Catherine Gavin: Linnoitus ja Uspenskin varjossa

Catherine Gavin on kirjoittanut kaksi romaania Suomen historiasta. Linnoitus kuvaa Krimin sotaa Itämerellä ja Uspenskin varjossa sisällissotaa. Jälkimmäisessä teoksessa on sivuhenkilönä Mannerheim.

Catherine Gavinin historiallisia romaaneja käännettiin 1950-70-luvulla suomeksi useita. Kirjat liittyivät Ranskan toiseen keisarikuntaan tai ensimmäiseen maailmansotaan jälkinäytöksineen. Gavin jatkoi romaanien julkaisemista vuoteen 1991.

Romaaneja markkinoitiin naisille rakkausromaaneina, ja siihen katsoen niissä on yllättävän paljon politiikkaa ja jopa sotaa. Esimerkiksi Madeleinessa (1957, suom. 1958) kuvataan Ranskan-Preussin sodan esihistoriaa, itse sotaa ja Pariisin piiritystä, jonka aikana sankaritar ajaa ambulanssia vetävää nelivaljakkoa. Vaikka sankaritar ruumiillisesti kuolee, hänestä tulee henkisesti kuolematon, sillä Delacroix on maalannut hänet Ranskan hengettärenä.

Fortress

Krimin sota Itämerellä

Linnoitus (alkuteos Fortress, 1964, suomeksi 1964). Sankaritar on suomalainen aatelistyttö Alexandra (Alix) Gyllenlöve, jonka kummitäti on Aurora Karamzin ja joka tuntee tsaari Nikolai I:n perheineen.

Alix rakastaa romanttisesti Suomea ja vihaa vimmaisesti Venäjää kohtaan. Tämä vastaa romaanin mustavalkoista arvomaailmaa: Venäjä on despoottinen ja paha, Suomi länsimainen ja hyvä.

Vastakohtana on Alixin isä, joka samastaa Suomen ja Venäjän edut ja jolle suurvaltaan kuuluminen avaa hienot uramahdollisuudet. Hän voisi allekirjoittaa Lars Gabriel von Hartmanin sanat: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle.”

Alixin innoittaja on Runeberg, joka esitetään vaarallisena radikaalina. Sellainen tämä ei Matti Klingen mukaan suinkaan ollut.

Sotaisa Alix ei edes pysty lukemaan loppuun Z. Topeliuksen englantilaisten hyökkäyksen tuomitsevaa runoa Ensimmäinen veripisara.

Aurora Karamzinin isäpuoli, senaattori Walleen yrittää turhaan takoa realismia Alixin päähän: ”Suomesta tulee taistelutanner. Me joudumme murskattaviksi kahden vihollisen väliin kuten viisikymmentä vuotta sitten. Minä elin viime sodan ajat kuten tuhannet muutkin suomalaiset ja usko minua, me siinä eniten kärsimme! Meidän maamme kärsi vaurioita – ei Venäjä ja Ruotsi – ja jos englantilaiset valloittavat suuriruhtinaskunnan ja hyökkäävät venäläisten kimppuun meidän maaperällämme, niin sanonpa sinulle, että Suoni kärsii taas!”

Selma Lagerlöf Topeliuksesta

Selma Lagerlöf on kuvannut romaanissaan Sakari Topelius aivan toiseen sävyyn Topeliuksen julkisia kannanottoja Krimin sodan aikana. Tosin kyse voi olla myös jälkiviisaudesta, sillä romaani julkaistiin Suomen itsenäistymisen jälleen 1920, mutta kirjoitti myös ensimmäisen maailmansodan aikana pasifistisen romaanin Kironalainen.

Näin Lagerlöfin Topelius miettii sen jälkeen, kun englantilaiset olivat yrittäneet Kokkolassa ja Oulussa maihinnousua ja tuhonneet siinä yhteydessä aluksia ja muuta yksityistä omaisuutta:

”Oliko näihin rosvouksiin tyydyttävä vain sen vuoksi, että ne suoritettiin muka vapauden ja kulttuurin nimessä? Eikö tosiaankaan oivallettu, että kaiken takana oli halu tuhota Suomen versova kauppa?

Kavahtaen hän tajusi, että jos nuorison, niin, vieläpä koko kansan vapaudenkaipuu ja viha oli niin voimakas, että se kirvelevistä menetyksistä huolimatta piti sokeasti länsivaltojen puolta, se voisi johtaa ilmikapinaan ja maan täydelliseen tuhoutumiseen. Venäjän hetki ei ollut vielä lyönyt. Mutta Suomea odottaisi Puolan kohtalo, siitä tulisi Venäjän kuvernementti, josta toivo olisi pitkäksi ajoiksi sammunut.”

Merisotaa Itämerellä

Alix houkuttelee amerikkalaisen kapteenin Brand Endicottin liittymään Britannian laivastoon ja osallistumaan operaatioihin Venäjää vastaan Itämerellä. Laivasto on kuitenkin teknisesti vanhentunut ja Napoleonin sotien aikaisten amiraalien ja kapteenien käsissä.

Ainoa, mitä Englannin ja Ranskan laivastot saavat aikaan, on Bomarsundin linnoituksen antautuminen Ahvenanmaalla.

Kiinnostava harvinainen episodi on kuvaus suomalaisista siviileistä, jotka sotilaiden lisäksi joutuvat sotavangeiksi. Merimatkalla ja perillä Englannissa olot ovat kurjat ja taudit raivoavat.

Auttaakseen tuttuja naisia ja lapsia Alix on ujuttautunut sotavankien joukkoon. Hän hoitaa sairaita, hankkii rahoillaan kohtalotovereillaan tarvikkeita ja piristää heitä henkisesti lausumalla Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden runoja.

Alix ja Brand menevät naimisiin Pariisissa. Siellä Alix tapaa Napoleon III:n.

Vankeusaika on saanut Alix tuntemaan ”jonkinlaista piilotajuista kaunaa Britanniaa kohtaan, jossa ei tehty eroa suomalaisten ja venäläisten välillä”. Nyt hän tajuaa, että Ranskan keisari ”ei käynyt Venäjän sotaa minään oikeamielisyyden ristiretkenä, vaan omien itsekkäiden tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja että Tuileries’n juonittelija vain kylmästi käytti hyväkseen hänen kaltaistaan, yksinomaan oman maansa tulevaisuutta ajattelevien miesten ja naisten ponnistuksia.”

Kaikesta huolimatta Alix ja Brand haluavat edelleen jatkaa sotaa Venäjää vastaan.

Brand ostaa prikin, joka saa nimen Duchess of Finland (Suomen herttuatar). Alix pitää nimeä huonona enteenä, koska hänen mielestään Eeva Merthen, jota Topelius kuvasi teoksessaan Hertiginnan af Finland (Suomen herttuatar), petti isänmaansa.

Pari käy Itämerellä kaapparisotaa estääkseen aseiden viennin Venäjälle.

Yksityissota vaatii prikin irlantilais-amerikkalaisen perämiehen tyttären Mary Ryanin hengen. Syypää on teoksen roisto, joka on ruotsalainen. Muutenkin Ruotsin puolueettomuutta arvostellaan kovin sanoin.

Lopussa kuvataan Viaporin pommituksia. Sen yhteydessä Alix ja Brand onnistuvat uimaan lähelle venäläistä laivaa, jossa upseerit juhlivat voittoa, ja räjäyttämään sen miehistöineen.

Teko vapauttaa Alixin ”vihansa pitkästä riivajaisesta. Hänen mieltään sitoneet kahleet” irtoavat.

Rauhan tultua Alix ei kuitenkaan halua palata Suomeen vaan valitsee asettumisen Brandin kotisedulle Yhdysvalloille.

Ennustus Mannerheimista

Tavallaan Mannerheim esiintyy jo Linnoituksessa. Alixin saamelainen palvelijatar on ennustanut, että jollekulle läsnä olevista syntyy poika, joka on pelastava Suomen. Sankaritar uskoo, että kyse on hänestä, kun läsnä on vain Aurora Karamzin ja serkku Carl Robert Mannerheim. Suomalainen lukija tietää, että jälkimmäinen on marsalkan tuleva isä.

Alix saa kuitenkin keskenmenon, ja saamelaisen palvelijattaren uusi ennustus kuuluu: ”On kerran kaikuva Suomen laulu, mutta sinä et ole sitä kuuleva. Ja on syntyvä lapsi, joka on pelastava Suomen, mutta se ei ole sinun lapsesi…” 

Romaanin nimi ja kansikuva on erilainen Suomessa

Uspenskin varjossa (1972, suom. 1972) oli alkuperäiseltä nimeltään Give me the daggers (Tuo tänne puukot). Kyseessä on sitaatti Shakespearen Macbethista, mikä ei tietenkään olisi sanonut suomalaiselle lukijalle mitään.

Suomalaisen laitoksen kansikuvassa onkin taustalla Uspenskin katedraali. Etualalla nainen ja mies kuhertelevat, sodasta ei näy jälkeäkään, ja vaatetuksesta ja luonnosta päätellen on kesä.

Sen sijaan englanninkielisen painoksen kannessa on taustalla Suurkirkko (silloinen Nikolainkirkko), joka ulkomailla tunnetaan Helsingin tunnuksena.

Kansikuva antaa selvän vihjeen Suomea koskevista tapahtumista: Senaatintorilla näyttää olevan meneillään verilöyly. Pari ihmistä on parhaillaan kaatumassa saatuaan luodeista osuman, joku makaa jo maassa. Etualalla mies pitää sylissään naista, joka on vakavasti haavoittunut tai kuollut.

