Eeva Kilpi: Talvisodan aika, Välirauha, ikävöinnin aika

Eeva Kilven romaanit Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika kertovat sodasta lapsen muistojen ja aikuisen myöhemmän puntaroinnin kautta. Jotkut muistot säilyvät kirkkaina vuosikymmeniä ja palaavat yhä uudestaan mieleen, kun taas joitakin tapahtumia, erityisesti kipeimpiä, on mahdoton palauttaa mieleen. 

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, oli talvisodan puhjetessa yksitoistavuotias ja kävi oppikoulun toista luokaa. Helmikuussa 1940 hän täytti kaksitoista vuotta.

Talvisodan ajassa kerrotaan ratkaiseva elämys: käsitteellinen ajattelu syntyy, kun äiti laulaa hengellisiä lauluja – yht’äkkiä Eeva tajuaa niiden merkityksen. Hän hokee itselleen: ”Muista: kaksitoistavuotiaana alkaa ymmärtää”. Ennen murrosikää ihminen ymmärtää sivustakatsojan tavoin ”kaiken”, hän on ”lapsenkaltainen”, mutta hänellä on tarpeeksi järkeä, mieli on avoin tarkkailemaan muita ihmisiä, koska oma seksuaalisuus ei vielä häiritse.

Salot asuivat Raivattalan kylässä Hiitolassa. Isä oli puutavaraliikemies, äiti kotirouva, Eeva oli vanhin lapsi ja hänellä oli nuorempi sisar. Poika oli kuollut. Nuorin sisar syntyi sodan jälkeen.

Hiitolassa oli rautatieasema, jossa isänäiti piti asemaravintolaa. Hänen kanssaan asui halvaantunut ”pipitäti” (sukua väärän koivun takaa) ja ”nuoritäti” (isoäidin kaksikymppinen tytär toisesta avioliitosta). Myöhemmin kuvataan myös muita sukulaisia kuten ”kälytäti” ja serkkuja.

Muistojen logiikkaa

Kilpi uskoo, että yksityisten muistojen kautta avautuu myös yleinen. Hän uskaltaa kertoa itsestään myös häpeällisiä asioita, jotka yleensä salataan: hän kiusasi nuorempaa sisartaan kertomalla, että tämä on ottolapsi. Äidin ja Eevan erilainen luonne aiheutti ristiriitoja.

Kilpi kehtaa kertoa asioista niin kuin lapsena ne koki ja piti totena, esimerkiksi uskonnosta. Hän rukoili polvillaan, että vanhemmat tekisivät sovinnon ja ettei sotaa tulisi.

Muistot ovat sekavia. Mieleen on jäänyt ennen sotaa tapahtuvien pelottavien muistojen yhteyteen kuultu lause ”Bessarabia on vallattu”, vaikka se tapahtui vasta kesällä 1940. Muistojen järjestys ei kronologinen.

Toisaalta käy ilmi, että virallisiin lähteisiinkään ei ole luottamista. On pitkään epävarmaa, tapahtuiko Hiitolan pommitus sodan ensimmäisenä vai toisena päivänä. Lopulta käy ilmi, että lapsen muisto oli oikea: kyseessä oli joulukuun ensimmäinen päivä.

Muutenkin herää epäilys, ovatko virallisesti kirjaan viedyt tosiasiat sen tarkempia kuin muistot. Hiitolan IPAKin [= ilmapuolusaluekeskuksen] sotapäiväkirja on monessa kohtaa epätarkka: jos pommituksia oli useita peräkkäin, ei ehditty pitää kirjaa esimerkiksi koneiden määrästä.

Pelko ennen sotaa

Pelko vallitsee jo ennen sotaa. Lapsi kuulee lauseita: ”No jos ryssä lähtee tulemaan, niin sitten menee koko Suomi.” ”Toteavasti. Ei pahanenteisesti. Sellaiset olivat realiteetit, sanoo jokin ääni nykyaikaisemmalla kielellä.”  Jälkikäteen voi kuitenkin todeta: ”Mutta aina jää jäljelle arvaamattomuus, arvaamattomuuden tarjoama mahdollisuus, poikkeus säännöstä ja todennäköisyydestä; jopa ihme voi tapahtua. Sattuma.”     

Poliittisia erimielisyyksiä ei ympäristössä Kilven muistaman ole. Vain yksi ihminen Kilven elämässään tapaama ihminen uskoo Mainilan laukauksiin – tämä tapahtuu välirauhan aikana, kyseessä on sotavankeudesta palannut. Kylässä on yksi julkikommunisti, suutari, ja kun pommi tuhoaa hänen talonsa, sille naureskellaan, mutta hyväntahtoisesti.

Nähdään ajan suhteellisuus: syksy 1939 on hävinnyt muistista ja tuntuu lyhyeltä, talvisota taas tuntuu vuosien pituiselta, vaikka se kesti vain 105 päivää.

Pommitus sodan alussa

Hiitolan pommitus sodan toisena päivänä kuvataan hyvin havainnollisesti, aika hidastuu: ”Aika alkaa kulkea äärimmäisen hitaasti. Koneet ovat pysähtyneet taivaalle ikkunaruudun yläosaan ja pommit jotka ovat jo irronneet niistä riippuvat ikään kuin ilmaan pysähtyneinä maan ja taivaan välillä. Ehkä ne eivät olisi hievahtaneetkaan siitä asennosta minnekään. ellei äiti olisi erehtynyt parkaisemaan: – Voi katsokaa kuinka pommeja putoaa…

     – Nyt kellariin ja äkkiä.

Isä ottaa johdon käsiinsä. Me kavahdamme pystyyn ja juoksemme ulos yhtenä mylläkkänä, sillä kellariin pääsee vain ulkokautta.”

Vaikutus lapseen oli tällainen: ”Oli kuin kaikki hirveät leikkini olisivat rientäneet sillä hetkellä avukseni. Minut valtasi halu osoittaa, että minä kestän.” Äidin ylidramaattisuus häiritsi tytärtä ja johti päätökseen olla erilainen: ”tuli mikä tuli, minä paremmin yksin kuin toisen kainaloon puristettuna”.

Lähdöstä evakkoon ei ole muistikuvaa: ”Jokainen yritys murtaa tämä muistamattomuus tuottaa sanoinkuvaamatonta tuskaa.”

