Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 1

Nahkapeitturien linjalla on Paavo Rintalan sotanäkemyksen synteesi.

Romaaniparin (I 1976, II 1979) henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Henkilöinä on sotilaita ja siviilejä, upseereita ja rivimiehiä, sivistyneistöä ja kansan ihmisiä. Samaten henkilöt asuvat eri puolilla Suomea, ja sotilaat taistelevat eri rintamilla.

Sivistyneistö väittelee tulevasta sodasta

Romaaniparin keskiössä on kaksi sukua. Kirjailijan vaimon suku Pihkalat ja Gummerukset ovat esikuvia Kumeloiden suvulle, joiden esi-isät ovat olleet vuosisatoja pappeja ja virkamiehiä. Sukunimi oli alun perin Kumelius.

Kumelat esitellään Helsingin upouudella stadionilla 16. toukokuuta 1938, jolloin vietetään valkoisten voitonpäivää eikä armeijan 20-päivää kuten oli ollut tarkoitus, jotta vanhat rajalinjat painuisivat unohduksiin.

Vaikka Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua, varakas on vain agronomi Ake, joka on nainut Vuoksen hovin tyttären.

Lassilla ja hänen Susanna-vaimollaan on neljä lasta, mutta perheen ja kotiapulaisen on mahduttava kolmen huoneen, alkovin ja keittiön asuntoon, vaikka Lassi on liikunnan alalla kansainvälinen kuuluisuus.

Lassi omistaa intohimolleen virkatyön lisäksi myös vapaa-aikansa. Nuoruudessaan hän on jyrkimmin irtautunut pappissuvun perinteistä ja omaksunut pakanallis-hellenistiset ihanteet.

Päivällisillä Lassin kotona puhutaan sodasta, jonka tuloon Ake uskoo yhtä varmasti kuin uskoi 1917. Ake oli myös lähdössä Mäntsälään 1932.

Ake puhuu bolsevismin vaarasta, mutta Lassin mielestä Neuvostoliitolla on tarpeeksi tekemistä omassa maassaan.

Susannan veli Henri Mustamäki, jääkärieverstiluutnantti joka on paperiteollisuuden palveluksessa, toivoo rauhan jatkuvan, koska tuntee Suomen armeijan puutteellisen varustelutilanteen. Armeijan johto ei ole uskaltanut kertoa todellisia tarpeita poliitikoille.

Lassinkin mielestä armeija on ajastaan perässä. Se valmistautuu yhä hyökkäykseen eikä puolustukseen. Lisäksi Lassia kismittää, että Mannerheimin seurueessa on vain harvoja, jotka ovat edenneet huipulle vain omalla työllään ja lahjakkuudellaan. Sen sijaan edellytyksenä on ollut syntyperä, keskinkertaisuus, sopeutuminen kesylle tasolle ja samojen ennakkoluulojen omaksuminen.

Kolmas veli, teologian professori Hessu on outo lintu Suomessa, pasifisti ja liberaali. Suku pitää häntä hassahtavana kuten nimikin ilmaisee. Kollegoiden mielestä hän ei tiedä, mitä sopii sanoa ääneen ja mitä ei. Syyksi kertoja selventää, että hänestä puuttuu tekopyhyys.

Vanhapoika Hessu huomioi ainoana Lassin teini-ikää lähestyvän kuopuksen Johannan, jota isommat lapset kiusaavat ja isä laiminlyö.

Johannan nimi merkitsee ”Herra on armollinen”. Johanna ja Hessu päättävät yhdessä toivoa, ettei sotaa tule.

Jo varhain havaittiin henkilöiden yhteydet Tolstoin Sodan ja rauhan henkilöihin. Hessu tapaa rintamalla kansanmiehiä kuten Pierre Bezuhov, Hessun rakkauden kohde Anni Berg etsii henkisiä arvoja ruhtinatar Marian tavoin, Johanna säteilee elämäniloa ja odottaa rakkautta kuten Nataša Rostova, Johannan Jussi-veli muistuttaa käytännöllistä ja epäideologista Nikolai Rostovia.

Nahkapeitturien suku epäilee vouhotusta

Kirjailijan omaan sukuun pohjautuvat ”kansaa” edustavat Nikut ja Harjulaiset. Heidät esitellään äitienpäivänä 1939 Antreassa.

Yhdeksänvuotias Peni Harjulainen joutuu mummonsa kanssa metsässä keskelle suojeluskunnan harjoituksia – yksi teoksen teemoista on rintamalinjojen väliin joutuminen. Peni tulee nimestä Benjamin eli onnen poika, joksi Jaakob muutti kuolevan Raakelin ehdotuksen Ben-Oni eli murheen poika. Tunnettuna koiran nimenä Peni yhdistyy myös luontoon ja siten viattomuuteen.

Mummo Eeva Maria Niku on saanut nimensä Raamatun kahdelta kantaäidiltä kuten Mummoni ja Mannerheim –trilogian Eeva Maria Kustaava Kynsilehto, o.s. Mämmö.

Penin vaari Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari, ja romaanin nimi viittaa tämän arvoihin, ei niinkään työläisten kuin käsityöläisten. Etunimi Vihtori tulee latinan sanasta ”victor” eli voittaja, on ironinen, koska kyseessä on entinen punakaartilainen.

