Laila Hietamies: Vienan punainen kuu

Laila Hietamiehen Vienan punainen kuu kuvaa, miten rakkaus sokaisee nuoren naisen ja miten raa’asti suomalaiset sotilaat käyttäytyvät Vienassa 1918.

Vienan punaisen kuun (1992) ensimmäinen ja toinen osa tapahtuu Uhtualla kesällä 1910, kolmas osa Sortavalassa ensimmäisen maailmansodan aikana 1916 ja neljäs Uhtualla ja sen lähiseuduilla talvella 1918. Kolme ensimmäistä osaa rakentavat puitteet neljännen osan draamalle, ja tämä osa käsittää lähes puolet teoksesta.

Päähenkilö ja myös pääasiallinen näkökulma lukuun ottamatta toista osaa on Aniviisu, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoreksi naiseksi. Aniviisu on lapsen itselleen antama nimi. Oikea nimi on Anna Liisa, jota romaanissa käytetään myöhemmin.

Orpotyttö ja tuntematon isoisä

Romaanin alussa Aniviisu on kymmenvuotias orpotyttö, joka on menettänyt molemmat vanhempansa hukkumisonnettomuudessa. Äidin sisar Katri Jääskeläinen on jättänyt opettajanvirkansa Suomessa ja muuttanut Uhtualle pitämään huolta tytöstä ja valmistamaan tätä oppikoulua varten. Talosta pitää huolta isäntärenki Teppana Jyrkinen vaimonsa Nastin kanssa.

Alkuaan Huotarin suku on tullut Uhtualle Suomen puolelta. Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin Ilja Huotari on lähtenyt Kanadaan ja jättänyt jälkeensä raskaana olevan Moarien. Iljan veli on nainut Moarien, jonka poika on Aniviisun isä. Romaanin alussa Kanadassa rikastunut Ilja Huotari rakennuttaa Uhtualle ennennäkemättömän komeaa taloa jo ennen kuin itse saapuu paikalle. Koska hän ei ole vuosikausiin pitänyt yhteyttä perheeseensä, hän uskoo poikansa lapsen olevan poika.

Ilja selviää yllätyksestä paremmin kuin Aniviisu, joka vihaa tuntematonta isoisäänsä, kieltäytyy puhumasta tämän kanssa ja muuttamasta tämän uuteen taloon. Myös Katri pitää kiinni entisistä suunnitelmista: hän ja Anuviisu asuvat talvisin Sortavalassa, jossa on tyttökoulu. Ilja Huotari ymmärtää taipua.

Romaanin kannalta on vahinko, että Aniviisun ja isoisän suhteen kehitystä ei kuvata, vaan toisessa osassa kerrotaan lyhyesti, että Ilja on seuraavana kesänä pyytänyt käytöstään anteeksi ja antanut Aniviisulle vapauden asua missä tahtoo. Niinpä isoisän ja pojantyttären suhde on nyt läheinen ja lämmin.

Katri ja Ilja Huotari

Katrin edesmennyt aviomies, upseeri, yliopistomies ja aktivisti Juhani Jääskeläinen on murhattu ennen romaanin alkua. Myöhemmin selviää, että syylliset ovat venäläisiä sosialistivallankumouksellisia. Vaikka Katri rakasti pari vuosikymmentä vanhempaa miestään ja kärsi tämän murhan jälkeen keskenmenon, hän ei ole katkeroitunut.

Ilja Huotarin vaimo Greta on alkoholisti. Ilja lohduttautuu seksisuhteella Outin kanssa, joka neuvoo olemaan välittämään juoruista ja tukkimaan suut rakentamalla tien. Henkistä yhteyttä Outin kanssa ei kuitenkaan löydy.

Toisessa osasa kerrotaan taannehtivasti, että sen jälkeen kun Greta on karannut Uhtualta, Katri ja Ilja Huotari ovat löytäneet toisensa. Katri ei välitä Iljan menneestä suhteesta Outiin, pikemmin säälii köyhää naista. Ilja Huotari taas sanoo oppineensa kunnioittamaan uskollisuutta. Kuitenkin ”kunnia” hänen mielestään vaatii, ettei hän eroa Gretasta, joka on mielisairaalassa.

Ilja ja Katri avioituvat vasta Gretan kuoleman talvella 1918.

Ihanteellinen nuori rakkaus

Aniviisu tapaa metsässä viulua soittavan Kaarlo Meinanerin ja ystävystyy tämän kanssa. 15-vuotiaan Kaarlon isä on kansatieteilijä, joka tutkii Vienan Karjalaa. Äiti on kuollut, isä ja poika asuvat Sortavalassa, isä tosin puoleksi Helsingissä.

Sotavalassa Katri antaa tyttökoululaisen ja lyseolaisen oleskella kahden kesken Kaarlon kotona, koska on varma että kyseessä on romanttinen rakkaus eikä seksistä ole vaaraa.

Ylioppilaaksi päästyään 20-vuotias Kaarlo tunnustaa rakastaneensa 16-vuotiasta Anna Liisaa ensinäkemisestä asti. Hän aikoo kosia, ”kun siihen on realistiset mahdollisuudet ja sinä tunnet olevasi kypsä.” Anna Liisa tunnustaa: ”Sinä olet minulle rakkaampi kuin Katri tai buobo [isoisä]…”

Parhaat ystävykset ja politiikka

Aniviisun paras ystävä on Anja, jonka äiti Darja Mihailovna Remisova toimii opettajana Uhtuan venäjänkielisessä kansakoulussa.

Sekä Anna Liisa että Anja käyvät Sortavalan tyttökoulua. Anja on asunut ensin tätinsä Natalian luona, joka työskentelee sairaanhoitajana, mutta kun Natalia on heittänyt Anjan ulos, Katri on ottanut tytön luokseen asumaan.

Ristiriitoja aiheuttaa politiikka, joka koskee myös vapaa-aikaa: Katri laulaa lehtori Mikael Nybergin hengellisessä kuorossa, Anja taas työväenyhdistyksen kuorossa. Vain Katrin vaikutusvalta pelastaa Anjan koulusta erottamiselta.

Anja on omaksunut äitinsä ja tätinsä vallankumoukselliset aatteet. Oma osuutensa tähän on myös lyseossa opiskelevalla Artturi Kankaalla, joka myöhemmin pidätetään Pietarissa.

