Lauri Kokkonen: Ruskie neitsyt

Lauri Kokkosen Itä-Karjalan miehitystä kuvaavassa näytelmässä Ruskie neitsyt käännetään Suomen sodanaikainen ideologinen asetelma ympäri, mutta Neuvostoliittoon suhtaudutaan kritiikittömästi.

Lauri Kokkonen kirjoitti näytelmän Ruskie neitsyt 1969. Kantaesityksen ohjasi Ossi Räikkä Porin teatterissa 1972. Ruskie neitsyt ilmestyi kirjana 1973 yhdessä Kokkosen toisen näytelmän Viimeiset kiusaukset kanssa.

Näytelmän tapahtumapaikkana on Ristaniemi tai oikeammin sen kahden talon laakea edusta, ”joka on vanhastaan ollut kylien kisapaikka”. Silta erottaa Ristaniemen Vornalan kylästä.

Prologissa, joka tapahtuu 22. kesäkuuta 1941, esitellään itäkarjalaiset henkilöt. Kaikki on hyvin, kunnes kuullaan radiopuhe, jossa Molotov kertoo Saksan hyökänneen Neuvostoliittoon.

Ensimmäisessä kohtauksessa lokakuussa 1941 suomalaiset sotilaat saapuvat kylään. Toisessa, touko-kesäkuun vaihteessa 1942 tapahtuvassa kohtauksessa kyläläisiä valmistetaan ruotsalaisen rovastin vierailuun, ja tämä saapuu seuraavana päivänä tapahtuvassa kolmannessa näytöksessä.

Sitten seuraa aikahyppy kaksi vuotta eteenpäin. Neljäs kohtaus tapahtuu Mannerheimin syntymäpäivänä 4. kesäkuuta 1944 ja viides kohtaus 18. kesäkuuta 1944, jolloin suomalaiset sotilaat lähtevät.

Vanhat ja nuoret itäkarjalaiset

Vanhempaan sukupolveen kuuluvat kalastaja Andrei, tämän vaimo Marfa ja naapurin leskivaimo Marfa. Andrei on suupaltti ja naistenmies, naiset ovat uskonnollisia tai ainakin noudattavat perinteisiä ortodoksisia tapoja.

Nuorta sukupolvea edustavat Andrein ja Marian lapset, opettaja Klaudia ja teini-ikäinen poika Pekka, sekä Marfan nuori tytär Sandra.

Kun suomalaiset sotilaat lähestyvät kylää, Andrei kehottaa nuoria lähtemään ja vakuuttaa vanhojen selviävän: ”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vihollinen tulee kylään.”

Muutenkin vanhempi polvi muistaa historiaa ja osaa sopeutua kaikenlaisiin muutoksiin. Andrei kertoo Marfalle: ”Aina kuulustellaan, olipa isäntä kuka hyvänsä”, ”Parasta on sanoa, ettei tiedä mitään, ei ole nähnyt eikä kuullut mitään. Sillä tavalla minä olen selvinnyt nykyisten ja entisten isäntien aikana.”

Marfaa konsti ei ole auttanut pelastamaan aviomiestä: ”Kun Vasili Vasilevitš vangittiin ennen sotia, yritin sanoa, etten tiedä mitään. Ei auttanut.  Vasili Vasilevitš vietiin eikä ole kuulunut.”

Toisin kuin vanhempi sukupolvi, nuoret ovat omaksuneet aikakauden ideologian, kommunismin ja neuvostopatriotismin, ja ovat valmiit tekemään oman osuutensa taistelussa vihollista vastaan.

Suomalaiset sotilaat

Esitellessään Lauri Kokkosen tuotantoa Keijo Kettunen kirjoittaa, että ”suomalaisista sotilaista Olli ja Taavetti ovat tyypillisiä Kokkosen kansanmieshahmoja, jotka tulevat sujuvasti toimeen karjalaisten kyläläisten kanssa.” Tätä Kettusen mielestä todistaa se, että ”Olli ja vanha karjalaisukko Andrei löytävät yhteisen harrastuksen kalastuksesta.”

Kettunen sivuuttaa kokonaan Ollin muun käytöksen. Kun suomalaisten sotilaiden tulevat kylään ja löytävät Andrein, Marian ja Marfan, juuri Olli kysyy: ”Ammunko minä?”, mutta luutnantti Eelis Vuorniemi kieltää.

Lisäksi Olli osoittautuu kolmannessa kohtauksessa lahjottavaksi ja neljännessä kohtauksessa vartiotehtävänsä laiminlyöväksi sotilaaksi. Näistä asioista lisää myöhemmin.

Kettusen mainitsemien kalastusretkien lisäksi Ollin positiivinen piirre on kaipuu kotiin: ”Heinäntekoon piti joutua Pielaveille. Nyt on jo potut kuopassa eikä näytä olevan vieläkään kiirettä, ei lämpöisenäkään.”

Toisessa kohtauksessa Taavetti ja Benjam ovat saaneet pakoon lähteneet nuoret Klaudian, Sandran ja Pekan kiinni, tähtäävät heitä kivääreillä ja vaativat kertomaan nimensä, mutta nämä vaikenevat. Benjam yrittää suudella Klaudiaa, jolloin Pekka lyö tätä kasvoihin. Benjam aikoo ampua Pekan, mutta Taavetti lyö kiväärin tämän kädestä. Saadessaan kuulla, että Sandra on Marfan tytär, Eelis kehottaa Sandraa menemään äitinsä luo, käskee laskemaan kiväärit ja vakuuttaa Klaudian ja Pekan olevan turvassa.

Benjam on yksityiselämässään moraaliton. Hän on elää kylässä varuskorjaamon johtajattaren Lempin kanssa pari vuotta kertomatta tälle, että hänellä on vaimo ja lapsia. Benjamin myöhempää käytöstä sotilaana käsitellään myöhemmin.

Taavetti, joka on ensimmäisessä kohtauksessa Benjamin vastakohta, kosiskelee Sandraa mutta säädyllisesti. Lomalta hän tuo lupaamansa silkkihuivin, mutta ei ehdi antaa sitä Sandralle, kun lähtö tulee. Ilmeisesti Taavetti on vakavissaan Sandran suhteen eikä ymmärrä, ettei tämä välitä hänestä.

Sen sijaan ”maatalousupseeri” on lähennellyt Sandraa saamatta vastakaikua ja Marfa arvelee, että tämä kostaa viemällä häneltä talon. Näytelmässä ”maatalousupseeri” ei esiinny henkilönä, ainoa upseeri on Elias.

Jatkossa käsitellään Eeliksen AKS-henkisten aatteiden murenemista, mutta jo tässä vaiheessa on syytä painottaa, että nimenomaan hän estää kahdesti väkivallan kyläläisiä kohtaan.

Moukkamainen Lempi

Kolmannessa kohtauksessa kylään saapuva varuskorjaamon johtaja Lempi muuttaa Marfan taloon. Heti alkuun hän kailottaa: ”Mistä saadaan lysolia? Kun tulee sivistyksen mailta, niin kyllä ottaa nokkaan. – – Herrajumala, siellä on lehmä samassa talossa. Ammuminen kuuluu selvästi seinän takaa. Siellä haisee selvästi lehmän paska.” Siivoamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, toisen kodin julkisessa moittimisessa sen sijaan on. Lempissa rasistisen ylemmyydentuntoiset asenteet yhtyvät omaan moukkamaiseen käytökseen.

Lempi edustaa pahimmillaan suomalaisten kyvyttömyyttä ja haluttomuutta ymmärtää omasta poikkeavaa elämänmuotoa Itä-Karjalassa, minkä Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa ennustaa jo ennen kuin on tavannut ainoatakaan itäkarjalaista: ”Hangatessaan lysoolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ ulos taloista he tuntuvat myös desinfioivan omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on todistus perinnäistapojen voimasta?” Paavolainen huomauttaa, että ihmisten ja kotieläinten asuminen saman katon alla oli yleistä myös Keski-Euroopassa.

Samoin kuin lotta Raili Kotilainen Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa, Lempi on lähtenyt sotaan vain henkilökohtaisesti syistä. Neljännessä kohtauksessa Lempi ja Benjam tulevat päissään kylän tansseihin. Lempin mielestä ”Tää on aivan ihanaa rintamaelämää, tää marskin syntymäpäivä. Mä en kavu että lähin sotaan.” Mutta ”Täällä ei tarvita alkuasukkaita. Tää on meitin niemi.”

Viidennessä kohtauksessa Lempille selviää, ettei Benjam olekaan vapaa mies. Lempin käytös muita kohtaan on kuitenkin ollut törkeää, ettei Benjamin petollisuus herätä myötätuntoa tätä kohtaan. Ja kun Marfa viidennessä kohtauksessa suomalaisten lähtiessä kylästä heittää Lempin päälle astiallisen virtsaa, Lempi saa sen mitä ansaitsee – hän on nimittäin käyttänyt Marfan puhdasvesiastiaa yöastiana.

Eelis joutuu heti altavastaajaksi opettaja Klaudialle

Jo ensimmäisessä kohtauksessa suomalaisten tullessa käy ilmi luutnantti Eelis Vuorniemen kahtalainen luonne. Toisaalta hän on humaani kieltäessään muita ampumasta kyläläisiä. Toisaalta hän on idealisti, joka on ideologiansa pauloissa: hän uskoo vilpittömästi olevansa vapauttamassa ”heimolaisia”.

Opettaja Klaudia on yhtä luja vakaumuksessaan kuin Eelis. Heti suomalaisten tultua kylään hän haastaa Eeliksen kysymällä yksinkertaisia kysymyksiä, joihin Eelis osaa vastata vain opituilla propagandistisilla fraaseilla.

Kun Klaudia kysyy ”mitä varten tulitte tänne”, Eelis vastaa: ”vapauttamaan teidät bolševistisesta orjuudesta.” Klaudian kysymykseen, ”mitä varten lähditte sotaan”, Eelis vastaa Mannerheimin talvisodan ensimmäisen päiväkäskyn sanoilla: ”Me taistelemme Jumalan, kodin ja isänmaan puolesta.” Klaudia kommentoi: ”Isänmaan puolesta toisten isänmaassa. Mitä se on.” Eelis vastaa yhdistelemällä Manneheimin jatkosodan alussa antaman ensimmäisen ja kolmannen päiväkäskyn sanat: ”Ylipäällikkömme ovat kehottaneet meitä tähän pyhään sotaan taistelemaan Suomen ja Karjalan vapauden puolesta.” Eeliksen uskoa ”Pian tulee voittoisa rauha” Klaudia kommentoi: ”Teille vai meille.”

On vaikea uskoa, ettei yliopistossa opiskellut Eelis pystyisi ilmaisemaan ihanteitaan paremmin. Ilmeinen tarkoitus on leimata hänet heti katsojan silmissä ja antaa Klaudialle yliote.

Eeliksen AKS:läinen ideologia

Eelis on armeijassa valistusupseeri ja siviiliammatiltaan pappi. Hän haluaa jäädä kylään ensimmäisten löytämiensä heimolaisten luo ja rakentaa Ristaniemeen luterilaisen kirkon, vaikka asukkaat – tai oikeammin vanhempi polvi – ovat ortodokseja. Kohtaus on ajallisesti myöhässä, sillä Mannerheim oli kieltänyt luterilaiset papit vähän aiemmin.

Kolmannessa kohtauksessa Eelis kertoo kylässä vierailevalle ruotsalaiselle rovastille AKS:läisestä vakaumuksestaan. Tämä osuus vastaa aiheen tutkimuksia.

Ensin rovasti vain kuuntelee ja kommentoi lievän ironisesti, mutta Natsi-Saksan kohdalla hän esittää ääneen eriävän mielipiteensä.  Kun Eeliksen mielestä ”Saksan kirkko taistelee kommunismia vastaan”, rovasti oikaisee: ”se taistelee natsismin puolesta natsismin keinoin” ja ”on hyväksynyt rotuopit ja arjalaisuuden korostamisen”. Mutta Eeliksen mielestä tämä on oikein: ”Onhan se nyt selvää, että joitakin eroja pitää olla. Ajatelkaapa nyt, esimerkiksi meillä on täällä Karjalassa venäjänkielisiä ja omaa heimoa…”

Eelis kannattaa siis ns. saksalaisia kristittyjä, jotka halusivat poistaa Raamatusta ”juutalaiset” osat ja tehdä siitä vain kansallisen uskonnon. Saksalaiset kristityt hyväksyivät natsien arjalaislait myös kirkossa, mikä tarkoitti, että juutalaisuus määriteltiin ”rodun”, ei uskonnon mukaan. Eelis ei siis muista Paavalin sanoja (Galatalaiskirje 3:28): ”Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.”

Eelis kertoo Akateemisen Karjala-Seuran ideologiasta: ”Viha kuuluu rakkauteen, heimorakkauteenkin, on itse rakkautta. Viha on oikeutettua silloin, kun se palvelee rakkauden tarkoitusta.” Rovasti varoittaa: ”viha on tarttuva tauti.”

Klaudia voittaa Eeliksen

Klaudia osoittautuu Eelistä neuvokkaammaksi ja ovelammaksi: hän on suostunut suomalaisten sotilashallinnon alue-esikunnan väestöluettelonhoitajaksi saadakseen tietoja. Hän kertoo ruotsalaiselle rovastille muun muassa, että venäjänkieliset siviilit on pantu leireihin, joissa he näkevät nälkää, ja kehottaa rovastia itse tarkastamaan hänen tietonsa.

Eelis sanoo ensin, ettei väite leirien korkeasta kuolleisuudesta pidä paikkaansa, mutta Klaudian kerrottua lisää hän myöntää: ”Tämä on uutta minullekin.” Klaudia tiuskaisee: ”Olisitte ottanut selvää asioista.”

Rovasti kysyy: ”Ettekö näe mitään suomalaisten hyviä puolia. On kouluja, sairaaloita.” Klaudia vastaa: ”Niitä oli ja on meillä ilman suomalaisiakin.”

Rovastin kysymykseen Klaudia vastaa, ettei hän vihaa Eelistä, ”vaan säälin häntä. Hän leikkii kuin lapsi hiekkalaatikolla eikä ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on aatteensa sokaisema.” Eelistä Klaudia kehottaa: ”Aukaiskaa silmänne ja korvanne. Täällä ovat olleet kahdenkymmenenviiden vuoden aikana valkoiset ja punaiset, valkoiset suomalaiset ja punaiset suomalaiset, valkoiset venäläiset ja puna-armeijalaiset, valkoiset ja punaiset serbialaiset, tataarit ja ukrainalaiset. Murmanskin englantilaiset legioonalaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset, Karjalan väliaikaiset hallitukset ja Työkansan kommuunit.”

Eelis voi vain avuttomasti sanoa: ”Klaudia, en osaa sinua vihata.” Klaudia kommentoi: ”Jos vihaatte, vihaatte tosiasioita. Miltä teistä tuntuisi, jos kotikirkollanne olisi yhtä paljon vihamielistä väkeä kuin te nyt täällä!”

Eelis vakuuttaa: ”Vakuutan, me emme tahdo pahaa.” Klaudia vastaa: ”Mitä tuo sitten on? Itä-Karjalan Sotilashallinnossa seuranne aateveljet tahtovat vain suomalaisten hyvää, eivät mitään muuta. Kaikki toimintanne koituu aina karjalaisten vahingoksi, vaikka kuinka yrittäisitte selittää.”

Eelis menettää uskonsa ja tehtävänsä, mutta saa Klaudialta uuden

Eelis on niin järkyttynyt Klaudian tiedoista, että koko hänen maailmankatsomuksensa muuttuu. Muutosprosessia ei kuvata, vaan se osoitetaan siten, että neljännessä kohtauksessa Eelis on kahden vuoden ajan kirjoittanut Klaudialle vankileirille ja lopulta auttanut vapauttamaan tämän. Eeliksen peri-idealistista luonnetta osoittaa, ettei hän ole välittänyt henkilökohtaisesta hinnasta: häneltä on otettu pois papin tehtävät, koska Itä-Karjalaan sai Mannerheimin päätöksellä jäädä kaksi luterilaista pastoria, ja pelkää menettävänsä myös valistusupseerin työn.

Viidennessä kohtauksessa suomalaisten lähtiessä kylästä Eelis Keijo Kettusen sanoin ”haaveilee omasta yksityisestä idyllistä” Klaudian kanssa. Eelis pyytää Klaudiaa lähtemään mukaansa ja kuvailee kotipappilaansa, mutta tämä kieltäytyy, koska pitää sitä petoksena.

Eelis on epätoivoinen ja tuntee olevansa ”rotkossa, syvässä rotkossa, en pääse sieltä ylös.” Samaa vertausta käytti pääministeri J. K. Paasikivi kuuluisassa radiopuheeseen itsenäisyyspäivänä 1944. Ja kuten Paasikivi rohkaisi sodassa koetun tappion masentamia suomalaisia, Klaudia rohkaisee Eelistä: ”Voit kiivetä rotkostasi takaisin vuorellesi, vielä ylemmäs kuin ennen. Sieltä aukeavat uudet näyt: olet nähnyt tämän mielettömyyden. Sota ei saa seurata enää sotaa, siinä on näkymme, yhteinen ajatuksemme.” ”Olet rehellinen. Jatkat siitä, mihin tänään jäimme. Mitään ei voida kokonaan pimittää. Tällaista ei saa päästää enää tapahtumaan.”

Eelis on vakuutettu: ”Tänä aamuna olin menettämäisilläni Jumalani, kotini ja isänmaani – ja sinut. Mutta yhteistä ajatustamme en kadota, jos elän, rakas.”

Kettusen mukaan ”Ruskie neitsyt on sovitteleva näytelmä: se puhuu kansojen ystävyyden ja erilaisten aatteiden rinnakkaiselon puolesta. Suvaitsemattomuus ja kansallinen kiihkomielisyys joutuvat toistuvasti ironiseen valoon.”

Kauniisti sanottu, mutta tämä koskee vain suomalaisia.

Kritiikitöntä neuvostosankaruutta

Ensimmäisessä kohtauksessa Pekka pääsee karkaamaan ja Klaudia kehottaa häntä: ”Kerro omille, mitä tapahtui. Jos käsketään, tule takaisin. Mie hankin tietoja vihollisilta.”

Toisessa kohtauksessa Sandra on vienyt Pekalle salaa viestejä sovittuun kätköpaikkaan. Klaudia antaa Sandralle kartan, johon hän on merkinnyt, mihin suomalaisten kenttävartio on siirretty ja mihin asti ilmatorjuntatykki pystyy ampumaan ja missä on kiertotie.

Pekka ilmestyy paikalle suomalainen sotilasmantteli yllään, ja Klaudia ja Sandra piilottavat hänet kaivoon. Benjam löytää Pekan kaivosta, mutta tämä lähtee juoksemaan, jolloin Taavetti tähtää tätä. Klaudia tönäisee Taavetin kivääriä, jolloin laukaus osuu Pekan käsivarteen. Olli kamppaa Pekan maahan.

Benjam tutkii Pekan ja löytää tältä munakäsikranaatteja, pistoolin ja alueen kartan, jossa on merkintöjä Klaudian käsialalla. Benjam määrää Taavetin vahtimaan Pekkaa ja Ollin muita kyläläisiä ja vie itse ”suursaaliin” eli Klaudian pidätettäväksi. Vaikka Benjamin kielenkäyttö (”papin huora”, ”ryssän penikka”) on karkeaa, hän toimii sotilaan velvollisuuksien mukaan. Vain Benjamin uhkaus on liikaa: ”Jos vain nyt joku karkaa, niin koko kylältä otetaan nirri pois.” Ei ole tiedossa, että suomalaiset olisivat harrastaneet kollektiivisia kuolemanrangaistuksia.

Sandran, Pekan ja Klaudian tultua pidätetyksi Marfa ei lainkaan ota huomioon syytä ja seurauksia: ”Mitä tästä elämästä suomalaisten kanssa tulee! Jakoivat maita, hyvittelivät, sosialismia haukkuivat. Nyt omalla pihalla lapsia tapetaan. Haukutaan. Meidät viedään leirille, usko pois. Vähemmästäkin on viety. Olisivat pysyneet Suomessaan. Miksi ne tulivat tänne sotkemaan!”

Sen sijaan Ollia Marfa pitää ”hyvänä saltaattana”, koska hän saa tämän ruualla lahjomalla päästämään Sandran. Mutta mitä tässä todellisuudessa tapahtuu? Olli ei suinkaan osoita humaania mieltä esimerkiksi antamalla ruokaa nälkää näkeville, vaan hän päinvastaista käyttää toisten hätätilannetta hyväkseen saadakseen itselleen etua. Päästäessään vapaaksi vihollisen auttamisesta epäillyn Olli pettää velvollisuutensa sotilaana. Tosin kyseenalaista on, miten Olli saattoi sen tehdä – eiköhän asiasta päättänyt joku ylempi?

Neljännessä kohtauksessa Pekka on karannut vankileiriltä. Sandra ja Klaudia keksivät tanssit, jotka vievät huomion, jolloin Pekka pääsee lähtemään. Ollin mielestä vartiossa oleminen on turhaa, koska kolmeen vuoteen ei ole tapahtunut mitään uhkaavaa. Tällainen on todella typerää ajattelua kaikilta, joiden vastuulla on ihmishenkiä. Olli saadaan houkutelluksi tansseihin, ja hän vieläpä heittää kiväärinsä sillan kaidetta vasten. Sandra huomaa kiväärin ja irrottaa siitä lukon, jonka heittää sillalta alas. Olli osoittautuu tässäkin huonoksi sotilaaksi, joka olisi leväperäisyydellään voinut vaarantaa tovereidensa hengen.

Suomalainen partio huomaa, että rannassa ei ole vartiomiestä eikä venettä. Andrei ja Sandra tarkastetaan ja heiltä löydetään Pekan antamat korut, jotka ovat selvästi vankileirin työtä, ja heidät pidätetään epäiltynä vakoojiksi ja karanneen Pekan auttajiksi.

Sinänsä on aivan luonnollista, että miehittäjää vastaan tehdään vastarintaa, mutta yhtä luonnollista on, että miehittäjä ottaa vastarintaa tekevät ja heitä auttavat kiinni. Vihollisen sotilaspuvussa esiintyminen on rikos, samoin tietojen antaminen viholliselle.

Itse asiassa näytelmän rangaistukset ovat varsin lieviä. Sotatuomarina toimineen Paavo Aikion päiväkirjan mukaan tavallinen rangaistus vakoilusta kuolema. Lievemmissä tapauksissa annettiin elinkautinen. Sen sijaan ne, jotka eivät olleet ilmiantaneet omaista tietämättä tämän vakoilutehtävästä, selvisivät alle vuoden vankeudella.

Samoin Osmo Hyytiä kertoo kesältä 1942 seuraavan tapauksen vesitalolla lähetetystä vakoiluryhmästä, johon kuului yksi nainen. ”Ryhmän tehtävänä oli värvätä Palalahden alueen siviiliasukkaita vakoiluasiamiehiksi, joiden tuli hankkia tietoja suomalaisten joukoista, siviilihallinnosta ja väestön oloista. Lyhyessä ajassa ryhmä sai värvättyä avukseen 15 siviiliasukasta, joista kaksi oli suomalaisten asettamaa kylänvanhinta ja yksi opettaja.” Ryhmä joutui kahden kuukauden kuluttua kiinni. ”Kenttäoikeus tuomitsi naisvakoojan sekä neljä paikalliseen väestöön kuulunutta kuolemanrangaistukseen ja loput kuritushuonerangaistukseen.”

Vaikka Eelis luopuu AKS:läisistä aatteistaan, onko todella uskottavaa, että hän olisi hyväksynyt Klaudian vakoilun? Se olisi edellyttänyt paitsi sitä, että hän olisi katsonut paitsi Itä-Karjalan valloituksen olevan väärin, myös Suomen olevan kaikessa muussakin väärässä ja Neuvostoliiton oikeassa.