Vihtori on osallistunut kapinaan punaisten puolella, mutta kovin ideologinen hän ei silloinkaan ollut, vaan epäillyt liikaa vouhotusta: ”menee tuohiperseitten aatteeksi, että tosta ei hyvää seuraa”.

Vihtori ei hyväksy valkoista historiantulkintaa: ”Ympärysvallat sen soran voitti. Loppukesästä. Ei meirän valkoiset. Saksansa kanssa.” Suurin osa punaisista vapautettiin syksyllä 1918 länsivaltojen vaatimuksesta.

Perheen pojista tavataan tässä vaiheessa Ensio, joka on keski- ja kauppakoulun käynyt osuuskaupan konttoripäällikkö.

Eno kertoo Penille vuonna 1918 tapetusta venäläisestä sotilaasta Boriksesta. Paavo Cajanderin runon Isänmaalle ensimmäisen säkeistön ensimmäinen säe kuuluu ”Yks voima syömmehen kätketty on” ja viimeinen säe ”Isänmaa on sen nimi”, mutta Ensio on muuttanut jälkimmäisen muotoon ”Ihmisen jälki on sen nimi”.

Ensio siis asettuu vastustamaan ajan tapaa, että kansallisuusrajat jakavat ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Tärkeintä on olla Boriksen kaltainen ”hyvä ihminen”. Boris elää niin kauan kuin muisto hänestä säilyy.

Perheen tytär Aino, Penin äiti, on terveyssisar ja naimisissa maatalousneuvoja Otto Harjulaisen kanssa.

Ottoa harmittaa, ettei hän saa ”suulaita” mutta ”ajattelultaan jähmeitä” karjalaisia innostumaan uusista viljelykasveista ja -menetelmistä. Koska sen enempää Otto kuin vaimon suku eivät ole alun perin karjalaisia, Karjalaa ei katsella kritiikittä paratiisina.

Toisaalta ei salata, että syytä on Otossakin: karjalaiset pitävät suorapuheista, jutustelua turhana pitävää keskisuomalaista miestä tylynä.

Aleksis Kiveä ihaileva Otto ei lannistu: ”Pitää vain yrittää iloisin mielin. Niin kuin Jukolan Jussi.”

Elokuussa 1938 kahden suvun edustajat ovat olleet lähellä toisiaan. Antrean sokeritehtaan koneet asentaneet tšekkiläiset yrittävät saada paikkakuntalaiset tajuamaan Hitlerin olevan vaara koko Euroopalle. Paikkakuntalaisille asia on liian kaukainen, Ake kieltää puheet ”bolsevistisena kiihotuksena”.

Lukijan tehtäväksi jää tehdä päätelmä: tuomitessaan myöhemmin Ruotsin siitä, ettei se auttanut Suomea talvisodan aikana, suomalaiset ovat autuaasti unohtaneet, etteivät hekään turvassa ollessaan halunneet auttaa muita maita.

Idealistinen Hessu ja kyyninen Eetu

Yksi romaanin ensimmäisen osan jännitteitä on idealistisen, joskus suorastaan lapsenomaisen Hessun ja hänen kyynisen velipuolensa Eemil ”Eetu” Kumeliuksen välinen.

Eetu on entinen diplomaatti, eronnut ja lapseton. Halvauksen jälkeen Eetu änkyttää, mutta edelleen järki leikkaa ja naiset kiinnostavat.

Siinä missä Lassi Kumela perheineen edustaa syksyllä 1939 kotirintaman uskoa, ettei sota syty, Eetulla ei ole illuusioita suurvaltojen valtapolitiikasta. Niinpä hän kannattaa Paasikiven ja Mannerheimin tavoin myönnytysten tekemistä Neuvostoliitolle. Ainakaan neuvotteluja ei saisi päästää katkeamaan.

Talvisodan aikana Hessu opastaa ulkomaisia lehtimiehiä Kannaksella. Nämä saavat myös haastatella vankeja. Wolf H. Halstin mukaan vangit ei ymmärtäneet sodan syytä eivätkä uskoneet oman maansa propagandaan.

Sen sijaan Rintala on valinnut poikkeuksellisen tapauksen, eliittiyksikön poliittisesti sitoutuneen sotilaan. Kun tämä sanoo, ettei Neuvostoliitto halunnut sotaa, Hessu tulee samaan tulokseen: ”Ei Neuvostoliitto tainnut tätä sotaa haluta. Kyllä me suomalaiset sen tähän pakotimme menemällä ainakin puolitiehen vastaan sodan tiellä.”

Sodan syynä on siis lähinnä Suomen taitamaton ja jääräpäinen ulkopolitiikka. Hessu siis tulee samaan tulokseen kuin presidentti Kekkonen puheessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlissa syksyllä 1973.

Hessulta on unohtunut Clausewitzin lause, että hyökkääjä tahtoo aina rauhaa ja ottaisi mielellään haluamansa ilman sotaa.

Mutta kun sotaan on jouduttu ja Kuusisen nukkehallitus on perustettu, sota on yksiselitteisesti oikeutettu puolustussota. Pasifistikin voi hyvällä omallatunnolla tarttua aseeseen. Jos ei siihen kykene, on syytä lähteä Tukholmaan ”myötätunnon mannekiiniksi” kuten Eetu ja Hessu.