Yksimielisyys tehdä vastarintaa, mutta ei vihaa vihollista kohtaa

Osa Kilven kerrontaa on yleisellä tasolla: ”’Joukkomme mieliala rohkea ja innostunut’,  sanottiin yhden lehtiuutisen otsikossa. Jossain toisessa kohdassa kerrottiin kun joukkomme olivat onnistuneet tuhoamaan vihollisen panssarivaunuja. ’Joukkomme’ olivat niitä miehiä, isiä ja poikia, jotka oli kutsuttu rintamalle samanlaisella kortilla kuin isäkin oli saanut. ’Vihollinen’ taas oli taivaalla ja tankkien sisässä vaaniva kasvoton olento, joka syöksi tulta ja tulikiveä meidän päällemme ja yritti valloittaa maamme. Suomen. Ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme sallineet sen tapahtua vastaansanomatta. Meidän tajunnassamme toimi alkukantainen moraali, vaikka me emme sitä silloin tajunneet. Lapsikin tunsi olevansa mukana taistelussa, minäkin, vaikken kuulunutkaan pikkulottiin. Minä otin kantaa rukouksella: ’Suojele isää sodassa. Älä anna kuulien ja sirpaleiden osua häneen. Ole meidän joukkojen puolella ja anna niille voimaa torjua vihollinen. Suojele Suomea, anna sen säilyä itsenäisenä, anna sodan loppua ja anna meidän päästä kotiin.’”

Toisaalta perheessä ei ole vihaa vihollista kohtaan, ei myöskään omien sankaruuden ihannointia. Äiti sanoo vihollisista: ”voi raukkoja”. Isä taas: ”Sota on sotaa”. Eevan oma suhde sotaan muuttui nopeasti kun ”Alasammuttuihin, vangittuihin miehiin kohdistuva sääli ja huoli pyyhkivät mielestäni sotasankaruuden käsitteen”.

Yksityisten siviilien näkökulma on erilainen kuin sodanjohdon. Myöhempi nimitys ”kunnian päivät” tuntuu Kilvestä yksipuoliselta, rehellisempi olisi ”pelon ja kunnian päivät” ja vielä rehellisempi ”hengenhädänpäivät”.

Lapsikin pelkää: ”Jos Suomi häviää, me joudumme kaikki Siperiaan.” Huumoria tulee mukaan, tai ainakin me myöhemmän ajan lukijat näemme humoristisena kohtauksen, jossa pikku Eeva suunnittelee itsemurhaa, jotta välttäisi Siperian. Keinona on – hengityksen pidättäminen.

Kilpi ei hyväksy rukousta ”tapahtukoon sinun tahtosi”

Sodan ajalta on hyviäkin muistoja: nuorentädin ja pastorin häät. Sisarentytär on seurannut läheltä, miten nuoritäti on valloittanut ihaillun pastorin.

YH:n [= yleisten kertausharjoitusten] aikana pastorin puheiden ydinkohtia on: ”Varjele kansaamme ja maatamme ja armahda koko ahdistettua Suomen heimoa. Johda väkevällä kädelläsi meidät läpi tulevien koetusten. Anna meille rakkautta palvella, unohtaa itsemme ja olla kaikkeen valmis. Siunaa meitä rauhalla, mutta jos Sinun tiesi ei ole toivomamme tie, anna voimaa kestää ja ottaa kaikki Sinun kädestäsi.”

Tästä Kilpi on jo lapsena ja on edelleen eri mieltä: ”’Tapahtukoon sinun tahtosi” ei ole koskaan tuntunut minusta aidolta, se ei ole kenenkään toivomus. Sehän on jotakin, mitä Jumalan olisi pitänyt sanoa minulle vastauksena rukouksiimme.” Oma rukous kuuluu: ”Alä anna sodan tulla”. ”Silloin rukoiltiin paljon, melkein kaikissa tilaisuuksissa.”

Jumala on osoittanut, ettei välitä Eevan rukouksista: ei antanut uskoa, sota syttyi, Karjalan menetettiin. Silti Jumalaa ei ”uskaltanut missään tapauksessa olla rukoilematta”. Uskovaiset tosin selittivät: ”’Herra koettelee Suomen kansaa.’” Hän koettelee, jaksammeko me yhä uskoa häneen, vai hylkäämmekö me hänet nyt hänen tekojensa tähden.”

Muistot kertautuvat yhä uudelleen

Kirjoitettuaan sota-ajan muistelmatrilogian Kilpi täydensi sitä 2001 kuvaamalla lapsuusmuistojaan ennen talvisotaa teoksessa Rajattomuuden aika.

Teoksen lopussa on talvisodan 60-muistovuoteen liittyvä päiväkirja vuodelta 1999-2000. Siinä Kilpi kertaa uudelleen, mitä tapahtui vuosipäivinä, mm. Hiitolan ensimmäisessä pommituksessa joulukuun ensimmäisenä päivänä. ”Sodan toiseen päivään ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Silloinhan vasta vaikutukset alkoivat näkyä, järkytyksen toisena päivänä, silloinhan vasta tilanne käynnistyy ja se olotila jossa joudutaan elämään, alkaa valjeta.”

Kipeiden muistojen tuleminen mieleen yhä uudelleen voi olla merkki traumasta, mutta toisaalta kyse voi olla myös halusta säilyttää tärkeät asiat muistissa.

Kilpi kertoo nimityksistä, joka toisaalta leimaa koko ryhmän ja toisaalta antaa sille uuden identiteetin: kun perhe oli lähtenyt pommituksia pakoon maalaistaloon vain viidentoista kilometrin päähän Hiitolasta, heistä tuli pakolaisia. Vasta kun he tammi-helmikuun vaihteessa siirtyivät Savoon, heitä alettiin nimittää evakoiksi ja siirtoväeksi.

Totaaliin sotaan kuuluu nimitys kotirintama, johon evakotkin kuuluivat. Kotirintaman toimintaa Kilpi kuvaa kollektiivisesti: kotirintama ”rukoili herkeämättä Suomen puolesta, kutoi kaulureita, villapaitoja ja kammottavia lapasia joissa oli reikä tai erillinen etusormi liipasinsormea varten, kirjoitti helliä ja rohkaisevia kirjeitä ja lähetti hyvinnyöritettyinä paketteina rintamalle ruokatarpeita aina kun niitä vain jostain onnistuttiin haalimaan. Tässä rintaman ja kotirintaman tiiviissä yhteistoiminnassa, joka oli täynnä huolta ja rakkautta, on mielestäni talvisodan ihmeeksi nimitetyn ilmiön ydin, ainakin osa sitä, sen raivokkuuden lisäksi jolla puolustimme maatamme.”

Ehkä Kilvelle on trilogiansa ilmestymisen jälkeen kerrottu toisenlaisia lapsuusmuistoja kuin hän on kirjoissaan kuvannut kuvannut. Ainakin hän nyt toteaa, että kaikilla lapsilla ei ollut etukäteen sodan pelkoa. Päinvastoin jotkut kokivat sodan syttymisen jännittävänä – ”jotain tapahtuu”. Tällainen suhtautuminen kertoo Kilven mielestä suuresta perusturvallisuuden tunteesta.

Kilvestä ei tullut uskovaista, mutta hänestä rukous oli sodan aikana luonnollista, sillä se auttoi vähentämään pelkoa: ”Rukous on kuin eläinten ääni. Eivät ne kysy kuuleeko joku, kuuleeko Jumala, kohtalo, historia.”