Ylipäänsä Kokkonen käsittelee vakoilua varsin naiivisti jättämällä kokonaan pois mahdollisuuden, että partisaanit olisivat voineet käyttää tietoja hyväkseen tehdäkseen sabotaasia tai jopa tappaakseen suomalaisia sotilaita.

Ideologinen loppukohtaus

Näytelmän loppukohtaus on suoraan ideologinen. Ennen lähtöään suomalaiset ovat vapauttaneet Andrein ja Sandran, joka lukee kyläläisille ääneen lentolehtistä: ”Eläköön punainen armeija ja sotalaivasto! Eläköön sissitaistelijat, miehet ja naiset!”

Paikalle tullut sotilaspartion johtaja kuulee sen ja tajuaa: ”Se oli sittenkin hän” eli vankileiriltä karannen Pekan auttaja. Hän kehottaa Sandraa lopettamaan, mutta kun tämä jatkaa ”innostaan huumautuneena” lukemista, hän ampuu Sandraa, joka kaatuu. Marfa alkaa sitoa haavaa. Kaikeksi onneksi käy ilmi, että Sandra on elossa.

Siitä vielä tietämättä Eelis kommentoi: ”Hän surmasi yhden, aatteeni tapatti miljoonia. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, joko tehdä itselleni samalla tavalla tai kertoa siitä muille.”

Eelis on siis syyllinen kaikkeen quilty by assocation -periaatteen mukaan, kun taas Stalinin Neuvostoliitto vain viaton uhri.

Aikalaiskuvaus näytelmän tekemisestä

Päivi Istala on kokoomateoksessa Seitskytluvun teatterin moninaiset äänet kertonut Ruskien neitsyen ohjauksestaan Kemin kaupunginteatterissa 1975:

”Kalevan Kaisu Mikkola otsikoi arvostelunsa ’Isänmaallinen Päivi ja hänen neitsyensä. Perusteluna hän kirjoitti tähän tapaan, että kun kantaesityksen tekijä Ossi Räikkä muutamaa vuotta aikaisemmin Porin teatterissa oli koko nuoren sydämensä innolla karjalaisen kantaväestön puolella, niin siinä Päivi Istala oli ohjauksessaan tasapuolisempi, suomalaisissakin on sympaattiset piirteensä. Sirkka-Liisa Leskisen roolisuoritus suomalaisena työvelvollisena Lempi Korkalona oli yksi avaintekijä. Näyttelijätär ei tehnyt roolista rivosuisen akan irvikuvaa vaan oikean ihmisen hankalissa olosuhteissa.”

Vaikka sitaatissa puhutaan Ossi Räikän ”nuoresta sydämestä”, tämän syntymävuosi on 1935, Päivi Istalan taas 1947.

Arvio näytelmästä

Lauri Kokkosen näytelmän Ruskie neitsyt suuri ansio oli aikoinaan, että se kertoi jatkosodasta vastapuolen näkökulmasta. Monille katsojille oli uutta, että itäkarjalaisten kannalta suomalaiset olivat miehittäjiä, puhumattakaan venäläisten siviilien leirien korkeasta kuolleisuudesta. Ilmeisesti nämä asiat ovat joillekin yhä uusia – tai niin kiusallisia että ne pitää joko kieltää tai puolustaa ”olosuhteilla”.

Nykynäkökulmasta näytelmä on selvästi tendenssimäinen suomettumisen ajan tuote, sillä Stalinin Neuvostoliittoa käsitellään silkkihansikkain, ei tosin kokonaan sillä Marfa kertoo miehensä kohtalosta. Klaudia esitetään pelkästään humanistina, eikä Sandran propagandaluentaa ironisoida. Ennen kaikkea käsitellään naivisti sitä, miksi tietojen välittämisestä partisaaneille rangaistiin: koska se olisi voinut vaarantaa suomalaisten sotilaiden turvallisuuden.

Miehitys-termistä

Kun kyläläisille ilmoitetaan kovaäänisen välityksellä, että vakoilijasta on ilmoitettava, Klaudia sanoo Eelikselle: ”Miehitettyjä. Kuulit itse.” Uskollisen neuvostokansalaisen Klaudian näkökulmasta termi miehitys on oikea, mutta juuri tässä kohtaa perustelu ontuu: sodan aikana myös suomalaisten velvollisuus oli ilmoittaa viranomaisille desanteista ja vakoojista.

Toki myös nykysuomalaisten näkökulmasta kyse oli miehityksestä, mutta jatkosodan aikana käytettynä termi on anakronistinen. Osmo Hyytiä toteaa, että ”Vasta sodan jälkeen alettiin puhua Itä-Karjalan miehittämisestä. Sen tarkoituksena sanottiin olleen estää vihollista siirtämästä sotaa rakentamaltaan tukialueelta käsin Suomen puolelle. Miehitys ymmärretään yleensä jonkin alueen väliaikaiseksi hallussa pitämiseksi. Siitä ei Itä-Karjalan valtauksessa ollut kysymys. Tarkoitus oli Itä-Karjalan pysyvä liittäminen Suomeen. Hävityn sodan jälkeen oli parasta unohtaa koko asia.”

Sodan aikana Itä-Karjalan valloituksen tärkein tavoite oli ”sotilaallisen turvallisuuden varmistaminen. Itä-Karjalan lisäksi Suomen tulisi saada Kuolan niemimaa sekä Syvärin ja Äänisjärven takaa riittävän syvä suoja-alue, mikä poistaisi yllätyshyökkäyksen mahdollisuuden.”

Toinen turvallisuuden ”perusedellytys oli luotettava väestö. Itäkarjalaiset oli suomalaistettava kieleltään ja mieleltään. Väestössä oli saatava aikaan aktiivinen tahto liittyä Suomeen.” Toisaalta ”venäläinen väestö oli poistettava alueelta. Suomen uusien rajojen sisäpuolelle ei saanut jäädä mitään viidettä kolonnaa.”

”Itäkarjalaisten suomalaistaminen pyrittiin toteuttamaan koulutuksen ja valistustoiminnan avulla. Tärkeimmät kohderyhmät olivat lapset ja nuoret. Kiireellisimpänä tehtävänä pidettiin suomalaisen kansakoulun tuomista Itä-Karjalaan.”

Aikalaisten näkökulmasta selviää, että suomalaiset kohtelivat Itä-Karjalan ”kansallista” väestöä paremmin kuin jos tarkoituksena olisi ollut vain miehitys merkityksessä alueen tilapäinen haltuunotto.

Vertailua aiheen käsittelyyn muissa teoksissa

Näytelmän Ruskie neitsyt suomettunut käsittelytapa paljastuu vielä selvemmin, kun sitä vertaa aiempiin ja myöhempiin teoksiin samasta aiheesta.

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) petroskoilaista kommunistia Veraa kuvataan kunnioittavasti sekä naisena että ihmisenä, mutta myös Rokan ja Hietasen mielipiteillä on painoa.

Ero Klaudian ja Eelikseen ensimmäiseen keskusteluun on paljastava. Samoin kuin Klaudia, Vera kysyy: ”Miksi tulitte? Miksi ette antaneet meidän olla rauhassa?” Mutta toisin kuin Eelis, Rokka vastaa: ”Työ hitot tämän aloititte. Veitte minun maatilan. Sie sanot jot myö hävitettää, mäne katsomaa minkälaises kunnos on Kannas. Myö ei tääl oltais jos työ oisitte antaneet mein antaneet olla rauhas.” Ruskeassa neitsyessä vaietaa kokonaan talvisodasta.

Kun Vera ottaa esille Hitlerin, jolle hän ennustaa ”surmaa”, Hietanen ”myönsi että Hitler oli hyökkääjä, mutta että suomalaisten kohdalla ei asia niin ollut.” Huomattakoon, että romaanissa saa erityistä painoa Lahtisen näkökanta: vanhan (vuoden 1939 rajan) yli mennessä päättyy suomalaisten oikeus.

Merkittävintä kuitenkin on Hietasen humanistinen credo: ”Kyl mää sen tunnusta et sota on pelkkä pahantekko, molemmin puoli, alkakko sen sit kuka hyväns. Siit joutuu ain kärsimä semmosekki jokka ei ole kenelkä paha tehny. Niinku esimerkeks noi mukula.”

Tuntemattomassa sotilaassa näytetään suomalaisista miehittäjistä kaksi puolta: Hietanen tuo Veran naapurien lapsille leipää, kun taas Rahikainen toimii sutenöörinä naisille, jotka makaavat suomalaisten sotilaiden kanssa saadakseen leipää. Vera tunnustaa Hietasen lähimmäisenrakkauden suutelemalla tätä poskelle, mutta toisin kuin Aki Louhimiehen elokuvassa, romaanissa Vera on miehiin verrattuna niin ylivoimainen ja Hietanen taas niin poikamainen, ettei suhde ole mahdollinen.

Ilkka Malmberg pohdiskelee teoksessaan Tuntemattomat sotilaat Veran henkilöä Markku Kangaspuron kanssa. Kysymykseen, miksi Vera on jäänyt Petroskoihin, Kangaspuro vastaa: ”Ehkä Vera on komsomolilainen NKVD:n Petroskoihin jättämä tiedottaja, partisaanitoimintaa tai sabotaasia organisoimaan komennettu.” Linjojen taas jätettiin 200 vastarintamiestä tai -naista vakoilijoiksi tai sabotaasien tekijöiksi. Maanalaiseen työhön ei kuitenkaan sovi, että Vera ei mitenkään salaa vakaumustaan vaan pitää uhmakkaasti Komsomolin rintamerkkiään. Ehkä Vera oli vain myöhästynyt viimeisestä evakuointijunasta tai jäänyt nuoruuden ajattelemattomuuttaan kaupunkiin.

Kangaspuro muistuttaa, että kun neuvostovalta palautettiin, ihmisiä pidettiin epäilyksenalaisina jo siitä, että he olivat niitä eläneet miehityshallinnon alaisuudessa, saati sitten ”Jos oli nähty suomalaisten sotilaiden seurassa…”

Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen ilmestyneessä Enni Mustosen Kielon jäähyväisissä (2000) ei vaieta venäläisten siviilien leirien oloista, ja sankarittaret, eri yhteiskuntaluokkia edustavaa lotat Kristiina ja Hanna jopa pelastavat leiristä vuokraemäntänsä sukulaiset. Ehkä he edustavat pikemmin nykymoraalia, mutta heidät esitetään poikkeuksina ja silloisia kovia asenteita edustavat muut lotat.

Pitäessään kanttiinia Seesjärvellä tukikohdan sotilaille Kristiina ja Hanna asuvat samassa talossa kuin kylän lapsia opettava Väinö ja ruokkivat myös koulun oppilaat. Muutenkin he auttavat kyläläisiä, joiden suhde suomalaisiin vaihtelee sotaonnen mukaan. Romaanissa käsitellään myös rajan yli loikanneita suomalaisia, Stalinin terrorin uhreja sekä partisaanien hyökkäyksiä. Partisaanit tappavat normaalisti vankinsa, mutta henkilöt pelastuvat sukulaisuuden tai aiemman ”hyvän työn” ansiosta.

Mustosen myöhemmässä romaanissa Sotaleski (2019) sankaritar Viena on naimisissa Itä-Karjalan pakolaisen Iivon kanssa, tuntee vierautta sekä aviomiehensä sukulaisten parissa että opettaessaan paikallisia nuoria, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Aviomies taas pettyy sekä yksityisesti (vaimo ei halua itse jäädä Itä-Karjalaan eikä tuoda sinne parin tytärtä, ennen kuin sodan lopputulos on selvä) että yleisesti (vakinaiset virat menevät pelkkien papereiden perusteella suomalaisille). Romaanissa käsitellään desantteja ja heidän auttajaansa siitä näkökulmasta, että suomalaisten henki oli desanttien tähden vaarassa. Desanttien auttajasta todetaan: ”Tuollaisiin tehtäviin kelpuutetaan vain puolueopiston käyneitä kaadereita.” Näin on toisaalta palattu Suomen sodanaikaiseen kuvaukseen, toisaalta kyseessä on neuvostoliittolainen ihanne myös sodan jälkeen.

Raija Talvion näytelmä Viimeinen juna länteen tapahtuu Äänislinnassa suomalaisten lähdön edellä, ja siinä keskeistä ovat venäläisten siviilien leirien olot. Samaa kuin Ruskiessa neitsyessä se, että yleisöä suorastaan opetetaan kädestä pitäen lainaamalla AKS:n valaa. Uskottavampaa kuin Kokkosen näytelmässä on, että jyrkimmin AKS:ään ihanteisiin uskova ei suinkaan muutu päinvastaiseksi vaan tekee itsemurhan. Suomalaiset henkilöhahmot ovat Kokkosen näytelmää monipuolisempia, ja heillä on myös omia intressejään. Neuvostoliittolaisia edustaa leirin tulkki, joka yrittää päästä suomalaisten mukaan.

Paras aiheen kuvaus on epäilemättä Raisa Lardotin muistelmaromaani Ripaskalinnut, joka kertoo lapsen näkökulmasta mutta ilman ideologiaa siitä, miltä vepsäläisistä tuntuu tulla kohdelluksi suomalaisia huonompina niin Itä-Karjalassa kuin sodan jälkeen pakolaisena Suomessa.

Neuvosto-Karjalan tapa käsitellä sotaa

Tuulikki Kurki kertoo tutkimuksessaan Rajan kirjailijat, miten Neuvosto-Karjalan suomenkielisten kirjailijat kuvasivat sotaa sankarillisen, ideologisen ja lojaalin neuvostosotilaan vastakohtaisuutta vihollisen kanssa: ”Vihollinen määrittyy heikoksi ja nimettömäksi toiseksi, joka on tuhottava. Novelleissa, kuten aikakauden muissakin sotaa käsittelevissä teoksissa, suomalaisia ja rajan toisella puolella asuvia kuvataan alentavien ja eläimellisten metaforien avulla – – Heitä on kuvattu myös juopottelijoiksi, moraalisesti heikoiksi, pelokkaiksi ja likaisiksi. Vihollisten epäinhimillisyys ja heikkous korostuvat, kun vihollinen rinnastetaan yhtäältä neuvostosotilaiden sitkeyteen ja rohkeuteen sekä toisaalta neuvostosiviilien puhtauteen ja viattomuuteen – -”

On silmiinpistävää, miten viholliskuva sekä Suomessa että Neivostoliitossa luotiin samanlaisilla määreillä (eläimellisyys, likaisuus). Sen sijaan sankarin kuvauksessa Neuvostoliitossa säilyi ja korostui ideologia, joka puuttuu jo parhaista vahaisimmista suomalaisista sotakuvauksista ja joka tappion jälkeen hävisi kokonaan ainakin julkisuudesta.

Arvi Pertun romaanissa Poika joka piirusti kaloja (2019) on otteita isä Pekka Pertun päiväkirjasta. Merkintä 12.5.1960 kuuluu: ”- – oli alkanut huhuja, että V. Mäkelän kertomus ’Oravan silmää pidetään aatteellisesti virheellisenä. Siinä esitetään vihollinen humaaniksi, jonka ansiosta sankari pelastuu.”

Vuosia myöhemmin isä kertoo pojalleen omasta sotakokemuksestaan: ”isä makasi tien poskessa väijytyksessä ja hänen tehtävänsä on tuhota suomalainen partio, joka kulki pitkin tietä kaksi kertaa päivässä. Tarkoituksena oli raivata reitti joukko-osastolle tien yli.” Tuntien odotuksen jälkeen tietä pitkin saapui yksinäinen suomalainen sotilas, joka pysähtyi riisumaan saappaansa ja pudistellakseen jalkarättejään. Hänet olisi ollut helppo ampua, mutta ”sotilas alkoi hyräillä hiljaa” isän tuntemaa karjalaista kansanlaulua. Isä ei ampunut.

Tätä taustaa vasten Kokkosen näytelmässä luodaan Klaudiasta suomalaisiin katsojiin vetoaava humanistinen ihannekuva, mutta juuri samojen ominaisuuksien takia hän ei olisi kelvannut sankariksi neuvostokarjalaiseen sotaromaaniin, toisin kuin ideologinen Sandra.

Kirjailijasta

Lauri Kokkonen syntyi 1918 Pielavedellä maanviljelijäperheeseen.

Kokkosen koulutuksesta Keijo Kettunen, Päivi Istala ja Wikipedia antavat erilaisia tietoja, jotka olen seuraavassa yhdistellyt.

Kokkonen valmistui kansakoulunopettajaksi 1938 ja toimi opettajana 1938-1962, jakosodan aikana Itä-Karjalassa ja Kiuruvedellä 1945-1962.

Hän pääsi ylioppilaaksi Kiuruveden yhteiskoulusta 1954 ja valmistui kasvatustieteiden kandidaatiksi Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta 1956 ja vihittiin maisteriksi 1962. Tämän jälkeen hän työskenteli kansakouluntarkastajana Oulussa 1962-1970 ja osastopäällikkönä Oulun lääninhallituksen kouluosastolla 1970-1978.

Lauri Kokkonen tunnetaan erityisesti Paavo Ruotsalaista kuvaavasta oopperasta Viimeiset kiusaukset, johon hän teki libreton ja jonka sävelsi hänen pikkuserkkunsa Joonas Kokkonen. Oopperan ensi-ilta oli 1975. Libreton pohjana on Lauri Kokkosen samanniminen näytelmä (1960).

Kokkonen kuoli 1985 Oulussa.

Kirjallisuutta

Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat. Katkelmia hänen päiväkirjoistaan. Toim. Erkki Rintala. 2. p. Ajatus 2006.

Hyytiä, Osmo: ”Helmi Suomen maakuntien joukossa”. Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944. Edita 2008,

Istala, Päivi: Kahden ammatin välissä. – Teoksessa Seitskytluvun teatterin moninaiset äänet. Toim. Hanna Suutela & Misa Palander. Like 2005.

Kettunen, Keijo: Lauri Kokkonen. – Teoksessa Kirjailijakuvia. Suomen maakuntakirjailijat 1982.

Kettunen, Keijo: Lauri Kokkonen. – Suomalaisia kirjailijakuvia. Toim. Liisa Enwald. Kirjayhtymä 1987.

Kurki, Tuulikki: Rajan kirjailijat. Venäjän Karjalan suomenkieliset kirjailijat tilan ja identiteetin kirjoittajina. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2018. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1435.

Malmberg, Ilkka: Tuntemattomat sotilaat. Helsingin Sanomat 2007.

Mannerheimin päiväkäskyt.

Raamattu, vuoden 1938 suomennos: Paavalin Galatalaiskirjeen 3. luku.

Wikipedia: Lauri Kokkonen, Ossi Räikkä ja Päivi Istala.

Muuta

Olen käsitellyt blogissa Enni Mustosen romaaneja Kielon jäähyväiset ja Sotaleski, Raija Talvion näytelmää Viimeinen juna länteen ja Raisa Lardotin teosta Ripaskalinnut, MikkoKarvosen (Onttoni Miihkalin) teosta Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942 sekä Neuvostoliittolaisia elokuvia talvisodasta.

Mikko Karvonen: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942

Mikko Karvosen Salainen sotapäiväkirja Itä-Karjalasta 1941-1942 juuttui jatkosodan aikana sensuuriin ja julkaistiin vasta 2007.

 

Raatteen tieltä Vuonniseen

Kirjan alkupuolella on uudelleen painettu teos Raatteen tieltä Vuonniseen, joka julkaistiin 1941 kirjailijanimellä Onttoni Miihkali. Se sisältää lyhyitä päiväkirjamerkintöjä ajalta 11.6.–20.7.1941.

Kirja alkaa 11. kesäkuuta 1941 kutsulla ”ylimääräisiin kertausharjoituksiin”. Koska se syksyllä 1939 merkitsi liikekannallepanoa, Mikko Karvonen aavistaa, että edessä on  uusi sota. Kyseessä on jo hänen viides sotansa, ja ”kolmas koti on jätettävä. Kaksi kotia täysineen on ryssä minulta tuhonnut – isältä perimäni ja oman laittamani. Vajaassa vuodessa olen pystyttänyt kolmannen, – saas nähdä, miten sen käy.”

Oulun asemalla on 13. kesäkuuta junan vieressä toinen täynnä saksalaisia sotilaita, tykistöä ja panssariautoja: ”Saksalaisten läsnäolo toi mieleen turvallisuuden tunnun. Mitä tapahtuneekin, niin emme ole nähtävästi yksin. Mutta ihmiset ovat siitä huolimatta kovin vakavia. Viime sota on vielä kovin lähellä. Maa on väsynyt ja raihnainen. Ei ole vielä tarpeeksi rakennettu – uuden sodan hävitettäväksi.”

Liikekannallepano sujuu hyvin, sillä syksystä 1939 on otettu oppia: ”Silloin tulivat kaikki miehet kerralla ja joutuivat makailemaan viikkokausia ilman aseita ja varusteita, odotuksessa ja epävarmuudessa. Nyt käy kaikki toisin: miehet tulevat pienissä erissä ja pistetään heti jo ennen muodostettuihin yksikköihin. Ei melua eikä tungosta…”

Ilma on täynnä toinen toistaan hurjempia, joskus aivan naurettavia huhuja. Karvonen ihmettelee 20. kesäkuuta: ”Ei huomaa kenessäkään levottomuutta tai pelkoa. Valmistaudumme sotaan kuin tuttuun työhön.”

Seuraavana päivänä Karvonen merkitsee muistiin: ”Puuttuu kohtaloon alistumisen tuntu, kuten viimeksi. Kuolema on ikään kuin jossakin kauempana – ei niin ehdoton eikä niin lähellä.” Kiinnostavaa kyllä, nämä tunteet puuttuivat myös hänen omista talvisotakuvauksistaan Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä.

Vielä aamulla 22. kesäkuuta puhellaan, että jos Saksan ja Neuvostoliiton välillä syttyy sota, ”omat” otetaan ”korkojen kanssa”.

Pari tuntia myöhemmin tulee tieto Saksan hyökkäyksestä ja vähän ennen puoltapäivää tieto Hitlerin puhe luetaan radiossa. Karvonen uskoo naivisti Hitlerin vakuutukseen, että hän talvisodan aikana kärsi ja tunsi myötätuntoa Suomea kohtaan. Hän löytää ”jälleen viime sodan aikana kadottamani uskon. Olin pieni enkä kyennyt käsittämään suuria. Olin heikko ja siksi horjuin…”

Uusi päivä koittaa Karjalalle – Suomelle – koko Euroopalle.”

Samalla Karvonen uskoo koittavan Neuvostoliiton loppu. Kesäkuun 26. päivänä hän istuu talvisodassa kaatuneen puna-armeijalaisen haudalle ja miettii, miten käy aatteen, jonka puolesta tämä kaatui, ja tulee johtopäätökseen: ”Oppi, joka rakentuu pelkkään materialismiin, joka pitää kaikkea inhimillisyyttä naurettavana ja joka nojaa vain raakaan väkivaltaan ja ihmisen alhaisimpiin vaistoihin: vihaan, kostonhaluun ja sadismiin, ei voi elää kauan. Se on eräänlainen rappeutumisilmiö, paha sairaus, joka paranee nopean, säälimättömän leikkauksen avulla.”

Saman päivän iltana kuunnellaan radiosta presidentti Rytin puhe, joka on Karvosen mielestä ”Kiihkoton, asiallinen, rehellinen.” 

Karvoselle Suomen hyökkäys Itä-Karjalaan merkitsee oman kansan vapauttamista, jota hän on odottanut siitä lähtien, kun heimosotien jälkeen pakeni Suomeen. Hän uskoo vilpittömästi, että ”Karjalan heimo”, siis vienalaiset ja aunuslaiset, kuuluu yhteen suomalaisten kanssa: ”Te ette ole enää irrallinen oksa, kuten tähän asti. Teitä ei vieras sorra, ei hylji eikä hallitse.”