Sotilaallisen alkumenetyksen aikana vain kyyninen Eetu pysyy maan pinnalla. Hän lainaa F. E. Sillanpäätä teoksesta Rakas isänmaani ”Mi…minä kuulun taikauskoiseen kansaan. Minä pelkään toivorikkautta” ja kommentoi, että Sillanpää ”oli nähnyt kansalaissodan aikaiset punikkien toiveet ja niitten lopun. Maattoman kansanosan suuret odotukset. Ja odotusten lopun. Ja sitten valkoisten voittajien kauniit unelmat ja niitten lopun: hillittömän vihan.”

Rauhanehdotkaan eivät hätkäytä Eetua: ”Ei nämä ole niinkään pahat rauhanehdot kuin Pikkuvihan jälkeen.”

Eetu jopa päättelee: ”Ei ve…venäläisillä olut näemmä ta…tarkoituskaan kaapata koko Suomea. Me vanhat sprengtportenilaiset oltiin sittenkin oikeassa”.

Tässä Eetu tekee saman klassisen virheen kuin presidentti Kekkonen puhuessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlassa syksyllä 1973. Ei myöhemmistä tapahtumista voi tehdä päätelmiä toimijoiden aikeista edeltävien tapahtumien aikana. Rauhanehtojen perusteella voi yhtä vähän päätellä, mikä Neuvostoliiton suunnitelma oli marraskuun 1939 lopusta tammikuun loppuun 1940, kuin talvisodan perusteella voi päätellä Neuvostoliiton aikeita syksyn 1939 neuvotteluissa. 

Nuoret saavat anteeksi hölmöydetkin

Aken poika Leo ja Lassin poika Jussi ovat irtautuneet isiensä äärioikeistolaisista mielipiteistä. Ensossa insinöörinä työskentelevä, vasta perheen perustanut Leo on ehtinyt muodostaa oman maailmankatsomuksensa.

21-vuotiasta Jussia ”ei vain kiinnosta”. Kertoja toteaa, että kyseessä on ”luonnollinen biologinen prosessi”. Nuorten ”oli saatava itse muodostaa käsityksensä asioista, erehtyä ja korjata erehdyksensä. Vain ne jotka jäivät epäitsenäisiksi elämänsä loppuun saakka, saattoivat nuorukaisina alistua isiensä maailmankuvaan.” Tässä lienee Rintalan kommentti myös 60- ja 70-luvun sukupolvien ristiriitaan.

Muuten Jussissa on vielä nulikkamaisuutta. Reservin vänrikki harmittelee, että voi jäädä keltataudin takia sodasta pois. Kun Hessu lohduttaa: ”Ei ne kuule nuoria vänrikkejä tänne jätä”, Jussi ilahtuu tajuamatta Hessun tarkoitusta: ”Nuorten joukkueenjohtajien hölmöllä innolla sitä sotaa käydään.”

Hessu antaa nuorten ”pitää kuvitelmanne. Hölmötkin. Tehän sitä ensiksi joudutte todellisuuden kanssa vastatusten, jos sota puhkeaa. Eiköpähän todellisuus puhuttele teitä. Omalla äänellään.”

Sotapropagandan valtaan joutuu Johannakin. Hän kutoo käsineitä, joissa on peukalon lisäksi liipasinsormi, ja sanoo: ”Nyt täytyy kaikkien taistella, jokaisen omalla paikallaan, [- -]  Jumala auttaa meitä voittoon, jos me sitä itsekin kovasti tahdomme ja osoitamme sen teoillamme.” Hessun mielestä Johanna ei ”ollut voinut itse tulla moisiin ajatuspinttymiin omalla päällään, vaan oli joko kuullut tai lukenut jostain”.

Rintaman todellisuus

Sota alkaa niin epädramaattisesti, ”arkisesti ja huomaamatta, että luutnatti Leo Kumela ajattelee: ”Ei kai sota voi alkaa tällä tavalla. Saappaat kastuvat. Olisi pitänyt panna kumiterät.”

Yöjunalla Helsingistä Kannakselle tullut Hessu näkee lehmiä ajavan puolikasvuisen tytön itkevän. Tämä lienee Rintalan vastalause legendalle, että kaikki evakot käyttäytyivät rauhallisesti.

Taisteluja kuvataan monipuolisesti. Vänrikki Jussi Kumela joutuu hämäläisten reserviläisten kanssa Tolvajärvelle.

Jussia arastuttaa, uskovatko perheelliset miehet häntä. Näin näyttää ensin käyvänkin, kun syntyy pakokauhu. Jussi jää yksin paikalleen valmiina kuolemaan, mutta neljä keski-ikäistä sekatyömiestä ei jätä nuorta poikaa pulaan. Tämän jälkeen Jussi löytää oikean otteen suhteessa miehiinsä.

Aluksi Jussia järkyttää tuttujen miesten kaatuminen. Sitten seuraa vielä suurempi järkytys: polkupyöräpataljoona marssitetaan jään yli, jotta Pajarin vahvennettu komppania voi tehdä koukkauksen vihollisen selustaan.

Kertoja näkee laajemmin, saman minkä komentajat Talvela ja Pajari: jollei vihollista saada pysäytetyksi Tolvajärvellä, koko Laatokan Karjalan rintama romahtaa.

