Heikki Turunen: Vinoristin kansa

Heikki Turusen Kuokka ja kannel -trilogian toinen osa Vinoristin kansa jatkaa hyrsylämutkalaisten tarinaa talvisodan aikaisesta sotavankeudesta vuoteen 1946.

 

Vinoristin kansa (2016) alkaa matkalla kuorma-auton lavalla tulipalopakkasessa itärajan takaa. Tietoa määränpäästä ei ole kerrottu. Yksi vanhus ja opettaja Outi Tuonosen vauva Toivo ovat jo aiemmin kuolleet. Teini-ikäinen Manja on jo vaipunut horrostilaan ja uneksii lapsuudestaan Suojärven Hyrsylässä, kunnes toiset saavat puhumalla ja nykimällä palautetuksi todellisuuteen. Opettaja Pajuranta siteeraa edelleen Ilmestyskirjaa.

Automatka kestää yön yli seuraavaan päivään. ”Moni palellutti itsensä pahanpäiväisesti tai kuoli kylmään ja puupilkkeellä toimivien häkäpönttöjen pakokaasuihin.” Pahempaakin olisi voinut tapahtua ilman paria ruokailu- ja lämmittelytaukoa. Samoin autojen juuttuminen juoksetuslumeen tarjosi mahdollisuuden lumenluontiin, jaloitteluun ja verenkiertoa elvyttäviin voimisteluliikkeisiin.

Joissakin puna-armeijan sotilaissakin on inhimillisyyttä: ukrainalaissotilas, joka oli ihastunut erääseen tyttö, oli lähtöpaikalla Hyrsylässä järjestänyt tytölle ja tämän sisarille tyynyjä ja peitehuopia istuimiksi jäiselle autonlavalle.

Interposolkan leiri

Siviilisotavangit viedään Interposolkan leirille, joka sijaitsee Laatokan koilliskulmassa, joka sijaitsee Laatokan koilliskulmassa, 50 kilometriä Aunuksenlinnan kaupungista. Linnuntietä Hyrsylänmutkasta on tuskin 80 kilomertriä, mutta koska Petroskoin tiet ovat sotilasajoneuvojen käytössä, siviiliautojen on ajettava useampia kiertoteitä ja matkaa kertyy puolta enemmän.

Suomensukuiset liiviläiset oli siirretty pois Vasoijärven kylästä ja korvattu ”Venäjältä tuodulla slaavinkielisellä sekakansalla”. Interposolkan kylä on 1920-luvulla perustettu Suomesta ja Pohjois-Amerikasta tulleiden siirtolaisten metsätyökeskukseksi.  Osa on palannut pettyneenä, mutta osa joutunut ”Stalinin etnisten puhdistusten uhriksi, Siperiassa tai teloitettu” (termiä ”etninen puhdistus” ei tietenkään ollut tuolloin edes keksitty).

Leiri koostuu kahdesta erillisestä kasarmikylästä. Ensimmäinen, 700 henkeä käsittävä saapumiserä sijoitetaan suurempaan, jossa on neljätoista hirsitaloa. Ne ovat aikoinaan olleet lakkautetun Suatnoin luostarin munkkiveljien asuntoja.

Huoneet ovat pieniä, huonosti varustettuja ja vetoisia. Ruuan valmistusta varten on pieni rautahella. Vedet on kannettava yhteiskaivosta tai lähteestä ja lämmitettävä hellalla. Käymälä on yhteinen, samoin sauna.

Huonekaluja on vain puulaatikko. Huoneet ovat olleet pitkään siivoamatta ja hiirien ja rottien pesien lisäksi niissä on torakoita ja russakoita.

Taloihin pyritään asuttamaan ihmiset suvuittain ja kylittäin. Jokaiseen huoneeseen sijoitetaan niin monta ihmistä kuin mahtuu nukkumaan lattialla niin lähekkäin, ettei väliin jää rakoa.

Kaikki työkuntoiset vangit 12–13-vuotiaista alkaen käyvät metsätöissä perheensä toimeentulon turvaamiseksi. Työnä on polttopuiden ja häkäpönttöautoissa käytettyjen puupalikoiden mutta myös tukkien teko.

Kuulusteluissa yritetään toisaalta saada selville suojeluskuntalaiset, toisaalta löytää yhteistyökykyiset ja -haluiset avustusten ja kyläkomiteoiden muodostamista varten. Tammivuori ja Vuolammin Matti valitaan Hyrsylän kyläkomiteaan ”väkensä tuntevan sopuisan järkimiehen ominaisuudessa”, Kasan Hertta taas Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuvana sosiaalidemokraattina.

Kyläkomiteoiden kautta kaikille jaetaan ilmaiseksi maitojauhetta, ”ryssänlimppua” ja kuivatuista kaloista tehtyä keittoa. Työkyvyttömille maksetaan viisi markkaa päivässä, jolla voi ostaa leirikaupasta rehujauhosta tehtyä leipää, kahvia, toppasokeria, hirssi- ja kauraryynejä, joskus laardia, kalaa ja mahorkkaa.

Parhaiten pärjäävät työkykyiset ja ne, jotka ovat ymmärtäneet ottaa mukaan leipää, jauhoja, voita, suolakalaa ja -lihaa pidemmäksi kuin kahdeksi viikoksi, jonka on kerrottu evakkomatkan kestävän. Joillakin on mukana rahaakin.

Näissä olosuhteissa tulee uusia kuolonuhreja vanhuksista ja pikkulapsista.

Kokouksia ja tiedotustilaisuuksia pidetään yhtenään. Uutisia saadaan vain Neuvostoliiton voitoista. Niistä toitottavat yhteistoimintamiehet, propagandalehdet, ”tiedoitustilaisuudet”. Vain lapset ja yksinkertaiset aikuiset uskovat.

Pajuranta antaa kriisiapua

Ennen vähän koomisena esitetty opettaja Pajuranta nousee henkiseksi johtajaksi. Hän antaa nykytermein kriisiapua ortodoksissa hautajaisissa, joihin saadaan lupa. Hän vertaa hyrsylänmutkalaisten koettelemuksia Vanhan testamentin kuvaukseen juutalaisten Baabelin vankeudesta. Siion on Suojärvi ja Hyrsylänsutka, Mesopotamia Neuvostoliitto ja Nebukadnessar Stalin.

Pajuranta pohtii myös, ”miksi juuri me. Miksi puolesta miljoonasta karjalaisesta juuri me jouduimme kärsimään eniten tästä sodasta, olemmeko jonkillaisia isänmaan sijaiskärsijöitä?” Ensin Pajuranta tarjoaa perinteisen kristillisen tulkinnan, ”että Herra koettelee eniten syntisimpiä lapsiaan, koska hän myös rakastaa heitä eniten?” Sitten hän siirtyy maalliseen selitykseen: ”Vai jättikö Suomen hallitus meidät evakuoimatta ja ryssän kynsiin tarkoituksella, panttivangeiksi, taatakseen itselleen paremmat lähtöasemat neuvottelulle rauhasta tai sotavankien vaihdosta?” Tässä ei ole mitään järkeä, päinvastoin siviilisotavankien palautuksen kanssa vitkuttelu olisi voinut antaa Neuvostoliitolle mahdollisuuden painostaa Suomea uusiin myönnytyksiin.

Paremmin Pajuranta onnistuu sanoessaan, että ”vapautumisemme ja pääsy täältä omien luo riippuu sodan lopputuloksesta. Jota meidän on mahdoton ennakoida koska venäläinen paljastaa sodan kulusta vain minkä katsoo propagandistisesti kannattavaksi. Toivoa tämän lännen sijaan itään suuntautuneen erikoisen evakkomatkan onnellisesta lopusta emme saa kuitenkaan menettää. Sitä on yhtä kauan kuin on elämää.”

Kaikesta huolimatta Pajuranta uskoo, ”että bolsevikkisoturin univormun alla sykkää sama Vänrikki Stoolin tarinoiden kasakkakenraali komean Kulnevin sydän kuin opiskeluaikana Sortavalassa eräällä…” Tässä vihjataan siihen, että Pajuranta on nuorena ollut ihastunut venäläiseen mieheen ja heillä on ehkä jopa ollut suhde.

Lopuksi Pajurantaa neuvoo: ”noudattakaamme Jeesuksen opetuksia ja epäluulon ja vihan sijaan uskokaamme vihollisen pohjimmaiseen ihmisyyteen. Muistakaamme että sota ja olemisemme täällä ei johdu Venäjän kansan pahuudesta vaan kommunistisen hallinnon Saksa-pelosta.”

Outi torjuu poliittisen yhteistoiminnan

Siviilisotavankien parakkien seinälle ilmestyy juliste, jossa sanotaan heidän nimissään, että ”Puna-armeija on Suomen kansan paras ystävä ja suojelija”, ketään ei tapettu eikä loukattu, vaan kaikista on huolehdittu, ja he ovat saaneet järjestää oman hallintonsa ja valita siihen haluamansa henkilöt. Näiden perustelujen jälkeen seuraa vetoomus: ”Me käännymme Suomen työtätekevän kansan puoleen: siirtykää Suomen Kansanvaltaisen Hallituksen puolelle! Kääntäkää aseenne kapitalisteja ja riistäjiä vastaan! Auttakaa Punaista armeijaa vapauttamaan Suomi ja sen nääntynyt kansa.”

