Laila Hietamies: Vienan punainen kuu

Laila Hietamiehen Vienan punainen kuu kuvaa, miten rakkaus sokaisee nuoren naisen ja miten raa’asti suomalaiset sotilaat käyttäytyvät Vienassa 1918.

Vienan punaisen kuun (1992) ensimmäinen ja toinen osa tapahtuu Uhtualla kesällä 1910, kolmas osa Sortavalassa ensimmäisen maailmansodan aikana 1916 ja neljäs Uhtualla ja sen lähiseuduilla talvella 1918. Kolme ensimmäistä osaa rakentavat puitteet neljännen osan draamalle, ja tämä osa käsittää lähes puolet teoksesta.

Päähenkilö ja myös pääasiallinen näkökulma lukuun ottamatta toista osaa on Aniviisu, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoreksi naiseksi. Aniviisu on lapsen itselleen antama nimi. Oikea nimi on Anna Liisa, jota romaanissa käytetään myöhemmin.

Orpotyttö ja tuntematon isoisä

Romaanin alussa Aniviisu on kymmenvuotias orpotyttö, joka on menettänyt molemmat vanhempansa hukkumisonnettomuudessa. Äidin sisar Katri Jääskeläinen on jättänyt opettajanvirkansa Suomessa ja muuttanut Uhtualle pitämään huolta tytöstä ja valmistamaan tätä oppikoulua varten. Talosta pitää huolta isäntärenki Teppana Jyrkinen vaimonsa Nastin kanssa.

Alkuaan Huotarin suku on tullut Uhtualle Suomen puolelta. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Ilja Huotari on lähtenyt Kanadaan ja jättänyt jälkeensä raskaana olevan Moarien. Iljan veli on nainut Moarien, jonka poika on Aniviisun isä. Romaanin alussa Kanadassa rikastunut Ilja Huotari rakennuttaa Uhtualle ennennäkemättömän komeaa taloa jo ennen kuin itse saapuu paikalle. Koska hän ei ole vuosikausiin pitänyt yhteyttä perheeseensä, hän uskoo poikansa lapsen olevan poika.

Ilja selviää yllätyksestä paremmin kuin Aniviisu, joka vihaa tuntematonta isoisäänsä, kieltäytyy puhumasta tämän kanssa ja muuttamasta tämän uuteen taloon. Myös Katri pitää kiinni entisistä suunnitelmista: hän ja Anuviisu asuvat talvisin Sortavalassa, jossa on tyttökoulu. Ilja Huotari ymmärtää taipua.

Romaanin kannalta on vahinko, että Aniviisun ja isoisän suhteen kehitystä ei kuvata, vaan toisessa osassa kerrotaan lyhyesti, että Ilja on seuraavana kesänä pyytänyt käytöstään anteeksi ja antanut Aniviisulle vapauden asua missä tahtoo. Niinpä isoisän ja pojantyttären suhde on nyt läheinen ja lämmin.

Katri ja Ilja Huotari

Katrin edesmennyt aviomies, upseeri, yliopistomies ja aktivisti Juhani Jääskeläinen on murhattu ennen romaanin alkua. Myöhemmin selviää, että syylliset ovat venäläisiä sosialistivallankumouksellisia. Vaikka Katri rakasti pari vuosikymmentä vanhempaa miestään ja kärsi tämän murhan jälkeen keskenmenon, hän ei ole katkeroitunut.

Ilja Huotarin vaimo Greta on alkoholisti. Ilja lohduttautuu seksisuhteella Outin kanssa, joka neuvoo olemaan välittämään juoruista ja tukkimaan suut rakentamalla tien. Henkistä yhteyttä Outin kanssa ei kuitenkaan löydy.

Toisessa osasa kerrotaan taannehtivasti, että sen jälkeen kun Greta on karannut Uhtualta, Katri ja Ilja Huotari ovat löytäneet toisensa. Katri ei välitä Iljan menneestä suhteesta Outiin, pikemmin säälii köyhää naista. Ilja Huotari taas sanoo oppineensa kunnioittamaan uskollisuutta. Kuitenkin ”kunnia” hänen mielestään vaatii, ettei hän eroa Gretasta, joka on mielisairaalassa.

Ilja ja Katri avioituvat vasta Gretan kuoleman talvella 1918.

Ihanteellinen nuori rakkaus

Aniviisu tapaa metsässä viulua soittavan Kaarlo Meinanerin ja ystävystyy tämän kanssa. 15-vuotiaan Kaarlon isä on kansatieteilijä, joka tutkii Vienan Karjalaa. Äiti on kuollut, isä ja poika asuvat Sortavalassa, isä tosin puoleksi Helsingissä.

Sotavalassa Katri antaa tyttökoululaisen ja lyseolaisen oleskella kahden kesken Kaarlon kotona, koska on varma että kyseessä on romanttinen rakkaus eikä seksistä ole vaaraa.

Ylioppilaaksi päästyään 20-vuotias Kaarlo tunnustaa rakastaneensa 16-vuotiasta Anna Liisaa ensinäkemisestä asti. Hän aikoo kosia, ”kun siihen on realistiset mahdollisuudet ja sinä tunnet olevasi kypsä.” Anna Liisa tunnustaa: ”Sinä olet minulle rakkaampi kuin Katri tai buobo [isoisä]…”

Parhaat ystävykset ja politiikka

Aniviisun paras ystävä on Anja, jonka äiti Darja Mihailovna Remisova toimii opettajana Uhtuan venäjänkielisessä kansakoulussa.

Sekä Anna Liisa että Anja käyvät Sortavalan tyttökoulua. Anja on asunut ensin tätinsä Natalian luona, joka työskentelee sairaanhoitajana, mutta kun Natalia on heittänyt Anjan ulos, Katri on ottanut tytön luokseen asumaan.

Ristiriitoja aiheuttaa politiikka, joka koskee myös vapaa-aikaa: Katri laulaa lehtori Mikael Nybergin hengellisessä kuorossa, Anja taas työväenyhdistyksen kuorossa. Vain Katrin vaikutusvalta pelastaa Anjan koulusta erottamiselta.

Anja on omaksunut äitinsä ja tätinsä vallankumoukselliset aatteet. Oma osuutensa tähän on myös lyseossa opiskelevalla Artturi Kankaalla, joka myöhemmin pidätetään Pietarissa.