Armeijaan palanneen everstiluutnantti Henri Mustamäen mukana päästään armeijakunnan esikuntaan Viipurin lähelle. Paikalla on myös Hessu, johon kartalla näkyvä Mannerheim-linja tehoaa. Upseerit tietävät, miten heikko se on. Mutta kertojan mukaan se kesti parhaiten juuri siellä, missä se oli heikoin.

Eräässä Summaan sijoitetussa komppaniassa on lähettinä alikersantti Ensio Niku, joka eksyy ja kokee harhaillessaan ”yhdeksännen eli viimeisen piirin”. Tässä viitataan Danten Jumalaisen näytelmän helvettiin. Vaikutteita lienee antanut myös Pentti Haanpään Korpisotaa, jossa sotamies Puumi eksyy, hiihtää ympyrää ja joutuu umpiväsyneenä elämän ja kuoleman välimaastoon.

Upseerit ja miehet, selusta ja etulinja

Upseerien ja miehistön erilaista mentaliteettia kuvataan junassa Tolvajärvelle. Jussi ei viihdy suojeluskuntaan kuuluvien upseerien pariin ja siirtyy joukkueensa vaunuun. Siellä sotilaat santsaavat puolikypsää kaurapuuroa, jota upseerit ovat hylkineet.

Tässä lienee annos romantisointia: jopa Kalle Päätalon tapaiset tukkijätkät purnaavat Ahdistetussa maassa purnaavat armeijan huonosta ruuasta.

Hessulle kerrotaan Summassa, että komppaniassa on Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos sodasta yleensä palaa.

Hessu huomaa Leon komppaniassa, että etulinjan upseerit olivat ”reserviläisiä. Yhtään kullanväristä ruusuketta ei näkynyt, kaikki upseerinmerkit olivat hopeisia. Mutta tämä olikin etulinjan pataljoonia, tänne saakka ei riittänyt aktiiviupseereita.”

Alikersantti Ensio Niku tuumii: ”Tuntui kuin tämä yhteiskunta olisi pidetty piilossa rauhanajan Suomessa. Täällä johtopaikkojen vastuutakin pitivät ihan toiset miehet. Siviilielämän pomomiehiä ei näkynyt tai jos jokunen olikin, hän oli samaa porukkaa ilman etuoikeuksia.”

Käytyään etulinjassa Hessu tulee ”reservidivisioonien alueelle. Täällä näkyi jälleen kultaruusukkeisia upseereita. Miestenkin lumipuvut olivat hohtavan valkoisia. Tykistön jyly kuului vain etäisenä kumuna. Täällä oli kokonaan toinen maailma. Hessu ajatteli, että päähenkilöt olivat siellä, mistä he tulivat, etulinjassa.

Mutta Mannerheim-linja oli täällä, se linja jonka suuri yleisö ja kotiyleisö tiesi. Etulinjan miehet kuuluivat johonkin toiseen maailmaan josta ei paljon tiedetty. Siellä oli enemmistönä Suomen köyhälistö. Se puolustautui, paradoksaalista kyllä, maapallon sosialistisen valtion hyökkäystä vastaan. Siellä poikien sukupolvi nyt taisteli keskenään. Heidän isiensä sukupolvi, vuosisadan alun työväenliikkeen miehet, olivat yhdessä pyrkineet rauhaan ja kansainvälisyyteen.”

Kuunnellessaan selustan ”upseereitten pikkutärkeää motkotusta” Hessu vertaa Leon komppaniaan, jossa ”ei ollut noita pikkuporvarisieluja. Ei ainuttakaan virkamiesupseeria. Siellä henkikin oli aivan toinen kuin täällä, selustassa, jossa nuo kapitulantit todella loivat armeijan hengen. Olihan Öhqvist toisaalta huomauttanut: ’Sitä enempi yltiöisänmaallisuutta ja kansalliskiihkoista suvaitsemattomuutta, mitä alemmas upseerikunnassa mennään.’ Sieltä, jossa maan elämästä ja kuolemasta parastakin aikaa tunti tunnilta kamppailtiin, sieltä onneksi puuttui tämä ’armeijan henki’. Siellä oli tihentymänä sekatyömiesten, pienviljelijöitten, sotamiesten henki. Ja hyvä niin, sillä heillä oli pääosa tässä kohtalon kamppailussa.” 

Hessun juuri sodan alkua junassa tapaama kapteeni vastaa kysymykseen sotilaiden hengestä näin: ”Pojat on kyllä lujat. Ja henki, sen vaistoo, ei siinä mitään. Se on niin kuin johtoajatus että kattotaan ensin. Että ei tästä niin vain mennä, sano Hyvämäen kerjäläinen. Vaikka kerjäläisiltä näytetäänkin – siellä ei oo kuulkaa edes kunnon vaatetta pojilla päällä – ei sentäs olla Puolan ratsuväkee. Muusta mä en sitten tiedä. Ei siellä ainakaan kukana sillai uhoo ku Helsingissä.” 

Rintala arvostaa 5. divisioonaan komentajaa Selim Isakssonia, joka on kokonaan vailla illuusioita eikä hairahdu edes joulukuun menestysten jälkeen ”uskomaan ihmeisiin. Siinä mielessä hän oli kenties lähempänä tavallista sotamiestä kuin yksikään toinen Kannaksen divisioonan komentajista. Hän näki sodan muuttuvan päivä päivältä toivottomammaksi.” Ylempänä karsastetaan Isakssonin pessimistisiä raportteja, mutta omat sotilaat eivät kaivanneet ”konventtitason reippautta”.

