Vasili Grossman: A writer at war

Neuvostoliittolainen Vasili Grossman sai myöhempiin romaaneihinsa aineistoa toimiessaan sotakirjeenvaihtajana 1941-45, mutta hänen sodanaikaiset muistiinpanonsa ovat kiinnostavia jo sinällään. Hän kirjasi niihin paljon sellaista, mitä Neuvostoliitossa ei silloin eikä myöhemminkään voinut julkisesti puhua eikä kirjoittaa.

Kirjailijaksi siirtynyt entinen brittiupseeri Antony Beevor käytti Vasili Grossmanin muistikirjaa lähteenä teoksissaan Stalingrad (1998) ja Berliini 1945 (2002). A writer at war on siis tavallaan Beevorin kiitollisuudenvelan maksua Grossmanille. Teoksen toinen toimittaja Luba Vinogradova oli jo aiemmissa teoksissa toiminut Beevorin tutkimusassistenttina.

Silmälasipäinen, ylipainoinen juutalainen intellektuelli Vasili Grossman (1905-1964) ei kesällä 1941 kelvannut sotilaaksi. Sitkeästi vetoamalla puna-armeijan lehden Kraznaja Zvezdan päätoimittajaan Grossman sai kuitenkin nimityksen rintamakirjeenvaihtajaksi ja valmistautui tehtävään ampumakoulutuksen avulla.

Rintamalla Grossman oli tuhat päivää, siis kolme neljäsosaa ajasta jonka Suuri isänmaallinen sota kesti. Hän seurasi mm. kuukausia sodan ratkaisutaistelua Stalingradissa, mutta kunnia kuvata saksalaisten antautuminen vietiin häneltä ja annettiin hallituksen suosikille Konstantin Simonoville.

Ainutlaatuista oli Grossmanin kärsivällinen kyky luoda luottamus jolla hän sai niin komentajat kuin rivimiehet puhumaan kokemuksistaan tuntikausia. Tässä auttoi se, ettei hän ei kirjoittanut mitään keskustelun aikana vaan vasta jälkikäteen.

A writer at war sisältää muutaman Grossmanin sodanaikaisen reportaasin ja joitakin kirjeitä omaisille, mutta pääosan kirjassa saavat otteet tämän muistikirjasta lisättynä toimittajien kehyskertomuksilla ja selityksillä. Vaikka ne kieltämättä ovat tarpeen useimmille länsimaisille lukijoille, silti olisi hyvä tietää, miten otteet on valikoitu ja mitä aiheita on kenties jätetty kokonaan pois.

”Sodan ankara laki”

Rintamasotilailla oli taipumus väheksyä esikuntaupseereita ja vielä enemmän rintamakirjeenvaihtajia. Mutta kuten Olavi Paavolainen Synkässä yksinpuhelussa toteaa, TK-miehen tehtävä ei ollut taistella, saati sitten kaatua, vaan kertoa niistä jotka sodan työt tekivät. Tähän pitää lisätä: tavalla joka piti moraalia yllä sekä rintamalla että kotirintamalla. Muuten asiaan puuttui sotasensuuri.

Ulkopuolisella reportterilla kuten Martha Gellhornilla ei ollut sensuurin rajoituksia, sillä hän lähetti juttunsa talvisodasta Tukholmasta, mutta sitä enemmän häntä rajoitti kielitaidon ja paikallisten olojen tuntemuksen puute, minkä lisäksi hän oli täysin sen armoilla mitä viranomaiset hänelle näyttivät. Grossmaniin verrattuna Gellhorn tuntuu tehneen ”turistimatkan sotaan”, jollaisen Paavo Rintala ikuisti Nahkapeitturien linjan ensimmäisessä osassa. Sen sijaan Gellhornin muita sotia käsittelevät sensuroidutkin artikkelit teoksessa The Face of War (1959, revised edition 1986) ovat todentuntuisempia, ilmeisesti juuri paremman perehtyneisyyden ansiosta.

Grossman oli harvinaisen rehellinen ja tarkkasilmäinen millä tahansa mittapuulla. Julkaistuissa artikkeleissa monia asioita toki poistettiin, muutettiin tai lisättiin. Stalingradista alkaen Grossman ei näet korostanut tarpeeksi puolueen osuutta.

Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on nimensä mukaisesti yksinpuhelu, joka keskittyy ennen kaikkea päämajaan ja suurstrategiaan; rintamalle päästessään Paavolainen sotilaiden ja siviilien perinpohjaisen haastattelun sijasta innostuu enemmän ”Aunus harmaasilmän” maisemasta. Siinä missä Paavolainen alituisesti pohtii ja kritisoi, Grossman vaikuttaa lähes puolueettomalta ”silmältä”. Muistikirjasta puuttuvat omat tuntemukset, esimerkiksi uupumuksestaan kirjailija puhuu vain kirjeissä omaisille.

Ymmärtääkseen sotaa Grossman kerää kaiken mahdollisen tiedon, mutta samalla hän luottaa aisteihinsa ja kirjaa muistiin mitä näkee, kuulee, tuntee, haista. Tarinoita hän suorastaan ahnehtii.

Muistikirja sisältää myös asioita, jotka olisivat voineet aiheuttaa vaikeuksia kertojilleen, jos oikeita ja olemattomia vakoojia jahtaavan SMERSHin edustajat olisivat päässeet muistikirjaa lukemaan. Neuvostoliitossahan myös yksityiskeskusteluissa lausutut tappiomielisiksi katsotut toteamukset olivat todiste maanpetturuuden aikeista: mielipide oli sama kuin aie ja aie oli sama kuin teko. Grossman haastatteli myös saksalaisten kanssa yhteistoimintaan ryhtyneitä, joita oli etenkin vähemmistökansojen piiristä. Ilja Ehrenburg on todennut, että Grossman oli poliittisesti naiivi.

Grossmanille tärkeintä on päästä sisälle sodan todellisuuteen, tajuta ”sodan ankara laki”. Hän on jopa luomassa sankarikulttia tarkka-ampujista jotka suorastaan kilpailivat tappamisessa. Wolf H. Halsti kertoo muistelmiensa toisessa osassa Aika vaatii veronsa (1975), että hän aikoi poistaa vastaavan kohtauksen Talvisodan päiväkirjasta (1971), koska arvasi sitä paheksuttavan, mutta jätti sen osoittamaan miten sota muuttaa ihmisen.

Uusien sanojen joukossa jotka Grossman kirjaa muistiin on lyhenne PPZh, ”kenttävaimo”. Ylemmät upseerit pakottivat usein sievän sairaanhoitajan tai puhelinvälittäjän elämään kanssaan. Grossman kuvaa asian nimenomaan näinpäin, syyllistämättä naisia kevytkenkäisyydestä, kuten eräillä suomalaisilla kirjailijoilla on ollut ikävä tapa. Liikuttavan herrasmiesmäisesti Grossman lisää, että kymmenettuhannet tytöt työskentelivät ahkerasti ja arvokkaasti.

Sen Grossman tosin jättää mainitsematta, että suhteeseen suostuminen oli käytännössä pakollista, koska suuttunut komentaja saattoi tehdä alaisestaan naisesta perättömän ilmiannon, mikä noissa oloissa johti ankaraan rangaistukseen.

Sodan raakuuden keskellä Grossman löytää myös pyyteetöntä hyvyyttä, esimerkiksi vanha köyhä nainen majoittaa ja ruokkii tuntemattomia miehiä maksua haluamatta. Grossmanilla on idealistisen kategorinen jako toisaalta ”puhtaisiin” ja epäitsekkäisiin, toisaalta vain aineellisista asioista kiinnostuneisiin ja muista hyötymään pyrkiviin ihmisiin. Sillä miten edellisten sodan oloissa käy?

Stalingradin taistelun aikana Grossman jopa glorifioi puna-armeijaa, mutta hän merkitsee rehellisesti muistiin myös sen, miten sen henki voittojen jälkeen muuttui: kenraalit riitelivät kunniasta ja Saksan siviiliväestölle kostettiin. Raiskaukselta eivät säästyneet edes neuvostonaiset, jotka oli tuotu pakolla Saksaan työvoimaksi.

Kaikkien uhrien puolesta

Kun Babi Jarin joukkohauta löytyi Kiovassa, neuvostolehtimiehille asetettiin tiukat rajoitukset: uhrien juutalaisuutta ei saanut mainita vaan piti puhua vain neuvostoliittolaisista, ja kiellettyä oli myös kertoa että ukrainalaiset olivat innolla osallistuneet massamurhaan.

Puolassa tulivat vastaan varsinaiset keskitys- ja tuhoamisleirit. Grossmanin kuvaus Treblinkasta oli niin arvokas, että sitä käytettiin todisteena Nürnbergin oikeudenkäynnissä.

Grossman tunsi syyllisyyttä siitä että hänen äitinsä oli jäänyt saksalaisten miehittämälle alueelle, hänen vaimonsa ei näet ollut halunnut ottaa anoppiaan asumaan Moskovan-kotiin. Grossman muutti kuitenkin syyllisyytensä luovuudeksi: Elämän ja kohtalon Anna Strum on hänen pysyvä muistomerkkinsä äidilleen.

Grossman ja Ehrenburg olivat mukana laatimassa Neuvostoliiton juutalaisten tuhosta Mustaa kirjaa, mutta sitä ei julkaistu. Antisemitismi oli Neuvostoliitossa kasvussa ja huipentui ns. lääkärisalaliittoon; vain Stalinin kuolema ehkäisi uuden puhdistusaallon.

Jo sodan aikana Grossman anoi pariksi kuukaudeksi lomaa ja hyödynsi kokemuksiaan kirjoittamalla romaanin Kansa on kuolematon (1942, suomennettu 1945 Neuvosto-Karjalassa nimellä Kansa on kuolematon ja Suomessa nimellä Voittamaton kansa). Teos pääsi Stalinin palkintoehdokkaiden listalle, mutta Stalin veti viivan sen yli: perääntymistä 1941 ei ollut syytä muistella, vaikka lopussa sotilaiden mielialat muuttunut, kun tehdään vastahyökkäys. Romaanin on tyypillistä sosialistista realismia: komentajat voivat epäonnistua mutta komissaarit kuvataan ihannoivasti, huoleton kansanmies kohoaa sankariksi, saksalaisia odottavat vain ahneet roistot ja kuolemanrangaistus hyväksytään.

Stalingradin taistelun alkua kuvaava romaani Oikeutetun asian puolesta (ei suomennettu) julkaistiin 1952, tosin sensuroituna ja muutettuna. Myös Hruštšovin aikana julkaistua versiota sensuroitiin mutta eri syistä. Vuonna 2019 ilmestynyt englanninnos Stalingrad on toimitettu julkaistuista versioista ja käsikirjoituksista.

Vielä huonommin kävi jatko-osan Elämä ja kohtalo. Kun se valmistui 1960, kirja vietiin aikakauslehti Novi mirin kassakaapista ja kaikki löydetyt kappaleet tuhottiin. Grossman oli luottanut Hruštšovin antistalinismiin tajuamatta, että tällekin olisi liikaa näkemys, että on yhtä väärin vainota ihmisiä luokan kuin rodun perusteella. Yksi kopio oli kuitenkin säilynyt, ja kirja julkaistiin lännessä 1980 (suomeksi 1983).

Grossman ei sitä nähnyt, hän kuoli jo 1964. Sitä ennen hän oli koonnut vielä voimansa esseeromaaniin Kaikki virtaa (1963,  suomeksi 1991). Kun Aleksandr Solženitsyn tuomitsi vallankumouksen sinänsä, Grossmanin leiristä vapautunut vanki pohdiskelee, että vapauden halu synnytti vallankumouksen, mutta vapaus tallautui Leninin luoman valtion jalkoihin, ja näin jatkui Venäjän vuosisatainen perinne jossa kehitys ja orjuus yhtyivät. Myös lännessä joskus esitetyn käsityksen, ettei tavallinen ihminen kaipaisi vapautta, Grossman torjuu: vapaudessa ei ole kyse mistään ylellisyydestä, joka olisi vähemmän tärkeää kuin elämän aineelliset parannukset, vaan yksinkertaisesti mahdollisuudesta itse vaikuttaa elämäänsä.

Sota oli Grossmanille valtava elämys, ja lopun elämäänsä hän rakasti sodanaikaisten laulujen laulamista lastensa kanssa. ’Nouse mahtava maa’ laulettiin aina seisaaltaan. Kaunistelematon totuus ei hänen mielestään kuitenkaan vähentänyt puna-armeijan valtavan suorituksen arvoa. Elämässä ja kohtalossa hän näytti kansan kärsimykset, jotka Suuren isänmaallisen sodan kultti oli ylenpalttisella sankarillisuuden korostuksellaan peittänyt, samoin kuin toiveet paremmasta tulevaisuudesta jotka Stalin sodan jälkeen petti.

Tämän artikkeli perustuu arvosteluuni, joka julkaistiin Kanavassa 4-5/2007 otsikolla Ei mikään turisti sodassa. Beevoria koskeva kohta on siirretty leipätekstin alkuun, ingressi on uusi, sodanaikaista romaania Kansa on kuolematon/Voittamton kansa kuvataan lyhyesti, romaanin Oikeutetun asian puolesta englanninnos Stalingrad on lisätty, ja tekstiin on tehty joitakin asia- ja tyylikorjauksia.

Lisäys: Antony Beevorin huomautuksia teoksessa Stalingrad

Antony Beevor tekee teoksessaan Stalingrad myös joitakin huomautuksia Grossmania tässä vaiheessa vaivaavasta idealisoinnista.

”Huonot annokset [sairaalassa] eivät liioin helpottaneet paranemista tai mielialaa. Tunnekuohun valtaama Grossman ilmiselvästi oletti siihen aikaan, että tämä oli Venäjän kohtalo. Hän merkitsi lyhyesti muistikirjaansa: ’Sairaalassa haavoittuneet saavat hyvin pienen palan suolattua silliä hoitajilta, jotka leikkaavat ne suurella huolella. Tämä on köyhyyttä.’ Niinä päivinä, ennen kuin Grossmanin silmät avautuivat, hän ei näyttänyt kykenevän näkemään totuutta. Neuvostologiikka määritteli armottomasti, että parhaat annokset menivät sotiville joukoille. Haavoittuneet, jos heillä oli onnea, saivat kašaa eli tattaripuuroa kolmasti päivässä, ei mitään muuta. Grossmanin näkemä suolasilli oli harvinainen herkku.”

”Stalingradissa maanmiehiään läheltä tarkkaillut Grossman ei hyväksynyt ajatusta, että he olivat täysin raaistuneet välinpitämättömiksi. Hän kirjoitti: ’Elämä ei ole helppoa venäläiselle, mutta sydämessään hän ei tunne, että tämä on välttämätöntä. Sota-ajan rintamalla näin vain kahdenlaista asennetta tapahtumiin: joko uskomatonta optimismia tai täydellistä masennusta. Kukaan ei kestä ajatusta, että sota jatkuu pitkän aikaa, eikä usko ketään, joka sanoo, että vain kuukausien ja kuukausien ankara työ johtaa voittaa.” Todellisuudessa niin hirveässä taistelussa saattoi ajatella vain sitä, miten selviää hengissä iltaan tai edes vielä tunnin. Ajattelu yhtään kauemmas tulevaisuuteen oli vaarallista unelmointia.”