Suojärven kunnanvaltuustoon sosiaalidemokraattien listalta valittu Hertta Kasa pitää puheenvuoron, jossa hän lähes sivuuttaa politiikan ja sodan ja sen sijaan muistuttaa monien läheisiksi tuntemista Venäjän kirjailijoista, säveltäjistä, kansanlauluista ja viihdemusiikista sekä karjalaisten yhteisistä asioista rajan molemmin puolin, karjalan kielestä ja ortodoksisesta kirkosta. Tämä kaikki ”todistaa sukulaisuudestamme tunteikkaisiin ja iloisiin, hellyttävän haikeisiin slaaveihin”, ja yhteinen historia on sitonut niin Karjalan kuin Suomen yhteen ”veljeskansa Venäjän” kanssa. Niinpä ”Neuvostoliitto ei syyttä usko ja toivo, että hyppäämme nyt tilaisuuden tullen sen syliin ja samalla maailmanvallankumouksen pyörteisiin. Niin että miksemme, rakkaat heimoveljet ja -sisaret, voisi vaikka sen raukan mieliksi niin tehdäkin…jos ei muuten niin saadaksemme lapsille enempää ja parempaa ruokaa. Vedottaisiin sillä sukulaissielun inhimillisiin tunteisiin, jotta antaisi lapsille enemmän ruokaa tai maksaisi parempaa palkkaa metsätöistä.”

Silloin puhuu opettaja Outi Tuononen, joka on ennen sotaa arvostellut ryssänvihan kylvöä koululaisiin: ”Kiitos ei. Emme kiellä edes kommunistiryssän silmänlumeeksi Suomea ja ryhdy neuvostokansalaisiksi, jos sinä sitä tarkoitat, kollega rakas ja vanha slavofiiliystäväni. Minä en suutele lapseni murhannutta kättä. Ennen nälkään kuolen. Tarkoitan nyt Kremlin komentoa. Tolstoin, Dostojevskin ja Tšaikovskin synnyttänyttä Venäjän kanssa, suurta Äiti Venäjää vastaan minulla ei ole mitään.”

Kertoja kommentoi: ”Vieraan maan mullassa makaavan sylivauvan äiti oli puhunut.” Siihen loppui ”kannunvalunta julisteen vetoomuksesta”.

Olisi ollut kiinnostavaa, jos jotakin neuvostomyönteisistä vangeista olisi kuvattu sisältäpäin.

Manjan uni kotiinpääsystä

Rauhansopimuksen jälkeen olot huononevat, sillä Terijoen hallitusta eikä muutakaan propagandaa ei enää tarvita. Avustuksia jakaneet kyläkomiteat lopetetaan. Ne korvataan kuulusteluissa vasemmistolaisiksi tunnustautuneista kylänvanhimmista ja heidän samanmielisistä apulaisistaan. Maitojauhetta jaetaan enää alle kaksivuotiaille. Palkka ja raha-avustukset annetaan ruplina, joka ei vastaa markan arvoa, joten kaupasta pystyy ostamaan vähemmän. Huonon ruuan ja epähygieenisten olojen takia vanhuksia ja lapsia sairastuu tartuntauteihin ja kuolee.

Keskeinen rooli henkisen mielialan hoidossa on edelleen Pajurannalla. Vaikka jumalanpalveluksia ei saa pitää, Pajuranta naamioi hautajaisiin ja hätäkasteisiin pääsiäisriitit, jotka ovat ”vankeudesta kärsiville ortodokseille erityisen lohdulliset”: ”ihmisen pahuuden takia ristiinnaulittu Vapahtaja on tullut eläväksi ja ajankohtaiseksi tämän loputtoman vankeuden kautta. Jokaisen täällä kärsivän ja kuolevan lapsen ja vanhuksen kautta.”

Pajuranta on aiemmin nähnyt unessa Manjan edesmenneen äidin Malanjan, joka osoitti tytärtään Manjaa sanoen: ”Min valittuni, joka pelastaa sinut – -”

Nyt Manja näkee unessa ensirakkautensa Markovin Raunon, jonka uskotaan tulleen ammutuksi venäläisten ratatöissä, mutta jonka kirjettä Manja säilyttää aarteenaan. Unessa Raunolla on ”Suuri tuomenkukka oli napinlävessä.” Unen uskotaan tarkoittavan, että heidät päästetään kotiin toukokuun puolivälissä kun tuomi kukkii Raja-Karjalassa.

Vain Veera kommentoi: ”Höpö höpö. Toiveajattelua.” Veera on aiemmin kutsunut Manjaa muille ”ryssän liehittelijäksi” ja ”horatsuksi”. Kumpaankaan nimitykseen ei ole mitään muuta aihetta kuin Veeran kateus Manjaa kohtaan.

Raskas paluumatka

Paluumatkalla kuolee vielä ihmisiä, koska mukaan saadaan vain vettä ja leipää. Ensin kuorma-autoilla viedään Vesoijärveltä Säämäjärvelle, josta jatketaan tavarajunassa. Matka kestää rajamuodollisuuksineen vuorokausia.

Osa on niin heikossa kunnossa, että heidät kannetaan paareilla. Pikkulapset ovat kuumeessa ja syyhyssä. Vaunussa on pieni kamiina lämmitystä ja vedenkeittoa varten sekä ämpäri tarpeita varten, jotka on tehtävä kaikkien nähden. Joka vaunussa on vartijana miliisi ja ikkunoissa rautaristikot.

Värtsilässä ovat vastassa sanomalehdet ja radio. Siellä siirrytään Helsingin junaan ja saadaan ruokaa.

Kuullaan uutisia omaisista. Manjan isä Johor Breloi on kaatuneiden luettelossa, mutta myöhemmin käy ilmi, että hän onkin elossa.

Outin mies, rajavartija Seppo Tuononen kuuluu kadonneisiin. Outi on yhtä varma miehensä kuolemasta kuin Sepon velipuoli Antti aiemmin ja samasta syystä: Sepon luonteella ei antauduta vangiksi.

Evakkona Keski-Pohjanmaalla

Karanteenileiristä ei kerrota mitään vaan siirrytään suoraan evakkopaikkakunnalle Keski-Pohjanmaalle. Siellä heitä ei ensin päästetä kansakoululle sisään eikä anneta ruokaa, mutta Outi ei anna periksi.

Taloihinsa majoitettavia evakkoja valikoimaan tulevat pohjalaisisännät ovat täynnä epäluuloa ja vastahakoisuutta siitä, että heidän suojiinsa tupataan ”venäjältä kuulostavaa kieltä puhuvia, itäisyyttä henkiviä ihmisiä, näkyisässä käytöksessään, vilkkaudessaan ja äänekkyydessään jotain mustalaismaista.” Mieluiten isännät olisivat ottaneet ”hyväkuntoisia naisia ja miehiä, jotka pystyivät maksamaan ylöspidostaan talon töillä tai rahatienesteillään” ja joilla on mahdollisimman vähän lapsia, mutta valtaosa onkin ”vankileirillä nääntyneitä lapsia ja työkyvyttömiä, hoivaa vaativia vanhuksia”.

Evakkojen ”kohtelu toki parani sitä mukaa kun paikalliset tutustuivat heihin ja ennakkoluulot puolin ja toisin vähenivät. Kävipä niinkin, että heitä ensi alkuun karsaasti katsoneista paikkakuntalaisista tuli heidän ymmärtäjiään ja puolestapuhujiaan.”

Toisella sijoituspaikkakunnalla, Virroilla, ei evakoista sanota pahaa sanaa. Se johtuu juhlasta, jossa Pajurannan puhuu ja Manja esittää runonlausuntaa.

Muutto takaisin Hyrsylään

Toukokuussa 1942 äitienpäiväjuhla saadaan taas viettää Hyrsylässä. Koska se vallattiin sekä talvi- että jatkosodassa taisteluitta, talot ovat lähes ehjiä.

Naisten saunaillassa Outi kuitenkin epäilee, ”että tämä onni ja kesäillan ihanuus on liian hyvää kestääkseen loputtomiin, pahaenteisen hyvää?” Zoja kommentoi: ”Onko kukaan koskaan voittanut Venäjää lopullisesti. Miesylivoimalla hakkaa kaikki, jos ei muuten, niin kuin Napoleonin.” Klaudia lisää: ”Isäkin sanoi että koiralta ei kusi lopu eikä ryssältä miehet.”

Tämä on ehkä liiallista jälkiviisautta vaiheessa, jossa Stalingradin taisteluakaan ei ollut vielä käyty.

Evakkokokemusten jälkeen Manja ”tajusi, että ei ehkä koskaan voinut elää täysipainoista elämää muualla kuin karjalaa puhuvassa vinoristin kylässä.” Hän päättää avioitua vain ortodoksin kanssa.

Antti käy lomalla Hyrsylässä

Juukalaisen ökytalon perijä Antti Tuononen on muiden 1923 syntyneiden joukossa kutsuttu armeijaan ja koulutuksen jälkeen lähetetty rintamalle. Matka Aunuksen kannakselle on käynyt Hyrsylän kautta, jossa Antti on porukkansa kassa yöpynyt ja saunonut ja jättänyt Manjalle kirjeen.

Se herättää Klaudian kateuden, hän kun on mielestään tummaa Manjaa kauniimpi. Manjakin on ikänsä kadehtinut vaaleaa Klaudiaa ja tuntee nyt vahingoniloa, jota heti häpeää, koska se ei sovi omaankuvaan hyvänä ja vaatimattomana ”jumalanihmisenä”. Manja tuntee, että äiti Malanjan henki näkee, ”että viimeistään aikuistumisen vuodet lännessä sotaa paossa olivat tehneet hänestä samanlaisen tanssia ja laulua rakastavan, naiselle runollisesti puhuvaa kaunista rikasta kosiomiestä odottavan hupakon kuin kaikki muutkin”.