Rauhan alku

Se, miten uutinen rauhasta kuullaan, ei ole jäänyt Kiven mieleen. Sen sijaan hän muistaa, miten äiti ja mummi lankeavat toistensa kaulaan ja mummi sanoo taputtaen äitiä selkään, nauraen mutta silmät kyynelissä: ”me olemme ryssiä nyt.” Näin muisti toimii: jotain muistaa, jotain muuta ei.

Rauhanehdot tuntuvat epäoikeudenmukaisilta, erityisesti se, että pitää luovuttaa myös alueita, joita vihollinen ei ole vallannut. Eeva jopa uskoo, että Hiitolan kohdalla on tehty poikkeus.

Perhe asettuu asumaan 50 kilometrin päähän Hiitolasta, viiden kilometrin päähän uudesta rajasta. Korkealla paikalla näkyvät Enson piiput.

Isä ostaa metsätilan – omalla rahalla, ennen kuin mitään korvauksia edes saatiin. Kaupat ovat edullisia, sillä monet eivät halua jäädä asumaan lähelle uutta rajaa.

Kalusto onnistutaan pelastamaan Hiitolan kodista, samoin tyttöjen nuket ja lempikirjat. Kilpi pitää tärkeänä, että valokuvat säästyvät: ”Voi olla, että karjalaisten kestävyys ja sopeutuvuus uusiin oloihin perustuu suurelta osin siihen, että heillä on ollut valokuvia alkuperäisestä kotiseudustaan. Ne ovat pitäneet yllä elävää kosketusta kotipaikkaan ja vähitellen alkaneet korvata haalistuvia muistikuvia, lopulta ehkä astuneet niiden tilalle ilman että kukaan on huomannut. Näin ovat juuret säilyneet ainakin osittain vahingoittumattomina ’syömmen syvyyksissä’ silloinkin kun kotiseudun murre on joutunut väistymään ammatin, koulunkäynnin ja sopeutumisen takia uuden, läntisen puhetavan tieltä.”

Sotilaiden paluusta Kilpi kertoo, että hänen isänsä ja kaikki muutkin käyttäytyvät hyvin tavallisesti, ihan kuten ennenkin. ”Sankaruudella” ei rehvastella, eikä sotakokemuksista edes kerrota, ei ainakaan lasten kuullen. Ilmeisesti ei myöskään ole ongelmia, jotka lapsikin olisi havainnut, esimerkiksi painajaisiin heräämistä tai lisääntynyttä alkoholin käyttöä.

Kilpi käsittelee myös karjalaisen stereotyyppiä ulkopuolelta nähtynä: ”Miten mainioita nämä karjalaiset, miten sopeutuvaisia, miten kestäviä, – – Tai sitten: Miten pinnallisia, liekö noilla syvällisiä tunteita lainkaan, länsisuomalaiset olisivat jo vetäneet itsensä hirteen.”

Tällaisiin huomautuksiin ei Kilven mielestä voi vastata kuin huumorilla, ”kun ei Jobin kirjaakaan viitsi ulkoa opetella eikä Jumalan nimeä sovi turhaan lausua ja kiroileminen on naisten ja lasten kuullen kielletty. ’- Kui paljo teiltä män? – Kaik män eikä piisantkaa.’”

Evakkoudesta on jäänyt jäljelle tapoja. Kilpi on yhä vielä kiintynyt pakattuihin tavaroihin. Tuntuu turvalliselta, kun ”kaikki tarpeellinen on kasseissa ja pusseissa sängyn alla tai sängyn vieressä, käden ulottuvilla”. On turvallista, että ”illalla viimeksi ja aamulla ensimmäiseksi näkee oman reppunsa ja tietää, että siinä on kaikkein välttämättömin ja aivan pikkuisen jotakin ylimääräistä, joka saattoi pelastaa jonkin tukalan tilanteen tai auttaa jotakin toista, niin kuin esimerkiksi hakaneula jonka voi ojentaa hätääntyneelle napin korvikkeeksi – – ”

Tämä kaikki kerrotaan vielä Talvisodan ajassa, ilmeisesti osoittamaan että sota ei lopu mentaalisesti vielä silloin, kun se virallisesti loppuu. Kilpi lopettaa teoksen kaksinaisiin tunteisiin: ”Samaan aikaan kun minä kaipasin Hiitolaa ja lapsuuteni maisemaa, minä aloin tietämättäni kiintyä tähän uuteen kotiin ja erityisesti luontoon”.

Välirauha, ikävöinnin aika

Vasta nyt alkaa trilogian toinen osa, joka on ainoana saanut alaotsikon: Välirauha, ikävöinnin aika.

Teos alkaa sanoilla: ”Kaikki oli outoa” ja sitten seuraa selitys: ”Isä, joka oli ennen juossut metsissä, kynti nyt peltoa.” Hankittiin lehmiä ja separaattori, sillä voista saatiin rahaa. Ei isästä maanviljelijää kuitenkaan tullut, kaivokin jäi kesken. Kaupanteko oli verissä.

”En muista ajatelleeni Hiitolaa. Koti puuttui unistanikin. Epäilen, että tyhjät huoneet, joita minulle vieläkin esitellään öisin ja kaikki on kohdallaan, paitsi että ne ovat tyhjiä ja puoleensavetäviä, ovat peräisin ajalta, jolloin menetin lapsuudenkotini, jolloin jäimme vaeltamaan, sen sijaan että olisimme päässeet takaisin talvisodan jälkeen.”

Kilpi kiinnittää jälleen huomiota ajan suhteellisuuteen: ihminen kokee ajan eri tavalla kuin kello ja kalenteri. Kesällä 1940 talvisodasta tuntuu olevan ”hirveän pitkä aika”. Sen sijaan sukulaisissa vietetty ensimmäinen viikko tuntui loputtomalta.

Kirja on hyvin aistimuksellinen. Kaikki viisi aistia – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku – luovat eläviä muistikuvia. Tämä on hyvin selvästi naisellinen kirja, Kilpi kuvaa tarkkaan vaatteiden leikkaukset. Isän säästäväisyyden takia Eevalle ostetaan kakanvärinen takki, mutta myöhemmin, opiskeluvuosina ja jo itse perheenäitinä, hän saa lämmitellä äidin oravannahkaturkissa. Se on tilattu ennen sotaa Viipurista ja jäänyt lunastamatta sodan tähden mutta siitä ilmoitetaan, kun liike avaa sodan jälkeen Helsingissä. Nykyisin luonnonsuojelija Kilpi ei pukeutuisi turkiksiin.

Olojen normalisoituminen ilmenee siten, että enää ei tarvinnut olla sovussa. Äiti ja hänen sisarensa riitelevät reippaasti varsin vähäpätöisestä asiasta. Riita on näet äidin tapa päästä lähelle toista, tai oikeastaan niin käy riidan jälkeen, kun pyydetään anteeksi ja itketään kaulakkain.

