Venäläinen näkemys suomalaisista sotaelokuvista

Jelena Senjavskaja käsittelee Carelia-lehdessä 5/2005 julkaistussa artikkelissaan varhaisten neuvostoliittolaisten talvisotaelokuvien lisäksi kolmea tunnettua suomalaista elokuvaa: Edvin Laineen Tuntematonta sotilasta, Pekka Parikan Talvisotaa ja Olli Saarelan Rukajärven tietä.

Senjavskajan mielestä ”filmit ovat taiteellisesti varsin heikkoja, juoni puuttuu niistä lähes kokonaan, ne ovat pitkäveteisiä ja ikävystyttäviä”.

Koska filmit eivät ole tehneet Senjavskajaan vaikutusta, hän ihmettelee, miksi filmien vaikutus suomalaisiin katsojiin on ollut niin voimakas, ja päättelee: ”Ilmeisesti siksi että niiden aatteet ja mielialat sointuvat yhteen suomalaisten joukkotajunnan kanssa.” ”Elokuvat puolustelevat ideologisesti Suomen osallistumista sotaan”, mistä Senjavskajan esimerkkinä Talvisodasta ”upseerin puheenvuoro sotilaille”, siis ilmeisesti eversti Laurilan puheen rykmentilleen juuri ennen rintamavastuuseen lähtöä Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen.

Senjavskajan mielestä kaikkien kolmen filmin perussanoma on sama: ”Venäläiset ovat ikuisia vihollisiamme. He tahtovat anastaa maamme. Me puolustamme Suomea.” Tämä ei Senjavskajan mielestä vastaa historiallista todellisuutta: ”Elokuvan tekijät eivät ole huomaavinaan, että heidän oikeutettuna, isänmaallisena pitämänsä paatos joutuu ankaraan ristiriitaan sankareiden aggressiivisten valtauspyrkimysten kanssa.”

Talvisodan puolustustaistelun ja jatkosodan Itä-Karjalaan ulottuvan hyökkäysvaiheen välillä Senjavskaja ei siis näe mitään olennaista eroa.

Kiinnostavaa kyllä, Senjavskaja on vivahteikkaampi toisessa artikkelissaan, joka käsittelee neuvostoliittolaisen sotapropagandan kuvaa suomalaisista. Vaikka hän pääosin yhtyy Neuvostoliiton perusteluihin ennen talvisotaa (”Neuvostohallituksen keskuudessa aitoa levottomuutta herättivät Suomen aktiiviset sotavalmistelut, jotka olivat synnyttäneet ajatuksen Suomen alueelle rakennettavasta vahvasta Neuvostoliiton vastaisesta sillanpääasemasta”), hän myöntää, että ”Mannerheimin päiväkäskyn sanamuoto suomalaisten taistelusta kotinsa ja Isänmaansa puolesta oli sittenkin lähempänä totuutta ja suomalaisen sotilaan näkemystä kuin [Neuvostoliiton sotapropagandan] väkinäiset muotoilut, miten pieni naapuri uhkaa valtavaa Neuvostoliittoa.”

Senjavskaja myöntää myös, että ”propagandalla ei ollut läheskään absoluuttista vaikutusta neuvostokansalaisten kollektiiviseen tietoisuuteen rintamalla ja selustassa; kansalaiset säilyttivät kykynsä arvioida todellisuutta varsin selväjärkisesti ja kriittisesti.”

Kummallista kyllä, Senjavskaja pitää ”Leningradin turvallisuuden takaamista” liian epämääräisenä ja riittämättömänä väitteenä, minkä takia propagandassa siirryttiin ”korostamaan vain puna-armeijan vapautuspäämääriä Suomen suhteen”. Tosiasiassahan muutos oli nimenomaan päinvastainen. Senjavskaja jättää mainitsematta propagandan yhteyden Kuusisen hallitukseen ja siitä luopumiseen eikä ollenkaan käsittele propagandan muutosten yhteyttä Stalinin päämäärien muutoksiin.

Vihollisen kuvaamisen suomalaisissa elokuvissa Senjavskaja näkee näin: ”Venäläiset eivät ole pelkästään vastustajia, vaan halveksittavia ryssiä.” Tämä johtuu siitä, että ”Luokkakantainen, ideologinen aines puuttuu suomalaisista elokuvista” – vaikka artikkeli on kirjoitettu 2005, Senjavskaja käyttää samoja termejä kuin aikoinaan Neuvostoliitossa.

Sen sijaan Neuvostoliiton sotapropagandaa käsitelessään Senjaskaja kirjoittaa, että molemmat maat käyttivät samanlaista propagandistista sanastoa: Neuvostoliitossa käytettiin termejä ”valkosuomalaiset rosvot” ja suomalainen valkokaartilasijoukko” ja ”Valko-Suomi”, ja ”suomalaisia työläisiä kehotettiin käymään taisteluun ’bolshevistista fasismia’ vastaan.”

Elokuvia käsitellessään Senjavskaja arvostelee vain suomalaisia: ”kansalliskiihkoista motiivia lietsotaan kaikissa elokuvissa” ja se tapahtuu ”toista kansaa loukkaamalla ja nöyryyttämällä. Venäläiset on kuvattu pedoiksi (typerät ja pelottavat elukat), pelkureiksi (he rukoilevat armoa, juoksevat karkuun suomalaisia ja hyökkäävät yksittäisten sotamiesten kimppuun), idiooteiksi (heidän propagandansa on tarkoitettu tyhmille), roistoiksi (he jättävät haavoittuneita sotilaitaan oman onnensa nojaan), julmureiksi (he rikkovat kansainvälisiä oikeusnormeja: ampuvat kiellettyjä räjähtäviä luoteja – – jne.”

Suomalaiset sitä vastoin on Senjavskajan mielestä elokuvissa ”kuvattu sankareiksi, urhoiksi”. Siitä kertovat repliikit: ”’Hei venäläiset, täältä tullaan!’, ’Suomen karhu on vihdoin noussut pystyyn!’, ’Yksi suomalainen on kuin kymmenen venäläistä’, ’Herätkää, Suomen leijonat!’”

Ilmeisesti Senjavskaja ei ole käsittänyt lainkaan, että Tuntemattomassa sotilaat itse ironisoivat oman maansa propagandaa. Toki kyseessä ovat usein viittaukset, joiden ymmärtäminen edellyttäisi Suomen kirjallisuuden ja kulttuurin, ennen kaikkea Runebergin ja Topeliuksen tuntemusta. Senjavskaja ei Timo Vihavaisen mukaan osaa suomea, ja kun hän kirjoittaa samoista elokuvista teoksessaan Venäjän viholliset 1900-luvun sodissa (20102, ei suom.), kirjallisuusluettelossa ei ole suomalaisia tutkimuksia.

Varhaisissa neuvostoliittolaisissa talvisotaelokuvissa oli Senjavskajan mielestä ihan oikein kuvata puna-armeijan sotilaat oli sankareiksi ja suomalaiset roistoiksi. Ilmeisesti hän uskoo ihan vilpittömästi, että suomalaiset rikkoivat koko ajan kansainvälisiä sopimuksia ja yleistä humaanisuutta vastaan mutta neuvostoliittolaiset eivät koskaan tehneet niin. Senjavskan mielestä sodanaikaisen neuvostopropagandan kuva suomalaisista vastasi totuutta.

Neuvostopropagandaa käsittelevässä artikkelissa Senjavskaja kertoo, että Karjalan rintamalla taistelleet puna-armeijalaiset arvostivat suomalaisia sotilaina: ”he jättivät jopa saksalaiset varjoonsa. Ketkään muut Saksan liittolaiset eivät saaneet kehuskella vihollisen kunnioituksella”. Myös vangiksi jääneet suomalaiset osoittivat sisukkuutta eivätkä suostuneet kertomaan mitään, mistä viholliselle olisi ollut hyötyä.

Neuvostoliittolaiset sotaveteraanit jopa ovat sitä mieltä, että myös suomalaiset puolustivat itseään. Niinpä Senjavskajakin myöntää: ”Kaikista Saksan vasalleista varmaankin vain Suomella oli Neuvostoliiton vastaiseen sotaan osallistumisessa läsnä oikeudenmukaisuuden elementti, joka tosin limittyi sen valloitussuunnitelmien kanssa. On mielenkiintoista, että sotaan liittymisen ja siitä irtautumisen perustelut olivat käytännöllisesti katsoen päinvastaiset.”

Toisaalta Senjavskaja kirjoittaa, että puna-armeijalaiset pitivät suomalaisia julmina: suomalaiset tappoivat neuvostoliittolaiset haavoittuneet puukolla, tuhosivat sotasairaaloita, asettivat ”petollisia” miina-ansoja, lähettivät suksilla ”tuhotyöläisiä”, käyttivät ”selkään tähdänneitä veitsenheittäjiä” ja puusta ampuvia tarkka-ampujia, ”käkiä” (”kukushkat”).

Suomalaiset tutkijat ovat kiistäneet ”käkien” olemassaolon, sekä siksi että sellaisia ei mainita missään suomalaisissa lähteissä, että siksi että menetelmä olisi ollut täysin järjetön: puusta amouja olisi ollut täysin suojaron. Senjavskaja on kuitenkin täysin vakuuttunut, että kertomukset ”käeistä” pitävät paikkansa!

Senjavskaja ihmettelee ilmeisen aidosti, että kaikissa elokuvissa on suomalaisille epäedullisia kohtauksia. Tuntemattomassa sotilaassa ja Talvisodassa toistuu repliikki ”Tähdätkää vatsaan”, mistä Senjavskaja on aivan ihmeissään: ”Tekijät eivät ole edes huomaavinaan kuvattavan raakuutta.” Senjavskaja myöntää, että sodassa tapetaan vihollisia, mutta hänestä ”julmuudella maiskottelu” on liikaa. Kuitenkin Senjavskaja on Vihavaisen mukaan arvostettu tutkija.

Suomalainen katsoja tuskin pitää juuri tätä kohtaa erityisen raakana ja julmana. Yleisesti ottaen suomalaiselle katsojalle on itsestään selvää, että sotaa ei pidä kaunistella, ei myöskään omia sotilaiden tekoja.

Senjavskajan loppupäätelmä on, että venäläisvastaisia ja revanssistisia mielialoja on Suomessa puoli vuosisataa aktiivisesti lietsottu propagandan keinoin, mm. näiden elokuvan välityksellä.

Minun on mahdotonta nähdä revanssismia missään näistä elokuvista. Ne kaikki kuvaavat omalla tavallaan sodan kauheutta, joskin ne samalla kunnioittavat sotilaiden kestävyyttä.

Senjavskaja ei mainitse mitään siitä, mikä suomalaisen mielestä on keskeistä Tuntemattomassa sotilaassa: upseerien ja miehistön ristiriita.

Myös Olli Saarelan Rukajärven tien uskonnollinen symboliikka – päähenkilö istumassa kuin Jeesus Leonardo da Vincin tunnetussa ehtoollismaalauksessa ”pahiksen” ja ”hyviksen välillä – on mennyt Senjavskajalta täysin ohi.

Loppujen lopuksi kyse ei ole vain kahdesta kansallisesta näkökulmasta vaan myös kahdesta erilaisesta esteettisestä lähtökohdasta. Kun Talvisodassa eversti Laurila nostattaa puheellaan ennen rintamalle lähtöä miestensä mielialaa, suomalainen katsoja ottaa sen vain aikakauden realistisena kuvauksena. Sen sijaan Senjavskajan mielestä suomalaisten olisi pitänyt kuvata sotaa sodanjälkeisen ulkopolitiikan tai tarkemmin sanoen sen neuvostoliittolaisen version mukaan.

Senjavskajan artikkelista voi ottaa opiksi: ei pidä suoralta kädeltä tuomita vierailta tuntuvia ulkomaisia romaaneja ja elokuvia, vaan on ensin tunnettava niiden konteksti.

Kirjallisuutta

Senjavkaja, Jelena: Suomi Neuvostoliiton vihollisena toisessa maailmansodassa: viholliskuvan synty ja kehitys vuosina 1939-40 ja 1941-44. -Teoksessa Monikasvoinen Suomi. Venäläisten mielikuvia Suomesta ja suomalaisista. Toim. Olga Iljuhina, Aleksei Tsamutali, Timo Vihavainen. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Mnogolikaja Finljandija. Obraz Finladii i finnov v Rossii (2004) suom. Mirko Harjula et al. Edita 2009. Kleio.

Senjavskaja, Jelena: Venäläiset ja suomalaiset toistensa silmin sota-aiheisissa elokuvissa. Carelia 5/2005.

Tästä artikkelista olen referoinut Senjavskajan kuvaamia venäläisiä talvisotaelokuvia blogissa aiemmin.

Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava 2011.

Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 2

Paavo Rintalan Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin toinen osa on vielä ensimmäistä kriittisempi Suomen sotapolitiikaa kohtaan. Ihmisten välinen yhteys on kuitenkin poliittisia ristiriitoja tärkeämpi.

Pieni kertaus romaaniparin kahdesta keskeisestä suvusta.

Kumelat on vanha sivistyneistösuku. Lassi Kumelalla ja hänen vaimollaan Susannalla on neljä lasta, joista Jussi oli jo talvisodassa. Nuoremmat lapset ovat Leena, Esa ja Johanna. Perhe asuu Helsingissä ja heillä on kesämökki, jossa he ovat evakossa.

