Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäksen Mirjamin takakansiteksti lupaa nimihenkilölle ”poikkeusaikojen rakkautta”, joka ”vie hänet kuolemanvaaraan”. Rakkaustarina voisi kuitenkin tapahtua milloin vain, eikä romaanin talvi- ja jatkosodankaan kuvauksessa ole mitään erikoista.

Mirjami (2019) on jatkoa Sandraan (2017), jonka menestys lienee houkutellut Heidi Köngäksen kirjoittamaan jatko-osan.

Minäkertojia on neljä: nimihenkilö Mirhamin lisäksi äiti Sandra, isosisko Annikki ja pikkusisar Soili. Lyhyet kappaleet eivät oikein ole omiaan siihen, että henkilöihin syntyisi syvä side.

Sandrassa nimihenkilön aviomies Janne vietiin pakolla punakaartiin, minkä seurauksensa hän joutui leiriin, mutta selvisi kuitenkin elävänä vaikka terveys loppuiäksi vaurioituneena. Mirjamin alussa perheen koettelemukset jatkuvat: vuonna 1929 Lepistön tila, eläimet ja irtaimisto on myytävä pakkohuutokaupalla ja muutettava Kurkeen Loukkusuon reunaan.

Lapsia kertyy yksitoista, joista kaksi kuolee pieninä. Vanhimmat pojat eivät saa Mäntän tehtaalta työtä isän (näennäis)punaisen menneisyyden takia ja muuttavat Helsinkiin, jossa perustavat perheen. Keskikoulussa hyvin pärjännyt Annikki sentään saa työtä yhtiön pääkonttorista, vaikka sen luulisi olevan vaikeampaa, siellähän saattaa joutua saamaan selville luottamuksellisia tietoja. Mirjami työskentelee yksityisessä ompelimosta.

Sodan kuvaus ei tarjoa mitään uutta. Kotirintamalla pelätään rintamalla olevien poikien puolesta, paikkakuntaa pommitetaan, Sandra laittaa ruokaa ja antaa henkistä tukea. Vanhimpien poikien perheet tulevat Helsingin pommituksia pakoon, ja toinen miniöistä on laiska ja määräilevä ja lähettää lapsensa Ruotsin. Pari pojista haavoittuu mutta he selviävät, ja varsinainen kohtalon isku tapahtuu vasta sodan jälkeen.

Sekin, että nälkää kärsivät sotavangit järjestävät koskettavan taide-esityksen, on kuvattu koskettavammin Iiris Kähärin romaanissa Seppele Viipurille (1988).

Kaiken kaikkiaan Mirjami on yllättävän tavanomainen ja viihteellinen, kun sitä vertaa Köngäksen Dora Doraan (2012), joka kuvasi Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speerin vierailua Lappiin joulukuussa 1943. Onko Köngäs menettänyt tyystin kirjailijan kunnianhimonsa ja päättänyt kirjoittaa vain myyviä, tunteisiin vetoavia ja kaikkia miellyttäviä teoksia?

Vaikkei Janne leirikokemuksistaan puhukaan, ihmetyttää, ettei moinen epäoikeudenmukaisuus ole mitenkään vaikuttaneet perheeseen.  Ei edes työsyrjintä ole herättänyt vanhimmissa pojissa katkeruutta. Kaikki perheenjäsenet suhtautuvat talvisotaan kuten kunnon kansalaisten pitääkin. Annikki ja Mirjami toimivat jopa lotissa – Mirjamin motiivi on, että häntä ainoana kehunut opettaja on pyytänyt.

Jatkosodan aikana Mirjami sentään pohtii, että tavalliset ihmiset eivät sotaa halunneet eikä heitä kiinnosta Karjalan valloitus ja heimoveljien vapautus. Mirjamia on valistanut yksi veljistä, jonka mielestä ”Suomen herroille ja firmoille hankitaan nyt Karjalan koskia ja metsiä”. Varsin kummallista on, että ”Karjalasta” puhutaan tekemättä mitään eroa talvisodassa menetetyn Karjalan – jonka ainakin evakot halusivat takaisin – ja valloitetun Neuvosto-Karjalan välillä.

Järjetön rakkaus

Nimihenkilö Mirjami rakastuu suinpäin ruotsinkieliseen Toriin. Äiti Sandra epäilevät suhdetta alusta alkaen, voiko komea nuorukainen olla vakavissaan. Sandra myös oivaltaa paljon Mirjamia ennen, ettei Torin yskä ole viatonta.

Järjettömästi hullaantunut Mirjami ei kuitenkaan suostu kuuntelemaan varoituksia. Annikki kertoo:

”’Hellitä jo, ei siitä voi mitään tulla, jos mies on noin sairas’, äiti oli kuulemma neuvonut häntä [Mirjamia]. ’Säästäisit vähän itseäsi.’

Mirjami katsoo minua kysyen: ’Miltä minä itseäni säästäisin? Elämältänikö?’

En osaa sanoa mitään. Hän on aina ollut sinnikäs ja lojaali luonteeltaan.

’Minkäs minä sydämelleni mahdan, kun se kiintyi, niin se kiintyi, vaikka mikä olisi’, hän sanoo.”

On päivänselvää, ettei suhteella ole tulevaisuutta, vaikka Tor olisi terve, sillä hän ei esittele ”pikku midinettiä” perheelleen.

Samuel Johnsonin mukaan isänmaallisuus on roistojen viimeinen pakopaikka, mutta Könjäksen Mirjamin perusteella järjetön rakkaus on naisten ikuinen virhe.

Mäntän kieli- ja luokkaerot pysyvät

Köngäs on lähes hukannut mahdollisuudet, jotka Mäntän kaltainen yhden yhtiön hallitsema tehdaspaikkakunta kieli- ja luokkaeroinen olisi tarjonnut.

Jotain sentään kerrotaan Annikin kautta, joka on ylennyt konttorissa jo kirjeenvaihtajaksi. Taustansa takia Annikki yrittää pukeutua ja puhua huolellisesti, mutta jännittää koko ajan tuskallisesti, osaako olla oikein.

”Ihailen Hilveä, joka osaa olla rento ja iloinen kaikissa tilanteissa. Hänen ei tarvitse pingottaa kenenkään kanssa, sillä hän tietää, että hänet hyväksytään, vaikka silittämättömässä paidassa.”

Rauhan tultua Annnikki havaitsee olleensa ”naiivi, kun luulin sodan muuttavan pysyvästi kaikki rajat ihmisten välillä. Ei suinkaan, kyllä ne näkymättömät aidat ovat ihan yhtä vahvat kuin ennen sotiakin. Minä en pääse siihen piiriin, jonka konttorin ’parempi’ väki muodostaa.”

Pääkonttorin ”paremman väen” piiriin ”pääsee vain ja ainoastaan syntyperän tai kielen kautta. Ei riitä, että pärjää koulussa, pärjää työssään, saa vaativia tehtäviä, kun kerran tausta ei riitä, niin se ei riitä.”

Annikki uskoo löytäneensä hyvän aviomiehen mutta erehtyy: ”Kuinka minulle saattoi käydä näin? En ole koskaan halunnut tehdä mitään väärin, vaan olen aina pyrkinyt olemaan asiallinen ja moitteeton. En kestä ajatustakaan avioerosta. Se olisi niin suuri häpeä, että Mäntästä olisi lähdettävä kokonaan pois.”

Reipas pikkusisko

Pikkusisko Soili täyttää sota-aikana lapsiltakin vaadittavat työnteon ja isänmaallisuuden normit. Sen jälkeen hän ei kuitenkaan halua elää sellaista sovinnaista elämää kuten Annikki: ”Minä haluan vain juosta piirikunnallisissa. En halua hiippailla nurkissa nöyränä, vaan haluaisin olla kuin se karjalaistyttö, joka sanoi: ’Meillä on tytöt kasvatettu niin, että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että osaavat itse tulla keskilattialle, ilman että heitä tarvitsee erikseen nurkista etsiä.’

Mutta minua on aina varoitettu keskilattiasta ja ainakin henkisesti seisotettu nurkassa, pienestä pitäen.”

Muita mielipiteitä

Mirjamista on kirjoittanut positiivisemmin Tuijata.

Gund Numers-Snellman: Kartanon naiset

Gund von Numers-Snellmanin romaanissa Kartanon naiset yhdistyy kartanoromantiikka ja ihannoitu sodan kuvaus.

Gund von Numers-Snellmanin Kartanon naiset ilmestyi jatkosodan aikana 1943. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinnorna på Larsvik oli julkaistu edellisenä vuonna.

Ilmari Unhon 1944 ohjaaman elokuvan Kartanon naiset juliste lupaa katsojalle kartanoromantiikkaa mutta vaikenee sodasta. Kuva on Elonetistä.

Hangon lähellä sijaitseva Larsvikin kartano on köyhtynyt ja vailla miespuolista perijää. ”Patruuna” on Barbi Björner, jonka normaali asu on ratsastushousut, saappaat ja isoisän vanha paita. Kyseessä on siis naistenviihteen klassinen ”poikatyttö”, jonka kertomuksen kuluessa löytää naisellisuutensa kohdatessaan oikean miehen.

Varsinaisen ristimänimensä Pia Barbara tykistön suojeluspyhimyksen mukaan Barbi sai siitä, kun äiti synnytti hänet 1915 vuoteessa, jonka patjojen alle piilotettuja kivääreitä, ammuksia ja kiellettyä kirjallisuutta samaan aikaan, kun santarmit etsivät niitä turhaan talosta. Vanhemmat kuolivat varhain. Isän teloittivat punaiset tämän pyrkiessä valkoisten puolella 1918. Barbi oli jo aiemmin asunut kartanossa isoisän hoivissa, mutta tämäkin kuoli tytön ollessa kymmenvuotias.

Barbi on ylpeä sukunsa vaiheista 1600- ja 1700-luvulla: hänellä on ”Lützen veressään, Själlanti, Narva ja Pultava, Armfeltin marssi yli Norjan tunturien”. Suvun alaspäinmeno alkoi Barbin mielestä 1800-luvulla epäsäätyisestä avioliitosta, joka vierotti suvun naapurista, Lintulahden (ruotsiksi Lindulax) kreivillisestä perheestä. Paradoksaalista kyllä, kartano köyhtyi juuri puoliporvarillisten jälkeläisten aikana, tuhlaavaisuushan liitetään yleensä aateliin ja säästäväisyys porvaristoon.

Barbi tapailee metsässä Lintulahden nuorta kreiviä. Vaikka mitään ei tapahdu eikä edes sanota ääneen, Barbin ratsastusasun alla elää tytönsydän, joka haaveilee sekä naivansa rakastamansa samansäätyisen miehen että maatilojen yhdistämisestä. Nuori kreivi kihlaa kuitenkin porvarillisen perijättären. Barbi lohduttautuu alkoholilla, siis ajan kirjallisuuteen nähden varsin miehiseen tapaan.

Onneksi saapuu kesä ja sen mukana suvun muut naiset: Barbin serkku, Eurooppaa kiertelevä kolmikymppinen taiteilija Ebba ja täti, Helsingissä asuva nelikymppinen kaunotar Cilla, joka vaihtaa rakastajia kuin leninkejä.

Upseerinrouvan ihanne

Ebba vie Barbin automatkalla Kannakselle. Ebban entinen luokkatoveri, majurinrouva Irja Malm on täydellinen upseerinrouva: miehensä työtä ymmärtävä ja uraa tukeva, kiertolaiselämään sopeutunut ja kykenevä pukeutumaan vähillä varoilla edustavaksi. Irja on katkera vain siitä, että paitsi ettei armeijalle anneta rahaa, upseereita ei myöskään arvosteta.

Malmien ystävä, majuri Jukka Knapas soittaa luuttua ja lukee muille romanttisia runoja. Hänessä on siis ”naisellista” pehmeyttä sotilaan univormun alla – olisiko hän sopiva partneri Barbille? Romanssi ei vielä toteudu, sillä Barbi suree edelleen nuoren kreivin menettämistä.