Antti tulee vierailulle, ja ilmassa on selvä seksuaalinen jännite. Manjan kokkojuhlilla kuulemat vihjailut ”varmasta saamisesta” ja Antin samaan viittaava käytös saattomatkalla johtavat kuitenkin siihen, että Manja sulkee aitan oven. Tästä Antti suuttuu, kiroilee ja nimittelee Manjaa ”tekopyhäksi ryssänhuoraksi” sekä muistuttaa, että Manjan äiti teki lapsen hänen velipuolelleen Sepolle, minkä päälle Antti vielä loukkaa ortodoksisuutta letkauttamalla, että Malanja ”asui vinoristikirkossa pomiloimassa jotta hospoti pomiloi.”

Antti kirjoittaa ja pyytää anteeksi ”rakkaalta pikku madonnaltaan”, ”Karjalan prinsessalta” ja vakuuttaa arvostavansa ja rakastavansa Manjaa ”ilmeisesti juuri siksi, että telkesit oven törkeän nokkani edessä, sillä se todistaa että olet vanhainaikainen kunnon tyttö, puhtaista puhtain”, joten ”Siinä katsannossa on oikeastaan hyvä, kun torjuit minut ja minä haukuin sinua vaikka miksi. Nimittäin jos olisit antautunut minulle heti ensitapaamisella, et olisi se mikä sanot olevasi, vaan tekopyhä naikkonen – -”

Juoni on kaikille tuttu: sankari, joka on saanut naisen kuin naisen, yrittää vietellä sankarittaren, ja kun tämä torjuu, ei saa tätä mielestään ja päättää naida tämän. Juonen keksi 1700-luvulla Samuel Richardosonin Pamelassa ja sitä käytti rakkausromaaneissa vielä Barbara Cartland.

Samalla tavalla alkoi myös Kiviojan Auliksen ja Akselin ja Elinan tytär Kaarinan tarina Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kolmannessa osassa. Myös Aulis suhtautuu Kaarinan torjuntaan yhtä pahasuisesti kuin Antti Tuononen. Kaarinan ja Auliksen suhde supistuu sota-aikana lyhyisiin tapaamisiin, mikä estää kunnollisen tutustumisen. Manjan ja Antin suhde jatkuu vain kirjeitse. Kaarinan ja Auliksen avioliitto antaa huonon ennusteen Manjalle ja Antille.

Nuorten tyttöjen evakkomatka karjanajajina

Puna-armeijan hyökkäys kesäkuussa 1944 johtaa karjalaiset uudelle evakkomatkalle. Romaanissa seurataan karjanajajia, enimmäkseen teini-ikäisiä tyttöjä, jotka kulkevat jalkapatikassa satojen kilometrien taipaleen. Hyrsylästä on Pohjanmaalle lähes 600 kilometriä.

Evakkoon joutuneilla on lupa laskea karjansa yönseuduksi laiduntamaan heinänurmia ja hakametsiä, mistä omistajat eivät välttämättä ilahdu. Talvisodan kokemuksista evakot tietävät hyvin, mitä ”kantasuomalaiset heistä sisimmässään ajattelivat – ja pahanilkisimmät sanoivat päin naamaakin.”

Siksi he yrittävät käyttäytyä hillitysti, mutta karjalainen luonne ottaa pian vallan. Tämä saa erään kartanonherran ihmettelemään: ”Luulisi jumalauta jo vetävän vakavaksi ja rukoilevan käjet kyynärpäitä myöten ristissä, jotta pidettäisiin Ihantalassa pintansa eikä itsenäisyys menisi. Vaan ei, laulaa luikutellaan vain, nauretaan ja pelit soi. – – Pijä meijän kaikki kestää.” (Ihantalaa tuskin olisi osattu mainita nimeltä 1944, taistelu oli kuuluisaksi vasta paljon myöhemmin.)

Karjanajajien käytöstä selitetään myös sillä, että tytöt ovat ”päässeet sakiltaan kodin valvonnasta maailmanturuille, ja samanikäisten yhtä hupsujen komeansorttisten nuorukaisten läheisyys vanamon imelälle ja kuminan happamalle lemahtavan supisuomalaisen suviyön tuoksuissa ja hämytunnelmassa villitsi entisestään.”

Venäläisiä desantteja pelätään, mutta todellinen uhka ovatkin suomalaiset. Manja yritetään raiskata.

Tavatessaan isä Johoran Manja kuulee, että Kaarlo-veli on kaatunut Ilomantsin taistelussa.

Hovila toisena adventtisunnuntaina 1944

Antti on kirjoittanut äidilleen Olgalle tulevansa Lapin sodasta kotiin, mutta Hovilaan saapuu ensin Manja, jonka Antti on kutsunut syntymäpäivilleen. Tästä huolimatta Antin äiti ja sisaret kohtelevat Manjaa törkeästi vain yhtenä Antin ”kirjeheilana”. Vaikka Manjalla on mukana Antin kirje, sitä epäillään Manjan kirjoittamaksi.

Antti saapuu, toruu perhettään ja Manja majoitetaan vierashuoneeseen. Antin sisaret kuuntelevat seinän takana Antin ja Manjan yöllistä keskustelua, kunnes tulee hiljaista ja ovi käy. Mutta kun Antti aamiaisella hiplaa Manjaa ja tämä ei näytä välittävän, perhe tekee johtopäätöksen, että pari on kuin onkin rakastellut.

Ratkaiseva kohtaus jätetään kertomatta, samoin kuin Manjan äidin Malanjan ja Seppo Tuonosen välillä trilogian ensimmäisessä osassa Kuokka ja kannel.

Aamulla Äiti Olga on muuttanut mieltään. Syyksi arvelee toinen tytär: ”Meijän Antti piti illalla kahenkeskisen puhuttelun tietysti, sanoi jotta kyse ei ole vain hänestä ja Manjasta, vaan myös periaatteesta: voiko kaksi niin erilaista porukkaa kuin ortodoksikarjalaiset ja luterilainen Kanta-Suomi ylipäätään tulla toimeen keskenään? Sota-Olga päätti näyttää että voi, vai?”

Asutustiloja evakoille ja rintamamiehille

Kertoja on selostaa asutustoimintaa ensin yleisesti ja siirtyy sitten kuvaamaan evakkojen ja rintamamiesten asuttamista Juuan takamaille. Maanluovuttajaksi joutuu muun muassa Antin kotitalo Hovila, mutta se saa vastineeksi Sorminiemestä valtion metsistä palstan, joiden tukkipuilla sai enemmän rahaa kuin huonomman luovutusmetsän arvolla.

Kertoja huomauttaa, ettei julkisuudessa esitetty positiivinen kuva evakoiden ja paikkakuntalaisten yhteiselosta pitänyt täysin paikkaansa. Ensinnäkin vanhoilliset, yksityisomaisuutta pyhänä pitävät maanomistajat menettivät omaisuuttaan. Toiseksi kyseessä oli kaksi ”rajaseudun verisen historian erottamaa, mennein vuosisadoin eri kielen omaksunutta, tavoiltaan erilaistunutta eriuskoista kansanheimoa”, luterilaiset ja ortodoksit.

”Molemminpuolisen, sinänsä inhimillisen ja ymmärrettävän vieraskoreuden lisäksi” julkisuuden kuvaa paransi se, että eräät maanluovuttajat kuten Hovilan Olga halusivat ”vaikuttaa lainkuuliaisilta ja jalosydämisiltä ihmisiltä, kotinsa menettäneen sukulaiskansan uhrivalmiilta hyväntekijöiltä, vähän kuin marttyyreilta”. Evakot taas eivät halunneet vaikuttaa ”epäkiitollisilta heidän takiaan taloudellista vahinkoa kärsineitä sukulaisheimon edustajia kohtaan.”

Pajuranta jatkaa vaikuttajan uraansa kirjoittamalla lehdessä, että Pielisen rannan asukkaat olivat alun perin ortodokseja. Ruotsin vainotessa osa kääntyi ja jäi asumaan, kun muut ortodoksit pakenivat Venäjän puolelle.

”Idän ja lännen häät”

Romaani loppuu kuvaukseen ”idän ja lännen häistä” syksyllä 1946. Antti ja Manja vihitään ortodoksisin menoin Hovilassa. Olgan on kääntänyt avioliitolle lopullisesti suosiolliseksi isoäidiksi tulo: Manja on synnyttänyt pojan, Toivon, joka on siitetty toisena adventtisunnuntaina 1944.

Häissä on kuitenkin huonoja enteitä. Ensin sulhasen isä Eemeli keskeyttää Pajurannan pitkän puheen ja kourii miniäänsä. Sitten Manjan pikkusisar Silja näkee Havusen Silvon tuijotuksen ”varoituksena” ja ennustaa häävalssiksi valitun Kielon jäähyväisten ennustavan pahaa Manjan ja Sepon avioliitolle.

Lopulta syntyy tappelu Manjan veljen Jussi Breloin ja sotainvalidi Voitto Kärjen välillä. Sairaalloisen mustasukkainen Voitto suuttuu, kun Jussi tanssittaa Voiton Sanna-vaimoa. Katsojat veikkailevat, voittavatko ”maanluovuttajat” vai ”maansaajat” – voittaako Karajala vai Suomi. Tapahtuma vertautuu Manjan pikkusiskon Siljan isäehdokkaiden, Johor Breloin ja Seppo Tuonosen, tappeluun Hyrsylänmutkassa trilogian ensimmäisessä osassa Kuokka ja kannel.

Mitä tutkimus kertoo siiviilien sotavankeudesta?

