Paavo Rintala: Vänrikin muistot

Paavo Rintalan Vänrikin muistoissa päähenkilö käy tiliä nuoruudestaan miehitetyssä Itä-Karjalassa.

Paavo Rintalan romaanin Vänrikin muistot (1975) alussa päähenkilö Heikki Lemetti on matkalla kotiin Tukholmassa pidetystä kansainvälisestä kongressista, jossa Neuvostoliitto on pokkana kiistänyt käyttäneensä käyttäneensä Afganistanissa kemiallisia myrkkyjä, vaikka kansainvälinen lääkäriryhmä on pakolaisia tutkittuaan esittänyt asiasta kiistämättömät todisteet.

Lemetti on pettynyt. Yli kymmenen vuotta sitten eli Vietnamin sodan aikana ”vielä uskottiin maailman omaantuntoon, toivottiin että kongressi, suuri tribunaali, herättäisi ihmiset näkemään silloista sotaa käyvän suurvallan menetelmät. Silloin vielä rohjettiin toivoa, että kongressilla olisi vaikutusta yleiseen mielipiteeseen.” Lemetti on tajunnut, että ”Neuvostoliitto satelliitteineen ja Euroopan demokratioiden kommunistiset puolueet sekä näitä myötäilevät sosialistit ehättivät käyttämään sitä omiin tarkoituksiinsa.”

Tukholman satamassa paperiruusuja sotaveteraanien hyväksi kauppaava ”elähtänyt herrasmies” kutsuu Lemettiä ”esteettiseksi fasistiksi”. Lemetti alkaa miettiä, mistä mies tuntee hänet. Hän palaa muistoihin Karhumäestä kesällä ja syksyllä 1943. Onko hän siellä syyllistynyt johonkin, vaikka ei enää asiaa muista?

Teoksessa on näin kaksi aikaa.

Vänrikin muistojen alkuperäisessä kansikuvassa on etualalla suomalainen vänrikki kesäpuserossa, rähinäremmissä ja suikassa ja hänen takanaan hakaristi.

Alkuperäisessä kansikuvassa vänrikin takana on hakaristi, jonka yläosan sininen väri viittaa Suomeen ja alaosan musta väri fasismiin. Hakaristi on kuitenkin pystyssä kuten Suomen ilmavoimien tunnuksessa eikä kyljellään kuten kansallissosialisteilla. Väreillä voidaan viitata myös IKL:n mustiin puseroihin ja sinisiin solmioihin sekä IKL:n nuorisojärjestön nimeen Sinimustat.

Nuori idealisti kohtaa todellisuuden

Lemetti oli joutunut armeijaan suoraan koulun penkiltä ja valittu Upseerikouluun. Sen jälkeen hänet on määrätty Kannaksen rintamalle, jossa on käyty jo asemasotaa. Muutenkin sotakokemukset ovat olleet kaikkea muuta sankarillisia: Lemetti on joutunut sotasairaalaan mutta ei haavoittumisen vaan paiseiden vuoksi. Tulevaisuuden suunnitelmissa on oikeustieteen opiskelu, mitä varten hän lukenut itsekseen tenttikirjoja. Karhumäessä hänet sijoitetaan esikuntakomppaniaan, mutta sitä ennen hänen joukkueensa on lähetty jäljittämään partisaaniosastoa. Oikeusupseerin loukkaannuttua määrätään tämän sijaiseksi.

Lemetin silloiseen maailmankuvaan ”sisältyi ellei suorastaan natsien uuden eurooppalaisuuden ihailu, niin ainakin hyvin voimakas toivepotentiaali sen esteettisiin painotuksiin. Ensimmäisen maailmansodan pirstoman Euroopan sivistyksellinen elvyttäminen ranskalais-saksalaisen kulttuurin pohjalta.

Jos se oli fasismia, ei vain hän vaan kaikki hänen tuttavansa ja enemmänkin – Suomen armeijan nuorten reservinupseereitten enemmistö – oli fascisteja.”

Karhumäessä Lemetti oli ensimmäistä kertaa Suur-Suomen alueella. Tuohon aikaan ”Saksan myötäily oli itsestäänselvyys kuin nykyisin Neuvostoliiton rauhanpolitiikan ja hyvien suhteiden itsestäänselvyys. Poikkeavia käsityksiä ei yksinkertaisesti ollut tai jos olikin, niiden esittäjille hymähdettiin.”

Todellisuus Suomen uudeksi maakunnaksi kaavaillusta Itä-Karjalasta näyttää jo heti alkuun toisenlaiselta kuin on lehdissä esitetty. Rääsyiset lapset kerjäävät junan pysähdyspaikoissa leipää, mikä sotilaspapin mielestä todistaa, että he eivät ”ole oikeita suomensukuisiakaan. Epäkansallista ainesta. Degeneroitunut ryssäläinen vähemmistö on tämän maan kirous. Vetävät heimoveljemme alennukseen.” Tilanne ei korjaannu, ”ennenkuin saksalaiset saivat hoidetuksi slaavirodun siirron Ostiin. Vasta sen jälkeen voitiin toden teolla ryhtyä kasvattamaan heimokansan epäsosiaalisia aineksia ja muita henkiseen alennustilaan luisuneita heikkoja yksilöitä rehelliseen työhön.”

Nykyajassa Lemetti miettii: ”Sisältyikö hänen Gegenwartiinsa [tulevaisuuteensa] suvaitsemattomuus avointa yhteiskuntaa kohtaa; oliko siinä länsimaisen demokratian vastaisia piirteitä? Suomen merkitys uudessa Euroopassa. Lemetti joutui myöntämään. Saksan ja Suomen väliset luottamukselliset suhteet. Suomi ei ollut satelliitti vaan erikoisasemassa – niin hän hyväuskoisesti kuvitteli – kaikkiin muihin Itä-Euroopan maihin nähden. Jos sitä kutsuttiin esteettiseksi fasismiksi, eikö ruusumies paremmin perustein voisi syyttää häntä tänään esteettiseksi neuvostokommunistiksi.”

Kaksi näkemystä Karhumäestä

Laivamatkalla Lemetti tapaa rehtorin ja tämän rouvan, lukion opettajan, jotka ”olivat tavanneet toisensa Karhumäessä, rakastuneet. Heidän muistoissaan Karhumäki oli iltakävelyjä kanjonissa, tivolin huvipuistossa ja elokuisia kuutamoiltoja. Kuu oli suuri ja punainen Äänisen yllä eivätkä he nähneet ihastukseltaan kuin toistensa silmät. Heille koko se aika, suur-suomalaisuus, aakooässäläinen unelma, luterilainen käännyttämisinto, Itä-Karjalan lasten kasvattaminen puhdasoppiseen suomalaisuuteen, oli yhtä tyyntä idylliä vailla ironian häivääkään, jonka aika, historiankirjoitus ja uudet sukupolvet olivat siihen liittäneet.”