Anna Liisan ja Anjan välille syntyy kiivas yhteenotto. Kun Anja kysyy ”Etkö sinä Anna Liisa näe mitä maailmassa tapahtuu? Aika on kypsä maailmanvallankumoukselle!”, Anna Liisa vastaa: ”En minä ole kiinnostunut maailmanvallankumouksesta, minua kiinnostaa tämä päivä täällä Sortavalassa!”

Anna Liisa moittii Anjaa siitä, ettei tämä ole osoittanut kiitollisuutta Katrille. Päinvastoin Anja on käyttänyt Katrin luottamusta hyväkseen: varastanut Katrin avaimen mennäkseen sisään yöllä seminaarin kansliaan tutkimaan papereita.

Anjan kannalta tilanne näyttää tällaiselta: ”Anna Liisa ei ollut koskaan nähnyt ihmisten hätää ja köyhyyttä. Hän oli aina ollut etuoikeutettu lapsi, jota ennen buobon tuloa olivat hemmotelleet vanhemmat, Nasti ja Teppana. Sitten tuli Katri vanhempien tilalle ja vihdoin Ilja Huotari, upporikas mies suoraan Kanadasta.”

Katrin mielestä äiti oli myrkyttänyt Anjan mielen, opettanut tämän vihaamaan rikasta Ilja Huotaria, vaikka tämä on kustantanut Anjan koulunkäynnin, ja kulkemaan huonoissa vaatteissa näyttääkseen muiden tyttöjen rinnalla köyhältä. Vaikka Katri oli ollut Anjalle viisi vuotta äidin sijainen ja kohdellut Anjaa samalla tavalla kuin Anna Liisaa, Anja ei ollut koskaan kiittänyt häntä mistään. Katri ei koe olevansa loukaantunut vaan sen sijaan pettynyt, koska ”oli epäonnistunut alkeellisten käytöstapojen opettamisessa ja että kiittämättömyys todisti tytön paaduttaneen mielensä.”

Myös Kaarlo vieroksuu Anjaa ja epäilee Artturi Kankaan vaikuttavan tähän epäsuotuisasti. Anja taas kokee syrjintänä sen, että Anna Liisa ja Kaarlo viettävät aikaa kahden eivätkä ota häntä mukaan.

Kertoja selittää suoraan: ”Anna Liisa ei tullut ajatelleeksi, että hän itse oli ollut aina kuin prinsessa, kaiken huomion keskipiste – ja Anja hänen seuraneitinsä, aina sivussa tai taustalla. Anna Liisa oli seurallinen ja hymyilevä, Anja eristäytyvä ja totinen.”

Anja kääntää tunteen ulkopuolisuudestaan ja säälin ja hyväntekeväisyyden kohteeksi joutumisestaan ympäri halveksimalla muita: ”Mutta näiden toisten elämähän köyhää oli – nytkin he vain jaarittelivat lähtevänsä veneellä saaristoon sampanjalle…Ymmärsivätkö he lainkaan, miten vakavia aikoja elettiin?

Että huomenna kaikki olisi toisin? – – Hän tunsi katkeruutta eikä enää yrittänytkään kieltää sitä. Oli valittava, kenen joukoissa seisoi. Rikkaitten vai köyhien.

Sortajien vai sorrettujen.”

Oikeastaan Anjaa ymmärretään romaanissa melkoisesti, kun taas Anna Liisaa kuvataan myös kriittisesti.

Talvi 1918

Aiempien osien kuvaus poliittisesta taustasta – venäläistämisestä ja vallankumouksellisista – on vähän kömpelöä mutta sinänsä tarpeellista, koska lukijoiden ei voi olettaa tietävän ennalta Vienasta juuri mitään.

Neljäs osa Kypsyminen tapahtuu talvella 1918. On siis harpattu yli vallankumousvuoden 1917. Parhaillaan juuri itsenäistyneessä Suomessa käydään sisällissotaa, ja myös Kaarlo liittynyt suojeluskuntaan.

Takautuvasti kerrotaan, että edellisenä keväänä on vallankumouksen jälkeen Suomusjärvellä pidetty kokous jossa on vaadittu Karjalan itsenäistymistä. Toisena vaihtoehtona on ollut liittyminen Suomeen (jolloin Suomi ostaisi metsiä vastaavalla hinnalla), mutta suomalaiset poliitikot ovat olleet sitä vastaan.

19-vuotias Anna Liisa on ylioppilas mutta vailla opettajan pätevyyttä. Silti hänet on valittu opettajaksi Kuittijärven rannalla lähellä Jyvälahtea sijaitsevaan suomenkieliseen kouluun, koska Ilja Huotari on sen rakennuttanut. Anja opettaa venäjänkielisessä koulussa lähempänä Pistojärveä. Ottaen huomioon ystävysten parin vuoden takaiset riidat on vähän kummallista, että välit näyttävät nyt olevan tiiviit ja hyvät.

Anna Liisa näkee jäällä neljä rekeä ja kuulee pysähtymiskäskyn. Reet ympäröivät hänet ja mies kysyy ärjäisten nimeä ja liikkumisen syytä ja kertoo, että ovat saaneet ilmoituksen agitoivasta opettajattaresta. Toisesta reestä hyppää luutnantti Gilbert Weissenberg, joka ilmoittaa Anna Liisa olevan ”väärä nainen”. Anna Liisa tajuaa miesten etsivän Anjaa.

Onko puolueettomuus mahdollista?

Gilbert Weissenberg kuuluu neljän jääkäriupseerin ryhmään joka lähetetty Vienaan kouluttajiksi. Hän vierailee Huotarinniemellä ja pyytää Ilja Huotarilta rahaa aseisiin, mutta tämä kieltäytyy: ”Väkivallan tie ei ole oikea tie.” Sen sijaan Gilbert Weissenbergin mielestä ”Paras ryssä on kuollut ryssä”.

Ilja Huotarin mielestä asiat eivät ole yksinkertaisia: ”Minä pelkään, että vienalaisten joukossa on paljon sellaisia, joita te ja teidän kaltaisenne pidätte ryssinä. Mikä heidän kohtalonsa olisi? Sama kuin intiaanien Amerikassa?”

Myös Ilja Huotari haluaa Vienan irti Venäjästä, mutta samalla ”myös Vienan parasta”. Hän ei halua olla kummallakaan puolella: ”Vienan kansa ei tahdo sotaa, täältä ette saa ainoatakaan miestä.”

