Yrjö Keinonen: Veriset lumet

Yrjö Keinosen Veriset lumet on sikäli harvinainen talvisotaromaani, että upseerit arvostelevat ankarasti suomalaista johtamista.

Veristen lumien (1974) päähenkilö on Lauri Purola, joka opiskelee Helsingin yliopistossa fysiikkaa. Yleisten kertausharjoituksen (YH) alkaessa kornetti Purola matkustaa koottavaan joukko-osastoon Joensuuhun.

Ammattiupseeri vs. reservinupseerit

Eskadroonan päällikkönä on todellinen henkilö, ratsumestari Majewski. Enteelliseksi Majewskin tavasta johtaa osoittautuu tämä mielisanonta: ”Vain se on todellinen sotapäällikkö, jolta alaiset ovat kaatuneet vähintään kolmeen kertaan.”

Sen sijaan sotaa kokemattomat kornetit tajuavat, ettei pienessä maassa voi tuhlata miehiä, puhumattakaan että ”päämääräksi ei pitänyt asettaa uljasta sankarikuolemaa, vaan sitkeä taistelu mahdollisimman pienin tappioin.”

Purola ei myöskään usko asevelvollisuusaikaisen esimiehensä periaatteeseen, että miehille pitää ennen kaikkea korostaa tinkimätöntä kuria tyyliin ”minä käsken – sinä tottelet, ellet tottele – rankaisen”. Sen sijaan Purola yrittää ”löytää sellaista sanottavaa, joka synnyttäisi keskinäistä luottamusta ja rohkaisisi miehiä oma-aloitteisesti yrittämään parastaan. Alaisille oli annettava tietoja heitä kiinnostavista aiheista.”

Toinen kornetti Latvala puhuu miehilleen samoja asioita kuin Purola lisättynä huumorilla. Kolmas kornetti Purhonen ei pidä puheita vaan antaa lyhyitä asiallisia käskyjä. Hän on toisia virkavuosiltaan vanhempi ja siten eskadroonan varapäällikkö. Ammatiltaan hän on maanmittausinsinööri ja vapaa-aikoinaan innokas suojeluskuntalainen.

Eskadroona kuljetetaan junalla Loimolaan Raja-Karjalaan. Vanhaan tapaansa Majewski ei puutu koulutukseen paitsi määräämällä sen aiheet. Kornetit joutuvat noudattamaan esimiehen vanhoillista taistelukoulutusohjelmaa, vaikka hyvin ymmärtävät, ettei hyökkääminen ratsain kohti konetuliaseita johtaa vain ruumiskasoihin. Kornetit oppivat itsenäiseksi ja oma-aloitteisiksi, mutta ”tajusivat, että olisi vältytty monilta virheiltä ja ajanhukalta, jos ammattiupseeri olisi kädestä pitäen ohjannut reservistä tulleita.” 

Latvalalla on luontaista arvovaltaa. Hän viihtyy vapaa-aikanakin miestensä parissa, virittää hilpeän keskustelun ja pitää silloin tällöin ylimääräisen iltahartauden. Sen sijaan Purhonen johtaa joukkuettaan vain asiallisin perustein ja säilyttää etäisyyden miehiinsä. Ajan tavan mukaan Purolakaan ei antaudu läheiseen kosketukseen miestensä kanssa. Hän uskoo sotilaalliseen täsmällisyyteen mutta myös siihen, että käskyt täytetään paremmin, kun ne perusteellaan. Näin hän opettaa joukkueelleen sotilaallista ajattelutapaa.

Yleisön isänmaallinen hurmio

Sotilaat elävät korvessa eristyksissä muusta Suomesta. Tullessaan lomalla tapaamaan tyttöystäväänsä Mirjaa Sortavalaan Purola hämmästyy, miten paljon tämän perhe ja muut ihmiset ihailevat sotilaita.

Korkeimmalle ilmapiiri nousee maanpuolustusjuhlassa: ”Yleisön isänmaallinen haltioituminen yllätti korpisotilaan. Purola tunsi joutuneensa siihen ilmapiiriin, josta Aseveli ja radio jatkuvasti olivat hymistelleet, mutta johon Loimolan korvessa ei ollut oikein uskottu. Maisteri Vilho Helanen lietsoi juhlapuheellaan kansallistunnetta ja heimoushenkeä. Valtavin suosionosoituksin palkittiin hänen vakuutuksensa, ettei Suomella ollut hätää, kun sisukkaan ja koulutetun armeijan takana oli kaikkiin uhrauksiin valmis yksimielinen kansa.”