Anna Liisan ja Anjan välille syntyy kiivas yhteenotto. Kun Anja kysyy ”Etkö sinä Anna Liisa näe mitä maailmassa tapahtuu? Aika on kypsä maailmanvallankumoukselle!”, Anna Liisa vastaa: ”En minä ole kiinnostunut maailmanvallankumouksesta, minua kiinnostaa tämä päivä täällä Sortavalassa!”

Anna Liisa moittii Anjaa siitä, ettei tämä ole osoittanut kiitollisuutta Katrille. Päinvastoin Anja on käyttänyt Katrin luottamusta hyväkseen: varastanut Katrin avaimen mennäkseen sisään yöllä seminaarin kansliaan tutkimaan papereita.

Anjan kannalta tilanne näyttää tällaiselta: ”Anna Liisa ei ollut koskaan nähnyt ihmisten hätää ja köyhyyttä. Hän oli aina ollut etuoikeutettu lapsi, jota ennen buobon tuloa olivat hemmotelleet vanhemmat, Nasti ja Teppana. Sitten tuli Katri vanhempien tilalle ja vihdoin Ilja Huotari, upporikas mies suoraan Kanadasta.”

Katrin mielestä äiti oli myrkyttänyt Anjan mielen, opettanut tämän vihaamaan rikasta Ilja Huotaria, vaikka tämä on kustantanut Anjan koulunkäynnin, ja kulkemaan huonoissa vaatteissa näyttääkseen muiden tyttöjen rinnalla köyhältä. Vaikka Katri oli ollut Anjalle viisi vuotta äidin sijainen ja kohdellut Anjaa samalla tavalla kuin Anna Liisaa, Anja ei ollut koskaan kiittänyt häntä mistään. Katri ei koe olevansa loukaantunut vaan sen sijaan pettynyt, koska ”oli epäonnistunut alkeellisten käytöstapojen opettamisessa ja että kiittämättömyys todisti tytön paaduttaneen mielensä.”

Myös Kaarlo vieroksuu Anjaa ja epäilee Artturi Kankaan vaikuttavan tähän epäsuotuisasti. Anja taas kokee syrjintänä sen, että Anna Liisa ja Kaarlo viettävät aikaa kahden eivätkä ota häntä mukaan.

Kertoja selittää suoraan: ”Anna Liisa ei tullut ajatelleeksi, että hän itse oli ollut aina kuin prinsessa, kaiken huomion keskipiste – ja Anja hänen seuraneitinsä, aina sivussa tai taustalla. Anna Liisa oli seurallinen ja hymyilevä, Anja eristäytyvä ja totinen.”

Anja kääntää tunteen ulkopuolisuudestaan ja säälin ja hyväntekeväisyyden kohteeksi joutumisestaan ympäri halveksimalla muita: ”Mutta näiden toisten elämähän köyhää oli – nytkin he vain jaarittelivat lähtevänsä veneellä saaristoon sampanjalle…Ymmärsivätkö he lainkaan, miten vakavia aikoja elettiin?

Että huomenna kaikki olisi toisin? – – Hän tunsi katkeruutta eikä enää yrittänytkään kieltää sitä. Oli valittava, kenen joukoissa seisoi. Rikkaitten vai köyhien.

Sortajien vai sorrettujen.”

Oikeastaan Anjaa ymmärretään romaanissa melkoisesti, kun taas Anna Liisaa kuvataan myös kriittisesti.

Talvi 1918

Aiempien osien kuvaus poliittisesta taustasta – venäläistämisestä ja vallankumouksellisista – on vähän kömpelöä mutta sinänsä tarpeellista, koska lukijoiden ei voi olettaa tietävän ennalta Vienasta juuri mitään.

Neljäs osa Kypsyminen tapahtuu talvella 1918. On siis harpattu yli vallankumousvuoden 1917. Parhaillaan juuri itsenäistyneessä Suomessa käydään sisällissotaa, ja myös Kaarlo liittynyt suojeluskuntaan.

Takautuvasti kerrotaan, että edellisenä keväänä on vallankumouksen jälkeen Suomusjärvellä pidetty kokous jossa on vaadittu Karjalan itsenäistymistä. Toisena vaihtoehtona on ollut liittyminen Suomeen (jolloin Suomi ostaisi metsiä vastaavalla hinnalla), mutta suomalaiset poliitikot ovat olleet sitä vastaan.

19-vuotias Anna Liisa on ylioppilas mutta vailla opettajan pätevyyttä. Silti hänet on valittu opettajaksi Kuittijärven rannalla lähellä Jyvälahtea sijaitsevaan suomenkieliseen kouluun, koska Ilja Huotari on sen rakennuttanut. Anja opettaa venäjänkielisessä koulussa lähempänä Pistojärveä. Ottaen huomioon ystävysten parin vuoden takaiset riidat on vähän kummallista, että välit näyttävät nyt olevan tiiviit ja hyvät.

Anna Liisa näkee jäällä neljä rekeä ja kuulee pysähtymiskäskyn. Reet ympäröivät hänet ja mies kysyy ärjäisten nimeä ja liikkumisen syytä ja kertoo, että ovat saaneet ilmoituksen agitoivasta opettajattaresta. Toisesta reestä hyppää luutnantti Gilbert Weissenberg, joka ilmoittaa Anna Liisa olevan ”väärä nainen”. Anna Liisa tajuaa miesten etsivän Anjaa.

Onko puolueettomuus mahdollista?

Gilbert Weissenberg kuuluu neljän jääkäriupseerin ryhmään joka lähetetty Vienaan kouluttajiksi. Hän vierailee Huotarinniemellä ja pyytää Ilja Huotarilta rahaa aseisiin, mutta tämä kieltäytyy: ”Väkivallan tie ei ole oikea tie.” Sen sijaan Gilbert Weissenbergin mielestä ”Paras ryssä on kuollut ryssä”.

Ilja Huotarin mielestä asiat eivät ole yksinkertaisia: ”Minä pelkään, että vienalaisten joukossa on paljon sellaisia, joita te ja teidän kaltaisenne pidätte ryssinä. Mikä heidän kohtalonsa olisi? Sama kuin intiaanien Amerikassa?”