Gilbert Weissenberg vetoaa siihen, että ”punainen terrori ase, jota käytetään kuolemaantuomittua luokkaa vastaan, luokkaa joka ei itse ymmärrä poistua historian näyttämöltä”.

Suojeluskuntapiirin päällikkö Malm (historiallinen henkilö) on nimitetty Vienan Karjalan joukkojen ylipäälliköksi. Hän kysyy Ilja Huotarilta: ”Te siis haluatte punaisten hallitsevan Vienaa?” Ilja Huotari vastaa ettei tietenkään: ”Minä haluan kehittää ja rakentaa Vienaa, luoda sille ehomman tulevaisuuden, kyllä te sen tiedätte. Mutta ei tulevaisuutta voi rakentaa aseiden avulla eikä sotaa käymällä.”

Ilja Huotarin pasifismi ja pyrkimys puolueettomuuteen ja vain Vienan parhaan edistämiseen herättää lukijassa kunnioitusta, mutta samalla epäilystä, ettei tällaiselle linjalle ole sijaa. Ilja Huotari on kuitenkin oikeassa arvostellessaan suomalaisia siitä, että he eivät tunne Vienan oloja vaan tulevat sinne ”siirtomaaherroina”. Gilbert Weissenbergin sanat samoin kuin aiempi toiminta osoittaa, että suomalaisten väkivaltaiset menetelmät eivät ole reaktio bolsevikkien toimintaan vaan nämä ovat jo alun perin pelkästä epäilyksestä valmiit terroriin siviilejä vastaan.

Anja pelkää mutta toimii

Anja on yhtä vakuuttunut oman asiansa oikeutuksesta kuin Gilbert Weissenberg samoin kuin siitä, että puolueettomuus ei ole mahdollista: ”On vain kaksi puolta, sortajat ja sorretut.” Syntyperä ratkaisee ihmisen valinnan: ”Sinä olet syntynyt Ilja Huotarin pojantyttäreksi” – – ”Se jo tekee sinusta herrasväkeä. Minä taas olen Darja Mihailovnan, omituisen bolševikkiopettajan tytär. Se määrää, millä puolella minä olen. En minä voi muuksi tulla, äitini teki minusta tällaisen.”

Jo Anjan äidin kohtalon on määrännyt perhetausta: isä hirtettiin kuulumisesta Kansan Tahtoon, joka yritti murhata Aleksanteri III:n. Vartuttuaan Darjakin omaksui vallankumoukselliset aatteet ja tuli aviomiehensä kanssa Uhtualle Anjan ollessa kaksivuotias, mutta mies kuoli pian.

Anna Liisa vetoaa siihen että kyse on menneisyydestä: ”Jos ihminen ei opi menneisyydestä, hän on tuomittu toistamaan samat virheet uudelleen ja uudelleen. Sinunkin pitäisi tietää, etteivät suomalaiset ja vienalaiset eivät voi hyväksyä bolševikkien valtaa – hehän ovat venäläisiä, ja me tahdomme vapaiksi nimenomaan Venäjän alta.”

Anja sanoo: ”Sosialismi ei tunne valtakunnan rajoja.” Anna Liisa vastaa: ”Minusta tuntuu ettei se tunne mitään – ei ainakaan tavallisten ihmisten ajatuksia” – – ”Ihmiset tahtovat elää rauhassa. Ei kukaan toivo sotaa.” Anja sanoo: ”Valitettavasti sinä olet väärässä” – – ”On iso teollisuus, joka elää sodasta.”

Anja toteaa myös: ”Jääkärit puhuvat yleisesti, että bolševikit hävitetään koko Vienasta. Jos he pääsevät niskan päälle, he epäilemättä myös tekevät niin. Silloin he hävittävät myös äidin ja minut.”

Anna Liisa sanoo: ”Emmehän voi olla vihamiehiä. Me olemme lapsuudesta asti olleet ystäviä.” Anja vastaa: ”Tässä sodassa voivat ystävätkin joutua eri lippujen alle.” Anna Liisa kysyy: ”Onko se sinusta oikein?” Anja vastaa: ”Se on oikein, minkä ihminen omassatunnossaan tuntee oikeaksi.”

Järjen vievä rakastuminen

Gilbert Weissenberg alkaa vierailla Anna Liisan koululla ja myös yöpyy siellä. Pari väittelee kiivaasti, mutta alusta lähtien Anna Liisa tuntee vetoa Gilbertiin.

Gilbertissä on paljon perinteistä naistenromaanin sankaria: hän itsevarma ja väittää tietävänsä, että Anna Liisan vastenmielisyys häntä kohtaan on teeskentelyä ja että tämä pelkää omia tunteitaan. ”Te olette merkillinen nainen, teissä asuva tuli kiehtoo minua. Itse ette edes ole tietoinen siitä, ettekä tiedä sitäkään, miten kaunis ja kiihottava te olette pauhatessanne mielipiteitänne. Lumoava nainen!”

Gilbert Weissenberg suutelee Anna Liisa eikä pyydä anteeksi: ”Minä ymmärrän pelkonne, sillä todellisuudessahan te pelkäätte omia tunteitanne.”

Lukijalle varoitussignaalit ovat muutenkin vahvat: Gilbert Weissenberg ei välitä lainkaan siitä, että Anna Liisa on kihloissa Kaarlon kanssa joka sotii Suomessa valkoisten puolella, sekä ennen kaikkea tämän käytös jäällä.

Suomalaiset sotilaat pahoinpitelevät Anjan äidin Darjan. Ilja Huotari kommentoi: ”Nyt on retkikunta näyttänyt oikean karvansa” – – ”Isketään aseettomien siviilien kimppuun. Eivät vapauttajat sellaista tee, vaan miehittäjät.”

Sen sijaan Anna Liisa on täysin Gilbert Weissenbergin lumoissa: ”Gilbert olisi voinut sanoa mitä tahansa, ja hän olisi vain myönnellyt. Hän rakasti tätä miestä niin, että hänen koko maailmansa oli sekaisin. Hän kulki kuin unessa päivät, odotti kiihkeästi iltaa, hoiti huonosti työnsä, oli niin ajatuksissaan että lapsetkin sen huomasivat. – – Tällaista kiihkoa hän ei ollut koskaan kokenut, pelkkä miehen ajatteleminen sai hänet halun valtaan.”