Vuoksen hovin omistajat Ake ja Lilli Kumela ovat ennen sotaa ostaneet varalta Kirkkonummelta tilan, jossa he  ovat nyt evakossa. Tytär Kaarina on vasta opiskelija, mutta poika Leo on naimisissa Päivin kanssa ja heille on ennen sotaa syntynyt tytär.

Nuorin veli, teologian apulaisprofessori Hessu Kumela on vanhapoika. Ihastus naimisissa olevaan hienostorouvaan Anni Bergin on pysynyt platonisena.

Veljesten velipuoli, entinen diplomaatti Eetu on säilyttänyt suvun alkuperäisen sukunimen Kumelius.

Susanna Kumelan veljellä eversti Henri Mustamäellä on vaimonsa Minnan kanssa tytär Ellen.

Nikut ovat alun perin käsityöläisiä ja seuraavassa polvessa alempaa keskiluokkaa. Kantaisä Vihtori on nahkapeitturi, karvari ja naimisissa Eeva Marian kanssa. He asuivat ennen sotaa Antreassa kuten myös tytär, terveyssisar Aino miehensä Otto Harjulaisen ja poikansa Penin kanssa.

Nikujen nuorin poika Ensio (Enska) ja vävy Otto Harjulainen katosivat talvisodan lopussa, mutta Aino ei suostu uskomaan aviomiehensä ja veljensä kuolemaa.

Aino on poikansa Penin kanssa evakossa Oulussa, jonne ovat päätyneet myös Vihtori ja Eeva Maria. Oulussa asuu myös heidän toinen poikansa Janne.

Hidas paluu sodasta

Jo ensimmäisessä osassa (1976) on käsitelty välirauhan alkua. Toisen osan (1979) alussa jatkuu kotirintaman sotapropagandan nielleen osan ja rintamaupseerien mielialojen eron korostaminen, kun Lassi Kumela julistaa: ”Meidän armeija on yhä lyömätön ja me tarvitaan sitä ennen kuin suursota päättyy”.

Luutnantti Leo Kumelaa vaivaa haavoittuminen mutta ennen kaikkea muistot Summasta: ”…minua paremmat miehet, nöyremmät, vaatimattomammat…henki pois kerralla…minun on ikävä teitä pojat…[- -] miksi minä jäin eloon.” Aviomiehen masennus raskauttaa myös vaimo Päivin oloa.

Vänrikki Jussi Kumela on säästynyt loukkaantumiselta mutta on sodasta palattuaan suhtautunut ”teennäisen jurosti kotiväkeensä. Nämä eivät Jussin mielestä tienneet sodasta mitään, puhuivat vain. Jussin todellisuus oli Tolvajärvellä, Ristisalmella, Ägläjärvellä ja Aittojoella.”

Junamatkalla pikkusisarensa Johannan kanssa Jussi kuitenkin ymmärtää, ettei ”voinut esiintyä Johannalle minään talvisen taistelun ihmeen karvaisena puoliprimitiivisenä myyttinä” ja ”ettei sotiminen sittenkään ollut kaikki kaikessa. Eihän hän ollut yhtään mitään, pelkkä opintojaan aloitteleva opiskelijapoika. Jos mieli säilyttää aidon itsenäisenä, oli paras olla välittämättä siitä mitä vanhat sotakaverit alinomaa puhuivat ja olla juuttumatta Ägläjärven tunnelmiin.”    

Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat ennallaan

Talvisodasta kotiin palanneet työmiehet saavat kokea, että työelämän sortavat käytännöt ovat ennallaan: metsätöissä metri tarkoittaa 1,20 metriä, mitä kutsutaan ”rosvon mitaksi”. Ruotsinkielisellä Kirkkonummella kartanonherrat eivät suostu edes riidan panemiseen puoleksi, kuten Ake Kumela ehdottaa.

Tampereella Jussi Kumela kohtaa joukkueensa sotilaita, jotka ovat perustamassa työläisrintamamiesten seuraa. He eivät halua mukaan ”herrojen hankkeisiin”, jollaisena he pitävät Aseveljien liittoa.

Jokinen toteaa Jussille, että sodan aikana kysyttiin vain miestä, herroille saattoi sanoa vastaan ja nämä jopa ottivat asialliset ehdotukset huomioon. Nyt ”tivataan isänmaallisuutta ja käsketään tunnustaan väriä, tän maan herrakansan väriä”, joka on ”patamusta”.

Loppuvuodesta 1940 oikeustieteilijä Onni Kuusi kertoo Hessu Kumelalle siitä, miten Suomen Aseveljien Työjärjestön (SAT) ”välityksellä levitettiin työpaikoillakin sotilasjohdon käsityksiä jollaisia ei niiden jyrkkyydestä johtuen voinut julkaista edes päivälehdissä. Mitä härskeintä natsimielistä propagandaa. Heimosoturihengen veren ja raudan oppien oikeutusta. Uskovaista ryssänvihaa.”

Onni Kuusen mielestä muut mielipiteen kuin Mannerheimin ja tämän jääkärieverstien on kriminalisoitu. ”Sitä varten on perustettu näitä aseveliyhdistyksiä sun muita. Vapaamielinen liberaalisti ajatteleva keskiluokka, entiset ståhlbergiläiset ovat pelästyneet, vaikenevat. Sosialidemokraatitkin ovat ryhtyneet Marsalkan suosiota tavoitellakseen myötäilemään tämän yleviä näkemyksiä. Vapaamielinen keskiluokka näkee että sosialidemokraateista on ruvettu kasvattamaan kansallissosialisteja, mutta vaikenee. Pelkää ja vaikenee. Se sulautetaan kiihkomieliseen oikeistoon.”

Samaan aikaan on kielletty Vapaa Sana ja nyt ollaan lakkauttamassa Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuraa (SNS-1).  Sen jäsenet esitetään toisin kuin siihen asti (ja useimmiten vieläkin) on ollut tapana: ei  ”maanpettureina” vaan ihmisinä, jotka ovat taloudellisessa ahdingossa ja pelkäävät uutta sotaa.

Seuran jäsenten silmillä tapahtumia ei kuitenkaan kuvata vaan Hessun mietteinä.

Rintalan lähteenä oli ilmeisesti Anthony Uptonin Välirauha ja Kommunismi Suomessa.

Suur-Suomi-euforia valtaa sivistyneistön

Jatkosodan synty oli 70-luvun lopulla jo kohtuullisen hyvin selvitetty, vaikka osa suomalaisia harasi ulkomaisten tutkijoiden Anthony Uptonin ja Hans Petter Krosbyn tulkintoja vastaan.

Romaanissa tuntuu vähän epäuskottavalta, että vaikka Kumeloilla suhteita ylös asti onkin, he kuulevat lähes tosiaikaisesti salaiset tiedot Suomen johdon lähenemisestä Saksaan. Jopa ikikyyninen Eetu Kumelius pitää parhaana vaihtoehtona pyrkimistä Saksan vasallisiksi kuten vuonna 1918.

Vain idealistinen teologi Hessu Kumela epäilee, että saksalaiset esittävät tiedot tarkoitushakuisesti, ja muistuttaa ”lahjoja tuovista kreikkalaisista”, siis siitä Saksa tuskin auttaa Suomea pyyteettömästi. Saksan esittämiin tietoihinkaan ei tulisi sinisilmäisesti luottaa.

Kuultuaan Mannerheimin luovuttaneen Saksalle tiedot Suomen armeijan resursseista Hessu kutsuu tapausta ”valtiokaappaukseksi”. Hänelle on käsittämätöntä, että ”kokonaisen kansan kohtalolla saatettiin spekuloida”.

Hessu näkee asiat kummaltakin puolelta ja ymmärtää myös Neuvostoliiton motiiveja: ”Tietysti Molotov näki kehityksen mihin meillä oltiin menossa…yleinen mielipide oli panemassa parastaan luistaakseen Suomen Saksan vaikutuspiiriin… täytyihän Neuvostoliiton se nähdä, olihan heillä hirveä määrä miehiä Helsingissä, Ahvenanmaalla ja Petsamossa, miehillä silmät päässä; tietysti ne raportoi Moskovaan. Tästä kulmasta ajatellen Neuvostoliiton jatkuva puuttuminen Suomen asioihin ja Molotovin huolestuneisuus oli luonnollista, johdonmukaista…Jos minä olisin Molotovin housuissa, enkö tekisi samoin? Ja siten vain lisäisin suomalaisten halua etsiä turvaa Hitlerin Saksan suunnalta.”  

Kyse on siis eskalaatiosta, jossa kumpikin vuorotellen vastaa toisen osapuolen tekoihin, jolloin tilanne pahenee pahenemistaan.

Hessusta ei ole aktiiviseen toimintaan, sillä hän epäilee omia johtopäätöksiään. ”Entäpä jos on totta mitä Molotovin väitetään puhuneen Berliinissä? Jos emme hakeudu Hitlerin siipien suojaa, Venäjä miehittää maan? Sivistyneistö ja poliittiset johtajat karkotetaan Siperiaan.”

Hessu katsoo, ettei Stalinilla ole valinnan varaa: ”Stalinin on pakko tehdä se Saksan hyökkäyksen pelosta. Niinhän sen oli tehtävä Inkerinmaallakin kun jääkärieverstit alkoivat juhlapuheissaan tai juovuspäissään elämöidä Karjalan heimon vapauttamisesta. Inkeriläisiä alettiin siirtää pois.” Tässä Hessu tulee esittäneeksi varsin epäilyttävän periaatteen: suomalaiset ovat vastuussa sekä omista että Stalinin teoista, jopa tämän terrorista. 

”Tuho on edessä, teimme niin tai näin”, Hessu päättelee. ”Pappina ja kristittynä se lienee pakko hyväksyä, mutta ei ihmisenä, ei koskaan ihmisenä”. Papit ja kristityt ovat valinneet kahdesta pahasta mielestään vaarattomamman ja kaukaisemman ja hakeneet Natsi-Saksalta tukea Neuvostoliittoa vastaan ymmärtämättä, että sekin merkitsee kansanvallan ja kristillisen kirkon tuhoa.

Eversti Henri Mustamäki oli aikoinaan eronnut armeijasta, joka hänen mielestään oli liian preussilainen, myöntää nyt olleensa väärässä ja kollegoidensa oikeassa: ”Maailma on hullumpi kuin minä luulinkaan. Jos emme nyt aseistaudu, Suomen perii hukka. Ei tätä sinun kansanvallallas ja kristinuskon sanoilla eikä näkemyksillä enää puolusteta. Minäkin luulin että voidaan. Ei näköjään. Olemme liian pieni kansa. Kun suuri ristiveto puhaltaa, ainoa turva on tykistö ja armeija.”

Myöhemmin Hessu myöntää, että mahdollisuus rauhaan oli pieni.

Samoin kuin Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa, Hessu kauhistuu kuultuaan kaatuneiden muistopäivän puheista toukokuussa 1941: ”Kaatuneet yritettiin vetää haudoistaan pyhittämään ihmismielet vallannutta intoilua. Lapuanliikkeen tunnekuohut olivat infantiileja tähän verrattuna. Silloin sentään suuri osa kansaa, vaikkei sitä väkivallan pelosta julkisesti uskaltanut esittääkään, piti sotaintoilua haihattelevien körttipappien, eteläpohjalaisten rehvastelijoiden ja suojeluskuntien turhautuneimman siiven väkivaltaisensa törmäilynä.

Nyt maltilliset liberaalitkin olivat intoa täynnä: jos ja kun sota syttyy, me emme jää sivustakatsojiksi.”

”Kaikkinainen laskelmointi oli Hessulle vierasta”, joten hän ei kykene käsittämään, ”että kokonaisen kansan kohtalolla saatettiin spekuloida”.

Vapunaattona kun Lassi ja Susana Kumela viettävät hopeahäitään, änkyttävä Eetu Kumelius on jälleen oma pessimistinen itsensä: ”He…hetkittäin tuntuu että ka…kaikki onnistuu. Mutta sitä ei pi…iä säikähtää, se me…menee kyllä ä…äkkiä ohi.”

Lassi ja Susannan tytär Leena uskoo, että ”uusi Eurooppa synnyttää uuden ihmiskäsityksen”. Hänen serkkunsa Kaarina on toista mieltä: Natsi-Saksassa naiset ajetaan pois työelämästä ja sidotaan kotiin ja äitiyteen. Toinen serkku Ellen Mustamäki tukee Kaarinaa, koska ei hyväksy natsien vaatimusta naisten meikittömyydestä: ”Natürlich schön, ei kiitos”.

Leena-serkkunsa ylioppilasjuhlissa 1941 Leo Kumela vetoaa kenraali Siilasvuon 16. toukokuuta antamaan lupaukseen tarjota kahvit Vienan Kemissä heinäaikaan tai viimeistään riihenpuintiaikaan.

Kaikesta huolimatta Kumelan suvun keskinäiset välit säilyvät, sillä sukurakkaus on Hessulle tärkeämpi kuin poliittiset erot.

Realistiset ja pasifistiset naiset

Naiset ovat edelleen kiinni arkielämässä. Susanna Kumela ei enää jaksa kuunnella miehensä poliittista intoilua. Hän moittii Lassia siitä, että tämä luottaa Hitleriin mutta ei omaan poikaansa ja on ohjaamassa Jussia väärään ammattiin. Susanna ajattelee asioita yksilön tasolla: hän ei ole unohtanut, että sodassa kuollaan, ja pelkää poikiensa puolesta, Esakin kun haluaa koulun penkiltä sotaan.