”Grossman näyttää käyneen läpi henkisen idealisoinnin vaiheen, sillä hän näki puna-armeijan sotilaan puolitolstoilaisin käsittein. Toisessa muistikirjassaan hän kirjoitti: ’Sodassa venäläinen pukee sielulleen valkoisen paidan. Hän elää synnissä, mutta hän kuolee kuin pyhimys. Rintamalla monen miehen ajatukset ja sielu ovat puhtaat ja siellä on jopa munkkimaista vaatimattomuutta.”

Lisää tietoa englanniksi

Vasili Grossman Wikipediassa.

Antony Beevor Wikipediassa.

SMERSH tulee sanoista ”kuolema vakoojille. Tehtävistä ks. Wikipedian artikkeli.

Babi Jarin joukkomurhasta Wikipediassa.

Treblinkan tuhoamisleiristä Wikipediassa

Vasili Grossmanin teokset

Elämä ja kohtalo. Ven. alkuteos: Zizn i sudba. Suom. Esa Adrian. WSOY 1984.

Kaikki virtaa. Ven. alkuteos Vse tecet … Suom. Esa Adrian. WSOY 1991. 

Kansa on kuolematon. Kertoelma. Suom. L. Helo. Karjalais-suomalainen SNT:n valtion kustannusliike 1945. [Huom! sama kuin Voittamaton kansa.]

Voittamaton kansa. Suom. R. R. Ryynänen. Kansankulttuuri 1945. [Huom! sama kuin Kansa on kuolematon.)

A writer at war. Vasily Grossman with the Red Army 1941-1945. Edited and translated by Antony Beevor and Luba Vinogradova. Pimlico 2006. [First published in Great Britain in 2005 by The Harvill Press.]

Muuta kirjallisuuutta

Beevor, Antony: Berliini 1945. Engl. alkuteos: Berlin: the downfall 1945. Suom. Matti Kinnunen. WSOY 2002.

Beevor, Antony: Stalingrad. Engl. alkuteos: Stalingrad. Suom. Matti Kinnunen. WSOY 2000.

Gellhorn, Martha: The face of war. Atlantic Monthly Press 1988.

Halsti, Wolf H.: Muistelmat. 2: 1939-1948. Aika vaatii veronsa. 3. p. Otava 1976.

Halsti, Wolf H.: Talvisodan päiväkirja. Otava 1971.

Paavolainen, Olavi: Synkkä yksinpuhelu. Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941-1944. I-II. WSOY 1946.

Rintala, Paavo: Nahkapeitturien linjalla. Otava 1976.

Päivitetty 11.4.2022.

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannelan Kiivaat kertoo tamperelaisista nuorista, jotka vastustivat jatkosotaa ja Suomen liittolaisuutta Natsi-Saksan kanssa. Tausta on todellinen, mutta henkilöt fiktiivisiä.

HUOM! Koska kyseessä on uusi romaani, käsittelen vain sen teemoja. En spoilaa romaanin olennaisimpia asioita.

Terhi Rannelan romaanin Kiivaat (2021) minäkertoja on Salme Maria Laine, omaa sukua Kiivas. Salme kirjoittaa vuonna 1955 kirjeen tuntemattomalle naiselle, joka on hänen nuoruudenrakkautensa Toivon vaimo. Hän haluaa kertoa, mitä tapahtui jatkosodan aikana muutamille nuorille Pispalassa.

Luonnollisesti tämä on vain kirjallinen keino, vaikka välillä Salme puhuttelee vastaanottajaa. Salme myöntää itsekin asian: ”Sitä mukaa kuin kirjoitan, työnnän näitä papereita hellan suuhun, sivu kerrallaan, kaikki saa mennä.”

Kyseessä on siis sarja muistoja ennen kaikkea itseä varten. Asiat, jotka on vuosiksi painettu mielen pohjalle, nousevat esiin. Ainakin itselle jos ei muille pitää myöntää, mitä ”todella” tapahtui.

Salme on vuosia luullut, että Toivo on kuollut. Sodan jälkeen hän on avioitunut Arvon kanssa. Nyt Toivosta on kuulunut tyrmääviä uutisia, jotka kuultuaan Arvo on häipynyt jonnekin.

Salmen tausta

Jälkeenpäin Salme näkee kehityksensä ratkaisevana tekijänä olleen sen, kun hän kuusivuotiaana osallistui vankilassa nälkälakkoon kuolleen Pauli Tuomirannan hautajaisiin Kalevankankaalla 1933 ja ratsupoliisit hajottavat kokoontumisen. Salmen lisäksi läsnä ovat tulevat läheiset toverit, Toivo, Arvo, Veikko ja Kerttu, joita hän ei vielä tunne. ”Kuluisi vielä vuosia ennen kuin meistä tulisi sitä mitä meistä lopulta tuli, mutta sen päivän tapahtumat olivat siemeniä tuleville päätöksille. Hautajaisten jälkeen me aloimme ymmärtää asioita, ehkäpä ensimmäistä kertaa elämässämme.”

Oikeastaan Salmen tie on ennalta määrätty. Hän on kasvanut isoäitinsä hoivissa Tampereen Pispalassa. Pappa on teloitettu 1918. Isä on lähtenyt Neuvostoliittoon ja äiti Kaarina on pannut lastensa edelle politiikan, jonka takia hän on istunut useaan otteeseen vankilassa. Myöhemmin äiti on tuonut äitinsä hoiviin myös poikansa Eikun, joka järkyttyneenä talvisodan pommituksista on jäänyt lapsen kaltaiseksi.

Jatkosodan alkaessa vuonna 1941 16-vuotias Salme työskentelee kutojana tekstiilitehtaassa, mutta kuvauksen polttopisteessä on vapaa-aika. Salme kirjoittaa runoja, mutta epäonnistuu runonsa julkisessa esittämisessä. Salmen vetää mukaan sosialidemokraattisen nuorisoseuran toimintaan kolmikymppinen mies, jota kutsutaan pituutensa takia Kurjeksi.

Salme esitelmöi Ruskeasta kirjasta. Tämä teos, joka kertoo natsien terrorista poliittisia vastustajiaan Hitlerin valtaannousun jälkeen, vastaan ilmestyi suomeksi heti tuoreeltaan 1933.

Aikuinen Salme kysyy Toivon vaimolta tai oikeastaan vastaan itselleen: ”Mitä on rohkeinta mitä sinä olet tehnyt? Mistä erottaa rohkeuden ja uhkarohkeuden? Onko se nuoruuden ja aikuisuuden ratkaiseva ero?”

Salme toivoo että mummo olisi sanonut: ”Lapsikulta. Nämä ovat aikuisten miesten asioita. Mitä tahansa voi sattua. Vaikka toverit kuinka houkuttelisivat, kaikkeen ei pidä lähteä mukaan. Pidä järki päässä.”

Sen sijaan mummo kehottaa Salmea jatkamaan suvun linjaa: ”Kun mietit, uskallatko kantaa asetta, muista pappasi. Jos et ole varovainen, ne samat miehet tulevat sinun perässäsi. Tässä kaupungissa on pahuutta, ei se ole poistunut, vaikka ne miehet ovat vanhentuneet. Niillä on hyvä muisti. Leirit ovat taas pystyssä, Ne jatkavat siitä, mihin aikanaan jäivät. Jos olet väärällä puolella, ei niille ole väliä, oletko tyttö tai poika, suomalainen tao venäläinen, aikuinen tai lapsi.”

Tavallista nuoren tytön elämää sodan keskellä

”Vuodet 1941 ja -41 olivat meidän vuosiamme. Teimme pitkiä pyörä- ja kävelyretkiä Teiskoon, pidimme opinto- ja lukupiirejä, pojat potkivat rikkinäistä pallonrähjää Tahmelan kentällä ja talvella pelasivat jääpalloa Pyhäjärven jäällä. Nauroimme, hulluttelimme ja teimme maailmaa paremmaksi. Se oli elämäni onnellisinta aikaa.

’Mutta silloin oli sota’, sinä kuiskaat.

Niin oli. Sanomalehdet olivat ristejä täynnä. Nuorukaiset olivat kuin puita, jotka yksi toisensa jälkeen kaatuivat kaukana idässä. Ehkä kuolemanpelko vahvistaa elossapysymisen tunnetta. Kun on kiire elää, ei ennätä miettiä syiden ja seurauksien monimutkaista ketjua. Kuinka moni tärkeä asia voi jäädä pelon takia tekemättä?”

Kuvaus muistuttaa müncheniläisen vastarintaryhmän Valkoisen ruusun nuoria. Syy, miksi heitä ei pitkään osattu epäillä, oli että vastarinnan ohella he elivät samaan aikaan normaalia nuorten elämää.

Muiden teinityttöjen tavoin Salme ja hänen paras ystävä Kerttu lukevat elokuvalehdistä testiä ihannemiehistä. Toisaalta kikattelu huulipunista julkisuudessa on myös harhautusta – eihän sellaisesta puhuvia tyttöjä voi ottaa vakavasti!

Vastarinnan muotoja

Salmen ryhmän toiminta alkaa lentolehtisistä, joiden kirjoittamiseen ja liimailemiseen Salme osallistuu. Öisessä kaupungissa jakajat ovat olevinaan rakastavia pareja. Lentolehtisiä varten varastetaan monistuskone, vaha, paperia ja muutama kirjoituskone.

”Meillä oli hirveä palo vaikuttaa asioihin ja keksimme kaiken aikaa lisää keinoja saadaksemme äänemme kuuluviin.

Uskoimme, että teoillamme oli vaikutusta.

Uskoimme, että pystyisimme muuttamaan maailman.

Uskoimme, että oikeudenmukaisuus on saavutettavissa.

Mihin hienot haaveet katosivat?”

Romaanissa ei niinkään kuvata tekoja vaan tunnelmia, sillä kuten Salme sanoo: ”Päivämäärien ja kellonaikojen sijaan muistan takin läpäisevän tihkusateen, palelevat varpaat ja äkillisen tähdenlennon öisellä taivaalla. Oli vain yksi ainoa toive: sodan loppuminen.”

Toiminta laajenee: metsäkaartilaisia ja venäläisiä sotavankeja autetaan, jonossa tehdään propagandaa, jossa yhteydessä tavataan avustajaksi haluava juutalainen kauppias Roth.

Ja lopulta tehdään myös sabotaasia muuntajia ja junakiskoja vastaan.

Se, miten lukija suhtautuu näihin tekoihin, riippuu monesta asiasta. Joidenkin mielestä oman hallituksen vastustaminen sota-aikana ja vihollisen auttaminen on aina väärin. Toisten mielestä asia riippuu siitä, kenen puolta he pitävät ”oikeana”. Kolmansien mielestä jokaisella on oikeus seurata omaatuntoaan, mutta toisaalta hallituksella on oikeus puolustautua, tosin keinoissa on raja.

Varsin monelle kynnys on ihmisten, ainakin viattomien, vahingoittamisessa. Siksi Valkoinen ruusun nuoret, jotka tyytyivät vain kirjoittamaan ja levittämään lentolehtisiä, on aina ollut hyväksytty, toisin kuin ne, jotka yrittivät tappaa Hitlerin. Myös suhtautuminen Salmeen saattaisi muuttua, jos hänen aikeensa ”räjäyttää elokuvateatterillinen ihmisiä” olisi toteutunut.

Pidätys ja vankeus

Salme tietää, että tiedottajia on kaikkialla. Kurki pidätetään, mutta Salme ei osaa pelätä: Kurki ”oli aikuinen. Hän osasi pitää puoliaan. Ei meille muille kuinkaan kävisi. Vaikka mummo sanoi mitä, ei nykyaikana kukaan käynyt tyttöihin käsiksi.”

Salme kuvaa itseään lapsena, missä on vähän nykyajan perspektiiviä. Monet aloittivat työnteon 12-vuotiaana, kun kansakoulu loppui. Tässä mielessä nuoret itsenäistyivät aikaisemmin kuin nykyään.

Toisaalta nuorilla oli nykyistä vähemmän oikeuksia. Täysi-ikäiseksi tultiin vasta 21-vuotiaana ja äänestämään pääsi 24-vuotiaana. Näin ollen nuori mies katsottiin sopivaksi sotimaan jo vuosia ennen, kuin hän saattoi äänestää, ostaa laillisesti viinaa tai solmia avioliiton ilman vanhempien lupaa.

On alusta asti selvää, että ryhmän nuoret pidätetään. Vankila-ajasta kerrotan vain sirpaleita. Niistä voimakkain on, kun kuulustelijat kieltävät Salmelta kuukautissuojat ja veri valuu hänen jalkojaan pitkin.

Valpon miehet on saaneet kuvaavat nimet Susi ja Kivi. Edellinen on siis peto, jälkimmäinen tunteeton.

Valpoa avustaa äärioikeistolainen nuorukainen Väinö, jolla on kansallisromanttinen, Kalevalaan viittaava nimi.

Totuus, valhe ja muistot

Sota-aikana vallitsi sensuuri. Sabotaaseista ei välttämättä kerrottu lehdistä: ”Meidän suumme kapuloitiin ja kätemme sidottiin. Jos meistä ei kirjoittanut, meitä ei ollut. Jos meitä ei ollut, me emme voineet yllyttää muita nousemaan rinnallemme.”

Asia rinnastuu siihen, mitä ja kenen näkökulmasta historiaa kirjoitetaan.

Salme sanoo mielessään Toivon vaimolle: ”Väität, että muisteleminen on epäreilua, sillä jokaisella on oma totuutensa eikä yhtä oikeaa ole. Muisteleminen on epäreilua vain, jos toinen vääristää totuutta, keksii omiaan tai kieltäytyy muistelemasta. Valehtelijat ovat vielä asia erikseen.

Mutta entä jos on viisi, jotka muistavat oikein, ja vain yksi, joka muistaa väärin. Kenen puolelle asetut?”

Mutta tietääkö ”oikein” muistava todella, mitä ”todella” tapahtui vai luuleeko vain? Onko hän sopeuttanut muistonsa sopimaan ”oikeaan” versioon tapahtumista

”Kuinka syvällä valheessa ihminen voi elää? Sitä minä olen viime aikoina pohtinut. Asiat ovat lopulta hyvin monimutkaisia, eikö sinustakin. Kaikki rakkauteen liittyvät asiat, kaikki toden puhumiseen liittyvät.

Onko se paha, jos valhe on pelkkää hiljaisuutta. Sitä, ettei kerro tai ole tietävinään. On eri asia sepittää omiaan.”

Mitä on petos?

Kirjan alaotsikko on ”Romaani rakkaudesta ja vastarinnasta”. Tähän voisi kolmanneksi teemaksi lisätä sanan petos.

Vihollisen auttaminen sodan aikana on maanpetos. Se on siitä ainutlaatuinen rikos, että se täysin riippuu siitä, kuka on vallassa. Kun valta vaihtuu, maanpetturista voi tulla sankari.

Toisaalta Salmen ryhmässä on ilmiantaja, joka pettää toverinsa. Jälkimmäinenkään asia ei ole niin yksinkertainen kuin luulisi. Kun ihminen pettää jonkun tai jotakin, syy ei välttämättä ole heikkous tai ahneus, vaan motiivi voi olla myös se, että on uskollinen jollekin muulle.

