Kyllikki Mäntylä: Opri

Kyllikki Mäntylän Opri on ihanteellinen evakko, joka valoisuudellaan ja auttavaisuudellaan voittaa paikallisten sydämet.

Mäntylän näytelmä Opri (1953) tapahtuu sodan jälkeen kunnalliskodissa. Se sijaitsee Länsi-Suomessa, tarkempaa paikkaa ei ole kerrottu.

Länsisuomalainen kolmikko ja ulkopuolinen Opri

Kunnalliskodissa on tapana, että neljä vanhinta naista asuu ”kunniahuoneessa”. Neljäs paikka on vapautunut, kun asukas on kuollut.

Kolmen asukkaan keskustelussa käy ilmi, etteivät kaikki länsisuomalaisetkaan ole luonteeltaan samanlaisia. Elämänmyönteinen Miina haluaisi, että jotain tapahtuisi, kun sen sijaan Akviliinan mielestä kaikki on hullusti. Dementoitunut Tiina puhelee vain pojastaan tajuamatta, että tämä on kuollut.

Toisaalta kolmikon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa se, että heidän nimensä rimmaavat: Tiina, Miina, Akviliina. Oprin osoittaa ulkopuoliseksi jo erilainen nimi, joka on ortodoksinen.

Toinen kohta, jolla osoitetaan Oprin erilaisuutta, on se, että hänen repliikkinsä ovat murteellisia. Kaikki muut henkilöt puhuvat yleiskieltä ja edustavat näin ”normisuomalaisuutta”.

Sydämellinen Opri voittaa muut puolelleen

Opri on 70-vuotias evakkonainen, leski ja lapseton, siis aivan yksin maailmassa.

Positiivisen luonteensa ja auttavaisuutensa takia Opri kuitenkin on löytänyt kaikkialta ystäviä. Jopa evakkoon jouduttuaan hän on ystävystynyt talon emännän kanssa.

Näytelmän alussa Oprin mökki on määrätty purettavaksi tien tieltä ja hän joutuu surukseen kunnalliskotiin. Emäntä kuitenkin lupaa ottaa hänet asumaan talon kamariin, kunhan siellä asuva sukulainen ensin kuolee.

Oprin salainen ase ovat unet, joiden avulla hän ohjailee ihmisten elämää oikeaan suuntaan. Aiemmin hän on mm. estänyt itsemurhan aviottoman raskauden takia ennustamalla, että lapsen isä vielä muuttaa mieltään.

Opri kuitenkin kokee unilla ”manipuloinnin” synniksi, varsinkin kun edesmennyt aviomies Oleksi ei ole hyväksynyt unia.

Mutta sitten Opri näkee tosiunen tulipalosta ja osaa varoittaa siitä ajoissa, ja ”sen oikean” ennustaminen osuu ainakin joskus oikeaan.

Oprista alkaa näyttää siltä, että ”manipulointi” ei olekaan väärin, vaan kyse on päinvastoin ihmisten auttamisesta. Ja jos uni ei toteudu, on vain nähtävä uusi uni. Opri saa siis ikään kuin luvan olla oma itsensä.

Muutenkin Opri alkaa viihtyä kunnalliskodissa. Hän kieltäytyy, kun emännän luota viimein vapautuu asunto.

Heimot lähenevät, suvaitsevaisuus voittaa

Lopulta jopa Akviliina sulaa Oprin sydämellisyyden edessä. Käy ilmi, että molemmilla on ollut ankara aviomies, mutta kokemus on tehnyt Akviliinasta kaikesta purnaavan mörököllin, mutta Oprista päivänpaistetta ympärilleen levittävän.

Oprin ja Akviliinan suhteessa on monenlaista symboliikkaa. Kansallisella tasolla heimot lähenevät toisiaan, kun karjalaisten ystävällisyys ja empatia pehmentää länsisuomalaisten ulkoisesti kovaa luonnetta.

Inhimillisellä tasolla viesti on suvaitsevuuden voitto: maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Se, että luonne ja tavat ovat erilaisia, ei ole vika vaan rikkaus.

opri

Opri-elokuva sisältää dokumenttikuvia

Opri filmattiin 1954. Ohjaajana oli Edvin Laine. Pääosaa näytteli Rakel Laakso. Elokuva mahdollisti sen, että tapahtumia ei tarvinnut rajoittua ”kunniamummojen” huoneeseen tai ylipäänsä sisätiloihin. Ulkokohtauksilla saatiin enemmän toimintaa ja vastaavasti puhe väheni.

Elokuvan alussa nähdään dokumenttifilmeistä otettuja kuvia Karjalan maisemista rauhan aikana ja kuullaan Oprin äänen sanovan, että kotiseudulla on kauniimpaa kuin missään muualla ja että siellä voi olla ainakin unissa.

Sitten kuvan ilmestyvät lumipukuiset sotilaat, jotka sytyttävät talot tuleen.

Sen jälkeen nähdään kuvia evakkojen kulkueesta lumista taustaa vasten, ja sitten lähikuva Oprista heidän joukossaan.

Seuraavassa kohtauksessa nuoret tytöt seisovat Oprin mökin edustalla. Heidän keskustelustaan käy ilmi, että Oprin koti ei ole ”täältä” vaan hän on evakko.

Ortodoksisuus hyväksytään osaksi suomalaisuutta

Tuvassa Opri hän näyttää tytöille ”tulikiekon” – rukki pyörittää soihtua. Naurava Opri näyttää ihan noidalta.

Myöhemmin kunnalliskodissa ”huru-ukot” ripittävät häntä Vanhan Testamentin noidat tuomitsevilla kohdilla. Myöhemmin he peruvat puheensa: Oprin unet hyväksytään – ne eivät ole syntiä.

”Huru-ukot” esitetään ikuisina pikkupoikina, jotka leikkivät vauhdikkaasti ulkona, kun taas ”kunniahuoneen” vanhat naiset istuvat sisällä. Rakkaus ja parisuhde on mahdollinen vain kaksi-kolmekymppisille, ei vanhoille.

Kunnalliskodissa Opri joutuu aluksi piilottelemaan ikoniaan. Vasta kun Akviliina lopussa hyväksyy hänet, hän panee sen ”kunniahuoneen” seinälle. Näin ortodoksinen usko symbolisesti hyväksytään ”suomalaisuuteen” kuuluvaksi.

Kaipaus Karjalaan

Yleisesti ottaen elokuva seuraa näytelmän juonta, mutta lopussa Opri sanoo vain olevansa ”kotona – melkein”. Sen sijaan näytelmässä hän sanoo, että jos olisi mahdollisuus palata Karjalaan, hän lähtisi heti. Näytelmässä saattoi ilmeisesti puhua suoremmin kuin elokuvassa, jonka katsojamäärät olivat toista luokkaa kuin näytelmän.

Muutenkin Karjalan kaipaus on elokuvassa lähinnä nostalgista, vailla näytelmän traagisia sävyjä. Tosin näytelmässäkin Opri ikään kuin hymyilee kyynelten läpi.

Opri-elokuva samoin kuin Evakko-elokuva esitettiin 60-luvulla TV:ssä. Evakkous ei siten ollut tabu, joskin se elokuvassa esitettiin menneisyyden ilmiönä.

Kirjailijasta

Kyllikki Mäntylä, omaa sukua Wanninen, syntyi Sortavalassa 1907.

Mäntylä oli koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän työskenteli Yleisradion maaseutuohjelmapäällikkönä Kuopiossa 1941-1952.

Mäntylän tuotantoon kuuluu novelleja, pakinoita, näytelmiä ja kuunnelmia.

Oprin vaiheista Karjalassa ja avioliitosta kertoo Opri ja Oleksi (1955).

Tauno Pylkkänen sävelsi Oprin ja Oleksin oopperaksi 1984.

Mäntylä kuoli 1979.

Olen blogissa verrannut Mäntylän Opria Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivään Artikkelissa, jonka aiheena oli Unto Seppäsen Evakko, olen maininnut lyhyesti siitä, että huumorin toi evakkojen ominaispiirteeksi Evakko-elokuvan ei-karjalainen ohjaaja Ville Salminen.

Kirjallisuutta

Kirjailijasta Wikipediassa

Elokuvasta Wikipediassa.

Mainokset

Iiris Kähäri: Seppele Viipurille

Iiris Kähärin Seppele Viipurille ilmestyi 1988, jolloin kirjailija tunsi vapautumisen koittaneen pysähtyneisyyden ajan jälkeen.

Silti Seppele Viipurille ei ole vain nostalginen vaan myös kriittinen kirja, jossa murretaan monia karjalaisia ja lottia koskevia stereotyyppejä.

Romaanin tapahtuma-aika kattaa Viipurin viimeiset suomalaiset kuukaudet helmikuusta kesäkuuhun 1944. Romaani päättyy marraskuussa 1944.

Seppele Viipurille kuvaa naisia, jotka Iiris Kähärin omien sanojen mukaan ovat marginaali-ihmisiä. Tapahtumapaikkana on usein esikaupunki, koska kirjailijan mielestä kauppiassukuja ja keskikaupunkia oli tarpeeksi kuvattu.

Inka Koistinen

Romaanin päähenkilö on Inka Koistinen, joka työskentelee toimistolottana Poliisiasiain toimiston osoitetoimistossa.

Muita henkilöitä ja tapahtumia kuvataan Inkan näkökulmasta. Repliikkejä on vain muutama, ja kerronta on epäsuoraa.

Inka on kotoisin maalaistalosta Säkkijärveltä. Vaikka äiti on jäänyt varhain leskeksi, Inka on päässyt oppikouluun. Tästä etuoikeudesta Aino-sisar kantaa edelleen kaunaa.

Inka on tullut ylioppilaaksi 1937. Jatko-opinnot on estänyt ensin varattomuus ja sitten sota.

Romaanin tapahtuma-aikana Inka on 25-26-vuotias. Hänellä ei ole ammattia, ja miestenkin suhteen hän on kokematon. Hän kirjoittelee rintamalle vänrikki Teppo Larjavalle, mutta asiasta ei näytä tulevan valmiimpaa.

Inka ihastuu myös naimisissa olevaan majuriin, joka tunnetaan Punaisena Neilikkana. Mutta kun mies lähentelee ja ehdottaa hotellihuoneeseensa menoa, Inka ymmärtää paeta ja pelastuu ”kuin Aino Väinämöisen kynsistä”.