Sota syttyy

Majewski on ikävystynyt korvessa, mutta sodan vaaran lisääntyminen innostaa häntä. Mainilan laukausten jälkeen hän on varma sodan syttymisestä lähipäivinä.

Sen sijaan ”Purolan mielessä myllersi. Sota, kaaos, mullistaisi kaiken. Hänen ajatuksissaan välähtivät Mirja ja Sortavala ja omaiset kotona Karjalan vaaralla. Tajuntaan jysähti mielikuva: vihollinen valtaa maan. Purola ei uskonut Suomen selviytyvän. Kysymys olisi vain ajasta. Taistellen oli hankittava vain aikavoittoa. Mutta mihin tarkoitukseen? Sekasorron estämiseksi, omaisten saamiseksi jonnekin turvaan, kenties valtion johdon toimenpiteitä varten. Ja muulle maailmalle oli osoitetta, että Suomi tahtoi elää itsenäisenä muiden kansakuntien joukossa. Suomea ei saanut pyyhkäistä kartalta jälkeä jättämättä. Purola muisti: miehen kunnia on kalliimpi kuin henki. Nyt on kyse koko kansan kunniasta. Hän oli omalta osaltaan valmis taisteluun, vaikka se näyttikin toivottomalta.”

Miehistön kohdalla ”Toiminta laukaisi pahimman jännityksen. Ratsumiesten enemmistö luotti kaikesta huolimatta suomalaisten mahdollisuuksiin. [- – -] Joka tapauksessa oli yritettävä kynsin ja hampain panna hanttiin.” Purola ei edes epäile, ”että joku hänen alaisistaan voisi kieltäytyä täyttämästä käskyä, olipa tehtävä miten vaikea tahansa. Oli vain voitettava oma pelkonsa, ahdistava tunne, että juuri omalla kohdalla jo ensimmäinen taistelu saattaisi olla viimeinen.” Toisaalta myönnetään: ”Ratsumiesten joukossa oli kyllä täysin toivottomiakin, jotka tahdottomina, silmät harittaen ratsastivat muiden mukana uskoen matkattavan suoraan surman suuhun.”

Pian Purola huomaa, että on odottanut liikaa: ”Uskomatonta! Paenneet ja vieneet varsinaisen [konekiväärin] mennessään! Purolan pettymys oli katkera. Omiin taistelutovereihin ei siis voinut tiukan paikan tullen luottaa.” Onneksi oma joukkue on toisenlainen ja pysynyt paikallaan.

Eskadroona jalkautuu. Muuten Majewski noudattaa entistä tyyliään. Käskyt hyökätä suoraan aiheuttavat suuria ja turhia menetyksiä. Majewskille ei voi tehdä ehdotuksia, sillä siitä saa ”paskamiehen” maineen.

Eräässä varhaisessa tilanteessa kornetti Purhonen ”kävi ankaraa sisäistä taistelua. Hänen tarvitsi vain sanoa: Irti! ja eskadroona olisi vielä pelastettavissa. Mutta entä jos pataljoonat ovat tuossa lähellä ja esimies [Majewski] tekee hänelle hankalia kysymyksiä: Mihin te juoksette? Miksi jätitte asemat vastoin käskyä? Hän saattaisi joutua sotaoikeuteen ja menettää upseerinkunniansa. Sehän olisi pahempaa kuin kuolema. Purhosen mielessä välähtää toive, että Purola ja Latvala lähtisivät ilman hänen käskyään, jolloin vastuu siirtyisi heille. Mutta nämä vain tiukkasivat irtautumiskäskyä häneltä. Purhonen tajusi Latvalan ja Purolan kannan: yhden miehen upseerinkunnia oli heitettävä hiiteen ennemmin kuin uhrattava sadanviidenkymmenen henki.”

Erilaisia sotilaita

Romaanissa kuvataan myös erilaisia sotilaita.

Siviiliammatiltaan kuorma-autonkuljettaja Kaira on työteliäs ja rehti poikamies, joka on niin apumiestensä ja tyttöjen suosiossa. Sodassa hän on ripeä ja rohkea.