Aate ja elämä

Romaanin nimi Kiivaat on monikossa. Kyse ei siten ole vain Salmesta vaan koko perheestä. Kiivas luonne on johtanut kiivaaseen poliittiseen toimintaan.

Salmen etunimet Salme Maria ja mieheltä saatu sukunimi Laine ovat vastakohta tyttönimelle. Salme ja Laine liittyvät veteen, tulen vastakohtaan. Maria viittaa Neitsyt Mariaan, joka yleensä liitetään nöyryyteen, vaikka Marian kiitosvirsi todistaa muuta.

Avioliitostaan Arvon kanssa Salme kertoo: ”Kiinnitin kiven jalkaani, jotta etten lentäisi tuulen mukana.” Kiinnostavaa kyllä, Toivon sukunimi on Kiviaho. Ja toisen Valpon miehenhän nimi oli Kivi.

Toinen Salmen käyttämä vertaus elämästään Arvon vaimona 1955 on ”kolossaan lymyilevä hiiri”.  Salmen mielestä hiiret ovat aliarvostettuja eläimiä: ”Eivätkö ne ole varsin kekseliäitä? Kiinni jäädessään hiiri näykkäisee, ei vain ponnettomasti alistu kohtaloonsa.”

Samaan aikaan ”Muut lähtivät suureen maailmaan ja kiihkeään puoluepolitiikkaan, sillä vihdoin koitti kaltaistemme aika, mutta me asetuimme aloillemme. Yhteisistä kokemuksista tuli vihkisormuksemme.” ”Muut” ovat äiti Kaarina, josta on tullut tunnettu ammattipoliitikko, ja Helsinkiin muuttanut nuoruudenystävä Kerttu.

Ehkäpä kirjan ydin onkin kysymyksessä, ovatko vain suuret aatteet arvokkaita vai onko ”tavallisella pienellä elämällä” arvoa. Turhaan Salmen aviomiehen nimi ei ole Arvo.

Kirjoja ja sitaatteja

Romaanissa viitataan useihin kirjoihin.

Salme innostuu nuorena Upton Sinclairin romaanista Taistelu Madridista, mutta aikuisena hän tekee siitä erilaisen tulkinnan.

”Jos voi muistaa kirjan näin väärin, voinko muistaa elämäni yhtä pieleen. Kuvittelinko sittenkin, että se kaikki oli molemminpuolista, vaikka välillämme ei ollutkaan mitään. Ehkä Toivo vain odotti tilaisuutta –

Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.”

Kun runonlausunta epäonnistuu, mummo lohduttaa Salmea antamalla tälle F. E. Sillanpään novellikokoelmasta Maan tasalta – vaatimattomia tarinoita. Kirjasta löytyy kertomus piika Lyylistä: ”Nuorella tytöllä voi olla sievät runonlahjat ja siveellisesti puhdas luonne eikä hänessä ole muuta vikaa se, että hän Kohtalottaren oikusta on sattunut syntymään tehtaantytöksi tai piikatytöksi.”

Salme ihmettelee: ”Miten täysin tuntematon kirjailija, vieläpä mies, pystyi lukemaan niin täsmällisesti juuri minun ajatuksiani?”

Olisiko tässä kirjailijan oma puolustus sille, että hän kirjoittaa aiheista, joita ei ole itse kokenut ja jotka ovat tapahtuneet historiassa tai kaukaisissa maissa?

Vankilassa Salmen toverina on Elvi Sinervo, jonka runoa Pilvet hän lainaa. Salme kirjoittaa vastineen, jossa hän sanoo katsovansa pilvien sijasta maahan, ”saveen, kuraan ja liejuun, verta tihkuviin varpaisiin”.

Romaanin mottona on Arvo Turtiaisen runo Laulu ajasta ja rakkaudesta.

Romaanissa siteerataan runoa Taistelijanainen, joka esitetään Kurjen kirjoittamaksi. Todelliseksi kirjoittajaksi kerrotaan lopussa Pellervo Takatalo.

Salmen isoäidin seinällä on Paavalin lause, vaikka sen merkitys ei ole uskonnollinen vaan poliittinen: ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa” (2 Kor 4:8). Säe jatkuu: ”olemme neuvottomia mutta emme toivottomia”. Salmen nuoruudenrakastetun nimi ei ole turhaan Toivo.

Aiheesta aiemmin

Elvi Sinervon romaanissa Toveri, älä petä (1947) arvot ovat selkeät: on väärin pettää toverinsa. Päähenkilö Marjaa on jymäytetty kuulusteluissa, mutta koska kyse on vain naiiviudesta, kollektiivi opettaa hänet vankilassa kunnon kommunistiksi.

Tamperelaisesta vastarintaryhmää kuvaavassa Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä (1972) ilmiantaja puolustaa tekojaan jälkikäteen sillä, että hän oikeastaan pelasti ihmisiä, koska tajusi, että sabotaasiteot vain antaisivat ohranalle oikeutuksen entistä rankempaan vainoamiseen. Romaanissa on toinenkin petturi, jonka syyt ovat henkilökohtaiset. Olennaista romaanissa on se, että asioita kuvataan sekä oman aikansa että nykyisyyden perspektiivistä.

Salama sai arvostelua taistolaisten taholta, koska vastarintaan osallistujat eivät olleet tarpeeksi sankarillisia. Kalevi Seilonen kirjoitti vastateoksen Vastarintaryhmä (1974).

Kiivaiden lopussa on luettelo teoksen lähteistä, jotka usein ovat pienten kustantamojen tai seurojen julkaisemia.

Kirjailijasta

Terhi Rannela on syntynyt 1980. Hän on kirjoittanut parikymmentä teosta.

Romaani Punaisten kyynelten talo kertoo punakmerien hallitsemasta Kamputseasta ja Frau SS-kenraali Reinhard Heydrichin vaimosta.

Terhi Rannela Wikipediassa.

Kirjailijan kotisivu: https://terhirannela.org/

Arvioita romaanista

Romaanista Kiivaat ovat kirjoittaneet blogissaan myös Tuijata, Sivumerkkejä, Kirjojen kuisketta ja Anun ihmeelliset matkat

Timo Sandberg: Desantti

Timo Sandbergin Desantin päähenkilö ei saa aikaan mitään tuloksia ja tappaa paetessaan poliisikomisarion.

Desantti (2021) on Timo Sandbergin Kekki-sarjan kuudes osa, joka käsittää jatkosodan. Henkilöiden kotipaikkakunnan Lahden lisäksi kuvataan henkilöiden vaiheita rintamalla, leireillä ja Neuvostoliitossa.

Alaotsikko ”jännitysromaani” kuvaa teosta yhä vähemmän. Ylietsivä Otso Kekin tutkima murha selviää jo puolessavälissä ja muutenkin Kekin osuus on supistunut vähäiseksi.

Desantti pohjautuu vahvasti tositapahtumiin, joten vertailen lopussa lyhyesti romaania lähteisiin.

Kolme erilaista sotatietä

Ismo Torni, Anton Rimminen ja Matti Lång edustavat kolmea erilaista suuntaa, jonka vasemmistolaisen työväenliikkeen edustajat valitsevat jatkosodan aikana. Tavallaan talvisotaa kuvaava Tilinteko (2018) ja välirauhasta kertova Kostonkierre (2020) muodostavat Desantin kanssa trilogian sarjan sisällä.

Ismo edustaa enemmistöä, joka taistelee rintamalla. Hänet koulutetaan tarkka-ampujaksi ja kesäkuussa 1944 uusien panssariaseiden käyttäjäksi.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan kuuluneet Anton Rimminen ja Matti Lång pidätettiin Kostonkierteen lopussa kesäkuussa 1941 jo ennen kuin jatkosota syttyi. Oikeudenkäyntiä ei pidetty eikä tuomiota annettu, vaan heidät pantiin turvasäilöön. Syynä oli siis ennen kaikkea, mitä he voisivat tehdä, mikä pääteltiin heidän menneisyytensä perusteella.

Ryhmää kutsutaan Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (jatkossa SNS-1) puheenjohtajan Mauri Ryömän mukaan ”ryömäläisiksi”. Heitä pidetään ensin Köyliön varavankilassa. Sieltä heidät kuljetetaan junalla Riihimäelle, jossa heidät jaetaan kahteen ryhmään. Pienempään 25 miehen ryhmään kuuluvat Anton ja Matti Toivo-veljensä kanssa.

Mutta sitten huomataan, että yksi nimi on liikaa, Matti haetaan pois ja sijoitetaan isompaan ryhmään. Ilmeisesti kyseessä on erehdys, sillä juuri pienempään ryhmään on sijoitettu ”vaarallisimmiksi” katsotut.

Poliittiset vangit työssä Kannaksella

Pienempään ryhmään kuuluvat vangit viedään töihin Kannakselle. Vaarallisin paikka on, kun heidät määrätään miinanpolkijoiksi, mikä tarkoittaisi ainakin osalle varmaan kuolemaa. Onneksi paikalle osuu Antonin lanko Ismo, joka pelastaa heidät kertomalla, että kyseessä ovat suomalaiset. Tehtävä oli tarkoitettu venäläisille sotavangeille (heitäkään ei olisi saanut tällaiseen työhön käyttää, joskaan tätä kirjassa ei sanota).

Miehet ovat päättäneet, että ”tekevät työt hyvin ja noudattavat käskyjä.” He tekevät eri puolilla takaisin vallattua Kannasta erilaisia töitä, osittain jopa omaan ammattiin kuuluvia, Anton suutarina ja Toivo Lång muurarina, rakentavat uutta puolustuslinjaa ja huoltoteitä. Evakkojen palattua he auttavat näitä jälleenrakennuksessa.

Kannakselta Antonin onnistuu lähettämään kirjeen oloista vaimolleen Eliisalle, joka muiden vankien omaisten kanssa organisoi kampanjan. Armeija ei halua myöntää poliittisten vankien olemassaoloa, joten miehiä aletaan kutsua toisen luokan työvelvollisiksi ja omaiset saavat pientä korvausta. Heitä kuitenkin vartioidaan eivätkä he pääse lomille. Tärkeintä kuitenkin on, ettei heitä voida enää tapattaa noin vain.

Pelottelua ja ammuskelua harrastavista esimiehistäkin päästään eroon. Vartiomiesten suhtautuminen muuttuu, kun he huomaavat, että vangit ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Vähän huvittavaa on, kirjassa kuvataan lottia hyvin myönteisesti. Asiaa selittää se, että kun vangit eivät harrasta kourimista ja auttavat töissä, he voittavat osakseen lottien myötätunnon ja saavat näiltä säädettyä parempaa ruokaa.

Anton jopa pettää vaimoaan sairaanhoitajan kanssa

Sotavankien epäinhillinen kohtelu

Anton joutuu todistamaan, kun vartija ampuu ”kuin koiran” sotavangin, joka on tullut suomalaisten työvelvollisten nuotiolle.

Muutenkin sotavankeja ”kohdeltiin todella eläimellisesti, hakattiin ja potkittiin. Ammuttuja sotavankeja löytyi usein metsästä ja teiden viereltä. Vankeja oli ammuttu pelkästään siitä syystä, että joku työvelvollinen oli ystävällisyyttään antanut heille leipää ja tupakkaa.”

Koveron leiri

Poliittisten vankien tilanne muuttuu, kun heidät siirretään Koveron leirille, jota komentaa armoton kapteeni Arvo Kartano. Ruoka on huonoa ja niin riittämätöntä, että vangit turvautuvat luonnon antimiin. He syövät ruohoa, oksia, pettua, rottia, sammakoita, käärmeitä, sieniä. Sitäkin yritetään estää: Antonia piestään sienien keräämisestä.

Seuraava komentaja Kosti-Paavo Eerolainen on luonteeltaan samanlainen, mutta sentään ymmärtää, ettei vankien nälkiinnyttäminen sovi yhteen työtavoitteiden saavuttamisen kanssa.

Kaikesta huolimatta vangit säilyttävät mielenvireytensä ja järjestävät pelkän muistin perusteella Kalevala-juhlan.

Kun suomalaiset joutuvat lähtemään Itä-Karjalasta kesäkuussa 1944, marssista tulee vangeille todellinen tuskien taival.

Vankipataljoonasta loikkariksi ja desantiksi

Suurempi ryhmä, johon Matti Lång on siirretty, ”armahdetaan” mutta komennetaan rintamalle majuri Nikke Pärmin johdolla. Sitä ennen annettu sotilaskoulutus on muodollisuus eikä joukolle jaetuista kivääreistä olisi heille hyötyä.

Matti Lång loikkaa rintaman yli kuten eräät muutkin. Hänet valitaan puna-armeijan strategiseen tiedusteluun ja hänelle annetaan erikoiskoulutusta: ”räjähteisiin perehtymistä, aseiden käsittelyä, ampumaharjoituksia, radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa. Heille opetettiin tiedustelutoiminnan sääntöjä ja salakirjotuksessa käytettäviä peitekieliä.” Lisäksi opetetaan venäjän kieltä ja esitetään Neuvostoliiton oloja myönteisessä valossa. Kaikkea Matti ei varauksetta usko, mutta ennenkokematon elämys, Bolshoi-opperan baletti, ja hurmaava sähkötyksen opettaja tehoavat paremmin. Ja tulevaisuudessa utopia toteutuu.

Matti ja muut kurssilaiset saavat uudet henkilöllisyyspaperit ja opettelevat peitetarinan. He myös allekirjoittavat vakuutuksen: jos joutuvat Suomessa kiinni, eivät kerro mitään edes kidutettaessa, ja jos kertovat, alistuvat kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.

Desantit ihmettelevät, miksi heidät lähetään kotiseudulleen, jossa salainen toiminta olisi vaikeaa, koska heidät tunnettaisiin. Kouluttajat ovat toista mieltä: heillä olisi valmis yhdyshenkilöverkko ja siten helpompi vaikuttaa mielipiteisiin.

Matin vaiheita desanttina en käsittele kronologisesti vaan teemoittain.

Idealismi vs. sopeutuminen

Sekä Ismolla että hänen sisarensa miehellä Antonilla on punainen perhetausta. Ismon sisko ja Antonin isä ovat joutuneet valkoisen terrorin uhreiksi. Molemmat ovat jatkaneet poliittista toimintaa, mutta suhtautuminen sotaa on erottanut heidät jo talvisodan aikana.

Liikekannallemääräyksen saavuttua Ismo on totellut, koska ei ole halunnut joutua turvasäilöön. Rintamalla Ismo tottuu nopeasti tappamiseen. Ampuessaan vihollista hän kokee suojelevansa perhettään.

Anton on idealisti, joka vastustaa sotaa ja haluaa rauhaa. Hän uskoo, että kaikki on vain Suomesta kiinni.

Antonia loukkaa, että ”heitä oli koko ajan haukuttu pelkureiksi. Itse hän koki, että olisi paljon helpompaa mukautua sortoon kuin vastustaa sitä. Taistelu omien ihanteiden puolesta vaati todellista rohkeutta.”

Onko Anton siis ihailtavampi kuin Ismo? Vai onko hän seurannut sokeasti ja itsepintaisesti ihanteitaan ajattelematta seurauksia itselleen ja perheelleen, kuten hän Kostonkierteen lopussa miettii.