Sen sijaan ”Lemetin muistoissa Karhumäki oli syrjäinen kolkka. Kaupunkiröttelö historian ulkopuolella. Neuvostososialismin harmauden, masentavuuden ja alakuloisuuden konkretisoituma, jota Suomen viranomaiset olivat vain lisänneet tyhjentämällä kaupungin lähes tyystin sen omista asukkaista. Venäläissyntyiset oli viety Pyhäniemen keskitysleiriin ja muut siirretty ympäristön kyliin. Kolkko ja autio paikka täynnä öykkäröiviä upseereita, varastelevia sotamiehiä, Pärmin linnakundeja, prinsessahaaveissa supsuttelevia lottakoulun herrasneitejä; alkuasukkaista jäljellä jokunen Kalevalan runonlaulajan näköinen ukkeli ja itkuvirsimummo, kodittomiksi jääneitä koiria ja kissoja. Harmaantuvien hirsitupien, izbojen, kyläidyllit, joista opettajapariskunta lämpeni, olivat herättäneet Lemetissä ahdistusta ja herättivät yhä. Ne olivat Kanadasta ja Pohjois-Amerikan talouslamaa paenneiden suomalaissiirtolaisten kyliä. Puu oli niissä yhtä tuoretta kuin paaluaidalla ja piikkilangoilla ympäröidyissä pakkotyöleirien parakeissa, joihin kylien miehiä siirrettiin Stalinin suurten puhdistusten aikana. Kommunistiviranomaiset eristivät niihin nationalistiset ainekset. Heidän jälkeensä suomalaiset vallanpitäjät eristivät samoihin leireihin ’epäkansallisen väestön, rodullisesti epäpuhtaat’, ne joiden suonissa virtasi slaavien veri. Samojen piikkilankojen taakse. Portissa sama kielto suomeksi ja venäjäksi: pääsy ampumisen uhalla kielletty.”

Ovatko kaikki naiset ostettavissa?

Suomalaisten sotilaiden moraalista on esimerkki vääpeli, joka merkitsee varastokirjaan yhden sokerisäkin vähemmän kuin kuormakirjassa ja in laskettu. Lemetti oikaisee: ”Minun nähteni ei varasteta, ei edes armeijalta”. Vääpeli yrittää vielä: ”Vaan jos sun silmäs välttää, yks ainut säkki. Minä voisin hommata meille naiset.” Lemetti torjuu tarjouksen: ”Täällä ei ole kuin kahdenlaisia naisia. Ja niitä joilla säkeillä ostetaan, niiden kanssa en halua olla missään tekemisissä.”

Alikersantin mielestä Lemetin ”on helppo puhua paskaa: ’Ne toiset naiset taas, joita sinä havittelet, herrastytöt, lotat, ne ei kuule katokkaan meikäläiseen. On oltava vähintään rähinäremmi ja ruusuke kauluksessa ennenku ne vastaa ees hyvän päivän toivotukseen. Vaan ostettavia nekin on, kahden sortin naisia ei ole olemassa.’”

Alikersantti myöntää, että vanhemmissa lotissa on ”niitä joita et vikittele millään. Niillä on oma kulta tai ne on sen verran viisaita että jaksavat odottaa rakkautta, sitä suurta ja oikiaa.” Sen sijaan alle kaksikymmentävuotiaat lotat alikersantti leimaa: ”Seikkailua ne on tulleet täältä hakemaan. Itseään ne etsivät ja kun eivät löydä, kulkevat teikäläisten upseeriplanttujen sylistä syliin. En minä väitä että ne huoria olis, mutta semmosia perhetyttöjä ne ei taatusti ole joita sinä etsit.

Alikersantti on samaa mieltä kuin Johanna Nahkapeitturien linjalla -romaaniparin toisessa osassa ja Valehtelijan muistelmissa: ”Hienot perheet ei kuule, ei ne päästä tyttäriään tämmöisiin olosuhteisiin”, ainakaan jos välittävät näistä. Poikkeukset ovat ”niitä höyniä jotka uskoo Runeperiin, Hitleriin ja Mannerheimin päiväkäskyyn, mutta ne on fanaatikkoja, ja yleensä ne pappeja tai muita perkeleen palvojia”.

Vänrikin muistojen uudemmassa kansikuvassa on univormupukuisen vänrikin pää ja osa yläruumista. Takana vettä ja ilmeisesti kaupunkia, joka palaa.

Uusi kansikuva viittaa vain sotaan, sen tuottamaan aineelliseen hävitykseen ja kenties päähenkilön rankkoihin kokemuksiin, mutta ei suomalaisten suhteisiin miehitetyn Itä-Karjalan väestöön.

Lemetti ja pettyneet AKS:läiset

Lemetti ilmoittautuu mielellään päälliköksi koloniin, joilla kyliin viedään tavaroita. Erästä hänen tapaamaansa aluepäällikköä ”kiusaa paikallisen väestön piittaamattomuus, yhteistyöhaluttomuus ja ivallisen kohteliaan pinnan alla kytevä viha. Niin, suoranainen vihamielisyys.” Hän sanoo suoraan: ”Tämä on tuhoon tuomittu maa ja paikallinen väestö tietää sen. Me uskottelemme heille yhteistä tulevaisuutta Suomen kanssa. He näkevät että emme puhu totta.” 

Lemetti ei ole AKS:läinen, hän on liian nuori ja ”vihan veljien” ideologia on hänelle muutenkin vieras kasvatusvanhempien  – mummon ja enon – vaikutuksesta. Mutta hän ihannoi Porthania ja Franzénia sekä veljeksiä Topelius ja Toppelius: ”Heitä elähdytti suuri unelma, ja te sanotte että kaikki on lopussa. Tuhoon tuomittu.”

Aluepäällikkö vastaa: ”Sellaisiin unelmiin uskovat idealistit. Suomen valtiovalta ja sotilasjohto painottavat yksinomaan strategisten rajojen merkitystä. Mutta suomalaiset opettajat, papit, maanviljelyksen ja siviilihallinnon viranomaiset työskentelevät Itä-Karjalan Suomeen liittämiseksi. Paikallinen väestö tajuaa dualismin. Yhteinen suur-suomalainen tulevaisuus on illuusio.”

Opettajatarneiti Liisa on jo koulutyttönä liittynyt IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Hän puhuu paljon AKS:n aatteista, mutta naisena hän ei ole voinut järjestöön kuulua, mutta ehkä Akateemisten Naisten Karjala-seuraan.

Opettajatarneiti ”koki tulleensa petetyksi. Suomenruotsalainen puutavarakapitalisti, joka halusi vain ryöstää Itä-Karjalan metsävarat, oli vetänyt nenästä häntä ja hänen aatetovereitaan, usuttanut tuhoamaan heimokansalaisten kielenkin samalla kun he itse suunnittelivat näiden metsien hakkuita.”

Kun opettajatarneiti on löytänyt koulustaan ”painettuja karjalankielisiä oppikirjoja, yhden alakoululaisille tarkoitetun vepsänkieliseen, – jopa vepsänkielisen – lukemiston”, hän on havainnut, että suomalaiset kommunistit ovat hallitessaan Neuvosto-Karjalaa tehneet enemmän heimokansojen hyväksi kuin AKS nyt. Opettajatarneitiä on näet opastettu pakottamaan karjalaiset lapset koulussa suomenkielisiksi.

Venäläisiä lapsia taas ei ole saanut ottaa kouluun lainkaan. Opettajatarneiti on alistunut määräykseen, vaikka häpeää tuntien. Hän tekee rinnastuksen: ”Stalinin puhdistusten aikana sorrettiin suomenheimoisia, nyt venäjänkielisiä, henki oli sama: puhdistettava vieraista aineksista.”