Ari Haasion ja Erkki Hujasen teos Tasavallan panttivankien käsittelee suojärveläisten (ja osin salmilaisten) vaiheita talvisodassa: miksi evakuointia ei tehty sekä suojärveläisten olosuhteita ensin kotiseudullaan miehityksen aikana ja sotavankeudessa Neuvostoliitossa.

Hyrsylänmutkassa sijaitsevien kolmen kylän (Hyrsylän, Ignoilan ja Hautavaaran asukkaiden) lisäksi kyse oli myös muiden Suojärven kylien asukkaista. Nuo kylät olivat pieniä tai syrjäisiä, ja siksi niistä oli hankalaa päästä pakoon, kun puna-armeijan hyökkäys alkoi talvisodan alussa. Interposolkan leirin lisäksi siviilisotavankeja sijoitettiin Kaimajoen leiriin.

Haasion ja Hujasen antama sotavankeuden olosuhteista on jokseenkin samanlainen kuin Vinoristin kansassa: Turunen ei ole kaunistellut oloja, mutta ei ole niitä mustamaalannutkaan. Sävy on toki erilainen: romaanissa korostuvat ihmisten kärsimykset, kun sen sijaan Haasion ja Hujasen sävy on asiallinen.

Interposolkan parakkikylä oli tyypillinen Karjalan metsätyöalueilla 1920- ja 1930-luvulla. Samaan käyttöön oli tapana ottaa myös kirkkoja ja luostareita. Tästä voinee päätellä, että neuvostoviranomaiset tuskin omasta mielestään kohtelivat suomalaisia siviilisotavenkeja huonosti, kun samanlaisten olojen tuli riittää oman maan kansalaisille.

Miehittäjä suhtautui suojärveläisiin siviileihin valtaosaltaan asiallisesti sekä miehitysaikana kuin siirtoleirillä. Tahallisiin siviiliväestöön kohdistuneisiin väkivaltaisuuksiin puna-armeija ei syyllistynyt. Muutamia henkilöitä Suojärven muista kylistä ammuttiin lähinnä valtauspäivänä 30. marraskuuta.

Leiriaikanakaan ei tapahtunut laajamittaisia väkivallantekoja. Tosin kolme suojärveläistä siviiliä ei palannut kuulusteluista.

Elintarviketilanteen Haasio ja Hujanen näkevät leirillä olleen ”poikkeuksellisiin oloihin nähden” tyydyttävä. Nälkään ei kuoltu, mutta ravinto oli yksipuolista, mikä altisti erilaisille puutostiloille. Tämä taas johti vastustuskyvyn heikkenemiseen, mikä sitten altisti sairauksille. Varsinaisia epidemioita ei ollut. Kuolleet olivat lapsia ja vanhuksia. Erityisesti vastasyntyneet eivät kestäneet leirin oloja. Leireillä oli kyllä lääkäri tai sairaanhoitaja, mutta terveydenhuollon taso oli heikko, sillä kunnollisia instrumentteja ja lääkevarastoa ei ollut.

Tietynasteinen yhteistoiminnan venäläisten kanssa ymmärrettiin olevan edellytys elinolojen turvaamiseksi, mutta puna-armeijaan ei suhtauduttu vapauttajana vaan valloittajana lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia. ”Myöskin Kuusisen hallitukseen suhtauduttiin epäilevästi ja venäläisten propaganda ’työkansan vapauttajana’ toimivasta Kuusisesta upposi ainoastaan vakaumuksellisiin kommunisteihin.”

Turusen romaanin opettaja Pajurannan esikuva on selvästi Matti Pajunen. Koska pappia ei ollut, hän toimitti kasteita ja hautauksia ja nousi leiriläisten hengelliseksi johtajaksi.

Millaiset ihmiset jäivät Neuvostoliittoon?

Rauhanteon jälkeen suojärveläiset siviilisotavangit joutuivat valinnan eteen: palatako Suomeen vai anoako lupaa jäädä Neuvostoliittoon.

Jääneitä oli 61 henkeä. Suurin osa oli alaikäisiä lapsia, joiden kohtalon vanhemmat päättivät. Syntyperäisiä suojärveläisiä oli seitsemän perhettä.

Lisäksi kolme, jotka olivat ”kadonneet” kuulustelujen aikana, joutuivat pakosta jäämään Neuvostoliittoon.

Anomukseen jäädä tarvittiin perusteluja, esimerkiksi poliittinen vaino. Venäläiset eivät painostaneet ketään jäämään, ainoastaan houkuttelivat joitakin.

Neuvostoliittoon jäämiseen motiiveja oli Haasion ja Hujasen mukaan kolme: pelko, pettymys ja politiikka. Lähes kaikki jääneet tunnettiin jo aiemmin kommunistisista mielipiteistään, joita leirin johto oli propagandallaan pyrkinyt vahvistamaan. Suurin osa oli toiminut sekä Suojärvellä että leirillä neuvostoviranomaisten luottomiehinä: ”He olivat mm. osallistuneet aktiivisesti kansanrintamahallituksen eri elinten toimintaan, antaneet tietoja muiden leiriläisten mielialoista ja avustaneet neuvostosotilaita mm. keräämällä aseita ja tekemällä muita palveluksia. Useat jääneistä olivat lisäksi propagoineet voimakkaasti muille leiriläisille neuvostoyhteiskunnan erinomaisuutta ja arvostelleet Suomen silloisia oloja.” Niinpä he pelkäsivät ja syystäkin, että heidän Neuvostoliiton hyväksi tekemistään teoista seuraisi hankaluuksia, jos he palaisivat Suomeen.

Luettelo jääjistä osoittaa, että näiden joukossa oli vain muutama miehistysajan kyläkomiteoiden ja vankileireillä toimineiden komissioiden jäsenistä. Suurin osa palasi.

Kaikki Neuvostoliittoon jääneet olivat myös pettyneitä Suomen oloihin ennen sotaa ja tunsivat epäluuloa suomalaisia ”herroja” kohtaan. Vastaavasti he uskoivat, ”että olot eivät voisi Neuvostoliitossa muodostua ainakaan heikommiksi kuin mitä ne olivat olleet Suomessa. Suuren Neuvostoliiton kykyyn järjestää varma jokapäiväinen leipä työmiehelle ja hänen perheelleen luotettiin”.Toisaalta leiriaika vei joiltakin siviilisotavangeista harhaluulot neuvostoyhteiskunnan erinomaisuudesta.

Kaikkia halukkaita eivät neuvostoviranomaiset hyväksyneet, vaan he halusivat aatteellisesti ”oikeaoppisia”, perheitä joiden vanhemmat olivat työikäisiä ja joissa oli paljon lapsia. Vanhuksia ja muita, joiden pelättiin jäävän valtion elätettäviksi, ei hyväksytty.

Haasio ja Hujanen olettavat, että jäämään halukkaita olisi todennäköisesti ollut enemmän, jos suojärveläisille olisi luvattu paluu kotiseudulle.

Interposolkan leirille jääneet suojärveläiset työskentelivät paikkakunnalla jatkosodan alkuun asti, jolloin heidät evakuoitiin Uralille. Siellä he työskentelivät samoissa töissä kuin Interposolkassa, pääasiassa metsätöissä ja ruokaloissa, jotkut naiset myös pyykkäreinä. Sodan jälkeen heitä muutti takaisin Neuvosto-Karjalaan.

Palautukset ja kuolleisuus

Talvisodan jälkeen Neuvostoliitto palautti touko-kesäkuun vaihteessa 1940 2389 siviiliä, jotka olivat jääneet evakuoimatta jääneelle alueelle. Heistä 1242 oli aikuisia ja 1147 lapsia.

Palautetuista valtaosa eli 1763 henkeä oli Suojärveltä. Muut olivat kotoisin Petsamosta, Kalastajasaarennolta, Sallasta, Suomussalmelta, Kannakselta ja Suomenlahden saarilta.

Lasten ja naisten osuus oli suuri, kun taas 20-40-vuotiaita miehiä oli vähän. Valtaosa heistä olivat armeijassa, joten kotona oli sdoan syttyessä ollut vain nostomiehiä tai palveluksesta sairauden vuoksi vapautettuja. Tosin myös muutama sotilas oli jäänyt tai jättäytynyt valloitetulle alueelle.

Suojärveläisistä vähän yli puolet eli 800 oli kotoisin Hyrsylänmutkasta.

Leirillä kuoli 62 suojärveläistä. Miehitysaikana Suojärvellä oli kuollut 19. Paluumatkalla kuoli kahdeksan ihmistä. Vielä karanteeniaikana vielä 17 ihmistä. Vanhukset ja lapset eivät kestäneet pitkää ja raskasta junamatkaa vetoisissa vaunuissa, vaan menehtyivät aliravitsemukseen ja sairauksiin.

1872 suojärveläisestä (joissa oli 1763 Suomeen palautettua, 61 Neuvostoliittoon jäänyttä ja 3 vangittua) 62 leiriaikana kuollutta tarkoittaa 3,4 prosenttia. Jos leiriajan lisäksi mukaan lasketaan miehitysaika, paluumatka ja karanteeniaika mukaan, kuolleita oli 105 henkeä eli 5,7 prosenttia.

Tarkan vertailun saamiseksi tarvittaisiin tieto normaalista kuolleisuudesta, koska ikäjaukauma oli varsinkin miesten puolella poikkeuksellinen.

Valpon kuulustelut paluun jälkeen

Karanteeniaikana Valpo kuulusteli 484 palautettua suojärveläistä ja salmilaista eli 27,4 palautetuista. Vuoden 1925 jälkeen syntyneet lapset samoin kuin iäkkäät vanhukset eivät joutuneet kuulusteluihin, eivät myöskään sairaat ja huonokuntoiset.