Teini-ikää lähestyvä Johanna ei hyväksy vaatimusta uhrata yksilö kokonaisuuden takia: ”Minun ikioma etuni ja ylpeyteni on minun pikku etuoikeuteni enkä kyllä anna joka askeleella sitä suuren kalossin survottavaksi.”

Ouluun evakoksi joutunut Aino Harjulainen on saanut sodasta tarpeekseen, kun aviomies Otto ja Ensio-veli katosivat talvisodassa. Hän yrittää pelastaa sodalta toisen veljensä Jannen esittämällä tämän tutulle lääkärille hulluna. Runebergin ylevä runo Torpan tyttö käännetään farssiksi, ja pieni henkilökohtainen ”maanpetos ja yllytys maanpetokseen” rinnastetaan salaiseen toimintaan, jonka poliittinen sisärengas tekee sivuuttaen hallituksen enemmistön ja eduskunnan. Janne ei kuitenkaan halua olla pois sieltä mihin muutkin miehet joutuvat.

Sisarusten äiti Eeva Maria Niku toteaa vuoden 1918 kokemuksen perusteella: ”Äitin kannalta, kun poeka on sovassa, ei oo oikeeta ja vieäree puolta. Het kun se kuoloo, äiti on hävinneihin puolella, sillä viärellä puolella, tehköötpä sitte valtiot ja niiden sotajoukot vaikka minkälaesta voitonilvettä.”

Saksalaiset sotilaat ja suomalaiset naiset

Suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden seurustelusta Rintala antaa erilaisen kuva kuin Pojissa.

Oulun Raksilassa Hilman suhde Aadolfiin on aitoa rakkautta. Naapurit hyväksyvät lapatossumaisen maalaisjässikän, joka eroaa muista ”huolellisesti napitettuissa alppikengissään kopsuttelevista, edelweissiaan jodlaavista” alppijääkäreistä. He uskovat, että Aadolf sodan jälkeen vie Hilman Alpeille vaimokseen.

Helmis-Maijan luona käy raksilalaisten mielestä saksalaisia sotilaita liian tiuhaan, ja häntä kehotetaan olemaan mieleltään suomalainen. Maija ei anna periksi vaan torjuu isänmaallisuuden ja seksuaalisuuden samaistamisen: ”Kyllä mä mieleltäni suomalainen olen. Ja mun järki on suomalainen. Mutta toi mun pilluni, se on tullu saksalaismieliseks. Järki on Suomen puolta. Perse tykkää enempi sakemanneista. Ne ei oo humalassa, ne ei rähjää, ei yritä ryöstää mun rahoja ja aina ne on kohteliaita, kiittävät vielä saatuansa ja kysyvät että saitko ittekin siittä nautintoo? Kuka Suomen mies on niin kohtelias?”  

Kuvauksen muuttuminen kertoo Rintalan henkisestä aikuistumisesta. Naisia ei enää kuvata puolikasvuisten poikien mustasukkaisesta näkökulmasta vaan he saavat itse suunvuoron. Heillä on oikeus rakkauteen ja seksuaaliseen nautintoon, samoin oikeus valita mieleisensä mies kansallisuudesta välittämättä. Naisen ruumis ei ole enää kansakunnan omaisuutta.

”Voiton tantereella niistä henki sammui”

Jatkosodan hyökkäysvaiheen kuvaan vaikuttaa oleellisesti se, käsitteleekö kirjailija Moskovan rauhassa menetetyn Karjalan takaisinvaltausta vai Itä-Karjalan valloitusta kuten Väinö Linna Tuntemattomassa sotilaassa.

Rintala on valinnut Lapin, jossa kenraali Siilasvuon joukot on alistettu saksalaisten komentoon, joten Suomen suhde Saksaan on alusta asti näkyvissä.

Jo Kuusamon korvessa hyökkäystä odotellessa Leon alkuperäinen innostus laantuu. Hän on juuri ”henkisesti kyennyt palaamaan takaisin Summan aukeilta Päivin ja lapsen pariin ja alkanut arvostaa heidän yhteisiä pikku todellisuuksiaan enempi kuin Summaa ja sinne jääneistä kavereita” . Kansakunnan ”etu ei koskettanut häntä enää samalla tavoin kuin talvisodan aattona”, vaan hän ”halusi varjella yksilöllisyyttään, sitä ainoaa todellisuutta mistä hän saattoi edes jotakin ymmärtää.”

Vain nuoret joukkueenjohtajat innostuvat Suur-Suomen tekemisestä. Talvisodan rintamiehet anovat lomaa päästääkseen kotitilan heinätöihin.

Leon lähetin alikersantti Viljami Kälkäjän mielestä on ”passelia meille”, että ”isot sotakihot” tällä kertaa uskovat pärjäävänsä ”omalla uskollaan ja omilla suurilla sotasuunnitelmillaan”.

”Piru, kun ne rupiaa meitä tarvihtemmaa. Sillon ne alakaa sen vanahan hokeman: hyvä, sankari, täsä on nyt kohtalo, Suomi. Perkele sillon on kuule paskahommat tiijossa jätkämiehelle. Mitä ne muuta voipi, meitähän ne alkaa työntää siihen sotkuun jonka ne on ite tehneet.”

Leo ihailee, kuinka Kälkäjä kansakoulupohjalta ”osaa asettaa maailmanhistorian kohdalleen suhteessa omaan elämäänsä”.

Ei mökinmiehiä kuitenkaan pyhimyksinä esitetä. He eivät malta jättää heimoveljien sikoja ja kanoja rauhaan. Kyse ei ollut pikkujutusta, sillä kuten Mikko Porvali kaukopartiokirjassaan Hyökkäyksen edellä selostaa, sotaväen rikoslain mukaan kyseessä oli rikos nimeltä rosvonta, josta rangaistus oli ankarimmillaan viisi vuotta kuritushuonetta ja kuusi vuotta vankeutta. Moraaliselta kannaltakaan asiaa ei voi puolustella: köyhälle perheelle kotieläinten menetys voi olla kohtalokas.

Sotaoloissa on kuitenkin ymmärrettävää, että Leo katsoo asiaa sormien läpi, varsinkin kun asialle ei enää mitään voi: rajan läheisyydessä asuvat sotilaat ovat jo ajamassa sikoja kotiinsa.

Tavallisten sotilaiden rosvous rinnastuu puunjalostusteollisuuden himoon saada Itä-Karjalan metsät.

Myöhemmin Hessu väittää suoraan: ”Mikä Waldeneitten mielestä on Suomen etu, se lyö yksiin Yhtyneitten Paperitehtaitten etujen kanssa” ja ”’Strategiset’ rajat takaavat niille ilmaisen raakapuun.”

Siilasvuo jujuttaa saksalaisia

Kenraali Siilasvuo selviää innostuksesta nopeasti. Ymmärrettyään, etteivät motoroidut saksalaiset joukot pärjää korpimaastossa, hän on antanut tahallaan  epäsotilaallisista suomalaisista sotilaista huonon kuvan, ja etteivät saksalaiset tajua ottaa näitä tajuta kärkijoukoksi Sallassa.

Mutta myös suomalaisten hyökkäys Kiestinkiin pysähtyy mottiin. Sieltä Leo tuo eversti Turtolan terveiset, jotka todellisuudessa toi Wolf H. Halsti: ”Kyllä me voidaan sinne kuollakin, jos herroille siitä on jotakin iloa”.

Pelkkään etulinjan näkökulmaan ei jäädä. Toisin kuin ensimmäisessä osassa, jossa selustaa väheksytään, Leo alkaa levättyään ymmärtää myös esikunnan upseereita, joilla on monta vastaavaa ongelmaa hoidettavana.

Siilasvuo ymmärtää, mistä ”tärähtäneiden” ja ”piileskelijöiden” paljous johtuu: toisin kuin talvisodan aikana Suomussalmella, sotilaat eivät nähneet Vienan valloituksessa ”kouriinkosketeltavaa mieltä”.

Koska onnistumisen edellytyksiä ei ole, Siilasvuo alkaa tahallaan ”Jarruttaa saksalaisten käskyjen toimeenpanoa” ja ”hillitä omia komentajiaankin”.

Rintala arvostaa Siilasvuota, joka ei Ludendorffin muistelmien tapaan korota sotaa kaiken inhimillisen yläpuolelle. Suomussalmella Siilasvuo oli aktiivinen, mutta nyt hän noudattaa Sodan ja rauhan kenraali Kutuzovin taktiikkaa: tapahtumia ei voi pakottamalla pakottaa toiseksi, niiden logiikkaa on vain osattava seurata.

Nuoret saavat anteeksi illuusionsa

Täyslaidallisen saa sotapropaganda, joka saa Johannan kirjoittamaan ylioppilasaineessaan ”Jos saisin määrätä Suomen rajat” ”yhtäpitävästi historiallisten tosiasioiden kanssa että kolmen kannaksen rajat on meille sotilaallisesti tärkeät ja että lopultakin on oikeus tapahtunut”. Leningradin Johanna sentään jättää aineessaan tuhoamatta arvosanan alenemisen uhallakin.

Samoin kuin ensimmäisessä osassa, Hessun mielestä ”Johannan kaltaisten nuorten oli saatava pitää omat illuusionsa. Niin kauan kuin he itse uskoivat niihin. Miksi raastaa lapsilta ja nuorilta heidän rakentamansa kaunis maailmankuva? Mitä voi antaa tilalle? Ei muuta kuin tuhon odotuksen.”

Teoksen yhtenä vastakkainasetteluna on Hessun pyrkimys hengellisiin arvoihin ja naiseksi varttuneen Johannan pyrkimys toteuttaa naisen biologinen tehtävä ja kokea yksilöllinen onni.

Raksilan kaksi punaista aatetta

Oulun Raksilaan on rantautunut kaksi punaista aatetta: kristinusko Palestiinasta lähes 2000 vuoden takaa, sosialismi 1800-luvun Saksasta. ”Jeesuksen verellä pestyt ja punaisen aatteen uudestisynnyttämät iskivät toisiaan vastaan työpaikoilla, Raksilan saunassa lauantaisin ja keittiöissä jutellessaan Usein samassa talossa asui molempiin punaisiin kuuluvia. He kohtasivat toisensa halkoliiterissä, huusin portailla, huutelivat toisilleen aidan yli.” 

Köyhilläkin täytyy siis olla unelmia, joka auttavat kestämään. Stalinia nerona pitävät uskovat, että ”punainen voittaisi mustan faskistiperkeleen”.

Vain Ainon isä, entinen punakaartilainen Vihtori Niku ei usko huhuja, että länsivallat ovat Mannerheimille ilmoittaneet taanneensa Suomen itsenäisyyden.

Kun Valpo pidättää Penin ystävän Hanneksen sukulaisia, myös Hannes leimaa isänsä hulluiksi, joka ”tahtoo että ryssä voittaa”. Sen sijaan Peni uskoo oman kokemuksensa perusteella sedän olevan ”hieno ja kiltti ihminen”. Viattomuudelle ei ole poliittisia rajoja, vain ihmisen sisin merkitsee.

Monenlaista uskonnollisuutta

Hessu kauhistuu nationalismin sekoittamista uskontoon. Psalmin lupausta Messiaasta ”Kansa joka pimeässä vaeltaa kokee suuren valkeuden”, tulkitaan poliittisesti.

Toisaalta Mannerheimin miekantuppikäskylle antaa vastakohdan iltahartaus, jossa ”kiihkeäksi sinimustaksi tunnettu pappi” miellyttää Leoa puhumalla ”hengellisestä todellisuudesta: ’Vain tomu ja tuhka on väkevinkin ihmisvoima Jumalan edessä…ylpeyden hengestä Herra varoittaa meitä tekojamme tekemästä, matkalle lähtemästä, jopa isänmaata puolustamasta. Miehet, veljet, pyydetään sitä henkeä joka suurtenkin suoritusten edessä osaa nähdä miten vaivaiset me olemme kun me tekojamme kerskaamme. Kuinka me suomalaiset häpeämättä voisimmekaan kerskata. On onni, että juuri tänä iltana, jolloin tunteemme ovat korkealla, Jumala muistuttaa meitä siitä, mikä on väkevin kaikesta: rakkaudesta, armosta, laupeudesta.'” 

Hessu kastaa Leon ja Päivin kuopuksen vanhan kaavan mukaan, jossa kysytään kuten Kummisetä-elokuvan ensimmäisen osan kuuluissa kohtauksessa ”Luovutkos pois perkeleestä”. Käsitellessään vastaavaa kohtausta Mummoni ja Mannerheim -trilogiassa Pekka Tarkka toteaa, että Rintalalle ihminen on syntymästään asti perisynnin turmelema: ”ihmisen oma tahto on itsekkyyttä, kelvollista vain pahaan.”

Hessu ei usko lunastusoppiin eikä ylösnousemukseen. Hänen totuutensa löytyy Raamatun apokryfisiin kirjoihin kuuluvasta Salomonin Wiisaudesta (nykyisin Viisauden kirja).

Hessun mielestä ”Ahdistus kuuluu ihmisen perusolemukseen” siinä missä onnellisuus, eikä psykologien pitäisi yrittää ottaa ahdistusta pois vaan opettaa ”ihmistä kestämään ahdistuksensa, tulemaan toimeen sen kanssa. [- -] Syvyys puuttuu jos ahdistus pyyhitään pois”.