Karvosen luonteen olennainen piirre käy ilmi hyvin siitä, että järkeily on hänen mielestään pahasta ja ”intoilu” hyvästä: ”Hiiteen kylmä harkinta ja varovaisuus. Olkaamme kerran rohkeita, intoilijoita…” Nuoret ovat oikeassa: ”Alas vanhat ja viisaat!”

Hyökkäyksen etenemistä Karvonen seuraa takaa, joten siitä ei sen enempää. Yksilöllistä on se, ettei hän ole tavannut omaisiaan sen jälkeen, kun pakeni Suomeen. Millaista kaikki on? Kenet vielä tapaa elossa? Tällaiset tunteet eivät voi olla herättämättä myötätuntoa sellaisessakin, joka tietää lopputuloksen eikä muutenkaan voi yhtyä ylentyneeseen mielialaan: ”Olenhan unelmoinut ja haaveksinut tästä kaksikymmentä vuotta. Onhan tämä tässä, savinen, märkä maa minulle luvattua maata. Sodinhan heimoni vapauden puolesta…” 

Heinäkuun 20. päivänä 1941 Vuokkiniemessä järjestetään ”kansankokous”, jossa Onttoni Miihkali julistaa Itä-Karjalan liitetyksi Suomeen. ”Millä valtuuksilla? – Niillä, jotka Jumala on meille antanut, käskien asuttamaan tämän maan.”

Teoksen toimittaja Eero Marttinen huomauttaa esipuheessaan, että kokous ei tehnyt vaikutusta edes Suomessa, koska se ei ollut edustava: paikalla oli vain itäkarjalaisia pakolaisia ja paikallisista vain naisia, lapsia ja vanhuksia.

Kirjan lopettaa suoranainen ylistyshymni Mannerheimille, joka on nyt täyttänyt vuonna 1918 antamansa lupauksensa, ettei pane miekkaansa tuppeen, ennen kuin Itä-Karjala on vapaa.

Tehtävä Itä-Karjassa

Esipuheessa Eero Marttinen kertoo, että tiedustelu-upseerin koulutuksen saanut luutnantti Mikko Karvonen nimitettiin jatkosodan alussa heimosoturipataljoonista muodostettuun Osasto K:hon. Samalla hänet määrättiin Itä-Karjalan sotahallinnon varakomentajana ja neuvottelukunnan puheenkohtajana toimineen jääkärieversti Ragnar Nordströmin adjutantiksi. Lisäksi hän toimi Karjalan vapautusliikkeen johdossa.

Tehtävänä oli kierrellä vapautetuilla alueilla ja suorittaa Itä-Karjalassa tarkastusmatkoja, kirjata sotasaaliit, tehdä mielialaraportteja, laatia ehdotuksia ja raportoida tilanteista ja tapahtumista suoraan marsalkka Mannerheimille.

Ensivaikutelmat suomalaisten valtaamassa Itä-Karjalassa

Teoksen toinen osa on nimeltään Raiskatun romantiikan mailla. Viisi matkaa Itä-Karjalaan. Nyt päiväkirjamerkinnät ovat paljon pitempiä kuin ensimmäisessä osassa.

Aluksi seuraa jälkinäytös Vuokkiniemen kokouksesta: Mikko Karvonen ja ”Karjalan vapausliikkeen johto” kutsutaan 27. heinäkuuta 1941 päämajaan Mannerheimin puhutteluun. Mutta Mannerheimin puheesta Karvonen ei kirjoita sanaakaan, sen sijaan hän kuvaa ihaillen ”suuren miehen” olemusta.

Sen jälkeen seuraa ensimmäisestä matkasta Aunukseen 27.9–9.10.1941 tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Ne ovat kuin yksi suuri valitusvirsi siitä, kuinka itäkarjalaiset ovat menneet neuvostoaikana alaspäin niin taloudellisesti, kulttuurisesti kuin moraalisesti. Mutta vielä he ovat pelastettavissa, kun pääsevät Suomen yhteyteen.

Löydetään rangaistusleiri parakkeineen. Kirkot on naulattu umpeen ja muutettu teattereiksi.

Karjalaiset ottavat suomalaiset hyvin vastaan. Eräs poika sentään epäilee väitettä, että Suomessa asiat ovat paremmin, ja haluaa nähdä kaiken omin silmin. Hän pääseekin peräti Helsinkiin ja vakuuttuu.

Kuvaus on niin yksipuolista, että herää epäilys, että Karvonen uskoo naivisti kaiken, mitä itäkarjalaiset hänelle kertovat miehittäjää mielistelläkseen.

Suomalaisista Karvonen kertoo vain myönteisiä asioita. Sotilaat ovat kaikki reippaita ja reiluja poikia.

Eversti jakaa sotilasmuona-annoksia pakolaisille niin anteliaasti, että alaiset rupeavat piilottelemaan niitä, etteivät joutuisi kärsimään nälkää. Seteleitäkin eversti jakaa omista varoistaan, jotta vältyttäisiin byrokratialta, kun ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään. Eversti ottaa myös autonsa täyteen pakolaisia ja vie heidät matkan varrella olevaan koteihinsa.

Oman kansan rakastaminen – vieraan kansan vihaaminen

Mikko Karvoselle vihollisia ovat nimenomaan venäläiset, joista hän käyttää sanaa ”ryssä”. Kyse ei siis ole vain Neuvostoliitosta eikä kommunisteista.

Karvosen asenteista kertoo pähkinänkuoressa 11. syyskuuta 1941 kirjoitettu kuvaus Kareljskajasta, jonka muodostaa kymmenkunta pikkukylää. Puolessa niistä asuu venäläisiä ja ne näyttävät vauraammilta kuin Aunuksen karjalaiskylät, minkä Karvonen uskoo johtuvan siitä, että ”venäläisiä on tuskin ollenkaan vainottu poliittisista syistä.”

Karvosen valtaa ”katkeruus ja pahamieli. Muistelen heimoni viisisatavuotista kärsimyshistoriaa. Mieleeni tulee, että kaksi kolmannesta kotimaakuntani väestöstä on tuhoutunut tai kulkee parast’aikaa tuhoaan kohti. Tiedän, että näissä parissa kylässä asuu juuri sitä kansallisuutta, joka on meille karjalaisille antanut maaorjuutta, tehdasorjuutta ja kaikkinaista muuta orjuutta. Siperian ja ristin tiet, henkinen rappio ja ruumiillinen tuho – nehän ovat tulleet noiden ihmisten taholta. Venäläiset, nehän ovat ikisortajiamme, verivihollisiamme…”

Karvonen syyttää siis tavallisia venäläisiä siitä, mitä tsaarin venäjä ja Neuvostoliitto on karjalaisille tehnyt. Ennen kaikkea hän tulkitsee historiaa ajan suomalaisnationalisesta ja siten ei-karjalaisesta näkökulmasta. Silloin ei lainkaan ymmärretty, ettei identiteetti ei aikoinaan perustunut kieleen vaan uskontoon. Niinpä ne karjalaiset, jotka kastettiin ortodokseiksi, liittyivät Novgorodiin samoin kuin katolisiksi kastetut Ruotsiin. Katolisia ja myöhemmin luterilaisia ortodoksiset karjalaiset nimittivät ”ruotseiksi”.

Karvonen uskoo, että neuvostoviranomaiset ovat jättäneet venäläiset tarkoituksella paikalleen, kun taas karjalaiset on evakuoitu ”tietäen, että se, mikä suomalaista on, voi suomalaisiin helposti liittyä – mutta ollen samalla varmat, etteivät itä ja länsi, suomalainen ja venäläinen, yhdy milloinkaan…”

Venäläiset ovat Karvosella vain ”Lisää suita, jotka kärkkyvät kansamme niukoista varoista annoksia, vieraita suita, vihaamiamme suita.” Edes ”länsimaisen sivistyksen saaneena ihmisenä” ja ”kristittynä” hän ei pysty tuntemaan myötätuntoa venäläisiä kohtaan, vaan haluaa siirtää ”heidät yli Syvärin, omiensa luo, joka sorkan…”

Karvosen pettymykseksi hänen ehdotuksensa ei saa kyläläisiltä vastakaikua. Eräs ukko vastaa: ”Hallitkoon meitä vaikka paholaiset, kunhan vain bolševikeista irti pääsemme.” Ja kun hän yrittää sanoa, että kielikin on eri, hänelle vakuutetaan, että suomea kyllä opitaan.

Karvonen ei myöhemminkään mainitse lainkaan venäläisten siviilien leirejä, mutta voinee otaksua, ettei hänellä ollut mitään niitä vastaan, eikä hänellä olisi riittänyt sääliä korkean kuolleisuuden takia.

Puolen vuoden kuluttua kaikki on hyvin

Eero Marttisen esipuheen mukaan everstiluutnantti Nordström sairastui marraskuussa 1941 ja joutui jättämään tehtävänsä. Niinpä luutnantti Karvonen joutui hoitamaan tarkastusmatkoja pääasiassa yksin.

Välissä oli tauko marraskuun 1941 jälkeen kuukausien tauko. Muut neljä matkaa tapahtuivat huhtikuussa ja toukokuussa 1942.

Toukokuun 15. päivänä 1942 kirjoittamassaan merkinnässä Karvonen korostaa suomalaisten aiheuttamaa positiivista muutosta, joka on tapahtunut vain puolessa vuodessa: ”Viime syksynä, taistelujen vielä riehuessa keskellä maakuntaa, vallitsi kaikkialla sanoinkuvaamaton sekamelska, pelko ja epätoivo. Asukkaat palailivat juuri koteihinsa murheen murtamina, vapisevina, epäluuloisina. Suomalaisia ei tunnettu muuta kuin bolševikkien kauhunkuvauksista. Ei tiedetty, mitä huominen päivä tuo tullessaan.”

Sotilashallinnon esikuntien juuri toimintansa aloittaneiden virkailijoita Karvonen myöntää vaivanneen ”tottumattomuus ja epävarmuus”.

Puolen vuoden kuluttua jopa siisteys on parantanut: ”Ikuiset tunkiot ja kompostikasat ikkunoiden alta ovat hävinneet. Vallitsee puhtaus ja järjestys. Romukasat ja rikkinäiset ajokalut ovat hävinneet näkyvistä. Siellä täällä hohtaa uutuuttaan jokin rakennus. Teitten varsiin on ilmestynyt ojia, ohjaamaan pois märkyyttä. Esikunnat ja virkailijat työskentelevät tottuneesti ja taitavasti.

Asukkaiden mielissä on varmuutta. He tuntevat jo suomalaiset ja tietävät, mitä näiltä on odotettavissa. Kaikilla on työtä, jokainen voi ansaita leipänsä, eivätkä avuttomimmatkaan joudu näkemään nälkää.

Kuljetuslaitokset, posti, kauppa ym. elämälle tarpeelliset laitokset toimivat. Kaikessa on tietysti sota-ajan tuntua ja rajoittuneisuutta, mutta neuvostokansalaiset eivät sitä huomaa. Tämä on kuitenkin verrattomasti parempaa kuin mitä heillä on ennen ollut.”

Karvonen on varma, ettei kyse ole ainoastaan hädän lievittämisestä, vaan ”huomaan siinä varman tulevaisuudenlupauksen. Huomaan, ettei tässä ole kysymys tilapäistyöstä. Lasketaan perustaa, joka ei petä. Karjalainen heimoni, jonka hyväksi uhrataan niin paljon, tunnustetaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksesta. Rakkaus, jota sille osoitetaan, uhrit, jotka sen puolesta kannetaan, osoittavat selvää selvemmin, että heimoni on pelastettu häviöstä ja unohduksesta.”

Idealismi ja ideologia estää Karvosta ymmärtämästä, että sotaa ei ole vielä ratkaistu.

”Suomenheimoisia” on oikein suosia, muilta kieltää kaikki oikeudet

Karvonen käy myös vepsäläisten parissa. Kun hän (5.5.1942) kuulee opettajan moittineen vepsäläispoikaa tappelemisesta kylään sijoitetun venäläisperheen pojan kanssa, hän uskoo sen tapahtuvan vain muodon vuoksi, koska se kuuluu opettajan virkaan. Karvonen sen sijaan on ”tyytyväinen, teki niin mukavaa, kun kuuli, että ryssänvihan itu oli noissa vepsäläisipanoissakin. Kun pojista tulee aikanaan miehiä, olisi kansallistunne heissä jo valmiiksi kehittynyttä, voimakasta, taisteluihin ja sankaritekoihin kannustavaa. Ryssää, jota jo pienenä oli selkään annettu, pieksettäisiin ja ruhjottaisiin kuin vierasta sikaa.”

Aiemmin (29.9.1941) Kaukoijärvellä karjalaiset ovat syyttäneet Valko-Venäjältä siirrettyjä talonpoikia siivottomiksi ja varkaiksi ja väittävät näiden saavan suuremmat normit kuin karjalaiset Karvonen väittää ottaneensa selvää, että tämä piti paikkaansa. Tosiasiassahan nimenomaan ”kansallisten” normit olivat suuremmat kuin ”ei-kansallisten”.

Valko-Venäjältä siirretyt varakkaat ja uskonnolliset talonpojat vastaavat samalla mitalla: ”Kun he tulivat tänne, haukkuivat karjalaiset heitä heidän uskonsa tähden ja soimasivat kulakeiksi. Kaikki työnsä teettivät heillä, itse kyliä kävivät ja virkoihin pyrkivät. Kommunisteja olivat, NKVD:n urkkijoita ja Stalinin kätyreitä.

Mutta entäpä nyt, kun suomalaiset tulivat? Valkoisista valkoisimpia olivat ja keikkuivat taas kukkoina tunkiolla. Ja sellaisiksi nationalisteiksi olivat tulleet, etteivät mahtuneet heidän kanssaan edes samoihin kyliin asumaan, vaan olivat ajaneet heidät niistä pois, jumalattomat!”

Karjalaisvaimo hihkaisee: ”Pidä suunne suokemmalle, ryssät! Tietäkään, että nyt on meidän hallitus!”

Karvonen ei rupea tutkimaan, olisiko valkovenäläisten syytöksissä perää ja voisivatko karjalaiset esittää itsensä suomalaisille vastoin totuutta hyvässä valossa, vaan asettuu itsestään selvästi ”tuon ryysyisen, laihan akan” puolelle, joka hänen mielestään ”käsitti, että valta on vihdoinkin siirtynyt omalle kansalle, että karjalaiset ovat isäntiä omassa maassaan ja nuo toiset vain vieraita, joilla ei ole mitään oikeuksia. Ja kansallisviha ja kansallisylpeys, nekin ovat hyvästä.”

Käsitys siitä, että miehitetyn alueen asukkaat voisivat olla ”isäntiä omassa maassaan”, on naiivi.

Nämä kaksi episodia tekevät selväksi, ettei Karvonen lainkaan havaitse, että hänen nationalisminsa on perusteiltaan juuri samanlaista kuin Stalinin kommunismi: ihmiset jakaantuvat ”meihin” ja ”muihin”. ”Me” ovat etuoikeutettuja, ”muita” voi kohdella miten vain.

Karvonen kertoi Paavolaisille epäkohdista, mutta vaikeni niistä kirjassaan

Mikko Karvonen ei suinkaan kirjoittanut kaikesta kokemastaan ja ajattelemastaan päiväkirjaansa. Siitä todistaa se, mitä Olavi Paavolainen kirjoittaa Synkässä yksinpuhelussa 11.-19.9.1941: ”Miten mielenkiintoista Tsalkin elämysten jälkeen on todeta se katkeruus, millä syntyperäinen vienalainen Miihkali puhuu Itä-Karjalan Sotilashallinnosta. Sen AKS:läinen johto on näet vallatun alueen toimipaikkoja täyttäessään aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta syrjäyttänyt sikäläistä syntyperää olevat miehet. Sitä olin uumoillutkin. Mutta mitä tulee ’Suur-Suomesta’, jos sitä ei hallita sydämellä ja myötätunnolla, vaan ainoastaan järjellä ja imperialistisella tylyydellä?”

Karvonen ei edes mainitse Paavolaisen tapaamista Salaisessa sotapäiväkirjassa Itä-Karjalasta. Ja vielä merkittävämpää on, ettei koko kirjasta löydy arvostelua suomalaista sotilashallintoa kohtaan. Onko syy vain se, että päiväkirja on tarkoitettu julkaistavaksi eikä tällainen olisi sota-aikana mennyt sensuurista läpi?

Olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Karvonen eri tavalla raporteissaan.

Vertauskohtana Synkkä yksinpuhelu

Kiinnostavinta on se, miten erilaisen kuvan Mikko Karvonen ja Olavi Paavolainen antavat Suomen miehittämästä ja valloittamasta Itä-Karjalasta. Synkkä yksinpuhelu on monessa suhteessa suorastaan vastakohta Salaiselle sotapäiväkirjalle Itä-Karjalasta 1941-1942.

Jo 31. elokuuta 1941 Paavolainen on kirjoittanut: ”Mitä kauemmin täällä oleskelen, sitä enemmän alkaa mieltäni painaa sekä se kyvyttömyys että myös h a l u t t o m u u s ymmärtää täkäläistä elämää, mitä ei vain tavallinen sotilas ja työkomppanian mies, vaan ’valistuneet’ upseerit ja lotatkin osoittavat. Hangatessaan lysolilla ja sterisolilla ’ryssänhajua’ pois taloista he tuntuvat desinfioivan myös omat sielunsa kemiallisen puhtaaksi kaikesta mielikuvituksesta. He näkevät vain säälittävää köyhyyttä ja primitiivisyyttä siinä, mikä kuitenkin on yhtä paljon todistus perinnäistapojen voimasta.” 

”Mitä vaarallisin käsitys itäkarjalaisista ’ryssinä’ ja ’ali-ihmisinä’ on jo täyttä kyytiä muodostumassa. Vihalla ja suvaitsemattomuudella myrkytetty AKS:läisen heimoaatteen nurja puoli alkaa paljastua koko irvokkuudessaan.”   

Paavolainen itse ihailee sekä maisemaa että taloja. Hän uskoo, että juuri tällaisissa oloissa Kalevalan runot ovat syntyneet, ei vain säilyneet, kuten eräs ajan teoria väittää. Hän paheksuu muita suomalaisia, jotka pitävät taloja primitiivisinä, koska eläimet asuvat ihmisten kanssa saman katon alla.

Paavolainen näkee itäkarjalaiset erilaisina, mutta ei eriarvoisina. On väärin yrittää tehdä heistä pakolla suomalaisia.

Vuonna 1939 pitkän Neuvostoliiton-matkansa perusteella Paavolainen tahtoo myös opettaa suomalaisia lukijoita, joilla hänen mielestään on yksipuolisesti negatiivinen kuva Neuvostoliitosta, että Itä-Karjalassa on neuvostoaikana tapahtunut edistystä. Suomalaisten ei pidä arvostella näkemäänsä oman esteettisen makunsa perusteella rumaksi tai kummalliseksi vaan tajuta, mitä tehtävää ne palvelevat.

Vepsäläisalueella Paavolainen huomaa, että suomalaiset koetaan vieraina ja kohtelu on kylmää toisin kuin Aunuksessa, koska yhteydet ovat suuntautuneet vain Venäjälle päin, eivät Suomeen. Tässä Paavolainen katsoo siis asiaa neutraalisti.

Paavolainen arvelee, että koska vepsäläiset asuvat kauempana rajasta, neuvostovalta on voinut kohdella heitä paremmin. Tässä on perääkin, mutta osoittaa ennen kaikkea halua selittää asioita myönteisesti Neuvostoliiton kannalta.

Ylipäänsä negatiivisia asioita Paavolainen ei mainitse juuri lainkaan, ei edes Itä-Karjalan suomalaisten kohtalosta Stalinin puhdistusten aikana 1937-8. Johtuuko tämä vain siitä, että asiasta olisi ollut sopimatonta puhua, kun kirja julkaistiin 1946? Onhan tunnettua, että Paavolainen editoi Synkkää yksinpuhelua moneen otteeseen.

Näin myös Karvosen kirja näyttää Synkän yksinpuhelun puutteet.

Martti Haavion Me marssimme Aunuksen teitä

Martti Haavio lainaa teoksessaan Me marssimme Aunuksen teitä Onttoni Miihkalin puhetta Aunuksenkaupungin voitonparaatissa 10. syyskuuta 1941: ”Suomalaiset sotilaat” – – ”te valloititte tämän maan. Mutta te ette tulleet tänne valloittajina, ette kuin vihollismaahan. Te tulitte tuoden valoa pimeydessä vaeltajille. – – Kiitän teitä vapautuvan kansani puolesta. Me karjalaiset tiedämme: yksin emme voi mitään, teidän kanssanne paljon.”

Sen enempää Karvonen kuin Haavio eivät havainneet mitään kummallista siinä, että ”itäkarjalaisten edustajana” puhui Suomessa parikymmentä vuotta asunut.

Kuten tytär Katarina Eskola osoitti teoksessa Itään, Me marssimme Aunuksen teitä ei ollut päiväkirja kuten alaotsikko kertoi, vaan otteita vaimo Elsa Enäjärvi-Haaviolle lähettyjä kirjeitä. Haavio oli myös editoidessaan tekstejä poistanut omaa Suur-Suomi-intoaan, joka ei sopinut 60-luvun lopun mielipide-ilmastoon.

Myös Haavio oli innolla siirtämässä venäläisiä pois Itä-Karjalasta.

Paavolaisen tavoin Haaviokin ihailee maisemaa ja vanhaa rakennuskulttuuria. Kansanrunoudentutkija yhtyy romantikkoon merkinnässä Kaukoijärvellä 29.7.1941: ”Koko tämä harmaa, patinoitu kauneus: aikaa, joka ei ole pysyväinen, mutta on vielä, tällä hetkellä! Aristokraattista aikaa. Talonpoikaista, erehtymätöntä tyylitajua.”

Eukko, joka paistoi pirtissä leipää. oli ystävällinen ja puhelias. Hän oli minulle kuitenkin, kuin kalevalaisten aikojen nainen: naiivi, sanoisi kaupunkilainen, viisas, laajatietoinen, kun hänet sijoitetaan ympäristöönsä.” 

Haavio rekisteröi näkemäänsä konkreettisesti, mutta toisin kuin Karvosella kaikki ei ole hänestä hullusti. Toki hänkin kuvaa vankileiriä ja muuhun tarkoitukseen käytettyjä kirkkoja, mutta myös suurta voimalaitosta ja tehdaskylän virkailijoiden asuntoja nykyajan mukavuuksineen. Löytyypä vähemmän mairittelevia vertauskohteita Suomeen:

14.8.1941: ”Vieljärvi ei ole joka suhteessa se idylli, jollaiseksi olen kuvitellut karjalaiset kylät. Sen asemapaikka on kaunis, siellä on uljaita vanhoja taloja, jotka kuvastuvat veteen. Mutta se on myös epäsointuinen: vanhaan kylään on tuotu jotakin, joka ei liity tyyliin – eipä silti, samoinhan Suomenkin maaseudun kylät ovat siirtyneet idyllistä proosaan. Täällä on virastotaloja, osin nyt palaneita; kulttuuritalo, jossa on teatterihuoneisto, elokuvat, huomattavan suuri kirjasto, biljardihuone ja klubi, osaksi tiilestä, osaksi puusta rakennettu. Huomasin, että puinen fasadi on oudosti vääntynyt.”

Stalinets-lehden toimituksessa Haavio löytää kymmeniä käsikirjoituksia, joissa ”arvosteltiin – usein hämmästyttävän räikeäsanaisesti – oloja. Ne eivät paljoakaan eronneet meikäläisistä ’lähetetyistä kirjoituksista’.”