Idyllin keskellä sotaa ennustaa vain Kaplaksen lukema säe Uuno Kailaan runosta Rajalla ”naisten rukkia puolustaen ynnä kehtoa lasten”, joka on alkuteoksessa suomeksi.

Runebergilainen talvisota

Kun kartanosta kutsutaan yleisiin kertausharjoituksiin pehtori ja muita miehiä, ”patruuna” Barbista ”tuli koko kartanon väen isä ja äiti”, joka ”kumartui sisään matalista ovista, istui muonamiesten tuvissa liedenpangolla, nyökkäsi vakavasti ja rohkaisevasti puolikasvuisille pojille – lohdutti hätääntyneitä vaimoja.”

Kuva kuin menneen ajan ihanteellisesta romaanista: yhteiskunnalliset erot ovat luonnollisia ja hyväksyttyjä, mitään epäkohtia ei ole, alustalaiset luottavat ”patruunaan”.

Sen sijaan Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisessä osassa Summassa on myös Uudenmaan suomenruotsalaisia, jotka ovat nähneet keskisuomalaisia ”pienviljelijöitä, köyhiä kuten hekin mutta vapaita miehiä” ja oppineet suomea. Eräs kartanon muonamiehen poika pitääkin sotaa ”henkilökohtaisena vapautuksena” ja päättää, ettei palaa kartanoon, jos selviää sodasta.

Samassa romaanissa Kirkkonummelle evakkoon päätynyt helsinkiläinen keskiluokan rouva tajuaa mökkiläisten tilanteen: ”Ne ostaa vastakirjalla ryyninsä ja kahvinsa. Miten kauan kauppias antaa luotolla? Eihän se mihinkään riitä niillä se reserviläisten huoltoraha”.

Kuten ajan henkeen kuului, Barbi pelkää Moskovan neuvottelujen aikana eniten sitä, ”ettei vain anneta periksi. Ei tuumaakaan.”

Runeberg ja Topelius liittivät runoissaan isänmaanrakkauden maisemaan. Myös Barbi kokee suomalaiseksi sellaisenkin mikä oikeastaan ei kuulu mihinkään maahan: ”Jalka koskee maata toisin kuin koskaan ennen, tuuli suhisee puissa uudella tavalla, mahtavin urkuäänin. Maa on suomalaista maata, suomalainen tuuli suhisee suomalaisissa puissa.”

Myös ruotsinkielisessä Gunnar Johanssonin talvisotaromaanissa Vi ville inte dö (1940, suom. Tahdomme elää, 1941) korostetaan rakkautta ”suomalaiseen maahan” ja ”suomalaiseen tuuleen”. Huomattakoon, että sekä Johansson että Numers-Snellman käyttävät Runebergin ja Topeliuksen tapaan sanaa ”finsk” eivät myöhempää termiä ”finländsk”.

Barbi kokee myös talvisodan ikoniseen teemaan: ”Me olemme yksi kansa, kokonaisuus.” Taustaa ei kuitenkaan mitenkään valoteta, toisin kuin Gunnar Johanssonin romaanissa Tahdomme elää, jossa vuonna 1918 valkoisten puolella taistellut päähenkilö ojentaa koulussa opettajan käskystä kätensä punaiselle luokkatoverille. Myöhemmin jälkimmäinen sanoo silloin ymmärtäneensä, ”että sittenkin oli muuta kuin vain kuilu lahtarien ja punaisten välillä [- – -] Samat surut, sama köyhyys, samat ilonaiheet ja sama parantumaton jonkin epämääräisen tulevaisuuden toivo.”

Larsvikiin tulee Helsingistä tulee evakkoja sekä ennakkoon että ensimmäisiä pommituksia pakoon. Myös Irja Malm tulee poikansa Johanin kanssa ja myöhemmin Irjan palvelija Claudia Shemeikka.

Sota vaikuttaa palveluskunnan ja alustalaisten vaimoihin positiivisesti: ”Oli ollut pikkumaisuutta ja kateutta ja riitaa lapsien vuoksi ja arkipäivän tuhansia pikku harmeja, mutta nyt niistä ei ollut mitään jäljellä.” Myös Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun talvisodan syttyminen muuttaa ihmeenomaisesti suvun pari itsekeskeistä ja pinnallista ihmistä kuten ruotsinkielisen miniän.

Lintulahden kartanoa pommitetaan, Barbi hakee nuoren kreivittären ja tämän kälyn tyttärineen Larsvikiin.

Uutinen Suomussalmen voitosta otetaan väentuvassa vastaan laulamalla Barbin ehdotuksesta virsi Jumala ompi linnamme. Irja Malm kokee voiton henkilökohtaisena: ”Hän tunsi suomalaisen sotilaan ja upseerikunnan, tiesi mihin ne kelpasivat. Mutta hän tiesi myös, mitä puutteellisuuksia oli varustuksissa ja varsinkin tykistössä.”

”Runebergilaisempaa” talvisodan kuvausta tuskin voisi olla.

Naisen uhri

Ebba kokee syksyllä ilmestyksen: ”Hänestä [Ebbasta], eurooppalaisesta, oli tullut suomalainen. Oli yksi varma kiinteä kohta kokoonluhistuvassa Euroopassa, ystävien joukossa, jotka pettivät, uskossa, joka ei kestänyt. Olla suomalainen. Taistella selkä seinää vasten. Se oli niin äärettömän suurta, että se tekee kipeää.”

Sodan sytyttyä Ebba päättää: ”Minä nousen satulaan Larsvikin puolesta, Barbi, Barbi, minä lähden sotaan Larsvikin puolesta.”

Jukka Kaplas käyttäytyy rintamalla ihan eri tavalla kuin kesällä 1939. Ebban saapuessa parroittunut, mustunut majuri julmistuu ja kiroaa: hienostonainen ei kuulu rintamalle, tästä on vain haittaa.

Mutta Ebba lunastaa paikkansa: hän pitää Summassa lähellä etulinjaa kanttiinia ja asuu maan alla. Hän kokee, että sodassa unohtuu pikkumaisuus ja paras ihmisestä tulee esiin. Sotilaita hän luonnehtii sanoilla: ”Uhrimieli, itsensäunohtaminen. Näen sitä joka päivä yksinkertaisena, karkeasti hakattuna, höyläämättömänä. Ei suuria sanoja. Mutta kaunista, kaunista.”

Perinteisen viihteen teema on Gertrud Willenborgin mukaan, että hyvät, jalot, kauniit ja rikkaat ”aatelisihmiset” voivat hyväksyä joukkoonsa köyhän tytön tai miehen, jos tämä osoittaa olevansa ”sydämen aatelia”; molemmat ryhmät muodostavat yhdessä ”todelliset aatelisihmiset”. Näin avioliitto kreivin ja kotiopettajattaren välillä on mahdollinen.

Ebba tietenkin vain pilailee aikeella avioitua ”henkivartijansa” kanssa, mutta itse asiassa Kartanon naisissa mennään pitemmälle: synnynnäinen ylimys Ebba tunnustaa kaikki tavalliset sotilaat henkisesti ylimyksiksi: ”Täällä me kaikki olemme ylimyksiä.” Tasa-arvo siis vallitsee – tai pikemmin Ebbasta tuntuu siltä.

Ebba suunnittelee jopa alttaritaulua, jota tuskin olisi kirkkoon hyväksytty: ”Nuhruinen lumipuku, kasvot, konepistooli.”

Ebban kuoleman jälkeen Jukka Kaplas kirjoittaa Barbille: ”Hän oli meidän pyhimyksemme, lämmin valo suuressa pimeydessä. Hän oli nainen, lämmin, hieno, ja hän kuoli kuin kelpo sotilas.”

Naisen kaatuminen nostetaan suurimmaksi uhriksi myös kahdessa sodanaikaisessa talvisotakuvauksessa: Alli Wallin romaanissa Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon Valitussa kansassa ja luvatussa maassa, niin erilaisia kuin ne muuten luonteeltaan ovatkin.

Ebban kuolinilmoitukseen Barbi valitsee latinalaisen mietelauseen ”Navigare necesse est, vivere not necesse” (purjehtiminen on välttämätöntä, eläminen ei). Barbi selittää Cillalle: ”Mitä elämä hänelle [Ebballe] merkitsi? Maalaamista. Mutta välttämätöntä se ei ollut. Välttämätöntä oli pelastaa sielunsa.” ”Hän lähti sotaan Larsvikin puolesta, Cilla. Jonkun meistä oli lähdettävä.” 

Rakkautta ”armovuonna”

Välirauhaa kuvaavan osan nimi on armovuosi. Majuri Kaplas tulee linnoittamaan Neuvostoliiton tukikohdaksi rauhansopimuksessa luovutetun Hangon ympäristöä ja pyytää Barbilta upseereilleen majoitusta. Cilla on kaunis, ei tosin enää nuori mutta majurille sopivan ikäinen ja sotilaan sydän saattaa kaivata lohtua, kun uusi sota on edessä. Mutta vaikka kyseessä olisi vain vaaraton ”kesäleikki”, Jukka Kaplas ei kiinnostu Cillasta vaan hänen hellyytensä ja suojelunhalunsa herättää Barbi: ”Hän ei näe edessään Larsvikin patruuna Björneriä, vain yksinäisen naisen vanhassa rajaseudun kartanossa.”

Pari rakastuu ja nauttii yhdessä olosta päivän kerrallaan. Ei edes juoru Barbin juomisesta sammuta Jukka Kaplaksen tunteita, päinvastoin se herättää suuttumuksen juorun kertojaa kohtaan, jos juoru on tosi, ja halun auttaa Barbia, jos juorussa on perää.

Vasta kun majuri kysyy: ”Lapsi, mitä me odotamme? Eikö jossakin ole pappia?”, ammatit ja elämänarvot asettuvat tielle. Barbi ei voi mennä naimisiin Larsvikin takia, eikä Jukka Kaplas halua erota armeijasta, puhumattakaan että eläisi vaimonsa omaisuudella: ”Vaimo seuraa miestään”. Toisin kuin perinteisissä naistenromaaneissa, nainen ehdottaa suhdetta, mutta mies torjuu.

Barbi voittaa halunsa langeta taas lohduttautumalla alkoholilla. Hän alkaa pehmetä, kun käsipuoli pehtori kertoo menevänsä naimisiin, koska juuri vaikeana aikana ”Tarvitsee kaiken lämmön, mitä voi saada –”

Vähän myöhemmin majuri saa Barbin mielen muuttumaan vetoamalla uuden sodan uhkaan: ”Voimmeko tuhlata aikaa tällä tavalla? Elämä on niin säälittävän lyhyt, ainakin meille. Etkö voi suoda meille vähän onnea kahden helvetin välillä?” Barbin kysymykseen ”Tuleeko – sota?” Kaplas vastaa, ettei tiedä sitä sen enempää kuin tämäkään, mutta Yhden tiedän” [- – – ]”Tahdon sinut. Rehellisesti. Salatiet eivät sovi meidän kummankaan arvolle -.”

Mies osaa luonnostaan kaikki työt paremmin kuin nainen

Kun Barbi loukkaa jalkansa ja joutuu vuodelepoon, hän joutuu turvautumaan miehensä apuun kartanon töiden järjestelyssä, jotka tämä järjestääkin vaimoaan paremmin – ilmeisesti vain koska on mies, eihän Jukalla papinpoikana ole kokemusta maatöistä, ainakaan muuta kuin kenties nuorena mukana olosta perunannostossa ja heinäpellolla. Lisäksi Barbi ”oppi kunnioittamaan omaa tahtoaan voimakkaampaa tahtoa” ja on kiitollinen, kun mies ei hienotunteisesti ”osoittanut etevämmyyttään missään muussa kuin toiminnassa”.

Aviomies on myös moraalisesti vaimoaan parempi, koska näkee asiat laajemmin kuin yhden tilan näkökulmasta. Vaikka Barbi on aiemmin tiukasti torjunut pehtorinsa ehdotuksen, että elintarvikkeiden säännöstelymääräyksiä kierrettäisiin, hän on ”toisinaan kärkäs valittamaan säännöstelyä ja määräyksiä tuottajan annoksista huolimatta, mutta sitten hän kohtasi Jukan katseen ja häpesi.”