Jyrkkyys ja kiihkeys vs. kriittisyys ja itsenäisyys

Matti Lång on luonteeltaan kiihkeä ja mielipiteiltään jyrkkä, kun taas hänen veljensä Toivo on ajattelussaan kriittinen ja itsenäinen.

Toivolle on jo aimmin herännyt epäilyksiä Neuvostoliitossa asuneiden suomalaisten kommunistien kohtalosta.

Koveron leirillä ”Anton oli huomannut, että Toivon ihanteellisuus oli karissut melko lailla jo ennen heidän pidättämistään. Hän ei viime aikoina ollut innostunut vankien poliittisista keskusteluista, vaan oli ollut tyytyväinen silloin, kun sai työvelvollisena tehdä muuraustöitä. Usein hän muisteli sitä aikaa, jolloin oli keskittynyt toimimaan vain Muurarien liitossa ja jättäytynyt sivuun kommunistien toiminnasta. Kaikki eivät tuota poliittista etääntymistä sulattaneet, vaan olivat syyttäneet, että hän aikoi ilmeisesti muuttaa ’Nastolankadulle’, siis sosialidemokraattien työväentalolle. Mutta Anton tiesi, että vaikka maltillisuus oli lisääntynyt, aatettaan mies ei ollut koskaan hylännyt.

Juuri Toivo Långin rauhallisuus ja harkitseva älykkyys oli aina vedonnut Antoniin. Hän koki olevansa tämän kanssa usein samaa mieltä. Hän ei itse ollut koskaan kuulunut kommunistiseen puolueeseen. Kuitenkin vasemmistoaate oli vankeusaikana vahvistunut, hän halusi olla rakentamassa Suomesta oikeudenmukaisempaa ja tasa-arvoisempaa maata.”

Sirpa Kähkönen käytti Kuopio-sarjan välirauhan kesään 1940 sijoittuvassa romaanissaan Rautayöt henkilöiden suhtautumista Baltian maiden sovjetisoimiseen liittämiseen Neuvostoliittoon testinä, joka paljasti vasemmistolaisten poliittisista erot. Sen sijaan aiheesta ei puhuta mitään sen enemäpää Desantissa kuin välirauhan aikana tapahtuvassa Kostonkierteessä.

Kohtalo vai valinta?

Matti tolkuttaa sekä itselleen että muille, ettei hän voinut toimia toisin: ”Tekojani ohjaa, että olen suuremmalla asialla ja se vaatii uhrauksia” ja ”en pahuuttani ole mitään tehnyt, vaan ainoastaan pakon edessä”.

Mutta kuten Kekki toteaa, se ei ole aivan totta: Matti on tehnyt ratkaisevan valinnan päättäessään loikata. Tosin hän on tehnyt sen luullen, että kyseessä oli ”puoluepäätös”. Ja juuri ennen tekoa Matti epäröi kaikkein eniten mutta vakuuttaa itsensä näin: ”Hänet oli tuotu väkisin tänne keskelle sotaa, jota ei pitänyt oikeutettuna. Osallistuessaan SN-seuran toimintaan hän oli kuvitellut, että se olisi työtä rauhan ja naapurisovun edistämiseksi. Mutta hän ei ollut ottanut huomioon, että sotakiihko oli kasvanut niin suureksi, että se raivasi kaikki esteet tieltään. Tuohon alun perin lailliseen järjestöön liittyneet oli viety vankileiriin. Rauhantahtoiset voimat oli väkivalloin tukahdutettu.

Nyt hänen pitäisi taistella täällä ensimmäistä sosialistista valtiota vastaan valkokenraali Mannerheimin johdolla Hitlerin joukkojen rinnalla. Jos hän ei siihen suostuisi, edessä olisi sotaoikeus ja mahdollisesti teloitus.”

”Hänet oli vangittu, koska hän oli uskaltanut toimia kotimaassa vallitsevaa sortoa ja yhden kansanosan alistamista vastaan. Häntä oli rangaistu, koska hän oli rohjennut toimia rauhan puolesta silloin kun koko yhteiskuntakoneisto oli valjastettu masinoimaan sotaa.”

Matti on jo lähtenyt juoksemaan, kun hän kuulee huudon: ”Älä mene, on tullut toisenlaiset määräykset!” Matti epäröi ja syöksyy suuren kiven vierelle. Mutta kun suomalaisten puolelta ammuttu laukaus osuu lähelle, hän päättää jatkaa matkaa.

Muitakin valintoja Matti tekee: Neuvostoliitossa hän valitsee desantiksi ryhtymisen uskoen, että vaihtoehtona on vankileiri, jossa hän ei voisi tehdä mitään aatteensa hyväksi, joten loikkaaminen olisi hyödytön. Kun merkkitulia ei ole toisenkaan lennon aikana näy, hän valitsee hyppäämisen peläten, että muuten joutuisi vankileirille. Desanttina Matti valitsee tovereiden painostamisen antamaan hänelle apua, mikä saattaa nämä vaaraan. Toki syy on, ettei hän muuten selviytyisi.

Matti valitsee myös häntä takaa-ajavan poliisikomisarion ampumisen, mikä toki tapahtuu vaistomaisesti, mutta Matilla oli ase mukana ja hänet oli koulutettu sitä käyttämään. Vaihtoehtona olisi myös ollut antautuminen, mutta sitä Matti ei voi tehdä, koska hän haluaa jatkaa tehtäväänsä hinnalla millä hyvänsä.

Piiritystilanteessa Matti valitsee taistelemisen antautumisen sijasta, joka tietysti tarkoittaisi oikeudenkäyntiä ja teloitusta. Havaitessaan tilanteen toivottomuuden hän valitsee itsemurhan sijasta ulos ryntäämisen päättäen viedä mahdollisimman monta suojeluskuntalaista mukanaan. Ja lopulta tunnistaessaan Kekin hän ei voi ampua vaan epäröi, ja niin häntä kohti ammutaan ja hän haavoittuu, jolloin hänet saadaan pidätetyksi.

Nämä valinnat ovat suureksi osaksi vaistomaisia, ja Matti tekee ne luonteensa mukaan. Ennen kaikkea hän toimii ideologiansa sisällä: usko parempaan maailmaan ja toiminta sen hyväksi antaa Matin elämälle tarkoituksen.

Matin pehmeämpi piirre on rakkaus kihlattu Helvi Martikaiseen, jonka kanssa vietettyjä ”onnen aikoja” hän muistelee. Mutta koska parilla on sama aate, ristiriitaa ei synny, vaan rakkaus antaa Matille voimaa jatkaa valitsemallaan tiellä.

Aluksi Matti yrittää pannan poliisikomisarion syyksi sen, että hän ampui tätä: ”[Matti] Långin mielessä välähti sitkeästi takaa-ajajan tyrmistynyt ilme, kun hän oli noussut mättään takaa ja heidän katseensa olivat kohdanneet. Mies [Koskimaa] ei ollut ehtinyt kunnolla kohottaa asettaan, kun Matti oli jo ampunut. Takaa-ajajan kasvoille nousseesta hämmästyneestä ilmeestä Matti tajusi, että luoti oli osunut, vaikka mies seisoi pystyssä vielä silloin, kun hän jo käännähti ja lähti.

Se helvetin hullu, hän manaili mielessään. Lähteä nyt pimeään metsään perään. Pakkohan minun oli.”

Mutta kuullessaan, että poliisikomisario on kuollut ja että tällä on monilapsinen perhe, Matti katuu: ”Syyllisyyden tunne oli vain pahentunut, kun hän oli kuullut, että oli tappanut poliisikomisarion, jolla oli suuri perhe.

Poliisi teki vain työtään. Ei hän heitä halunnut vihata. Hän taisteli niitä johtajia vastaan, jotka pyörittivät tätä väkivaltakoneistoa. Mutta nyt hän oli pelkkä pakoileva murhamies. Ja silti hänen pitäisi ehdottomasti selvitä pois täältä metsästä hoitamaan tehtäväänsä.”

Kuulusteluissa Matti ei ilmianna ketään tovereistaan, mistä hän oli kuollessaan ylpeä. Poliisikomisarion tappaminen on ainoa asia, jonka hän tunnustaa. Tavatessaan Kekin sairaalassa hän kertoo katuvansa ampumista.

Matin auttajat

”Keskuksesta vaadittiin tietoja kansan mielialoista, ammusvarastoista ja Lahden lähellä olevasta lentotukikohdasta.” Matin SNS-1:n Lahden osaston sihteerilta saamat tiedot Uudenkylän asevarastosta ja Urajärven lentokentästä ovat kuitenkin ”yhtä tyhjän kanssa”.

Muuten Matin elämä kuluu piileskelyyn. Hän asuu mm. maakorsussa, perunakuopassa ja navetan ylisellä. Hänelle toimitetaan ruokaa ja muita tarvikkeita.

Apua ei aina anneta ilman empimistä, sillä kiinnijäämisen seuraukset pelottavat, ja Matti joutuu vetoamaan: ”- Minä en ole täällä omista syistäni, – – Olen työväenliikkeen asialla juuri niiden samojen tavoitteiden takia, joita opiskelimme ja joita vannoimme edistävämme. Missä on se aatteellinen yhteistyö ja veljeys, joka meitä yhdisti, jos toverit eivät auta?

Leo mietti hetken ja liikehti vaivaantuneena Matin tutkivan katseen alla. Monta vuotta he olivat olleet samoissa järjestöissä, esiintyneet työväentalon näytelmissä, käyneet yhdessä urheilukilpailuissa. Hänen avunpyyntöönsä oli todella vaikea vastata kieltävästi.”

Kun eräs auttaja hakee piilosta rahoja, seteleitä puuttuu, mutta hakija kieltää ottaneensa: ”- – Matti manaili itsekseen, että tovereihinkaan ei voi enää luottaa. Syyttelemään hän ei kuitenkaan voinut alkaa, vaikka kiukku pani kiristelemään hampaita. Hän tajusi olevansa täysin toisten avun varassa.”

Innokkain auttaja on Matin kihlattu Helvi Marttinen, helsinkiläinen myymälänhoitaja. Kun alkuperäisellä radiolla ei voi lähettää viestejä, Helvi hankkii hänelle toiselta desantilta uuden radion, vaikka Matti ei ole sitä suoraan pyytänyt. Radio kuitenkin löytyy kotietsinnässä, ennen kuin Matti se saa sen.

Helviä varjostetaan matkoilla, mikä johtaa epäilyyn, että aatetovereiden joukossa on vasikka. Helvin onnistuu kuitenkin tavata Matti parikin kertaa.

Sen sijaan Antonin vaimo Eliisa kieltäytyy Helvin pyynnöstä auttaa Mattia, koska hänellä on pieni lapsia ja koska uskoo Valpon etsivien pitävän häntä silmällä. Lisäksi naapurissa asuu poliisi: ”Kekki taatusti kertoo laitoksella, mikäli saa tietää Matin olinpaikan.” Vaikka Kekki on Matin ystävä, ”Koskimaan murhaa se ei kuitenkaan hyväksy.”

Eliisa tuntee syyllisyyttä, koska ”Hänen [Eliisa] aatteellisuutensa ei kuitenkaan riittänyt samaan kuin Eino ja Alma Kockilla. Nämä olivat olleet pitkiä aikoja vankilassa ja samaan aikaan poika Osmo oli joutunut olemaan paljon yksin.”

Jälleen siis mittatikkuna on aatteellisuus ja rohkeus. Se nähdään jopa tärkeämpää kuin huolenpito lähimmistä. Kun Eliisa valitsee jälkimmäisen, hän tuntee epäonnistuneensa. Sen sijaan Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa käytetään myös toista näkökulmaa: poliittisesti aktiivisia arvostellaan perheenjäsenten uhraamisesta aatteen alttarille.

Kriittinen mutta velvollisuudentuntoinen Kekki

Kekki suhtautuu jatkosotaan suurella varauksella, mutta hoitaa poliisin velvollisuutensa, johon kuuluu sabotöörien, desanttien ja rintamakarkurien etsintä. Niissä toimissa hän säilyttää järjen päässään eikä suoraan otaksu, että esimerkiksi räjäytys ravintolassa olisi sabotaasia. Tutkinnassa hän käyttää perinteisiä poliisimenetelmiä, erityisesti tietojen hankkimista ihmisten kanssa puhumalla, ja näiden tietojen perusteella hän yrittää saada epäillyn tunnustamaan. Rintamakarkurit hän yrittää saada antautumaan, jotta heitä ei kiinni otettaessa ammuttaisi.

Eniten ristiriitaisia tunteita Kekillä on, kun hänen on jahdattava desantti Matti Långia. Tämä on hänen ystävänsä ja hän ymmärtää pitkälti, mistä tämän poliittiset mielipiteet ja toiminta kumpuavat. Maanpetosta Kekki ei voi kuitenkaan hyväksyä. Lisäksi Långin ampuma komisario Koskimaa on Kekin ystävä. Kekin mielestä poliisi ei saa kuitenkaan toimia vihasta.

Kekki arvostelee sotaa vastustavien kohtelua Suomessa ja jopa rinnastaa Suomen ja Neuvostoliiton menetelmät toisiinsa: ”Neuvostovaltio tahtoi väkivalloin ja eristämällä hiljentää kaikki, jotka ajattelivat toisin.” Lause osoittaa naiiviutta, sillä suurin osa Stalinin terrorin uhreista ei ollut millään lailla ”toisinajattelijoita” eikä edes millään lailla poliittisia.

Piiritystilanteessa Kekki yrittää saada Matin antautumaan. Tämä osoittaa, ettei hän ymmärrä Matin luonnetta ja tilannetta, sillä desantti sai oikeudessa yleensä kuolemantuomion.

Ideologiset ja aggressiiviset Valpon etsivät

Kekin vastakohtia ovat Valpon etsivät Torsti Teräväinen ja Mannelin, jotka ovat innoissaan uudesta sodasta, liittolaisuudesta Saksan kanssa ja Suur-Suomesta. He jahtaavat sodanvastaisten lentolehtisten kirjoittajia, joita Mannelin kuvaa ”syöpäläisiksi”.

Pidättämiensä poliittisten vankien kohtaloa he kommentoivat: ”Toivottavasti poistavat ongelman lopullisesti. On turhauttavaa tehdä työtä, jos jälkihoito ei pelaa kunnolla.”

Kostonkierteessä järkevänä ja taitavana esitetty Valpon ylietsivä Freedy Kekäläinen osoittautuu Desantissa yhtä ideologiseksi ha aggressiviseksi kuin Teräväinen ja Mannelin.

Desantin olemassaolo paljastuu poliiseille sattumalta, kun heille ilmoitetaan maakorsun löytymisestä. Mutta vaikka Matti on surmannut poliisin, tutkinta takkuilee, sillä huolimatta huomattavasta palkkiosta kukaan ei suostu puhumaan. Loppujen lopuksi kuitenkin auttajia pidätetään ja heidät saadaan tunnustamaan. Sitä ei kerrota, mitä menetelmiä käytetään.

Lopulta paljastuu Matin olinpaikka. Piiritystilanteessa Freedy Kekäläinen kannattaa syöksyä taloon, jossa Matti Lång oleskelee, mikä merkiksi ainakin osan piirittäjien kuolemaa tai haavoittumista. Onneksi päämajan valvontaosaston luutnatti on toista mieltä: talo on piiritetty, joten odottaminen on paras menetelmä.