Kiinnostavaa on, että Haavion mielestä Ylä-Viteleen kyläkokouksessa 18.8.1941 ”paras puhe oli kolhoosin päällikön pitämä. Hän ei vähimmässäkään määrin viitannut politiikkaan. Hän tähdensi vain työn merkitystä. Olot ovat nyt muuttuneet, lausui hän, mutta ei ole aikaa lepoon. On kysymys siitä, että aunukselaiset elävät – kaikkien on siis kaksinverroin ahkerammin ryhdyttävä korjaamaan ja uutta kylvämään. Meidän, sanoi hän, on autettava itsemme  tulevan syksyn ja talven yli.”  

Sensuurin kourissa

Mikko Karvosen alias Onttoni Miihkalin yhteydessä on luontevaa puhua myös sensuurista. Talvisodan, välirauhan ja jatkosodan sensuurista lähteenä on Helena Pilkkeen teos Etulinjan kynämiehet.

Sota-aikana sensuuri koski paitsi lehtiä myös kauno- ja tietokirjallisuutta; elokuvillahan oli rauhan aikana ennakkotarkastus. Kirjallisuuden suhteen oli vähän erikoismääräyksiä, niitä käsiteltiin samalla tavalla kuin lehtiä. Valtioneuvoston alainen Erillinen sensuurivirasto, josta jatkosodan alussa tuli Valtion tiedotuslaitos (VTL) ja päämajan sensuuritoimisto päättivät, mitä ja miten sodasta sai kirjoittaa.

Talvisodan jälkeen lehdistösensuuria lievennettiin, mutta kirjojen kohdalla ote päin vastoin tiukkeni, vaikka perustuikin kesällä 1940 kustantajien vapaaehtoisuteen.

Välirauhan aikana talvisotakuvauksista paisui suoranainen tulva, sillä kysyntä oli suurta. Samaan aikaan osasta talvisotakirjoja tuli ulkopoliittinen rasite.

J. K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, että kun hän oli välirauhan aikana Suomen Moskovan-lähettiläänä, hänet kutsuttiin näiden kirjojen takia ulkoministeri Molotovin puheille. Molotov katsoi kirjojen todistavan, että Suomessa lietsotaan vihaa Neuvostoliittoa kohtaan. Hän vaati, että Suomen hallituksen pitää estää niiden julkaiseminen. Vähän myöhemmin Molotov palasi asiaan ja otti esimerkiksi juuri Onttoni Miihkalin Suomussalmen sotatanterilla.

Myös Suomen ulkoministeriön mielestä kirja oli ”sopimaton ja loukkaava”. Ulkoministeriö ilmoitti Paasikivelle, että vielä myymättömät kappaleet oli oikeusministeriö takavarikoinut. Muut sotakirjat luvattiin tutkia ja tarpeen vaatiessa takavarikoida. ”Aikomuksemme on estää sotakirjallisuuden julkaiseminen.” Paasikivi kertoi tämän Molotovin varamiehelle Vyshinskille, joka oli vastaukseen kerrankin tyytyväinen.

Uusien sotakirjojen julkaiseminen kiellettiin Suomessa syksyllä 1940, mutta useimmat vanhoista olivat edelleen myynnissä.

Kielletyt talvisotakirjat palasivat kauppoihin jatkosodan alkamisen jälkeen ja samaan aikaan alkoi jatkosotakirjojen tuotanto. Hyökkäysvaiheessa ei sensuuri kovin vahvaa. Sodan pitkittyessä esiintyi ilmiöitä, joiden kuvaaminen kiellettiin: sotaväsymys, jermuilu, henkiset kärsimykset, liian realistiset haavoittumiskuvaukset. Isänmaallisetkin tekstit saatettiin hylätä, jos ne sisälsivät sensuurin mielestä liikaa sodan kauhuja.

Sensuuri oli tiukin Itä-Karjalan kuvausten kohdalla, ne tarkistettiin kolmeen kertaan: valtion tiedotuslaitoksen ja päämajan lisäksi sen teki miehitysalueen sotilashallinto.

Sensuuri reagoi poliittisten suhdanteiden muutokseen. Onttoni Miihkalin teos, jonka alkuperäinen nimi oli Raiskatun romantiikan mailla, joutui sensuurin uhriksi. Kirja oli jo ladottu ja osin painettukin, kun sensuuri päämajan vaatimuksesta hylkäsi sen tammikuussa 1943 ja koko painos määrättiin hävitettäväksi.

Helena Pilke toteaa, että kirjan vaiheissa ja sensuurikohtelussa ”näkyvät hyvin Itä-Karjalan kysymyksen vaiheet. Syksyllä 1941 Suomen armeija kulki kohti itää ja usko Saksan sotilaalliseen ylivoimaan oli suuri. Kirjailija Onttoni Miihkali oli palannut kotiseudulleen tiedustelumiehenä ja ajoi heimoaatetta. Kirja, jossa suomensukuisten asukkaiden huonoa kohtelua ja ’bolshevismin’ negatiivisia puolia tuodaan siekailematta esiin, propagoi omalla tavallaan Itä-Karjalan ’vapauttamisen’ välttämättömyyttä ja ja tuki hankkeita sen liittämiseksi Suomeen. Vielä vuonna 1942 kirja olisi voitu julkaista, mutta viimeistään saksalaisten antautuessa Stalingradissa alkoi suursodan loppunäytös näyttää kokonaan toisenlaiselta kuin aikaisemmin. Syksyllä Raiskatun romantiikan mailla oli auttamattomasti myöhässä: sensuuri alkoi juuri tuolloin puuttua Neuvostoliittoon kohdistuvaan arvosteluun. Lopulliseksi jäävässä lausunnossaan päämaja totesi julkaisukiellon syyksi nimenomaan Itä-Karjalan väestön tulevaisuuden huomioimisen. Selvää oli, ettei heitä tultaisi ’tunnustamaan lihaksi ja vereksi Suomen kansan olemuksessa’ tai pelastamaan häviöstä ja unohduksesta, kuten kirjailija kuvaili länttä kohti kulkevassa Äänislinnan junassa.”    

Jatkosodan jälkeisestä sensuurista on tutkinut Kai Ekholm teoksessaan Kielletyt kirjat 1944-1946, joka käsittelee yleisten kirjastojen kirjapoistoja.

Liittoutuneiden valvontakomitea vaati poistamaan yleisön saatavilta, kirjakaupoista ja kirjastoista, Neuvostoliitolle vihamielisen aineiston. Kirjastoista poistettiin 1783 nimekettä ja 30 000 nidettä. kirjoja poistettiin 403 kunnasta, keskimäärin 50 nimekettä kuntaa kohti.

Kirjastoille ei kuitenkaan annettu mitään listaa poistetuista teoksista, vaan kirjastot saivat päättää niistä itse. Niinpä poistettujen joukossa ei ollut vain Neuvostoliittoa arvostelevia ja Natsi-Saksaan myönteisesti suhtautuvia teoksia, sotapropagandaa ja sotaromaaneja, vaan joukkoon saattoi joutua Mika Waltarin sodanaikaisen propagandatyön takia myös tämän salapoliisiromaani Komisario Palmun erehdys, jonka yksi kirjasto poisti.

Kirjastojen poistot saattoivat myös olla erilaisia kuin kirjakauppojen. Erkki Palolammen Kollaa kestää poistettiin useimmista kirjastoista, mutta oli edelleen saatavilla kirjakaupoista.

Helsingin kaupunginkirjasto poisti 600 nimekettä ja 4000 nidettä. Kirjat sijoitettiin ns. myrkkykaappiin.

Vuonna 1958 opetusministeriö salli kuntien vapaasti päättää, siirretäänkö poistetut kirjat taas yleisön saataville. Ehdotuksen oli tehnyt Kemin kaupunginkirjaston kirjastonjohtaja, tunnettu vasemmistolainen Raoul Palmgren.

Kirjastojen listan kärjessä oli itseoikeutetusti Adolf Hitlerin Taisteluni (poistettiin 292 kirjastosta), toisena oli Kirsti Huurren muistelmat Sirpin ja moukarin maa (267 poistoa), kolmantena Erkki Palolammin klassikko Kollaa kestää (219) ja neljäntenä NMika Waltarin Neuvostovakoilun varjossa (202).

Onttoni Miihkalin teos Raatteen tiellä oli sijalla 9 (poistettu 160 kirjastosta), Suomussalmen sotatanterilla sijalla 15 (134 poistoa) ja Raatteen tieltä Vuonniseen sijalla 175 (32 poistoa). Ruotsinkielinen teos Från soldatofficer i Suomussalmi on poistettu kahdesta kirjastosta.

Ennen sotaa julkaistuja teoksia on poistettu paljon vähemmän, mikä tosin saattaa johtua myös siitä, ettei niitä ollut niin monessa kirjastossa.  Teokset Uusi Isänmaa ja Vienan rannoilla poistettiin 25 kirjastosta, Heräävän elämän maa ja Solovetskissa kuohuu 18:sta, Kahden puolen rajaa ja Kapina luostarissa 13:sta.

Ekmanin kirja sisältää luettelon myös kirjakaupoista poistetuista teoksista, joiden joukossa on Onttoni Miihkalin teokset Raatteen tiellä, Suomussalmen sotatanterilla, Heräävän elämän maa ja Raatteen tieltä Vuonniseen.

Kirjailijasta

Mikko Karvosen alias kirjailija Onttosen elämästä yleensä on blogissa kerrottu tämän talvisotakirjojen Suomussalmen sotatanterilla ja Raatteen tiellä koskevan artikkelin lopussa.

Mikko Karvosesta alias Mikko Karvosesta Wikipediassa

Muuta

Ragnar Nordströmistä Wikipediassa

Kirjallisuutta

Ekman, Kai: Kielletyt kirjat 1944–1946. Yleisten kirjastojen kirjapoistot vuosina 1944–46. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto 2000.

Haavio, Martti & Enäjärvi-Haavio, Elsa: Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1941-1942. Toim. Katarina Eskola. WSOY 2002.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941–1942. WSOY 1969.

Marttinen, Eero: Lukijalle ja Mikä mies oli Mikko Karvonen? – Teoksessa Mikko Karvonen alias Onttoni Miihkali: Salainen sotapäiväkirjani Itä-Karjalasta 1941-1942. Toim. Eero Marttinen. 2. p. Gummerus 2011.

Paasikivi, J. K.: Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41. 4. p. WSOY 1986.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. I osa. WOY 1946.

Pilke, Helena: Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan säätelijänä 1939–1944. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009.

Kainuu 39

Elokuva Kainuu 39 (1979) kertoo puna-armeijan talvisodan alussa valtaaman Suomussalmen Juntusrannan asukkaista, jotka suhtautuivat myönteisesti Neuvostoliittoon.

Käsikirjoitus tehtiin paikan päällä, ja rooleja näyttelivät paikalliset amatöörit. Ohjaus oli Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon. Elokuva palkittiin Jussi-patsaalla, mutta nykyisin se on lähes unohdettu, vaikka onkin esitetty muutaman kerran TV:ssä.

 

Elokuvan julisteessa korostuu pienen ihmisen voimattomuus sodassa: mieshahmo juoksee kumarassa mutkaisen joen rannalla kahden jättiläispuun välissä ja edessä uhkaa kivääriä pitävä käsivarsi. Elämää edustaa sentään toisessa puussa oleva lintu ja taivaalla oleva aurinko (tai kuu). Mitään puna-armeijan tunnettuja tunnuksia kuten punatähteä ei ole, päinvastoin kivääriä pitävässä kädessä on hakaristisormus. Valtavärinä on eri sävyineen ruskea, natsien lempiväri, eikä talveen sopiva valkoinen. Kun sinisenä joessa uiskentelee mustia esineitä, yhdistelmä viittaa (sinimustaan) fasismiiin. Rajaukset ovat valkoiset, mikä viitannee ”Valkoisen Suomen” henkilöille asettamiin rajoihin, varsinkin kun mieshahmo juoksee vähän leveämmän valkoisen värin kohdalla (jollei sillä sitten tarkoiteta lunta).

Elokuvassa näytetään alussa ja osin välissäkin dokumenttifilmejä ja kertoja selittää kansainvälistä taustaa, osin valikoivasti. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus mainitaan mutta ei salaista lisäpöytäkirjaa. Saksan hyökkäyksestä Puolaan kerrotaan, mutta ei sitä että Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan idästä.

Aluksi haastatellaan kahta keski-ikäistä miestä, jotka olivat talvisodan aikana nuoria miehiä. Sitten haastatellaan nuorisoa, jonka tiedot paikkakuntalaisten kohtalosta talvisodan aikana ovat hatarat. Esimerkiksi koulun polttajiksi luullaan venäläisiä, kun tosiasiassa suomalaiset polttivat taloja poltetun maan taktiikkana.

Fiktio-osuuden kerrotaan perustuvan nuoren Vihtorin kirjoittamaan vihkoon, josta kuullaan voice over -kerrontaa.

Kesällä 1939 Aarne palaa suomalaisesta vankilasta, jossa hän on istunut kuuden vuoden maanpetostuomion osallistuttuaan SKP:n toimintaan.

Takautumana kerrotaan, miten Aarne pitää lapsille julkisesti ”pyhäkoulua”, mutta aitassa laulattaa Kansainvälistä. Mukana on myös kyläkauppiaan poika Korhos-Mikko, joka pelkää isäänsä. Kolme poikaa, Vihtori, Janne ja Mikko ovat ystävyksiä.

Kesällä 1939 poikien tiet ovat eronneet, kun Mikosta on tullut suojeluskuntalainen.  Hän on kuitenkin mukana tansseissa. Niiden yhteydessä Janne ja Vihtorin sisar Annu löytävät toisensa.

Poliisit keskeyttävät tanssit. Mikko hakkaa Kansainvälistä huuliharpulla soittaneen Vihtorin, joka alkaa vihata Mikkoa.

Aarne loikkaa metsien läpi rajan yli jouduttuaan suojeluskuntalaisten ahdistelemaksi.

Kylä jää evakuoimatta, ja sodan alkaminen saadaan tietää, kun puna-armeijalainen ilmestyy taloon. Mikkoa pyydetään puna-armeijan oppaaksi ja hän suostuu ilman muuta.

Vihtori on saanut Punaisen Ristin sairastuvalla toipumassa keuhkotaudista.

Elämä jatkuu rauhallisena. Vain Korhos-Mikko pelkää, että puna-armeijalaisille on kerrottu hänen kuuluvan suojeluskuntaan.  Janne myöntää kertoneensa asian, mutta lisää, että senhän näkee päältä – Mikolla on suojeluskuntaunivormu. Janne muistuttaa, että ”Meikäläiset on kymmenen vuotta pelänneet, että teikäläiset vie ryssinä rajan taa”, mutta vakuutta ettei sitä kosteta.

Pidetään kokous, jossa perustetaan kyläkomitea. Sen valmis jäsenlista muuttuu vähän, kun huomautetaan, että mukana pitäisi olla nainenkin. Niinpä Johanna valitaan sihteeriksi.

Osoitetaan, etteivät kyläläiset voi tietää mitään siitä, mitä sodassa tapahtuu ja miten muualla Suomessa asiat käsitetään. Radiosta kuunnellaan Moskovan asemaa. Kyläläiset pääsevät ensimmäisen kerran elämässään näkemään elokuvia. Yhdessä niistä tankki kaataa puita. On siis luonnollista, että kyläläiset uskovat Neuvostoliiton voittavan sodan.

Kun sotaonni kääntyy, kyläläiset evakuoidaan Neuvostoliiton puolelle. Kerrotaan nuoret käyvät työssä ja saavat palkkaa. Se myönnetään, että lapsilla ja vanhuksilla ruoka on yksipuolista.

Rauhan jälkeen palataan Suomeen, jossa kyläläiset pannaan piikkilangan taa karanteeniin. He joutuvat alastomina jonottamaan täisaunaan. Korhos-Mikko pasteerailee suojeluskuntaunivormussaan kivääri kädessä ja tyrkkii ihmisiä täisaunaan. Lotat desinfioivat vaatteet.

Piikkilangan takana pappi saarnaa tekopyhin ilmein, että Jumala ja isänmaa antavat hairahtuneille anteeksi.

Annu tulee kertomaan Vihtorille, että heidän isoisänsä on saanut elinkautisen ja kuollut vankilassa.

Sitten seuraa oikeudenkäynti, jossa annetaan pitkiä kuritushuonetuomiota maanpetoksesta puna-armeijan oppaalle Jannelle ja kylätoimikunnan sihteeri Johannalle. Maanpetostuomion saa myös Vihtori toimittuaan myyjänä kyläkaupassa, jonka rahat sanotaan vihollisen käyttäneen.

Suojeluskuntalainen Korhos-Mikko lähentelee Annua ja kertoo, ettei hän ollut tarkoittanut, että entiset ystävät joutuisivat vankilaan. Ilmeisesti Mikko on siis todistanut heitä vastaan. Annu torjuu Mikon tylysti. Mikko ei kestä tunnontuskiaan ja ampuu itsensä.

Tuomitut nähdään raidallisissa vanginvaatteissa kuokkimassa suota.

Kerrotaan, että Saksa hyökkää länteen. Neuvostoliiton suorittamaa Baltian maiden liittämistä ei mainita.

Arvio elokuvasta

Henkilökuvaus on mustavalkoista, mutta siten että perinteinen talvisota-asetelma on kääntynyt ympäri. Kommunistit sankareita ja suojeluskuntalaiset roistoja. Puna-armeijalaiset ovat ystävällisiä eivätkä tee mitään pahaa.

Elokuvalla on paikkansa vastakohtana yksipuoliselle talvisotakuvalle, joka toki ei ole vaivannut parhaita suomalaisia kuvauksia vaikka jatkoikin elämäänsä standardituotteissa. Valitettavasti ajankohta ja elokuvan tekijöiden poliittiset sympatiat saivat aikaan yhtä yksipuolisen ja ennen kaikkea naiivin kuvauksen.

Elokuvassa nähdään Kainuun upeita maisemia, erityisesti järviä. Filmille on myös ikuistunut vanhojen, ikänsä paljon ruumiillista työtä tehneiden ihmisten kasvoja, jollaisia ei enää näe.

Päähenkilöillä ei ole paljon repliikkejä. Voice over on hyvä ratkaisu, sillä amatöörit ovat parempia ilmaisemaan tunteita kasvoillaan kuin puheella. Viattomien nuorten ilmeet tuntuvat useimmiten aidoilta.

Mitä tapahtumista tiedetään?

Koska elokuvaa nimitetään tosikertomukseksi, niin on paikallaan tutkia, mitä se kertoo ja mitä jättää kertomatta. Lähteenäni on 1990-2010-luvulla ilmestyneitä teoksia sekä lisäksi yleistä taustaa Kainuun korpikommunismista antamaan Raimo Heikkisen ja Matti Lackmannin Korpikansan kintereillä. Näitä teoksia Honkasalo ja Laine eivät ole tietenkään voineet käyttää, mutta ainakin osa aineistosta olisi jo ollut saatavana arkistoissa. Vain Aarnen vaiheista 30-luvulla elokuvassa sanotaan käytetyn Etsivä keskuspoliisin arkistoa SKP:n maanalaisesta toiminnasta.

Huomattakoon, että Heikkinen ja Lackman pitävät siviilisotavankien Suomeen paluun jälkeen tehtyjä kuulustelupöytäkirjoja luotettavampina lähteinä kuin haastatteluja ja muistelmia vuosikymmeniä myöhemmin. Suomussalmen kylien miehitysajalta on jäänyt jäljelle myös kokousten pöytäkirjoja, lehtiä ja propagandamateriaalia.

Kirjansa Raaka tie Raatteeseen alussa Teemu Keskisarja kuvaa Suomussalmen Juntusrannassa ennen sotaa vaikuttanutta Antti Juntusta. Antti-Kristukseksi kutsuttu saarnamies yhdisti omaperäisesti uskonnon ja politiikan: S-kirjain suojeluskuntalaisen hihassa oli ”Peton Merkki”, vain kommunistit pääsivät taivaaseen. Vähemmän huomiota saa toinen paikkakuntalainen, punaupseerikoulun käynyt Aarne Hulkkonen.

Suomussalmella jäi evakuoimatta 1685 ihmistä. Aluksi heitä kohdeltiin suhteellisen hyvin.

Siviilit olivat täysin niiden uutisten varassa, mitä neuvostoliittolaisilta saatiin. Puna-armeijan menestystä ei ollut syytä epäillä, kun vertailukohteena oli alkuperäinen 40 miehen suomalaisjoukko. Myötämieltä Suomen armeijaa kohtaan ei edistänyt poltetun maan taktiikka, joka uhkasi koteja ja karjaa.

Puna-armeija sai ”eläviä kompasseja”, oppaita. Ideologisen sympatian lisäksi yhteistyöhön ryhdyttiin myös aineellisista syistä ja pelosta. Suuri osa yhteistyöstä oli käytännön asioiden hoitoa.

Talvisodan aikana suomalaiset teloittivat paikkakunnalla viisi siviiliä pikaoikeuden tuomion jälkeen. Keskisarja pitää teloituksia kostona: kyseessä olivat reppanat, jotka toimivat osin pakotuksesta eivätkä olleet saaneet käytännössä mitään aikaan, eikä muiden pelotukseenkaan ollut enää aihetta. Lisäksi omin päin ammuttiin ainakin yksi ”luihun” näköinen, mahdollisesti useampia. Sodan jälkeen palautetut siviilivangit saivat vakavammistakin rikoksista vain pitkiä vankeustuomioita.

Toisaalta Keskisarja huomauttaa, että vuoden 1918 kaltaista joukkoterroria ei syntynyt. Muuten talvisodan aikana teloitettiin alle 40 henkilöä, miltei kaikki desantteja ja Neuvostoliiton kansalaisia, mutta ei rintamakarkureita eikä maanalaisia kommunisteja.

Yleisellä tasolla Keskisarjan toteaa, että alistuminen ja jopa yhteistyö oli yleistä ja normaalia miehitetyissä maissa. Vastarintaliikkeeseen liittyi vain pieni osa väestöstä.

Seppo Kämäräinen summaa teoksessaan Talvisodan katkera jälkinäytös: ”Suomussalmen tapahtumissa salailuun on ollut syytä sekä Suomen viranomaisilla että neuvostojoukkojen myötäjuoksijoilla. Viranomaisia voidaan todella syyttää evakuoinnin epäonnistumisesta, jos kohta luonnonolot olivat heitä vastaan. Miehitetylle alueelle jääneillä taas ei ole ollut kovinkaan suurta halukkuutta kertoa, että yhteistoimintaa tapahtui laajassa mitassa. Tässäkin tapauksessa löytyy kovasti lieventävä asianhaaroja.”

Toisaalta Seppo Kämäräinen kritisoi kuitenkin edellisessä teoksessaan Talvisodan toiset kasvot Tyyne Martikaista, joka ”on tarttunut halukkaasti ajatukseen, että yhteistoiminta Puna-armeijan kanssa oli ainoastaan siviilien keino selvitä sodan jaloissa. Tämä on varmasti totta, mutta kaikkea se ei selitä.” ”Esimerkiksi useiden vakoilumatkojen teko suomalaisten selustaan tai suojeluskuntalaisten ja lottien ilmiantaminen täysin vapaaehtoisesti ja jopa hanakasti eivät selity pelkästään selviytymisopportunismilla, jota Martikainen tarjoaa selitykseksi.”

Heikkinen ja Lackman kirjoittavat: ”Mistä on etsittävä selitystä tähän Suomussalmen kommuunikokeiluun? Vaikka monet saattoivat jäädä puolivahingossa sodan jalkoihin ja joutuivat siten neuvostojoukkojen valtaamalle alueelle, on myös muistettava, että näiden rajaseutujen kyläläisissä oli runsaasti vakaumuksellisia kommunisteja, jotka olivat vuosikausia, jotkut vuosikymmeniä työskennelleet sosialistisen Suomen puolesta. Ilmeisen monilla oli myös tietoja siitä salaisesta puoluetyöstä, jota rajanpinnassa oli vuoden 1918 jälkeen tehty. Mahdollisesti jotkut olivat jopa selvillä sodan alkamisesta tietyllä hetkellä ja osasivat siihen myös valmistautua.”