Muutenkin Barbi joutuu kasvamaan henkisesti ”Jukan spartalaisen yksinkertaisuuden ja sen lämpimän myötätunnon edessä, jota tämä tunsi toisia kohtaan”.

Toisaalta Barbista tulee naisellisempi, kun hän pakollisen leponsa aikana saa tuntea ”palveltuna ja hemmoteltuna olemisen harvinaista tenhoa”.

Kesäsota alkaa

Kun uusi sota on kesäkuussa 1941 edessä, se on kummankin mielestä oikeudenmukainen. Aluksi joukko-osasto on Hangon rintamalla, jolloin majuri voi tulla iltaisin kotiin.

Vaikka Jukka Kaplaksen hellittelynimi vaimolleen on ”lapsi”, aviomies ei vaadi Barbia lähtemää kartanosta, koska sen asukkaille ei ole annettu virallista evakuointimääräystä kuten lähempänä oleville asukkaille, vaan luottaa tämän rohkeuteen: ”Tiesinhän, ettet säikähtyisi – pikku sodasta.”

Ja ehkä Barbi on aliarvioinut itseään, sillä majuri sanoo arvostavansa vaimonsa työtä ja näkevänsä tämän kumppaninaan: ”Tästä tulee meidän sotamme, minä sodassa, sinä kartanossa. Sinä olet tärkeä tekijä, sinä maanviljelijä.”

Sitten Jukka Kaplaksen osasto siirretään tärkeämpään paikkaan, itään, ja sota erottaa avioparin kuten muille sotilaille ja heidän vaimoilleen on jo aiemmin käynyt.

”Barbi kirjoittaa hitaasti kirjeitään, jokainen sana on hyväily, jokainen piste kaipauksen huuto. Mutta näkyä se ei saa.”

Sen sijaan tällaista ei kirjoiteta tai ainakaan lähetetä: ”Olen ollut kauhean peloissani, Jukka – ei talvisodan suurta, pyhää, uhmaavaa tuskaa, se ei koskenut minua, se koski kaikkia – nyt olen peloissani itseni ja omani vuoksi.”

Mikä todella merkitsee

Lopullisesti Barbin muuttumisen naiselliseksi takaa raskaus. Sen hän on tajunnut kesäkuussa, mutta salannut asian mieheltään, koska ei ole tahtonut tehdä tätä levottomaksi, kun uusi sota on edessä. Kuullessaan Irjan aviomiehen kaatuneen Barbi tajuaa olleensa väärässä: ”jos hän ei koskaan saa sitä tietää – hänen oikeutensa on saada se tietää. Hänen. Meidän.”

Uutinen saa majurin tuntemaan ”kuin olisin tullut paljon lähemmäksi miehiäni kuin ennen. Me paksunahkaiset ammattisotilaat olemme harjaantuneet sotaan, mutta loppujen lopuksi sotilas, rivimies, on tärkein, pieni, sitkeä, suomalainen sotilas. Ja kotona hänellä on vaimo ja lapsia ja ehkä lapsi, joka ei ole vielä syntynyt.”  

Barbi odottaa miestään lomalle. Hänellä ei ole enää ”kapealanteista pojanvartaloa” ja hänen on täytynyt luopua ratsastushousuista, mutta ”oli vielä kaunis katsella” ja tahtookin olla ”kaunis Jukan silmissä, rakastettava Jukan mielestä”.

Mutta nyt vuorostaan Larsvikia pommitetaan ja Barbi pelastetaan Lintulahteen. Kuullessaan huhuja Jukan kaatumisesta hän on tuskassaan kuin kuka tahansa nainen. Vielä Irjan aviomiehen kaaduttua Barbi oli ajatellut: ”Kaatui maansa puolesta. Se oli kaunista. [- – -] Kaatui Lützenissä, Pultavan luona, itärintamalla. Vuosisata vuosisadan jälkeen. Sotilaan tie. Yksinkertaista, kaunista ja arvokasta.”  

Huhut osoittautuvat vääriksi, mutta ne ovat auttaneet Barbia asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Aviomiehen saatua lomaa pari tapaa Helsingissä. Mutta vaikka aiemmin on muistutettu, että Helsinkikin on kokenut sodan pommitusten muodossa, kaupunki on rintamalta tulleelle Jukka Kaplakselle ja rajalla asuneelle Barbille vieras ympäristö, jossa he eivät voi löytää toisiaan.

Toisin kuin aiemmin, majuri haluaisi ”ottaa Barbin mukaansa sotaan, vaimonsa, toverinsa”, mikä jälleen osoittaa arvostusta. Raskaus kuitenkin tekee aikeen mahdottomaksi, eikä aviomies voi edes sanoa vaimolleen todellisia ajatuksiaan: ”Mielettömään aikaan tämä lapsukainen pyrki maailmaan”.

Niin pari palaa yhdessä Larsvikin raunioille: ”Hänellä [Barbilla] oli Jukka. Ja Larsvikiä ei oltu otettu häneltä pois: Kaikesta huolimatta. Hävitetty ja ammuttu rikki ja poltettu, runsittu ja myllerretty, mutta sitä ei ollut otettu häneltä pois.”

Vaikka majuri tuntee Larsvikin tuhoutumisen takia myötätuntoa vaimoaan kohtaan, se on tuonut hänen oman unelmansa Syväristä lähemmäs: ”Maa, joka oli omistamisen arvoinen. Mahdollisuuksien maa. Tulevaisuuden maa. Talo virran törmällä, josta on laaja näköala yli jokilaakson, valtavat metsät, hedelmällinen maaperä. Maa, jota saisi viljellä, raja, jota puolustaa. Riistamaita ja kalavesiä, sotilaiden ja miesten maa, sellaisten naisten kuin hänen vaimonsa.”

Lopussa Barbi miettii mutta ei sano miehelleen: ”Taloja on rakennettu ennenkin, kodit ovat nousseet raunioista. Elämä jatkuu edelleen. Maa on jäljellä ja se on minun. Ja Jukka on minun ja hän matkustaa takaisin rintamalle kahden päivän kuluttua. Rakentaa uudelleen – alkaa alusta. Täällä tai siellä, yhdessä – tai yksin. Tärkeintä on, ettei anna perään. Että maata viljellään. Täällä tai siellä… Antaa Jukan leikkiä. Hän on mies ja lapsi, minä nainen ja vanha kuin maa. Ja he kaksi ovat yhtä -.”

Jo antiikista alkaen mies ja nainen on pelkistetty yksinkertaiseksi vastakohtapareiksi kuten taivas – maa ja aktiivinen – passiivinen, jossa miestä pidetään luonnostaan parempana kuin naista.

Mutta tällä kertaa nainen, jota aviomies on kutsunut ”lapseksi”, pitää siis miestään lapsena ja on selvästi tätä realistisempi.

Elokuvan Kartanon naiset pääpari: Jukka Kaplas (Jalmari Rinne) ja Barbi Björner (Hilkka Helinä). Kuva Elonetistä.

Elokuva

Romaanista tehtiin 1944 Ilmari Unhon ohjaama elokuva. Barbi Björneriä näytteli Hilkka Helinä, majuri Jukka Kaplasta Joel Rinne, Ebbaa Salla Karuna, Cillaa Ruth Snellman, Lintulahden nuorta kreiviä Reino Häkälä, nuorta kreivitärtä Maininki Sippola, pehtoria Kaarlo Aavajoki, majurirouva Irja Malmia Emma Väänänen ja majuri Freddi Malmia Eino Kaipainen.

Pääparin Joel Rinteen (s. 1897) ja Hilkka Helinän (s. 1916) parinkymmenen vuoden ikäero pistää elokuvassa silmään, mutta myös romaanin sankarin täytyy olla jo sotilasarvonsa takia huomattavasti sankaritarta vanhempi. Elokuvassa Jukka Kaplas on kesällä 1939 kapteeni ja talvisodan jälkeen hän on majuri, romaanissa hän on koko ajan majuri.

Elokuvan juoni seurailee melko tarkasti romaania. Muutamia eroja kuitenkin on.

Elokuvassa vanha kreivi sanoo pojalleen, että tämän on luovuttava Barbista ja naitava rahaa, että konkurssilta vältytään. Romaanissa Lintulahti ei ole niin huonoissa kantimissa ja vanha kreivi sanoo jälkeenpäin Barbille: ”Poikani olisi pitänyt naida hänet, sen minä sanoin pojalleni. [- – -] Viettele tyttö, minä sanoin, tai nai hänet, joko tahi, mutta älä riipu hänessä kiinni tuolla tavalla.”

Romaanissa politiikka supistuu jopa Perkjärvellä elokuussa 1939 laimeaan keskusteluun Englannin ja Neuvostoliiton neuvotteluista, joita kommentoidaan: ”Myyvätkö he meidät vai ei? – Kun nyt olisi Saksa – viime vuosien kirottu politiikkamme…” Sen sijaan elokuvassa Jukka Kaplas ja ”juureton maailmankansalainen” Ebba lyövät vetoa: syttyykö sota. Ebba lupaa liittyä armeijaan, jos niin käy. Onkin selvää, että elokuvassa Ebban päätös piti motivoida ajoissa.

Romaanissa nuoren kreivi naimisiin menonsa jälkeen kumartaa Barbille viipurilaisessa ravintolassa, elokuvassa he tapaavat, kun Ebban ajama auto ohittaa kreivillisen parin pulaan joutuneen auton. Romaanissa ei ole kohtausta, jossa haavoittumislomalla olevan nuori kreivi kehottaa Barbia muuttamaan Larsvikistä Lintulahteen, joka on tykinkantaman ulkopuolelle.

Kaiken kaikkiaan Larsvikin ja Lintulahden epäsopu osoittautuu elokuvassa vähäpätöiseksi ja suhteet solmitaan uudestaan sodan paineessa. Romaanissa autetaan pommitusten uhreja puolin ja toisin, mutta suhde säilyy etäisenä.

Elokuvan loppukohtauksessa kartanon raunioilla Jukka Kaplas lohduttaa vaimoaan, että ”Maa on vielä jäljellä, pyhä kallis maa” ja talo voidaan rakentaa uudelleen. Majuri ei lainkaan mainitse unelmaa teemaansa Itä-Karjalassa – Suur-Suomi ei elokuvan tekoaikana ollut enää realistinen tavoite ja esityspäivänä sitä ei enää voinut edes julkisesti mainita paitsi paheksuen.

Ensi-ilta oli näet joulupäivänä 1944, siis vasta jatkosodan jälkeen. Kritiikki oli hämmentynyt: patetiaa vierastettiin ja huumoria kaivattiin. Yleismenestys oli kuitenkin vuoden neljänneksi paras.

Huomion arvoista on, että elokuva saatettiin esittää, vaikka poliittinen tilanne oli muuttunut. Ehkä se koettiin vain inhimillisenä draamana: sota aiheutti aineellista tuhoa, mutta jälleenrakennus oli mahdollista, koska maa – laajemmassa merkityksessä Suomi – oli jäljellä. Näinhän oli loppunut myös Mika Waltarin talvisodan jälkeen käsikirjoittama Oi kallis Suomenmaa.

Pois oli jätetty käsikirjoitukseen sisältyvää yleistä taustaa: autenttista filmimateriaalia Karjalan evakuoinnista talvisodan jälkeen ja jatkosodan hyökkäysvaiheesta. Samoin oli poistettu kolme r-sanaa.

Juha Seitjärven mukaan elokuvan kartano oli Kirkkonummella sijaitseva Oitbackan kartano, jossa oli upea puutarha.

Kirjailijasta ja romaanin taustasta

Gund von Numers syntyi 1901. Isä oli rautatievirkamies ja runoilija Gunnar von Numers. Tuleva kirjailija ei siis kasvanut mitenkään ylellisissä oloissa.

Sen sijaan upseerinvaimon elämän kirjailija tunsi omakohtaisesti. Hänen aviomiehensä oli jääkärikenraalimajuri Aarne Snellman, joka haavoittui huhtikuussa 1942 ilmapommituksessa Syvärillä ja kuoli sotasairaalassa.