Vakavaraisen talon isäntä Kirmanen on käynyt kansanopiston ja tavoitteli ”pitäjäläisten silmissä moitteettoman ja valistuneen miehen asemaa, mutta jossakin yritys meni vikaan. Turhantärkeys ja tosikkomaisuus näkyivät.” Vaimoksi hän saa vain palvelustyttönsä. Kun Kaira tuhoaa partion, Kirmanen ottaa puolet kunniasta.

Alikersantti Kaskinen on pienen maatilan poika, joka on joutunut jättämään oppikoulun kesken ja joka ei heiveröisenä ole onnistunut lähestymään rakastamaansa tavoiteltua tyttöä. Hän yrittää ”tekorempseydellään peittää vajavuuden tuntojaan. Rintamalla hän oli päättänyt kunnostautua, jotta oman kylän pojat kertoisivat siitä kotipuolessa. Mutta Kaskiset hermot eivät tahtoneet millään kestää. [- – -] Häntä vaivasi ajatus, että vihollinen voisi millä hetkellä tahansa yllättää ja hän jäisi sen käsiin. Toisetkin pelkäsivät, mutta pelko vain terästi heidän valppauttaan.”

Eskadroonan paras sotilas on maatilan perijä Haapalainen, josta Purola sanoo: ”Haapalaisen selän takana muut saavat olla turvassa. Mitä hurjemmin hän sotii, sitä vähemmällä muut pääsevät.” Kertomukset urotöistä lisäävät Haapalaisen suosiota tyttöjen parissa.

Hyvän sotilaan tekevät romaanissa ominaisuudet, joita siviilissäkin arvostetaan. Jos ne puuttuvat, ei omaisuuskaan tuo arvostusta eikä tyttöjen suosiota.

Omaa rooliaan taisteluissa Purola ei mitenkään korosta. Hän antaa kaiken kunnian parhaille sotilaille.


Lisää johtamisen kritiikkiä

Eskadroona siirretään Uomaan suunnalle ja tehtäväksi annetaan katkaista vihollisen huoltoyhteydet. Kuunnellessaan kertomuksen veljensä kaatumisesta Purolasta näyttää, ”että esimiesten älytön toiminta aiheutti enemmän sankarihautajaisia kuin vihollinen. Hyödytön ja turha miesten tapattaminen oli huonontanut pataljoonan henkeä. Mielet olivat masentuneita, jotkut miehet jopa vauhkoja. Edessä olevaa hyökkäystä pelättiin.”

Kuullessaan Majewskin vahvennetun pataljoonan hyökkäyssuunnitelman Purola ällistyy: ”Jälleen hyökättiin suoraan vihollista, jota ryhdyttiin painamaan tien suunnassa kohti Uomaan kylää. [- – -] Miksi taisteluosastoa ei pantu koukkaamaan vihollisen selustaan ja katkaisemaan sen yhteyksiä? Tällöin olisi tarvittu vain osa voimista vihollisen lyömiseen. Pääosa olisi voitu suunnata suoraan Uomaalle valtaamaan kylä yllättäen pimeällä.”

Majewskin taktiikkaa ei voi puolustaa edes puhtaasti sotilaalliselta kannalta. ”Joku upseereista” arvostelee mielessään: ”Ei koukannut vihollisen selkään, jotta se olisi saatu tuhotuksi. Nyt vihollinen pääsi vetäytymään ja väijyisi jälleen jossakin taempana.”

Kun Majewski ylennetään pataljoonan komentajaksi, Purhosesta tulee eskadroonan päällikkö. Purhosen mukaan monet ratsumiehistä ”jumaloivat Majeswkia”, jolloin Latvala huomauttaa: ”Mutta meitä kornetteja he saavat kiittää siitä, että ovat vielä hengissä.” Kaskinen tuumii: ”Nyt meillä on vain yksi vihollinen, venäläiset!”

Kornetit keskustelevat luutnantti Sahrasta. Purhonen ei ”olisi vienyt joukkuettani siihen rinteelle. Sahran tapaiset upseerit ovat vaarallisempia kuin vihollinen”. Purola huomauttaa, että silloin ”Sahra olisi ampunut sinut ja varajohtaja olisi astunut paikallesi”.

Purola myöntää Sahran hyvät puolet, mutta tästä puuttuu tärkein: ”Oikeastaan Sahra oli malliupseeri. Tarmokas ja rohkea kunnianmies, joka vastasi itse seurauksista. Mutta häneltä puuttui ottelusilmää. Hän ei osannut joustaa tilanteen mukaan.”