Toisaalta Hessu uskoo hyvään. Leo on tavannut samaa henkeä ”Summassa yksinkertaisissa maalaispojissa: hyvään uskovaa sisäistä iloa”, vaikka ”he saattoivat kirota iloisesti”. Leon keskustelukumppani Ensio Kynsilehto on ilmaissut asian näin: ”Katotaan, päivä se huomennakin, ei köyhällä muuta ole kuin toivo”.

Eversti Henri Mustamäen mielestä Hessun ”sisäiseen todellisuuteen” keskittyvä humanismi ei käy rintamalla: ”Raavaat miehet tarttee sisäisen varmuuden. Ainakin silloin tällöin. Minä en tarkoita uskovaisia miehiä vaan meitä tavallisia kirkon pakanoita. Sotilas kaipaa eheyden kokemusta yhtä lailla kuin se kaipaa joskus viinaa ja lomalla käydessään naista. Luuletko sinä että mökinpoika siitä kostuu jos sotilaspappi puhuu humanismista. Mutta jumala, Jeesus, siitä sillä on ainakin hämärä käsitys. Ja kun sotilaspappi sanoo että Jeesus auttaa sua, oli kyseessä tappelu ryssien kanssa tai kotihuolet tai muuten vain pitkäaikaisen sotavetelehtimisen korpeennuttama mielen ahdistus, oli se sinusta millaista taikauskoa tahansa, minusta se on oikein.”

Yksinkertaista kansan uskoa edustaa kirkkonummelainen ruotsinkielinen kalastaja Nordqvist, joka tuomitaan välirauhan aikana vankilaan salametsästyksestä, vaikka se on ollut välttämätön perheen ruokkimiseksi. Hän hyvästelee perheensä perinteisesti: ”God är trofast” (Jumala on uskollinen), mihin vaimo vastaa samalla lauseella. Kertoja kommentoi: ”Kun toivoa tarvittiin, siihen turvauduttiin.”  

Oulussa Aino Harjulainen on ryhtynyt lestadiolaiseksi, mitä jopa uskonnollinen äiti Eeva Maria pitää hurmahenkisenä liioitteluna. Mutta ”Astma osoittautui voimakkaammaksi kuin Ainon usko Jeesuksen parantavaan vereen. Joulunpyhien lähestyessä ahdistus syveni [- -] Mitä auttoi jos Kristus elikin kun Otto ja Ensio olivat poissa, poissa koti, poissa luonnollinen elämä.”

Alkuvuoden 1944 pommitukset tuovat taas sodan lähelle, mutta samalla ne vaikuttavat ”Ainoon parantavasti. Hän lopetti menneiden muistelun, astma hellitti, Aino piristyi ja palasi työhön” ja ”tavalliseksi kirkon kristityksi”.

Äiti Eeva Maria ei sano vastaan, kun isä Vihtori kommentoi: ”Naisihminen ei tuu toimehen ilman unelmia. Aino varsinkaan. Se tarttee alvariinsa kiinnekohran haaveesehen. Parree sen on että uskoo että Otto taikka Enska elää kun että toi Ristus Jumalanpoika elää. Parree se pitää Ainon virkiänä.”

Moraalin rappio johtuu virallisista valheista

Kun Hessu tulee keväällä 1944 käymään eversti Henri Mustamäen rykmentissä, tämä kertoo moraalin rappiosta: ”Miehistö ei ymmärrä sodan tarkoitusta. Ei sitä ymmärrä upseeristokaan. Siksi juopottelu leviää.” Se on tavallaan luonnollinen reaktio, kun suurin osa rintamaupseereistakaan ei usko Päämajan ”salainen”-leimalla varustettuja tilannekatsauksia. Silti ”pataljoonan komentajan ja komppanian päällikön pitää esiintyä miehille niin kuin kaikki olisi hyvin, niin kuin valmistauduttaisiin loppurytinän saaliin jakoon vaikka moni pelkää että sota on hävitty.”

Seuraus on, että sotilaat ”alkavat halveksia upseereita. Tämmöinen ’sotiminen’ se pohjustaa kuilua suomalaismiesten mieleen. Syvää kuilua. Tuli rauha kuinka hyvä tai kurja tahansa, se kuilu tuntuu kauan.”

Perimmäinen syy moraalin laskuun on Päämajan: ”jatkuvalla valehtelemisella viedään upseereilta moraali ja saadaan miehistö halveksimaan esimiehiään.”

Asemasodan aikana on revennyt olosuhteiden ero, jota Henri Mustamäki kuvaa: ”Tuolla neljän kilometrin päässä eletään kuin siviilissä, siitä saman verran koko Suomeen päin divisioonan portaassa eletään unelmien lomakylässä. [- -] Asemasota on kirottua. Tämä jakaa armeijan onnellisiin maan päällä eläjiin ja maan alla myyrinä asuviin etulinjan miehiin”.

Lottien arvostelu jatkuu

Rintala jatkaa lottien arvostelua samaan tyyliin kuin Sissiluutnantissa.

Henri Mustamäki kertoo Hessulle, että Lotta Svärdin johtaja Fanni Luukkonen ”ei osaa puhdassieluisuudessaan edes aavistaa, mitä hänen pikku kullanmurunsa täällä aiheuttavat pelkällä olemassaolollaan.” Kyse ei ole siitä, että lotat olisivat ”kevytmielisempiä kuin muutkaan ihmiset” vaan siitä että ”niitä on niin pirun paljon tuolla unelmaportaassa”, mikä ”aiheuttaa kireyttä etulinjan miehissä. Kansanmiehet halveksivat lottia, tai ainakin yleistävät näiden käyttäytymisen muutamien esimerkkien perusteella.” Tässä Rintala selittää, miksi Linnan lotta Kotilainen joutuu Linnan sodan lopussa halveksinnan kohteeksi. 

Toinen syy on Henrin mukaan lottien koostumus: ”Lotiksi tulevat ne jotka itse kuuluvat herrasväkeen tai yrittävät samastua ylempiin luokkiin. Se on se perussyy miksi niitä ei etulinjassa katsota hyvällä silmällä. Ja miksi katseltaisiin, herrojen kanssahan ne elävät tuolla onnellisten maassa.”

Henri myöntää, että ”Lääkintä- ja muonituslotat ovat asia erikseen. Miehet ymmärtää niiden tarpeellisuuden.” Näitä lottia ei kuitenkaan kuvata.

”Mutta nuo esikuntien toimistoissa pyllyään pyörittelevät tipuset.  Jos minä olisin Airo tai Mannerheim, yhtään alle 50-vuotiasta naista ei istuis lottana toimistoportaassa.” Avoimeksi jää, mistä tällaisia naisia olisi riittävästi saatu. 50-vuotiaiden terveys oli tuolloin nykyistä huonompi, eivätkä naimisissa olevat voineet lähteä rintamalle.

Toisaalta Aken tytär Kaarina löytää lottakomennuksella luutnantti Ilmarin, jonka kanssa kihlautuu lyhyen tuttavuuden jälkeen silkasta rakkaudesta.

Ylioppilaaksi päästyään 1943 Johanna hinkuu vanhemmiltaan lupaa päästä lotaksi, mutta kokemus on pettymys: ”Koko vuosi on tainnut mennä hukkaan [- -] Minun olisi sittenkin pitänyt mennä yliopistoon. [- -] Ei tämä ole yhtään semmoista suurta ja jaloa kuin isä luulee. Pikkumaisia ihmisiä, tärkeitä itsekkäitä viestiluutnantteja, aina vaan naisia jahtaamassa vaikka kotona on vaimo ja lapset.” Johannan mielestä vastuussa ovat siis jahtaavat miehet.

Mannerheimia ironisoidaan

Rintala omistaa Mannerheimille luvun Suuren hengen läsnäolo, jossa marsalkka rintaman romahdettua kesäkuussa 1944 käy mielessään läpi jatkosotaa ja omia ratkaisujaan.

Mannerheim kieltää, että hän, entinen venäläinen kenraali, olisi koskaan uskonut, että Natsi-Saksa ”kykenisi lopullisesti tuhoamaan Venäjän, oli siellä mikä tahansa hallintojärjestelmä. Kansa siellä oli aina sama Venäjänkansa ja maa suuri ja laaja.”

Sen sijaan marsalkka on kesä-heinäkuussa 1941 uskonut, ”että molemmat totalitarismit heikentäisivät toisiaan keskinäisessä sodassaan niin paljon että lopullinen toisen maailmansodan rauha koituisi lännen demokratioiden hyväksi ja että talvisodassa taistellut Suomi saisi vihdoinkin osakseen ansaitsemaansa oikeutta”.

Mannerheim väittää, että on jo heinä-elokuussa 1941 havainnut Saksan sodankäynnissä pahoja merkkejä, jotka sitten vuoden mittaan syvenivät. Mutta vasta Stalingradin jälkeen ”hänelle alkoi valjeta tilanteen koko karmeus. Venäjä ei ainoastaan tulisi heikentämään Saksan sotilasmahtia ja lyömään siihen syviä haavoja. Ei. Se murskaisi Saksan. Ilman USA:takin jos niikseen tuli. Hitaasti. Kuluttamalla Saksan sotakaluston loppuun.” 

Mannerheim on kuitenkin luottanut Stalinin ja puna-armeijan johdon olevan perivenäläisen järkeviä ja toimivan tosiasioiden eikä ideologian pohjalta. Marsalkka ei ole uskonut tiedustelutietoja suurhyökkäyksen valmisteluista, koska on uskonut puna-armeijan kiirehtivän Berliiniin. Sodan lopputulos ratkaisi myös Suomen kohtalon.

”Sitten tuli kesäkuun kymmenes päivä. / Generallissimus Staliniinkaan ei voinut luottaa. / Suomen armeijakin petti hänet Karjalan kannaksella.” 

”Bolsheviikkifobia”, joka on vaivannut Mannerheimia vallankumousvuodesta 1917, syvenee.

Elokuvassa Tali-Ihantala 1944 esitetään, että suunnitelmana oli lyödä puna-armeija Tali-Ihantalassa. Sen sijaan Rintalan Mannerheim pitää puhelussaan kenraali Laatikaiselle jo VT-linjaa (Vammelsuu-Taipale) paikkana, jossa ratkaistaan ”Suomen kohtalo”.

Mannerheim kuvataan ironisesti, turhamaisena, itseään korostavana ja itsevarmana ilman syytä, keskittyneenä oman maineensa ylläpitoon. Marsalkka on täysin vailla Mummoni ja Mannerheim -trilogian loppupuolen vanhan marsalkan illuusiotonta viisautta.

Luvun ironiaa lisää aiemmin kerrottu. Välirauhan aikana eversti Henri Mustamäki on vähätellyt Mannerheimin roolia Saksan-suuntauksen hyväksymisessä: ”Ei Marsalkka tätä itse päätä” [- -] ”Vaikka se päätökset tekeekin, se tekee ne siltä pohjalta kuinka ne sille esitellään. Jääkärikenraalit ja jääkärieverstit hänen päätöksiinsä vaikuttavat asioita esitellessään, mahdollisuuksia kuvaillessaan, vorausdisponierugeja tehdessään. Tältä pohjalta Marsalkka tekee omat päätöksensä.”

Tukikohta ”Kaljun” takaisinvaltaus on divisioonan komentajan mielestä sotilaallisesti merkityksetön, ja sotilaat syyttävät kenraali Oeschia ”sotahulluksi”. Todellinen syy on, ettei Oesch halua antaa Mannerheimille ”toista mahdollisuutta tulla tänne nokittelemaan”. Tässä arvostellaan Mannerheimin tunnettua tapaa puuttua pikkuasioihin.

Ylä- ja alatason prioriteettien ero tulee räikeästi esiin, kun Jussi haavoittuu tukikohdan valtauksessa päähän.

Poliittiset kannunvalajat ja sodan todellisuus

Eetu valittelee, että sota on Stalingradin antautumisen jälkeen alkuvuonna 1943 tosiasiassa ratkaistu mutta Suomi ei tosissaan tahdo rauhaa, koska ei suostu vuoden 1940 rajoihin. Vielä ei Hessukaan ole valmis tällaisiin ehtoihin.

Keväällä 1944 Hessu, Henri ja Leo kannattavat Neuvostostoliiton rauhanehtojen hyväksymistä, koska uskovat Saksan rinnalla sotimisen johtavan täydelliseen tuhoon. He siis yhtyvät Paasikiven kantaan, että parempia ehtoja ei voi saada.

Näkökulmasta riippuen Nahkapeitturien linja on terveen kriittinen vai jälkiviisaan suomettunut teos. Kannattaa kuitenkin huomata, että henkilöiden mielipiteet vaihtuvat usein. Hessu tunnustaa olleensa monesti väärässä ja päättää vaieta näkemyksistään, jottei ärsyttäisi sukulaisiaan.

Loppujen lopuksi poliittisten ratkaisujen puntarointi on toissijaista. Romaani näyttää elämän kokonaisuuden ja muistuttaa, että kyse ei ollut siirroista šakkilaudalla vaan elävistä ihmisistä. Kertoja toteaa: ”Vain niillä joita sota ei ollut mitenkään koskettanut tuntui olevan hallussaan maan ongelmien ratkaisu.” Arvostelu kohdistuu niin sodan jatkamista kannattaviin kuin rauhanoppositioon.