Kuva ei vastaa lainkaan tapahtumia Helsingissä 1918, ja romaanissakin suomalaisen sankarittaren kuolema tapahtuu muualla. Kyseessä lienee piirtäjän dramaattinen kuvitelma vallankumouksen aiheuttamasta väkivallasta.

give me the daggers

Salainen tehtävä Suomessa

Romaanin päähenkilö on kanadalainen Tom Fleming, joka on sukua Linnoituksen Brand Endicottille, vaikkakin eri sukuhaaraa.

Tom on ilmoittautunut heti 1914 vapaaehtoisena sotaan, taistellut länsirintamalla ja ylennyt kapteeniksi. Tilanteessa, jossa kaikki hänen miehensä ovat kuolleet, hän on itsekin haavoittunut vakavasti. Jälkivaikutuksena hän on saanut myöhemmin hermoromahduksen. Hän pelkää myös olevansa impotentti.

Tomin isä on kanadalainen puutavaraliikemies, ja armeijasta vapauduttuaan Tom lähtee joulukuussa 1917 brittiläisen puutavaraliikkeen edustajana juuri itsenäistyneeseen Suomeen. Koska rooli on todellinen, se tarjoaa erinomaisen peitteen suorittaa Englannin tiedustelupalvelulta saatu salainen tehtävä: auttaa Englannin Venäjällä olevia agentteja saamaan vallasta syöstyn Kerenskin Suomen kautta turvaan.

Tom tapaa agentin Imatralla. Hän tuntee huimausta katsellessaan koskeen, mutta onnistuu ylittämään sen huteraa siltaa myöten. Symbolisesti kyse on sotaneuroosin voittamisesta.

Mannerheim palaa Suomeen

Heti Helsinkiin saavuttuaan Fleming on nähnyt rautatieasemalla Pietarista tulevan kenraali Mannerheimin, joka suhtautuu rauhallisesti punakaartilaisten suorittamaan tarkastukseen.

Mannerheim on komea mies ja näyttää useimmiten ikäistään nuoremmalta, mutta tuossa tilanteessa hän näyttää ikäistään vanhemmalta.

Syy paljastuu, kun kerronta siirtyy Mannerheimin ajatuksiin. Hän ei voi saada mielestään verilammikkoa Mohilevin rautatieaseman laiturilla, jossa vallankumoukselliset olivat ampuneet hänen vanhan ystävänsä, keisarillisen armeijan esikuntapäällikön. Mannerheimin rohkeutta osoittaa, että  tämä silti matkustaa uhmakkaasti univormuun pukeutuneena.

Mannerheim muistelee Nikolai II:n kruunajaisia, joissa hänellä oli ollut kunniatehtävää. Edelleen kerrotaan Mannerheimin vaikutelmat Pietarista: kertaakaan hän ei ollut kuullut edes sellaisten miesten, jotka vihasivat ja pelkäsivät Kerenskin syrjäyttäneitä bolševikkeja, sanovan että he olivat valmiit syöksemään bolševikit vallasta ja tuomaan Kerenskin takaisin tai vapauttamaan tsaarin ja hänen perheensä heidän vankilastaan Siperiasta.”

Venäläisyys leimataan siis passiivisuudeksi. Tämä vastaa Mannerheimin muistelmissaan esittämään arviota: Venäjällä ei ollut vuoden 1917 lopulla vallankumoukselle vastavoimaa mutta Suomessa oli. Romaanissa venäläisyyden vastakohdaksi asetetaan porvarillisten suomalaisten sijasta pikemmin Mannerheim ”toiminnan miehenä”.

Historiallisesti romaanin kohta johtaa harhaan jättämällä huomiotta poliittiset erot. Kenraali Kornilov yritti kesällä 1917 kukistaa Kerenskin, ja taistelu tätä vastaan vahvisti olennaisesti bolševikkien asemaa.

Sekavuutta Suomen poliittisista suunnista

Tom Fleming tutustuu puutavaraliikkeen työntekijöihin Sophie Sandelsiin ja Nikko Hirniin, jonka ”palokunta” paljastuu suojeluskunnaksi.

Kolmikymppinen Sophie ja hänen parikymppinen sisarensa Lisa on kielitaitoisia ja sivistyneitä, mutta varattomina heidän on ansaittava itse elantonsa.

Sisarukset ovat ruotsinkielisiä mutta ortodokseja – harvinainen joskaan ei mahdoton yhdistelmä. Gavin on ilmeisesti halunnut saada Uspenskin katedraalin mukaan kuvaukseen.

Sen sijaan Gavin ei ole oikein selvillä, miten jyrkkiä vastakohdat jo porvarillisella puolella olivat perustuslaillisuutta ja aktivismia kannattavien välillä olivat – ystävyys- ja jopa perhesiteet saattoivat katketa poliittisten erimielisyyksien takia.

Sophien isävainaja on ilmeisesti ollut perustuslaillinen, koska hän on eronnut virastaan vastalauseena Venäjän sortotoimille. Sophien sulhanen on kaatunut Japanin sodassa, johon Venäjän vallan vastustaja tuskin olisi vapaaehtoisesti lähtenyt vaan päinvastoin iloinnut Venäjän tappiosta. Sehän aiheutti vuoden 1905 vallankumouksen, joka mahdollisti Suomessa suurlakon ja sitä kautta sortotoimenpiteiden kumoamisen ja eduskuntauudistuksen.

Sophie ei myöskään näe mitään ristiriitaa Saksassa kouluttautuneiden jääkäreiden ja ”ryssänkenraaliksi” pitkään kutsutun Mannerheimin välillä, vaikka he ovat taistelleet maailmansodassa toisiaan vastaan. Sophielle ei tule edes mieleen epäillä kenraalin isänmaallisuutta.

Päinvastoin, Sophie palvoo Mannerheimia, joka hänen mielestään on ”Sans peur et sans reproche” eli ritari peloton ja nuhteeton. Samanlainen on Gavinin suhde Mannerheimiin: romanttinen ja palvova.

Tomin tehtävänä on osoittaa realiteetit: Suomella ei ole armeijaa, kaupungeissa on venäläisiä varuskuntia ja Helsingin satamassa venäläisiä sotalaivoja. Kun Mannerheim Tomin epäilyistä huolimatta onnistuu, hän näyttäytyy sitä suurempana sankarina.

Sophie rakastelee Tomin kanssa, joka näin paranee impotenssista. Tom tuntee tästä kiitollisuutta, mutta ei rakastu Sophieen.

Sophien nuorempi sisar Lisa on töissä pankissa. Tammikuussa 1918 Sveitsin passin omistava Boris Heiden onkii häneltä tiedon, että Mannerheimin käyttää on siirretty suuri summa rahaa Vaasaan. Tämä on kieltämättä hyvä juonenkäänne. Usein unohdetaan, että ilman rahaa ei voi sotia. Siksi rahavirtojen vakoilu on elintärkeä sen selville saamiseksi, missä vastustaja aikoo toimia.

Valkoiset sankareita, punaiset roistoja

Romaanin kuvaus on mustavalkoinen: valkoiset ovat sankareita, punaiset roistoja. Punaiset murhaavat, valkoisten vastaavia tekoja kutsutaan ”puhdistuksiksi” kertomatta lähemmin niiden luonnetta.

Teoksen ilmestymisaikana 1972 tällainen kuva sisällissodasta oli auttamatta Suomessa vanhentunut. Suomen oloja tuntemattomalle se saattoi mennä täydestä antikommunismin nimissä.

Erityisen epäuskottavaa suomalaiselle on, että punaisten otettua tammikuussa 1918 vallan Sophie pannaan mustalle listalle. Todellisuudessa Sophien pidättämisessä ei olisi ollut mitään mieltä. Toisin kuin Linnoituksen Alix ja Madeleinen nimihenkilö, Sophie ei ole tehnyt mitään muuta kuin tuntenut isänmaallisia tunteita ja laskenut kukkia Runebergin patsaalle. Vaatimattomasti omalla palkallaan elävää konttorityöntyöntekijää olisi tuskin voinut leimata ”riistäjäksi”.

Syynä onkin romaanin juonen vaatimus. Sophien on pannut mustalle listalle Boris Heiden, joka vihaa Sophieta pelkästään tämän isänmaallisten tunteiden takia. Sophien on kuoltava, koska Tom tarvitsee ulkomaalaisena henkilökohtaisen syyn – koston – liittyä valkoiseen armeijaan ja sen jälkeen jahdata Heideniä ulkomailla.

Lisäksi näin vältetään se, että Tom joutuisi käyttäytymään huonosti hylkäämällä Sophien, joka on rakastunut Tomiin.

Valkoisessa armeijassa

Mannerheimilla todetaan olevan Pohjanmaalla kaksi pulma, joita länsirintamalla ei ollut: ”kuinka käsitellä tahdikkaasti intoa pursuavia talonpoikia, jotka eivät olleet lainkaan tottuneet komentojärjestelmään, sekä keski-ikäisiä upseereita, joiden sotilaallinen tietous oli yhtä pahasti ruostunut kuin heidän keskinäinen mustasukkaisuutensa oli kiihkeää.”

Lisäksi Mannerheim oli tähän asti johtanut venäläisiin sotilaisiin, jotka olivat sokean tottelevaisia – kunnes tekivät kapinaan. Suomalaiset taas ”olivat varmasti viimeiset miehet alistumaan yhdenkään upserrin orjiksi olipa tämä sitten ylipäällikkökin.”

Vaikka Mannerheim puhuu suomea huonosti, hän selviää haasteesta: kolmestakymmenestä Venäjällä viettämästään vuodesta huolimatta Mannerheim oli suomalainen niin sydämeltään kuin syntyperältäänkin, ja moitteettomien käytöstapojensa muodostaman julkisivun takana hän oli yhtä itsepäinen, ovela ja päättäväinen kuin kuka tahansa hänen riveissään taistelevista talonpojista.”

