Gund Numers-Snellman: Kartanon naiset

Gund von Numers-Snellmanin romaanissa Kartanon naiset yhdistyy kartanoromantiikka ja ihannoitu sodan kuvaus.

Gund von Numers-Snellmanin Kartanon naiset ilmestyi jatkosodan aikana 1943. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinnorna på Larsvik oli julkaistu edellisenä vuonna.

Ilmari Unhon 1944 ohjaaman elokuvan Kartanon naiset juliste lupaa katsojalle kartanoromantiikkaa mutta vaikenee sodasta. Kuva on Elonetistä.

Hangon lähellä sijaitseva Larsvikin kartano on köyhtynyt ja vailla miespuolista perijää. ”Patruuna” on Barbi Björner, jonka normaali asu on ratsastushousut, saappaat ja isoisän vanha paita. Kyseessä on siis naistenviihteen klassinen ”poikatyttö”, jonka kertomuksen kuluessa löytää naisellisuutensa kohdatessaan oikean miehen.

Varsinaisen ristimänimensä Pia Barbara tykistön suojeluspyhimyksen mukaan Barbi sai siitä, kun äiti synnytti hänet 1915 vuoteessa, jonka patjojen alle piilotettuja kivääreitä, ammuksia ja kiellettyä kirjallisuutta samaan aikaan, kun santarmit etsivät niitä turhaan talosta. Vanhemmat kuolivat varhain. Isän teloittivat punaiset tämän pyrkiessä valkoisten puolella 1918. Barbi oli jo aiemmin asunut kartanossa isoisän hoivissa, mutta tämäkin kuoli tytön ollessa kymmenvuotias.

Barbi on ylpeä sukunsa vaiheista 1600- ja 1700-luvulla: hänellä on ”Lützen veressään, Själlanti, Narva ja Pultava, Armfeltin marssi yli Norjan tunturien”. Suvun alaspäinmeno alkoi Barbin mielestä 1800-luvulla epäsäätyisestä avioliitosta, joka vierotti suvun naapurista, Lintulahden (ruotsiksi Lindulax) kreivillisestä perheestä. Paradoksaalista kyllä, kartano köyhtyi juuri puoliporvarillisten jälkeläisten aikana, tuhlaavaisuushan liitetään yleensä aateliin ja säästäväisyys porvaristoon.

Barbi tapailee metsässä Lintulahden nuorta kreiviä. Vaikka mitään ei tapahdu eikä edes sanota ääneen, Barbin ratsastusasun alla elää tytönsydän, joka haaveilee sekä naivansa rakastamansa samansäätyisen miehen että maatilojen yhdistämisestä. Nuori kreivi kihlaa kuitenkin porvarillisen perijättären. Barbi lohduttautuu alkoholilla, siis ajan kirjallisuuteen nähden varsin miehiseen tapaan.

Onneksi saapuu kesä ja sen mukana suvun muut naiset: Barbin serkku, Eurooppaa kiertelevä kolmikymppinen taiteilija Ebba ja täti, Helsingissä asuva nelikymppinen kaunotar Cilla, joka vaihtaa rakastajia kuin leninkejä.

Upseerinrouvan ihanne

Ebba vie Barbin automatkalla Kannakselle. Ebban entinen luokkatoveri, majurinrouva Irja Malm on täydellinen upseerinrouva: miehensä työtä ymmärtävä ja uraa tukeva, kiertolaiselämään sopeutunut ja kykenevä pukeutumaan vähillä varoilla edustavaksi. Irja on katkera vain siitä, että paitsi ettei armeijalle anneta rahaa, upseereita ei myöskään arvosteta.

Malmien ystävä, majuri Jukka Knapas soittaa luuttua ja lukee muille romanttisia runoja. Hänessä on siis ”naisellista” pehmeyttä sotilaan univormun alla – siis sopiva partneri Barbille? Romanssi ei vielä toteudu, sillä Barbi suree edelleen nuoren kreivin menettämistä.

Idyllin keskellä sotaa ennustaa vain Kaplaksen lukema säe Uuno Kailaan runosta Rajalla ”naisten rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten”, joka on alkuteoksessa suomeksi.

Runebergilainen talvisota

Kun kartanosta kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin pehtori ja muita miehiä, ”patruuna” Barbista ”tuli koko kartanon väen isä ja äiti”, joka ”kumartui sisään matalista ovista, istui muonamiesten tuvissa liedenpangolla, nyökkäsi vakavasti ja rohkaisevasti puolikasvuisille pojille – lohdutti hätääntyneitä vaimoja.”

Kuva kuin menneen ajan ihanteellisesta romaanista: yhteiskunnalliset erot ovat luonnollisia ja hyväksyttyjä, mitään epäkohtia ei ole, alustalaiset luottavat ”patruunaan”.

Sen sijaan Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa Summassa on myös Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos selviää sodasta.

Samassa romaanissa Kirkkonummelle evakkoon päätynyt helsinkiläinen keskiluokan rouva tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Kuten ajan henkeen kuului, Barbi pelkää Moskovan neuvottelujen aikana eniten sitä, ”ettei vain anneta periksi. Ei tuumaakaan.”

Runeberg ja Topelius liittivät runoissaan isänmaanrakkauden maisemaan. Myös Barbi kokee suomalaiseksi sellaisenkin mikä oikeastaan ei kuulu mihinkään maahan: ”Jalka koskee maata toisin kuin koskaan ennen, tuuli suhisee puissa uudella tavalla, mahtavin urkuäänin. Maa on suomalaista maata, suomalainen tuuli suhisee suomalaisissa puissa.”

Myös ruotsinkielisessä Gunnar Johanssonin talvisotaromaanissa Vi ville inte dö (1940, suom. Tahdomme elää, 1941) korostetaan rakkautta ”suomalaiseen maahan” ja ”suomalaiseen tuuleen”. Huomattakoon, että sekä Johansson että Numers-Snellman käyttävät Runebergin ja Topeliuksen tapaan sanaa ”finsk” eivät myöhempää termiä ”finländsk”.

Barbi kokee myös talvisodan ikoniseen teemaan: ”Me olemme yksi kansa, kokonaisuus.” Taustaa ei kuitenkaan mitenkään valoteta, toisin kuin Gunnar Johanssonin romaanissa Tahdomme elää, jossa vuonna 1918 valkoisten puolella taistellut päähenkilö ojentaa koulussa opettajan käskystä kätensä punaiselle luokkatoverille. Myöhemmin jälkimmäinen sanoo silloin ymmärtäneensä, ”että sittenkin oli muuta kuin vain kuilu lahtarien ja punaisten välillä [- – -] Samat surut, sama köyhyys, samat ilonaiheet ja sama parantumaton jonkin epämääräisen tulevaisuuden toivo.”

Larsvikiin tulee Helsingistä tulee evakkoja sekä ennakkoon että ensimmäisiä pommituksia pakoon. Myös Irja Malm tulee poikansa Johanin kanssa ja myöhemmin Irjan palvelija Claudia Shemeikka.

Sota vaikuttaa palveluskunnan ja alustalaisten vaimoihin positiivisesti: ”Oli ollut pikkumaisuutta ja kateutta ja riitaa lapsien vuoksi ja arkipäivän tuhansia pikku harmeja, mutta nyt niistä ei ollut mitään jäljellä.” Myös Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten ruotsinkielisen miniän.

Lintulahden kartanoa pommitetaan, Barbi hakee nuoren kreivittären ja tämän kälyn tyttärineen Larsvikiin.

Uutinen Suomussalmen voitosta otetaan väentuvassa vastaan laulamalla Barbin ehdotuksesta virsi Jumala ompi linnamme. Irja Malm kokee voiton henkilökohtaisena: ”Hän tunsi suomalaisen sotilaan ja upseerikunnan, tiesi mihin ne kelpasivat. Mutta hän tiesi myös, mitä puutteellisuuksia oli varustuksissa ja varsinkin tykistössä.”

”Runebergilaisempaa” talvisodan kuvausta tuskin voisi olla.

Naisen uhri

Ebba kokee syksyllä ilmestyksen: ”Hänestä [Ebbasta], eurooppalaisesta, oli tullut suomalainen. Oli yksi varma kiinteä kohta kokoonluhistuvassa Euroopassa, ystävien joukossa, jotka pettivät, uskossa, joka ei kestänyt. Olla suomalainen. Taistella selkä seinää vasten. Se oli niin äärettömän suurta, että se tekee kipeää.”

Sodan sytyttyä Ebba päättää: ”Minä nousen satulaan Larsvikin puolesta, Barbi, Barbi, minä lähden sotaan Larsvikin puolesta.”

Jukka Kaplas käyttäytyy rintamalla ihan eri tavalla kuin kesällä 1939. Ebban saapuessa parroittunut, mustunut majuri julmistuu ja kiroaa: hienostonainen ei kuulu rintamalle, tästä on vain haittaa.

Mutta Ebba lunastaa paikkansa: hän pitää Summassa lähellä etulinjaa kanttiinia ja asuu maan alla. Hän kokee, että sodassa unohtuu pikkumaisuus ja paras ihmisestä tulee esiin. Sotilaita hän luonnehtii sanoilla: ”Uhrimieli, itsensäunohtaminen. Näen sitä joka päivä yksinkertaisena, karkeasti hakattuna, höyläämättömänä. Ei suuria sanoja. Mutta kaunista, kaunista.”

Perinteisen viihteen teema on Gertrud Willenborgin mukaan, että hyvät, jalot, kauniit ja rikkaat ”aatelisihmiset” voivat hyväksyä joukkoonsa köyhän tytön tai miehen, jos tämä osoittaa olevansa ”sydämen aatelia”; molemmat ryhmät muodostavat yhdessä ”todelliset aatelisihmiset”. Näin avioliitto kreivin ja kotiopettajattaren välillä on mahdollinen.

Ebba tietenkin vain pilailee aikeella avioitua ”henkivartijansa” kanssa, mutta itse asiassa Kartanon naisissa mennään pitemmälle: synnynnäinen ylimys Ebba tunnustaa kaikki tavalliset sotilaat henkisesti ylimyksiksi: ”Täällä me kaikki olemme ylimyksiä.” Tasa-arvo siis vallitsee – tai pikemmin Ebbasta tuntuu siltä.

Ebba suunnittelee jopa alttaritaulua, jota tuskin olisi kirkkoon hyväksytty: ”Nuhruinen lumipuku, kasvot, konepistooli.”

Ebban kuoleman jälkeen Jukka Kaplas kirjoittaa Barbille: ”Hän oli meidän pyhimyksemme, lämmin valo suuressa pimeydessä. Hän oli nainen, lämmin, hieno, ja hän kuoli kuin kelpo sotilas.”

Naisen kaatuminen nostetaan suurimmaksi uhriksi myös kahdessa sodanaikaisessa talvisotakuvauksessa: Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon Valitussa kansassa ja luvatussa maassa, niin erilaisia kuin ne muuten luonteeltaan ovatkin.

Ebban kuolinilmoitukseen Barbi valitsee latinalaisen mietelauseen ”Navigare necesse est, vivere not necesse” (purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei). Barbi selittää Cillalle: ”Mitä elämä hänelle [Ebballe] merkitsi? Maalaamista. Mutta välttämätöntä se ei ollut. Välttämätöntä oli pelastaa sielunsa.”Hän lähti sotaan Larsvikin puolesta, Cilla. Jonkun meistä oli lähdettävä.” 

Rakkautta ”armovuonna”

Välirauhaa kuvaavan osan nimi on armovuosi. Majuri Kaplas tulee linnoittamaan Neuvostoliiton tukikohdaksi rauhansopimuksessa luovutetun Hangon ympäristöä ja pyytää Barbilta upseereilleen majoitusta. Cilla on kaunis, ei tosin enää nuori mutta majurille sopivan ikäinen ja sotilaan sydän saattaa kaivata lohtua, kun uusi sota on edessä. Mutta vaikka kyseessä olisi vain vaaraton ”kesäleikki”, Jukka Kaplas ei kiinnostu Cillasta vaan hänen hellyytensä ja suojelunhalunsa herättää Barbi: ”Hän ei näe edessään Larsvikin patruuna Björneriä, vain yksinäisen naisen vanhassa rajaseudun kartanossa.”

Pari rakastuu ja nauttii yhdessä olosta päivän kerrallaan. Ei edes juoru Barbin juomisesta sammuta Jukka Kaplaksen tunteita, päinvastoin se herättää suuttumuksen juorun kertojaa kohtaan, jos juoru on tosi, ja halun auttaa Barbia, jos juorussa on perää.

Vasta kun majuri kysyy: ”Lapsi, mitä me odotamme? Eikö jossakin ole pappia?”, ammatit ja elämänarvot asettuvat tielle. Barbi ei voi mennä naimisiin Larsvikin takia, eikä Jukka Kaplas halua erota armeijasta, puhumattakaan että eläisi vaimonsa omaisuudella: ”Vaimo seuraa miestään”. Toisin kuin perinteisissä naistenromaaneissa, nainen ehdottaa suhdetta, mutta mies torjuu.

Barbi voittaa halunsa langeta taas lohduttautumalla alkoholilla. Hän alkaa pehmetä, kun käsipuoli pehtori kertoo menevänsä naimisiin, koska juuri vaikeana aikana ”Tarvitsee kaiken lämmön, mitä voi saada –”

Vähän myöhemmin majuri saa Barbin mielen muuttumaan vetoamalla uuden sodan uhkaan: ”Voimmeko tuhlata aikaa tällä tavalla? Elämä on niin säälittävän lyhyt, ainakin meille. Etkö voi suoda meille vähän onnea kahden helvetin välillä?” Barbin kysymykseen ”Tuleeko – sota?” Kaplas vastaa, ettei tiedä sitä sen enempää kuin tämäkään, mutta Yhden tiedän” [- – – ]”Tahdon sinut. Rehellisesti. Salatiet eivät sovi meidän kummankaan arvolle -.”

Mies osaa luonnostaan kaikki työt paremmin kuin nainen

Kun Barbi loukkaa jalkansa ja joutuu vuodelepoon, hän joutuu turvautumaan miehensä apuun kartanon töiden järjestelyssä, jotka tämä järjestääkin vaimoaan paremmin – ilmeisesti vain koska on mies, eihän Jukalla papinpoikana ole kokemusta maatöistä, ainakaan muuta kuin kenties nuorena mukana olosta perunannostossa ja heinäpellolla. Lisäksi Barbi ”oppi kunnioittamaan omaa tahtoaan voimakkaampaa tahtoa” ja on kiitollinen, kun mies ei hienotunteisesti ”osoittanut etevämmyyttään missään muussa kuin toiminnassa”.

Aviomies on myös moraalisesti vaimoaan parempi, koska näkee asiat laajemmin kuin yhden tilan näkökulmasta. Vaikka Barbi on aiemmin tiukasti torjunut pehtorinsa ehdotuksen, että elintarvikkeiden säännöstelymääräyksiä kierrettäisiin, hän on ”toisinaan kärkäs valittamaan säännöstelyä ja määräyksiä tuottajan annoksista huolimatta, mutta sitten hän kohtasi Jukan katseen ja häpesi.”

Muutenkin Barbi joutuu kasvamaan henkisesti ”Jukan spartalaisen yksinkertaisuuden ja sen lämpimän myötätunnon edessä, jota tämä tunsi toisia kohtaan”.

Toisaalta Barbista tulee naisellisempi, kun hän pakollisen leponsa aikana saa tuntea ”palveltuna ja hemmoteltuna olemisen harvinaista tenhoa”.

Kesäsota alkaa

Kun uusi sota on kesäkuussa 1941 edessä, se on kummankin mielestä oikeudenmukainen. Aluksi joukko-osasto on Hangon rintamalla, jolloin majuri voi tulla iltaisin kotiin.

Vaikka Jukka Kaplaksen hellittelynimi vaimolleen on ”lapsi”, aviomies ei vaadi Barbia lähtemää kartanosta, koska sen asukkaille ei ole annettu virallista evakuointimääräystä kuten lähempänä oleville asukkaille, vaan luottaa tämän rohkeuteen: ”Tiesinhän, ettet säikähtyisi – pikku sodasta.”

Ja ehkä Barbi on aliarvioinut itseään, sillä majuri sanoo arvostavansa vaimonsa työtä ja näkevänsä tämän kumppaninaan: ”Tästä tulee meidän sotamme, minä sodassa, sinä kartanossa. Sinä olet tärkeä tekijä, sinä maanviljelijä.”

Sitten Jukka Kaplaksen osasto siirretään tärkeämpään paikkaan, itään, ja sota erottaa avioparin kuten muille sotilaille ja heidän vaimoilleen on jo aiemmin käynyt.

”Barbi kirjoittaa hitaasti kirjeitään, jokainen sana on hyväily, jokainen piste kaipauksen huuto. Mutta näkyä se ei saa.”

Sen sijaan tällaista ei kirjoiteta tai ainakaan lähetetä: ”Olen ollut kauhean peloissani, Jukka – ei talvisodan suurta, pyhää, uhmaavaa tuskaa, se ei koskenut minua, se koski kaikkia – nyt olen peloissani itseni ja omani vuoksi.”

Mikä todella merkitsee

Lopullisesti Barbin muuttumisen naiselliseksi takaa raskaus. Sen hän on tajunnut kesäkuussa, mutta salannut asian mieheltään, koska ei ole tahtonut tehdä tätä levottomaksi, kun uusi sota on edessä. Kuullessaan Irjan aviomiehen kaatuneen Barbi tajuaa olleensa väärässä: ”jos hän ei koskaan saa sitä tietää – hänen oikeutensa on saada se tietää. Hänen. Meidän.”

Uutinen saa majurin tuntemaan ”kuin olisin tullut paljon lähemmäksi miehiäni kuin ennen. Me paksunahkaiset ammattisotilaat olemme harjaantuneet sotaan, mutta loppujen lopuksi sotilas, rivimies, on tärkein, pieni, sitkeä, suomalainen sotilas. Ja kotona hänellä on vaimo ja lapsia ja ehkä lapsi, joka ei ole vielä syntynyt.”  

Barbi odottaa miestään lomalle. Hänellä ei ole enää ”kapealanteista pojanvartaloa” ja hänen on täytynyt luopua ratsastushousuista, mutta ”oli vielä kaunis katsella” ja tahtookin olla ”kaunis Jukan silmissä, rakastettava Jukan mielestä”.

Mutta nyt vuorostaan Larsvikia pommitetaan ja Barbi pelastetaan Lintulahteen. Kuullessaan huhuja Jukan kaatumisesta hän on tuskassaan kuin kuka tahansa nainen. Vielä Irjan aviomiehen kaaduttua Barbi oli ajatellut: ”Kaatui maansa puolesta. Se oli kaunista. [- – -] Kaatui Lützenissä, Pultavan luona, itärintamalla. Vuosisata vuosisadan jälkeen. Sotilaan tie. Yksinkertaista, kaunista ja arvokasta.”  

Huhut osoittautuvat vääriksi, mutta ne ovat auttaneet Barbia asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Aviomiehen saatua lomaa pari tapaa Helsingissä. Mutta vaikka aiemmin on muistutettu, että Helsinkikin on kokenut sodan pommitusten muodossa, kaupunki on rintamalta tulleelle Jukka Kaplakselle ja rajalla asuneelle Barbille vieras ympäristö, jossa he eivät voi löytää toisiaan.

Toisin kuin aiemmin, majuri haluaisi ”ottaa Barbin mukaansa sotaan, vaimonsa, toverinsa”, mikä jälleen osoittaa arvostusta. Raskaus kuitenkin tekee aikeen mahdottomaksi, eikä aviomies voi edes sanoa vaimolleen todellisia ajatuksiaan: ”Mielettömään aikaan tämä lapsukainen pyrki maailmaan”.

Niin pari palaa yhdessä Larsvikin raunioille: ”Hänellä [Barbilla] oli Jukka. Ja Larsvikiä ei oltu otettu häneltä pois: Kaikesta huolimatta. Hävitetty ja ammuttu rikki ja poltettu, runsittu ja myllerretty, mutta sitä ei ollut otettu häneltä pois.”

Vaikka majuri tuntee Larsvikin tuhoutumisen takia myötätuntoa vaimoaan kohtaan, se on tuonut hänen oman unelmansa Syväristä lähemmäs: ”Maa, joka oli omistamisen arvoinen. Mahdollisuuksien maa. Tulevaisuuden maa. Talo virran törmällä, josta on laaja näköala yli jokilaakson, valtavat metsät, hedelmällinen maaperä. Maa, jota saisi viljellä, raja, jota puolustaa. Riistamaita ja kalavesiä, sotilaiden ja miesten maa, sellaisten naisten kuin hänen vaimonsa.”

Lopussa Barbi miettii mutta ei sano miehelleen: ”Taloja on rakennettu ennenkin, kodit ovat nousseet raunioista. Elämä jatkuu edelleen. Maa on jäljellä ja se on minun. Ja Jukka on minun ja hän matkustaa takaisin rintamalle kahden päivän kuluttua. Rakentaa uudelleen – alkaa alusta. Täällä tai siellä, yhdessä – tai yksin. Tärkeintä on, ettei anna perään. Että maata viljellään. Täällä tai siellä… Antaa Jukan leikkiä. Hän on mies ja lapsi, minä nainen ja vanha kuin maa. Ja he kaksi ovat yhtä -.”

Jo antiikista alkaen mies ja nainen on pelkistetty yksinkertaiseksi vastakohtapareiksi kuten taivas – maa ja aktiivinen – passiivinen, jossa miestä pidetään luonnostaan parempana kuin naista.

Mutta tällä kertaa nainen, jota aviomies on kutsunut ”lapseksi”, pitää siis miestään lapsena ja on selvästi tätä realistisempi.

Elokuvan Kartanon naiset pääpari: Jukka Kaplas (Jalmari Rinne) ja Barbi Björner (Hilkka Helinä). Kuva Elonetistä.

Elokuva

Romaanista tehtiin 1944 Ilmari Unhon ohjaama elokuva. Barbi Björneriä näytteli Hilkka Helinä, majuri Jukka Kaplasta Joel Rinne, Ebbaa Salla Karuna, Cillaa Ruth Snellman, Lintulahden nuorta kreiviä Reino Häkälä, nuorta kreivitärtä Maininki Sippola, pehtoria Kaarlo Aavajoki, majurirouva Irja Malmia Emma Väänänen ja majuri Freddi Malmia Eino Kaipainen.

Pääparin Joel Rinteen (s. 1897) ja Hilkka Helinän (s. 1916) parinkymmenen vuoden ikäero pistää elokuvassa silmään, mutta myös romaanin sankarin täytyy olla jo sotilasarvonsa takia huomattavasti sankaritarta vanhempi. Elokuvassa Jukka Kaplas on kesällä 1939 kapteeni ja talvisodan jälkeen hän on majuri, romaanissa hän on koko ajan majuri.

Elokuvan juoni seurailee melko tarkasti romaania. Muutamia eroja kuitenkin on.

Elokuvassa vanha kreivi sanoo pojalleen, että tämän on luovuttava Barbista ja naitava rahaa, että konkurssilta vältytään. Romaanissa Lintulahti ei ole niin huonoissa kantimissa ja vanha kreivi sanoo jälkeenpäin Barbille: ”Poikani olisi pitänyt naida hänet, sen minä sanoin pojalleni. [- – -] Viettele tyttö, minä sanoin, tai nai hänet, joko tahi, mutta älä riipu hänessä kiinni tuolla tavalla.”

Romaanissa politiikka supistuu jopa Perkjärvellä elokuussa 1939 laimeaan keskusteluun Englannin ja Neuvostoliiton neuvotteluista, joita kommentoidaan: ”Myyvätkö he meidät vai ei? – Kun nyt olisi Saksa – viime vuosien kirottu politiikkamme…” Sen sijaan elokuvassa Jukka Kaplas ja ”juureton maailmankansalainen” Ebba lyövät vetoa: syttyykö sota. Ebba lupaa liittyä armeijaan, jos niin käy. Onkin selvää, että elokuvassa Ebban päätös piti motivoida ajoissa.

Romaanissa nuoren kreivi naimisiin menonsa jälkeen kumartaa Barbille viipurilaisessa ravintolassa, elokuvassa he tapaavat, kun Ebban ajama auto ohittaa kreivillisen parin pulaan joutuneen auton. Romaanissa ei ole kohtausta, jossa haavoittumislomalla olevan nuori kreivi kehottaa Barbia muuttamaan Larsvikistä Lintulahteen, joka on tykinkantaman ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Larsvikin ja Lintulahden epäsopu osoittautuu elokuvassa vähäpätöiseksi ja suhteet solmitaan uudestaan sodan paineessa. Romaanissa autetaan pommitusten uhreja puolin ja toisin, mutta suhde säilyy etäisenä.

Elokuvan loppukohtauksessa kartanon raunioilla Jukka Kaplas lohduttaa vaimoaan, että ”Maa on vielä jäljellä, pyhä kallis maa” ja talo voidaan rakentaa uudelleen. Majuri ei lainkaan mainitse unelmaa teemaansa Itä-Karjalassa – Suur-Suomi ei elokuvan tekoaikana ollut enää realistinen tavoite ja esityspäivänä sitä ei enää voinut edes julkisesti mainita paitsi paheksuen.

Ensi-ilta oli näet joulupäivänä 1944, siis vasta jatkosodan jälkeen. Kritiikki oli hämmentynyt: patetiaa vierastettiin ja huumoria kaivattiin. Yleismenestys oli kuitenkin vuoden neljänneksi paras.

Huomion arvoista on, että elokuva saatettiin esittää, vaikka poliittinen tilanne oli muuttunut. Ehkä se koettiin vain inhimillisenä draamana: sota aiheutti aineellista tuhoa, mutta jälleenrakennus oli mahdollista, koska maa – laajemmassa merkityksessä Suomi – oli jäljellä. Näinhän oli loppunut myös Mika Waltarin talvisodan jälkeen käsikirjoittama Oi kallis Suomenmaa.

Pois oli jätetty käsikirjoitukseen sisältyvää yleistä taustaa: autenttista filmimateriaalia Karjalan evakuoinnista talvisodan jälkeen ja jatkosodan hyökkäysvaiheesta. Samoin oli poistettu kolme r-sanaa.

Juha Seitjärven mukaan elokuvan kartano oli Kirkkonummella sijaitseva Oitbackan kartano, jossa oli upea puutarha.

Kirjailijasta ja romaanin taustasta

Gund von Numers syntyi 1901. Isä oli rautatievirkamies ja runoilija Gunnar von Numers. Tuleva kirjailija ei siis kasvanut mitenkään ylellisissä oloissa.

Sen sijaan upseerinvaimon elämän kirjailija tunsi omakohtaisesti. Hänen aviomiehensä oli jääkärikenraalimajuri Aarne Snellman, joka haavoittui huhtikuussa 1942 ilmapommituksessa Syvärillä ja kuoli sotasairaalassa.

Kirjailija oli Våra Kvinnor -lehden päätoimittajana 1928–1930. Vuosina 1943–1948 hän työskenteli Mannerheimin lastensuojeluliitossa. Jatkosodan aikana toimi kummikuntasihteerinä ja edisti näin Suomen suhteita Ruotsiin.

Esikoisromaani julkaistiin 1926. 40-luvulla ilmestyi kolme romaania, jotka kaikki suomennettiin, ja tämän jälkeen vielä kaksi romaania.
Kirjailija meni uudelleen naimisiin vuonna 1948 ja muutti samalla Ruotsiin, jossa hän kuoli 1984.

Romaanin taustasta

Kirjailija kertoo romaanin alussa teoksensa taustasta: Larsvikin Björnerit olivat eläneet osaksi paperilla, osaksi mielikuvituksessani lähes kymmenen vuotta. Kun jalkavamma pakotti kirjailijan kevättalvella 1942 pysyttelemään vuoteessa muutamia viikkoja, tällä oli aikaa miettiä nuorinta sukupolvea.