Samalla Anna Liisa yrittää olla uskollinen ystävälleen: Anja on kertonut Anna Liisalle, että hänen koululleen on piilotettu aseita, mutta Anna Liisa ei paljasta asiaa Gilbert Weissenbergille. 

Kolmiodraama

Anna Liisa kirjoittaa Kaarlolle kirjeen, jossa kertoo rakastavansa Gilbert Weissenbergia ja purkaa kihlauksen. Rakkautensa huumassa hän myös laiminlyö kaikki muut asiat.

Vasta kun pari on viettänyt useita öitä yhdessä, Anna Liisa sanoo: ”En voi seurustella miehen kanssa, jolla ei ole selviä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Onko sinulla?” Gilbertin vastaus ei vakuuta lukijaa: ”Pidä kaunis suusi nyt kiinni, minä haluan rakastaa sinua…”

Kaarlo, joka on lähetetty tuomaan viestiä retkikunnan johtajalle Malmille, on joutunut punaisten väijytykseen mutta päässyt pakenemaan, tosin olkapäähän haavoittuneena. Anna Liisa tuntee vain sääliä ja ”eräänlaista inhoa” entisen sulhasensa likaista ja hoitamatonta olemusta kohtaan

Kaarlo kommentoi Anna Liisalle tämän kirjettä: ”Mitä sellaista sinulle tapahtui, että muutuit viikossa? Minä tiedän – olet löytänyt hänen avullaan jotakin aivan uutta. Minä olen rakastanut sinua sellaisella rakkaudella, johon liittyy rakkauden totuus, kunnioitus ja hellyys. Sinulla oli varaa heittää sellainen rakkaus pois. Samalla sinä heitit kahdeksan vuotta pois meidän elämästämme.”

Kaarlon varoittaa, että Gilbert Weissenbergillä on muita naisia, mutta Anna Liisa ei usko vaan luulee, että hylätty sulhanen haluaa vain tahallaan loukata häntä. Myöhemmin Gilbert Weissenberg tunnustaa Anna Liisalle olevansa kihloissa, mutta selittää kyseessä olevan vanhempien järjestämä liitto.

Kaarlo, joka tuntee Vienan ennestään, sanoo Gilbert Weissenbergille: ”Päämajalla on virheellinen kuva karjalaisista ihmisistä” ja ”Ilja Huotari on vienalainen patriootti sydänjuuriaan myöten. Hän ei ole valkoinen eikä punainen, vaan vienalainen.”

Anjan traaginen kohtalo

Anja kuljettaa aseet pois koululta, Darja kuolee ja Anna Liisa auttaa Anjaa hautaamaan äitinsä. Anja kertoo Artturin kaatuneen Suomen sisällissodassa: ”Minua ei ole äitiä lukuun ottamatta kukaan rakastanut” – – ”Olen arkipäiväinen ja ruma. Mutta tiedän että Artturi rakasti minua ja siksi saan voimaa hänen muistostaan.” Anna Liisa yrittää vielä: ”Sinä et ehkä usko, mutta me olemme aina rakastaneet sinua. Vaikka joskus tuntui, että sinä et halunnut meidän rakkauttamme.” Anja kuitenkin vastaa: ”Valkoiset ovat tappaneet minulta minun rakkaimpani. Minun on kostettava heidän puolestaan.”

Anna Liisa kertoo purkaneensa kihlauksensa, jolloin Anja huomauttaa: ”Se sama ryhmä murhasi äidin.” Anna Liisa puolustautuu klassisella ”entäs muut”-menetelmällä: ”Samanlaisiin raakuuksiin ovat punaiset syyllistyneet Suomessa”.

Kaarlo saa selville, että punaiset aikovat kostaa Darjan kuoleman, punaisten asekätkijä on saatu selville ja miehet on määrätty puhdistamaan tienoo. Anna Liisa ja Anja on saatava turvaan.

Anna Liisa onnistutaankin viemään turvalliseen paikkaan, mutta suomalaiset sotilaat hakevat Anjan. Häneltä kysytään aseista jotka on löydetty, hänet pahoinpidellään ja raiskataan joukolla ja lopulta hänet tapetaan raa’asti.

Anna Liisan silmät avautuvat

Kun Anjan ruumis löytyy, punaiset uhkaavat tapaa kostoksi ”jääkärin huoran”. Anna Liisa pelastuu, mutta hänen maailmansa on murskana: ”Sitä ennen hänen maailmansa oli ollut täydellinen. Hän oli ollut onnellinen, hänellä oli rakastettu, Kaarlo, ja hänellä oli ollut koko tulevaisuus selvillä. Sitten hän rakastui Gilbertiin, rakastui sellaisella kiihkolla ettei vieläkään voinut sitä ymmärtää. Se oli todellista rakkautta, siitä hän oli varma. Mutta mitä se rakkaus oli hänelle tuonut? Pelkkää murhetta ja tuskaa…”

Kun Anna Liisa kysyy Gilbert Weissenbergiltä, ketkä tappoivat Anjan, tämä myöntää, että kyseessä oli ”meidän joukkomme”, mutta hän ei ollut itse paikalla.

Anna Liisa ei kuitenkaan tyydy vastaukseen: ”Te olette vastuussa siitä mitä Anjalle tapahtui, vaikka kuinka sanoisitte muuta. Te ette ehtinyt paikalle…Voitteko käsi sydämellä vannoa, että olisitte estänyt hirmuteon, jos olisitte ollut paikalla? Mihin te ette ehtinyt? Te ette ehtinyt tappamaan ja raiskaamaan Anjaa.”

”Minä en halua koskaan elämässäni nähdä teitä, Gilbert Weissenberg. En koskaan, muistakaa se. Jos minulla olisi nyt ase, minä tappaisin teidät.”

Myös Ilja Huotari on joutunut punaisten vangiksi, mutta hänet saadaan vapautettua. Ilja Huotari löytää Katrin ja Anna Liisan, ja he päättävät lähteä Sortavalaan.

Gilbert Weissenberg on kirjoittanut jäähyväiskirjeen, mutta Anna Liisa on polttanut lukematta: ”Jokin oli särkynyt ikuisesti.”

Kaarlo on lähtenyt. Anna Liisa ei halunnut nähdä häntäkään vaan olla yksin. Hän näkee painajaisia joka yö.