Purhosen mielestä sota on opettanut, että kadettikouluun ”pitäisi päästää vain järkimiehiä. Tähän mennessä on kiinnitetty päähuomio huutoääneen.” Latvala kertoo: ”Kun minun kotipitäjäni rovastin poika haki kadettikouluun, apteekkarin rouva ihmetteli: ’Kuinka se Matti nyt sinne, sehän on etevä poika.’”

Sodan loppu

Maaliskuussa eskadroona on Kollaalla: ”Tilanne vaikutti toivottomalta. Murskaavaa painetta ei kauan jaksettaisi kestää. Reservejä ei ollut. Ne oli viety Kannakselle”.
 
Purola haavoittuu, mutta selviää.

Aivan lopussa ”Kersantti Nieminen havaitsi olevansa eskadroonan päällikkö. Todellisuudessa hän oli loppuun ajetun puolijoukkueen johtaja.” Jäljellä on enää kolmekymmentä miestä.

Lopussa Purolan morsiamen Mirjan perhe evakuoi kotiaan Sortavalassa.

Arvio kirjasta

Veriset lumet ei ole romaanina kummoinen. Henkilötyypit ovat – Majewskia lukuun ottamatta – samanlaisia kuin monissa muissakin sotaromaaneissa. Aikakautta kuvataan vain lainaamalla pitkiä kappaleita lehdistä ja radiosta.

Romaanin ansio on kuitenkin ammattiupseerien johtamistavan arvostelu, joka saa arvovaltaa Keinosen myöhemmästä urakehityksestä.

Kirjailijasta

Yrjö Keinonen syntyi 1912 maanviljelijän poikana Ruskealassa Laatokan Karjalassa. Hän opiskeli ylioppilaaksi Sortavalan lyseossa ja kuului lukiolaisena Sortavalan suojeluskuntaan.

Asevelvollisuutensa Keinonen suoritti Uudenmaan rakuunoissa Lappeenrannassa 1933-34. Reserviupseerikoulun jälkeen hän oli sotilasarvoltaan kornetti, ratsuväessä vänrikkiä vastaava arvo. Hän opiskeli Helsingin yliopistoon fysiikkaa ja matematiikkaa.

Talvisodassa Keinonen palveli Kevyt Osasto 12:ssa Laatokan Karjalassa, ensin Hyrsylän mutkan suunnassa ja sodan loppuvaiheessa taisteli Kollaan ja Uomaan rintamalla.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Keinonen toimi komppanianpäällikkönä JR 9:ssä. Syyskuussa 1942 hän sai Mannerheim-ristin. Tuolloin hän oli 30-vuotiaana reservin kapteenina kadettina Maasotakoulussa.

Sodan jälkeen Keinonen osallistui asekätkentään ja sai siitä tuomion. Hän sai kuitenkin jatkaa armeijan palveluksessa. Keinonen osallistui aktiivisesti politiikkaan maalaisliiton riveissä.

Presidentti Kekkonen nimitti Keinosen 1965 puolustusvoimain komentajaksi ohi useiden arvoltaan korkeampien kenraalien.

Keinonen joutui eroamaan 1969. Pari vuotta myöhemmin hänet tuomittiin oikeudessa virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Keinonen kirjoitti useita sotaromaaneja, jotka pohjautuivat hänen omiin kokemuksiinsa: Kärkijoukkona Syvärille (1970), 1944 taistellen takaisin (1971), Kadonnut joukkue (1972) ja talvisotaa kuvaava Veriset lumet (1974).

Keinonen kuoli 1977.

Lisää tietoa Keinosesta saa Wikipediassa, jossa on viitteet Keinosesta netissä julkaistuihin teoksiin.

Lisäys 10.12.2018:

Jukka Kemppisen käsitys Keinosen luoteesta ja erottamisen syistä:

kemppinen.blogspot.com/2007/11/kunnian-miehi-kunnian.html

Muutenkin Jukka Kemppisen näkemys Keinosesta on varsin kriittinen ja nimenomaan yllä käsitellyn romaanin avainkohdasta eli miesten tarpeettomasta tuhlauksesta:

”Sotien ajan upseeriarvosteluissa ei koskaan moitittu sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi nuori Yrjö Keinonen, jonka polkupyöräkomppanian tappiot syksyllä 1941 olivat haavoittuneina ja kaatuneina 96 prosenttia vahvuudesta.”

kemppinen.blogspot.com/2008/09/laurilain-tyt.html

Muita tietoja

Tietoja Majewskista Wikipediassa

Mainokset

Janne Kuusi: Silmästä silmään 1

Janne Kuusen Silmästä silmään (2018) on kolmas osa Kaskivuoren suvusta kertovaa Sukupuu-sarjaa. Se menee ajallisesti osittain päällekkäin toisen osan Sielusta sieluun kanssa.

