Raisa Lardot: Ripaskalinnut

Raisa Lardotin Ripaskalinnut kuvaa, mistä lapsesta tuntui sota, miehitys ja pakolaisuus. Näin teos antaa samalla ulkopuolisen näkökulman suomalaisiin ja Suomeen. Samalla kyseessä on kuvaus moniongelmaisesta perheestä ja siitä, miten se vaikuttaa lapsen kehitykseen.

Raisa Lardotin Ripaskalintujen (1978, tekijän jälkilauseella vastustettu laajennettu 5. painos 1989) minäkerronta on aikuisen kieltä mutta näkökulma on pääosin lapsen, joskin Lardot kuvaa myös sellaista, mitä hän on lapsena havainnut mutta minkä hän on osannut sanoittaa vasta myöhemmin. Toisin kuin monissa muissa vastaavissa kertomuksissa, elämä ei ole silkkaa idylliä, kunnes onnettomus iskee ulkopuolelta.

See the source image

Vuonna 1938 vepsäläisessä Šokšun kylässä syntynyt Raisa on kuvaamiensa tapahtumien aikana 1941-48 kolme-kahdeksanvuotias. Tyttö palvoo isäänsä Grigorij Larjuškinia, joka harvoin kotona käydessään keinuttaa tytärtään polvellaan ja muuttuu humalassa vain hellämielisemmäksi. Tytär ei ymmärrä, miksi äiti huutaa isälle viinasta ja naisista.

Lardot antaa lapsiminämsä saada vanhempien suhteesta tietoja, joiden perusteella lukija ymmärtää äidin katkeruuden. Nuori tyttö on langennut komeaan ja hurmaavaan mutta holtittomaan ja vastuuttomaan mieheen. Lapsia on syntynyt perä perää, ja elämä on silkkaa raadantaa. Mies on näet humalaan juotettuna allekirjoittanut paperin kolhoosiin liittymisestä, mutta löytänyt muita töitä ja vaimo on joutunut tämän sijasta tekemään kolhoosissa raskaita miesten töitä.

Äiti on siis loppuun saakka väsynyt ja ikävä kyllä hän suuntaa turhautumisensa lapsiin. Hän ei vain kohtele lapsia huonosti, vaan vieläpä antaa näille kuvan, että näitä on ”liikaa” ja se on näiden omaa syytä. Raisa on vielä keskimmäinen, joka usein on se huomaamaton lapsi.

Kaksoset Roza ja Venera eli kutsumanimiltään Roška ja Venka käyvät koulua, joka neuvostoaikana on venäjänkielinen, suomalaisten tultua suomenkielinen. Raisa on isojasiskoja kuusi vuotta nuorempi. Pikkusisko Tomka on riisitautinen ja hänen odotettiin kuolevan, joten hänelle ei kannattanut antaa maitoa, ainakaan kolhoosista saatavasta puolesta litrasta. Vuonna 1942 syntyy Maika. Lisäksi perheestä on kuollut neljä lasta.

Raisa pelkää äitiään, mutta yrittää miellyttää tätä kaikin tavoin. ”Äidin ei tarvinnut lyödä minua, hänen ei tarvinnut edes huutaa minulle, kunhan minä vain kykenin etukäteen arvaamaan, miten hän tahtoi minun olevan.”

Onneksi Raisalla on turvana samassa perheessä asuva mummo. babutska. Mummo on venäläinen ja kotoisin kauempaa. Muut pelkäävät mummoa, joka tuntuu etäiseltä, mutta Raisan mielestä ”mummo antoi kaikkien olla rauhassa, hän ei yrittänyt muuttaa ketään toiseksi, hän oli vain siinä valmiina, varmuuden vuoksi, jos joku sattuisi tarvitsemaan.” Se, mitä Raisa tarvitsee, on sylissä pitämistä, johon on aikaa vain mummolla.

Teoksen alussa kerrotaan myös perinteisestä elämänmenosta (kanoja pidetään talon toisessa päässä, toisessa asuvat ihmiset) ja neuvostokaudesta (esimerkiksi kirkkojen sulkeminen).

Suomalaiset miehittäjät

Raisa ei muista suomalaisten tuloa, vaan on kuullut siitä mummolta.  Isä oli ollut puna-armeijassa, ja muu perhe on lähtenyt evakkoon, kuten on käsketty, ja oleskellut piilopaikassa muutamia viikkoja, kunnes suomalaiset sotilaat ovat tavoittaneet heidät. Neuvostopropagandan pelottelua korvien leikkauksesta ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ”miehet olivatkin näyttäneet ystävällisiltä, taputtaneet päälaelle lapsia sekä tyynnytelleet suunniltaan olevia aikuisilta.”

Kotiinpalaavaa perhettä odottaa odottaa lohduton näky: ”sekä ikkunat että ovet olivat olleet sepposen selällään. Lampaat oli syöty, kanat oli syöty, perunat kaivettu maasta.” Kun aitan vahvaa lukkoa ei ollut onnistuttu murtamaan, kattoon oli tehty reikä ja sitä kautta aitasta oli varastettu haitari ja gramofoni.

Olot eivät parane. Äiti joutuu edelleen ”kaivamaan ojia ja tekemään tietöitä ja kaikkea muuta sellaista, mitä miehet olisivat muuten tehneet, elleivät olisi olleet sotimassa.”

Koska valta on suomalaisilla, heidän kanssaan pitää olla väleissä. Sotilaat antavat ruokaa. Lapset saavat karamelleja, kun niiaavat kauniisti tai laulavat vepsäläisen laulun.

Isosiskot Venka ja Rožka kertovat koulussa kuulemiaan ”uusia tietoja”: suomalaiset ovat sukulaisia, Suomessa asiat ovat paremmin, koska siellä ei venäläisiä, kaikki mikä huonosti Itä-Karjalassa on venäläisten syytä, mutta nyt kaikki täälläkin muuttuisi ja ”aasialainen barbarismi nujerrettaisiin”.

Kuvaa Suomen erinomaisuudesta luovat isojensiskojen koulusta tuomat kuvakirjat ja Roškan kirjeenvaihtotoverin Aunen valokuva, jossa ”Aunella oli yllään leninki ja esiliina, oikein kantattu nauhalla helmasta, ja jalassa hänellä oli valkoiset kengät ja valkoiset pienet nilkkasukat. Valkoiset nilkkasukat!”

Raisalle tuo paineita se, että pitäisi osata käyttäytyä ”suomalaisittain”, missä epäonnistuessaan hän tuntee häpeää. Kun hän kerran pääsee isojensiskojensa kanssa kouluun ja huutaa lavalla olevalle siskolleen ”Roška”, kaikki purskahtavat nauruun. Lasten nimet on suomalaistettu. Vain Raisa saa pitää vepsäläisen nimensä.

Eräs kylän naisista on pyytänyt suomalaista opettajaa kummiksi lapselleen ja opettaja on antanut kumminlahjan. Niinpä äiti pyytää opettajaa Maikan kummiksi, mutta opettaja ei tuokaan kumminlahjaa. Hän kertoo olevansa jo monien kyläläisten lasten kummi, ja äiti tajuaa myöhästyneensä. Mutta kun opettaja ihailee pellavaliinaa, äiti ei ole ymmärtävinään. Jos opettaja olisi tuonut kumminlahjan, äiti olisi luultavasti lahjoittanut liinan tälle.

Isä suomalaisten palveluksessa

Puna-armeijaan rekrytoitu isä on joutunut sotavangiksi ja päässyt suomalaisten palvelukseen, tulkiksi Aunuksen radioon.

Kotona käydessään isä julistaa suomalaisen propagandan mukaisesti: ”bolševikit olivat syynä siihen että meillä oli ollut kaikki niin huonosti tähän asti. – – Kaikki tulisi muuttumaan, kaikki – -”, ”meitä oli sorrettu, että meitä oli pidetty nälässä ja kaikenlaisessa kurjuudessa”, ”miten paljon paremmin kaikki oli läntisessä maassa, Suomessa”, ”sukulaisethan rakastivat toisiaan – – Vahvempi veli auttoi heikompaansa – – Että jotkut uhmasivat vaaraa auttaakseen hädässäolevia – -”

Myöhemmin isä käy kotona suomalaisten ystäviensä kanssa, joilla on mukana kameroita ja muita laitteita. Raisa ei pidä lainkaan ”radioväen” vierailuista: ”Mitä syytä niillä oli kuvata meitä, oliko meissä jotain erikoista. Eniten pelkäsin olla erilainen, ja jos minua kuvattiin, se oli sen merkki, että olin jotain erikoista.”

Raisa ei pidä myöskään siitä, että suomalaisten aikana ”kaikki käyttäytyivät jotenkin eri lailla kuin muutoin. Yrittivät liikaa, vaikuttivat vierailta.” Pahinta oli isän käytös: ”Isä sanoi meistä: he, ihan niin kuin hän ei enää kuuluisikaan meihin, vaan hänestä olisi tullut ylempiarvoinen kuin me, suomalaisten tapainen.”

Sairaala ja raiskaus

Raisa sairastuu tuhkarokkoon, ja samaan aikana hänellä on päänahka täynnä märkärupia ja niskassa kasvain. Hänet viedään Soutjärven sairaalaan. Siellä hän pelkää, ettei äiti hakisikaan häntä pois.

”Itse en liikkunut, minua liikutettiin. Ensin leikattiin muhkura pois niskasta. Seuraavaksi jouduin seisomaan erään pienemmän huoneen lattialla, keskellä sitä, alasti, ja hoitaja harjasi juuriharjalla rupia pois päänahastani. Vesi ja rupikokkareet valuivat pitkin kasvojani ja pitkin alastonta laihtunutta ruumistani, minua palelsi ja minuun sattui, mutta ainoa mitä tunsin saavani tehdä oli seistä liikkumatta paikallani.”

Kotiin palattuaan Raisa huomaa, että muut lapset pelästyvät nähdessään hänet, sillä hänen päänsä on ajettu kaljuksi.

Seuraava traumaattinen koettelemus on raiskaus, josta Raisa ei onneksi muista paljoakaan. Syyllinen viedään vankilaan, mistä hän karkaa mutta hänet viedään takaisin. Kun hän yrittää paeta uudelleen, suomalaiset vartijat ampuvat häntä selkään.

Vaikka Raisa on uhri, hän tuntee olevansa syyllinen. Hautajaisissa ”Yritin istua ihan hiljaa. He eivät saaneet nähdä minua ja muistaa, miksi Vaška oli joutunut kuolemaan.

Kukaan ei saanut muistaa, mitä oli tapahtunut. Minun piti olla sen näköinen kuin kaikki muutkin, se ei saanut näkyä.”

Lähtö kotoa

Aikuiset näyttävät vakavilta, kuiskailevat keskenään tai jäävät tuijottamaan eteensä kesken töiden. Raisa päättelee, että asiat eivät ole kohdallaan.

”Minua pelotti eniten se, etten tiennyt tarkasti mistä oli kysymys. Päättelin mielessäni, että jotakin hirvittävää oli tapahtumassa, jotakin jota oli vaikea uskoa todeksi – -”  

Suomalaiset, ”uudet isäntämme”, olivat häviämässä sodan, ja ”vanhat isäntämme”, venäläiset palaisivat. Kaikki palaisi ennalleen: koulut ja virastot muuttuisivat taas venäjänkielisiksi. ”Mikään ei todella koskaan näyttänyt muuttuvan pysyvästi.”

Suomalaisten sotilaiden perääntymismarssi kylän läpi on toisaalta lohduton näky, jota on raskasta katsella, mutta toisaalta Raisa tuntee myös ”vahingoniloa ja helpotustakin, muukalaiset häipyisivät sinne mistä olivat tulleetkin”.

Isältä tulee sanoma: on pakattava nopeasti välttämättömät tavarat, hän tulee illalla kuorma-auton kanssa hakemaan perhettään. He lähtisivät Suomeen.

Raisa ihmettelee: ”Mekö, tämmöiset vepsäläiset, sinne hienoon maahan, valkoisten nilkkasukkien ja valkoisten kenkien maahan, hiljaisten ihmisten joukkoon, pehmeiden käsien puristettavaksi? Meistäkö tulisi niinkuin he, suomalaisia?

Suomalaisia. Minusta tulisi suomalainen. Minusta tulisi sellainen, joka valokuvaisi eriskummallisuuksia, minä kävelisin pitkin tietä ja tarjoilisin karamelleja muille, pitkin tietä kävelisin minä kuin suomalainen ainakin, ja kertoisin tietämättömille, mikä oli oikein mikä väärin.”

Mummo ei lähde mukaan, mutta lupaa tulla perässä. Vasta kun juna lähtee Äänislinnasta, jonne isä vielä jää, Raisa ymmärtää, että häntä on petetty: mummo on jäänyt kotiin.

Isku on niin kova, että Raisa pyyhkii mummon ”niin pois mielestään, että kun joitakin vuosia myöhemmin sain käteeni kuvan mummosta kuolinvuoteellaan, olin kysyvä: kuka on tuo vanha nainen. Ja kun mukana seuranneessa kirjeessä kerrottiin, että mummo kuoli suruun, ikävöidessään meitä lapsia, minä olin sanova: miksi ihmeessä, mitä ikävöimistä meissä nyt olisi ollut.”

Seurojentalolta toiselle

Ensimmäinen sijoituspaikka on Kauhavan seurojentalo, josta heidät siirretään Varsinais-Suomeen, ensin Minkiöön ja sieltä Mellilään.

Monen perheen yhdessäolo ottaa voimille. Märkärupi leviää. Lutikat, kirput ja täit purevat. Tavaroita häviää, ja naiset syyttelevät toisiaan varkauksista.

Asukkaat vaihtuvat usein. Juuri kun ehtii tutustua, perhe saa tiedon maapaikastaan ja muuttaa sinne.

Karjalaisten evakkojen varalle on suunnitelma: menetetty omaisuus korvataan osittain ja maanviljelijät asutetaan. ”Missään ei puhuttu sellaisista kuin me, eihän meitä pitänyt ollakaan, ja jos oli, niin takaisin vain, sinne mistä olimme tulleetkin.”

Perheen ongelmat lisääntyvät

Kun isä saapuu perheensä luo, Raisan olo tuntui helpommalta. Isä kuitenkin jatkaa entistä elämäntyyliään, mikä aiheuttaa riitoja äidin kanssa.

Syntyy viimein poika, mutta tällä on huulihalkio.  Äidin ahdistus lisääntyy. Raisa katselee pikkuveljen ”hidasta kuolemista” ja äidin ”hidasta hiljenemistä”.

Kenellekään ei ole aikaa Raisalle eikä kukaan huomaa tämän hätää:

”Kukapa olisi ehtinyt kuunnella pienen lapsen äänetöntä huutoa, näin sota-aikana, kun ei sitä aina kuunnella rauhankaan aikana.

Oma tuska on jokaiselle läheisempi kuin toisen.”

”Eikä ollut ketään, jolle olisin voinut kertoa, että koski. Enhän olisi sitä osannut edes sanoa, mihin koski ja miksi. Vain että oli paha olla. Ja paha olla oli muillakin.”

Äiti on saanut tarpeekseen: ”isällä riitti narttuja joka nurkkaan” ja ”hänet oli revitty pois kotoaan tähän paskaiseen taloon, missä lutikat ja kaikenkarvaiset ämmät hyppivät silmille”. Äiti uhkaa: ”hän tappaisi itsensä nyt, tai ei sentään, hän tappaisikin isän, kaiken alkuunpanijan ja huoripukin.”

Isä taas nimittelee äitiä ”haisevaksi kolhoosimummoksi”, joka ei ”ollut edes naisen näköinen, vaan pelkkä surkea kuvatus, josta ei ollut jäljellä kuin iso maha ja suuri hampaaton suu, edes rahasta hän ei enää makaisi tämän kanssa, ei edes isostakaan rahasummasta.”

Isä kuitenkin alkaa etsiä töitä ja löytääkin ja saa samalla asunnon perheelleen. Isä on hyvällä tuulella: muuttomatkalla hän juo ja laulaa.

Raisassa herää toivo: ehkä hekin voivat aloittaa elämän alusta.