Kesällä naapurit käyvät vierailulla ja tehdään vastavierailu, jossa isäntäväen käytös ja tarjoilu ei ole sitä mihin on totuttu. Saadaan kokemus, että ollaan ”mierolaisia” – kokemus joka olisi tullut enemmin tai myöhemmin, sanoo Kilpi. Silti perhe yrittää edelleen olla herrasväkeä.

Evakkous vaikuttaa myös sen, että entinen sosiaalinen hierarkia murtuu. ”Ei ollut enää ’asemalaisia’ eikä aseman rouvasväen piiriä kristillisine naisineen. ei rautatieläisten ’kasarmien’ asukasyhteisöä, ei opettajien valiojoukkoa ja heidän rinnallaan lääkärin, apteekkarin, eläinlääkärin ja nimismiehen oppinutta ammattikuntaa sivistystä edustamassa, ei suojeluskuntalaisia, urheilijoita, lottia yhteenkuuluvuutta ja aatetta ylläpitämässä, ei nuorisoseurantalon, poliisin, myllärin, vaatturin, suutarin ja tuttujen kauppiaitten antamaa turvallisuudentunnetta, ei salokyläläisten, Laatokan saarelaisten ja pitäjän iki-ihanien sisäjärvien rantoja asuttavien maanviljelijöitten tukevaa omantunnonarvoa suojaamassa kunnonihmisiä kaikenmaailman villityksiltä, joita oli tunkenut Hiitolaankin Viipurista ja Suomenlahden kylpyläpaikoista – -”.

Taloon muuttaa asumaan metsätyömiehen perhe. Suuruutensa takia se saa isomman huoneen, vaikka Salot omistavat talon.

Isälle tyttöjen koulutus on itsestäänselvyys. Eeva on syksyllä 1939 aloittanut toisen luokan oppikoulussa. Talvisodan aikana koulua ei käyty. Pitämättä jäänyttä opetusta annetaan takautuvasti elo-syyskuussa 1940. Eeva joutuu muuttamaan viikoksi Lappeenrantaan sukulaisten luo juuri, kun hän on kotiutunut metsätilalle. Eeva ei ole enää hyvä oppilas: yhdeksiköt vaihtuivat seitsikkoihin. Myös koti-ikävä on kova.

Maailman uutiset ovat edelleen hälyttäviä. Opitaan uusia sanoja kuten ”miehittää” – ”Tanska miehitettiin ilman vastarintaa”, ”Meitä ei sentään miehitetty” – ja vähän myöhemmin ”Quisling”.

Kun koulua taas jatketaan, Eeva tekee itse päätöksen käydä koulua isänäitinsä ja ”nuorentädin” luona Keravalle. Nuoreen perheeseen on syntynyt poika, ja pastori kirjoittaa sotakokemuksistaan kirjaa.

Sukulaistensa oikeita nimiä Kilpi ei mainitse. Monet olivat vielä kirjaa kirjoitettaessa elossa.

On kuitenkin helppo selvittää, että pastorin oikea nimi oli Jorma Heiskanen ja hänen kirjansa nimi Kenttäpappina Kollaalla.

Kaksitoistavuotiaasta asti Kilpi siis asuu poissa kotoa, Tosin tämä ei ollut rauhan aikanakaan harvinaista, oppikouluja oli vielä harvassa. Koti-ikävää Eeva lievittää rakastumalla joka paikkakunnalla uuteen poikaan.

Äidin ja tyttären suhteessa on jatkuvasti hankausta. Syynä ovat erilaiset luonteet. Erossa olo oppikouluvuosina ei suhdetta paranna. ”Myöhemminkin olen ollut häikäilemättömästi oma itseni juuri niiden kanssa joista olen pitänyt ja uskoin pitkään, että minusta pidetään joka tapauksessa.

Minussa oli yhä lapsen elinvoima ja kyky kiintyä ja kaivata. En aavistanut, että niitä olisi pitänyt elämän mittaan niin kovasti säädellä.”

Vähitellen Eevalle aletaan kertoa ”naisten asioista”. Hän saa selvityksen kuukautisista jo ennen, kuin ne alkavat, mitä ei tuohon aikaan suinkaan aina tapahtunut. Hän opiskelee myös itse salaa sukupuoliasioita piilotetuista kirjoista, jotka siihen aikaan ovat kovasti varoittavia ja korostivat puhtautta. Miehiäkin varoitetaan – ei naisista vaan yksinäisyydestä, millä tarkoitetaan itsetyydytystä.

Kilpi pelkistää välirauhan ajan vertaukseksi, että elettiin kuin ”jättiläismäisen pommikuopan toisella reunalla”. ”Me emme voineet katsoa sen pohjaan, meidän piti katsoa vain eteenpäin”. Vaikka on jouduttu epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, hyvä omatunto sekä ”Tunne että oli säästytty joltakin vielä pahemmalta käynnisti voimat ja toivon.”

Isä onnistuu kasvattamaan omaisuuttaan myös välirauhan aikana. Hän ostaa toisen talon Vuoksenniskalta. Ei edelleenkään korvauksilla, vaan myymällä edellisen talon metsää. Hän oli jo ostaessa havainnut metsän arvon.

Jatkosodan alku

Vuoksenniskan taloon tulee kesken juhannusvalmistelujen 1941 käsky lähteä evakkoon. Jatkosodan synnyn Kilpi kuvaa sodanaikaisen propagandan mukaan. Muuten hän pohdiskelee asioita myös nykyisyydestä käsin.

Isä ja nuorentädin mies, pastori, ovat molemmat isänmaallisia miehiä mutta politiikasta eri mieltä. Pastori luottaa Saksaan ja haaveksii Suur-Suomesta. Isä ”luotti länsivaltoihin, mutta kovin varovaisesti niihinkin”, torjui Suur-Suomen. Heidän välilleen syntyy oikein väittely.

Mutta isäkin haluaa Karjalan takaisin – tai oikeammin palata perheineen Karjalaan. Kilpi selittää: ”kun tarjottiin tällainen tilaisuus, tarjoamalla tarjottiin. Koti-ikävän ja epäoikeudenmukaisuuden kalvamille ihmisille.”

Kilpi kertoo vielä vähän jatkosodan alusta. Kun Mannerheim on antanut luvan tehdä tiedustelua vihollisen alueelle, pastori joka on armeijassa luutnantti, lähtee miehineen kävelemään Pelkolasta, läheltä Imatraa, kohti Ensoa. Ja siellä hän katoaa.

Tarina jatkuu Jatkosodan ajassa. Pastorin kohtaloa ei koskaan saatu selville. Hänen vaimonsa kohdalla sota ei loppunut koskaan. Vuosikymmenet hän odotti ja yritti kaikin keinoin saada tietoa miehensä kohtalosta ja joutui joskus huijareiden pettämäksi.

Marjo Heiskanen on myöhemmin kirjoittanut isovanhemmistaan kirjan Kollaan kenttäpapin tarina.