Vain naiselta olisi mennyt maine, mies sen sijaan olisi voinut jälkeenpäin kerskailla: ”Tein sen niin nopeasti ettei tyttö aavistanut mitään ennen kuin oli motissa.”

Inkan Aino-sisaren mies Antti on rintamalla. Aino ja äiti hoitavat kotitaloa ja Ainon lapsia. Naimaton ja lapseton Inka on äidin ja sisaren silmissä hyödytön olio.

Ei esimerkillinen lotta

Luonteeltaan Inka on arka ja kömpelö. Tai ”paremmat” ihmiset saavat hänet tuntemaan niin, koska hän on ulkopuolinen ”tässä kaupungissa, missä kukaan ei tiennyt hänen taustaansa, missä häntä ei ollut nähty kenenkään käsipuolessa, ei kenenkään morsiamena Torkkelilla tai nuorena rouvana ostoksilla Kauppatorilla tai Kauppahallissa. Missä hän ei ollut nainut niin että olisi erottautunut joukosta. Naimiskaupalla olisi voinut pöyhkeillä elämänsä loppuun asti. Me kahdeksan maisterin perhe. Me Kannaksen talonpoikaisaateli.”

Inka ei myöskään ole ajan ihanteiden mukainen esimerkillinen lotta. Hän ei pidä talkoista töiden jälkeen eikä siitä, että kun kysytään vapaaehtoisia, ei ole sopivaa kieltäytyä. Hän on kuitenkin niin kiltti, ettei pysty pitämään puoliaan.

Inka haluaisi toisaalta erota järjestöstä, toisaalta pystyä parempaan kuin talvisodassa.

Inkan vastakohtana on lottaosaston johtaja, upseerin rouva Winter, jolla on aina isänmaalliset sanat huulilla. Todellisuudessa hän katsoo ennen kaikkea omaa etuaan.

Avoimesti oman edun tavoittelija on kauppiaan rouva Elma Riikonen.

Jenny Paju

Inka asuu kauppias Riikosen omakotitalon yläkerrassa, jonka toien huoneen Riikoset vuokraavat keski-ikäiselle Jenny Pajulle.

Rouva Winter kehottaa Inkaa pitämään Jennyä silmällä. Se onkin helppoa, sillä Jenny kertoo avoimesti elämästään.

Jenny  on kotoisin Kivennavalta Raivolan kylästä. Seutu oli monikielistä ja -kulttuurista. Siellä oli rautatieasema ja Pietariin oli sopivan lyhyt matka, joten rikkaat venäläiset rakennuttivat sinne autonomian aikana huviloita. Vallankumouksen jälkeen osa heistä jäi tai pakeni Suomeen, missä heistä tuli köyhiä emigrantteja.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Jenny pääsi töihin sotasairaalaan, jossa eräs sotilas teki hänet raskaaksi, ennen kuin häipyi Pietariin tekemään vallankumousta.

Jenny palveli köyhtynyttä venäläistä emigranttia Lidia Ivakovskia, joka ilmeisesti järjesti vastavallankumouksellisia rajan yli. Viipuriin muutettuaan Jenny elätti itsensä ja tyttärensä ranssien rakentamisella eli seppeleiden solmimisella.

Myös Lidia ilmestyy Viipuriin ja muistelee entistä elämäänsä Pietarissa.

Suhde ”toisiin” paljastaa ihmisten moraalin

Ratkaisevaksi moraaliseksi vedenjakajaksi romaanissa nousee suhde ”toisiin”, oman ryhmän ulkopuolisiin.

Sotavankileirien karmeat olot eivät ole mikään salaisuus: ”jokainen kaalinlehti jonka vanki tieltä löysi, jokainen jäätynyt peruna sille kelpasi, jokainen tupakantumppi. Silti moni oli kuollut vesipöhöön.” 

Mutta kun sotavankeihin on tutustuttu yksilöihin, heitä on ruvettu kohtelemaan ihmisinä. Tällaisen inhimillisyyden rouva Winter tuomitsee jyrkästi: ”Kaiken sen jälkeen mitä olemme joutuneet kokemaan ja kärsimään ja menettämään. Vangit, tilattuina työntekijöinä, elävät siviilien parissa ja syövät. Niin kuin ihmiset! Niin kuin kaupungin oma väki! Leipää, tupakkaa, käsineitä, sukkia on vartijan silmän välttäessä spekuloitu remonttimiehelle, lääkkeitä sairaalle, mikä rouva Winterin mielestä on romanttista hölynpölyä,  vanki sinne toinen tänne, tavaraa ja omaisuutta, mistä tässä taistelevassa maassa on yhä huutava pula.”

Rouva Winterin mielestä ”Raja kansalaisen ja muukalaisen välillä alkaa jo huomattavasti hämärtyä. Ihmiset, sivistyneetkin ja juuri he, puhuvat Ukrainasta ja Valkovenäjästä, puhuvat kirgiiseistä, kalmukeista ja tataareista. Ei ryssistä! Ryssistä ei saisi muka enää puhua!”

Jenny sen sijaan ystävystyy Valerin kanssa ja vie tälle ”Leipää, Pullaa. Keitetyn lantun. Perunoita. Lapaset”, puolustautuen että ”omistaan hän oli antanut. Syönyt itse vähemmän.”

Inka on kahden vaiheilla. Hän antaa Poliisiosastossa työskentelevälle Mitjalle luvan soittaa pianoa sekä ”piirakan ja pullan, eikä pitänyt sitä lainkaan syntinä”.

Toisaalta rouva Winterin asenteet vaikuttavat Inkaan: vanki on vihollinen, jota ”ei ole lupa sääliä. Vaikka sydän käskee, et sitä kuuntele.”

Perusteena on, että ”Sehän ei ole yksityinen asia enää! Tässä on kyse koko kansan elämästä. Tämä on pieni ja vähäinen maa. Ja tämä kansa taistelee nyt sen vähäisen puolesta.”

Mutta kun Jenny vie Inkan kuuntelemaan sotavankien konserttia, tämä kokee yhteisen ihmisyyden yhdistävän kaikesta huolimatta: ”Vangit, ihmiset, lauloivat vartijoille, toisille ihmisille.”

Rouva Winterin vävy luutnantti Enmark tappaa Valerin joutumatta asiasta edesvastuuseen. Sen sijaan Jennyä kuulustellaan, koska sotavangin auttaminen katsotaan maanpetokseksi.

Myös Inkaa kuulustellaan todistajana. Tämä puolustaa Jennyä: tämän käytös on luonnollista, koska Raivolassa ”myös venäläisiä oli pidetty ihmisinä”.

Jenny tekee seppeleen Valerille ja kuolee pommituksessa viedessään sitä tämän haudalle.

seppele-viipurille

Nimen symboliikka

Seppele Viipurille näyttäisi siis merkitsevän hautaseppelettä. Kirjan nimi oli kuitenkin kustantajan päättämä. Kirjailija ei siitä pitänyt, vaan halusi kanteen kuvan, jossa naisella on seppele päässä – siis elämän symbolin.

Kähärin oma nimiehdotus oli Kyyn punainen maito. ”Ajattelin kansanrunoa ’Kyy lypsi punaisen maion, maion valkean valutti, kipehillen voitehksi, haavoillen parantejiksi.’ Punainen maito oli minusta osuva paradoksi, mahdottomuus, niin kuin meidän koko väliaikainen oleskelumme Kannaksella oli.” Runo on romaanin motto.

Kyy-symbolilla Inka yrittää vakuuttaa itseään, että sotavanki on vihollinen: ”Kuin kyy kaikista suojeluperusteista huolimatta se iskee, jos ei sinuun, ainakin koiraasi.”

Kyyn pisto saa erilaisen merkityksen kohtauksessa, jossa Inka tapaa Tepon keskellä puna-armeijan suurhyökkäystä: ”Teppo tuli. Tuli ja levitti käsivartensa. Sillä hetkellä he tapahtui. Se oli nopea, kuin käärmeen, kuin kyyn pisto. Sille ei voinut mitään. Inka juoksi suoraan Tepon syliin.” Heillä on aikaa viisi minuuttia.

Viipuri paloi marttyyrina Suomen takia

Muistoissa palataan lähtöön Viipurista talvisodan loppuvaiheessa: ”Hurjasti roihuavat tulipalot olivat valaisseet heidän tiensä, kun he jäätä myöten, railoon putoamista uhmaten olivat kompuroineet toiselle rannalle, ja riemuitsivat kun tiesivät olevansa Tervaniemellä. Vasta Nälkälinnan kohdalla he olivat kääntyneet katsomaan taakseen ja nähneet sen valtavan rovion jolla…Niin, sillä roviolla oli tuo Kaunis Neiti Viipuri palanut niin kuin vain palava voi palaa, kuin Jeanne d’Arc.”

Viipuri esitetään neitona, joka poltetaan roviolla kuten Jeanne d’Arc. Polttaminen oli aikoinaan kerettiläisten rangaistus, mutta Jeanne d’Arcista tuli marttyyri ja Ranskan kansallispyhimys.

Viipuri siis kuolee marttyyrina Suomen takia.

Evakko kaipaa kotikaupungin hajuja

Nostalgisisin on kohtaus, jossa Inkan ystävä Hertta muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa Viipurin hajuja.

”Puun ja tervan hajua mikä tuntui Linnansillalla. Myös sarkahousujen hajua. Kun hän [Hertta] sulki silmänsä ja ajatteli sarkahousujen hajua, hän ajatteli myös katuja ja teitä ja pölypilviä joita raskaat laahustavat saappaat olivat nostattaneet, ja niin sarkahousujen hajuun oli sekaantunut toinen haju, pölyisen tien haju, harjoitusten haju ja harmaa joukko marssi kasarminportista sisään ja ulos, laulaen tai laumatta . . . Hertta nyyhkäisi ja jatkoi. Torkkelin puiston haju, muistiko Inka vielä Torkkelin puiston hajun. Heinäkuun puolivälissä kukki lehmus, ilma oli täynnä makeaa tuoksua, illat kuumia ja kuu punainen. Heinäkuu tuoksui Hertan mielestä aina kuulle, kukille, musiikille. Ihmiset vaelsivat edestakaisin kukkien lemussa, katosivat hämyisiin käytäviin, tulivat esille, katosivat taas, kadottivat parinsa ja löysivät uuden. Ja orkesteri soitti, oi että orkesteri soittikaan, mitä se soittikaan? Pirteitä sotilasmarsseja, hitaita kesäillan valsseja ja kehtolauluja. Salaperäiset paperilyhdyt keinuivat Espilässä. Siellä tanssivat ja söivät rapuja. Ja punanenäiset herrat taluttivat daaminsa kohti ajureita ja istuivat ne peräpenkille, jäi sikarin ja hajuveden, viinin ja ruusun tuoksu.