Valpon väkivaltaiset pidätys- ja kuulustelumenetelmät käyvät suoraan ilmi, kun Onni Kyyrölä kuolee pahoinpitelyn seurauksiin.

Sanomana inhimillisyys

Poliittisten vankien epäinhillinen kohtelu ei sinänsä ole ollut vaiettu aihe, kuten alempana nähdään, mutta ei se myöskään ole kuulunut sota-ajasta puhuttaessa keskeisiin aiheisiin, joten monet eivät siitä ole koskaan kuulleet.

Desantin lopussa on kohtaus, jossa Anton sodan loputtua tapaa kotimatkalla sotilaita, joille hän kertoo ”että hän oli juuri vapautunut keskitysleiriltä melkein kahden ja puolensadan muun miehen kanssa.

Sotilaat sanoivat, etteivät olleet tienneet sellaisista leireistä mitään. He olivat olleet siinä käsityksessä, ettei Suomessa ollut lainkaan poliittisia vankeja.”

Tämän kuultuaan Antonille tulee ”tunne, että he olivat olleet näiden vuosien ajan muulle yhteiskunnalle melkein näkymättömiä. Heidät oli pidätetty ilman oikeudenkäyntiä. Heitä saattoi kohdella miten hyvänsä, pahoinpidellä, yrittää tappaa nälkään tai muilla keinoilla, eikä kukaan puuttunut asiaan.”

Poliittiset vangit kuvataan Desantissa tavallisina ihmisinä. Kirjailijan tarkoitus on mitä ilmeisimmin saada lukija ymmärtämään heidän taustaansa ja motiivejaan, tuntemaan myötätuntoa heitä kohtaan tai ainakin paheksumaan heidän epäihimillistä kohteluaan.

Voikin sanoa, että Desantin keskiössä on inhimillisyys, jonka pitää kuulua kaikille, ovat he tehneet mitä tahansa ja oli heidän kanssaan sitten kuinka eri mieli tahansa. Tämä periaate ei perustu vain moraali vaan järkeen. Romaanissa laintaan kansanedustaja Sylvi Kyllikki Kilven puhetta eduskunnassa: ”Epäinhimillisyys herättää vain katkeruutta ja vihaa – – Rintamalla sotilaiden elämä ei ole helppoa, mutta heidän tilanteensa ei parane sillä, että me näännytämme kuoliaaksi poliittisia vankeja tai toisen luokan työvelvollisia.” Kilven sisar oli Elvi Sinervo ja lanko Mauri Ryömä olivat saneet tuomion ja istuivat vankilassa.

Ismo Tornin vaimo, lotta Silja antaa sairaalassa Matti Långille vettä, vaikka se on kiellettyä ja muut lotat paheksuvat tätä

Matin koulutoveri, pappi, keskustelee tämän kanssa ennen kuolemaa ja vie tervehdyksen Kekille ja pyytää viemään tätä tervehdyksen ja anteeksipyynnön Matin morsiamelle Helville.

Kun Matin ruumis sodan jälkeen kaivetaan Valvontakomission määräyksestä ylös, Toivo-veli puhuu hautajaisissa sovinnollisesti pääasiassa yhteisistä lapsuusmuistoista.

Arvio romaanista

Timo Sandbergin Desantin kerronta on yksinkertaista ja suoraviivaista. Yleensä henkilöt kuvataan sellaisina kuin he itse näkevät itsensä. Niinpä sota-aikaa kokematon ja historiaan perehtymätön lukija ei välttämättä ymmärrä, mitä henkilöt sellaisilla abstrakteilla sanoilla kuin ”kansanvalta” tarkoittavat ja mihin he oikein pyrkivät. Politiikkaa on niin vähän, että vasemmistolaisten ideologiset erot eivät tule romaaneissa selviksi, toisin kuin Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa.

Poliittiset vangit kuvataan Desantissa jopa ihanteellisessa valossa. Ehkä muutama heikkous ja ristiriitaisuus olisi tehnyt heistä kiinnostavampia henkilöinä. Ainoa henkilö, jonka kohdalla tämän omastakuvasta esitetään varauksia ja jolla on sisäisiä ristiriitoja, on Matti Lång, mutta hänenkään kohdallaan ei pästä kovin syvälle verrattuna Hannu Salaman romaaniin Siinä näkijä, missä tekijä Joni Skiftesvikin Salli Koistisen talvisotaan.

Todellisia henkilöitä

Romaanissa todellisia tunnettuja henkilöitä ovat desantti Matti Lång, tämän morsian Helvi Marttinen, myöhempi SKDL:n kansanedustaja Toivo Lång, Koveron leiristä muistelmat kirjoittanut Nestori Parkkari, syyskuun 1944 alussa teloitettu desantti Risto Westerlund jolta Helvi saa radion, Valpon ylietsivä Freedy Kekäläinen ja Metalliliiton järjestäjä (myöhempi SDP:n järjestösihteeri ja sodan jälkeen SKP:hen kohdistuvaa vakoilua ja hajottamista organisoinut) Veikko Puskala, majuri Nikke Pärmi, Koveron leirin komentajat kapteeni Arvo Kartano ja luutnantti Kosti-Paavo Eerolainen, Lahdessa ammuttu poliisikomisario Koskimaa sekä Matin auttajat (Alma Kockin oikea sukunimi oli kuitenkin Korhonen).

Romaanin lähteet

Desanttia voi kutsua suorastaan dokumentaariseksi, niin tarkasti se noudattaa lähteitä. Olennainen ero kuitenkin on, että lähteissä kerrotaan vain tapahtumat, romaanissa kuvataan myös henkilöiden ajatukset, tunteet ja motiivit, jotka tietenkin ovat kirjailijan omaa tulkintaa.

Antonin vaiheet seuraavat jokseenkin tarkasti Nestori Parkkarin muistelmia Suomalaisessa keskitysleirissä. Esimiehistä käytetään Desantissa useimmiten oikeaa nimeä. Jopa kertomus ystävällisistä lotista pitää paikkansa, mutta Parkkari lisää, että kyseessä eivät olleet ”tyypilliset” keskiluokkaiset lotat vaan he olivat kotoisin maaseudulta.

Huomattavin Desantista poisjätetty piirre on se, että Parkkarin mukaan linnoituslinjaa tehtiin mahdollisimman hitaasti ja että suhteita vartijoihin, muihin työvelvollisiin ja evakoihin luotiin myös siksi, että viestejä voitiin lähettää omaisten lisäksi myös puolueelle. Sandberg on siis lieventänyt poliittista puolta.

Harry Vuorisen päiväkirjoihin perustuva teos Myrskyn silmässä kuvaa poliittisten vankien vaiheita Kannaksella ja Koveron leirillä suurin piirtein samoin kuin Parkkari, mutta arvostelee myös puolueen ”sisärenkaan” dogmaattisuudesta, progandan naiiviudesta ja ennen kaikkea ”toisinajattelijoiden” rankaisusta sulkemalla heidät pois toveripiiristä. Jälkimmäinen piirre puuttuu kokonaan Desantista, jossa vankien yhtenäisyys ja keskinäinen tuki on rikkumatonta.

Vuorisen kirjasta käy ilmi, että sotavankien ampumiset ja muu huono kohtelu liittyy kenraali Oeschin vävyyn luutnatti Eero Veikko Neroon. Molemmat tuomittiin asiasta mutta vasta sodan jälkeen. Aiheesta on laajasti kirjoittanut Antti Kujala teoksessa Vankisurmat.

Atso Haapanen ei mainitse desantteja käsittelevässä kirjassaan Viholliset keskellämme Matti Långia. Sen sijaan Jyrki Juuselan teoksessa Vankipataljoona on kerrottu yksityiskohtaisesti Matti Långin vaiheet desanttina. Ilmeisesti lähteenä ovat toisaalta poliisiraportit desantin jahtaamisesta, varjostajien tiedot Helvi Marttisen matkoista sekä Matti Långin auttajien kuulustelupöytäkirjat. Juusela ei pohdi, voiko kuulustelupöytäkirjoja pitää – ainakaan kokonaan – luotettavina. Muutenkaan Juusela ei tulkitse eikä ota kantaa asioihin. Esimerkiksi hän mainitsee Onni Kyyrölän pahoinpitelyn pidätettäessä ja myöhemmin kertoo tämän kuolleen sairaalassa, mutta tee mitään johtopäätöksiä. Samaten hän mainitsee ilman kommentteja kapteeni Kartanon lopettaneen aikoinaan ”kovilla otteilla” poliittisten vankien nälkälakon Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.

Muuta

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin Timo Sandbergin Kekki-sarjan edellisistä osista Tilinteko ja Kostonkierre sekä desantti-aihetta käsitellyttä Joni Skiftesvikin romaania Salli Koistisen talvisota ja Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan välirauhaa kuvaavista romaaneista Rautayöt ja Jään ja tulen kevät.

Blogissani on myös artikkeli Harry Wuorisen muistelmista Myrskyn silmässä, jossa kuvataan poliittisten vankien vaiheita jatkosodan aikana työpataljoonassa Kannaksella ja myöhemmin Koverin leirissä.

Kirjallisuutta

Haapanen, Atso: Viholliset keskellämme. Desantit Suomessa 1939-1944. Minerva 2012..

Juusela, Jyrki: Vankipataljoona. ER P 21:n ja Er. Työkomppanian ryömäläiset ja kommunistit jatkosodan aikana 1941-1944. Atena 2017.

Kujala, Antti: Vankisurmat. Neuvostovankien laittomat ampumiset jatkosodassa. WSOY 2008.

Parkkari, Nestori: Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940-1944. 5. p. Kansankulttuuri 1962.

Vuorinen, Harry: Myrskyn silmässä. Poliittisen vangin päiväkirja ajalta 1941-1944. Like 2006.

A.M. Frost: Näkymätön kuolema, Likaista peliä, Kohtalokas ystävä

A.M. Frostin Jang-sarjassa Suomen sotavuodet on paketoitu toimintajännärin muotoon historiallisista tosiseikoista juurikaan välittämättä.

Näkymätön kuolema (2018) ja Likaista peliä (2019) sijoittuvat talvisotaan ja Kohtalokas ystävä (2020) välirauhan syksyyn 1940.

Kaksi ensimmäistä osaa on kustantanut Bazar. Ensimmäisen osan Näkymätön kuolema kansikuvat on kokoelma kuvia, joiden yleisvaikutelma on sotakirja. Mukana on sekä rintama että kotirintama (Helsingin Suurtorille johtavaa katua kapeuttavat talojen seinastulle kasatut hiekkasäkit). Tosin vasemmian yläkulman klassinen blondi ja oikean yläkulman mieshahmo, jonka kasvot eivät ole näkyvissä, viittaavat jännityskirjaan. Punatähti sirpin ja vasaran kera on Neuvostoliiton tunnus.

Sankariparina majuri ja Valpon naisagentti

Sankari Peder Jang pitkä, tumma ja komea. Puoliksi itämainen syntyperä käy ilmi vain yläluomen poimusta. Lähettäessään Jangin Kohtalokkaassa ystävässä vuonna 1940 Saksaan tekijät eivät piittaa siitä, mitä mieltä natsien rotuoppi on niin ”sekarotuisista” kuin aasialaisista.

Mannerheim toi Aasian halki ratsastukseltaan yksivuotiaan pojan Suomeen ja toimi tämän kummisetänä, vaikka tämä kasvoi kasvatusvanhempien hoivissa.

Käytyään armeijan ja kadettikoulun Jang lähti etsimään itään juuriaan, mutta ei saanut selville alkuperäänsä vaan sen sijaan sortui oopiumiin. Hän pelastautui buddhalaisten soturimunkien hoiviin, ja nämä opettivat hänelle itämaisia taistelulajeja ja mm. Sunzin strategista ajattelua. Tätä ja muita itämaisia viisauksia hän lainailee taajaan. Samalla matkalla hän oppi pitämään kasvonsa ilmeettöminä ja naiselle täydellisen nautinnon tuottavaksi rakastajaksi. Jälkimäinen ei todennu seksikuvauksissa, jotka ovat viihteessä tavanomaista kamaa.

Suomeen palattuaan Jang kävi Sotakorkeakoulun ja on kirjojen aikana arvoltaan majuri. Hän käy jo ennen sotaa hämmästyttävän usein itärajan toisella puolella. Tämä herättää Valpon epäluulon, ja asiaa tutkimaan määrätään Helle Haaga.

Sarjan sankaritar Helle Haaga on sairaanhoitajatar, jonka aviomies, lentäjä ja Etsivän keskuspoliisin agentti, menehtyi lento-onnettomuudessa. Saadakseen selville miehensä kuoleman todellisen syyn on Helle pestautunut EK:n seuraajan Valpon palvelukseen. Näkymättömässä vihollisessa hän toimii ensin Kämpissä tarjoilijattarena ja sitten lääkintälottana rintamalla.

Helle on täydellinen pienikokoinen kaunotar, jonka pitkät hiukset ovat platinanvaaleat ja jonka liikkumista verrataan keijuun.

Jangille on näennäisesti luotu trauma, koska hän ei tunne vanhempiaan, mutta todellisuudessa hänet esitetään supermiehenä. Hänen ainoa vikansa sankarittaren ja nykylukijan näkökulmasta on, että rakastuttuaan Helleen hän yrittää suojella tätä pitämällä tämän poissa seikkailuista ja vaaroista.

Tähän Helle ei tietenkään suostu, ja tarpeetonta sekin onkin, koska Helle ei tarvitse apua tappelussa vaan osaa iskeä miehiä herkkiin paikkoihin. Niinpä Helle kieltäytyy noudattamasta Jangin määräyksiä ja joko voittaa tämän väittelyssä, jolloin tämän on otettava hänet mukaan, tai sitten toimii omin neuvoin.

Hellen trauma eli aviomiehen kuolema ratkeaa Kohtalokkaassa ystävässä tavalla, joka voisi tuottaa hänelle vielä suuremman trauman. Mutta Jang lääkitsee sen pikaisesti paljastamalla Hellelle oman traumansa. Jonkin verran aikaa kuluu, ennen kuin Jang saa Hellen  vakuuttuneeksi siitä, että naistenmies voi muuttua uskolliseksi tavattuaan ”sen oikean”.

Sankariparia kiinnostavammat sivuhenkilöt

Stereotyyppistä sankariparia kiinnostavampi tai ainakin inhimillisempi henkilö on Jangin lähetti, sotamies Aulis Rasila. Hän on matemaattisesti lahjakas, mutta punastuu helposti, pelkää naapurissa asuvaa uteliasta vanhempaa naista eikä alussa luota itseensä ja kykyihinsä.

Talvisota muuttaa Rasilan elämän perusteellisesti. Ensinnäkin hänelle avautuu muitakin mahdollisuuksia kuin ura VR:ssä ja perheen perustaminen äidin läheisyydessä Puu-Pasilassa. Toiseksi hän rakastuu rintamalla lotta Maria Jaalaan ja tämä häneen. Valitettavasti Maria joutuu kokemaan sotavankeudessa kovia ja torjuu sen jälkeen Auliksen.

Aulis saa itselleen evakoilta jäljelle jääneen koiran, jolle antaa nimen Adolf.