Mutta välirauhansopimuksen mukaisesti sotavangit ja muutkin Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava. Niinpä monet inkeriläiset ja itäkarjalaiset pakenevat meren yli Ruotsiin. Suomalaiset auttavat heitä – joko ystävyyden tai palkkion takia.

Isän ensimmäinen palkkapussi menee kurkusta asti. Silloin äiti ”hyökkäsi nyrkit pystyssä isän kimppuun ja päästi suustaan ulos koko pettymyksensä”, ja isä vastaa lyömällä takaisin ja lopulta työntää äidin ulos ovesta. ”Ja lapset istuivat yhdessä läjässä sängyn nurkassa, selät seinään päin ja silmissään kaamea pelästys.”

Raisa on edelleen isän puolella ja ymmärtää, ”että jokapäiväinen aamusta iltaan kestävä työ olisi hänelle ollut sama kuin hidas kuoleminen”, sillä ”isä oli tarkoitettu kirjoittamaan runoja ja juomaan viiniä ja näppäilemään balalaikkaa”, ”kuiskimaan hauraita onnellisia tuokioita naisen korvaan, kiikuttamaan pientä lasta polvellaan, kuuntelemaan airojen kolahdusta veneen laitoja vasten”.

Isän pidätys

Valpon miehet ovat jo pari kertaa käyneet etsimässä isää. 15. elokuuta 1945 he onnistuvat ja isä pidätetään. Ero isästä on Raisalle jo ties kuinka mones traumaattinen kokemus.

Tilanteen vaikeutta lisää, että äidistä ei ole apua: ”Mitä äiti nyt, tahtoiko hän kuolla, sitäkö hän huusi?

Äiti kiltti, me olemme tässä sinun ympärilläsi, kaikki sinun lapsesi, ethän sinä nyt voi tahtoa kuolla, kun sinä olet meidän ainoamme. Sinä olet meidän iso voimakas äitimme, nyt pitää vain elää edelleen, ja aivan ensimmäiseksi pitää syödä keittämäsi ruoka ennenkuin se ehtii jäähtyä, ja sitten pitää mennä nukkumaan, meidän kaikkien.”

Kuka oli ilmiantanut isän? Joku tuttu joka kadehti tämän kalansaaliita, naapuri jonka kanssa oli ollut riitaa, mustasukkainen aviomies vai paikkakunnan nimismies joka oli ”niitä niinsanottuja velvollisuudentäyttäjiä, niitä sellaisia jotka kautta aikojen ovat hyvin laillisia ja hyvin oikeassaolevilla jaloillaan survoneet ihmisiä alleen kuin puolukoita määttäillä.”

Neuvostoliitossa isä tuomitaan maanpetoksesta. Hän kuolee pian leirillä.

Miten tulla hyväksytyksi suomalaiseksi?

Raisa yrittää opetella suomen kieltä. Kun hän erehtyy sanoissa (”varasta väha” = vepsässä ”odota vähän”) tai taivutuksissa (”menepäs pudistamaan madot”), muut nauravat, mikä loukkaa.

Äiti riitelee erään sedän kanssa, joka kutsuu häntä kirosanojen säestyksellä ”ryssäksi” ja kehottaa menemään ”sinne mistä olet tullutkin”. Raisa yrittää selittää, että he ovat vepsäläisiä, jotka ovat lähteneet venäläisiä pakoon, mutta mielestä vepsäläiset ovat ”samanlaisia kuin ryssät. Yhtä paskaisia, kanojakin pitävät ihmisten tuvissa.” Tällainen tapahan oli myös Raisan kotona. Ei ole ainoa kerta, kun se osoittaa suomalaisten mielestä vepsäläisten ”alempaa” tasoa.

Raisa oivaltaa: ettei riittänyt ”että osasi puhua suomeksi ja käyttäytyi muutenkin suomalaisiksi”, vaan ”Oli parempia suomalaisia ja huonompia suomalaisia, riippuen aivan siitä missä päin Suomea he olivat sattuneet syntymään.”

Muitakin erehdyksiä sattuu. Kun Raisa aloittaa kansakoulun, hänellä ei ole reppua vaan salkku, ja häntä pilkataan ministeriksi.

Kun Raisa jää pois koulusta ja hyppelee ratapölkkyjä pitkin, eräs poika kutsuu häntä mustalaiseksi. Vaikka hän pyrkii kaikin voimin ylemmäs, hänet leimataan vieläkin huonommaksi kuin vepsäläinen.

Lopulta Raisa päättää mennä kouluun. Kun muut piirtävät, Raisa itkee ja peittää kasvonsa sormillaan. Opettaja antaa nenäliinan. Raisa rakastaa opettajaa, joka vieläpä selittää muille oppilaille, ”että minä olin vepsäläinen ja minulla oli ollut vaikeat ajat, Hän pyysi, että kaikki yrittäisivät olla minulle oikein kilttejä, koska kerran minulla oli ollut niin vaikeat ajat.”

Toinen hyvä kokemus on se, kun Raisa menee sveitsiläisessä avustuspaketissa olleessa balettipuvussa kouluun eikä kukaan naura vaan häntä päinvastoin ihaillaan.

Äiti on taas raskaana ja synnyttää lokakuussa terveen pojan. Ristiäisissä ortodoksipappi pitää maallisia asioita toisarvoisina ja kehottaa alistumaan koettelemuksiin, jotka ovat Jumalan lähittämiä. Tärkeintä on pysyä erossa synnistä, sillä se erottaa Jumalasta.

Raisa huomaa: ”Ei riittänyt että yritti tulla hyväksi suomalaiseksi. Piti tulla myös hyväksi ihmiseksi muuten. Kelvolliseksi jumalalle ja ihmisille, erityisesti tietysti äidille. Piti siivota koko ajan ja auttaa äitiä sekä ennen kaikkea olla pahoittamatta äidin mieltä.”

”Voi kuinka maailma oli paha ja syntiä täynnä, mutta suurin synti ja suurin pahuus asui kuitenkin minussa itsessäni.”

Raisan vastakohta on pikkusisar Tomka, joka ”pahoitti äidin mielen yhtenään. Kun äiti pyysi häntä tekemään jotakin, ei Tomka totellut. Ei ihme, että äidin piti lyödä. Ja sensijaan että olisi edes nyt taipunut, nähdessään äidin mielen pahana, Tomka heittäytyikin lattialle ja leikki kuollutta.”

Raisalla on ystävä: asemamiehen tytär Ritva. Ritvan äiti kysyy kanoista, joita Vepsässä pidettiin asuinhuoneissa. Raisa tuntee häpeää, mutta kompensoi sen kuvittelemalla naisen kanana.

Toinen keino on paeta fantasiaan: Raisa kuvittelee olevansa prinsessa.

Äiti yksinhuoltajana

Vauvan syntymän johdosta äiti saa Suomen Huollon Keskuksesta paketin vauvanvaatteita ja avustuskortin. Maaliskuussa 1948 Suomen Huollon kortti vaihtuu Siirtoväen Henkilö- ja Avustuskorttiin, jolla sai nostaa kuukausittain tietyn summan. Äiti saa siirtoväen avustusta 1948-9.

Maaliskuussa 1948 tehdyn lainmuutoksen jälkeen Suomen kansalaisuutta vailla oleville annetaan oikeus lapsilisään, jolloin muut avustukset lakkautetaan. Mutta silloin kaksi vanhinta lasta ovat jo niin isoja, että äiti saa lapsilisää vain neljästä nuorimmasta lapsesta.

Äiti ”kävi peltotöissä maatiloilla ja savitöissä saviruukkutehtaalla ja turvetöissä turvepehkutehtaalla. Äidille ei mikään työ ollut liian raskasta – -” Nukkua hän ehti vain puoliyöstä kello neljään aamulla.

Kirjan lopussa äidin kuva muuttuu vähän positiivisemmaksi: leivän hankkiminen yksin kuudelle lapselle on kunnioitettava saavutus.

Raisa kuitenkin häpeää edelleen äidin ulkonäköä ja käytöstä: äidillä ei kunnon vaatteita eikä hampaita, hän puhuu suomen ja vepsän sekoitusta eikä edes halua edes oppia, hän näkee unta vepsäläisistä sukulaisistaan ja tekee ristinmerkin.

Äidillä on yksi selviytymiskeino: hän näyttelee koomisesti suomalaista. Lapset eivät voi olla nauramatta, sillä ”eikö äiti ollutkin oikeassa, eivätkö useimmat suomalaiset olleetkin kuin mahtailevia kukkoja, ja kaikki vain siksi että sattuivat asumaan omassa maassaan.”

Erilaisuuden ja huonommuuden tunne

Raisa tuntee olevansa erilainen ja huonompi kuin muut, ja lisäksi ”oli tullut vielä tämä, että olin jotenkin ulkopuolella muiden, irrallaan heistä. Niin kuin asiat, jotka tapahtuvat muille, eivät oikeastaan olisi kuuluneet minulle ollenkaan.”

Nykykielellä Raisa kärsii posttraumaattisesta stressireaktiosta (PTSD). Hänellä on jo varhaislapsuudessa heikko perusluottamus. Sitten hän joutuu kokemaan muutamassa vuodessa useita traumatisoivia kokemuksia: sairaalaan joutuminen, raiskaus, ero mummosta, pakolaisuus, ero isästä. Ainoa hyväksyntää ja tukea tuonut lähipiirin henkilö, mummo, on jäänyt kotiseudulle.

Pakolaisena Raisa on muita huonommassa asemassa senkin jälkeen kun hän on oppinut kielen ja tavat, sillä hänellä ei ole identiteettiä. ”Kaikilla muilla tuntui olevan oma paikkansa, oma saareke johon sijoittautua. Ihmiset olivat joko sitä taikka tätä, mutta selvästi, eivätkä riippuneet tällä lailla välimailla kuin minä.

Sen sijaan Raisa tunsi, ettei ollut ”oikeastaan mitään.

En suomalainen enkä vepsäläinen enkä venäläinen. Hyvä on, minä olin vähän kaikkea, puhuin ja käyttäydyin kuin suomalaiset, olin syntynyt Vepsässä ja elänyt ensimmäiset vuoteni venäläisen mummoni seurassa, mutta selvästi, voittopuolisesti en ollut mitään näistä.”

Agnes-täti neuvoo käymään kouluja ja tulemaan joksikin – se ainoa keino jos on köyhä. Raisa oivaltaa:

”Ei ollut niinkäään tärkeää tietää, kuka ihminen oli kuin että mikä hän oli. Ei ollut tärkeää tietää, mitä hän oli läpikäynyt tai miltä hänestä oli tuntunut, tärkeätä oli tietää heti ihmisen nähdessään, mihin sarakkeeseen hänet sijoittaa. Luokitella ja punnita, ja jos havaita köykäiseksi, niin heittää pois. Maailma oli täynnänsä hitlereitä, heitä tuli joka päivä tiellä vastaan, ja ainoa mitä saatoit tehdä oli näyttää laadukkaalta. Mikäli et tahtonut tulla poisheitetyksi. Sillä kaikki mikä oli epäkelpoa ja heikkoa, oli samalla hävettävää ja sieti kitkeä pois.”

”Mitä arvostetumpaan sarakkeeseen pääsisit, sitä enemmän turvassa olisit. Ja mitä enemmän oppisit ymmärtämään arvostusperiaatteita, sitä helpompi sinulla olisi suunnistaa. Piti vain vähän katsella ympärilleen ja ottaa oppia muiden erehdyksistä.”

Raisa ei kykene näyttämään tunteitaan eikä ottamaan yhteyttä muihin, joten hän kääntyy esineiden ja luonnon puoleen. Lopulta hän jatkaa elämäänsä, ja ympärillä olevat eivät ole huomanneet katkosta.

”Elämä oli sellaista, että se aika ajoin tuotti tämmöisiä ihmismutaatioita kuin minä, tämmöisiä ripaskalintuja, ja oli vain yritettävä elää se tietäen että näin oli.”

Jälkilause 1989

Kun Ripaskalinnut ilmestyi 1977, Raisa Lardotista ”Tuntui kuin taakkani olisi vihdoinkin keventynyt, eikä minun tarvinnut enää raahata mukana lapsuuteni ’muistonyyttejä’.”

Samalla hän oli huolestunut siitä, miten suomalaiset lukijat ottaisivat kirjan vastaan: ”Miten he kokisivat sen, ettei heitä kuvattukaan kuten tavallisesti ikuisiksi uhreiksi vaan kerrankin syyllisiksi. Sillä minun, pahnanpohjimmaisen – – silmin katsottua suomalaiset olivat nimenomaan syyllisiä, lapsuudenturvani hävittäjiä, työntyessään miehittämään kotiseutuani Itä-Karjalassa jatkosodan aikana.”

Jälkipuhetta kirjoittaessaan Lardot on kuitenkin kypsynyt näkemään, ”ettei sodassa, missään sodassa, ole uhreja ja syyllisiä. On vain uhreja.”

Lardot kiersi maata puhumassa kirjastaan matineoissa. Eniten ymmärrystä hän sai karjalaisilta evakoilta, jotka olivat joutuneet jättämään kaiken ja aloittamaan alusta. Sen sijaan vanhat mieskuulijat hämmästyivät Lardotin käyttämää ilmausta ”suomalaiset miehittäjät”. He olivat itse kokeneet olleensa nimenomaan ”heimoveljien pelastajia”, jotka ”olivat panneet oman henkensä alttiiksi auttaakseen ahtaalle joutunutta sukulaiskansaa” ja siten eläneet ”elämänsä uljainta aikaa, parasta aikaa”.

Lardot oivaltaa, että jatkosodan häviäminen tuotti ”häpeää ja syyllisyyttä tarpeeksi”, varsinkin ”kun muistaa, miten virallinen Suomi otti vastaan väsyneet ja usein haavoittuneetkin sotilaansa. Sankariksi ei heistä yltänyt yksikään. Ei edes se riittänyt ansioksi, että kansa sai pitää itsenäisyytensä.”

Sodanaikaiset sivistystyöntekijät muistelivat ”kaiholla iloisia vepsäläislapsia. Oli ollut uuri nautinto opettaa heitä.” Yksikään ei ollut epäillyt ”hetkeäkään työnsä oikeutusta, vaikka suomalaistuttamisen aikataulu oli ollutkin varsin kireä. He yksinkertaisesti olivat kokeneet tekevänsä arvokasta työtä – -”

Lardot sanoi noissa tilaisuuksissa: ”Tämä kirja kertoo sotainvalidista. Sillä mielestäni sodassa eivät haavoitu vain ne, jotka juoksuhaudoissa haavoittuvat. Myös pieni lapsi, siviili, haavoittuu.”

”Kumpi vaikeuttaa enemmän ihmistä hänen yrityksessään elää täysipainoista elämää: ulkoinen vai sisäinen vamma, sielun vain ruumiin vamma.” Jos jalka on poikki, ympäristö näkee vamma eikä odota ihmisen kykenevän juoksemaan yhtä hyvin kuin tervejalkainen. Sen sijaan ”olipa ihmisellä takanaan miten traumaattinen lapsuus tahansa, häneltä odotetaan tervettä aikuisuutta.”

Onneksi ”Elämä ei ole kuitenkaan koskaan pelkästään vammauttava. Se sisältää myös lääkitseviä ja lieventäviä osatekijöitä.”

Jos Lardot olisi kirjoittanut kirjan myöhemmin, hän olisi tehnyt lopusta lohdullisemman. Esimerkiksi samassa talossa asuvalla karjalaisella Helenalla ”riitti lämpöä jaettavaksi jokaiselle joka näytti olevan sitä vailla, ja monet kerran hiivin hänen luokseen – –

”Aika on tehnyt minunkin kohdallani tehtävävänsä”, Lardot toteaa – mutta varmaan osasyy muutokseen oli kipeiden muistojen läpikäyminen kirjoittamalla kirja, jonka julkaiseminen merkitsi rohkeutta paljastaa haavat muille.

Arvio teoksesta

Raisa Lardotin Ripaskalinnut on yhä valitettavan ajankohtainen pakolaisuuden kuvaus, mutta ennen kaikkea se kertoo eläytyvästi lapsen hädästä, jota kukaan ei kuule. Kaiken kaikkiaan kirja on syvästi liikuttava ja vaikuttava.