Tomin ensimmäinen tehtävä päämajassa on järjestää junakuljetukset. Tämä oli elintärkeä asia modernissa sodankäynnissä, mutta asiasta ei kerrota enempää.

Tässä yhteydessä Tom tapaa Mannerheimin ensimmäisen kerran. Kenraalilla on kyky olla kohtaamisissa läsnä ja luoda yhteisyyttä, keksiä jokaiselle jotain henkilökohtaista sanottavaa ja ilmaista se iskevässä muodossa.

Niinpä eversti loistaa mielihyvästä Mannerheimin puhuessa itsestään ja everstistä tasa-arvoisesti ’vanhoina sotureina’.” Tom taas tuntee itsensä imarrelluksi, kun kenraali viittaa syntymäkotinsa Louhisaaren entisiin omistajiin, joiden sukunimi oli sama kuin Tomilla, Fleming, ja joilla oli Tomin tavoin skottilainen sukutausta.

Tom pääsee rintamalle Vilppulassa, jossa valkoiset torjuivat punaisten hyökkäyksen. Sotaneuroosi paranee sotimalla!

Vilppulassa ”Tom alkoi uskoa siihen minkä hän oli Sophielle sanonut olevan mahdotonta, nimittäin valkoisten lopulliseen voittoon. Ehkä hän oli joutunut Mannerheimin voimakkaan persoonallisuuden lumoihin ja hänen uskoaan lujitti lisäksi se itsepintainen päättäväisyys, jolla nuo talonpoikaissoturit taistelivat Vilppulan juoksuhaudoissa”.

Myöhemmin sentään mainitaan materiaaliset seikatkin: jääkärit ja ruotsalaiset vapaaehtoiset päällystönä sekä sotatarvikkeet.

Tom osallistuu Tampereen valtaukseen. Sen yhteydessä on Mannerheimin ajattelua kursiivina minämuodossa: Vihamieheni voivat sanoa että minä suunnittelen jatkavani sotaa Venäjän rajojen tuolle puolelle saakka. Niin tyhmä minä en toki ole. Venäjän valkoiset eivät ole järjestäytyneet voittoon. Koltšak ei pysty voittamaan yksin eikä Kornilovkaan Donin kasakoineen eikä Dietov Uralilla tai tšekkilegioona. Ja minun tehtäväni on Suomessa.”

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Antoihan Mannerheim ns. miekantuppikäskyn Vienan ja Aunuksen vapauttamisesta. Vielä 1919 hän olisi valtionhoitajana halunnut Suomen osallistuvan interventioon Venäjälle, mutta ei saanut siihen kannatusta.

Tuossa vaiheessa ei ollut mitenkään itsestään selvää, että bolševikit voittaisivat sisällissodan Venäjällä tai ylimalkaan että he pysyisivät vallassa, jollei Euroopassa syntyisi vallankumousta.

Mikkelissä Mannerheim antaa kunniamerkin myös Tomille. Jälleen Tom huomaa Mannerheimin karisman. Kenraalia on briifattu Tomin taustasta, ja niinpä tämä osaa lausua henkilökohtaiset mieleenpainuvat sanat: Kun te olette omissa metsissänne niin kantakaa kuusenoksaa hatussanne Tampereen muistoksi.”

Tom osallistuu voitonparaatiin Helsingissä 16. toukokuuta: Marssi hurraavaan kaupunkiin seuravana aamuna oli jokaisen sotilaan kunnianunelman täyttymys. Väkijoukot, kukat, liput, komea kenraali joka ratsasti kauniilla hevosellaan Neptunella pormestari von Haartmanin odottaessa silinterihattu kädessään vapauttajia – kaikki sujui kalliisti lunastetun voiton arvoisten suurten perinteiden merkeissä.”

Gavin on kyllä aiemmin kertonut, että Helsingin olivat vapauttaneet tai valloittaneet – miten sen kukin haluaa nähdä – saksalaiset, mutta tässä kohtaa se näyttää häneltä unohtuneen.

Heiden voittaa Tomin kaksi kertaa

Vilppulassa Tom on partioretkellä vanginnut muiden punaisten lisäksi Boris Heidenin. Heiden väittää olevansa sveitsiläinen lehtimies, eikä Tom saa muita uskomaan tämän olevan vakooja.

Heiden joutuu Tomin ruotsalaisen ystävän huostaan. Myöhemmin käy ilmi, että Heiden on ensin saanut tämän puolelleen ja sitten tappanut tämän pakomatkalla Pohjanlahden yli.

Sisällissodan päätyttyä Tom seuraa Heideniä Sveitsiin ja saa selville lisää tämän taustasta. Heidenin isä oli balttilainen paroni ja äiti tämän juutalainen rakastajatar.

Heidenin ”vallankumouksellisuus” selitetään osittain sillä, että tämä on avioton lapsi, osittain sillä että tämän vanhempi veli oli tuomittu kuolemaan epäonnistuneesta attentaatista. Heiden kaipaa tunnustusta, jota ei ole lapsena saanut, ja haluaa onnistua siinä, missä veli epäonnistui. Kaiken huipuksi hän tuntee homoseksuaalista mielenkiintoa Tomia kohtaan.

Heiden ottaa Tomin vangiksi ja pumppaa tämän täyteen huumausaineita kokeillakseen, voiko porvarillisen ja isänmaallisen ihmisen käännyttää. Tomin pelastaa häneen ihastunut lapsuudenystävä, amerikkalainen Nancy

Mannerheimin keskustelu Tomin kanssa

Tom käy tapaamassa sukulaisiaan Aberdeenissa Skotlannissa ja kohtaa siellä aselevon päivänä 11. marraskuuta 1918 Mannerheimin matkalla Lontooseen. Saksan hävittyä kenraali on saanut Suomen hallitukselta tehtävän solmia suhteet Englantiin ja Ranskaan.

Mannerheim muistaa Tomin, ja he viettävät illan yhdessä.

Keskustelussa Mannerheim kiisää, että hänellä olisi poliittista kunnianhimoa: en ole poliitikko enkä ole koskaan halunnut hallita mitään maata, en edes omaa maatani.”

Tom kysyy: Kun te otitte käsiinne ylipäällikkyyden Vaasassa vuoden alussa, niin valmistauduitteko te taistelemaan Suomen puolesta vai kommunismia vastaan?” Mannerheim vastaa: sekä puolesta että vastaan, mutta Suomen vapauttaminen oli tietysti ensi sijalla. En minä olisi koskaan johtanut armeijaa bolševikkeja vastaan, vaikka kaikki opposition lehden Suomessa sanovatkin, että juuri sen tuo sodanlietsoja Mannerheim aikookin tehdä.”

Mannerheimin interventiosuunnitelmat eivät YYA-aikana olleet hänelle Suomessa kunniaksi. Mutta Gavinhan oli ulkomaalainen ja kirja henkii muutenkin intoa, että bolševismi olisi pitänyt surmata kehtoonsa. Jollei Mannerheim-osuuden tarkastanut Eino E. Suolahti ole sensuroinut käsikirjoitusta, syynä on ollut se, ettei Gavinilla ole ollut tarpeeksi tietoja eikä kanttia suhtautua kriittisesti Mannerheimin muistelmiin.

Mannerheim kertoo Tomille Odessan ennustajasta tarinan, jonka marsalkka otti mukaan muistelmiinsa. Hän kohoaisi korkeaan asemaan ja luopuisi siitä, mutta kohoaisi pian oisen kerran korkeaan asemaan ja sekin kestäisi lyhyen ajan. Kolmas korkea asema tapahtuisi vuosien päästä.

Kohtauksen tapahtuma-aikana ensimmäinen kerta, valkoisen armeijan ylipäällikkyys 1918, oli takana. Suomalainen lukija tietää, että toinen kerta, valtionhoitajuus 1918-9, on juuri edessä, ja että kolmas kerta tarkoittaa talvi- ja jatkosotaa sekä presidenttiyttä.

Tom voittaa vastustajansa

Perun pääkaupungissa Limassa Tom kohtaa kolmannen kerran Heidenin. Tämä uskoo keksineensä paremman taktiikan kuin proletariaattiin nojaavat bolševikit. Keskiluokka ja varsinkin opiskelijat voidaan saada vallankumouksellisiksi tekemällä isänmaallisuus naurettavaksi sekä huumeiden avulla. Tämän skenaarion tarkoitus on ilmeisesti tehdä epäilyttäviksi 1960-luvun radikaalin nuorison aatteet ja toiminta.

Tom on jo aiemmin kiusannut Nancya tämän ”punaisista” aatteista. Ennen sotaa Nancyn oli puolustanut intialaisten sikihien oikeutta tulla Kanadaan ja kutsunut vastakkaista kantaa edustavaa Tomia ”rotuerottelijaksi”, nykykatsannossa täydellä syyllä.

USA:n liityttyä ensimmäiseen maailmansotaan Nancy omaksuu periaatteen ”oikein tai väärin, minun maani” ja työskentelee kanttiinissa ensin Lontoossa ja sitten Pariisissa. Tsaariperheen murha saa hänet luopumaan ”vaaleanpunaisuuden” rippeistä.

Perussa Nancyn isä, amerikkalainen liikemies, suunnittelee asettavansa presidentiksi USA:lle mieluisan miehen. Tällaisessa sekaantumisessa toisen maan asioihin ei romaanissa nähdä mitään epäilyttävää.

Heiden tekee attentaatin Nancyn isää vastaan, mutta tämä vain loukkaantuu. Heidenkin on loukkaantunut Tomin luodeista ja pyytäävihamieheltään silmillään armonlaukausta, jonka tämä myös suo.