Kirjailija päätti siirtää toiminnan sotien aikaan, minkä takia nuorimman sukupolven iästä oli pudotettava kymmentä vuotta. Larsvikin kartano siirrettiin kirjailijan tuntemalle sotatoimialueelle, Hangon rajalle, minkä takia eivät ”henkilöt ja ympäristö ole erityisen uusmaalaisia”.
Taloilla ja henkilöillä ei kirjailijan mukaan ole todellisia esikuvia, vaikka hän kirjoittaessaan oleskeli Karis-Dragsvikin kartanossa.

Mainitsematta miehensä nimeä kirjailija sanoo lopuksi, että hän kirjoitti teoksensa loppuun vaikeana aikana ja ettei sitä, jolle hän sen kirjoitti, ole enää olemassa. Romaani oli siten rakkaudenosoitus ja surutyö.

Lisää tietoja

Gund Numers-Snellman Wikipediassa

Aarne Snellman Wikipediassa

Elokuva Kartanon naiset Wikipediassa ja Elonetissä

Elokuva Oi kallis Suomenmaa Elonetissä

Uuno Kailas: Rajalla

Seitjärvi, Juha: Helsinkiläiset kartanomiljööt SF-elokuvissa. – Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla. Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Toim. Kimmo Laine et al. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2019.

Suomen kansallisfilmografia 3. Vuosien 1942-1947 suomalaiset elokuvat. Toimituskunta Kari Uusitalo et al. Painatuskeskus & Suomen elokuva-arkisto 1993.

Willenborg, Gertrud: Adel und Autorität. –  Teoksessa Trivialliteratur. Aufsätze. Hrs. von Gerhard Schmidt-Henkel et al. Literarisches Colloquium 1964.

Olen kirjoittanut Gunnar Johanssonin romaanista Tahdomme elää Hiidenkivessä 6/2009.

Blogissa olen kirjoittanut Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa.

Mainokset

Enni Mustonen: Sotaleski

Mitä uutta Enni Mustosen Sotaleski (2019) tarjoaa toisaalta sodan, toisaalta sankarittaren kuvauksessa?

Sotaleski (2019) on seitsemäs osa Enni Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta. Ensimmäisissä osissa Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (2016) on minäkertojana Ida Eriksson, hänen tyttärensä Kirsti on taas teoksissa Ruokarouvan tytär (2017) ja Taitelijan vaimo (2018).

Enni Mustonen on kuvannut sota-aikaa jo useaan kertaan: Vihreän kullan maa -sarjan toisessa osassa Johannes ja Helena (1988), Koskivuori-sarjan kolmannessa osassa Kielon jäähyväiset (2000) ja Pohjatuulen tarinoita -sarjan ensimmäisessä osassa Lapinvuokko (2019) sekä omalla nimellä Kirsti Manninen yhdessä Markku Onttosen kanssa kirjoittamassa TV-sarjassa ja romaanissa Kun taivas repeää (1988) ja yhtenä TV-sarja Hovimäen kirjoittajista vain kirjana julkaistussa osassa Hovimäki: Ei muuta kunniaa (2004).

Sotaleskessä kuvataan paljon samoja asioita kuin aiemmissa teoksissa. Eniten yhteistä on Kielon jäähyväisissä: Kannaksen linnoitustyöt, Helsingin ensimmäiset pommitukset, evakkojen vastaanotto ja sotainvalidin paluu takaisin elämään sekä tietenkin tärkeimpien uutisten vaikutus henkilöihin.

Toki uusiakin asioita on. Päähenkilö Kirsti toimii amerikkalaisen valokuvaajan Thérèse Bonneyn ranskan kielen tulkkina Kannaksella, johtaa työvelvollisten naisten käsityötupaa ja opettaa itäkarjalaisille tytöille käsitöitä.

Olennainen ero on päähenkilöiden ikä. Kielon jäähyväisissä, Johanneksessa ja Helenassa ja Lapinvuokossa samoin kuin TV-sarjassa ja romaanissa Taivas repeää sankarittaret ovat parikymppisiä tyttöjä, jotka kokevat ensirakkautensa, joskus miehen kaaduttua tai kadottua toisen ja kolmannen rakkauden. Sotalesken Kirsti on syntynyt 1905 ja hän on vaimo ja kymmenvuotiaan Vienan äiti. Hovimäki: Ei muuta kunniaa on kollektiivin kuvaus.

Kirstin aviomies Iivo Borissainen on Itä-Karjalan pakolainen ja lahjakas kuvanveistäjä, mutta vaikka hän on suomalaistanut nimensä Ilmari Aaltoseksi, uralla oli Taitelijan vaimossa niin paljon pettymyksiä, että hän työskentelee 1939 Suojeluskuntien Yliesikunnassa.

Vaikka teoksen nimi jo paljastaa, miten Iivon lopulta käy, loppujen lopuksi romaanin teemana on Kirstin leskeksi jäämistä enemmän se, miten sota vaikuttaa parisuhteeseen. Kirsti näet kokee olleensa sotaleski jo siitä alkaen, kun Iivo keväällä 1939 lähti linnoitustöihin Kannakselle. Mutta kuten Kirstin äiti Ida kirjan lopussa osoittaa tyttärelleen, kaikki ei ole vain sodan syytä.

Tämän enempää en nyt spoilaa vaan keskityn romaanin historiakuvaan. Lopuksi käsittelen Enni Mustosen naiskuvaa ja -ihannetta yleensä.

Perinteinen sodankuvaus

Ero Mustosen Koskivuori-sarjaan ja ensimmäisiä naiskansanedustajia vuoteen 1918 kuvaavassa Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaan on, että Sotaleski tai oikeastaan koko Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on oikeistolaisempi – eikä vain siksi, että aiemmissa sarjoissa on kaksi sankaritarta, joista toinen edustaa vasemmistolaista näkökulmaa.

Kirstin aviomies Iivo on jyrkkä antikommunisti, joka on osallistunut edellisessä osassa Taitelijan vaimo lapuanliikkeeseen ja lakonmurtamisiin. Sotaleskessä saadaan kuulla, että sarjan osien välillä Iivo on sotkeentunut myös Mäntsälän kapinaan, jonka ”järkevät ihmiset” Kirstin mukaan tajusivat toivottomaksi yritykseksi ainakin presidentti Svinhufvudin puheen jälkeen.

Vaikka lukija on Iivon kanssa eri mieltä politiikasta, myötätunto häntä kohtaan säilyy. Sen sijaan Koskivuori-sarjan toisessa osassa Ruiskukkaseppele (1999) porvarillinen sankaritar Anna toisaalta pettyy ensimmäiseen AKS-läiseen rakastettuunsa ja toisaalta pelastaa ystävänsä Elinan kommunistisen rakastetun tulemasta ilmi.

Sotalesken historiankuvaus muodostaa monessa suhteessa vastakohdan Timo Sandbergin Tilinteolle (2018), jossa myös ”puolueeton” poliisi pitää Kannaksen linnoittamistakin Neuvostoliiton provosointina. Paradoksaalista kyllä, kun Sotaleskessä kuvataan, kuinka linnoittajat menevät Rajajoelle laulamaan uhmakkaita lauluja, se saattaa saada nykylukijan kokemaan tällaisen turhana provosointina paremmin kuin Sandbergin henkilöiden suorat mielipiteet.

Tilinteossa osa punaisten jälkeläisistä ei ole antanut anteeksi vuoden 1918 valkoista terroria, pitää Suomea syyllisenä talvisotaan eikä suostu menemään armeijaan vaan piiloutuu. Sen sijaan Sotaleskessä Neuvostoliiton hyökkäys saa ainoan työläisiin kuuluvan henkilön, sörnäisläisen leskiäidin Olga Niemen, järkiinsä. Olga on uskonut ”agitaattorin” vakuutuksia, ettei Neuvostoliito sodi työläisiä vastaan, mennyt avoimelle paikalle ja nostanut näkyville nuorimman lapsensa punainen liina kaulassa merkiksi – mutta lapsi ammuttiinkin lentokoneesta konekiväärillä. Itkien ja kiroten Olga purkaa katkeruuttaan, että ”agitaattorit” ovat valehdelleet kuten vuonna 1918, jolloin hänen punakaartiin kuulunut sulhasensa ammuttiin mutta johtajat pakenivat rajan taa.

Kohtaus saattaa kuulostaa aivan kuin se olisi Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa, joskin kuvaus ei ole yhtä krouvia. Toisaalta tällaista todella tapahtui eikä Neuvostoliiton propagandalla ”vapautuksesta” sen jälkeen ollut juurikaan mahdollisuuksia saada laajaa kannatusta työläistenkään keskuudessa.

Sotalesken historiankäsitys on muutenkin perinteinen. Kirstillä ei ole välirauhan aikana epäilystä siitä, että on ”vain ajan kysymys, milloin neuvostojoukot valloittavat Suomen, joka oli silvottu ja nöyryytetty Moskovan rauhansopimuksella”. ”Hyvityssotaan” lähteminen Saksan rinnalla hyväksytään ilman muuta eikä ”verellä takaisin ostetusta” Karjalasta haluta keväällä 1944 luopua.

Toki pelko Neuvostoliittoa kohtaan ja usko oikeuden voittoon kuvaa ajan – ainakin julkista – henkeä ilman jälkiviisastelua, että toisin toimimalla olisi säästytty sodasta. Kun talvisodan jälkeisestä uupumuksesta on selvitty, Iivo sanoo Kirstille: ”Enää ei riitä, että me ollaan hengissä ja että meillä on ainakin toistaiseksi jonkinmoinen itsenäisyys, [- – -] Pitäis olla jotakin, johon voisi uskoa ja josta innostuisi yhtä paljon kuin silloin kesällä linnoitustöissä. Silloin mie tunsin ensimmäisen kerran elämässä, että mie olin tekemässä jotakin todella tärkeää.” Kohta on psykologisesti kiintoisa sekä Iivon kohdalla että yleisesti.

Iivon idealismin vastakohtana Kirsti ja hänen äitinsä Ida edustavat selviytymistä keskittymällä arjen asioihin ja pitämällä huolta sekä omaisistaan että muista kohdalleen osuvista avuntarvitsijoista.

Sotilaallista realismia on kyllä mukana. Talvisodan aikana lomalla olevat sotilaat kertovat puna-armeijan ylivoimasta, epäilevät Suomen kestoa ja jopa arvostelevat johtamista (joulukuun epäonnistunutta vastahyökkäystä Kannaksella).

Jatkosodan aikana Idan täysihoitolan viimeinen vuokralainen maisteri Ilmari Tikkanen ymmärtää esimerkiksi vuoden 1944 alussa Leningradin saarron päättymisen merkityksen Suomelle. Hän on jo aiemmin kuunnella Yhdysvaltain propagandaradiolähetyksiä.

Unelma Suur-Suomesta

Poikkeuksellista romaanissa on Iivon pakolaistausta. Muitakin Itä-Karjalan pakolaisia ja Naisylioppilaiden Karjala-Seuran (NYKS) toimia näiden auttamiseksi 20-luvulla kuvattiin melko laajasti sarjan osassa Ruokarouvan tytär.

Hävittyyn kansannousuun osallistunut Iivo ei ole pariinkymmeneen vuoteen voinut tavata lapsuudenperhettään. Kommunismin varjopuolet kokeneelle Iivolle jatkosodan alku merkitsee unelman täyttymystä: perustetaan kaksi heimopataljoonaa ja Vuokkiniemessä pidetään (masinoitu) kokous, jossa Viena ja Aunus julistetaan vapaaksi.

Iivo uskoo vilpittömästi, että suomalaiset tulevat Vienaan ja Aunukseen vapauttajina. Jääkärieversti Ragnar Nordströmin varoilla perustetaan kansanopiston tapainen sisäoppilaitos, jossa nuorille opetetaan kädentaitoja ja samalla yritetään käännyttää pois bolsevistisesta ideologiasta. Iivo opettaa poikia ja Kirstikin yhden kevätlukukauden tyttöjä.

Opisto kuitenkin lopetetaan, kun valtion vihdoin perustaa seudulle isäntä- ja emäntäkoulun, ja Iivo pettyy rajusti: ”Katkeraa on huomata, etteivät sotilashallinnon ja päämajan herrat, ministeriöstä nyt puhumattakaan, pidä meitä karjalaisia kelvollisina opettamaan omiamme. Niin rehtori kuin kaikki opettajat ovat suomenkielisiä ja heidät on valittu yksinomaan tutkintojensa perusteella. Saa nähdä, miten koulu voi menestyä, jos opettajilla ja oppilailla ei ole edes yhteistä kieltä.”

Iivo haluaa muuttaa Itä-Karjalaan perheensä kanssa ja panna tyttärensä Petroskoissa oppikouluun. Sen sijaan Kirsti tajuaa, ettei sodan voittamisesta ole mitään takeita, eikä suostu tuumaan, ennen kuin sodan lopputulos on selvä: ”Jos hyvin käy ja ihme tapahtuu, tästä tulee vielä varsinainen helmi Suomen maakuntien joukossa. [- – -] Jos huonosti käy, meillä on sentään oma elämämme Leppävaaran kodissa.”

Henkilökohtaisia ja poliittisia ristiriitoja syntyy myös Iivon sisaren Anjan ja Kirstin välillä, mutta Iivo on niille täysin sokea. Hän on vihdoinkin omalla maallaan eikä ymmärrä sitä, miten vaikeaa Kirstin on opettaa, kun oppilaiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Toisaalta Anjan sukulaistyttö Raisa toisaalta ihastuttaa, toisaalta närkästyttää suomalaisia Aunuksen radion illanvietossa.

Kielon jäähyväisissä Mustonen käsitteli Itä-Karjan miehitystä, siviilien vankileirejä, suomalaisten punaisten kohtaloa, itäkarjalaisten lasten opettamista ja partisaanitoimintaa. Sotaleskessä keskitytään vain jälkimmäiseen, ulkonaisesti vähemmän dramaattisesti mutta sisäisesti sitäkin kipeämmin. Näkökulma on vain suomalaisten, ”puoluekaaderi” kuitataan adjektiivilla ”kova”.

Arvio romaanista

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea oli alun perin katsoa Suomen kulttuurihenkilöitä ja näiden perheitä (Z. Topelius, Jean Sibelius, Albert Edelfelt, Eino Leino ja L. Onerva, Ville Vallgen) kyökin puolelta. Päähenkilön vaihduttua 20-luvulla Kirsti ei ole äitinsä tavoin palvelijan asemassa vaan on tasa-arvoisena vieraana mukana Nuoren Voiman Liiton talvipäivillä ja eksoottisilla kutsuilla Olavi Paavolaisen kotona Vienolassa sekä Pariisissa. Sotaleskessä teemasta on enää jäljellä hyvin vähän. Thérèse Bonneyn henkilöinä lisäksi vain Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä vilahtavat. Tämä ei ole moite, päinvastoin, sillä minäkertoja on nyt todellakin päähenkilö eikä muiden elämän sivustaseuraaja.

Sotaleski toimii hyvin lukuromaanina, vaikkei se tuokaan sodankuvaukseen juurikaan uutta. Tämä johtuu siitäkin, että yli 500-sivuisessä romaanissa kuvataan varsin laajasti (150 sivua) kesää 1939. Talvisodan 105 päivää saa osakseen 90 sivua, välirauha samoin. Näin ollen jatkosodalle jää vain 150 sivua.

Erityisen valitettavaa, että Itä-Karjala kuitataan varsin lyhyesti (kolme vaihetta yhteensä 35 sivua).  Se olisi tuore aihe, jota on kaunokirjallisuudessa käsitelty vähän. Ennen kaikkea henkilöiden tasolla juuri tässä jaksossa on eniten draamaa. Juuri tässä kohtaa olisin kaivannut myös muiden henkilöiden – Anjan ja Raisan mutta ennen kaikkea Iivon – näkökulma.

Iivo on heikompi kuin Kirsti mutta juuri siksi mielenkiintoisempi henkilö. Kirsti ja Ida ovat vahvuudessaan ihailtavia, mutta muutama heikkous tekisi heistä läheisempiä ja ennen kaikkea monipuolisempia.

Lopussa Kirstille paljastuu salaisuus, jonka muutkin perheestä saavat tietää mutta asianomainen ei vielä itse. Epäilemättä kyseessä on tehokas koukku seuraavia osia ajatellen.

Salaisuudesta toipumiseen olisi ollut syytä käyttää paljon tilaa, koska normaalisti sellainen kestää vuosia. Mustosen teoksessa kuluu vain sivua ennen lausetta ”Viha ja katkeruus [- – -] alkoi sulaa omia aikojaan”. Käytännössä vihaa ja katkeruutta ei siis kuvata, eikä Kirsti tietenkään kosta syyttömälle.

Paula Havasteen Anna on teoksissa Kaksi rakkautta, Yhden toivon tie ja Kolme käskyä psykologisesti paljon uskottavampi.

Vahvan suomalaisnaisen kultti

Kaikki Mustosen sankarittaret ovat arvoiltaan samanlaisia: itsenäisiä tai sellaiseksi kasvavia, ahkeria, oikeamielisiä, auttavaisia ja ylipäänsä kunnollisia. Poikkeus on vain Koskivuori-sarjan teoksen Metsäkukkia asfaltilla (2001) alkupuolella tehtaan- ja kartanonomistajan hemmoteltu tytär Eeva, joka seuraavan osan Unikkoja ikkunassa (2002) alkupuolella käyttää runsaasti alkoholia toipuakseen avioerostaan.

Niinpä sankarittaret selviävät mistä vain. Toki he masentuvat vähäksi aikaa, jos rakastettu tai aviomies pettää, jättää tai kuolee, mutta ei kulu kauan, kun he tarttuvat taas kiinni elämään.

Poikkeus on Elina, joka Ruiskukkaseppeleen lopussa loikkaa rakastettunsa kanssa Neuvosto-Karjalaa. Sukulaistyttö Hanna, joka on Kielon jäähyväisissä jatkosodan aikana lottana Itä-Karjalassa, löytää sattumalta Elinan, jonka aviomies on kuollut vankileirillä. Elina toimitetaan tyttärensä kanssa Suomeen sukulaisten luo, mutta hän on kokenut niin murskaavan henkilökohtaisen ja ideologisen iskun, ettei koskaan palaa ennalleen eikä saa takaisia psyykkisiä voimavarojaan. Rauhan tultua hän suistuu niin hysteeriseen pelkoon, että pakenee Ruotsiin. Seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla hän toimii Ruotsissa varakkaan miehen taloudenhoitajana ja rakastajattarena. Elina ei kuitenkaan ole myöhempien osien minäkertoja, joten hänen vaiheensa kerrotaan vain ulkokohtaisesti.

Käsikirjoitettuaan nuoren lotan osuuden TV-sarjassa Kun taivas putoaa Kirsti Manninen sanoi haastattelussa: ”Jokaisesta sodasta selvinneestä naisesta kasvoi henkisesti vahva. He löysivät itsestään rintamalla aivan uusia voimia, kykyä erottaa olennainen epäolennaisesta.” Lottien tutkijan Tiina Kinnunen kommentoi Mannisen mielipidettä ihmettelemällä, miksi TV-sarjassa rakennettiin lotista ihanteellista kuvaa: ”Kun tiedämme, että osa lotista murtui fyysisesti tai henkisesti lottakomennuksellaan, voi pohtia, miksi on tarpeen luoda myyttiä sankarillisista lotista.”

Ensimmäisissä, nykyaikaan ja maaseudulle sijoittuvissa romaaneissaan (Maitotyttö, 1984, Saako olla muuta, 1985, Hukkakauraa, 1986) Mustonen kuvasi perinteisen rakkausromaanin tapaan romanssia, jossa nuori vaatimaton mutta hyväsydäminen sankaritar voittaa omakseen sen kaikkein tavoitelluimman miehen. Vähitellen sankaripari muuttui niin, että sankaritar saattoi olla eronnut ja äiti ja/tai sankarilla olla menneisyyden ongelmia tai pettymyksiä, jotka hän sankarittaren avulla voittaa (esim. Vasikantanssi, 1989, Nostovara, 1992).

Johanneksen ja Helenan Johannes ja Ruiskukkaseppeleen toisen minäkertojan Annan tuleva aviomies ovat kumpikin päteviä liikemiehiä, kun taas Helena ja Anna eivät ymmärrä liikeasioita lainkaan.

Sen sijaan ensimmäisiä naiskansanedustajia kuvaavassa sarjassa Järjen ja tunteen tarinat (Nimettömät, 2004, Mustasukkaiset, 2005, Lipunkantajat, 2006, Sidotut, 2007) ja vielä selvemmin Syrjästäkatsojan tarinoissa mies on selvästi se heikompi astia ja nainen joutuu selviytymään pitkiä aikoja yksinhuoltajana.

Mustosen sankarittarista vain Eeva on ennen teoksen Unikkoja ikkunassa alkua tehnyt miesystävänsä painostuksesta abortin. Sen sijaan parille muulle aviottoman raskauden keskenmeno tulee sopivasti (Kielon jäähyväiset, Lipunkantajat). Jos sankarittarille syntyy avioton lapsi, he eivät luovuta tätä pois (Lapinvuokko, Emännöitsijä, Unikkoja ikkunassa).

Sankarittarilla on joskus etäinen suhde äitinsä kanssa. Omia lapsiaan he rakastavat lapsiaan syntymästä asti, vaikka myöhemmin tyttären kanssa voi olla ristiriitoja. Äidin saattaa korvata läheinen suhde isoäitiin tai muuhun vanhempaan naiseen.

Poikkeus on jälleen Elina, joka paetessaan Kielon jäähyväisissä Ruotsiin jättää tyttärensä Sirkan lapsuudenperheensä huostaan. Äidin ja tyttären suhde ei seuraavassa osassa Metsäkukkia asfaltilla parane lainkaan.

Myös seksuaalisesti Mustosen sankarittaret ovat esikuvallisia lähes perinteisen moraalin tapaan. Toki he ovat muuttuneet alkuteoksista niin että heillä voi olla seksiä ennen avioliittoa rakastettunsa kanssa mutta ei muiden. He voivat myös elää pitkäänkin vihkimättömässä liitossa, jos olosuhteet estävät avioitumisen (LapinvuokkoMustasukkaiset). Molemmat muutokset seuraavat jälkijunassa lukijakunnan moraalin muutoksia, eivät ennakoi niitä kuten ruotsalaisen Alice Lyttkensin Tollman-sarja (alkuteokset 1943-9, suom. Onnen temppeli, 1945, Kaipuun sininen kukka, 1947, Uudet tähdet syttyvät, 1948, Nouse armaani ja tule, 1950, Ota onnesi, 1950).

Viihteelle tyypillinen teema – kiellettyjen asioiden kanssa leikittely mielikuvituksen avulla – Mustoselta puuttuu lähes täydellisesti. Joskus sankarittaret tosin lankeavat lyhyeksi aikaa naimisissa olevaan mieheen (esim. Unikkoja ikkunassa, Lipunkantajat),  Emännöitsijässä suhde on pitempi, mutta mies on elänyt jo vuosia erossa vaimostaan. Ennen kaikkea sankarittaret eivät petä kumppaniaan, puhumattakaan rakastajan lapsen synnyttämisestä aviomiehen nimiin kuten ruotsalaisen Margit Söderholmin Kreivittäressä (1945, suom. 1974).

Tyypillistä on, että Ruokarouvan tyttäressä Kirsti katselee sivusta Tulenkantajien partnerinvaihtoja ja suhtautuu niihin tuomitsevasti. Syynä ei ole vain se, että uskottomuus aiheuttaa tuskaa hänen kasvattisisarelleen, joka on uskonut seksin tarkoittavan rakkautta. Pariisissa Kirsti arvioi myös Ernest Hemingwayn suhdekolmiota perhetytön tiukasta moraalista käsin.

Mustosen teosten muuttumisen kannalta on mielenkiintoista, että Kirsti Manninen, joka on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija, kirjoitti aikoinaan Laila Hietamiehen (nykyään Hirvisaari) teoksista: ”Naisten maailma ja miesten maailma ovat erillään, sovittamattomasti” ja ”Kestävää läheisyyttä nainen voi kokea vain lapsen tai toisen naisen kanssa, naisten piirissä” ja ”Tiedon, työn ja äitiyden kolmiyhteys esitetään Hietamiehen romaaneissa naisen itsenäistymisen ja uudelleensyntymisen ainoana vaihtoehtona.”

Vaikka Syrjästäkatsojan tarinoiden Ida ja Kirsti toki kokevat miesten kanssa onnen hetkiä ja joskus vuosien kumppanuuttakin, loppujen lopuksi tärkeimpiä ovat lapset ja työ. Oman miehen sijasta todellinen tuki on nais- ja miesystävien verkosto.

Pääsyynä on se, että kuvaus käsittää useita vuosikymmeniä naisen elämää. Idan tarinan kaksi ensimmäistä osaa Paimentyttö ja Lapsenpiika osaa päättyvät siihen, että palvelussuhde Topeliuksen ja Sibeliuksen perheisiin päättyy, kolmas osa Emännöitsijä päättyy lapsen syntymään. Siksi vain kaksi kirjoista päättyy perinteiseen happy endiin eli sankaritar saa rakastettunsa (Ruokarouva, Ruokarouvan tytär), mutta tuo happy end on vain tilapäinen, koska tarina jatkuu.

Toki jo Pohjatuulen tarinoita -sarjan toisen osa Jääleinikki (2011) happy end osoittautuu kolmannessa osassa Kultarikko (2012) illuusioksi, sillä avioliitto on päättynyt miehen uskottomuuteen. Minäkertojana on kuitenkin parin tytär.

60-luvun Saksaan sijoittuvassa Jääleinikissä ajankohdan poliittiset ja mentaaliset muutokset sivuutetaan täysin. Samoin saksalaisen isän löytymistä käsitellään vain henkilökohtaisella tasolla, vaikka isä oli Rovaniemellä työskennellyt Organization Todtissa, joka käytti pakkotyöläisiä.

Järjen ja tunteen tarinoita -sarjassa mikään osa ei pääty perinteiseen happy endiin vaan Lipunkantajat ja Sidotut loppuvat cliffhangeriin. Lisäksi sarja jää oikeastaan kesken keväällä 1918, jolloin sekä porvarillisen että vasemmistolaisen päähenkilön elämäntilanne on varsin vaikea. Heidän myöhemmistä vaiheistaan kerrotaan lyhyesti nykypäivään sijoittuvassa Parittomissa (2008).

Enni Mustonen

Enni Mustonen on Kirsti Mannisen kirjailijanimi. Kirjailijan esittely ja tuotanto löytyy myös Otavan sivulta.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjasta kokonaisuutena on kirjoitettu esim. Kirsin kirjanurkassa.

Sotaleskestä on kirjoitettu mm. blogeissa Amman lukuhetki, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuijata 

Kirsti Manninen kuului TV-sarja Hovimäen kirjoittajatiimiin, ja sarja julkaistiin myös kirjoina. Sota-aikaa kuvaava osa Ei muuta kunniaa (2004) ilmestyi vain kirjamuodossa.

Kirsti Mannisen sitaatti sota-ajan naisista on Tiina Steniuksen artikkelista TV-sarja lotista auttaa meitä historian kautta ymmärtämään itseämme. ”Miksi äiteestä tuli sellanen, tyttärestä tällanen” (Kotiliesi 18/1997) ja Tiina Kinnusen kommentti on teoksessa Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen (2. p., Otava 2006).

Kirsti Mannisen artikkeli Yksinäiset – Laila Hietamies on teoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja (toim. Maria-Liisa Nevala (Otava 1989).

Olen kirjoittanut Enni Mustosen alkupään teoksista, jotka sijoittuvat nykyaikaan ja useimmiten maaseudulle, artikkelin Paluu mummolan mansikkamaalle. Enni Mustonen ja suomalaisen rakkausromaanin kehitys (Kirjastolehti 5/1997).