Silmästä silmään kuvaa aatelisten Kaskivuorien lisäksi Peltosen torppariperhettä. Käsittelen romaania kahdessa osassa. Tämä käsittelee ensimmäistä osaa, jossa käsitellään vuosia 1918-1944.

Silja Peltonen menettää kaiken

Punaisten kärsittyä sisällissodassa tappion Silja Peltosen onnistuu vastasyntyneiden kaksospoikiensa kanssa paeta Laatokan metsien kautta rajan yli. Silja kaipaa lastensa isää Alia ja toivoo tämän pelastautuneen Pietariin, mutta miehestä ei kuulu mitään.

Kontupohjassa Siljaa ja hänen kanssaan paenneita naisia odottaa ankara työ, ja venäläisen Iljitšinin tapa johtaa kommuunia on jyrkempi kuin suomalaisen Mäkipään. Toivoa herättää Gyllingin tuleminen Neuvosto-Karjalan johtoon.

Toinen Siljan kaksospojista hukkuu järveen. Lapsensa kuoleman jälkeen Silja on niin huonossa kunnossa, että Iljitšin haluaa viedä toisen kaksosen Artturin lastenkotiin. Silja päättää paeta Suomeen, mutta juuri rajan yli päästyä Artturi katoaa metsässä.

Silja saadaan kiinni, ja hänet tuomitaan valtiopetoksesta vankilaan. Siellä hän ystävystyy venäläisen Zinaidan kanssa.

Vapauduttuaan Silja palaa Räisälään isänsä luo. Tältä hän kuulee, että kaikki hänen sisaruksensa ovat kuolleet kapinassa ja äiti sen jälkeen suruun. Rakastettu Alista isällä ei ole mitään tietoja.

Silja jää asumaan isänsä luo. Tämän kuoltua hän vajoaa epätoivoon ja miettii itsemurhaa, mutta ei toteuta sitä.

Silja kuvataan uhrina, jonka kohtalon on tarkoitus herättää myötätuntoa. Menetettyään kaiken Silja ei vuosiin pysty toimimaan, vain pysyttelemään elossa.

Matias Kaskivuori ei anna punaisille anteeksi

Jääkäriluutnantti Matias Kaskivuori eroaa armeijasta ja tekee menestyvän uran pankkimaailmassa. Poliittisesti hän on äärivalkoinen ja paheksuu: ”Punikit pasteeraavat kylänraitilla aivan vapaasti!” Pirkka-veli yrittää rauhoitella: ”Antaisit jo olla, siitä on kuusi vuotta”. Matias ei anna periksi: ”Kuusi vuotta sitten ne olisi pitänyt elimineerata kaikki!” Pirkka yrittää vielä: ”Ihmisiä hekin ovat”, mutta Matias kiistää: ”He ovat syöpäläisiä.”

Näistä lähtökohdista on selvää, että Matias hyväksyy Lapuan liikkeen: ”Toiminnan muodot saattavat ajoittain olla hiukan brutaaleja, mutta minä ymmärrän että jalo päämäärä pyhittää keinot.”

Kun Reino-veljen poika Oskari kysyy: ”Eikös lakia silti pitäisi noudattaa?”, Matias vastaa kysymällä: ”Noudatettiinko punakapinassa muka lakeja?” ja vastaa itse: ”Ei sitä ensimmäistäkään. Ja nyt ne samat piirit edellyttävät lain kirjaimellista seurantaa, kun Lapualla harjoitetaan…jonkinlaista kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.”

Oskari ei anna periksi: ”Samat piirit ehkä, mutta väittäisin, että myös suurin osa muusta Suomen kansasta vaatii lakien noudattamista”. Matiakselle demokratialla ei ole väliä: ”Oli enemmistö tai vähemmistö, olennaista on se, mikä on oikein ja isänmaalle paras toimi!”