Kirjailija oli Våra Kvinnor -lehden päätoimittajana 1928–1930. Vuosina 1943–1948 hän työskenteli Mannerheimin lastensuojeluliitossa. Jatkosodan aikana toimi kummikuntasihteerinä ja edisti näin Suomen suhteita Ruotsiin.

Esikoisromaani julkaistiin 1926. 40-luvulla ilmestyi kolme romaania, jotka kaikki suomennettiin, ja tämän jälkeen vielä kaksi romaania.
Kirjailija meni uudelleen naimisiin vuonna 1948 ja muutti samalla Ruotsiin, jossa hän kuoli 1984.

Romaanin taustasta

Kirjailija kertoo romaanin alussa teoksensa taustasta: Larsvikin Björnerit olivat eläneet osaksi paperilla, osaksi mielikuvituksessani lähes kymmenen vuotta. Kun jalkavamma pakotti kirjailijan kevättalvella 1942 pysyttelemään vuoteessa muutamia viikkoja, tällä oli aikaa miettiä nuorinta sukupolvea.

Kirjailija päätti siirtää toiminnan sotien aikaan, minkä takia nuorimman sukupolven iästä oli pudotettava kymmentä vuotta. Larsvikin kartano siirrettiin kirjailijan tuntemalle sotatoimialueelle, Hangon rajalle, minkä takia eivät ”henkilöt ja ympäristö ole erityisen uusmaalaisia”.
Taloilla ja henkilöillä ei kirjailijan mukaan ole todellisia esikuvia, vaikka hän kirjoittaessaan oleskeli Karis-Dragsvikin kartanossa.

Mainitsematta miehensä nimeä kirjailija sanoo lopuksi, että hän kirjoitti teoksensa loppuun vaikeana aikana ja ettei sitä, jolle hän sen kirjoitti, ole enää olemassa. Romaani oli siten rakkaudenosoitus ja surutyö.

Lisää tietoja

Gund Numers-Snellman Wikipediassa

Aarne Snellman Wikipediassa

Elokuva Kartanon naiset Wikipediassa ja Elonetissä

Elokuva Oi kallis Suomenmaa Elonetissä

Uuno Kailas: Rajalla

Seitjärvi, Juha: Helsinkiläiset kartanomiljööt SF-elokuvissa. – Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla. Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Toim. Kimmo Laine et al. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2019.

Suomen kansallisfilmografia 3. Vuosien 1942-1947 suomalaiset elokuvat. Toimituskunta Kari Uusitalo et al. Painatuskeskus & Suomen elokuva-arkisto 1993.

Willenborg, Gertrud: Adel und Autorität. –  Teoksessa Trivialliteratur. Aufsätze. Hrs. von Gerhard Schmidt-Henkel et al. Literarisches Colloquium 1964.

Olen kirjoittanut Gunnar Johanssonin romaanista Tahdomme elää Hiidenkivessä 6/2009.

Blogissa olen kirjoittanut Paavo Rintalan romaaniparin Nahkapeitturien linjalla ensimmäisestä osasta, Alli Wallin romaanista Toukokuusta toukokuuhun ja Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa.

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Itään ja Autius lehtipuissa

Itään ja Autius lehtipuissa kertovat, miten Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion nuoruuden unelma Suur-Suomesta näytti 1941 täyttyvän ja miten sota vaikutti aviopuolisoiden suhteeseen.

Itään (2002) ja Autius lehtipuissa (2003) ovat neljäs ja viides osa viisiosaisesta kirjasarjasta Valistuksen sukutarina, jonka Katarina Eskola on toimittanut vanhempien kirjeistä ja päiväkirjoista. Edelliset osat ovat Kahden (1999), Yhdessä (2000) ja Sodassa (2001).

Talvisotaa ja välirauhaa käsittelevästä Sodassa-teoksesta olen kirjoittanut blogiini aiemmassa artikkelissa, jossa olen kertonut lyhyesti myös Elsan ja Martin taustasta ja romanssista.

Itään alkaa jatkosodan alusta ja päättyy vuoden 1942 toukokuuhun, jolloin Martti kotiutettiin armeijasta. Autius lehtipuissa käsittää jatkosodan loppuosan ja ensimmäiset rauhan vuodet Elsan kuolemaan tammikuussa 1951 asti.

Kuten ennenkin, puhun päähenkiköistä vain etunimillä.

Ei aiempaa innostusta Natsi-Saksaa kohtaan

Elsa ja Martti kuuluivat nuorina Tulenkantajiin, Elsa kirjallisuuskriitikkona ja Martti runoilija P. Mustapäänä.  Kun muut ryhmäläiset matkustivat Ranskaan, Elsan määränpäänä oli Englanti, josta hän 1928 julkaisi kirjan Vanha iloinen Englanti. Martti kävi pari kertaa 20-luvulla Saksassa. Molemmat matkailivat Virossa ja Pohjoismaissa.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet olivat nuorina Akateemisesta Karjala-Seuran (AKS) jäseniä, mutta erosivat Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Lehti suhtautui Natsi-Saksaan paljon kielteisemmin kuin perinteinen Valvoja-Aika: myönteisiä artikkeleita Saksan sisäpolitiikasta oli vain yksi. Kiertäen samasta asiasta kertoo sekin, että vuodesta 1937 alkaen Saksan sisäpolitiikasta ei kirjoitettu mitään mutta samaan aikaan julkaistiin useampi artikkeli Englannista.

Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori) olivat mukana kolmi-nelikymppisen kulttuurieliitin keskusteluissa, jotka julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Osanottajista vain Olavi Paavolainen oli innostunut Natsi-Saksasta, koska se edusti uutta. Muiden mielestä Suomen oli otettava kulttuurivaikutteita Englannista.

Kesäsotaan lähtö riemumielin

Jatkosodan aikana Martti toimi ensin 7. tiedotuskomppanian päällikkönä, joka Saaristomerellä, Ahvenanmerellä ja Hankoniemellä. Sitten hän pääsi omasta hakemuksestaan rintamakirjeenvaihtajaksi VI armeijakuntaan ja ylennettiin pian 1. tiedotuskomppanian päälliköksi Laatokan Karjalaan ja Aunukseen. Tammi-helmikuussa 1942 Martti toimitti Olavi Paavolaisen kanssa teosta Taistelu Aunuksesta, jonka julkaisemisen sensuuri lopulta esti sotaonnen käännyttyä. Helmikuussa Martti palasi komppaniaansa Aunukseen, mutta maaliskuussa hänet määrättiin Päämajaan Mikkeliin tarkistamaan toisten rintamakirjeenvaihtajien tekstejä. Huhtikuun alussa hänestä tehtiin Päämajan rintamatiedotustoimiston päällikkö, mutta hänet kotiutettiin jo toukokuun alussa.

Olavi Paavolainen esittää Synkän yksinpuhelun alussa, että tavallisten sotilaiden mieliala on jo kesäkuussa 1941 sotaa vastaan. Sen sijaan Martti kuvaa TK-artikkelissaan etenevää armeijaa niin elävästi ja havainnollisesti, että rivistöt ja tien suorastaan näkee silmissään ja korostaa innostusta, jota hän muistiinpanojensa ja kirjeittensä mukaan myös itse tuntee.

Toki Paavolaisen kuvaamaa skeptisyyttäkin epäilemättä on, mutta vielä useammat muistavat jälkikäteen sodan alun mielialansa lopputuloksen valossa.

Wolf H. Halsti kertoo muistelmissaan, ettei ole koskaan saanut yhtä paljon palautetta kuin Suomen kuvalehdessä julkaistusta artikkelistaan Isät katsovat poikiaan, jossa uutta sotaa kuvataan ”ylösnousemuksena”.  Postia ”tuli lukeneilta ja työmiehiltä, vanhoilta ja nuorilta, naisilta ja miehiltä, ja reaktio oli yksimielinen: nyt palautetaan Suomen turvallisuus!”

 

Martti itsesensuroi Suur-Suomi innostusta

Entiselle AKS-läiselle Martille Suur-Suomessa on kyse nuoruuden unelman toteuttamisesta. Se on tosin ollut syrjässä monet vuodet, mutta nyt se näyttää viimein toteutuvan. Oula Silvennoinen on osoittanut, miten Suur-Suomi innostukseen tempautuvat kesällä 1941 mukaan monet sellaisetkin, joille asia ei ole ollut läheinen tai jotka ovat pitäneet sitä epärealistisensa haaveena.

Sodan jälkeisessä Suomessa Itä-Karjalan valloitus tuntui ulkopoliittisesti arkaluontoiselta. Niinpä Martti 1969 julkaisemassaan teoksessa Me marssimme Aunuksen teitä jätti pois ja muunteli tekstiä, kuten Eskola esipuheessaan monin esimerkein osoittaa.

Jäljelle jäi kuitenkin mm. kohta: ”On huvittavaa nähdä ja kuulla, miten nämä entiset tulenkantajat pursuavat Suur-Suomi-aatetta. – Yleensä on sanottava, että juuri Paavolainen, Jylhä ja Pälsi ovat ainoat aatteen miehet tällä hetkellä.” Kuten Eskola sanoo, teoksen lukija saattoi saada käsityksen, että Martti naureskelee muiden innostukselle, johon hän ei itse ota osaa. Kohdan voi tulkita myös niin – ja se liene ollut Martin alkuperäinen tarkoitus – että tämä on mielissään, kun läheiset keskustelukumppanit ovat vihdoinkin omaksuneet ”oikeat” mielipiteet.

Tällaiset keskusteluhetket muistaen Martti ei tietenkään voinut hyväksyä Paavolaisen Synkässä yksinpuhelussa sodan jälkeen antamaa kuvaa. Toisaalta Martti teki itsesensuroimalla teoksensa Me marssimme Aunuksen teitä juuri sen, mistä hän oli 1946 Olavi Paavolaista syyttänyt: hän pienensi sekä omaa että muiden, esimerkiksi ihailemansa kenraali Paavo Talvelan, innostusta Suur-Suomeen. Paavolaista koskeva kohdan Martti sen sijaan jätti jäljelle – ilmeisesti näpäyttääkseen tämän kritiikittömiä ihailijoita. Pääasiasta, jatkosodan väistämättömyydestä talvisodan ja välirauhan jälkeen, Martti ei teoksessaan tinkinyt.

Tiedemiehenä Martti tiesi hyvin lähteiden ja kontekstin merkityksen. Siitä huolimatta hän ilmoitti teoksen Me marssimme Aunuksen teitä olevan päiväkirja. Tosiasiassa se perustui Eskolan mukaan pääasiassa vaimolle lähetettyihin kirjeisiin ja TK-artikkeleihin.

Tyttären suruksi Martti häivytti Elsan osuuden samalla tavoin kuin teoksen Nuoruusvuodet kohdalla; syyksi Eskola arvelee isän toista avioliittoa.

Ehkä syitä oli sodan kohdalla muitakin: aihetta kuvattiin aikoinaan vain julkisesta ja miesten näkökulmasta, johon eivät sopineet Martin joulun alla 1941 lähettämän kirjeen yksityiset tunnot, että hänen mielensä täyttää ”vain yksi ajatus: milloin pääsen kotiin”.

Elsa kotirintaman propagandistina

Myös Elsa on sodan alkaessa intoa täynnä. Kirjeissään miehelleen hän arvostelee kärjekkäästi Väinö Tanneria, joka radiopuheessaan ”varoitti yltiöisänmaallisuudesta, johon liittyi laajoja tavoitteita ja epäkansanvaltaisuutta”. Elsa ottaa tuekseen Suomen kuvalehden numeroissa 30 ja 31 julkaistuihin Wolf H. Halstin kirjoituksiin Aamun sarastaessa ja Me piirrämme miekalla rajan.

Jos on uskominen Halstin muistelmia, Elsa ei täysin tajunnut tämän kirjoituksen tarkoitusta. Edellisessä kirjoituksessa Halsti oli kannattanut rajan siirtoa idemmäs, mutta puolustuksellisista syistä. Kun Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky oli aiheuttanut negatiivisia reaktioita tavallisten sotilaiden keskuudessa, Halsti laati jälkimmäisen kirjoituksen, jossa näennäisesti tuettiin päiväkäskyä, mutta esitettiin perusteluksi aatteellisen ristiretken sijasta puolustukselliset näkökohdat.