Heikkinen ja Lackman kiinnittävät huomiota myös ”Neuvostoliiton tapaan viedä vallankumousta eteenpäin puna-armeijan avulla” ja viittaavat Osmo Jussilan tutkimukseen, jonka mukaan Terijoen hallitus ei ollut poikkeus. Suomussalmen kylissä pidetyissä valmistelevissa kokouksissa oli paikalla ”puna-armeijalaisia, joku venäläisten mukana liikkunut suomalainen komissaari ja paikallisia kommunisteja.” Tosin mukana oli myös ei-kommunisteja, jotka olivat tahtomattaan jääneet alueelle, mutta he olivat ymmärrettävästi hiljaa. Kokouksissa ”asetettiin jonkinlainen paikallinen komitea huolehtimaan erinäisistä asioista kyseisillä kylillä ja niissä otettiin myönteisesti kantaa Suomen Kansanhallituksen julistuksiin ja puna-armeijan tuloon. Oikeastaan tapahtumien kaava oli aivan samanlainen kuin ’vapautettujen’ alueiden liittäminen neuvostojärjestelmään 20 vuotta aikaisemmin.”

Heikkisen ja Lackmanin mukaan ”Venäläiset ja heidän palvelukseensa siirtyvät pyrkivät selvästikin normalisoimaan olot mahdollisimman nopeasti. Alueen väestölle yritettiin vakuuttaa järjestelmän lopullista muuttumista. Ilmeisesti venäläiset luulivat itsekin, että Suomussalmi oli siirtynyt pysyvästi Suomen Kansanhallituksen edustamaan järjestelmään.”

Neuvostoliittolaisten suhtautuminen siviileihin muuttui sotilaallisten epäonnistumisten jälkeen. Heidän joukostaan saatiin syntipukkeja armeijankomentajien lisäksi. Kuolemantuomioitakin annettiin.

Tilanteen edelleen huonontuessa siviilit evakuoitiin rajan yli, ensin Uhtuan piiriin Konnussuon metsätyömaaalle ja sitten Kalevalan piiriin Kintismän erikoisasutuskeskukseen. Osa lähti vapaaehtoisesti, osa vietiin pakolla. Siviilivankien kohtaloita ovat neuvostoarkistojen pohjalta kuvanneet Seppo Kämäräisen lisäksi Sergei Verigin, Einar Laidinen ja Jussi Kämäräinen Talvisodan panttivangeissa.  Työkykyiset kävivät työssä ja saivat palkkaa, jolla saattoivat ostaa elintarvikkeita. Työkyvyttömille annettiin avustusta, joka ei kuitenkaan riittänyt hintoihin. Olosuhteet olivat vaikeat: ”Raskaat työolot ja ankea asuminen kylmissä ja täysissä parakeissa, alkeellinen hygienia, huono ruoka, aliravitsemus ja terveydenhuollon puuttuminen johtivat epidemioihin ja kuolemantapauksiin.” Kuten aina tällaisissa tapauksissa, kuolema niitti heikoimpia: vanhuksia ja lapsia. Se ei kuitenkaan ollut tarkoituksellista, vaan syynä oli pikemmin huono organisointi.

Rajan yli viedyistä juntusrantalaisista neuvostoviranomaiset kuulustelivat 25 ihmistä. Kuolemantuomion sai ja teloitetuksi joutui 14. Lisäksi annettiin vuosien leirituomiota. Kun Seppo Kämäräinen vain selostaa neuvostoarkistojen asiakirjoja mutta ei ota kantaa tuomioiden aiheellisuuteen, Verigin, Laidinen ja Jussi Kämäräinen sanovat suoraan, että syytteet olivat keksittyjä. Kymmenien kilometrien säteellä ei ollut mitään vakoiltavaa, ei sen enempää neuvostojoukkoja kuin aseteollisuutta, liikkumista oli rajoitettu, eikä tietoja ei olisi voinut välittää Suomeen, koska yhteyksiä ei ollut.

NKVD:n ajattelutapa oli toinen: ”Aiempi oleskelu Neuvostoliitossa ja paluu Suomeen, Neuvostoliitossa asuneet sukulaiset, Suomen armeijassa palvelleet sukulaiset ja kosketukset suojeluskuntaan tulkittiin ’yhteyksiksi Suomen tiedusteluelimiin’.” Samoin ”NKVD arvioi suomalaisia luokkaperiaatteen mukaan ja yhteiskunnallisen aseman perusteella.” Niinpä epäiltiin suurtilallisia, ” joilla oli ’suuret maatilat, 5-15 lehmää, monta hevosta ja paljon maata (127 hehtaaria) ja viiden huoneen talot’.” Mutta myös pikkutilallisia epäiltiin ”ulkomaisen tiedustelun asiamiehiksi”. NKVD:n perusteet olivat siten käytännössä samat kuin kotimaisissa puhdistuksissa ennen sotaa. Sama näkyy esimerkiksi asiakirjassa, jossa epäillään suomalaisten tahallaan jättäneet ihmisiä rintaman selustaan suorittamaan ”vakoilua, tihutöitä ja neuvostovastaista toimintaa, millä luodaan perustaa erilaisille vastavallankumouksellisille joukkioille ja tuholaistoiminnalle.”

Kyse oli myös erilaisesta kulttuurista. Neuvostoliittolaisessa ”kasvatuksessa esimerkillistä oli kollektiivisuus, rajaton luottamus Staliniin sekä uskollisuus bolsevistisille aatteille ja tunnuslauseille.” Lisäksi elettiin ”ilmapiirissä, jolle oli ominaista jatkuva epäluottamus ympäröiviä ihmisiä kohtaan ja pelko omasta turvallisuudesta.” Niinpä kun suomalaiset valittivat huonoista työoloista tai ruuasta tai ylipäätään lausuivat kielteisen mielipiteen Neuvostoliitosta, se tulkittiin ”neuvostovastaiseksi agitaatioksi”. ”Syytös oli järjetön, koska agitaatiolle ei ollut maaperää”: ei ollut ketä agitoida, koska ei ollut kontakteja paikalliseen väestöön.

Kolmikko kirjoittaa myös: ”Suojeluskuntalaisten ja vakoojien ’paljastaminen’ perustui ikivanhaan keinoon. Neuvostoliittoon myötämielisesti suhtautuneet suomalaiset ilmiantoivat heitä.” ”Monesti ihmiset tällä tavoin pelastivat oman nahkansa ja toisinaan kostivat vanhoja kaunoja.”

Sodan jälkeen muutama halusi jäädä Neuvostoliittoon. Leirituomion saaneiden oli pakko jäädä.

Suomeen palasi kesäkuun alussa 257 suomussalmelaista, jotka koottiin karanteenileirille Paltamon Mieslahden kansanopistolle. Seppo Kämäräisen kertojat ymmärtävät, että karanteenileiri täisaunoineen oli välttämätön tartuntatautien estämiseksi. Samasta syystä miespuolisilta ajettiin tukka ja parta. Saunan ja puhtaiden vaatteiden jälkeen eräs kertoja alkoi ”tuntea ihmiseksi jälleen”. Toinen toteaa, että ”Meitä kohdeltiin ihmisinä”. (Seppo Kämäräisen molemmat teokset koostuvat useista minämuotoisista kertomuksista, jotka perustuvat arkistolähteisiin ja haastatteluihin. Aina ei selviä, kuka on kyseessä ja mikä on kirjan tekijän osuus.)

Sitten alkoivat kuulemiset ja kuulustelut, joita seurasivat pidätykset. Heikkisen ja Lackmannin teoksesta käy ilmi, että raskauttavia tietoja ei saatu vain niiltä, jotka kertoivat muiden toiminnasta puhuen ”ryssän agenteista, joilla he tarkoittivat ylipäänsä venäläisten esikunnassa käyneitä, venäläisiltä määräyksiä ottaneita tai venäläisten kanssa veljeilleitä henkilöitä.” Vaikka monet puolustautuivat vetoamalla olosuhteisiin, oli niitäkin, jotka rangaistusuhan huomioon ottaen hämmästyttävän avomielisesti ”myönsivätkin olleensa mielihyvin puna-armeijan kanssa yhteistyössä ja olevansa vakaumuksellisia kommunisteja.”

Hyrynsalmella pidetyssä oikeudenkäynnissä kuritushuone- tai vankeustuomion sai 27, joista yksi oli nainen. 23 sai syytteen liittymisestä Suomen kansanarmeijaan, siis vihollisen armeijaan, ja heistä kymmentä syytettiin myös muusta maanpetoksellisesta toiminnasta, mikä tarkoitti joko vihollisen oppaana oloa toimimista tai aseiden keräämistä ja niiden luovuttamista viholliselle. Vain yksi oli ase kädessä osallistunut toimintaan siitä, että hän oli ase kädessä taistellut suomalaisia vastaan. Samoin yksi tuomittiin vakoilusta vihollisen hyväksi. Muu maanpetoksellinen toiminta tarkoitti myyjänä toimimista puna-armeijan perustamassa kaupassa ja propagandalehdyköiden allekirjoittamista.

Toimimisesta Ruhtinaansalmen toimeenpanevan jäsenenä saivat syytteen kolme miestä ja ainoa nainen.

Seppo Kämäräisen mielestä suomalainen yhteiskunta osoitti toimivuutensa poikkeusoloissa: ”Vaikka sotatilanne oli joko meneillään tai juuri päättynyt, yhteistoiminnasta syytetyt saivat puolueettoman oikeudenkäynnin. – – Merkille pantavaa on, miten nopeasti tuomiot tulivat. Kaikesta näkyy, että laillisuuteen ainakin pyrittiin.” Tosin Hyrynsalmen oikeudenkäynnissä vaikutti ”tietynlainen läheisyys” eli henkilön tunnettu vasemmistolainen menneisyys kovensi tuomiota, mutta hovioikeus otti asiat asioina ja lievensi joitakin tuomioita parilla vuodella.

Heikkinen ja Lackman huomauttavat kuitenkin, ettei oikeudessa otettu huomioon lieventävänä tekijänä, että suomussalmelaiset olisi saatu uskomaan, että järjestelmä ja hallitus oli pysyvästi muuttunut ja sama koskisi pian koko Suomea. Tämä motivoi suomussalmelaisia suostumaan avustajiksi puna-armeijan tiedustelutoiminnassa ja liittymään Kuusisen kansanarmeijaan. Vaikka kyseessä olivat Suomen lain mukaan rangaistavat teot, ei rangaistusta osatt noissa oloissa pelätä. Ja koska tietoja ulkomaailmasta ei saatu, oli niidenkin, jotka eivät olleet ideologisesti neuvostojärjestelmän kannattajia, ”oman etunsa vuoksi annettava uudelle järjestelmälle velkasitoumus, joka takaisi koskemattomuuden tulevaisuudessa.”

Lopulliset tuomiot olivat yleensä 7-8 vuotta, yhdellä 11 tai yhdellä 12 vuotta. Lisäksi kansalaisoikeus otettiin tuomion jälkeen pois 10-15  vuodeksi. Ainoa nainen sai vähän lievemmän tuomiot kuin miehet vastaavista rikoksista, joita olivat toimiminen  toimenpanevan komitean sihteerinä, suojeluskuntalaisten paljastaminen viholliselle, lentolehtisten allekirjoittaminen ja suomalaisten houkutteleminen vihollisen sotilasyksikköön.

Toisesta suuresta vihollisen valtaan joutuneesta siviilijoukosta, Laatokan Karjalan Suojärveltä ja Salmista, tuomittiin Ari Haasion ja Erkki Hujasen Tasavallan panttivankien mukaan vain neljä. Yksi heistä tunnusti ennen palautusta saaneensa ja hyväksyneensä vakoilutehtävän suorittamisen Suomessa. Kun palautettuja aikuisia oli Suojärvellä ja Salmissa 839, tuomittuja oli häviävän vähän. Sen sijaan 27 tuomittua on Suomussalmen 167 palautetusta aikuisesta peräti 16 prosenttia.

Luvuissa ei ole otettu huomioon Neuvostoliittoon jääneitä, joita Suojärvellä oli enemmän. Tämä ei kuitenkaan olennaisesti muuta sitä, että Suomussalmi näyttää olleen Suojärveä ja Salmia huomattavasti neuvostomyönteisempi ja siksi myös yhteistyöhaluisempi paikkakunta.

Syynä Verigin, Laidinen ja Jussi Kämäräinen pitävät Suomussalmen taloudellista ja poliittista tilannetta. Pääelinkeino oli maa- ja metsätalous. Tilojen pienuuden takia metsätyöt olivat tarpeellinen lisäansio, mutta palkat olivat huonot, mitä pidettiin epäoikeudenmukaisena. ”Tämä lisäsi vihamielisyyttä rikkaita kohtaan ja voimisti sosialistisia aatteita.” Lisäksi Ruhtinaansalmi oli ollut tärkeä tukikohta Neuvostoliittoon loikanneille, joita paikkakuntalaiset olivat auttaneet.

Tietoja

Tietoja elokuvasta Elonetissä, Ylen sivulla ja Wikipediassa

Elonetin juoniselostus perustuu Suomen kansallisfilmografian 8. osaan. Se sisältää virheellisen tiedon, että kahdeksan suomussalmelaisista olisi teloitettu talvisodan jälkeen.

Muuta

Olen aiemmin käsitellyt blogissa Anu Kaipaisen Suomussalmen taisteluja käsittelevää romaania Vierus verta täynnä, jossa esiintyy Antti Huuskonen.

Olen kirjottanut blogissa Heikki Turusen romaaneista Kuokka ja kannel ja Vinoristin kansa, joka käsittelevät Suojärven Hyrsylänmutkan asukkaiden kokemuksia talvisodan aikana ensin puna-armeijan miehityksessä ja sitten vankileirillä Neuvostoliitossa. Jälkimmäisen artikkelin lopussa käsittelen sitä, miten suojärveläisten siviilivankien kokemukset tutkimuksen perusteella eroavat suomussalmelaisten vastaavista.

Kirjallisuutta

Haasio, Ari & Hujanen, Erkki: Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana. Suo-säätiö 1990.

Heikkinen, Reijo & Lackman, Matti: Korpikansan kintereillä. Kainuun työväenliikkeen historia. Kainuun työväenliikkeen historiatoimikunta 1986.

Jussila, Osmo: Terijoen hallitus 1939-40. WSOY 1985.

Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelun ihmisten historia. Siltala 2012.

Kämäräinen, Seppo: Talvisodan katkera jälkinäytös. Suomussalmen siviilisotavankien karanteeni ja tuomiot. Myllylahti 2012.

Kämäräinen, Seppo: Talvisodan toiset kasvot. Rajan kansa pystykorvakiväärin ja rotanhäntäpistimen välissä. Myllylahti 2011.

Martikainen, Tyyne: Talvisodan evakot ja siviilisotavangit – äidit ja lapset sodan kurimuksessa. Fenix-kustantamo 2000.

Verigin, Sergei & Laidinen, Einar & Kämäräinen, Jussi: Talvisodan panttivangit. Internoidut suomalaiset Neuvosto-Karjalan piirin alueella vuosien 1939-1940 talvisodan aikana. Täydennetty suomennos Petroskoin valtion yliopiston vuonna 2004 julkaisemasta teoksesta. Suom Rudolf Säykiäinen & Johan Beckman. Johan Beckman Institute 2006.

Günter Grass: Ravunkäyntiä

Günter Grassin Ravunkäyntiä kertoo historian suurimmasta merionnettomuudesta. Samalla romaanissa näytetään, miten historiaa vääristellään ja käytetään vihan lietsomiseen nettiaikana.

Romaanin Ravunkäyntiä (Im Krebsgang, 2002, suom. Oili Suominen 2002) minäkertoja on Paul Pokriefk. Aihe on hänelle henkilökohtainen ja kipeä, mutta hän yrittää lähestyä sitä järjellä ja monelta puolelta.

Paul Pokriefk nimittää 30. tammikuuta kolminkertaisesti kirotuksi päivämääräksi: hän syntyi 30.1.1945, samana päivänä kuin Wilhelm Gustloff -laiva upposi. Haverin symboliikkaa lisäsi, että Hitler oli nimitetty Saksan valtakunnankansleriksi 30.1.1933 ja Wilhelm Gustloff, jonka mukaan laiva oli nimetty, oli syntynyt 30.1.1895.

Minäkertojan tausta

Selviydyttyään vastasyntyneen poikansa kanssa Wilhelm Gustloff -laivan haaksirikosta kertojan äiti Tulla Pokriefk asettui asumaan Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä (myöhemmin DDR:ssä) sijaitsevaan Wilhelm Gustloffin kotikaupunkiin Schweriniiin.

Tulla opiskeli puusepäksi. Hänestä tuli kommunisti, joka itki Stalinin kuolemaa. Samalla hän muisteli ihastellen vanhempiensa lomamatkaa natsiaikana Wilhelm Gustloff -laivalla, jossa ei ollut luokkia. Yksityisesti hän muisteli jatkuvasti laivan uppoamista, mikä osoittaa tapahtuman traumaattisuutta.

Tullan poika Paul eli tuleva kertoja muutti nuorena Länsi-Saksaan, jossa hän ryhtyi lehtimieheksi. Hän työskenteli ensin oikeistolaisissa Springerin lehdissä ja sitten vasemmistolehdissä.

Paul sai 35-vuotiaana opettaja Gabin kanssa pojan, Konradin eli Konnyn. Gabi kuitenkin otti eron, eikä Paulilla ollut juurikaan yhteyttä poikaansa. 15-vuotiaana Konny muutti isoäitinsä Tullan luo Schweriniin.

Äiti Tulla on aina odottanut, että hänen poikansa Paul kirjoittaisi Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta: ”Mää elän vaan sitä varten, että poika viä joskus olis todistamassa.”

”Ja jäinen meri ja ne lapsiraukat kontit pystys. Paat kaiken ylös sitte. Sen sää oot meille velkaa, kerta selvisit hengissä. Mää kerron sulle joskus siittä kaikesta, prikulleen, ja sää sitten kirjotat ylös…”

Nettiin ilmaantuu uusnatsihenkinen Veritodistajan (Blutzeuge) blogi, jonka ylläpitäjäksi ilmoitetaan Schwerinin Toveriyhteisö. Vähitellen Paul alkaa aavistaa, ettei mitään yhteisöä ole olemassa vaan blogin ylläpitäjä on hänen teini-ikäinen poikansa Konny, jolle isoäiti Tulla on syöttänyt pakolaistarinoitaan lapsesta asti.

Yleinen tausta: kolme tarinaa

Yleisellä tasolla kertoja kuvaa rinnakkain kolmea tarinaa, joiden päähenkilöiden kohtalot törmäävät toisiaan vastaan.

Wilhelm Gustloff syntyi 30.1.1895 Schwerinissä. Keuhkosairauden takia hän ei osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan vaan oleskeli parantolassa Sveitsissä. Sodan jälkeen hänestä tuli Sveitsin kansallissosialistien johtaja.

Gustloffin kerrotaan sanoneen: ”Kaikkein rakkaimmat ihmiset ovat minulle vaimo ja äiti. Jos Johtajani [= Hitler] käskisi minun tappaa heidät, minä tottelisin.” Veritodistaja-blogissa tämä kuitenkin kiistetään.

Wilhelm Gustloff -laivan tuleva upottaja Alexander Marinesko syntyi vuonna 1913 Odessassa Mustanmeren rannalla. Toisen maailmansodan aikana hän toimi Itämerellä sukellusveneen päällikkönä.

Juutalainen David Frankfurter aikoi tehdä itsemurhan, mutta matkustikin Sveitsiin ja ampui Wilhelm Gustloffin 4.2.1936. Tekonsa jälkeen Frankfurter ilmoittautuu poliisisille: ”Ammuin koska olen juutalainen. Olen täysin tietoinen teostani enkä kadu sitä missään tapauksessa.”

Kertoja kommentoi: ”Minua eivät ole koskaan miellyttäneet sellaiset ihmiset, jotka tuijottavat aina vain yhteen pisteeseen, kunnes jokin käryää, savuaa, leimahtaa. Niin kuin nyt vaikka Gustloff, jolle Führerin tahto oli ainut päämäärä, tai Marinesko, joka rauhan vuosina harjoitteli vain yhtä asiaa, laivanupotusta, taikka David Frankfurter, joka oikeastaan aikoi ampua itsensä mutta halusikin viitoittaa kansalleen tien ja teki toiseen ihmiseen neljä luodinreikää.”

Halpoja lomamatkoja kansalle

Saksan työrintaman johtaja Robert Ley peri lakkautettujen ammattiyhdistysten rahat ja käyttää niitä työläisten vapaa-ajan viettoon. Kraft durch Freude (= KdF = voimaa ilosta) -järjestö järjesti halpoja lomamatkoja työläisille. Tämä oli yksi natsien keinoista saavuttaa tavallisen kanan suosio.

KdF rakennutti laivoja, jotka vievät työläisiä risteilemään Norjan vuonoille, Madeiralle ja Italiaan. Ensimmäinen laiva ristittiin natsien aatteen marttyyriksi katsoman Wilhelm Gustloffin mukaan.

Sodan aikana Wilhem Gustloff -laiva on enimmäkseen laiturissa sairaalana, sitten parakkina, jolloin sen väriksi muutetaan harmaa.

Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen

Tammikuussa 1945 Wilhelm Gustloff -laiva lähti Gotenhafenista (nykyisin Puolaan kuuluva Gdynia) kuljettamaan tuhansia pakolaisia, haavoittuneita, sotilaita, laivaston aputyttöjä. Laivaan otettiin viime hetkellä rekisteröimättömiä matkustajia, koska puna-armeija lähestyi uhkaavasti. Kaikkiaan laivassa on arvioitu Wikipedian mukaan olleen yli 10 500 henkeä. Kapteeneita oli neljä ja heillä oli erimielisyyksiä. Pelastusveneitä oli liian vähän ja nekin jäässä.

Punalaivaston sukellusveneen S-13:n komentaja Alexander Marinesko oli nauttinut alkoholista ja naisista Turussa (jonka satamaa Neuvostoliitto oli saanut välirauhansopimuksessa 1944 oikeuden käyttää sodassa Saksaa vastaan). Marineskon oli saatava tehdyksi jotain suurta, joka estäisi rangaistuksen.

Antaessaan käskyn ampua torpedot Marinesko uskoi, että kyseessä oli sotilaslaiva. Mikään laivassa ei ilmaissut muuta.

Kyseessä on historian suurin merionnettomuus (Wikipedian mukaan viimeisen arvio on yli 9300). Ravunkäynnin mukaan uhrien määrästä on eri lähteissä vaihtelevia lukuja, koska aluksessa olevien ihmisten määrä ei tiedossa. Varmaa vain on, että menehtyneet olivat pääasiassa naisia ja lapsia, yli 1200 pelastunutta taas pääasiassa miehiä, joukossa kaikki neljä kapteenia.

Laivan uppoamisesta ei kerrottu Natsi-Saksan uutisissa mitään, mutta huhut haverista levisivät.

Kun puna-armeija pääsi Saksan alueelle, se valloitti mm. Nemmersdorffin. Kun Saksan armeija valtasi paikkakunnan takaisin, kävi ilmi, että puna-armeija oli tehnyt siellä hirmutöitä. Niistä kertominen osoittautui kuitenkin huonoksi propagandaksi. Se ei suinkaan lietsonut taistelutahtoa vaan pikemmin lamautti ihmisiä. Venäläisten halveksunta muuttui venäläisten peloksi.

Vaikenemisen ajasta eloonjääneiden kokoukseen

Sodan jälkeen natsien muistomerkit tuhottiin, myös Wilhelm Gustloffin hautamuistomerkki Schwerinissä, DDR:ssä, jossa Tulla asui. Siellä puna-armeija esitettiin sankarillisena vapauttajana. Siksi ei saanut julkisesti muistella myöskään Wilhelm Gustloff -laivan siviiliuhreja.