Stalingradin taistelun jälkeen Suomen valtionjohto on alkanut etsiä tietä rauhaan, mutta tätä ei voida kertoa suoraan kansalle. Tosin Suur-Suomi -propagandaa on hillitty, mutta Itä-Karjalassa jatketaan edelleen työtä valloituksen yhdistämiseksi Suomeen.

Lemetti näkee, ”että Gyllingin kommunistinen nationalismi ja AKS:n karelianismi olivat pohjimmiltaan samanlaista idealismia. Vallanpitäjille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tyrehdyttää moinen kehitys, pitipä täällä valtaa Stalin tai Suomen armeija.”

Lemetin unelmat särkyvät

”Karhumäkeen palattuaan Lemetti tietoisesti pyrki pääsemään eroon AKS:n vaikutuksesta ja suuntautumaan Eurooppaan.” Hän panee seinälleen Eiffel-tornin toivoen, että saksalaiset ja ranskalaiset voivat sopia vuosisataisen perivihollisuuden.

Sekin unelma särkyy, kun hän kuulee, että saksalaiset olivat hirttäneet Vienan kylissä vakoilusta epäiltyjä nuorukaisia lyhtypylväisiin kylän pääraitille ja jättäneet ruumiit roikkumaan pelottaakseen väestöä.

Ja jälleen yksi unelma särkyy, kun lottakurssilaiset osoittautuvat seksinnälkäisiksi. Lemetin poikuus menee.

Lemetti yrittää pelastaa myrkytetyn koiran, mutta se onnistuu vain tilapäisesti, sillä eräs sotilas himoitsee sen turkkia rukkasiin. Tässä yhteydessä Lemetti kohtaa myös ei-kansalliseksi määritellyn tytön, jonka ”Katseessa on vihaa, halveksuntaa.”

Juutalainen reservinkapteeni Grünstein puhuu siitä, että ollaan kuin Titanicilla, joka on törmäämässä jäävuoreen.

Partisaanien unelma sankaruudesta

Kaksi kertaa Lemetti joutuu kohtaamaan jäännöksiä partisaaniosastosta.

Matkalla kylään partisaanit hyökkäävät kolonnan kimppuun ja kuski saa surmansa, muuten hyökkäys torjutaan ja otetaan vanki. Tämä on vaalea 17-vuotias nuorisoliittolainen, siis Komsomolin jäsen, joka on ilmoittautunut vapaaehtoiseksi sissiosastoon. Suomea puhuvat saivat suomalaiset sotilaspuvut. Hän oli selvillä siitä, että se kiinni jäädessä tarkoitti kuolemantuomiota. Häntä ei pelottanut.  Oli vannottu vala: ”vangiksi antautuminen on petturuutta, jos toveri näkee toverinsa antautuvan tai aikovan antautua, hänet on ammuttava.”

Toinen tapaus on, kun Osasto Antikaisen kolme nälkiintynyttä partisaania löydetään ja havaitaan, että neljäs on tapettu ja syöty. Kuulustelujen perusteella tapaus ei näyttäydy suunnitelmallisena ja hirvittäväna vaan satunnaisena ja säälittävänä.

Osasto Antikainen tarkoittaa neuvostoliittolaiseen tapaan Antikaiselle nimetty osastoa, mutta kaksi EK:n (= Etsivän keskuspoliisin, silloin nimeltään Valpo) miestä, joista toinen on Ruusumies, tiukkaavat tietoja Toivo Antikaisesta ja yrittävät kompromentoida osaston yhdistää sen tähän. (Tietoja Antikaisesta on artikkelin lopussa.)

Sotilasjohto haluaa käyttää kolme ihmissyöjää propagandassa taistelussa sotaväsymystä vastaan esimerkkinä ”bolsheviikkien eläimellisyydestä”.

EK haluaa painottaa myös maanpetosta, vaikka vangit eivät ole Suomen kansalaisia. Myöhemmin tapaamissaan suomalaisissa kommunisteissa, jotka ”olivat syksyyn 1944 saakka eläneet vailla ihmisen tärkeimpiä perusvapauksia sananvapaudesta alkaen”, Lemetti ”ei havainnut niin syvää henkistä vammaa kuin Etsivän keskuspoliisin miehissä, joiden ihmisyyden kasvun oli tyrehdyttänyt voittajien vallankäyttö.”

”Kuulusteltavat vastasivat pelottomasti kysymyksiin” ja yrittivät ottaa syyn surmaamisesta, nylkemisestä ja paloittelemisesta itselleen ja väittää tovereidensa osallistuneen vain syömiseen, mutta puhuvat ristiin. Punakaartilaisveteraani, ja amerikansuomalainen poika ”esiintyivät arvokkaasti”, mutta ”Etsivä keskuspoliisi piti heidän henkistä murtumattomuuttaan bolshevistisena raakuutena. Heidän luonteva, miehuullinen esiintymisensä painoi elämän ja kuoleman vaa’assa sotaoikeuden istunnossa kuoleman puolelle.

Sen sijaan kolmas, itäkarjalainen poika ”romahti henkisesti, aneli armoa ja kauhisteli tekonsa hirvittävyyttä.” Hänen kuolemantuomionsa vaati ylimääräisen istunnon.

”Syytetyille olisi ollut eduksi, jos everstin arvoinen syyttäjä joskus itsekin olisi kokenut olleensa väärässä. Tämä eversti kuului oikeassa oleviin, jaloihin persoonallisuuksiin. Hänellä ei ollut edellytyksiä muuhun kuin kuolemantuomion vaatimiseen.”

Kolmesta tuomarista vain Päämajan nuori everstiluutnantti vastusti nuorukaisten kuolemantuomiota. Kaksi muuta tuomaria ”olivat nousseet arvossa ja kunnioituksessa sopeutumalla Suomen sisällissodan jälkeen voittajien uusiin edistyksellisiin ihanteisiin ja kellumalla niiden pinnalla, kakkana avannossa.”

Tässä tilanteessa Lemetti ymmärtää jälleen AKS:n tavoitteita, sillä kolmessa tuomarissa kiteytyy ”ruotsinkielinen herraluokka, sääty-yhteiskunnan etuoikeudet, bättre folkin näennäisliberaalisuus omia kohtaan ja kovakalloinen tyly suhtautuminen sekä omaan että suomenkieliseen rahvaaseen.”

Lemetti ja ruusumies

Vangit ammutaan yöllä. Sen jälkeen Lemetti ja ruusumies käyvät keskustelun, jossa Ruusumies esittää halveksuntansa ”sivistyneille jupeille”: ”Lankesitte sääliin. Ja teikäläiset upseereita. Kerro kuule vänskä terveiset sille Päämajan sinisukalle ja divisioonan hienohelmoille.”

Lemetti vastaa, ettei hänellä ollut henkilökohtaisesti mitään EK:n kuulustelijaa vastaan, eihän tämä ollut syyttänyt häntä valtiopetoksesta eikä ”bolshevistisesta raakuudesta”, ja kai tuomio olisi ollut sama Neuvostoliitossakin. ”Mutta tavasta ja innosta, jolla te ajoitte asiaanne, minulla on mielipide. Mutta te voititte, voititte koska vallitsee poikkeustila, sota. Mutta rauhan aikana te ette tule voittamaan. Te edustatte poliisivaltaa, juuri niitä samoja hallinnollisia menetelmiä, joita te Neuvostoliitossa vihaatte.”    