Mutta arvaas, Inka, mikä haju lapsesta oli paras? Se oli leipurin haju. Se leijui Torkkelinkadulta tai Linnankadulta. Sitä hän, Hertta, ei sanonut unohtavansa koskaan. Se tuntui yhä, syvällä hän sanoi tuntevansa sen suussaan yhä.” 

Viipurin takaisinvaltaus 1941 herätti riemua koko maassa

Lyhyessä välähdyksessä kerrotaan myös, miten kesällä 1941 Viipurin takaisin valtaus ”herätti riemua koko maassa. Liput liehuivat saloissa. Niinä päivinä koko Suomi oli rakastunut Viipuriin.  Niinä päivinä laskettiin liikkeelle ’Työn ja taistelun laina’ -niminen laina. Se ilmoitti radiossa itse presidentti Ryti.

Kaikki oli yhtä juhlaa. Työ ja taistelu ja lainat. Koko kansa oli lyhytaikaisesti kuin huumautunut onnesta. Lehdet lainehtivat kirjoituksia. Ei ollut sitä runoilijaa joka ei olisi ihmeteltävän vimman vallassa nähnyt huimaavia näkyjä. Oi Karjala, oi Viipuri, sinä..rakas…”

Kähäri lainaa mm. Yrjö Jylhän runosta säkeitä ”Sinun puolestas, Karjala, kaunis sisko, joku kaatua pelkäiskö, arvelisko?” Tässä kirjailija muistaa väärin: säkeet ovat Jylhän runosta Päin Äänisjärveä, Vienanmerta. Kuten nimi ilmaisee, runo käsittelee Itä-Karjalan valtausta. Erehdys on ymmärrettävä, sillä Jylhän runo oli niin suosittu, että siitä tehtiin postikortti.

Runossa Karjala esitetään naisena, jonka kohtalona on surra, kunnes mies saapuu pelastamaan.

sinun-puolestas-karjala-2

Kähäri ei kuitenkaan unohda asian toista, raadollista puolta: ”evakoista, ainakin salaa jos ei julkisesti, oli pyritty pääsemään”.

Euforinen paluu Viipuriin 1941

Inka lähti takaisin 1941 siivousryhmän mukana heti, kun se kaupungin takaisin valtauksen jälkeen oli mahdollista, ensin junalla Kouvolaan ja sieltä linja-autoilla. Tunnelma oli euforinen: ”Kun Viipuri alkoi näkyä, tutut kiviset Hietalan rannat ja Sorvalin saari, he nousivat seisomaan ja lauloivat, ja Inka unohti että hän oli vain Inka Kostiainen ja lauloi niin kuin muutkin lauloivat, ’Oi nouse Suomi katso sinun päiväs koittaa…!’”

Laulu oli Finlandia-hymni, johon V. A. Koskenniemi oli tehnyt sanat 1940. Ne liittyvät siis talvisotaan. Sibeliuksen musiikkiteos taas sai ensiesityksensä ns. ensimmäisen sortokauden aikana 1899.

Yksi tytöistä lausui Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar.

Inkan muistoissa tuolloin oli vallinnut yhteishenki ja solidaarisuus: ”Ketään ei vähätelty! Kaikkien työ kelpasi! Ei enää kilpailua! Ei etuilua! [- -] Oli luonnollista antaa ja auttaa pyytämättä takaisin.”

Kaupunki oli raunioina, ihmisten sijasta koirien ja kissojen, hiirien ja rottien vallassa.  Työ oli raskasta ja epämiellyttävää. ”Hän [Inka] keräsi, kantoi ja kuljetti, pesi, hankasi ja siivosi. Polvet pateilla ja kynnet verissä ja nälkä suolissa kuristen hän repi, kiskoi, raahasi, nosti ja latoi.”

Mutta ”samalla kun hän [Inka] rakensi kaupunkia, hän rakensi itseään.” Koska Inkaa ei maalaistyttönä ole Viipurissa pidetty minään, ”Hänellä oli ollut hävettäviä, kaunaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Nyt oli aika raivata ne pois.”

”He elivät toivosta. He toivoivat että tulisi vielä se päivä jolloin he saisivat rakentaa kaupunkinsa sellaiseksi kuin se oli ennen tuhoa. Sitäkin paremmaksi! [- -] Tämän sijaan he kuin unta nähden rakensivat jo toisen, aineettoman kaupungin. [- -] se, tuleva Viipuri, se ikävöity kaupunki!”

Viipuri vertautuu tässä Jerusalemiin, jota juutalaiset pakkosiirtolaisuudessa ikävöivät.

Sodan pitkittymisen myötä tunnelma on kuitenkin muuttunut: ”Oli alettu riitautua ja rakastua. Myydä ja ostaa ja laskea rahoja.”

Miksi negatiiviseksi ilmiöksi leimataan riitelyn ja kaupanteon lisäksi myös rakastuminen? Ilmeisesti siksi, että silloinkin yksilöllinen etu pannaan yhteisön edun edelle. Tässä kohtaa samaistutaan sota-ajan virallisiin arvoihin.

Kahdenlaista suhtautumista suurhyökkäyksen edellä

Keväällä 1944 suunnitellaan toisaalta kaupungin hallinnon siirtämistä sotilailta siviiliviranomaisille, toisaalta evakuointia. Vaikka saksalaiset peräytyvät itärintamalla, eräs upseeri puhuu taistelusta lopulliseen voittoon asti. Rouva Winter suunnittelee kesäksi viihdytyskiertuetta Itä-Karjalaan. Sen sijaan päämajassa työskentelevä upseeri on pessimistinen. Kaupungin läpi kulkee rintamalle junia, joiden ikkunat on peitetty.

Rouva Winter ja kauppiaan rouva Elma Riikonen ryhtyvät ajoissa toimenpiteisiin pelastaakseen omaisuutensa. Tämähän on sinänsä järkevää toimintaa, mutta Kähäri liittää sen moraalisesti epäilyttäviin ihmisiin aivan kuten aikoinaan Elämän koko kuvassa.

Inka sen sijaan päättää: ”Viisainta oli elää päivä kerrallaan. Niin kuin he, karjalaiset, olivat täällä oikeastaan eläneetkin, tottuneet elämään. Se oli tietysti lyhytnäköistä elämää muun Suomen mielestä. Mutta yksi täällä vain oli tarpeen. Toivo. Järjetön ja lyhytnäköinen toivo!”

Inkan mielestä muut suomalaiset pohtivat jo, miten saada rauha, mutta karjalaisille rauhalle oli ehto: saada pitää kotiseutu.

Jenny taas näkee, että karjalaisiakin on kahta lajia: ”Tänne ei olisi pitänyt oikeastaan tulla. Ne joilla oli ymmärrystä eivät tulleetkaan. Joilla oli korkeampaa tietoa, ne varoivat, ne selviytyivät, niin sodassa kuin rauhassa, olivat oppineet varomaan satoja vuosia sitten, se oli niillä veressä. [- -] Varovainen väki ei tule sellaiseen paikkaan jossa palopommeja vielä putoilee. Vasta kun täällä on kaikki kunnossa eikä jälkeäkään enää raunioista… [- -] sitten tänne tullaan…sitten täällä taas osataan olla…sitten osataan ottaa ilo elämästä…kaviaaria ja samppanjaa, laulua ja soitantoa…Sitä ei hänen tapaisensa ihminen osaa, ei ymmärrä mitä iloa siitä on.”

Rikkaat kauppiaat eivät siis ole palanneet Viipuriin, ja muutenkin kaupungin kuuluisa kansainvälinen ilmapiiri on romaanista poissa. Inkan mielestä se on hyvä asia: kaupunki on nyt kokonaan suomalainen.

Vihan päivä

Suurhyökkäyksen alkamista 9. kesäkuuta 1944 Kähäri kuvaa: ”Se oli katkera päivä. Suuri ja katkera. Vihan päivä.” Ilmaus vihan päivä (dies irae) aloittaa katolisen kirkon sielunmessun eli Requemin latinankielisen Sequentia-jakson: ”Vihan päivä, tuomion päivä  / polttaa kerran maailman tuhkaksi:  / niin ennustavat Daavid ja Sibylla.” Kyseessä on apokryfisen Sefanjan kirjan 1. luvun jakeet 15-16.

Viipuria pommitetaan, ja sen läpi virtaa pakolaisia, joille on järjestettävä syötävää ja juotavaa ja lääkintätarpeita. Inkan tehtävät muuttuvat.

Sitten luovutaan toivosta, että ihme tapahtuisi: ”Sammutus oli lopetettu. Se oli tarpeetonta. Kaupunki jäisi tulijoille sellaisena kuin he sen tahtoisivat valloittaa. Palakoon! Vaikka armeija taistelikin. Tulessa he joutuisivat pakenemaan, tulessa, tulen alta.”

Tulta ei mainita syyttä useampaan kertaan, sehän liittyy ”vihan päivän” ennustukseen maailman tuhosta.

Inka on oppinut ulkoa Edith Södergranin säkeen: ”jag längtar till landet som icke är”, mutta vasta nyt hän ”oli todella löytänyt maan jota ei ole”. 

Iiris Kähäri kertoo ymmärtäneensä,  että Edith Södergren tarkoitti kuoleman maata. Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola oli sen sijaan päätellyt, että kirjailija tarkoitti Karjalaa, ja otsikoinut arvostelunsa ”Karjala – maa jota ei ole!”

Kerran Inka katsoo taakseen. ”Alla cara memoria. Rakkaitteni muistoksi.” Tämäkin voisi olla romaanin motto.

Itsekkyyttä ja auttamishalua

Tienhaarassa tapahtuu kaksi vastakkaista asiaa. Toisaalta pakokauhun vallassa oleva sotilas huutaa: ”Pelastakoon itsensä ken voi.” Yhteishenki on kadonnut. Jokainen huolehtii vain itsestään.

Toisaalta kun vääpelin kyselee työntekijöitä Kaatuneiden evakuointikeskukseen (KEK), Inka lähtee – ja nyt hän ei enää katso taakseen. Raamatussahan Lootin vaimo muuttui suolapatsaaksi kääntyessään katsomaan taakseen Sodomaa.