Teoksen credon voi tiivistää: ”Sillä niin kauan, kuin oli maailmassa oli yksikin ihminen, joka oli valmis sotimaan toista ihmistä vastaan, kaikki se mikä tapahtui minulle, jatkaisi tapahtumistaan jollekin toiselle, vieläpä ehkä paljon pahempanakin kuin mitä minulle. Niinkauan kuin löytyi yksikin ihminen, joka kieltäytyi uskaltamasta katsomaan sisimpäänsä ja näkemään sen minkä minä näin: että ainoa mitä ihminen todella kaipasi oli saada rakastaa ja olla rakastettu, niinkauan löytyisi maailmasta vihaa ja pelkoa ja väärää alistumista ja väärää valtaa.” 

Kirjailijasta

Raisa Lardot Wikipediassa

Iltalehden haastattelu isän pidätyksestä

Wikipedian selostus PTSD:stä

Heikki Turunen: Nenkoset

Heikki Turusen Hyrsylänmutkan ihmisiä kuvaavan trilogian Kuokka ja kannel kolmas osa Nenkoset kuvaa evakkoaikaa Juuassa 40-luvulta 60-luvulle, epilogissa nykypäivään asti.

Kirjan nimi Nenkoset (2018) tulee karjalankielisistä sanoista ”nenga” ja ”nengahai”, jotka tarkoittivat ”niin” ja ”tämmöinen”. ”Nengoinen muzikku” on  sellainen mies, ”nengoinen muzoi” vastaavasti sellainen naishenkilö. Niinpä kanta-asukkaat alkavat käyttävät evakoista sanaa ”nenkoset”, yksikössä ”nenkonen”.

Suojärven Hyrsylänmutkan evakot ovat siis vähemmistön vähemmistö: he puhuvat karjalan kieltä (jolla myös heidän repliikkinsä ovat) ja ovat ortodokseja.

Romaanin kertoja selostaa välistä yleistä kehitystä, sodanjälkeistä asutustoimintaa. Asutustiloja saivat evakkojen lisäksi myös perheelliset rintamamiehet.

Nenkoset keskittyy toisaalta Hovilan ökytaloon, jonne päähenkilö Manja on tullut miniäksi, toisaalta uusille asutustiloille.

Vierastamisesta ja ivailusta kilpailuun paremmuudesta

Useimpien paikkakuntalaisten silmissä ortodoksiset karjalan kieltä puhuvat evakot ”olivat sinne kansallisessa hätätilanteessa ohjattuja pakolaisia, melkein ulkomaalaisia, joiden kieltä ja tapoja he ymmärsivät huonosti ja nauroivat ja pilkkasivat ensi alkuun vieraskoreasti vain omassa keskuudessaan, viikkojen mennen myös heidän itsensä kuullen. Se taas loukkasi itseään karjalaisella tavalla suomalaisina pitäviä, mielestään kauniista ortodoksisista kirkonmenoistaan ja laulunomaisesti sointuvasta pehmeän joutuisasta äidinkielestään ylpeitä tulokkaita. Heidän sopeutumisensa karkeaa savokarjalaa vääntävään luterilaiseen rajamaakuntaan oli senkin tähden vaikeampaa kuin he ilkesivät näyttää. He tunsivat olevansa maanpaossa omassa maassaan.”

Poikkeus on Vienasta vallankumouksen jälkeen Suomeen muuttanut kyläkauppias Valde Maurojev, jolle kaikki ovat yhdenvertaisia asiakkaita. Maurojev neuvookin: ”Reilu kilpailuhenki panisi naapurukset yrittämään parastaan, mäne tiijä tarttuisi alkuasukkaisiinkin. ”

Parhaimmassa tapauksessa alkuvaiheen nimittelyjä ja syyttelyjen jälkeen kantaväestöä ja evakkoja edistavien naapurusten välillä vallitsee kohtalainen sopu, jonka alla on kuitenkin kilpailuasetelma: ”He istuivat kylää ja änkesivät jelppimään toisiaan vakoillakseen paikan päällä naapurin asioiden jamaa – -”

Huonoimmassa tapauksessa evakkotytöt joutuvat jatkuvan seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Pahin vainoaja on Manjan appi, Hovilan Eemeli.

Jos kirjailijan tarkoitus on paheksua naisten ahdistelua, on ristiriitaista, että romaani sisältää paljon rivoa kieltä. Naisia nimittelevät jopa perheenjäsenet.

Outi opettaa evakkolapsille rakkautta uuteen kotiseutuun

Sotaleski ja opettaja Outi Tuononen etsii lohdutuskeinoja ja ratkaisuja ongelmiin, jotka johtuvat koululaisten kuulumisesta eri kirkkokuntiin ja erilaisista tavoista puhua. Niinpä ”luterilaislapset nimittelivät heikäläisiä oppilaita välitunnilla ryssänpenikoiksi tai sanoivat samallaisiksi maanvaivoiksi ja ristinvarsiksi kuin mustalaiset”. Evakkona Outi ei voi käyttää samoja kasvatuskeinoja kuin kotipaikkakunnallaan, sillä lapset ovat oppineet nimitykset vanhemmiltaan.

Niinpä Outi keskittyy evakkolapsiin ja yrittää saada nämä kiintymään uuteen kotikuntaansa. Otettuaan selvää nähtävyyksistä ja muista myönteisistä erityispiirteistä hän ylistää ympäristöopin tunnilla maasta taivaaseen.

Mutta myös omat koirat purevat, sillä Manjan pikkusiskoa Siljaa kiusaa Manjaa koko elämänsä kadehtineen Veeran pikkusisko.

Pajuranta muuttaa Suur-Suomen sisällön

Hyrsylänmutkan evakkojen henkinen johtaja, intomielinen opettaja Pajuranta soveltaa vanhaa aatettaan uusiin oloihin: ”todellinen Suur-Suomi” onkin ”tässä, täällä, meidän ympärillä. Sisäänpäin, sydämeltään suureksi kasvanut Suomi.”

”Itse asiassa vasta tästä keväästä, kolmannesta rauhankeväästä, kiitos hävityn sodan ja maanhankintalain yhdistämän Karjalan, alkaa Suomen kansan ja erityisesti maaseudun nousu kaikkien aikojen kukoistukseen. Kodeistaan ikiajoiksi karkotetun Kannaksen ja Laatokan Karjalan kansan kärsimykset ja uhrit pitkällä evakkotaipaleella eivät siis ole olleet turhia.”

Pajurannan tavoin myös Outi kuvaa koulussa uutta kotiseutua raamatulliseksi ”luvatuksi maaksi” ja selittää ortoksien palanneen takaisin seudulle, josta he Ruotsin vallan aikaisten uskonvainojen takia pakenivat, kun taas paikkakunnalle jääneet omaksuivat luterilaisuuden. Kaksi heimoa ovat siis alkuaan samaa juurta ja vain kasvaneet erilleen, mutta ovat nyt saaneet tilaisuuden yhdistyä.

Karjalan kieli vaihtuu suomeen

”Kielierosta selvittiin pelättyä paremmin, vaikkakaan ei kitkattomasti”, toteaa kertoja. Koska karjalan kieli on kouluopeuksessa kielletty, evakkojen lapset omaksuvat suomen nopeasti. Myös työikäiset siirtolaiset opettelevat paremmin pärjätäkseen sekakieltä, johon jäävät venäjän kuuloiset liudennukset ja suhuäänteet.

Omassa keskuudessa puhutaan edelleen karjalaa. Iäkkäämmät, jotka ovat aikoinaan käyneet venäjänkielisen kansakoulun, osaavat vain karjalaa eivätkä edes halua oppia suomea.

Manjan vaikeat olot miniänä Hovilassa

Hovilan miniä Manja rakastaa miestään Antti Tuonosta, mutta itkee illalla salaa, koska kaipaa kotiin Karjalaan. Hänellä on ikävä myös pikkusiskoaan Siljaa, jolle on ollut äidin sijainen.

Häiden aikainen sovinnollinen mieliala Antin perheen kanssa ei kestä kauan. Appi Eemeli lähentelee ja vonkaa, eikä anoppi Olgalle ei kelpaa mikään työ. Vaikka Manja on luopunut sellaisista ortodoksista tavoista kuin silmien ristiminen ennen ateriaa, Olgalle karjalankielinen unilaulu tai satu on liikaa ja ”kasvatti hänen lapsenlapsensa venäläiseksi, mikä oli aikoinaan Lapuan liikettä ja muilutuksia kannattaneen ’Sota-Olgan ajattelussa yhtä kuin bolsevikki.”

Ennen kaikkea Manjan moraali kyseenalaistetaan: ”Manja sai kuulla tuon tuosta, milloin emännän, milloin tyttärien suusta, miten laskelmoiva ja viekas, vain miehistä ja mammonasta välittävä hutsu hän oli.”

Syitä Olgan mielipiteen muuttumiseen tarjotaan useita: ”rehellinen mustasukkaisuus sekä lellikkipojan että kaunista miniää himoitsevan, vanhenevaa vaimoa laiminlyövän Eemelin päältä”, ”ikääntyessään puisevaksi muuttuneen naisen kateus Manjan nuoruutta ja lapsivuoteessakin kiinteänä säilynyttä muodokasta vartaloa kohtaan”.

Anopin ja miniän erimielisyydet lastenhoidosta ja kasvatuksesta johtavat Manjan ja Antin ensimmäiseen perheriitaan kolmantena rauhankesänä runsas kuukausi ennen Manjan laskettua aikaa. Manja on odottanut, että Antti asettuisi hänen puolelleen, mutta mies kannattaakin äitinsä ehdotusta, että Manja lähtisi seminaariin, josta on nuorena haaveillut, ja jättäisi lastensa hoidon ja kasvatuksen ”suomalaisista suomalaisimmalle” anopille. Riidan aikana Antti vetää esiin myös löytämänsä Manjan nuoruudenrakkauden Raunon kirjeen.

Riita päättyy kuitenkin anteeksipyyntöön ja rutistukseen, mutta sen vaikutukset eivät häivy Manjan mielestä, varsinkin kun anoppi Olgan vihamielinen käytös jatkuu.

Silja ja Silvon ystävyys

Vähä-älyisenä pidetty, paimenhuilua soittava Havusen Silvo ystävystyy Manjan pikkusisaren Siljan kanssa, jota poika pitää suorastaan enkelinä.

”Tieto itkuvirren taitavan rajakarjalaisen orpotytön ja mielenvikaisena säälitellyn soittaja- ja laulajapojan hassulla tavallaan hellyttävästä ystävyydestä levisi viidakkopostina nopeasti kaikkialle pitäjään. – – Lasten näyttäessä esimerkkiä aikuistenkin eriuskoisten rinnakkaiselo ja rakkaus tuntui mahdolliselta.”

Idylliä ei kestä kauan. Silja löydetään hukkuneena ja alastomana, mutta ilman ulkoisia väkivallan merkkejä. Syynä pidetään hukkumisonnettomuutta, joten tapausta ei tutkita. Vain Manja ihmettelee, että Siljan rannalle jääneestä vaatekasasta puuttuvat alushousut, minkä takia hän epäilee aiemmin pikkusiskoa ahdistellutta sairasmielistä paikkakuntalaista miestä, mutta ei saa konstaapelia tai edes Anttia uskomaan.

Pajuranta pitää Siljan hautajaisissa muistopuheen. Hän kysyy ensin, miten Jumala voi sallia näin paljon koettelemuksia: orvoksi jäämisen syntyessä, sotavankeuden parivuotiaana ja evakkouden koettelemukset? Vai todistaako tällainen elämä, joka vielä päättyy varhaiseen kuolemaan, ettei Jumalaa ole olemassakaan?  Luonteenomaisen tapaansa Pajuranta kieltää epäilykset ja päinvastoin näkee Siljan elämällä tarkoituksen. Muistuttaen Silvon kutsuneen Siljaa enkeliksi hän uskoo tämän tehtävänä olleen olla ”sovittelevana ystävyyden ja rakkauden valona kahden yhteiseloon pakotetun näennäisesti vastahankaisen ja erilaisen ihmisheimon välillä.”

Manjaa Pajurannan puhe ei lohduta, ja hänellä alkaa olla itsetuhoisia ajatuksia.

Julkinen kuva ei vastaa todellista

Kertoja selostaa asioita moneen otteeseen yleisellä tasolla. Virallinen käsitys, jota lehdistö ja radio tukevat, on ”että evakot ja kantasuomalaiset olivat sopeutuneet toistensa naapuruuteen lopulta pelättyä paremmin. Suomi – kiitos maanhankintalain ja sen asiansa osaavien toimeenpanijoiden – oli muka selvinnyt suhteellisesti maailman suurimpiin kuuluvasta siirtolaisongelmasta lähes vaikeuksitta.” Todisteena ovat seka-avioliitot ja yhteisyydestä todistavat talkoot.

Julkisuudessa paisutellaan myönteisiä asioita ja kaunisteltiin kielteisiä asioita yhtä ylenpalttisesti. Vaikka evakkojen omat kokemukset ovat ristiriidassa julkisen kuvan kanssa, ongelmista ”vaiettiin häveliäisyyssyistä, joskus suorastaan valehdeltiinkin. Kukapa olisi tohtinut kertoa valokuvia ottavalle, kynä savuten muistiinpanoja tekevälle haastattelijalle, että naapuri, jonka kanssa he joutuivat elämään lopun ikäänsä, ryssitteli häntä muina töinään, pilkkasi kirkonmenoja ja jätti osuutensa rajaojasta kaivamatta.”

Kun kertoja sanoo, että negatiivisista asioista ei kerrottu julkisuudessa, se ensisilmäyksellä rinnastuu tapaan, jolla median tapaa kertoa nykyisistä maahanmuuttajista on kritisoitu.  Vai onko kysymys sittenkään tästä? Toimittajat eivät voineet tietää asioista, joista asianomaisethan eivät kertoneet varsin ymmärrettävistä syistä: kertomisen hyödyt olivat kyseenalaisia, mutta haitat ilmeisiä.

Vain suppean sisäpiirin tietoon jäävät arkaluonteisimmat asiat kuten ”evakkotytön ressukan yksinäinen lapsi paikallisen isännän kanssa tai kantasuomalaisen perheenäidin rakastuminen komeaan hauskapuheiseen Shemeikka-tyyppiseen siirtolaismieheen”.

Molemmat osapuolet näet vaalivat oman suvun ja heimokunnan mainetta, joten haastattelijalle ei kerrota edes sellaisista yleistä ilmiöistä kuin iltamatappeluista ”useimmiten naisen päältä tai nimittelyn takia”.

Mutta olisiko kaikkien arkojen asioiden ja ongelmien puiminen julkisuudessa todella auttanut evakkoja vai olisiko se pikemmin lisännyt ongelmia, joista selviämiseen olisi pitänyt auttaa toisin keinoin? Tosin sellaista apua tuskin oli siihen aikaan tarjolla, jos oli edes tietoakaan, millaista sen olisi pitänyt olla.

Sodan aiheuttamat traumat

Kaikki ongelmat eivät evakkojen ja paikkakuntalaisten välisiä, vaan sota heittää yhä varjonsa monien miesten ja siten myös heidän perheidensä ylle.

Havusen Silvon isä kärsii usein painajaisista, huutaa ja itkee unissaan. Juovuksissa isä lyö äitiä ja Silvon Auvo-veljeä, jota hän epäilee saksalaisen upseerin aikaansaannokseksi.

Samanlaisista sotatraumoista kärsii Sorminiemen tilalla myös Manjan veli Breloin Jussi. Vaimo Sanna selittää Antero-pojalleen: ”Sovasta on neljä vuotta ja eikun joka paukahusta säikähtää unimielissään…”

Sanna toimii niin kuin naisille tuohon aikaan on opetettu: miehiä pitää sääliä ja näiden tekoja ymmärtää: ”Ei se pahuuttaan. Hyvä se on pohjimmiltaan, rakastaa meitä ihan kun oikeet maaliman immeiset lapsiaan ja akkojaan. Hermot reikaleina raukalta, viisi vuotta rintamalla, eikä yhtenäkään päivänä tiennä näkeekö iltaa.”