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani Eino Railon romaanista Valittu kansa ja luvattu maa ja Paula Havasteen romaaneja Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie (jossa kerrotaan myös osasta Kolme käskyä).

Muuta

Tietoja amerikkalaisesta valokuvaajasta Thérèse Bonneystä: Wikipedia, artikkeli jossa on Suomesta otettu kuva, epäilys vakoilusta jatkosodan aikana

Ruotsalainen Wikipedia Alice Lyttkensistä ja Margit Söderholmista

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Sodassa

Sodassa kertoo, miten kansallisten tieteiden parissa työskentelevä intellektuellipariskunta Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio koki talvisodan ja välirauhan.

Sodassa (2001) on kolmas osa Valistuksen sukutarina -kirjasarjasta, jonka Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion tytär Katarina Eskola on toimittanut vanhempiensa kirjeistä ja päiväkirjoista.

Ensimmäinen osa Kahden (1999) käsittää ystävyyden ja seurustelun vuodet 1920-7. Toinen osa Yhdessä (2000) kuvaa kihlausaikaa ja avioliiton kymmentä ensimmäistä vuotta 1928-1939.

Kaksi erilaista rakkautta

Kerron ensin vähän henkilöistä.

Martti Haavio (1899-1973) ja Elsa Enäjärvi (vuoteen 1922 Eklund, 1902-1951) kuuluivat itsenäisyyden ajan ensimmäiseen ylioppilaspolveen.

Puhun pariskunnasta jatkosta etunimillä, koska sukunimen toistaminen olisi liian hankalaa.

Martti rakastui Elsaan ensisilmäyksellä. Rakkaus oli eros-rakkautta: intohimoista pyrkimistä toisen luo. Kun Elsa ei vastannut Martin tunteisiin vaan ihastui tavan takaa muihin miehiin, Martti oli epätoivoinen ja mustasukkainen ja hänen rakkautensa yltyi suoranaiseksi maniaksi.

Onneksi Martilla oli purkautumistie: hän ilmaisi tunteensa P. Mustapään runoissa ironisesti etäännetyssä muodossa. Päiväkirjassaan hän ilmaisi suoraan kiihkeän haltioituneet ja epätoivoiset tunteensa, mutta poisti ne julkaistessaan Nuoruusvuodet (1972). Ilmeisesti muistot olivat edelleen liian kipeitä tai Martti ei vain enää pystynyt eläytymään niihin. Joka tapauksessa Martti leikkasi omastakuvastaan puolet pois, jolloin teoksesta tuli asiallinen ja ulkoiseen keskittyvä.

Lisäsyynä oli toinen avioliitto, jonka takia Martti poisti myös Elsaan liittyvät asialliset kohdat. Martin toinen vaimo Aale Tynni-Haavio teki samoin toimittaessaan jatkon Olen vielä kaukana (1978).

Kun Elsa ”mykistettiin”, kuten Katarina Eskola ilmaisee, molemmista kirjoista poistettiin sukupuolten vuoropuhelu. 20-luvun ylioppilaselämä oli epäilemättä miesvaltaista, sillä Akateeminen Karjala-seura oli vain miehille. Mutta nyt siitä annettiin vielä miesvaltaisempi kuva kuin se todellisuudessa oli ollut.

Elsa toimi tasa-arvoisesti miesten kanssa julkisella näyttämöllä. Martti veti hänet Ylioppilaslehteen, jossa hän peri tämän paikan toimitussihteerinä.

Pari kuului myös Tulenkantajiin, sen ns. kansalliseen siipeen, Martti runoilijana ja Elsa kirjallisuuskriitikkona.

Elsa ei antanut ihastumisen viedä vaan käytti järkeään miettimällä, millaisen avioliiton ja elämänkumppanin hän haluaa. Hän halusi saada kaiken: avioliiton, lapset, uran ja mahdollisuuden osallistua kansalaistoimintaan ja vaikuttaa yhteiskuntaan.

Ratkaisu oli ystävyyteen (lat. filia) ja kunnioitukseen (kr. time) perustuva rakkaus Marttiin.

Pari kihlautui uudenvuodenaattona 1927. Avioliitto solmittiin joulun alla 1929.

Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten sivistyneistöperhe

Avioliitolla oli edellytykset muodostua tasa-arvoiseksi kumppanuudeksi. Elsa ja Martti olivat suurin piirtein samanikäisiä ja heillä oli samantasoinen koulutus: molemmat olivat väitelleet kansanrunoustieteestä. Koska he työskentelivät samalla alalla, he saattoivat auttaa toisiaan lähteiden keruussa ja kirjoitusten tyylin hiomisessa. Heitä yhdisti myös suomalaiskansallinen ideologia ja kiinnostus kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

Itsestään selvästi Elsa kuitenkin oletti, että nimenomaan Martti tulee julkaisemaan tärkeitä kirjoja, ja kehotti tätä ottamaan päämääräksi pyrkiä kansanrunouden professoriksi.

Tuolloin perheen perustaminen merkitsi itsestään selvästi, että vaimo vastasi kodin ja lasten hoidosta. Toki palvelijat tekivät keskiluokan perheissä enimmät suorittavat työt ja perheenäiti oli ikään kuin työnjohtaja. Apulaisia sai tuolloin helposti ja halvalla, mutta he vaihtuivat usein ja uusia joutui taas opettamaan.

Lapsia syntyi viisi: Elina (myöhemmin Haavio-Mannila) 1933, Marjatta (myöhemmin Koskijoki) 1935, Matti 1938, Katarina (myöhemmin Eskola) 1940 ja Magdalena (myöhemmin Jaakkola) 1943.

Eskola nimittää Elsan rakkautta arkirakkaudeksi. Risto Saarisen termein se oli pragmaa, auttavaa rakkautta. Martti sai täysin omistautua työlleen, kun taas Elsa, joka jatkoi tutkimustyötä ja muuta kirjoittamista kotona, keskeytettiin usein.

Haaviot olivat ajan johtavia sivistyneistöperheitä, suoranainen julkkisperhe, jonka haastatteluja ja perhepotretteja julkaistiin lehdissä.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet erosivat AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Ajan kolmi-nelikyppisen kulttuurieliitin keskustelut julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Ainoa aviopari oli Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori), joka oli toinen kahdesta naisesta. Kukaan osanottajista ei osannut odottanut sotaa.

Aikuiset lapset eivät tienneet isän sotavaiheista

Talvisodan aikana Martti palveli Kannaksella kenraali Öhquistin esikunnassa, joka enimmäkseen sijaitsi Saarelan kartanossa lähellä Viipuria.

Esipuheessaan Katarina Eskola kertoo, että perheen lapset eivät aikuisinakaan tienneet edes, miten kauan isä oli ollut poissa ja mitä hän oli sota-aikana tehnyt. Ei, vaikka asia oli kerrottu Martti Haavion postuumissa muistelmateoksessa Olen vielä kaukana. Perheessä oli ristiriitoja, sillä isä oli vaimonsa ja lasten äidin kuoltua kuoleman jälkeen mennyt uuteen avioliittoon Aale Tynnin kanssa ja aikuiset lapset kannattivat 60-luvun radikalismia.

Sen sijana edesmenneen äidin sota-ajan selviytymistarinat elivät perheen lasten keskuudessa. Niistä vanhimmat lapset muistivat itsekin osan, jokainen vähän eri muodossa.

Sodan syttyminen oli yllätys

Yhdessä-teoksen lopussa kuvataan YH-aikaa aina Martin kirjeeseen 30.11. ja Viipurin ensimmäisten pommituksiin: ”Viipuri on tyhjä.”

Elsa ja Martti ovat niin hyvin informoitu kuin kukaan suomalaisista siviilipuolella ylipäänsä saattaa olla. Läheisiin ystäviin kuuluu esimerkiksi sisäministeri Urho Kekkonen. Silti he – kuten useimmat muutkaan siviilit – eivät usko sotaan.

Elsa, joka on syksystä 1939 ollut lastensa ja apulaistensa kanssa evakossa perheen kesähuvilalla Sammatissa, lähtee Helsinkiin marraskuun lopussa tapaaman Marttia.

Aarni Krohnin teoksessa 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit kerrotaan, että tuomiosunnuntaina 26. marraskuuta Elsa ja Martti ovat visiitillä sisäministeri Urho Kekkosen luona. Vieraiden joukossa on myös muita samasta opiskeluajan ystävien piiristä: Lauri Hakulinen vaimoineen ja Kustaa Vilkuna.

Tuolloin Elsa kiittää opetusministeriö Hannulaa siitä, että koulut on jälleen avattu ja perheet päässeet taas yhteen. ”Koko elämähän on mennyt sekaisin kun perheet ovat hajallaan”, Elsa valittaa. Kekkonen kuitenkin arvostelee Hannulaa koulujen avaamisesta, tällä ei ollut hallituksen lupaa siihen. Vilkuna tiedustelee Kekkoselta, onko tilanne ennallaan ja Kekkonen vastasi että on.

Elsa jää kaupunkiin ja joutuu kokemaan Helsingin ensimmäiset pommitukset 30. marraskuuta.

Martin nuoremmalle veljelle, kirkkoherra Jaakko Haaviolle Elsa kirjoittaa 2. joulukuuta (lainannut Jaakko Haavio: Ajalla vaaran vaivan): ”Kaksi ilmapommituspäivää olin Helsingissä. Ne olivat kauheita päiviä, kun olin miltei liikuntakyvytön. Pahimman hälytyksen aikana menin metsään. Näin, miten ryssän kone paloi Munkkiniemessä.”

Pidättyviä rakkauden ilmauksia

Pommien lisäksi Elsaa uhkaa keskenmeno. Elsa ja Martti ovat ihan tarkoituksella tehneet lasta lokakuun alussa ennen Martin lähtöä YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin).

Pari ilmaisee tällaiset asiat hyvin pidättyvästi. Martin kainosta ilmauksesta ”Kiitos sinun suurenmoisuudestasi” voi päätellä, että tapaaminen on ollut lemmekäs.

Edellisessä osassa Yhdessä Elsa on tehnyt matkan Helsinkiin ja onnittelee Marttia nimipäivän johdosta: ”Kävin tohtori T:llä, joka varmisti asian [= raskauden]. Heinäkuun 2:n päivän tienoilla [on laskettu aika].” Odotettu lapsi oli kirjan toimittaja Katarina Eskola, joka syntyi muutama päivä ennen laskettua aikaa kesäkuun lopussa 1940.

Avioliittonsa aikana Haavioilla ei ole tapana kirjoittaa tunteistaan toisiaan kohtaan, mutta sodan aikana he tekevät niin, joskin hillitysti. ”Ajattelen sinua aina”, Elsa päättää kirjeensä 1. joulukuuta ja vähän myöhemmin: ”Rukoilen puolestasi ja ajattelen sinua.”

Martti on luonnollisesti hyvin huolissaan raskaana olevasta vaimostaan, ja huolta lisää se, että kenttäposti on alkuun hidas ja epäluotettava. Siksi tieto, että Elsa on päässyt takaisin Sammattiin ja kaikki on hyvin, välitetään Martille myös ystävien kautta.

Erossa olo saa varsinkin Elsan kirjoittamaan säännöllisesti, lähes joka päivä. Myös Martti kirjoittaa aina tilaisuuden tullen, joskin harvemmin ja lyhyemmin. Jo kortin tulo on kuitenkin Elsalle tärkeää: se on merkki siitä, että mies on elossa.

Elsa vakuuttaa, että häntä kiinnostavat kaikki Marttia koskevat asiat, mutta erityisesti hän kyselee miehen terveydestä. Siitä vaimo huolehtii parhaansa mukaan antamalla ohjeita ja lähettämällä ruokatarvikkeita ja vaatteita. ”Kirjoita, tarvitsetko jotain, niin lähetän heti”, Elsa vakuuttaa.

Helsingin Sanomien arvostelija piti aikoinaan koomisena sitä, että Martin vilustuminen on Elsalle suuri huolenaihe. Sitä se ei ollut: Elsalta oli aikoinaan kuollut pikkuveli ja -sisar. Ja sota-aikanakin kuoltiin myös vähemmän myös dramaattisista syistä kuin vihollisen luodeista tai pommeista.

Kymmenvuotishääpäivän edellä molemmat puolisot kertovat, mitä toinen hänelle merkitsee. Martti kiittää siitä, ”miten sanomattoman onnen olen saanut elämässä osakseni, kun olen saavuttanut sinut.” Elsa tunnustaa: ”mitä kauemmin olen ollut naimisissa kanssasi, sitä enemmän olen sinua rakastanut.”

Käytännön asioiden hoitoa

Paljon tilaa vie käytännön asioista kuten palkasta ja vuokrasta huolehtiminen. Samalla Elsa pitää Martin kiinni kodissa kertomalla arkipäivän asioista ja lasten kuulumisista. Toisaalta hän kertoo Martille pitävänsä yllä lasten muistoa isästä puhumalla tästä lasten kanssa.

Yleiset ja yksityiset asiat ovat kirjeissä rinnan yhtä tärkeinä. Rauhanneuvottelujen alkamisen jälkeen Elsa kertoo ”toisenkin suuren ilosanoman”: puutarhamaalle on saatu mutaa.

Puutarhan uutiset, varsinkin pussiperunat, saavat Martin innostumaan. Sen sijaan kun Elsa rauhanteon jälkeen hätäilee vuokra-asioista, Martti tuntee, että puhe tulee kuin toisesta maailmasta, jossa valitetaan turhaan pikkuasioista. Martti osaa kuitenkin esittää moitteensa niin hienovaraisesti, että Elsa pyytää anteeksi ja kiittää siitä, että mies viimeinkin kertoo, miten raskasta hänellä on sodan aikana ollut.

Martti opastaa amerikkalaista sotakirjeenvaihtajaa

Vaikka Martti on kenraalin esikunnassa, hän kirjoittaa yleisistä asioista lyhyesti ja asiallisesti, mikä ehkä johtuu vaitiolovelvollisuudesta ja tiedosta, että sotasensuuri  lukee kirjeet. Elsalla on enemmän aikaa esittää spekulaatioita suurvaltapolitiikasta.

Kun joku tuttava vähättelee Martin osuutta ja sanoo tämän olevan ”siviilitöissä mutta sotilaspuvussa”, miehelleen aina lojaali Elsa suuttuu. Martti sen sijaan myöntää, että totta se oli.

Silti Martti tuomitsee Helsingissä olevat ystävänsä. Erityisesti häntä suututtaa se, että toisten armeijassa oloa käytetään itsekkäästi hyväksi, kun virkoja jaetaan uudelleen Suomalaisen kirjallisuuden seurassa. Jo talvisodan aikana Martti Haavion entisen ystäväpiirin tilalle tulevat ainakin osittain upseeritoverit. Yhteys näiden kanssa jatkuu välirauhan aikana, kun aseveljet järjestäytyvät.

Joulukuussa 1939 Martti kertoo opastaneensa Kannaksella rintamamiesten pariin naistoimittajaa, jolla oli ”käskykirje kaikkein korkeimmalta taholta”, siis Mannerheimilta. Katarina Eskola on selvittänyt, että kyseessä oli Martha Gellhorn, Ernest Hemingwayn kolmas vaimo ja presidentti ja rouva Rooseveltin ystävä. Gellhornia opastaessaan Martti Haavio antautuu kirjeissään kerrankin avoimesti tunteellisen isänmaalliseksi sanomalla, että sotilaat ansaitsevat uudet Vänrikki Stoolin tarinat.

Gellhornin kaksi reportaasia talvisodasta sisältyy hänen kirjaansa The face of war. Elokuvassa Gellhorn and Hemingway (2012) on pari kohtausta talvisodasta.

Sukulaistädin tavat ärsyttävät evakossa

Elsalla on moneen muuhun verrattuna asiat hyvin: hänen ei ole tarvinnut mennä vieraiden nurkkiin. Toki hänellä on Sammatin huvilassa sopeutumista maalaisoloihin, mm. sähkön puutteeseen ja pitkiin välimatkoihin.

Aktiivista Elsaa vaivaa myös uutisnälkä: posti ja siis lehdet saapuvat vain kolme kertaa viikossa. Kun Elsa saa hankituksi radion, hän kuuntelee myös ulkomaiden lähetyksiä.

Elsa hoitaa myös yksityisesti sotapropagandaa: hän lähettää ulkomaisille ystävilleen kirjeitä, joissa hän kertoo asioista Suomen kannalta.

Kun Elsan luo evakkoon saapuu vanha sukulaistäti, syntyy ristiriitoja, sillä tädin vanhanaikaiset käsitykset siisteydestä ärsyttävät Elsaa. Koska sodan aikana pikkuasioista ei sovi marista ja näin raskauttaa armeijassa olevaa miestä, Elsa paljastaa asian Martille vasta sodan jälkeen. Omille sukulaisilleen Elsa voi onneksi kirjoittaa avoimesti, ja tunteiden tuuletus helpottaakin hänen oloaan.

Koska Elsa tekee kotona tutkimus- ja muuta kirjoitustyötä eikä nykyisiä kotitaloustöitä helpottavia koneita ole, hän tarvitsee parikin kotiapulaista hoitamaan taloutta ja lapsia. Siksi hän tuomitsee jyrkästi sen, että kotiapulaiset haluavat osallistua sotaponnistuksiin ja epäilee syyksi lähteä lottatehtäviin ”eroottista motiivia”.  Nainen siis tuomitsee kärkkäästi toiset naiset, vaikka miesten lähtöä vapaaehtoisesti ei ole tapana leimata silkaksi seikkailunhaluksi. Toki Elsa on oikeassa siinä, että lapset tarvitsevat hoitajaa, mutta huomaamattaan hän samastaa oman etunsa isänmaan etuun.

Ruotsiin vai ei?

Elsa ei moraalisista syistä halua lähteä Ruotsiin kuin viimeisessä hädässä, sillä hän ei halua antaa huonoa esimerkkiä. Martti luottaa vaimonsa kykyyn arvioida, milloin on syytä lähteä.

Muulloin päättäväinen ja järjestelykykyinen Elsa viivyttelee kuitenkin toimeen ryhtymistä, mihin ehkä vaikuttaa raskauskin. Maaliskuussa junat ovat täyteen varattuja, joten Elsa ei ehkä olisi onnistunut lähtemään, jos se tuolloin olisi näyttänyt tarpeelliselta.

Nykyisin tiedetään, että lapsille kaikkein traumaattisinta on ero äidistä, ja he kestävät pommitukset ja muut sodan hirveydet paremmin kuin saavat olla äidin kanssa. Elsa raportoikin, että ”tytöt eivät ole erityisen jännittyneitä sodasta”. Normaaliuden vaikutelmaa Elsa pitää yllä muun muassa jatkamalla perheen juhlatapoja.

Kotirintamalla ei ymmärretä rintamatilanteen vakavuutta

Elsa kaipaa avoimesti rauhaa, joka hänelle merkitsee voittoa. Mutta kun rauha 13. maaliskuuta solmitaan, se merkitsee alueluovutuksia, jotka tulevat sokkina.

Elsakin on elänyt muun kotirintaman tavoin sotapropandan lumoissa ymmärtämättä todellista rintamatilannetta. Elsa kysyykin ihmeissään mieheltään, miksi rauha tehtiin. Martti vastaa suoraan, ettei armeija olisi kestänyt enempää.

Rauhan tultua Martti raportoi kuulleensa monen sanoneen, että ”raja ei jää tähän”. Sen sijaan Elsa toteaa, että ”en kammoa tällä hetkellä mitään niin kuin sotaa”. Ensimmäisestä maailmansodasta Martti on oppinut, että suursodan aikana asiat kääntyvät ylösalaisin monta kertaa ja mitä tahansa voi tapahtua. Niinpä hän panee toivonsa lopulliseen rauhansopimukseen, jolloin ”ympärysvallat” (tätä ensimmäisen maailmansodan termiä Martti käyttää Englannista ja Ranskasta) muistavat Suomen kärsimän vääryyden.

Välirauhan aikana Elsa alkaa propagoi suurperheitä

Heti sodan jälkeen Elsa lähettää Uudelle Suomelle heti rauhan jälkeen kirjoituksen, jossa hän tekee asiallisesti selkoa, että sodasta on tehtävä kolme johtopäätöstä. Kaikkein tärkeintä on armeijan vahvistaminen, ja toiseksi diplomatian tehtävä on turvata, ettei Suomi jää toiste yksin. Kolmas johtopäätös on, että suomalasia on liian vähän ja väkiluku on saatava kaksinkertaiseksi.

Ihanteeksi Elsa asettaa kuusilapsisen perheen, koska vain se takaa väkiluvun riittävän kasvun. Elsa elää niin kuin opettaa: hän synnyttää jatkosodan aikana 1943 viidennen lapsen Magdalenan, kuudes raskaus päättyy keskenmenoon.

Lasten synnyttäminen ei tietenkään riitä, vaan heidän elinolonsa on turvattava ja perheitä avustettava. Elsa alkaakin propagoida aktiivisesti myös jälkimmäistä asiaa. Näin syntyy naisten yhteistyö yli puoluerajojen ja perustetaan Väestöliitto 1941.

Kun pariskuntaa on aiemmin yhdistänyt kiinnostus samoihin kansallisiin ja kirjallisiin asioihin, nyt miehen ja vaimon mielenkiinto alkaa suuntautua eri asioihin. Samalla sotaolot saavat heidät seurustelemaan pääasiassa oman sukupuolensa edustajien kanssa.

Mustapään runoja talvisodasta

P. Mustapään runoista tunnetuin talvisotaan liittyvä on Satakieli Monrepo’ssa, jonka alussa kuunnellaan satakieltä Monrepos’ssa, siis Viipurissa, ja lopussa ollaan ”Lappeenrannan tiellä – kolkon katkeralla miellä”. Runo ilmestyi kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle (1945).

Muita talvisotaan liittyviä runoja kokoelmassa ovat Kuoleva kantaäiti, Juomalaulu ja runon Kyynikot loppuosa. Katarina Eskolan mielestä myös Sinivuokkoja leppiä kasvavalla rinteellä, jossa ”me sotilaat karheat” ensin torjuvat niin hempeän asian kuin sinivuokkojen poimimisen mutta sitten kuitenkin poimivat niitä, liittyy talvisotaan, sillä Martti kotoutettiin talvisodasta toukokuun alussa.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista kirjoittamiini arvosteluihin (Kanava 6/2000, 9/2001 ja 7/2002, kaksi ensimmäistä paljon lyhentäen) ja Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmiin: Talvisota eri aikojen peilissä 2. osa Talvisota aikalaisten kirjeissä ja päiväkirjoissa sekä Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Olen kirjoittanut blogiini artikkelin myös seuraavista osista Itään ja Autius lehtipuissa, jotka käsittävät jatkosodan alusta ja päättyvät Elsan kuolemaan 1951.

Wikipedian artikkkelit: Elsa Enäjärvi-Haavio, Martti Haavio ja Katarina Eskola.

Kirjallisuutta

Gellhorn, Martha: The face of war. Hart-Dawis 1959.

Haavio, Jaakko: Ajalla vaaran, vaivan. Kirjapaja 1976.

Haavio, Martti: Olen vielä kaukana. Martti Haavio – P. Mustapää 20-luvun maisemassa. Toim. Aale Tynni-Haavio. WSOY 1978.

Haavio, Martti: Nuoruusvuodet.  Kronikka vuosilta 1906-1924. WSOY 1972.

Krohn, Aarni: 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit. Tammi 1989.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Ilmar Talve: Kolme kotimaata

Ilmar Talve kertoo omaelämäkerrassaan Kolme kotimaata nuoruudestaan sotienvälisessä Virossa, kokemuksistaan jatkosodan aikana Suomen armeijassa ja elämästään pakolaisena Saksassa, Ruotsissa ja Suomessa.


Talven vironkielinen omaelämäkerta oli kolmiosainen: Kevad Eestis, Kutsumata külaline, Kolmas kodumaa (1992-9). Suomalaisen kustantajan pyynnöstä Talve teki yksiosaisen suomenkielisen version Kolme kotimaata (suomentanut Eva Gottberg, Kirja-Aurora 2004). Kirjasta on jätetty pois mm. Tukholman pakolaisyhteisöä ja Suomen politiikkaa koskeva osuus ja muissakin kohdin tehty lyhennyksiä.

Isän ja äidin perintö

Kansatieteilijän otteella Talve kuvaa ensimmäisessä osassa Kevät Virossa lapsuutensa ja nuoruutensa Tapan kauppalaa. Väestön valtaosa kuului pikkuporvaristoon, mutta ei suinkaan ollut ”sivistymätöntä, ahdasmielistä, rahanahnetta ja ties mitä”, kuten neuvostoaikana esitettiin.

Talven vanhempien tapaiset ”pienet ihmiset” olivat pääosin talonpoikien nuorempia jälkeläisiä tai käsityöläisten, torppareiden ja muonamiesten lapsia. Koulunkäynti oli supistunut venäjänkieliseen, usein kesken jääneeseen kylä- ja pitäjänkouluun, kun oli lähdettävä maailmalle työn perään.

Tavoitteena oli ensin oppia ammatti ja sitten rakentaa itselle ja ennen kaikkea lapsille parempi elämä. Se vaati ahkeruutta, säästäväisyyttä, pitkäjännitteisyyttä ja sitkeyttä. Kun yhteiskunnallista turvaverkkoa ei ollut, piti tulla toimeen omillaan. Tarpeen tullen naapureita autettiin kristillisessä hengessä.

Rauhallinen ja mietiskelevä isä uskoi ihmisiin ja joutui usein pettymään. Koettelemuksissa hän turvautui Jumalaan uskoen, että ”Jumala ei sinua hylkää, kun vain varmasti luotat ja uskot häneen”.

Temperamenttinen äiti suhtautui ihmisiin isää skeptisemmin, huomioi ja reagoi nopeasti ja ilmaisi mielipiteensä suorasukaisesti ja sarkastisesti. Vaikeudet herättivät hänessä uhman: ”Vaikka nuija halki, mutta periksi ei anneta!”

Äidin esimerkin vaikutuksesta vuonna 1919 syntynyt Ilmar ja tämän nuorempi veli suhtautuivat kielteisesti totalitarismiin ja diktaattoreihin, olipa väri mikä tahansa. Molempien vanhempien perintöä oli käsitys, että työ oli kristillinen velvollisuus, joka piti tehdä hyvin.

Talvelle periytyi kodista vahva sivistystahto, joskin hän joutui pikkupaikkakunnalla tyytymään pääasiassa klassikoiden lukemiseen. Vasta ahmiessaan kesällä 1937 Viipurin kaupunginkirjastossa tieteellisten seurojen julkaisuja hän tajusi, mistä kaikesta hän oli jäänyt paitsi.

Tukikohtakausi, punainen vuosi ja kyyditykset

Tietämättään Talve teki tulevaisuuteensa ratkaisevasti vaikuttavan päätöksen, kun hän ylioppilaaksi tultuaan 1938 aloitti opinnot armeijaan menon sijasta. Viron armeijan upseereista olivat näet myöhemmin kiinnostuneita niin puna-armeija kuin Wehrmacht. Talve ehti maistaa demokraattisia virtauksia Tarton ylioppilaselämässä. Filosofian maisterin tutkinnon hän suoritti 1942.

Talve muistuttaa, etteivät aikalaiset tienneet Viron johdon 1939-40 tekemien ratkaisujen seurauksia. Hänkin harrastaa jälkikäteisspekulaatioita ja arvioi, että kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 esitti vaatimuksen tukikohdista, Virolla ei ollut mahdollisuuksia sotilaalliseen vastarintaan: armeija oli heikosti varustettu, yhteistyötä muiden Baltian maiden kanssa ei ollut ja maasto vastasi pikemmin Hollantia kuin Suomea. Sitä paitsi talvisotaa ei ollut vielä käyty, esikuvaa ei ollut. Talve epäilee myös virolaisten yksimielisyyttä, koska toimivaa demokratiaa eikä vapaata lehdistöä ei ollut.