Talvisodan muistovuosi 1999-2000

Rajattomuuden ajan lopussa olevassa päiväkirjassa Kilpi kirjaa, miten talvisodan 60-vuotismuistovuotta 1999-2000 vietettiin ja millaisia tunteita se hänessä herätti. Porthanian luentosali oli täysi, samoin Kansallisarkiston.

Kilpi on pasifisti, mutta hän hyväksyy täysin talvisodan, jota hän pitää oikeudenmukaisena sotana. Hän alkaa jopa miettiä sotastrategiaa, esimerkiksi että olisi tarvittu liikuteltavia tykkejä.

Kilvestä tuntui hyvältä kuulla esitelmän alussa ”Kunnioitetut sotaveteraanimme”. Hänestä he sota-ajan lapsetkin kuuluvat veteraanien joukkoon, hekin kestivät.

Kun Kilveltä koulussa kysytään, hän myöntää, että haluaa Karjalan takaisin.

Luonto lohdutti silloin ja lohduttaa nyt: ”Olen päässyt kesään. – – Näin me pääsimme kesään silloinkin, 60-vuotta sitten, talvisodan jälkeen. Olimme hengissä, olimme menettäneet Karjalan, kotimme, mutta aloitimme alusta. Silloin luulimme että Suomi on kärsinyt tappion, että olimme lyötyjä, mutta niin ei ollut. Olimme kärsineet menetyksen, mutta tappio se ei ollut. Me olimme jaloillamme, emme murskattuja. Nyt tiedämme sen. Ehkä siitä asti kesän tulo on tuntunut niin uskomattoman ihanalta. Vuodenajat eivät pettäneet meitä. Talvella olivat kovat pakkaset auttaneet meitä. Sitten tuli kevät, tuli aurinko, puut puhkesivat lehteen ja kukkaan, koivut, tuomet, pihlajat, maa alkoi viheriöidä, tulivat vuokot, kielot, niittykukat, leinikit, päivänkakkarat, harakankellot, tervakukat, voikukatkin. Ne olivat kuin tervehdys, siunaus, hymy, rohkaisu, onnentoivotus, ja niin ne ovat nytkin.”

Paavo Rintala vs. Eeva Kilpi

Rajattomuuden ajan päiväkirjasta käy ilmi, että Kilpi on monessa suhteessa säilyttänyt sodanaikaiset käsitykset. Niiden pohjalta hän on osannut kuvata lapsuusmuistonsa niin kuin hän ne silloin koki.

Toisaalta Kilpi on osittain juuttunut sodanaikaiseen viholliskuvaan. Nuorten venäläisten katusoittajien esiintyminen vuosituhannen vaihteessa herättää hänessä voitonriemua: Suomi on rikas, kun taas se valtio on Kilven mukaan ”aina” painostanut Suomea, ei enää ollut mahtava. Neuvostoliiton politiikka samastetaan siis venäläisiin, jotka eivät olleet silloin vielä syntyneet.

Siinä missä evakkotyttö Kilpi palaa sodanaikaisiin tunnelmiin ja on yhä osittain kiinni senaikaisissa asenteissa, sotaorpo ja evakkopoika Paavo Rintala on käsitellyt niitä aiemmin jo niin perusteellisesti, että on 90-luvulla jo päässyt asiasta irti ja alkaa sen sijaan tutkia teoksissaan Euroopan pimeyden vuosisataa. Kaksi tietä – molemmilla on arvonsa.

Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut molempiin. Rintala kirjoitti Kekkosen vallan ollessa korkeimmillaan, kun taas Kilven muistelmatrilogian ensimmäinen osa Talvisodan aika ilmestyi 1989, kun talvisodasta oli kulunut 50 vuotta. Tuolloin elettiin Max Jakobsonin teoksessaan Vallanvaihto lanseeraaman termin mukaan ”talvisotarenessanssia”. Taustalla oli osittain biologinen syy: lasten täytyi irtautua vanhemmistaan, lapsenlapset taas saattoivat kiinnostua isovanhempiensa kokemuksista. Toinen syy oli ulkopoliittinen: Neuvostoliitossa vallitsi glasnost ja erilaisia tulkintoja oli mahdollista julkaista.

Kilven muistelmatrilogian toinen osa Välirauha: ikävöinnin aika ilmestyi 1990 ja kolmas osa Jatkosodan aika 1993, kun Neuvostoliitto oli kukistunut. Tekijän tarkistaman yhteisteoksen nimi on Muistojen aika (1998).

Kirjailijasta

Eeva Kilpi o.s. Salo syntyi 1928. Hänkin koki sotavuodet lapsena ja joutui evakkoon. Eeva Kilpi ei menettänyt isäänsä, mutta myös häneen sopii Matti Virtasen luonnehdinta sotaorpojen sukupolvesta, joiden kokemus oli erilainen kuin suurten ikäluokkien, jotka olivat hengissä selvinneiden sotilaiden lapsia. Sotaorpojen sukupolvi oli kokenut, että sodassa voi oikeasti kuolla, tai joutua sotalapseksi eroon vanhemmista vieraaseen maahan. Virtaselta on jäänyt huomaamatta evakkous, joka oli joko tilapäistä (kaupunkilaiset lapset evakuoitiin maalle, yhdessä äidin kanssa tai ilman äitiä) tai pysyväksi jäävää kuten karjalaisilla. Joka tapauksessa yhdistävä kokemus on, että ”elämä kolhiintui sodassa eikä palannut ennalleen sodan loputtua – sen paremmin taloudellisesti kuin psykologisestikaan”.

Eeva Kilpi kirjoitti ylioppilaaksi Imatran yhteiskoulusta 1946 ja valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1953. Hän oli naimissa kirjailija Mikko Kilven kanssa 1949-1966. Eeva Kilpi asuu Espoossa.

Eeva Kilpi tunnetaan naisen kuvaajana, ja sekä romaaneissaan että runoissaan hän oli tuomassa naisen, myös vanhemman naisen, seksuaalisuutta kirjallisuuden aiheeksi.  Myös luonto ja luonnonsuojelu ovat toistuva teema.

Evakkouttakin Kilpi käsitteli jatkuvasti, sillä kuten romaanin Elämän evakkona (1986) nimikin kertoo, ettei se oikeastaan koskaan lopu vaan kodittomuuden tunne leimaa koko elämää. Kilpi käytti romaaneissaan omia ja sukulaistensa kokemuksiaan ja kirjoitti lopulta omaelämäkerrallinen sarjan.

Tietoja

Eeva Kilpi Wikipediassa

Eeva Kilven haastattelu Parnassossa 1/2019.

Olen kirjoittanut blogiin Paavo Rintalan romaaniparista Nahkapeitturien linjalla, jossa välirauhaa kuvataan sekä ensimmäisessä että toisessa osassa.