Uskonnon lohdutus

Esikunnassa Hessu tapaa uskovaisen viestikapteenin, joka arvostelee liian innokkaasti julistavia sotilasappeja: ”Rintamajoukoissa juur sanajulistuksen tehtävä olis saada väsyneet miehet levähtämään Jumalan sanan äärellä. Ei muu.”

Kapteeenin mielestä ”kristityn tulee ymmärtää, ettei kuolema ole vain hävittävä voima, vaan ovi, se ahdas portti, josta Kristuksen sovittama ihminen astuu sisälle johonkin täydellisempään, katoamattomuuteen.” 

Nähdessään esikunnassa kartalla Mannerheim-linjan Hessu pitää sitä ensin suojaavana muurina, mutta Henrin kehottaa häntä katsomaan tarkemmin:

”Se ei ollut mikään ’ahdas portti’ vaan koko Kannaksen levyinen laaja väylä, Hessu käsitti. ’Tuoko se nyt olikin sitten se ”ovi jonka kautta ” – niin kuin kapteeni oli äsken puhunut – Kristuksen verellä sovitetut astuisivat sisälle katoamattomuuteen. Se se oli. Mutta siitä astuisivat sisälle muutkin, sovittamattomatkin. Yhtä lailla. Kaikkien Suomen paikkakuntien miehiä sopisi paljon käymään tuosta sisälle – yhdessä venäläisten kanssa – kuoleman valtakuntaan.”

Tavallisilla sotilailla, varsinkin vanhemmilla, on ”hengellisen turvallisuuden kokemuksen tarve”, ja Hessu joutuu pitämään kenttähartauden.

Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Rintalan sotilaille uskonnon suoma lohdutus on tärkeä eikä kirjailija sitä ivaa eikä ironisoi.

Tässä Rintala on Linnaa lähempänä kuvaamansa ajan ihmisiä, varsinkin maalta kotoisin olevia. Mutta kuten Hannu Raittila toteaa, tässä on yksi syy miksi Tuntemattoman sotilaat tuntuvat nykylukijasta moderneilta, kun sen sijaan Antti Tuurin Talvisodan ”veisaavat ja isänmaalliset talonpoikaissotilaat tuntuvat vierailta”.

Kotirintama heittäytyy illuusioon

Jos rintamalla vallitsee realismi ja jopa pessimismi, alkuvoitot saavat kotirintaman heittäytymään illuusioon.

Siviilien usko armeijan voittamattomuuteen on näiden mielessä eri osastossa kuin se, ettei rintamalla taistelevia omaisia ja tuttavia ole pidetty mitenkään erikoisina: ”Kotona ei omaa poika osattu kuvitella voittamattomaksi, mutta se linja jolla tämä oli Suomea puolustamassa, se oli paljon etevämpi ja parempi kuin näiden ryssänpirujen sotiminen, se oli voittamaton. Se oli Mannerheimin linja. Siitä koko maailman lehdetkin kuuluivat puhuvan.

Suuren talon vähäinen renkipoikakin joita vielä kesällä oli pidetty nahjuksena, oli talonväen muistumissa noussut säätyään ylemmäs: taisteli siellä Mannerheim-linjalla.”

Lev Sestovin mukaan Tolstoin Sodan ja rauhan parhaatkin henkilöt ”juttelivat sodasta niin kuin muutkin ja liioittelivat tahtomattaan sen aiheuttamaa murhetta” ja olivat vilpittömiä vain puhuessaan huolestaan läheistensä kohtalosta.

Rintalan kärkevin arvostelu kohdistuu kotirintaman ylä- ja keskiluokan miehiin, jotka tuhlaavat aikaansa kannujen valamiseen, vaikkeivat voi mitenkään vaikuttaa asioihin.

Sen sijaan naiset keskittyvät konkreettisiin tekoihin. Huolimatta pommituksista ”Helsinkiin jääneillä naisilla oli kevyt olo”. Toisin kuin normaalisti kaamosaikana ”Kukaan ei puhunut mielenmasennuksestaan. He olivat aamusta iltaan kiinni työn touhussa silmät kirkkaina, mieli tyynen päättäväisenä.”

Lassin ja Susannan vanhin tytär Leena sekä Henri Mustamäen vaimo Minna ja tytär Ellen työskentelevät 12-14 tuntia vuorokaudessa Kalastajatorpalle perustetussa sotasairaalassa. ”Vain uskomalla illuusioon he saivat pidetyksi yllä todellisuuden.” 

Realistinen Susanna sanoo miehelleen: ”Jos minä antaisin ajatukselleni periksi, itkisin koko yön, kun poika lähtee eikä tiedä palaako takaisin. Mutta minä kieltäydyn ajattelemasta tulevaisuutta. Nyt aletaan elää päivä kerrallaan.”

Kirkkonummelle evakkoon päässyt Susanna tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Yläluokan naisia edustaa Hessun rakkauden kohde, jatkuvasti uskottoman hienostoasianajan vaimo Anni Berg, joka työskentelee Punaisessa Ristissä ja Valtion tiedotuskeskuksessa. Ulkomaisten toimittajien kanssa keskustellessaan hän huomaa tavanneensa ”kansaa” lomamatkoilla Ranskassa ja Italiassa. Sen sijaan Suomessa hänellä ei ole yhteyksiä tavallisiin ihmisiin, ja hänen käsityksensä ”kansasta” on edelleen Edelfeltin, Järnefeltin, Sibeliuksen ja Gallen-Kallelam 1800-luvulla luoma.