Talven vanhemmat ikätovereineen olivat eläneet jo tsaarin aikana ja kokeneet Viron itsenäistymisen, ja heidän maailmankatsomukseensa kuului aimo annos skeptisyyttä. Siksi heidän oli helpompi hyväksyä Viron liittäminen Neuvostoliittoon 1940 kuin Talven oman sukupolven, joka oli kasvanut itsenäisessä Virossa ja piti sitä siksi itsestäänselvyytenä.

Nuoret kokoontuivat Tapassa nuoret kokoontuivat rautatieasemalle epävirallisiin demonstraatioihin. Niistä Talve luopui pian, sillä hänellä oli jo nuorena kykyä punnita, mikä oli mahdollista ja hyödyllistä ja mikä turhaa leikkiä tulella.

Kesäkuun 1941 kyyditysten aikana Talve osoitti oma-aloitteisuutta ja päättäväisyyttä. Hän ehdotti, ettei perheen pitänyt jäädä odottamaan kotiin vaan hajaantua ja aiheuttaa hakijoille edes etsimisen vaiva.

Talven kirjoittaessa Viro oli itsenäistynyt uudelleen ja kyydityksistä saattoi puhua julkisesti. Tieto yksin ei kuitenkaan saa ymmärtämään, miten aikalaiset asiat kokivat. ”Sellaista raakuutta kukaan Viron asukas ei ollut eläessään kokenut”, Talve kirjoittaa. Vaikutusta lisäsi, että kyydittäminen ”tapahtui kaikkien silmien edessä. Se koettiin kansanmurhan alkusoitoksi ja sodaksi Viron kansaa vastaan.”

Kyydityksiä on puolusteltu sillä, että Stalin valmistautui sotaan Saksaa vastaan ja halusi etukäteen poistaa potentiaaliset petturit. Talven arvion mukaan vaikutus oli kuitenkin juuri päinvastainen, sillä suhtautuminen uusiin vallanpitäjiin muuttui radikaalisti: ”syntyi kostonhimo, jota tuskin olisi siinä määrin ilmennyt myöhempien tapahtumien ja Saksan miehityksen aikana, tai ainakin se olisi ollut vähäisempää. Sotaan vastattiin sodalla.”

Pako Suomeen, paluu Viroon, uusi pako

Kun pakko-otto Saksan armeijaan uhkasi, Talve pakeni tovereineen huhtikuussa 1943 Suomeen, vaikka heillä ei ollut tietoa, luovuttaisivatko suomalaiset hänet saksalaisille. Kun vaihtoehdoiksi Suomessa asetettiin armeija tai metsätyöt Pohjois-Suomessa, Talve valitsi empimättä edellisen, sillä hän ei halunnut olla sotaa käyvässä maassa vapaamatkustaja.

Talven kuvaus ei imartele Suomen armeijaa. Sotilaskoulutukseen ei lainkaan panostettu, ja heikko ruokahuolto laski mielialaa entisestään. Kuvaus puna-armeijan suurhyökkäyksen torjunnasta Kannaksella 1944 on virolaisen kokemana vailla sankariglooria.

Suomen armeijassa taistelevat virolaiset pitivät Normandian maihinnousua hyvänä uutisena, koska se tiesi Saksan tappiota. Silti rykmentistä lähes kaikki palasivat syksyllä juuri ennen Suomen aselepoa Viroon. Jääminen Suomeen olisikin tiennyt luovutusta Neuvostoliittoon; todellinen vaihtoehto oli pako Ruotsiin. Perillä kävi ilmi, että Saksa ei edes epätoivon hetkellä luvannut Virolle itsenäisyyttä ja Suomen-pojat liitettiin Saksan armeijaan.

Päätöstä palata on arvioitu ja ihmetelty lopputuloksen, tappion, valossa. Talve muistuttaa, että silloin ei tiedetty varmasti muuta kuin, että Virossa taisteltiin ja siellä tarvittiin apua. Niinpä palaamatta jättäminen olisi ”osoittanut välinpitämättömyyttä ja ollut myös merkki kotimaan hylkäämisestä: valitettavaa, mutta yrittäkää selvitä ilman minua! Lähtijöille se merkitsi myös arvokkuuden ja puhtaan omantunnon säilyttämistä”. Etukäteen ei koskaan voi varmasti tietää, onko tilanne täysin toivoton, Talve muistuttaa: ”Meidän toki piti yrittää, silloin näemme, miten siinä käy. Silloin ei tarvitse jälkikäteen katua, että jäi tekemättä sellaista, mikä vielä olisi ollut mahdollista.”

Talve oli ottanut huomioon senkin mahdollisuuden, että tappion jälkeen saattoi paeta ulkomaille, olihan hän sen jo kerran tehnyt. Niinpä hän jättäytyi joukko-osastostaan, luopui asepuvustaan ja pyrki toverinsa kanssa meren yli Ruotsiin. Kahden haaksirikon jälkeen laivan suunnaksi tuli tappiota kohti kulkeva Saksa.

Ensimmäisen osan lopussa edessä onkin tuntematon tulevaisuus. Sen kohtaaminen on Talven omaelämäkerran kertautuva teema.

Leiri opetti eteenpäin katsomista ja oma-aloitteisuutta

Saksassa Talve joutui viettämään kymmenen kuukautta yhtenä miljoonista vierastyöläisistä. Tappion häämöttäessä saksalaisten aiemman ”ylimielisyyden, ylpeyden ja raakuudenkin” tilalle tuli ”sentimentaalinen ahdistus ja itsesääli”.

Koska Saksaan ei ollut jouduttu omasta tahdosta, se ”oikeutti joka tilanteessa tekemään kaiken mahdollisen itsellemme hyödyllisen”. Ainoana tavoitteena oli ”säilyä hengissä, hinnalla millä hyvänsä ja kaikki keinot hyväksi käyttäen”. Englantilaisten tultua ruokatilanne parani.

Jotain olennaista Talven luonteesta kertoo, että ”pelkästä inhimillisestä uteliaisuudesta halusimme nähdä, kuinka kaikki päättyisi”. Ja sodan loputtua elämällä piti ”tehdä jotakin”. Olihan isä opettanut että ”Vielä tulee parempi päivä”.

Jälkikäteen Talve näki Saksan ajan opettaneen jotain ”jota ennen pakolaisuutta olisi ollut vaikea hyväksyä”: ”Olipa tilanne millainen hyvänsä ja kokonaan siitä riippumatta, oletko joutunut siihen omasta tahdostasi vai vastentahtoisesti, ei ole pienintäkään syytä jäädä muistelemaan tai kaipaamaan sitä, mikä ennen oli ja mitä nyt enää ei ole, kun et kuitenkaan pysty tilannetta muuttamaan.”

Paasikiviläinen tunnuslause ”Kaikki viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta” oli siten Talvenkin ajattelun perusta, mutta johtopäätökset olivat erilaiset kuin suomalaisilla.

Talve lähti siitä, ”ettei ole mitään järkeä jäädä passiivisesti odottamaan, että toiset, olkootpa he sitten ’viranomaisia’ tai keitä hyvänsä, ajattelisivat sinua tai sinun asioidesi järjestämistä.” Oma-aloitteisuus oli toki Natsi-Saksassa riskialtista, monesti pelasti vain hyvä onni. Mutta onni selittyi isän usein käyttämällä sananparrella ”Auta itse itseäsi, niin Jumalakin auttaa sinua”, vaikkei Talve itse uskonnollinen ollutkaan.

Elokuussa 1945 Talve lähti tovereineen salaa Saksasta Tanskaan. Myytyään kellonsa hän osti leivän mutta myös leivoksia. Jo aiemmin hän oli suomalaistanut nimensä Fremdenpassiin uskoen tämän suojaavan luovutukselta Neuvostoliittoon. Kööpenhaminan Suomen lähetystössä hänet uskottiinkin suomalaiseksi, osasihan hän suomea ja tunsi Viipurin, joten pystyi kysyttäessä kertomaan työpaikkansa ja sen osoitteen.

Näin Talve pääsi sittenkin Ruotsiin. Laivalla oli syytä juhlia nauttimalla tanskalaisesta oluesta ja ruotsalaisista savukkeista.

Vastoinkäymisissä auttoi huumori ja sisu

Kun Talve kuuli Tukholmassa Suomen tilanteesta ja luovutuksista Neuvostoliittoon, hänestä tuntui viisaimmalta jäädä Ruotsiin. Aktiivisuus ja virolaisten verkosto auttoi saamaan oman alan pätkätyötä, palkka tosin oli minimaalinen mutta mahdollisti opintojen jatkamisen. Vastoinkäymisissä Talve turvautui ensin huumoriin ja voitti ne sitten sisulla.

Talvea auttoi monin tavoin professori Erixon. Tätä kuitenkin ilmeisesti loukkasi, kun Talve yritti kansatieteen lisensiaattitenttiä läpi kerralla. Erixon ei tehnyt yhtään kysymystä itse tenttikirjallisuudesta, vaan alkoi kysellä Ruotsin historiasta, jota Talve ei tietenkään tuntenut. Kun Talve lopulta rohkeni kysyä, mitä ruotsalaisessa lisensiaattitentissä oikein pitää osata, Erixonin vastaus oli vain, että ”siinä pitää pystyä keskustelemaan kaikesta!”

Talve ei ruvennut syyttämään Erixonia syrjinnästä. Vaikka tentin pieleen meno masensi, hän näki asiassa komiikkaakin, mitään kunnon tenttiähän ei edes ollut. ”Saatoin syyttää ainoastaan itseäni naiiviudestani ja siitä, etten ollut kysynyt ruotsalaisilta, mitä se tentti ja erityisesti Erixonille suoritettuna todella tarkoitti”. Talve ei antanut periksi vaan opiskeli Ruotsin historiaa ja jakoi kirjallisuuden useisiin tentteihin, kuten oli tapana.

Vain kerran Talve sai Ruotsissa samaa palkkaa kuin ruotsalaiset. Museoalan virkoihin valittiin jopa ruotsalaisia ylioppilaita mieluummin kuin ”ulkomaalaisia” lisensiaatteja, vaikka nämä olivat jo Ruotsin kansalaisuuden saaneet. Toisen osan nimi onkin Kutsumaton vieras.

Mutta elämää oli vain elettävä eteenpäin. Suuri osa ikätovereista oli kuollut, ja heistä monien kohtalo oli omaisille tuntematon. Talvella oli onnea, sillä hän sai vuonna 1946 kortin äidiltään, joka oli kiertoteitse saanut tietää poikansa olevan elossa ja Ruotsissa. Pyyteetöntä rakkautta osoitti äidin neuvo: ”Älä koti-ikävän takia tee vääriä ratkaisuja, ei kannata. Pysy siellä missä olet. Miten meidän käy, ei kukaan tiedä.”

Sen jälkeen seurasi lähes vuosikymmenen hiljaisuus. Kirjeiden ja valokuvien vaihtoon sekä pakettien lähettämiseen avautui mahdollisuus vasta suojasään myötä 1955.

Sulkeutunut Ruotsi ei ymmärtänyt pakolaisia

Ruotsissa oli sodan jälkeen suhteellisen vähän ulkomaalaisia, ja heistä oli pakolaisia vähän yli 20 000 virolaista, joitakin tuhansia latvialaisia ja muutama sata liettualaista. Ruotsalaisten suhdetta heihin kuvaa nimitys ”jävla utlänning”. Talven reaktio oli hänelle luonteenomainen: nimittelyyn ”piti yrittää tottua kuten kaikkeen muuhunkin käsittämättömältä ja vieraalta tuntuvaan”.

Tiedemiehenä Talve alkoi kuitenkin pohtia mistä oli kyse. Ruotsi oli ollut 1800-luvulta asti kansallisvaltio, jossa kansallisuus ja kansalaisuus olivat sama asia. Norbottenissa ei asunut suomalaisia vaan ruotsalaisia, jotka puhuivat suomea. Niinpä balttien halua pitää kiinni omasta kielestään ja kulttuuristaan ei lainkaan ymmärretty, ja aluksi heidän oli itse kustannettava omankieliset koulunsa.

Ruotsalaiset eivät juuri tunteneet kiinnostusta muuta maailmaa kohtaan. Tiedot Baltiasta ja jopa Suomesta olivat vähäiset tai olemattomat. Baltian maiden tiedettiin olleen 30-luvulla ”diktatuurivaltioita”, joten kun baltit olivat taistelleet Saksan armeijassa, heidän joukossaan oli ”fasistisia kollaborantteja”. ”Kun Puna-armeija nyt oli ajanut saksalaiset tiehensä ja vapauttanut Baltian maat, miksi sieltä piti paeta” ja tulla ”vieraaseen maahan toisten riesaksi ja ristiksi”?

Ruotsalaiset olivat tottuneet turvallisuuteen, ja heillä oli luottavainen suhde virkavaltaan. Baltian maiden ”punainen vuosi” 1940-1 rinnastui heidän mielessään normaaliin hallituksen vaihdokseen. Kyydityksistä kuultuaan he toki kauhistelivat mutta kysyivät heti perään: ”miksi ette soittaneet poliisille, kun tuolla tavoin tultiin hakemaan?”

Pakolaisille kansainvälisen politiikan seuraaminen ei ollut vain totunnainen tapa tai jännittävä harrastus, vaan he punnitsivat kokemustensa pohjalta, miten tapahtumat saattaisivat vaikuttaa heidän omaan asemaansa. Pelkoa herätti, kun Ruotsi luovutti latvialaiset legioonalaiset Neuvostoliittoon 1946. Monet baltit jatkoivatkin matkaa Kanadaan tai USA:han. Talve oli kuitenkin päättänyt jäädä Eurooppaan.

Ruotsin kulttuurielämän skitsofreenisuus

Vastenmieliseltä Talvesta tuntui, että ”osa Ruotsin nuoremmasta kirjailijakunnasta suhtautui myötämielisesti kommunisteihin ja Neuvostoliittoon” eikä tuominnut edes Tšekkoslovakian kaappausta 1948.

Eksistentialismi ja Kafka olivat tuoneet Ruotsinkin kulttuurikeskusteluun käsitteet pelko (Frucht) ja kauhu (Angst). Sotaa kokemattomien ruotsalaisten suussa ne tuntuivat naiiveilta ja koomisilta. Talven mielestä ruotsalaiset potivat skitsofreniaa: he uskoivat säästyneensä sodalta suuremman viisautensa ansiosta, sotimaan joutuneet olivat olleet heitä tyhmempiä. Toisaalta ruotsalaiset olivat lähes kateellisia, kun muilla oli jotain, jota heiltä puuttui, ja he jäivät keskusteluissa vain kuuntelijoiksi.

Talven mieleen oli Arthur Koestlerin stalinismin kritiikki romaanissa Pimeää keskellä päivää sekä George Orwellin dystopiat Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984.

Virolaisten sota oli poikennut muista maista, joten heidän oli itse löydettävä sanat kuvata sitä. Novellikokoelmassaan Ainult inimene (1949), Talve käsitteli jatkosotaa vuosia ennen Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta, kuten hän ylpeänä totesi.

Eksistentialismi auttoi ymmärtämään maailman absurdiutta

Romaaninsa Maja lumes (1952, ruotsiksi Huset i snön, 1964) Talve sijoitti tuntemattomaan maahan kahden suurvallan välissä, mutta tosiasiassa se on kuvitelma, miten Viron olisi käynyt, jos se olisi valinnut toisin – ei hyvin silloinkaan.

Albert Camus’n Rutto oli tehnyt Talveen suuren vaikutuksen: ”Olimme pieni kansa, maamme oli miehitetty, kansaamme oli kidutettu, kyyditetty ja tapettu. Mahdollisuuden avautuessa olimme yrittäneet taistella yhtä diktatuuria vastaan vieraassa asepuvussa, sillä omaa meillä ei ollut. Olimme hävinneet, ja nyt maanpaossa meitä kutsuttiin fasisteiksi ja niitä, jotka olivat surmanneet kansaamme, demokraateiksi. Eksistentialistit sanoivat tätä maailmaa absurdiksi, ja oman kokemukseni pohjalta he näyttivät olevan oikeassa.”

Eksistentialismi antoi uskoa, että ”Ihminen ei kuitenkaan ollut oman tilanteensa vanki” vaan oli vapaa. Joka tilanteessa oli mahdollisuus valita. ”Taistelu, myös hävitty taistelu, oli absurdissakin maailmassa positiivinen asia, se oli ihmisen ainoa mahdollisuus ja hänen elämänsä perusta. Valinta, vastuu ja vapaus.”

Totalitarismia ei Talven mielestä koskaan saanut hyväksyä. Mutta taistelu jatkui toisin keinoin, jotka voisi pelkistää: olemalla vapaa ihminen ja kehittämällä virolaista kulttuuria. Oman työn ja opiskelun ohella Talve kirjoitti satoja artikkeleita ja ajoittain toimitti myös pakolaisten kulttuurilehtiä.

Esseessään Halli horisondi ees (”Harmaata horisonttia katsellessa”, Sõna 5/1949 ja Looming 11/1990) Talve mietiskeli pakolaiskirjallisuuden tehtävää. Viron kaltaisen pienen kielen kohdalla edessä näytti olevan vain alaspäinmeno. Silti ei saanut alistua ja käpertyä vain säilyttämään sotaan edeltävän ajan muistoja vaan piti seurata, mitä maailmalla tapahtui, ja yrittää uudistua, sillä ”vain eteenpäinmeno tukisi myös hengissä säilymistä, paikalleen jääminen ja nostalginen taaksepäin katsominen sitä vastoin ei”.

Pakolaisyhteisön pienuuteen verrattuna kirjallisuuden levikki oli hämmästyttävän suuri: esimerkiksi Maja lumes -romaania painettiin 3600 kappaletta. Ilmeisesti lähes jokainen virolainen katsoi olevansa velvoitettu tukemaan omankielisistä kulttuuria.

Virka löytyi Suomessa

Syrjintä Ruotsissa koitui Suomen eduksi. Toisen osan lopussa Talve polttelee kesän 1959 lopussa laivan kannella matkalla Turkuun, jonka yliopistosta hänelle on tarjottu koulutusta vas-taava työpaikka kansatieteen assistenttina. Laiva ”tuli lännestä ja meni itään. Olin melkein kuin matkalla takaisin.”

Talve väitteli Tukholman yliopistossa aiheenaan sauna 1960, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin ensimmäiseksi kansatieteen professoriksi Turun yliopistoon. Oliko taustalla heimoystävyys vai oltiinko silloin ennakkoluulottomampia kuin nykyisin?

Sivuutan tässä vain maininnalla Talven uran kansatieteilijänä Suomessa, vaikka on sinänsä kiinnostavaa lukea, miten silloinen akateeminen vapaus antoi resurssien niukkuudesta huolimatta professorille mahdollisuuden innovointiin, kun rasitteena eivät olleet liialliset hallinnolliset velvollisuudet kuten myöhemmin. Talve laajensi kansatieteen tutkimuksen Ruotsissa opituin menetelmin teollisuustyöväestön ja kaupunkeihin, mutta myös maaseudun muuttumiseen. Kansankulttuurikaan ei ole pysyvää, sillekin on ominaista muutos.

Pitkät työpäivät eivät ole sinänsä poikkeuksellisia tiedemiehelle, mutta ulkomaalaisena Talvella oli erityisiä paineita: hänen oli pakko onnistua ja lunastaa häneen asetettu luottamus. Toisaalta kaunokirjalliset harrastukset jäivät myös siksi, että elämän vakiintuminen ei ollut taiteellisesti inspiroivaa. Näin ollen svejkmäinen sotaromaani Juhansonin matkat (1959, suomeksi 1961) näytti jäävän Talven viimeiseksi romaaniksi.

Sodasta toipuva ja suomettunut Suomi

Vielä 50-luvun alussa suomalaiset olivat Ruotsin näkökulmasta vaikuttaneet sodan jäljiltä väsyneiltä. Vuosikymmenen lopussa maa oli toipunut. Kun Talve näki Turun keskustassa sijaitsevan asuntonsa ikkunasta seitsemäntoista nostokurkea, hän ei haikaillut katoavaa puutaloidylliä vaan havaitsi suomalaisissa ”mukaansa tempaavaa optimismia”. Myöhemmin hän sijoitti modernin ajan murroksen juuri 50-60-luvun vaihteeseen.

Yliopistolla Talven ikäiset suomalaiset miehet oli sodan käyneitä. Sodasta ei kuitenkaan puhuttu: se oli ollut miesten velvollisuus, joka oli vain pitänyt hoitaa. Kollegojensa sotakokemuksista ja -saavutuksista Talve kuuli kiertoteitse. Hän luonnehtii ikätovereitaan ”kansallismielisiksi” mutta samalla liberaaleiksi demokraateiksi. Monet kollegoista olivat Viipurista, jossa oli ollut muuta Suomea liberaalimpi ilmapiiri. Toisaalta he kokivat kotiseudun menetyksen kipeänä vääryytenä.

Myöhemmästä Suomesta Talve kirjoittaa paljon kriittisemmin. Suomalaisesta laitoksesta puuttuvassa osassa hän hyväksyy Paasikiven politiikan, koska tällä oli moraali, jonka yli tämä ei suostunut menemään, kun taas Kekkonen oli opportunisti, joka kysyi vain, mikä oli hyödyksi ja mikä ei.

Noottikriisi sai virolaisen ystävän pakenemaan Ruotsiin, mutta Talve pysyi Suomessa. Ruotsin passin pitämistä voisi luulla varotoimenpiteeksi, mutta Talven oman selityksen mukaan (Looming 2/1989) kansalaisuuden vaihtaminen tuntui tarpeettomalta, koska Pohjoismaiden välillä ei tarvittu passia eikä työlupaa.

Itsesensuurista Talve luettelee tunnetut, julkiset tapaukset, mutta tiedemiehen olisi toki pitänyt pohtia niiden edustavuutta. Erityisen kummallista on sivuuttaa se, että yliopistoissa suomen kielen vaatimuksiin kuului viron kurssi ja historian vaatimuksiin naapurimaiden (myös Baltian) historia. Myöskään matkailun takia Viron olot eivät voineet pysyä suomalaisilta piilossa.

Sen sijaan on myönnettävä, että Kekkosen määräys katkaista yhteydet ulkovirolaisiin järjestöihin 1964 vaikutti ratkaisevasti siihen, että kuva niistä perustui ennakkoluuloihin. Mutta eikö yhteyksien pitäminen Viroon sittenkin ollut tärkeintä?

Yksinhuoltajaisän elämää

Vuonna 1947 Talve oli solminut avioliiton viipurilaisen evakkotytön Liisa Karvisen kanssa. Yhteiselämän teki sopusointuiseksi samanlainen arvomaailma ja huumorintaju sekä Liisan sopeutumiskyky, vaikka asunto oli alkuun pieni ja puutteellinen.

Lapsia syntyi kolme, nuorin poika Suomessa. Mutta kun ulkoiset asiat näyttivät viimein olevan kunnossa, Liisa sairastui syöpään. Hänet leikattiin, ja muutama vuosi kului puolivuotistarkastusten pelossa, kunnes syöpä uusiutui. Vuonna 1966 Talve jäi leskeksi kolmen alaikäisen lapsen kanssa. Seurasi masennus, jonka takia hän kutsuu aikaa ”mustiksi vuosiksi”.

Lasten tähden oli kuitenkin jatkettava elämää. Sukupuolen mukainen työnjako oli vielä 60-luvulla niin itsestään selvä, että 15-vuotias tytär teki kotitöistä isomman osan kuin isä, jo täysi-ikäinen isoveli ja pikkuveli yhteensä.

Ehkä suru avasi uudestaan yhteyden siihen pinnanalaiseen virtaan, ”mustaan ja kylmään, pimeään ja ajattomaan”, joka oli synnyttänyt Talven kaunokirjalliset teokset. Suunnitelmat saattoivat toteutua vasta eläkkeellä, joka alkoi lyhyen virkauran takia vasta 67-vuotiaana 1986. Kaksiosainen romaani Maapagu (1988) kertoo virolaisten edellisestä maanpakolaiskaudesta 1906-1917.

Missä kotimaa on?

Talven omaelämäkerran kolme osaa päättyvät kaikki matkaan Itämeren yli. Mielialansa symbolina Talve käyttää säätä.

Talve oli kieltäytynyt vierailemassa Virossa ennen kuin se oli vapaa ja demokraattinen. Vanhemmat taas eivät saaneet matkustuslupaa. Näin suuri periaatteellisuus kummastuttaa ulkopuolista, mutta Talve ei matkustanut myöskään Kreikkaan, Espanjaan eikä Portugaliin, kun niissä vallitsi diktatuuri.

Syksyllä 1991 Talve viimein matkustaa uudelleenitsenäistyneeseen Viroon – mutta havaitsee tulleensa liian myöhään: jäljellä on vain vanhempien hauta, kotitalon on veli myynyt jo aiemmin. Paluu Suomeen ei tällä kertaa tapahdu meritse vaan lentäen, ja koneen lähtöä odottaessa ”tulee mieleen Ain Kalmusin romaanin nimi Kotiin ennen iltaa, ja se tieto lämmittää sydäntä”.

Pitkän elämänsä ansiosta Talvella on se onni, että hän sai palata ”kotiin ennen iltaa”, ennen kuolemaa. Toisaalta hän on teoksen lopussa konkreettisesti matkalla kotiin Turkuun ennen iltaa. Presidentin uudenvuodenpuhetta 1996 hän kuuntelee ”tuhansien suomalaisten tavoin. Onhan Suomi ollut kotimaani jo vuodesta 1959 alkaen. Kaikki mitä täällä tapahtuu, on minulle tärkeää. Virossa tapahtuvakin on, mutta eri tavoin.”

Isänmaata Talve ei vaihtanut, mutta vuosien mittaan rinnalle oli tullut kotimaa, ensin Ruotsi ja sitten Suomi, jotka tarjosivat turvallisuuden. Kun ihminen voi ”liikkua vapaasti, nukkua yönsä rauhassa ja tehdä päivisin töitä”, hän alkaa ”ajatella tulevaisuutta ja uskoa siihen, sillä ilman tulevaisuudenuskoa ihmisen on vaikea elää. Kun oli mahdollisuus kotiutua, perustaa koti ja perhe, maata saattoi ruveta pitämään kotimaanaan.”

Suomessa kasvanut poika valitsi virolaisuuden

Tähän matkaan Talve päättää omaelämäkertansa. Ihmiselämän hauraudesta ja kohtalon arvaamattomuudesta kertoo, että Talve joutui ennen kuolemaansa 2007 kokemaan vielä yhden raskaan menetyksen: vanhimman poikansa Juhan Kristjan Talven (1951-2003) varhaisen kuoleman.

Iskun rankkuutta isälle osoittaa, kun suomalaisen laitos ilmestyi vuosi pojan kuoleman jälkeen, Talve ei asiaa esipuheessaan mainitse ja on myös jättänyt käännöksestä pois kohdan, joka valottaa emigranttien lasten valintoja identiteetin suhteen.

Ruotsissa ilman isää kasvanut Maarja Talgre koki Ruotsin historian hupaisana, helppona, voitokkaana, kun taas Viron historia oli ”synkkä, vaikeaselkoinen, toivoton. Voitoton” (Isäni Leo – virolainen vapaustaistelija, 1990, suomeksi 1991). Sen sijaan Suomessa kasvanut Juhan Kristjan Talve teki teini-iässä valintansa Viron hyväksi sillä perusteella, että Viro pieni ja tarvitsi siis häntä Suomea enemmän.

Juhan Kristjan Talve teki Ruotsissa ja Suomessa tunnetuksi Viron venäläistämistä (esim. Kanava 7/1981). Salanimellä Sirje Sinilind Ruotsissa ilmestynyt teos suomennettiin 1984 nimellä Viro ja Venäjä.