Lopussa Anna Liisa on Anjan haudalla: ”Mie tiijän, ettei sinun kirjeesi [jossa Anja oli kutsunut Anna Liisaa vierailulle] ollut ansa. Ainoa ansa on meidän elämämme. Anna anteeksi ihmisten julmuus.”

Romaanin todellisuustausta

Laila Hietamies on kertonut romaanin taustasta Suuren suomalaisen kirjakerhon painoksen (1993) alussa ja lopussa näin:

Kirjailija vieraili kesällä 1991 Uhtualla. ”Pistojärvellä näin erään pienen mökin pihapiirissä hautakummun, jota ympäröi vaaleansininen säleaita. Vanha nainen, joka asui kesät mökissä, kertoi muutamalla sanalla nuoresta naisesta, joka oli julmalla tavalla murhattu vuonna 1918.”

”Menin Vienaan tekemään kirjaa helmijoista, mutta näin kävi. Piti kirjoittaa tämä Vienan punainen kuu.”

”Sain sieltä myös vaikutteita henkilöhahmoihin. Luonnonlapsi Outin esikuva mm. poseerasi ja keikaili kaikessa kukkeudessaan venekuntamme miesväelle laiturista lähtiessämme.”

”Aniviisu ja isoisä olivat jo olemassa ja jäivät tähän tarinaan, vaikka kuuluivatkin alun perin ihan toiseen yhteyteen.”

”En voinut kehitellä kirjaani radikaalia loppuratkaisua. Ihmisten kohtalot jäivät avoimiksi kuten elävässä elämässäkin.”

Arvio romaanista

Vienan punainen kuu on poikkeuksellinen romaani sekä Laila Hietamiehen tuotannossa että suomalaisessa fiktiossa niin aiheensa kuin käsittelytapansa puolesta. Sodan jälkeen heimosodat olivat tabu, ja sotien välillä kuvattiin vain sankarillisia valkoisia ja sotarikokset olivat vain punaisten tekemiä.

90-luvun uuspatriotistisessa ilmapiirissä oli suositulta kirjailijalta kunnioittavaa kuvata suomalaisten käytöstä ”siirtomaaherroina” ja valkoisten sotarikoksia. Molemmat asiat tuomitaan yleisinhimisellä eettisellä perusteella. Muuten romaanissa ei oteta kantaa vaan tehdään ymmärrettäviksi henkilöiden erilaiset poliittiset ratkaisut.

Erityisen hyvin on kuvattu Anna Liisan joutuminen niin hullaannuttavan rakkauden valtaan, jossa järkevä ajattelu on mahdotonta.

Romaani olisi kuitenkin vaatinut syventämistä. Myöskään Anna Liisan ja isoisän siirtäminen toisesta tarinasta ei ollut kovin onnistunut ratkaisu.

Kirjailijasta

Laila Hirvisaari julkaisi suurimman osan tuotantoaan nimellä Laila Hietamies. Vuonna 2004 hän otti takaisin tyttönimensä Hirvisaari ja seuraavasta vuodesta alkaen hän julkaisi kirjansa tällä nimellä.

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelissa, joka käsittelee Lehmusten kaupunki -sarjan osia Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut.

Uusia tutkimuksia Vienan tapahtumista 1918

Nevalainen, Pekka: Lunastamaton Viena. Suomalaiset siirtomaaherroina 1918-1920. SKS 2022.

Vaara, Pekka: Viena 1918. Kun maailmansota tuli Karjalaan. Docendo 2018.

Vaara, Pekka: Viena 1919-1922. Kun neuvostovalta tuli Karjalaan. Docendo 2020.

Laila Hietamies: Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat

Laila Hietamiehen romaaneissa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla ja Edessä elämän virrat naiset selviävät sodasta paremmin kuin miehet.

 

Laila Hietamiehen (myöhemmin Hirvisaari) Kannas-sarjan kaksi ensimmäistä sijoittuvat todellisen Valkjärven pitäjän kuvitteelliseen Suontaan kylään. Mäeltä näkyy toinen mäki (1980) tapahtuu vuonna 1925 ja Maa suuri ja avara (1981) kymmenen vuotta myöhemmin. Tapahtumat keskittyvät yksityiselämään, ajan politiikka ei kosketa henkilöitä millään tavalla.

Kolmas osa Hylätyt talot, autiot pihat (1980) alkaa Suontaan kylästä ja kuvaa kesäkuun 1944 suurhyökkäystä, Viipurin kukistumista ja evakkomatkaa. Kirjan lopussa ollaan vasta junassa Simolan asemalle. Tuolloin päähenkilöt Martta Heikkilä ja Helmi Elisa Karhu ovat kolmikymppisiä.

Neljäs osa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla (1983) alkaa heinäkuussa Mynämämäellä, jossa suuri suontaalaisista elää evakkoina. Välillä ollaan sotasairaalassa Mikkelissä, toisella evakkopaikkakunnalla Jämsässä sekä sairaaloissa Helsingissä ja Turussa. Kirja päättyy syyskuussa ristiäisiin ja rauhan tuloon.

Viides osa Edessä elämän virrat (1984) tapahtuu pääosin Turussa helmikuusta alkukesään 1945.

Hyviä ja huonoja evakkokokemuksia

Vierailla poluilla, oudoilla ovilla kuvaa monipuolisesti suhtautumista evakoihin. Osa isäntäväestä on myötätuntoisia ja ymmärtäviä, kuten Aittalan emäntä ja isäntä. Keskinäistä toimeentuloa helpottaa, että pihapiirissä on useampi talo, joten kukin saa perhe asua omissa oloissaan häiritsemättä muita omilla tavoillaan ja tottumuksillaan.

Talonväen hyväntahtoisuus on aitoa. 18-vuotias tytär Leena selittää: ”No kun me tykätä teist kaikist. Eikä se ol mitenkä mukava kattoo kun ihmine kärsi. Kyl maar me se ymmärretä.”

Toisaalta sanotaan, että Leena ”sekä ymmärsi että ei ymmärtänyt Marttaa. Kyllä hän tiesi, että sota oli, mutta joskus tuntui, että Martan sota oli eri kuin hänen. Hänen kaksi veljeään olivat sodassa, sota koski heitä kaikkia yhtä paljon kuin Marttaakin, jonka mies oli kapteenina rintamalla, Leena tiesi. Mutta heidän kotinsa oli täällä vahingoittumattomana, eivätkä pommikoneet olleet vielä ilmestyneet heidän yläpuolelleen.”