Loputtoman ymmärtämisen kääntöpuoli on, että vaimo ja lapset joutuvat koko ajan elämään varuillaan, ”jotta isä ei suutu ja sano äitiä huor…vaikka miksi, niin kuin eilen, kun esitin jotta syyvväänpäs välillä ulkosalla kun ei mahuta kunnolla tuohon persesilimän kokoiseen ’lomahotelliin’, mihin isä houkutteli meidät puuveitsellä kultaa vuolemaan…” 

Sanna pitää ”pakkotyölaitoksena” asutustilaa, jonne Jussi hänet on uhkauksilla houkutellut.  Kaupungissa olisi ollut helpompaa kuin asutustilalla, jossa liiallinen työnteko kiristää Jussin hermoja, mutta syrjäseudulla vaimoa on helpompi vahtia. Jussin mustasukkaisuus on lisääntynyt sodan aiheuttaman vuosien eron aikana. Ero on vielä pitkittynyt, kun Jussi on joutunut sotasairaalaan haavoituttuaan ihan sodan lopussa.

Mutta ei sotaa voi kaikesta syyttää: Jussi on aiemmin ollut vankilassa tapettuaan miehen.

Antin uskottomuus masentaa Manjan

Kalkin Jermei on perustanut hotelli-ravintolan, jonka ”Ruusubaletiksi” kutsutaan alakerrassa tarjotaan myös ”oheispalveluja”. Siellä toimii tarjoilijana Veera, joka on aina ollut kateellinen Manjalle. Veerasta epäillään olevan lähtöisin juoru, ettei Manjan toinen lapsi Elvi ole Antille – juoru jonka myös anoppi Olga uskoo.

Manja saa selville Antin uskottomuuden Veeran kanssa, ja tieto murtaa hänet: ”ominaisuus, jonka hän uskoi herättäneensä Antissa tummalla kauneudellaan ja ortodoksisella mielenlaadullaan tehden tavallisesta maalaispojasta melkein runoilijan ja jota hän tässä eniten rakasti, olikin yleistä omaisuutta, kannattavaksi osoittautunut keino päästä mieluisan naisen hameen alle.” Manja ei ole Antille se yksi ja ainoa.

Anopin ja miniän riita johtaa Manjan syyttämään Anttia uskottomuudesta ”maksullisen naisen kanssa” jo Lapin sodasta palatessa Rovaniemellä. Juuri tämän takia mies myöhästyi toisena adventtina 1944, kun oli kutsunut Manjan Hovilaan. Antti kysyy, onko Manja tiennyt asian alusta asti ja perustuuko heidän avioliittonsa siis valheelle.

Sitten Antti kuitenkin tajuaa, että kyseessä on lasten ja Hovilan tulevaisuus, ja asettuu viimein äitiään vastaan sanomalla, että jos Manja lähtee talosta, hänkin lähtee. Kun Antti itkee, Manja heltyy ja antaa anteeksi, koska rakkautta vielä on molemmilla. Manja tulee raskaaksi, ja kolmas lapsi Olavi syntyy.

Kaikki ei ole kuitenkaan kunnossa. Uni syyttää Manjaa pahaksi ja kylmäksi ihmiseksi, joka oli ”pettänyt mammonan ahneudessaan ja isontalon miniän ylpeydessään Jeesuksen, sukunsa ja ystävänsä, Hyrsylänmutkan ja koko Raja-Karjalan. Muka hän oli mennyt vastoin äitivainajalle vannomaansa valaa naimisiin luterilaisen miehen kanssa, kastattanut lapsensa luterilaisiksi ja ollut ajamatta sen aktiivisemmin Ylä-Karjalan ortodoksisen seurakunnan perustamista, kuten myös tsasounan rakentamisen asiaa.”

Unessa Manja tuntee rakastaneensa kaikki ne vuodet sydämensä kyllyydestä ainoastaan sodassa kuollutta Markovin Raunoa ja epäilee, ”ettei heillä Antin kanssa eikä edes heidän suvuillaan ollut pelastuksen toivoa liian raskaan syntitaakan takia. Äidin ja isän syntien ja Antin toisen naisen syliin ohjanneen, heikäläisten perustaman Ruusubaletin päälle uni oli tuntunut Jumalan tuomiolta koko Karjalan heimolle. Hänelle alkoi tulla hetkiä, jolloin vain lapset ja ikuisen Bysantin ja Valamon kellojen rytmissä lyövä sydän pitivät hänet elämässä kiinni ja estivät häntä seuraamasta Siljaa järven pohjaan. Hän kauhistui käsittäessään, ettei tiennyt mitä tekisi, kun Antti ei enää rakastanut häntä.”

Antti on yrittänyt vähentää ryyppäämistä ja salata harharetkiään sekä olla hellempi vaimoaan kohtaan. Myös kotiväen käytös parantunut.

Antti kuitenkin huomaa, että jotakin on vialla, kun Manja ei iloitse edes tsasounan valmistumisesta, ja alkaa pelätä vaimon mielentilaa. Hän ostaa tälle kansallispuvun äitienpäiväksi ja myös lapsille kalliita pukuja. Manja tajuaa lahjojen syyn ja näyttelee onnellista.

Manjan ja Raunon suhde

Tsasounan vihkiäisissä käy ilmi, että Markovin Rauno elää. Tämä on naimisissa ja pappi, mutta se ei merkitse Manjalle mitään, ei edes Outin varoitus, että Raunolta voi mennä papinvirka.

Rauno esittää, että ”Viimeisen tuomion kuvauksessaan Kristus todistaa, ettei meitä tuomita niinkään tekemiemme syntien takia kuin rakkauden puutteen vuoksi.”

Suhteen laadusta ei pitkään tule selvyyttä, mutta se vaikuttaa positiivisesti Manjaan: ”Mitä hyvänsä heidän välillään salaisissa kohtauspaikoissa 50- ja 60-lukujen vaihteen kahden puolen tapahtui, ulospäin se ei näkynyt Manjasta juuri muuten kuin muuttumisena päivä päivältä elämänmyönteisemmäksi, rakastavammaksi perheenäidiksi ja vaimoksi. Talonemäntänä hän muuttui kunnianhimoiseksi, oli kuin toinen ihminen – – Syynä äkilliseen elämänintoonsa, Olgan ja Antin aina ihmetellessä sitä, Manja piti tsasounan valmistumista. Oma kirkko muka oli saanut hänet hyväksymään Juuan Suojärven veroiseksi elonseuduksi, rakastamaan sitä ja tekemään osaltaan kaikkensa sen kehittämiseksi ja yritystoiminnan lisäämiseksi.”

Antti ”aivan kuin rakastui Manjaan uudelleen, eikä kahden lapsen syntyminen heille noiden viiden, kuuden vuoden aikana aiheuttanut perheessä ja kyläjäksessäkään minkäänlaista kannunvalantaa.” Myöhemmin tosin mainitaan juoruista, että toinen lapsista olisi Raunon.

Lopulta joku kantelee Raunosta tuomiokapitulille ja tämä erotettiin papinvirasta ja joutuu perheineen muuttamaan toiselle puolelle maata. Siihen katkeaa yli viisi vuotta kestänyt suhde Manjaan.

Sen jälkeen avioparin välille syntyy vielä yksi välienselvittely. Manja odottaa Anttia yöllä ja vaatii tämän palattua, että miehen on valittava ”Ruusubaletti” eli bordelli tai hän. Antti sanoo tienneensä vaimon suhteesta Raunoon alusta asti. Manja vastaa, että Rauno pelasti hänen ja lasten hengen.

”Evakkojen bordellin” paljastuminen herättää huomiota ja huvia ympäri Suomea.

Maaseudun Suomi – onnen maa

Vähitellen romaanissa valtaa yhä enemmän tilaa suurten ikäluokkien maalaislapsuuden ja -nuoruuden kokemukset, jotka kerrotaan me-muodossa. Huolimatta siitä, että asutustilalliset aluksi elävät varsin köyhästi ja vanhempien suhteita haittaa usein isän mustasukkaisuus ja väkivalta, kuvaus kääntyy onnelliseksi viimeistään silloin, kun 50-luvun alussa vietetyissä tupaantuliaisissa tarjotaan täytekakkua ja karamelleja. Asutustilallisten viisivuotisten hallintasopimusten kallein hanke, päärakennus, näet valmistuu viimeisenä ”välttämättömien raivuiden, ensiasunnon, navetan rakentamisen ja rahanpuutteen vuoksi”.

Kun vuodet kuluvat, evakkojen ja paikkakuntalaisten ristiriidat näyttävät olevan ohi: ”Lapsuutemme viisikymmentäluvun edetessä loppuaan kohti siirtokarjalaiset sulautuivat valtaväestöön tietääksemme päivä päivältä vähäisemmin raja- ja tieriidoin, nimittelyin ja tappelunnujakoin. Elämä rajaseudun laajoissa maapitäjissä rynni kohti yhteiseksi koettua tavoitetta, oman perheen ja yhteisön hyvinvointia ja uutta parempaa maailmaa aina vain motivoituneempana, varmemmin ottein ja kitkattomamman yhteisymmärryksen merkeissä.” 

Seuraintalojen ja työväentalojen, urheilukenttien ja koulujen rinnalle nousee tanssilavoja, joiden ”merkitys sekä että hiljalleen sähköistyneiden maakylien ulkokuvalle, nuorison elämänodotuksille sekä kahden Karjalan, kahden kuokan ja kanteleen kansan yhdentymiselle oli osoittautuva suuremmaksi kuin niiden kukoistuksen aikaan ikinä tajuttiin tai kukaan ilkesi myöntää.”

Vihdoin ”paikalliset käsittivät keille olivat kiitollisuuden velassa elämän kukoistamisesta siellä yhtäkkiä väkevämpänä ja iloisempana kuin koskaan. Samalla heidän aikuistuvat lapsensa, muiden muassa maatöissä isokouraisiksi roikaleiksi kasvaneet Sorminiemen Antero ja Hupelin Heino tahoillaan alkoivat käsittää, keitä olivat olleet vielä vuosikymmen sitten koulussa ryssitellemässä ja puhetavalle ja kirkonmenoille nauramassa.”

”Siihen aikaan oli jo vaikea uskoa, että siellä eli rintarinnan kaksi alkujaan erikielistä kansanosaa. Enemmistön siirtoväestä omaksuttua paikallisen puhetavan ne erotti toisistaan vain eroissa kirkonmenoissa ja asuintalojen pienissä ullakonikkunoissa. – – He pukeutuivat ja puhuivat samalla tavalla, lukuunottamatta vanhoja pinttyneitä Suojärven ja Suistamon starikoita ja maatuskamuoreja – – He kulkivat kalassa samoilla vesillä, itkivät ja nauroivat samoille asioille, tekivät heinää ja käyttäytyivät työmailla samalla tavalla.”

Sähköistyminen ja koneistuminen helpottavat maa- ja metsätöitä. Kasvavan autoliikenteen takia rakennetaan pikateitä, mikä helpottaa liikkumista työmaille ja liikekeskuksiin. Maalaispitäjien väkiluku on suurempi kuin koskaan ennen tai jälkeen, ja elämä ”jatkuu pitkälle kuusikymmenlukua väkevämpänä ja kauniimpana kuin milloinkaan sitä ennen ja sen jälkeen.”

Maaseutu-Suomi on siis ”onnen maa”, suorastaan Pajurannnan ennustama ”luvattu maa” toteutuneena.

Mutta sitten alkaa muutto kaupunkiin ja Ruotsiin ja talot autioituvat.

Uusi tappelu johtaa sopuun

Kärjen Voitolla on tapana tanssittaa juhlissa Breloin Jussin Sanna-vaimoa liian lähellä. Kesällä 1962  syntyy uusi tappelu. Voitto tarttuu puukkoon ja Jussi loukkaantuu. Voitolle tuomitaan lähes kaksi ja puoli vuotta vankeutta, mutta hän pääsee vuoden kuluttua ehdonalaiseen. Hän raitistuu loppuiäkseen ja ystävystyy Jussin kanssa, joka katsoo itsessäänkin olevan syytä, ja jättää Voiton vaimon Sannan rauhaan.

Tappelun todellinen syy hämärtyy ”molemminpuoliseen anteeksiantoon perustuva kestävä naapurisopu ja uusi yhteishenkisyys tulkittiin lopulliseksi rauhanteoksi sikäläisten siirtolaisten ja paikallisten välillä.” Yleiseksi hyväksytty tulkinta on, että kyseessä on uusintaottelu vuoden 1946 ”idän ja lännen häistä”. Kun kokonaispisteet ovat nyt tasan 1-1, ”viisitoistavuotinen julistamaton ’heimosota’ oli päättynyt molemmille osapuolille lohdulliseen tasapeliin.”

Kertoja paljastuu

Kirjan puolivälissä on paljastunut, että kertoja on Hupelin Heino, jonka serkku äidin puolelta on Sannan ja Voiton poika Antero. Aikuisena Heino kihlaa Piitterin Topin tyttären. Anteron anoppi taas on Manja.

Silvosta tulee kansanmuusikko, Heinosta ”kansankirjailija”.

Manja selviytyy, jotkut eivät

Myöhemmin Manjan ja Raunon suhteesta kerrotaan kuin vanhasta legendasta ja uskottiin että Jeesuskin olisi sen hyväksynyt ”säälistä kauneimman Karjalan Venäjälle luovuttaneita rajakarjalaisia kohtaan.”

Kummallista kyllä, suhde jopa nostaa Manjan arvostusta pitäjäläisten silmissä. Hänet valitaan lautamieheksi ja myöhemmin kunnanvaltuustoon ja kaikkiin mahdollisiin lautakuntiin ja yhdistysten johtokuntiin.

Sitä ei tiedetä, kuinka moni ei selviytynyt, koska ihmiset vaikenivat kokemuksistan ”heimonsa maineen varjelemiseksi, häveliäisyyden ja vainon vuosien saatossa kenties geeneihin jääneessä venäjänpelossa kuin yhteisestä äänettömästä sopimuksestaan.”

Elämän mittainen evakkous

Lopuksi kuvataan Manjan haastattelu Bomba-talon 40-vuotispraasniekassa. Talo valmistui 1978, joten vuosi on Nenkosten julkaisuvuosi 2018. Tuolloin Manja lienee 93- tai 94-vuotias.

Manja toteaa, että ”pysymme evakkoina hautaan asti”, ”ikävämme ainoaan oikeaan Karjalaan on pohjaton, jopa lohduttomampi kuin tänne tullessamme.”

Manja lainaa Pajurantaa jonka mukaan ortodoksisuus ei ole ”pelkkä uskonto, vaan myös ajattelemis- ja tuntemistapa geeneissä tuhannen vuoden takaisesta Itä-Rooman tänne kulkeutunut, äärimmäisille tunteille altistava luonteenominaisuus. Olemme äärimmäisyysihmisiä hyvässä ja pahassa. Siksi minäkään, lapsistamme ja miesvainajan ihanista puolista huolimatta, en lopulta kestänyt kyynistä läntistä kulttuuria kuolemansyntiä tekemättä. Liian kreikkalaiskatolinen sielu minussa oli liian intohimoisessa ihmisessä, äidiltä peritty madonnan henki ja tahto liian naisessa. Ihmisen ja Kristuksen taistelu vallasta ei päättynyt kohdallani välttämättä Kristuksen voittoon…” 

Manja kertoo, ettei rakastanut Raunossa ”niinkään miestä ja nuoruudenrakastettua kuin meiltä ryöstettyä kultasipulisten vinoristikirkkojen ja Bomban kaltaisten satumaisten novgorodilaistalojen Karjalaa. Tein syntini rakastaessani hänen kauneudessaan Bysantin valtakunnan, Kristuksen, Ainaisen neitsyeen ja Jumalansynnyttäjän kauneutta. Rakastin hänessä kristinuskon armorikkaampaa muotoa, joka on sinänsä rakkautta ja intohimoa ja toteuttaa parhaiten apostoli Paavalin Rakkauden käskyn. Eli Suurin Niistä Kolmesta pelasti äidin, vaimon ja ihmisen minussa elämälle ja perheelleni. Ilman sitä olisin mennyt Siljan perässä Pielisen pohjaan.”