Sen sijaan Elsa vetoaa siihen, että itäkarjalaiset ovat samaa kansaa kuin suomalaiset. Hän kiittää Jalmari Jaakkolan Suomen idänkysymystä ymmärtämättä tai välittämättä, että tiedettä (historiaa, kielitiedettä ja kansanrunoutta) on taivutettu politiikan vaatimusten mukaan. Vielä vähemmän hän oivaltaa tai välittää, että teoksella – joka oli ilmestynyt ilman sensuurin hyväksyntää – on länsivalloissa Suomelle epäedullinen vaikutus. Näin toteaa Eskolan lainaama Kustaa Vilkuna toteaa teoksessaan Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Vilkuna toimi sotasensuuri- ja tiedotustoiminnan tarkastusviraston päällikkönä 1939–1943 ja Valtion tiedoituslaitoksen (VTL) päällikkönä 1943–1944.

Elsa katsoo myös Suur-Suomen toteuttamiseen Suomen omassa vallassa. Halsti taas on sitä mieltä, että rajoista päätettäisiin lopullisesti rauhansopimuksessa, johon vaikuttaisi ratkaisevasti suurvaltojen välisen sodan lopputulos. Siihen asti sosialidemokraattisen lehdistön pidättyvä linja turvaa parhaiten tärkeimmän: kansan yhtenäisyyden.

Elsa haluaa aktiivisesti vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Suur-Suomen hyväksi. Hän valikoi Yleisradioon mietelauseita ja varaa jo etukäteen sopivia lauseita voitokkaita sotatapahtumia varten. Tässä hän joutuu ristiriitaan sensuurimääräysten kanssa, joiden mukaan julkisuudessa sotaa ei pitänyt nimittää hyökkäyssodaksi eikä puhua suoraan Itä-Karjalan pysyvästä liittämisestä Suomeen. Elsa ei tällaista pidättyvyyttä hyväksy.

Hylätyksi tulee myös Elsan ehdotus: ”Jokaisen kansan tulee itsesäilytysvaistonsa nimissä ajaa omia etujaan ja yhtä kovin keinoin kuin muut ovat ajaneet sen vastaisia etuja.” Se on Yleisradion ohjelmapäällikön Ilmari Heikinheimon mielestä ”suden moraalia”, joka juuri ”on vienyt kansat vihaan ja sotaan toisiaan vastaan ja ihmiskunnan siihen umpikujaan, missä se nyt on”.

Elsa on Suomessa yleiseen tapaan valtioon samastuva intellektuelli – ei tosin kritiikittömästi, sillä hän pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan myös  päättäjiin, jotta nämä omaksuisivat hänen omat aatteensa. Näitä hän pitää itsestään selvästi kaikille kansalaisina parhaina. Hänen mieleensä ei tule, että sosiaalidemokraateilla ja suomenruotsalaisilla on hyvä syy vastustaa heimoaatetta: sen pohjalle rakennetussa Suomessa heille tärkeät arvot olisi syrjäytetty.

Suhtautuminen ”ei-kansallisten” ja sotavankien kohteluun

Katarina Eskola haastaa lukijat pohtimaan, puolustivatko Elsa ja Martti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen ”tuhoamis-” vai ”vapauttamis- ja auttamismielessä”. Kysymyksenasettelu on anakronistinen: se, minkä Elsa ja Martti näkivät vapauttamisena, nähdään nykyisin toisin.

Elsan nationalismi perustuu uskoon, että kuuluminen kansakuntaan syntyy ikään kuin luonnollisesti kielen ja etnisyyden perusteella. Näin ollen Suomen kansaan kuuluvat vienalaiset, aunuslaiset, vepsäläiset jne ja Suomen rajojen pitää noudattaa kielirajoja.

Samoin Elsa on varma, että Itä-Karjalan liittäminen Suomeen sujuu nopeasti ja kivutta. Varsin huolettomasti Elsa lähtee siitä, että itäkarjalaiset omaksuvat suomen kielen ja kaikki suomalaiset instituutiot; oman uskonnon he sentään olisivat saaneet pitää.

Nykyisen käsityksen mukaan kansakunta on ”kuviteltu yhteisö”, jota rakennetaan tietoisesti. Tältä pohjalta on selvää, että koska itäkarjalaiset eivät olleet koskaan kuuluneet Suomeen (tai Ruotsiin), he jäivät autonomian ajan ”kansakunnan rakentamisen” ulkopuolelle.

Päinvastoin, siteet Venäjään ja venäläisiin olivat jo muodostuneet kiinteiksi siitä asti, kun kristinusko saapui alueelle idästä. Ortodoksisille karjalaisisille katoliset (myöhemmin luterilaiset) suomalaiset olivat vääräuskoisia ”ruotseja”.

Etnis-kielellisen nationalisminsa pohjalta Elsa ei epäröi ehdottaa, että ”ei-kansalliset” ainekset, siis muut kuin suomensukuiset, pitäisi karkottaa Suur-Suomeen liitettävästä Itä-Karjalasta. Martti kertoo vaimolleen luottamuksellisesti, että tällaisia suunnitelmia onkin. Tällaista kutsutaan nykyisin ”etniseksi puhdistukseksi”.

Elsan ja Martin lähtökohta, että venäläiset ovat Itä-Karjalassa ”vieraita”, vaikka heitä on siellä asunut aina ja varsinkin Aunuksessa oli läheiset suhteet Pietariin. Toki on totta, että venäläisten ja muiden neuvostokansallisuuksien osuus on neuvostoaikana suuresti lisääntynyt, kun Karjalan autonomiseen tasavaltaan on tuotu muualta maasta työvoimaa. Väestönsiirtoja ei myöskään tuolloin pidetty sillä tavoin pahana asiana kuin myöhemmin: esimerkiksi Turkki oli lähettänyt kreikkalaiset Kreikkaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päinvastoin.

Martti mainitsee kirjeessään tammikuussa 1942, että sotavankileirillä olisi kuollut nälkään kirjeessään 10 000 henkeä. Luku on tuossa vaiheessa liioiteltu, mutta ylittyy talvikuukausien kuluessa. Syynä ei suinkaan ole vain vaikea elintarviketilanne, vaan sellainen kylmä asenne kuin Martilla: asialla ei ole väliä, koska kyse on ”ryssistä”.

Sodan alkaessa Suomessa ei ollut varauduttu suuriin sotavankimääriin eikä siihen, että sotavankeja jouduttaisiin huoltamaan pitemmän aikaa, koska sodasta piti tulla lyhyt. Kun kävi selväksi, että sota jatkuisi talven yli ja sotavankien kuolleisuus oli alkoi marraskuussa nousta, olisi viimeistään ollut korkea aika puuttua asioihin, jolloin katastrofi olisi vältetty. Humaanista suhtautumisesta olisi ollut myös käytännön hyötyä, kun työvoimaa tarvittiin satojentuhansien miesten ollessa armeijassa, samoin etua Suomen maineelle länsimaissa.

Suhde Natsi-Saksaan ja saksalaisiin

Wolf H. Halsti, joka koki esikuntaupseerina Kiestingin suunnalla ensimmäiset vastoinkäymiset ja ristiriidat yhteistyössä saksalaisten kanssa, lainaa mottiin jääneen JR53:n komentajan Jussi Turtolan lausetta: ”Kyllä me voimme tänne kuollakin, jos siitä on herroille jotakin iloa!” Kohtaus esiintyy myös Paavo Rintalan romaanipari Nahkapeitturien linjalla toisessa osassa (1979).

Jotakin näistä kokemuksista välittyy Martille, sillä Urho Kekkonen kertoo kirjeessä vaimolleen kuulleensa ”Elsan mieheltä”, ”että suomalaiset eivät arvostele saksalaisia korkealle” (Kekkos-tutkija Juhani Suomen kertomaa Katarina Eskolalle).

Martin ja Halstin kiinnostuksen kohteet seurustelussa saksalaisten kanssa ovat osittain erilaiset. Siinä missä Martti kirjaa mielihyvällä muistiin, mitä alueita Suomi saa Venäjältä sodan jälkeen, Halsti hätkähtää kuullessaan saksalaisten ajatuksia olojen uudelleen järjestämisestä vallatuilla alueilla ja päättelee, etteivät ne ole omiaan saamaan miehitettyjen alueiden väestöä saksalaisten puolelle.

Elsa vierailee Saksassa, jossa hän kymmenenkunnan suomalaisen kanssa osallistuu Saksan tieteellisen ulkomaalaisinstituutin kursseille. Vieraille tarjotaan kaikkea parasta, mutta Elsa joutuu myös kokemaan Berliinin pommitukset. Mitä Elsa kaikesta ajattelee, ei ole jäänyt merkkejä, kotiin lähetettyjä kortteja kirjoitettaessa kun täytyy huomioida sensuuri. Sodan jälkeen Elsa ymmärrettävästi poistaa matkan ansioluettelostaan.

Vanha rakkaus Englantiin säilyy, vaikka Elsa julkisuudessa esiintyy sodan Suomelle 6.12.1941 julistanutta maata vastaan. Verratessaan Churchillin, Hitlerin ja Mussolinin puheita Elsa tulee johtopäätökseen, että ”englantilaisten tapa puhua on rehellisempi, inhimillisempi.” Muutenkin englantilaiset olivat ”humoristisempia ja vähemmän karkeita kuin saksalaiset”.

Jenni Kirves päätteleekin: ”Elsan Suur-Suomi-aate ei siis ollut erityisen saksalaisia ihailevaa vaan perustui ennen kaikkea heimotunteeseen eikä niinkään nojannut innostuneeseen yhteistyöhön asevelimaan kanssa.”

Erilainen suhtautuminen neuvostoliittolaisten ja saksalaisten toimintaan Virossa

Suomalaisessa Suomessa kielisukulainen Viro on 30-luvulla ollut keskeinen kiinnostuksen kohde.

Saksalaisten vallattua Viron Elsa saa kirjeitse tietää, että moni ystävistä on joutunut Neuvostoliiton kesäkuun 14. päivänä 1941 toimeenpanevan joukkokyydityksen uhreiksi. Myöhemmin hän arvostelee Jaan Siirasin (August Annistin) kirjan Viro neuvostokurimuksessa.

Huomionarvoista on, että Elsa pitää suomalaisten arvostelua Viron valinnasta syksyllä 1939 omahyväisenä ja epäritarillisena: ”Ajatteleva suomalainen tosin tajusi heti syyskuun lopulla 1939, että Viron valitsema tie on turmion tie. Mutta sittenkin voimme kysyä: oliko Virolla realistisesti ajatellen muutakaan mahdollisuutta kuin tämä, oliko sen ohella vain kertakaikkisen sankarilisen tuhoutumisen tie toisena vaihtoehtona?”

Myös Martti tuntee myötätuntoa kyydityksen uhreja kohtaan. Sen sijaan hän pitää virolaisten ensi kuvauksia saksalaisista turhina valituksina eikä ilmeisesti oikein ymmärrä, että Virossa saksalaiset ovat miehittäjiä.

Elsa pääsee vähän myöhemmin selville Viron todellisuudesta Natsi-Saksan alaisuudessa. Hän ehdottaa naiivisti ratkaisuksi virolaisten siirtämistä Suomeen. Hän siis hyväksyy Viron alueen liittämisen Suur-Saksaan.

Kotirintaman arkea

Samoin kuin talvisodan aikana Elsa pitää jatkosodan aikana yllä Martin yhteyttä kotiin ja lapsiin kuvaamalla tarkasti pieniä kotoisia tapauksia. Vanhimmat tyttäret Elina ja Marjatta osaavat jo itse kirjoittaa isälle.

Talvisodan tapaan perhe asuu kahden kotiapulaisen kanssa kesähuvilassaan Sammatissa hoitaen viljelyksiä ja kotieläimiä. Omavaraisuudella on ratkaiseva merkitys ravitsemuksen kannalta. Hyötykasvien lisäksi Elsalla riittää tarmoa kukkien hoitoon.