Osa isäntäväestä on taas päinvastaisia luonteita. Eräs isäntä on vanhapoika, joka kieltää lapsia uimasta ja meluamasta, kulkee alasti ja huutelee rivouksia.  Myöhemmin selitetään, että isäntä on seksuaalisesti turhautunut. Jouduttuaan läheiseen kontaktiin verevän naisen kanssa, jonka suhteen hänellä ei ole mahdollisuuksia, hän purkaa ärtymyksensä kaikkiaan evakoihin.

Hevoskuski sanoo Helmi Elisalle kuultuaan tämän olevan evakko: ”Mää en ymmärrä sitä lainkka et kaike maailma ihmiset tullee sielt tänne muire ihmiste harmiks.” Kuskin mielestä olosuhteet eivät voi olla niin pahoja kuin huhut kertovat. Hän paheksuu sitä, että evakot tulevat ja vaativat asuntoa. Hän uskoo, että he kylpevät rahassa saatuaan korvauksia, ja kuka edes voi todistaa, että anomusten tiedot ovat totta. Hevoskuski on esimerkki ihmisestä, joka puhuu ensin, mitä sylki suuhun tuo. Kun hän sanomansa osoitetaan vääräksi, hän ei pyydä anteeksi vaan sanoo, ettei hän tarkoittanut mitään.

Romaanin lopussa Aittalan isäntä järjestää yhdeksänkymppisille Marille ja Kustaalle pysyväksi asunnoksi vapaana olevan mökin, sekä hyvästä sydämestä että ennakoiden poikiensa kotiintuloa sodasta, jolloin talossa ei enää ole tilaa.

Kustaa sanoo Aittalalle: ”Kaikilha se ei tää elämä olt samanlaista, tiijetäähä myö jot on tult kahnauksii puoli ja toisi. Mie sitä vaan, jot ihmisest itsestää riippuu vastaakos hyvvää pahal vai päinvasto.”

Samanlaista auttavaisuutta osoittaa lotta Kerttu, joka vuokraa perintömökkinsä Turussa Martalle ja asuu itse sairaanhoitajaoppilaiden asuntolassa.

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Martta on saanut toukokuussa 1945 sijaisuuden koulusta. Siellä hän joutuu miesopettajan syrjimäksi, koska aiemmin sijaisuudet on saanut tämän vaimo. Miesopettaja ei suostu myöntämään, että valinta on oikeudenmukainen: hänen vaimonsa on epäpätevä ja Martta on pätevä, joten totta kai Martta valitaan.

Tapaus osoittaa, että paikallisilla on henkilökohtaisia syitä nyreyteen: evakot kilpailevat heidän kanssaan työpaikoista ja asunnoista.

Miten ihminen selviää menetyksistä?

Teoksessa Vierailla poluilla, oudoilla ovilla Helmi Elisa toteaa Martalle: ”kaiken sen kestää, jos vain haluaa itse jäädä eloon. Siksi on hyvä kun on joku jota varten jäädä eloon.”

Se tärkein joku on molemmilla lapsi. Sotaleski Helmi Elisalla on seitsenvuotias tytär Laura. Martan miehen Aarnen selviytymisestä ei pitkään aikaan tule tietoa, mutta Martta odottaa lasta, joka on onneksi pantu alulle jo ennen vihkimistä. Juuri tieto Martan raskaudesta on saanut Aarnen tekemään avioitumispäätöksen.

Käydessään Mikkelissä sotasairaalassa Martta kohtaa Malviina-mummon. Malviina uskoo, että kaikki ihmiset ovat mukavia ja pohjimmiltaan samanlaisia, olivat he karjalaisia tai ei. Ei ihme, että hän on kohdannut etupäässä mukavia ihmisiä.

Malviina on karjalaisen positiivisuuden ruumiillistuma. Se, mikä aikoinaan oli uutta ja raikasta Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilössä, on Malviinassa jo stereotyyppistä.

On harmillista, että Hietamies pani Kannas-sarjan alkuosien äreän Akviliinan kuolemaan evakossa talvisodan aikana. Olisi ollut vaihteeksi hyvä näyttää evakko, jonka kanssa tuskin sydämellisinkään isäntäväki olisi tullut toimeen.

Malviinan elämänohje kuuluu: ”Se on silviisii, jot ihmise pittää syyvä ja haastaa. Täs järjestyksen. Ens ku hää syöp mahhaase täytee, sit on niin hyvä jot. Sit ko hää on syönt, sit hää alkaa haastaa ne surut itsestää.”

Malviina sanoo myös, että Martan on vakuutettava itselleen, että Aarne paranee: ”se nääs auttaa ku uskoo siihen lujast. Sitä pittää sannoo nii lujast noita asjoit, jot itsekkii uskoo.” Ainakaan ei kannata surra etukäteen.

Kaikki ei ole aivan näin helppoa. Helmi Elisan pommituksessa saadut haavat pahenevat ja hän joutuu sairaalaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä Laura saa kurkkumätätartunnan ja joutuu toiseen sairaalaan.

Vaikeudet eivät lopu rauhan tuloon

Viidennessä osassa Edessä elämän virrat Laura asuu Martan luona Turussa, kun Helmi Elisa opiskelee kätilöksi Helsingissä.

Martta on synnyttänyt pojan, mutta hän ei ole elänyt päivääkään aviomiehensä kanssa. Keuhkoihin haavoittunut Aarne on yhä tuberkuloosiparantolassa.

Aarne ei voi kertoa Martalle sotakokemuksistaan, ei ”miltä tuntui räjäyttää kokonainen korsu ja tappaa pakoonlähtevät venäläiset yksitellen hankeen” eikä miltä haavoittuminen tuntui. Vain mukana ollut voi ymmärtää.

Lisäksi Aarne haluaa suojella läheisiään: ”Minun poikani ei tarvitse sodasta tietää. Niin kauan kuin maailmassa on rauha. Siihen on uskottava.”

Aarne pohtii lyhyesti, että ulkopoliittiset muutokset ovat tapahtunut niin nopeasti, että ihmisten tunteet eivät ole pysyneet niiden vauhdissa. Kestää aikaa, ennen kuin suhde entiseen viholliseen muuttuu.