Kuten Lev Šestov sanoo, Tolstoin Sodassa ja rauhassa isänmaallinen puhe on teennäistä ja parhaatkin henkilöt ovat sodan aikana aidosti kiinnostuneita vain omaisistaan. Rintala ei leimaa yleisistä asioista huolestumista niinkään epäaidoksi kuin turhaksi.

Rintala näyttää, että ihmisessä on monta puolta. Äärioikeistolainen Ake on ideologisesti infantiili, mutta ammattitaitoinen agronomi ja isänä demokraattinen ja avaramielinen: hän luottaa Kaarina-tyttärensä valinneen kelpo miehen. Sen sijaan äiti Lilli on toisaalta säätytietoinen Vuoksen hovin perijä, joka kyselee Kaarinalta tuntemattoman luutnantin taustaa, toisaalta hän osoittaa moraalista vapaamielisyyttä suositellessaan mieluummin aviottoman lapsen synnyttämistä kuin pakkoavioliittoa satunnaisen suhteen kanssa, jotta ”kunnia” ympäristön silmissä säilyisi (Lillin epäilys on kylläkin väärä).

Sota näyttää ”todellisen luonteensa”, kun Jussi haavoittuu tukikohta ”Kaljun” turhassa operaatiossa. ”Lassikin unohti kannunvalantansa”, kun ”Tärkeämmäksi tuli se selviäisikö Jussi hengissä.”

Heti perään Hessun naimisissa oleva rakkauden kohde Anni Berg kokee, että ”Lähimmäisen etsiminen sosiaalisena kohteena” menettää merkityksensä, kun pieni tytär joutuu neuvostopartisaanien uhriksi.

Silmät suljetaan ennen suurhyökkäystä

Palattuaan Kannakselle Lilli ”oli linnoittautunut elämään niin kuin tapana oli, niin kuin ’pruukattiin’ ja kieltäytyi näkemästä ja kuulemasta mitä ympärillä tapahtui.” Lilli ei halua kuulla mitään maailmansodan kehityksestä ja suuttuu sukulaistensa riidellessä rauhan puolesta tai vastaan, sillä nuo asiat ”jo pelkällä olemassaolollaan uhkasivat kartanon, Lillin jälleen henkiin rakentaman maailman ja hänen täällä olevien rakkaittensa tulevaisuutta.”

Rintala ei soimaa Lilliä, joka keskittyy perheen kannalta tärkeimpään asiaan: saamaan miniänsä Päivin ajoissa synnytyslaitokselle.

Vielä silloinkin kun puna-armeijan tykkien jylinä kantautuu Vuokselle ja kuullaan, että etulinjasta on luovuttu, Lassi kyselee, milloin tehdään vastahyökkäys.

Hessu moittii, ettei Leo ”osaa ajatella muuta kuin hanttiin panemista vaikka viimeiseen mieheen”, koska on juuttunut Summan kokemuksiin. Tässä näkyy Hessun heikkous: hän antaa liian helposti periksi.

Leo osoittaa realisminsa vastaamalla, että hän on väsynyt sotaan, mutta ”Mitä me muuta voidaan kerran tähän on jouduttu ja kerta aikaisemmin ei olla rauhaan päästy.”

Kun Leo toteaa, että perheellä on taas edessä evakkoreissu, Ake kiihtyy: ”Miksei kukaan vastuullinen ihminen varoittanut karjalaisia aikaisemmin. [- -] Tämähän on rikollisista piittaamattomuutta karjalaisia kohtaan.” 

Aken perheessä mieliala muuttuu rauhan puolelle Leon kaaduttua Kuuterselässä ja perheen valmistautuessa toiseen evakkoon lähtöön. Lilli lohduttaa Akea: ”Muistoissa, rakas, muistoissamme.” Tässä on samaa sävyä kuin P. Mustapään runossa Muisto: ”Sen jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, / ja kadotettu tuskin poissa on”.

Todellisuus ei vastaa mielikuvia

Mannerheimin ylevien sanojen ja rintaman todellisuuden ero tehdään selväksi, kun sotilaiden joukkopako Kuuterselässä alkaa.

Vaikka Leo haavoittuu, hänestä tuntuu tärkeältä viedä perille sanoma: ”VT-linja Kuuterselässä on tyhjä, sekä etulinja että sulkulinja ja ne on miehitettävä heti. Sodalla on vain sodan oma sääntö: Kuuterselässä ratkaistaan Suomen kohtalo.”

Mutta Leon tajunta hämärtyy, eikä hän enää ymmärrä, mikä sanomassa on tärkeää.

Ennakkoaavistukset menevät pieleen myös yksityisellä tasolla: Leo on ollut valmis kuolemaan talvisodan viime päivinä ja pelännyt kuolevansa lähtiessään jatkosotaan, mutta nyt hän uskoo selviävänsä hengissä. Leon sekavuustila viime hetkinä on vastakohta Sodan ja rauhan ruhtinas Andrein seestyneelle kuolinkohtaukselle.

Rintala näyttää konkreettisesti, miten sotapropaganda on luonut kestämättömiä mielikuvia, kun kokematon upseerioppilas pöyristyy nähdessään Viipurissa sotilaiden ryöstävän alkoholiliikkeen: ”Nuo eivät ole mitään suomalaisia sotilaita. Pohjasakkaa. Ali-ihmisiä.” Sana ”ali-ihminen” viittaa siihen, että upseerioppilas on omaksunut vaikutteita natsismista.

Viholliset ovat samanlaisia ihmisiä

Sota on vaikuttaa ihmisiin dehumanisoivasti: edes vihollisen siviilejä säälitä.

Johannan isä Lassi ”oli joulupöydässä esitelmöinyt Leningradin ihmisistä kuin numeroista, että nyt ne kuolivat siellä nälkään, täit pakkasella, ei tarvinnut haaskata ammuksia, rautainen rengas kaupungin ympärillä riitti. Eihän isä ollut paha ollut kuinka se voi ajatella ihmisistä noin? Isä hymyili syödessään. Silloin tuska nousi Johannan suuhun asti, hän ryntäsi pöydästä sängylleen ja itki tyynyä vasten.” 

Kohtaukselle antaa vastakohdan toinen kohtaus: Leon ruumis jää vähäksi aikaa vihollisen puolelle, ja hänet löytää puna-armeijan nuori, pitkäraajainen, hento ja hienohipäinen luutnantti, joka ”katseli Leon leveätä otsaa, jykevää leukaa ja poskipäitä. Raskastekoisen balttilaisen näköinen Leo muistutti hänen ympärillään seisovia tykkimiehiä. He olivat samasta puusta veistettyjä.”

Leon tavarat otetaan, ja kun luutnantin sormiin tarttuu tämän verta, hän putsaa ne hajuvedellä, jota lorauttaa Leonkin päälle.

Kun suomalaiset valtaavat paikan uudelleen, he hämmästyvät: ”Miten helevetissä se [Leo] on kerennyt yhen yönseuvun aikana ruveta haisemaan nuin kovasti ryssälle.”

Kohtaus osoittaa, että kansallisuus ja siten siihen perustuvat rajat ”meidän” ja ”muiden” on vain pintaa. Sisimmässään ihmiset ovat samanlaisia.

Miksi romaani loppuu kesäkuuhun 1944?

Rintala on aiemmin kuvannut kesän 1944 taisteluja dokumenttiromaaneissa Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet. Hän ei käyttänyt sanaa torjuntavoitto, vaan kyse oli enemmästä: suomalaisen identiteetin säilymisestä.

Nahkapeitturien linjalla loppuu kuitenkin kaikkein toivottomimpaan hetkeen. Puna-armeija on murtanut Suomen puolustuksen kymmenessä päivässä. Ake ja Lilli Kumelan kotona Vuoksen hovissa ”siitä ei uskallettu puhua ääneen. Jokainen tajusi ilmankin mitä tämä merkitsi. Suomen loppu oli tullut. Kannattiko täältä enää koota tavaroitaankaan ja yrittää niiden kanssa Sisä-Suomeen kuten ensimmäisellä korpivaelluksella. Jos se repeääkin koko puolustus tällä kertaa.”

Yksilötasolla Rintala kuvaa Johannan henkiseen luhistumiseen tyhjässä Viipurissa, jossa sotilaat löytävät hänet pianoa soittamassa. Noutaessaan Johannan Lappeenrannasta kotiin Hessu kirjoittaa Annille, että häntä yhdistää Johannaan ”avuttomuuden liikuttava kokemus”, Annin kanssa taas ”yhteinen yksinäisyys, surun, ahdistuksen yhteisyys”.

Rintala ei kaihda näyttämästä heikkoutta – edes naiset eivät ole koko ajan vahvoja selviytyjiä.

Romaanin loppu vakuuttaa, että tapahtuupa ylätasolla mitä mullistuksia tahansa, ihmisten elämä jatkuu ja juuri se on tärkeintä.

Hessu on liian naiivi sanoessaan: ”On sitä ennenkin oltu Venäjän alla”. Tsaarin Venäjä oli eri asia kuin Neuvostoliitto, kuten Viron historiasta tiedetään. Olisiko Johanna todella saanut elää tavallista elämää vai joutunut perheineen kyyditetyksi?

Silti syvemmällä tasolla Rintala osuu oikeaan. Ilman tavallista elämää ei ole mitään. Siksi ihmisten täytyy epätavallisina ja vaarallisina aikoina uskaltaa elää tavallista elämää ja varmistaa sen jatkuminen menemällä naimisiin ja saamalla lapsia.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogiin aiemmin seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, Pojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen, Nahkapeitturien linjalla 1. Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta, ja Poikien yhteydessä käsitellään tutkimuksia suomalaisten naisten suhteista saksalaisiin sotilaisiin.

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta Ouki-tietokannassa.

Wikipediasta löytyy kartta VT-linjasta.

Kirjallisuus

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Krosby, Hans Peter: Suomen valinta 1941. Engl. käsikirjoituksesta Finland and ’Barbarossa’ suom. Erkki Ihalainen. Kirjayhtymä 1967.

Porvali, Mikko: Hyökkäyksen edellä. Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. Atena 2013.

Runeberg, J. L.: Torpan tyttö Wikiaineineistossa

Šestov, Lev: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia). Suom. ja selityksin varustanut Mari Miettinen. Ilias 2009.

Tarkka, Pekka: Paavo Rintalan saarna ja seurakunta. Kuvaus Paavo Rintalan tuotannosta, suomalaisen kirjasodan rintamista ja kirjallisuuden asemasta kulttuurin murroksessa. Otava 1966.

Upton, Anthony: Kommunismi Suomessa. Alkuteos: Communism in Finland. Kirjayhtymä 1970.

Upton, Anthony: Välirauha. Alkuteos Finland in crisis 1940-1941. Suom. Sirkka Upton. 2. p. Kirjayhtymä 1965.

Paavo Rintala: Nahkapeitturien linjalla 1

Nahkapeitturien linjalla on Paavo Rintalan sotanäkemyksen synteesi.

Romaaniparin (I 1976, II 1979) henkilögalleria on poikkeuksellisen laaja. Henkilöinä on sotilaita ja siviilejä, upseereita ja rivimiehiä, sivistyneistöä ja kansan ihmisiä. Samaten henkilöt asuvat eri puolilla Suomea, ja sotilaat taistelevat eri rintamilla.

Sivistyneistö väittelee tulevasta sodasta

Romaaniparin keskiössä on kaksi sukua. Kirjailijan vaimon suku Pihkalat ja Gummerukset ovat esikuvia Kumeloiden suvulle, joiden esi-isät ovat olleet vuosisatoja pappeja ja virkamiehiä. Sukunimi oli alun perin Kumelius.

Kumelat esitellään Helsingin upouudella stadionilla 16. toukokuuta 1938, jolloin vietetään valkoisten voitonpäivää eikä armeijan 20-päivää kuten oli ollut tarkoitus, jotta vanhat rajalinjat painuisivat unohduksiin.

Vaikka Kumelat ovat vanhaa sivistyneistösukua, varakas on vain agronomi Ake, joka on nainut Vuoksen hovin tyttären.

Lassilla ja hänen Susanna-vaimollaan on neljä lasta, mutta perheen ja kotiapulaisen on mahduttava kolmen huoneen, alkovin ja keittiön asuntoon, vaikka Lassi on liikunnan alalla kansainvälinen kuuluisuus.

Lassi omistaa intohimolleen virkatyön lisäksi myös vapaa-aikansa. Nuoruudessaan hän on jyrkimmin irtautunut pappissuvun perinteistä ja omaksunut pakanallis-hellenistiset ihanteet.

Päivällisillä Lassin kotona puhutaan sodasta, jonka tuloon Ake uskoo yhtä varmasti kuin uskoi 1917. Ake oli myös lähdössä Mäntsälään 1932.

Ake puhuu bolsevismin vaarasta, mutta Lassin mielestä Neuvostoliitolla on tarpeeksi tekemistä omassa maassaan.

Susannan veli Henri Mustamäki, jääkärieverstiluutnantti joka on paperiteollisuuden palveluksessa, toivoo rauhan jatkuvan, koska tuntee Suomen armeijan puutteellisen varustelutilanteen. Armeijan johto ei ole uskaltanut kertoa todellisia tarpeita poliitikoille.