Ruuusumies huvittuu: ”Niin te luulette. Esteettiset fascistit. Mutta poliisivaltaa tarvitaan aina.” Hän väittää, ettei ”vihaa Neuvostoliittoa, en bolsheviikkeja. Minä vain edustan niitä jotka vihaavat – tänään bolsheviikkia, huomenna jotakin toista. Tässä virassa joutuu unohtamaan itsensä, muuten saa heittää silmukan ensimmäiseen yhyttämäänsä orteen.”

Lemetti kysyy: ”Kuinka te kestätte.” Ruusumies vastaa: ”Suojautumismekanismi. Sitä alkaa vihata ja halveksia kaikkia kuulusteltavia. Pakko. Muuten ei kestä.” Alkoholi auttaa.

Nykyisyydessä Lemetti myöntää itselleen, että ”Ruusumies oli ollut oikeassa hymyillessään hänelle ivallisesti paviljongissa. Poliisivallan kasvu ei ollut loppunut rauhan tuloon, päinvastoin, siitä sen leviäminen oli alkanut.”

Lemetti ymmärtää kuolemaan tuomittuja poikia. ”Nuoruus katkesi työleiriin; maapallon ensimmäisen sosialistisen valtion nuorilta vaadittiin enemmän kuin muilta.” Ihanteena oli Nikolai Ostrovskin romaanin Kuinka teräs karaistui päähenkilö Pavel, joka ”oli bolshevistisessa puritaanisuudessaan kuin ruoska. Siihen politrukit ja Komsomolin johtajat vetosivat vaatiessaan työsuorituksia. Ja jos joku uskalsi epäillä, kun illanvietoissa Komsomolin hyvin pukeutuneet nuoret naiset ja sihteeritoverit ylistivät Pavelin jaloutta – tai vain hymähtää ja hymyillä – hänen ansiotaan pienennettiin.”

”Sitten tuli sota, ja kun heillekin annettiin tällainen tilaisuus vapaaehtoisesti liittyä armeijaan, nuoruus oli jälleen muutakin kuin iskulauseita, Komsomolin uskonkokouksia ja vakuutuksia – vapaus oli vihdoin koittanut; jokainen voisi tehdä parhaansa. Suuri tulevaisuus oli viimeinkin avautumassa, se mistä äiti ja isä olivat unelmoineet Amerikasta lähtiessään.”

Romaanin lopussa Lemetti ei pysty palauttamaan mieleensä teloitetun amerikansuomalaisen pojan kasvoja. ”Hän saattoi palauttaa mieleensä vain idyllin ja sen kääntöpuolen, pastellinpehmeän, kollektiivisen syyllisyyden. Vittorio Storaron sumun tavoin menneisyys kavahti nykyisyyden kosketusta ja tuntui etääntyvän, jos sitä yritti lähestyä.” 

”Hän [Lemetti] koetti tähystellä näkyisikö jo majakoita, mutta nykyisyyteen ei näkynyt niinkään pitkälle kuin menneisyyteen.”

Arvio romaanista

Neljänkymmen vuoden välimatkan ansiosta Vänrikin muistot kuvaa sota-aikaa tasapainoisesti. Teos näyttää sodan ja miehityksen raadollisen todellisuuden mutta ymmärtää silloisten nuorten idealismia kummallakin puolilla rintamaa.

Kiinnostava rinnastus on, että sodan kokenut Lemetti on ilmeisesti ollut myös 60-luvulla idealisti, mutta nyt sekin haave on romahtanut. Saksan myötäily jatkosodan aikana rinnastetaan sodanjälkeiseen Neuvostoliiton myötäilyyn.

Ainoa miinus tulee lottakuvauksesta, johon Rintala on ilmeisesti juuttunut.

Tietoja

Itä-Karjalan kansannousun aikana Toivo Antikainen johti punaisten hiihto-osastoa, joka voitti suomalaiset heimosoturit Kiimasjärvellä 1922.

Kun Antikainen saatiin 30-luvulla kiinni Suomessa, häntä syytettiin oikeudessa sotavangin murhasta kiduttamalla ja jopa kannibalismista. Samalla yritettiin ottaa uudelleen käyttöön kuolemanrangaistus rauhan aikana, mutta tätä vastaan koottiin valtaisa adressi ja yritys epäonnistui.

Lisää Antikaisesta on Wikipediassa.

Hakarististä on tietoa mm. Wikipediassa.

Tietoa Akateemisten Naisten Karjala-Seurasta (vuoteen 1938 Naisylioppilaiden Karjala-Seura) Wikipediassa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissani useista Paavo Rintalan romaaneista, joista tässä artikkelissa mainitaan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toinen osa ja Valehtelijan muistelmat.

Blogissani on myös artikkeleita muista Itä-Karjalan miehitystä kuvaavasta kaunokirjallisuudesta: Enni Mustosen romaaneista Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Raija Lardotin omiin kokemuksiin perustuvaa romaanista Ripaskalinnut, Raija Talvion näytelmästä Viimeinen juna länteen ja Lauri Kokkosen näytelmästä Ruskie neitsyt. Viimeksi mainitun artikkelin lopussa on vertailtu aihetta käsitelleitä teoksia.

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa 2

Kalle Päätalon romaanin Myrsky Koillismaassa loppuosassa sota näyttää kovemmat ja raaemmat kasvonsa. Sen päättyessä selkosen ihmiset ovat muuttuneet perin pohjin.

Myrskyn Koillismaassa (1963) alkuosasta, joka kuvaa talvisotaa monesta näkökulmasta, olen kirjoittanut aiemmin. Romaanin loppuosa, joka kuvaa välirauhaa, jatkosotaa ja Lapin sotaa, jää alkuosaa episodimaisemmaksi ja monia asioita vain raapaistaan. Päätalon olisi kannattanut jakaa kirja kahteen osaan.

Onneksi henkilökuvaus on edelleen vahvaa. Mitä erilaisimpia ihmisiä kuvataan sisältäpäin, mukaan lukien saksalaista sotilasta ja vankia.

Kauko varastaa ja tunnustaa

Kauko Sammalsuon asevelvollisuus jatkuu välirauhan aikana. Kaukoa vaivaa alituinen nälkä ja vartiovuorollaan hän sortuu varastamaan pari limppua ja siivun riekkoa. Talousaliupseeri kuitenkin huomaa puuttuvat ruoka-aineet.

Kun alikersantti uhkaa miehiä pistotarkastuksella, Kauko tunnustaa: ”Minä olen se rosvo”, vaikka uskoo, että edessä on linnareissu. Pienestäkin varkaudesta seurasi tuohon aikaan vuosien vankeusrangaistus.

Ensin Kaukoa uhkaa sakinhivutus, jota alikersantti jo toppuuttelee. Mutta sitten Kaukon kaverit Joonas Niemi ja Jalo Kieppi astuvat esiin ja tunnustavat myös varastaneensa ruokaa.

Yhdessä kolmikko tunnustaa tekonsa talousaliupseerille, joka ajattelee: ”Minun oma poikani on jossakin Kannaksella. Silläkin voi olla nälkä. Muuta perintöä en ole juuri pystynyt pojalleni antamaan, kuin opettanut rehellisyyteen. Tuossa seisoo kolme sotamiestä. Poikani ikäisiä. Kaikkien ilmeistä näen, etteivät ole mitään paatuneita pahantekijöitä.”