Tavallaan Heiden on siis ollut oikeassa: hänen ja Tomin välillä on ollut outo side. Surmaamalla Heidenin Tom suorittaa klassisen ”splittauksen”: hän lohkoo persoonallisuudestaan kaiken pahan ja heikon, joka ei kuulu ideaaliin miehisyyteen.

Aiemmin Tom ja Nancy ovat kihlautuneet. Tom lupautuu töihin Nancyn isän yritykseen, ja ennen aktiivinen Nancy omaksuu perinteisen vaimon roolin.

Romantiikka vaatii ajallista ja paikallista etäisyyttä

Jo Linnoitus mutta erityisesti Uspenskin varjossa saa ajattelemaan, että romanttinen historiallinen romaani toimii parhaiten, kun se sijoitetaan kaukaiseen maahan ja aikaan, josta lukija tietää mahdollisimman vähän.

Toisaalta Mika Waltarin Tanssi yli hautojen osoittaa, että lukija tai katsoja on valmis uskomaan melkoisia epätodennäköisyyksiä, jos alusta alkaen on selvää, että kyseessä on aikuisten satu.

Uspenskin varjossa sijoittuu pahaksi onneksi vuoteen 1918, josta suomalainen lukija ei voi löytää romantiikkaa etsimälläkään.

Mitä Gaviniin tulee, ilman suomen kielen taitoa hän oli sangen harvojen lähteiden varassa. Mutta tuskinpa hän olisi niitä omaksunut, jolleivat ne olisi vastanneet hänen omaa ajatteluaan ja ihanteitaan.

Muita arvioita

Vappu Karjalainen kirjoitti romanista Uspenskin varjossa kirjastonhoitajille tarkoitetussa Arvostelevassa kirjaluettelossa 1972:  ”Edellisen teoksen (Tähti ja puolikuu) muistaen en olisi ihmetellyt, vaikka kirjailija olisi järjestänyt Mannerheimille pikku romanssin. Ei toki sentään, Mannerheim säilyy etäisen viileänä sankarihahmona. [- -] Seikkailuviihteenä kirja on ammattitaitoisen pätevää työtä, Suomen historian tärkeän vaiheen kuvauksena sensijaan se on erittäin yksipuolinen.”

Tähti ja puolikuu käsittelee Kemal Atatürkiä ja Turkin sotaa Kreikkaa vastaan.

Linnoituksesta on kirjoittanut blogissaan Lukijatar.

Kirjailijasta

Catherine Gavinista englanninkielisessä Wikipediassa ja muistokirjoitus Herald Scotlandissa.

Kirjallisuutta

Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle”. Lars Gabriel von Hartmanin elämä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2001.

Klinge, Matti: Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY 1998.

Klinge, Matti: Poliittinen Runeberg. Suom. Marketta Klinge. WSOY 2004.

Lagerlöf, Selma: Kootut teokset VIII. Kironalainen. Suom. Helmi Krohn. 2. p. Sakari Topelius. Suom. Irja Malmila. WSOY 1952.

Mannerheim, G.: Muistelmat. 1-2. Suom. Lauri Hakulinen et al. Otava 1952.

Mainokset

Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kate Atkinsonin romaanissa Elämä elämältä pohditaan, onko ihmisen elämässä ja historiassa vaihtoehtoja. Toimisiko ihminen toisin, jos hänellä olisi mahdollisuus elää monta elämää ja ottaa oppia edellisistä kokemuksistaan?

Alkuteos Life After Life ilmestyi 2013 ja Kirsti Katteluksen suomennos Elämä elämältä 2014.

Sisältää muutamia juonipaljastuksia, mutta ei läheskään kaikkia.

Ursulan keskiluokkainen perhe

Romaanin päähenkilö on Ursula Beresford Todd.

Ursulan vanhemmat ovat hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa. Isä Hugh Todd käy junalla Lontoossa töissä pankissa. Äiti Sylvie Beresford on kotona, mutta varsinaiset työt hoitaa palveluskunta: keittäjä ja palvelustyttö, puutarhuri ja puutarhurin apulainen. Ei siis ”lady’s maidia” ja hovimestaria kuten Downton Abbeyssä!

Hugh ja Sylvie ovat hankkineet maaseudulta talon, jolla ovat antaneet nimen Fox Corner. Se on todellinen paratiisi, sillä seutu on pääosin vielä luonnontilassa mutta samalla palvelut ovat lähellä.

Näin Ursula muistelee Fox Corneria: ”Hän kertoi keväisistä sinililjoista metsiköstä Fox Cornerin lähellä, kukista joita kasvoi niityllä lehdon takana – pellavasta ja kukonkannuksesta, leinikeistä ja silkkiunikoista, puna-alakista, päivänkakkarasta. Hän kertoi vastaleikatun ruohon lemusta, joka uhosi englantilaisilta nurmikentiltä, Sylvien ruusujen tuoksusta, hedelmätarhan omenien happamanmakeasta mausta. Hän puhui kujan tammista, hautausmaan marjakuusista ja Fox Cornerin puutarhan pyökeistä. Hän puhui ketuista, kaniineista, fasaaneista, jäniksistä, lehmistä ja isoista kyntöhevosista. Auringosta, joka levitti ystävällisiä säteitään pelloille ja niityille. Mustarastaan heleästä laulusta, pöllön huhuilusta pimeässä.” 

Ursula syntyy 11. helmikuuta 1910. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta: viisi vuotta vanhempi veli Maurice ja kolme vuotta vanhempi sisar Pamela.  Kesällä 1914 syntyy Teddy ja isä Hughin palattua ensimmäisestä maailmansodasta vielä Jimmy.

Maurice on tyyppiä, joka menestyy yhteiskunnassa, mutta jopa omat sisarukset inhoavat häntä.

Teddy on äidin lempilapsi, Ursula taas on isänsä suosikki. Nämä kaksi ovat erityisen läheisiä toisilleen.

Teddy on Hävityksen jumalan päähenkilö. Teokset eivät ole jatkoa toisilleen vaan rinnakkaisteoksia, jotka menevät osittain päällekkäin.

Vaihtoehtoiset elämät

Luvussa Lumi on monia versioista siitä, miten Ursulan elämä on jo ensihetkillä vaakalaudalla: lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn takia ja lapsi syntyy kuolleena – tai lääkäri ehtii perille ennen lumimyrskyä tai jotakin muuta tapahtuu ja Ursula syntyy elävänä.

Ursulan varhaisvuosina on muitakin uhkaavia tilanteita, jotka uhkaavat hänen tai muiden henkilöiden henkeä. Joskus Ursula tai joku muu kuolee ja luku päättyy sanoihin ”Pimeys lankesi”, joskus taas vaara vältetään.

Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan aselevon päivänä 11.11.1918 perheen irlantilainen palvelustyttö Bridget lähtee poikaystävänsä kanssa juhlimaan Lontooseen ja saa espanjantaudin, johon kuoli miljoonia ihmisiä.

Elämä elämältä sisältää useita versioita Ursulan elämänkulusta, ja kirjassa mennään edestakaisin ajassa. Näkökulmana on pääosin Ursula, joskus myös muut etenkin Ursulan lapsuudessa.

Kaikissa versioissa Atkinson pitää kuitenkin tietyt asiat samoina.  Ursula on saanut tietyt geenit, joiden yhdistelmä on tulos sukupolvien ketjusta.  Hän on nainen ja englantilainen, joka syntyy tiettyyn perheeseen, kotiin ja yhteiskuntaluokkaan ja elää tiettynä aikakautena.

Kun Ursula joissakin elämänsä versioissa alkaa aavistaa, että pian tapahtuu onnettomuus, hän yrittää estää Bridgetin sairastumisen ja kuoleman, aluksi taitamattomasti tönäisemällä tätä, jolloin tämä putoaa portaista ja murtaa käsivartensa. Näyttää siltä, että Ursula on yrittänyt tappaa Bridgetin, vaikka hän omasta mielestään pelasti tämän.

Koska kyseessä on varakas ja valistunut perhe, Ursula ei joudu tekemisiin poliisin kanssa, vaan hänet lähetetään psykiatrin, tohtori Kelletin puheille. Kellet osoittautuu ymmärtäväksi, sillä hän tuntee käsitteen buddhalaisen käsitteen reinkarnaatio eli jälleensyntyminen.

Perinteinen vai itsenäinen nainen

Ursula elää nuoruuttaan aikana, jolloin hän saa kaksi naisen mallia.

Perinteistä naista edustaa äiti Sylvie. Kun isä, seurapiirimaalari, on menettänyt omaisuutensa, Sylvie on pelastunut köyhyydeltä menemällä 18-vuotiaana naimisiin Hugh Toddin kanssa.

Perinteisessä avioliitossa miehen velvollisuus on elättää perhe ja vaimon tarjota seksiä ja synnyttää lapsia. Kolmanteen perustehtävään, taloudenhoitoon, Sylvietä ei tarvita, ennen kuin palvelijat eläköityvät eikä uusia enää saa.

Toisenlaisen naisen mallin antaa isä Hughin pikkusisar Izzie.

Izzie karkaa teini-ikäisenä naimisissa olevan miehen kanssa Ranskaan, josta Hugh hänet noutaa. Izzy synnyttää lapsen, josta hän joutuu ajan tavan mukaan luopumaan.

Izzie ei kuitenkaan muserru koettelemuksesta. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän ajaa Ranskan rintamalla ambulanssia. Hän on kaksi kertaa kihloissa, mutta kun molemmat sulhaset kaatuvat, hän torjuu kolmannen kosinnan.

Sodan jälkeen Izzie työskentelee sanomalehdessä. Hänestä tulee ”itsellinen nainen”, jolla on polkkatukka ja joka meikkaa, käyttää Chanel no 5:ta ja kuuntelee ”neekerijazzia”.