Lukijan kannalta tämä ei riitä. Jälleen Turunen on jättänyt avainkohtaukset kuvaamatta.

Menneisyyden nostalgisointi

Maria Lähteenmäki huomauttaa tutkimuksessaan Maailmojen rajalla, että kun evakkomuistelmien kirjoittajat muistelevat Terijokea, he muistelevat kadonnutta lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Niinpä kirjoissa esitetään paratiisi, josta ikävät asiat, kuten poliittiset kiistat ja ennen kaikkea vasemmistolaisuus, on siivottu pois. ”Koska alue menetettiin, se näkyy homogeenisena ja yhtenäisenä.” Kotiseudusta tunnetaan vain ylpeyttä.

Turusen trilogiaa voikin luonnehtia menneisyyden kaksinkertaisena nostalgisointina: kadotetun ortodoksisen Raja-Karjalan lisäksi kirjailijan lapsuuden ja nuoruuden ”maaseudun Suomen”. Näiden kahden paratiisin välissä on synkkä aika, evakkojen syrjintä.

Kun Turunen puhuu julkisuuden ”vaikenemisesta”, hän unohtaa evakkoromaanit, joissa negatiivisista asioista ei suinkaan ole vaiettu. Esimerkiksi Iiris Kähärin Elämän koko kuvassa (1960) kuvataan, miten tutkimus keskittyy vain näkyviin asioihin eikä ihmisten kokemuksiin, ja on kiinnostunut sopeutujista ja menestyjistä ja sivuuttaa ne, jotka murtuivat.

Turusen trilogian pääongelmana henkilökuvaus. Kuten Veli-Pekka Leppänen Helsingin Sanomien arvostellessaan Vinoristin kansaa totesi, että hyvät ovat liian hyviä ja pahat liian pahoja.

Niin paljon kuin ortodoksisuutta ihannoidaankin, se ei tule eläväksi ei-ortodoksille. Syynä on ehkä se, että Heikki Turunen katsoo asiaa ulkopuolelta, jolloin kuvaus keskittyy eksotiikkaan.

Kirjallisuutta

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia 243.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogissa Heikki Turusen trilogian ensimmäisestä osasta Kuokka ja kannel ja toisesta osasta Vinoristin kansa.  

Olen kirjoittanut blogissa Iiris Kähärin Elämän koko kuvasta

Romaanin on arvostellut  Venla Rossi Helsingin Sanomissa

Veli-Pekka Leppäsen arvostelu Vinoristin kansasta Helsingin Sanomissa.

Heikki Turunen: Kuokka ja kannel

Heikki Turusen Kuokka ja Kannel kuvaa Suojärven Hyrsylänmutkan ihmisiä 20-luvulta talvisotaan. Teos on samannimisen trilogian ensimmäinen osa.

Karjalan ja evakkojen kuvauksessa on painottunut Karjalan kannas. Jonkin verran kerrottu myös Laatokan Karjalasta. Lähes kokonaan huomiotta on jäänyt ortodoksiset karjalaiset, joista pääosa asui Raja-Karjalassa.

Raja-Karjalassa puhuttiin samaa karjalan kieltä kuin rajan takana. Sen, miten suuri ero suomen kirjakieleen oli, näkee romaanissa konkreettisesti, sillä repliikit ovat karjalaksi. Useimmiten ne luettuna suurin piirtein ymmärtää, mutta puheen kanssa olisi todennäköisesti toisin.

Hyrsylänmutkaksi kutsuttiin aluetta, jota Neuvostoliitto ympäröi kolmelta taholta ja jota Suomeen yhdisti vain kapea kannas. Hyrsylänmutkan ihmiset olivat suomussalmelaisten lisäksi toinen ryhmä, jotka joutuivat kokemaan miehityksen ja sitten sotavankeuden.

Runollinen rajavartija ja eksoottinen karjalaiskaunotar

Kuokan ja kanteleen (2016) alussa Hyrsylän kylään saapuu pitkän pyörämatkan jälkeen uusi rajavartija Seppo Tuononen. Hän rakastuu ensi silmäyksellä eksoottisen tummaan Malanjaan ja tämä häneen. Eroottisen viehätyksen lisäksi yhteen vetää kulttuuriharrastus: Seppo lausuu runoja, Malanja laulaa operettisäveliä.

Malanja on naimisissa seppä Johor Breloin kanssa, joka on vaimolleen jatkuvasti uskoton. Kun parin poika Johannes pelastuu ihmeenomaisesti hukkumasta, Malanja yrittää tukahduttaa tunteensa Seppo kohtaan, kuolettaa viettinsä ja ”pyhittäytyä”: ”Sielunsa hän omisti päivittäisin polvirukouksiin ja ristinmerkein Jeesukselle, naisen lihansa aviomiehelle. Hän alkoi pukeutua akkamaisesti ja sitoi huivin kaulaansa ollakseen herättämättä suotta muiden miesten haluja. Jopa uniin tulleen rajamiehen hän pyrki pyyhkimään mielestään ristimällä itsensä joka ilta obrasan edessä: ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.’”

Malanja ripittäytyy kansakoulunopettaja Pajurannalle, joka ”sai juuri herätykseen saaneen synnintekijän hurmioituneessa tilassa olevan uskonsisaren vakuuttumaan heidän olemisestaan Herran valittuja, sanoi Jumalan ottaneen heidät varjelukseensa toteuttaakseen jonkin Karjalan tulevaisuuteen liittyvän suunnitelmansa.”

Malanjalle syntyy tytär Manja. Seppo menee naimisiin kansakoulunopettaja Outin kanssa.

Kun Seppo pelastaa salakuljettajan kidnappaaman Manjan, äiti ja tytär alkavat palvoa tätä sankarina. Myös kyläläiset kutsuvat Seppoa Hyrsylän sankarivävyksi.

Outi näkee, miten sydänystävä ja serkku Malanja ja aviomies ”tuijottivat toisiaan rakastuneemmin kuin koskaan”, mutta itse intohimoisena ihmisenä ymmärtää heitä ja luottaa Malanjan uskoon.

Omituinen ratkaisu kirjailijalta on kuvata Malanjan ja Sepon vuosia kestänyttä palavaa kaipuuta ja kiimaa tosiaan kohtaan, mutta pettää lukijan odotukset jättämällä sen huipennus kuvaamatta ja vain vihjata, että rakkaus toteutuu yhden kerran fyysisesti.

Malanja kuolee synnytettyään tyttären, Siljan. Lapsen isästä ei ole varmuutta, sillä Malanja on maannut samoihin aikoihin myös aviomiehensä kanssa, mutta Siljan ulkonäkö viittaa Seppoon. Synnytyksessä auttanut Outi pitää epäilyksensä omana tietonaan eikä kanna asiasta miehelleen kaunaa.

Kerran Siljan isäehdokkaat Seppo ja Johor ryhtyvät painimaan, ja katsojat veikkaavat, voittaako symbolisesti Ruotsi vai Karjala, Suomi vai Neuvostoliitto. Johor antaa Sepon voittaa, ja sitten ”napalangot” ryyppäävät yhdessä. Aika kummallista tämäkin, jollei tarkoituksena ole painottaa karjalaisten perimmältään sopuisaa luonnetta verrattuna vaikka pohjalaisiin.

Opettaja Pajuranta ylistää ortodoksista uskoa, rakennustaitoa ja karjalan kieltä

Kansakoulunopettaja Pajuranta on suojeluskuntalainen ja Karjala-intoilija, joka pitää historiasta pitkiä esitelmiä. Ne eivät oikein sovi romaanimuotoon, mutta kirjailija on katsonut lukijoiden tarvitsevan valistusta.

Trilogian ensimmäisessä osassa Pajuranta jo ulkonäöltään koominen hahmo. Lisäksi hänen vihjaillaan pitävän miehistä. Naureskelu on kuitenkin hyväntahtoista eikä hänestä ole tehty negatiivista stereotyyppiä toisin kuin opettaja Rautajärvestä Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa.

Pajuranta on toisaalta valkoisen Suomen aatteiden kannattaja, mutta toisaalta ortodoksi ja karjalaa äidinkielenään äidinkielenään. Niinpä Suur-Suomeen on hänelle omakohtainen, koska rajan toisella puolella on samanlaisia karjalaisia.

Sotien välillä rajaseuduilla Lapista Kannakselle oli Maria Lähteenmäen mukaan käynnissä yhdenmukaistaminen. Sitä Pajuranta ei kannata. Toki hänen tavoitteensa on lisätä paikallisten lojaalisuutta Suomea kohtaan, mutta metodina on nostaa näiden itsetuntoa asettamalla karjalaiset ja ortodoksit karjalan kieltä puhuvat muiden suomalaisten ja luterilaisten edelle asiassa kuin asiassa.

Luterilainen kirkko on ankara ja tuomitseva, mikä näkyy virsissäkin, kun taas ortodoksinen kirkko on ”armorikas ja kilvoittelemaan houkutteleva seitsemine sakramentteineen, joista tärkein on katumuksen mysteerio. Meille evankeliumi tarkoittaa kirjaimellisesti ilosanomaa. Kirkkoamme leimaa ajatus Kristuksesta ihmiseksi tulleen Jumalan, Neitsyt Marian ja taivaan kauneuden maanpäällisenä ilmentäjänä.”

Samalla tavalla Pajuranta vertailee erään suurperheen hirsitaloa koristeellisine räystäineen ja värikkäine parvekkeineen moderniin suomalaiseen ”vaaleaksi maalattuun laatikkomaiseen asuintaloon” edellisen eduksi.

Karjalan kielikin on Pajurannan mielestä liudennuksineen ja suhuäänteineen suomen kieltä kauniimpi.

Vanhaa arvostetaan mutta elintasoa korotetaan

Eristyneen Hyrsylänmutkan vanhakantaisuus 20-luvulla tehdään romaanissa selväksi, mutta suureksi osaksi noita piirteitä kuvataan arvostaen: asukkaat asuvat yhdessä saman katon alla kotieläinten kanssa, pukeutuvat pellavaan ja sarkaan, noudattavat pakanallisen luonnonuskon ja ortodoksisen kristillisyyden yhdistäviä seurustelu- ja häätapoja ja kokoontuvat iltaisin tekemään puhdetöitä ja kertomaan satuja ja tarinoita. Kuvaus keskittyy siis eksotiikkaan.

Ortodoksisia tapoja noudatetaan: ”he tekivät ristinmerkin ikoniin päin joka kerta syömään ruvetessaan. He välttivät syömästä lihaa pääsiäispaaston aikana, käyttivät katumuksen sakramenttia edellyttävissä ehtoollisjumalanpalveluksissa toisinaan Annantehtaan ortodoksikirkossa, vaikka matka sinne kesti hevospelissä päiväkausia.”

Muuten Hyrsylänmutkan ulkopuolella sijaitsevaa Annantehdasta tai muita yrityksiä ei lainkaan kuvata. Työläisten näkökulma olisi voinut antaa paikkakunnasta erilaisen käsityksen. Yläluokkaa seudulla ei ole olekaan. Nyt kuvauksen kohteena ovat vain maatilat, koulu ja rajavartiosto. Huomattakoon, että rajavartijat ovat muualta Suomesta eli paikkakuntalaisten lojaalisuuteen ei täysin luoteta vaan heidän uskotaan katsovan rajan ylittäjiä, esimerkiksi salakuljettajia, läpi sormien.

Pajuranta ei ole vain aatteellinen intomieli, joka kerää ympäri Suomea rahaa suojeluskuntatalon rakentamista varten ja samalla levittää tietoa paikkakunnasta. Hän saa aikaan käytännöllisiä parannuksia innostuttamalla miehet pulan keskellä raivaamaan suon pelloksi. Taloudellinen syy yhdistyy poliittiseen: näin näytetään, että ”vapaa demokratia on sosialismia parempi vaihtoehto. Lisäksi paraneva toimeentulo ja täydellä mahalla nukkuvat lapset ovat pitkän päälle tuhoisampi ase puna-aatetta vastaan kuin viha ja paitojen repiminen ihmisten päältä. Toisin sanoen teemme maanpuolustustyötä tarttumalla aseen sijasta kuokkaan.”

Rajaseututyön toiminta-ajatus oli Maria Lähteenmäen mukaan, että rajaseutu oli ”kohotettava” muun maan tasolle, mutta ennen muuta alueen ihmisten poliittisen luotettavuutta oli vahvistettava vieraita vaikutteita, erityisesti venäläisyyttä vastaan.

Hyrsylänmutkan elintaso alkaakin lähestyä muun Suomen tasoa ja siitä suunnitellaan jopa vilja-aittaa. Vuosi ennen sotaa saadaan jopa sähkövalot.

Saadaan myös oma tsasouna. Spoassan päivän praasniekan aikana kosinta vanhaan tapaan puhemiehen (”partamiehen”) välityksellä. Kirkolliseen juhlaan yhdistyy myös maallinen juhlinta. Poliisi vetää vesiperän viinan etsimisessä, varoitus on ehtinyt perille, ja juomat ja juopuneet piilotettu kotietsinnän ajaksi.

Ortodoksien suurin juhla on pääsiäinen. Vuonna 1939 Suojärvellä iloitaan kirkossa perinteiseen tapaan, eivätkä maailmalta kuuluvat uutiset saa uskomaan sotaan.

Juuri ennen sotaa saapuu myös matkailijoita, joka kuvauttavat itsensä tyhjäksi jääneen kolhoosikylän edessä kuin myöhemmät matkailijat Berliinin muurin. Matkailu oli Lähteenmäen mukaan yksi tapa tehdä rajaseutu tutuksi kaikille suomalaisille.

Yhteys rajan yli sukulaisiin katkeaa

Autonomian aikana rajaa ei ole käytännössä ollut, vaan Suomen ja Venäjän puolella asuvat karjalaiset olivat kyläilleet keskenään, solmineet avioliittoja ja käyneet samoja venäjänkielisiä kouluja.

Nyt Neuvostoliiton viranomaiset ovat kieltäneet yhteydenpidon, mutta keinoja siihen löytyy. Koska Hyrsylän ja Posuadan kylät erottaa vain kapea järvi, pyykkärit kertovat laulaen uutisia karjalaksi, mitä venäläissotilaat eivät ymmärrä.

Niinpä naapurikylän muutoksia päästään seuraamaan aitiopaikalta. Kollektivisointi herättää Hyrsylän asukkaissa ”sääliä ja suuttumusta”, ovathan kyseessä sukulaiset ja ystävät, mutta jostain syystä rakentaminen jää kesken.

Kalkin liikemiessuvun vesa kertoo (liian modernein termein) ”etnisistä puhdistuksista”, ”joiden oli kuullut Stalinin ulottaneen Karjalan kansantasavaltaankin. Perhekunnittain Neuvostoliiton paratiisina nähneinä ja hyvässä uskossa Venäjän Karjalaan metsätöihin ja kaivoksiin tulleita kanadansuomalaisia alaisia kommunisteja oli laman aikana teloitettu tai viety Siperiaan.”

Myöhemmin myös Posuadan kylän asukkaita kohtaa joukkokarkotus. Tilalle tulee neuvostosotilaita ja venäläisiä siviilejä, jotka kääntävät pyykkirannassa suomalaisille selkänsä.

”Piinallisinta oli epätietoisuus siitä, minne heidät oli viety ja miksi. Ensin luultiin, että heidät oli laitettu Siperian kaivoksille tai teloitettaviksi hyväuskoisten Kanadan-siirtolaisten tavoin. Mutta syyspuolesta alkoi liikkua rajavartioston tiedustelutietoihin perustuvia huhuja, että heidät oli viety Kolatselän keräilykeskuksen kautta Aunuksen ja Äänisen taakse, osa myös Siperian hiilikaivoksille, syynä todella Autonomisen Karjalan kansantasavallan kollektivisoinnin keskeytys. Kaikkien rajaa vasten olevien kylien arveltiin kokeneen Posuadan kohtalon.” Mutta ”miksi takapajuinen syrjäkylä oikeastaan oli evakuoitu, riittikö salakauppa syyksi? Ehkä Kreml pelkäsi, että neuvostokansa näkisi demokraattisen naapurimaan huiman kehityksen ja samalla totuuden sosialismin paratiisista Hyrsylän mutkan kautta silmiensä edessä kuin tarjottimella, ja sehän ei sopinut suljetun yhteiskunnan etuoikeutetulle johdolle. Tai sitten…?”