Myös Ilja Huotari haluaa Vienan irti Venäjästä, mutta samalla ”myös Vienan parasta”. Hän ei halua olla kummallakaan puolella: ”Vienan kansa ei tahdo sotaa, täältä ette saa ainoatakaan miestä.”

Gilbert Weissenberg vetoaa siihen, että ”punainen terrori ase, jota käytetään kuolemaantuomittua luokkaa vastaan, luokkaa joka ei itse ymmärrä poistua historian näyttämöltä”.

Suojeluskuntapiirin päällikkö Malm (historiallinen henkilö) on nimitetty Vienan Karjalan joukkojen ylipäälliköksi. Hän kysyy Ilja Huotarilta: ”Te siis haluatte punaisten hallitsevan Vienaa?” Ilja Huotari vastaa ettei tietenkään: ”Minä haluan kehittää ja rakentaa Vienaa, luoda sille ehomman tulevaisuuden, kyllä te sen tiedätte. Mutta ei tulevaisuutta voi rakentaa aseiden avulla eikä sotaa käymällä.”

Ilja Huotarin pasifismi ja pyrkimys puolueettomuuteen ja vain Vienan parhaan edistämiseen herättää lukijassa kunnioitusta, mutta samalla epäilystä, ettei tällaiselle linjalle ole sijaa. Ilja Huotari on kuitenkin oikeassa arvostellessaan suomalaisia siitä, että he eivät tunne Vienan oloja vaan tulevat sinne ”siirtomaaherroina”. Gilbert Weissenbergin sanat samoin kuin aiempi toiminta osoittaa, että suomalaisten väkivaltaiset menetelmät eivät ole reaktio bolsevikkien toimintaan vaan nämä ovat jo alun perin pelkästä epäilyksestä valmiit terroriin siviilejä vastaan.

Anja pelkää mutta toimii

Anja on yhtä vakuuttunut oman asiansa oikeutuksesta kuin Gilbert Weissenberg samoin kuin siitä, että puolueettomuus ei ole mahdollista: ”On vain kaksi puolta, sortajat ja sorretut.” Syntyperä ratkaisee ihmisen valinnan: ”Sinä olet syntynyt Ilja Huotarin pojantyttäreksi” – – ”Se jo tekee sinusta herrasväkeä. Minä taas olen Darja Mihailovnan, omituisen bolševikkiopettajan tytär. Se määrää, millä puolella minä olen. En minä voi muuksi tulla, äitini teki minusta tällaisen.”

Jo Anjan äidin kohtalon on määrännyt perhetausta: isä hirtettiin kuulumisesta Kansan Tahtoon, joka yritti murhata Aleksanteri III:n. Vartuttuaan Darjakin omaksui vallankumoukselliset aatteet ja tuli aviomiehensä kanssa Uhtualle Anjan ollessa kaksivuotias, mutta mies kuoli pian.

Anna Liisa vetoaa siihen että kyse on menneisyydestä: ”Jos ihminen ei opi menneisyydestä, hän on tuomittu toistamaan samat virheet uudelleen ja uudelleen. Sinunkin pitäisi tietää, etteivät suomalaiset ja vienalaiset eivät voi hyväksyä bolševikkien valtaa – hehän ovat venäläisiä, ja me tahdomme vapaiksi nimenomaan Venäjän alta.”

Anja sanoo: ”Sosialismi ei tunne valtakunnan rajoja.” Anna Liisa vastaa: ”Minusta tuntuu ettei se tunne mitään – ei ainakaan tavallisten ihmisten ajatuksia” – – ”Ihmiset tahtovat elää rauhassa. Ei kukaan toivo sotaa.” Anja sanoo: ”Valitettavasti sinä olet väärässä” – – ”On iso teollisuus, joka elää sodasta.”

Anja toteaa myös: ”Jääkärit puhuvat yleisesti, että bolševikit hävitetään koko Vienasta. Jos he pääsevät niskan päälle, he epäilemättä myös tekevät niin. Silloin he hävittävät myös äidin ja minut.”

Anna Liisa sanoo: ”Emmehän voi olla vihamiehiä. Me olemme lapsuudesta asti olleet ystäviä.” Anja vastaa: ”Tässä sodassa voivat ystävätkin joutua eri lippujen alle.” Anna Liisa kysyy: ”Onko se sinusta oikein?” Anja vastaa: ”Se on oikein, minkä ihminen omassatunnossaan tuntee oikeaksi.”

Järjen vievä rakastuminen

Gilbert Weissenberg alkaa vierailla Anna Liisan koululla ja myös yöpyy siellä. Pari väittelee kiivaasti, mutta alusta lähtien Anna Liisa tuntee vetoa Gilbertiin.

Gilbertissä on paljon perinteistä naistenromaanin sankaria: hän itsevarma ja väittää tietävänsä, että Anna Liisan vastenmielisyys häntä kohtaan on teeskentelyä ja että tämä pelkää omia tunteitaan. ”Te olette merkillinen nainen, teissä asuva tuli kiehtoo minua. Itse ette edes ole tietoinen siitä, ettekä tiedä sitäkään, miten kaunis ja kiihottava te olette pauhatessanne mielipiteitänne. Lumoava nainen!”

Gilbert Weissenberg suutelee Anna Liisa eikä pyydä anteeksi: ”Minä ymmärrän pelkonne, sillä todellisuudessahan te pelkäätte omia tunteitanne.”

Lukijalle varoitussignaalit ovat muutenkin vahvat: Gilbert Weissenberg ei välitä lainkaan siitä, että Anna Liisa on kihloissa Kaarlon kanssa joka sotii Suomessa valkoisten puolella, sekä ennen kaikkea tämän käytös jäällä.

Suomalaiset sotilaat pahoinpitelevät Anjan äidin Darjan. Ilja Huotari kommentoi: ”Nyt on retkikunta näyttänyt oikean karvansa” – – ”Isketään aseettomien siviilien kimppuun. Eivät vapauttajat sellaista tee, vaan miehittäjät.”