Izziestä tulee jopa bestseller-kirjailija nimellä Delphine Fox (kettu). Veljenpoika Teddy muuttuu Izzien kirjoissa kepposia tekeväksi Augustukseksi.

Vaikka käly Sylvie paheksuu Izzieä huikentelevana, tädistä on apua Ursulalle tilanteissa, joissa äiti tuomitsee hänet.

Avioliitot päättyvät katastrofiin

Perinteisessä rakkausromaanissa naisen elämän täyttymys on avioliitto. Ursulan elämän kaksi versiota, joissa hän solmii avioliiton, päättyvät katastrofiin.

Eräässä luvun Kuin kettu kolossaan versiossa Maurice-veljen amerikkalainen ystävä Howard raiskaa 16-vuotiaan Ursulan, joka syyttää tapauksesta itseään: ”Hovie oli varmasti vaistonnut hänessä jotakin, jotakin epäsiveellistä”. 

Raiskaus on vienyt Ursulan itsetunnon niin, että hän etsii turvaa avioliitosta mutta valitsee miehen, joka ei ole vain mitättömyys vaan täysin valheellinen. Tuloksena on tragedia.

Versiossa Uuden alun maa Ursula viettää ennen opiskelua välivuotta matkustamalla mannermaalla. Münchenissä hän asuu perheessä, jonka tytöt kuuluvat natsien tyttöjärjestöön BDM:ään. Hän lähtee näiden mukana juhlaan: ”Kun pimeys lankesi, kylän halki kulki vaelsi soihtukulkue, ja sitten pienen linnan rintavarustuksilta ammuttiin ilotulituksia. Kaikki oli lumoavaa.” Kun lause ”Pimeys lankesi” tarkoittaa romaanissa yleensä kuolemaa, kyseessä on varoitus.

Ursulan kohtaloksi koituu salamarakastuminen Jürgen Fuchsiin. Kertoja kuitenkin ennakoi: ”Mutta tietenkään sellaiset tunteet eivät olleet ’tosirakkautta’ (sellaista rakkautta hän tuntisi jonakin päivänä lasta kohtaan), ainoastaan hulluuden valheellista mahtipontisuutta.” Sanoilla ”hulluuden valheellinen mahtipontisuus” rakastuminen rinnastetaan fasismin viehätykseen.

Jürgen Fuchs on lakimies ja pyrkyri, joka on unohtanut vasemmistolaiset aatteensa ja ottanut kansallissosialistisen puolueen jäsenkirjan. Kun aviomies etenee puolueen eliittiin, Ursula pääsee tyttärensä kanssa Hitlerin Kotkanpesään, jossa hän tutustuu tämän rakastajattareen Eva Brauniin ja natsipomojen vaimoihin.

Onnettomuudekseen Ursula on ottanut Saksan kansalaisuuden, joten hän on loukussa, kun sota alkaa.

Virkanainen

Monissa versioissa Ursulasta tulee itsensä elättävä virkanainen, joka työskentelee ministeriössä. Hänestä tulee jopa alemman tason esimies.

Sodan aikana Ursulan työnä ovat vahinkoraportit. Naispuoliset virkailijat keräävät tiedot, joista Ursula tekee ”yhteenvetoja päivittäin, viikoittain, toisinaan myös tunneittain. Sitten ne piti kirjoittaa puhtaaksi, panna pahvikansioihin, allekirjoittaa ja lähettää seuraavalle, jollekulle sellaiselle kuin Maurice.”

Naisena Ursula ei voi edetä yhtä pitkälle kuin veljensä.

Maurice on tyypillinen byrokraatti, joka ei sodan aikanakaan joudu kohtaamaan Churchillin kansalleen lupaamia ”verta, hikeä ja kyyneleitä”.  Mauricella on alaistensa työstä vastuu, mikä itse asiassa tarkoittaa, että hän saa siitä kunnian.

Yksi Ursulan alaisista, neiti Fawcett, sanoo että ”Me olemme pelkkiä hammasrattaita koneistossa”, mutta Ursula muistuttaa, ”että ilman hammasratasta ei olisi koneistoakaan.”

Koneisto tarkoittaa hallintoa, jonka pyörii sota-aikanakin. Ursula kyllä epäilee, että tilastoja käyttävät vain tulevaisuuden historiantutkijat.

Miessuhteet

Muutama esimerkki Ursulan miessuhteista eri versioissa.

Sodan aikana Ursula tapaa arkkitehti Ralphin, joka on loukkaantunut Dunkerquessa. ”Ei taaskaan rakkautta, pikemmin samanlaisia tunteita kuin ihmisellä on lempikoiraansa kohtaan (eikä hän ikinä olisi sanonut tätä Ralphille. Jotkut ihmiset eivät ymmärtäneet, miten paljon koirasta voi pitää).”

Sodan aikana Ursula törmää lapsuudenkotinsa lähellä asuneen lihakauppiaan poikaan Fred Smithiin, ja he päätyvät sänkyyn. Seksi on hyvää, mutta Fred ei tunne runoutta ja lisäksi hänen puheensa ”nussimisesta” vihloo Ursulan korvia. ”Hän oli tottunut kuulemaan kaikenlaisia sanoja pommitetuilla paikoilla, ne olivat olennainen osa raskaspelastusmiesten puheenpartta, mutta hän ei ollut koskaan kuullut niitä sovellettuina itseensä.”

Ristiriita Ursulan ja Fred Smithin välillä johtuu yhteiskuntaluokkien välisistä tieto- ja käytöseroista, jotka Englannissa merkitsivät erityisen paljon. Vertauksen vuoksi: Ursula ja Ralph ”tekivät kaikenlaista mitä heidän kaltaisensa ihmiset tekivät. He kävivät elokuvissa, tanssimassa, lounaskonserteissa National Galleryssä. He söivät ja joivat ja rakastelivat. Eivät ’nussineet’. Sellainen ei ollut lainkaan Ralphin tyyliä.” Yhteiset harrastukset eivät kuitenkaan riitä, vaan Ralph alkaa kyllästyttää Ursulaa.

Kaikkein onnistunein Ursulan miessuhteista on jo ennen sotaa alkanut suhde naimisissa olevan Crightonin kanssa, joka työskentelee amiraliteetissa. Ursula ei mitenkään kärsi roolistaan ”toisena naisena” eikä se ilmeisesti häiritse Crightonin maalla olevaa perhettäkään. Suhteella on eri versioissa erilaisia kiemuroita.

Ilmasuojelun tuntemattomat sankarit

Eräässä luvun Pitkä ankara sota versiossa Ursula työskentelee ilmasuojeluvalvojana.

Usein muistetaan vain hävittäjälentäjät, ”ne harvat” joita Churchill ylisti ”monien” pelastamisesta 1940, mutta ei kymmeniätuhansia siviiliuhreja eikä myöskään niitä miljoonia ihmisiä, jotka toimivat kotirintaman organisaatioissa. Poikkeuksiin kuuluu Sarah Watersin Yövartio, joka kuvaa ambulanssinkuljettajaa.

Roger Morehouse toteaa, että ero demokraattisen Englannin ja Natsi-Saksan välillä ei ollut niin suuri kuin kuvitellaan: Englannin yhteiskuntakin oli sota-aikana pitkälle militarisoitu.

Etukäteen oli epäilty, että pommitukset murtaisivat siviiliväestön moraalin. Syy, miksi se kesti, oli Morehousen mukaan se, että ihmiset suuntautuivat yksityisen piiriin, minkä tähden ei syntynyt poliittista levottomuutta.

Romaanissa ilmavalvontayksikön päällikkönä toimii neiti Woolf, eläkkeellä olevan sairaalan ylihoitaja.  Neiti Woolfin on sulhanen kaatunut ensimmäisessä maailmansodassa. Silti ja siksi hän ymmärtää saksalasia: natsismin taustalla on tappio sodassa, sotakorvaukset ja pulakausi.

Neiti Woolf opettaa Ursulaa: ”Me emme voi kääntää selkäämme”, ”meidän täytyy jatkaa työtämme, ja meidän täytyy olla todistajia”,  ”meidän on muistettava nämä ihmiset, kun olemme turvallisesti tulevaisuudessa.” Ursula kysyy: ”Entä jos olemme kuolleet?” ja neiti Woolf vastaa: ”Sitten muut muistavat meidät.”

Vuonna 1967 Ursula huomaa kuitenkaan, ettei sodassa kuolleita muisteta – ainakaan niitä, joilla ei ole omaisia. Ursulankin muistot kuolevat hänen mukanaan.

Aluksi pommitusten jäljet ovat oksettavia, ”kun piti lapioida tunnistamattomia lihamöykkyjä ja poimia rakennusmurskasta lapsen sydäntäsärkevän pieniä jäseniä”, mutta kaikkeen tottuu.

Eikä sittenkään totu: kun yksikön lähettipoika kuolee, jopa neiti Woolf murtuu: ”Tätä minä en kestä.” Ursula vastaa ”Mutta meidän täytyy” ajatellen, ”että aikoinaan tämä keskustelu olisi käyty toisin päin.”

Harva yksikön jäsenistä on elossa rauhan tullessa.

Kaikki eivät sodan kauhuja koe. Maaseudulla riittää ruokaa ja mustapörssi kukoistaa. Sylvie kasvattaa kanoja ja hänellä on sikakin. ”Vaivoina” ovat kaupungista tulleet ”nuhruiset” evakot, jotka majoitetaan Fox Corneriin.