”Tai sitten”-ilmauksella tarkoitettaneen romaanissa Neuvostoliiton valmistautumista sotaan Suomea vastaan (tosin Neuvostoliiton kannalta se tarkoitti pelkoa Suomen hyökkäyksestä). Joka tapauksessa ryhmänä epäluotettaviksi leimatut karjalaiset karkotetaan rajan pinnasta.

Kansakoulun merkitys kansallisen identiteetin luomisessa

Yhtenäistäminen näkyy selvimmin kansakoulussa, jossa lasten on puhuttava ”kirjasuomea”, joka karjalan kielen puhujille merkitsi lähes vieraan kielen opettelua.

Kansakoulun merkitys kansallista identiteetin luojana on keskeinen. Tulos nähdään, kun koulun kookkain ja huonotapaisin poika kirjoittaa aineessaan ”Kotiläänimme Viipuri” ”kömpelöin lausein olevansa ylpeä Suomen suurimmasta läänistä ja Pohjolan Pariisiksi sanotusta Viipurista ja vihaavansa Venäjää, joka on tuhonnut ja polttanut sitä vuosisatoja.”

Poika on omaksunut täysin ajan suomalaiskansallisen historiankäsityksen, jossa tärkein identiteettitekijä on kieli. Todellisuudessahan se oli aikaisemmin uskonto. Pojankin ortodoksiseen uskoon kastetut esivanhemmat olivat samastuneet Venäjään ja pitäneet vihollisinaan katolisia ja luterilaisia suomalaisia ja karjalaisia, joita he kutsuivat ”ruotseiksi”.

Käkisalmen lääni kuului Ruotsiin vain sata vuotta, Stolbovan rauhasta 1617 Uudenkaupungin rauhaan 1721. Tuolloin Ruotsi vainosi ortodokseja niin, että näitä pakeni Venäjän puolelle. Kun Venäjä oli valloittanut Suomen 18909, Vanha Suomi liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan 1812.

Sepon mielestä aine on ”Yllättävän isänmaallinen ja hyvä aine siltä junkkarilta”, mutta Outi on toista mieltä: ”Liiankin isänmaallinen. – – Oikeuttaako verisinkään historia koululaitosta vihamaan Venäjeä, muga kui olemmo näköjään tehny. Ollah kuitenkin tuhatyheksänsataaluvul, ja Neuvostoliiton sisällä edelleen vanha hieno kulttuuri, Tolstoin ja Tsehovin da Tšaikovskin kansa ja maa. Kalevalakin saatu Venäjältä, itseasiassa. Mutta koululapset pitää niitä barbaareina ja ryssittelee, haluisi voittaa ja tappaa. Rauhaan ja yhteistyöhön naapurin kanssa meijän kai kuuluisi nuoriso opettaa, mutta myö kasvatammo ryssänvihaan…”

Outi jopa sanoo: ”Jos tässä soda tulou, on vöörin syytteä siidä yksin venjalaisia. Olemme isse provosoineet Neuvostoliiton siihen. Hullu mieletöintä yllyttänyt.”

Kaunis ja työteliäs Manja

Malanjan tytär Manja saa kasvaessaan vaikutteita toisaalta lukemistaan romanttisista rakkausromaaneista, toisaalta ortodoksisesta kristillisyydestä. Hän kokee ”lihan himon” syntinä ja matkustaa Valamoon tekemään synnintunnutuksen.

Äiti Malanjan kuoltua synnytyksessä Manja lupaa kasvattaa pikkusisarensa Siljan samanlaiseksi ortodoksiksi kuin itse on. Vielä koulua käyvän Manjan tehtäväksi lankeaa myös karjan ja kodin hoito. Topakasti hän komentaa isän ja aikuistuvat veljet, jotka ”pitivät navettatöitä ja talousaskareita naisten tehtävinä”, auttamaan ”lannanluonnissa, veden- ja polttopuiden kannossa ja muissa raskaissa maaemännän töissä.” Silti työtä riittää aamusta iltaan.

Manja taistelee piiaksi tullutta Hirvi-Juulia vastaan, joka pyrkii isä Johorin vaimoksi. Hän tekee Hirvi-Juulin luvattomasta alkoholin valmistuksesta ilmiannon ja tämä saa vankilatuomion – ja pelastuu talvisodan vankeudelta.

Lähes 14-vuotiaana Manja on ”likimain täysi nainen – hoikkauumaista päärynävartaloa, omituisen arvokasta käyntiään ja surumielistä hymyään myöten äitinsä kuva. Itämaisine piirteineen ja kiiltävänmustine kankipaljakkoineen – – hän oli ilmestys, jonka vain juuri tuo ylpeydeltä vaikuttava arvokkuus ja uskovaisen orpotytön maine oli suojellut samallaiselta yläkoulun poikien piiritykseltä kuin kuvankaunis Vuolammen Veera.” Veerasta tulee Manjan elämänikäinen kiusanhenki.

Luostariin meno houkuttaa Manjaa, mutta sitten hän alkaa Outin esimerkin mukaan haaveilla kansakoulunopettajaseminaariin menosta. Hän ihastuu ponomariin eli alttaripalvelusta hoitavaan, ”jeesussilmäiseen” Markovin Raunoon, joka suunnittelee pappisseminaariin menoa mutta lausuu myös Runebergin runon Sotilaspoika.

Aikuistuessaan Manja muuttuu ja ”usko, jonka avulla hän oli päässyt äidin menetyksestä, kävi aika ajoin riittämättömäksi: äidin ihmelapsi muuttui melkein silmissä tavalliseksi tytöksi, jolle laulu, soitto, tanssi ja kirjallisuus olivat pakoa työntäyteisestä enemmän tai vähemmän kuviteltuun suurten tunteiden maailmaan. Mieleen ei juolahtanut, että se maailma oli koitunut lopulta äidin tuhoksi.” 

Hyrsylässä käy myös Sepon juukalainen velipuoli Antti Tuononen. Manja ”mielistyi pojassa kaikkeen, mikä muistutti Seppoa”, mutta ”isonveljen aito tunteikkuus ja lukevan ihmisen mielenkauneus ja elämänymmärrys puuttuivat”. Antti myös katselee ”liian pitkään ja julkeasti naisten povea ja takapuolta”.

Molemmat esittävät roolia toisen viehättämiseksi: ”Manja painotti seminaariaikeitaan ja lauluharrastustaan ja vähätteli uskonnollisuuttaan”. Antti taas kerskailee sukutalollaan ja sen komealla navetalla ja väittää itseään veljensä kaltainen ”Karjala–hullu”. Heinänteko antaa tilaisuuden koskettaa luonnollisesti toista.

Antti kutsuu Manjan ja vaikka suvun evakkoon Hovilaan, jos sota syttyy.

Sotaan ei uskota, mutta se syttyy

Rauhaan luotetaan eikä väestönsuojelupropagandaa ilmapommituksista uskota. Kannaksen linnoittamisesta tuumitaan, että mitä se meille kuuluu. Pajuranta valistaa, että mahdollinen hyökkäys ei koske vain Kannasta, vaan tapahtuu koko itäraja  pituudelta. Tämä vastoin ajan sotilaallista käsitystä, joten Pajurannalle on annettu ennustamisen kyky.

Syksyllä miehet kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin (YH), mutta evakuointia ei tehdä, vaikka paikka on äärimmäisen vaarallinen. Tätä ihmettelevät Erkki Palolampi, tulevan Kollaa kestää -teoksen kirjoittaja, ja Kollaalla taisteleva ”Marokon kauhu” Aarne Juutilainen. Vapaaehtoisesti lähtevät jopa käännytetään takaisin.

Kun Seppo Tuononen kumppaneineen näkee, miten piippolakkkisia miehiä alkaa lappaa ”nelijonossa jään yli vinosti kohti Hyrsylän pohjoisinta kylänosaa”, asukkaiden hyväksi ei voi enää tehdä.

Hyrsylän mutka vallataan lähes ilman laukaisten vaihtoa. Vain Myllyjärven ja Lossin vartioiden kohdalla kaatuu kaksi miestä ja haavoittuu yksi.

Muualla Suojärvellä talot poltetaan perääntymisen yhteydessä: ”Sukupolvien uurastuksen tulos, niin pitäjään muuttaneiden viidentuhannen luterilaisen modernit länsimaiset kodit kuin ortodoksisen kantaväestön huikeat novgorodilaislinnat, koko heidän oma Suojärvensä, kallis Karjalansa, haihtui hetkessä savuna ilmaan. Salaperäisten aarniometsien, käkilehtojen ja koskenpärskeiden, Bysantin ja vanhan Novgorodin loistoa heijasteleva Korela. Köyhän itkut ja raatajan huohotukset ja ponnistelut ykinän nauruun ja lauluun kätkeä isojen lasten maa, hymykuoppa Suomi-äidin protestanttisen karuilla kasvoilla lakkasi olemasta.”

Tässä näkyy selvimmin Maria Lähteenmäen termein ”historiallinen inversio”, jonka ilmauksia ovat ”myytit paratiisista, kulta-ajasta ja luonnollisista synnynnäisistä oikeuksista. Varsinkin menetettyyn alueeseen, kuten juuri Kannakseen ja muuhun Karjalaan, liittyvät muistot kultaantuvat. Näin myös siksi, että muistellessaan Karjalaa tämän päivän vanhimmat muistelijat muistelevat omaa lapsuuttaan.” 

Kappaleessa korostuu luonnon kauneus, idän vuosisataiset perinteet ja ihmisten ”lapsellisuus” eli ”luonnollisuus”. Näin epäkohdatkin kuten Johorin jatkuva uskottomuus saavat silauksen.

Miehitysaika on enimmäkseen rauhallinen

Onneksi ”miehitys oli pelättyä rauhanomaisempi, lähes leppoisa tapahtuma.” Tosin yhdeksän siviiliä saa surmansa.

Pääosin miehittäjä käyttäytyy kohteliaasti ja asiallisesti. Niinpä myös siviilit pysyvät rauhallisina: ”Ehkä he olivat kauhistelleet sodan syttymistä etukäteen niin usein, että he olivat tosipaikassa ensisäikähdyksen jälkeen omituisen tyyniä. – – Päällimmäisenä oli pelko lasten ja rakkaimpien ystävien puolesta.”

Luonnollisesti puna-armeijalaiset kyselevät suojeluskuntalaisia ja asekuntoisia miehiä ja etsivät heidän piilopaikkojaan. Nuoret pojat ja vanhat miehet miehet, joita ei ole kutsuttu YH:hon, ovat paenneet kellareihin, latoihin tai metsään, mutta kun pahempaa ei tapahdu, he palaavat kotiin.

Havaitaan, että venäläisillä on paljon tietoa yksityisistä ihmisistä, ”kaiketi Toroi-vainaan kaltaisten kansan joukkoon soluttautuneiden urkkijoiden ansiosta.” Valitettavasti romaanissa ei kuvata lainkaan urkkijoita ja näiden motiiveja. Ilmaus, että nämä ovat soluttautuneet kansan joukkoon, rajaa heidät pois kansasta, joka halutaan esittää yhtenäisenä.

Pajuranta uskoo tuntevansa rajaseudun historian, venäläisen kansanluonteen ja neuvostojohdon aivoitukset ja neuvoo: ”Kääpiö ei selviä jättiläisen vankeudesta raa’alla voimalla, vaan samoilla konsteilla kuin Isonvihan ajan sissipäällikkö Tapani Löfving ja Suomen sodan karjalainen kansallissankari Olli Tiainen: viekkaudella, juonittelulla, hämäämisellä, mielistelyllä, tarvittaessa tekeytymällä samanmieliseksi ja olla suostuvinaan yhteystyöhön ven’alaisten kanssa muun muassa miehitysajan hallinnon järjestämiseksi. Esimerkiksi Mannerheimin haukkuminen valkoiseksi roistoksi ja Otto-Ville Kuusisen kehuminen ei ole pahitteeksi…”   

”Missään tapauksessa pelko ei saa meitä nyt lamaannuttaa eikä estää vetämästä joka asiassa kotioppäin ja miettimästä pakokeinoja. Avoin uhittelu, aseellisesta vastustamisesta puhumattakaan, on itsemurha. Turvallisinta on suhtautua maahantunkeutujana kuin pitäisimme sitä sortovallasta vapauttajana, ja käyttäytyä näennäisesti kuten se haluaa, antaa mitä se pyytää, jopa ruokaa ja juomaa. Eli toimia Jeesuksen opetusten mukaan, vastata pahuuteen hyvyydellä. Se hellyttää heidät, sillä ryssäkin on ihminen, ruskeaa ja pyöreää se kakkii ja nauttii jalkapohjan kutittamisesta. Siis malttia, voimia ja viisautta, rakkaat siskot ja veljet Kristuksessa. Edessä olevan taistelun, jos minkä, me voitamme. Kaikkivaltias on puolellamme, onhan vastassa raakalainen, Goljat jolta puuttuu Jumala ja samalla rakkaus ja moraali. Herra Sebaot isänmaata varjelkoon.”

Joka kylään perustetaan kansalaiskomitea. Sen tehtävistä suuri osa liittyy paikkakuntalaisten hyvinvointiin: komiteat vastaavat elintarvehuollosta ja koulutoimesta, järjestävät ruoka- ja vaateapua köyhemmille perheille ja ylläylläpitävät kauppaa, jonka maksuvälineenä on vain markka. Toiset tehtävät liittyvät miehittäjiä hyödyttäviin toimiin: neuvostoarmeijan majoitukseen ja aseiden keräämiseen ja suojärveläisiä miesten värväämiseen hevosineen Veskelys-Suvilahti-radan rakennustyöhön, mistä heille maksetaan pientä palkkaa.

Vaikka miehittäjä pyrki saamaan ja saikin komiteaan venäjäntaitoisia tunnettuja ja luotettavia kommunisteja kätyreikseen”, heitä on niin vähän, että muitakin täytyy ottaa. Jälleen näitä henkilöitä ei kuvata lainkaan. Sen sijana kerrotaan, että Hyrsylän kyläkomitean jäseniksi ryhtyvät ”vanha Tammivuori, Vuolammen Matti ja Haukan Matrona, ”enemmän velvollisuudentunnosta ja pakon edessä kuin myötämielisyydestä vihollista kohtaan: oli parempi olla järjestelemässä omia käytännön elämän asioitaan kuin antaa ne yksin miehitysvallan yksin miehitysvallan hoidettaviksi.” Ja vain vaikea sairas ja muu hyvä syy oikeuttaa kieltäytymiseen.

Kertoja summaa: ”Missään tapauksessa Kuusien hallitusta ja kyläkomiteoita ei tervehditty ’suurella riemulla’, kuten kauppoihin jaetut venäläisten lentolehtiset ja suomenkielisen propagandalehden ’Kansan Vallan’ kirjoitukset antoivat ymmärtää.

Toki elämä ilman ihmisarvoa ja liikkumisen vapautta loukkaavaa, heidän kalliin kirkkonsa häpäisseiden raa’annäköisten arvaamattomien venäläisten jatkuvan tarkkailun alla, oli sinänsä nöyryyttävää, täynnä pelkoa ja huolta ennen kaikkea pikkulasten puolesta, mutta ainakin he saivat olla vankina, kuin kotiarestissa omassa kodissaan, tehdä töitään ja jatkaa ompelu- ja kudontaharrastuksiaan. Nälästäkään heidän ei tarvinnut kärsiä – -”

Suomen radiosta saadaan uutisia voitosta Tolvajärvellä, jossa taistelee suojärveläisiä, ja puna-armeijan pysähtymisestä Kollaalla, mikä keventää mielialoja.

Outi synnyttää pojan, jonka nimeksi jo ennalta päätetty symbolinen nimi Toivo.

Pajurannan joulusaarna ei nyt naurata ketään. Yhdistäen nationalismi ja uskonnon hän uskoo Suomen voittojen sodan alkuvaiheessa todistavan, että ”Kaikkivaltias Herra Sebaot on tässä sodassa kristityn kansan puolella.” Ja koska kerran puna-armeijan heikkoudet ovat paljastuneet, Pajurannan ajatus liitää kauemmas ja hän uskoo, että myös Suur-Suomi toteutuu jo talvisodassa – aivan kuten Onttoni Miihkali teoksessaan Suomussalmen sotatanterilla.