Lassinkin mielestä armeija on ajastaan perässä. Se valmistautuu yhä hyökkäykseen eikä puolustukseen. Lisäksi Lassia kismittää, että Mannerheimin seurueessa on vain harvoja, jotka ovat edenneet huipulle vain omalla työllään ja lahjakkuudellaan. Sen sijaan edellytyksenä on ollut syntyperä, keskinkertaisuus, sopeutuminen kesylle tasolle ja samojen ennakkoluulojen omaksuminen.

Kolmas veli, teologian professori Hessu on outo lintu Suomessa, pasifisti ja liberaali. Suku pitää häntä hassahtavana kuten nimikin ilmaisee. Kollegoiden mielestä hän ei tiedä, mitä sopii sanoa ääneen ja mitä ei. Syyksi kertoja selventää, että hänestä puuttuu tekopyhyys.

Vanhapoika Hessu huomioi ainoana Lassin teini-ikää lähestyvän kuopuksen Johannan, jota isommat lapset kiusaavat ja isä laiminlyö.

Johannan nimi merkitsee ”Herra on armollinen”. Johanna ja Hessu päättävät yhdessä toivoa, ettei sotaa tule.

Jo varhain havaittiin henkilöiden yhteydet Tolstoin Sodan ja rauhan henkilöihin. Hessu tapaa rintamalla kansanmiehiä kuten Pierre Bezuhov, Hessun rakkauden kohde Anni Berg etsii henkisiä arvoja ruhtinatar Marian tavoin, Johanna säteilee elämäniloa ja odottaa rakkautta kuten Nataša Rostova, Johannan Jussi-veli muistuttaa käytännöllistä ja epäideologista Nikolai Rostovia.

Nahkapeitturien suku epäilee vouhotusta

Kirjailijan omaan sukuun pohjautuvat ”kansaa” edustavat Nikut ja Harjulaiset. Heidät esitellään äitienpäivänä 1939 Antreassa.

Yhdeksänvuotias Peni Harjulainen joutuu mummonsa kanssa metsässä keskelle suojeluskunnan harjoituksia – yksi teoksen teemoista on rintamalinjojen väliin joutuminen. Peni tulee nimestä Benjamin eli onnen poika, joksi Jaakob muutti kuolevan Raakelin ehdotuksen Ben-Oni eli murheen poika. Tunnettuna koiran nimenä Peni yhdistyy myös luontoon ja siten viattomuuteen.

Mummo Eeva Maria Niku on saanut nimensä Raamatun kahdelta kantaäidiltä kuten Mummoni ja Mannerheim –trilogian Eeva Maria Kustaava Kynsilehto, o.s. Mämmö.

Penin vaari Vihtori Niku on nahkapeitturi eli karvari, ja romaanin nimi viittaa tämän arvoihin, ei niinkään työläisten kuin käsityöläisten. Etunimi Vihtori tulee latinan sanasta ”victor” eli voittaja, on ironinen, koska kyseessä on entinen punakaartilainen.

Vihtori on osallistunut kapinaan punaisten puolella, mutta kovin ideologinen hän ei silloinkaan ollut, vaan epäillyt liikaa vouhotusta: ”menee tuohiperseitten aatteeksi, että tosta ei hyvää seuraa”.

Vihtori ei hyväksy valkoista historiantulkintaa: ”Ympärysvallat sen soran voitti. Loppukesästä. Ei meirän valkoiset. Saksansa kanssa.” Suurin osa punaisista vapautettiin syksyllä 1918 länsivaltojen vaatimuksesta.

Perheen pojista tavataan tässä vaiheessa Ensio, joka on keski- ja kauppakoulun käynyt osuuskaupan konttoripäällikkö.

Eno kertoo Penille vuonna 1918 tapetusta venäläisestä sotilaasta Boriksesta. Paavo Cajanderin runon Isänmaalle ensimmäisen säkeistön ensimmäinen säe kuuluu ”Yks voima syömmehen kätketty on” ja viimeinen säe ”Isänmaa on sen nimi”, mutta Ensio on muuttanut jälkimmäisen muotoon ”Ihmisen jälki on sen nimi”.

Ensio siis asettuu vastustamaan ajan tapaa, että kansallisuusrajat jakavat ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Tärkeintä on olla Boriksen kaltainen ”hyvä ihminen”. Boris elää niin kauan kuin muisto hänestä säilyy.

Perheen tytär Aino, Penin äiti, on terveyssisar ja naimisissa maatalousneuvoja Otto Harjulaisen kanssa.

Ottoa harmittaa, ettei hän saa ”suulaita” mutta ”ajattelultaan jähmeitä” karjalaisia innostumaan uusista viljelykasveista ja -menetelmistä. Koska sen enempää Otto kuin vaimon suku eivät ole alun perin karjalaisia, Karjalaa ei katsella kritiikittä paratiisina.

Toisaalta ei salata, että syytä on Otossakin: karjalaiset pitävät suorapuheista, jutustelua turhana pitävää keskisuomalaista miestä tylynä.

Aleksis Kiveä ihaileva Otto ei lannistu: ”Pitää vain yrittää iloisin mielin. Niin kuin Jukolan Jussi.”

Elokuussa 1938 kahden suvun edustajat ovat olleet lähellä toisiaan. Antrean sokeritehtaan koneet asentaneet tšekkiläiset yrittävät saada paikkakuntalaiset tajuamaan Hitlerin olevan vaara koko Euroopalle. Paikkakuntalaisille asia on liian kaukainen, Ake kieltää puheet ”bolsevistisena kiihotuksena”.

Lukijan tehtäväksi jää tehdä päätelmä: tuomitessaan myöhemmin Ruotsin siitä, ettei se auttanut Suomea talvisodan aikana, suomalaiset ovat autuaasti unohtaneet, etteivät hekään turvassa ollessaan halunneet auttaa muita maita.

Idealistinen Hessu ja kyyninen Eetu

Yksi romaanin ensimmäisen osan jännitteitä on idealistisen, joskus suorastaan lapsenomaisen Hessun ja hänen kyynisen velipuolensa Eemil ”Eetu” Kumeliuksen välinen.

Eetu on entinen diplomaatti, eronnut ja lapseton. Halvauksen jälkeen Eetu änkyttää, mutta edelleen järki leikkaa ja naiset kiinnostavat.

Siinä missä Lassi Kumela perheineen edustaa syksyllä 1939 kotirintaman uskoa, ettei sota syty, Eetulla ei ole illuusioita suurvaltojen valtapolitiikasta. Niinpä hän kannattaa Paasikiven ja Mannerheimin tavoin myönnytysten tekemistä Neuvostoliitolle. Ainakaan neuvotteluja ei saisi päästää katkeamaan.

Talvisodan aikana Hessu opastaa ulkomaisia lehtimiehiä Kannaksella. Nämä saavat myös haastatella vankeja. Wolf H. Halstin mukaan vangit ei ymmärtäneet sodan syytä eivätkä uskoneet oman maansa propagandaan.

Sen sijaan Rintala on valinnut poikkeuksellisen tapauksen, eliittiyksikön poliittisesti sitoutuneen sotilaan. Kun tämä sanoo, ettei Neuvostoliitto halunnut sotaa, Hessu tulee samaan tulokseen: ”Ei Neuvostoliitto tainnut tätä sotaa haluta. Kyllä me suomalaiset sen tähän pakotimme menemällä ainakin puolitiehen vastaan sodan tiellä.”

Sodan syynä on siis lähinnä Suomen taitamaton ja jääräpäinen ulkopolitiikka. Hessu siis tulee samaan tulokseen kuin presidentti Kekkonen puheessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlissa syksyllä 1973.

Hessulta on unohtunut Clausewitzin lause, että hyökkääjä tahtoo aina rauhaa ja ottaisi mielellään haluamansa ilman sotaa.

Mutta kun sotaan on jouduttu ja Kuusisen nukkehallitus on perustettu, sota on yksiselitteisesti oikeutettu puolustussota. Pasifistikin voi hyvällä omallatunnolla tarttua aseeseen. Jos ei siihen kykene, on syytä lähteä Tukholmaan ”myötätunnon mannekiiniksi” kuten Eetu ja Hessu.

Sotilaallisen alkumenetyksen aikana vain kyyninen Eetu pysyy maan pinnalla. Hän lainaa F. E. Sillanpäätä teoksesta Rakas isänmaani ”Mi…minä kuulun taikauskoiseen kansaan. Minä pelkään toivorikkautta” ja kommentoi, että Sillanpää ”oli nähnyt kansalaissodan aikaiset punikkien toiveet ja niitten lopun. Maattoman kansanosan suuret odotukset. Ja odotusten lopun. Ja sitten valkoisten voittajien kauniit unelmat ja niitten lopun: hillittömän vihan.”

Rauhanehdotkaan eivät hätkäytä Eetua: ”Ei nämä ole niinkään pahat rauhanehdot kuin Pikkuvihan jälkeen.”

Eetu jopa päättelee: ”Ei ve…venäläisillä olut näemmä ta…tarkoituskaan kaapata koko Suomea. Me vanhat sprengtportenilaiset oltiin sittenkin oikeassa”.

Tässä Eetu tekee saman klassisen virheen kuin presidentti Kekkonen puhuessaan YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlassa syksyllä 1973. Ei myöhemmistä tapahtumista voi tehdä päätelmiä toimijoiden aikeista edeltävien tapahtumien aikana. Rauhanehtojen perusteella voi yhtä vähän päätellä, mikä Neuvostoliiton suunnitelma oli marraskuun 1939 lopusta tammikuun loppuun 1940, kuin talvisodan perusteella voi päätellä Neuvostoliiton aikeita syksyn 1939 neuvotteluissa. 

Nuoret saavat anteeksi hölmöydetkin

Aken poika Leo ja Lassin poika Jussi ovat irtautuneet isiensä äärioikeistolaisista mielipiteistä. Ensossa insinöörinä työskentelevä, vasta perheen perustanut Leo on ehtinyt muodostaa oman maailmankatsomuksensa.

21-vuotiasta Jussia ”ei vain kiinnosta”. Kertoja toteaa, että kyseessä on ”luonnollinen biologinen prosessi”. Nuorten ”oli saatava itse muodostaa käsityksensä asioista, erehtyä ja korjata erehdyksensä. Vain ne jotka jäivät epäitsenäisiksi elämänsä loppuun saakka, saattoivat nuorukaisina alistua isiensä maailmankuvaan.” Tässä lienee Rintalan kommentti myös 60- ja 70-luvun sukupolvien ristiriitaan.

Muuten Jussissa on vielä nulikkamaisuutta. Reservin vänrikki harmittelee, että voi jäädä keltataudin takia sodasta pois. Kun Hessu lohduttaa: ”Ei ne kuule nuoria vänrikkejä tänne jätä”, Jussi ilahtuu tajuamatta Hessun tarkoitusta: ”Nuorten joukkueenjohtajien hölmöllä innolla sitä sotaa käydään.”

Hessu antaa nuorten ”pitää kuvitelmanne. Hölmötkin. Tehän sitä ensiksi joudutte todellisuuden kanssa vastatusten, jos sota puhkeaa. Eiköpähän todellisuus puhuttele teitä. Omalla äänellään.”

Sotapropagandan valtaan joutuu Johannakin. Hän kutoo käsineitä, joissa on peukalon lisäksi liipasinsormi, ja sanoo: ”Nyt täytyy kaikkien taistella, jokaisen omalla paikallaan, [- -]  Jumala auttaa meitä voittoon, jos me sitä itsekin kovasti tahdomme ja osoitamme sen teoillamme.” Hessun mielestä Johanna ei ”ollut voinut itse tulla moisiin ajatuspinttymiin omalla päällään, vaan oli joko kuullut tai lukenut jostain”.

Rintaman todellisuus

Sota alkaa niin epädramaattisesti, ”arkisesti ja huomaamatta”, että luutnatti Leo Kumela ajattelee: ”Ei kai sota voi alkaa tällä tavalla. Saappaat kastuvat. Olisi pitänyt panna kumiterät.”

Yöjunalla Helsingistä Kannakselle tullut Hessu näkee lehmiä ajavan puolikasvuisen tytön itkevän. Tämä lienee Rintalan vastalause legendalle, että kaikki evakot käyttäytyivät rauhallisesti.

Taisteluja kuvataan monipuolisesti. Vänrikki Jussi Kumela joutuu hämäläisten reserviläisten kanssa Tolvajärvelle.

Jussia arastuttaa, uskovatko perheelliset miehet häntä. Näin näyttää ensin käyvänkin, kun syntyy pakokauhu. Jussi jää yksin paikalleen valmiina kuolemaan, mutta neljä keski-ikäistä sekatyömiestä ei jätä nuorta poikaa pulaan. Tämän jälkeen Jussi löytää oikean otteen suhteessa miehiinsä.

Aluksi Jussia järkyttää tuttujen miesten kaatuminen. Sitten seuraa vielä suurempi järkytys: polkupyöräpataljoona marssitetaan jään yli, jotta Pajarin vahvennettu komppania voi tehdä koukkauksen vihollisen selustaan.

Kertoja näkee laajemmin, saman minkä komentajat Talvela ja Pajari: jollei vihollista saada pysäytetyksi Tolvajärvellä, koko Laatokan Karjalan rintama romahtaa.

Armeijaan palanneen everstiluutnantti Henri Mustamäen mukana päästään armeijakunnan esikuntaan Viipurin lähelle. Paikalla on myös Hessu, johon kartalla näkyvä Mannerheim-linja tehoaa. Upseerit tietävät, miten heikko se on. Mutta kertojan mukaan se kesti parhaiten juuri siellä, missä se oli heikoin.