Jälleen näkyy ihmisten itsekkyys, kun vieraat lotat, vaikka ovat karjalaisia, eivät jaa eväitään Inkan kanssa kuten aiemmin Jenny. ”Tämä ei ole totta, Inka sanoi itsekseen. Tämä ei voi olla totta. Mutta tämä oli totta. Tässä tilanteessa nämä ihmiset eivät olleet enää samoja viihtyisiä hauskasti rupattelevia karjalaisia. Nämä olivat kokonaan toisia. Nyt jo.”

Silti Inka yrittää ymmärtää: ”Kukaties nämä ihmiset, jotka kiirehtivät sotaa pakoon, ovat murtuneita ihmisiä. Ja kuinka eivät olisi kun taivas oli ääriään myöten täynnä jyrinää ja maa vavahteli jalkojen alla.”

KEKissä Inka kasvaa viimein aikuiseksi naiseksi: ”Hän oli nyt oma itsensä, riippumaton äidistä ja sisaresta, myös rouva Winteristä, kaikista niistä jotka olivat sanoneet hänelle ’tee niin’ tai ’älä tee niin’.”

Heinäkuun viidentenä päivänä kuullaan ääni, jonka joku tietävä osaa selittää: ”Jossain Juustilan takana ampuu koko Nenosen tykistö, tai ainakin suurin osa siitä”.

Taistelua ei kuitenkaan pidetä ratkaisevana, sillä puolustajilla on vielä mahdollisuus vetäytyä välirauhan aikana uuden rajan taakse rakennetulle Salpa-linjalle.

Katkeruutta ja epävarmuutta

Ennen kuin Lotta Svärd lakkautetaan marraskuussa 1944, rouva Winter kokoaa osastonsa lotat viimeisen kerran yhteen.

Rouva Winter on selvinnyt toisestakin evakkomatkasta. Parhaat huonekalut ja taulut ovat olleet säilössä Hämeessä. Useimmat Viipurissa olleista tavaroistaan hän on saanut kuljetukseen ja suojelluksi ryöstäjiltä, joiksi ”miellyttävät sivistyneet ihmiset” olivat tilaisuuden tullen muuttuneet. Silti hänellä on otsaa surra pianoaan, jonka hän oli ”omin käsin turmellut, että ei yksikään vanja soittaisi sillä ’Vapaata Venäjää'” mutta joka sittenkin oli toimitettu käyttökelvottomana perille.

Inkan Aino-sisaren mies on katkera: ”Hänkin, tilallinen mies, oli Moskovan rauhan jälkeen joutunut linnoitustöihin, oli itse pyrkinyt muun työn puutteessa. Hän oli raatanut lapio kädessä jossain Luumäen ja Lappeenrannan välillä ja sellaiset bunkkerit oli rakennettu ettähän. Ja kaikki turhaan! Olisivat ne saaneet olla … no, Kannaksella … taikka Viipurissa. ’Jumala Suomea suojatkoon’, hän matki Mannerheimia, ’Isänmaan nöyrä kiitos keventäköön…'” 

Junassa Inka kuulee, kun ”Vanhempi mies kertoi, pettyneellä ja vaisulla vanhanmiehen äänellä, että monet olivat itkusilmin hyvästelleet heitä, karjalaisia, kun he olivat keväällä 42 lähteneet Hämeestä kotiinsa, ja oli kirjoiteltu ka lämpimin sanoin muisteltu, mutta kun he tulivat olivat tulleet takaisin, nyt heistä tuli taas riesa, maita menisi ja kyliin asettuisi vierasta heimoa, kouluja pitäisi rakentaa ja työpaikat jakaa karjalaisten kanssa, nyt oli niillä äänessä toinen nuotti, ja se lämpö mitä aiemmin oli osoitettu olikin ollut heijastusta vain heistä, karjalaisista.” 

Nuorempi mies, joka on ollut armeijassa, epäilee, ”kannattiks tää. Kun kaikki taistelupaikat mäni ja kotiseutu karjalaisilta. / – Ka kannatti, vakuutti vanhempi. Jäihä täs sentään itsenäisyys ja jäi monel ihmisel kotiseutukii viel.”

Miesten keskustelua kuunnellessaan Inka miettii: ”Kannattiko? Pakko kannattaa.”

Tämä tuo mieleen Elämän koko kuvan Joron tunnuslauseen ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata”, joka oli myös kirjailijan oma tunnuslause.

Inka aikuistuu myös suhteessa mieheen

Inka ja Teppo ovat menneet kihloihin. Mutta Tepollakaan ei ole ammattia, ja mies tuntuu olevan kiinnostunut vain karjalaisten järjestön perustamisesta. Inka kyllästyy syrjäyttämiseensä ja toimii ensi kertaa jämäkästi lähettämällä Tepon pois.

Romaanin päättyessä suhteen jatko jää auki. Tosin Inka ”uskoo että mikään ei pääty yhteen suutahdukseen. Omituisen surun ja onnentunteen vallassa hän miettii, mitä sanoisi, kun Teppo suostuisi puhumaan.” 

Kähäri ei siis valitse rakkausromaanin helppoa ratkaisua, jossa naisen elämän täyttymys on avioliitto ”oikean” miehen kanssa.

Inkasta on tullut aikuinen nainen myös suhteessa mieheen. Teppo ei enää ole hänelle haavekuva, vaan hän näkee miehen sellaisena kuin tämä on.

Mahdollinen avioliitto ei tule olemaan helppo, mutta Inka aikoo tehdä siitä tasa-arvoisen.

Musiikki tuottaa katharsiksen – samoin kirjallisuus

Romaanissa kuvataan paljon musiikkia, sillä Inka kuuluu kuoroon. Yksi musiikkikappaleista on Mozartin Requem, sielunmessu joka surun jälkeen päättyy riemuun.

Jos riemun vaihtaa sanaan katharsis,  sama koskee kirjallisuutta. Koska lukijalla on tapahtumiin riittävästi välimatkaa, ei tarvita halpahintaista lohdutusta. Sen sijaan suruun voidaan palata, ja sen uudelleen kokeminen taideteoksen kautta tuottaa katharsiksen.

iiris-kahari-3

Kirjailijasta

Kirjan taustasta ks. Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Olen kirjoittanut blogiini myös Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960) ja Viipurilaisen iltapäivä (1964) ja Vaikka en toivo paluuta (1972). Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Muita tietoja

Yrjö Jylhän runo Päin Äänisjärveä, Vienanmerta

Finlandia-hymnistä Wikipediassa

Paavo Cajanderin runo Vapautettu kuningar

Tietoja Raivolasta Wikipediassa, kuvia Raivola-seuran sivulla.

Iiris Kähäri: Viipurilaisen iltapäivä

Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivässä seitsemänkymppinen kunnalliskodissa asuva vähän höpsähtänyt Kaisu odottaa linja-autoasemalla poikaansa ja yrittää puhua vieraiden kanssa Viipurista.

Paikkakunnan nimeä ei mainita, vain se että se on linja-autoreitin Hanko-Helsinki varrella. Paikkakunta lienee siis Lohja, jossa Iiris Kähäri sodan jälkeen asui.

Viipurilaisen iltapäivä ilmestyi 1964, jolloin oli kulunut kaksikymmentä vuotta jatkosodan päättymisestä. Suomi oli päällisin puolin selvinnyt sodasta ja oli muuttumassa pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi.

Prosessissa keskityttiin aineelliseen puoleen, henkisen puolen saivat ihmiset hoitaa itse tai olla hoitamatta.  Onneksi apuna oli kirjallisuus.

viipurilaisen-iltapaiva

Menetetty Viipuri luodaan sanallisesti uudelleen

”Viipurin kaupunki, hän [Kaisu] ajatteli haikeasti. Viipurista vain puhun. Mistään muusta en osaa puhua.”

”Älkää pahastuko, [- -] Kaikki aina pahastuu, mutta siitä ei voi olla haastamatta, kun siitä haastaa, se on tässä. Kun sanon Viipurin linna, se on tässä. Kun sanon Pyöreä torni, se on tässä. Katariinankatu, Haminanportti. Kaikki kaikki. Kovalla äänellä vain VIIPURI. Ja se on.”

Kaisu harrastaa eräänlaista sanamagiaa: mainitsemalla Viipurin paikkojen suomalaisia nimiä hän yrittää todistaa sekä itselleen että muille, että nuo paikat – samoin kuin niiden suomalainen historia – ovat edelleen olemassa.

Samaa tekee tietysti myös kirjailija itse. Sotaa edeltävään aikaan sijoittuvissa romaaneissaan hän luo menetetyt maisemat ja ihmiset sanallisesti uudelleen.

Kaisu torjutaan aina

Kaisu tulee aina torjutuksi. Viipuri ei kiinnosta ketään, jokainen keskittyy omaan elämäänsä.

Sukupolvien ero näkyy seuraavassa lauseessa: ”Mua ei kiinnosta, kun se on se paikka minkä ne on menettänyt.” Se, mitä itse ei ole kokenut ja mikä ei edes ole tapahtunut oman sukupolven elinaikana, ei kosketa.

Länsisuomalaisella paikkakunnalla ei ole tapana ruveta keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa eikä tuttujenkaan kesken harrastaa small talkia. Kaisu toteaa: ”niille pitää puhua hirveän vakavasti, muuten pahastuvat. A kuka tahansa vähäjärkinen osaa puhua vakavasti.”

Osa tuntee Kaisun ja on luokitellut hänet kategoriaan ”asiattomat oleskelijat”. Rahastaja sanoo kuljettajalle: ”Se on taas täällä kurkkimassa, se sama nainen.”

Kaisun kielikin erottaa hänet muista. Kun hän baarissa sanoo ”A jos joisin vaikka tsajut”, hänelle vastataan: ”Puhukaa niin kuin muutkin ihmiset ruukaa puhua.”

Vain poliisi Jokinen tervehtii Kaisua ystävällisesti, kyselee kohteliaasti kuulumisia ja on pannut merkille, että tämä on jo seitsemättä kertaa poikaansa vastassa. Kun Kaisu ”haastaa mukavia”, Jokinen nauraa, uskoo ensin ja sanoo tarinan jatkuessa hyväntuulisesti: ”Nyt mua jutkautettiin.” 

Joku ymmärtää Kaisun kiinnostuksen väärin kuten nuori äiti, jonka lapsi on ilmeisesti syntynyt avioliiton ulkopuolella: ”Mä olen saanut tarpeekseni jo kaikkien ämmien ilkkumisesta ja repisestä ja opettamisesta. Eiks täällä saa enää elää rauhassa?” 