Tapahtumia kuvataan myös Jangin lapsuudenystävän Arno Hautalan näkökulmasta. Hän työskentelee Helsingin Sanomien toimittajana, eikä häntä silmäpuolena hyväksytä rintamalle. Nykylukija pitää joko koomisena tai raivostuttavana sitä, että Hautala kohtelee nuorta naistoimittajaa sovinistisesti ollenkaan huomaamatta, että mitään on vialla.

Toisen osan Likaista peliä kansikuva on myös kokoelma kuvia, joiden yleisvaikutelma on sotakirja. Sekä rintama että kotirintama (pommitettu Viipruri) gon jälleen edustettuina. Lumi viittaa kuvat talvisotaan, mutta vasemman ylänurkan kuvassa kiikarilla tähystyvä lotta on kesävaatteissa (kysessä on tunnettu poseerauskuva). Kompassi viittaa matkaan, joka tehdään luonnossa tuntemattomassa maastossa. 

Vääriä tietoja ja epäuskottavuuksia riittää

Historian kannalta teokset ovat täynnä vääriä tietoja ja epäuskottavuuksia, mutta rajoitun vain ensimmäiseen osaan Näkymätön kuolema.

Vaikka YH [Yleiset kertausharjoitukset] alkoivat heti Neuvostoliiton neuvottelukutsun saavuttua lokakuussa 1939, Jangin komppania lähtee Helsingistä Kannakselle vasta neuvottelijoiden palattua marraskuussa juuri ennen talvisotaa.

Ulkoministeriön yksityinen virkamies, joka ei usko sodan syttymiseen, pystyy estämään armeijan hankinnat. Todellisuudessa toisen hallinnonalan asioihin ei saanut puuttua edes ministeri.

Jangin tukikohta on pitkään Kannaksella lähellä rajaa, vaikka rajan ja Mannerheim-linjan välissä ei ollut kuin suojajoukkoja, jotka suunnitelman mukaisesti vetäytyivät viivyttäen parissa viikossa Mannerheim-linjalle.

Jang onnistuu sotajuonen avulla motittamaan ja tuhoamaan vihollisen kahdentuhannen sotilaan osaston. Mottitaktiikkaa ei käytetty eikä voitukaan käyttää Kannaksella, jossa käytiin materiaalisotaa, vaan Laatokan Karjalassa ja pohjoisempana, jossa maasto oli erilainen ja teitä vain harvassa.

Jang joutuu erikseen tarkastamaan vihollisen vakoojaksi epäilemänsä aliupseerin taustan. Todellisuudessa sen olisi tehnyt jo ennen tämän asevelvollisuuden suorittamista paikallinen suojeluskunta, joka antoi jokaisesta asevelvollisesta luotettavuuslausunnon. Leningradissa punaiselle emigranttiavioparille syntynyttä ja Suomeen palannutta nuorukaista ei olisi ikinä hyväksytty aliupseerikouluun eikä erikoisaselajiin koulutettavaksi.

Jang ja Hautala tunnistavat Kämpissä ”Inturistin johtajarouvan, siis Boris Jartsevin alias Boris Rybkinin vaimon Zoja Voskresenskaja joka oli myös NKVD:n agentti, vaikka tämä on naamioitunut peruukilla ja vahvalla ehostuksella. He kommentoivat, että”eikö Stalin olekaan kotiuttanut kaikkia virkamiehiään” ja ”Joillakin on erivapauksia”.

Myöhemmin Hautala sanoo pääministeri Rytille, että vihollisen vakoilua kai johdetaan Intouristin toimistosta ja Neuvostoliiton lähetystöstä. Todellisuudessa molempien maiden diplomaatit saivat sodan syttyessä lähteä vapaasti maasta. Vakoojaksi epäilty neuvostokansalainen, jolla ei ollut diplomaattisuojaa, olisi tietenkin pidätetty ja tuomittu.

Syksyllä 1939 Jangin agentti joutuu Leningradissa ”auto-onnettomuuteen”. Miksi ihmeessä NKVD menetteli kuin kyseessä olisi ollut ulkomaa sen sijaan, että olisi yrittänyt puristaa hänestä kuulusteluissa kaikkia tietoja?

Sankaritar Helle käy parikin kertaa perheensä huvilalla (toisella kerralla Jangin ja Hautalan kanssa) Terijoella, joka sijaitsi aivan rajalla ja joutui vihollisen valloittamaksi heti sodan alussa.

Huvilan lähellä olevassa maalaistalossa on vihollisen salainen laboratorio, mutta Helle ei epäile mitään, vaikka hänen tapaamansa nainen puhuu ukrainaa. Vaikka Terijoella asuikin monia kansallisuuksia, sodan aikana vieras ihminen, joka ei puhunut suomea eikä ruotsia ja/tai ei ollut totellut evakuointimääräystä, olisi automaattisesti ollut jokaisen siviilinkin mielestä – saati Valpon agentin – mielestä epäilyksenalainen, josta oli heti tehty ilmoitus.

Rauhan aikana samassa maalaistalossa on käynyt rajan takaa politrukkeja ilman, että kukaan on puuttunut asiaan.

Kun Jangin tukikohdassa havaitaan etäällä tulipalo, siitä ei huolestuta, koska se on ”Suomen puolella”. Siis kuvitellaan, että vihollinen olisi sodan aikana pysynyt kiltisti rajan takana!

Viipurissa eletään sodan aikana aivan normaalisti, esimerkiksi mummot myyvät torilla. Todellisudessa sisäministeri Kekkonen kehotti radiossa jo YH:n alkaessa ihmisiä, joilla ei ollut välttämättömiä velvollisuuksia, siis etenkin naisia, lapsia ja vanhuksia, lähtemään evakkoon suurista kaupungeista ja näin tapahtuikin. Monet palasivat kotiin, kun mitään ei tapahtunut, mutta lähtivät paniikissa uudelleen evakkoon sodan alkaessa, kuten Lempi Jääskeläisen aikalaisromaanissa Idästä nousee myrsky kerrotaan. Helsingin kohdalla asiasta mainitaan Näkymättömässä kuolemassa, joten miksi Viipuria kuvataan toisin? Siellähän ei ollut vain pelkoa ainoastaan pommituksista, vaan kaupunkiin ampui ns. aavetykki, jota kuvataan Mikko Porvalin teoksessa Veri ei vaikene.

Toisessa osassa Likaista peliä Jang ja Helle käyvät rauhan tultua Hellen vanhempien asunnossa Viipurissa, vaikka kaupungissa on jo puna-armeijalaisia.

Lopuksi pikkujuttu: puna-armeijalaiset puhuttelevat upseereitaan herroiksi, vaikka oikea muoto on toveri.

Kolmannessa osassa Kohtalokas ystävä kustantajaksi on vaihtunut Aula. Myös kansikuvan tyyli on vaihtunut täysin: sotakuvien kokoelman sijasta kannessa on turkiskaulukselliseen takkiin pukeutunut nainen, jonka  huulet on voimakkaasti punattu ja jolla on helmikaulanauha ja helmikorut. Ylellisen asun vastakohtana on naisen kantama nahkasalkku, mikä viittaa työhön liittyviin papereihin – ellei suorastaan salaisiin papereihin. Naisen silmiä ei näe leirihatun alta, mikä viittaa vaaraan. Tällaisen kansikuvan uskotaan ilmeisesti vetoavan pikemmin jännitys- kuin sotakirjojen lukijoihin ja siten myös enemmän naisiin.

Stereotyyppiset viholliset

Viholliset ovat perinteiseen tapaan stereotyyppisiä, ja usein heidän pahuutensa ilmenee jo ulkomuodosta.

Ensimmäinen ryhmä ovat tietenkin puna-armeijalaiset. Heidät kuvataan ideologisiksi fanaatikoiksi, luonteeltaan raaoiksi tai muuten vain epämiellyttäviksi. Johtajat suunnittelevat ja toteuttavat kaikenlaisia katalia sodankäyntikeinoja välittämättä sodankäynnin sopimuksista.

Likaisessa pelissä kuvatut partisaanit kuvataan ”valiojoukoksi”, ja alussa he onnistuvatkin kaappaamaan haavoittuneita kuljettavan linja-auton ja viemään kaksi panttivankia rintaman toiselle puolelle, mutta joukon johtaja osoittautuu raiskaajaksi.

Toinen vihollisryhmä ovat suomalaiset kommunistit.

Kohtalokkaassa ystävässä Jang kertoo rajan taakse vuonna 1918 paenneista punaisista, jotka haluavat laajentaa Neuvosto-Karjalaa: ”vähintään siivu Itä-Suomesta tai mieluummin koko maa”. Neuvostoliitossa usein tiedustelutehtävissä käyneenä Jang ei voisi olla tietämättä, että useimmat punaisista olivat tuhoutuneet Stalinin vainoissa 1937-8. Jäljelle jääneilläkään ei ollut mitään vaikutusta Stalinin ulkopoliittisiin päätöksiin, vaan he olivat vain tämän käsikassaroita.

Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa (SNS-1) kuvataan perinteisellä tavalla ”viidentenä kolonnana”. Kimmo Rentolan mukaan seura syntyi ilman Neuvostoliiton vaikutusta.

Toki on ymmärrettävää, että Jang ja Helle ovat omaksuneet aikalaisten käsitykset, mutta heidän tiedustelutaidoistaan ei todistaa hyvää, että he uskovat viralliseen versioon Hakaniemen ”pinonpolttajista”, jolla seuran maine mustattiin. Tapani Bagge on Sinisessä aaveessa käyttänyt hyväkseen versiota, että kyseessä oli poliisin maksama provokaatio. Asia on tutkimuksessa jäänyt auki.

Koska kommunistit ovat pahoja maanpettureita, Jang, Rasila, Helle ja Hautala voivat ampua heidät ja heittää kranaatteja heidän taloonsa ilman, että joutuvat asiasta edesvastuuseen. Jang myös kiduttaa tietojen saamiseksi.

Neuvostoliitto on paha, mutta sen sijaan Hitlerin pyrkimys hankkia Saksalle ”elintilaa” (Lebensraum) esitetään luonnollisena, ikään kuin Itä-Euroopassa ei olisi lainkaan ihmisiä.

Sarjassa puhutaan Hitlerin aikeista hyökätä Neuvostoliittoon varmoina jo alkusyksyllä 1941, vaikka esikuntien tehtävä on laatia suunnitelmia lähes kaikkien tilanteiden varalta, eivätkä ne vielä merkitse toteutusta. Suomen johdonkin piti lähes loppuun asti ottaa huomioon mahdollisuus, että Saksa ja Neuvostoliitto sittenkin solmivat uuden sopimuksen.

Kaiken kaikkiaan Jang-sarjasta ei ole poistettu sotavuosien ideologian ja historiantulkintojen vanhentuneita piirteitä toisin kuin Tapani Baggen värisarjasta. Toisaalta ideologiaa ei ole mukana niin paljon ja niin vahvasti kuin Ville Kaarnakarin Operaatio-sarjassa.

Arvio Frostin Jang-sarjasta

Jos ei tunne historiaa tai ei välitä siitä, että monet asiat ovat historiallisesti mahdottomia, A.M. Frostin Jang-sarjan romaanien partioretket ja kavalat viholliset tarjoavat kohtuullisen jännittäviä ja romanttisia juonenkäänteitä. Teokset on myös sujuvasti kirjoitettu. Joskus tosin selostus aseen ominaisuuksista ja kehittäjästä katkaisee toiminnan kuvauksen.

Kaiken kaikkiaan sarja osoittaa, että talvisodasta on kulunut niin kauan, että siitä voi tehdä kevyttä viihdettä.

Kirjailijasta

A.M. Frost on Anne ja Matti Hakkaraisen kirjailijanimi.

A. M. Frostista ja Jang-sarjasta Wikipediassa.

Muuta

Sunzista alias Sun Tsusta Wikipediassa.

Boris Jatrsevista alias Boris Rybkinistä Wikipediassa.

Olen kirjoittanut blogissa Lempi Jääskeläisen romaanista Idästä nousee myrsky, Mikko Porvalin teoksesta Veri ei vaikene, Tapani Baggen värisarjasta ja Ville Kaarnakarin kahdesta teoksesta.

Kirjallisuutta

Rentola, Kimmo: Kenen joukossa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja tarjoaa uuden, kiintoisan näkökulman Suomen historiaan 30-luvulta alkaen.

Tässä artikkelissa käsittelen Kuopio-sarjan kolmea ensimmäistä osaa: Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002) ja Jään ja tulen kevät (2004).

Sarjan alkuosien taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana.

Kuopio-sarjassa näkökulma ei ole varsinaisten toimijoiden vaan heidän omaistensa, erityisesti naisten. Heidätkin on perheenjäsenten radikaali toiminta syrjäyttänyt virallisesta yhteiskunnasta, mutta onneksi ei naapuriapuverkostosta.

Savon murretta käyttävät esimerkiksi Suomi-filmeissä koomiset henkilöt, mikä on antanut sille huvittavuuden leiman. Kähköselle savo on lapsesta asti ollut ”sydämen kieli”, ja niin hän Kuopio-sarjan henkilöiden ilmaista sillä syvimmät tunteensa.

Nuoren naisen kehitys itsenäisyyteen ja äitiyteen

Sarjan osat ovat tyyliltään erilaisia.  Ensimmäinen, Mustat morsiamet, on kehitysromaani, jonka päähenkilönä on alkuun varsin naiivi ja oppimaton Anna. Parikymppisenä hän muuttaa maalta kaupunkiin herrasväen esimerkillisen nöyräksi piiaksi. Hän rakastuu suinpäin Lassi Tuomeen. Anna alkaa odottaa lasta, ja Lassi kunnian miehenä korjaa jälkensä, vaikka olisi halunnut merelle.

Vasta hiljalleen Annalle selviää, millaiseen sukuun hänet on naitu: Lassi Tuomen kaksi vanhempaa veljeä ovat muuttaneet ”sinne” eli Neuvostoliittoon. Toinen veljistä, Aarne, on jättänyt äidittömän poikansa Jalmarin vanhempiensa huostaan.

Synnytettyään kuolleen lapsen Annasta tulee ”elävän leski”, kun Lassi 1932 tuomitaan lentolehtisen teosta seitsemäksi vuodeksi Tammisaareen. Se mikä ensin näyttää menetykseltä kääntyy Annalle mahdollisuudeksi ja hän löytää hiljalleen omat voimavaransa.

Sarjassa korostuvat naisten väliset sukulais- ja ystävyssuhteet. Orpo Anna suorastaan adoptoidaan miehensä perheeseen. Perinteiseen tapaan äiti Serafiina on uskonnollinen ja isä Lassi harrastaa politiikkaa.

Isän periaatteet oikeudenmukaisuudesta ovat radikaalistuneet pojilla. Myös keski-ikäinen vanhapiikatytär Hilda on käynyt Neuvostoliitossa mutta palannut auttamaan perhettään.