Kuulusteluissa keskityttiin seuraaviin kysymyksiin: yhteistoiminta venäläisten kanssa, vakoilu- ja värväystoiminta, sotilaalliset havainnot, kuulustelut Neuvostoliitossa, kohtelu leirillä, venäläisten harjoittama propaganda, kansanhallituksen elinten muodostuminen sekä leireillä kuolleet ja Neuvostoliittoon jääneet henkilöt.

Lisäksi selvitettiin kuulusteltavan tiedot ja vangiksi joutuminen. ”Kuulustelijat kehottivat kuulusteltavia kertomaan asioista ainoastaan omien havaintojen pohjalta, ja tietojen todenperäisyys pyrittiin vahvistamaan useilta eri kuulusteltavilta.”

Valpoa kiinnostivat erityisesti ne, jotka olivat olleet yhteistoiminnassa venäläisten kanssa Suojärvellä tai vankileireillä. Kuulusteltavien rikosrekisteri selvitettiin ennalta, ja erityisesti ”kommunistilakeja vastaan tehdyistä rikkeistä syytetyt joutuivat usein jatkokuulusteluihin.” Valpo toimi yhteistoiminnassa päämajan valvontaosaston kanssa, kun kyseessä olivat nostomiehet tai mottiin jääneet sotilaat.

Miksi Suojärvellä oli niin vähän maanpetossyytteitä verrattuna Suomussalmeen?

Suojärveltä ja naapurikunta Salmista kotoisin olevia aikuisia oli siviilisotavangeissa 839, joista neljä asetettiin syytteeseen maanpetoksesta. Heidän joukossaan ei ollut kyläkomiteoissa jäseniä, vaikka toiminta olisi ollut luokiteltavissa vihollisen sotatoimien auttamiseksi. Hyväksyttiin siis kyläkomitean jäsenten oma käsitys, että toiminta oli silloisissa oloissa ollut välttämätöntä eikä siitä ollut voinut kieltäytyä kuin poikkeustapauksessa.

Sen sijaan Suomussalmen 167 aikuisesta siviilisotavangista syytteen sai 27 eli peräti 16 prosenttia. Näiden syytettyjen joukossa olivat kyläkomitean jäsenet.

Miksi nämä kaksi paikkakuntaa erosivat näin olennaisesti toisistaan?

Suojärvi ja Salmi olivat aluetta, joka oli kuulunut Ruotsiin vain 1617-1721, jona aikana useat ortodoksit pakenivat uskontovainoa rajan taa, ja tulleet osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa vuodesta 1812. Silloinkin niiden asukkaat olivat eläneet pitkään pikemmin yhteydessä Venäjän puolella asuvien karjalaisten kuin muiden suomalaisten kanssa. Rajaahan ei käytännössä ollut. Vanhukset olivat jopa käyneet venäjänkielistä koulua.

Täytyy siis päätellä, että kansakoulu ja muu rajaseutujen suomalaistaminen olivat muutamissa vuosikymmenissä, autonomian lopussa ja itsenäisyyden aikana, muuttaneet Suojärven ortodoksit ja karjalankieliset identiteetin suomalaisiksi.

Muusta rajaseututyöstä kertoo Maria Lähteenmäki tutkimuksessa Maailmojen rajalla, vaikka se käsittääkin Terijokea. Suomen rajaseutuun kuului 45 kuntaa, joista Viipurin läänissä 20. Rajaseudulle katsottiin ominaiseksi ”väestön ’heimohengen’ kehittymättömyys, poliittinen epäluotettavuus ja alueiden taloudellinen epävarmuus”. Siksi siellä tarvittiin ”erikoista huoltoa valtiovallan taholta”. Rajavartijat oli parasta valita muualta Suomesta, jotta saatiin luotettava ainesta.

Hallintovirkamiesten lisäksi eri kansalaisjärjestöjen aktivistit halusivat muokata oloja suomalaisempaan suuntaan. Rajaseutu haluttiin kohottaa muun maan tasolle ja ennen muuta vahvistaa ihmisten poliittista luotettavuutta ”vieraita vaikutteita”, erityisesti venäläisyyttä vastaan.

Taustamotiivina oli ulkopoliittisen turvavyöhykkeen luominen. ”Jotta kansallinen uhka saataisiin poistettua, oli rajaseututyötä tehtävä kolmella rintamalla: rajaseutu oli tehtävä tutuksi kaikille suomalaisille kehittämällä matkailua sekä kiinnittämällä rajaseudun väestö tiukemmin suomalaisuuteen. Jälkimmäinen tuli toteuttaa kohentamalla etenkin maataloutta ja muuta elinkeinotoimintaa sekä tukemalla alueen koulutus- ja sivistyspyrintöjä ja kotiseututyötä. ’Terra incognita’, tuntematon maa, oli otettava haltuun sekä fyysisesti että ideologisesti.”

Ilmeisesti myöskään Suojärven sosiaaliset olot eivät myöskään olleet luoneet sellaista maaperää poliittiselle radikaalisuudelle kuin Suomussalmella.

Miksi venäläiset kohtelivat suojärveläisiä paremmin kuin suomussalmelaisia?

Yhden aiheen Heikki Turunen sivuuttaa: hän ei kuvaa lainkaan kuulusteluja,
joita tapahtui miehityksen aikana ja leirillä. Kuulusteluista olisi saanut dramaattista ainesta, varsinkin kun tulkeiksi värvättiin venäjäntaitoisia suojärveläisiä.

Kuulustelut koskivat sotilasasioita ja Suomen oloja. Myös suojeluskuntalaisten nimiä kyseltiin, mutta venäläisillä oli näistä jo etukäteen valmiit listat, mikä osoittaa heillä olleen ennen sotaa asiamiehiä paikkakunnalla.

Niitä, joita epäiltiin ”liian isänmaallisiksi” tai joiden väitettiin arvostelleen Neuvostoliiton oloja, vietiin leiriltä jopa viikkoja kestäviin kuulusteluihin muualle.

Opettaja Pajurannan esikuva, ”leirin hengellinen johtaja opettaja Matti Pajunen joutui voimakkaan urkinnan kohteeksi: hänen toimintaansa ja mielipiteitään pyrittiin selvittämään tarkasti.” 

Vaikka kolme miestä ei palannut kuulusteluista, kaiken kaikkiaan suojärveläisiä kohdeltiin paremmin kuin suomussalmelaisia. Juntusrannasta neuvostoviranomaiset jo miehitysaikana veivät kuulusteluihin 25 ihmistä. Kuolemantuomion sai ja teloitetuksi joutui 14 ja lisäksi annettiin useita leirituomiota Sergei Veriginin, Einar Laidisen ja Jussi Kämäräisen teoksen Tasavallan panttivangit mukaan teloitut ja rangaistut olivat syyttömiä. Puna-armeijan täytyi jostain löytää syntipukki huonolle menetykselleen ja paikalliset tekivät myös ilmiantoja.

Miksi suojärveläisten siviilien kohtelu oli parempaa, vaikka siellä oli ideologista neuvostomyönteisyyttä vähemmän kuin Suomussalmella? Syy voisi olla ulkoinen (puna-armeijalla ei ollut tarvetta löytää syntipukkeja, koska Suojärvellä ei taisteltu) tai sisäinen (yhteiskunnallisia vastakohtia oli vähemmän, joten ei ollut syntynyt vihaa, joiden takia tutuista olisi tehty ainkaan paljon ilmiantoja) tai molempien yhdistelmä.

Kirjallisuus

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Lähteenmäki, Maria: Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. SKS 2009. Historiallisia tutkimuksia 243.

Verigin, Sergei & Laidinen, Einar & Kämäräinen, Jussi: Talvisodan panttivangit. Internoidut suomalaiset Neuvosto-Karjalan Kalevalan piirin alueella vuosien 1939-1940 talvisodan aikana. Suom. Rudolf Sykiäinen & Johan Beckman. Johan Beckman Institute  2006.

Tietoja

Olen kirjoittanut blogiin Heikki Turusen trilogian ensimmäisestä osasta Kuokka ja kannel ja kolmannesta osasta Nenkoset sekä elokuvasta Kainuu 39. Elokuva kuvaa Suomussalmen Juntusrannan asukkaita puna-armeijan miehityksessä ja sotavankeudessa pelkästään myönteisesti, ja artikkelin lopussa kerroraankin, mitä kaikkea elokuvasta on jätetty pois.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Iiris Kähäri: Seppele Viipurille

Iiris Kähärin Seppele Viipurille ilmestyi 1988, jolloin kirjailija tunsi vapautumisen koittaneen pysähtyneisyyden ajan jälkeen.

Silti Seppele Viipurille ei ole vain nostalginen vaan myös kriittinen kirja, jossa murretaan monia karjalaisia ja lottia koskevia stereotyyppejä.

Romaanin tapahtuma-aika kattaa Viipurin viimeiset suomalaiset kuukaudet helmikuusta kesäkuuhun 1944. Romaani päättyy marraskuussa 1944.

Seppele Viipurille kuvaa naisia, jotka Iiris Kähärin omien sanojen mukaan ovat marginaali-ihmisiä. Tapahtumapaikkana on usein esikaupunki, koska kirjailijan mielestä kauppiassukuja ja keskikaupunkia oli tarpeeksi kuvattu.

Inka Koistinen

Romaanin päähenkilö on Inka Koistinen, joka työskentelee toimistolottana Poliisiasiain toimiston osoitetoimistossa.

Muita henkilöitä ja tapahtumia kuvataan Inkan näkökulmasta. Repliikkejä on vain muutama, ja kerronta on epäsuoraa.