Useimmat ihmiset ovat ”vain” tylyjä, mutta nuorten asevelvollisten sanallinen kiusaaminen yltyy väkivallaksi. Ensin Kaisu pakotetaan siirtymään penkillä, kunnes hän putoaa, ja sekään ei riitä: ”Hän oli jo nelinkontin, kun lyötiin kädet alta.” 

Erilaiset muistot

Silloin harvoin kun keskustelu Viipurista syntyy, muistot ovatkin niin erilaisia, että ne eivät yhdistä vaan erottavat. Erään rouvan tuttavat Viipurissa ovat olleet ”tunnettuja liikemiehiä ja sivistyneitä ihmisiä vanhalla hyvin arvokkaalla tavalla”. Kaisu taas on asunut esikaupungissa, mitä hän ei kehtaa tunnustaa.

Eräs juuri Leningradissa turistina käynyt taas kertoo pysähdyksestä neuvostoajan Viipurissa: ”Tunti kaksi oltiin kaupungissa, enemmästä ei väliä, siinä ennättää nähdä kaikki, ei siinä paikassa ole paljon katsomista.” Ainoa hyvä asia oli samppanja, jota tulikin juoduksi pullokaupalla.

Suorastaan absurdiksi menee Kaisun keskustelu nuoren Maikin kanssa: ”Menen vielä takaisin tuohon Viipuriin, olen pakolainen.” ”Kaikkihan täällä ollaan kohta pakolaisia.” ”Minulla ei ole enää Viipuria”. ”Ei minullakaan”. ”Onko …onko teilläkin ollut Viipuri?” ”Kaikilla on ollut.”

Kaisu ehtii jo ilahtua, että on tavannut toisen viipurilaisen. Mutta käykin ilmi, että Maikin kielenkäyttö on varhainen esimerkki postmodernista kielipelistä.

Toisaalta Maikin sanat voi tulkita niinkin, kaikilla, jotka on kokeneet – sodassa tai muuten – menetyksen, on ”oma Viipuri”.

Mahdollinen on myös uskonnollinen tai eksistentiaalinen tulkinta: ihminen on aina vieras maailmassa.

Tämä vieraus-teema on Toini Havun mukaan Iiris Kähärin teosten punainen lanka: ”Pakolaisuus tai muuttuvaisuus, orpous, ei ole välttämättä vain matkantekoa, vaan sieluntapahtuma.” 

Äidin ja pojan vieraantuminen

Vihdoin saapuu Kaisun poika Putu.

Putu-nimi on outo jo sinänsä ja vielä enemmän outo aikuisen miehen nimeksi. Todennäköisesti se on ollut joko äidin tai lapsen itsensä väännös oikeasta nimestä. Jostain syystä äiti käyttää sitä yhä edelleen.

Niin kuin odottaa saattaa, tapaamisesta tulee pettymys. Poika on vieraantunut äidistään eikä hänellä on tälle aikaa.

Mutta ehkä kaikki syy ei ole Putun.  Kaisu on vaatinut, että poika pannaan kouluun,  jotta tämä pääsisi yhteiskunnassa ylöspäin. Putu ei ole kuitenkaan kyennyt täyttämään äitinsä odotuksia.

Ilmeisesti Kaisulla on ollut myös miniän kanssa erimielisyyksiä. Se ei kuitenkaan ole puolustus sille, ettei Putu ole tuonut lapsiaan vuosiin tapaamaan isoäitiä.

”Herää Suomi”

Romaanin loppupuolella Kaisun aivoissa kiertää sanat ”SUOMI, Herää, Putu. SUOMI” joka muuttuu ensin muotoon ”HERÄÄ SUOMI” ja saa lopulta saa muodon ”HERÄÄ SUOMI JO LOPPUU YÖ.” Kyse on Arvi Jänneksen (oikealta nimeltään Arvid Genetz) runosta Herää Suomi, joka tosin kuuluu ”Herää Suomi niin loppuu yö.”

Laulu liittyi alun perin vahvasti fennomaaniaan, eivätkä ruotsinkieliset sitä hyväksyneet. Sortovuosina laulu herätti taistelutahtoa ja uskoa Suomen tulevaisuuteen. Itsenäisyyden aikana Ylioppilaskunnan laulajat piti sitä esillä. Laulu oli suosittu myös Lapuan liikkeessä.

Laulu saattaa siis kertoa Kaisun ideologisesta taustasta, joka ei sovi sodanjälkeiseen aikaan. Samahan koskee Kähärin Elämän koko kuvan (1960) päähenkilöä Joroa, joka pitää sodan jälkeen kiinni valkoisesta aatemaailmastaan.

”Viipuri on kuollut”

Laulun herätyshuuto ei toteudu, vaan epätoivo valtaa Kaisun: ”Viipuri on kuollut, a miksen miekin kuukahtaisi.”

”Viipurin kuolema” ei liity vain yhden evakkovanhuksen kuolemaan, sillä Viipurin kestäminen on assosioitunut runoissa Suomen kestämiseen ja jopa yleisesti vapauden kestämiseen.

Esimerkiksi Eino Leino kirjoitti ns. sortovuosina runossa Viipurin lukko: ”Voi virrat vaipua, maat voi hukkua, / vaan ei kansojen omatunto nukkua, / siellä on vapauden haaveilo haikein, / missä sen puolesta taisto on vaikein. / Viipuri! Seisot kuin kallio meressä, / seisonut ennen jo tulessa ja veressä, / kertoa voivat sun muurisi harmaat / isänmaan kohtalot kolkot ja armaat; / Viipuri! Et sinä sortua saa. / Jos sinä seisot, seisovi maa.”

Sylvesterin punainen silmä

Aviomiehestään Sylvesteristä Kaisulla ei ole juurikaan mukavia muistoja. ”Sylvesterin silmä oli välähtänyt ovella, heleänpunaisena, väsyneenä tai kiukkuisena. Kaisu ei ollut varma. Hän oli ollut pääsemättömissä siitä silmästä. Oli saanut odottaa ja pelätä ja olla varuillaan.” 

Mutta lopussa tapahtuu muutos: ”Nyt vasta Kaisu tajusi että Sylvester oli ollut mies. Nyt vasta. Rinnat olivat kasvaneet, pehmeät mättäät, mutta sisäisesti Sylvester oli ollut mies. Tulinen mies. Ja Kaisu muisti taas silmän, heleänpunaisen. Turha sitä on paeta, pelätä tai hävetä. Se häntä johtaa. Koditonta.”

Aiemmin Sylvesterin punainen silmä on tuonut Kaisu mieleen punaisen varoitusvalon, joka kadunkulmassa ja junan tasoristeyksessä kertoo, ettei yli ole menemistä. Nyt tuo punainen silmä muuttuu oppaaksi. Mieleen tulee Z. Topeliuksen satu Koivu ja tähti, jossa sisaruksilla oli vieraalta maalta kotiin taivaltaessaan oppaina koivu ja tähti. Kaisu on kuitenkin pysyvästi koditon.

Aviomies Sylvesterin nimipäivä on uudenvuodenaattona, joten nimi tässä tapauksessa viittaa vanhan ja uuden rajaan. Tienhaaran pommituksessa talvella 1940 kuollut Sylvester jäi iäksi vanhaan, kun taas Kaisu pakotettiin evakkona uuteen elämään, jossa hän ei viihdy.

Pakolainen on tuomittu kulkemaan

Kaisun nimi perustuu nimeen Katariina, joka kristillisessä perinteessä merkitsee puhdasta. Nimen on kuitenkin arveltu perustuvan kreikan sanaan, joka merkitsee kidutusta. Nimi voi myös olla jumalatar Hekaten nimestä. Hekate oli antiikin Kreikassa yön, aaveiden ja noituuden jumalatar. Kaikki nämä merkitykset sopivat Kaisuun.

Romaanissa Kaisu itse tulkitsee nimensä näin: ”Pakolainen on pakolainen, sen elämä on pyörien varassa, ja kyllä minä jaksan. En ole suotta Kaisu. Katariina. Pyörien ja hevosten Katariina.”

Pyörä paljastaa, että Katariina viittaa Katariina Aleksandrialaiseen. Tämän pyhimyksen tunnus on teilipyörä, joka tuhoutui, kun hänet yritettiin mestata sillä. Samoin kuin pyhimys ei suostunut luopumaan kristinuskosta, Kaisu ei luovu karjalaisuudesta. Teilipyörän eli marttyyrikuoleman sijasta pyörä merkitsee Kaisulle ikuista kulkemista.

Huomattakoon, että Kaisu käyttää itsestään nimitystä pakolainen. Näin hän samastuu myös suomalaisten lisäksi myös muihin, jotka ovat joutuneet sodan takia lähtemään kodistaan.

Kaisu ei saa empatiaa

Se, että Kaisu toistamistaan toistaa Viipuriin liittyviä asioita, on selvä todiste traumasta. Nykytermein hän olisi terapian tarpeessa.

Silloisissa oloissa empaattinen kuunteleminenkin auttaisi.  Tai tarkemmin: ihmisten välinen kohtaaminen.

Kaisu etsii ihmistä, mutta ei löydä.

Muiden käytös Kaisua kohtaan  paljastaa näiden materialismin, itsekkyyden ja empatian puutteen.

Toisaalta muita ihmisiä ei pidä liiaksi syyttää. Kaisu käyttäytyy usein liian tarvitsevasti, ja jokaisella on omat huolensa.

Voi olla, että muut torjuvat Kaisun siksi, että tämä muistuttaa heitä heidän omista torjutuista suruistaan, joita he kiireisellä elämällään yrittävät välttää kohtaamasta.

Nuorilla taas on omat huolensa, aina samat mutta heille uudet. Kaisu kykenee antamaan empatiaa sotilaalle: ”- Mua on karkeesti petetty. / – Pettäminen on aina karkeaa. / – Se oli sitä ensi silmäyksellä. Lyhytsulku. Ja sitten mun paras kamu tulee ja vie sen ihan nokan alta. / – Palajaa vielä. / – Ei ole väliks enää. / – Tahtoisit sie tapella? / – Saamari, sitä sentään tappelis omasta olemisestaan, sen tytön olemisesta, tarkotan, eikä laskis läpi käsien. / Kaisu silitti sotilaan hihaa.” Tosin Kaisu tuskastuu pian: ”En jaksa enää, hän ajatteli, auttaa niitä.” 

Muiden silmissä Kaisu on outo ja naurettava, mutta kohtaamisessa hänen kanssaan voikin käydä niin, että lukijan silmissä naurettava onkin toinen osapuoli.