Myös agronomi Ake Kumela Paavo Rintalan romaaniparissa Nahkapeitturien linjalla on poliittinen haihattelija mutta ymmärtää tyttärensä kihlauksen köyhän luutnantin kanssa, toisin kuin vaimonsa, kartanon perijätär. Sen sijaan Matias Kaskivuori on kaikin tavoin epämiellyttävä hahmo, joka tyrannisoi vaimoaan eikä suostu vuosiin jakamaan tämän vuodetta.

Artturi hankkii hyväksynnän unohtamalla

Toisin kuin Silja uskoo, hänen pieni poikansa Artturi ei olekaan kuollut, vaan hänet on viety huutolaiseksi Ylisalon taloon Lapualle. Artturia kiusataan menneisyydestä, jota hän ei edes muista: ”hän sai vieläkin kuulla olevansa huutolaispoika, orpo piru, ryssänpentu, punikkikakara, kommunisti”.

Onneksi talon isäntä määrää lapsensa ja muut huutolaiset hyväksymään Artturin pikkuveljekseen, ja nämä puolustavat häntä kiusaajilta. Niinpä Artturi omaksuu valkoisen arvomaailman, sillä se on ehto muiden hyväksynnälle ja ryhmään kuulumiselle. Hän jopa osallistuu tihutöihin kommunisteja vastaan: ”Ylisalo valisti poikia kutsumalla kokousta Jumalan, isänmaan ja Mannerheimin riekkujaisiksi.”

Artturi suorittaa asevelvollisuutensa 1938-9 Sakkolassa. Hän on vahva ja hyvä ampuja, mutta saa jälleen kuulla punaisesta syntyperästään, eikä häntä sen takia hyväksytä aliupseerikouluun. Artturi seuraa armeijassa Pohjanmaalla oppimaansa menetelmää: ”elämästä selviäisi helpoiten olemalla mahdollisimman huomaamaton ja oli parasta olla miettimättä turhia. Hän oli harjoittanut kykyään karistaa menneisyyden murheet mielestään ja keskittyä vain nykyhetkeen.”

Sotilaspastorilla on Artturille yllättävä uutinen: hänen äitinsä onkin elossa. Vasta Artturin kirje paljastaa asian Siljalle, joka saa elämälleen tarkoituksen. Artturi jää asumaan äitinsä luo.

Poliittisesti äiti ja poika ovat eri mieltä. Silja sanoo: ”Kai sie tiijät mitä iikollä nykysellää puuhaa? Sottaa se puuhaa Stalinia vastaan yhessä sen saksalaisen höyrypeän kans. Hitlerin.” ”Jos hyä ärsyttäät venäläisii riittäväst, myö tääl Kannaksel jäähään jalkoihin nii ko kusiaiset metsäpolul.” Artturi jatkaa entistä linjaansa: ”Paree olla ajattelemati. Helepompi olla niin.”

Toisin kuin stereotyyppiset Silja ja Matias, Artturi on kiinnostava yksilönä.

Artturi ystävystyy Kaskivuoren nuorten kanssa

Kesällä 1939 Kaskivuoret nuoret, Matiaksen lapset 20-vuotias Armas ja 16-vuotias Adele sekä Auliksen lapset 18-vuotias Aleksi ja 16-vuotias Aune ovat Räisälässä maatöissä Artturi Peltosen kanssa.

Yhdessä he käyvät myös tanssimassa. Kun Artturin kimppuun käydään, Aleksi ja Armas puolustavat häntä. Sen sijaan seurustelukumppaniksi Artturista ei yläluokan tytöille ole.

Matiaksen ja Oskarin erilainen ulkopoliittinen linja kesällä 1939

Toisin kuin veljensä, Matias ei ehdi edes äitinsä kuolinvuoteelle. Hän on vaaleissa menettänyt paikkansa IKL:n kansanedustajana, mutta katsoo, että hänen on pysyttävä Helsingissä huolehtimassa isänmaan asioista, sillä muut puolueet ja hallitus eivät Stalinin pelosta ”uskalla tehdä ainoaa mahdollista ratkaisua”, kiinnittyä Saksaan.

Vanhin veli, kirkkoherra Pellervo epäilee, ”kannattaako Neuvostoliitolle ärhennellä?” Matias on varma: ”Ryssille pitää aina ärhennellä, muuten ne eivät pysy minkäänlaisessa ruodussa!”