Identiteettiristiriitaa Viron, Suomen ja Ruotsin välillä Juhan Kristjan Talve ei tuntenut, vaan koki kolme maata ja kieltä rikkautena (Looming 4/1989). Silti ulkovirolaiset olivat se yhteisö, jonka parissa hän tunsi olevansa eniten kotona – siellä hänen ei tarvinnut selittää mitään.

Tietoja

Wikipedian artikkelit: Suomen pojat ja Ilmar Talve

Laila Hietamies: Hylätyt talot, autiot pihat

Laila Hietamiehen Hylätyt talot, autiot pihat on vaikuttava evakkoromaani ja epäsankarillinen sotaromaani.

Laila Hietamiehen (nykyisin Hirvisaari) viisiosaisen Kannas-sarjan alkupuoli sijoittuu kuvitteelliseen Suontaan kylään todellisessa Valkjärven pitäjässä.

Kannas-sarjan alkuosat

Ensimmäinen osa Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu kesällä 1925 ja toinen osa Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin syksystä kevääseen.

Keskeisiä henkilöitä ovat eri-ikäiset naiset, ja tapahtumat liittyvät yksityiselämään: avioton lapsi, avioero, vanhusten avioliitto, apen ja miniän lapsi. Yhteisenä sanomana on, että on tullut uusi aika eivätkä vanhat moraalisäännöt enää päde, vaan naisilla on oikeus asettaa etusijalle omat tunteensa ja tarpeensa välittämättä siitä, mitä muut ihmiset heidän ratkaisuistaan ajattelevat.

Tämä saattaa heijastaa enemmän kirjoitus- kuin tapahtuma-aikaa, ainakin siinä mielessä että kyläläiset hyväksyvät melko helposti sovinnaisesta moraalista lipeämisen. Ainoa poikkeus on kaikkia ja kaikkea arvosteleva Akviliina, mutta häntäkään ei lopulta jätetä yhteisön ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Suontaan kylässä eletään idyllissä. Edes sisällissota jälkivaikutuksineen ei ole koskettanut kyläläisiä.

Keskeisiksi henkilöiksi nousevat ystävykset Helmi Elisa ja Martta. He ovat ensimmäisessä osassa 11-vuotiaita tyttöjä ja toisessa osassa 21-vuotiaita nuoria naisia.

Tuolloin Martta on kotikylässään kansakoulunopettajana. Hän rakastaa Aarnea, joka opiskelee Helsingissä. Siellä Aarne ihastuu opiskelutoveriinsa, joka sopii vaimoksi, mutta samaan aikaan hänellä on suhde Marttaan.

Helmi Elisa joutuu äitinsä kuoleman jälkeen vuosia hoitamaan nuorempia veljiään. Kun hän lopulta uskaltaa sanoa vastaan isälleen, tämä häätää hänet kotoa. Hän muuttaa ensin nuorimman veljensä Artun kanssa keittäjäksi Martan koululle ja sitten Viipuriin, jossa asuu ihastus Andreas Karhu.

Naisten ja lasten kylä Kannaksella kesäkuussa 1944

Sarjassa hypätään talvisodan, välirauhan, jatkosodan alun ja asemasodan yli. Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1982) tapahtuu kesäkuussa 1944. Naiset ja lapset ovat palanneet Suontaan kylään ja tekevät siellä miestenkin työt. Nuoremmat miehet ovat armeijassa, vanhemmat työvelvollisina. Vanhukset ovat edelleen evakossa.

Martta ja Helmi Elisa ovat nyt 30-vuotiaita. Ennen romaanin alkua sota on muuttanut heidän kohtalonsa päinvastaiseksi. Andreas Karhun kanssa avioitunut Helmi Elisa on jäänyt sotaleskeksi ja seitsemänvuotiaan Lauran yksinhuoltajaksi. Sen sijaan Martta on viimein menossa naimisiin Aarnen kanssa, jonka vaimo on kuollut pommituksessa.

Sota on läsnä kirjan alusta alkaen: pommilaivueet lentävät kylän yli. Raskaana oleva Martta joutuu rintamalta karanneen sotilaan ahdistelun kohteeksi. Näin osoitetaan, että pahuutta on myös suomalaisissa.

Kun karkuri hiiviskelee talon lähellä, Helmi Elisa ampuu haulikolla varoituslaukauksen ja myöhemmin hän ampuu sairastuneen lehmän. Teot näyttävät, että ihminen tekee mitä vain, kun on pakko, vaikka ensin uskoo, ettei pysty.

Lapsi ei ymmärrä sotasankaruutta

Romaanien vaikuttavin ja koskettavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura. Laura joutuu miettimään itsekseen isänsä kaatumista ja sotaa itsekseen, koska aikuisilla ei ole aikaa.

Kun käsitteet eivät ole selvillä, Laura kuvittelee lopun: ”Laura vihasi Syväriä… [- – -] Sen täytyi olla hirvittävä paikka, kun sinne kaikki joutuvat ja melkein kaikki kuolivat.”

Isän kuolinilmoituksessa on ollut sana ”sankarityö”, jota Laura ei hyväksy: ”Onko se sankarityö, että Syväri tappaa kaikki? Että lapsetkin tapetaan? Onkos se sankaria? Eikö se olisi sankarityö, että Syväri ei tappaisi, vaan jättäisi eloon, että lapsetkin pelastuisivat!”

Harvoin on vaistomaista sodanvastaisuutta ilmaistu näin tehokkaasti.

Laura osoittaa hurjaa luontoa ja itsepäisyyttä: hän kiroilee yli lentäville vihollisen pommikoneille ja kieltäytyy lähtemästä evakkoon. Tällaista käytöstä eivät aikuiset hyväksy eivätkä edes ymmärrä sen syitä.

Toisen kerran suin päin evakkomatkalle

Martta kysyy vihkilomalle tulevalta Aarnelta, miksi evakuointia ei ole jo tehty. Aarne vastaa, että se oli ”Sama kuin sanoisi että sota on hävitty jo. [- – -] Miten estää ihmisiä jotka tahtoo palata kotiin, ei mitenkään.” Kun Martta sanoo: ”pakkohan ihmisten on tietää”, Aarne vastaa: ”Entä jos ihmiset eivät tahdo tietää?”

Kun Martan kysyy suoraan, menetetäänkö Karjala uudelleen, Aarne myöntää viimein: ”Sinun on pakko alkaa suunnitella lähtöä.”

Keskustelu ei auta varautumaan tulevaan. Puna-armeijan suurhyökkäyksen jälkeen joudutaan suinpäin lähtemään uudelle evakkomatkalle.

Hietamies kuvaa ensin yleistä tilannetta ja sitä, miten evakkomatkalla kesäisen luonnon kauneus jää huomiotta.

Sitten kuvaus siirtyy kuorma-auton lavalle, jossa Suontaan naiset ja lapset pääsevät Viipuriin asti, koska joukossa on juuri synnyttänyt Hilkka, tämän vauva ja vanhempi tytär Raija, jonka jalka on jäänyt pyörän väliin. Ainoa järkähtämättömän optimisti on nuori lotta Kerttu.

Viipurissa vallitsee kaaos

Keskeisellä sijalla romaanissa on Viipurin puolustuksen nopea romahdus.

Sodassa ei ole mitään sankarillista, se on vain turhaa kuolemaa, sekasortoa ja jopa anarkiaa. Viipurissa vallitsee kaaos. Kun sotilaat määrätään kaatamaan viinapullojen sisältö maahan, toiset sotilaat heittäytyvät rähmälleen maahan juomaan viinan.

Siviilit on määrätty poistumaan Viipurista ja muut ovat totelleet, mutta Martta ja Helmi Elisa jäävät yksityisen syyn takia kaupunkiin. Tämä on tuossa tilanteessa järjetöntä käytöstä, mutta sellaista esiintyy oudossa tilanteessa.

Helmi Elisan 19-vuotias veli Arttu saa kokemattomana sotilaana hermoromahduksen. Häntä kuitenkin kohdellaan ymmärtäväisesti ja empaattisesti, ja pian hän pystyy jo paarinkantajaksi.

Artun ystävä Kyösti ja tämän toveri Vainio sekä Martan mies kapteeni Aarne Heikkilä ovat Viipurissa vielä vihollisen vallattua sen, mutta pääsevät viime hetkellä veneellä pakoon.

Rauhaa kaivataan mutta epäpoliittisesti

Ennen suurhyökkäystä Aarne vastaa Martan kysymykseen pelkääkö hän: ”Pelkää…jokainen pelkää, itsensä puolesta, läheisten puolesta, miesten puolesta, koko maan puolesta. Mitä tässä tapahtuu, ei kukaan tiedä. Tiedän vain että hyvin ei käy. Ei tässä sodassa ole mitään järkeä, nyt pelataan vain aikaa. Ei tullut Suur-Suomea, ei sen näköistäkään… Minä en muuta toivo kuin että rauha tulisi.”

Eniten sotaa vastaan on Aarnen ystävä, lääkintämajuri Pekka Karjalainen, joka työssään on ”yrittänyt tuolla leikkaussalissa saada kokoon nuoria poikia, lapsia…jotkut alle kahdeksantoista. Ei heillä ole mitään illuusioita, he pelkäävät avoimesti. Lapsia me lähetämme nyt etulinjoille! Olen todella väsynyt katsomana turhaa kuolemaa. Uskallan sanoa sen, vaikka minua syytettäisiin pelkuriksi. Nyt pitäisi tehdä rauha.”

Molempien rauhankaipuu on ei-poliittista, tekoja siitä ei seuraa eikä rauhanehtoja pohdita.

Sodassa kuolee ja haavoittuu myös siviilejä

Lääkintämajuri Karjalaisen pessimismiin vaikuttaa se, että hän on juuri menettänyt vaimonsa ja pienen tyttärensä. Tämän takia hän on niin välinpitämätön omasta kohtalostaan, että menee ihan tahallaan pommituksen keskelle, mutta säästyy.

Vielä enemmän sodan synkkään kuvaan vaikuttavat siviiliuhrit: Helmi Elisa myöhästyy viimeisestä junasta Tienhaarassa, lähtee järjettömästi kävelemään asemalta pitkin rataa ja joutuu maataistelukoneen pommituksen uhriksi.

Kirjailija on kuitenkin järjestänyt niin, ettei kukaan keskeisistä henkilöistä kuole. Kyösti haavoittuu Viipurissa käteen. Aarnen vakava haavoittuminen Talissa selviää Martalle seuraavassa osassa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983).

Muuten sodan aiheuttamat kuolemat ovat tapahtuneet jo aiemmin: Karjalainen tulee juuri vaimonsa ja tyttärensä hautajaisista, ja Helmi Elisan mies Andreas Karhu on kaatunut jo jatkosodan alussa.

Sattumanvaraisuus ja kaoottisuus

Juonelle on tyypillistä, että henkilöt tapaavat toisensa sattumalta ensin Viipurissa, sitten kenttäsairaalassa ja lopulta Simolan asemalla. Tämä tuntuu vähän saippuasarjamaiselta, mutta tällaista sattui sodassa. Romaanin suuri ansio on näyttää tapahtumien kaoottisuus ja sattumanvaraisuus.

Heikkoutena on, että asioita sanotaan suoraan sen sijaan, että lukija saisi ne itse oivaltaa. Esimerkiksi Martta sanoo: ”Tapahtumat kulkivat ohi sellaisella vauhdilla, että vasta jälkikäteen niitä alkaa pohtia.”  Toisaalla todetaan, että tunteet on suljettava pois, jotta pystyy toimimaan.

Fyysiset haavat paranevat, mutta entä henkiset?

Jouduttuaan Tienhaarassa eroon Martta ja Helmi Elisa tapaavat kirjan lopussa juhannuksena evakkojunassa Simolan asemalla. Martta on huolissaan tulevaisuudesta: ”Tuleeko rauha ja milloin se tulee? Päästäänkö Mynämäkeen ja miten meidät otetaan siellä vastaan? Minkälainen talo, minkälaiset ihmiset? Missä syntyy lapsi?”

Helmi Elisa tyynnyttelee: ”Älä sie kysy itseltäsi niin paljon, [- – -] Et kuitenkaan saa niihin vastauksia suoraan. Kaikki selviää elämällä eteenpäin, rauhallisesti, määrätietoisesti.”

Helmi Elisa taas miettii: ”Haavat paranisivat aikanaan. [- – -] Mutta paranisiko hänen pelkonsa? Kuva jättiläismäisestä maataistelukoneesta, joka peitti näkyvistä auringon ja yritti tappaa hänet? Se mielikuva seurasi häntä yhä öisin ja joskus hän heräsi omaan huutoonsa?”

Tämä on jälleen hyvin oivallettu, mutta olisi parempi, että se kävisi ilmi vain kerronnasta.

Elämä jatkuu evakossakin

Koska tapahtumiin on kirjoitusaikana välimatkaa jo lähes 40 vuotta, pääsanoma on jo tässä vaiheessa toivo ja usko: vaikka koti ja kotiseutu on menetetty, elämä jatkuu, vaikkakin ”vierailla poluilla, oudoilla ovilla”, kuten seuraavan kirjan nimi kuuluu.

Samalla kun puhutaan siitä, mitä tuttuja kukkia uudella asuinseudulla on ja mitä ei, puhutaan siitä miten menetykset voisi korvata: ”Mut ruiskukkia ja päivänkakkaroita on. Niistä se on nyt tunnelma tehtävä siellä, vieraalla maalla. Tätä mikä oli, ei koskaan saada, mutta pakko on tyytyä johonkin joka edes muistuttaa entistä elämää.” Tosin arvellaan, ”että on mahdoton sopeutua sinne. Ja onko meillä kohta koko maatakaan…Mutta jos on, niin ehkä vuosien myötä sekin tapahtuu.”

…ja myös menetetyllä alueella

Kirjoittamisajankohdan ja tapahtuma-ajan välimatkasta johtuu ilmeisesti myös, että kirjasta puuttuu täysin Viljo Kojon Kymmenen savun kylän (1943) ja Unto Seppäsen Evakon (1954) paatos, että maa on karjalaisten eikä se voi koskaan kuulua kenellekään muulle.

Päinvastoin parissa kohtaa todetaan, että elämä jatkuu myös menetetyllä alueella. Jo Viipurissa Martta sanoo Helmille: ”ei meidän kyläkään kuole eikä tämä kaupunki…ne jäävät elämään. Joku täällä asuu aina.”

Yleishumaaniin sanomaan kuuluu, että kun Helmi Elisa ja tämän tytär Laura näkevät Viipurissa sotavankeja, yksi näistä katsoo Lauraa: ”Hänen silmiinsä syttyi ikävä, ja tuntui kuin hänen katseensa olisi hyväillyt pientä valkotukkaista tyttöä, mutta silmät olivat ja pysyivät surullisina. Helmi Elisa ymmärsi. Ristiriitaiset tunteet repivät häntä, ja äkkiä hän hymyili miehelle. Ja kuitenkaan hän ei tiennyt, miksi sen teki. Ehkä siksi, että ihminen siinä kulki. Kaikesta huolimatta.”

hylatyt-talot-autiot-pihat

Elokuva on melkein vailla uuspatriotismia

Romaanista tehtiin 1995 elokuva, joka sai saman nimen Hylätyt talot, autiot pihat. Neuvostoliiton kukistuttua oli mahdollista filmata aidoilla tapahtumapaikoilla Viipurissa, jopa panna linnan Suomen lippu. Myös lipun laskeminen ja punalipun nostaminen näytettiin elokuvassa.

Marttaa näyttelee Jonna Järnefelt, jonka langanlaiha olemus tuntuu liian kaupunkilaiselta ja nykyaikaiselta eikä siten uskottavalta 40-luvun maalaiskoulun opettajaksi. Sen sijaan vaalea ja pyöreä Sari Puumalainen on uskottava Helmi Elisa.

Epäaidolta tuntuu myös Martan ja Aarnen (Mats Långbacka) kirjakielinen dialogi. Sen sijaan Helmi Elisan murrerepliikit sujuvat hyvin.

Myös jotkut evakuointia käsittelevät kohtaukset tuntuvat epäaidoilta verrattuna Evakko-elokuvaan (1956). Ilmeisesti aiheen ajallinen läheisyys auttoi Evakon tekijöitä aitouden tunnun luomisessa.

Toisin kuin Evakko-elokuvan tekijät vuonna 1956, Hylättyjen talojen, autioiden pihojen tekijät eivät voineet luottaa siihen, että katsojat tuntisivat aiheen. Niinpä mukaan on tullut teennäistä opettavaisuutta. Lotalle, joka sanoo evakkojen määränpäänä olevan ensin Viipuri ja sitten Suomi, ettei hän tunne maantietoa. Huomautus, että Karjalakin kuuluu Suomeen, lienee tarkoitettu lotan sijasta elokuvan nuorille katsojille, joille nykyinen itäraja on luonnollinen.

Hylätyt talot, autiot pihat -elokuvan ohjasi Lauri Törhönen, jonka tavaramerkkinä on alastomuus. Elokuvassa on peräti kolme kohtausta, jossa alastomat naiset uivat ja yhdessä niistä lääkintämajuri Karjalainen (Carl-Kristian Rundman) tiirailee salaa Helmi Elisaa.

Elokuvan lopussa juoni poikkeaa kirjasta. Martta lähtee vastoin määräyksiä kävelemään kohti rintamaa ja etsimään omin päin Helmi Elisaa. Vaikka romaanissakin ihmiset käyttäytyvät järjettömästi, tapahtumat säilyvät edes osittain uskottavuuden rajoissa. Sen sijaan elokuvassa Martan etsintäretki on paitsi järjetön myös vastuuton. Kyse oli kuin neulan etsimistä heinäsuovasta: jollei Helmi Elisa olisi jo päässyt kenttäsairaalaan, miten Martta olisi voinut hänet löytää? Lisäksi Martta vaarantaa odottamansa lapsen ja jättää yksin Lauran, jonka Helmi Elisa on uskonut hänen huostaansa.

Elokuvassa Viipurissa vallitseva kaaos on kuvattu hyvin, ja myöhemmin näytetään arkuissa makaavia kaatuneita. Suhde sotaan on kriittinen, kaukana ns. uuspatriotismin hengestä.

Poikkeus on lopu, jossa nähdään tienvarteen leiriintyneiden evakkojen takana osoittelevasti suuri Suomen lippu. Samoin Martta kehottaa ruumisarkkuja ja haavoittuneita kuljettavan kuorma-auton kuskia kohottamaan puolitangossa olevan pienen Suomen lipun mastoon: ”onhan täällä eläviäkin”. 

Molemmilla kohtauksilla halutaan varsin kömpelösti ilmaista Suomen selviytymistä sodasta.

Kimmo Ahonen kaipasi arvostelussaan elokuvasta ”sellaista napakkaa tyypittelyä, jolla Edvin Laine kiinnitti yksilöt yhteiskuntaluokkien edustajiksi aliarvostetuissa Täällä Pohjantähden alla (1968) ja Akseli ja Elina (1970) -suurteoksissaan.” 

Myös Hietamiehen romaanin heikkous on, ettei henkilöiden yhteiskunnallinen asema ei vaikuta millään tavoin heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Tietoja

Kimmo Ahosen arvostelu elokuvasta

Olen kirjoittanut blogissani myös Kannas-sarjan neljännestä ja viidennestä osasta Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat.

Aiemmin olen kirjoittanut blogissa Laila Hietamiehen varhaisen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavista romaaneista Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut. Artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Blogissani on artikkeli myös Unto Seppäsen Evakosta

Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 2

Paavo Rintalan Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin toinen osa on vielä ensimmäistä kriittisempi Suomen sotapolitiikaa kohtaan. Ihmisten välinen yhteys on kuitenkin poliittisia ristiriitoja tärkeämpi.

Pieni kertaus romaaniparin kahdesta keskeisestä suvusta.

Kumelat on vanha sivistyneistösuku. Lassi Kumelalla ja hänen vaimollaan Susannalla on neljä lasta, joista Jussi oli jo talvisodassa. Nuoremmat lapset ovat Leena, Esa ja Johanna. Perhe asuu Helsingissä ja heillä on kesämökki, jossa he ovat evakossa.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela ovat ennen sotaa ostaneet varalta Kirkkonummelta tilan, jossa he  ovat nyt evakossa. Tytär Kaarina on vasta opiskelija, mutta poika Leo on naimisissa Päivin kanssa ja heille on ennen sotaa syntynyt tytär.

Nuorin veli, teologian apulaisprofessori Hessu Kumela on vanhapoika. Ihastus naimisissa olevaan hienostorouvaan Anni Bergin on pysynyt platonisena.

Veljesten velipuoli, entinen diplomaatti Eetu on säilyttänyt suvun alkuperäisen sukunimen Kumelius.

Susanna Kumelan veljellä eversti Henri Mustamäellä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä ja seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa. Kantaisä Vihtori on nahkapeitturi, karvari ja naimisissa Eeva Marian kanssa. He asuivat ennen sotaa Antreassa kuten myös tytär, terveyssisar Aino miehensä Otto Harjulaisen ja poikansa Penin kanssa.

Nikujen nuorin poika Ensio (Enska) ja vävy Otto Harjulainen katosivat talvisodan lopussa, mutta Aino ei suostu uskomaan aviomiehensä ja veljensä kuolemaa.

Aino on poikansa Penin kanssa evakossa Oulussa, jonne ovat päätyneet myös Vihtori ja Eeva Maria. Oulussa asuu myös heidän toinen poikansa Janne.

Hidas paluu sodasta

Jo ensimmäisessä osassa (1976) on käsitelty välirauhan alkua. Toisen osan (1979) alussa jatkuu kotirintaman sotapropagandan nielleen osan ja rintamaupseerien mielialojen eron korostaminen, kun Lassi Kumela julistaa: ”Meidän armeija on yhä lyömätön ja me tarvitaan sitä ennen kuin suursota päättyy”.

Luutnantti Leo Kumelaa vaivaa haavoittuminen mutta ennen kaikkea muistot Summasta: ”…minua paremmat miehet, nöyremmät, vaatimattomammat…henki pois kerralla…minun on ikävä teitä pojat…[- -] miksi minä jäin eloon.” Aviomiehen masennus raskauttaa myös vaimo Päivin oloa.

Vänrikki Jussi Kumela on säästynyt loukkaantumiselta mutta on sodasta palattuaan suhtautunut ”teennäisen jurosti kotiväkeensä. Nämä eivät Jussin mielestä tienneet sodasta mitään, puhuivat vain. Jussin todellisuus oli Tolvajärvellä, Ristisalmella, Ägläjärvellä ja Aittojoella.”

Junamatkalla pikkusisarensa Johannan kanssa Jussi kuitenkin ymmärtää, ettei ”voinut esiintyä Johannalle minään talvisen taistelun ihmeen karvaisena puoliprimitiivisenä myyttinä” ja ”ettei sotiminen sittenkään ollut kaikki kaikessa. Eihän hän ollut yhtään mitään, pelkkä opintojaan aloitteleva opiskelijapoika. Jos mieli säilyttää aidon itsenäisenä, oli paras olla välittämättä siitä mitä vanhat sotakaverit alinomaa puhuivat ja olla juuttumatta Ägläjärven tunnelmiin.”    

Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat ennallaan

Talvisodasta kotiin palanneet työmiehet saavat kokea, että työelämän sortavat käytännöt ovat ennallaan: metsätöissä metri tarkoittaa 1,20 metriä, mitä kutsutaan ”rosvon mitaksi”. Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanonherrat eivät suostu edes riidan panemiseen puoleksi, kuten Ake Kumela ehdottaa.

Tampereella Jussi Kumela kohtaa joukkueensa sotilaita, jotka ovat perustamassa työläisrintamamiesten seuraa. He eivät halua mukaan ”herrojen hankkeisiin”, jollaisena he pitävät Aseveljien liittoa.

Jokinen toteaa Jussille, että sodan aikana kysyttiin vain miestä, herroille saattoi sanoa vastaan ja nämä jopa ottivat asialliset ehdotukset huomioon. Nyt ”tivataan isänmaallisuutta ja käsketään tunnustaan väriä, tän maan herrakansan väriä”, joka on ”patamusta”.

Loppuvuodesta 1940 oikeustieteilijä Onni Kuusi kertoo Hessu Kumelalle siitä, miten Suomen Aseveljien Työjärjestön (SAT) ”välityksellä levitettiin työpaikoillakin sotilasjohdon käsityksiä jollaisia ei niiden jyrkkyydestä johtuen voinut julkaista edes päivälehdissä. Mitä härskeintä natsimielistä propagandaa. Heimosoturihengen veren ja raudan oppien oikeutusta. Uskovaista ryssänvihaa.”

Onni Kuusen mielestä muut mielipiteen kuin Mannerheimin ja tämän jääkärieverstien on kriminalisoitu. ”Sitä varten on perustettu näitä aseveliyhdistyksiä sun muita. Vapaamielinen liberaalisti ajatteleva keskiluokka, entiset ståhlbergiläiset ovat pelästyneet, vaikenevat. Sosialidemokraatitkin ovat ryhtyneet Marsalkan suosiota tavoitellakseen myötäilemään tämän yleviä näkemyksiä. Vapaamielinen keskiluokka näkee että sosialidemokraateista on ruvettu kasvattamaan kansallissosialisteja, mutta vaikenee. Pelkää ja vaikenee. Se sulautetaan kiihkomieliseen oikeistoon.”

Samaan aikaan on kielletty Vapaa Sana ja nyt ollaan lakkauttamassa Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuraa (SNS-1).  Sen jäsenet esitetään toisin kuin siihen asti (ja useimmiten vieläkin) on ollut tapana: ei  ”maanpettureina” vaan ihmisinä, jotka ovat taloudellisessa ahdingossa ja pelkäävät uutta sotaa.

Seuran jäsenten silmillä tapahtumia ei kuitenkaan kuvata vaan Hessun mietteinä.

Rintalan lähteenä oli ilmeisesti Anthony Uptonin Välirauha ja Kommunismi Suomessa.

Suur-Suomi-euforia valtaa sivistyneistön

Jatkosodan synty oli 70-luvun lopulla jo kohtuullisen hyvin selvitetty, vaikka osa suomalaisia harasi ulkomaisten tutkijoiden Anthony Uptonin ja Hans Petter Krosbyn tulkintoja vastaan.

Romaanissa tuntuu vähän epäuskottavalta, että vaikka Kumeloilla suhteita ylös asti onkin, he kuulevat lähes tosiaikaisesti salaiset tiedot Suomen johdon lähenemisestä Saksaan. Jopa ikikyyninen Eetu Kumelius pitää parhaana vaihtoehtona pyrkimistä Saksan vasallisiksi kuten vuonna 1918.

Vain idealistinen teologi Hessu Kumela epäilee, että saksalaiset esittävät tiedot tarkoitushakuisesti, ja muistuttaa ”lahjoja tuovista kreikkalaisista”, siis siitä Saksa tuskin auttaa Suomea pyyteettömästi. Saksan esittämiin tietoihinkaan ei tulisi sinisilmäisesti luottaa.

Kuultuaan Mannerheimin luovuttaneen Saksalle tiedot Suomen armeijan resursseista Hessu kutsuu tapausta ”valtiokaappaukseksi”. Hänelle on käsittämätöntä, että ”kokonaisen kansan kohtalolla saatettiin spekuloida”.

Hessu näkee asiat kummaltakin puolelta ja ymmärtää myös Neuvostoliiton motiiveja: ”Tietysti Molotov näki kehityksen mihin meillä oltiin menossa…yleinen mielipide oli panemassa parastaan luistaakseen Suomen Saksan vaikutuspiiriin… täytyihän Neuvostoliiton se nähdä, olihan heillä hirveä määrä miehiä Helsingissä, Ahvenanmaalla ja Petsamossa, miehillä silmät päässä; tietysti ne raportoi Moskovaan. Tästä kulmasta ajatellen Neuvostoliiton jatkuva puuttuminen Suomen asioihin ja Molotovin huolestuneisuus oli luonnollista, johdonmukaista…Jos minä olisin Molotovin housuissa, enkö tekisi samoin? Ja siten vain lisäisin suomalaisten halua etsiä turvaa Hitlerin Saksan suunnalta.”  