Inka on kotoisin maalaistalosta Säkkijärveltä. Vaikka äiti on jäänyt varhain leskeksi, Inka on päässyt oppikouluun. Tästä etuoikeudesta Aino-sisar kantaa edelleen kaunaa.

Inka on tullut ylioppilaaksi 1937. Jatko-opinnot on estänyt ensin varattomuus ja sitten sota.

Romaanin tapahtuma-aikana Inka on 25-26-vuotias. Hänellä ei ole ammattia, ja miestenkin suhteen hän on kokematon. Hän kirjoittelee rintamalle vänrikki Teppo Larjavalle, mutta asiasta ei näytä tulevan valmiimpaa.

Inka ihastuu myös naimisissa olevaan majuriin, joka tunnetaan Punaisena Neilikkana. Mutta kun mies lähentelee ja ehdottaa hotellihuoneeseensa menoa, Inka ymmärtää paeta ja pelastuu ”kuin Aino Väinämöisen kynsistä”.

Vain naiselta olisi mennyt maine, mies sen sijaan olisi voinut jälkeenpäin kerskailla: ”Tein sen niin nopeasti ettei tyttö aavistanut mitään ennen kuin oli motissa.”

Inkan Aino-sisaren mies Antti on rintamalla. Aino ja äiti hoitavat kotitaloa ja Ainon lapsia. Naimaton ja lapseton Inka on äidin ja sisaren silmissä hyödytön olio.

Ei esimerkillinen lotta

Luonteeltaan Inka on arka ja kömpelö. Tai ”paremmat” ihmiset saavat hänet tuntemaan niin, koska hän on ulkopuolinen ”tässä kaupungissa, missä kukaan ei tiennyt hänen taustaansa, missä häntä ei ollut nähty kenenkään käsipuolessa, ei kenenkään morsiamena Torkkelilla tai nuorena rouvana ostoksilla Kauppatorilla tai Kauppahallissa. Missä hän ei ollut nainut niin että olisi erottautunut joukosta. Naimiskaupalla olisi voinut pöyhkeillä elämänsä loppuun asti. Me kahdeksan maisterin perhe. Me Kannaksen talonpoikaisaateli.”

Inka ei myöskään ole ajan ihanteiden mukainen esimerkillinen lotta. Hän ei pidä talkoista töiden jälkeen eikä siitä, että kun kysytään vapaaehtoisia, ei ole sopivaa kieltäytyä. Hän on kuitenkin niin kiltti, ettei pysty pitämään puoliaan.

Inka haluaisi toisaalta erota järjestöstä, toisaalta pystyä parempaan kuin talvisodassa.

Inkan vastakohtana on lottaosaston johtaja, upseerin rouva Winter, jolla on aina isänmaalliset sanat huulilla. Todellisuudessa hän katsoo ennen kaikkea omaa etuaan.

Avoimesti oman edun tavoittelija on kauppiaan rouva Elma Riikonen.

Jenny Paju

Inka asuu kauppias Riikosen omakotitalon yläkerrassa, jonka toien huoneen Riikoset vuokraavat keski-ikäiselle Jenny Pajulle.

Rouva Winter kehottaa Inkaa pitämään Jennyä silmällä. Se onkin helppoa, sillä Jenny kertoo avoimesti elämästään.

Jenny  on kotoisin Kivennavalta Raivolan kylästä. Seutu oli monikielistä ja -kulttuurista. Siellä oli rautatieasema ja Pietariin oli sopivan lyhyt matka, joten rikkaat venäläiset rakennuttivat sinne autonomian aikana huviloita. Vallankumouksen jälkeen osa heistä jäi tai pakeni Suomeen, missä heistä tuli köyhiä emigrantteja.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Jenny pääsi töihin sotasairaalaan, jossa eräs sotilas teki hänet raskaaksi, ennen kuin häipyi Pietariin tekemään vallankumousta.

Jenny palveli köyhtynyttä venäläistä emigranttia Lidia Ivakovskia, joka ilmeisesti järjesti vastavallankumouksellisia rajan yli. Viipuriin muutettuaan Jenny elätti itsensä ja tyttärensä ranssien rakentamisella eli seppeleiden solmimisella.

Myös Lidia ilmestyy Viipuriin ja muistelee entistä elämäänsä Pietarissa.

Suhde ”toisiin” paljastaa ihmisten moraalin

Ratkaisevaksi moraaliseksi vedenjakajaksi romaanissa nousee suhde ”toisiin”, oman ryhmän ulkopuolisiin.

Sotavankileirien karmeat olot eivät ole mikään salaisuus: ”jokainen kaalinlehti jonka vanki tieltä löysi, jokainen jäätynyt peruna sille kelpasi, jokainen tupakantumppi. Silti moni oli kuollut vesipöhöön.” 

Mutta kun sotavankeihin on tutustuttu yksilöihin, heitä on ruvettu kohtelemaan ihmisinä. Tällaisen inhimillisyyden rouva Winter tuomitsee jyrkästi: ”Kaiken sen jälkeen mitä olemme joutuneet kokemaan ja kärsimään ja menettämään. Vangit, tilattuina työntekijöinä, elävät siviilien parissa ja syövät. Niin kuin ihmiset! Niin kuin kaupungin oma väki! Leipää, tupakkaa, käsineitä, sukkia on vartijan silmän välttäessä spekuloitu remonttimiehelle, lääkkeitä sairaalle, mikä rouva Winterin mielestä on romanttista hölynpölyä,  vanki sinne toinen tänne, tavaraa ja omaisuutta, mistä tässä taistelevassa maassa on yhä huutava pula.”

Rouva Winterin mielestä ”Raja kansalaisen ja muukalaisen välillä alkaa jo huomattavasti hämärtyä. Ihmiset, sivistyneetkin ja juuri he, puhuvat Ukrainasta ja Valkovenäjästä, puhuvat kirgiiseistä, kalmukeista ja tataareista. Ei ryssistä! Ryssistä ei saisi muka enää puhua!”

Jenny sen sijaan ystävystyy Valerin kanssa ja vie tälle ”Leipää, Pullaa. Keitetyn lantun. Perunoita. Lapaset”, puolustautuen että ”omistaan hän oli antanut. Syönyt itse vähemmän.”

Inka on kahden vaiheilla. Hän antaa Poliisiosastossa työskentelevälle Mitjalle luvan soittaa pianoa sekä ”piirakan ja pullan, eikä pitänyt sitä lainkaan syntinä”.

Toisaalta rouva Winterin asenteet vaikuttavat Inkaan: vanki on vihollinen, jota ”ei ole lupa sääliä. Vaikka sydän käskee, et sitä kuuntele.”

Perusteena on, että ”Sehän ei ole yksityinen asia enää! Tässä on kyse koko kansan elämästä. Tämä on pieni ja vähäinen maa. Ja tämä kansa taistelee nyt sen vähäisen puolesta.”

Mutta kun Jenny vie Inkan kuuntelemaan sotavankien konserttia, tämä kokee yhteisen ihmisyyden yhdistävän kaikesta huolimatta: ”Vangit, ihmiset, lauloivat vartijoille, toisille ihmisille.”

Rouva Winterin vävy luutnantti Enmark tappaa Valerin joutumatta asiasta edesvastuuseen. Sen sijaan Jennyä kuulustellaan, koska sotavangin auttaminen katsotaan maanpetokseksi.

Myös Inkaa kuulustellaan todistajana. Tämä puolustaa Jennyä: tämän käytös on luonnollista, koska Raivolassa ”myös venäläisiä oli pidetty ihmisinä”.

Jenny tekee seppeleen Valerille ja kuolee pommituksessa viedessään sitä tämän haudalle.

Nimen symboliikka

Seppele Viipurille näyttäisi siis merkitsevän hautaseppelettä. Kirjan nimi oli kuitenkin kustantajan päättämä. Kirjailija ei siitä pitänyt, vaan halusi kanteen kuvan, jossa naisella on seppele päässä – siis elämän symbolin.

Kähärin oma nimiehdotus oli Kyyn punainen maito. ”Ajattelin kansanrunoa ’Kyy lypsi punaisen maion, maion valkean valutti, kipehillen voitehksi, haavoillen parantejiksi.’ Punainen maito oli minusta osuva paradoksi, mahdottomuus, niin kuin meidän koko väliaikainen oleskelumme Kannaksella oli.” Runo on romaanin motto.

Kyy-symbolilla Inka yrittää vakuuttaa itseään, että sotavanki on vihollinen: ”Kuin kyy kaikista suojeluperusteista huolimatta se iskee, jos ei sinuun, ainakin koiraasi.”

Kyyn pisto saa erilaisen merkityksen kohtauksessa, jossa Inka tapaa Tepon keskellä puna-armeijan suurhyökkäystä: ”Teppo tuli. Tuli ja levitti käsivartensa. Sillä hetkellä he tapahtui. Se oli nopea, kuin käärmeen, kuin kyyn pisto. Sille ei voinut mitään. Inka juoksi suoraan Tepon syliin.” Heillä on aikaa viisi minuuttia.

Viipuri paloi marttyyrina Suomen takia

Muistoissa palataan lähtöön Viipurista talvisodan loppuvaiheessa: ”Hurjasti roihuavat tulipalot olivat valaisseet heidän tiensä, kun he jäätä myöten, railoon putoamista uhmaten olivat kompuroineet toiselle rannalle, ja riemuitsivat kun tiesivät olevansa Tervaniemellä. Vasta Nälkälinnan kohdalla he olivat kääntyneet katsomaan taakseen ja nähneet sen valtavan rovion jolla…Niin, sillä roviolla oli tuo Kaunis Neiti Viipuri palanut niin kuin vain palava voi palaa, kuin Jeanne d’Arc.”