Veljenpoika Oskari, josta on tullut sosiaalidemokraattien kansanedustaja, on sitä mieltä, ettei Neuvostoliittoa tarvitse pelätä, ”jos vain pidämme Hitlerin loitolla maastamme”.

Oskari ymmärtää Stalinin huolen Suomenlahden puolustuksesta ja katsoo, että olisi pitänyt antaa Suomenlahden saaret Neuvostoliitolle. ”Kieltäytyminen ärsyttää Stalinia aivan turhan tähden.”

Pirkka-veli ei luota ”Stalinin sanaan tippakaan”. ”Vaikka toisaalta en panisi muniani samaan koriin Hitlerinkään kanssa”.

Sen sijaan Matias uhoaa: ”Hitler on Suomen olemassaolon ja myös tulevan Suur-Suomen ainokainen tae! Siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto on poltettu tuhkaksi, meidän on viisainta seistä voittajan kanssa samassa rintamassa. Eikä siihen rintamaan yhdytä vasta silloin, siihen yhdytään nyt!”

Oskari muistuttaa, että Englanti, Ranska ja Yhdysvallat ”ovat Hitleriä vastaan. Suurin osa maailmasta on.” Matiaksen mielestä asialla ei merkitystä: ”Voima ratkaisee. Missään maailmassa ei ole sellaista tulivoimaa kuin Saksalla on.”

Vaikka Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus on vasta tulossa, Matiaksen puhe on joka suhteessa järjetöntä. Saksalaiset upseeritkin ovat selville siitä, että Saksan ”tulivoima” riittää vain siihen, että se voi voittaa vain lyhyen sotan.

Toinen asia, mitä tietenkään ei ole mahdollista saada selville on, olisiko Suomi Oskarin menetelmällä pysynyt irti sodasta.

Talvisota Kollaalla

Syksyllä 1939 Artturi kutsutaan palvelukseen. Silja joutuu evakkoon Helsinkiin, jossa hän asuu Zinaidan luona.

Artturi joutuu Kollaalle. Lääkintäkersantin mukaan ”Marokon kauhu” piiskaa miehiään järjettömiin saavutuksiin, mikä aiheuttaa tarpeettomia tappioita.

Samassa joukko-osastossa on Aleksi, joka on isänsä Auliksen vaatimuksesta ilmoittautunut vapaaehtoisesti. Komentajana Pellervon vanhin poika, kapteeni Aunus Kaskivuori. Artturi esittää Aunukselle, että Aleksi on liian nuori eturintamaan, mutta tämä ei taivu.

Aleksi haavoittuu läpimurrosta, ja kun häntä pystytä kuljettamaan, hän pyytää Artturia ampumaan hänet, jottei hän jää venäläisten käsiin. Aunus syyttää Artturia oman sotilaan ampumisesta ja määrää teloittamaan, mutta sotilaat ampuvatkin Aunuksen.

Talvisota on romaanissa yhtä järjetöntä ja raakaa kuin kaikki muutkin sodat.

Sotilaspastori pyytää Artturia kirjoittamaan Aleksin perheelle. Kirje herättää Matiaksessa epäilyksiä kirjoittajan takia.

Aunuksen hautajaiset

Aunuksen hautajaiset pidetään vasta rauhan tultua. Niissä puhutaan politiikkaa. Matias on entistä vakuuttuneempi demokratian kelvottomuudesta: ”Näin siinä käy, kun annetaan kansan päättää!” ”Ei demokratiasta ole mihinkään, varsinkaan kriisitilanteissa!”

Kun Oskari sanoo: ”Ryssät kuitenkin päihittivät suomalaiset”, Matias vastaa: ”Eivät päihittäneet!” ”Tätä häpeärauhaa tullaan katumaan katkerasti, ja revanssi on tulossa välittömästi kun hallitus ja kansanedustajat, siis ne kyvykkäämmät kansanedustajat, älyävät liittoutua Saksan kanssa. Silloin ryssät lakaistaan maan pinnalta iäksi!” Oskarin mielestä ”silloin Stalin saisi pätevän syyn hyökätä uudelleen Suomeen”.

Matias uskoo, että Hitler mitätöi Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen ”heti kun näkee tarpeelliseksi”, mihin ei mene kauan. Matias ihmettelee vain, ”miksi Hitler edelleen vitkuttelee hyökkäyksen kanssa”. ”Olisivat hyökänneet ajoissa niin emme olisi menettäneet Karjalaa edes väli-aikaisesti.”