Kansainvälinen lehdistö luo talvisodan myytin

Kansainväliset lehtimiehet päästetään taistelukentälle ”vasta sen jälkeen kun taistelu on käyty, suomalaisten jäljet siivottu ja vain venäläiset kaatuneet ja jäätyneet jätetty paikalle.” Niinpä he joutuivat kirjoittamaan juttunsa Helsingissä tapaamiensa ”asiantuntevien tahojen” perusteella.

”Niin alkoi syntyä myytti suomalaisesta sotilaasta”, jota ”Helsingin herrat” olivat rauhan aikana kutsuneet ”’huligaanin, punikin pennun ja yhteiskunnallisesti levottoman aineksen’ epiteeteillä'”, samoin kuin myytti ”Pohjolan Maginotista, Mannerheim-linjasta jossa oli kuulemma – erittäin skandinaavisten tietojen mukaan – jopa ’tuhansia bunkkereita’.” 

Anni saa luettavakseen artikkelin, jossa suomalainen rintamasotilas oli ”suksiinsa kiinni kasvanut, puissa kiipeilevä, ’puukoutaan’ heiluttava arktinen kummitus, pikemmin eläinmaailman olio kuin ihminen. Mutta lumimiesmäisyydestään huolimatta hän oli perehtynyt nykyaikaiseen tekniikkaan niin paljon että osasi itse valmistaa ’incendiary grenates’ jolla poltti vihollisen tankkeja. Konepistoolista jolla tämä olio yksin tuhosi satoja vihollisia ajaessaan nämä sitä ennen suksillaan yhteen kasaan lumen peittämässä metsässä – Danten Infornon suomalaisessa sovellutuksessa: lumen ja jään ikuisessa helvetissä – kuin karjalauman [- -]”

Sotienvälisen henkisen ilmaston kritiikki

Tolvajärven taistelun yhteydessä kertoja katsoo taaksepäin: kun kareliaanit hakivat 1800-luvulla Karjalasta innoitusta taiteeseensa, itsenäisyyden aamussa Vienaan ja Aunukseen marssivat jääkärit, joukossa Talvela ja Pajari, ”ottamaan väkisin, ryöstämään ja murskaamaan”.

Samanlaista kritiikkiä tulee myös henkilöiden suulla. Aivan kuin olisi lukenut etukäteen Raoul Palmgrenin Suuren linjan (1948), Leo katsoo, että itsenäisyyden aikana on lahotettu 1800-luvun perintöä. Leon itsekritiikin ansiosta Ensio voi väittää vastaan: eihän kaikki sentään riippunut ”suurmiehistä”. Ja itsenäisyyden aikana on tapahtunut kehitystäkin, muuten Ensio olisi kelvannut vain Leon sotilaspalvelijaksi.

Kertoja toteaa että ”isoisiemme ja isiemme sukupolvi ei kavahtanut kuolemaa”, sillä kansanmiehet eivät olleet tottuneet antamaan elämälleen suurta arvoa. Päästyään kansakoulusta 12-vuotiana he olivat tottuneet tekemään ”raskasta työtä ja pienellä palkalla aamuhämäristä illan pimeään. [- -] Siviilissä metsätöissä oli monesti ollut rasittavampia päiviä.” Moni miehistä koki ensimmäisen kerran elämässään, että perheen säännöllinen toimeentulo oli turvattu.

Silti on hiukan vaikea uskoa että köyhyyden rinnalla vihollinen oli ”kevyt asia: se saattoi korkeintaan tappaa.”

Ilmeisesti välinpitämättömyys kuoleman suhteen johtuu osaltaan viimeisten päivien apaattisesta uupumistilasta.

Todellinen talvisodan henki

Talvisota yhdistää kansan yhteiskunnallisten kuilujen yli, mutta ei sillä tavoin kuin kotirintaman propagandassa esitetään.

Summassa luutnantti Leo Kumelan ja alikersantti Ensio Nikun pystyvät puhumaan avoimesti ja vaihtamaan kokemuksia. Sellainen ei olisi ollut mahdollista rauhan aikana. Ei vain siksi että he eivät olisi edes kohdanneet, vaan siksi että siviilissä Ensio kärsi alemmuudentunteesta, joka sai hänet torjumaan esimiesten lähestymisyritykset.

Sen sijaan Leo ei rintamalla pääse täysin irti sivistyneistön kansaa kohtaan tuntemasta syyllisyydestä ja säälistä, joiden Aleksandr Solženitsyn sanoo Vankileirien saaristossa estäneen todella ymmärtämään kansaa: ”Sääli käytti menneisyyden jaloja surunvalittelijoita (kaikkia valistajia!) ja sääli myös heidät sokaisi! Heitä raateli huono omatunto siitä, etteivät he itse olleet jakaneet kovaa osaa, ja niinpä he katsoivat velvollisuudekseen kolminkertaisesti huutaa epäoikeudenmukaisuudesta mutta samalla laiminlöivät sekä alempien että ylempien – kaikkien – ihmisluonteen perusteellisen tarkastamisen.” Vasta leirissä sääli suli pois, kun kohtalo oli kaikilla sama.