Sen sijaan Anna Liisa on täysin Gilbert Weissenbergin lumoissa: ”Gilbert olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja hän olisi vain myönnellyt. Hän rakasti tätä miestä niin, että hänen koko maailmansa oli sekaisin. Hän kulki kuin unessa päivät, odotti kiihkeästi iltaa, hoiti huonosti työnsä, oli niin ajatuksissaan että lapsetkin sen huomasivat. – – Tällaista kiihkoa hän ei ollut koskaan kokenut, pelkkä miehen ajatteleminen sai hänet halun valtaan.”

Samalla Anna Liisa yrittää olla uskollinen ystävälleen: Anja on kertonut Anna Liisalle, että hänen koululleen on piilotettu aseita, mutta Anna Liisa ei paljasta asiaa Gilbert Weissenbergille. 

Kolmiodraama

Anna Liisa kirjoittaa Kaarlolle kirjeen, jossa kertoo rakastavansa Gilbert Weissenbergia ja purkaa kihlauksen. Rakkautensa huumassa hän myös laiminlyö kaikki muut asiat.

Vasta kun pari on viettänyt useita öitä yhdessä, Anna Liisa sanoo: ”En voi seurustella miehen kanssa, jolla ei ole selviä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Onko sinulla?” Gilbertin vastaus ei vakuuta lukijaa: ”Pidä kaunis suusi nyt kiinni, minä haluan rakastaa sinua…”

Kaarlo, joka on lähetetty tuomaan viestiä retkikunnan johtajalle Malmille, on joutunut punaisten väijytykseen mutta päässyt pakenemaan, tosin olkapäähän haavoittuneena. Anna Liisa tuntee vain sääliä ja ”eräänlaista inhoa” entisen sulhasensa likaista ja hoitamatonta olemusta kohtaan

Kaarlo kommentoi Anna Liisalle tämän kirjettä: ”Mitä sellaista sinulle tapahtui, että muutuit viikossa? Minä tiedän – olet löytänyt hänen avullaan jotakin aivan uutta. Minä olen rakastanut sinua sellaisella rakkaudella, johon liittyy rakkauden totuus, kunnioitus ja hellyys. Sinulla oli varaa heittää sellainen rakkaus pois. Samalla sinä heitit kahdeksan vuotta pois meidän elämästämme.”

Kaarlon varoittaa, että Gilbert Weissenbergillä on muita naisia, mutta Anna Liisa ei usko vaan luulee, että hylätty sulhanen haluaa vain tahallaan loukata häntä. Myöhemmin Gilbert Weissenberg tunnustaa Anna Liisalle olevansa kihloissa, mutta selittää kyseessä olevan vanhempien järjestämä liitto.

Kaarlo, joka tuntee Vienan ennestään, sanoo Gilbert Weissenbergille: ”Päämajalla on virheellinen kuva karjalaisista ihmisistä” ja ”Ilja Huotari on vienalainen patriootti sydänjuuriaan myöten. Hän ei ole valkoinen eikä punainen, vaan vienalainen.”

Anjan traaginen kohtalo

Anja kuljettaa aseet pois koululta, Darja kuolee ja Anna Liisa auttaa Anjaa hautaamaan äitinsä. Anja kertoo Artturin kaatuneen Suomen sisällissodassa: ”Minua ei ole äitiä lukuun ottamatta kukaan rakastanut” – – ”Olen arkipäiväinen ja ruma. Mutta tiedän että Artturi rakasti minua ja siksi saan voimaa hänen muistostaan.” Anna Liisa yrittää vielä: ”Sinä et ehkä usko, mutta me olemme aina rakastaneet sinua. Vaikka joskus tuntui, että sinä et halunnut meidän rakkauttamme.” Anja kuitenkin vastaa: ”Valkoiset ovat tappaneet minulta minun rakkaimpani. Minun on kostettava heidän puolestaan.”

Anna Liisa kertoo purkaneensa kihlauksensa, jolloin Anja huomauttaa: ”Se sama ryhmä murhasi äidin.” Anna Liisa puolustautuu klassisella ”entäs muut”-menetelmällä: ”Samanlaisiin raakuuksiin ovat punaiset syyllistyneet Suomessa”.

Kaarlo saa selville, että punaiset aikovat kostaa Darjan kuoleman, punaisten asekätkijä on saatu selville ja miehet on määrätty puhdistamaan tienoo. Anna Liisa ja Anja on saatava turvaan.

Anna Liisa onnistutaankin viemään turvalliseen paikkaan, mutta suomalaiset sotilaat hakevat Anjan. Häneltä kysytään aseista jotka on löydetty, hänet pahoinpidellään ja raiskataan joukolla ja lopulta hänet tapetaan raa’asti.

Anna Liisan silmät avautuvat

Kun Anjan ruumis löytyy, punaiset uhkaavat tapaa kostoksi ”jääkärin huoran”. Anna Liisa pelastuu, mutta hänen maailmansa on murskana: ”Sitä ennen hänen maailmansa oli ollut täydellinen. Hän oli ollut onnellinen, hänellä oli rakastettu, Kaarlo, ja hänellä oli ollut koko tulevaisuus selvillä. Sitten hän rakastui Gilbertiin, rakastui sellaisella kiihkolla ettei vieläkään voinut sitä ymmärtää. Se oli todellista rakkautta, siitä hän oli varma. Mutta mitä se rakkaus oli hänelle tuonut? Pelkkää murhetta ja tuskaa…”

Kun Anna Liisa kysyy Gilbert Weissenbergiltä, ketkä tappoivat Anjan, tämä myöntää, että kyseessä oli ”meidän joukkomme”, mutta hän ei ollut itse paikalla.

Anna Liisa ei kuitenkaan tyydy vastaukseen: ”Te olette vastuussa siitä mitä Anjalle tapahtui, vaikka kuinka sanoisitte muuta. Te ette ehtinyt paikalle…Voitteko käsi sydämellä vannoa, että olisitte estänyt hirmuteon, jos olisitte ollut paikalla? Mihin te ette ehtinyt? Te ette ehtinyt tappamaan ja raiskaamaan Anjaa.”

”Minä en halua koskaan elämässäni nähdä teitä, Gilbert Weissenberg. En koskaan, muistakaa se. Jos minulla olisi nyt ase, minä tappaisin teidät.”