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkuosan romaaneita Mustat morsiamet, Rautayöt ja Jään ja tulen kevät koskevan artikkelini lopussa vertaillaan Kähkösen ja Rintalan välirauhan kuvauksia aikalaisten Mika Waltarin ja Toivo Pekkasen romaaneihin Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti.

Kirjallisuutta

Heiskanen, Marjo: Kollaan kenttäpapin tarina. Siltala 2012.

Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974-92. 2. p. WSOY 1992.

Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset. SKS 2001.

Laila Hietamies: Unohduksen lumet ja Kukkivat kummut

Talvisota ei ollut 70-luvullakaan tabu. Sitä saattoi käyttää jopa viihderomaanin aiheena. Mutta Laila Hietamiehen Unohduksen lumet (1973) on muutakin: se kuvaa sotaa sekä sotilaiden että siviilien näkökulmasta.

Onnellisia ja onnettomia romansseja 

Unohduksen lumet on toinen osa sarjaa, jonka alkuosa oli Lehmusten kaupunki  (1972). Jo tällä erikoisromaanillaan Hietamies teki itsestään yleisön suosikin.

Lehmusten kaupunki tapahtuu 20-luvun lopun lopussa Lappeenrantaa muistuttavassa varuskuntakaupungissa.  Vanhoja perinteitä seuraten Uudenmaan ratsuväkirykmentin ja Hämeen ratsuväkirykmentin johto yrittää pitää etäisyyttä kaupunkilaisiin. Muutenkin luokkarajat ovat jyrkät, mutta nuoremmat upseerit pyrkivät seurustelusuhteissaan kapinoimaan niitä vastaan.

Varakkaan perheen tyttären Liisa Parmalan romanssi Arnold Lundenin kanssa päättyy häihin. Sen sijaan Veikko Vehmas ei saa upseerikunnalta lupaa naida käsityöliikkeessä työskentelevää ompelija Ilona Hirvisaarta, joka odottaa hänen lastaan. Päästäkseen veloistaan Vehmas ottaa vaimokseen Ilonan työnantajan, paljon itseään vanhemman Marketta Bergin.

Vehmaan vastakotana on Reinhold von Schildt, jolla ei ole velkoja ja joka luonteeltaan itsenäisenä ei välitä upseerikunnan perinnäissäännöistä ja suvun sotilasperinteistä. Hän eroaa armeijasta voidakseen naida Marjushkan, joka on kahdessakin mielessä epäsopiva: ammatiltaan tarjoilija ja vielä venäläissyntyinen. Mitään ei paina sekään, että Marjushkan isä on ollut tsaarin aikana upseeri.

Teoksen huumorista vastaa Vehmaksen hevosenhoitaja Tukeva, antrealainen maanviljelijä, joka menee naimisiin Iitan kanssa.

Laila Hietamies Unohduksen lumet ¥ Koskettava kuvaus lehmusten kaupungin elŠmŠstŠ talvisodan uhan alla Ð menestyssarjan toinen romaani vuodelta 1973 479 sivua |110 x 178 mm |T 84.2 |ISBN 951-1-21257-5 8 Û |C |Syyskuu

Kesä 1939 oli huoletonta aikaa

Unohduksen lumet alkaa kesästä 1939. Lundenien avioliitto kukoistaa ja heillä on kaksi lasta. Sen sijaan Vehmaksilla riidellään jatkuvasti, sillä Marketta on mustasukkainen varsinkin, kun ikäero tuntuu entistä enemmän ja Veikko kaipaa poikaansa, jota ei ole tavannut kuin kerran.

Ilona on muuttanut Viipuriin, jossa hänellä on oma liike. Kymmenvuotiaan poikansa Mikaelin hän on kasvattanut mallikelpoisesti.

Antreassa maata viljelevän Tukevan avioliitto Iitan kanssa on onnellinen, mutta heitä koetellaan vanhimman pojan sairaudella.

Uusina henkilöinä on reipas nuoripari, Vehmasten kotiapulainen Sirkka ja hänen poikaystävänsä Risto.  Sirkka kuuluu lottiin ja Risto suojeluskuntaan. Jälkimmäinen esitetään täysin luonnollisena, vaikka myöhemmin sarjassa käy ilmi, että Risto on sosialidemokraatti ja vasta talvisodan aikana SDP salli jäsentensä liittymisen suojeluskuntaan ja päinvastoin.

Sirkka kerää rahaa maanpuolustukseen, mutta pääosin elämä kaupungissa on iloisen huoletonta. Risto osallistuu uintimaaotteluun, kaupungissa filmataan elokuvaa Punahousut ja Mannerheim lausuu rykmentissä vieraillessaan upseerien vaimoille samat kohteliaisuudet kuin aina ennenkin.

YH:n aika syksyllä 1939

YH:n (yleisten kertausharjoitusten) aikana kuvataan monipuolisesti sotaan valmistautumista: ratsuväkirykmentti on Kuuterselässä, mikä tarkoittaa että he ovat suojajoukkoja joiden tehtävä oli viivyttää vihollisen etenemistä Mannerheim-linjalle, kaupungissa rakennetaan väestönsuojia ja suojahautoja, vesitorniin on pystytetty ilmavalvonta-asema, pimennystä valvotaan, ilmahälytystä harjoitellaan, säännöstely alkaa, Sirkka työskentelee kokopäiväisenä lottana, naisjärjestöt keräävät vaatteita. Parmala on pyytänyt myös Marketta Vehmaksen työhön viestikeskukseen.

Vielä tuolloin kuvataan humoristisesti, miten rykmentin komentaja kieltää upseerien rouvien vierailut rykmentin Kuuterselässä – ja kun hänen oma vaimonsa ilmestyy juuri silloin paikalle, hän ärjäisee ”ulos”, tietämättä tämän olevan tuomassa sotilaille kerättyjä varusteita.

Tukeva tovereineen on majoittunut venäläisen emigrantin Olgan taloon ja tämän balettiesitys ihastuttaa heitä. Hietamies kirjoitti myöhemmin Olgasta näytelmän Olga (1977).

Juuri sodan alla Tukevan ja Iitan poika kuolee, ja Vehmas tapaa uudelleen Ilonan.

Liisa Lunden vastaa poikansa Pentin kysymykseen, mitä he tekevät, jos sota syttyy: ”Me olemme täällä kaupungissa. Tottelemme niitä käskyjä, joita meille annetaan. Jos tulee pommituksia, meillä on vastapäätä tuossa Lounaksen talossa väestönsuoja, johon heti juoksemme.” Ja: ”Aivan samalla tavalla isänkin on pakko noudattaa määräyksiä. Toteltava ja pantava toisetkin tottelemaan. Niin sinun kuin minunkin, meidän kaikkien! On uskottava, että ne, jotka antavat määräykset, tietävät, mitä tekevät. Niinkuin ukkikin.”