Vaikka Ursulan työnä on ollut tilastoida pommitusten uhrit, joiden määrä on tuntunut ”pyörryttävältä”,  ja hän on ilmavalvojana nähnyt ruumiita ja niiden kappaleita, sodan jälkeen kuusi miljoona holokaustin uhria ja viisikymmentä miljoonaa sodassa kuollutta ovat ”ymmärryksen ulottumattomissa”.

Kuolema isänmaan puolesta

Isä Hugh kehottaa Ursulaa olemaan ”mieluummin pelkuri kuin kuollut”, mutta Ursula kieltäytyy uskomasta, että isä tarkoittaa totta. Eihän tämä itsekään väistänyt velvollisuuttaa ensimmäisessä maailmansodassa.

Tärkeä keskustelu Ursulalla on lempiveljensä Teddyn kanssa, joka on pommikoneen lentäjä. Ursula tietää, että tilastojen mukaan Teddyllä on vain pieni todennäköisyys selviytyä hengissä.

Teddy toteaa: ”Minä luultavasti kuolen Englannin puolesta” lisäten, että Ursulallekin voi käydä samoin.

Ursula ajatteli, että kuolisi mieluummin Fox Cornerin kuin ’Englannin’ takia. Niityn ja lehdon ja puron joka virtasi sinililjametsikön halki.”

Loppujen lopuksi osa edustaa kokonaisuutta sen parhaimmassa muodossa. Ursulalle Fox Corner ”oli Englanti. Pyhä paikka.”

Fox Cornerkaan ei ole rauhan satama: sitä uhkasi Ursulan teini-iässä raiskaava murhaaja. Mutta kotiseudun paratiisimainen luonto tekee Englanti-kuvasta idyllin, josta on poissa maailmanvallan todellisuus. Myös Lontoo, joka arkisuudessaan on muuten Fox Cornerin vastakohta, pelkistyy pommitusten aikana Wrenin kirkkojen tuhoon.

Isänmaallisuutta pidetään usein epäilyttävänä kiihkoiluna. Ursulalla ja Teddyllä se on eleetöntä ja kunnioitettavaa: on tehtävä parhaansa ja täytettävä velvollisuutensa.

George Orwellin mielestä englantilaisten patriotismi olikin itsetiedotonta mutta itsestään selvää ja syvää.

Poikkeuksena oli vain intelligentsia, jota Owell arvosteli oman maan halveksunnasta ja vieraan maan, Neuvostoliiton, ihailusta, mikä Orwellin mielestä oli käänteistä nationalismia.

Historian vaihtoehdot

Elämä elämältä alkaa luvulla Olkaa uljaita, jossa Ursula marraskuussa 1930 suuntaa pistoolinsa kohti Hitleriä. Näin on luotu teoksen tärkein jännite: miten tavallinen englantilaistyttö päätyy tekemään salamurhaan?

Tohtori Kellet opettaa teini-ikäiselle Ursulalle latinankielisen käsitteen ”Amor fati”. Kirjaimellisesti se tarkoittaa kohtalon rakastamista, Kelletin mukaan sitä, ”että hyväksyy sen mikä eteen tulee, eikä mietitä onko se hyvää vai pahaa.”

Samoin Kellet opettaa Nietzschen mietelmän: ”Werde, der du bist”, mikä tarkoittaa ”tule siksi, mikä olet”. Se perustuu Pindaroksen mietelmään: ”tule sellaiseksi kuin olet opittuasi mitä se on”.

Vielä tärkeämmät ovat Teddyn sanat: ”Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen” – – ”kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa?”

Lopullinen sysäys on kuuden päivän sodan johdosta 1967 käyty pohdinta, että jos Hitler olisi kuollut, ennen kuin hänestä tuli valtakunnankansleri, ei olisi holokaustia. Tällöin Israelin valtio ei olisi syntynyt eikä siten olisi yhä jatkuvaa konfliktia arabien ja Israelin välillä. Kun toista maailmansotaakaan ei olisi käyty, myöskään ”Rautaesirippua ei luultavasti olisi, eikä Venäjä olisi päässyt ahmaisemaan Itä-Eurooppaa.” Ja paljon muuta olisi toisin.

Mutta olisivatko kaikki asiat tosiaan paremmin? Ursulakin myöntää, että Englannin imperiumi olisi hajonnut hitaammin.

Stephen Kingin
romaanissa 22.11.1963, jossa aikamatkustaja estää presidentti Kennedy murhan, seuraukset eivät ole hyvät.

Tähän liittyy vielä tärkeämpi kysymys: oikeuttaako hyvä päämäärä huonon keinon, jopa murhan? Monet ovat valmiit hyväksymään eversti, kreivi Claus von Stauffenbergin pommiattentaatin heinäkuussa 1944, samoin yritykset murhata Hitlerin aiemmin, kun jo tiedettiin, mitä hän aikaansaisi. Mutta entä 1930? Todelliset ihmisethän eivät tienneet tulevaisuutta, toisin kuin fiktiivinen Ursula.

Ennen kaikkea kysymys on: voiko ihminen todella valita?

Ursulan ratkaisu

Ursula saa jälleen yhden elämän, jossa hänellä on aavistuksia onnettomuuksista, ja hän näkee unta lentämisestä ja putoamisesta: ”Tuntui kuin menneisyys olisi tihkunut nykyhetkeen. ikään kuin jossakin olisi ollut särö. Vai tihkuiko tulevaisuus menneisyyteen? – – Aika oli sijoiltaan, se ainakin oli varma.”

Sijoiltaan oleva aika viittaa Hamletin nimihenkilön sanoihin: ”Sijoiltaan on aika, voi että minä synnyin / nostaakseni sen paikoilleen.”

Tällä kertaa tohtori Kellet lainaa Paavalin kirjettä korinttolaisille: ”Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon…” Ursula jatkaa: ”ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään”. Paavali ei käyttänyt kreikan sanaa eros vaan caritas, joka tarkoittaa lähimmäisenrakkautta.

Kun Ursula sanoo raamatullisen lauseen: ”Ei minulta mitään puutu”, Kellet kysyy: ”Kysymys kuuluu” – – ”onko sinulla tarpeeksi?” ja Ursula kysyy: ”Tarpeeksi mitä?”

Ursula tekee suunnitelman: hän opiskelee saksaa, liittyy ampumaseuraan, tekee toimistotyötä, säästää rahaa, tekee suunnitelman: ”hän soluttautuisi syvälle pedon sydämeen, sillä hän aikoi irrottaa mustan kasvaimen, joka siellä paisui ja suureni päivä päivältä.”

”Hänen sydämensä paisui, kun hän ajatteli tuon kaiken ylvästä pyhyyttä. Aavistus ympäröi hänet. Hän oli yhtä aikaa soturi ja kiiltävä keihäs. Hän oli yön syvyydessä kiiluva miekka, pimeyden lävistävä valopeitsi. Tällä kertaa hän ei erehtyisi.”

Tehtävän selvittyä Ursula tuntee haltioitunutta iloa: Tule sellaiseksi kuin olet, opittuasi sen mitä se on. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Hän oli Ursula Beresford Todd ja hän oli todistaja. / Hän avasi silmänsä mustalle lepakolle, ja he lensivät toisiaan kohti, syleilivät ilmassa kuin toisensa kadottaneet sielut. Tämä on rakkautta, Ursula ajatteli. Ja harjoitus tekee siinäkin mestarin.”

Ilmaukset ”musta lepakko” ja ”kadottaneet sielut” tekevät Ursulan ratkaisusta ambivalentin. Lukijan ratkaistavaksi jää, vaatiiko lähimmäisenrakkaus joskus pahojakin tekoja.

Joka tapauksessa romaanissa korostetaan valmiina olon tärkeyttä. Se ei ole vain partiolaisten tunnus vaan sitä korostaa jo Hamletin nimihenkilö, vaikka muuten uskoo determinismin: “Jos se tapahtuu nyt, ei se tapahdu myöhemmin; jos se ei tapahdu myöhemmin, se tapahtuu nyt; jos ei nyt, joskus kumminkin. On oltava valmiina, siinä kaikki.”

Asiaa havainnollistaa kohtaus, jossa Sylvie on varannut kirurginsakset, joilla hän lääkärin poissa ollessa leikkaa vauvansa kaulan ympärille kietoutuneen napannuoran ja näin pelastaa tämän elämälle. Kertoja toistaa: ”Harjoitus tekee mestarin.”

Ursulan nimi on enteellinen

Atkinson ei ole antanut päähenkilölleen sattumalta nimeä Ursula.

Ursula merkitsee pientä naaraskarhua, mutta se viittaa myös pyhään Ursulaan. Legendan mukaan Ursula oli kristityn englantilaisen kuninkaan tytär, joka eli Rooman valtakunnan hajoamisen aikoihin. Pakanakuningas halusi Ursulan vaimokseen, mutta tämä ei suostunut vaan lähti pakoon yhdessä 11 000 neitsyen kanssa. Hunnit surmasivat hänet seurueineen Kölnissä, jonne heidät myös haudattiin.

Pyhästä Ursulasta ei ole mitään historiallisesti luotettavaa tietoa. Useiden tutkijoiden mukaan kyseessä voi olla karhujumalatar, jonka kristillinen kirkko omi.

Pyhän Ursulan tunnus on nuoli, ja häneltä anottiin apua ruttoa vastaan.

Ursula Toddin nuoli on pistooli, rutto johon hän tähtää on fasismi.

Romanissa jää kuitenkin auki, ehtiikö Ursula osua yhdellä laukauksella kuolettavasti Hitleriin, ennen kuin tämän seuralaiset ampuvat hänet.

Ketun monet kasvot

Ketulla on romaanissa  monet kasvot. Nuorena avioparina Hugh ja Sylvie viehättyvät ketunpoikasten leikistä ja antavat kodilleen nimeksi Fox Corner, kettukulma.