Toisin kuin talvisodan aikana Elsalla ei – ainakaan kirjeiden mukaan – ole alkuun edes pieniä harmeja: hän on terve, sukulaistätiä ei ole vaivoina, kotiapulaiset ovat kunnollisempia ja sotakin sujuu paremmin.

Lapsista Elsa kertoo tasapuolisesti positiivisia asioita, tarkkailee heitä yksilöinä ja korostaa heidän kehittymistään ja itsenäisyyttään: Elinasta ja Marjatasta on jo hyötyä töissä, pienemmistä Matista ja Katarinasta taas on iloa, ja lapset esittävät omasta aloitteestaan isänmaallisia lauluja ja runoja.

Kevään edetessä Elsan mielenkiinto kohdistuu sodan ja kuoleman sijasta elämään ja hedelmällisyyteen: hän toivoo uutta lasta samalla, kun suunnittelee tutkimustaan Ritvalan helkajuhlaa. Teos kuitenkin lykkäytyy, ja Martti viimeistelee sen julkaistavaksi vaimonsa kuoleman jälkeen 1953.

Vasta sodan jälkeen Elsa tunnustaa, miten moninkertainen työtaakka on häntä painanut ja kuinka loppuunväsynyt hän on.

Sodan jatkuessa realismi lisääntyy

Aluksi Elsalla on varsin idealistinen käsitys sodasta. Sellaisen hengen hän haluaisi kuuluvan myös Pekka Tiilikaisen radiolähetyksissä rintamalta. Martti, joka tietää Tiilikaisen kansanomaisen tyylin miellyttävän rintamiehiä, Elsan pehmeästi arvostelun.

Talvella 1942 tuttu Sammatin mies kertoo Elsalle negatiivisia kokemuksia sodasta. Enää Elsa ei arvostele kertojaa huonosta hengestä vaan pitää tärkeänä raportoida Martille, mitkä asiat ovat rintamamiehistä hullusti.

Kesällä 1944 Martti käsittelee varsin asiallisesti venäläisten suurhyökkäystä Kannaksella, torjuu huhut mutta ei lankea illuusioihin.

Suur-Suomen romahdus ei merkitse Martille vain oman nuoruudenunelman romahdusta, vaan hän tuntee syyllisyyttä aunuslaisia kohtaa, joille kolmen vuoden ajan annetut lupaukset on petetty.

Rauhan ja syksyn 1944 herättämistä tunnelmista on aineistoon jäänyt vain joitakin merkkejä. Martille esimerkiksi Lista 1:n vangitsemiset olivat järkytys. Eskola olettaa, että Martti pelkäsi myös omasta puolestaan.

Sota vaikuttaa avioliittoon

Ulkonaisesti – lasten ja ystävien silmissä – Haavioiden avioliitto on tasapainoinen ja onnellinen, ja saman vaikutelman saa Valistuksen sukutarina -sarjan aiemmista osista.

Parilla on harvinaisen paljon yhteistä. Matti Kuusen muistelmista Ohituksia löytyy tuokiokuva Elsan ja Martin yhteistyöstä: tavattuaan Haaviot, joita oli pyytänyt väitöskirjatyönsä ohjaajiksi, Kuusi oli riemuissaan: ”Olin tavannut ihmisen, kaksi ihmistä, jotka tajusivat, mitä ajoin takaa samporunotutkimuksessani, keskustelivat siitä ikään kuin järkevästä yrityksestä, näkivät metodisten vaihtoehtojeni heikkoudet ja vahvat puolet selkeämmin kuin minä itse.”

Sodanaikaisesta kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Elsa ihailee Marttia vilpittömästi: tämän artikkelit ja radioesitelmät olivat hänestä aina parhaita. Martti ei osaa vastata aivan samalla mitalla: Elsa joutuu usein kyselemään, onko Martti lukenut hänen artikkeleitaan tai kuullut hänen radioesitelmiään, ennen kuin Martti kommentoi niitä myönteisesti mutta pidättyvämmin. Joka tapauksessa avioparin välillä vallitsee voimakas keskinäinen kunnioitus ja arvostus (time).

Sota kuitenkin erottaa puolisot vuosiksi. Vaikka Martti kotiutetaan jo toukokuussa 1942, hän ei oikeastaan palaa kotiin siinä mielessä, että perhe yhdistyisi lopullisesti. Elsa joutuu helmikuussa 1944 lähtemään lasten kanssa pakoon pommituksia Sammatin huvilaan, kun taas Martti työskentelee kesänkin Helsingissä.

Katarina Eskolan mielestä hänen vanhempiensa näyttämöt eriytyvät 40-luvun lopulla: Elsa viihtyy kotona lastensa parissa ja naisten yhteisöissä, Martilla on Kesäyliopiston miehisen veljespiirin lisäksi runoilijoiden illanviettoja, joihin osallistuu niin miehiä kuin naisia.

Martti rakastuu ja runoilee

Martin keino selviytyä sodan päättymisestä tappioon on runous. Runoissaan P. Mustapää voittaa takaisin menetetyn luomalla taiteessaan sen ikuiseksi

Tuskin on sattumaa, että Martin rakastuminen Aale Tynniin syttyy samaan aikaan kuin hänen toinen luomiskautensa runoilija P. Mustapäänä alkaa. Kyseessä on haluava ja toisen luo pyrkivä eros-rakkaus mutta myös luduksesta (leikistä) syntynyt filia (ystävyys), kaikinpuolinen vaikutussuhde, sielunkumppanuus. Martin ja Tynnin keskustellessa runomuodon uudistamisesta Elsa jää kirjallisuuskriitikon kokemuksestaan huolimatta syrjään.

Ehkä nuoruuden runottarena säteillyt Elsa on muuttunut Martin silmissä liikaa huolehtivaksi perheenäidiksi; tähän viittaavat joululahjarunot ”mammalle”. Elsan tapa ilmaista rakkautensa auttamisen (pragma) kautta ei riitä Martille, joka menetettyään lapsena äitinsä kaipaa symbioottista suhdetta.

Tosin Aale Tynnikin on äiti ja jopa innoittaa Mustapään Madonna-runoihin, mutta hän on Danten ja Petrarcan runoilijaperinteen mukaisesti naimisissa toisen kanssa.

Puhumattomuus vaivaa, luovuus auttaa

Elsa ja Martti eivät pysty puhumaan menetyksistään ja ongelmistaan keskenään tai lapsilleen.

Onneksi Elsallakin on mahdollisuus purkaa energiansa luovuuteen. Hän suunnittelee elämäkertaa Aino Kallaksesta ja ystävystyy kirjailijan kanssa. Naisena Kallas pystyy antamaan sellaista tukea, jota Martilta on turha odottaa.

Joissakin tapauksessa se, että Eskola pyrkii tulkitsemaan runoja elämäkerrallisesti, häiritsee minua lukijana: yksityistäminen pienentää runoja.

Runossa Verho runoilijan rakkaus säilyy Eskolan mukaan siksi, ettei hänen tarvitse jakaa muusansa kanssa arkea. Paljon enemmän antaa tulkinta, että kyse on miehestä, joka ei pysty kertomaan sotakokemuksistaan edes vaimolleen – tai ihmisestä, joka ei ylipäätään pysty emotionaaliseen läheisyyteen.

Mustapään runousopin mukaan runoilija ei ole sama kuin ”lyyrillinen minä”. Runot tehoavat yhä juuri siksi, etteivät ne ole liian yksityisiä eivätkä aikaansa sidottuja. Kultainen oksa -runon Aeneaan tunnot eivät ole vain sotasukupolven: ”sait sen, josta luovuit: / raukenevan / näit Ilionin, näit / syntyvän Rooman”.

Miten suhtautua Elsan ja Martin sodanaikaisiin näkemyksiin?

Elsan ja Martin mielipiteet ja arvot ovat kovin erilaisia kuin nykyaikana. Niiden taustalla on osittain talvisodan järkytys: oikeuden on voittanut voima.  Sitä me sodan jälkeen syntyneet emme koskaan pysty täysin ymmärtämään, koska olemme lapsesta asti tottuneet reaalipolitiikkaan.

1900-lopun historiallisten mullistusten jälkeen on kuitenkin vähän helpompi ymmärtää, miten jokaisen sukupolven näkemykset ovat sidoksissa omaan aikansa. Ja varmaan monella on takanaan omia erehdyksiä, mikä tekee armollisemmaksi muita kohtaan.

Aikaa on kulunut niin paljon, että sota-ajan kaikkia puolia on mahdollista käsitellä rehellisesti. Se on välttämätöntä nykyisyyttä ja tulevaisuutta varten.

Valitettavasti oppia ei ole otettu: etninen käsitys kansakunnasta on edelleen voimissaan eikä myötätuntoa riitä ”toisia” kohtaan.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista Itään ja Autius lehtipuissa julkaisemiini arvosteluihin (Kanava 7/2003 ja 4-5/2004) sekä Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmään Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Kirjallisuutta

Anderson, Bendict: Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Alkuteos Imagined communities. Reflections on the origin and spread of nationalism. Suom. Joel Kuortti. Johdanto: Jouko Nurmiainen. Vatsapino 2007. Sivilisaatiohistoria-sarja.

Danielsbacka, Mirkka: Sotavankikohtalot. Neuvostosotavangit Suomessa 1941-1944. Tammi 2016

Enäjärvi, Elsa: Vanha iloinen Englanti. WSOY 1928.

Haavio, Martti: Me marssimme Aunuksen teitä. Päiväkirja sodan vuosilta 1941-1942. WSOY 1991.

[Halsti, Wolf H.:] Aamun sarastaessa. Suomen kuvalehti 30/1941.

Halsti, Wolf H.: Isät katsovat poikiaan! Suomen kuvalehti 27/1941.

[Halsti, Wolf H.:] ”Me piirrämme miekalla rajan”. Suomen kuvalehti 31/1941.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2. 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1975.

Hyvämäki, Lauri: Lista 1:n vangit. Vaaran vuosina 1944-48 sotarikoksista vangittujen suomalaisten sotilaiden tarina. Toim. Hannu Rautkallio. Weilin + Göös 1983.

Jaakkola, Jalmari: Suomen idänkysymys. WSOY 1941.

Kangaspuro, Markku: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä vuosina 1920-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000. Bibliotheca historica 60.

Kirves, Jenni: Naiset suurta Suomea synnyttämässä. Hurmahenkeä ja hurjaa kieltä. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014.

Kuusi, Matti: Ohituksia. Otava 1985.

Laine, Antti: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinossa 1941-1944. Otava 1982.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. 1-2. WSOY 1946.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Rintala, Paavo: Nahkapeitturien linjalla. 2. Romaani. Otava 1979.

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Siiras, Jaan: Viro neuvostokurimuksessa. Piirteitä Viron tapahtumista ja kehityksestä bolsevikkivallan aikana vv. 1939-41. Suom. E. A. Saarimaa.  WSOY 1942.

Silvennoinen, Oula: Kumpujen yöhön – eli kuinka historiallinen muisti vääristyi. – Kokoomateoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves. Johnny Kniga cop. 2014

Talvela, Paavo: Sotilaan elämä. Muistelmat I. Kirjayhtymä 1976.

Toivola, Lea: Valvoja-Ajan ja Suomalaisen Suomen suhtautuminen Saksan sisäpolitiikkaan 1933-1939. Suomen historian proseminaariesitelmä 28.4.1981.

Westerlund, Lars: Sotavankien ja siviili-internoitujen sodanaikainen kuolleisuus Suomessa. Muonahuolto, tautisuus ja Punaisen Ristin toimettomuus 1939-44. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009. Historiallisia tutkimuksia 244.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.

Vilkuna, Kustaa: Sanan valvontaa. Sensuuri 1939-1944. Otava 1962.

Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio: Sodassa

Sodassa kertoo, miten kansallisten tieteiden parissa työskentelevä intellektuellipariskunta Elsa Enäjärvi-Haavio ja Martti Haavio koki talvisodan ja välirauhan.