Viipuri esitetään neitona, joka poltetaan roviolla kuten Jeanne d’Arc. Polttaminen oli aikoinaan kerettiläisten rangaistus, mutta Jeanne d’Arcista tuli marttyyri ja Ranskan kansallispyhimys.

Viipuri siis kuolee marttyyrina Suomen takia.

Evakko kaipaa kotikaupungin hajuja

Nostalgisisin on kohtaus, jossa Inkan ystävä Hertta muistelee lapsuutensa ja nuoruutensa Viipurin hajuja.

”Puun ja tervan hajua mikä tuntui Linnansillalla. Myös sarkahousujen hajua. Kun hän [Hertta] sulki silmänsä ja ajatteli sarkahousujen hajua, hän ajatteli myös katuja ja teitä ja pölypilviä joita raskaat laahustavat saappaat olivat nostattaneet, ja niin sarkahousujen hajuun oli sekaantunut toinen haju, pölyisen tien haju, harjoitusten haju ja harmaa joukko marssi kasarminportista sisään ja ulos, laulaen tai laumatta . . . Hertta nyyhkäisi ja jatkoi. Torkkelin puiston haju, muistiko Inka vielä Torkkelin puiston hajun. Heinäkuun puolivälissä kukki lehmus, ilma oli täynnä makeaa tuoksua, illat kuumia ja kuu punainen. Heinäkuu tuoksui Hertan mielestä aina kuulle, kukille, musiikille. Ihmiset vaelsivat edestakaisin kukkien lemussa, katosivat hämyisiin käytäviin, tulivat esille, katosivat taas, kadottivat parinsa ja löysivät uuden. Ja orkesteri soitti, oi että orkesteri soittikaan, mitä se soittikaan? Pirteitä sotilasmarsseja, hitaita kesäillan valsseja ja kehtolauluja. Salaperäiset paperilyhdyt keinuivat Espilässä. Siellä tanssivat ja söivät rapuja. Ja punanenäiset herrat taluttivat daaminsa kohti ajureita ja istuivat ne peräpenkille, jäi sikarin ja hajuveden, viinin ja ruusun tuoksu.

Mutta arvaas, Inka, mikä haju lapsesta oli paras? Se oli leipurin haju. Se leijui Torkkelinkadulta tai Linnankadulta. Sitä hän, Hertta, ei sanonut unohtavansa koskaan. Se tuntui yhä, syvällä hän sanoi tuntevansa sen suussaan yhä.” 

Viipurin takaisinvaltaus 1941 herätti riemua koko maassa

Lyhyessä välähdyksessä kerrotaan myös, miten kesällä 1941 Viipurin takaisin valtaus ”herätti riemua koko maassa. Liput liehuivat saloissa. Niinä päivinä koko Suomi oli rakastunut Viipuriin.  Niinä päivinä laskettiin liikkeelle ’Työn ja taistelun laina’ -niminen laina. Se ilmoitti radiossa itse presidentti Ryti.

Kaikki oli yhtä juhlaa. Työ ja taistelu ja lainat. Koko kansa oli lyhytaikaisesti kuin huumautunut onnesta. Lehdet lainehtivat kirjoituksia. Ei ollut sitä runoilijaa joka ei olisi ihmeteltävän vimman vallassa nähnyt huimaavia näkyjä. Oi Karjala, oi Viipuri, sinä..rakas…”

Kähäri lainaa mm. Yrjö Jylhän runosta säkeitä ”Sinun puolestas, Karjala, kaunis sisko, joku kaatua pelkäiskö, arvelisko?” Tässä kirjailija muistaa väärin: säkeet ovat Jylhän runosta Päin Äänisjärveä, Vienanmerta. Kuten nimi ilmaisee, runo käsittelee Itä-Karjalan valtausta. Erehdys on ymmärrettävä, sillä Jylhän runo oli niin suosittu, että siitä tehtiin postikortti.

Runossa Karjala esitetään naisena, jonka kohtalona on surra, kunnes mies saapuu pelastamaan.

Kähäri ei kuitenkaan unohda asian toista, raadollista puolta: ”evakoista, ainakin salaa jos ei julkisesti, oli pyritty pääsemään”.

Euforinen paluu Viipuriin 1941

Inka lähti takaisin 1941 siivousryhmän mukana heti, kun se kaupungin takaisin valtauksen jälkeen oli mahdollista, ensin junalla Kouvolaan ja sieltä linja-autoilla. Tunnelma oli euforinen: ”Kun Viipuri alkoi näkyä, tutut kiviset Hietalan rannat ja Sorvalin saari, he nousivat seisomaan ja lauloivat, ja Inka unohti että hän oli vain Inka Kostiainen ja lauloi niin kuin muutkin lauloivat, ’Oi nouse Suomi katso sinun päiväs koittaa…!’”

Laulu oli Finlandia-hymni, johon V. A. Koskenniemi oli tehnyt sanat 1940. Ne liittyvät siis talvisotaan. Sibeliuksen musiikkiteos taas sai ensiesityksensä ns. ensimmäisen sortokauden aikana 1899.

Yksi tytöistä lausui Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar.

Inkan muistoissa tuolloin oli vallinnut yhteishenki ja solidaarisuus: ”Ketään ei vähätelty! Kaikkien työ kelpasi! Ei enää kilpailua! Ei etuilua! [- -] Oli luonnollista antaa ja auttaa pyytämättä takaisin.”

Kaupunki oli raunioina, ihmisten sijasta koirien ja kissojen, hiirien ja rottien vallassa.  Työ oli raskasta ja epämiellyttävää. ”Hän [Inka] keräsi, kantoi ja kuljetti, pesi, hankasi ja siivosi. Polvet pateilla ja kynnet verissä ja nälkä suolissa kuristen hän repi, kiskoi, raahasi, nosti ja latoi.”

Mutta ”samalla kun hän [Inka] rakensi kaupunkia, hän rakensi itseään.” Koska Inkaa ei maalaistyttönä ole Viipurissa pidetty minään, ”Hänellä oli ollut hävettäviä, kaunaisia tunteita tätä kaupunkia kohtaan. Nyt oli aika raivata ne pois.”

”He elivät toivosta. He toivoivat että tulisi vielä se päivä jolloin he saisivat rakentaa kaupunkinsa sellaiseksi kuin se oli ennen tuhoa. Sitäkin paremmaksi! [- -] Tämän sijaan he kuin unta nähden rakensivat jo toisen, aineettoman kaupungin. [- -] se, tuleva Viipuri, se ikävöity kaupunki!”

Viipuri vertautuu tässä Jerusalemiin, jota juutalaiset pakkosiirtolaisuudessa ikävöivät.

Sodan pitkittymisen myötä tunnelma on kuitenkin muuttunut: ”Oli alettu riitautua ja rakastua. Myydä ja ostaa ja laskea rahoja.”

Miksi negatiiviseksi ilmiöksi leimataan riitelyn ja kaupanteon lisäksi myös rakastuminen? Ilmeisesti siksi, että silloinkin yksilöllinen etu pannaan yhteisön edun edelle. Tässä kohtaa samaistutaan sota-ajan virallisiin arvoihin.

Kahdenlaista suhtautumista suurhyökkäyksen edellä

Keväällä 1944 suunnitellaan toisaalta kaupungin hallinnon siirtämistä sotilailta siviiliviranomaisille, toisaalta evakuointia. Vaikka saksalaiset peräytyvät itärintamalla, eräs upseeri puhuu taistelusta lopulliseen voittoon asti. Rouva Winter suunnittelee kesäksi viihdytyskiertuetta Itä-Karjalaan. Sen sijaan päämajassa työskentelevä upseeri on pessimistinen. Kaupungin läpi kulkee rintamalle junia, joiden ikkunat on peitetty.

Rouva Winter ja kauppiaan rouva Elma Riikonen ryhtyvät ajoissa toimenpiteisiin pelastaakseen omaisuutensa. Tämähän on sinänsä järkevää toimintaa, mutta Kähäri liittää sen moraalisesti epäilyttäviin ihmisiin aivan kuten aikoinaan Elämän koko kuvassa.

Inka sen sijaan päättää: ”Viisainta oli elää päivä kerrallaan. Niin kuin he, karjalaiset, olivat täällä oikeastaan eläneetkin, tottuneet elämään. Se oli tietysti lyhytnäköistä elämää muun Suomen mielestä. Mutta yksi täällä vain oli tarpeen. Toivo. Järjetön ja lyhytnäköinen toivo!”

Inkan mielestä muut suomalaiset pohtivat jo, miten saada rauha, mutta karjalaisille rauhalle oli ehto: saada pitää kotiseutu.

Jenny taas näkee, että karjalaisiakin on kahta lajia: ”Tänne ei olisi pitänyt oikeastaan tulla. Ne joilla oli ymmärrystä eivät tulleetkaan. Joilla oli korkeampaa tietoa, ne varoivat, ne selviytyivät, niin sodassa kuin rauhassa, olivat oppineet varomaan satoja vuosia sitten, se oli niillä veressä. [- -] Varovainen väki ei tule sellaiseen paikkaan jossa palopommeja vielä putoilee. Vasta kun täällä on kaikki kunnossa eikä jälkeäkään enää raunioista… [- -] sitten tänne tullaan…sitten täällä taas osataan olla…sitten osataan ottaa ilo elämästä…kaviaaria ja samppanjaa, laulua ja soitantoa…Sitä ei hänen tapaisensa ihminen osaa, ei ymmärrä mitä iloa siitä on.”