Luvun Kuin kettu kolossaan nimi symbolisoi sitä, että Ursula yrittää paeta maailmaa.

Luvussa Uuden alun maa Jürgen Fuchsin sukunimi tarkoittaa kettua, joten tässä versiossa kettu samastetaan kansallissosialismiin.

Kansanrunoudessa kettu on veijari, joka älyllä ja viekkaudella voittaa itseään vahvemman mutta tyhmän karhun. Vaikka Ursulan nimi tarkoittaa naaraskarhua ja isä Hugh hellittelee häntä ”pikkukarhuksi”, lopulta hän omaksuu ketun oveluuden.

Entäpä Suomen historia

Elämä elämältä saa pohtimaan Suomen historian vaihtoehtoja.

Ilman toista maailmansotaa ei olisi käyty siihen liittyviä talvi- ja jatkosotaa. Silloin kaatuneet olisivat jääneet eloon, invalidit terveiksi, sotalapset perheidensä luo ja evakot Karjalaan, Petsamoon ja Sallaan.

Toisaalta suuri osa meistä ei olisi syntynyt, koska vanhempamme tai isovanhempamme eivät olisi edes tavanneet puolisoaan vaan menneet naimisiin jonkun muun kanssa.

Hitlerin valtaannousu ei ollut väistämätön

Toisin kuin romaanissa oletetaan, Hitlerin murha ei ollut ainoa mahdollisuus estää natsien valtaannousu ja toinen maailmansota.

Usein kuulee väitteen, että kansa äänesti Hitlerin valtaan. Näin ei suinkaan tapahtunut. Natsien kannatus oli korkeimmillaan heinäkuun 1932 vaaleissa, jolloin se oli 37,4 prosenttia ja he saivat Reichstagissa 230 paikkaa 640:stä. Marraskuun 1932 vaaleissa natsien parin vuoden nouseva trendi kuitenkin katkesi. Ääniä tuli yli neljä prosenttia vähemmän eli 33,1 prosenttia ja paikkoja 196.

Hitleristä tuli valtakunnankansleri 30. tammikuuta 1933, koska von Papen ja konservatiivit uskoivat, että voisivat käyttää häntä hyväkseen eikä päinvastoin. Hitler oli kuitenkin etukäteen julistanut, että kun hän pääsisi laillisesti valtaan, hän ei enää piittaisi laillisuudesta eikä koskaan luopuisi vallasta – eli hän ei ollut sitoutunut perustuslakiin eikä demokratian perussääntöön.

Itse asiassa natsien valtaannousu eli Machtübernahme oli useiden kuukausien prosessi. Natseilla oli Hitlerin lisäksi vain kolme paikkaa hallituksessa, mutta yksi niistä oli ratkaiseva: Saksan ja Preussin poliisinministerin paikka. Valtiopäivätalon polton jälkeen kansalaisoikeudet lakkautettiin, natsijärjestöjen jäseniä värvättiin poliisin apulaisiksi ja vastustajia pidätettiin.

Mutta vaikka maaliskuun 1933 vaalit käytiin pelon ilmapiirissä, natsit saivat äänistä vain 43,9 prosenttia eli 288 paikkaa. Konservatiivisten liittolaistensa kanssa he saivat  kyllä 52 prosenttia.

Yksinkertainen enemmistö ei kuitenkaan riittänyt valtiopäivillä perustuslain muuttamiseen, jossa vaadittiin kolme neljäsosan määräenemmistö. Tämä saatiin aikaan lakkauttamalla kommunistinen puolue ja pelottelemalla muita puolueita. Näin Hitleristä tuli diktaattori. Muut puolueet ja järjestöt lakkautettiin ja niiden jäseniä vietiin keskitysleiriin.

Ratkaisevaa natsien menestykselle oli, että demokratian vastustajilla oli Saksassa enemmistö. Marraskuun 1932 vaaleissa natsien ja kommunistien yhteiskannatus oli 50 prosenttia, ja lisäksi konservatiivit eivät olleet koskaan hyväksyneet Weimarin tasavaltaa.

Muut puolueet eivät myöskään pystyneet yhteistyöhön natseja vastaan. Konservatiivit eivät hyväksyneet edes sosialidemokraatteja, ja kommunisteille sosialidemokraatit olivat noskeja ja sosiaalifasisteja.

kate-atkinson

Kirjailijasta

Wikipedian suomenkielinen sivu

Kirjailijan englanninkielinen kotisivu

Elämä elämältä -romaanista on kirjoitettu mm. blogeissa PS. Rakastan kirjoja, Ullan luetut kirjat, Kirsin kirjanurkka ja Anna minun lukea enemmän.

Kirjallisuuutta

Burleigh, Michael: Kolmas valtakunta. Uusi historia. Engl. alkuteos The third reich: a new history. Suom. Seppo Hyrkäs. WSOY 2004.

Morehouse, Roger: The many and the few. History today, September 2010.

Orwell, George: The lion and the unicorn. Teoksessa Collected essays, journalism and letters. Vol. II. My country, Right or Left. 1940-1943. Ed. By Sonia Orwell and Ian Angus. Repr. Penguin 1971. 

Orwell, George: The English people. Teoksessa Collected essays, journalism and letters. Vol. III. As I please. 1943-1945. Ed. By Sonia Orwell and Ian Angus. Repr. Penguin 1971.

Shakespeare, William: Hamlet, Tanskan prinssi. Suom. Veijo Meri. Otava 1982.

Pyhästä Ursulasta Wikipediassa.

Olen kirjoittanut blogiini myös Atkinsonin Hävityksen jumalasta ja Sarah Watersin Yövartiosta.

Sarah Waters: Yövartio

Sarah Watersin Yövartio kertoo sodasta siviilien näkökulmasta: pommitusten uhreista, urheista ambulanssinkuljettajista, vankilassa istuvista pasifisteista, salaisista rakastavaisista.

waters yövartio

Lontoo sodan aikana ja sen jälkeen

Yövartion (2006, suomennos 2010) näyttämönä on Lontoo. Pommitusten eli kuoleman ja sen uhan vastakohdaksi asettuvat ihmisen perustarpeet, joiksi Sigmund Freud nimesi työn ja rakkauden. Rakkauteen sisältyy myös seksi.

Nimi Yövartio (Night watch) tarkoittaa kirjaimellisesti yöllisiä pelastuspartioita, mutta myös kävelyretkeä jonka yksi pariskunta tekee yöllä pimennetyssä Lontoossa ja yöllistä unettomuutta rankkojen kokemusten jälkeen sekä kuvaannollisesti tietenkin ihmisten yöpuolta – salaisuuksia joita kaikilla henkilöillä on.

Nimi viittaa myös Rubensin tunnettuun maalaukseen.

Kuvaus keskittyy kolmeen aikaan, mutta niin että kronologiassa mennään taaksepäin: aloitetaan lopusta, vuodesta 1947, sitten mennään sotavuoteen 1944 ja lopuksi vuoteen 1942, jolloin nähdään, miksi ihmisistä on tullut sellaisia kuin he vuonna 1947 ovat.

Waters käyttää näkökulmatekniikka, jossa henkilöiden ainutkertaiset hetket korostuvat. Myös pienet asiat ja esineet kuten tupakka ja huulipuna merkitsevät paljon: ”Oliko typerää tai itsekästä nauttia joutavuuksista, Regent’s Parkin orkesterin törähdyksistä, auringosta kasvoilla, kantapäitä kutittavasta ruohosta, suonissa soutavasta sameasta oluesta, rakastetun salaisesta läheisyydestä? Vai oliko ihmisellä ylipäätään mitään muuta kuin nuo joutavuudet? Eikö juuri niitä pitänyt vaalia? Ja eikö ne pitänyt muuttaa pieniksi kristallipalloiksi, joita voisi säilyttää kuin amuletteja ranneketjussa torjumassa seuraavaa vaaraa?”

Kolme rakkaustarinaa (huom! sisältää juonipaljastuksia)

Rakkaus ja seksi on teoksessa monimuotoista.

Ensinnäkin on lesborakastavaisten kaksi triangelia: Kay – Helen – Julia ja Helen – Julia – Ursula.

Varsinkin Kayn ja Helenin suhteessa on ollut selvät roolijako: Kay on ”butch” ja Helen ”femme”. Kayta kutsutaan myös ritarilliseksi, mikä on yleensä esitetty miehisenä hyveenä.

Monet asiat näyttävät, että suhteen ongelmat ovat samoja seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta. Kay rakastaa Heleniä liikaa, hemmottelee ja palvoo tätä. Helen tuntee, ettei ole sen arvoinen ja rakastuu Juliaan. Helen taas on niin omistava ja mustasukkainen, että Julia löytää uuden.

Toiseksi on ”aviorikollinen” heteropari: naimisissa oleva ja kahden lapsen isä, sotilas Reggie ja Vivien.

Kolmantena on vanha homo ja nuori mies, Duncan ja herra Mundy.

Henkilöitä yhdistävät myös ristikkäiset suhteet. Ambulanssinkuljettaja Kay auttaa laittoman abortin tehnyttä Vivieniä ja valehtelee sairaalassa, että tällä oli keskenmeno ja tämä kaatui, jottei tämä joutuisi syytteeseen.

Sodan aikana Vivien käy katsomassa veljeään Duncania vankilassa. Sodan jälkeen Vivien ja Helen ovat työtovereita ja Duncanin entinen sellitoveri Robert Fraser yrittää auttaa Duncania ja tapaa Vivienin.

Käy myös ilmi, että Julia on aiemmin ollut rakastunut Kayhin, mutta ei ole saanut tältä vastarakkautta.