Myös Ilja Huotari on joutunut punaisten vangiksi, mutta hänet saadaan vapautettua. Ilja Huotari löytää Katrin ja Anna Liisan, ja he päättävät lähteä Sortavalaan.

Gilbert Weissenberg on kirjoittanut jäähyväiskirjeen, mutta Anna Liisa on polttanut lukematta: ”Jokin oli särkynyt ikuisesti.”

Kaarlo on lähtenyt. Anna Liisa ei halunnut nähdä häntäkään vaan olla yksin. Hän näkee painajaisia joka yö.

Lopussa Anna Liisa on Anjan haudalla: ”Mie tiijän, ettei sinun kirjeesi [jossa Anja oli kutsunut Anna Liisaa vierailulle] ollut ansa. Ainoa ansa on meidän elämämme. Anna anteeksi ihmisten julmuus.”

Romaanin todellisuustausta

Laila Hietamies on kertonut romaanin taustasta Suuren suomalaisen kirjakerhon painoksen (1993) alussa ja lopussa näin:

Kirjailija vieraili kesällä 1991 Uhtualla. ”Pistojärvellä näin erään pienen mökin pihapiirissä hautakummun, jota ympäröi vaaleansininen säleaita. Vanha nainen, joka asui kesät mökissä, kertoi muutamalla sanalla nuoresta naisesta, joka oli julmalla tavalla murhattu vuonna 1918.”

”Menin Vienaan tekemään kirjaa helmijoista, mutta näin kävi. Piti kirjoittaa tämä Vienan punainen kuu.”

”Sain sieltä myös vaikutteita henkilöhahmoihin. Luonnonlapsi Outin esikuva mm. poseerasi ja keikaili kaikessa kukkeudessaan venekuntamme miesväelle laiturista lähtiessämme.”

”Aniviisu ja isoisä olivat jo olemassa ja jäivät tähän tarinaan, vaikka kuuluivatkin alun perin ihan toiseen yhteyteen.”

”En voinut kehitellä kirjaani radikaalia loppuratkaisua. Ihmisten kohtalot jäivät avoimiksi kuten elävässä elämässäkin.”

Arvio romaanista

Vienan punainen kuu on poikkeuksellinen romaani sekä Laila Hietamiehen tuotannossa että suomalaisessa fiktiossa niin aiheensa kuin käsittelytapansa puolesta. Sodan jälkeen heimosodat olivat tabu, ja sotien välillä kuvattiin vain sankarillisia valkoisia ja sotarikokset olivat vain punaisten tekemiä.

90-luvun uuspatriotistisessa ilmapiirissä oli suositulta kirjailijalta kunnioittavaa kuvata suomalaisten käytöstä ”siirtomaaherroina” ja valkoisten sotarikoksia. Molemmat asiat tuomitaan yleisinhimisellä eettisellä perusteella. Muuten romaanissa ei oteta kantaa vaan tehdään ymmärrettäviksi henkilöiden erilaiset poliittiset ratkaisut.

Erityisen hyvin on kuvattu Anna Liisan joutuminen niin hullaannuttavan rakkauden valtaan, jossa järkevä ajattelu on mahdotonta.

Romaani olisi kuitenkin vaatinut syventämistä. Myöskään Anna Liisan ja isoisän siirtäminen toisesta tarinasta ei ollut kovin onnistunut ratkaisu.

Kirjailijasta

Laila Hirvisaari julkaisi suurimman osan tuotantoaan nimellä Laila Hietamies. Vuonna 2004 hän otti takaisin tyttönimensä Hirvisaari ja seuraavasta vuodesta alkaen hän julkaisi kirjansa tällä nimellä.

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelissa, joka käsittelee Lehmusten kaupunki -sarjan osia Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut.

Uusia tutkimuksia Vienan tapahtumista 1918

Nevalainen, Pekka: Lunastamaton Viena. Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. SKS 2022.

Vaara, Pekka: Viena 1918. Kun maailmansota tuli Karjalaan. Docendo 2018.

Vaara, Pekka: Viena 1919-1922. Kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Docendo 2020.

Janne Kuusi: Silmästä silmään 2

Janne Kuusen romaanissa Silmästä silmään (2018) kietoutuu yhteen kahden perheen kohtalot: aatelisten Kaskivuorien ja Räisälässä asuvan Peltosen torppariperheen.

Ensimmäistä osaa, joka kuvaa vuosia 1918-1944, olen käsitellyt aiemmin.

Salaisuudet, joista osa koskee koko Janne Kuusen Sukupuu-trilogiaa, paljastuvat romaanin toisessa, vuosia 1917-8 kuvaavassa osassa. Siksi käsittelen sitä vain yleisellä tasolla.

Ylioppilaat eivät hyväksy demokratiaa

Nuoren ylioppilaan Antti Kaskivuoren toverit eivät hyväksy demokratiaa. ”Yleinen äänioikeus on ollut autonomian aikamme suurin virhe”, mutta se on mahdollista korjata, kun Suomi irrottautuu Venäjästä. Jonkun mielestä sentään ”demokratia voidaan kyllä säilyttää, kun keskitymme kansan valistamiseen.”

Koska kansa tuskin suostuu yleisen äänioikeuden peruuttamiseen, ”todellinen valta ei voi jäädä eduskunnalle. Itsenäisen Suomen oloissa tulee vallitsemaan demokratia, joka ei kuitenkaan saa merkitä kansan valtaa vaan järjen voittokulkua.”

Itsenäisyyttä tärkeämpää on estää sosialistien valta: ”oli meille onnekasta, että Kerenski kumosi eduskunnan valtalain. Se tästä olisi puuttunut että sosialistinen eduskunta päästettäisiin huseeraamaan maassa.”

Räisälän työväenyhdistys

Räisälässä myös työväenyhdistys kuuluu suojeluskuntaan, mutta Helsingissä työväki on hylännyt suojeluskunnat ja punakaartit on herätetty eloon. Kun Räisälässä kuullaan tästä, suojeluskuntaa ei vielä hajoteta.

Työväenyhdistyksessä syntyy erimielisyyttä siitä, miten marraskuun suurlakon aikaisiin lain rikkomuksiin pitäisi suhtautua:

”- Piittäähän meijän puolustaa itteämme kun porvarit sortaa!
– Neuvotella pittää silti ensin!
– Neuvottelut on läpkäyty! Muuta ei jää kun ottaa väkisin!”