Rikkaat kauppiaat eivät siis ole palanneet Viipuriin, ja muutenkin kaupungin kuuluisa kansainvälinen ilmapiiri on romaanista poissa. Inkan mielestä se on hyvä asia: kaupunki on nyt kokonaan suomalainen.

Vihan päivä

Suurhyökkäyksen alkamista 9. kesäkuuta 1944 Kähäri kuvaa: ”Se oli katkera päivä. Suuri ja katkera. Vihan päivä.” Ilmaus vihan päivä (dies irae) aloittaa katolisen kirkon sielunmessun eli Requemin latinankielisen Sequentia-jakson: ”Vihan päivä, tuomion päivä  / polttaa kerran maailman tuhkaksi:  / niin ennustavat Daavid ja Sibylla.” Kyseessä on apokryfisen Sefanjan kirjan 1. luvun jakeet 15-16.

Viipuria pommitetaan, ja sen läpi virtaa pakolaisia, joille on järjestettävä syötävää ja juotavaa ja lääkintätarpeita. Inkan tehtävät muuttuvat.

Sitten luovutaan toivosta, että ihme tapahtuisi: ”Sammutus oli lopetettu. Se oli tarpeetonta. Kaupunki jäisi tulijoille sellaisena kuin he sen tahtoisivat valloittaa. Palakoon! Vaikka armeija taistelikin. Tulessa he joutuisivat pakenemaan, tulessa, tulen alta.”

Tulta ei mainita syyttä useampaan kertaan, sehän liittyy ”vihan päivän” ennustukseen maailman tuhosta.

Inka on oppinut ulkoa Edith Södergranin säkeen: ”jag längtar till landet som icke är”, mutta vasta nyt hän ”oli todella löytänyt maan jota ei ole”. 

Iiris Kähäri kertoo ymmärtäneensä,  että Edith Södergren tarkoitti kuoleman maata. Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola oli sen sijaan päätellyt, että kirjailija tarkoitti Karjalaa, ja otsikoinut arvostelunsa ”Karjala – maa jota ei ole!”

Kerran Inka katsoo taakseen. ”Alla cara memoria. Rakkaitteni muistoksi.” Tämäkin voisi olla romaanin motto.

Itsekkyyttä ja auttamishalua

Tienhaarassa tapahtuu kaksi vastakkaista asiaa. Toisaalta pakokauhun vallassa oleva sotilas huutaa: ”Pelastakoon itsensä ken voi.” Yhteishenki on kadonnut. Jokainen huolehtii vain itsestään.

Toisaalta kun vääpelin kyselee työntekijöitä Kaatuneiden evakuointikeskukseen (KEK), Inka lähtee – ja nyt hän ei enää katso taakseen. Raamatussahan Lootin vaimo muuttui suolapatsaaksi kääntyessään katsomaan taakseen Sodomaa.

Jälleen näkyy ihmisten itsekkyys, kun vieraat lotat, vaikka ovat karjalaisia, eivät jaa eväitään Inkan kanssa kuten aiemmin Jenny. ”Tämä ei ole totta, Inka sanoi itsekseen. Tämä ei voi olla totta. Mutta tämä oli totta. Tässä tilanteessa nämä ihmiset eivät olleet enää samoja viihtyisiä hauskasti rupattelevia karjalaisia. Nämä olivat kokonaan toisia. Nyt jo.”

Silti Inka yrittää ymmärtää: ”Kukaties nämä ihmiset, jotka kiirehtivät sotaa pakoon, ovat murtuneita ihmisiä. Ja kuinka eivät olisi kun taivas oli ääriään myöten täynnä jyrinää ja maa vavahteli jalkojen alla.”

KEKissä Inka kasvaa viimein aikuiseksi naiseksi: ”Hän oli nyt oma itsensä, riippumaton äidistä ja sisaresta, myös rouva Winteristä, kaikista niistä jotka olivat sanoneet hänelle ’tee niin’ tai ’älä tee niin’.”

Heinäkuun viidentenä päivänä kuullaan ääni, jonka joku tietävä osaa selittää: ”Jossain Juustilan takana ampuu koko Nenosen tykistö, tai ainakin suurin osa siitä”.

Taistelua ei kuitenkaan pidetä ratkaisevana, sillä puolustajilla on vielä mahdollisuus vetäytyä välirauhan aikana uuden rajan taakse rakennetulle Salpa-linjalle.

Katkeruutta ja epävarmuutta

Ennen kuin Lotta Svärd lakkautetaan marraskuussa 1944, rouva Winter kokoaa osastonsa lotat viimeisen kerran yhteen.

Rouva Winter on selvinnyt toisestakin evakkomatkasta. Parhaat huonekalut ja taulut ovat olleet säilössä Hämeessä. Useimmat Viipurissa olleista tavaroistaan hän on saanut kuljetukseen ja suojelluksi ryöstäjiltä, joiksi ”miellyttävät sivistyneet ihmiset” olivat tilaisuuden tullen muuttuneet. Silti hänellä on otsaa surra pianoaan, jonka hän oli ”omin käsin turmellut, että ei yksikään vanja soittaisi sillä ’Vapaata Venäjää'” mutta joka sittenkin oli toimitettu käyttökelvottomana perille.

Inkan Aino-sisaren mies on katkera: ”Hänkin, tilallinen mies, oli Moskovan rauhan jälkeen joutunut linnoitustöihin, oli itse pyrkinyt muun työn puutteessa. Hän oli raatanut lapio kädessä jossain Luumäen ja Lappeenrannan välillä ja sellaiset bunkkerit oli rakennettu ettähän. Ja kaikki turhaan! Olisivat ne saaneet olla … no, Kannaksella … taikka Viipurissa. ’Jumala Suomea suojatkoon’, hän matki Mannerheimia, ’Isänmaan nöyrä kiitos keventäköön…'” 

Junassa Inka kuulee, kun ”Vanhempi mies kertoi, pettyneellä ja vaisulla vanhanmiehen äänellä, että monet olivat itkusilmin hyvästelleet heitä, karjalaisia, kun he olivat keväällä 42 lähteneet Hämeestä kotiinsa, ja oli kirjoiteltu ka lämpimin sanoin muisteltu, mutta kun he tulivat olivat tulleet takaisin, nyt heistä tuli taas riesa, maita menisi ja kyliin asettuisi vierasta heimoa, kouluja pitäisi rakentaa ja työpaikat jakaa karjalaisten kanssa, nyt oli niillä äänessä toinen nuotti, ja se lämpö mitä aiemmin oli osoitettu olikin ollut heijastusta vain heistä, karjalaisista.” 

Nuorempi mies, joka on ollut armeijassa, epäilee, ”kannattiks tää. Kun kaikki taistelupaikat mäni ja kotiseutu karjalaisilta. / – Ka kannatti, vakuutti vanhempi. Jäihä täs sentään itsenäisyys ja jäi monel ihmisel kotiseutukii viel.”

Miesten keskustelua kuunnellessaan Inka miettii: ”Kannattiko? Pakko kannattaa.”

Tämä tuo mieleen Elämän koko kuvan Joron tunnuslauseen ”Aina kannattaa, silloinkin kun ei kannata”, joka oli myös kirjailijan oma tunnuslause.

Inka aikuistuu myös suhteessa mieheen

Inka ja Teppo ovat menneet kihloihin. Mutta Tepollakaan ei ole ammattia, ja mies tuntuu olevan kiinnostunut vain karjalaisten järjestön perustamisesta. Inka kyllästyy syrjäyttämiseensä ja toimii ensi kertaa jämäkästi lähettämällä Tepon pois.

Romaanin päättyessä suhteen jatko jää auki. Tosin Inka ”uskoo että mikään ei pääty yhteen suutahdukseen. Omituisen surun ja onnentunteen vallassa hän miettii, mitä sanoisi, kun Teppo suostuisi puhumaan.” 

Kähäri ei siis valitse rakkausromaanin helppoa ratkaisua, jossa naisen elämän täyttymys on avioliitto ”oikean” miehen kanssa.

Inkasta on tullut aikuinen nainen myös suhteessa mieheen. Teppo ei enää ole hänelle haavekuva, vaan hän näkee miehen sellaisena kuin tämä on.

Mahdollinen avioliitto ei tule olemaan helppo, mutta Inka aikoo tehdä siitä tasa-arvoisen.

Musiikki tuottaa katharsiksen – samoin kirjallisuus

Romaanissa kuvataan paljon musiikkia, sillä Inka kuuluu kuoroon. Yksi musiikkikappaleista on Mozartin Requem, sielunmessu joka surun jälkeen päättyy riemuun.

Jos riemun vaihtaa sanaan katharsis,  sama koskee kirjallisuutta. Koska lukijalla on tapahtumiin riittävästi välimatkaa, ei tarvita halpahintaista lohdutusta. Sen sijaan suruun voidaan palata, ja sen uudelleen kokeminen taideteoksen kautta tuottaa katharsiksen.

Kirjailijasta

Kirjan taustasta ks. Miten kirjani ovat syntyneet. 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1991.

Olen kirjoittanut blogiini myös Kähärin romaaneista Elämän koko kuva (1960) ja Viipurilaisen iltapäivä (1964) ja Vaikka en toivo paluuta (1972). Ensimmäisen artikkelin lopussa on tietoja kirjailijasta.

Muita tietoja

Yrjö Jylhän runo Päin Äänisjärveä, Vienanmerta

Finlandia-hymnistä Wikipediassa

Paavo Cajanderin runo Vapautettu kuningar

Tietoja Raivolasta Wikipediassa, kuvia Raivola-seuran sivulla.