Talousaliupseeri päättää antaa armon käydä oikeudesta eikä ilmoita asiaa komppanianpäällikölle. Uskovaisena miehenä hän tietää, miten raskasta syntikuormaa on kantaa ja miten sen pudottaminen helpottaa, kun saa sielunrauhan.

Lopuksi talousaliupseeri antaa tutun suomalaisen kehotuksen: ”Olkaa miehiä.”

Päätalon alter egoa Kaukoa ei ole kuvattu virheettömäksi, mutta väärä teko kalvaa hänen omaatuntoaan ja saa tunnustamaan. Lestadiolaisuudesta peräisin oleva tunnustuksen teema, jolle Iijoki-sarja perustuu, on muutenkin vahva jo Koillismaa-sarjassa. Muita tunnustajia ovat olleet Nestori Malinen ja talvisodan edellä Simo Mutka.

Tähän liittyy myös armon ja armottomuuden teema. Aiemmin Iivari Särkilammi on Koillismaa-sarjassa edustanut teeskentelevää ja kovasydämistä uskovaista ja nimismies Pukkilaa maallista ymmärtäjää ja armahtajaa. Nyt talousaliupseerissa tavataan uskovainen, joka itse armoa koettuaan osaa armahtaa muita.

Kauko pettyy naisiin

Ollessaan kavereidensa kanssa iltalomalla Rovaniemellä Kauko tapaa naisen, jonka kanssa suhde pysyy säädyllisenä. Kun hän kirjoittaa tälle Petsamosta, käy ilmi, että nainen on pitänyt häntä pilkkanaan.

Rovaniemen kokemuksensa takia Kauko uskoo, että kaikki naiset pettävät. Siksi hän lomalle tullessaan epäilee ihastustaan Elma Malista  jo ennen kuin on syytäkään: ”Kaukon mieleen iski hätä ja pelko. Eihän Elma jaksa minua odottaa. Täällä kun on toinen toistaan näyttävämpiä sotilaita. Aina kiertelevät nuorten naisten perässä kuin kärpäset lehmän hännän juuressa. Ei tainnut Elman tunto olla aivan puhdas, kun niin raskaasti puhalteli aamusella. Ei siitäkään tuliaisestani näyttänyt isoja välittävän.”

Todellisuudessa Elmaa vaivaa se, että Kauko on antanut Hilja Naavalalle rintaneulan mutta hänelle ristin. Elma tulkitsee, että Kauko on viestinyt tuliaisillaan haluavansa tyttöystäväkseen Hiljan eikä häntä. Risti symboloi ja ennakoi Kaukon ja Elman suhdetta: Kauko tulee tuottamaan Elmalle paljon murhetta.

Ennen lomalta lähtöään Kauko näkee miehen menevän Elman aittaan, jonka oven Elma on jättänyt oven auki Kaukoa varten. Kauko ei jää katsomaan, kun mies saa äkkilähdön. Edes jälkeenpäin Kauko selvitä asiaa Elman kanssa.

Kaukon aiheeton mustasukkaisuus on huonommin perusteltu kuin Iijoki-sarjan Kallen, jolla se on isän perua. Yhteistä Kaukolle ja Kallelle on kuitenkin huono itsetunto, ujous, äkkipikaisuus, asioiden hautominen itsekseen ja kyvyttömyys selvittää asiat puhumalla.

Iivari Sääskilammin loppu

Koillismaa-sarjan tekopyhän isännän Iivari Sääskilammin kova sydän on talvisodan aikana pehmennyt lastenlasten vaikutuksesta. Evakossa Iin Haminassa Iivari on saanut tietää, että nuoruudenrakkaus Hilkka on synnyttänyt pojan, mutta Iivari ei ole varma isyydestään.

Välirauhan aikana käy ilmi, että vaimo Petti on tunnistanut valokuvasta pojan miehensä lapseksi mutta antanut jo mielessään anteeksi: ”Sehän oli tapahtunut jo ennen kuin olit mieheni. Enkä itsekään puhtaana vieressäsi papin edessä seisonut.”

Dementoitunut Iivari haaveilee Hilkan tapaamisesta ja lähtee salaa venematkalle, jonka aikana hän näkee näkyä. Vene törmää pohjakiveen ja kääntyy ympäri ja Iivari hukkuu. Ruumis löytyy vasta myöhemmin.

Päätalon taitoa ihmiskuvaajana osoittaa, että Iivari ei ole jäänyt karikatyyriksi, vaan häntä on alkanut ymmärtää, jopa sääliä.

Sikäli Iivarin luonne on säilynyt entisellään, ettei tämä vieläkään ole antanut Nestori Maliselle anteeksi poron tappoa.

Saksalaisia ihaillaan, kunnes nämä eivät pärjää

Alikersantiksi ylennetty Kauko on juuri ehtinyt etukäteen juhlia viinalla siviiliin lähdön kunniaksi, kun kotiutus siirtyy ”toistaiseksi”. Asevelvollisille jaetaan rautaisannokset ja kovat patruunat ja komppania valmistautuu marssikuntoon.

Myös Myrskyssä Koillismaassa talvisota on erilainen sota kuin jatkosota. Jälkimmäiseen reserviläiset lähtevät innottomasti. Muualta tulleet reservinupseerit ”katselivat epäluuloisina miesten yrmeitä ilmeitä” ja velttoa liikehdintää. Jääkärikapteenia ärsyttää erityisesti Toivo Malinen: ”Aliupseeri…ja tuollaista esimerkkiä näytätte! Kädet taskuissa ja vielä haisette viinalle! Hävetkää, helvetissä!”

Toisaalta sotaan lähdetään uskossa, että siitä tulee lyhyt ja voitokas. Perusteena on, että enää ei olla yksin. Saksalaisten hyviä varusteita ja järjestystä ihaillaan ensin. Kun on sellaiset ”takuumiehet”, uskotaan, että kotiin päästään heinäntekoon tai viimeistään perunannostoon.

Aluelaajennuksestakin jotkut haaveilevat: ehkä ei enää tarvitsisi asua rajan pinnassa, vaan ”mökki jäisi vaikkapa valtakunnan keskimaille”.

Päätalo ei siis ole jälkiviisas eikä väitä, että sodan lopputulos osataan ennustaa tai ”kansa” olisi viisaampi kuin ”herrat”. Saksalaisten menestykseen uskoo jopa Nestori Malinen.

Matkalla Louheen Kaukon rykmentti joutuu mottiin. Kaukon ryhmästä kaatuu ja haavoittuu moni.

Kun rykmentin jäännökset talsivat kohti länttä, käsitys saksalaisista on muuttunut, koska nämä eivät ole pärjänneet Vienan korvessa.

Toivo Malisen kaatumisen vaikutus omaisiin

Selkosissa eivät miehet noudata tervehtimisen lisäksi muitakaan muualla hyvinä pidettyjä käytöstapoja. Tapa, jolla Toivo Malisen kaatuminen ilmoitetaan omaisille, kelpaisi kuitenkin empatian oppikirjaan.

Toivon sisar Elma, joka on hoitamassa ilmavalvontaa, on helteen takia riisunut lottapukunsa, kun hän näkee Akseli Naavalan tulevan. Elma ehtii juuri ja juuri pukeutua ja luulee ensin, että isäntä siksi näyttää kummalliselta.