Eräässä Summaan sijoitetussa komppaniassa on lähettinä alikersantti Ensio Niku, joka eksyy ja kokee harhaillessaan ”yhdeksännen eli viimeisen piirin”. Tässä viitataan Danten Jumalaisen näytelmän helvettiin. Vaikutteita lienee antanut myös Pentti Haanpään Korpisotaa, jossa sotamies Puumi eksyy, hiihtää ympyrää ja joutuu umpiväsyneenä elämän ja kuoleman välimaastoon.

Upseerit ja miehet, selusta ja etulinja

Upseerien ja miehistön erilaista mentaliteettia kuvataan junassa Tolvajärvelle. Jussi ei viihdy suojeluskuntaan kuuluvien upseerien pariin ja siirtyy joukkueensa vaunuun. Siellä sotilaat santsaavat puolikypsää kaurapuuroa, jota upseerit ovat hylkineet.

Tässä lienee annos romantisointia: jopa Kalle Päätalon tapaiset tukkijätkät purnaavat Ahdistetussa maassa purnaavat armeijan huonosta ruuasta.

Hessulle kerrotaan Summassa, että komppaniassa on Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos sodasta yleensä palaa.

Hessu huomaa Leon komppaniassa, että etulinjan upseerit olivat ”reserviläisiä. Yhtään kullanväristä ruusuketta ei näkynyt, kaikki upseerinmerkit olivat hopeisia. Mutta tämä olikin etulinjan pataljoonia, tänne saakka ei riittänyt aktiiviupseereita.”

Alikersantti Ensio Niku tuumii: ”Tuntui kuin tämä yhteiskunta olisi pidetty piilossa rauhanajan Suomessa. Täällä johtopaikkojen vastuutakin pitivät ihan toiset miehet. Siviilielämän pomomiehiä ei näkynyt tai jos jokunen olikin, hän oli samaa porukkaa ilman etuoikeuksia.”

Käytyään etulinjassa Hessu tulee ”reservidivisioonien alueelle. Täällä näkyi jälleen kultaruusukkeisia upseereita. Miestenkin lumipuvut olivat hohtavan valkoisia. Tykistön jyly kuului vain etäisenä kumuna. Täällä oli kokonaan toinen maailma. Hessu ajatteli, että päähenkilöt olivat siellä, mistä he tulivat, etulinjassa.

Mutta Mannerheim-linja oli täällä, se linja jonka suuri yleisö ja kotiyleisö tiesi. Etulinjan miehet kuuluivat johonkin toiseen maailmaan josta ei paljon tiedetty. Siellä oli enemmistönä Suomen köyhälistö. Se puolustautui, paradoksaalista kyllä, maapallon sosialistisen valtion hyökkäystä vastaan. Siellä poikien sukupolvi nyt taisteli keskenään. Heidän isiensä sukupolvi, vuosisadan alun työväenliikkeen miehet, olivat yhdessä pyrkineet rauhaan ja kansainvälisyyteen.”

Kuunnellessaan selustan ”upseereitten pikkutärkeää motkotusta” Hessu vertaa Leon komppaniaan, jossa ”ei ollut noita pikkuporvarisieluja. Ei ainuttakaan virkamiesupseeria. Siellä henkikin oli aivan toinen kuin täällä, selustassa, jossa nuo kapitulantit todella loivat armeijan hengen. Olihan Öhqvist toisaalta huomauttanut: ’Sitä enempi yltiöisänmaallisuutta ja kansalliskiihkoista suvaitsemattomuutta, mitä alemmas upseerikunnassa mennään.’ Sieltä, jossa maan elämästä ja kuolemasta parastakin aikaa tunti tunnilta kamppailtiin, sieltä onneksi puuttui tämä ’armeijan henki’. Siellä oli tihentymänä sekatyömiesten, pienviljelijöitten, sotamiesten henki. Ja hyvä niin, sillä heillä oli pääosa tässä kohtalon kamppailussa.” 

Hessun juuri sodan alkua junassa tapaama kapteeni vastaa kysymykseen sotilaiden hengestä näin: ”Pojat on kyllä lujat. Ja henki, sen vaistoo, ei siinä mitään. Se on niin kuin johtoajatus että kattotaan ensin. Että ei tästä niin vain mennä, sano Hyvämäen kerjäläinen. Vaikka kerjäläisiltä näytetäänkin – siellä ei oo kuulkaa edes kunnon vaatetta pojilla päällä – ei sentäs olla Puolan ratsuväkee. Muusta mä en sitten tiedä. Ei siellä ainakaan kukana sillai uhoo ku Helsingissä.” 

Rintala arvostaa 5. divisioonaan komentajaa Selim Isakssonia, joka on kokonaan vailla illuusioita eikä hairahdu edes joulukuun menestysten jälkeen ”uskomaan ihmeisiin. Siinä mielessä hän oli kenties lähempänä tavallista sotamiestä kuin yksikään toinen Kannaksen divisioonan komentajista. Hän näki sodan muuttuvan päivä päivältä toivottomammaksi.” Ylempänä karsastetaan Isakssonin pessimistisiä raportteja, mutta omat sotilaat eivät kaivanneet ”konventtitason reippautta”.

Uskonnon lohdutus

Esikunnassa Hessu tapaa uskovaisen viestikapteenin, joka arvostelee liian innokkaasti julistavia sotilasappeja: ”Rintamajoukoissa juur sanajulistuksen tehtävä olis saada väsyneet miehet levähtämään Jumalan sanan äärellä. Ei muu.”

Kapteeenin mielestä ”kristityn tulee ymmärtää, ettei kuolema ole vain hävittävä voima, vaan ovi, se ahdas portti, josta Kristuksen sovittama ihminen astuu sisälle johonkin täydellisempään, katoamattomuuteen.” 

Nähdessään esikunnassa kartalla Mannerheim-linjan Hessu pitää sitä ensin suojaavana muurina, mutta Henrin kehottaa häntä katsomaan tarkemmin:

”Se ei ollut mikään ’ahdas portti’ vaan koko Kannaksen levyinen laaja väylä, Hessu käsitti. ’Tuoko se nyt olikin sitten se ”ovi jonka kautta ” – niin kuin kapteeni oli äsken puhunut – Kristuksen verellä sovitetut astuisivat sisälle katoamattomuuteen. Se se oli. Mutta siitä astuisivat sisälle muutkin, sovittamattomatkin. Yhtä lailla. Kaikkien Suomen paikkakuntien miehiä sopisi paljon käymään tuosta sisälle – yhdessä venäläisten kanssa – kuoleman valtakuntaan.”

Tavallisilla sotilailla, varsinkin vanhemmilla, on ”hengellisen turvallisuuden kokemuksen tarve”, ja Hessu joutuu pitämään kenttähartauden.

Toisin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Rintalan sotilaille uskonnon suoma lohdutus on tärkeä eikä kirjailija sitä ivaa eikä ironisoi.

Tässä Rintala on Linnaa lähempänä kuvaamansa ajan ihmisiä, varsinkin maalta kotoisin olevia. Mutta kuten Hannu Raittila toteaa, tässä on yksi syy miksi Tuntemattoman sotilaat tuntuvat nykylukijasta moderneilta, kun sen sijaan Antti Tuurin Talvisodan ”veisaavat ja isänmaalliset talonpoikaissotilaat tuntuvat vierailta”.

Kotirintama heittäytyy illuusioon

Jos rintamalla vallitsee realismi ja jopa pessimismi, alkuvoitot saavat kotirintaman heittäytymään illuusioon.

Siviilien usko armeijan voittamattomuuteen on näiden mielessä eri osastossa kuin se, ettei rintamalla taistelevia omaisia ja tuttavia ole pidetty mitenkään erikoisina: ”Kotona ei omaa poika osattu kuvitella voittamattomaksi, mutta se linja jolla tämä oli Suomea puolustamassa, se oli paljon etevämpi ja parempi kuin näiden ryssänpirujen sotiminen, se oli voittamaton. Se oli Mannerheimin linja. Siitä koko maailman lehdetkin kuuluivat puhuvan.

Suuren talon vähäinen renkipoikakin joita vielä kesällä oli pidetty nahjuksena, oli talonväen muistumissa noussut säätyään ylemmäs: taisteli siellä Mannerheim-linjalla.”

Lev Sestovin mukaan Tolstoin Sodan ja rauhan parhaatkin henkilöt ”juttelivat sodasta niin kuin muutkin ja liioittelivat tahtomattaan sen aiheuttamaa murhetta” ja olivat vilpittömiä vain puhuessaan huolestaan läheistensä kohtalosta.

Rintalan kärkevin arvostelu kohdistuu kotirintaman ylä- ja keskiluokan miehiin, jotka tuhlaavat aikaansa kannujen valamiseen, vaikkeivat voi mitenkään vaikuttaa asioihin.

Sen sijaan naiset keskittyvät konkreettisiin tekoihin. Huolimatta pommituksista ”Helsinkiin jääneillä naisilla oli kevyt olo”. Toisin kuin normaalisti kaamosaikana ”Kukaan ei puhunut mielenmasennuksestaan. He olivat aamusta iltaan kiinni työn touhussa silmät kirkkaina, mieli tyynen päättäväisenä.”

Lassin ja Susannan vanhin tytär Leena sekä Henri Mustamäen vaimo Minna ja tytär Ellen työskentelevät 12-14 tuntia vuorokaudessa Kalastajatorpalle perustetussa sotasairaalassa. ”Vain uskomalla illuusioon he saivat pidetyksi yllä todellisuuden.” 

Realistinen Susanna sanoo miehelleen: ”Jos minä antaisin ajatukselleni periksi, itkisin koko yön, kun poika lähtee eikä tiedä palaako takaisin. Mutta minä kieltäydyn ajattelemasta tulevaisuutta. Nyt aletaan elää päivä kerrallaan.”

Kirkkonummelle evakkoon päässyt Susanna tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Yläluokan naisia edustaa Hessun rakkauden kohde, jatkuvasti uskottoman hienostoasianajan vaimo Anni Berg, joka työskentelee Punaisessa Ristissä ja Valtion tiedotuskeskuksessa. Ulkomaisten toimittajien kanssa keskustellessaan hän huomaa tavanneensa ”kansaa” lomamatkoilla Ranskassa ja Italiassa. Sen sijaan Suomessa hänellä ei ole yhteyksiä tavallisiin ihmisiin, ja hänen käsityksensä ”kansasta” on edelleen Edelfeltin, Järnefeltin, Sibeliuksen ja Gallen-Kallelam 1800-luvulla luoma.

Kansainvälinen lehdistö luo talvisodan myytin

Kansainväliset lehtimiehet päästetään taistelukentälle ”vasta sen jälkeen kun taistelu on käyty, suomalaisten jäljet siivottu ja vain venäläiset kaatuneet ja jäätyneet jätetty paikalle.” Niinpä he joutuivat kirjoittamaan juttunsa Helsingissä tapaamiensa ”asiantuntevien tahojen” perusteella.

”Niin alkoi syntyä myytti suomalaisesta sotilaasta”, jota ”Helsingin herrat” olivat rauhan aikana kutsuneet ”’huligaanin, punikin pennun ja yhteiskunnallisesti levottoman aineksen’ epiteeteillä'”, samoin kuin myytti ”Pohjolan Maginotista, Mannerheim-linjasta jossa oli kuulemma – erittäin skandinaavisten tietojen mukaan – jopa ’tuhansia bunkkereita’.” 

Anni saa luettavakseen artikkelin, jossa suomalainen rintamasotilas oli ”suksiinsa kiinni kasvanut, puissa kiipeilevä, ’puukoutaan’ heiluttava arktinen kummitus, pikemmin eläinmaailman olio kuin ihminen. Mutta lumimiesmäisyydestään huolimatta hän oli perehtynyt nykyaikaiseen tekniikkaan niin paljon että osasi itse valmistaa ’incendiary grenates’ jolla poltti vihollisen tankkeja. Konepistoolista jolla tämä olio yksin tuhosi satoja vihollisia ajaessaan nämä sitä ennen suksillaan yhteen kasaan lumen peittämässä metsässä – Danten Infornon suomalaisessa sovellutuksessa: lumen ja jään ikuisessa helvetissä – kuin karjalauman [- -]”

Sotienvälisen henkisen ilmaston kritiikki

Tolvajärven taistelun yhteydessä kertoja katsoo taaksepäin: kun kareliaanit hakivat 1800-luvulla Karjalasta innoitusta taiteeseensa, itsenäisyyden aamussa Vienaan ja Aunukseen marssivat jääkärit, joukossa Talvela ja Pajari, ”ottamaan väkisin, ryöstämään ja murskaamaan”.

Samanlaista kritiikkiä tulee myös henkilöiden suulla. Aivan kuin olisi lukenut etukäteen Raoul Palmgrenin Suuren linjan (1948), Leo katsoo, että itsenäisyyden aikana on lahotettu 1800-luvun perintöä. Leon itsekritiikin ansiosta Ensio voi väittää vastaan: eihän kaikki sentään riippunut ”suurmiehistä”. Ja itsenäisyyden aikana on tapahtunut kehitystäkin, muuten Ensio olisi kelvannut vain Leon sotilaspalvelijaksi.