Pentti kertoo äidilleen, miltä lapsista tuntuu, kun isät ovat poissa: ”Aina välitunnuilla pojat puhuvat siitä. Kerran yksi tyttö itkikin. Minä en itke, olen päättänyt, vaikka onkin ikävä. Mutta kaikki pelottaa niin. Ihmiset ovat niin vakavia. Kaikkialla on pimeää ja ikävää.”

Kuten näkyy, uran alkuvaiheessa Hietamiehen dialogi on vähän puisevaa. Tukevan ja Iitan murteelliset repliikit ovat luonnollisempia.

Monia näkökulmia

Talvisotaa kuvataan monesta eri näkökulmista. Rintamalla taistelevat Vehmas, Lunden ja Tukeva. Myöhemmin he ovat Laatokan Karjalassa tuhoamassa Lemetin mottia. Lähellä työskentelee Ilona puhelinvälittäjänä naamioidussa mökissä.

Lappeenrannassa Risto toimii ilmavalvojana, Sirkka on muonittajana ja sairaalassa ja Liisan isä Parmala kuuluu kaupungin väestönsuojelun johtoon.

Vihollisen pommittajat lentävät pitkään kaupungin ohi. Silti jo ensi pommituksen jälkeen syntyy ryntäys evakkoon. Joukossa on niitäkin, joita tarvittaisiin eri tehtäviin. Sen sijaan Marketta Vehmas ryhdistäytyy ja alkaa työskennellä viestikeskuksessa. Hän reipastuu ja laihtuu, kun hänellä ei ole aikaa märehtiä onnetonta avioliittoaan.

Entisten yhteiskunnallisten raja-aitojen kaatuminen näkyy siinä, että Vehmasten talon salissa istuvat Marketan kanssa kotiapulainen Sirkka, Risto ja evakkolotta Maila Kokki.

Rakkautta ja kuolemaa

Miesten päästyä lomalle Lundenit kokevat rakastelun huuman ja henkisen läheisyyden, Vehmas sen sijaan makaa vaimonsa raa’asti ja tapaaminen tuo esiin vanhat ristiriidat, mutta lupaa kirjeessä parantaa tapansa aviomiehensä. Ollessaan lepovuorossa Vehmas kuitenkin tapaa Ilonan ja he saavat viettää yhteisen hetken.

Helmikuun puolivälissä kaupunkiin kohdistuu tuhoisa pommitus, jossa kuolee Marketta Vehmas. Marketta on juuri ehtinyt hehkua onnea miehensä kirjeen takia. Vähän aiemmin on kaatunut Arnold Lunden. Hän on kehottanut mottilaisia antautumaan, mutta yksi kätensä nostaneista vihollisista on temmannut esille käsikranaatin ja surmannut hänet.

Tässä on hiukan saippuaoopperan makua. Sota on toiminut kohtalona, joka on kääntänyt pääparien elämän päinvastaiseksi: Liisa Lundenista tulee leski, mutta Ilona saa viimein Vehmaksen aviomiehekseen ja Mikaelin isäksi.

Epäpoliittista isänmaallisuutta

Onko talvisodasta tullut 70-luvulla viihdettä? Ei aivan. Rakkausjuoni on vain pieni osa romaania, vaikka se toki jää parhaiten mieleen. Sotakuvaus on monipuolista, Hietamies on huolellisesti tutkinut asiat.

Yksi romaanin silmiinpistävä piirre on sen epäpoliittisuus. Henkilöt toki seuraavat tapahtumia maailmalla ja Suomessa, mutta he eivät ota mitenkään kantaa sen enempää sisä- kuin ulkopolitiikkaan. Yhteiskunnalliset erot näkyvät muussa, mutta eivät mielipiteissä. Kaikki ovat samoja suomalaisia.

Sota esitetään ikään kuin luonnonvoimana, jolle ei voi mitään, se vain lankea ihmisten päälle. Päähenkilöt tekevät velvollisuutensa vaikeissa oloissa, mutta mitään sankaruuden korostusta, uhriajattelua tai kansalliskiihkoa saati ryssänvihaa heillä ei ole. Isänmaasta ei puhuta mitään, mutta sen hyväksi toimitaan itsestään selvästi, eleettömästi mutta tehokkaasti.

Sota on onnettomuus

Lopussa sävyt tummenevat ja sota näytetään onnettomuutena. Helmikuun puolivälissä kaksi pommisuojaa saa täysosuman, ja Parmala näkee ihmisten huutavan tuskissaan. Kuolleiden joukossa on Marketan lisäksi Riston vanha isä ja sotilas, johon evakkolotta Maila Kokki on juuri tutustunut. Sota-ajalle luonteenomaiseen tapaan elokuvissa on käyty, kahvit juotu ja kirjeenvaihdosta sovittu, kun romanssi katkeaa alkuunsa.

Ihmiset ovat loppuun asti väsyneitä, mutta jaksavat silti.

Tukevan kotiinpaluu on yksinkertaisen vaikuttava – tai tietenkään hän karjalaisena ei palaa kotiin, mutta perheensä luo kuitenkin: ”Häntä kohtasi kodikas näky. Keittiön lattialla oli suuri pyykkipalju, jossa polskutteli kaksi iloista lasta. – – Iita kääntyi katsomaan kamarin ovelta Tukeva laski kantamuksensa keittiön oven pieleen ja katsoi vaimoaan. /  – Tuu tän, hän sanoi ykskantaan ja vaimo tuli, nojasi päätään miehen olkapäähän, hartiat kyyryssä. / – Sit ko lapset on pesty…mie paan siut tohon paljuu…oot nii hirviä likane.”

Kirja päättyy yhteishautajaisiin, jossa siunataan viisisataa vainajaa. Pastori puhui isänmaalle annettavasta uhrista joka on suurin, jonka ihminen pystyi antamaan. Olisi vain kestettävä.” Pastorin sanojen vaikutuksesta ei kerrota muuta kuin että ”Vehmas ajatteli kaatuneiden määrää, ensimmäiset olivat tuntuneet pahimmilta, sitten siihen ikään kuin turtui ja tottui. Sitten kaatuivat Wrede ja Lunden eikä tottuminen auttanut enää mitään.

Sota ei lopu rauhaan

Sota ei lopu rauhan tuloon. Välirauhaa kuvaavassa kolmannessa osassa Kukkivat kummut (1974) nähdään, että sota on jättänyt jälkensä, ei vain raunioihin vaan myös ihmisten mieliin. Ilona sanoo: ”Sota muutti meidät kaikki, uskomme siihen tai emme. Sota teki meistä onnettomia, juurettomia, pelokkaita, sota järkytti meidän maailmaamme niin, että vasta nyt, puoli vuotta myöhemmin, me tajuamme sen.”

Kyseessä ei ole vain Ilonan mielipide, vaan asia käy ilmi monin tavoin tapahtumissa. Symbolista on, että Sirkan ja Riston talvisodan aikana siitetty lapsi syntyy kuolleena.