Lontoon pommitukset poikkeavasta näkökulmasta

Yleensä Lontoon pommituksista muistetaan vain RAF:n hävittäjälentäjät, jotka pelastivat Englannin 1940. Usein ei edes mainita siviiliuhreja, joita oli paljon enemmän kuin surmansa saaneita pilotteja, ei myöskään niitä, joka kaivoivat kuolleet ja haavoittuneet talojen raunioista ja kuljettivat haavoittuneet sairaalaan vaaroista välittämättä. Yövartio kuvaa tätä työtä asiallisesti mutta elävästi, mitenkään paisuttelematta, mutta selväksi tulee, ettei sitä ole arvostettu tarpeeksi. Puhumattakaan että he olisivat saaneet mitään kriisiterapiaa.

Myös yksityistä tasoa kuvataan koskettavasti. Tieto pommituksen kohteesta herättää pelkoa läheisten puolesta. Kay uskoo Helenin kuolleen 1944 mutta ”saa tämän takaisin”, ironisesti juuri siinä vaiheessa, kun tämä on jo solminut suhteen Julian kanssa. Kumpi on pahempaa – menettää kuoleman kautta vai menettää toiselle?

Yövartiossa saavat puheenvuoron myös pasifistit. Robert Fraser on kieltäytynyt aseista. Britanniassa oli tähän laillinen mahdollisuus, mutta ilmeisesti Fraserin perustelut eivät vakuuttaneet, koska hän joutui vankilaan. Fraser on ”hyvästä perheestä”, mutta haluaa opettaa työläisille, ettei heitä käytettäisi hyväksi sotimiseen.

Vähän alle parikymppiset ystävykset Duncan ja Alec eivät halua armeijaan, koska uskovat sodan olevan vanhojen miesten salaliitto nuoria vastaan. Duncan ja Alec päättävät protestiksi tappaa itsensä uskoen, että se herättää muut vastustamaan sotaa.

Waters kuvaa kunnioittavasti Fraseria, ja vaikka poikien protesti on lapsellinen, se muistuttaa Tuomas Teporan väitöskirjaa Sinun puolestas elää ja kuolla. Tepora hyödyntää amerikkalaista teoriaa, jonka mukaan yhteiskunnan sisäisten ristiriitojen kärjistymistä yritetään välttää suuntaamalla aggressiot ulospäin.

Alec kuolee mutta Duncan jää henkiin ja joutuu vankilaan. Ei selviä, onko tuomion syynä ollut aseistakieltäytyminen vai itsemurhayritys, joka oli Britanniassa rikos, vai suhde Duncaniin. Vankilassa Duncania kutsutaan ”sodomiitiksi”, joten hänen ja Alecin välillä uskotaan olleen suhde. Sitä ei kuitenkaan ole kuvattu.

Sota muutti elämää, samoin rauha

Yövartio kuvaa hyvin sodan ja rauhan aiheuttamia muutoksia.

Sota-aikana naiset saivat hoitaa tai joutuivat hoitamaan perinteisesti miehille kuuluneita töitä kuten ambulanssinkuljettajan työtä. Työt saattoivat vaatia voimaa kuten paarien kantaminen. Rauhan tultua Kay on työtön. Tosin tarpeeksi hän on varakas tullakseen toimeen mutta kärsii tarpeettomuuden tunteesta (ja myös Helenin menettämisestä).

Sosiaalinen liikkuvuus ylöspäin lisääntyy sodan aikana. Vivien on päässyt sodan aikana konttoristiksi elintarvikeministeriöön, tosin hän on korjannut ääntämystään, jotta tausta ei paljastu.

Rauha tuo uusia tarpeita, mikä synnyttää elinkeinoja. Helen ja Vivian työskentelevät sodan jälkeen yksityisessä toimistossa, joka järjestää avioliittoja. Usein asiakkaina ovat miehet ja naiset, jotka ovat sodan aikana vieraantuneet puolisostaan ja eronneet tästä.

Pukeutuminen on sota-aikana vapaampaa. Housuja käyttävälle, lyhyttukkaiselle Kaylle huomautetaan, että sota on loppunut – nainen ei saa enää näyttää samalta kuin mies.

Rakkaus- ja seksisuhteissa sota-aika tuo ihmisiä sattumalta yhteen ja luo suhteeseen jännitystä. Sodan aikana Reggien ja Vivianin suhde oli intohimoinen, sodan jälkeen se on väljähtynyt. Tosin syynä on myös abortti: kun Vivianin tilanne tuli vaaralliseksi, Reggie häipyi paikalta ja Vivian olisi voinut kuolla ilman Kayn apua.

Yleisesti ottaen sota-aikana on tiukat säännöt, jotka on määrätty ulkoa- ja ylhäältäpäin. Rauhan tultua ihmisten pitäisi tehdä itse päätöksiä, eikä se aina onnistu.

Kaikilla on salaisuuksia

Homosuhteet olivat pitkään rikos. Heteropari voi flirttailla julkisesti, lesbopari ei. Vivian voi kertoa suhteestaan naimisissa olevaan Reggieen ystävälleen, joka toki paheksuu, koska uskoo, ettei suhde voi päättyä hyvin. Sen sijaan Helen ei voi kertoa suhteistaan Kayhin ja Juliaan Vivianille, vaan hän puhuu näistä vain ystävinään ja kämppiksinään.

Toisaalta alivuokralaisena oleminen ja asunnon jakaminen on yleistä, eivätkä ihmiset suoraa päätä otaksu siihen sisältyvän seksisuhdetta. Duncan asuu herra Mundyn luona, ja Helen jakaa huoneiston ensin Kayn ja sitten Julian kanssa.

Toki on myös salaisuuksia, jotka eivät liity homouteen. Vivian vaikenee syystä, miksi Duncan on vankilassa. Helen ei kerro Kaylle tapailevansa Juliaa – näin olisi usein myös heterokolmiossa.

Ihmiset auttavat toisiaan

Sodan aikana oli pelkoa ja kauhua, mutta myös auttavaisuutta. Tosin pommitettujen asuntojen korvausvirastossa työskentelevä Helen huomaa, ettei se byrokratiavirassa onnistu, koska tapauksia on liikaa. Mutta yksilötasolla tuntematontakin saatetaan auttaa: Kay valehtelee pelastaakseen Vivianin laittoman abortin seurauksista.

Sodan jälkeen Fraser työskentelee pakolaisten parissa ja kuulee tarinoita kauheudesta mutta myös urheudesta. Häntä ei kaduta pasifismi vaan se ettei hän ole tehnyt enemmän saadakseen muita mukaan. Ja tämä innoittaa Fraserin nyt auttamaan ja hän etsii käsiinsä Duncanin. Tämä taas on joutunut herra Mundyn väärän ”auttavaisuuden” uhriksi, kun oma perhe on hylännyt hänet.

Sota muutti elämän, mutta jälkeenpäin siitä ei puhuta

Yövartiossa henkilöiden tulevaisuus jää auki. Emme saa tietää, ratkaisevatko he ongelmansa ja voittavatko traumansa vai eivät.

Henkilöiden kautta näytetään, mikä ihmiselle on yhteistä ja mikä heitä erottaa – eikä se riipu seksuaalisesta suuntautumisesta tai kansallisuudesta.

Kay sanoo: ”Minulle ei tapahtunut sen enempää kuin tuhansille muillekaan. Tiedätkö ketään, joka ei olisi menettänyt mitään eikä ketään? Voisin kävellä mitä tahansa Lontoon katua, ja jos ojentaisin käteni, koskettaisin heti miestä tai naista, joka menetti rakastetun, lapsen tai ystävän. Mutta minä – minä en pääse yli, Mickey. Minä en pääse sen yli.” – – ”Päästä yli. On siinäkin ilmaus! Niin kuin ihmisen suru olisi sortunut talo, ja hänen pitäisi keinotella itsensä raunion yli toiselle puolelle…Minä olen eksynyt omaan rauniooni, Mickey. En löydä tietä sen yli. Luultavasti vitsi on siinä, etten haluakaan löytää. Koko elämäni on vielä siinä rauniossa….”

Helen sanoo: ”Eikö ole kumma, miten kaikki puhuvat sodasta, niin kuin se olisi – vuosien takainen asia. Se tuntuu melkein idylliseltä. Ihan kuin olisimme päättäneet, ettei siitä puhuta koskaan mitään! Milloin se tapahtui?”  Vivien vastaa: ”Kaipa me kaikki saimme siitä tarpeeksemme. Halusimme unohtaa.” Helen sanoo: ”Niin kai. En olisi silti osannut odottaa, että se unohtuu niin nopeasti. Kun sotaa kesti – se oli silloin ainoa asia, vai mitä?”

Se, ettei sodasta juuri puhuttu Suomessakaan sodan jälkeen, ei siis johtunut siitä, että aihe oli kielletty. Samoin tapahtui myös sodan voittaneessa Britanniassa.

sarah waters

Taustatietoja Sarah Watersista

Sarah Waters on syntynyt 1966. Hän väitteli Lontoon yliopistossa aiheena homoseksuaalinen romaani ja on hyödyntänyt väitöskirjaa romaaneissaan, joissa liikutaan historiallisissa romaaneissa.

Silmänkääntäjä sijoittuu viktoriaaniseen aikaan, Vieras kartanossa sodan jälkeiseen aikaan ja Parempaa väkeä 20-luvulle.

Päivi Kosonen on kirjoittanut Sarah Watersista hienon esseen kokoomateoksesta Imperiumin perilliset.

Yövartiosta ovat kirjoittaneet verkossa mm. Heidi Lakkala Kiiltomadossa, LumiomenaMarilee, Kirjakaapin kummitusLukuisa, Leena Lumi, Todella vaiheessa.

HUOM! Tekstiä muutettu juonipaljastuksia vähentämällä 22.10.2016.