Kyse on siis eskalaatiosta, jossa kumpikin vuorotellen vastaa toisen osapuolen tekoihin, jolloin tilanne pahenee pahenemistaan.

Hessusta ei ole aktiiviseen toimintaan, sillä hän epäilee omia johtopäätöksiään. ”Entäpä jos on totta mitä Molotovin väitetään puhuneen Berliinissä? Jos emme hakeudu Hitlerin siipien suojaa, Venäjä miehittää maan? Sivistyneistö ja poliittiset johtajat karkotetaan Siperiaan.”

Hessu katsoo, ettei Stalinilla ole valinnan varaa: ”Stalinin on pakko tehdä se Saksan hyökkäyksen pelosta. Niinhän sen oli tehtävä Inkerinmaallakin kun jääkärieverstit alkoivat juhlapuheissaan tai juovuspäissään elämöidä Karjalan heimon vapauttamisesta. Inkeriläisiä alettiin siirtää pois.” Tässä Hessu tulee esittäneeksi varsin epäilyttävän periaatteen: suomalaiset ovat vastuussa sekä omista että Stalinin teoista, jopa tämän terrorista. 

”Tuho on edessä, teimme niin tai näin”, Hessu päättelee. ”Pappina ja kristittynä se lienee pakko hyväksyä, mutta ei ihmisenä, ei koskaan ihmisenä”. Papit ja kristityt ovat valinneet kahdesta pahasta mielestään vaarattomamman ja kaukaisemman ja hakeneet Natsi-Saksalta tukea Neuvostoliittoa vastaan ymmärtämättä, että sekin merkitsee kansanvallan ja kristillisen kirkon tuhoa.

Eversti Henri Mustamäki oli aikoinaan eronnut armeijasta, joka hänen mielestään oli liian preussilainen, myöntää nyt olleensa väärässä ja kollegoidensa oikeassa: ”Maailma on hullumpi kuin minä luulinkaan. Jos emme nyt aseistaudu, Suomen perii hukka. Ei tätä sinun kansanvallallas ja kristinuskon sanoilla eikä näkemyksillä enää puolusteta. Minäkin luulin että voidaan. Ei näköjään. Olemme liian pieni kansa. Kun suuri ristiveto puhaltaa, ainoa turva on tykistö ja armeija.”

Myöhemmin Hessu myöntää, että mahdollisuus rauhaan oli pieni.

Samoin kuin Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa, Hessu kauhistuu kuultuaan kaatuneiden muistopäivän puheista toukokuussa 1941: ”Kaatuneet yritettiin vetää haudoistaan pyhittämään ihmismielet vallannutta intoilua. Lapuanliikkeen tunnekuohut olivat infantiileja tähän verrattuna. Silloin sentään suuri osa kansaa, vaikkei sitä väkivallan pelosta julkisesti uskaltanut esittääkään, piti sotaintoilua haihattelevien körttipappien, eteläpohjalaisten rehvastelijoiden ja suojeluskuntien turhautuneimman siiven väkivaltaisensa törmäilynä.

Nyt maltilliset liberaalitkin olivat intoa täynnä: jos ja kun sota syttyy, me emme jää sivustakatsojiksi.”

”Kaikkinainen laskelmointi oli Hessulle vierasta”, joten hän ei kykene käsittämään, ”että kokonaisen kansan kohtalolla saatettiin spekuloida”.

Vapunaattona kun Lassi ja Susana Kumela viettävät hopeahäitään, änkyttävä Eetu Kumelius on jälleen oma pessimistinen itsensä: ”He…hetkittäin tuntuu että ka…kaikki onnistuu. Mutta sitä ei pi…iä säikähtää, se me…menee kyllä ä…äkkiä ohi.”

Lassi ja Susannan tytär Leena uskoo, että ”uusi Eurooppa synnyttää uuden ihmiskäsityksen”. Hänen serkkunsa Kaarina on toista mieltä: Natsi-Saksassa naiset ajetaan pois työelämästä ja sidotaan kotiin ja äitiyteen. Toinen serkku Ellen Mustamäki tukee Kaarinaa, koska ei hyväksy natsien vaatimusta naisten meikittömyydestä: ”Natürlich schön, ei kiitos”.

Leena-serkkunsa ylioppilasjuhlissa 1941 Leo Kumela vetoaa kenraali Siilasvuon 16. toukokuuta antamaan lupaukseen tarjota kahvit Vienan Kemissä heinäaikaan tai viimeistään riihenpuintiaikaan.

Kaikesta huolimatta Kumelan suvun keskinäiset välit säilyvät, sillä sukurakkaus on Hessulle tärkeämpi kuin poliittiset erot.

Realistiset ja pasifistiset naiset

Naiset ovat edelleen kiinni arkielämässä. Susanna Kumela ei enää jaksa kuunnella miehensä poliittista intoilua. Hän moittii Lassia siitä, että tämä luottaa Hitleriin mutta ei omaan poikaansa ja on ohjaamassa Jussia väärään ammattiin. Susanna ajattelee asioita yksilön tasolla: hän ei ole unohtanut, että sodassa kuollaan, ja pelkää poikiensa puolesta, Esakin kun haluaa koulun penkiltä sotaan.

Teini-ikää lähestyvä Johanna ei hyväksy vaatimusta uhrata yksilö kokonaisuuden takia: ”Minun ikioma etuni ja ylpeyteni on minun pikku etuoikeuteni enkä kyllä anna joka askeleella sitä suuren kalossin survottavaksi.”

Ouluun evakoksi joutunut Aino Harjulainen on saanut sodasta tarpeekseen, kun aviomies Otto ja Ensio-veli katosivat talvisodassa. Hän yrittää pelastaa sodalta toisen veljensä Jannen esittämällä tämän tutulle lääkärille hulluna. Runebergin ylevä runo Torpan tyttö käännetään farssiksi, ja pieni henkilökohtainen ”maanpetos ja yllytys maanpetokseen” rinnastetaan salaiseen toimintaan, jonka poliittinen sisärengas tekee sivuuttaen hallituksen enemmistön ja eduskunnan. Janne ei kuitenkaan halua olla pois sieltä mihin muutkin miehet joutuvat.

Sisarusten äiti Eeva Maria Niku toteaa vuoden 1918 kokemuksen perusteella: ”Äitin kannalta, kun poeka on sovassa, ei oo oikeeta ja vieäree puolta. Het kun se kuoloo, äiti on hävinneihin puolella, sillä viärellä puolella, tehköötpä sitte valtiot ja niiden sotajoukot vaikka minkälaesta voitonilvettä.”

Saksalaiset sotilaat ja suomalaiset naiset

Suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden seurustelusta Rintala antaa erilaisen kuva kuin Pojissa.

Oulun Raksilassa Hilman suhde Aadolfiin on aitoa rakkautta. Naapurit hyväksyvät lapatossumaisen maalaisjässikän, joka eroaa muista ”huolellisesti napitettuissa alppikengissään kopsuttelevista, edelweissiaan jodlaavista” alppijääkäreistä. He uskovat, että Aadolf sodan jälkeen vie Hilman Alpeille vaimokseen.

Helmis-Maijan luona käy raksilalaisten mielestä saksalaisia sotilaita liian tiuhaan, ja häntä kehotetaan olemaan mieleltään suomalainen. Maija ei anna periksi vaan torjuu isänmaallisuuden ja seksuaalisuuden samaistamisen: ”Kyllä mä mieleltäni suomalainen olen. Ja mun järki on suomalainen. Mutta toi mun pilluni, se on tullu saksalaismieliseks. Järki on Suomen puolta. Perse tykkää enempi sakemanneista. Ne ei oo humalassa, ne ei rähjää, ei yritä ryöstää mun rahoja ja aina ne on kohteliaita, kiittävät vielä saatuansa ja kysyvät että saitko ittekin siittä nautintoo? Kuka Suomen mies on niin kohtelias?”  

Kuvauksen muuttuminen kertoo Rintalan henkisestä aikuistumisesta. Naisia ei enää kuvata puolikasvuisten poikien mustasukkaisesta näkökulmasta vaan he saavat itse suunvuoron. Heillä on oikeus rakkauteen ja seksuaaliseen nautintoon, samoin oikeus valita mieleisensä mies kansallisuudesta välittämättä. Naisen ruumis ei ole enää kansakunnan omaisuutta.

”Voiton tantereella niistä henki sammui”

Jatkosodan hyökkäysvaiheen kuvaan vaikuttaa oleellisesti se, käsitteleekö kirjailija Moskovan rauhassa menetetyn Karjalan takaisinvaltausta vai Itä-Karjalan valloitusta kuten Väinö Linna Tuntemattomassa sotilaassa.

Rintala on valinnut Lapin, jossa kenraali Siilasvuon joukot on alistettu saksalaisten komentoon, joten Suomen suhde Saksaan on alusta asti näkyvissä.

Jo Kuusamon korvessa hyökkäystä odotellessa Leon alkuperäinen innostus laantuu. Hän on juuri ”henkisesti kyennyt palaamaan takaisin Summan aukeilta Päivin ja lapsen pariin ja alkanut arvostaa heidän yhteisiä pikku todellisuuksiaan enempi kuin Summaa ja sinne jääneistä kavereita” . Kansakunnan ”etu ei koskettanut häntä enää samalla tavoin kuin talvisodan aattona”, vaan hän ”halusi varjella yksilöllisyyttään, sitä ainoaa todellisuutta mistä hän saattoi edes jotakin ymmärtää.”

Vain nuoret joukkueenjohtajat innostuvat Suur-Suomen tekemisestä. Talvisodan rintamiehet anovat lomaa päästääkseen kotitilan heinätöihin.

Leon lähetin alikersantti Viljami Kälkäjän mielestä on ”passelia meille”, että ”isot sotakihot” tällä kertaa uskovat pärjäävänsä ”omalla uskollaan ja omilla suurilla sotasuunnitelmillaan”.

”Piru, kun ne rupiaa meitä tarvihtemmaa. Sillon ne alakaa sen vanahan hokeman: hyvä, sankari, täsä on nyt kohtalo, Suomi. Perkele sillon on kuule paskahommat tiijossa jätkämiehelle. Mitä ne muuta voipi, meitähän ne alkaa työntää siihen sotkuun jonka ne on ite tehneet.”

Leo ihailee, kuinka Kälkäjä kansakoulupohjalta ”osaa asettaa maailmanhistorian kohdalleen suhteessa omaan elämäänsä”.

Ei mökinmiehiä kuitenkaan pyhimyksinä esitetä. He eivät malta jättää heimoveljien sikoja ja kanoja rauhaan. Kyse ei ollut pikkujutusta, sillä kuten Mikko Porvali kaukopartiokirjassaan Hyökkäyksen edellä selostaa, sotaväen rikoslain mukaan kyseessä oli rikos nimeltä rosvonta, josta rangaistus oli ankarimmillaan viisi vuotta kuritushuonetta ja kuusi vuotta vankeutta. Moraaliselta kannaltakaan asiaa ei voi puolustella: köyhälle perheelle kotieläinten menetys voi olla kohtalokas.

Sotaoloissa on kuitenkin ymmärrettävää, että Leo katsoo asiaa sormien läpi, varsinkin kun asialle ei enää mitään voi: rajan läheisyydessä asuvat sotilaat ovat jo ajamassa sikoja kotiinsa.

Tavallisten sotilaiden rosvous rinnastuu puunjalostusteollisuuden himoon saada Itä-Karjalan metsät.

Myöhemmin Hessu väittää suoraan: ”Mikä Waldeneitten mielestä on Suomen etu, se lyö yksiin Yhtyneitten Paperitehtaitten etujen kanssa” ja ”’Strategiset’ rajat takaavat niille ilmaisen raakapuun.”

Siilasvuo jujuttaa saksalaisia

Kenraali Siilasvuo selviää innostuksesta nopeasti. Ymmärrettyään, etteivät motoroidut saksalaiset joukot pärjää korpimaastossa, hän on antanut tahallaan  epäsotilaallisista suomalaisista sotilaista huonon kuvan, ja etteivät saksalaiset tajua ottaa näitä tajuta kärkijoukoksi Sallassa.

Mutta myös suomalaisten hyökkäys Kiestinkiin pysähtyy mottiin. Sieltä Leo tuo eversti Turtolan terveiset, jotka todellisuudessa toi Wolf H. Halsti: ”Kyllä me voidaan sinne kuollakin, jos herroille siitä on jotakin iloa”.

Pelkkään etulinjan näkökulmaan ei jäädä. Toisin kuin ensimmäisessä osassa, jossa selustaa väheksytään, Leo alkaa levättyään ymmärtää myös esikunnan upseereita, joilla on monta vastaavaa ongelmaa hoidettavana.

Siilasvuo ymmärtää, mistä ”tärähtäneiden” ja ”piileskelijöiden” paljous johtuu: toisin kuin talvisodan aikana Suomussalmella, sotilaat eivät nähneet Vienan valloituksessa ”kouriinkosketeltavaa mieltä”.

Koska onnistumisen edellytyksiä ei ole, Siilasvuo alkaa tahallaan ”Jarruttaa saksalaisten käskyjen toimeenpanoa” ja ”hillitä omia komentajiaankin”.

Rintala arvostaa Siilasvuota, joka ei Ludendorffin muistelmien tapaan korota sotaa kaiken inhimillisen yläpuolelle. Suomussalmella Siilasvuo oli aktiivinen, mutta nyt hän noudattaa Sodan ja rauhan kenraali Kutuzovin taktiikkaa: tapahtumia ei voi pakottamalla pakottaa toiseksi, niiden logiikkaa on vain osattava seurata.

Nuoret saavat anteeksi illuusionsa

Täyslaidallisen saa sotapropaganda, joka saa Johannan kirjoittamaan ylioppilasaineessaan ”Jos saisin määrätä Suomen rajat” ”yhtäpitävästi historiallisten tosiasioiden kanssa että kolmen kannaksen rajat on meille sotilaallisesti tärkeät ja että lopultakin on oikeus tapahtunut”. Leningradin Johanna sentään jättää aineessaan tuhoamatta arvosanan alenemisen uhallakin.

Samoin kuin ensimmäisessä osassa, Hessun mielestä ”Johannan kaltaisten nuorten oli saatava pitää omat illuusionsa. Niin kauan kuin he itse uskoivat niihin. Miksi raastaa lapsilta ja nuorilta heidän rakentamansa kaunis maailmankuva? Mitä voi antaa tilalle? Ei muuta kuin tuhon odotuksen.”

Teoksen yhtenä vastakkainasetteluna on Hessun pyrkimys hengellisiin arvoihin ja naiseksi varttuneen Johannan pyrkimys toteuttaa naisen biologinen tehtävä ja kokea yksilöllinen onni.

Raksilan kaksi punaista aatetta

Oulun Raksilaan on rantautunut kaksi punaista aatetta: kristinusko Palestiinasta lähes 2000 vuoden takaa, sosialismi 1800-luvun Saksasta. ”Jeesuksen verellä pestyt ja punaisen aatteen uudestisynnyttämät iskivät toisiaan vastaan työpaikoilla, Raksilan saunassa lauantaisin ja keittiöissä jutellessaan Usein samassa talossa asui molempiin punaisiin kuuluvia. He kohtasivat toisensa halkoliiterissä, huusin portailla, huutelivat toisilleen aidan yli.” 

Köyhilläkin täytyy siis olla unelmia, joka auttavat kestämään. Stalinia nerona pitävät uskovat, että ”punainen voittaisi mustan faskistiperkeleen”.

Vain Ainon isä, entinen punakaartilainen Vihtori Niku ei usko huhuja, että länsivallat ovat Mannerheimille ilmoittaneet taanneensa Suomen itsenäisyyden.

Kun Valpo pidättää Penin ystävän Hanneksen sukulaisia, myös Hannes leimaa isänsä hulluiksi, joka ”tahtoo että ryssä voittaa”. Sen sijaan Peni uskoo oman kokemuksensa perusteella sedän olevan ”hieno ja kiltti ihminen”. Viattomuudelle ei ole poliittisia rajoja, vain ihmisen sisin merkitsee.

Monenlaista uskonnollisuutta

Hessu kauhistuu nationalismin sekoittamista uskontoon. Psalmin lupausta Messiaasta ”Kansa joka pimeässä vaeltaa kokee suuren valkeuden”, tulkitaan poliittisesti.

Toisaalta Mannerheimin miekantuppikäskylle antaa vastakohdan iltahartaus, jossa ”kiihkeäksi sinimustaksi tunnettu pappi” miellyttää Leoa puhumalla ”hengellisestä todellisuudesta: ’Vain tomu ja tuhka on väkevinkin ihmisvoima Jumalan edessä…ylpeyden hengestä Herra varoittaa meitä tekojamme tekemästä, matkalle lähtemästä, jopa isänmaata puolustamasta. Miehet, veljet, pyydetään sitä henkeä joka suurtenkin suoritusten edessä osaa nähdä miten vaivaiset me olemme kun me tekojamme kerskaamme. Kuinka me suomalaiset häpeämättä voisimmekaan kerskata. On onni, että juuri tänä iltana, jolloin tunteemme ovat korkealla, Jumala muistuttaa meitä siitä, mikä on väkevin kaikesta: rakkaudesta, armosta, laupeudesta.'” 

Hessu kastaa Leon ja Päivin kuopuksen vanhan kaavan mukaan, jossa kysytään kuten Kummisetä-elokuvan ensimmäisen osan kuuluissa kohtauksessa ”Luovutkos pois perkeleestä”. Käsitellessään vastaavaa kohtausta Mummoni ja Mannerheim -trilogiassa Pekka Tarkka toteaa, että Rintalalle ihminen on syntymästään asti perisynnin turmelema: ”ihmisen oma tahto on itsekkyyttä, kelvollista vain pahaan.”

Hessu ei usko lunastusoppiin eikä ylösnousemukseen. Hänen totuutensa löytyy Raamatun apokryfisiin kirjoihin kuuluvasta Salomonin Wiisaudesta (nykyisin Viisauden kirja).

Hessun mielestä ”Ahdistus kuuluu ihmisen perusolemukseen” siinä missä onnellisuus, eikä psykologien pitäisi yrittää ottaa ahdistusta pois vaan opettaa ”ihmistä kestämään ahdistuksensa, tulemaan toimeen sen kanssa. [- -] Syvyys puuttuu jos ahdistus pyyhitään pois”.

Toisaalta Hessu uskoo hyvään. Leo on tavannut samaa henkeä ”Summassa yksinkertaisissa maalaispojissa: hyvään uskovaa sisäistä iloa”, vaikka ”he saattoivat kirota iloisesti”. Leon keskustelukumppani Ensio Kynsilehto on ilmaissut asian näin: ”Katotaan, päivä se huomennakin, ei köyhällä muuta ole kuin toivo”.

Eversti Henri Mustamäen mielestä Hessun ”sisäiseen todellisuuteen” keskittyvä humanismi ei käy rintamalla: ”Raavaat miehet tarttee sisäisen varmuuden. Ainakin silloin tällöin. Minä en tarkoita uskovaisia miehiä vaan meitä tavallisia kirkon pakanoita. Sotilas kaipaa eheyden kokemusta yhtä lailla kuin se kaipaa joskus viinaa ja lomalla käydessään naista. Luuletko sinä että mökinpoika siitä kostuu jos sotilaspappi puhuu humanismista. Mutta jumala, Jeesus, siitä sillä on ainakin hämärä käsitys. Ja kun sotilaspappi sanoo että Jeesus auttaa sua, oli kyseessä tappelu ryssien kanssa tai kotihuolet tai muuten vain pitkäaikaisen sotavetelehtimisen korpeennuttama mielen ahdistus, oli se sinusta millaista taikauskoa tahansa, minusta se on oikein.”

Yksinkertaista kansan uskoa edustaa kirkkonummelainen ruotsinkielinen kalastaja Nordqvist, joka tuomitaan välirauhan aikana vankilaan salametsästyksestä, vaikka se on ollut välttämätön perheen ruokkimiseksi. Hän hyvästelee perheensä perinteisesti: ”God är trofast” (Jumala on uskollinen), mihin vaimo vastaa samalla lauseella. Kertoja kommentoi: ”Kun toivoa tarvittiin, siihen turvauduttiin.”  

Oulussa Aino Harjulainen on ryhtynyt lestadiolaiseksi, mitä jopa uskonnollinen äiti Eeva Maria pitää hurmahenkisenä liioitteluna. Mutta ”Astma osoittautui voimakkaammaksi kuin Ainon usko Jeesuksen parantavaan vereen. Joulunpyhien lähestyessä ahdistus syveni [- -] Mitä auttoi jos Kristus elikin kun Otto ja Ensio olivat poissa, poissa koti, poissa luonnollinen elämä.”

Alkuvuoden 1944 pommitukset tuovat taas sodan lähelle, mutta samalla ne vaikuttavat ”Ainoon parantavasti. Hän lopetti menneiden muistelun, astma hellitti, Aino piristyi ja palasi työhön” ja ”tavalliseksi kirkon kristityksi”.

Äiti Eeva Maria ei sano vastaan, kun isä Vihtori kommentoi: ”Naisihminen ei tuu toimehen ilman unelmia. Aino varsinkaan. Se tarttee alvariinsa kiinnekohran haaveesehen. Parree sen on että uskoo että Otto taikka Enska elää kun että toi Ristus Jumalanpoika elää. Parree se pitää Ainon virkiänä.”

Moraalin rappio johtuu virallisista valheista

Kun Hessu tulee keväällä 1944 käymään eversti Henri Mustamäen rykmentissä, tämä kertoo moraalin rappiosta: ”Miehistö ei ymmärrä sodan tarkoitusta. Ei sitä ymmärrä upseeristokaan. Siksi juopottelu leviää.” Se on tavallaan luonnollinen reaktio, kun suurin osa rintamaupseereistakaan ei usko Päämajan ”salainen”-leimalla varustettuja tilannekatsauksia. Silti ”pataljoonan komentajan ja komppanian päällikön pitää esiintyä miehille niin kuin kaikki olisi hyvin, niin kuin valmistauduttaisiin loppurytinän saaliin jakoon vaikka moni pelkää että sota on hävitty.”

Seuraus on, että sotilaat ”alkavat halveksia upseereita. Tämmöinen ’sotiminen’ se pohjustaa kuilua suomalaismiesten mieleen. Syvää kuilua. Tuli rauha kuinka hyvä tai kurja tahansa, se kuilu tuntuu kauan.”

Perimmäinen syy moraalin laskuun on Päämajan: ”jatkuvalla valehtelemisella viedään upseereilta moraali ja saadaan miehistö halveksimaan esimiehiään.”

Asemasodan aikana on revennyt olosuhteiden ero, jota Henri Mustamäki kuvaa: ”Tuolla neljän kilometrin päässä eletään kuin siviilissä, siitä saman verran koko Suomeen päin divisioonan portaassa eletään unelmien lomakylässä. [- -] Asemasota on kirottua. Tämä jakaa armeijan onnellisiin maan päällä eläjiin ja maan alla myyrinä asuviin etulinjan miehiin”.

Lottien arvostelu jatkuu

Rintala jatkaa lottien arvostelua samaan tyyliin kuin Sissiluutnantissa.

Henri Mustamäki kertoo Hessulle, että Lotta Svärdin johtaja Fanni Luukkonen ”ei osaa puhdassieluisuudessaan edes aavistaa, mitä hänen pikku kullanmurunsa täällä aiheuttavat pelkällä olemassaolollaan.” Kyse ei ole siitä, että lotat olisivat ”kevytmielisempiä kuin muutkaan ihmiset” vaan siitä että ”niitä on niin pirun paljon tuolla unelmaportaassa”, mikä ”aiheuttaa kireyttä etulinjan miehissä. Kansanmiehet halveksivat lottia, tai ainakin yleistävät näiden käyttäytymisen muutamien esimerkkien perusteella.” Tässä Rintala selittää, miksi Linnan lotta Kotilainen joutuu Linnan sodan lopussa halveksinnan kohteeksi. 

Toinen syy on Henrin mukaan lottien koostumus:Lotiksi tulevat ne jotka itse kuuluvat herrasväkeen tai yrittävät samastua ylempiin luokkiin. Se on se perussyy miksi niitä ei etulinjassa katsota hyvällä silmällä. Ja miksi katseltaisiin, herrojen kanssahan ne elävät tuolla onnellisten maassa.”

Henri myöntää, että ”Lääkintä- ja muonituslotat ovat asia erikseen. Miehet ymmärtää niiden tarpeellisuuden.” Näitä lottia ei kuitenkaan kuvata.

”Mutta nuo esikuntien toimistoissa pyllyään pyörittelevät tipuset.  Jos minä olisin Airo tai Mannerheim, yhtään alle 50-vuotiasta naista ei istuis lottana toimistoportaassa.” Avoimeksi jää, mistä tällaisia naisia olisi riittävästi saatu. 50-vuotiaiden terveys oli tuolloin nykyistä huonompi, eivätkä naimisissa olevat voineet lähteä rintamalle.

Toisaalta Aken tytär Kaarina löytää lottakomennuksella luutnantti Ilmarin, jonka kanssa kihlautuu lyhyen tuttavuuden jälkeen silkasta rakkaudesta.

Ylioppilaaksi päästyään 1943 Johanna hinkuu vanhemmiltaan lupaa päästä lotaksi, mutta kokemus on pettymys: ”Koko vuosi on tainnut mennä hukkaan [- -] Minun olisi sittenkin pitänyt mennä yliopistoon. [- -] Ei tämä ole yhtään semmoista suurta ja jaloa kuin isä luulee. Pikkumaisia ihmisiä, tärkeitä itsekkäitä viestiluutnantteja, aina vaan naisia jahtaamassa vaikka kotona on vaimo ja lapset.” Johannan mielestä vastuussa ovat siis jahtaavat miehet.

Mannerheimia ironisoidaan

Rintala omistaa Mannerheimille luvun Suuren hengen läsnäolo, jossa marsalkka rintaman romahdettua kesäkuussa 1941 käy mielessään läpi jatkosotaa ja omia ratkaisujaan.

Mannerheim kieltää, että hän, entinen venäläinen kenraali, olisi koskaan uskonut, että Natsi-Saksa ”kykenisi lopullisesti tuhoamaan Venäjän, oli siellä mikä tahansa hallintojärjestelmä. Kansa siellä oli aina sama Venäjänkansa ja maa suuri ja laaja.”

Sen sijaan marsalkka on kesä-heinäkuussa 1941 uskonut, ”että molemmat totalitarismit heikentäisivät toisiaan keskinäisessä sodassaan niin paljon että lopullinen toisen maailmansodan rauha koituisi lännen demokratioiden hyväksi ja että talvisodassa taistellut Suomi saisi vihdoinkin osakseen ansaitsemaansa oikeutta”.

Mannerheim väittää, että on jo heinä-elokuussa 1941 havainnut Saksan sodankäynnissä pahoja merkkejä, jotka sitten vuoden mittaan syvenivät. Mutta vasta Stalingradin jälkeen ”hänelle alkoi valjeta tilanteen koko karmeus. Venäjä ei ainoastaan tulisi heikentämään Saksan sotilasmahtia ja lyömään siihen syviä haavoja. Ei. Se murskaisi Saksan. Ilman USA:takin jos niikseen tuli. Hitaasti. Kuluttamalla Saksan sotakaluston loppuun.” 

Mannerheim on kuitenkin luottanut Stalinin ja puna-armeijan johdon olevan perivenäläisen järkeviä ja toimivan tosiasioiden eikä ideologian pohjalta. Marsalkka ei ole uskonut tiedustelutietoja suurhyökkäyksen valmisteluista, koska on uskonut puna-armeijan kiirehtivän Berliiniin. Sodan lopputulos ratkaisi myös Suomen kohtalon.