Liisa Lunden suree kaatunutta miestään. Hän käy tämän haudalla niin usein, että muut henkilöt pitävät sitä jo liioitteluna. Vuoden kuluttua hän päättää jatkaa elämäänsä, ja suostuu uuteen mieheen, joka ei polion takia vammautuneena joudu uuteen sotaan.

Ilonan ja Veikon happy end on vain näennäinen: Vehmas ei pysty olemaan uskollinen Ilonallekaan, vaan hänellä on suhde Marjushka von Schildtin kanssa, joka on palannut kaupunkiin miehensä kaaduttua. Vehmaksen luonteen sota on tehnyt entistä rikkinäisemmäksi, ja Ilona huomaa, ettei onni ole toisen ihmisen varassa.

Entiset yhteiskunnalliset ennakkoluulot ovat kaatuneet sikäli, että upseerikerhon ovet aukenevat Ilonalle ja Vehmaksen eversti hyväksyy hänet.

Tukevan perhe on saanut tutun kauppaa maatilan, joten heillä on asiat paremmin kuin useimmilla evakoilla. Silti ilo ei enää asu tuvassa. Tukeva menettää rakkaan hevosensa. Iitan raskaus on vaikea ja synnytys ennenaikainen, mutta hän ja lapsi selviävät.

Usein vanhusten kokemukset evakkoina on unohdettu. Harvinaista on myös venäläisen Olgan nostaminen esiin evakkojen edustajaksi. Olga on välillä aivan sekaisin. Hän selviää kuitenkin ja haluaa kertoa menneisyydestään – käy ilmi, että tsaarin Pietarissa hän oli kurtisaani. Olga joutuu kokemaan ryssänvihaa, mutta hänen puolustajikseen asettuvat vaistomaisesti Ilonan poika Mikael ja Liisan poika Pentti. Romaanin arvot ovat yleisinhimillisiä ja humaaneja, eivät kansallisuuteen sidottuja.

Lasten kokemukset alkavat saada enemmän tilaa ja aitoa sävyä. Vehmaalle isän rooli on uusi, ja hän kohtelee kymmenvuotiasta Mikaelia liian ankarasti. Mikael huomaa, että nyt kun hänellä on isä ja Pentillä ei, hän ei voi puhua isästä ystävälleen. Tragedia on lähellä, kun Mikael ja Pentti löytävät ruutia ja kokeilevat räjäytystä. Molemmat pojat joutuvat sairaalaan, ja Pentiltä menee silmä.

Tukevan ja Iitan tytär Hilkka pääsee oppikouluun. Hän jää ensin luokallaan yksin ja joutuu kiusatuksi arkuutensa ja maalaisten vaatteidensa takia, mutta löytää sitten ystävän. Aikuisetkin huomaavat, että Hilkalle täytyy hankkia kunnon vaatteet ja jalkineet.

Epäpoliittista toisinajattelua

Maailmantapahtumia seurataan ja myös kommentoidaan. Toisinajattelijana ei kuitenkaan esiinny kukaan vasemmistolainen vaan Liisan isä, seitsemänkymppinen johtaja Parmala.

Parmala sanoo, että talvisota on tehnyt hänestä pasifistin. ”Kun kuulin Lähteenmäen ja Marketan kuolleen, tuntui kuin elämällä ei olisi enää mitään merkitystä. Ei enää sotaa, ei tähän maahan.” Parmala ei halua osallistua seuraavaan sotaan enää missään tehtävässä.

Parmala sanoo tuttavilleen: ”Turhaan ne tappelivat, mitä ne saivat aikaan. On menetetty Viipuri, Sortavala, Käkisalmi, kaikki on menetetty ja jumalattoman paljon ihmishenkiä sen lisäksi. Mikä tämä isänmaa oikein on? Mitä helvetin sotaintoisia ihmisiä tässä maassa elää? Tavalliset ihmiset ne kärsivät eniten.” Kun tuttava yrittää vedota isänmaahan, Parmala vastaa: ”Isänmaa. Jos se täytyy pitää yllä satojentuhansien miesten hengellä, kuka täällä kyntää ja kylvää, kun miehet loppuvat.” Tuttava ei anna periksi vaan vetoaa rajoihin ja siihen, että maa ”on kuulunut isällesi ja isoisällesi”, mutta Parmala muistaa ja tulkitsee historian toisin: ”Vai kuulunut? Kahden puolen rajaa tätä maata on aina jaettu, milloin itä, milloin länsi. Minun isäni aikana tämä maa kuului Venäjälle. Nyt se kuuluu meille, mutta vaikeaa on sen pitäminen.”

Kun joku sanoo haluavansa Viipurin takaisin, Parmala vastaa: ”Ota se, jos se on otettavissa, – – minä antaisin vaikka tämän kaupungin, jos tietäisin, että sen jälkeen saan elää rauhassa.”

Tuttavat pitävät Parmalan puheita outoina eivätkä vakuuta. Parmalan toisinajattelu ja pasifismi ei myöskään johda tekoihin vaan masennukseen ja syrjäänvetäytymiseen.

Tukevan Hilkka-tytär edustaa lapsen luonnollista hyvyyttä. Hän ei tee eroa omien eikä vihollisten välillä vaan uskoo, että venäläiset lentäjät kärsivät joutuessaan pudottamaan pommeja.

Myös Veikko Vehmas vihaa sotaa, vaikka on ammattisotilas. Mutta mihinkään tekoihin tämäkään ei johda. Kun uusi kutsu tulee, Vehmas tottelee sitä. Kirjassa kukaan mukaan ei koe jatkosodan edellä sotainnostusta, vaan mukaan lähdetään velvollisuudentunnosta.

Samaan aikaan alkavat Ilonan poltot. Elämä jatkuu sodankin keskellä.

Lisätietoja Laila Hietamiehestä

Laila Hietamies (syntyisin Hirvisaari, nykyisin jälleen Hirvisaari) syntyi Viipurissa 1938. Kotitalo sijaitsi Lappeella, joka kuuluu nykyisin Lappeenrantaan. Hän oli vain kolmivuotias isänsä kaatuessa jatkosodassa 1941. Äiti meni uusiin naimisiin 1944.

Vaikka Lappee jäi uuden rajan tälle puolen, Laila Hietamies koki kaksi evakkomatkaa.  Jälkimmäisestä, asumisesta Mynämäellä 1944, hänellä on muistoja.

Laajassa tuotannossaan Laila Hietamies on kuvannut Karjalaa ja sotaa naisten ja lasten kannalta.

Vuosikymmenien tauon jälkeen Hietamies jatkoi sarjaa neljällä jatkosotaa kuvaavalla teoksella Syksyksi kotiin (2001), Koivu ja tähti (2002), Siellä jossakin (2003) ja Kallis kotimaa (2004), joissa sodan kuvaus on syvällisempää.

Salme Saure on kirjoittanut teoksen Laila Hietamies läheltä (Otava 1998).