Matiaksen ajattelu osoittautuu entistä järjettömämmäksi, sillä Saksa ei ole vielä kukistanut Ranskaa eikä tietenkään voinut ryhtyä kahden maarintaman sotaan. Saksan puolueettomuus talvisodan aikana ei ole vaikuttanut Matiakseen millään tavoin.

Jatkosota

Artturi on kutsuttu taas armeijaan ja hyväksyy alun päämäärän: ”Pitää meijän silti omat ottaa takas”. Siljakin haluaa päästä kotiin Räisälään, mutta olisi pitänyt pysähtyä vanhalle rajalle eikä lähteä Hitlerin kelkkaan.

Kontupohjassa Artturi tapaa ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet lapsena. Hän ei pysty estämään, kun päihtyneen vänrikin tekemää raiskausta, jota tämä perustelee: ”Miehittäjä tekee mitä miehittäjän pitää”. Artturi turvautuu vanhaan tapaansa unohtaa ikävät asiat: ”Mitään ei tapahtunut, Artturi tolkutti itselleen, ei yhtään mitään.”

Zinaidan mielestä olisi pitänyt jo aiemmin ryhtyä vastarintaan: ”Myö on pelätty herroja ja esivaltaa ihan liiaks, ettei ole uskallettu tehä yhtikäs mittään, mutta tää kyllä mennee liian pitkälle. Jo kolmatta sottaa käyään enempi tai vähempi sakemannin komennossa. Ei vetele, että kansa kääntää kolmannenkin pos-kensa niitten haukattavaks. Mie ainaki oon päättänt uskaltaa.”

Siljaan tarttuu ”toverien raivo herrojen järjettömiä aikeita vastaan”: ”hänen poikansa taisteli rintamalla ja joutui nyt toteuttamaan Suur-Suomi -vouhkaajien mielihaluja.”

Niinpä Silja ryhtyy välittämään viestejä, joiden sisältöä ja muita välittäjiä hän ei tiedä, vaikka ”tietenkin hän ymmärsi harjoittavansa vaarallisia vastarintaliikkeen tehtäviä: suomalaisia sotasalaisuuksia toimitettiin viholliselle.”

Kun Zinaida paheksuu, miten Artturi on suostunut ”Neuvostomaata valloittammaan”, Silja puolustelee: ”Tuskin heil on olt vaihtoehtoja, etkö sie muista kun Helminen kertoi että hyö lahtaat ne toverit jotka kieltäytyy hykkäämäst”.

Zinaidan mielestä ”Ei Suomel ole ko kaks vaihtoehtoo: liittyä Neuvostomaahan tai sitten joutua natsi-Saksan alamaiseks. Työkansalle ei oo vaikea valinta.”

Silja saadaan kiinni ja hänet tuomitaan vankilaan.

Kun sota päättyy tappioon, Matias jää puna-armeijan lähestyessä Räisälän huvilalle. Hän tuntee eläneensä turhaan, hän on antanut isänmaalle kaikkensa mutta hylännyt lähimmäisensä.

Henkilöiden aatemaailma

Aatteellisesti Silmästä silmään perustuu vastakohdalle äärioikeistolaisten Saksan-mielisten ja kommunististen Neuvostoliitto-mielisten välillä. Myötätunto on jälkimmäisten puolella, koska he joutuvat kärsimään vankilaa, kidutusta ja raiskauksia.

Kaskivuoren suvussa on ilmeisesti jokin psykologinen piirre, joka saa viehättymään äärisuunnista, jollei sitten kyse ole silkasta isäkapinasta. Matiaksen pojasta Armaksesta tulee jatkosodan aikana kommunisti.

Kaskivuoren suku osoitetaan vastenmieliseksi myös yksityiselämän suhteen: pönkittääkseen sukunsa mainetta he ovat tehneet rikoksia ja onnistuneet salaamaan ne.

Nekin suvun jäsenet kuten kirkkoherra Pellervo, jotka eivät ole yhtyneet Matiaksen aatteisiin, ovat olleet liian heikkoja vastustaakseen häntä.

Jatkoa

Romaanin toinen osa käsittelee vuosia 1917-8. Siinä paljastuvat myös koko Sukupuu-trilogian keskeinen salaisuus. Sitä en kuitenkaan paljasta blogin artikkelissa.

Kirjailijasta

Kirjailijasta on tietoja blogin artikkelin Sielusta sieluun lopussa.