Akselin sanoista ”Hilja tulee aivan pian tänne tuuramaan. Sinun pitää mennä Sammalsuon Maijan puheille ja…” Elma arvaa, että joku läheinen on kaatunut. Ensin hänen mieleensä tulee Kauko. Kun Akseli vastaa ”Se on vieläkin pahempi…”, Elma kysyy: ”Toivoko vain isä?”

Mutta perheenjäsenen kaatuminen ei ole Elmalle suinkaan pahempi. Itselleen tämä tunnustaa: ”Hyvä Isä minua…Olenko ollenkaan oikea ihminen. Itken veljeni kuolemaa, mutta eikö osa vesittelyä ole mielihyvää siitä, että Kauko vielä elää? Äitille tämä on hirveä isku. Miten siellä jaksanee isä?”

Akseli Naavala on keksinyt hyvän suunnitelman: uutista tulee Elman Mari-äidille kertomaan tyttären lisäksi henkiystävä Maija Sammalsuo.

Mutta Mari on jo aavistanut asian ja kysyy vain: ”Joutuiko Toivo kitumaan, vain oliko kivuton loppu?” Kuulemansa perusteella Maija antaa kieltävän vastauksen.

Uskovaisena ihmisenä Mari suree oman lapsen menetyksen lisäksi se, ettei Toivo ole tehnyt parannusta, joten hän ei pääse taivaaseen.

Myöhemmin kuvataan, miten rintamalla oleva isä Nestori muistelee poikaansa. Tosin muistot eivät välttämättä ole nykyisten lastenkasvatusneuvojen mukaisia: jo poikasena Toivo oli tullut ”samalle tupakkatopalle. Mukavasti se lämmitti, kun poika niin näppärästi sätkän sujautti.”

Nestori myös huolehtii: ”Mari…Mitenkähän vaimo tämän kestää? Hyvä isä…tuota hyvä tavaton, kunhan eivät vain äkkiä tohauttaisi tätä tietoa. Ei nuihen luulisi niin pöljiä olevan. Se meidän pitäjän pappihan on miehekäs mies.” Nestori keksii aivan oikein, miten kirkkoherra järjestää asian hoitamisen.

Perttu Sääskilammi lohduttaa Nestoria miesten tapaan: hän uskottelee, että Iivari on antanut Nestorille poron tappamisen anteeksi ja pitänyt tätä tunnustuksen tähden kunnon miehenä. Kohtaus osoittaa, että Perttu on toisenlainen kuin isänsä, varsinkin kun kyseessä oli Pertun nimikkoporo.

Hautajaislomalle tullut Nestori pehmenee niin, että sallii vaimonsa pitää Toivolle muistoseurat – mutta vasta sitten, kun hän on palannut armeijaan.

Huumoriakin on

Kai Hirvesnoron mielestä Myrskyssä Koillismaassa ei ole huumoria. Ainakin yhdestä kohtauksesta sitä kuitenkin löytyy ja vieläpä roppakaupalla.

Nestori Malinen ja venäläiset sotilaat huutelevat keskenään: ”Hei, Tallinnan miehet! Tulukaa soppajonoon!” ”Tulkaa te tänne! Meillä on paksua limppua ja kaalisoppaa ja kaalisopassa lihaa!” ”Meillä on paremmat evväät…Pakettileipä ja hernesoppa eivät lopu. Sijanlihaa on vaikka lampaat söisi!” ”Tulkaa tänne! Meillä täällä on naisiakin!” ”Ei me tuu…! Jos niille natuille ette mittää voi, niin laittakaa tänne. Meillä on mahottoman isoheppisiä nahkatykkejä, hehehe.”

Komppanianpäällikkö Kosti Mäkinen määrätään antamaan Nestorille rangaistus ”sotasalaisuuksien paljastamisesta”. Kosti näyttelee muille ja Nestorille suuttunutta ja antaa tämän puolustautua, kunnes laukaisee tilanteen sanomalla: ”Nyt tapahtuu sotamies Nestori Malisen kohdalla niin, että sinut ajetaan siviiliin…” Määräys vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisesta on näet tullut.

Kapina uhkaa mutta sammuu

Talvella Kauko saa tovereineen tarpeekseen: ”Meitä on loput komppaniasta asialla. Vain upseerit jäivät…Me aletaan talsia Kiestinkiin. Viekööt sieltä vaikka Kakolaan.”

Majuri ei ryhdy voimatoimiin vaan turvautuu psykologiaan: ”Minä en kiellä…Sanokaa kuitenkin Kiestingissä terveisiä, että majuri jäi ja pysyy täällä.” Seuraus on, että kersantti perääntyy: ”No, perkele, ei mekään mennä! [- – -] Ei me jätetä kavereita…”

Upseerin todellinen auktoriteetti ei siis perustu kuriin vaan esimerkkiin, jolla saa sotilaat vapaaehtoisesti seuraamaan.

Sodan sattumanvarainen kauheus

Kaukon rykmentti on sijoitettu Uhtualle. Kaukon kaveri Joonas Niemi lähtee riu’ulle, joka rintamalla toimittaa huussin virkaa. Kuuluu ujelluksen ääni, jonka kaikki tuntevat.

”Joku juoksi etäämpänä olevasta notkelmasta ja huusi:

–  Siellä joku istui juuri riu’ulla! Siellä on vain kuoppa.

Kauko ja Kieppi juoksivat ilman sopimusta samaan suuntaan. Lähellä notkelmaa nosti Kauko maasta jalkineen. Katsoi sitä hämäryyttä vasten ja sanoi:

– Nastapohjat…!”

Ei mitään muuta – lukija tajuaa, miten Joonas Niemen on käynyt. Päätalokin osaa siis tiivistää.

Sota muuttaa Kaukoa

Sota antaa Kaukolle itseluottamusta. Hän, joka nuorena joutui syömään kunnan jauhoja, täyttää jo toisessa sodassa ”miehen reikää”. Kaukon tulkitsee jopa nuoruuden katkeruuden tarpeelliseksi kannustimeksi. ”En ole ollenkaan tarpeeton henkilö. Samalla asialla ollaan kuin toisetkin. Tällä kertaa ei ole kenenkään leipä leveää, mutta kunhan tämä reissu on tehty, saattaa elämä vielä tarjota paljonkin yrittävälle miehelle.”

Vaikka armeija jos mikä perustuu hierakiaan, Kaukon mielessä siellä ei samanlaista jakoa ”parempiin” ja ”huonompiin” ihmisiin kuin kotipaikkakunnalla: ”Rintamalla ovat kaikki meikäläisiä. Tarkoitan sotamiehiä ja aliupseereja ja osaa upseereistakin.”

Äidin silmissä Kauko on kuitenkin omaksunut armeijassa huonoja tapoja. Jopa kotona poika kiroilee ja puhuu kaksimielisyyksiä. Äidin moitteisiin Kauko vastaa: ”Siellä rintamalla vain on vieläkin vaikeampi olla sellaisen äidinpojan. Toisten ihmisten tappaminen ei ole helppoa…Varsinkaan kun ei osaa vastapuolen miehiä vihata.”