Vasta kun muuri oli murtunut, Tulla vei Wilhelm Gustloffin haudalle ruusuja 30.1.1990: ”Mut en mää Gustloffille niitä ruusuja. Se ny oli vaan yks natsi muitten tapettujen joukossa. Ei, sille laivalle mää ne kukkaset vein ja niille lapsraukoille jotka kuoli jääkylmään mereen, ja tasan kello kaksikymmentäkaksikahdeksantoista mää laskin ne valkoset ruusut. Ja multa pääsi poru, vaikka siittä on jo neljäkymmentäviis vuotta…”

Viiden vuoden kuluttua, kun laivan uppoamisesta oli 50 vuotta, oli mahdollisuus pitää eloonjääneiden kokous.

Heinrich Schön oli kirjoittanut laivan uppoamisesta perusteellisen kirjan, mutta se ei saavuttanut Tullan hyväksyntää: ”Kyllä pitäs olla enämpi henkilökohtainen ote. Tää ei tuu sydämestä!”

Heinrich Schön oli tavannut S-13:n pursimiehen Vladimir Kurotškinin, joka oli päällikön käskystä lähettänyt matkaan kolme laivaan osunutta torpedoa, ja ystävystynyt tämän kanssa. Tätä eivät henkiin jääneet hyväksyneet, vaan Schön leimattiin venäläismieliseksi:

”Heidän [= eloonjääneiden] mielestään sota ei ollutkaan vielä loppunut. Heille venäläiset olivat ryssiä, torpedot murha-aseita. Mutta Vladimir Kurotškinin kannalta katsoen nimetön, uppoava alus oli täynnä natseja, jotka olivat hyökänneet hänen isänmaahansa ja vetäytyessään noudattaneet poltetun maan taktiikkaa. Vasta Heinrich Schöniltä hän sai kuulla, että torpedojen osuttua alukseen yli neljätuhatta lasta hukkui tai jäätyi tai katosi laivan mukana syvyyksiin. Pursimies näki sitten lapsista painajaisia pitkään ja toistuvasti.”

Veritodistaja-blogin yksipuolisuus

Veritodistaja-blogi esiintyy objektiivisena historiantutkimuksena, mutta kertoja löytää siitä useita kohtia, jotka on jätetty pois: ”Miksi hän [= Konny] jätti mainit-sematta laivaan päässeet tuhat sukellusvenemiestä ja 370 laivaston aputyttöä, samaten kuin kiireesti asennettujen ilmatorjuntatykkien miehistön?”

Blogissa ei kerrota myöskään kroatialaisista vapaaehtoisista, riittämättömistä radiolaitteista eikä kymmenen pelastusveneen poistamisesta.

Kertoja kysyy: ”Miksi Konny valehteli? Miksi poika huijasi itseään ja muita? Miksi hän, joka yleensä oli niin pilkuntarkka yksityiskohdista ja tunsi laivan kohtalot KdF-ajoilta alkaen ja akselitunnelia ja pesulan takimmaista nurkkaa myöten, ei nyt halunnut myöntää, ettei Oxhöftin laiturissa maannut sen paremmin Punaisen Ristin kuljetusalus kuin pelkästään pakolaisilla lastattu iso rahtilaivakaan, vaan sotalaivaston alainen aseistettu matkustaja-alus, johon oli ahdettu ties minkälaista väkeä? Miksi hän kielsi sen, mistä oli jo vuosikaudet ollut mustaa valkoisella ja jota eivät edes taantumukselliset homekorvat enää kiistäneet? Aikoiko hän muuttaa koko jutun sotarikokseksi ja tehdä todellisia tapahtumia kaunistelemalla vaikutuksen Saksan ja maailman skineihin? Niinkö kiihkeästi hän halusi saada kaiken näyttämään puhtaalta uhrilta, ettei hänen kotisivuilleen päässyt edes siviilipäällikkö Pedersenin sotilasvastine, komentajakapteeni Zahn saksanpaimenkoirineen?”

Kertojan kysymykset ovat retorisia. Hänelle on selvää, että Konny valikoi ja peittelee tosiasioita, koska hänen tarkoituksenaan on ”luoda selvä ja yksiselitteinen viholliskuva”.

Vihapuhe johtaa veritekoon

Netissä Konny esiintyy nimellä Wilhelm, mikä viittaa selvästi Wilhelm Gustloffiin. Hänen kiistakumppanikseen ilmestyy juutalainen David. Heille kehittyy viha-rakkaus-suhde: ”Moikkaa vaan, senkin kloonattu natsisika!” ”Hyvät voinnit, jutsku!”

Kun nuorukaiset tapaavat, alku sujuu hyvin. Mutta kun David sylkee Wilhelm Gustloffin muistokiveä, Konny ampuu Davidin kuten Frankfurter ampui Wilhelm Gustloffin. Samalla tavoin kuin Frankfurter, Konny ilmoittautuu itse poliisille, tunnustaa tekonsa ja perustelee sitä: ”Ammuin koska olen saksalainen”.

Oikeudenkäynnissä käy ilmi, että Davidin oikea nimi on Wolfgang Stremplin eikä hän ole juutalainen vaan oli vain samastunut juutalaisuuteen luettuaan natsien hirmutöistä.

Tämän kuultuaan Konny sanoo: ”Ei se asiaa muuta. Vain minun oli pääteltävä, puhuiko ja toimiko tämä minun Davidina tuntemani henkilö juutalaisena.”

Kun Konnylta kysytään, onko koskaan tuntenut ainuttakaan juutalaista, hän vastaa: ”Ei se ollut relevanttia minun tekoni kannalta. Minä ammuin periaatteesta.”

Konny sanoo, ettei hänellä ole mitään juutalaisia vastaan sinänsä, mutta nämä ovat ”vierasta ainesta arjalaisten kansojen piirissä. Muuttakoot kaikki Israeliin, sinnehän ne kuuluvat.”

Isä Paul kommentoi: ”Oliko Konnysta ylipäätään vihaamaan? Moneen kertaan hän kielsi vihanneensa juutalaisia. Minä olisin taipuvainen puhumaan Konnyn rationalisoidusta vihasta. Hänen vihansa paloi säästöliekillä. Mutta pitkään. Se oli kiihkottomasti, suvuttomasti lisääntyvää vihaa.”

Hanna Muraja sanoo Grass-esseessään kirjailijan esittävän, että Konnyn kaltainen usko vääjäämättömään historialliseen prosessiin ”peittää näkyvistä yksilöiden kärsimyksen ja sen yhteiskunnalliset ehdot sekä sen, että historia rakentuu viime kädessä yksilöiden teoista ja tekemättä jättämisestä”.

Syypäänä isä vai isoäiti

Oikeudenkäynnissä Konnyn taustaa psykoanalysoidaan, jolloin syyksi tekoon pannaan Konnya isättömyys.

Kertoja puolustautuu mielessään: ”Lopulta syylliseksi havaittiin aina isä. Ja kuitenkin juuri Gabi Konnyn ainoana huoltajana päätti olla puuttumatta asiaan, kun hänen poikansa muutti Möllnistä Schweriniin, missä tämä sitten lopullisesti joutui äidin kynsiin.”

Samalla kertoja kuitenkin toivoo: ”Kunpa minä, isätön lapsi, en olisi milloinkaan tullut isäksi!”

Kertoja puolestaan syyttää äitiään, Konnyn isoäitiä Tullaa: ”Äiti, äiti on yksin syyllinen. Noita, kettupuuhka kaulallaan. Varsinainen virvaliekki [- – -] ”

”Äiti sen hänelle syötti. Siksi, äiti, ja myös siksi että synnytit minut laivan upotessa, minä vihaan sinua. Kohtauksittain vihaan sitäkin että selviydyin hengissä, sillä jos sinä silloin, äiti, kun käsky kuului ’pelastautukoon ken voi’, olisit tuhansien muiden tapaan loikannut yli laidan ja pelastusliiveistäsi huolimatta jähmettynyt jäisessä vedessä tai jos keula edellä uppoavan aluksen imu olisi temmannut sinut ja minun syntymättömyyteni meren syvyyksiin…”

Toisaalta kertoja tulkitsee: ”Vai saattaisiko olla mahdollista, ettei puolustusasianajaja ollutkaan väärässä, kun hän tulkitsi äidin aiheuttaman Wilhelm Gustloff -fiksaation isänkorvikkeen etsinnäksi? Hän muistutti, että Gustloffien avioliitto oli ollut lapseton. Paikkaansa etsivälle Konny Pokriefkelle oli siten ikään kuin tarjoutunut virtuaalinen aukko. Uusi teknologia, etenkin Internet, mahdollisti tämäntapaisen paon nuoruuden yksinäisyydestä.”

Konnyn esitelmän kieltäminen

Kertoja pohtii, miten Konnyyn vaikutti, että tältä kiellettiin koulussa esitelmän pitäminen Wilhelm Gustloff -laivasta.

Opettajien mukaan Konnyn esitelmissä oli ”runsaasti kansallissosialistista aate-sisältöä, joka tosin oli osattu tuoda esiin älykkään peitellyllä tavalla, esimerkiksi niin että oli korostettu ’luokatonta kansanyhteisöä’ ja ujutettu taitavasti mukaan vaatimus ’ideologiasta vapaan muistomerkkien suojelun’ aikaansaamisesta, mikä tarkoitti erityisesti entisen natsijohtajan Wilhelm Gustloffin eliminoitua hautakiveä”.

Entisestä Itä-Saksasta peräisin oleva opettaja perustelee kieltoa koulunsa antifasismilla, entisestä Länsi-Saksasta kotoisin oleva opettaja periaatteella ”vastusta ajoissa”.

Kertoja myöntää, ”että sekä Gabi että minä epäonnistuimme. Meidän kummankin olisi pitänyt tietää, mitä Möllnissä tapahtui. Kasvattajana ja opettajana, joskin toisessa koulussa, Gabi sai taatusti tiedon, että hänen poikaansa oli kielletty pitämästä esitelmää arkaluontoisesta aiheesta tekstin sisältämien ’erheellisten tendenssien’ takia, kuten sanonta kuului; mutta myöntää täytyy, että minunkin olisi pitänyt kiinnostua enemmän poikani asioista.”

Kertoja myöntää vielä toisenkin laiminlyönnin: hän olisi voinut sopia työmatkansa niin, että olisi voinut olla läsnä vanhempainilloissa, joissa olisi voinut kyseenalaista kiellon.

Gabi taas halusi olla solidaarinen opettajakollegoilleen ja oli muutenkin ”ruskeita” aatteita vastaan. Hänestä esitelmien kieltäminen oli oikein, koska Wilhelm G:ustloffin syntymäpäivä oli samalla Hitlerin valtaannousun vuosipäivä.

Kertojan synti

Ex-vaimo Gabi syyttää kertojaa: ”jos jollakulla niin sinulla on salaisia oikeistosympatioita, yhä vielä…”

Kertoja myöntää: ”Kylläkyllä! Tunnenhan minä omat syöverini. Tiedän, miten hikistä homma on pitää ne asiat vakan alla. Yritän olla kuin en olisikaan, en sitä eikä tätä. Esitän yleensä puolueetonta. Sillä jos saan toimeksiannon, tulipa se mistä vain, minä vain totean, miten asiat ovat, selostan vain, mutta periksi en anna…”

Teemaa ei käsitellä laajemmin, mutta ilmeisesti kertojan syntinä on liiallinen puolueettomuus, se ettei hän ole ottanut asioihin kantaa.

Ristiriitainen Tulla

Jenny-täti sanoo kertojan äidistä ja Konny isoäidistä Tullasta: ”Oikeastaan Tullaa voi ymmärtää vain, jos tajuaa, että hänestä olisi pitänyt tulla nunna, stigmatisoitunut tietenkin…” Stigmatisointi tarkoittaa Kristuksen haavojen ilmestymistä ihoon.

Jenny-täti selittää Konnyn tekoa: ”Paha siinä pyrkii ulos. Nuoruudenystäväni Tulla, sinun rakas äitisi, kyllä tietää mitä se tarkoittaa. Voi sentään, miten usein me saimme kärsiä hänen kiukunpuuskistaan.” Tulla oli ilmiantanut Jennyn ottoisän, joka vietiin Sutthofin keskitysleiriin.

Toisaalta Tulla oli nähnyt ”sota-aikanakin kaikkien sokeiksi tekeytyneiden uhallakin” luukasan ja sanonut sen ääneen.

Tulla on siis ristiriitainen hahmo. Kertojan mukaan ”varmaa ainakin on, että äiti on pitelemätön. Puoluekaaderinakaan häntä ei saatu pysymään aisoissa.”

Toimeksiantaja

Romaanin minäkertoja mainitsee myöhemmin, että hänet oli palkannut kirjoittamistehtävään henkilö, jota hän nimittää vuorotellen ukoksi, pomoksi ja toimeksiantajaksi. Tämä oli löytänyt hänet Wilhelm Gustloff -laivan uppoamisesta eloonjääneiden luettelosta.

Toimeksiantaja ilmoittaa kerran kertojalle: ”Kaikkien niiden juonenkulkujen, jotka liittyvät kiinteästi tai höllästi Danzigin kaupunkiin tai sen ympäristöön, pitäisi oikeastaan olla hänen hommiaan”, mutta ”Paha kyllä, sen tarinan tutkiminen ei ollut häneltä sujunut.”

Toimeksiantajan julkaisuista mainitaan Koiranvuosia, Günter Grassin romaani, vaikka kirjailijaa ei mainita nimeltä.

Ravunkäynnin todellinen kirjoittaja on tietysti Günter Grass itse – kyseessä on Daniel Defoen Robinson Crusoesta alkaen kirjailijan ja lukijan välinen sopimus.

Kertoja sanoo, että hän kirjoittaa äidin pakottamana. Tulla on kuitenkin Günter Grassin henkilöhahmo: hän esiintyy jo romaanissa Kissa ja hiiri ja Koiranvuosia.

Kertojan mukaan ”Kyllähän se painaa ukkoa [= toimeksiantajaa]. Oikeastaan, hän sanoo, olisi ollut hänen sukupolvensa tehtävä kuvata Itä-Preussin pakolaisten kurjuutta: talvisäässä kohti länttä pyrkiviä pakolaissaattueita, kuolemaa lumituiskun keskellä, tien laidalla tai railoissa, kun Veikselinlahden jää pommituksista ja hevosvaunujen painosta alkoi pettää ja kun Heiligenbeilistä tuli silmänkantamattomien lumiaavojen yli yhä vain lisää väkeä, sillä venäläisten kostoa pelättiin…pako…valkoinen kuolema. Missään tapauksessa, hän sanoo, pakolaisten kärsimyksistä ei olisi saanut pysyä vaiti vain koska oma syyllisyys oli valtava ja koska katumus ja tehtyjen rikosten myöntäminen oli niinä vuosina ensi sijalla, eikä koko tätä välteltyä teemaa olisi saanut jättää pelkästään nurjamieliselle oikeistolle. Laiminlyönti oli suunnaton…”

Kerrontatapa: ei ajatuksia

Kertoja on saanut ”pomolta” määräyksen, että hän ei saa kuvaa henkilöiden ajatuksia koska niitä ei voi tietää, ei myöskään mitä kuolleet kokivat ja tunsivat laivan upotessa: ”Kieltotaulu oli voimassa alun alkaenkin. Hän kielsi minua ehdottomasti spekuloimasta Konnyn ajatuksilla, leikkimästä ajatusleikkejä sillä, mitä pojan mielessä liikkui, saati sitten kirjoittamasta julki, millaiset ajatukset poikani pääkopassa voisivat muotoutua sanoiksi ja siteerattaviksi lauseiksi.

Hän sanoi: ’Kukaan ei tiedä, mitä hän ajatteli ja ajattelee nyt. Otsan taakse ei mennä, ei hänen eikä muiden. Pääsy kielletty. Sananmetsästäjille ei-kenenkään maata. Turha kurkistella kallon alle. Eihän kukaan sitä paitsi kerro mitä ajattelee. Ja se joka yrittää, valehtelee ensimmäisessä lauseenpuolikkaassa. Lauseet, jotka alkavat näin: Sinä hetkenä hän ajatteli… tai: Hänen mielessään liikkui… ovat aina pelkkiä kainalosauvoja. Mikään ei ole yhtä tiiviisti kiinni kuin ihmisen pää. Tehokkainkaan kidutus ei tuota aukottomia tunnustuksia. Siksi emme tiedä, mitä Wolfgang Stremplin ajatteli hänen päättäessään ryhtyä esittämään juutalaisen Davidin roolia Internetissä, emme liioin, mitä hänen mielessään liikkui, kun hän Kurt Bürgerin retkeilymajan edessä seisoessaan näki, miten hänen ystävävihollisensa, joka netissä käytti nimeä Wilhelm, nyt todellisena Konny Pokriefkenä veti esiin pistoolin maiharinsa oikeanpuoleisesta taskusta ja ensimmäisen, vatsaan osuneen laukauksen jälkeen ampui vielä kolme laukausta hänen päähänsä ja sen kätkettyihin ajatuksiin. Me näemme vain sen minkä näemme. Pinta ei kerro kaikkea, mutta riittävästi kuitenkin. Ei siis ajatuksia, ei liioin jälkikäteen ajateltuja. Kun käytämme sanoja säästellen, pääsemme nopeammin loppuun.”

Kirjailijasta

Günter Grass syntyi 27.10.1927 Danzigin vapaakaupungissa (Saksa valtasi kaupungin 2. maailmansodan alussa, ja sodan jälkeen se liitettiin Puolaan nimellä Gdansk).

Kauppiasperheen isä oli saksalainen protestantti, äiti kašubialais-puolalainen katolinen. Grass pitikin itseään kašubialaisena. Hänet kasvatettiin katolilaiseksi ja hän toimi alttaripoikana.

Grass opiskeli lyseossa ja kuului Hitler-Jugendiin, jossa hän muistelmiensa Sipulia kuoriessa mukana imi itseensä siellä tarjottua sankariuskoa. Myös elokuvien viikkokatsaukset esittivät ”mustavalkoisia kaunisteltuja totuuksiaan, joihin minä uskoin hetkeäkään epäilemättä”.

Grass palveli työjoukoissa ja ilmoittautui 17-vuotiaana sukellusvenejoukkoihin päästäkseen pois kotoa, mutta laivasto hylkäsi ja joutui vuoden 1944 lopulla Waffen-SS:n Panssaridivisioonaan. Hän palveli helmikuusta 1945 huhtikuun 20. päivään 1945 jolloin haavoittui. Hän oli amerikkalaisten vankileirillä toukokuusta 1945 huhtikuuhun 1946.

Sodan jälkeen Grass työskenteli kaivoksessa. Hän opiskeli ensin kivenhakkaajaksi ja sitten kuvataitelijaksi Düsseldorfin taideakatemiassa ja Berliinin taidekorkea-koulussa. Fiktiota hän alkoi kirjoittaa 50-luvulla.

Grassin mukaan kyky epäillä kehittyi hänessä liian myöhään: vain sen voimin olisi voinut vastustaa natsismia ja vain sen pohjalta hän lopulta kehittyi taitelijaksi.
1956-60 hän työskenteli kuvataiteilijana ja kirjailijana Pariisissa.

Läpimurto oli 1959 romaani Peltirumpu, joka aloitti Danzigin trilogian.

Grass nostettiin heti esikoisromaaninsa ilmestyttyä oman sukupolvensa omaksitunnoksi: Hanna Murajan mukaan hänet ”nähtiin kansallisen syyllisyyden työstäjänä, jolla oli rohkeutta käsitellä sellaisia menneisyyden kipeitä asioita, jotka virallinen Saksa pyrki unohtamaan”.

Grass oli Ryhmä 47:n perustajia. Hän SDP:n aktiivinen kannattaja, Willy Brandtin puheenkirjoittaja ja toimi rauhanliikkeessä.

Grass sai 1999 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän kuoli 13.4.2015.

Saksalaiset ja syyllisyys

Hanna Muraja kirjoittaa, että Grass on pitänyt pikkuporvarillista elämää natsismin edellytyksenä: saksalaisten peruspahe oli sitoutuminen yleiseen, abstraktiin ideaan yksilöiden ja konkreettisen todellisuuden kustannuksella. Vertauskohteena on Hannah Arendtin kuvaus Adolf Eichmannista, joka oli valmis uhraamaan idealleen kaiken ja jokaisen antamatta valtaa tunteilleen, jos ne ristiriidassa idean kanssa.

Grass kirjoitti muistelmissaan Sipulia kuoriessa: ”Tylsistyttävä koulutus panssarimieheksi jatkui yli syksyn ja talven, eikä sinä aikana puhuttu sanaakaan niistä sotarikoksista, jotka myöhemmin paljastuivat, mutta tietämättömyyden voimalla en voi peitellä sitä tosiasiaa, että olin osa järjestelmää, joka oli suunnitellut, organisoinut ja toteuttanut miljoonien ihmisten tuhon. Ja vaikken syyllistynyt mihinkään rikollisiin toimiin, jäi mieltä aina näihin päiviin saakka painamaan jokin, mitä aivan liian sujuvasti nimitetään osavastuuksi. Sen kanssa joudun elämään vielä jäljellä olevat vuoteni.”

Grass tunsi syyllisyyttä, vaikka oli vasta teini-ikäinen eikä ollut ampunut ketään. Ilmeinen syy oli se, että vanhemmat saksalaiset kiistivät sodan jälkeen syyllisyyden ja halusivat vain unohtaa. Tai sitten he korostivat omia kärsimyksiään sodan loppuvaiheessa – pommituksia, karkotuksia, raiskauksia – unohtaen että ne olivat seurausta Saksan aloittamasta maailmansodasta, joka oli itärintamalla ollut tuhoamissotaa.

Tästä ”kyvyttömyydestä surra” johtui myös, että saksalaiset suuntasivat sodan jälkeen huomionsa jälleenrakennukseen, mistä seurauksena oli talousihme. Näin analysoivat psykoanalyysin pohjalta Alexander ja Margarete Mitscherlich, joiden teoriaa teki Suomessa tunnetuksi Anne Fried. 80-luvun alussa julkaisemassa kirjassa Fried katsoi, että toisin kuin saksalaiset, suomalaiset olivat onnistuneet käsittelemään sotatraumojaan kirjallisuuden avulla.

Keskustelu Saksassa alkoi vasta 60-luvulla uuden sukupolven myötä ja johti osaltaan terrorismiin.

Vasta 80-luvulla alettiin puhua Wehrmachtin osallistumisesta sotarikoksiin. Vuonna 1986-7 käytiin myös ns. Historikerstreit eli historiataistelu.

Vasta muurin murtumisen jälkeen 90-luvulla kumottiin vastarintaliikkeen jäsenten kuolemantuomiot. Sitä aiemmin useimmat tuomarit ym. jatkoivat virassaan.

Grassin kohdalla voi puhua sijaissyyllisyydestä, koska ne, joilla oli paljon suurempi syy tuntea syyllisyyttä, eivät sitä tunteneet tai ainakaan julkisesti tunnustaneet.

Muistaminen ja sukupolvien jännitteet

Hanna Murajan Grass-esseen mukaan yksipuolinen tapa käsitellä toista maailmansotaa on Grassin mukaan osasyy sukupolvien välisiin jännitteisiin: ”Kun lasten sukupolvi pani vanhempansa tilille natsirikoksista, vanhempien kokemasta kärsimyksestä tuli tabu.”

Seuraavilla sukupolvilla oli vaikea rakentaa identiteettiä syyllistäväksi kokemassaan kulttuurissa. Uusnatsismi-ilmiö ”liittyy tarpeeseen löytää menneisyydestä samastumisen kohteita ja yritykseen pitää – viholliskuvan voimalla – kiinni kansallisesta identiteetistä”.