Tämä on kuitenkin vain mahdollisuus: ”Riittää kun saamme vuosisataisen vainoojamme nykyisen rajan taa ja pääsemme vapauteen jatkamaan työtämme rakkaan Karjalan hyväksi. Toivo siitä, että vapaasta Karjalasta elää niin kauan Toivo Tuononen ja Kristus ja hänen armonsa elää”. Pajuranta vertaa koettelemuksia Israelin kansan neljänkymmen vuoden vaellukseen.

Alttaripalvelija Markovin Rauno sujauttaa Manjalle kirjelapun., jossa kertoo, että he ovat hänen äitinsä mielestä liian nuoria seurustelemana. Rauno aikoo pyrkiä Sortavalan ortodoksiseen pappisseminaariin, mutta kertoo unestaan, että hän on naimisissa Manjan kanssa ja heillä on kolme lasta.

Kylmä matka itään

Sitten tulee pikainen käsky lähteä. Kuorma-autojen lavalla istutaan yli kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Vanhuksia ja pieniä lapsia kuolee matkalla, joukossa Outin Toivo-vauva. Pajuranta siteeraa Uudesta testamentista Johanneksen kirjettä toistensa rakastamisesta ja Ilmestyskirjan kuvauksia ahdistuksia.

Manja kokee kyseessä olevan rangaistus synneistä, myös äidin. ”Mutta kilvoittelumme vilpittömyys oikeuttaa meille paikan Paratiisissa.”

Miksi suojärveläisiä ei evakuoitu ennen sotaa?

Päälähteenäni on Ari Haasion ja Erkki Hujasen teos Tasavallan panttivangit.

Suomessa oli varauduttu Neuvostoliiton hyökkäykseen, mutta uskottiin, että se tapahtuisi lähinnä Karjalan kannaksen kautta. Niinpä sinne keskitettiin suurin osa armeijasta. Neuvostoliiton yllättävän voimakas miehitys Laatokan Karjalan rintama-alueella ja pohjoisempana tuli yllätyksenä.

Suojärven puolustusta oli hankala järjestää Tarton rauhansopimuksen ja Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1922 solmitun rajarauhan turvaamissopimuksen takia. Siinä määriteltiin rajan molemmin puolin kulkeva 10-20 kilometrin rajavyöhyke Laatokasta Jäämerelle. Koko Suojärvi oli sopimuksessa määritelty rajavyöhykealueeksi, joten siellä ei saanut olla muita kuin rajavartiotehtäviin tarkoitettuja joukkoja. Kokonaisvahvuus oli 2500 miestä ja raskain sallittu aseistus konekiväärit. Suojeluskuntalaisten oli sallittua pitää alueella harjoituksia, kunhan pysyivät vähintään kolme kilometriä rajasta.

Sisäasianministeriö oli syyskuun loppupuolella 1939 antanut evakuointiohjeet, jotka perustuivat aikaisempiin suunnitelmiin. Nimismiesten tuli soveltaa ohjeita paikallisiin oloihin. Salmin rajavartioston esikunta sai tehtäväkseen tarkistaa Suojärven nimismiespiirin evakuointisuunnitelman ja ohjata alueensa nimismiehiä. Nimismiesten tuli suojeluskuntien aluepäälliköitten kanssa määrätä kuntiin henkilöt johtamaan evakuointia.

Puolustusvoimien yleisesikunta antoi sisäasiainministeriölle tiedon evakuoitavista alueista. Näiden ohjeiden mukaan Suojärvi kuului mahdollisesti evakuoitaviin alueisiin. Lokakuun alkuun mennessä Viipurin lääninhallitus jakoi Suojärven ”vapaaehtoiseen ja pakolliseen alueeseen”.

Yleisten kertausharjoitusten (YH) aikana Kannaksen rajakunnissa tehtiin ensin vapaaehtoinen ja sitten pakollinen evakuointi.

Sen sijaan Suojärvellä evakuoitavaksi määrättiin 25.10. vain Vegaruksen kylä, jota sijaitsi kauimpana rajasta mutta syrjässä rautatiestä. Muita kyliä ei määrätty evakuoitaviksi, ei edes Hyrsylänmutkaa, ja todellisuudessa Vegaruskin jäi evakuoimatta.

Suojärveltä lähti kuitenkin lokakuussa paljon ihmisiä evakkoon, mutta suurin osa palasi takaisin ennen sodan syttymistä.

Samaa tapahtui muuallakin, koska uskottiin, ettei sotaa tule. Koti-ikävä vaivasi, varsinkin jos suhteet isäntäväkeen eivät olleet hyvät. Evakossa olo tuntui myös turhalta, kun Moskovan neuvottelut olivat keskeytyneet.

IV armeijakunnan komentaja pyysi sitä YH:n aikana kahdesti päämajan ja lääninhallituksen kautta, että Suojärven kylät evakuoitaisiin. Lääninhallitus antoi asiasta käskyn, mutta sisäasiainministeriö kielsi sen.

29.11. päämaja esitti toisen kerran evakuoitavan alueen laajentamista. Laatokan Karjalassa evakuoitavan alueen rajana olisi ollut Salmin kirkonkylä-Uomaa-Oravaniemi-Varpakylä. Tuolloin Mannerheim kirjoitti sisäministeri Kekkoselle, että evakuointi oli mahdotonta sodan aikana. Sen syttymisestä päämaja oli tuolloin varma.

Talvisodan alettua 30.11. valtioneuvosto päätti mm. Suojärven pakkoevakuoinnista. Siviiliviranomaiset eivät kuitenkaan enää hallinneet tilannetta, vaan luovuttivat väestönsiirtojen johdon ja toimeenpanon armeijalle.

IV armeijakunnan esikunta antoi ensimmäisen evakuoimiskäskyn 30.11., mutta rajakylien osalta se tuli liian myöhään, sillä vihollinen oli hyökännyt rajan yli aamulla.

Juhani Suomi puolustaa tavalliseen tapaansa Kekkosta. Hän vetoaa ensinnäkin siihen, ”ettei Kekkonen – kuten ei moni muukaan vielä tässä vaiheessa – uskonut Neuvostoliiton kärjistävän tilannetta sotaan asti.” Ilmauksella ”tässä vaiheessa” Suomi tarkoittaa YH:n aiempaa vaihetta. Hän nimittäin korostaa: ”Marraskuun puolivälissä Kekkosen rooli ’evakuointiministerinä’ päättyi, ja vastuu siirtyi ministeri Koivistolle.” Juuri apulaismaatalousministeri Juho Koivisto allekirjoitti kirjelmän rajoitun paluumuuton sallimisesta. Kolmanneksi Suomi vetoaa puolustusministeri Niukkasen tunnustukseen, ”ettei yleisesikunta jostakin syystä antanut sisäasianministeriölle ajoissa ohjeita siitä, mitkä alueet olisi kulloinkin evakuoitava”.

Näin Niukkanen kirjoittaakin muistelmissaan, mutta Suomi jättää lainaamatta jatkon: ”ettei [sisäasiain]ministeriö kallistanut korvaansa Viipurin maaherran tekemille esityksille.” Niukkanen kertoo, että sisäasiainministeriön lokakuussa pakkoevakuoitaviksi määrätyt alueet (joihon sisältyi Suojärveltä Vegaruksen kylä) oli Viipurin läänin maaherran Mannerin sekä Kannaksen armeijan komentajan, kenraali Östermanin ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Tapolan mielestä liian suppeita. Tämän Manner selitti 6.11. Kekkoselle ja ehdotti alueen laajentamista. Sisäasianministeriö ei kuitenkaan antanut uusia määräksiä pakkoevakuoinneista Kekkosen ollessa asiasta vastuussa. Marraskuun puolivälissä vastuu vastuu siis vaihtui.

Haasio ja Hujanen kysyvät: ”Jättivätkö suomalaiset viranomaiset tarkoituksella rajakyliin siviilejä? Olivatko suojärveläiset suomalaisten johtajien panttivankeja, joiden pitämisellä rajaseudulla haluttiin kertoa, että Suomi ei valmistaudu sotaan eikä halua millään tavalla osoittaa Neuvostoliitolle halukkuuttaan sotaan.”

Väitteen tueksi he vetoavat Johannes Virolaiseen, jonka mukaan Kekkonen ja hallitus olivat varovaisia, koska pelkäsivät, että Neuvostoliitto olisi tulkinnut Hyrsylänmutkan evakuoinnin sodan valmisteluksi.

Virolainen kirjoittaa teoksessaan Karjalaiset Suomen kohtaloista : ”Sain sisäministeri Kekkoselta kuulla, että hallitus noudatti itään päin suurta varovaisuutta Hyrsylän kohdalla. Kun alueelle Suomen puolelta johti kapea tie ja joen yli kulkeva silta, itäinen naapuri olisi helposti voinut katkaista yhteyden Hyrsylän mutkan kyliin.”

Mitä Virolainen tällä oikein tarkoittaa? Eihän tien katkaisu olisi haitannut yhtään, jos asukkaat olisi saatu evakuoitua. Jollei sitten pelätty, että Neuvostoliitto olisi evakuoinnin havaitessaan sulkenut tien kesken kaiken?

Vai tarkoittaako Virolainen Haasion Hujasen tavoin, että Neuvostoliitto olisi pitänyt nimenomaan Hyrsylänmurtkan tyhjentämistä osoituksena Suomen ”vihamielisistä aikeista”? Mutta sehän oli pikkuasia verrattuna siihen, mitä Suomi oli jo tehnyt: toteuttanut liikekannallepanon YH:n nimellä ja evakuoinut sen aikana Kannaksen rajapitäjistä kymmeniätuhansia ihmisiä. Kekkonen oli myös radiossa kehottanut väestöä, jolla ei ollut välttämätöntä tekemistä, siirtymään pois Helsingistä, Viipurista ja muista suurista kaupungeista.

Haasio ja Hujanen jopa sanovat kirjansa lopussa, että sodan aattopäivinä ”Suomen poliittinen johto tiesi sodan alkamisen olevan vain ajan kysymys”, mikä on totaalinen väärinkäsitys. Hallituksen ja viranomaisten toimet ennen sotaa vastoin armeijan kantaa, että sodan syttyminen oli täydellinen yllätys: valtioneuvosto antoi 21.11. evakuoiduille luvan palata tekemään maataloustöitä ja hakemaan tavaroita, ja kouluhallitus ilmoitti 25.11. koulutyön jatkuvan. Osa hallituksesta (mm. valtiovarainministeri Tanner) vaati juuri marraskuun lopussa, että osa YH:n joukkoista kotiutettaisiin ja jäljelle jäisi vain 100 000 sotilasta. Samaa totaalista yllätystä osoittavat hallituksen jäsenten ensimmäiset reaktiot sodan syttymiseen.

Haasion ja Hujasen oma selostus tarjoaa vaihtoehtoisen selityksen: evakuoinnin suunnittelu oli sekavaa. Mukana oli useita viranomaisia. Sotilas- ja siviiliviranomaisten tehtäväjako oli epäselvä ja puuttui keskitetty johto. Lisäksi siviiliviranomaiset olivat haluttomia tekemään suuria väestönsiirtoja, joista oli suuria kustannuksia ja käytännön hankaluutta. Toimeen haluttiin ryhtyä vasta, kun kriisi oli päällä. Siirtoväen huoltoa ja toimeentuloa ei ollut järjestetty.

Loppujen lopuksi ratkaisevaa oli myös se, oliko paikallisilla viranomaisilla rohkeutta toimia oma-aloitteellisesti, jos tilanne niin vaati, vaikka ylempää ei ollut tullut määräyksiä tai vaikka vastoin niitä, ja siten oman asemansa vaarantaen. Haasion ja Hujasen mukaan väite, että Suojärven nimismies esti rajakylien evakuoinnin, pitänee paikkansa. Sen sijaan he eivät kommentoi esittämäänsä väitettä, että nimismies olisi käännyttänyt ihmisiä koteihinsa, eli eivät ilmeisesti ole saaneet sille vahvistusta.

Suojärvelle oli sijoitettu IV armeijakunnan 12. divisioona ja osasto Räsänen. Suomi noudatti kuitenkin rajasopimusta, että joukkoja ei saanut sijoittaa kahtakymmentäviittä kilometriä lähemmäs rajaa, mikä haittasi sodan sytyttyä Suojärven puolustusta.

Suomalaiset joukot siirtyivät 29.-30.11. välisenä yönä taisteluvalmiuteen ja odottamaan hyökkäystä, mutta suojärveläiset siviilit olivat edelleen suomalaisten ja venäläisten sotilaiden välissä.

Suuri osa Suojärven väestöstä jäi sodan syttyessä kotiinsa, koska monella oli se käsitys, että kotoa ei saanut lähteä ennen viranomaisten käskyä.

He toimivat viranomaisten käskyn mukaan: ”Varpakylässä ja Vegaruksessa kuultiin sodan alkamispäivänä radiosta, että ihmisten täytyy pysyä kotona kaikessa rauhassa ja odottaa viranomaisten käskyä. Samalla ihmisille levitettiin tietoa, että heillä ei ole mitään hätää.”

Myös suomalaiset sotilaat neuvoivat sodan ensimmäisenä päivänä ihmisiä pysymään kotonaan.

Tämä kuulostaa tylyltä, kun tietää lopputuloksen. Mutta sodan puhjettua ensi sijalle täytyi asettaa armeijan tarpeet: maanteitä tarvittiin sotilaiden kuljetuksiin, joita häiritsemään ei haluttu siviilejä.

Venäläiset hyökkäsivät 30.11. kuudelta eri pääsuunnalta. 56. Divisioona ja 139. divisioona ylittivät rajan klo 7 ja valtasivat rajakylät välittömästi. Aseellista vastarintaa ei tehty.

56. divisioona katkaisi Hautavaaran lossiyhteyden Hyrsylänmutkaan, jolloin alue joutui mottiin.

Virolainen kirjoittaa Suojärven tilanteesta: koska Suojärven rata joutui jo sodan alussa pois käytöstä, suurin osa tämän väestöstä täytyi ohjata Värtsilän suuntaan. Sinne johti vain yksi ainoa maantie reittiä Ägläjärvi-Tolvajärvi-Korpiselkä. Kaikkiaan matkaa tuli sata kilometriä. Samaa tietä etenivät sotilaat, jotka myöhemmin pysäyttivät vihollisen Tolvajärvellä. Samaan aikaan evakuoitiin myös Korpiselkä. Väestö ohjattiin ensin Kiteelle ja Tohmajärvelle ja siirrettiin sieltä myöhemmin eteenpäin.

Tietoja

Tietoja Heikki Turusesta Wikipediassa.

Wikipediassa on tietoja myös Hyrsylän mutkasta, Suojärvestä, Raja-Karjasta ja Suomen karjalankielisistä.

Olen kirjoittanut blogissa myös Heikki Turusen trilogian toisesta osasta Vinoriston kansa ja kolmannesta osasta Nenkoset.

Olen kirjoittanut blogissa myös elokuvasta Kainuu 39, joka kuvaa suomussalmenlaisten miehitysaikaa ja siviilisotavankeja Neuvostoliitossa. Artikkelin lopussa on tietoja suomussalmelaisten ja suojärveläisten talvisodan jälkeen saamista maanpetostuomioista.

Ortodoksia evakkoja on kuvannut myös Oiva Autio romaanissaan Katkerat vuodet, josta olen kirjoittanut blogissa artikkelin.

Veli-Pekka Leppäsen arvostelu Kuokasta ja kanteleesta Helsingin Sanomissa.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia.

Niukkanen, Juho: Talvisodan puolustusministeri kertoo. WSOY 1951.

Suomi, Juhani: Urho Kekkonen 1936-1944. Myrrysmies. 3. p. Otava 1986.

Virolainen, Johannes: Karjalaiset Suomen kohtaloissa. Otava 1988.