Myös sodan jatkuminen kyllästyttää Kaukoa: ”Tuntuu toivottomalta, kun näitä armeijan rytkyjä ei pääse ollenkaan luovuttamaan. Toinen sota samalla reissulla. Siinä on nielemistä.”

Elma kyllästyy odottamaan Kaukoa

Elma on kirjeissään Kaukolle ja myös Kaukon Aili-sisaren kautta vakuuttanut olevansa tietämätön, miksi Kauko on häneen suuttunut. Kauko ei joko vastaa kirjeisiin tai esittää vihjailuja, joita Elma ei käsitä.

Kaukoon ei tehoa edes äidin vetoomus: ”Että omalle lapselleen jokainen äiti haluaisi hyvän elämäkumppanin, Elmaa parempaa ei ole…sinulle.” Kaukon luulisi älyävän, että jos Elmasta liikkuisi juoruja, äiti ei sanoisi näin, mutta ei.

Lopulta Elma kyllästyy Kaukon saamattomuuteen ja lähtee lotaksi Karhumäkeen. Siellä hän antaa ”kunniansa” häntä kuukausia vonganneelle luutnantille. Ilmeisesti motiivina on silkka kyllästyminen: kun ei ole saanut sitä jota rakastaa ja sota vain jatkuu, millään ei ole mitään väliä.

Jälkeenpäin Elma antaa luutnantille tunnustusta siitä, ettei tämä antanut katteettomia lupauksia saadakseen hänet sänkyyn. Silti kuva luutnantista, joka on kirkkoherran poikana ”paremmasta perheestä”, ei ole kaunis.

Nuoret naiset ihastuvat saksalaisiin

Palattuaan äitinsä kuoleman jälkeen kotiin Elma ryhtyy suhteeseen saksalaisen yliluutnantin Hans Böhmerin kanssa. Isä Nestori Malinen suhtautuu suhteeseen  myötämielisesti saatuaan pullon konjakkia.

Elma ei ole ainoa. Myös Kaukon sisar Aili ja monet muut seurustelevat saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kai Hirvasnoro esittää blogissaan selityksen: ”Kun muistelee sarjan aiempien osien korpikylän nuorten naisten näköalattomuutta, tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi se, että saksalaisiin upseereihin ja herrasmiehiin oli helppo ihastua.”

Toinen selitys tulee ilmi Elman mietteistä: Hans on hyvä rakastaja. ”Aina Hans hyväili niin lämpimästi, vaikka kuinka monta kertaa samana yönä hänet otti.”

Ja kolmas selitys on yksinkertaisesti, että saksalaiset olivat läsnä paikkakunnalla, mutta omat nuoret miehet ovat rintamalla.

Saksalaisten vankileirin ankarat olosuhteet

Monet sota-ajan asioista, joista nykyään puhutaan ”vaiettuina”, löytyvät melko varhain romaaneista.

Myrskyssä Koillismaassa saksalaiset rakentavat paikkakunnalle vankileirin. Sen kauheat olosuhteet ovat yleisessä tiedossa: ”Sanoivat jo yli sadan vangin ruumiin lepäävän minkä missäkin vankileirin ympärillä. [- – -] Miten saman valtakunnan miehet osaavat olla noin raakoja toisilleen? Saksalaisia on aina kehuttu niin sivistyneiksi ihmisiksi.”

Sammalsuon mökissä on tapana auttaa paria vankia, jotka käyvät talossa vakituisesti. Josef Leber tuo Maijalle tupakkaa ja saa Sammalsuolla aterian sekä mukaansa leipää, voita ja suolasärkiä.

Toinen Sammalsuolla käyneistä vangeista, Hermann, ammutaan työpaikalta poistumisesta ja häneltä löydetään leipää ja voita, jotka väitetään varastetuiksi.

Kaukolla taas ikävä naiskokemus

Kauko taas saa Oulussa vahvistuksen käsitykselleen, että kaikki naiset pettävät. Kirjeenvaihtotoveri on mennyt vain pari viikkoa aiemmin naimisiin, mutta silti valmis pettämään miestään. Eikä siinä kyllin: naisen ystävätär, joka on yöllä maannut samassa huoneessa toisen miehen kanssa, on valmis samaan Kallen kanssa, kun tilaisuus tarjoutuu. Naisilta puuttuu siis solidaarisuus.

Uhtualle palattuaan Kauko huomaa saaneensa tippuritartunnan. Kaukon aikoo tapattaa itsensä, jottei tuottaisi häpeää äidilleen. Hänen kaverinsa Jalo Kieppi kuitenkin taivuttaa hänet lääkärin tutkittavaksi. Sairaalavaihe sivuutetaan, kun Iijoki-sarjassa sille omistetaan osa Tuulessa ja tuiskussa.

Perheen hyvästely loman jälkeen

Kosti Mäkinen kutsutaan 1944 kesken kylvöloman armeijaan. Lukija arvaa, että kyseessä on puna-armeijan suurhyökkäys.

Herkästi Päätalo kuvaa vähäsanaista hyvästijättöä. Poikansa Kosti nostaa ilmaan ja sanoo: ”Muistakaa olla kilttejä poikia. Muistattehan?” Vaimolleen Kosti ojentaa kätensä ja sanoo: ”Näkemiin, Irja. Älä huolehdi minusta.”

Irja vastaa luottavansa samaan kuin äitinsä, joka on lähettänyt Kostin kautta terveisiä pojalleen Pertulle ja sanonut: ”Mitäpä minä muutakaan voin, kun uskoa, että Jumala tekee niin kuin parhaaksi näkee.”

Itse torjuntataisteluista ei kerrota. Myöhemmin mainitaan, että Perttu Sääskilammi ja Hilja Naavala olivat Kannaksella löytäneet toisensa.

Suhde saksalaisiin muuttuu

Kai Hirvasnoro pitää epäuskottavana, että Nestori Malinen ja Akseli Naavala ”ikään kuin tajuavat leirin raakuudet vasta aivan jatkosodan loppuhetkillä kun todellisuudessa meno kauhistutti Isokummun asukkaita alusta alkaen.” Isokumpu tarkoittaa Iijoki-sarjan taloa, jonka isäntä menettää vaimonsa saksalaiselle.

Tähän voi lisätä, että epäuskottavuutta lisää se, että Sammalsuon mökissä leirin oloista tiedettiin alusta asti.

Vai onko se sittenkään epäuskottavaa? Maija kohtelee vankeja kuin äiti lapsiaan, kun taas Nestoria miellyttää saksalainen konjakki. Hänen mielensä muuttuu, kun hän todista omin silmin, miten pakoa yrittänyt vanki tapetaan.

Elmakin arvostelee Hansille vankien kohtaloa. Hänen tunteensa ovat muutenkin viilenneet, kun hän on saanut selville, että Hans on naimisissa ja kahden lapsen isä. Silti hän ei katkaisee suhdetta.

Myös tässä asiassa Päätalo välttää moraalista mustavalkoisuutta. Jälkeenpäin nimismies Pukkila näkee oikeana, että piti yllä hyviä suhteita saksalaisiin. Hän uskoo sen edesauttaneen, että paikkakunta välttyi Lapin sodan aikana suurimmilta tuhoilta.