”Sitten tuli kesäkuun kymmenes päivä. / Generallissimus Staliniinkaan ei voinut luottaa. / Suomen armeijakin petti hänet Karjalan kannaksella.” 

”Bolsheviikkifobia”, joka on vaivannut Mannerheimia vallankumousvuodesta 1917, syvenee.

Elokuvassa Tali-Ihantala 1944 esitetään, että suunnitelmana oli lyödä puna-armeija Tali-Ihantalassa. Sen sijaan Rintalan Mannerheim pitää puhelussaan kenraali Laatikaiselle jo VT-linjaa (Vammelsuu-Taipale) paikkana, jossa ratkaistaan ”Suomen kohtalo”.

Mannerheim kuvataan ironisesti, turhamaisena, itseään korostavana ja itsevarmana ilman syytä, keskittyneenä oman maineensa ylläpitoon. Marsalkka on täysin vailla Mummoni ja Mannerheim -trilogian loppupuolen vanhan marsalkan illuusiotonta viisautta.

Luvun ironiaa lisää aiemmin kerrottu. Välirauhan aikana eversti Henri Mustamäki on vähätellyt Mannerheimin roolia Saksan-suuntauksen hyväksymisessä: ”Ei Marsalkka tätä itse päätä” [- -] ”Vaikka se päätökset tekeekin, se tekee ne siltä pohjalta kuinka ne sille esitellään. Jääkärikenraalit ja jääkärieverstit hänen päätöksiinsä vaikuttavat asioita esitellessään, mahdollisuuksia kuvaillessaan, vorausdisponierugeja tehdessään. Tältä pohjalta Marsalkka tekee omat päätöksensä.”

Tukikohta ”Kaljun” takaisinvaltaus on divisioonan komentajan mielestä sotilaallisesti merkityksetön, ja sotilaat syyttävät kenraali Oeschia ”sotahulluksi”. Todellinen syy on, ettei Oesch halua antaa Mannerheimille ”toista mahdollisuutta tulla tänne nokittelemaan”. Tässä arvostellaan Mannerheimin tunnettua tapaa puuttua pikkuasioihin.

Ylä- ja alatason prioriteettien ero tulee räikeästi esiin, kun Jussi haavoittuu tukikohdan valtauksessa päähän.

Poliittiset kannunvalajat ja sodan todellisuus

Eetu valittelee, että sota on Stalingradin antautumisen jälkeen alkuvuonna 1943 tosiasiassa ratkaistu mutta Suomi ei tosissaan tahdo rauhaa, koska ei suostu vuoden 1940 rajoihin. Vielä ei Hessukaan ole valmis tällaisiin ehtoihin.

Keväällä 1944 Hessu, Henri ja Leo kannattavat Neuvostostoliiton rauhanehtojen hyväksymistä, koska uskovat Saksan rinnalla sotimisen johtavan täydelliseen tuhoon. He siis yhtyvät Paasikiven kantaan, että parempia ehtoja ei voi saada.

Näkökulmasta riippuen Nahkapeitturien linja on terveen kriittinen vai jälkiviisaan suomettunut teos. Kannattaa kuitenkin huomata, että henkilöiden mielipiteet vaihtuvat usein. Hessu tunnustaa olleensa monesti väärässä ja päättää vaieta näkemyksistään, jottei ärsyttäisi sukulaisiaan.

Loppujen lopuksi poliittisten ratkaisujen puntarointi on toissijaista. Romaani näyttää elämän kokonaisuuden ja muistuttaa, että kyse ei ollut siirroista šakkilaudalla vaan elävistä ihmisistä. Kertoja toteaa: ”Vain niillä joita sota ei ollut mitenkään koskettanut tuntui olevan hallussaan maan ongelmien ratkaisu.” Arvostelu kohdistuu niin sodan jatkamista kannattaviin kuin rauhanoppositioon.

Kuten Lev Šestov sanoo, Tolstoin Sodassa ja rauhassa isänmaallinen puhe on teennäistä ja parhaatkin henkilöt ovat sodan aikana aidosti kiinnostuneita vain omaisistaan. Rintala ei leimaa yleisistä asioista huolestumista niinkään epäaidoksi kuin turhaksi.

Rintala näyttää, että ihmisessä on monta puolta. Äärioikeistolainen Ake on ideologisesti infantiili, mutta ammattitaitoinen agronomi ja isänä demokraattinen ja avaramielinen: hän luottaa Kaarina-tyttärensä valinneen kelpo miehen. Sen sijaan äiti Lilli on toisaalta säätytietoinen Vuoksen hovin perijä, joka kyselee Kaarinalta tuntemattoman luutnantin taustaa, toisaalta hän osoittaa moraalista vapaamielisyyttä suositellessaan mieluummin aviottoman lapsen synnyttämistä kuin pakkoavioliittoa satunnaisen suhteen kanssa, jotta ”kunnia” ympäristön silmissä säilyisi (Lillin epäilys on kylläkin väärä).

Sota näyttää ”todellisen luonteensa”, kun Jussi haavoittuu tukikohta ”Kaljun” turhassa operaatiossa. ”Lassikin unohti kannunvalantansa”, kun ”Tärkeämmäksi tuli se selviäisikö Jussi hengissä.”

Heti perään Hessun naimisissa oleva rakkauden kohde Anni Berg kokee, että ”Lähimmäisen etsiminen sosiaalisena kohteena” menettää merkityksensä, kun pieni tytär joutuu neuvostopartisaanien uhriksi.

Silmät suljetaan ennen suurhyökkäystä

Palattuaan Kannakselle Lilli ”oli linnoittautunut elämään niin kuin tapana oli, niin kuin ’pruukattiin’ ja kieltäytyi näkemästä ja kuulemasta mitä ympärillä tapahtui.” Lilli ei halua kuulla mitään maailmansodan kehityksestä ja suuttuu sukulaistensa riidellessä rauhan puolesta tai vastaan, sillä nuo asiat ”jo pelkällä olemassaolollaan uhkasivat kartanon, Lillin jälleen henkiin rakentaman maailman ja hänen täällä olevien rakkaittensa tulevaisuutta.”

Rintala ei soimaa Lilliä, joka keskittyy perheen kannalta tärkeimpään asiaan: saamaan miniänsä Päivin ajoissa synnytyslaitokselle.

Vielä silloinkin kun puna-armeijan tykkien jylinä kantautuu Vuokselle ja kuullaan, että etulinjasta on luovuttu, Lassi kyselee, milloin tehdään vastahyökkäys.

Hessu moittii, ettei Leo ”osaa ajatella muuta kuin hanttiin panemista vaikka viimeiseen mieheen”, koska on juuttunut Summan kokemuksiin. Tässä näkyy Hessun heikkous: hän antaa liian helposti periksi.

Leo osoittaa realisminsa vastaamalla, että hän on väsynyt sotaan, mutta ”Mitä me muuta voidaan kerran tähän on jouduttu ja kerta aikaisemmin ei olla rauhaan päästy.”

Kun Leo toteaa, että perheellä on taas edessä evakkoreissu, Ake kiihtyy: ”Miksei kukaan vastuullinen ihminen varoittanut karjalaisia aikaisemmin. [- -] Tämähän on rikollisista piittaamattomuutta karjalaisia kohtaan.” 

Aken perheessä mieliala muuttuu rauhan puolelle Leon kaaduttua Kuuterselässä ja perheen valmistautuessa toiseen evakkoon lähtöön. Lilli lohduttaa Akea: ”Muistoissa, rakas, muistoissamme.” Tässä on samaa sävyä kuin P. Mustapään runossa Muisto: ”Sen jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, / ja kadotettu tuskin poissa on”.

Todellisuus ei vastaa mielikuvia

Mannerheimin ylevien sanojen ja rintaman todellisuuden ero tehdään selväksi, kun sotilaiden joukkopako Kuuterselässä alkaa.

Vaikka Leo haavoittuu, hänestä tuntuu tärkeältä viedä perille sanoma: ”VT-linja Kuuterselässä on tyhjä, sekä etulinja että sulkulinja ja ne on miehitettävä heti. Sodalla on vain sodan oma sääntö: Kuuterselässä ratkaistaan Suomen kohtalo.”

Mutta Leon tajunta hämärtyy, eikä hän enää ymmärrä, mikä sanomassa on tärkeää.

Ennakkoaavistukset menevät pieleen myös yksityisellä tasolla: Leo on ollut valmis kuolemaan talvisodan viime päivinä ja pelännyt kuolevansa lähtiessään jatkosotaan, mutta nyt hän uskoo selviävänsä hengissä. Leon sekavuustila viime hetkinä on vastakohta Sodan ja rauhan ruhtinas Andrein seestyneelle kuolinkohtaukselle.

Rintala näyttää konkreettisesti, miten sotapropaganda on luonut kestämättömiä mielikuvia, kun kokematon upseerioppilas pöyristyy nähdessään Viipurissa sotilaiden ryöstävän alkoholiliikkeen: ”Nuo eivät ole mitään suomalaisia sotilaita. Pohjasakkaa. Ali-ihmisiä.” Sana ”ali-ihminen” viittaa siihen, että upseerioppilas on omaksunut vaikutteita natsismista.

Viholliset ovat samanlaisia ihmisiä

Sota on vaikuttaa ihmisiin dehumanisoivasti: edes vihollisen siviilejä säälitä.

Johannan isä Lassi ”oli joulupöydässä esitelmöinyt Leningradin ihmisistä kuin numeroista, että nyt ne kuolivat siellä nälkään, täit pakkasella, ei tarvinnut haaskata ammuksia, rautainen rengas kaupungin ympärillä riitti. Eihän isä ollut paha ollut kuinka se voi ajatella ihmisistä noin? Isä hymyili syödessään. Silloin tuska nousi Johannan suuhun asti, hän ryntäsi pöydästä sängylleen ja itki tyynyä vasten.” 

Kohtaukselle antaa vastakohdan toinen kohtaus: Leon ruumis jää vähäksi aikaa vihollisen puolelle, ja hänet löytää puna-armeijan nuori, pitkäraajainen, hento ja hienohipäinen luutnantti, joka ”katseli Leon leveätä otsaa, jykevää leukaa ja poskipäitä. Raskastekoisen balttilaisen näköinen Leo muistutti hänen ympärillään seisovia tykkimiehiä. He olivat samasta puusta veistettyjä.”

Leon tavarat otetaan, ja kun luutnantin sormiin tarttuu tämän verta, hän putsaa ne hajuvedellä, jota lorauttaa Leonkin päälle.

Kun suomalaiset valtaavat paikan uudelleen, he hämmästyvät: ”Miten helevetissä se [Leo] on kerennyt yhen yönseuvun aikana ruveta haisemaan nuin kovasti ryssälle.”

Kohtaus osoittaa, että kansallisuus ja siten siihen perustuvat rajat ”meidän” ja ”muiden” on vain pintaa. Sisimmässään ihmiset ovat samanlaisia.

Miksi romaani loppuu kesäkuuhun 1944?

Rintala on aiemmin kuvannut kesän 1944 taisteluja dokumenttiromaaneissa Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet. Hän ei käyttänyt sanaa torjuntavoitto, vaan kyse oli enemmästä: suomalaisen identiteetin säilymisestä.

Nahkapeitturien linjalla loppuu kuitenkin kaikkein toivottomimpaan hetkeen. Puna-armeija on murtanut Suomen puolustuksen kymmenessä päivässä. Ake ja Lilli Kumelan kotona Vuoksen hovissa ”siitä ei uskallettu puhua ääneen. Jokainen tajusi ilmankin mitä tämä merkitsi. Suomen loppu oli tullut. Kannattiko täältä enää koota tavaroitaankaan ja yrittää niiden kanssa Sisä-Suomeen kuten ensimmäisellä korpivaelluksella. Jos se repeääkin koko puolustus tällä kertaa.”

Yksilötasolla Rintala kuvaa Johannan henkiseen luhistumiseen tyhjässä Viipurissa, jossa sotilaat löytävät hänet pianoa soittamassa. Noutaessaan Johannan Lappeenrannasta kotiin Hessu kirjoittaa Annille, että häntä yhdistää Johannaan ”avuttomuuden liikuttava kokemus”, Annin kanssa taas ”yhteinen yksinäisyys, surun, ahdistuksen yhteisyys”.

Rintala ei kaihda näyttämästä heikkoutta – edes naiset eivät ole koko ajan vahvoja selviytyjiä.

Romaanin loppu vakuuttaa, että tapahtuupa ylätasolla mitä mullistuksia tahansa, ihmisten elämä jatkuu ja juuri se on tärkeintä.

Hessu on liian naiivi sanoessaan: ”On sitä ennenkin oltu Venäjän alla”. Tsaarin Venäjä oli eri asia kuin Neuvostoliitto, kuten Viron historiasta tiedetään. Olisiko Johanna todella saanut elää tavallista elämää vai joutunut perheineen kyyditetyksi?

Silti syvemmällä tasolla Rintala osuu oikeaan. Ilman tavallista elämää ei ole mitään. Siksi ihmisten täytyy epätavallisina ja vaarallisina aikoina uskaltaa elää tavallista elämää ja varmistaa sen jatkuminen menemällä naimisiin ja saamalla lapsia.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogiin aiemmin seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, Pojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1. Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta, ja Poikien yhteydessä käsitellään tutkimuksia suomalaisten naisten suhteista saksalaisiin sotilaisiin.

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta Ouki-tietokannassa.

Wikipediasta löytyy kartta VT-linjasta.

Kirjallisuus

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Krosby, Hans Peter: Suomen valinta 1941. Engl. käsikirjoituksesta Finland and ’Barbarossa’ suom. Erkki Ihalainen. Kirjayhtymä 1967.

Porvali, Mikko: Hyökkäyksen edellä. Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. Atena 2013.

Runeberg, J. L.: Torpan tyttö Wikiaineineistossa

Šestov, Lev: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia). Suom. ja selityksin varustanut Mari Miettinen. Ilias 2009.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Upton, Anthony: Kommunismi Suomessa. Alkuteos: Communism in Finland. Kirjayhtymä 1970.

Upton, Anthony: Välirauha. Alkuteos Finland in crisis 1940-1941. Suom. Sirkka Upton. 2. p. Kirjayhtymä 1965.

Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 1

Nahkapeitturien linjalla on Paavo Rintalan sotanäkemyksen synteesi.

Romaaniparin (I 1976, II 1979) henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Henkilöinä on sotilaita ja siviilejä, upseereita ja rivimiehiä, sivistyneistöä ja kansan ihmisiä. Samaten henkilöt asuvat eri puolilla Suomea, ja sotilaat taistelevat eri rintamilla.

Sivistyneistö väittelee tulevasta sodasta

Romaaniparin keskiössä on kaksi sukua. Kirjailijan vaimon suku Pihkalat ja Gummerukset ovat esikuvia Kumeloiden suvulle, joiden esi-isät ovat olleet vuosisatoja pappeja ja virkamiehiä. Sukunimi oli alun perin Kumelius.

Kumelat esitellään Helsingin upouudella stadionilla 16. toukokuuta 1938, jolloin vietetään valkoisten voitonpäivää eikä armeijan 20-päivää kuten oli ollut tarkoitus, jotta vanhat rajalinjat painuisivat unohduksiin.

Vaikka Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua, varakas on vain agronomi Ake, joka on nainut Vuoksen hovin tyttären.

Lassilla ja hänen Susanna-vaimollaan on neljä lasta, mutta perheen ja kotiapulaisen on mahduttava kolmen huoneen, alkovin ja keittiön asuntoon, vaikka Lassi on liikunnan alalla kansainvälinen kuuluisuus.

Lassi omistaa intohimolleen virkatyön lisäksi myös vapaa-aikansa. Nuoruudessaan hän on jyrkimmin irtautunut pappissuvun perinteistä ja omaksunut pakanallis-hellenistiset ihanteet.

Päivällisillä Lassin kotona puhutaan sodasta, jonka tuloon Ake uskoo yhtä varmasti kuin uskoi 1917. Ake oli myös lähdössä Mäntsälään 1932.

Ake puhuu bolsevismin vaarasta, mutta Lassin mielestä Neuvostoliitolla on tarpeeksi tekemistä omassa maassaan.

Susannan veli Henri Mustamäki, jääkärieverstiluutnantti joka on paperiteollisuuden palveluksessa, toivoo rauhan jatkuvan, koska tuntee Suomen armeijan puutteellisen varustelutilanteen. Armeijan johto ei ole uskaltanut kertoa todellisia tarpeita poliitikoille.

Lassinkin mielestä armeija on ajastaan perässä. Se valmistautuu yhä hyökkäykseen eikä puolustukseen. Lisäksi Lassia kismittää, että Mannerheimin seurueessa on vain harvoja, jotka ovat edenneet huipulle vain omalla työllään ja lahjakkuudellaan. Sen sijaan edellytyksenä on ollut syntyperä, keskinkertaisuus, sopeutuminen kesylle tasolle ja samojen ennakkoluulojen omaksuminen.

Kolmas veli, teologian professori Hessu on outo lintu Suomessa, pasifisti ja liberaali. Suku pitää häntä hassahtavana kuten nimikin ilmaisee. Kollegoiden mielestä hän ei tiedä, mitä sopii sanoa ääneen ja mitä ei. Syyksi kertoja selventää, että hänestä puuttuu tekopyhyys.

Vanhapoika Hessu huomioi ainoana Lassin teini-ikää lähestyvän kuopuksen Johannan, jota isommat lapset kiusaavat ja isä laiminlyö.

Johannan nimi merkitsee ”Herra on armollinen”. Johanna ja Hessu päättävät yhdessä toivoa, ettei sotaa tule.

Jo varhain havaittiin henkilöiden yhteydet Tolstoin Sodan ja rauhan henkilöihin. Hessu tapaa rintamalla kansanmiehiä kuten Pierre Bezuhov, Hessun rakkauden kohde Anni Berg etsii henkisiä arvoja ruhtinatar Marian tavoin, Johanna säteilee elämäniloa ja odottaa rakkautta kuten Nataša Rostova, Johannan Jussi-veli muistuttaa käytännöllistä ja epäideologista Nikolai Rostovia.

Nahkapeitturien suku epäilee vouhotusta

Kirjailijan omaan sukuun pohjautuvat ”kansaa” edustavat Nikut ja Harjulaiset. Heidät esitellään äitienpäivänä 1939 Antreassa.

Yhdeksänvuotias Peni Harjulainen joutuu mummonsa kanssa metsässä keskelle suojeluskunnan harjoituksia – yksi teoksen teemoista on rintamalinjojen väliin joutuminen. Peni tulee nimestä Benjamin eli onnen poika, joksi Jaakob muutti kuolevan Raakelin ehdotuksen Ben-Oni eli murheen poika. Tunnettuna koiran nimenä Peni yhdistyy myös luontoon ja siten viattomuuteen.

Mummo Eeva Maria Niku on saanut nimensä Raamatun kahdelta kantaäidiltä kuten Mummoni ja Mannerheim –trilogian Eeva Maria Kustaava Kynsilehto, o.s. Mämmö.

Penin vaari Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari, ja romaanin nimi viittaa tämän arvoihin, ei niinkään työläisten kuin käsityöläisten. Etunimi Vihtori tulee latinan sanasta ”victor” eli voittaja, on ironinen, koska kyseessä on entinen punakaartilainen.

Vihtori on osallistunut kapinaan punaisten puolella, mutta kovin ideologinen hän ei silloinkaan ollut, vaan epäillyt liikaa vouhotusta: ”menee tuohiperseitten aatteeksi, että tosta ei hyvää seuraa”.

Vihtori ei hyväksy valkoista historiantulkintaa: ”Ympärysvallat sen soran voitti. Loppukesästä. Ei meirän valkoiset. Saksansa kanssa.” Suurin osa punaisista vapautettiin syksyllä 1918 länsivaltojen vaatimuksesta.

Perheen pojista tavataan tässä vaiheessa Ensio, joka on keski- ja kauppakoulun käynyt osuuskaupan konttoripäällikkö.

Eno kertoo Penille vuonna 1918 tapetusta venäläisestä sotilaasta Boriksesta. Paavo Cajanderin runon Isänmaalle ensimmäisen säkeistön ensimmäinen säe kuuluu ”Yks voima syömmehen kätketty on” ja viimeinen säe ”Isänmaa on sen nimi”, mutta Ensio on muuttanut jälkimmäisen muotoon ”Ihmisen jälki on sen nimi”.

Ensio siis asettuu vastustamaan ajan tapaa, että kansallisuusrajat jakavat ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Tärkeintä on olla Boriksen kaltainen ”hyvä ihminen”. Boris elää niin kauan kuin muisto hänestä säilyy.

Perheen tytär Aino, Penin äiti, on terveyssisar ja naimisissa maatalousneuvoja Otto Harjulaisen kanssa.

Ottoa harmittaa, ettei hän saa ”suulaita” mutta ”ajattelultaan jähmeitä” karjalaisia innostumaan uusista viljelykasveista ja -menetelmistä. Koska sen enempää Otto kuin vaimon suku eivät ole alun perin karjalaisia, Karjalaa ei katsella kritiikittä paratiisina.

Toisaalta ei salata, että syytä on Otossakin: karjalaiset pitävät suorapuheista, jutustelua turhana pitävää keskisuomalaista miestä tylynä.

Aleksis Kiveä ihaileva Otto ei lannistu: ”Pitää vain yrittää iloisin mielin. Niin kuin Jukolan Jussi.”

Elokuussa 1938 kahden suvun edustajat ovat olleet lähellä toisiaan. Antrean sokeritehtaan koneet asentaneet tšekkiläiset yrittävät saada paikkakuntalaiset tajuamaan Hitlerin olevan vaara koko Euroopalle. Paikkakuntalaisille asia on liian kaukainen, Ake kieltää puheet ”bolsevistisena kiihotuksena”.

Lukijan tehtäväksi jää tehdä päätelmä: tuomitessaan myöhemmin Ruotsin siitä, ettei se auttanut Suomea talvisodan aikana, suomalaiset ovat autuaasti unohtaneet, etteivät hekään turvassa ollessaan halunneet auttaa muita maita.

Idealistinen Hessu ja kyyninen Eetu

Yksi romaanin ensimmäisen osan jännitteitä on idealistisen, joskus suorastaan lapsenomaisen Hessun ja hänen kyynisen velipuolensa Eemil ”Eetu” Kumeliuksen välinen.

Eetu on entinen diplomaatti, eronnut ja lapseton. Halvauksen jälkeen Eetu änkyttää, mutta edelleen järki leikkaa ja naiset kiinnostavat.

Siinä missä Lassi Kumela perheineen edustaa syksyllä 1939 kotirintaman uskoa, ettei sota syty, Eetulla ei ole illuusioita suurvaltojen valtapolitiikasta. Niinpä hän kannattaa Paasikiven ja Mannerheimin tavoin myönnytysten tekemistä Neuvostoliitolle. Ainakaan neuvotteluja ei saisi päästää katkeamaan.

Talvisodan aikana Hessu opastaa ulkomaisia lehtimiehiä Kannaksella. Nämä saavat myös haastatella vankeja. Wolf H. Halstin mukaan vangit ei ymmärtäneet sodan syytä eivätkä uskoneet oman maansa propagandaan.

Sen sijaan Rintala on valinnut poikkeuksellisen tapauksen, eliittiyksikön poliittisesti sitoutuneen sotilaan. Kun tämä sanoo, ettei Neuvostoliitto halunnut sotaa, Hessu tulee samaan tulokseen: ”Ei Neuvostoliitto tainnut tätä sotaa haluta. Kyllä me suomalaiset sen tähän pakotimme menemällä ainakin puolitiehen vastaan sodan tiellä.”

Sodan syynä on siis lähinnä Suomen taitamaton ja jääräpäinen ulkopolitiikka. Hessu siis tulee samaan tulokseen kuin presidentti Kekkonen puheessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlissa syksyllä 1973.

Hessulta on unohtunut Clausewitzin lause, että hyökkääjä tahtoo aina rauhaa ja ottaisi mielellään haluamansa ilman sotaa.

Mutta kun sotaan on jouduttu ja Kuusisen nukkehallitus on perustettu, sota on yksiselitteisesti oikeutettu puolustussota. Pasifistikin voi hyvällä omallatunnolla tarttua aseeseen. Jos ei siihen kykene, on syytä lähteä Tukholmaan ”myötätunnon mannekiiniksi” kuten Eetu ja Hessu.

Sotilaallisen alkumenetyksen aikana vain kyyninen Eetu pysyy maan pinnalla. Hän lainaa F. E. Sillanpäätä teoksesta Rakas isänmaani ”Mi…minä kuulun taikauskoiseen kansaan. Minä pelkään toivorikkautta” ja kommentoi, että Sillanpää ”oli nähnyt kansalaissodan aikaiset punikkien toiveet ja niitten lopun. Maattoman kansanosan suuret odotukset. Ja odotusten lopun. Ja sitten valkoisten voittajien kauniit unelmat ja niitten lopun: hillittömän vihan.”

Rauhanehdotkaan eivät hätkäytä Eetua: ”Ei nämä ole niinkään pahat rauhanehdot kuin Pikkuvihan jälkeen.”

Eetu jopa päättelee: ”Ei ve…venäläisillä olut näemmä ta…tarkoituskaan kaapata koko Suomea. Me vanhat sprengtportenilaiset oltiin sittenkin oikeassa”.

Tässä Eetu tekee saman klassisen virheen kuin presidentti Kekkonen puhuessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlassa syksyllä 1973. Ei myöhemmistä tapahtumista voi tehdä päätelmiä toimijoiden aikeista edeltävien tapahtumien aikana. Rauhanehtojen perusteella voi yhtä vähän päätellä, mikä Neuvostoliiton suunnitelma oli marraskuun 1939 lopusta tammikuun loppuun 1940, kuin talvisodan perusteella voi päätellä Neuvostoliiton aikeita syksyn 1939 neuvotteluissa. 

Nuoret saavat anteeksi hölmöydetkin

Aken poika Leo ja Lassin poika Jussi ovat irtautuneet isiensä äärioikeistolaisista mielipiteistä. Ensossa insinöörinä työskentelevä, vasta perheen perustanut Leo on ehtinyt muodostaa oman maailmankatsomuksensa.

21-vuotiasta Jussia ”ei vain kiinnosta”. Kertoja toteaa, että kyseessä on ”luonnollinen biologinen prosessi”. Nuorten ”oli saatava itse muodostaa käsityksensä asioista, erehtyä ja korjata erehdyksensä. Vain ne jotka jäivät epäitsenäisiksi elämänsä loppuun saakka, saattoivat nuorukaisina alistua isiensä maailmankuvaan.” Tässä lienee Rintalan kommentti myös 60- ja 70-luvun sukupolvien ristiriitaan.

Muuten Jussissa on vielä nulikkamaisuutta. Reservin vänrikki harmittelee, että voi jäädä keltataudin takia sodasta pois. Kun Hessu lohduttaa: ”Ei ne kuule nuoria vänrikkejä tänne jätä”, Jussi ilahtuu tajuamatta Hessun tarkoitusta: ”Nuorten joukkueenjohtajien hölmöllä innolla sitä sotaa käydään.”

Hessu antaa nuorten ”pitää kuvitelmanne. Hölmötkin. Tehän sitä ensiksi joudutte todellisuuden kanssa vastatusten, jos sota puhkeaa. Eiköpähän todellisuus puhuttele teitä. Omalla äänellään.”

Sotapropagandan valtaan joutuu Johannakin. Hän kutoo käsineitä, joissa on peukalon lisäksi liipasinsormi, ja sanoo: ”Nyt täytyy kaikkien taistella, jokaisen omalla paikallaan, [- -]  Jumala auttaa meitä voittoon, jos me sitä itsekin kovasti tahdomme ja osoitamme sen teoillamme.” Hessun mielestä Johanna ei ”ollut voinut itse tulla moisiin ajatuspinttymiin omalla päällään, vaan oli joko kuullut tai lukenut jostain”.