Paradoksaalista kyllä, vaikka Rintala purkaa virallista talvisodan myyttiä, hän tulee rakentaneeksi uuden. Mannerheimin linjan sijalle tulee romaanin nimen mukaisesti nahkapeitturien linja.

Mutta kuten Ensio toteaa, sivistyneistöä ja kansaa yhdistävä kokemus jää taisteluhautoihin: ”Meillä joilla on yhteinen aaltopituus toisiimme yli luokkarajojen, mehän kuollaan tänne. Ne siellä rintaman takana, siviiliyhteiskunnassa, nehän sitä tarvitsisivat.  Mistäpä ne sen saisivat. Todistajat jäävät tänne.”

Ironia Ruotsin avusta

Rintala kuvaa viiltävän ironisesti ”myötätuntoisten” ruotsalaisten suhtautumista Suomeen ja Suomen auttamiseen.

Eetu tiivistää: ”Ta…tavallinen suuri kansa täällä ajattelee ni…ninku Tukholman tervakaupan monopolistit 1700-luvulla: ne suomalaiset, a…alhaisempaa sakkia. [- -] Ja tämä he…herrasväki, ne pitää meitä siirtomaanaan ni…niinku ennenki.”

Eetun arvio Suomen yläluokkaisten ruotsalaisten todellisista motiiveista on tyly: ”So…sotaa ne haluaa. 1700-luvun ha…hatut sano että menköön koko Suomi kunhan Ru…Ruotsi saa sodan. Nämä ovat vielä hurjempia. Nä…nämä sanoo että menköön koko Ruotsin kansa ku…kunhan me saadaan sota ja sosialistit pois valtion johdosta…” 

Raivo Ruotsin ”petoksesta”

Summan murruttua ”silmitön raivo” kauttakulun kieltänyttä Ruotsia kohtaan saa kotirintamaa latautumaan viimeiseen ponnitukseen. Kertojan mukaan vain ”sinisilmäisyys” ja luottamus ”asiansa oikeutukseen” antaa naisille voimaa lähettää rintamalle 17-vuotiaat poikansa ja yli 44-vuotiaat miehensä ”hyökkääjän pysäyttämiseen ja kunnialliseen rauhaan luottaen”.

Nykyhetkestä katsoen naisten käytös näyttäytyy suorastaan psykoosina. Mutta kansallisen hätätilan aiheuttamaa kollektiivista hätätilaa ei voi arvioida normaalielämän mittarilla.

Kuvatessaan vastaavaa tilannetta teoksessaan Moskova 1941 Rodric Braithhwaite katsoo nostoväkirykmenttien täyttäneen tehtävänsä: viivyttämään vihollista tarpeeksi kauan, ennen kuin Siperiasta tulleet divisioonat saapuivat paikalle.

Kylmästi Braithwaite toteaa, että sodanjohdolta vaaditaan armottomuutta. Ranskasta se keväällä 1940 puuttui ja maa luhistui.

Puolustus piti loppuun asti

Vaikuttavasti kuvataan, miten sekä talvi- että jatkosodassa Äyräpäästä ja Vuosalmesta tuli joukkohauta, jonka yksi uhri on Otto Harjulainen.

Silti ”rintama ei luhistunut. Suomalaiset yksiköt kaatuivat, kuluivat loppuun, mutta taistelivat viimeiseen asti eli siihen saakka että rauhanneuvottelut saatiin käyntiin.” Hyökkääjä ei pystynyt pakottamaan Suomea ehdottomaan antautumiseen, sillä ”Sekatyömies, reservin sotamies, piti valtin käsissään vielä kuoleman hetkelläkin puristaen sitä lujasti kouraansa.”

Haavoittunut Leo pohtii keväällä sairaalassa Norjan nopean luhistumisen syytä, siellähän oli vahvemmat linnoitukset kuin Kannaksella ja maasto luotu puolustukseen. ”Meillä ei ollut muuta kuin kansalliskiihkoinen uho itää vastaan”. Siitä esimerkkeinä on aiemmin siteerattu Uuno Kailaan runoja Rajalla ja Ceterum censio, joille kansan miehet ovat aikoinaan hymähdelleet ”herrasväen vouhotuksena”. Oliko se sittenkin ”parempi kuin ei mitään”, Leo miettii eikä ole enää varma, että isä Ake oli ollut ”kokonaan väärässä”.

Erilainen kokemus rauhasta

Rauhankin tultua kotirintamalla jatkuu se talvisodan henki, joka on propagandan, tietämättömyyden ja illuusioiden luoma, erilainen henki kuin rintamalla vallinnut realismi. Aken tapaiset kotirintaman strategit eivät hyväksy rauhaa, koska armeija oli ”voittamaton”.

Sodasta selvinneet sotilaat kuten Leo eivät pysty välittämään kokemustaan, että joukot olivat lopussa. Jussikin ihmettelee, miksi Mannerheim-linja murtui, olisihan luullut että bunkkereissa on helppo sotia.

Leoa vaivaa pitkään kipujen lisäksi masennus. Henkisesti hän on edelleen sodassa ja poissaolo varjostaa myös perhe-elämää.