Sen sijaan ajan sisäpolitiikka loistaa kirjassa poissaolollaan, vaikka se juuri tähän aikaan oli repivää.

Kuten sarjan edellisissäkin osissa, romaanin heikkoutensa on, että henkilöiden yhteiskunnallinen tausta ei vaikuta mitenkään heidän käytökseensä eikä keskinäisiin suhteisiinsa.

Martta ei hyväksy sotaa puolusteluksi

Muistot eivät häviä vain sillä, ettei niistä puhuta. Sairaalassa työskentelevä hoitaja Elina sanoo Aarnelle: ”sinä viet mukanasi kotiin omat aaveesi!” Ja Elina yleistää tämän kaikkien suomalaisten naisten kohtaloksi: ”Me joudumme kokoamaan teidät sirpaleista kokonaisiksi.”

Aarne epäilee: ”onko minusta enää ihmistä elämään? Työelämään? Aviomieheksi? Normaaliin arkiseen elämään?” Niinpä hän uudistaa suhteen Elinaan, jonka kanssa hänellä on ollut yhdenyönjuttu jo rintamalla. Elina toteaa tarkkanäköisesti: ”Jos osaisit minua rakastella, osaisit vaimoasikin…”

Martta aavistaa jotakin, ja Aarne myöntää suhteen mutta vain rintamalla. Aarne puolustautuu: ”Sodassa…et tiedä millaista se on pahimmillaan. Ja silloin repeää jokin sisällä, etsii purkautumista, kun tilanne osuu kohdalle, se on väistämätöntä…”

Martta iskee vastaan: ”Tekö taistelitte silloin…asemasodan aikana? Tiedätkö mitä teki suomalainen nainen kotirintamalla? Hoiti että koko maan talous pyöri, että oli ruokaa, vaatteita. Ei ollut aikaa pelata korttia, ei istua katsomassa viihdytyskiertueita. Piti tehdä työtä, niin kuin mekin viime kesänä Suontaassa. Ja sitten te valitatte naisen kaipuutanne sodan vaaroissa…Aarne..täällä ei ollut aikaa unelmille, täällä tehtiin työtä. Teistä tehtiin sankareita, mutta entä meistä?”

Tämä tuntuu jälkikonstruktiolta. Eihän kukaan puhu keskustelussa ”suomalaisista naisista” vaan omista tai korkeintaan tuttaviensa kokemuksista.

Myöskään romaanin tapahtumat eivät täysin vastaa Martan ja Elinan yleistyksiä. Nainenkin voi saada tukea mieheltä, joskaan Marttaa ei kuuntele aviomies Aarne vaan ystävä Karjalainen.

Eikä sota kaikille naisillekaan merkinnyt pelkkää työtä ja seksin puutetta. Vaikka päähenkilöt Martta ja Helmi Elisa rakastelevat vain yhden miehen kanssa, hoitaja Elina ja lääkäri Nelly ovat toista maata. Heitä ei tästä tuomita, kuten perinteisesti tehtiin.

Jotakin Aarnen mietteissä on pätevääkin: kritiikki että Martta haluaa omistaa hänet. Myös Helmi Elisa arvostelee mielessään ystäväänsä, joka ennen oli ollut niin itsenäinen: ”jollei Martta nyt ymmärtäisi, hänen avioliitostaan tulisi vaikea. Martta tuntui hyväksyvän kaiken, minkä Aarne sanoi, hän suorastaan kerjäsi mieheltä sanoja, rakkautta; mutta ei se tullut niin.”

Tämä on harvoja kohtia, joissa Martan ja Helmi Elisan muuten ihanteellisen lujaksi ja läheiseksi kuvatussa ystävyydessä on särö. Yhteiskunnalliseen aseman ja siviilisäädyn ero ei ole vaikuttanut heidän väleihinsä mitenkään.

Naisille sota on tuonut hyvääkin

Lääkäri Karjalaisen apu on saanut Helmi Elisan ihannoimaan miestä, kun taas Karjalaiseen on vedonnut naisen avuttomuus. Nyt he päätyvät yhdeksi yöksi samaan sänkyyn, mutta jatko menee mönkään, koska heillä on erilaiset odotukset.

Myöhemmin Karjalainen pyytää anteeksi ja kosii, mutta Helmi Elisa antaa rukkaset sanoen: ”Olisi liian yksinkertaista jättäytyä toisen ihmisen armoille, niin kuin aikoinaan, kun menin naimisiin. Miulla ei ollut mitään ammattia, ei työtä, olin kotona ja hoidin Lauraa.” Helmi Elisa ei siis halua ottaa roolia, joka naisille sodan jälkeen suositeltiin, miehen emotionaalista kannattelua, vaan keskittyä omaan kehitykseensä.

Miesten ja naisten välillä on selvä ero. Sota on raunioittanut Aarnen fyysisesti ja Karjalaisen psyykkisesti. Molemmat ovat jatkuvasti pettäneet vaimoaan, ja vaimon kuolema on vapauttanut heidät ”väärästä” avioliitosta. Karjalainen on menettänyt myös pienen tyttärensä, jota hän on kovasti rakastunut.

Sen sijaan naisille sota on tuonut mukanaan myös hyvää. Martta ei edes salaa iloaan siitä, että on saanut vihdoin omakseen Aarnen, kun tämän vaimo on kuollut pommituksessa.

Helmi Elisa ei ole rakastanut miestään, mutta tästä hän ei voi puhua edes Martalle. Ilman tällaisia harvinaisia säröjä ystävyys olisi liian idyllistä ollakseen uskottavaa.

Helmi Elisan kuvauksessa Hietamies murtaa sotalesken – ja ylipäänsä lesken – stereotyyppiä. Vaikka Lauralle orpous on yksiselitteisesti menetys, leskeys avaa Helmi Elisalle mahdollisuuden itsenäistymiseen ja kehittymiseen: ”nyt vihdoin viimein koko tulevaisuus oli hänen omissa käsissään. Hän tiesi, että pitkä tie se tulisi olemaan, pitkä ja kivinen. Mutta hän kulkisi sen, valmistuisi, kokisi mitä on olla vapaa ja itsenäinen. Ja sinä päivänä hän seisoisi käsi lapsensa kädessä siinä uuden elämän kynnyksellä. Ja hän rakastaisi, jos se olisi mahdollista.”