Lapin sota

Kun Suomi solmii Neuvostoliiton kanssa aselevon, Hans kutsuu suomalaisia pettureiksi: ”Te olette kaikki oikeita mullikoita. Kaksinaamaista peliä pidätte. Mutta Saksa ei ole vielä polvillaan. Syyttäkää sitten itseänne, kun johtajan viha kääntyy teitä kohti.”

Paikkakuntalaiset määrätään taas evakkomatkalle. Sitä ei kuitenkaan kuvata – Päätalo osaa siis välttää toistoa.

Sen sijaan kerrotaan, miten Malisen perhe piiloutuu metsään. Nestori pukeutuu ”Lappland-Teufeliksi” ja pelästyttää saksalaiset. Talo jää polttamatta.

Vanki Josef Leber karkaa ja lähtee pakomatkalle kohti Neuvostoliittoa mutta uppoaa suohon.

Kun suomalaiset sotilaat saapuvat paikkakunnalle, Elma haavoittuu saksalaisten miinasta.

Itsensä silpominen vai käpykaarti?

Kauko joutuu vielä Lapin sotaan. Pelätessään osuvansa miinaan hän pohtii käpykaartiin menoa tai telomalla tarkoituksella jalkansa.

”Ihmiset nauravat sotilaskarkurista. Sanovat, että vapaaehtoisena se Sammalsuon poikakin lähti, mutta käpykaartiinpa liittyi…En saa olla kotona. Kun toiset palaavat reissultaan, minua kuskataan linnaan.

Hiki tirisi otsalle. Ei, semmosta häpeää en kestä. Tämä teko vain kylmäverisesti ja harkiten. Pääsen sairaalaan. Jalka on kyllä iäksi pilassa, mutta eiköhän sillä jotenkin kenkkää. [- – -] Nyt käsittelen sytytintä. Vielä muutamia sekunteja. Jämähtää ja toiset jatkavat pohjoista kohti…

Toiset jatkavat…Ajatus tarttui ja jyskytti mielessä. Toiset jatkavat ja jaksavat. Minä kurja silvon itseni. Kaverit jaksavat vieläkin. [- – -] Vaikka tekoni ei koskaan tulisi muiden tietoon, kalvaa se aina mieltäni. [- – -] Invalidi! Siinäkin on miesriepu, jolta on mennyt jalka. Noin se käypi sodassa. Parhaat siellä joutuvat kärsimään, sanoisivat ihmiset. Ei jumaliste…! Riittää että olen tippurisairaalassa ollut. Kavereitani en petä…Jämähtäköön saksalaisten miina jos niikseen on…”

Kauko tunnustaa aikeensa kaverilleen Jalo Kiepille, joka vuorostaan paljastaa aikoneensa aiemmin tahallaan palelluttaa itsensä. ”Mie ajathelin, ethä nolo on kaverhiaan semhoseen paikhaan jäthää. Sie kun jaksot, niin en miekhän ilenny…”

Lopulta siis ratkaisevia perusteita kestää on negatiivisesti häpeän välttely, positiivisesti solidaarisuus tovereita kohtaan.

Päätalo ei jätä asiaa tähän. Simo Mutka on tahallaan jäänyt laivasta Oulun satamassa. Lukija ei tuomitse tätä, vaan pikemmin ihmettelee, että tämä on kestänyt niinkin kauan.

Elma hyväksyy moraalisen tuomion itsestään

Ne, jotka evakosta tai sotareissulta palaavat, ovat muuttuneet, samoin koko selkonen.

Toisaalta nuorten haaveet päästä muualle, helpompiin oloihin, hautautuvat sodan myötä. Kotipaikkakunnalla on ilmeisesti helpompi – tai ainakin vähemmän vaikea – toipua sodan fyysisistä ja henkisistä vammoista.

Elma on loukkaantunut vakavasti miinan räjähdyksestä: toisesta kulmasta on lohjennut iso pala, poskeen jää arpi, eikä ole varmuutta, tulevatko jalatkaan entiselleen.

Elma saa siis ”synnistään” pahemman ja ennen kaikkea lopullisemman seurauksen kuin Kauko. Ennen kaikkea seksuaalinen lankeemus leimaa naisen loppuiäksi. Elma jopa hyväksyy itsestään nimitykset ”saksalaisen jalkavaimo” ja ”upseerin patja”.

Toisaalta kirjailija on selvästi osoittanut, että Kauko on saamattomuudellaan vahvasti syyllinen Elman ”lankeemuksiin” eikä tämä itsekään ole ”puhdas”.

Auku ja joutsen

Kaukon nuorempi veli Auku veli on innokas metsästäjä. Jatkosodan keskivaiheilla hän äkkää joutsenen ja ampuu sitä. Koska lintu vain haavoittuu, Auku ampuu toisen kerran. Silloin ase räjähtää ja Auku kuolee.

Kyseessä on teoksen toinen symboli Elman saaman ristin lisäksi. Jo Kalevalassa joutsenen, pyhän linnun, ampuminen tulee Lemminkäiselle kohtalokkaaksi.

Sota on siis turmellut kaiken, mutta silti eloonjääneiden on jatkettava elämää.

Sodan jälkeen: Kalle vs. Kauko

Iijoki-sarjassa Kalle muuttaa sodan jälkeen kirjailijan tavoin Tampereelle, jossa avioituu, opiskelee rakennusmestariksi, pettää jatkuvasti vaimoaan, eroaa viimein tästä ja ryhtyy kirjailijaksi. Sen sijaan Kauko palaa kotiseudulleen.

Sen sijaan Kauko menee teoksessa Myrskyn jälkeen (1965) naimisiin nuoruudenrakastettunsa Elma Malisen kanssa ja ryhtyy pienviljelijäksi. Pariskunnan välejä hiertää kuitenkin Kaukon mustasukkaisuus Elman sodanaikaisesta suhteesta saksalaisen sotilaan kanssa. Kauko kuvittelee mustasukkaisesti, että vaimolla olisi edelleen muita miehiä.

Kai Hirvasnoro kirjoittaa blogissaan: ”Elman nöyryys Kaukon kohtausten edessä taas tuntuu epäuskottavalta.” Pahempaakin: nykyperspektiivistä se, että ympäristö neuvoo Elmaa ”ymmärtämään” Kallea, joka on kokenut raskaat sotavuodet, on sovinistista ja epäoikeudenmukaista. Elmallahan se raskain koettelemus on ollut, vakava haavoittuminen.

Kaukon kautta kirjailija saattoi kokea eräänlaisen vaihtoehtoisen elämän. Kaukon ja Elman nuoruuden haaveet eivät toteudu vaan elävät niin sanotun tavallisen elämän kotiseudullaan.

Sen sijaan Iijoki-sarjassa Kallen unelma kirjailijan urasta toteutuu mutta lapsuuden ankarien kokemusten takia tämä ei pysty kokemaan tyydytystä.

Kirjallisuutta:

Hirvesnoro, Kai: Jälleenrakennusta ja mustasukkaisuutta korpikylässä. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/jalleenrakennusta-ja-mustasukkaisuutta-korpikylassa/

Hirvesnoro, Kai: Päätalo hyppäsi fiktioon. http://blogit.kansanuutiset.fi/paatalon-matkassa/kalle-paatalo-hyppaa-fiktioon/

Ylönen, Ritva: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2017.

Päivitetty 31.1.2018 (joitakin pieniä lisäyksiä ja korjauksia tekstiin sekä sitaattien korjauksia)