Peltosen torppariperheen nuoret vastustavat väkivaltaa, mutta ”hekin olivat puolustautumisen kannalla, jos tilanne siihen ajautuisi. Toisaalta he kaikki tiesivät, että työväestölle ei annettaisi mitään myönnytyksiä, ellei se jollain tavoin panisi kovaa kovaa vastaan.”

Jyrkkä suhtautuminen on vähän kummallista, koska Kaskivuoret ovat juuri lopettaneet taksvärkin Peltosilta ja muilta torppareiltaan.

Kovaa linjaa edustaa Aalto. Monet eroavat työväenkaartista ja siirtyvät Aallon johtamaan punakaartiin.

Tammikuussa Räisälä jää valkoiselle puolelle, ja Peltosen nuoret pakenevat Viipuriin. Hannasta tulee luutnantti, Silja pääsee huoltotehtäviin, ja veljet Viljami ja Kimmo joutuvat Ahvolan rintamalle.

Idealistinen Antti

Antti Kaskivuori on valinnut eri puolen kuin perheensä: ”Antti oli nyt täysiverinen punakaartilainen ja ylpeä siitä, sillä hänen omatuntonsa oli puhdas: hän oli kuunnellut niin järkensä kuin sydämensä ääntä eikä ollut antautunut aatteellisen itsepetoksen vietäväksi kuten veljensä. Ei hänkään olisi halunnut luokkajaon kärjistyvän sodaksi, mutta koska niin tapahtui, olisi ollut täysin mahdotonta asettua rakastettunsa ja syntymättömän lapsensa äidin kanssa vastakkaiselle puolelle vain oma syntyperänsä takia.”

Antti määrätään itärintaman johdon avuksi tiedonhankintaan. Strategiapalaverissa maaliskuussa 1918 Rämö kieltää kertomasta miehistölle saksalaisten maihinnoususta Ahvenanmaalle. Antti on toista mieltä: ”Asiasta pitää kertoa, koska punakaartin ja koko kansan pitää varautua ammattiarmeijan hyökkäykseen.”

Tulos oli, että ”uutinen saksalaisjoukoista levisi rintamalle parissa päivässä, ja asian salaaminen virallisessa tiedottamisessa herätti punakaartissa närää, mihin Rämö yritti vastata selittämällä, että koko uutinen olisi porvariston juoni paniikin levittämiseksi. Kun tieto kuitenkin parin päivän kuluttua vahvistettiin Helsingistä käsin, itärintaman punakaartilaiset raivostuivat.”

Antti nimitetään itärintaman tiedotuksen päälliköksi, mutta hän ei saa itse päättää asioista. Kaljunen vakuuttaa, ettei Tampereella käy huonosti ja kieltää Anttia kirjoittamasta asiasta.

Oman luokkansa hylännyt Tuure Lehén myöntää Antille, että tilanne on huono ja taistelumoraali horjuu. Siksi ei ole syytä lietsoa lisää paniikkia. Lehénin perustelu tehoaa Anttiin, joka antaa sensuurimääräyksen.

Myöhemmin Antti tunnustaa Lehénille: ”Minä en pidä punaisten rikoksia sen hyväksyttävämpänä kuin valkoistenkaan”. Lehén puolustautuu, että ”yleensä silloin on kyse puolustustaisteluista, joissa verta vuodatetaan tahdonvastaisesti”. Kaljunen vain vahvistaa säännön.

Lehén kertoo vastapuolen julmuudesta: ”valkoiset kiduttaa vankinsa vasaroimalla nauloja päähän. Ne viiltelee elävien meikäläisten silmämunia, repii kynsiä irti ja silpoo sukuelimiä, miesten ja naisten.” Lehénin johtopäätös on: ”Sellaista barbaarisuutta vastaan ei voi puolustautua muuten kuin väkivalloin.”

Kyseessä ovat tyypilliset sodanaikaiset huhut. Vastaavanlaisilla punaisten julmuuksista valkoiset oikeuttivat toimensa.

Kun Kansanvaltuuskunta pakenee Viipuriin, Gylling pitää Antin tehtävää toivottomana: ”Jos tiedotat totuudenmukaisesti, kaikki syyttävät sinua, jos taas kierrät tosiasiat, kaikki syyttävät sinua.”

Antti osoittautuu myös teoissaan idealistiksi. Hän yrittää estää punaisia murhaamasta vankeja Viipurin vankilassa. Valkoisten vallattua Viipurin hän piileskelee mutta paljastaa itsensä puuttumalla asiaan, kun valkokaartilaiset teloittavat venäläisiä pelkän kansallisuuden perusteella.

Jääkäri Matias valitsee kovan linjan

Suomeen jääkäreiden etujoukkoon kuuluva Matias Kaskivuori arvostelee Mannerheimin johtamista. Kun kenraali oli paljastanut, että ”tehtävänä ei olekaan pelkästään ryssien karkottaminen Venäjälle”, vaan ”vastassa on myös suomalaisia maanpettureita”, monet olivat kieltäytyneet asevelvollisuudesta.

Matiasta vaaditaan poistumaan seurasta ylipäällikön arvostelun takia, ja ”häntä raivostutti jääkäritoverien sokeus. Hän tiesi, että kun jääkäreiden pääjoukko saapuisi Suomeen, punaisen Etelä-Suomen valtaaminen olisi vain ajan kysymys ja pelkkä tekninen, vaikkakin ilmeisen verinen operaatio. Mutta vain sillä edellytyksellä, että Saksan asevoimien yksiköt tulevat avuksi. Venäjän kahden vallankumouksen ajan hän oli viettänyt poissa Suomesta ja juuri siksi hän katsoi, että hänellä oli objektiivisempi kuva maan tilanteesta kuin paikallisilla, joihin hän laski myös Mannerheimin. Hänellä ei riittänyt vähääkään ymmärrystä venäläisiä tukevia suomalaisia punabandiitteja kohtaan: ne oli karkotettava maasta ryssien kanssa tai eliminoitava niin pian kuin mahdollista, ja kaikki keinot olisivat sallittuja, jotta vasta itsenäistyneeseen maa saataisiin jaloilleen. Saksan armeijan läsnäolo olisi välttämätön Mannerheimin itsepintaisesta vastustuksesta huolimatta.”