Anoppi houkuttelee Annan seuroihin ja Anna kokee uskonnon lohdutuksen, mutta vastustaa haluaan jäädä sen valtaan, naiiviudestaan huolimatta hän ei ole noin vain vietävissä. Sen sijaan Annan henkistä kehitystä ohjaavat Lassin vankitoverin vaimon Liljan kirjeet. Lilja on itsekin radikaali ja painottaa työn merkitystä naisenkin elämässä, sitä kautta syntyy tasa-arvo. Lilja rohkaisee Annaa: ”Ihminen on vapaa siihen ainakin pitää pyrkiä se on kaikki luonnossamme. Ei ole väärin kahleitaan vastaan kapinaan nousta.” Annaa houkuttaa sellainen totaali riuhtaisu entisestä elämästä kuin Liljan lähtö Espanjan sisällissotaan.

Ennen kuin Lassi vapautuu vankilasta, sieltä palaa tämän kasvatusveli Hannes, jonka kanssa Anna viettää yhden yön. Miehensä palattua kotiin Anna joutuu Tuomen perheen hiljaisen painostuksen kohteeksi ja hyväksyy kohtalonsa, ottaa Lassin takaisin ja on kohta raskaana.

Anna synnyttää kaksoset. Pojalle Lassi antaa Kuusisen mukaan nimen Otto. Tytölle Anna toivoo vapaampaa ja itsenäisempää elämää ristimällä tämän ystävänsä mukaan Liljaksi. Lilja on Neitsyt Marian kukkana puhtaan rakkauden symboli, mutta se on myös kuoleman kukka.

Raja omien ja vieraiden välillä

Kuopio-sarjan yhtenä teemana on raja, joka jakaa ihmiset ”meihin” ja ”muihin”. Bolsevikkivallankumous ja Suomen itsenäistyminen ovat tehneet rajan ulospäin railoksi, vuoden 1918 sisällissota jakanut kansan sisäisesti kahtia. Leena Kirstinä kirjoittaa tutkimuksessaan Kansallisia kertomuksia, että valtio ”vaatii kansalaisiaan sitoutumaan Valkoisen Suomen arvoihin, jopa vakoilemaan ja vasikoimaan. Jos niin ei tee, on petturi.” Muut kuin ”isänmaalle uskolliset” rajataan Suomen kansasta pois.

Toisella puolen maanalainen SKP vaatii yhtä ehdotonta uskollisuutta. Annaa kaihertaa, että Lassille puolue on tärkeämpi kuin vaimo. Kuulusteluissa Ohrana esittää Annalle Lassin toverin tunnustuksen, jonka mukaan Lassi on yllyttänyt murhaamaan ”petturin”. Mutta ei Anna voi miestään pettää, päinvastoin kuulustelun nöyryytykset saavat hänet ymmärtämään tätä.

Lassi on teini-iässä imenyt vankileiriltä palanneiden veljiensä katkeruuden ja halunnut olla näiden vetoinen. Myös yhteiskunta on edistänyt radikalisoitumista eristämisellä: ammattitaidosta huolimatta Lassin on vaikea saada työtä. Hildalle Neuvostoliiton-matka on maksanut mieluisan työpaikan sairaalassa, hän on joutunut tyytymään pyykkärin töihin.

Aivan perhetaustan ja yhteiskuntaluokan ennalta määräämä ei ihmisen kohtalo kuitenkaan ole. Jalmari kieltäytyy lähtemästä isänsä luo Neuvostoliittoon, koska on käsittänyt asiat näin: ”Minä vihhaan kommunistia ne ne minulta isän vei.”

Uskollisuus ja kärsimys asian takia ovat niin kristinuskon kuin työväenliikkeen arvoja. Edes äiti Serafiina ei hyväksy, että Neuvostoliitosta palannut Aarnen toinen vaimo, myös nimeltään Anna Tuomi, on jättänyt miehensä: ”Jos on mies elämäsä kaikesa uhrannut niin pittää myös vaimon olla valmis oma pikkunen onnesa uhroomaa. Eikä suo periksi antoo.” Appivanhemmat eivät pysty näkemään, että miniä on palaamalla Suomeen pelastanut itsensä ja lapsensa. Ratkaisevasti Annan muuttuminen näkyy, kun tämä uhmaa appivanhempiaan ja ”Ristuksen oppiin” vedoten antaa kälylleen ja tämän lapselle yösijan.

Poikkeusoloissa viranomaisten valvonta tiivistyy: Jään ja tulen keväässä viranomaiset suorittavat ennen jatkosodan syttymistä suojapidätyksiä. Kohteeksi joutuu myös talvisodan vapaaehtoinen, englantilainen Mulligan. Valtio asettaa rajat, kehen saa solmia suhteita: kuulusteluihin viedään Mulliganin rakastetun Selma Lehtivaaran lisäksi myös Anna. Sattumalta paikalle osunut Mulligan on näet auttanut Annaa saamaan sian lahdatuksi.

Vapauden haave ja rajat

Talvisotaa käsitellään sarjassa vain vähän. Sen sijaan välirauhaa käsittelee kaksi osaa. Rautayöt alkaa kaatuneiden muistopäivästä eli toukokuun kolmannesta sunnuntaista 1940 ja päättyy elokuuhun. Se käsittää siis poliittisesti levottoman kesän 1940. Jään ja tulen kevät taas alkaa marraskuusta 1940 ja päättyy liikekannallepanoon kesäkuussa 1941.

Vielä näissä osissa painopiste on Annassa, mutta muita henkilöitä on tullut lisää, eri-ikäisiä ja eri yhteiskuntaluokista.

Rautaöissä Annan elämän täyttää äitiys, jonka vegetatiivisesta rauhasta hän alkaa hiljalleen herätä tiedostamaan. Liljan muisto, ihanne vapaudesta ja ”itsensä toteuttamisesta” tuottaa hänelle aluksi alemmuudentunteita; Kirstinän sanoin hän kokee ”myyneensä itsensä ruumiin hinnasta”. Lapset ovat taakka, joka vie vapauden valita ja aluksi tyystin oman ajan. Anna ei kuitenkaan voi tuntea heitä kohtaan katkeruutta.

Anna ei tiedä, että Lilja liikkuu seudulla salaa Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS-1) asioilla. Liljaa auttaa Hannes, joka saa Lassin ja Hildan kaivamaan piilotetun painokoneen esiin. Näin he lunastavat takaisin isä Lassin perintökellon. Kellon he ovat pantanneet Hannekselle, jotta voisivat ostaa Annan havitteleman porsaan. Ihmisten motiivit ovat pieniä silloinkin, kun päämäärä on – tai näyttää olevan – suuri.

Tuomen poikien kasvinveljenä koko ikänsä sivurooliin jäänyt Hannes on aina halunnut pitää kelloa kädessään. Samoin hän haaveilee ”hyvästä naisesta”, Lassin vaimosta Annasta. Hannes palauttaa kellon ehdolla, että saa tavata Annan kahden kesken. Eron hetkellä Anna lupaa kuunnella Hanneksen puolen tarinasta ”sitten kun sota ohi”, mutta sitä ennen hän on luvannut miehelleen ”tulla takaisin”.

Lassi on ”Lasse liten” jolle maailma on liian suuri. Hän on luullut olevansa vapaa ja uhmannut esivaltaa, mutta se on murtanut hänet. Hanneksella on yhä taistelutahto jäljellä, ja hän tekee SNS-1:n lennäkin, ”ilman uskoo, tein koska kerran lupasin, toivottomana tein mutta tein”.

Perheettömänä Hannes on vapaa toimimaan ja lähtemään ja hän häipyy paikkakunnalta, sillä ”en minä vielä sen tähen hakattavaksi ruppee. Vielä minä tappelen, ennen kuin tämä on loppuun katottu. Vaikka turhan takia vuan, mutta tappelen silti.”

Ainakin tässä vaiheessa Hanneksen kapina pohjaa eksistentiaaliseen epätoivoon pikemmin kuin poliittiseen harkintaan niin kuin Taisto Tammelundilla Hannu Salaman romaanissa Siinä näkijä missä tekijä, jota Pekka Tarkka on analysoinut kirjassaan Salama.

Lähiyhteisöön sidotun Annan on jäätävä paikoilleen, vaikka hän tajuaa: ”Apua ei tulisi mistään – – Tähän jäätäisiin, ja se tulisi mikä tulisi, ja vyöryisi suoraan yli”. Annalle eivät ole mahdollisia kuin pienet teot lähimpien hyväksi, mutta niitä tehdessään hän raivaa itselleen askel askeleelta enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Jään ja tulen keväässä Anna on Hildan kanssa perheen pääasiallinen elättäjä. Työn ja lukemisen myötä hänen itsetuntonsa kasvaa.

Lassista ei ole miehen perinteiseen rooliin, ei edes sikaa lahtaamaan, mutta lapsia hän kaitsee auliisti. Avioparin välillä on hyviäkin hetkiä. Ranskalainen elokuva, joka kuvaa tavalliset ihmiset arvokkaina, toisin kuin 30-luvun suomalainen elokuva usein, saa heidät lempimistuulelle.

Viekö halla perunat, lähteekö Suomi Baltian tielle?

Rautaöissä Annaa huolestuttaa perunoita uhkaava hallanvaara. Lassi ironisoi vaimoaan: ”Aito noskelainen, ootetaan ja katellaan – -”, samaan aikaan kun ”Maalimalla on tilanteet käynnissä”. Tähän vastaa naapuri: ”Tartu sinä tilanteisiin, Lassi Tuomi – – Minä tartun noihin potaatinvarsiin – – ”.  Naapuri, joka on tässä kohtauksessa nimetön mutta jonka myöhempien tapahtumien valossa voi päätellä sosiaalidemokraatti Hyvöseksi, vakuuttaa Lassille ”isäs vanhana toverina”: ”Ei Suomi ikinä Palttian tietä lähe kulukemaan”.

Lause päätyy Valpon kirjoihin ”vanhan punikin” sanomana. Halla, ”rautayöt”, rinnastuu Leena Kirstinän mielestä uuteen sotaan valmistautumiseen, mutta kohtauksessa halla viittaa pikemmin vallankumoukseen. Kummasta tai molemmista onkin kyse, pienet ihmiset taistelevat sitkeästi elämän puolesta kuolemaa vastaan, pienen arjen puolesta suurta politiikkaa vastaan.

Torilla poliisi varoittaa Annaa: ”Teidän on kuultu puhuvan rauhasta”, ja sellainen on poliisin mielestä ”kiihotusta, kumousta”. Kun Anna ironisoi että varmaan ”sota on rauhoo”, yksivakainen poliisi myöntää. Poliisi ymmärtää vastapuolen sanontojen orwellilaiset vääristymät, mutta on sokea oman puolensa vastaaville.

Sama koskee Annaa. Rauhan säilymisen takia Anna voisi hyväksyä, että Lassi palaisi politiikan pariin. Lassi joutuu opettamamaan yhä naiivia vaimoaan, että tämän kaipaama ”tavallisen ihmisen rauha, tavallisen äitin rauha” ei ole mahdollinen ”tässä maailmassa”. Kumpikin puoli haluaa rauhaa vasta seuraavan sodan jälkeen, jolloin oma puoli on saavuttanut vastustajasta totaalin voiton.

SKP:n historian tutkija Kimmo Rentola pitää klassisessa tutkimuksessaan Kenen joukoissa seisot? sisäpolitiikan ratkaisevana käänteenä mätäkuun kriisiä 1940. Talvisodan jälkeen vallalla oli valkoinen tulkinta vapaussodan jatkosta ja Mannerheim halusi sotilaiden liittyvän Vapaussoturien liittoon. Sellaisesta työläisrintamamiehet eivät tietenkään halunneet edes kuulla.

Baltian maiden liittäminen Neuvostoliittoon loi kuitenkin yhteisen uhkakuvan, jonka paineessa oikeisto ja sosialidemokraatit löysivät toisensa ja perustivat Aseveljien liiton. Kuopio-sarjassa ”vanhan punikin” kaltaiset ratkaisevat, ettei Suomi lähde Baltian tielle.

Mustissa morsiamissa talvisodan yhtenäisyys ei koske kommunisteja, vaan Hilda Tuomi odottaa puna-armeijaa vapauttajana. Käänne tapahtuu välirauhan aikana. Kun SNS-1:n lehtiset johtavat torilla puukotukseen, Hilda päättää, ettei halua veljiään takaisin, jos se merkitsee väkivaltaista vallankumousta. Hilda hautaa aarteensa, punatähden, ja luopuu samalla menneisyydestä nykyisyyden, Annan avuttomien kaksosten, takia.

Työväen isänmaallisuus ja sillat yhteiskuntaluokkien yli

Rautaöissä sosiaalidemokraatti Hyvönen sanoo naapurilleen Hujaselle, että ”Työmiehen isänmaallisuudesta on viime sotaamme saakka keskusteltu. Mutta aina on työmies tuntenut tämän maan omakseen, vaikka hän on tässä maassa nähnyt nälkääkin.”

Kyse on siis pikemmin ollut porvariston ongelmasta. Jään ja tulen keväässä piispa puhuu, miten punaorvotkin tarttuivat talvisodassa aseeseen, joten ”meidän on vastattava näiden nuorten kädenojennukseen”. Keittiössä työskentelevä Hilda miettii: ”Pianoa soitetaan, nyökitään ja kättä ojennetaan. Että tulla saliin, tänne muitten joukkoon. Mitenkäs sellaista vastustetaan – – Kun sille käden ojentajien puolelle on omittu” myös kaatuneet, joiden joukossa on Hildan kasvattama Jalmarikin.

Jalmarin muisto saa Hilda puolisalaa osallistumaan maaottelumarssiin. Kävellessään hän pohtii, että ”työmiehen isänmaanrakkaus” merkitsee ”Tämmöisiä hetkiä. Iloa ja vapauden tunnetta sunnuntaiaamuna, metsän rinnassa tyhjällä maantiellä. Tahi veneessä kesälauantaina, työpäivän päätyttyä. Tahi Saimaalla, kun aurinko laskee ja pieni höyrylaiva hitaasti jyryää kohti tähtihämärää, joka nousee järven ja maan ylle.” Runeberg, Topelius ja kansakoulu ovat sittenkin onnistuneet: maisemaan ankkuroitu isänmaanrakkaus voi olla omistamattomallakin. Suotta ei Tuomen perheen sukunimi viittaa lauluun Kotimaani ompi Suomi, jossa kotimaan muodostaa koti ja sen lähimaisema.

Hilda vieroksuu puheita uhrimielestä: ne eivät sovellu naiselle ”joka on niin köyhä että vaatteensa vain omisti”. Toki uhraukseksi voisi kutsua sitä, että Hilda raataa koko elämänsä sukulaistensa hyväksi, mutta hänelle se on elämän tarkoitus.

Tuomen perheen naisilla on jo ennestään hyvät suhteet joihinkin porvarisrouviin, joille he tekevät työtä. Jään ja tulen keväässä luodaan lisää henkisiä siltoja yli yhteiskuntaluokkien välisten kuilujen, kun poikansa sodassa menettänyt Selma Lehtivaara ottaa Juhon sotakasvatiksi. Toisin kuin Paavo Rintala Nahkapeitturien linjan ensimmäisen osan lopussa, Kähkönen ei ironisoi ainakaan Selma Lehtivaaran ”sosiaalista mieltä”. Selma on jo aiemmin pyrkinyt kristilliseltä pohjalta tasa-arvoon ja vaatimattomaan elämään.