Sodassa (2001) on kolmas osa Valistuksen sukutarina -kirjasarjasta, jonka Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion tytär Katarina Eskola on toimittanut vanhempiensa kirjeistä ja päiväkirjoista.

Ensimmäinen osa Kahden (1999) käsittää ystävyyden ja seurustelun vuodet 1920-7. Toinen osa Yhdessä (2000) kuvaa kihlausaikaa ja avioliiton kymmentä ensimmäistä vuotta 1928-1939.

Kaksi erilaista rakkautta

Kerron ensin vähän henkilöistä.

Martti Haavio (1899-1973) ja Elsa Enäjärvi (vuoteen 1922 Eklund, 1902-1951) kuuluivat itsenäisyyden ajan ensimmäiseen ylioppilaspolveen.

Puhun pariskunnasta jatkosta etunimillä, koska sukunimen toistaminen olisi liian hankalaa.

Martti rakastui Elsaan ensisilmäyksellä. Rakkaus oli eros-rakkautta: intohimoista pyrkimistä toisen luo. Kun Elsa ei vastannut Martin tunteisiin vaan ihastui tavan takaa muihin miehiin, Martti oli epätoivoinen ja mustasukkainen ja hänen rakkautensa yltyi suoranaiseksi maniaksi.

Onneksi Martilla oli purkautumistie: hän ilmaisi tunteensa P. Mustapään runoissa ironisesti etäännetyssä muodossa. Päiväkirjassaan hän ilmaisi suoraan kiihkeän haltioituneet ja epätoivoiset tunteensa, mutta poisti ne julkaistessaan Nuoruusvuodet (1972). Ilmeisesti muistot olivat edelleen liian kipeitä tai Martti ei vain enää pystynyt eläytymään niihin. Joka tapauksessa Martti leikkasi omastakuvastaan puolet pois, jolloin teoksesta tuli asiallinen ja ulkoiseen keskittyvä.

Lisäsyynä oli toinen avioliitto, jonka takia Martti poisti myös Elsaan liittyvät asialliset kohdat. Martin toinen vaimo Aale Tynni-Haavio teki samoin toimittaessaan jatkon Olen vielä kaukana (1978).

Kun Elsa ”mykistettiin”, kuten Katarina Eskola ilmaisee, molemmista kirjoista poistettiin sukupuolten vuoropuhelu. 20-luvun ylioppilaselämä oli epäilemättä miesvaltaista, sillä Akateeminen Karjala-seura oli vain miehille. Mutta nyt siitä annettiin vielä miesvaltaisempi kuva kuin se todellisuudessa oli ollut.

Elsa toimi tasa-arvoisesti miesten kanssa julkisella näyttämöllä. Martti veti hänet Ylioppilaslehteen, jossa hän peri tämän paikan toimitussihteerinä.

Pari kuului myös Tulenkantajiin, sen ns. kansalliseen siipeen, Martti runoilijana ja Elsa kirjallisuuskriitikkona.

Elsa ei antanut ihastumisen viedä vaan käytti järkeään miettimällä, millaisen avioliiton ja elämänkumppanin hän haluaa. Hän halusi saada kaiken: avioliiton, lapset, uran ja mahdollisuuden osallistua kansalaistoimintaan ja vaikuttaa yhteiskuntaan.

Ratkaisu oli ystävyyteen (lat. filia) ja kunnioitukseen (kr. time) perustuva rakkaus Marttiin.

Pari kihlautui uudenvuodenaattona 1927. Avioliitto solmittiin joulun alla 1929.

Itsenäisyyden alkuvuosikymmenten sivistyneistöperhe

Avioliitolla oli edellytykset muodostua tasa-arvoiseksi kumppanuudeksi. Elsa ja Martti olivat suurin piirtein samanikäisiä ja heillä oli samantasoinen koulutus: molemmat olivat väitelleet kansanrunoustieteestä. Koska he työskentelivät samalla alalla, he saattoivat auttaa toisiaan lähteiden keruussa ja kirjoitusten tyylin hiomisessa. Heitä yhdisti myös suomalaiskansallinen ideologia ja kiinnostus kulttuuriin ja yhteiskuntaan.

Itsestään selvästi Elsa kuitenkin oletti, että nimenomaan Martti tulee julkaisemaan tärkeitä kirjoja, ja kehotti tätä ottamaan päämääräksi pyrkiä kansanrunouden professoriksi.

Tuolloin perheen perustaminen merkitsi itsestään selvästi, että vaimo vastasi kodin ja lasten hoidosta. Toki palvelijat tekivät keskiluokan perheissä enimmät suorittavat työt ja perheenäiti oli ikään kuin työnjohtaja. Apulaisia sai tuolloin helposti ja halvalla, mutta he vaihtuivat usein ja uusia joutui taas opettamaan.

Lapsia syntyi viisi: Elina (myöhemmin Haavio-Mannila) 1933, Marjatta (myöhemmin Koskijoki) 1935, Matti 1938, Katarina (myöhemmin Eskola) 1940 ja Magdalena (myöhemmin Jaakkola) 1943.

Eskola nimittää Elsan rakkautta arkirakkaudeksi. Risto Saarisen termein se oli pragmaa, auttavaa rakkautta. Martti sai täysin omistautua työlleen, kun taas Elsa, joka jatkoi tutkimustyötä ja muuta kirjoittamista kotona, keskeytettiin usein.

Haaviot olivat ajan johtavia sivistyneistöperheitä, suoranainen julkkisperhe, jonka haastatteluja ja perhepotretteja julkaistiin lehdissä.

Martti, Urho Kekkonen ja monet muut eri aloilla myöhemmin menestyneet erosivat AKS:stä Mäntsälän kapinan jälkeen 1932. Heidän foorumikseen tuli Suomalainen Suomi.

Ajan kolmi-nelikyppisen kulttuurieliitin keskustelut julkaistiin teoksessa Pidot tornissa (1937). Ainoa aviopari oli Martti (Dosentti) ja Elsa (Rouva Tohtori), joka oli toinen kahdesta naisesta. Kukaan osanottajista ei osannut odottanut sotaa.

Aikuiset lapset eivät tienneet isän sotavaiheista

Talvisodan aikana Martti palveli Kannaksella kenraali Öhquistin esikunnassa, joka enimmäkseen sijaitsi Saarelan kartanossa lähellä Viipuria.

Esipuheessaan Katarina Eskola kertoo, että perheen lapset eivät aikuisinakaan tienneet edes, miten kauan isä oli ollut poissa ja mitä hän oli sota-aikana tehnyt. Ei, vaikka asia oli kerrottu Martti Haavion postuumissa muistelmateoksessa Olen vielä kaukana. Perheessä oli ristiriitoja, sillä isä oli vaimonsa ja lasten äidin kuoltua kuoleman jälkeen mennyt uuteen avioliittoon Aale Tynnin kanssa ja aikuiset lapset kannattivat 60-luvun radikalismia.

Sen sijana edesmenneen äidin sota-ajan selviytymistarinat elivät perheen lasten keskuudessa. Niistä vanhimmat lapset muistivat itsekin osan, jokainen vähän eri muodossa.

Sodan syttyminen oli yllätys

Yhdessä-teoksen lopussa kuvataan YH-aikaa aina Martin kirjeeseen 30.11. ja Viipurin ensimmäisten pommituksiin: ”Viipuri on tyhjä.”

Elsa ja Martti ovat niin hyvin informoitu kuin kukaan suomalaisista siviilipuolella ylipäänsä saattaa olla. Läheisiin ystäviin kuuluu esimerkiksi sisäministeri Urho Kekkonen. Silti he – kuten useimmat muutkaan siviilit – eivät usko sotaan.

Elsa, joka on syksystä 1939 ollut lastensa ja apulaistensa kanssa evakossa perheen kesähuvilalla Sammatissa, lähtee Helsinkiin marraskuun lopussa tapaaman Marttia.

Aarni Krohnin teoksessa 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit kerrotaan, että tuomiosunnuntaina 26. marraskuuta Elsa ja Martti ovat visiitillä sisäministeri Urho Kekkosen luona. Vieraiden joukossa on myös muita samasta opiskeluajan ystävien piiristä: Lauri Hakulinen vaimoineen ja Kustaa Vilkuna.

Tuolloin Elsa kiittää opetusministeriö Hannulaa siitä, että koulut on jälleen avattu ja perheet päässeet taas yhteen. ”Koko elämähän on mennyt sekaisin kun perheet ovat hajallaan”, Elsa valittaa. Kekkonen kuitenkin arvostelee Hannulaa koulujen avaamisesta, tällä ei ollut hallituksen lupaa siihen. Vilkuna tiedustelee Kekkoselta, onko tilanne ennallaan ja Kekkonen vastasi että on.

Elsa jää kaupunkiin ja joutuu kokemaan Helsingin ensimmäiset pommitukset 30. marraskuuta.

Martin nuoremmalle veljelle, kirkkoherra Jaakko Haaviolle Elsa kirjoittaa 2. joulukuuta (lainannut Jaakko Haavio: Ajalla vaaran vaivan): ”Kaksi ilmapommituspäivää olin Helsingissä. Ne olivat kauheita päiviä, kun olin miltei liikuntakyvytön. Pahimman hälytyksen aikana menin metsään. Näin, miten ryssän kone paloi Munkkiniemessä.”

Pidättyviä rakkauden ilmauksia

Pommien lisäksi Elsaa uhkaa keskenmeno. Elsa ja Martti ovat ihan tarkoituksella tehneet lasta lokakuun alussa ennen Martin lähtöä YH:hon (yleisiin kertausharjoituksiin).

Pari ilmaisee tällaiset asiat hyvin pidättyvästi. Martin kainosta ilmauksesta ”Kiitos sinun suurenmoisuudestasi” voi päätellä, että tapaaminen on ollut lemmekäs.

Edellisessä osassa Yhdessä Elsa on tehnyt matkan Helsinkiin ja onnittelee Marttia nimipäivän johdosta: ”Kävin tohtori T:llä, joka varmisti asian [= raskauden]. Heinäkuun 2:n päivän tienoilla [on laskettu aika].” Odotettu lapsi oli kirjan toimittaja Katarina Eskola, joka syntyi muutama päivä ennen laskettua aikaa kesäkuun lopussa 1940.

Avioliittonsa aikana Haavioilla ei ole tapana kirjoittaa tunteistaan toisiaan kohtaan, mutta sodan aikana he tekevät niin, joskin hillitysti. ”Ajattelen sinua aina”, Elsa päättää kirjeensä 1. joulukuuta ja vähän myöhemmin: ”Rukoilen puolestasi ja ajattelen sinua.”

Martti on luonnollisesti hyvin huolissaan raskaana olevasta vaimostaan, ja huolta lisää se, että kenttäposti on alkuun hidas ja epäluotettava. Siksi tieto, että Elsa on päässyt takaisin Sammattiin ja kaikki on hyvin, välitetään Martille myös ystävien kautta.

Erossa olo saa varsinkin Elsan kirjoittamaan säännöllisesti, lähes joka päivä. Myös Martti kirjoittaa aina tilaisuuden tullen, joskin harvemmin ja lyhyemmin. Jo kortin tulo on kuitenkin Elsalle tärkeää: se on merkki siitä, että mies on elossa.

Elsa vakuuttaa, että häntä kiinnostavat kaikki Marttia koskevat asiat, mutta erityisesti hän kyselee miehen terveydestä. Siitä vaimo huolehtii parhaansa mukaan antamalla ohjeita ja lähettämällä ruokatarvikkeita ja vaatteita. ”Kirjoita, tarvitsetko jotain, niin lähetän heti”, Elsa vakuuttaa.

Helsingin Sanomien arvostelija piti aikoinaan koomisena sitä, että Martin vilustuminen on Elsalle suuri huolenaihe. Sitä se ei ollut: Elsalta oli aikoinaan kuollut pikkuveli ja -sisar. Ja sota-aikanakin kuoltiin myös vähemmän myös dramaattisista syistä kuin vihollisen luodeista tai pommeista.