Oiva Autio: Katkerat vuodet

Oiva Aution Katkerat vuodet on harvinainen evakkoromaani, sillä henkilöt ovat ortodokseja Laatokan pohjoispuolella sijaitsevasta Raja-Karjalasta.

Katkerien vuosien (1968) ydin ei ole kuitenkaan evakkoudessa kuin sodan yleisissä vaikutuksissa ihmissuhteisiin.

Romaanissa on järkyttävä kuvaus päähän haavoittuneesta sotainvalidista, joka kärsii jatkuvaa kipua.

Myöskään rintamaa on harvoin kuvattu armottomammin.

Näitä teemoja käsittelen evakkokokemusten jälkeen.

Tervarannan perhe

Katkerien vuosien pääosassa on Tervarannan perhe, jolla on hyvinvoiva maatila. Perheessä on neljä lasta: sodan syttyessä 17-vuotias Veikko, oppikoulua käyvä 14-vuotias Kauko, kansakoulua käyvä Eero ja iltatähti 6-vuotias Veera.

Romaanin alussa eletään YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikaa ja paikkakunnalla on sotilaita. Yksi sotilaista antaa Veeralle vanikkaa ja näyttää pienen tyttärensä kuvaa.

Kun evakuointikäsky tulee, äiti itkee, mutta isä sanoo: ”No lopeta jo itkusi, mitä se meitä auttaa. Kyllä tietää…joka  tomusta meidät teki.”

”Taivaan ranta leimusi tulipunaisena. / Se, mitä rakennettiin kuukausia, meni nyt tunneissa maan tasalle.”

Äiti ja lapset matkaavat Kiteelle, mutta isä jää. Hän käy jouluna perheensä luona mutta lähtee takaisin ja kuolee ennen uutta vuotta – ei sodassa vaan sydänkohtaukseen, toki siihenkin varmaan vaikuttaa sota.

Sukunimi, uskonto, kieli

Tervarannan perheellä on aikoinaan ollut venäläinen sukunimi, Tserbakoff, mutta isoisä on vaihtanut sen suomalaiseksi.

Yksi kyläläisistä, Konsta Jemidorff, on kuitenkin pitänyt sukunimensä. Hän valittaa muille, kun alue vallataan jatkosodan aikana takaisin: ”Kaikki ryssäksi haukkuvat jo…Poika, ainoa poikakin saa kärsiä. Koulussa muut olivat viskelleet häntä, kun opettajalle meni puhumaan, tämä siitä vielä vihastui: ’Oma syysi, miksi ette ole muuttaneet nimenne?’”

Konstalle sukunimi on identiteetin perusta: ”Kun minulta otetaan Jemidorff pois, olen kuin alasti riisuttu. Kuinka minä, vanha mies, enää muuta nimeä pystyisin kantamaan. Ja kun sen kerran olen oppinut kirjoittamaan…”

Paine yhdenmukaiseen suomalaisuuteen tulee siis jo kotiseudulla, jossa sitä edustaa muualta muuttunut kansakoulunopettaja.

Ortodoksisen uskonsa Tervarannan perhe on säilyttänyt, ja sillä on teoksessa olennainen osuus.

Katkerissa vuosissa on paljon repliikkejä, jotka ovat pääasiassa yleiskieltä höystettynä muutamalla murresanalla. Vain eräs vanha eukko puhuu karjalan kieltä, jota puhuttiin rajan toisella puolen. (Tietoja karjalan kielen puhujista Suomessa ja Raja-Karjalasta on artikkelin lopussa.)

Evakoiden huonot ja hyvät kokemukset

Kiteellä perheen lehmää ei ruokita kunnolla, ja sitten väitetään, etteivät evakkojen lehmät lypsä. Kun Kauko menee piian kanssa tansseihin ja lainaa rekeä pyytämättä ensin lupaa, isäntä haukkuu perheen ryssiksi: ”Ryssä se on, joka toisen pelejä luvatta lainaa, piian kanssa huoraa.”

Kiteeltä perhe joutuu muuttamaan Isoonkyröön. Siellä isäntä on hyväntahtoinen mies, joka uskovaisena on ottanut töihin myös linnassa istuneen Köpin.  Köpi soittaa suutaan niin, että isäntä antaa hänelle potkut. Köpi kostaa ne Veikolle pahoinpitelemällä tämän tovereidensa kanssa. Nämä kuitenkin hillitsevät Köpiä, koska eivät halua linnaan. Veikko valehtelee kotona, että kaatui pyörällä.

Kansakoulussa lapsia kiusataan murteen ja ortodoksisen uskon takia. Veikko ottaa eroa entisyyteen iskemällä kärpästä niin, että ikoni särkyy.

Eero joutuu ison poikajoukon pahoinpitelemäksi. Ajan tapaan hän tajuaa, ettei aikuisille kannata kertoa. Hän hoitaa asian valmistamalla paukun, jolla saa poikien suosion.

Kun perhe palaa kotiseudulle 1942, naapurit kirjoittavat vieraskirjaan: ”Nyt kun olette taas lähdössä kauniiseen Karjalaan, toivomme teille onnea ja menestystä. Suokoon Korkein, ettei teidän enää koskaan tarvitsisi lähteä pois kotoanne. Me paikkakuntalaiset tulemme muistamaan teitä aina rehtinä ja työteliäinä naapureinamme, siksi tämä eron hetki on meistä ikävä. Mutta emme ajattele itseämme, sillä olette onnellisia siellä, missä olette syntyneet. Olette paljon kertoneet Karjalasta ja olemme vakuuttuneita, että mitkään uhraukset Karjalan hyväksi eivät ole liikaa.” 

Emme saa tietää, miten vilpittömiä toivotukset ovat. Jotain kertoo kuitenkin se, että perhe on niin läheisissä väleissä naapureiden kanssa, että nämä on kutsuttu vierailulle hyvästejä varten.

Paluu kotiin ei ilahduta kaikkia perheenjäseniä. Ekaluokkalainen Veera on parhaiten sopeutunut Isoonkyröön, ja hänen tulee ikävä luokkatovereita jo junamatkalla: ”Olisimme olleet siellä Pohjanmaan kodissa…Ei olisi täällä tarvinnut valssata.” 

Ongelmat ovat osittain samat myös kotiseudulla

Kaikkia ongelmia ei panna evakkouden tiliin. Poikien välisiä tappeluja syntyy myös, kun on palattu kotiseudulle, mutta nekin päättyvät nopeasti sopuun.

Sen sijan kansakoulunopettaja vierastaa oppilaita ja haukkuu nämä: ”Oppilaat ruikuttavat ja huutavat kuin mitkäkin bolseviikit – – missä on suomalainen kuri, missä?” Opettaja ei tajua, että Jaskan häiriköinti johtuu ainakin osaksi siitä, ettei hän saa kunnalta kenkiä vaan joutuu käyttämään kumisaappaita.

Kotiseudulla tavat ovat tutut ja kaikkien asiat tiedetään: ”Postin tulon aikana oli asemaparakki tupaten täynnä väkeä. Aluksi kokoonnuttiin viitisen minuuttia ennen junan tuloa, myöhemmin oli parakki täynnä jo tuntia ennen junan saapumista. Juttu luisti. Täällä sai tietää kaikki kylän ja rintaman uutiset. Tiedettiin, kuka edellisviikolla oli kaatunut, kuka odotti kylässä lasta, mistä sai paloöljyä, mistä kynttilöitä, mistä pohjanahkaa, kuka oli saanut kenkäavustuksia, mistä pappi oli viimeksi saarnannut. Ja viikkoa ennen Sortavalan ja Värtsilän välisen linja-autoliikenteen aloittamista tiedettiin siitä täällä.”

”Kaupassa käytiin ahkerasti, usein ei mitään ostettukaan, sitä enemmän kyseltiin. Kysyttiin kankaita, nahkaa, öljyä, sakariinia, kaikkea, mikä mieleen juolahti, mitään ei kaupassa kuitenkaan ollut. Siitä eivät mielet pahoittuneet. Ja seuraavana päivänä oltiin utelemassa jälleen. Kun kuormaa tuotiin kauppaan, oli suuri joukko kyläläisiä ottamassa sitä vastaan. Jälleen sama kysely, jälleen samat vastaukset. Odotettiin huomista.” 

”Ne, jotka tulivat lomille, eivät puhuneet mitään sotatapahtumista, ja jos humalaan itsensä joivat, eivät sittenkään puhuneet, riitelivät ja hyppivät aseineen, herättivät koko kylän; jos sillä päällä olivat, kertoivat, kuinka monta ryssää olivat nitistäneet. Ja sitten kun pirtissä alettiin utsia, mies julmistui jälleen. Kaikki ne pitäisi tappaa ryssät, ei sääliä ketään. Ei naisia eikä lapsia, olihan niillä sellaisiakin. Ja alkoi uusi riita. Piti äkkiä saada kurkkuun viinaa ja sovinnon sanoja, muuten ei hyvä seurannut.”

Eräissä juhlissa käy ilmi, että kyläläiset eivät ole niin yhtenäisiä kuin näyttää. Jotkut miehistä ovat olleet punaisia.

Lottakokouksessa taas nähdään naisten keskinäistä ilkeyttä.  Emäntä, jonka tytär on saanut aviottoman lapsen, kostaa Tervarannan perheen äidille vihjaamalla, mitä tämän poika on tehnyt.

Kolmiodraama ja sotainvalidin kohtalo

Kaikkein traagisimmin sota vaikuttaa vanhimpiin poikiin Veikkoon ja Kaukoon.

Kun on palattu kotiseudulle, Veikko rakastuu Sinikkaan. Sinikka on aiemmin seurustellut Veikon ystävän Vikin kanssa, mutta hän valitsee Veikon, ja he menevät naimisiin.

Jatkosodassa Veikko on kersantti mutta johtaa vänrikin asemasta, kun taas Viki ampuu käteensä päästäkseen pois sodasta.

Muutenkin sotaa kuvataan raadollisesti. Jotkut upseereista ovat kelvottomia, jotkut miehistä menettävät hermonsa. Kotirintamalla eräs leirin vartijana toimiva alikersantti ampuu vangin.

Kotiin päästyään Viki viettelee Sinikan. Tämän kuultuaan Veikko ensin raivostuu ja repii vaimonsa puvun etumuksen. Riitaa seuraa kuitenkin rakastelu, jonka jälkeen Veikko sanoo: ”Se on sitten viimeinen kerta…ja muistat. Ensi kerralla tapan teidät molemmat. Ja itseni lopussa. Se on niin.”

Sitten seuraa kirjan traagisin ja koskettavin osuus. Veikko haavoittuu päähän, jonne jää sirpaleita. Muisti pätkii, ja hän käyttää särkylääkkeiden lisäksi viinaa. Hän lyö vaimoaan. Lopulta hän ampuu itsensä.

Sodan seurauksia on tuskin koskaan kuvattu armottomammin.

Kielletty rakkaus ja raskas päätös

Toiseksi vanhin poika Kauko rakastuu Veikon leskeen Sinikkaan ja tämä häneen. Kun äiti soimaa Kaukoa kuultuaan kylällä juoruja, että poika on viettänyt yön Sinikan kanssa, Kauko vastaa uhmaavasti: ”Pirun kuulustelu tämä on olevinaan! Ka olin olin, koko yön. Ja itsestäni vastaan. Lapset! Voi jumalauta! Kelpaan minäkin jonnekin, tykkien ruuaksi. Siellä en ole lapsi…Pitäisi kai ottaa kastepuku päälle, etten tekisi syntiä ennen sankarikuolemaa. Minä näin ne arkut, minä. Asemalla. Kolme kappaletta. Haisevat kuin ryökäleet…”

”Juon jos juon, ei siitä enon silmille tarvitse lentää. Ei hänellä ole osuutta. Itse minä viinat tilasin. Vai olisiko minun pitänyt mennä kirkkoon pyytämään armoa Jumalalta, että säästyisin sodassa ja toiset kuolisivat? Elä kuule rupea kuulustelemaan…Kun maalitauluksi kelpaan, kelpaan kai makaamaan naisen vieressä. Siinä nyt koko satu, vieläkö mitä?”  

Kauko on menettänyt uskon, joka muulle perheelle on tärkeä. Hän sanoo Sinikalle: ”Pelkäsin rankaisevaa Jumalaa, kaikkea, kaikkea, kaikkea. Nyt en pelkää. – – Ennemmin tai myöhemmin saan selkääni sen kirotun pistimen, josta uneksin joka yö. Arkailin tullessani sinun luoksesikin. En enää. Tulen koska minua huvittaa. Riitelen koska haluttaa. Juon koska haluttaa. On niin perhanan hyvä elää kun ei tarvitse havitella taivasta.”

Kaukosta tulee upseeri, joka alun haparoinnin jälkeen osaa hommansa. Hän ottaa Kuuterselässä vastaan puna-armeijan suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944. Kun viereiset osastot murtuvat eikä hän saa ajoissa sanaa, hän noudattaessaan käskyä jää saarroksiin.

Kaukon onnistuu viedä muutama jäljelle jääneistä miehistään suon kautta taaksepäin, mutta hän haavoittuu jalkaan. Miehet auttavat häntä, mutta kun jalka aiheuttaa kuumeen, hän tajuaa itse, ettei henkiinjäämisestä ole toivoa. Niinpä hän määrää miehensä jatkamaan ja jää yksin jälkeen aseessaan yksi patruuna.

Lähtö toiselle evakkomatkalle

Perhe ei ehdi romaanin aikana saada tietoa Kaukon kohtalosta – todennäköisesti hänet kirjataan kadonneeksi, koska miestenkin kohtalo jää auki. Äiti torjuu Sinikan epäilykset, mutta epäilee itsekin pahinta, koska kirjeitä ei ole tullut pitkään aikaan.

Romaani päättyy lähtöön toiselle evakkomatkalle. Eero sanoo polttavansa kaiken, ettei se jää viholliselle: ”Saavat viedä kolhoosinsa kuusen alle. Täällä eivät herrastele, niin.” Äiti pyytää tikut takaisin: ”Miten sitten asut kun takaisin tullaan?”  Eero on kuitenkin varma, ettei takaisin tulla enää koskaan.

Taustaa

Oiva Autio syntyi 1933 Suistamolla. Hän oli sota-aikana siis kuusi-yksitoistavuotias, samanikäinen kuin romaaninsa Veera.

Koulutukseltaan Oiva Autio oli ekonomi. Hän kuoli 1976 Iisalmessa.

Katkerat vuodet jäi Oiva Aution ainoaksi romaaniksi. Se pohjautuu kirjailijan oman perheen kokemuksiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Oiva_Autio

Suistamo sijaitsee Raja-Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Kyseessä oli alue, joka jäi Pähkinänsaaren rauhassa 1323 Novgorodille, joten asukkaat olivat tai heistä ortodokseja. Tuolloin ratkaiseva identiteettitekijä oli uskonto.

Ruotsilla alue oli vain vuodet 1617-1721. Silloin sitä kohdeltiin ”voittomaana” kuten myös Skoonea tai Baltiaa, joten ihmisillä ei ollut niitä oikeuksia joita ihmisillä ydin-Suomessa ja ydin-Ruotsissa oli. Lisäksi Ruotsi vainosi ortodokseja niin että monet muuttivat Venäälle ns. Tverin Karjalaan.

Venäjä valloitti koko Suomen ja teki siitä 1809 autonomisen suuriruhtinaskunnan, johon 1812 liitettiin ns. Vanha Suomi eli Ruotsin Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa menettämät Suomen alueet.

Vasta autonomian loppupuolella kansallisuus nousi uskontoa tärkeämmäksi identiteetin määrittelijänä.

Vuonna 1937 Suistamolla asui 8122 henkeä, ja 62.8 prosenttia heistä oli ortodokseja. Kokonaisuutena Raja-Karjalassa oli 38 000 ortodoksia.

Toinen huomattava seikka on, että 29 000 Raja-Karjalan asukkaan äidinkieli oli karjalan kieli, eli se mitä puhuttiin rajan takana. Lisäksi karjalan kieltä puhuivat Porajärven ja Repolan pakolaiset, joten yhteensä karjalan puhujia oli ennen sotia noin 33 000-34 000.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suistamo

https://fi.wikipedia.org/wiki/Raja-Karjala

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_kieli