Konnyn Veritodistaja-blogi on osoitus ilmiöstä, jota Jonathan Glover kutsuu tribalismin loukuksi: kun muistetaan vain oman ryhmän kärsimykset ja syyllistetään muut, luodaan ja vahvistetaan viholliskuvaa, joka voi väkivaltaan.

Romaanissa lopussa Konny tosin särkee Wilhelm Gustloff -laivan pienoismallin, mutta verkosta löytyy häntä ihaileva kotisivu. Kertoja toteaakin: ”Se ei lopu. Se ei koskaan lopu.”

Günter Grassin mukaan yksi syy monista ottaa Wilhelm Gustloff -laivan uppoaminen aiheeksi olikin ottaa se pois äärioikeistolta, joka väittää, että laivan tragedia oli sotarikos. Grassin mukaan se oli kauhea, mutta sodan seuraus, sodan kauhea seuraus.

Valitsemalla kertojaksi Paul Pokriefin Grass vielä Ravunkäyntiä-romaanissa piiloutui kirjallisen strategian taakse. Toisaalta kirjailija antaa Paulin selittää kirjan nimeä Ravunkäyntiä tavalla, joka voisi koskea myös häntä itseään: ”Kaikki, mitä kerron pyrkiessäni ravunkäyntiä koko ajan itsestäni poispäin, mitä kerron tässä ripissäni totuutta hipoen tai mitä paljastan kuin pakon ajamana, tapahtuu hänen arvionsa mukaan ’jälkikäteen ja huonon omantunnon takia’.

Vasta muistelmissaan 2006 Grass paljasti palvelunsa Waffen-SS:ssä vasta 2006. Hän joutui Saksassa arvostelun kohteeksi, ei ehkä niinkään itse asian kuin sen salaamisen takia. Kansakunnan omantuntona esiintynyt Grass ei ollut itsekään ollut rehellinen. Grass itse selitti, että hän pystyi käsittelemään asiaa vasta nyt.

”Mutta koska niin monet ovat pysyneet vaiti, on suuri kiusaus olla täysin piittaamatta omasta kelvottomuudesta ja puhua sen sijaan moraalin rintaäänellä yleisesti syyllisyydestään ja itsestään vain kolmannessa persoonassa: Hän oli, näki, teki, sanoi, hän pysyi vaiti…”

Hanna Murajan mukaan Günter Grassin ”teokset korostavat muistamisen ja tarinankerronnan välistä yhteyttä ja sitä, miten menneisyys välittyy meille kerrottuna, tarinoiden muodossa. Niissä pohditaan, miten muistilla on taipumus liittää tapahtumia yhteen ja työstää kokemuksia näin syntyneiden tarinoiden muodossa. Tarinat puolestaan ovat aina kiistettävissä ja kerrottavissa toisin.”

Siksi Grass toteaa muistelmissaan, että ”menneisyydestä – sekä omasta elämästä että historiasta laajemmin – on kerrottava aina uudelleen, ja tämä uudelleenkertomisen prosessi merkitsee aina myös eräänlaista tilintekoa ja itsetutkistelua: ’eletty elää muuttuu raakamuodostaan moneen kertaan korjatuksi tekstiksi, joka rauhoittuu vasta painettuna’ mutta vaatii vielä tällöinkin jatkuvaa uudelleenkirjoitusta.”

Kirjallisuutta

Arendt, Hannah: Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Alkuteos: Eichmann in Jerusalem. Suom. Jouni Tilli ja Antero Holmila. Docen-do 2016.

Fried, Anne: Literatur und Politik in Finnland. Wechselwirkund zwischen Nachkriegsliteratur und Politik. Helmut Buske 1982. Schriften aus dem Finnland-Institut in Köln, Band 14.

Fried, Anne: Poliittinen psykoanalyysi Länsi-Saksasta. Helsingin Sanomat 21.1.1975.

Glover, Jonathan: Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Alkuteos Humanity. Suom. Petri Stenman. 2. p. Like 2003.

Mitscherlich, Alexander & Mitcherlich, Margarete: Die Unfähigkeit zu trauern. Grundlagen kollektiven Verhalten. R. Piper 1968.

Muraja, Hanna: Günter Grass ja syyllisyys kerronnan moottorina. – Kokoomateoksessa Muistijälkiä. Esseitä saksankielisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Lotta Kähkönen ja Hanna Meretoja. Avain 2010. Cafe Voltaire.

Muita tietoja

Saksankielisen Wikipedian artikkelit: Wilhel Gustloff (Schiff) ja Historikerstreit

Eila Pennanen: Ennen sotaa oli nuoruus

Eila Pennasen esikoisromaani Ennen sota oli nuoruus kuvaa opiskelijatytön hurahtamista AKS:n aatteisiin. Samalla se kertoo yleisimminkin, miksi äärimäiset ideologiat houkuttavat ja koukuttavat.

ennen-sotaa-oli-nuoruus-3-2

Ennen sota oli nuoruus (1942) kuvaa kolmen tytön ensimmäistä lukuvuotta 1938-9 Helsingin yliopistossa.

Kirsti Vehmas on tehtailijan tytär maaseutukaupungista. Lukutoukka on muodostanut itselleen ihannoidun kuvan yliopistosta, mutta todellisuus on pettymys. Opiskelijoiden varma käytös, hienot vaatteet ja äänekäs nauru saavat lahjakaan mutta pullean ja kömpelön, äidin vanhanaikaisesti pukeman Kirstin tuntemaan alemmuutta.

Tuula Niemi on hienon helsinkiläisperheen tytär, joka opiskelee vain, koska ”Ei ollut muodissa helsinkiläisperheiden nuorten tyttärien kesken vain huvitella – se oli tosiaankin ’vain’ nyt.”  Tuulan päähuomio suuntautuu rakkauselämään ja omaan ruumiiseen, joka hän pitää kurinalaisesti ihannemuodossa tarkkailemalla syömistään ja liikunnan avulla.

Hilkka Lindgren on lähtöisin työläiskodista ja haluaa opiskelun avulla nousta yhteiskunnassa ylöspäin. Hän pääsee opiskelemaan vain luokkatoverinsa Kirstin isän takaamaan lainan avulla. Takauksen nöyryyttävä tapa saa Hilkan inhoamaan tehtailija Vehmasta, ja hän yrittää olla ulottamatta inhoa myös Kirstiä.

Kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet Eila Pennanen kertoi: ”Mutta vaikea tiedostusharhani, haluttomuuteni tarkastella realistisesti omaa yhteiskuntaluokkaani, johti siihen, etten voinut kirjoittaa vaivattomasti itsestäni. Minun oli jaettava itseni kolmeen osaan, sommiteltava skitsofreenisesti jakautunut ryhmä persoonia, kolme nuorta naisopiskelijaa.”

Sen sijaan romaanin toisen painoksen (1985) alkusanoissa Eila Pennanen kertoi, että hän jakoi itsensä vain kahden tytön, Kirstin ja Hilkan, kesken.

Tuula onkin samanlainen haavekuva kuin monen rakkausromaanin sankaritar: kaunotar, jolla näyttää ulkoisesti olevan kaikki, ainakin aluksi.

AKS vastaan ASS

Romaanin ideologisia vastakohtia ovat Helsingin yliopiston miesopiskelijoita dominoiva AKS (Akateeminen Karjala-Seura) ja ASS (Akateeminen sosialistiseura joka on erotettu SDP:stä). Jälkimmäistä edustaa Kirstin serkku Jorma Vehmas, joka toimittaa vasemmistoradikaalia Nyrkki-lehteä.

Eila Pennasen serkku Jarno Pennanen toimitti 30-luvulla vasemmistoradikaalia Kirjallisuuslehteä, jota rahoitettiin Moskovasta.

Romaanin kansainvälisenä taustana on Münchenin sopimus syyskuussa 1938 ja Tšekkoslovakian loppu maaliskuussa 1939.

Pekka Tarkka on verrannut Eila Pennasen esikoisromaania kirjailijan vuonna 1968 julkaisemaan romaaniin Tilapää. Siinäkin kansainvälisen politiikan polttopisteessä on Tšekkoslovakia ja sosialistit käyttävät samanlaisia termejä.

Erona on, että Tilapäässä vallitsee suurempi vapaamielisyys. On hyväksyttävää avoimesti kannattaa myös vasemmistolaisia aatteita.

Sen sijaan teoksessa Ennen sotaa oli nuoruus ”isänmaallisuuden” ja ”maanpetturuuden” välillä on ylittämätön railo.

AKS-läinen Hannu Rauta saarnaa Kirstille, joka on ollut Helsingin työväentalolla ASS:n juhlassa, että ”ohjelma on alusta loppuun kiihotusta vihollistemme hyväksi” ja ”ne, jotka käyvät tuollaisissa juhlissa, valmistelevat ryssän tunkeutumista tähän maahan”.

Myös Jorma syyttää vastustajiaan maan- ja valtiopetoksesta: ”meidän fascistimme ovat päättäneet myydä meidät Saksalle, astinlaudaksi hyökkäykselle Neuvostoliittoa vastaan. – – Natsi-Saksan palvelijoina juoksevat AKS:n kannattajatkin naurettavassa propagandanteossaan. IKL on syyllistynyt sekä maan- että valtiopetokseen.”

Yksityiselämä osoittaa ideologiankin vääräksi

Pekka Tarkka on karakterisoinut molemmista kirjoista kuusi henkilötyyppiä, joiden perusteet ovat ”tahallisesti yksilökeskeisiä ja seksuaalisväritteisiä”. Freudilais-adlerilainen alarakenne määrää henkilöiden elämänkatsomuksellisen ja poliittisen ideologian.

Esimerkiksi Jorma on varakkaasta kodista, mutta kasvanut ilman isää ja äidin rakastajat ovat vaihtuneet. Koulussa häntä on kiusattu, ja ainoa ystävä on ollut Kirsti-serkku. Niinpä Jorman elämä oli ”suistunut ainaiseen ’ylemmän’ vastustamiseen ja lopulta johdonmukaisesti sosialismiin”.

Jorman ei kuvata pettävän vain isänmaata, minkä takia hän saa syytteen avunannosta valtiopetoksen valmisteluun. Hän on petollinen myös yksityiselämässään: hän salaa avioliittonsa ja solmii suhteen Hilkan kanssa, joka suostuu seksiin vain, koska uskoo suhteen johtavan avioliittoon.

Näin lukijaa estetään ottamasta todesta Jorman aatteita, vaikka monia tämän puheenvuoroja olisi kannattanut ainakin pohtia.

Esimerkiksi AKS:n vaatimusta muuttaa Helsingin yliopisto vain suomenkieliseksi Jorma kommentoi: ”Soihtukulkueet, kansalaislähetystöt – kaikki niillä pojilla oli aikaa hommata vain siksi, että Suomen rajojen sisäpuolella on rauhallinen pieni vähemmistö, joka haluaisi käyttää omaa kieltänsä.”

Jorman vastakohtana AKS-läiset nuorukaiset taas edustavat esimerkillistä ”puhtautta”. He eivät viettele eivätkä narraa naisia, ja ainakin Hannu elää suorastaan selibaatissa.

Kuka pettää kenet: osa 1

Jorman avioliiton paljastaa Hilkalle muka vahingossa Kirsti.

Sinänsä Kirsti joutuu velvollisuuksien ristiriitaan, jossa uskollisuus yhtä osapuolta kohtaan merkitsee petosta toista osapuolta kohtaan. Sukulaisuus ja ystävyys Jormaa kohtaan vaatisi pitämään tämän avioliiton salassa, mutta naisten välinen solidaarisuus paljastamaan sen ajoissa Hilkalle, jota tieto olisi estänyt aloittamasta suhdetta.

Ajankohdan myöhäisyys, kolmannen henkilön läsnäolo ja ennen kaikkea Kirstin motiivi tekee tämän käytöksestä alhaisen. Kirsti sekä pettää Jorman salaisuuden että nöyryyttää Hilkan.

Eila Pennanen selitti, että hänen suhteensa kommunismiin ”oli kaksijakoinen. Sen vuoksi myös Kirstin ja Hilkan suhde Jormaan on kuin kaksi puolta kirjoittajan suhteesta symbolisesti koettuun henkilöön. Jorma oli pakko toimittaa vankilaan, mikään loppu ei olisi tyydyttänyt minua vuonna 1942, ja Hilkan, minun toisen minäni, täytyi pettää hänet.”

Kirjailijan tulkinta ei vastaa romaanin tapahtumia.  Hilkka ei petä miesystäväänsä ilmiantamalla tämän illegiaalin toiminnan Valpolle.

Saara Kesävuori tulkitsee, että ”tekijäsubjekti oli teokseen sisältyvillä nationalistisilla näkemyksillä pettänyt kommunistisen aatteen”. Mutta pettääkseen kommunistisen aatteen täytyy olla kommunisti.  Eila Pennanen ei ollut, vaikka puhuikin kaksijakoisesta suhteestaan kommunismiin. Asian ydin on pikemmin se, että kirjailija ei yksityiselämässään, kuten Kesävuori toteaa, edes nuorena kannattanut AKS:n aatteita.  Myöhemmin kirjailija arvosteli 30-luvun ja sota-ajan nationalismia.

Tulkitsenkin niin, että Eila Pennanen tunsi pettäneensä kirjailijan velvollisuudet luopumalla omasta näkemyksestään ajan hengen hyväksi, toisaalta esittämällä romaanissaan AKS:n ideologian ja edustajat positiivisena ja ihannoiden, toisaalta kuvaamalla Jorman ja tämän aatteet liioitellun negatiivisesti. Samalla kirjailija tunsi pettäneensä serkkunsa Jarno Pennasen, kun toimitti tätä muistuttavan romaanihenkilönsä Jorman 30-luvulla vankilaan.

Jo tunne petoksesta saattaa epäilyttäväksi Eila Pennasen kiellon, ettei Jorma ”missään tapauksessa ole kuva minun rakkaasta ja hyvästä serkustani”.

Romaani ja todellisuus

Itse asiassa kiintoisaa ei olekaan romaanin Jorman yhtäläisyydet Jarno Pennasen kanssa vaan nimenomaan erot, jotka kirjailija Jorman ja serkkunsa välille teki. Sama koskee yhteiskunnan yleistä tilaa romaanissa ja todellisuudessa.

Ensinnäkin Eila Pennanen liioitteli romaanissaan vasemmistointellektuellien merkitystä tehdessään pikkuruisesta ASS:sta AKS:n vastavoiman. Lisäksi kirjailija jätti kokonaan huomiotta Jarno Pennasen, Erkki Valan, Raoul Palmgrenin ja Mauri Ryömän  ideologiset erimielisyydet, kun Neuvostoliiton politiikka muutti äkkijyrkästi suuntaa.

Vaikka Jarno Pennanen oli SKP:n jäsen, nimenomaan hänen käytöksensä heilahteli äärimmäisyydestä toiseen, kuten ilmenee Kimmo Rentolan SKP:n historiasta Kenen joukoissa seisot? 

Vuoden 1938 keväällä Jarno Pennanen julkaisi Kirjallisuuslehdessä Neuvostoliiton näytösoikeudenkäyntien pöytäkirjoja, mutta vuoden lopussa hän kommentoi valokuvaa neuvostojohtajien rivistöstä vallankumouksen vuosijuhlassa: ”Pieni ilkeä ajatus tulee mieleeni, muitten ajatus, ehkä Teidänkin, rivit ovat harventuneet, puuttuu monia nimiä, monia päitä.”

Vuonna 1938 Jarno Pennanen alkoi kannattaa maanpuolustusta, kun Moskova antoi siitä ohjeet; puolustautumisen oli toki tarkoitus tapahtua Saksaa vastaan. Molotov-Ribbentropin sopimuksen jälkeen hän arvosteli Neuvostoliittoa ja syksyllä 1939 hän piti isänmaallisia puheita. Välirauhan aikana hän osoitti kiinnostusta kansallissosialismiin, mutta palasi pian kommunismiin.

Jatkosodan aikana Jarno Pennanen istui vankilassa Hella Wuolijoen vakoilujutun yhteydessä 1943-4. Kesävuoren toteamus ”vasemmistolaisista ajatuksista vankilaan joutumisesta” on tässä yhteydessä kaunisteleva ellei jopa harhaanjohtava.

Vertailu Jarno Pennasen vaiheisiin osoittaa, että talvisodan perspektiivistä Eila Pennanen olisi voinut kirjoittaa Jormalle myös kääntymyksen ”isänmaallisuuteen”. Se onkin monien talvisotaromaanien klisee.

Sen sijaan kirjailija on vetänyt mutkat suoriksi ja siirtämällä jatkosodan aikaisen tilanteen 30-luvulle kuvannut Jorman tilanteen pahemmaksi kuin todellisuus oli. Painokanteet olivat kyllä tavallisia, mutta maanpetos- tai valtiopetostuomioita eivät tunnetut vasemmistointellektuellit saaneet ennen sota-aikaa.

Romaanista puuttuu kokonaan Suomessa 30-luvun loppupuolella tapahtunut yhteiskunnallinen kehitys punamultahallituksineen. Toisaalta se vastaa sitä kuvaa, joka omassa kuplassaan elävillä AKS-läisillä yhteiskunnasta oli.

Samaten AKS-läiset henkilöt liioittelevat sisäistä kommunismin uhkaa. Sinänsä tämä vastaa suomalaisten käsityksiä laajemminkin. Kimmo Rentolan mukaan Suomessa kesti vuosia tajuta, ettei ”punaisten paluun” uhkaa enää ollut sen jälkeen, kun Stalinin suuri terrori 1937-8 oli niittänyt useimmat rajan yli paenneet vuoden 1918 häviäjät.

Rentolan mukaan ”iso viha” vaikutti myös henkisesti lamauttavasti SKP:n kannattajiin Suomessa: ”Aikaisemmat puhdistukset oli vielä kyetty Suomessa selittämään, mannerilaisten tuomiot hyvinkin, nationalismin vastainen kampanja joten kuten, mutta syksyn 1937 tuhoon ei enää keksitty järjellistä syytä.  ’Työläiset ja intellektuellit, jotka sympatisoivat meitä,  kysyvät jatkuvasti: mitä se oikein on? Onko niissä tarinoissa perää?’ [Tukholmassa tuolloin SKP:n töitä tekevä Arvo ”Poika”] Tuominen kirjoitti.”

Romaanissa Jorma ei puhu aatetovereidensa kanssa aiheesta mitään.

ennen-sotaa-oli-nuoruus-2-2

Hilkkako luokkatietoinen sosialisti?

Kesävuoren mukaan ajan henki esti Pennasta myös kirjoittamasta Hilkalle tulevaisuutta sosialistina. Siinä tapauksessa Hilkan luonnekuvan olisi myös pitänyt muutenkin oleellisesti muuttaa.

Hilkka halveksii isäänsä, joka ”oli ollut kyllin tyhmä liittyäkseen punakaartiin kapinan aikana. Taistelussa hän oli menettänyt jalkansa ja terveytensä eikä voinut ansaita juuri mitään, vielä vähemmän antaa tyttärelleen, vaikka olisi hartaasti ja kiukkuisesti tahtonutkin. Isän ajattelemattomuuden takia sai tytär kärsiä.”

Kirsti Mannisen luonnehdinta ”luokkatietoinen sosialisti” ei siten sovi vähääkään Hilkkaan. Katkera ja alemmuudentuntoinen hän köyhyyden takia kyllä on.

Toisaalta Hilkka on Kirstiä rohkeampi ja itsenäisempi. Hilkka uskaltaa julkisesti uhmata enemmistön mielipidettä: hän kieltäytyy, kun häntä osakunnan fuksiaisissa vaaditaan muuttamaan sukunimensä suomenkieliseksi.

Jormalla on tarjota Hilkalle syötti: työtä, jota tämä välttämättä tarvitsee, sillä tämä näkee suoranaisesti nälkää. Vasten tahtoaan Hilkka myös rakastuu Jormaan.

Hilkka toimittaa Jorman viestin kommunistien maanalaiselle verkostolle, mutta tosiasiassa häntä ei kiinnosta aate vaan mies: ”- – Jorma tulisi menestymään, sitten kun luopuisi hyödyttömän asian ajamisesta. Sillä ei kai hän iankaiken siinä voinut pysyä, siitä ei kuitenkaan voinut tulla mitään.” Jorman olisi ollut parempi pysyä sosialidemokraattina ”tai sitten jättää koko asia, olla oman luokkansa jäsen”, siis porvari

Mutta jos Jorma suostuisi avioliittoon, Hilkka omaksuisi ”hänen aatteensakin, joka ei vienyt minnekään, ja taistelisi hänen rinnallaan!”

Kuka pettää kenet: osa 2

Hilkkaan liittyy toinenkin petos, joka on romaanissa esitetty epäselvästi.

Hilkan pikkuveli Risto on työskennellyt kotikaupungissa asiapoikana ja kuulunut IKL:n nuorisojärjestöön Sinimustiin. Tätä ei työläisisä ei siedä vaan karkottaa pojan kotoa. Risto ilmestyy Hilkan luo pyytämään apua, mutta sisar ei päästä häntä edes sisään.

Kirstille Risto kertoo: ”Ei se [Hilkka] auttanut, sanoi vain, höpisi, että on muka omia vaikeuksia ja että nielköön kukin keittämänsä sopan. Huusikin niin kamalasti ja kehui, että olen pettänyt yhteisen asian.”

Hilkan käytöstä selittää, että tämä on juuri kuullut Jorman avioliitosta ja pelkää odottavansa lasta, kun ”oli Risto tullut ja paljastanut oman petoksensa yhteistä hyvää ja etua kohtaan”. Kun lääkärissä käynti osoittaa epäilyn vääräksi, Hilkka katuu tajuttuaan, että on menettänyt iäksi Riston luottamuksen.

Silti Hilkka ei kutsu petokseksi kieltäytymistä auttamasta pikkuveljeään vaan päinvastoin syyttää edelleen mielessään Ristoa ”petoksesta yhteistä hyvää ja etua kohtaan”.  Vaikka Hilkka on eronnut Jormasta ja halveksii isäänsä, hän tässä kohtaa samastuu näiden aatteisiin. Sinimustiin liittynyt työläispoika on ”luokkapetturi”.

Kirjailijan ristiriitaisuudesta kertoo, että hän toisaalta panee Ristoa auttamaan nimenomaan Sinimustien paikallisosaston johtajan Mikko Nousun ja Helsingissä AKS:läiset Hannun ja Esko Kankaan, jotka ovat myös mustapaitoja, IKL:n jäseniä.

Risto toimitetaan maatöihin Eskon kotikartanoon. 30-luvulla yleisen käsityksen mukaan kaupunki turmelee, maaseutu pelastaa.

Miksi Kirsti hurahtaa AKS:n aatteisiin?

Ennen antautumista AKS:n pauloihin Kirsti kokeilee kaikenlaista sekä aatteellisesti että yksityiselämässään.

Toivo Pekkanen epäili arvostelussaan, että ”tokkopa Helsingin työväentalolla voi ennen sotaakaan joutua sellaisiin eroottisiin seikkailuihin kuin hän [Eila Pennanen] uskottelee”. Tuota ”eroottista seikkailua” kutsuttaisiin nykyisin seksuaaliseksi häirinnäksi!

Tuulan vaikutuksesta Kirsti vapautuu uskonnollisen äitinsä vaatetyylistä. Seurustelua suomenruotsalaisen Rolf Kuusen kanssa hankaloittaa Kirstin tunne omasta rumuudesta ja seksuaalisuuden pelko.

Mutta kaikki individualismi on Pennasen esikoisromaanissa pahasta. Tilapäässä, jossa yhteiskuntaa kuvataan laajemmin, yksityinen onni ei enää samalla tavalla epäilyttävää.

Miksi Kirsti hurahtaa AKS:läisyyteen? Kotoa aate ei ole peräisin, sillä Kirstin isä ivailee ”mielettömiä aatteita, jotka eivät olleet ainoastaan mielettömiä vaan rikollisiakin”.  Mikään ei viittaa siihenkään, että Kirsti kapinoisi isää vastaan.