Eräs herra pyytää Kaisua vahtimaan matkalaukkujaan sillä aikaa, kun hän käy ostamassa lehden. Palattuaan ”herra laski kahteen kertaan laukut: ne olivat tallella.” Tämän huomattuaan Kaisu letkauttaa: ”Tarjosivat hyvää hintaa, mutta en myynyt niitä.” Herra ei ymmärrä Kaisun huumoria vaan lähtee sanomatta edes kiitos. Nimitys ”herra” on ironinen, sillä sydämen sivistyksen lisäksi tältä puuttuu normaali järkikin.

Vertailukohtana Opri

Evakkovanhuksista tiedetään vähän. He kirjoittivat vähän muistoistaan – aikaa oli vähän ennen kuolemaa, ja kirjoitustaitokin saattoi olla heikko. Onneksi pari kirjailijaa tekivät sen heidän puolestaan.

Kyllikki Mäkelän Oprissa (näytelmä 1953, elokuva 1954) nimihenkilö kaipaa kotiin Karjalaan, mutta sulattaa positiivisella luonteellaan jopa länsisuomalaisen kunnalliskodin äkeimmän lvanhuksen sydämen.  Mäntylän näytelmässä (1953) ja siitä tehdyssä elokuvassa (1954) optimistinen johtopäätös on, että eri heimojen edustajat voivat löytää yhteisymmärryksen ja jopa hyötyä toistensa erilaisuudesta.

Opri ystävystyy kunnalliskodissa nopeasti, sillä hän on kiinnostunut muista ihmisistä ja tekee parhaansa auttaakseen heitä. Karjala on hänen sydämessään, mutta hän ei alituiseen puhu asiasta vaan vastaa vain kysyttäessä.

Sanoma nykyajalle

Kaisulla ei ole samanlaisia psyykkisiä voimavaroja kuin Oprilla. Mutta eipä kunnalliskotikaan ole samanlainen, vaan hoitohenkilökunnan jäsen Manja vetoaa koko ajan kiireeseensä.

Näin Viipurilaisen iltapäivä kertoo yleisemminkin vanhusten yksinäisyydestä ja masennuksesta – siis asioista, jotka ovat edelleen ajankohtaisia.

2000-luvun pakolaiskriisissä voisi olla käyttöä evakkojen kokemuksilla – onhan jokaisella pakolaisella tosiaan ”oma Viipuri”.

siiri-angerkoski-viipurilaisen-iltapaivassa

TV-näytelmä

Julkisuudessa evakot eivät suikaan olleet tabu. Aiheesta ilmestyi jatkuvasti romaaneja, ja Unto Seppäsen romaaniin Evakko pohjautuva samanniminen elokuva näytettiin TV:ssä.

Viipurilaisen iltapäivästä tehtiin 1965 samanniminen TV-näytelmä. Sen ohjasi Rauni Mollberg. Pääosan näytteli unohtumattomasti Siiri Angerkoski, joka kerrankin sai vakavan roolin

Katkelma löytyy Youtubesta

Tienhaara (lisätty 21.3.2017)

Kaisu on joutunut aviomiehestään eroon Tienhaarassa. Miksi juuri siellä, lukijalle ei kerrota, epäilemättä koska aikalaislukijat ja erityisesti evakot tiesivät kertomattakin.

Nuoremmille lukijoille asia selviää Mikko Porvalin dekkarista Veri ei vaikene (2016). Viipurin ratapihaa oli pommitettu, joten viipurilaisia kehotettiin menemään omin toimin Tienhaaran asemalle. Sinne tuli kuitenkin idästä junia, jotka olivat jo täynnä Itä-Kannaksen evakkoja. Monet joutuivat jatkamaan matkaa jalan jopa Lappeenrantaan asti.

Kirjallisuutta

Olen kirjoittanut blogiini myös Iiris Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960), Vaikka en toivo paluuta (1972) ja Seppele Viipurille (1988). Ensimmäisen artikkelin lopussa on kerrottu kirjailijan elämänvaiheista.

Blogissa on artikkeli myös Kyllikki Mäntylän Oprista.

Kirjailijan haastattelu ks. Ylen elävä arkisto.

Wikipediassa on tietoja Arvi Genetzistä ja hänen nimimerkillä Arvi Jännes kirjoittamastaan runosta Herää Suomi.

Eino Leinon runo Viipurin vartio sisältyy Leinon kokoelmaan Painuvan päivä (1914).

Nimistä: Katariina ja Hekate

Katariina Aleksandrialaisesta

Tienhaarasta

Havu, Toini: Iiris Kähärin Kaukamaa. – Teoksessa Iiris Kähäri: Valitut teokset. Ex libris 1970. Suomalaisen kirjallisuuden suuret mestariteokset.

Iiris Kähäri: Elämän koko kuva

Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilö on valkoinen idealisti, joka ei lannistu mistään ja huolehtii epäitsekkäästi muista evakoista. Hän on kuitenkin niin kiinni menetetyssä Karjalassa, ettei hyväksy, kun muut evakot sopeutuvat uusiin oloihin.

elaman-koko-kuva-2

Elämän koko kuva (1960) alkaa kesäkuun alussa 1944 ja loppuu vuoteen 1956. Se kattaa siis toisen evakkoon lähdön ja kaksitoista seuraavaa vuotta.

Aluksi tapahtumapaikkana on kuvitteellinen Juokseman pitäjä Itä-Kannaksella. Pinnalta katsoen kaikki näyttää olevan rauhallista ja vanhempien ikäluokkien miehet on kotiutettu.

Samaan aikaan valmistaudutaan salaa pahimpaan: evakuointiohjeet on jaettu ja paikkakunnalle tulee eversti esikuntineen. Pian alkaa kulua tykkien jyly: puna-armeijan suurhyökkäys on alkanut.

Valkoinen idealisti ja hänen kaksi vastakohtaansa

Kuvaus keskittyy miehiin. Kirjailijan omien sanojen mukaan ”Miehet [- -] toimivat, naiset passaavat omahyväisiä miehiään, niin kuin karjalaiset naiset ovat aina passanneet.”

Keskeiset miehet ovat viisikymppisiä eivätkä siten enää rintamalla. Pääosassa on pitäjän suojeluskunnan päällikkö Jalmari Joro. Hänen vastakohtiaan ovat kunnan esimies Tuomas Musakka ja entinen punakaartilainen Latiskaisen Pekko.

Pienempiä rooleja on nimismiehellä, rovastilla ja inkeriläisellä Israel Kurpalla. Heitä kuvataan vain ulkoapäin, toisin kuin kolmea ensimmäistä.

Ennen Suomen itsenäistymistä Jalmari Joro, Tuomas Musakka ja Latiskaisen Pekko kävivät paikkakunnan kansanopistoa. Siellä heitä kasvatettiin ihanteellis-siveellisessä ja isänmaallis-aktivistisessa hengessä.

Niinpä nuorukaiset vannoivat, etteivät koske tupakkaan eikä alkoholiin eivätkä harrasta seksiä ennen kuin avioliitossa. Joro on myös pitänyt lupauksensa.

Edellisen sukupolven kannakselaisten kanta oli, että Venäjä on mahtava ja sen kanssa piti elää sovussa, varsinkin kun kaupankäynti Pietarissa oli hyödyllistä. Nuoret leimasivat tämän orjamaiseksi jäänteeksi menneisyydestä, jolloin hovi omisti maat ja ropottia eli päivätöitä tekevät talonpojat saattoivat joutua ruumiillisten rangaistusten kohteiksi.

Kolmikko vannoi myös valan isänmaalle, mutta Pekko meni vuonna 1918 punakaartiin eikä Tuomas Musakka uskaltanut lähteä taistelemaan valkoisten puolelle kuten Joro, joka joutui punapäällikkö Kaljusen kiduttamaksi.

Elämän koko kuva käsittelee sisällissotaa perinteisen valkoisen näkemyksen mukaan. Punaiset ovat roistoja, valkoiset sankareita. Näin ollen myös isänmaallisuus on valkoista.

Joro pelasti vuonna 1918 Pekon ampumiselta, mutta Pekko ei ole tästä kiitollinen.

Päinvastoin Pekko on edelleen katkera siitä, että hänen elämänolosuhteensa ovat huonommat kuin muilla. Hän valehtelee jatkuvasti eikä ole halukas tekemään työtä, vaan hänen mielestään yhteiskunnan pitäisi järjestää hänelle samanlaiset olot kuin rikkaille.

Surullisin kohtalo Elämän koko kuvassa on inkeriläisellä Israel Kurpalla, joka on elänyt pakolaisena puoli vuosisataan. Kun raja Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä sulkeutui, hän jäi Suomen puolelle eroon perheestään eikä ole kuullut heistä sen jälkeen.

Kurpan kohtalo toisaalta muistuttaa, mitä ihmisille Neuvostoliitossa tapahtui ja näin asettaa suomalaisten kärsimykset mittasuhteisiin. Toisaalta Kurppa on Pekon vastakohta, koska hän ei katkeroidu. Samalla Kurppa on myös Joron vastakohta, sillä hän ei suuntaudu aktiiviseen toimintaan vaan jatkuvaan rukoukseen.

Joro on kautta vuosien säilyttänyt yhtä idealistisen mielenlaadun. Evakuointimääräysten tullessa hän huolehtii ensin muiden asioista ja vasta viimeksi omistaan. Sen sijaan kunnan esimies Tuomas Musakka toimii juuri päinvastoin ja pakkaa ensin omat tavaransa.

Kähäri kuvaa tiivistetysti, miten Joro osaa keskittyä kulloiseenkin tehtävään: ”Aika ei jakautunut enää tunneiksi, viikonpäiviksi ja viikoiksi vaan tehtäviksi; se oli tehtävä siellä, tämä täällä, nuo ihmiset saatava tuonne, nämä eläimet tänne.  Oli tarpeita. – Missä täällä saisi vettä? – Missä saisi ruokaa? – Missä saisi pestä vähän? – Missä olla pitkällään? – Eikö kukaan tiedä kenkiä tälle ihmiselle? – Mitähän kello on, olen hävittänyt kelloni? – Älä itke, kyllä äiti löytyy etkä sinä hukkaan joudu, onhan sinulla lappu kaulassa.” 

Elisenvaaran pommitus

Romaanin alkupuolen traaginen kohokohta on, kun juoksemalaisia kuljettava evakkojuna sattuu olemaan Elisenvaaran asemalla juuri silloin, kun asemaa pommitetaan.