Matias ei lainkaan pohdi, minkä hinnan Suomi maksaa avusta Saksalle.

Kun Matias saa kuulla Antin liittyneen ”vihollisiin”, hän ei enää pidä tätä veljenään.

Tampereen valtauksen jälkeen Matias ja muut jääkäriupseerit eivät välitä Mannerheimin määräyksestä kieltää antautuneiden teloitukset. Matias komentaa ”luotettavista miehistä” koostuvaa teloitusryhmää. Teloitettavat ovat hänestä surkimuksia, jotka herättävät vain inhoa, mutta sen ”rinnalle nousi huimaava tyydytys ja ylevä voimantunne: hän tekisi saman luopioveljelleenkin, jos vain tilaisuus tulisi.”

Pappi ja punakapteeni

Kirkkoherra Pellervo Kaskivuori saarnaa anteeksiantoa, koska punaiset ”eivät tiedä mitä tekevät”. Siitä huolimatta hänet pidätetään ja viedään Kaartin kasarmiin.

Pellervoa kuulusteleva kapteeni Laiho on teologian maisteri, joka on hylännyt kirkon tutkittuaan Jeesusta historiallisena henkilönä ja Raamattua aikojen kuluessa valikoituneena kirjoituskokoelmana. Kun tulokset poikkesivat luterilaisen kirkon opeista, Laiho erotettiin kirkon virasta.

Laiho joutui hankkimaan elannon ruumiillisella työllä ja tutustui työväenluokkaan, ”jonka elämästä akateeminen maailma on tyystin vieraantunut ja tietämätön. Se on kirkon karaktääriteorian mukaan vain harmaata ihmismassaa, jonka on tyytyminen alistettuun ja sorrettuun asemaansa, ja on sen vuoksi työväestön ymmärrys pysytettävä matalalla tasolla.”

Pellervon mielestä kirkko valistaa kansaa monin tavoin ja valistuksen pohjana on ”vilpitön usko ihmisen hyvyyteen”. Tämä ei kylläkään ole luterilainen käsitys, päinvastoin ihminen on perisynnin takia niin turmeltunut, ettei voi tehdä hyvää vaan voi pelastua vain armosta.

Keskustelun kannalta on kuitenkin olennainen Laihon kysymys: ”Entä jos ihminen ei ole hyvä?” Lisäksi ”Kirkon piirissä hyväksytään pahuus, jopa kannustetaan siihen, mikäli sen suorittaja on syntyisin sille sopivasta yhteiskuntaluokasta.” Kun Pellervo sanoo, ettei kirkko tunnusta yhteiskuntaluokkien olemassaoloa, Laiho huomauttaa: ”Mutta ne vallitsevat siitä huolimatta. Ergo: kirkko ei toimi todellisuuden, vaan kuvitelmain varassa. Minä olen valinnut todellisuuden kuvittelun sijaan.”

Laiho huomauttaa myös: ”Kirkko siunaa aseet, jos ne ovat sortajain hallussa. Ja tuomitsee ne, jos sorretuilla.” Luterilaisuus todella korostaa esivallan edessä alistumista.

Pellervo ihmettelee, miksi häntä kohdellaan paremmin kuin muita vankeja. Laiho vastaa: ”Te ette tee pahuuden tekoja kuten useimmat vangituista ovat tehneet, olette vain ajatuksissanne harhautunut. Mutta meidän on pidettävä myös teidät ja kaltaisenne erillään kansasta, koska vapauden oloissa puheenne ja oppinne synnyttää lisää väkivaltaa ja levottomuutta. Sitä ei työväenluokka voi sallia.”

Vankitoverit epäilevät Pellervoa ilmiantajaksi, koska tämä käy usein keskustelemassa kapteeni Laihon kanssa. Pellervo kertoo keskusteluista ja myöntää Laihon tietävän häntä enemmän, mutta vankitoverit eivät usko sitä ”punikista”.

Huhtikuussa Laiho kertoo Pellervolle, että tämä vapautetaan pian, sillä punaisten häviö on enää vain päivien kysymys. Kun Pellervo ihmettelee: ”Miksi te tästä minulle uskoudutte?”, Laiho vastaa: ”Kenelle muullekaan?” ”Omilleni en tietenkään voi, se tulkittaisiin yllytykseksi antautumiseen. Koska minut tapetaan joka tapauksessa, en halua että sen tekevät omat.”

Pellervo ei usko, että Laiho teloitetaan: ”Laillinen yhteiskunta on oikeudentuntoinen”, mihin Laiho huomauttaa: ”Ette nähtävästi tiedä vallitsevasta todellisuudesta mitään.”

Tämän viimeisen keskustelun aikana Laiho sanoo: ”Elämän aikana voi vapautua jostakin vain sillä tavalla, että kahlehtii itsensä johonkin muuhun.”

Pellervo huomauttaa, että ”kahle on myös ihmisen ankkuri. Tai tukipuu, johon hän voi tarttua ja kiinnittää elämänsä.” Jumalakin voi olla kahle, mutta sitä Pellervo ei voi sanoa seurakunnalleen, vaikka tarkoittaakin kahletta myönteisessä merkityksessä.

Laiho myöntää, että ”jotkut kahleet ovat kiistämättä väistämättömiä”. ”Jos vapautuisimme kaikista kahleista elämän aikana, joutuisimme ei-minnekään, eikä mikään enää olisi missään suhteessa mihinkään. Vallitsisi nollatilanne.”

Pellervo soveltaa periaatetta ajan tapahtumiin: ”Juuri siksi täydellinen vapaus elon aikana on vain teoreettinen tavoite, silkkaa haihattelua ja illutsioonia. Kuten teidän punaisten kapina on osoittanut.”

Laiho myöntää: ”Saattaa olla että minulle henkilökohtaisesti työväenvalta on ollut juuri se kahle ja mainitsemanne tukipuu, johon olen nojannut. Aivan kuten minulla joskus oli Kristus. Ja kuten teillä on edelleen.”

