitin muutaman, jotka menivät Iskuun. Sen jälkeen olen myynyt kymmenkunta, Ilmarisen lehtiinkin, pari niistä ilmestyi oikein nimelläni. Ja nyt minulta tilattiin jatkokertomus, kun Marton Taiga halusi keskittyä romaaniinsa.”

Arvo intoilee Dashiell Hammetin romaanista Red Harvest, jonka on löytänyt Yrjönkadun antikvariaatista:  ”Sitä ei ole vielä suomennettu, mutta jonain päivänä minä käännän sen ja hankin sille kustantajan. Siinä kirjassa kerrotaan asiat niin kuin ne ovat. Kaunistelematta. Jotain sellaista minäkin haluaisin kirjoittaa. Niin rankka teksti ei kyllä mene läpi Ilmarisella, mutta Seikkailujen maailmaan ja Iskuun se kelpaa. Ne tosin maksavat heikommin.”

Arvo kääntää Hammetin kirjan nimen kirjaimellisesti Punaiseksi sadoksi, mutta kun se vihdoin suomennettiin, se sai symbolisen nimen Veristä satoa.

Mujunen selviytyy, samoin Suomi

Baggen värisarja ei edusta radikaalia uustulkintaa. Sinisen haaveen neuvostoliittolainen Buljakov on vakoojaringin pyörittäjänä surkuhupaisa aivan kuten neuvostoagentit Mika Waltarin sodanaikaisessa teoksessa Neuvostovakoilun varjossa, eivätkä sarjan kommunistit ole paljon kummempia.

Mutta ei sarja myöskään ole ideologisesti mustavalkoinen. Valkoisessa hehkussa nähdään, miten vuoden 1918 valkoinen terrori on kylvänyt katkeruutta toiseen polveen asti. Mustassa pyörteessä Hakaniemen halkopinojen polttaminen tulkitaan Kimmo Rentolan tavoin poliisin provokaatioksi eikä Valpon väkivaltaisia kuulustelumenetelmiä kommunisteja kohtaan salata. Samassa kirjassa näytetään Suomen sodanaikainen häpeäpilkku, Itä-Karjalan venäläisten siviilien vankileirit, jotka eivät ole juuri esiintyneet kaunokirjallisuudessa.

Punaisessa varjossa saksalaisten yritys luodaSuomessa ”vastarintaliike” saksalaismielisisten suomalaisista avulla ei ole isänmaallista vaan maanpetoksellista toimintaa. Onneksi se jää pienen piirin koomiseksi kohellukseksi.

Valpon etsivä ei tietenkään voi olla liberaali, sosialistista puhumattakaan, vaan hänen velvollisuutensa on jahdata niitä, joita tuohon aikaan pidettiin maanpettureina. Mujunen on siis valkoisen Suomen mies mutta sellaisella twistillä, jonka myöhemmän ajan edustaja voi niellä. Hän suhtautuu Neuvostoliiton lisäksi epäluulolla myös Saksaan, toisin kuin Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjan henkilöt.

Keväällä 1945 Mujunen on silvotun mutta eloon jääneen Suomen symboli: ”Ehkä tästä vielä noustaisiin. Sekä Suomi että Mujunen.  / Yhdelläkin käsivarrella.”

Lisätietoa

Tapani Baggesta sekä värisarjan lähteistä ja synnystä löytyy tietoa kirjailijan nettisivuilta.

Silvennoinen, Oiva: Salaiset aseveljet. Suomen ja saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933-1945. Otava 2008.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. Otava 1994.

Waltari, Mika: Neuvostovakoilun varjossa. Helsingin neuvostolähetystö kiihotus- ja vakoilutoiminnan keskuksena. Otava 1942.