Siviiliuhreista ei kerrottu sodan aikana lehdissä, jottei levitettäisi paniikkia. Huhut tietenkin levisivät.

Elämän koko kuva osoittaa, että aihetta saattoi käsitellä vuonna 1960. Asia kuitenkin unohtui monelta eivätkä nuoremmat olleet siitä kuulletkaan, joten se saatettiin 2000-luvulla esittää uutisena. Erkki Rahkolan ja Carl-Erik Geustin kirjalla on kuvaava nimi Vaiettu Elisenvaraan pommitus (2008). Laila Hietamies (myöhemmin Hirvisaari) saavutti arvostelijoiden tunnustuksen kuvaamalla Simolan aseman pommitusta Lappeenranta-sarjan viimeisessä osassa Kallis kotimaa (2004).

Rahkola ja Geust samoin kuin Hietamies romaaninsa esipuheessa ja henkilöidensä kautta arvostelevat myös suomalaisia viranomaisia. Koska näiden asemien kautta kuljetettiin joukkoja ja aseita rintamalle, ne olivat luonnollisia pommituskohteita Neuvostoliiton ilmavoimille. Silti asemien ilmatorjuntaan ei ollut satsattu ja evakkojunat pysähtyivät ammusjunien viereen.

Kähäri ei puhu mitään tapahtuman syistä eikä myöskään kuvaa itse pommitusta.

Joro, rovasti ja Musakka saapuvat Elisenvaaran asemalle saatuaan kuulla pommituksesta. Taitavasti vihjeitä käyttämällä Kähäri antaa lukijan mielikuvituksen loihtia mieleen kaamea näky:

”Sotilaita oli korjaustöissä. Siellä oli tunneli jonka läpi asemamiehillä oli tapana kulkea ratapihan toiselle puolelle. Jotakin oli tapahtunut tunnelin suulla, missä lapioitiin ja kannettiin.

He tunsivat myös hajun. Siellä haisi hius joka syttyi ja sihisi ruskealle karrelle. Ja jotakin muuta oudosti pulpahtaen mieleen; syksyiset päivät jolloin lampaita oli teurastettu Suur-Joron asemalla ja naiset kärvensivät nuotiolla niiden kalloja.”

Kolmikko ajaa autolla kiinni junan, joka on lähellä Savonlinnaa. ”He tapasivat pöpperöisiä ihmisiä jotka eivät osanneet sanoa sanakaan; ja toisia jotka istuivat kuin viimeisetkin riekaleet riisuttuina ja katselivat jonnekin ohi, suu ja silmät äänettömästi huutavina aukkoina. Hiukset olivat monelle hajallaan ja kengät olivat kadonneet pakenemisen aikana. Hiiltyneitä arkistolaatikoita löydettiin yhdestä vaunusta, ja sitten oli vaunuja, joita ei avattu ollenkaan.” 

Eräästä perheestä on kuollut äiti ja kuusi lasta, ja eloon on jäänyt vain pienin sekä isä joka on sodassa. Joron aiemmin auttama pikkutyttö on hengissä mutta on nähnyt äitinsä kuoleman; äiti oli raskaana ja vatsa repeytyi auki niin, että vauva tuli ulos mutta ei tietenkään selvinnyt.

Eloonjäänyt mummo kertoo tarinansa, jossa tavallinen elämä – jos nyt evakkomatkaa voi sellaiseksi lukea – muuttuu hetkessä helvetiksi. Mummon kertomus keskittyy havaintoihin, ja ainoa tunteen ilmaus on lopussa: ”pääsimme  jo pelloille kun koneita tuli taas eivätkä ne pommittaneet enää, ampuivat vain, ja me olimme iloisia siitä.” 

Romaanissa tulee näytetyksi, että vaikka nykyistä kriisiterapiaa ei ollut, vanhat koetellut keinot – kuunteleminen ja muu lähimmäisenrakkaus – olivat käytössä.

Rovasti ja Musakka lähtevät junan mukana, mutta Joro palaa Juoksemaan johtamaan evakuointia.

”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata”

Kenraali antaa evakuointiin aikaa viisi vuorokautta. ”Mahdollisimman paljon yksityistä omaisuutta on saatava pois. Ihmisillä pitää olla jotakin millä heti alkaa, etteivät jää istumaan ja ajattelemaan.”

Niinpä ”Jalmari Joro yritti ja pani toiset yrittämään. / Tehtävä oli mieletön. Monet masentuivat ja heittivät pakkaamisen, särkivät omaisuuttaan ja tappoivat eläimet.”  

Kun Viipuri menetetään, Jorokin alkaa epäillä: ”Kaikki oli mieletöntä. Kannattiko mikään enää.” Mutta kun hän on saanut tietoja vaimostaan ja pojastaan, hänen mielialansa nousee ja hän jaksaa taas.

Joron tunnuslause on: ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata.”

Mutta rintama pysähtyy, ja sato saadaan korjattua, ennen kuin välirauhansopimuksen jälkeen on lähdettävä.

Tulevaisuutta pelätään: ”Kyllä Venäjän vankiloihin mahtuu…yksi kansa.” ”Ei kai koko kansaa viedä, eihän koko kansaa voida viedä”.

elaman-koko-kuva-3-2

Kahdenlaisia evakkokokemuksia

Aiemmassa evakkotalossa Jalasjärvellä emäntä toivottaa Joron vaimon Liisa poikansa kanssa kyynelsilmin tervetulleiksi: ”Hän on meitä kaihoten muistellut ja toivonut tapaamista vaikka ei tällä lailla.” 

Toisenlaisia kokemuksia kertovat opiston naiset. Evakkojen tavaroiden purkaminen rautatieasemalla herättää Pohjanmaalla kateutta: ”nyt sitten nähdään, mihin tavara on Suomesta kadonnut kahden vuoden sisällä, nyt sitten kun nähdään kun se nähtäväksi tuodaan. Karjalaan! Sinne on syydetty naulat, laudat ja muut ja täällä senkun nuollaan näppejä. Kenellä on tuollaisia tavaramääriä? Ei kellään. Pilaantuneitako? No miksi veivät sinne? Homehtunuttako? Pitäkää homeenne! Uusia pisteitäkö niille vaatteita varten? Ja vielä! Jo on meidänkin vuoro! Ja kuka täällä on vaatteita nähnytkään, pumpulipöksyjä, kysyn mitä? Mutta Viipurissa ovat myyneet julkisesti, sanovat ne jotka kulkevat sen kaupungin läpi. Ja kuka on vuosiin ostanut emaliämpäreitä? Viipurissa niitä myydään. Ja riisiä ja kahvia ja sekahedelmiä. Luumusoppaa syövät Karjalassa! Suomen Huolto jakaa kaiken sinne. Kankkulankin kaivossa olisivat olleet paremmassa tallessa kuin Karjalassa. Nyt se nähdään.”     

Sopeutujat kuvataan negatiivisesti

Ensimmäinen evakkopaikkakunta ei suinkaan aina ollut sama kuin lopullinen sijoituspaikkakunta. Epävarmuutta saattoi kestää vuosia.

Juoksemalaiset asutetaan kuvitteelliseen Koveron pitäjään Satakunnassa.

Joro liikkuu ympäri Suomea perustamassa Karjala-seuroja ja joutuu suorapuheisuutensa takia Valpon (Valtiollisen poliisin) pidättämäksi.

Joro ei suostu uskomaan, ettei Karjalaan vielä kerran palattaisi, ja arvostelee muutenkin sodanjälkeistä politiikkaa.

Sen sijaan Tuomas Musakka on jälleen pitänyt ensin huolta omista eduistaan. Hän on ostanut veljensä kanssa maatilan, ja muutaman vuoden kuluttua hänellä on paremmat olott kuin Karjalassa.

Samoin Inkeroisen perhe kuuluu onnekkaisiin. Heillä on maatila, jonka he välirauhan aikana ostivat ja palatessaan Karjalaan antoivat vuokralle.

Pekkoa sodanjälkeinen politiikka suosii. Hänet valitaan Suomi-Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtajaksi. Mutta ei kestä kauan, kun hän joutuu syrjään.

Romaanin kannalta on ikävää, että valot ja varjot on jaettu näin selvästi: nopeat sopeutujat ovat omanvoiton pyytäjiä tai suorastaan roistoja.

Joro huolehtii muista mutta tuomitsee toisin ajattelevat

Jorossa on paljon positiivisia ja ihailtavia puolia. Hän taistelee sisukkaasti oikeudenmukaisuuden puolesta – tai sen puolesta minkä kokee oikeudenmukaiseksi. Hän myös huolehtii epäitsekkäästi muista evakoista uhraten oman etunsa. Eikä hän koskaan anna periksi.

Samojen asioiden kääntöpuolena on moraalinen jäykkyys ja pelisilmän puute. Niinpä vääryys näyttää voittavan: Joro petetään maanjaossa ja hänet pelataan ulos eduskuntavaaleissa.

Joro on autoritaarinen luonne. Hän katsoo asioita vain omalta puoleltaan, ja koska hän kokee olevansa ehdottomasti oikeassa, hän tuomitsee toisin ajattelevat. Kun nimismies liittyy sosiaalidemokraatteihin, se on Jorolle petos valkoista isänmaallisuutta kohtaan.

Saako sulautua muihin, pitääkö koko ajan ikävöidä?

Evakkojen ongelmana on toisaalta muiden suhtautuminen heihin. Israel Kopra kuvaa ”en finne igen”-tyyppistä yleistämistä: ”Jos yksi meistä rollaa asiansa linja-autossa tai junassa niin kaikki rollaavat, jos yksi meistä menee käskemättä kylään niin kaikki menevät, jos yksi meistä kanittaa toisen tavaran niin kaikki kanittavat, jos yksi meistä miettii eikä mitään tee niin kaikki ovat laiskoja”.

Toisaalta ongelmana on evakkojen oma ikävä. Se on todellista, mutta Joro suorastaan vaatii, ettei se saa hiukkaakaan lieventyä vaan joka hetki on muisteltava Karjalaa. Mitään uudella paikkakunnalla ei saa pitää hyvänä. Joro nauttii kuullessaan sellaisia lauseita kuin: Korviketta tämä vain täällä on.”

Karjalaisten pitäisi Joron mielestä olla vain omassa porukassaan. He eivät saisi seurustella muiden kanssa paitsi silloin, kun kyse on asioiden hoitamisesta.