Sodan voittajat ja häviäjät

Alun teema rintamien välissä olosta toistuu, kun Peni ja Aino ovat evakossa Saarijärvellä jossa evakkopojat joutuvat vastakkain isäntäväen poikien kanssa. Peni ”oli toisaalta näitä samoja, jotka nyt lähestyivät nurkkausta ja kohta löisivät, mutta hän oli myös noita, joita kohta lyötäisiin. Hän oli molempia. Välissä.”

Koska Oton ja Ension ruumiit ovat jääneet kentälle, Aino ei pysty uskomaan heidän kuolemaansa. Konstantin Simonovin runon Kunhan odotat tavoin Aino uskoo voivansa maagisesti aikaansaada sen, että aviomies palaa. Torjuttu suru ilmenee kuitenkin psykosomaattisesti astmana.

Evakkona Oulussa Ainoa painaa lisäksi sosiaalisen aseman romahdus. Ironiseen sävyyn Rintala kuvaa, miten Penistä ollaan ”kansan eheyttämisen” nimissä tekemässä paremman väen hyväntekeväisyyden maskottia. Mutta äiti Aino ei suostu antamaan poikaansa kasvatiksi: ”Jääköön vaikka kerjäläiseksi, mutta jääpähän ainakin minulle.”

Tämä juopa sodan voittajien ja häviäjien, propagandistien ja läheisensä menettäneiden, välillä ilmeni Aleksandr Solženitsynin Syöpäosaston mukaan myös Neuvostoliitossa. Kun Vera Gangart menetti nuoruudenrakastettunsa, ”siitä alkaen tuo sota saattoi olla mitä tahansa: oikeudenmukainen, sankarillinen, isänmaallinen tai pyhä – Vera Gangartille se merkitsi viimeistä sotaa. Sotaa jossa hänen sulhasensa myötä oli surmattu hänetkin.”

Kun muistot isästä, Ensiosta ja Boriksesta haalenevat ja leikit ja seikkailukirjat vetävät puoleensa, Peni kokee olevansa huono ihminen. Se aiheuttaa ahdistuksen: ”Ahdistuksen mukana tuli yksinäisyys ja orpouden tunne.

Hän oli vähitellen oppinut pitämään niistä ja huomannut että ne täyttivät mielen jollakin sellaisella mitä mikään muu ei pystynyt antamaan. Hän oli muukalainen vieraalla maalla.”

Tässä lienee ollut siemen kirjailijan syntyyn.

Miksi kirja unohdettiin?

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta ei ole otettu uutta painosta. Miksi näin loistava romaani on lähes unohdettu?

Yhtenä syynä on varmaan se, että Rintala ei koskaan päässyt irti Sissiluutnantin aiheuttaman kirjasodan lyömästä ”rienaajan” leimasta. Edes dokumenttiromaanit Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet eivät saaneet ymmärtämään, että vaikka Rintala arvosteli sotapolitiikkaa, hän kunnioitti aina yksityisen sotilaan kokemusta.

Muutenkin Rintala samastettiin Kekkosen aikaan ja ”suomettumiseen”. ”Uuspatriotismin” aikaan ei enää sopinut kritiikki Suomen politikkaa kohtaan, vaikka se Nahkapeittureissa oli vain sivuasia.

Vieläkään ei liian myöhäistä. Rintalan romaaniparissa on kaikki ainekset loistavaan TV-sarjaan. Jos vain olisi rahaa…

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogiaPojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen. Ensimmäisen artikkelin lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kurki teoksesta Nahkapeitturien linjalla Ouka-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle sanat, Sibeliuksen sävellyksenä.

Presidentti Kekkosen YYA-puheesta ja reaktioista siihen ks. Jakobson, Max: 20. vuosisadan tilinpäätös. 1. Väkivallan vuodet. Otava 1999.

Kirjallisuus

Braithwaite, Rodric: Moskova 1941. Alkuteos: Moscow 1941: a city and its people at war. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2007.

Dante: Jumalainen näytelmä. I. Helvetti. Suom. Eino Leino. Otava 1967.

Clausewitz, Karl von: Sodasta. Valikoima ajatelmia. Alkuteos: Vom Kriege. Suom. Erkki Hannula. WSOY 1981.

Haanpää, Pentti: Korpisotaa. Otava 1940.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Kailas, Uuno: Runoja. WSOY 1932. Digitoituna Kansalliskirjaston kirjallisuuspankissa.

Palmgren, Raoul: Suuri linja. Adwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkimuksia. Kansankulttuuri 1948.

Päätalo, Kalle: Ahdistettu maa. Gummerus 1977.

Raittila, Hannu: Jätkäpojan linja. – Teoksessa Väinö Linna: Kootut teokset I. Päämäärä, Musta rakkaus. WSOY 2000.

Sestov, Leo: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia).  Suom. ja selityksen varustanut Mari Miettinen. Iliaas 2009.

Sillanpää, F. E.: Rakas isänmaani. Kootut teokset 2. Otava 1932.

Simonov, Konstantin: Kunhan odotat. – Teoksessa Neuvostolyriikkaa. 4. Tammi 1986.

Solzenitsyn, Aleksandr: Syöpäosasto. I-II. Suom. Esa Adrian. Tammi 1968.

Solzenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag) 1918-1956. III Tappotyöleirit. IV; Sielu ja pikkilanka. Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste 1976.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha. I-II. Suom. Esa Adrian. [Uusi p.] Otava 2016.

Tuuri, Antti: Talvisota. Kertomus. Otava 1984.