Pellervo ei luovu Kristuksesta, eikä Laiho edes vaadi sitä, ”sillä ajautuisitte vain samaan epätoivoon kuin minä.” ”Tietoisuus siitä, että mikään ei ole totta ja kaikki mihin on uskonut on valhetta, musertaa kenet tahansa, meistä vahvimmankin.”

Laiho kertoo nähneensä ”liian paljon, jotta voisin uskoa enää mihinkään.” Pellervon mielestä ”eihän meillä olisi mitään, minkä vuoksi elää, jos ajattelisimme noin.” Laiho myöntää: ”Ei meillä olekaan.”

Laiho on romaanin kiintoisin henkilö.

Matias ja Antti

Vangiksi joutunut Antti kuvittelee käyvänsä aatteellista keskustelua jääkäriveljensä Matiaksen kanssa. Matias todistelee, miksi demokratia ei onnistu: ”Se antaa vallan silkalle typeryydelle ja johtaa maan turmioon, niin kuin olet omin silmin nähnyt.”

Antti myöntää, ettei punakaarti toiminut ammattimaisesti, mutta selittää: ”meidän oli toimittava valmistautumatta ja epäpätevin voimin, koska suurin osa pätevistä kansalaisista kieltäytyi yhteistyöstä teikäläisten pelosta. Ei mikään demokratia voi toimia, jos osa ei noudateta yhteisiä pelisääntöjä.”

Matiaksen mielestä nuo yhteiset pelisäännöt oli laatinut ”omia etujaan turvaava joukko”. Antti kysyy: ”Miten valkoinen valta poikkeaa siinä suhteessa punaisesta?” Matias vastaa: ”Siten, että meillä valkoisella puolella on viisaus, pätevyys ja ammattitaito.”

Matiaksen kysymyksen, ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset hakeutuvat valkoisten puolelle?” Antti kääntää toisinpäin: ”miksi viisaat, pätevät ja ammattitaitoiset huolehtivat siitä, ettei heidän asemaansa horjuteta? Esimerkiksi rajoittamalla korkeamman koulutuksen pelkästään oman luokkansa oikeudeksi? Ja sillä tavoin estämällä alempiluokkaisia nousemasta rinnalleen? Me Kaskivuoret emme ole syntyessämme valinneet oven kahvapuolta eivätkä työläiset saranapuolta, jota te lahtarit heille jo syntymässään tarjoatte.”

Matiaksen mielestä Antin ajattelu ”lähtee virheellisesti siitä, että kaikilla syntyperästä riippumatta olisi yhtäläinen oikeus ja lahjakkuus valtaan ja varakkuuteen.” Matiaksen mielestä näin ei ole: ”Yhteiskuntaa tai ylipäänsä mitään järjellistä toimintaa eivät voi kaikki yhdessä johtaa, kuten te punikit niin kutsutussa sodankäynnissänne huomasitte. On myönnettävä tosiasiat: johtajat johtavat, muut jäävät heidän toimivaltansa ulkopuolelle ja tottelevat heitä. Sama pätee koko valtakunnan mitassa: suurin osa kansasta jää vallankäytön ulkopuolelle.”

Yleinen äänioikeus ”ei ole ollut viisas oikeus. On palattava entiseen, säädyt toisistaan erottavaan järjestykseen, sillä muussa tapauksessa seurauksena on demokratuuri ja se taasen merkitsee Suomen tuhoutumista lopullisesti. Mutta vaikka pitäytyisimme näennäisesti demokratiassa, on huolehdittava siitä, että meidän on madollista ohittaa eduskunta, ellei sen enemmistö luonnostaan noudata järkeä. Ja sitä rohkenen epäillä. Ja sitä rohkenen epäillä.”

Antti kysyy: ”Kuka määrittelee, mikä on järkevää? Sinäkö?” Matias vastaa: ”Järki ei ole määrittelyn kysymys, sitä joko on tai ei ole.”

Antti ja Oskari

Veljenpoikansa Oskarin kysymykseen, miksi Antista tuli punikki, tämä vastaa: ”Mä näin millaista tässä maassa on työväenluokan elänä. Sellasen jälkeen ei valkosten puolelle voinu enää mennä, ellei ois jäädyttäny koko sielua.”

Oskarille ovat ”kaikki” – perhe, opettajat ja papit – kertoneet, että punaiset ovat rosvoja. Antti toteaa: ”Jokaisella on oma kaikkensa”. Hän selittää lauseensa tarkoittavan, ”että et sä ole todellisuudessa nähny paljon mitään. Mutta jos sä lähdet ulos siitä Kaskivuorten suljetusta laatikosta niin kas vaan, kaikki näyttääkin joltain muulta”.

Se ei ole helppoa. ”Kun on paljon rahaa ja omaisuutta niin ei sieltä [laatikosta] näe ulkopuolelle.” ”Eikä suku päästä sua edes kurkkimaan ympärilles, tai sulle käy kuten mulle.”

Kun Oskari kysyy ”Niin että kannattaaks toi sitte?”, Antti vastaa: ”Pitää funtsata paljon pitemmälle kun itteensä ja omaa nenäänsä. Ei pelkästään tätä hetkeä ja omaa mukavuutta. Jos on rehti itelleen, niin lähtee tsiikaileen maailmaa vaikka siinä lähtis henki.”

Antti säilyttää idealisminsa loppuun asti. Hän voittaa henkisesti, vaikka Matias voittaa vallan tasolla.

Romaanin ongelmat

Romaanin ongelmana on, että Matias on kuvattu on sysimustaksi ja Antti lähes rikkeettömän ihanteelliseksi. Matias puolustaa oman etunsa takia vanhentunutta sääty-yhteiskuntaa, Antti luopuu jopa perheestään taistellakseen tasa-arvon puolesta.

Lisäksi Kaskivuoren perhe syyllistyy yksityiselämässään rikoksiin, jotta perheen maine säilyy.

Loppujen lopuksi romaanin ja koko Sukupuu-trilogian teemana on unohtaminen ja hinta, joka siitä maksetaan sekä perheen että kansakunnan tasolla.

Aivan viimeisillä sivuilla paljastuu jotain olennaista sarjan ensimmäisen osan Kasvoista kasvoihin (2014) päähenkilön taustasta.

Tietoja

Sukupuu-trilogian ensimmäistä osaa Sielusta sieluun olen käsitellyt aiemmin. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.