Kertoja toteaa että ”isoisiemme ja isiemme sukupolvi ei kavahtanut kuolemaa”, sillä kansanmiehet eivät olleet tottuneet antamaan elämälleen suurta arvoa. Päästyään kansakoulusta 12-vuotiana he olivat tottuneet tekemään ”raskasta työtä ja pienellä palkalla aamuhämäristä illan pimeään. [- -] Siviilissä metsätöissä oli monesti ollut rasittavampia päiviä.” Moni miehistä koki ensimmäisen kerran elämässään, että perheen säännöllinen toimeentulo oli turvattu.

Silti on hiukan vaikea uskoa että köyhyyden rinnalla vihollinen oli ”kevyt asia: se saattoi korkeintaan tappaa.”

Ilmeisesti välinpitämättömyys kuoleman suhteen johtuu osaltaan viimeisten päivien apaattisesta uupumistilasta.

Todellinen talvisodan henki

Talvisota yhdistää kansan yhteiskunnallisten kuilujen yli, mutta ei sillä tavoin kuin kotirintaman propagandassa esitetään.

Summassa luutnantti Leo Kumelan ja alikersantti Ensio Nikun pystyvät puhumaan avoimesti ja vaihtamaan kokemuksia. Sellainen ei olisi ollut mahdollista rauhan aikana. Ei vain siksi että he eivät olisi edes kohdanneet, vaan siksi että siviilissä Ensio kärsi alemmuudentunteesta, joka sai hänet torjumaan esimiesten lähestymisyritykset.

Sen sijaan Leo ei rintamalla pääse täysin irti sivistyneistön kansaa kohtaan tuntemasta syyllisyydestä ja säälistä, joiden Aleksandr Solženitsyn sanoo Vankileirien saaristossa estäneen todella ymmärtämään kansaa: ”Sääli käytti menneisyyden jaloja surunvalittelijoita (kaikkia valistajia!) ja sääli myös heidät sokaisi! Heitä raateli huono omatunto siitä, etteivät he itse olleet jakaneet kovaa osaa, ja niinpä he katsoivat velvollisuudekseen kolminkertaisesti huutaa epäoikeudenmukaisuudesta mutta samalla laiminlöivät sekä alempien että ylempien – kaikkien – ihmisluonteen perusteellisen tarkastamisen.” Vasta leirissä sääli suli pois, kun kohtalo oli kaikilla sama.

Paradoksaalista kyllä, vaikka Rintala purkaa virallista talvisodan myyttiä, hän tulee rakentaneeksi uuden. Mannerheimin linjan sijalle tulee romaanin nimen mukaisesti nahkapeitturien linja.

Mutta kuten Ensio toteaa, sivistyneistöä ja kansaa yhdistävä kokemus jää taisteluhautoihin: ”Meillä joilla on yhteinen aaltopituus toisiimme yli luokkarajojen, mehän kuollaan tänne. Ne siellä rintaman takana, siviiliyhteiskunnassa, nehän sitä tarvitsisivat.  Mistäpä ne sen saisivat. Todistajat jäävät tänne.”

Ironia Ruotsin avusta

Rintala kuvaa viiltävän ironisesti ”myötätuntoisten” ruotsalaisten suhtautumista Suomeen ja Suomen auttamiseen.

Eetu tiivistää: ”Ta…tavallinen suuri kansa täällä ajattelee ni…ninku Tukholman tervakaupan monopolistit 1700-luvulla: ne suomalaiset, a…alhaisempaa sakkia. [- -] Ja tämä he…herrasväki, ne pitää meitä siirtomaanaan ni…niinku ennenki.”

Eetun arvio Suomen yläluokkaisten ruotsalaisten todellisista motiiveista on tyly: ”So…sotaa ne haluaa. 1700-luvun ha…hatut sano että menköön koko Suomi kunhan Ru…Ruotsi saa sodan. Nämä ovat vielä hurjempia. Nä…nämä sanoo että menköön koko Ruotsin kansa ku…kunhan me saadaan sota ja sosialistit pois valtion johdosta…” 

Raivo Ruotsin ”petoksesta”

Summan murruttua ”silmitön raivo” kauttakulun kieltänyttä Ruotsia kohtaan saa kotirintamaa latautumaan viimeiseen ponnitukseen. Kertojan mukaan vain ”sinisilmäisyys” ja luottamus ”asiansa oikeutukseen” antaa naisille voimaa lähettää rintamalle 17-vuotiaat poikansa ja yli 44-vuotiaat miehensä ”hyökkääjän pysäyttämiseen ja kunnialliseen rauhaan luottaen”.

Nykyhetkestä katsoen naisten käytös näyttäytyy suorastaan psykoosina. Mutta kansallisen hätätilan aiheuttamaa kollektiivista hätätilaa ei voi arvioida normaalielämän mittarilla.

Kuvatessaan vastaavaa tilannetta teoksessaan Moskova 1941 Rodric Braithhwaite katsoo nostoväkirykmenttien täyttäneen tehtävänsä: viivyttämään vihollista tarpeeksi kauan, ennen kuin Siperiasta tulleet divisioonat saapuivat paikalle.

Kylmästi Braithwaite toteaa, että sodanjohdolta vaaditaan armottomuutta. Ranskasta se keväällä 1940 puuttui ja maa luhistui.

Puolustus piti loppuun asti

Vaikuttavasti kuvataan, miten sekä talvi- että jatkosodassa Äyräpäästä ja Vuosalmesta tuli joukkohauta, jonka yksi uhri on Otto Harjulainen.

Silti ”rintama ei luhistunut. Suomalaiset yksiköt kaatuivat, kuluivat loppuun, mutta taistelivat viimeiseen asti eli siihen saakka että rauhanneuvottelut saatiin käyntiin.” Hyökkääjä ei pystynyt pakottamaan Suomea ehdottomaan antautumiseen, sillä ”Sekatyömies, reservin sotamies, piti valtin käsissään vielä kuoleman hetkelläkin puristaen sitä lujasti kouraansa.”

Haavoittunut Leo pohtii keväällä sairaalassa Norjan nopean luhistumisen syytä, siellähän oli vahvemmat linnoitukset kuin Kannaksella ja maasto luotu puolustukseen. ”Meillä ei ollut muuta kuin kansalliskiihkoinen uho itää vastaan”. Siitä esimerkkeinä on aiemmin siteerattu Uuno Kailaan runoja Rajalla ja Ceterum censio, joille kansan miehet ovat aikoinaan hymähdelleet ”herrasväen vouhotuksena”. Oliko se sittenkin ”parempi kuin ei mitään”, Leo miettii eikä ole enää varma, että isä Ake oli ollut ”kokonaan väärässä”.

Erilainen kokemus rauhasta

Rauhankin tultua kotirintamalla jatkuu se talvisodan henki, joka on propagandan, tietämättömyyden ja illuusioiden luoma, erilainen henki kuin rintamalla vallinnut realismi. Aken tapaiset kotirintaman strategit eivät hyväksy rauhaa, koska armeija oli ”voittamaton”.

Sodasta selvinneet sotilaat kuten Leo eivät pysty välittämään kokemustaan, että joukot olivat lopussa. Jussikin ihmettelee, miksi Mannerheim-linja murtui, olisihan luullut että bunkkereissa on helppo sotia.

Leoa vaivaa pitkään kipujen lisäksi masennus. Henkisesti hän on edelleen sodassa ja poissaolo varjostaa myös perhe-elämää.

Sodan voittajat ja häviäjät

Alun teema rintamien välissä olosta toistuu, kun Peni ja Aino ovat evakossa Saarijärvellä jossa evakkopojat joutuvat vastakkain isäntäväen poikien kanssa. Peni ”oli toisaalta näitä samoja, jotka nyt lähestyivät nurkkausta ja kohta löisivät, mutta hän oli myös noita, joita kohta lyötäisiin. Hän oli molempia. Välissä.”

Koska Oton ja Ension ruumiit ovat jääneet kentälle, Aino ei pysty uskomaan heidän kuolemaansa. Konstantin Simonovin runon Kunhan odotat tavoin Aino uskoo voivansa maagisesti aikaansaada sen, että aviomies palaa. Torjuttu suru ilmenee kuitenkin psykosomaattisesti astmana.

Evakkona Oulussa Ainoa painaa lisäksi sosiaalisen aseman romahdus. Ironiseen sävyyn Rintala kuvaa, miten Penistä ollaan ”kansan eheyttämisen” nimissä tekemässä paremman väen hyväntekeväisyyden maskottia. Mutta äiti Aino ei suostu antamaan poikaansa kasvatiksi: ”Jääköön vaikka kerjäläiseksi, mutta jääpähän ainakin minulle.”

Tämä juopa sodan voittajien ja häviäjien, propagandistien ja läheisensä menettäneiden, välillä ilmeni Aleksandr Solženitsynin Syöpäosaston mukaan myös Neuvostoliitossa. Kun Vera Gangart menetti nuoruudenrakastettunsa, ”siitä alkaen tuo sota saattoi olla mitä tahansa: oikeudenmukainen, sankarillinen, isänmaallinen tai pyhä – Vera Gangartille se merkitsi viimeistä sotaa. Sotaa jossa hänen sulhasensa myötä oli surmattu hänetkin.”

Kun muistot isästä, Ensiosta ja Boriksesta haalenevat ja leikit ja seikkailukirjat vetävät puoleensa, Peni kokee olevansa huono ihminen. Se aiheuttaa ahdistuksen: ”Ahdistuksen mukana tuli yksinäisyys ja orpouden tunne.

Hän oli vähitellen oppinut pitämään niistä ja huomannut että ne täyttivät mielen jollakin sellaisella mitä mikään muu ei pystynyt antamaan. Hän oli muukalainen vieraalla maalla.”

Tässä lienee ollut siemen kirjailijan syntyyn.

Miksi kirja unohdettiin?

Nahkapeitturien linjalla -teoksesta ei ole otettu uutta painosta. Miksi näin loistava romaani on lähes unohdettu?

Yhtenä syynä on varmaan se, että Rintala ei koskaan päässyt irti Sissiluutnantin aiheuttaman kirjasodan lyömästä ”rienaajan” leimasta. Edes dokumenttiromaanit Sotilaiden äänet ja Sodan ja rauhan äänet eivät saaneet ymmärtämään, että vaikka Rintala arvosteli sotapolitiikkaa, hän kunnioitti aina yksityisen sotilaan kokemusta.

Muutenkin Rintala samastettiin Kekkosen aikaan ja ”suomettumiseen”. ”Uuspatriotismin” aikaan ei enää sopinut kritiikki Suomen politikkaa kohtaan, vaikka se Nahkapeittureissa oli vain sivuasia.

Vieläkään ei liian myöhäistä. Rintalan romaaniparissa on kaikki ainekset loistavaan TV-sarjaan. Jos vain olisi rahaa…

Tietoja

Olen kirjoittanut blogissa myös seuraavista Rintalan teoksista: Mummoni ja Mannerheim -trilogia, Pojat, Napapiirin äänet ja Se toinen Lili Marlen. Ensimmäisen artikkelin lopussa on myös tietoja kirjailijasta.

Irma Kurki teoksesta Nahkapeitturien linjalla Ouka-tietokannassa

Paavo Cajanderin runon Isänmaalle sanat, Sibeliuksen sävellyksenä.

Presidentti Kekkosen YYA-puheesta ja reaktioista siihen ks. Jakobson, Max: 20. vuosisadan tilinpäätös. 1. Väkivallan vuodet. Otava 1999.

Kirjallisuus

Braithwaite, Rodric: Moskova 1941. Alkuteos: Moscow 1941: a city and its people at war. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2007.

Dante: Jumalainen näytelmä. I. Helvetti. Suom. Eino Leino. Otava 1967.

Clausewitz, Karl von: Sodasta. Valikoima ajatelmia. Alkuteos: Vom Kriege. Suom. Erkki Hannula. WSOY 1981.

Haanpää, Pentti: Korpisotaa. Otava 1940.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Kailas, Uuno: Runoja. WSOY 1932. Digitoituna Kansalliskirjaston kirjallisuuspankissa.

Palmgren, Raoul: Suuri linja. Adwidssonista vallankumouksellisiin sosialisteihin. Kansallisia tutkimuksia. Kansankulttuuri 1948.

Päätalo, Kalle: Ahdistettu maa. Gummerus 1977.

Raittila, Hannu: Jätkäpojan linja. – Teoksessa Väinö Linna: Kootut teokset I. Päämäärä, Musta rakkaus. WSOY 2000.

Sestov, Leo: Dostojevski ja Nietzsche (Tragedian filosofia).  Suom. ja selityksen varustanut Mari Miettinen. Iliaas 2009.

Sillanpää, F. E.: Rakas isänmaani. Kootut teokset 2. Otava 1932.

Simonov, Konstantin: Kunhan odotat. – Teoksessa Neuvostolyriikkaa. 4. Tammi 1986.

Solzenitsyn, Aleksandr: Syöpäosasto. I-II. Suom. Esa Adrian. Tammi 1968.

Solzenitsyn, Aleksandr: Vankileirien saaristo. (Arhipelag Gulag) 1918-1956. III Tappotyöleirit. IV; Sielu ja pikkilanka. Suom. Esa Adrian. Kustannuspiste 1976.

Tolstoi, Leo: Sota ja rauha. I-II. Suom. Esa Adrian. [Uusi p.] Otava 2016.

Tuuri, Antti: Talvisota. Kertomus. Otava 1984.