Enemmän Kirstiin vaikuttaa äidin opettama jyrkkä ero hyvän ja pahan välillä: ”ennen oli ollut vain äidin antama uskonnollinen laki, nyt sitä syvensi tämä isänmaallinen hyveen ja paheen ero, syvensi ja selvensi, koska se oli kouraantuntuvampi”.

Ehkä eniten on kyse siitä, että Kirsti on joutunut uuteen ympäristöön, jossa häneen on helppo vaikuttaa, koska hän potee alemmuudentunnetta eikä uskalla tuoda julki omia mielipiteitään.

Vaikka Jorma on ollut Kirstille ”melkein veli”, yksinäisen nuoruusajan ainoa ystävä, Kirsti pelästyy kuullessaan Jormaa kutsuttavan tuomitsevasti kommunistiksi. Irtisanoutumalla Jormasta Kirsti voi kerrankin kuulua joukkoon.

Kirsti palvoo kritiikittömästi Hannua, vaikka Jorman arvio on varsin osuva: ”Fanaatikko, mustapaita, fascisti. Luulee taistelevansa Suur-Suomen puolesta siten, että tyhjentää kahvikupposensa yksinomaan suomalaisten omistamissa liikkeissä eikä tervehdi toisin ajattelevia kadulla. Umpisokea!”

Jorma yrittää vedota Kirstiin asia-argumenteilla: ”Tiedätkö, mikä on alin tuloraja, josta maksetaan veroja? Tiedätkö, kuinka paljon ihmisiä elää tämän rajan alapuolella olevilla tuloilla?”  Kirsti kuitenkin kieltäytyy pohtimasta asioita ja kiemurtelee, ettei hän voi noille asioille mitään, sillä häntä ”vavahdutti pelko, että Jorma voisi olla oikeassa; se oli kuin putoamista pohjattoman kuiluun”.

AKS-läiset onnistuvat paremmin vetoamalla Kirstin tunteisiin. Kun Mannerheim tulee yliopiston juhlasalissa pidettyyn konserttiin, Kirsti muistaa ”vavahtaen” ”Jorman ja hänen herjauksensa”, joiden sisältöä ei romaanissa ole kerrottu.  AKS-tuttavien Mannerheimia kohti ”kääntyneitten kasvojen ilmeet, vakavat ja hiljentyneet” riittävät Kirstille todistamaan: ”Turhaan puhuttiin pahaa tuosta miehestä.”

Kansakokonaisuuden osaksi

On vielä yksi syy: Kirsti on yliopistossa pyörällä päästään, kun opettajat tarjoavat kukin omia tulkintojaan. Nuorena ihmisenä hän ei kestä tieteeseen aina kuuluvaa epäilyä ja epävarmuutta vaan haluaa maailmankatsomuksen, joka tarjoaa selityksen kaikkeen.

AKS-läisten suosittelemasta historioitsija Jussilan (= Jalmari Jaakkolan) teoksista Kirsti oppii ”tajuamaan itsensä kansakokonaisuuden osana”.

Kansakokonaisuus, saksaksi Volksgemeinschaft, tarkoittaa konflikteista vapaata, harmonista yhteiskuntaa ilman luokkarajoja ja luokkataistelua. Käsite vetosi niihin, jotka kammosivat modernia monimutkaista yhteiskuntaa, individualismia ja demokratiaa.

Hannu osoittaa Kirstille esikuviksi IKL:n jäsenet, jotka ovat menossa raastupaan: ”Siinä menee tutkittavaksi ja tuomittavaksi joukko maan parhaimpia miehiä siksi, että ovat koettaneet levittää isänmaallista ajattelutapaa ja kansallista mieltä.” 

Kuten kohdasta käy ilmi, ”isänmaallinen ajattelutapa ja kansallinen mieli” oikeuttaa rikkomaan maan lakeja sekä sivuuttamaan demokraattisesti valitun eduskunnan.

Monessa suhteessa kuvaus Kirsin hurahtamisesta AKS:ään voisi käsitellä ääri-ideologioiden houkutusta ja koukutusta väristä riippumatta.

ennen-sotaa-oli-nuoruus

Seksistä seuraa kuolema

Yksinkertaistaen voi todeta, että esikoisromaanin henkilöiden kohtalo osoittaa, että seksi ilman avioliittoa on syntiä ja synnistä seuraa rangaistus. Omaan nautintoonsa keskittynyt Tuula joutuu rakastettunsa Yngve Forsténin hylkäämäksi ja saa keuhkotaudin ja hermoromahduksen.

Yngve taas menettää talvisodassa toisen jalkansa, mikä on helppo tulkita symboliseksi kastraatioksi.

Nykyajan perspektiivistä myös selibaatti on kohtalokas: askeettinen Hannu kaatuu aivan sodan lopussa Viipurissa. Tosin romaanissa AKS-läiset ystävät pitävät Hannun kohtaloa kadehdittavana, koska hänen ei ”tarvinnut nähdä Moskovan rauhaa”.

Tilapäässä sen sijaan avioliiton ulkopuolinen seksi on luvallista, siitä ei rangaista vaan pikemmin palkitaan. Hannun tyyppinen askeetti puuttuu kokonaan, ja eittämätön sankaritar on kaunotar Tuula, joka saa omakseen rakastettunsa.

Voisi epäillä myös yksityisiä syitä Tuulan kuvan muutokseen. Esikoisromaanin kaunis, seurustelussa aktiivinen ja seksistä nauttiva joskin pinnallisena esitetty Tuula herättää luonnollista (peiteltyä) kateutta etevässä mutta ulkoisesti vaatimattomassa ja seksiä pelkäävässä Kirstissä. Nuori Eila Pennanen ilmeisesti samaistui tässä suhteessa Kirstiin. Keski-iässä kirjailijalla ei ollut enää ollut tarvetta kadehtia kaunotarta, joten hän saattoi tuoda tämän positiiviset ominaisuudet esiin.

Myös miesten ja naisten suhteen tasapaino on Tilapäässä erilainen. Kuten Tarkka tiivistää: ”Kun Prinssi suutelee tätä Tuhkimoa, se merkitsee heräämistä ennen kaikkea Prinssille.”

Miesten välinen solidaarisuus sulkee naiset ulkopuolelle

Harvoin olen lukenut naisen kirjoittamaa romaania, jossa on niin paljon ja niin avointa naisten väheksyntää ja halveksuntaa Ennen sotaa oli nuoruus.

Kirstin mielestä yliopisto ”oli tarkoitettu nuorten miesten kasvatuspaikaksi, miesten, jotka kuuluivat synnyltään maan parhaimmistoon ja jotka maaltaan saivat parhainta, mitä se antamaan kykeni”. Siellä Kirsti oli ”kuten muutkin naiset tungettelija, joka kaiken tahtoi saada eikä mitään antaa”.

Hannu ja Esko omaksuvat Kirstiin nähden itsestään selvästi opettajan roolin, ja Kirsti itsekin pyytää heiltä opetusta.

Myös Jorma haluaa ”pelastaa” Kirstin kasvattamalla tästä oman aatteensa kannattajan. Vaikka Jorma näennäisesti haluaa, että Kirstistä tulisi ”ajatteleva, vapaa yksilö”, tosiasiassa hän haluaa tehdä Kirsistä oman kaikunsa: ”Ensin hänen oli opittava näkemään, ja sitten hän oppisi vihaamaan sovitteluja, jotka sammuttivat ihmisen -. Miten hänet saisi lukemaan Marxia? Sen johdonmukaisen älyllisyyden täytyi kiehtoa tyttöä. Kirsti osaisi nauttia siitä, asiat selväisivät hänelle ja sitten hän jättäisi kaiken uhratakseen itsensä työlle yhden johdonmukaisen aatteen toteuttamiseksi. Kirstistä tulisi hänen toverinsa sanan kauneimmassa mielessä -.”

Jorman kunniaksi on kuitenkin luettava, että hänelle Kirsti on yksilö, kun taas AKS-pojille hän on useimmiten vain ”fuksi”. Jorman seurassa Kirsti ei myöskään tunne häpeää ulkonäöstään ja kömpelyydestään.

Kun Kirsti tuo apua tarvitsevan Riston Hannun luo, Hannu puhuttelee Kirstiä kuin piikaa: ”Ja Kirsti menee tuohon keittokomeroon ja ymmärtää varmaan ne laitteet, joilla naiset puuhailevat, ja hankkii meille niiden avulla teetä, ja me puhelemme täällä sillä aikaa.”

Kartanonpoika Hannu kohtelee asiapoika Ristoa tasa-arvoisesti, koska he ovat aateveljiä. Aiemmin Esko on tuuminut, että ”Kirstiä sietäisi kasvattaa – hänen vaikein koetuksensa olikin kasvaminen pois yhteiskunnallisesta mahtailusta. Huonosti pukeutunut ja sielullisestikin köyhä oli omaksuttava toveriksi, sisareksi, veljeksi.”

Luokkarajat siis näyttävät kaatuvan sukupuolen sisällä, joskin puheenaiheet menevät pian Riston tietämyksen yli: ”hän, kapinassa jalattomaksi ammutun suutarin poika, kuuntelee herran tohvelit jalassa. Ja sama herra, joka oli kohottanut kätensä tervehtiäkseen häntä, jutteli nyt outoja itäbalttilaisista. Eikä herroista olisi saanut puhua, oli vain suomalaisia -.”

Sukupuolten arvoeroa sen sijaan pönkitetään. Riston ihastukseksi Hannu panee ”tehtailijan tytön oikealle paikalleen. Nainenhan se vain oli, ja hän oli sentään mies.”

Kirsti reaktio nöyryyttävään ja alentavaan kohteluun ei ole kapinoida sitä vastaan tai edes jättää moinen seura ikiajoiksi, päinvastoin hän tuntee häpeää.

Naisten ja miesten ystävyys ei Eskon mielestä mahdollista. Esko ajattelee Kirstistä: ”Sinä olet nainen viisistä laudatureistasi huolimatta, voisin seurustella kanssasi vain yhdellä tavalla, ja meidän välillämme se ei tule kysymykseen.”

Sen sijaan Esko ryhtyy Hilkan ”Perseukseksi”. Toisin kuin aikakauden perusteella luulisi, naisen seksuaalinen kokeneisuus ei estä seurustelua. Kuten Kesävuori toteaa, pelastaessaan ”hairahtuneen” naisen mies voi tuntea ylemmyyttä. Sen sijaan Kirstin kaltainen lahjakas nainen on potentiaalinen vaara, vaikka hän käyttäytyisi kuinka nöyrästi.

Mies puhuu, nainen hymyilee

Kirsti päätyy seurustelemaan Mikko Nousun kanssa, jolle hän on kouluaikana antanut yksityistunteja. Mikko on työssä ja opiskelee sen ohella.

Rakkausromaaneissa sankaritar voittaa omakseen kaikkein tavoitelluimman miehen, joka usein merkitsee sosiaalista nousua. Jos sankari on alempaa säätyä, hän on muilta ominaisuuksiltaan sitä ylivoimaisempi.

Sen sijaan Eila Pennanen ei suo Kirstille edes älyllisesti tasaveroista kumppania. Kirsti rakastuu Mikkoon vain, koska tämä on ainoa mies, joka aidosti rakastaa häntä.

Poikana Mikko oli ihaillut ”Kirstiä ja hänen hiljaista hymyään, joka oli vastaus kaikkeen, mitä hän sanoi” ja myöhemmin hän on nähnyt ”päiväunia kodista ja hymystä, joka olisi vain häntä varten”.

Mikon ihanteellisessa avioliitossa mies puhuu ja nainen kuuntelee ja hymyilee.

Kunnon keskustelua parin välille ei synnykään edes silloin, kun Mikko leimaa yliopisto-opiskelijat elämästä vieraantuneiksi ja pitää humanistisia aloja ja erityisesti taiteita hyödyttöminä. Kirsti tosin ilmaisee epäilevänsä Mikon väitteitä, mutta kun tämä ei pysty perustelemaan niitä, hän jättää asian siihen.

Kun Kirsti viettää Mikon kanssa vappuaaton metsässä, ainoa kosketus on kädenpudistus hyvästellessä. Suhteessa ei ole seksuaalisuutta edes ajatuksissa.

Nainen ei edes äitinä pärjää miehen soturiroolille

AKS oli vain miesten järjestö, mutta sillä on sisarjärjestö ANKS (Akateemisten Naisten Karjala-Seura). Sitä pidetään romaanissa kuitenkin vain ”ompeluseurana”.

Kaikki tämä tietenkin kuvaa ajan henkeä, mutta kertoja näyttää olevan samaa mieltä. Kirjan lopussa hän toteaa, että Kirstin kohtalo oli ”kerran muuttua opiskelijasta naiseksi ja toteuttaa itseänsä parhaimmalla tavalla, millä nainen voi”.

Nainen ei siis ole mitään, ei edes oikea nainen, ilman miestä.  Vain vaimona ja ennen kaikkea äitinä nainen voi toteuttaa itseään.

Mutta jopa äitiys on toisarvoinen tehtävä miesten soturinroolin rinnalla. Ja yksityiselämän vuoro on vasta sodan jälkeen Suur-Suomessa.

Romaanin lopussa kuvataan lyhyesti poikien vaiheet talvisodassa. Vain taistelu rintamalla on kertomisen arvoista. Edes lotille ei anneta mitään arvoa: ”Tytöistä ei kannata puhua. He tekivät parhaansa, ja jos he lopulta väsyivät ja kyllästyivät, he häpesivät sitä.”

Pennanen selitti miesten ihannoivaa kuvausta sillä, että hän kirjoittaessaan muisteli ”kaatuneita ystäviä ja opiskelutovereita, ja tästä maaperästä idealisointi nousee yhtä paljon kuin 30-luvun perinteestä”.

Tästä kaatuneiden ystävien muistelusta noussee ainakin osaksi myös se, että miesten kauneutta ihaillaan romaanissa poikkeuksellisen paljon. Hannulla on Botticellin kasvot, Yngvellä taas kreikkalainen profiili.

Sodan odotus ja pelko

Ennen sotaa oli nuoruus -teoksen täyttää sodan odotus ja pelko.

Osittain jälkiviisautta on vältetty, sillä AKS-läinen Olli uskoo: ”Saksa ottaa omansa pois eikä kukaan pane vastaan, uskokaa pois! Sotaa ei tule!”

AKS-läisiä ei lainkaan huoleta, miten Suomen kaltaista pieniin valtioihin vaikuttaa se, että Saksa on rikkonut sekä kansainvälisen sopimuksen että luopunut kansallisuusperiaatteesta valtaamalla ei-saksalaisen maan.

Päinvastoin he uskovat, että Saksan tuella Suur-Suomi voidaan toteuttaa.

Myös Jorma on varma sodan syttymisestä, joskin syyt eroavat AKS:stä: ”siirtomaa- ja pääomaköyhät akselivaltiot pakottaa niiden horjuva asema valtaamaan uusia alueita –”

AKS tekee aloitteen Kannaksen vapaaehtoisiin linnoitustöihin kesällä 1939, mutta silti Hannu valmistautuu pahimpaan: ”Jos ei ole aseita, ei voi voittaa. Ja jos ei voita, joutuu tappiolle. Ja silloin kaatuu paljon – miehiä.”

Mitä siviiliväestölle tappion jälkeen tapahtuu, siitä ei Hannu puhu. Henki on kokonaan toinen kuin Sillanpään Marssilaulussa, jossa miehet taistelevat ja tarvittaessa kaatuvat suojatakseen lapsia ja vanhuksia, äitejä ja morsiamia.

Myös työläiskodissa kasvanut Esko uskoo Suur-Suomeen: ”credo qua absurdum” (= uskon koska se on mieletöntä). ”Tämän kansan tulevaisuus oli ostettavissa vain suurella uhrilla, joka hävittäisi mitättömyydet ja erehdykset, loisi uusia näkökantoja, uuden ihmispolven.”

Eskon ajattelu on abstraktia: hänelle on olemassa vain ”kansa” ja ”uusi ihmispolvi”, ei konkreettisia ihmisiä.

Sen sijaan Arvid Järnefeltin 1880-luvun fennomaaniylioppilaita kuvaavassa Isänmaassa (1893) ”kansan rakastamisesta” innolla puhunut Heikki joutuu kotona maalla huomaamaan, ettei ole ”kansaa” vaan juuri tiettyjä yksilöitä. Välttämättömästä pettymyksestä kasvaa lopulta kypsempi maailmankatsomus. Sekin sisältää uhrautumisen mutta arkisessa työssä.

Pennasen romaanissa Kirstin kehitys huipentuu yliopiston juhlasalissa, jossa hän lukee seinältä lauseen Dulce et decorum est pro patria mori (suloista ja soveliasta on kuolla isänmaan puolesta) ja tajuaa AKS-tuttaviensa hyväksyvän osakseen uhrikuoleman.

Tosin Kirsti kokee vappuna vielä illuusion: ”Rakkaus, ystävyys – ja kesä!”

eila-pennanen

Kirjailijasta

Eila Pennanen (1916-94) oli aloittanut opinnot Helsingin yliopistossa aiemmin kuin tyttökolmikkonsa. Talvisodan puhjetessa 23-vuotiaana kolmen opiskeluvuoden jälkeen melkein valmis filosofian kandidaatti (joka oli silloin ylempi kandidaatintutkinto). Paperit hän sai 1940.

Pennanen oli molempien sotien aikana työpalvelussa, jopa esimiestehtävissä.

Saara Kesävuori tulkitsee sen, että Pennasen esikoisromaanissa yhdytään naisten aliarviointiin ja halveksuntaan, pohjautuvan kirjailijan omiin alemmuudentunteisiin.

Eila Pennasen myöhempi tulkinta esikoisromaanistaan

Eila Pennanen kertoo toisen painoksen alkusanoissa: ”Romaani syntyi sodan ahdistavassa ja nostalgisessa tunnelmassa, kaipauksena sotaa edeltävään rauhan aikaan.”

”Voisi luulla, että vuonna 1942 kirjoittaja olisi jo tajunnut sodan hyödyttömyyden ja tuhoisuuden, nimenomaan Suomen näkökulmasta, ja että hänen tarkoituksensa olisi jonkinlaisen apologian laatiminen harhautuneen ylioppilasnuorison puolesta.

 Mutta romaani sisältää yhtä paljon ylpeyttä kuin puolusteluakin. Kirjoittajan äänensävy on innostunut, paikoitellen lähes hurmoksellinen, etenkin suomalaisista muinaisrunoista puhuessaan. Tosin käsikirjoitukseen liittyi aikanaan epilogi, jossa sodasta ja saksalaissuuntauksesta lausuttiin muutamia ironisia sanoja, mutta kustantajan toivomuksesta se jätettiin pois ja tilalle tekijä kirjoitti sen loppulauseen mikä kirjassa nyt on.”

Romaanin uuden painoksen syynä Pennasella oli varoitus:

”tarkoituksena on näyttää sokean kansalliskiihkon kasvot tälle ajalle. Kertoa kuinka helposti nuoria ihmisiä johdettiin kohti sodan hyväksymistä. Tarkastella vuoden 1939 suurta yksimielisyyttä yhdeltä särmältä.”

Vuonna 1985 Pennanen näkee vaarana nationalismin, josta esimerkkinä hän mainitsee liiallisen innostumisen urheiluvoitoista. Tämä tuntuu hätävarjelun liioitteluna.

Sen sijaan Pennanen sivuuttaa paljon läheisemmän esimerkin nuorten tempautumisesta äärimmäisen ideologian pauloihin.

Eila Pennasen myöhempi tulkinta sota-ajasta

Toisen painoksen alkusanoissa Eila Pennanen käsitteli suoraan sota-aikaa:

”Talvisota teki Suomesta maailman keskipisteen vähäksi aikaa. Maailma ihaili meitä ja hyväksyi meidän taistelumme. Me olimme suuria ja urhoollisia. Kun me vain olisimme älynneet joutua perikatoon ja tuhoutua kansana, olisimme edelleenkin ihailtuja. Nyt sen sijaan mutistaan suomettumisesta.

Kolmikymmenluvun nuorelle talvisota oli todiste, se vakuutti meille, että kansallinen kiihkomme ja pelkomme oli oikeutettua. Rauhantekoja kuunnellessa itkettiin katkerasti. Jatkosota ei liittynyt talvisotaan niin elimellisesti kuin olisi voinut odottaa. Sodan luonne oli jo tajuttu realistisesti, sen jatkuminen kauhistutti. Mutta sitten kun lähdettiin sodan tarjoamissa vaatimattomissa tehtävissä Itä-Karjalaan, syntyi aivan itsestään uusi lumous: me uneksimme Suur-Suomesta ja nyt täällä siis ollaan….   Täällä missä laulettiin muinaisrunoja, sankarirunoja… Vuonnisissa, Jyvöälahdessa, Vuokkiniemessä. Tämä on osa Suur-Suomea.

Se unelma hävisi sitten olemattomiin. Kuinka paljon paremmin asiat ovat nyt, Kalevalan juhlavuonna.”

Jarno Pennanen myöhempi arvio 30-luvun vasemmistointellektuelleista

Kokoomateoksessa Ilon ja aatteen vuodet Jarno Pennanen arvioi omaa ja muiden 30-luvun vasemmistointellektuellien toimintaa näin:

”suurimmassa tehtävässämme me epäonnistuimme. – – Taistelimme kansainvälistä fasismia vastaan – Suomessa oli monia, jotka uskoivat sen pikaiseen voittoon – ja arvostelimme demokraattisten ainesten peräytymistä, aina häviöön asti, kuten tapahtui Saksassa ja kuten oli tapahtunut Suomessa. Taistelimme ajatuksen-, puhe- ja sananvapauden puolesta. Taistelimme sanomalehtimieskamaria, yksipuolista uutispalvelua ja kuolemanrangaistusta vastaan. Varoitimme sodanvaarasta, jonka näimme nousevan Mantshuriasta, Abessiniasta, Espanjasta ja Münchenistä. Mutta tottuneena Neuvostoliittoon kohdistuvaan valhekampanjaan emme uskoneet sitäkään, mikä oli totta; Stalinin henkilökohtaisen diktatuurin ja täydellisen oikeusturvattomuuden syntymistä Neuvostoliitossa. – – Emme voineet tajuta pelkoa ja vaaran aistimusta, joka oli niillä, jotka tuijottivat tähän puoleen Neuvostoliitosta. Sivuutimme omituisina meille itse asiassa tuntemattomana illegaalin SKP:n piirissäkin tapahtuneet henkilövaihdokset ja katoamiset.”   

Kirjallisuutta

Kesävuori, Saara: Oidipus oli mies. Psykohistoriallinen elämäkerta Eila Pennasesta vuoteen 1952. Väitöskirja. Tampereen yliopisto 2003. Acta Universatis Tamperensis 931. Verkkokirjana: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67275/951-44-5671-8.pdf?sequence=1

Manninen, Kirsti: Rouva Kirjailija – Eila Pennanen. – Kokoomateoksessa ”Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toim. Maria-Liisa Nevala. Otava 1989.

Miten kirjani ovat syntyneet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY 1969.

Pekkanen, Toivo: Naiskirjailijoita. [Arvostelu Eila Pennasen romaanista Ennen sotaa oli nuoruus.] Teoksessa Teokset. Muistopainos. VII. WSOY 1958.

Pennanen; Jarno: Minun 30-lukuni. – Teoksessa Ilon ja aatteen vuodet. Tyyni Tuulio et al. Toim. Toini Havu. 2. p. Karisto 1965.

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Tuhkimon uudet vaatteet. Parnasso 8/1968. (Myös teoksessa: Asiatekstejä lukioon ja aikuiskasvatukseen. Toim. Aila Harju, Hilja Mörsäri, Ritva Raunio. 4. p. Tammi 1973.)

Volksgemeinschaft saksankielisessä Wikipediassa https://de.wikipedia.org/wiki/Volksgemeinschaft