Joro vastustaa kaikkea ihmisten muuttumista, mikä osittain liittyy hänen ikäänsä. Joro unohtaa tyystin, että hänen sukupolvensa asettui aikoinaan edellistä sukupolvea vastaan.

Katkerinta Jorolle on, että muut eivät usko, että Karjalaan vielä palataan.

Sukupolvien erilainen suhtautuminen evakkouteen

Joro joutuu maksamaan katkeran hinnan luonteensa varjopuolista ja keskittymisestään muihin asioihin perheensä sijasta. Hän pettyy lapsiinsa, jotka torjuvat hänen henkisen perintönsä. Samalla Kähäri näyttää, että keski-ikäiset ja nuoret suhtautuvat evakkouteen eri tavoin.

Kun tytär Mirjam nai hämäläisen Esan, vaimo Liisa joutuu huomauttamaan miehelleen. ”Ihminenhän se on hämäläinenkin”. Jorolle ihmisiä ovat vain karjalaiset.

Joro jopa mietti, että jos tyttärestä tulee ”juudas”, ”eikö hänellä olisi oikeus? Tappaa tytöstä juudas heti kärkeen? Eikö hän ollut sitä varten isä? Eikö se ollut jokaisen isän tehtävä? Vai salliminenko on isän tehtävä? Sekö? Tuliko sallia? Sallimistaan sallia? Olla sallimus.”

Tyttärenpojan Joro päättää kasvattaa karjalaiseksi.

Joron poika Mikko muuttaa Ruotsiin ja menee naimisiin ruotsalaisen kanssa. Hän kokee, että isä on vaatinut häneltä liikaa: ”Ei minulla ole sinulle iloa kuitenkaan, ei ole koskaan ollut, kun olet tahtonut että olisin pystynyt siihen mihin sinäkin”.

Tämä on kiinnostava tulkinta yhdestä Ruotsiin muuton syystä: autoritaarisen vanhemman liialliset vaatimukset.

Tutkimus ja kaunokirjallisuus

Joron luona käy tutkija, mutta tämä ei ole kiinnostunut Joron näkemyksistä. Tutkimuksessa keskitytään näkyviin asioihin kuten montako hehtaaria omistaa ja onko ei-karjalaisia ystäviä. Joro haluaisi, että kuvattaisiin myös sitä, mitä ihmisten mielessä tapahtui.

Vielä enemmän Joro vastustaa sitä, että tutkimus keskittyy niihin, jotka sopeutuivat ja menestyivät. Hän itse painottaa itse niitä, jotka olivat kokeneet niin pahaa, että murtuivat, esimerkiksi ”emäntä joka lehmien hännissä juostessaan sairastui”. Monilla Elisenvaaran pommituksessa läheisiään menettäneillä lapsilla on fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia.

Ilmeisesti viitataan Heikki Wariksen työryhmän kirjaan Siirtoväen sopeutuminen (1952).

Tässä käy ilmi tutkimuksen ja kaunokirjallisuuden ero: tutkimus keskittyy yleiseen, kun taas kaunokirjallisuus kertoo yksilöistä. Toisaalta Joro on myös aikaansa edellä: hänen ehdottamiaan asioita tutkitaan nykyisin.

Suojasään ja Kekkosen vaikutus

Romaani päättyy vuoteen 1956.  Stalinin kuoltua Neuvostoliitossa alkanut suojasää vaikuttaa myös Suomeen. Inkeriläinen Israel Kurppa saa viimeinkin tietää, että vaimo on kuollut jo kymmenen vuotta sitten mutta poika elää.

Joro on ollut Kekkosen ulko- ja sisäpolitiikan vastustaja, mutta tämän tultua presidentiksi hovioikeus peruu maanjakoratkaisun. Joro saa siitä tiedon kuolinvuoteelleen.

Joro ehtii myös nähdä suuren projektinsa, pitäjän historian, painettuna – muistot ovat tallessa. Toisaalta Joron kuolema symboloi sitä, että hän on menneisyyden jäänne.

”Katso, minä teen uutta”

Houreissaan Joro näkee Ukko-Pekan, presidentti P. E. Svinhufvudin, joka taipumattomuutta hän on ihaillut jo ennen itsenäistymistä. ”Kaikki paljastuu”, likakin. Ukko-Pekan mielestä Joron mieli on paatunut, koska ”Se on täynnä tekoja”, luterilaisuudessahan pitäisi luottaa vain armoon. Ukko-Pekka kuitenkin lupaa Jorolle anteeksiannon.

Jo aiemmin rovasti on väläyttänyt tuonpuoleista ulottuvuutta. Seurakunnan lopettajaisjumalanpalveluksessa hän ottaa tekstiksi: ”Näin sanoo Herra, joka teki tien mereen ja polun valtaviin vesiin: Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö, katso minä teen uutta.” Kyseessä on Jesajan kirjan 43. luvun jakeet 18-19.

Kohdan voi toki tulkita myös tämänpuoleisesti: juutalaiset palasivat pakkosiirtolaisuudesta ja temppeli rakennettiin uudelleen. Karjalaiset eivät voi palata, mutta he luovat uutta uusilla kotiseuduillaan.

”Suojaten lakia ja rauhaa”

Yksi teoksen keskeisistä symboleista on vuoden 1918 sodan valkoisten muistomerkin laatta, johon on kuvattu Joron kasvot. Se katoaa evakuointivaiheessa. Romaanin lopussa lukija – mutta ei Joro – saa tietää, että Pekko heitti sen pois ja se vajosi veden syliin.

Laatta on siis sekä kadonnut että rajan toisella puolen, joten ”laattaa ei siis ollut olemassa; olivat vain sanat ja ne olivat mielessä jos muisti; jos ei muistanut, eivät olleet mielessäkään”.

Sanat, jotka kirjaan on painetu isoilla kirjaimilla, kuuluvat: ”SUOJATEN LAKIA JA RAUHAA”. Tämän voi tulkita niin, että valkoiset arvot on täytynyt sodan jälkeen kätkeä julkisuudessa, mutta ne säilyvät näkymättömissä, ihmisten mielissä.

Tämä taisi olla vain toiveajattelua ja laatan katoaminen enne. Vaikka Elämän koko kuvalla on monia ansioita, siitä ei tullut klassikkoa kuten Unto Seppäsen humaanista Evakosta ja ennen kaikkea siitä tehdystä elokuvasta. Yhtenä syynä oli Joron valkoinen ideologia, joka tallautui Väinö Linnan Pohjantähden jalkoihin. Trilogian toinen osahan ilmestyi samana vuonna 1960.

Suomi alkoi kehittyä moderniksi hyvinvointivaltioksi ja samalla aikuistuivat sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat, jotka irtautuivat Joron ja vanhempiensa arvomaailmasta.

iiris-kahari-2

Kirjailijasta

Iiris Kähäri, omaa sukua Ijäs, syntyi Viipurissa 1914.  Äidin isä oli sveitsiläinen juustomestari, joka oli outo ilmestys jopa monikansallisessa Viipurissa.  Kähäri tuli ylioppilaaksi 1934 ja valmistui kaksi vuotta myöhemmin kansakoulunopettajaksi Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta.

Talvisodan syttyessä Iiris Kähäri oli opettaja Viipurin eteläpuolella. Hän kertoo olleensa lottana ”arka rääpäle, huonohermoinen ja helposti väsyvä”. Kun hengenvaara uhkasi, hän joutui pakokauhun valtaan.

Kähäri sai luvan lähteä Lappeenrantaan, jossa sulhanen toimi esikuntaupseerina. ”Koskaan en jätä Viipuria niin kuin jätin sen ja kotini joulukuussa 1939. Oli aamuyö, lunta satoi hiljalleen, päivän pommituksissa syttyneet tulipalot leimuilivat yhä. Olin tiellä yksin, repussani alusvaatekerta, kovaa rahaa ja Alex. Matsonin artikkeli akvarellimaalauksesta. Näillä aseilla varustettuna tallustelin sotimaan.”

Jatkosota oli Kähärille lakkaamatonta raatamista. Hän hoiti päivätyön opettajana, toimi Räisälän lottien keräys- ja huoltopäällikkönä ja oli yksin vastuussa siitä, että perheellä oli ruokaa, polttopuita ja vaatteita.

Esikoispoika oli syntynyt 1940, toinen poika 1942. ”Ne saivat hampaita, tuhkarokon, täitä. Omassa päässänikin oli eläviä. Kun ajattelen viimeistä sotakesää 1944, hiusjuuriani kutittaa.” Kähäri pelkäsi miten tässä käy, mutta aviomies lohdutti: ”Eihän me sentään jäniksen selässä olla!”

Muutaman viikon kuluttua Kähärin pelko toteutui. Rohkeus oli kestänyt ”niin kauan kuin rintama pysyi loitolla. Sen murtuessa murtui myös rohkeuteni. Nyt sitäkin helpommin, kun oli kaksi pientä lasta”.  ”Omalta kohdaltani sotiminen siis päättyi tappioon. En ollut kyennyt siihen mihin olisi pitänyt kyetä.”

Iiris Kähäri loi siis Elämän koko kuvan Jorossa esimerkillisen miehen, joka kykeni siihen, mihin hän itse ei pystynyt. Kähärin oma motto oli kuitenkin sama kuin Joron: ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata.”

Sodan jälkeen Kähäri asettui Lohjalle, jossa hänen miehensä toimi kansanopiston rehtorina.

Monet Kähärin romaaneistaan sijoittuvat Kannakselle aikaan ennen sotaa tai käsittelevät evakkoteemaa.

Kirjallisuutta

Iiris Kähäri on kertonut elämästään ja teostensa synnystä kokoomateoksissa Ilon ja aatteen vuodet (1965) ja Miten kirjani ovat syntyneet 3 (1991).

Olen käsitellyt blogissani myös Kähärin romaaneja Viipurilaisen iltapäivä (1964), Vaikka en toivo paluuta (1972) ja Seppele Viipurille (1988).

Laila Hietaniemen Kalliin kotimaan arvosteluista ks. Hietasaari, Marita: Sodan muisti. Talvi- ja jatkosota 2000-luvun historiallisissa romaaneissa. Ennen ja nyt 5/2013.

Rahkola, Erkki & Geust, Carl-Erik Geust: Vaiettu Elisenvaraan pommitus. Evakkohelvetti 20. kesäkuuta 1944. Ajatus 2008.

Siirtoväen sopeutuminen. Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta. Kirj. Heikki Waris et al. Otava 1952.