Äidinisänsä Korhosen luona asustanut Juho on Jään ja tulen keväässä kiintynyt Selmaan eikä jaksaisi yhä uudelleen kuunnella ukkinsa juttuja Hurusniemen arpajaisista, joissa joka kymmenes punakaartilainen ammuttiin, joukossa hänenkin isänisänsä. Juhoa houkuttaa myös mahdollisuus päästä lyseoon, mutta mielessään hän lupaa, ettei sukuaan unohda.

Ilmeisesti Juhoa odottaa ”luokkaretki”, sosiaalinen nousu koulutuksen avulla ja sen jälkeen osallistuminen hyvinvointivaltion luomiseen. Ville Kivimäki tulkitsee kokoomateoksessa Haavoitettu lapsuus, että ”sodassa ja lapsuudessa koettu turvattomuus kanavoitui toiminnaksi tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentamiseksi: hyvinvointiyhteiskunta luotiin lohduttajaksi, kun keskeinen lapsuuden ja nuoruuden kokemus oli arvaamattomuus ja turvattomuus”.

Jään ja tulen keväässä Sortavalan evakko Helvi Martiskainen hommaa Anna töihin kaupungin hienoimpaan ravintolaan Tatraan. Siellä kokoontuu Suomalais-saksalainen yhdistys, jonka jäseniin tekevät vaikutuksen Saksan työväestön sosiaaliset edut. Tätä usein unohdettua piirrettä korostanut Götz Aly teoksessaan Hitlers Volkstaat.

Henkilöistä Suur-Suomi-euforian valtaan joutuu vain Selman entinen aviomies, toimittaja Ilmari Lehtivaara. Taustalla ovat henkilökohtaiset pettymykset: ainoa pojan kaatuminen talvisodassa ja uuden rakkauden haaksirikko. Vanhenevalle miehelle poliittinen innostus tarjoaa mahdollisuuden unohtaa oma elämän pienuus, sen peittää kansakunnan tuleva suuruus.

Toisaalta Kähkönen näyttää myös, että saksalaisvaikutuksella Suomessa on rajansa. Hyvönen vakuuttaa Hujaselle, että ”temokraattista yhteiskuntamuotoa meidän on puolustaminen.” Hujanen epäilee: ”No se kyllä tyssee, jos sen Hitlerin sakkia vielä enemmän tänne hilataan. Se temokratia.”  Tähän Hyvönen arvelee: ”Sillä hyö kait – – Sitä esille toivat.” Kansan yhtenäisyyden ylläpitäminen vaatii demokratiaa.

Uskollisuus ja petos

Vasta Jään ja tulen keväässä selviää Lassin talvisodan jälkeisen masennuksen todellinen tausta. Lassi tunnustaa Hildalle, että kun hänet oli lokakuussa 1939 viety turvasäilöön, hän oli uutta tuomiota pelätessään murtunut ja suostunut ilmiantajaksi, joskin kertonut vain kuolleista tovereistaan. – Traagista on, että vaaraa ei ollut: Rentolan mukaan kaikki turvasäilöön otetut vapautettiin. Valpokin havaitsi, ettei heistä ollut vaaraa. Oli yksi poikkeus, joka oli raivopäinen.

Toinen paljastus on, että Annan ystävä Helvi on ”Ameriikan sukkaparista” urkkinut, jatkaako Anna miehensä poliittista toimintaa. Paljastuksen jälkeen Anna toimii toisin kuin valtio ja puolue, ihmismäisesti: ”Ystävyys on sitä, että minä jään tähän – – En anna hänelle vapahdusta – – Minä pidän hänestä kiinni, minä raahaudun hänen perässään, kunnes olemme tosistamme selvillä.”

Se, että petos ei ole yksiselitteinen asia, käy ilmi, kun Anna jatkosodan edellä joutuu kuuluisteluihin täysin viattomasta tuttavuudestaan Mulliganin kanssa. Annaa auttaa etenkin Helvin todistus: Valpo luottaa Helvin arvioon, koska tämä on sen tiedottajia.

Tavallaan myös Hannes on pettänyt Rautaöissä Annan varastamalla tämän polkupyörän, jota Lilja tarvitsee SNS-1:n hankkeisiin. Toki Hannes on samalla suojellut Annaa, joka Valpon kuulustelussa voi rehellisesti vakuuttaa tietämättömyyttään.

Hildan suhde aatteeseen on kiintoisin. Jatkosodan alussa hän pelkää, että kiintyminen omaan mankeliyritykseen on tehnyt hänet porvariksi, mutta lupaa itselleen, että jos veljet sittenkin tulevat takaisin, hän on ”sama vanaha Hilta”. Sireenien soidessa Hilda kuitenkin huomaa muuttuneensa: ”vain sen tähden, että olen jo elämäni ja tulevani tähän [mankeliyritykseen] kiinnittänyt, minä olen kiinnostanut siitä, mitä tälle maalle vastaisuudessa tapahtuu; minä katson toisella tavalla tuonne taivaalle”. Mankeliyritys ei kuitenkaan ole pelkkää omaisuutta, vaan Hilda yrittää sen avulla turvata Annan kaksosten tulevaisuuden.

Pettääkö Hilda aatteensa – vai onko aate pikemmin pettänyt hänet? Kuten lukija arvaa, veljet on surmattu Stalinin vainoissa. Onko ihailtavaa kuten Allu Kajander Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran pitää kiinni nuoruuden ihanteistaan ja aiheuttaa poliittisella toiminnallaan perheelleen lisää kärsimyksiä? Onko väärin Hildan tavoin tarkistaa mielipiteitään, kun olosuhteet muuttuvat?

Läheiset ja kaukaiset

Tähän liittyy kysymys, kumpi on asetettava etusijalle, läheiset vai kaukaiset. Naiset ja miehet ovat tästä eri mieltä.

Hilda sanoo Rautaöiden alussa: ”Ukkoin varaan meillä ei lasketa mitään”. Lassi hellii masennustaan vintissä samaan aikaan, kun vaimo ja sisar huolehtivat lapsista ja sängyssä makaavasta vanhasta äidistä. Vasta liian myöhään, juuri jatkosodan edellä Jään ja tulen keväässä Lassi herää huolehtimaan läheisistään: ”Miten Anna lasten ja vanhuksen kanssa selviäisi jos -.”

Pohtiessaan välirauhan vaihtoehtoista historiaa kokoomateoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa Kähkönen kirjoittaa romaania suoremmin: ”Lassi oli pelannut korttinsa niin, että mikään valta ei olisi hänen lapsilleen ja vaimolleen ja vanhalle äidilleen suopea. Kääntyivätpä asiat miten hyvänsä, hän ei saisi armoa. Eivätkä saisi hänen omaisensakaan.” Jos Saksa voittaisi sodan, heidät puhdistettaisiin Uudesta Euroopasta ”epäterveinä elementteinä”, eikä voittoisa Neuvostoliittokaan soisi armoa ”petturille”, vaan Tuomen perhe pantaisiin Siperian-junaan.

Junassa matkalla rintamalle kesäkuussa 1941 Lassi kokee, että tavalliselle ihmiselle vaihtoehtoja ei ole: ”Isänmaallinen mies painaa päänsä tätä samaa lautaista seinää vasten, johon maanpetturin pää nojaa, ja meitä viedään tuntemattomaan samaa vauhtia.” Mutta kaikki ei sittenkään ole isojen päättäjien vallassa. Lassi muistaa kymmenvuotiaan Juhon puheen ”kenraali Siästä” joka vaikuttaa ratkaisevasti armeijoiden kohtaloihin. Lukija tietää, että talvi odottaa Wehrmachtia Moskovan edustalla.

Toisin kuin aatteen ihmiset uskovat, Suomesta ei tule Suur-Suomea eikä Neuvosto-Suomea, vaan Suomelle avautuu kolmas mahdollisuus.

Tätä eivät naisetkaan voi ennalta tietää, mutta he eivät anna periksi. Kuvaava on kohtaus, jossa Helvin murrosikää lähestyvä tytär Mari nousee vastustamaan äitiään, joka on opettanut, ettei muista ihmisistä tarvitse välittää. Mari liittyy naisiin, jotka tukemalla toisiaan selviytyvät ja vievät sodan läpi pienet ja muut avuttomat.

Lohtu ja toivo

Sota vie Annalta lapsenuskon, mutta jäljelle jää äidiltä opittuihin virsiin sisältyvä syvä lohtu. Rautaöissä Anna yhtyy anopin veisaamaan virteen Koska valaissee kointähtönen. Usko on Heprealaiskirjeen vanhan käännöksen mukaisesti ”lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan”. Tosin kointähti on monimerkityksinen symboli: se viittaa rakkauden jumalattareen Venukseen ja Raamatussa sekä Jeesukseen että Luciferiin.

Maallisemmallakin toivolla Anna lohduttautuu. Mustien morsiamien lopussa hän talvisodan evakossa puristaa kuluneita silkkikenkiä ja lupaa itselleen sodan jälkeen pukeutua valkoisiin – tietämättä miten kauan koettelemuksen vuosia kestää. Oleellista on, että Anna kieltäytyy noudattamasta appivanhempiensa eetosta, jossa ”oma pieni onni” on uskon tai aatteen rinnalla toissijainen.

Rautaöiden lopussa uimataidoton Anna oppii uimaan, luottamaan että vesi kantaa. Samalla hän kokee, että hän ei ole sittenkään yksin – maa ja taivas pysyvät, elämä jatkuu.

On Kuopio-sarjassa myös miehiä, joilla on samanlainen asenne. Kun Juho epäilee ”Mitenkäs se koulunkäynti sitten jos pommi puttoo piähän? Niin mitä se kaikki hyövyttää?”, kansasta noussut opettaja vastaa kuin aikuiselle: ”Ei auta miettiä – – Se on elettävä niin kuin sotia ei olis olemassakaan. Muutoin käy pienten ihmisten hullusti.” Tämä ei merkitse välinpitämättömyyttä vaan sitä, ettei anna sota-ajan ideologian itseensä vaikuttaa vaan säilyttää ihmismäiset ihanteet ja toimii niiden mukaan.

Vertailua muihin välirauhan kuvauksiin

Sodan aikana Mika Waltari ja Toivo Pekkanen romaaneissaan Rakkaus vainoaikaan ja Hämärtyvä horisontti korostivat kansan kokonaisetua ja kehottivat, suorastaan vaativat, että se täytyy asettaa yksilöiden edun ja onnen edelle, koska jos kansan käy huonosti, sama koskee myös yksilöitä.

Sodan jälkeen Paavo Rintala ja Sirpa Kähkönen asettuivat niiden pienten ihmisten puolelle, jotka eivät tahdo uhrata omaa pientä onneaan suuren asian puolesta.

Ei tietenkään voi sanoa, että kumpikaan näkökulma olisi väärä. Kirjoittamisajankohta on vaikuttanut teoksiin, mutta myös kirjailijoiden omat arvot.

Miksi Kähkösen poliittiset teemat on julkisuudessa sivuutettu?

Kähkönen on valittanut teostensa poliittisten teemojen sivuttamista ja epäillyt sen johtuvan siitä, että hän on nainen ja kuvaa pääasiassa naisia ja lapsia. Vakavana historiana pidetään yhä poliittista ja sotahistoriaa, jossa toimijoina ovat miehet. Ehkä, mutta on toinenkin syy: Kähkönen osaa niin lämpimästi kuvata ”pieniä ihmisiä”, jotka sodan kurimuksessa pitävät yhtä ja auttavat toisiaan, että se herättää osassa lukijoista suorastaan nostalgiaa. Annalta ja muilta naisilta ei voi vaatia vastuuta suurista asioista, mutta heihin samastuvalta lukijaltakin unohtuu kysyä se, mistä Kähkönen muistuttaa kokoomateoksessa Ihminen sodassa: ”mistä tulevat ne vilja-, peruna- ja hiilitonnit, jotka Saksa lupasi vastineeksi yhteiseen rintamaan liittymisestä”.

Ei Kähkönenkään kannata alkeellista hyvä-paha-dikotomiaa, jolla lohkotaan paha pois ja nähdään vain jako ”pahat natsisiat vastaan hyvä, vapaa maailma”, jolloin Suomen sotapolitiikka on lähtökohtaisesti väärää. Tai päinvastoin nähdään vain torjuntavoitto ja nälkäkuoleman uhkaama siviiliväestö ja kielletään kytkökset Saksaan ja puolustaudutaan hokemilla ”sota on sotaa” ja ”muut tekivät paljon pahempaa”. Vain harva ihminen pystyy edes jälkikäteen näkemään asiat samanaikaisesti usealta puolen.

Tietoja

Artikkelini Kähkösen Kuopio-sarjasta artikkelin (jossa on mukana myös jatkosodan aikana tapahtuvat Lakanasiivet ja Neidonkenkä) Pienet ihmiset ja suuri aika on julkaistu Kanavassa 8/2009.

Olen kirjoittanut blogiin Mika Waltarin romaanista Rakkaus vainoaikaan ja Toivo Pekkasen romaanista Hämärtyvä horisontti.

Kirjailijasta

Sirpa Kähkönen on syntynyt 1964. Hän muistaa siis Kekkosen ajan ja pääsi peruskouluun, jonka ansiosta kaikille avautui mahdollisuus opiskella. Kähkönen opiskeli yliopistossa mm. historiaa ja aikoi tutkijaksi.

Sarjan taustamateriaalina ovat Neuvostoliiton kukistumisen avaamat Valpon arkistot kommunistien toiminnasta 30-luvulla ja välirauhan aikana. Kähkönen pääsi tutustumaan mm. isoisänsä mappiin. Tämän vaiheista hän on kirjoittanut tietokirjan Vihan ja rakkauden liekit.

Vanhempien ollessa työssä Kähkönen oli lapsena päivähoidossa isovanhempiensa luona. Nämä asuivat puutalokorttelissa. Niitä ei tuhonnut sota, vaan hyvinvointivaltioksi kehittyvä Suomi tehokkuuden himossaan ja perinteiden halveksunnassaan. Kuopio-sarjassa Kähkönen luo nuo luonnollista yhteisöllisyyttä edistävät korttelit mielikuvituksessaan uudelleen.

Sirpa Kähkönen Wikipediassa.

Kirjallisuutta:

Aly, Götz: Hitlers Volkstaat. Raub, Rassenkrieg, Nationalsosialismus. Fischer 2006.

Kirstinä, Leena: Kansallisia kertomuksia. SKS 2007

Kivimäki, Ville: Sodan rampauttama vanhemmuus. – Teoksessa Sodassa koettua 1. Haavoitettu lapsuus. W+G 2007. (Sodassa koettua -teoksen osat 1 ja 2 on julkaistu päivitettynä teoksena Sodan kasvattamat. WSOY 2010.)

Kähkönen, Sirpa: Isänmaallisuuden mustat säikeet. Suomen kohtalonhetket syyskesällä 1940. – Teoksessa Entäs jos…Lisää vaihtoehtoista Suomen historiaa. Toim. Markku Jokisipilä ja Mari K. Niemi. Ajatus kirjat 2006.

– Suomen tie jatkosotaan. Sosiaalipoliittista harmonisointia kansallissosialismin hengessä. – Teoksessa Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodassa. Toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki. Minerva 2006.

–Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava 2010.

Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937-1945. WSOY 1994.

Tarkka, Pekka: Salama. Otava 1973.