Kymmenvuotishääpäivän edellä molemmat puolisot kertovat, mitä toinen hänelle merkitsee. Martti kiittää siitä, ”miten sanomattoman onnen olen saanut elämässä osakseni, kun olen saavuttanut sinut.” Elsa tunnustaa: ”mitä kauemmin olen ollut naimisissa kanssasi, sitä enemmän olen sinua rakastanut.”

Käytännön asioiden hoitoa

Paljon tilaa vie käytännön asioista kuten palkasta ja vuokrasta huolehtiminen. Samalla Elsa pitää Martin kiinni kodissa kertomalla arkipäivän asioista ja lasten kuulumisista. Toisaalta hän kertoo Martille pitävänsä yllä lasten muistoa isästä puhumalla tästä lasten kanssa.

Yleiset ja yksityiset asiat ovat kirjeissä rinnan yhtä tärkeinä. Rauhanneuvottelujen alkamisen jälkeen Elsa kertoo ”toisenkin suuren ilosanoman”: puutarhamaalle on saatu mutaa.

Puutarhan uutiset, varsinkin pussiperunat, saavat Martin innostumaan. Sen sijaan kun Elsa rauhanteon jälkeen hätäilee vuokra-asioista, Martti tuntee, että puhe tulee kuin toisesta maailmasta, jossa valitetaan turhaan pikkuasioista. Martti osaa kuitenkin esittää moitteensa niin hienovaraisesti, että Elsa pyytää anteeksi ja kiittää siitä, että mies viimeinkin kertoo, miten raskasta hänellä on sodan aikana ollut.

Martti opastaa amerikkalaista sotakirjeenvaihtajaa

Vaikka Martti on kenraalin esikunnassa, hän kirjoittaa yleisistä asioista lyhyesti ja asiallisesti, mikä ehkä johtuu vaitiolovelvollisuudesta ja tiedosta, että sotasensuuri  lukee kirjeet. Elsalla on enemmän aikaa esittää spekulaatioita suurvaltapolitiikasta.

Kun joku tuttava vähättelee Martin osuutta ja sanoo tämän olevan ”siviilitöissä mutta sotilaspuvussa”, miehelleen aina lojaali Elsa suuttuu. Martti sen sijaan myöntää, että totta se oli.

Silti Martti tuomitsee Helsingissä olevat ystävänsä. Erityisesti häntä suututtaa se, että toisten armeijassa oloa käytetään itsekkäästi hyväksi, kun virkoja jaetaan uudelleen Suomalaisen kirjallisuuden seurassa. Jo talvisodan aikana Martti Haavion entisen ystäväpiirin tilalle tulevat ainakin osittain upseeritoverit. Yhteys näiden kanssa jatkuu välirauhan aikana, kun aseveljet järjestäytyvät.

Joulukuussa 1939 Martti kertoo opastaneensa Kannaksella rintamamiesten pariin naistoimittajaa, jolla oli ”käskykirje kaikkein korkeimmalta taholta”, siis Mannerheimilta. Katarina Eskola on selvittänyt, että kyseessä oli Martha Gellhorn, Ernest Hemingwayn kolmas vaimo ja presidentti ja rouva Rooseveltin ystävä. Gellhornia opastaessaan Martti Haavio antautuu kirjeissään kerrankin avoimesti tunteellisen isänmaalliseksi sanomalla, että sotilaat ansaitsevat uudet Vänrikki Stoolin tarinat.

Gellhornin kaksi reportaasia talvisodasta sisältyy hänen kirjaansa The face of war. Elokuvassa Gellhorn and Hemingway (2012) on pari kohtausta talvisodasta.

Sukulaistädin tavat ärsyttävät evakossa

Elsalla on moneen muuhun verrattuna asiat hyvin: hänen ei ole tarvinnut mennä vieraiden nurkkiin. Toki hänellä on Sammatin huvilassa sopeutumista maalaisoloihin, mm. sähkön puutteeseen ja pitkiin välimatkoihin.

Aktiivista Elsaa vaivaa myös uutisnälkä: posti ja siis lehdet saapuvat vain kolme kertaa viikossa. Kun Elsa saa hankituksi radion, hän kuuntelee myös ulkomaiden lähetyksiä.

Elsa hoitaa myös yksityisesti sotapropagandaa: hän lähettää ulkomaisille ystävilleen kirjeitä, joissa hän kertoo asioista Suomen kannalta.

Kun Elsan luo evakkoon saapuu vanha sukulaistäti, syntyy ristiriitoja, sillä tädin vanhanaikaiset käsitykset siisteydestä ärsyttävät Elsaa. Koska sodan aikana pikkuasioista ei sovi marista ja näin raskauttaa armeijassa olevaa miestä, Elsa paljastaa asian Martille vasta sodan jälkeen. Omille sukulaisilleen Elsa voi onneksi kirjoittaa avoimesti, ja tunteiden tuuletus helpottaakin hänen oloaan.

Koska Elsa tekee kotona tutkimus- ja muuta kirjoitustyötä eikä nykyisiä kotitaloustöitä helpottavia koneita ole, hän tarvitsee parikin kotiapulaista hoitamaan taloutta ja lapsia. Siksi hän tuomitsee jyrkästi sen, että kotiapulaiset haluavat osallistua sotaponnistuksiin ja epäilee syyksi lähteä lottatehtäviin ”eroottista motiivia”.  Nainen siis tuomitsee kärkkäästi toiset naiset, vaikka miesten lähtöä vapaaehtoisesti ei ole tapana leimata silkaksi seikkailunhaluksi. Toki Elsa on oikeassa siinä, että lapset tarvitsevat hoitajaa, mutta huomaamattaan hän samastaa oman etunsa isänmaan etuun.

Ruotsiin vai ei?

Elsa ei moraalisista syistä halua lähteä Ruotsiin kuin viimeisessä hädässä, sillä hän ei halua antaa huonoa esimerkkiä. Martti luottaa vaimonsa kykyyn arvioida, milloin on syytä lähteä.

Muulloin päättäväinen ja järjestelykykyinen Elsa viivyttelee kuitenkin toimeen ryhtymistä, mihin ehkä vaikuttaa raskauskin. Maaliskuussa junat ovat täyteen varattuja, joten Elsa ei ehkä olisi onnistunut lähtemään, jos se tuolloin olisi näyttänyt tarpeelliselta.

Nykyisin tiedetään, että lapsille kaikkein traumaattisinta on ero äidistä, ja he kestävät pommitukset ja muut sodan hirveydet paremmin kuin saavat olla äidin kanssa. Elsa raportoikin, että ”tytöt eivät ole erityisen jännittyneitä sodasta”. Normaaliuden vaikutelmaa Elsa pitää yllä muun muassa jatkamalla perheen juhlatapoja.

Kotirintamalla ei ymmärretä rintamatilanteen vakavuutta

Elsa kaipaa avoimesti rauhaa, joka hänelle merkitsee voittoa. Mutta kun rauha 13. maaliskuuta solmitaan, se merkitsee alueluovutuksia, jotka tulevat sokkina.

Elsakin on elänyt muun kotirintaman tavoin sotapropandan lumoissa ymmärtämättä todellista rintamatilannetta. Elsa kysyykin ihmeissään mieheltään, miksi rauha tehtiin. Martti vastaa suoraan, ettei armeija olisi kestänyt enempää.

Rauhan tultua Martti raportoi kuulleensa monen sanoneen, että ”raja ei jää tähän”. Sen sijaan Elsa toteaa, että ”en kammoa tällä hetkellä mitään niin kuin sotaa”. Ensimmäisestä maailmansodasta Martti on oppinut, että suursodan aikana asiat kääntyvät ylösalaisin monta kertaa ja mitä tahansa voi tapahtua. Niinpä hän panee toivonsa lopulliseen rauhansopimukseen, jolloin ”ympärysvallat” (tätä ensimmäisen maailmansodan termiä Martti käyttää Englannista ja Ranskasta) muistavat Suomen kärsimän vääryyden.

Välirauhan aikana Elsa alkaa propagoi suurperheitä

Heti sodan jälkeen Elsa lähettää Uudelle Suomelle heti rauhan jälkeen kirjoituksen, jossa hän tekee asiallisesti selkoa, että sodasta on tehtävä kolme johtopäätöstä. Kaikkein tärkeintä on armeijan vahvistaminen, ja toiseksi diplomatian tehtävä on turvata, ettei Suomi jää toiste yksin. Kolmas johtopäätös on, että suomalasia on liian vähän ja väkiluku on saatava kaksinkertaiseksi.

Ihanteeksi Elsa asettaa kuusilapsisen perheen, koska vain se takaa väkiluvun riittävän kasvun. Elsa elää niin kuin opettaa: hän synnyttää jatkosodan aikana 1943 viidennen lapsen Magdalenan, kuudes raskaus päättyy keskenmenoon.

Lasten synnyttäminen ei tietenkään riitä, vaan heidän elinolonsa on turvattava ja perheitä avustettava. Elsa alkaakin propagoida aktiivisesti myös jälkimmäistä asiaa. Näin syntyy naisten yhteistyö yli puoluerajojen ja perustetaan Väestöliitto 1941.

Kun pariskuntaa on aiemmin yhdistänyt kiinnostus samoihin kansallisiin ja kirjallisiin asioihin, nyt miehen ja vaimon mielenkiinto alkaa suuntautua eri asioihin. Samalla sotaolot saavat heidät seurustelemaan pääasiassa oman sukupuolensa edustajien kanssa.

Mustapään runoja talvisodasta

P. Mustapään runoista tunnetuin talvisotaan liittyvä on Satakieli Monrepo’ssa, jonka alussa kuunnellaan satakieltä Monrepos’ssa, siis Viipurissa, ja lopussa ollaan ”Lappeenrannan tiellä – kolkon katkeralla miellä”. Runo ilmestyi kokoelmassa Jäähyväiset Arkadialle (1945).

Muita talvisotaan liittyviä runoja kokoelmassa ovat Kuoleva kantaäiti, Juomalaulu ja runon Kyynikot loppuosa. Katarina Eskolan mielestä myös Sinivuokkoja leppiä kasvavalla rinteellä, jossa ”me sotilaat karheat” ensin torjuvat niin hempeän asian kuin sinivuokkojen poimimisen mutta sitten kuitenkin poimivat niitä, liittyy talvisotaan, sillä Martti kotoutettiin talvisodasta toukokuun alussa.

Tietoja

Artikkeli perustuu teoksista kirjoittamiini arvosteluihin (Kanava 6/2000, 9/2001 ja 7/2002, kaksi ensimmäistä paljon lyhentäen) ja Helsingin kaupungin suomenkielisessä työväenopistossa pitämiini esitelmiin: Talvisota eri aikojen peilissä 2. osa Talvisota aikalaisten kirjeissä ja päiväkirjoissa sekä Avioparit samalla alalla – yhteistyötä ja kilpailua.

Olen kirjoittanut blogiini artikkelin myös seuraavista osista Itään ja Autius lehtipuissa, jotka käsittävät jatkosodan alusta ja päättyvät Elsan kuolemaan 1951.

Wikipedian artikkkelit: Elsa Enäjärvi-Haavio, Martti Haavio ja Katarina Eskola.

Kirjallisuutta

Gellhorn, Martha: The face of war. Hart-Dawis 1959.

Haavio, Jaakko: Ajalla vaaran, vaivan. Kirjapaja 1976.

Haavio, Martti: Olen vielä kaukana. Martti Haavio – P. Mustapää 20-luvun maisemassa. Toim. Aale Tynni-Haavio. WSOY 1978.

Haavio, Martti: Nuoruusvuodet.  Kronikka vuosilta 1906-1924. WSOY 1972.

Krohn, Aarni: 30.11.1939: talvisodan ensimmäiset tunnit. Tammi 1989.

Pidot tornissa. Faktotum Yrjö Kivimies. Gummerus 1937.
Salanimet ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Pidot_Tornissa

Saarinen, Risto: Oppi rakkaudesta. Gaudeamus 2015.

Vihavainen, Timo: 30-luvun kuvat. Teoksessa Vanhan Venäjän paluu. Esseitä vanhasta ja uudesta historiasta. 2. p. Otava 2014.