Nuoret selviävät helpoimmin. Lotta Kerttu, Arttu ja jopa kätensä menettänyt Kyösti alkavat suunnitella opintoja, ja Kerttu ja Arttu löytävät toisensa.

Vanhuksilla on vaikeinta

Yhdeksänkymppinen Mari on tähän mennessä ollut optimistisuuden ja elämänmyönteisyyden ruumiillistuma ja nauttinut täysin rinnoin kymmenen vuotta sitten solmimastaan avioliitosta Kustaa kanssa, mutta nyt hän sairastuu dementiaan: ”Tälviisi vanha ihminen saap kuolla vierais maisemis, parantusha sitä, jos olisi koton. Täällä maa ikkääkö vetää puoleesa. Sielt piti lähtee, mitehä monta vuotta siint oikein on?” Mari kuolee ja haluaa tulla haudatuksi kasvot Karjalaan päin.

Vanhusten kokemukset evakossa on melko lailla sivuutettu, sillä he eivät ehtineet kirjoittaa niitä muistiin – toisin kuin myöhemmin silloiset lapset. Siksikin Kyllikki Mäntylän Oprin nimihenkilö, Iiris Kähärin Viipurilaisen iltapäivän Kaisu ja Laila Hietamiehen Mari ja Kustaa sekä Malviina ovat tärkeitä kirjallisia hahmoja.

Muistot ja uusi elämä

Tulee ensimmäinen rauhan kevät – ja samalla muistot viimeisestä keväästä Suontaassa. Siitä – samoin kuin sodasta – tuntuu olevan pitkä aika. Nyt vasta muistoihin on aikaa.

Martta ajattelee: ”Ennen muistoja siivitti toivo; nyt ne olivat kipeitä, mutta niistä ei silti voinut olla puhumatta. Ja silloin kun niistä ei puhuttu ääneen, palasivat ajatukset niihin tavan takaa. [- – -]

Ja varmasti oli jo nyt tunnustettava, että noita muistoja himmensi pelko. Vieraille ihmisille heidän kohtalonsa oli yhdentekevä, ja sen myötä muistot.”

Muistot voi jakaa vain saman kokeneiden kesken, ja tällaista yhteisyyttä teoksessa onkin.

Toisaalta näytetään jokaisen ihmisen pohjimmainen yksinäisyys: jokaisen on itse vastattava elämästään ja jokaisen ryhdyttävä työhön tulevaisuuden puolesta.

Lääkäri Karjalaisen käsitys sota-ajasta muistuttaa myöhempää ajopuuteoriaa: oltiin ”kuin suuren virran mukana, paljon emme ole sille mahtaneet. Mutta nyt kesän tullessa olemme ajautumassa suvantoon, ja nyt voisimme jo tehdä jotain!” Karjalaiseen vetoaa Paasikiven puhe jälleenrakentamisesta: ”Nyt on aika rakentaa koko elämä uudelle pohjalle”.

Hietamiehen henkilöillä on jokaisella oma unelma uudesta elämästä. Enää ei ole sellaista evakkojen yhteistä kohtaloa kuin Viljo Kojon Kymmenen savun kylässä – eikä edes kuvitelmaa siitä kuten Unto Seppäsen Evakon ja Iiris Kähärin Elämän koko kuvan päähenkilöillä.

Sodan vaikutus lapseen

Neljännen ja viidennen osankin vaikuttavin henkilökuva on Helmi Elisan seitsenvuotias tytär Laura.

Teoksessa Vierailla poluissa, oudoilla ovilla Laura haaveilee Mynämäellä kaupan ikkunassa olevasta rahapussista. Hänen mielessään se on taikapussi, jossa raha lisääntyy itsestään. Kun äiti ei anna rahaa sen ostoon, Laura ostaa sen omin päin – kauppias luottaa, että äiti maksaa sen.

Kun Helmi Elisa saa asian selville, hän suuttuu sekä kauppiaalle, joka on myynyt kukkaron alaikäiselle, mutta ennen kaikkea Lauralle, joka kieltäytyy kertomasta missä kukkaro on. Koska kukkaro on paperia, se sulaa sateessa.

Äidin ja tyttären yhtäaikainen olo eri sairaalassa vieraannuttaa heitä entisestään.

Teoksessa Edessä elämän virrat erossaolo jatkuu, kun Helmi Elisan opiskelee Helsingissä.

Turussa Laura kiusataan koulussa ”karjalaisäpäräksi”, koska hän kertoo mielikuvituksellisia tarinoita siitä, että hänen isänsä on suuri sotaherra, joka on tavannut Mannerheimin. Luokkatoverit tietenkin syyttävät häntä valehtelusta.

Mynämäellä Lauralla on omakivi, Turussa taas Ajatuspuu. Hän kuvittelee Turun linnan torniin prinssit, joiden kanssa hän sitten keskustelee.

Vasta kun Laura putoaa jokeen ja pelastuu, aikuiset tajuavat tilanteen vakavuuden. Opettaja kieltää luokkaa kiusaamasta.

Ydin tässä kaikessa on Lauran kokemus, että häntä ei nähdä.

Vaikka äiti ei ymmärrä tyttärensä surua ja mielikuvitusleikkejä, häntä ei romaanissa syyllistetä. Helmi Elisa tekee sen mitä voi, mutta ei vain pysty enempään.

Hietamies on parhaimmillaan kuvatessaan koskettavasti sodan seurauksia lapselle, lapsen yksinäisyyttä ja mielikuvitusta, joka leimataan valehteluksi. Mitään ei selitetä, vain kuvataan luottaen lukija ymmärtävän.

Tietoja

Olen aiemmin kirjoittanut blogiini Kannas-sarja kolmannesta osasta Hylätyt talot, autiot pihat.  Artikkelin alussa on kerrottu lyhyesti sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta Mäeltä näkyy toinen mäki ja Maa suuri ja avara, jotka tapahtuvat 20- ja 30-luvulla.

Blogini artikkelissa, joka käsittelee Hietamiehen Lappeenranta-sarjan talvisotaa ja välirauhaa kuvaavia romaaneja Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut, on lopussa tietoja kirjailijasta.

Blogissani olen käsitellyt Unto Seppäsen Evakkoa, Iiris Kähärin Elämän koko kuvaa ja Viipurilaisen iltapäivää  sekä Kyllikki Mäntylän Opria.