Rintaman todellisuus

Sota alkaa niin epädramaattisesti, ”arkisesti ja huomaamatta, että luutnatti Leo Kumela ajattelee: ”Ei kai sota voi alkaa tällä tavalla. Saappaat kastuvat. Olisi pitänyt panna kumiterät.”

Yöjunalla Helsingistä Kannakselle tullut Hessu näkee lehmiä ajavan puolikasvuisen tytön itkevän. Tämä lienee Rintalan vastalause legendalle, että kaikki evakot käyttäytyivät rauhallisesti.

Taisteluja kuvataan monipuolisesti. Vänrikki Jussi Kumela joutuu hämäläisten reserviläisten kanssa Tolvajärvelle.

Jussia arastuttaa, uskovatko perheelliset miehet häntä. Näin näyttää ensin käyvänkin, kun syntyy pakokauhu. Jussi jää yksin paikalleen valmiina kuolemaan, mutta neljä keski-ikäistä sekatyömiestä ei jätä nuorta poikaa pulaan. Tämän jälkeen Jussi löytää oikean otteen suhteessa miehiinsä.

Aluksi Jussia järkyttää tuttujen miesten kaatuminen. Sitten seuraa vielä suurempi järkytys: polkupyöräpataljoona marssitetaan jään yli, jotta Pajarin vahvennettu komppania voi tehdä koukkauksen vihollisen selustaan.

Kertoja näkee laajemmin, saman minkä komentajat Talvela ja Pajari: jollei vihollista saada pysäytetyksi Tolvajärvellä, koko Laatokan Karjalan rintama romahtaa.

Armeijaan palanneen everstiluutnantti Henri Mustamäen mukana päästään armeijakunnan esikuntaan Viipurin lähelle. Paikalla on myös Hessu, johon kartalla näkyvä Mannerheim-linja tehoaa. Upseerit tietävät, miten heikko se on. Mutta kertojan mukaan se kesti parhaiten juuri siellä, missä se oli heikoin.

Eräässä Summaan sijoitetussa komppaniassa on lähettinä alikersantti Ensio Niku, joka eksyy ja kokee harhaillessaan ”yhdeksännen eli viimeisen piirin”. Tässä viitataan Danten Jumalaisen näytelmän helvettiin. Vaikutteita lienee antanut myös Pentti Haanpään Korpisotaa, jossa sotamies Puumi eksyy, hiihtää ympyrää ja joutuu umpiväsyneenä elämän ja kuoleman välimaastoon.

Upseerit ja miehet, selusta ja etulinja

Upseerien ja miehistön erilaista mentaliteettia kuvataan junassa Tolvajärvelle. Jussi ei viihdy suojeluskuntaan kuuluvien upseerien pariin ja siirtyy joukkueensa vaunuun. Siellä sotilaat santsaavat puolikypsää kaurapuuroa, jota upseerit ovat hylkineet.

Tässä lienee annos romantisointia: jopa Kalle Päätalon tapaiset tukkijätkät purnaavat Ahdistetussa maassa purnaavat armeijan huonosta ruuasta.

Hessulle kerrotaan Summassa, että komppaniassa on Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos sodasta yleensä palaa.

Hessu huomaa Leon komppaniassa, että etulinjan upseerit olivat ”reserviläisiä. Yhtään kullanväristä ruusuketta ei näkynyt, kaikki upseerinmerkit olivat hopeisia. Mutta tämä olikin etulinjan pataljoonia, tänne saakka ei riittänyt aktiiviupseereita.”

Alikersantti Ensio Niku tuumii: ”Tuntui kuin tämä yhteiskunta olisi pidetty piilossa rauhanajan Suomessa. Täällä johtopaikkojen vastuutakin pitivät ihan toiset miehet. Siviilielämän pomomiehiä ei näkynyt tai jos jokunen olikin, hän oli samaa porukkaa ilman etuoikeuksia.”

Käytyään etulinjassa Hessu tulee ”reservidivisioonien alueelle. Täällä näkyi jälleen kultaruusukkeisia upseereita. Miestenkin lumipuvut olivat hohtavan valkoisia. Tykistön jyly kuului vain etäisenä kumuna. Täällä oli kokonaan toinen maailma. Hessu ajatteli, että päähenkilöt olivat siellä, mistä he tulivat, etulinjassa.

Mutta Mannerheim-linja oli täällä, se linja jonka suuri yleisö ja kotiyleisö tiesi. Etulinjan miehet kuuluivat johonkin toiseen maailmaan josta ei paljon tiedetty. Siellä oli enemmistönä Suomen köyhälistö. Se puolustautui, paradoksaalista kyllä, maapallon sosialistisen valtion hyökkäystä vastaan. Siellä poikien sukupolvi nyt taisteli keskenään. Heidän isiensä sukupolvi, vuosisadan alun työväenliikkeen miehet, olivat yhdessä pyrkineet rauhaan ja kansainvälisyyteen.”

Kuunnellessaan selustan ”upseereitten pikkutärkeää motkotusta” Hessu vertaa Leon komppaniaan, jossa ”ei ollut noita pikkuporvarisieluja. Ei ainuttakaan virkamiesupseeria. Siellä henkikin oli aivan toinen kuin täällä, selustassa, jossa nuo kapitulantit todella loivat armeijan hengen. Olihan Öhqvist toisaalta huomauttanut: ’Sitä enempi yltiöisänmaallisuutta ja kansalliskiihkoista suvaitsemattomuutta, mitä alemmas upseerikunnassa mennään.’ Sieltä, jossa maan elämästä ja kuolemasta parastakin aikaa tunti tunnilta kamppailtiin, sieltä onneksi puuttui tämä ’armeijan henki’. Siellä oli tihentymänä sekatyömiesten, pienviljelijöitten, sotamiesten henki. Ja hyvä niin, sillä heillä oli pääosa tässä kohtalon kamppailussa.” 

Hessun juuri sodan alkua junassa tapaama kapteeni vastaa kysymykseen sotilaiden hengestä näin: ”Pojat on kyllä lujat. Ja henki, sen vaistoo, ei siinä mitään. Se on niin kuin johtoajatus että kattotaan ensin. Että ei tästä niin vain mennä, sano Hyvämäen kerjäläinen. Vaikka kerjäläisiltä näytetäänkin – siellä ei oo kuulkaa edes kunnon vaatetta pojilla päällä – ei sentäs olla Puolan ratsuväkee. Muusta mä en sitten tiedä. Ei siellä ainakaan kukana sillai uhoo ku Helsingissä.” 

Rintala arvostaa 5. divisioonaan komentajaa Selim Isakssonia, joka on kokonaan vailla illuusioita eikä hairahdu edes joulukuun menestysten jälkeen ”uskomaan ihmeisiin. Siinä mielessä hän oli kenties lähempänä tavallista sotamiestä kuin yksikään toinen Kannaksen divisioonan komentajista. Hän näki sodan muuttuvan päivä päivältä toivottomammaksi.” Ylempänä karsastetaan Isakssonin pessimistisiä raportteja, mutta omat sotilaat eivät kaivanneet ”konventtitason reippautta”.

Uskonnon lohdutus

Esikunnassa Hessu tapaa uskovaisen viestikapteenin, joka arvostelee liian innokkaasti julistavia sotilasappeja: ”Rintamajoukoissa juur sanajulistuksen tehtävä olis saada väsyneet miehet levähtämään Jumalan sanan äärellä. Ei muu.”

Kapteeenin mielestä ”kristityn tulee ymmärtää, ettei kuolema ole vain hävittävä voima, vaan ovi, se ahdas portti, josta Kristuksen sovittama ihminen astuu sisälle johonkin täydellisempään, katoamattomuuteen.” 

Nähdessään esikunnassa kartalla Mannerheim-linjan Hessu pitää sitä ensin suojaavana muurina, mutta Henrin kehottaa häntä katsomaan tarkemmin:

”Se ei ollut mikään ’ahdas portti’ vaan koko Kannaksen levyinen laaja väylä, Hessu käsitti. ’Tuoko se nyt olikin sitten se ”ovi jonka kautta ” – niin kuin kapteeni oli äsken puhunut – Kristuksen verellä sovitetut astuisivat sisälle katoamattomuuteen. Se se oli. Mutta siitä astuisivat sisälle muutkin, sovittamattomatkin. Yhtä lailla. Kaikkien Suomen paikkakuntien miehiä sopisi paljon käymään tuosta sisälle – yhdessä venäläisten kanssa – kuoleman valtakuntaan.”

Tavallisilla sotilailla, varsinkin vanhemmilla, on ”hengellisen turvallisuuden kokemuksen tarve”, ja Hessu joutuu pitämään kenttähartauden.

Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Rintalan sotilaille uskonnon suoma lohdutus on tärkeä eikä kirjailija sitä ivaa eikä ironisoi.

Tässä Rintala on Linnaa lähempänä kuvaamansa ajan ihmisiä, varsinkin maalta kotoisin olevia. Mutta kuten Hannu Raittila toteaa, tässä on yksi syy miksi Tuntemattoman sotilaat tuntuvat nykylukijasta moderneilta, kun sen sijaan Antti Tuurin Talvisodan ”veisaavat ja isänmaalliset talonpoikaissotilaat tuntuvat vierailta”.

Kotirintama heittäytyy illuusioon

Jos rintamalla vallitsee realismi ja jopa pessimismi, alkuvoitot saavat kotirintaman heittäytymään illuusioon.

Siviilien usko armeijan voittamattomuuteen on näiden mielessä eri osastossa kuin se, ettei rintamalla taistelevia omaisia ja tuttavia ole pidetty mitenkään erikoisina: ”Kotona ei omaa poika osattu kuvitella voittamattomaksi, mutta se linja jolla tämä oli Suomea puolustamassa, se oli paljon etevämpi ja parempi kuin näiden ryssänpirujen sotiminen, se oli voittamaton. Se oli Mannerheimin linja. Siitä koko maailman lehdetkin kuuluivat puhuvan.

Suuren talon vähäinen renkipoikakin joita vielä kesällä oli pidetty nahjuksena, oli talonväen muistumissa noussut säätyään ylemmäs: taisteli siellä Mannerheim-linjalla.”

Lev Sestovin mukaan Tolstoin Sodan ja rauhan parhaatkin henkilöt ”juttelivat sodasta niin kuin muutkin ja liioittelivat tahtomattaan sen aiheuttamaa murhetta” ja olivat vilpittömiä vain puhuessaan huolestaan läheistensä kohtalosta.

Rintalan kärkevin arvostelu kohdistuu kotirintaman ylä- ja keskiluokan miehiin, jotka tuhlaavat aikaansa kannujen valamiseen, vaikkeivat voi mitenkään vaikuttaa asioihin.

Sen sijaan naiset keskittyvät konkreettisiin tekoihin. Huolimatta pommituksista ”Helsinkiin jääneillä naisilla oli kevyt olo”. Toisin kuin normaalisti kaamosaikana ”Kukaan ei puhunut mielenmasennuksestaan. He olivat aamusta iltaan kiinni työn touhussa silmät kirkkaina, mieli tyynen päättäväisenä.”

Lassin ja Susannan vanhin tytär Leena sekä Henri Mustamäen vaimo Minna ja tytär Ellen työskentelevät 12-14 tuntia vuorokaudessa Kalastajatorpalle perustetussa sotasairaalassa. ”Vain uskomalla illuusioon he saivat pidetyksi yllä todellisuuden.” 

Realistinen Susanna sanoo miehelleen: ”Jos minä antaisin ajatukselleni periksi, itkisin koko yön, kun poika lähtee eikä tiedä palaako takaisin. Mutta minä kieltäydyn ajattelemasta tulevaisuutta. Nyt aletaan elää päivä kerrallaan.”

Kirkkonummelle evakkoon päässyt Susanna tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Yläluokan naisia edustaa Hessun rakkauden kohde, jatkuvasti uskottoman hienostoasianajan vaimo Anni Berg, joka työskentelee Punaisessa Ristissä ja Valtion tiedotuskeskuksessa. Ulkomaisten toimittajien kanssa keskustellessaan hän huomaa tavanneensa ”kansaa” lomamatkoilla Ranskassa ja Italiassa. Sen sijaan Suomessa hänellä ei ole yhteyksiä tavallisiin ihmisiin, ja hänen käsityksensä ”kansasta” on edelleen Edelfeltin, Järnefeltin, Sibeliuksen ja Gallen-Kallelam 1800-luvulla luoma.

Kansainvälinen lehdistö luo talvisodan myytin

Kansainväliset lehtimiehet päästetään taistelukentälle ”vasta sen jälkeen kun taistelu on käyty, suomalaisten jäljet siivottu ja vain venäläiset kaatuneet ja jäätyneet jätetty paikalle.” Niinpä he joutuivat kirjoittamaan juttunsa Helsingissä tapaamiensa ”asiantuntevien tahojen” perusteella.

”Niin alkoi syntyä myytti suomalaisesta sotilaasta”, jota ”Helsingin herrat” olivat rauhan aikana kutsuneet ”’huligaanin, punikin pennun ja yhteiskunnallisesti levottoman aineksen’ epiteeteillä'”, samoin kuin myytti ”Pohjolan Maginotista, Mannerheim-linjasta jossa oli kuulemma – erittäin skandinaavisten tietojen mukaan – jopa ’tuhansia bunkkereita’.” 

Anni saa luettavakseen artikkelin, jossa suomalainen rintamasotilas oli ”suksiinsa kiinni kasvanut, puissa kiipeilevä, ’puukoutaan’ heiluttava arktinen kummitus, pikemmin eläinmaailman olio kuin ihminen. Mutta lumimiesmäisyydestään huolimatta hän oli perehtynyt nykyaikaiseen tekniikkaan niin paljon että osasi itse valmistaa ’incendiary grenates’ jolla poltti vihollisen tankkeja. Konepistoolista jolla tämä olio yksin tuhosi satoja vihollisia ajaessaan nämä sitä ennen suksillaan yhteen kasaan lumen peittämässä metsässä – Danten Infornon suomalaisessa sovellutuksessa: lumen ja jään ikuisessa helvetissä – kuin karjalauman [- -]”

Sotienvälisen henkisen ilmaston kritiikki

Tolvajärven taistelun yhteydessä kertoja katsoo taaksepäin: kun kareliaanit hakivat 1800-luvulla Karjalasta innoitusta taiteeseensa, itsenäisyyden aamussa Vienaan ja Aunukseen marssivat jääkärit, joukossa Talvela ja Pajari, ”ottamaan väkisin, ryöstämään ja murskaamaan”.

Samanlaista kritiikkiä tulee myös henkilöiden suulla. Aivan kuin olisi lukenut etukäteen Raoul Palmgrenin Suuren linjan (1948), Leo katsoo, että itsenäisyyden aikana on lahotettu 1800-luvun perintöä. Leon itsekritiikin ansiosta Ensio voi väittää vastaan: eihän kaikki sentään riippunut ”suurmiehistä”. Ja itsenäisyyden aikana on tapahtunut kehitystäkin, muuten Ensio olisi kelvannut vain Leon sotilaspalvelijaksi.

Kertoja toteaa että ”isoisiemme ja isiemme sukupolvi ei kavahtanut kuolemaa”, sillä kansanmiehet eivät olleet tottuneet antamaan elämälleen suurta arvoa. Päästyään kansakoulusta 12-vuotiana he olivat tottuneet tekemään ”raskasta työtä ja pienellä palkalla aamuhämäristä illan pimeään. [- -] Siviilissä metsätöissä oli monesti ollut rasittavampia päiviä.” Moni miehistä koki ensimmäisen kerran elämässään, että perheen säännöllinen toimeentulo oli turvattu.

Silti on hiukan vaikea uskoa että köyhyyden rinnalla vihollinen oli ”kevyt asia: se saattoi korkeintaan tappaa.”

Ilmeisesti välinpitämättömyys kuoleman suhteen johtuu osaltaan viimeisten päivien apaattisesta uupumistilasta.

Todellinen talvisodan henki

Talvisota yhdistää kansan yhteiskunnallisten kuilujen yli, mutta ei sillä tavoin kuin kotirintaman propagandassa esitetään.

Summassa luutnantti Leo Kumelan ja alikersantti Ensio Nikun pystyvät puhumaan avoimesti ja vaihtamaan kokemuksia. Sellainen ei olisi ollut mahdollista rauhan aikana. Ei vain siksi että he eivät olisi edes kohdanneet, vaan siksi että siviilissä Ensio kärsi alemmuudentunteesta, joka sai hänet torjumaan esimiesten lähestymisyritykset.

Sen sijaan Leo ei rintamalla pääse täysin irti sivistyneistön kansaa kohtaan tuntemasta syyllisyydestä ja säälistä, joiden Aleksandr Solženitsyn sanoo Vankileirien saaristossa estäneen todella ymmärtämään kansaa: ”Sääli käytti menneisyyden jaloja surunvalittelijoita (kaikkia valistajia!) ja sääli myös heidät sokaisi! Heitä raateli huono omatunto siitä, etteivät he itse olleet jakaneet kovaa osaa, ja niinpä he katsoivat velvollisuudekseen kolminkertaisesti huutaa epäoikeudenmukaisuudesta mutta samalla laiminlöivät sekä alempien että ylempien – kaikkien – ihmisluonteen perusteellisen tarkastamisen.” Vasta leirissä sääli suli pois, kun kohtalo oli kaikilla sama.

Paradoksaalista kyllä, vaikka Rintala purkaa virallista talvisodan myyttiä, hän tulee rakentaneeksi uuden. Mannerheimin linjan sijalle tulee romaanin nimen mukaisesti nahkapeitturien linja.

Mutta kuten Ensio toteaa, sivistyneistöä ja kansaa yhdistävä kokemus jää taisteluhautoihin: ”Meillä joilla on yhteinen aaltopituus toisiimme yli luokkarajojen, mehän kuollaan tänne. Ne siellä rintaman takana, siviiliyhteiskunnassa, nehän sitä tarvitsisivat.  Mistäpä ne sen saisivat. Todistajat jäävät tänne.”

Ironia Ruotsin avusta

Rintala kuvaa viiltävän ironisesti ”myötätuntoisten” ruotsalaisten suhtautumista Suomeen ja Suomen auttamiseen.

Eetu tiivistää: ”Ta…tavallinen suuri kansa täällä ajattelee ni…ninku Tukholman tervakaupan monopolistit 1700-luvulla: ne suomalaiset, a…alhaisempaa sakkia. [- -] Ja tämä he…herrasväki, ne pitää meitä siirtomaanaan ni…niinku ennenki.”

Eetun arvio Suomen yläluokkaisten ruotsalaisten todellisista motiiveista on tyly: ”So…sotaa ne haluaa. 1700-luvun ha…hatut sano että menköön koko Suomi kunhan Ru…Ruotsi saa sodan. Nämä ovat vielä hurjempia. Nä…nämä sanoo että menköön koko Ruotsin kansa ku…kunhan me saadaan sota ja sosialistit pois valtion johdosta…” 

Raivo Ruotsin ”petoksesta”

Summan murruttua ”silmitön raivo” kauttakulun kieltänyttä Ruotsia kohtaan saa kotirintamaa latautumaan viimeiseen ponnitukseen. Kertojan mukaan vain ”sinisilmäisyys” ja luottamus ”asiansa oikeutukseen” antaa naisille voimaa lähettää rintamalle 17-vuotiaat poikansa ja yli 44-vuotiaat miehensä ”hyökkääjän pysäyttämiseen ja kunnialliseen rauhaan luottaen”.

Nykyhetkestä katsoen naisten käytös näyttäytyy suorastaan psykoosina. Mutta kansallisen hätätilan aiheuttamaa kollektiivista hätätilaa ei voi arvioida normaalielämän mittarilla.

Kuvatessaan vastaavaa tilannetta teoksessaan Moskova 1941 Rodric Braithhwaite katsoo nostoväkirykmenttien täyttäneen tehtävänsä: viivyttämään vihollista tarpeeksi kauan, ennen kuin Siperiasta tulleet divisioonat saapuivat paikalle.

Kylmästi Braithwaite toteaa, että sodanjohdolta vaaditaan armottomuutta. Ranskasta se keväällä 1940 puuttui ja maa luhistui.

Puolustus piti loppuun asti

Vaikuttavasti kuvataan, miten sekä talvi- että jatkosodassa Äyräpäästä ja Vuosalmesta tuli joukkohauta, jonka yksi uhri on Otto Harjulainen.

Silti ”rintama ei luhistunut. Suomalaiset yksiköt kaatuivat, kuluivat loppuun, mutta taistelivat viimeiseen asti eli siihen saakka että rauhanneuvottelut saatiin käyntiin.” Hyökkääjä ei pystynyt pakottamaan Suomea ehdottomaan antautumiseen, sillä ”Sekatyömies, reservin sotamies, piti valtin käsissään vielä kuoleman hetkelläkin puristaen sitä lujasti kouraansa.”

Haavoittunut Leo pohtii keväällä sairaalassa Norjan nopean luhistumisen syytä, siellähän oli vahvemmat linnoitukset kuin Kannaksella ja maasto luotu puolustukseen. ”Meillä ei ollut muuta kuin kansalliskiihkoinen uho itää vastaan”. Siitä esimerkkeinä on aiemmin siteerattu Uuno Kailaan runoja Rajalla ja Ceterum censio, joille kansan miehet ovat aikoinaan hymähdelleet ”herrasväen vouhotuksena”. Oliko se sittenkin ”parempi kuin ei mitään”, Leo miettii eikä ole enää varma, että isä Ake oli ollut ”kokonaan väärässä”.

Erilainen kokemus rauhasta

Rauhankin tultua kotirintamalla jatkuu se talvisodan henki, joka on propagandan, tietämättömyyden ja illuusioiden luoma, erilainen henki kuin rintamalla vallinnut realismi. Aken tapaiset kotirintaman strategit eivät hyväksy rauhaa, koska armeija oli ”voittamaton”.

Sodasta selvinneet sotilaat kuten Leo eivät pysty välittämään kokemustaan, että joukot olivat lopussa. Jussikin ihmettelee, miksi Mannerheim-linja murtui, olisihan luullut että bunkkereissa on helppo sotia.

Leoa vaivaa pitkään kipujen lisäksi masennus. Henkisesti hän on edelleen sodassa ja poissaolo varjostaa myös perhe-elämää.

Sodan voittajat ja häviäjät

Alun teema rintamien välissä olosta toistuu, kun Peni ja Aino ovat evakossa Saarijärvellä jossa evakkopojat joutuvat vastakkain isäntäväen poikien kanssa. Peni ”oli toisaalta näitä samoja, jotka nyt lähestyivät nurkkausta ja kohta löisivät, mutta hän oli myös noita, joita kohta lyötäisiin. Hän oli molempia. Välissä.”

Koska Oton ja Ension ruumiit ovat jääneet kentälle, Aino ei pysty uskomaan heidän kuolemaansa. Konstantin Simonovin runon Kunhan odotat tavoin Aino uskoo voivansa maagisesti aikaansaada sen, että aviomies palaa. Torjuttu suru ilmenee kuitenkin psykosomaattisesti astmana.

Evakkona Oulussa Ainoa painaa lisäksi sosiaalisen aseman romahdus. Ironiseen sävyyn Rintala kuvaa, miten Penistä ollaan ”kansan eheyttämisen” nimissä tekemässä paremman väen hyväntekeväisyyden maskottia. Mutta äiti Aino ei suostu antamaan poikaansa kasvatiksi: ”Jääköön vaikka kerjäläiseksi, mutta jääpähän ainakin minulle.”

Tämä juopa sodan voittajien ja häviäjien, propagandistien ja läheisensä menettäneiden, välillä ilmeni Aleksandr Solženitsynin Syöpäosaston mukaan myös Neuvostoliitossa. Kun Vera Gangart menetti nuoruudenrakastettunsa, ”siitä alkaen tuo sota saattoi olla mitä tahansa: oikeudenmukainen, sankarillinen, isänmaallinen tai pyhä – Vera Gangartille se merkitsi viimeistä sotaa. Sotaa jossa hänen sulhasensa myötä oli surmattu hänetkin.”

Kun muistot isästä, Ensiosta ja Boriksesta haalenevat ja leikit ja seikkailukirjat vetävät puoleensa, Peni kokee olevansa huono ihminen. Se aiheuttaa ahdistuksen: ”Ahdistuksen mukana tuli yksinäisyys ja orpouden tunne.

Hän oli vähitellen oppinut pitämään niistä ja huomannut että ne täyttivät mielen jollakin sellaisella mitä mikään muu ei pystynyt antamaan. Hän oli muukalainen vieraalla maalla.”

Tässä lienee ollut siemen kirjailijan syntyyn.

Miksi kirja unohdettiin?

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta ei ole otettu uutta painosta. Miksi näin loistava romaani on lähes unohdettu?

Yhtenä syynä on varmaan se, että Rintala ei koskaan päässyt irti Sissiluutnantin aiheuttaman kirjasodan lyömästä ”rienaajan” leimasta. Edes dokumenttiromaanit Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet eivät saaneet ymmärtämään, että vaikka Rintala arvosteli sotapolitiikkaa, hän kunnioitti aina yksityisen sotilaan kokemusta.

Muutenkin Rintala samastettiin Kekkosen aikaan ja ”suomettumiseen”. ”Uuspatriotismin” aikaan ei enää sopinut kritiikki Suomen politikkaa kohtaan, vaikka se Nahkapeittureissa oli vain sivuasia.

Vieläkään ei liian myöhäistä. Rintalan romaaniparissa on kaikki ainekset loistavaan TV-sarjaan. Jos vain olisi rahaa…

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogiaPojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen. Ensimmäisen artikkelin lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kurki teoksesta Nahkapeitturien linjalla Ouka-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle sanat, Sibeliuksen sävellyksenä.

Presidentti Kekkosen YYA-puheesta ja reaktioista siihen ks. Jakobson, Max: 20. vuosisadan tilinpäätös. 1. Väkivallan vuodet. Otava 1999.

Kirjallisuus

Braithwaite, Rodric: Moskova 1941. Alkuteos: Moscow 1941: a city and its people at war. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2007.

Dante: Jumalainen näytelmä. I. Helvetti. Suom. Eino Leino. Otava 1967.

Clausewitz, Karl von: Sodasta. Valikoima ajatelmia. Alkuteos: Vom Kriege. Suom. Erkki Hannula. WSOY 1981.

Haanpää, Pentti: Korpisotaa. Otava 1940.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Kailas, Uuno: Runoja. WSOY 1932. Digitoituna Kansalliskirjaston kirjallisuuspankissa.

Palmgren, Raoul: Suuri linja. Adwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkimuksia. Kansankulttuuri 1948.

Päätalo, Kalle: Ahdistettu maa. Gummerus 1977.

Raittila, Hannu: Jätkäpojan linja. – Teoksessa Väinö Linna: Kootut teokset I. Päämäärä, Musta rakkaus. WSOY 2000.

Sestov, Leo: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia).  Suom. ja selityksen varustanut Mari Miettinen. Iliaas 2009.

Sillanpää, F. E.: Rakas isänmaani. Kootut teokset 2. Otava 1932.

Simonov, Konstantin: Kunhan odotat. – Teoksessa Neuvostolyriikkaa. 4. Tammi 1986.

Solzenitsyn, Aleksandr: Syöpäosasto. I-II. Suom. Esa Adrian. Tammi 1968.

Solzenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag) 1918-1956. III Tappotyöleirit. IV; Sielu ja pikkilanka. Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste 1976.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha. I-II. Suom. Esa Adrian. [Uusi p.] Otava 2016.

Tuuri, Antti: Talvisota. Kertomus. Otava 1984.